Title: Raamatun tutkisteluja 2: Aika on lähestynyt
Author: C. T. Russell
Release date: March 12, 2018 [eBook #56729]
Language: Finnish
Credits: Produced by Projekti Lönnrot
Produced by Projekti Lönnrot
Aika on lähestynyt
Kirj.
Charles T. Russell
Watch Tower Bible and Tract Society,
Brooklyn. N.Y., U.S.A.
Kansainvälinen Raamatuntutkijain Yhdistys,
Helsinki, Suomi, 1912.
"Vanhurskasten tie paistaa niinkuin nouseva aurinko, kasvaen vähitellen, kunnes päivä paistaa kaikessa kirkkaudessaan."
"Herran kasvoilta koittavat virvoituksen ajat; ja hän lähettää Jeesuksen Kristuksen, — hänet oli taivaan pidettävä kaiken ennalleenasettamisen aikoihin asti, joista Jumala ammoisista ajoista asti on puhunut kaikkien pyhien profeettainsa suun kautta." "Te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas." Apt. 3: 19—21; 1 Tess. 5: 4.
Raamatun tutkisteluja.
Jumalan määräämät ajat ja aikakaudet. — Minkä tähden ne eivät ole selvemmin määrätyt. — Ne ilmaistaan aikanaan. — Harras halu tuntea tulevat ajat ja aikakaudet ansaitsee tunnustusta. — Adventistien erehdykset. — Profeetallisten aikojen varsinainen tarkotus. — Nykyinen asemamme. — Tulevan luvun tarkotus.
Ajanlaskun tarpeellisuus ennustusten ymmärtämiseksi. — Raamatun antamia välttämättömiä vuosilukuja. — Aadamin luomisesta vuoteen 1873 j.K. oli kuusituhatta vuotta. — Raamatullisen ajanlaskun esittäminen suurissa ajanjaksoissa. — Niiden yksityiskohtainen tutkiminen. — Luomisesta siihen päivään, jolloin vedenpaisumus oli kuivanut. — Liittoon asti Aabrahamin kanssa. — Lain antamiseen asti. — Kaanaan jakamiseen asti sukukuntien kesken. — Tuomarien aikakausi. — Kuninkaiden aikakausi. — Hävityksen aikakausi. — Vuoteen 1873 j.K. — Missä tämä ajanlasku eroaa piispa Usherin ajanlaskusta, joka on otettu englantilaiseen Raamattuun. — Herramme syntymisen oikea vuosiluku.
Seitsemänkymmentä viikkoa Danielin ennustuksessa. — Tapahtumia joita ennustettiin sattuviksi sinä aikana. — Messiaksen tulemisen aika llmotettu ja periaate määrätty sen tavan kautta, jolla se on ilmotettu. — Avain toisiin aikaennustuksiin. — Kristuksen ristiinnaulitsemisen aika llmotettu — Israelin erityinen suosio lopetettu vanhurskaudessa, mutta jatkettu yksityisille. — Kaikkein pyhimmän voiteleminen. — Hätä vuodatettu yksin jätetyn yli.
Mitä pakanain ajoilla tarkotetaan. — Niiden alku. — Niiden pituus. — Niiden loppuminen vuonna 1914. — Näihin liittyviä tapahtumia. — Näitä seuraavia tapahtumia. — Kirjaimellinen ja esikuvauksellinen aika. — Huomiota herättävä esikuva (tyyppi). — Nykyisiä merkkejä. — Jumalan valtakunta tulee kukistamaan pakanain hallituksen. — Siksi on edellinen perustettu ennenkuin jälkimäinen loppuu — ennen vuotta 1914. — Syyt miksi pakanain hallitus sitä vastustaa. — Miten ja milloin kaikki lopullisesti tulevat ilolla ottamaan vastaan sen. — Kaikkien kansojen toivo on tuleva.
Yhtäpitäväisyys Herramme toisen tulemisen ja jumalallisen suunnitelman muiden osien kanssa. — Millätavoin ja milloin Seurakunta tulee näkemään hänet. — Millätavoin ja milloin Herran kirkkaus on niin ilmestyvä, että kaikki liha yhdessä näkee sen. — Näennäisesti toistensa kanssa ristiriidassa olevat ilmotukset näytetään olevan keskenään yhtäpitävät. — Hän tulee "niinkuin varas". — "Ei nähtävällä tavalla". — Ja kumminkin "sotahuudolla". — "Äänillä". — Ja "suuren pasuunan äänellä". "Hän on ilmestyvä tulenliekissä kostamaan". — Ja kumminkin on hän tuleva "samalla tavalla", kuin hän meni pois. — Profetallisen ajan tärkeys tämän yhteydessä osotettu. — Millä tavalla nykyiset merkit ovat sopusoinnussa kaiken tämän kanssa.
Mooseksen ennustamat "ajat, jolloin kaikki ennalleenasetetaan". — Vuosiluku niiden alkamiselle ilmaistu. — Ne eivät voi alkaa ennenkuin suuri Ennalleenasettaja on tullut. — Todistuksia laista. — Vakuuttavia totuuksia profeetoista. — Johdonmukaisia johtopäätöksiä niistä, yksitellen ja yhteisesti tarkastettuina. — Nykyisten merkkien yhtäpitäväisyys näiden kanssa.
Juutalainen aika evankeliajan esikuva. — Merkillinen rinnakkaisuus eli vastaavaisuus näiden kahden armotalouden välillä. — Kuitenkin eivät ne erilaiset. — Kristillisen ajanjakson, vastakuvan, korkeampi etevyys. — Lihallisen ja hengellisen Israelin keskinäinen vertailu. — Tärkeitä rinnakkaisuuksia tarkastettu. — Etenkin ajanrinnakkaisuuksia otettu huomioon. — Lihallisen Israelin suosion aikoja. — Heidän suosiosta erottamisensa aika. — Ennustuksissa näytetty epäsuosion ajan olevan suosion ajan pituisen. — Apostolinen todistus, että heidän epäsuosion aikansa on hengellisen Israelin korkean kutsumisen aika. — Evankelisen ajan pituus siten välillisesti, mutta selvästi näytetty, — Raamatullisen ajanlaskun, riemuvuositodistuksen pakana-aikain ja toisien ennustuksien sopusointu sen kanssa, mitä nämä rinnakkaisuudet opettavat, on vastaansanomaton, lopullinen ja vakuuttava.
Tämän tärkeän ennustuksen suhde toiseen tulemiseen. — Osittainen ja esikuvauksellinen toteutuminen Johannes Kastajassa, — Oikea toteutuminen. — Näky pyhällä vuorella, — Ihmeellisiä vastaavaisuuksia Elijan, esikuvan ja vastakuvauksellisen Elijan välillä. — Aika on käsissä. — Katsaus. — Elijan seuraaja, Eliisa.
Antikristuksen täytyy kehittyä, ilmestyä ja kukistua ennen Herran päivää. — Vastakkainen mielipide tästä asiasta tarkastetaan. — Profeetallinen kuvaus. — Hänen syntymisensä. — Hänen nopea kehityksensä. — Historian kuvaus ja Raamatun esitys käyvät yhteen. — Hänen valtakuntansa on matkimista. — Hänen päänsä ja suunsa huomattavat. — Hänen suuret pöyhkeilevät rienaamisensa. — Hänen Tienaavat oppinsa. — Miten hän on hävittänyt Korkeimman pyhiä. — Hänen tuhatvuotinen hallituksensa. — Antikristus lyöty hengen miekalla. — Hänen kuolinkamppailunsa ja loppunsa.
Ei mikään ole estämässä. — Kristuksen vallan pystyttäminen, se työ, jota nyt tehdään. — Ennustuksen todistus yhtäpitävä. — Maailman viisaat näkevät paljon. — Vartioivat pyhät näkevät selvemmin. — Tärkeää kaikille pitää silmät auki oikeaan suuntaan.
Raamatun Tutkisteluja.
Kristityt ihmiset ovat yhä enemmän heränneet näkemään sen tosiasian, että aikamme suuri epäuskon aalto tunkeutuu kristillisyyteen. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen häväisevä jumalankieltäymys, jota edustivat Thomas Paine ja Robert Ingersoll, vaan hienostuneempi epäusko, joka esiintyy kaikissa aikamme opeissa, ja joka tekee vaaran niin paljon väijyvämmäksi.
Seikka on se, etteivät ainoastaan suuremmat korkeakoulut heikennä sivistyneempien uskoa, vaan myöskin yleiset koulukirjat, ja erittäinkin ne, joita käytetään oppikouluissa, terottavat samaten epäluottamusta raamattua kohtaan sen kanssa ristiriidassa olevien oppien kautta. Jos joku meidän aikamme yliopistollisen sivistyksen saanut kansalainen selittäisi uskovansa raamattuun henkeyttämänä kirjana, saisi hän osaksensa pilkkaa tovereittensa puolelta — pilkkaa, jota harvat tahtoisivat tai voisivat kärsiä. Korkeintaan tavattaisiin harvalukuinen joukko, joka selittäisi, että he uskovat, että Jeesus ja hänen apostolinsa olivat vilpittömiä, joskin he tekivät suuren erehdyksen käyttäessään opetuksessaan lauseita Vanhasta Testamentista ikäänkuin ne olisivat olleet hengen elähyttämiä.
Sellainen usko Jeesukseen ja hänen apostoleihinsa ei ole uskoa ensinkään, sillä jos meidän aikamme "korkeat kriitikot" ovat kyllin viisaita ymmärtämään, milloin Herra ja hänen apostolinsa erehtyivät viitatessaan Vanhaan Testamenttiin, silloin ovat nämä meidän aikamme miehet sopivia tulemaan meidän johtajiksemme — ollen enemmän hengen elähyttämiä kuin Jeesus ja hänen apostolinsa.
Kun seuramme on nähnyt aikamme tarpeen, koettaa se kaikin voimin hillitä virtaa ja pystyttää Herran "lippua kansojen eteen." Se on toimittanut painosta joukon raamatun tutkisteluja (joista tämä on yksi) kaikkien yhteiskuntien kristittyjä ihmisiä varten, jotta niitä käytettäisiin auttavana kätenä kaikille ymmälle oleville kysyjille, joiden käsiin nämä kirjat Jumalan johdolla joutuneekin. Niitä voidaan ostaa joko suorastaan seuran varastosta tai sen kolportööreiltä, jotka tarpeen mukaan lähellä ja kaukana levittävät näitä auttavia käsiä.
Kristittynä miehenä tai naisena on sinulla joko lapsia tai sukulaisia, naapureita tai ystäviä, joihin sinulla on vaikutusta, ja jotka ehkä kysyvät neuvoa, sanoen: "Kuinka voimme tietää, että löytyy Jumala?" tai "Mikä todistaa, että Raamattu on hengen elähyttämä kirja?" Ei ole kauvemmin viisasta kutsua niitä ymmärtämättömiksi kysymyksiksi tai sanoa: "Oletko epäilijä?"
Kuinka pätevä olisitkaan vastaamaan näihin samoin kuin useihin toisiin kysymyksiinkin, niin ei sinulla ehkä ole tarvittavaa aikaa tai tilaisuutta siihen. Kuinka sopivaa onkaan silloin ottaa kirjahyllyltä kysymyksessä olevaan aineeseen sopiva osa ja sanoa kysyjälle: Istuudu ja lue, ja kysymykseesi olet saava täydellisen ja tyydyttävän vastauksen, ja jos epäilyksesi vielä heräävät, tule silloin jälleen ja lue sama uudelleen.
Ehkä olet epwortliiton, kristillisen endeavoryhdistyksen tai jonkun muun nuorisoliiton jäsen. Ehkä sinua kehotetaan lyhyesti käsittelemään jotakin raamatullista ainetta. Kuinka sopivaa onkaan silloin valita joku näistä tutkisteluista (jotka käsittelevät melkein kaikkia aineita) ja löytää siitä sopivat raamatun paikat lueteltuina. Saarnaajat käyttävät niitä sillä tavalla, kun he valmistavat erityisiä saarnoja tai esitelmiä.
Me pyydämme kaikkia kristityitä ihmisiä kaikissa yhteiskunnissa yhtymään meihin työssä ojentaa näitä "auttavia käsiä" kasvavalle sukupolvelle. Ainoankin ystävän pelastaminen epäilyksistä ja epäuskosta, maksaisi tuhatkertaisesti näiden tutkistelujen hinnan.
Jumalan määräämät ajat ja aikakaudet. — Minkä tähden ne eivät ole selvemmin määrätyt. — Ne ilmaistaan aikanaan. — Harras halu tuntea tulevat ajat ja aikakaudet ansaitsee tunnustusta. — Adventistien erehdykset. — Profeetallisten aikojen varsinainen tarkotus. — Nykyinen asemamme. — Tulevan luvun tarkotus.
Kuten "Aikakausien Suunnitelmassa" meidän tarkotuksenamme oli osottaa jumalallisen toimenpiteen huomatuimmat ulkopiirteet ihmiskunnan pelastamiseksi puhtaasti Raamatun kannalta, niin on tämän niteen päämäärä näyttää, perustuen samaan alkulähteeseen, että suunnitelman eri piirteillä on tarkalleen määrätyt ajat ja aikakaudet täytäntöönpanemistansa varten; että suunnitelman mennessä eteenpäin on jokainen uusi piirre toteutunut tarkalleen määrättynä aikana; sekä että aika on nyt lähestynyt kärjistyäkseen maan kaikkien sukukuntien siunaamiseksi. — 1 Moos. 28: 14; Gal. 3: 16.
Evankeliumin ajan pitkien vuosisatojen kuluessa on seurakunta Herransa opetuksen mukaisesti rukoillut: "Tulkoon valtakuntasi; tapahtukoon tahtosi maankin päällä niinkuin taivaassa." Mutta, uneliaitten lasten tavoin, kun aika tuli pitkäksi, ovat monet kokonaan unohtaneet näiden sanojen sisällyksen, niin että ne nyt näyttävät kuolevan heidän huulillaan. Kaikille, joiden sydän vielä on kiintynyt Herraan, me huudamme Apostoli Paavalin sanoilla: "Jo on hetki teidän unesta nousta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme. Yö on loppuun kulumassa ja (tuhatvuotiskauden) päivä lähestyy." (Room. 13: 11.) Niin se on oven edessä. Taivasten valtakunta on nyt lähestynyt, ei sikiö- tai alkutilassaan kuten Herramme ensimäisessä adventissa (Matt. 3: 2), vaan siinä merkityksessä kun hän sanoo sen vielä tulevan (Joh. 18: 36, 37) — "voimassa ja suuressa kunniassa."
Kuitenkin ainoastaan ne, jotka ovat huolellisesti tutkineet Aikakausien Suunnitelmaa, ovat valmistuneet ottamaan vastaan tämän niteen opetuksen Jumalan määräämien aikojen ja aikakausien suhteen tämän suunnitelman eri piirteitten kehityksessä, ja niiden lopullisessa täyttymisessä. On toivottavaa, ettei kukaan ryhdy tämän tutkimiseen ennenkuin on kauttaaltaan ymmärtänyt edellisen niteen opetuksen. Muutoin ei siitä tule hänelle ruokaa aikanaan. Totuus on ainoastaan silloin ruokaa aikanaan, kun me olemme valmistuneet ottamaan vastaan sitä. Lapsi ei voi ennen ryhtyä ratkaisemaan matemaattisia tehtäviä ennen kuin hän ensin on oppinut käyttämään kuvioita ja kieltä. Niin on myös jumalallisen totuuden laita: se on rakennettu askel askeleelta, ja voidaksemme ymmärtää sitä, täytyy meidän seurata Jumalan määräämää järjestystä — huolellisesti, koetellen jokaista uutta ottamaamme askelta Raamatun avulla, kuitenkaan pelkäämättä ottaa sitä, kun olemme saaneet sille varman pohjan. Ainoastaan niitä, joilla on luja luottamus Jumalaan, ja jotka kaikista epäilyksistä ja vastaan sanomisista tekevät lopun sanoilla: "Niin sanoo Herra", voi Jumalan henki johtaa eteenpäin kulkevaan totuuteen, kun aika sitä varten on tullut — johtaen heitä uusissa ja suojellen heitä niissä vanhoissa asioissa, joita sama totuuden ojennusnuora voi hyväksyä ja lujittaa.
Ainoastaan sellaisia on Jumalalla aikomus johtaa. Aikakauden lopussa, joka on elonkorjuun aika, on paljon totuutta kypsynyt ilmitulemista varten, jota Jumala entisinä aikoina ei ole tehnyt tunnetuksi edes uskollisimmille ja uhrautuvaisimmille lapsilleen. Profeetta Habakkuk selittää (2: 3) ettei ennustus, joka koskee Jumalan suunnitelman ihanaa täyttymystä, tule lopun ajalla pettämään, ja muutamille Jumalan lapsille tulee se puhumaan niin selvää kieltä, että he tulevat kykeneviksi, kuten on määrätty, piirtämään sen tauluille, niin että toiset tämän avun kautta voivat sen lukea selvästi. Daniel selittää myös (12: 4, 9, 10), että tieto on kasvava, sekä että viisaat (uskon kautta) voivat ymmärtää ennustuksen.
Meidän tarkotuksenamme tässä ei ole ennustaa, käyttäen inhimillistä mielikuvitusta alkulähteenä, eikä missään suhteessa mennä yli sen, mitä on kirjotettu pyhässä Raamatussa. Sentähden, syrjäyttäen kaikki inhimilliset viisastelut, me koetamme ammentaa yksinomaan jumalallisen totuuden lähteestä, pyrkien selittämään ennustuksia tulevien ja toteen käyneitten ennustusten valossa. Me tahdomme tämän selvästi piirtää tauluille, jonka Jumala tosin käski sulkea sinetillä, ja jota sentähden ei ole voitu ymmärtää ennen tätä lopun aikaa, mutta johon hän antoi vakuutuksen, että se silloin tultaisiin ymmärtämään.
Tässä niteessä me esitämme ketjun todistuksia Jumalan määräämistä ajoista ja aikakausista, tutkien tarkkaan Raamatun perustuksella jokaisen kohdan, koska ne, kokonaisuudessaan suhtautuen toisiinsa kuten renkaat ketjussa, kertovat niin laajakantoisesta ja syvälle ulottuvasta suunnitelmasta sekä sellaisesta sopusoinnun täydellisyydestä, että uutteran ja vilpittömän tutkijan täytyy selvästi huomata, miten paljon ne ovat yläpuolella ihmisen ajatuksen leveyttä ja syvyyttä, eivätkä sentähden voi olla inhimillistä alkuperää.
Me huomaamme, että evankeliumiaikakauden loppua samoin kuin juutalaisen aikakauden loppua kutsutaan elonkorjuuksi (Matt. 9: 37; 13: 24, 30, 39.) Nämä molemmat kestävät neljäkymmentä vuotta. Me näemme myös, että profeetallisten todistusten säteet huomattavalla tavalla kohdistuvat erittäinkin tämän aikakauden elonkorjuuseen, johon myöskin koko juutalaisen aikakauden valo — koska sillä oli esikuvauksellinen luonne — yhdistyy kirkkaaksi polttopisteeksi. Tässä valossa me voimme nyt selvästi nähdä Jumalan majesteetilliset askeleet, ei ainoastaan menneiden aikakausien kuluessa, vaan myös hänen suunnitelmansa nykyisessä toimeenpanemisessa. Ei kuitenkaan siinä kyllin. Vaan kuten hän lupasi osottaa meille tulevia asioita (Joh. 16: 13), niin me näemme nyt ihmeellisellä tarkkuudella hänen viisaan huolenpitonsa kaikkien ihmisten siunaamiseksi koittavan tuhatvuotiskauden kuluessa — vieläpä sen ihanaan täyttymiseen asti "kaiken ennalleenasettamisessa". Me näemme monen suuren ja ihmeellisen tapahtuman kohdistuvan tähän elonkorjuuseen. Silloin tulee tuo suuri hädän aika, Jehovan päivä, Antikristuksen lopullinen ja täydellinen kukistuminen ja suuren Babylonin lankeaminen, alku juutalaisten suosion palaamiseen, meidän Herramme toinen adventti ja hänen valtakuntansa pystyttäminen sekä pyhien ylösnouseminen ja palkitseminen.
Me huomaamme ennustuksista, että tämän elonkorjuuajan alku ja loppu ovat selvästi osotetut, samoinkuin ne tapaukset, joiden aika on tällöin täyttyvä. Tämän niteen tarkotuksena on kiinnittää huomio profeetallisen ajan eri piirteisiin ja seurata ajan tapahtumia niiden huippukohtaan asti. Voidakseen ottaa vastaan sen todistuksen, täytyy lukijalla olla korvat kuulla (Ilm. 2: 7; Matt. 11: 15), ja täytyy hänen päättää nöyrästi syrjäyttää monia omistamiaan mielipiteitä huomatessaan, etteivät ne ole sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa. Me olemme vakuutetut, että ne, joilla on tällainen mieli, ja jotka kärsivällisesti, huolellisesti ja järjestyksessä lukevat tämän kirjan läpi, tulevat epäilemättä saamaan siitä suurta siunausta. Jos hyvä ja vilpitön sydän ottaa nämä opetukset vastaan, niin me vakuutamme, että niistä on tuleva voima erottamaan sellaisia maailmasta ja kypsyttämään heidät nisun tavoin aittaa varten. Meidän käsityksemme mukaan on Herra määrännyt näiden ennustusten ilmitulemisen nyt juuri virkistämään ja kypsyttämään ja erottamaan pyhiä, kuten nisua rikkaruohoista, tänä elonkorjuun aikana.
Se, jonka on sallittu katsoa Jumalan suuremmoiseen aikakausien suunnitelmaan, joka niin selvästi esittää tarkkaan järjestetyn jumalallisen suunnitelman syvän tarkotuksen ja ihmeellisen kantavuuden kuten se edellisessä niteessä on esitetty, saa varmaankin armon kokea, mitä Jumala suunnitelmansa aikojen ja aikakausien suhteen on suvainnut ilmottaa. Sen huomio näihin asioihin on tuleva monin verroin suuremmaksi kuin ainoankaan toisen edellisinä aikakausina, jolloin ei ole nähty niitä suuria siunauksia, jotka ovat olleet varattuna kaikille. Uskolliset Jumalan lapset ikävöivät tietää, milloin kunnian Kuningas tulee, ja pimeyden ruhtinas sidotaan; milloin valon lapset loistavat kuten aurinko ja pimeys tulee hälvenemään; milloin pyhät saavuttavat täydellisyyden Jumalan lapsina, ja huokaava luomakunta vapautetaan katoavaisuuden siteistä; milloin taivaallisen Isän ihana luonne on hämmästyvälle maailmalle täydelleen ilmenevä, taivuttaen kaikkien vanhurskautta rakastavien sydämet ylistykseen, rakkauteen ja kuuliaisuuteen.
Siltä jolla ei ole tällaista toivomusta, puuttuu harrastusta ja ymmärrystä Jumalan suunnitelmaan. Apostoleilla, profeetoilla ja enkeleillä on ollut tämä halu ja ovat he innokkaasti tutkineet aikaa, jonka Jumalan henki on määrännyt profeettain kautta. Ja Jumalalle on mieleen tällainen harrastus hänen lapsiensa puolelta; ja joskaan tätä toivomusta ei kenenkään suhteen tähän asti ole voitu tyydyttää, koska ei ole ollut sovelias aika, niin ei Jumala kuitenkaan ole tällaista harrastusta vastustanut. Päin vastoin kutsuu hän tiedustelevaa Danielia suuresti rakastetuksi, ja vastaa hänen kysymykseensä niin pitkälle kuin oli mahdollista hänen suunnitelmansa mukaan.
Tällaista tiedustelemista ei sentähden pidä pitää sopimattomana tunkeutumisena Jumalan salaisuuksiin. Jumala tahtoo, että meillä olisi tällainen harrastus hänen suunnitelmiinsa, ja kehottaa meitä "tutkimaan Raamatuita", ja "ottamaan vaarin profeetallisesta sanasta", jotta me olisimme oikeassa suhteessa totuuteen ja voisimme sen nopeasti omistaa, kun sen aika on tullut. Salaiset asiat kuuluvat Jumalalle, mutta ilmotetut meille ja meidän lapsillemme ijankaikkisesti. (5 Moos. 29: 29). Jos me sentähden tarkkaan pysymme kiinni Jumalan sanassa välttäen joutavia arveluja, niin on meillä luja pohja jalkaimme alla. Jos Jumalan suunnitelma ja ajat ja aikakaudet eivät ole ilmotetut Raamatussa, niin ei kukaan voi niitä löytää; eikä Jumala ole profeettainsa ja apostoliensa kautta ilmottanut mitään, jonka hän olisi aikonut ijankaikkisesti kätkeä. Aikanaan ja jumalallisen suunnitelman piirteitten, sen aikojen ja aikakausien mukaisesti ilmotetaan nämä asiat valvoville. Kuitenkaan ei suunnitelmaa kokonaisuudessaan eikä siihen kuuluvia aikoja voitu ymmärtää, ennenkuin oli tullut tätä varten määrätty aikakausi, "lopun aika". (Dan. 12: 9, 10). Ja muistakaamme, että ennenkuin on tullut Jumalan aika ilmottaa hänen salaisuuksiaan, ei tieto eikä hurskaus voi niitä keksiä. Joskin ennustukset vuosisatoja ovat olleet kaikkien silmien edessä, ei niitä ole voitu avata, eikä lukea niiden salaisuuksia ennenkuin oikea aika on tullut.
Kun muutamat hänen oppilaistaan tulivat meidän Herramme luokse tiedustellakseen Jumalan valtakunnan pystyttämisen aikaa, ennenkuin aika oli tullut sen paljastamista varten, vastasi hän: "Ei teidän tule tietää aikoja tai hetkiä, jotka Isä on valtansa nojalla määrännyt." (Ap. t. 1: 7). Toisen kerran sanoi hän saman aineen suhteen: "Siitä päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä. Olkaa varuillanne, valvokaa ja rukoilkaa, sillä ette tiedä milloin se aika tulee… Mutta minkä teille sanon, sen sanon kaikille: valvokaa." — Mark. 13: 32, 33, 37.
Näitä Herramme sanoja ei voi niin ymmärtää, ettei Isää lukuunottamatta kukaan koskaan saisi tietää näistä ajoista ja aikakausista. Yhtä vähän todistavat ne sitä, ettemme nyt voisi tietää näitä aikoja ja aikakausia, kuin ettei meidän Herramme nyt voisi niitä tietää. Ja se tosiasia, että Isämme suunnitelman pääpiirteet, samoin kuin hänen aikansa ja aikakautensa, nyt selvästi erotetaan, todistavat eittämättömästi, että me elämme pahan hallituksen lopun aikoja, ja tuhatvuotiskauden aamusarastuksessa, jolloin tieto oli kasvava ja ymmärtäväiset tulisivat sen ymmärtämään. (Dan. 12: 4, 10.) Ellei ennustuksia koskaan voitaisi ymmärtää, niin ei olisi ollut mitään järjellistä syytä niiden antamiseen.
Nämä Mestarimme lausunnot osottavat, että Jumala ei ole jättänyt suunnitelmiensa eri osia oman onnensa tai sattuman varaan, vaan on hänellä tarkoin määrätyt ajat ja aikakaudet jokaista suuren työnsä piirrettä varten. Ja hänen ääretön voimansa ja viisautensa takaa sen, ettei tule tapahtumaan mitään erehdystä tai viivytystä.
Nämä sanat terottavat siis sen ajatuksen, että tähän aikaan asti ei Isä ollut ilmaissut suunnitelmansa yhteydessä olevia aikoja ja aikakausia kellekään, ei edes meidän Herrallemme Jeesukselle. Kaukana siitä yleisestä mielipiteestä, että meidän Herramme olisi soimannut näiden aikojen ja aikakausien etsimistä ja harrastamista, kieltäen mainituilla sanoilla sellaisen tutkimisen, on totuus ennemmin päin vastainen. Hänen sanansa osottavat selvästi, että joskaan heidän ei nyt annettu tietää aikoja ja aikakausia, tulisi aika, jolloin ne olisivat tärkeästä merkityksestä, ja jolloin ne ilmotettaisiin niille, jotka silloin valvoisivat. Tietäen sen tosiasian, että nämä jonakin aikana paljastettaisiin, ja että niillä silloin tulisi olemaan suuri merkitys, hän kehottaa heitä "olemaan varuillaan":, eikä jättäytymään välinpitämättömyyteen niiden suhteen, vaan "valvomaan", lakkaamatta, jotta he voisivat tietää milloin oikea aika oli tullut.
Ne, jotka aikakauden kuluessa ovat valvoneet, joskaan eivät ole saaneet nähdä kaikkea sitä, mitä ovat odottaneet, ovat yhtä kaikki sen kautta tulleet suuresti siunatuiksi ja maailmasta erotetuiksi. Se, joka elää tätä varten määrättynä aikana, ja joka on tottelevaisesti "valvonut", on tunteva, näkevä, "ymmärtävä", eikä jää tiedottomaksi tämän "elonkorjuu"-aikakauden ihmeellisistä tapauksista. Se, joka jonakin aikana laiminlöisi valvomisen, menettäisi niitä siunauksia, joille Mestari pani niin suurta arvoa, ja osottaisi se, että tämän maailman hyvyys ja tämän elämän aineelliset huolet ja nykyiset harrastukset ovat sellaisen niin soaisseet, että hän laiminlyö lupauksensa täysin vihkiytyä Herralle ja etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja tulevaa elämää.
Apostolit Pietari ja Paavali kiinnittävät huomiota näihin asioihin — aikoihin ja aikakausiin. Pietari selittää (2 Piet. 1: 16), ettemme me ole seuranneet tekaistuja taruja; että hän näki kirkastusvuorella kuvan Kristuksen tulevan valtakunnan kirkkaudesta siinä ihanassa "näyssä", jossa Mooses, Elijas ja Jeesus esiintyivät säteilevissä puvuissa. Mooses esitti vanhan ajan arvokkaita (Hebr. 11: 38—40), joista tulee taivaan valtakunnan maalliset edustajat, ja Eli ja esitti tämän evankeliumin aikakauden "voittajia". Kokonaisuudessaan esitti näky tulevaa kirkkautta, kun vanhurskaitten kärsiminen on loppunut ja armon mukainen valinta päättynyt. Vaikkakin Pietari kertoo tämän näyn, terottaa hän kuitenkin profeettain todistuksen tärkeyttä, sanoen: "Sitä lujempi on meillä nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin kun otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta kynttilästä, kunnes päivä valkenee." (2 Piet. 1: 19.) Hän tiesi hyvin, ettei silloin kukaan vielä voisi ymmärtää ennustuksia kokonaisuudessaan ja sentähden täytyi pyhien olla valvovassa asemassa — ei tähystellen pilviä, vaan kaikkien niitten asioitten toteutumista, joista Jumala oli puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa kautta ennalleenasettamisen suhteen, ja "ennalleen asettamisen ajoista", jotka muodostavat niin laajan ja huomattavan osan heidän todistuksissaan. Hän vakuuttaa meille, että ennustukset ajan vieriessä tuovat meille yhä uusia totuuksia, kunnes päivä valkenee.
Apostoli Paavali selittää: "Aikakausista ja määräajoista ei teille, veljet, ole tarvis kirjottaa; itsehän varsin hyvin tiedätte, että Herran päivä tulee kuin varas yöllä. [Hiljaa, huomaamatta on se tuleva, eivätkä monetkaan sinä aikana tiedä, että he elävät siinä.] Kun sanovat: 'Nyt on rauha, ei hätää mitään', silloin yllättää heidät yhtäkkiä perikato, [äkisti tai nopeaan verrattuna menneen kuudentuhannen vuoden hitaaseen kulkuun, kuten meidän päiväämme kutsutaan höyryn ja sähkön nopeaksi päiväksi — ei äkkiä kuten salama, vaan äkkiä], niinkuin synnytyskipu raskaan vaimon. — — — Mutta te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas". 1 Tess. 5: 1—4.
Kaikilla "veljillä" on kynttilä, ennustuksen varma sana, josta Pietari puhuu. Tämä kynttilä on kuten valo pimeässä paikassa; ja niin kauvan kuin he pysyvät oikeina veljinä, ollen uskovia, alistuvia ja nöyriä sanan tutkijoita, eivät he koskaan tule olemaan pimeydessä. He saavat koko ajan tarvittavan määrän totuutta ravinnokseen kuten ruokaa aikanaan. Ei koskaan ole sellaisten, jotka ovat eläneet sopusoinnussa Jumalan kanssa, tarvinnut elää tietämättöminä välttämättömistä totuuksista ja vaeltaa pimeydessä maailman kanssa. Aabraham ja Lot tiesivät ennakolta Sodoman hävityksestä. Jumala sanoi: "Kuinka minä salaisin Aabrahamilta sitä, mitä minä teen?" (1 Moos. 18: 17.) Noa tiesi kyllin ajoissa vedenpaisumuksesta voidakseen rakentaa arkin, Ja vieläpä päivä, jona hänen piti mennä arkkiin, oli hänelle ilmotettu. Ensimäisenä adventtina tiesivät Simeon ja Anna ja idän viisaat odottaa Messiasta. Itse asiassa oli odotus silloin yleinen. (Luukk. 2: 25—38; Matt. 2: 2; Luukk. 3: 15.) Ja jos Jumala siten toimi palvelijain huonekunnan kanssa, jättäisikö hän lasten huonekunnan vähemmälle? Meidän Herramme ja Päämme on sanonut: "En enää sano teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä mitä hänen herransa tekee; vaan sanon teidät ystäviksi, sillä minä olen ilmottanut teille kaikki, mitä olen kuullut Isältäni." (Joh. 15: 15.) Varmaankin on meidän Herramme aikanaan tietävä ajat ja aikakaudet, koska juuri hänen tulee toimeenpanna suunnitelman suoritus, ja varmaankin on hän, ellei hän ole muuttunut, ystävilleen, pyhilleen, niille, jotka seisovat häntä lähellä ja ottavat osaa hänen työhönsä, tekevä suunnitelman tunnetuksi.
Yhtä varmasti kuin on kirjotettu: "Ei Herra Jehova tee mitään, ellei hän sitä ilmota palvelijoilleen profeetoille" (Am. 3: 7), ja yhtä varmasti kuin suurin osa hänen ilmotuksistaan heille ei ollut heitä varten, vaan meitä, evankeliumin aikakauden Seurakuntaa varten (1 Piet. 1: 12), yhtä varmasti eivät hänen uskollisensa tule olemaan pimeydessä, vaan tietävät, milloin Herran päivä on tullut. Se ei yllätä heitä kuten varas tai paula — huomaamatta; siliä he valvovat, ja heillä tulee olemaan luvattu valo näistä asioista aikanaan.
Apostoli selittää myöskin minkä tähden "veljet" tulevat tietämään ajat ja aikakaudet, eivätkä tule olemaan pimeydessä. Hän sanoo: "Sillä kaikki te olette valon lapsia ja päivän lapsia." (1 Tess. 5: 5.) Sellaiset ovat siinneet totuudesta, ja kehittyvät totuudessa yhä enemmän ja enemmän aina täyteen päivään asti, joka kuuluu heille. — Jaak. 1: 18; Joh. 17: 17, 19.
Huomaa, miten tarkoin sanat he tai ne ja te, näissä samoin kuin toisissa Raamatun kohdissa, erottavat mainitut kaksi luokkaa toisistaan — pyhät maailmasta. Se tieto, joka pyhillä tulee olemaan Herran päivänä, asetetaan sen tietämättömyyden vastakohdaksi, jossa maailma tulee olemaan tulevien tapausten merkityksen ja tarkotuksen suhteen. "Ei teille, veljet, tarvitse kirjoittaa." "Kun he sanovat: 'Nyt on rauha, eikä hätää mitään', silloin yllättää heidät yhtäkkiä perikato… eivätkä he pääse pakoon. Mutta te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas; sillä te olette valon lapsia." "Mutta", sanoo Herra, "pitäkää vaari itsestänne, ettei sydämenne raskaudu päihtymyksestä ja juoppoudesta ja tämän elämän huolista, niin että se päivä äkkiarvaamatta yllättää teidät niinkuin paula; sillä se kohtaa kaikkia niitä, jotka asuvat koko maan pinnalla. Valvokaa siis [itseänne ja myös profeetallista sanaa] joka aika ja rukoilkaa, että teidät katsottaisiin arvollisiksi pelastumaan tästä kaikesta, joka on tuleva, ja voisitte seisoa Ihmisen Pojan edessä." — Luukk. 21: 34—36.
Tästä seuraa siis, että jos Jumalan lapsi, joka elää Herran päivänä, on pimeydessä ja tietämättömyydessä näiden asioitten suhteen, niin täytyy hänen joko elää maallisen elämän yltäkylläisyydessä ja maailman hengen hurmaamana tai raskauttavat häntä tämän elämän huolet. Kummassakin tapauksessa laiminlyö hän valvomisen ja lampun pitämisen puhtaana ja palavana ja öljyn astiassaan — s.o. Jumalan sanan sydämessään ja mielessään ja totuuden hengen itsessään.
Joskin paljon siitä, mitä profeetat olivat ennustaneet, oli yhteydessä aikojen ja aikakausien kanssa samoin kuin suunnitelman yksityisosien kanssa, niin tunnustivat he kuitenkin tietämättömyytensä niihin ennustuksiin nähden, joita he julistivat. (Katso Dan. 12: 8; Hes. 20: 49; Matt. 13: 17; 1 Piet. 1: 10—12.) Esitettyinä hämärin lausein ja kuvannollisella kielellä, sekä liitettyinä tulevaisuuden tapauksiin, oli heidän silloin mahdoton niitä ymmärtää. Siten, ennakolta kirjotettuina, todistivat ne jumalallisesta ennakolta tietämisestä ja järjestämisestä, ollen niille opiksi, jotka elivät niiden täyttymisen aikana, joskaan ne eivät olleet niiden julistajia varten. (Room. 15: 4.) Ne odottivat jumalalliseen suunnitelmaan ja inhimilliseen historiaan liittyneitten eri piirteitten kehittymistä, jotka Jumalan toimenpiteitten mukaisesti tulisivat avaamaan ne, ja rikastuttamaan kärsivällisiä, etsiviä Jumalan lapsia "ruualla aikanaan" koettelemusten ja vaikeusten hetkinä "pahana päivänä" — hädän päivänä, jolla tämä aikakausi tulee päättymään, ja jolloin uusi aika tai hallitus sarastaa.
Ihmeellinen nykyajan keksintö, joka hyvin sopii kuvaamaan jumalallista järjestelmää profeetallisiin aikoihin nähden, on n.k. yhdistetty aikalukko, jota muutamat suurimmat pankit käyttävät. Toisten yhdistettyjen lukkojen tavoin on avain tai kädensija aina lukossa kiinni. Tarvitaan määrätyt erityiset liikkeet, jotka ainoastaan lukon käyttäjä tuntee, jotta lukko avautuisi, jolloin pieninkin poikkeus oikeasta menettelytavasta, tekee avaamisen monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi. Yhdistetty aikalukko sisältää lisäksi sen omituisuuden, että pankkiholvin oveen liitetyn kellolaitoksen avulla voidaan ovet illalla niin sulkea, ettei kukaan voi niitä avata ennen kuin määrättynä tuntina seuraavana aamuna; ja silloinkin ainoastaan käyttämällä sitä ainoaa oikeaa lukolle määrättyä yhdistystä, joka suljettaessa on edeltäpäin määrätty.
Samalla tavalla on taivaallinen Isämme sinetillä sulkenut monta suunnitelmansa piirrettä yön kuluessa hänen suurella aikalukollaan, joka oli niin asetettu, ettei sitä voitu avata ennenkuin "ajan täyttyessä" — suuren ennalleenasettamispäivän aamuna. Ja silloin Jehovan Voideltu, jolla on "avain", ja joka ymmärtää lukkoon kätketyn yhdistyksen, "avaa, eikä kukaan ole sulkeva." (Ilm. 3: 7.) Hän avaa meille antamalla meille tiedon profeetallisen avaimen käyttämisestä, jotta ne, jotka etsivät ijäisen viisauden aarteita, voisivat ne löytää. Ja me voimme avata jumalallisen viisauden aarteita nyt, koska aamun hetki on tullut — joskin on aikaista eikä maailma näe vielä valoa. Mutta ainoastaan ottamalla huolellisesti vaarin määräyksistä, ja sovittamalla avaimen suuren Rakentajan viittausten mukaisesti, aarteet avautuvat meille.
Tämä kuvaus soveltuu todellakin koko Jumalan suunnitelmaan sen kaikissa osissa, sillä jokainen totuuden piirre ja jokainen ennustus ovat ainoastaan osia suuresta yhteydestä, joka nyt on avattu, koska on aamu — koska suuren aikalukon salvat ovat otetut pois. Ja tämä suuri yhtymä, kun se kerran on avattu, paljastaa täydelleen ja suuremmoisesti jumalallisen viisauden, vanhurskauden, rakkauden ja voiman kätketyt aarteet. Se, joka avaa, tulee totisesti tuntemaan Jumalan paremmin kuin koskaan ennen.
Tutkikaamme sentähden Raamattua kunnioittavalla mielellä, jotta me oppisimme, mitä Jumala näkee hyväksi opettaa meille aikojen ja aikakausien suhteen. Koska hän äskettäin on tehnyt meille selväksi suunnitelmansa suuret ulkonaiset piirteet, niin voimme syyllä odottaa, että hänen aikansa on tullut johtaa meitä hänen aikojensa tuntemiseen. Kuluneina aikoina olivat ajat ja aikakaudet viisaasti kätketyt, ja pyhät säilyttivät siten rohkeutensa, koska aika oli pitkä; mutta kun suunnitelma alkaa lähetä ihanaa täytäntöään, on pyhien etuoikeus saada tietää siitä, jotta he voisivat nostaa päänsä ja iloita, tietäessänsä, että heidän vapautuksensa lähestyy. (Luuk. 21: 28.) Aikojen paljastuminen lopun ajalla on oleva pyhille hyödyksi ja virkistykseksi, kun sitä vastoin niiden aikaisempi paljastuminen olisi vahingoittanut ja masentanut.
Meidän Jumalamme on selvästi järjestyksen Jumala. Jokainen työ, jonka hän tekee, on sopusoinnussa tarkkaan ennakolta tehdyn suunnitelman kanssa; ja hänen määrätyillä ajoillaan ja aikakausillaan on tärkeä merkitys ja huomattava osa tässä suunnitelmassa. Huomaa, että Jeesus syntyi määrättynä aikana. "Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa." (Gal. 4: 4.) Ei ennemmin, eikä myöhemmin, vaan juuri ajan täytyttyä. Meidän Herramme ensimäinen saarna koski aikaa. Hän tuli "ja saarnasi Jumalan valtakunnan evankeliumia ja sanoi: 'Aika on täyttynyt, — — —; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi'." (Mark. 1: 15.) "Kristus kuoli kun aika oli tullut." (Room. 5: 6.) "Hän herätettiin kuolleista kolmantena päivänä (ennakolta määrättynä aikana) kirjotusten mukaan." (1 Kor. 15: 4.) Hänen palveluksensa aikana hänen vihollisensa koettivat lakkaamatta ottaa hänet kiinni, mutta he eivät voineet tehdä sitä, "sillä hänen hetkensä ei ollut vielä tullut." — Joh. 7: 30.
Profeetallisia aikoja ei annettu uteliaisuuden tyydyttämistä varten, vaan sanan tutkijoille, jotta heille olisi mahdollista tuntea ennustetut tapaukset, kun niiden aika oli tullut. Siten esimerkiksi ennustukset ilmasivat ensimäisen adventin tai tulemisen ajan ja tavan, mutta sitä ei voitu ymmärtää ennen kuin Kristus oli tullut. Silloin se oli avuksi niille, jotka huolellisesti tutkivat Kirjotuksia, tunteakseen ihmisessä Jeesuksessa Kristuksen, jonka Jumala oli lähettänyt suunnitelmansa ja ennustusten mukaan. Aivan samalla tavalla määräävät ennustukset toisen tulemisen ajan ja tavan, kun on tullut aika ymmärtää niitä tapauksia, jotta ne auttaisivat meitä tuntemaan hänen päivänsä, kun se on tullut — sen tapausten järjestyksen ja ajan vaatimukset. Jos huolellisesti lukee Vanhan Testamentin kirjotuksia, niin ei voi olla näkemättä sitä huomattua asemaa, joka niissä omistetaan aikamääräyksille, ja päivälleen asti kohdistuvaa tarkkuutta, joskin ne usein näyttävät kuuluvan hyvin vähäpätösiin tapauksiin. Mutta perusteellinen tutkija on huomaava, että nämä eri päivä- ja aikamääräykset ovat renkaita ihmeellisessä todistusketjussa, jotka suurella tarkkuudella viittaavat kahteen maailman historian ihmeellisimpään ja tärkeimpään tapaukseen: maailman Lunastajan ja Herran ensimäiseen ja toiseen tulemiseen ja kaikkiin niiden kanssa yhteydessä oleviin tapauksiin.
Se seikka, että enemmistö kristityistä on välinpitämätön näiden asioiden suhteen, ei ole mikään hyväksyttävä perustus niille, jotka rakastavat hänen ilmestymistään, [tulemistaan], ja toivovat hänen hyväksymistään, jotta he myöskin vajoaisivat samankaltaiseen laimeuden tilaan.
Tulee muistaa, että lihallinen Israel, Jumalan, "ystäviä" lukuunottamatta, loukkautui eikä tuntenut etsikkoaikaansa (Luukk. 19: 44), sekä että profeetat ovat ennustaneet kuinka molemmat Israelin huoneet loukkaantuvat — sekä nimellinen juutalaisten huonekunta että nimellinen kristittyjen huonekunta. (Jes. 8: 14.) Ainoastaan "jäännös" kummankin armohallituksen elonkorjuun lopussa on valmis ottamaan vastaan ja ymmärtämään niitä totuuksia, joiden aika on tullut, ja voi sen kautta päästä nauttimaan niitä erityisiä etuja ja oikeuksia, jotka sarastava uusi armohallitus tuo mukanaan. Tämän aikakauden lopussa tulee sentähden jokaisen yksityisen kristityn pitää huolta siitä, että hän kuuluu tuohon "jäännökseen" eikä tuohon laimeaan, huolettomaan ja välinpitämättömään nimikristilliseen seurakuntaan, joka varmasti tulee loukkaantumaan, kuten profeetat, Herra ja apostolit ovat ennustaneet, jota lihallinen Israeli esikuvasi, ja jonka Raamattu selittää olevan henkisen Israelin varjon tai esikuvan.
Mutta kuten aika-ennustukset aikanaan tulevat olemaan suuresta merkityksestä, osottaessaan niitä Jumalan suunnitelman eri piirteitä, jotka kuuluvat elonkorjuuseen, j.n.e., niin on myöskin totta, että tieto meidän Herramme tulemisen ja ilmestymisen tavasta, on erittäin välttämätön. Me pyydämme, että lukija tullessaan tähän kohtaan ainetta, kiinnittää siihen erityistä huomiota. Ja kaiken tämän tiedon pohjana täytyy olla pyhyyttä ja nöyryyttä, jonka täytyy raivata tietä sen vastaanottamiselle, tekemällä Jumalan lapsen kykeneväksi raivaamaan sydämestään ennakkoluulot ja ahkerasti tarkastamaan ja tutkimaan sitä, mitä on ilmotettu. Näin tapahtui Jeesuksen ensimäisessä tulemisessa. Ainoastaan vakavat, vihkiytyneet ja hiljaiset voivat erottaa ajan ja tavan. Maailmanmieliset ja raskautetut, nuo yltäkylläiset, eivät voi huomata ennustuksia eikä niitä aikain merkkejä, jotka osottavat niiden täyttymistä, ennenkuin elonkorjuu on ohi ja erityisen suosion kesä päättynyt.
Juutalaisen aikakauden lopussa tai "elonkorjuussa" olivat todella nöyrät ja vilpittömät "oikeat israelilaiset" odotuksessa, joka huomattavalla tavalla erotti heidät ylpeistä, maailman mielisistä ja itsevanhurskaista heidän ympäristöstään, niin etteivät he ainoastaan olleet paremmin valmistuneet ottamaan vastaan Jumalan suunnitelmaa sellaisena kuin hän oli sen järjestänyt, mutta myös herkemmät kuulemaan ja tutkimaan totuutta, kun he tulivat kosketukseen sen kanssa. Ja samalla kun meidän Herramme torjui luotaan itseensä tyytyväiset, soimaamishaluiset, virheitä etsivät ja viisastelevat fariseukset hämärillä tai väistelevillä vastauksilla, oli hänellä aikaa ja harrastusta tehdä totuuden selväksi sen nöyrille ja totisille etsijöille. (Matt. 13: 10—17; 16: 1—4; Mark. 7: 1—23; Luuk. 18: 18—30; Joh. 1: 45—51; Luukk. 24: 13—32 ja 33—49; Joh. 20: 24—28; 21: 1—12.) Ylpeät ja itsekylläiset ja kaikki, jotka seurasivat heitä, kompastuivat (Matt. 15: 14), kun sitä vastoin nöyrät ja totuutta janoavat vakavasti etsivät totuutta. (Matt. 13: 36; Mark. 4: 10.) Näille Herra selitti hämärät lausuntonsa sanoen: "Teille Jumalan valtakunnan salaisuus on annettu, mutta noille ulkopuolella oleville, [ei todellisille israelilaisille], kaikki tulee vertauksissa, jotta he näkevin silmin näkisivät, eivätkä huomaisi, ja kuulevin korvin kuulisivat, eivätkä ymmärtäisi."
Siten on myös tämän aikakauden lopussa. Totuus erottaa nyt samoin kuin silloinkin vilpittömät ja nöyrät ja johtaa heitä eteenpäin siihen tietoon, jonka aika nyt on tullut, ja vahvistaa ja valaisee heitä, jotteivät he nimikristillisyyden suuren enemmistön kanssa kompastuisi, kun sitä vastoin haaleat ja itseensä tyytyväiset hylkäävät ne totuudet, joiden aika on nyt tullut, koska heitä sokaisee heidän sydämensä nurja tila. Siksipä heidät hyljätään kelpaamattomina tulemaan Herran morsiameksi. — Ef. 4: 1; I Kor. 9: 27.
Monet ovat joutuneet suureen eksytykseen luullessaan, etteivät Jumalan työt ja hänen suunnitelmansa ole sanottavammasta merkityksestä, sekä ettei Jumala vaadi mitään muuta kuin kristillisen luonteen hyveitä, joka paraiten säilytetään pysymällä tietämättömyydessä. Miten eri tavalla esittääkään Raamattu tämän seikan! Se neuvoo meitä ei ainoastaan viljelemään kristillisen luonteen hyveitä, vaan lakkaamatta säilyttämään sellainen sydämen tila, joka tekee meidät kykeneviksi erottamaan totuuden — ja erittäinkin tuon suuren totuuden meidän Herramme läsnäolosta, kun sen aika oli tullut — ja kun armohallituksessa tulisi muutos tapahtumaan. Armohallitukseen kuuluvat totuudet ovat yhtä tärkeät tämän aikakauden lopussa kuin ne olivat juutalaisen aikakauden lopussa. Ne, jotka silloin eivät voineet erottaa totuutta, jonka aika oli tullut, eivät myöskään voineet ottaa vastaan niitä armon-etuja, joiden aika oli tullut. Ja samalla tavalla on tämänkin aikakauden lopussa: ne, jotka eivät huomaa niitä totuuksia, joiden aika nyt on tullut, koska epäusko ja maailmallisuus ovat heidät soaisseet, eivät voi tulla osallisiksi niistä erityisistä armon-eduista, joiden aika nyt on tullut. Ne eivät ole voittajia, eivätkä siis kelvollisia Kristuksen morsiameksi. He eivät voi tulla osallisiksi pyhien perinnöstä Kristuksen kanssa hänen kanssaperillisinään. Nykyisten epäsuotuisten olosuhteitten tähden muodostaa totuus uskomme koetuskiven Jumalaa kohtaan, joka totuus viikatteen tavoin erottaa kelvolliset kelvottomista — nisun lusteista.
Profeetallisten aikojen tutkiminen on joutunut huonoon huutoon niiden väärien sovittelujen perustuksella, joita Kristuksen toisen tulemisen "adventistit" ynnä toiset ovat tehneet, jotka eivät ole saaneet nähdä niiden tapausten toteutuvan, joita he ovat odottaneet tapahtuvan heidän määrääminä aikoina. Me näemme kuitenkin, että Jumalan suunnitelmaan kuului näiden asioiden kätkeminen kaikilta muilta, paitsi määrätyltä luokalta, antamalla häväistyksen ja pilkan joutua tämän aineen osaksi, estäen siten tämän maailman viisaita ja ymmärtäväisiä käsittämästä niitä. (Matt. 11: 25.) Tämä oli, sitä emme epäile, yhtä paljon sopusoinnussa jumalallisen suunnitelman kanssa kuin Jeesuksen lähettäminen Nasaretiin, halveksittuun paikkaan, jotta häntä "nimitettiin nasaretilaiseksi" (Matt. 2: 23), vaikkakin hän todellisuudessa oli syntynyt tuossa kunniakkaassa Betlehemin kaupungissa. Kuten maailman viisaat ja ymmärtäväiset siihen aikaan sanoivat: "Saattaako mitään hyvää tulla Nasaretista?" niin huutavat monet näinä aikoina, kun on puhe profeetallisesta ajasta tai jostakin, joka on jollakin tavalla tekemisissä Kristuksen toisen tulemisen kanssa, se on "adventismia", ikäänkuin he tahtoisivat sanoa: "Voiko adventismista tulla mitään hyvää?" — vaikkakin he myöntävät, että monet ennustukset, jotka sisältävät aikamääräyksiä, eivät vielä ole täyttyneet, ja että Herran toinen tuleminen on Raamatun huomatuin aine.
Me tunnemme suurta myötätuntoa sekä ensimäisiä adventisteja (juutalaisia) kohtaan että toisia adventisteja kohtaan, joskin ainoastaan muutamat niin hyvin edellisistä kuin jälkimäisistä ovat käsittäneet ne totuudet, joita he ovat olleet niin lähellä, ja joita he kuitenkaan eivät ole voineet käsittää, koska niin hyvin edellisiä kuin jälkimäisiä on soaissut heidän väärä odotuksensa. Meidän ystävämme adventistit eivät ole kyenneet käsittämään Herramme toisen tulemisen tapaa eikä tarkotusta, sellaisena kuin Raamattu sen opettaa; siksipä he eivät ole odottaneet saavansa nähdä häntä "sellaisena kuin hän on", vaan sellaisena kuin hän oli. He luulevat, että hänen tulemisensa tarkotus on sellainen, että se täyttää, pyhiä lukuunottamatta, kaikki muut kauhulla ja pelolla; että hänen tarkotuksensa on koota valitut, hävittää muut ihmiskunnan jäsenet ja polttaa koko maailma. Omaksuen tällaisen käsityksen, käyttävät he profeetallisia aikoja ruoskana kurittaakseen ja ajaakseen ihmiskuntaa Jumalan puoleen. Mutta maailma katseli tyynesti tätä ja sanoi, että he olivat tyhmiä haaveilijoita, ja että jos löytyy Jumala, niin on hän varmaan sekä järjellisempi että vanhurskaampi. Maailman iva tuli yhä katkerammaksi ja katkerammaksi, kun heidän yhä uudistuvat ennustuksensa aineen katoamisesta ja maailmoiden häviämisestä eivät pitäneet paikkaansa. Täten me olemme tulleet siihen tilaan, että sellaisetkin kristityt, jotka hyvin tietävät, että ennustuksilla ja aikamääräyksillä on suhteellisesti huomattava asema jumalallisessa ilmestyksessä; epäuskoisella hymyllä kuuntelevat puhetta näistä aineista tai suorastaan julkisesti ylenkatsovat niitä. Mutta autuas on se,
"Ken tyynnä maailman pilkan kantaa vaan.
Ei vainon alle vaivu hän.
Ei saa hänt' tuska tuima turtumaan,
ei myöskään juonet Saatanan."
Mutta Jumala ei antanut aikaennustuksia sellaista tarkotusta varten, eikä hän tule koettamaan käännyttää maailmaa sellaisella tavalla; sillä hän etsii sellaisia rukoilijoita, jotka häntä hengessä ja totuudessa rukoilevat (Joh. 4: 23), eikä sellaisia, jotka häpeävät palvella häntä. Jos hänen aikomuksensa olisi ollut pelottamalla pakottaa ihmisiä tottelevaisuuteen, olisi hän keksinyt jonkun onnistuneemman tavan kuin ajan julistamisen — kuten ystävämme adventistit ovat osottaneet. Profeetallista aikaa ei annettu tekemään maailmaa rauhattomaksi, eikä ylipäänsä maailmalle missään suhteessa, vaan valistamaan, vahvistamaan, lohduttamaan, kehottamaan ja johtamaan Seurakuntaa (valituita) vaikeina aikoina maailmanajan lopulla. Sentähden on kirjotettu: "Jumalattomat eivät näitä tottele (ymmärrä), mutta ymmärtäväiset ottavat näistä vaarin." Näille siitä tulee "ruokaa aikanaan" joka muun ravinnon yhteydessä vahvistaa niitä, jotka sitä käyttävät, niin että voivat "kestää pahana päivänä" — sinä hädän päivänä, jolla tämä aikakausi päättyy. Se auttaa heitä käsittämään ihmeellisiä tapahtumia heidän ympärillään, etteivät menehdy pelvosta ja vavistuksesta, eivätkä tule sekaantumaan niihin päätelmiin ja tieteisiin, joita väärin sillä nimellä kutsutaan — ja joista se päivä tulee olemaan tulvillaan. Sitten voivat he myös kuluttavan tulen [hädän] alla todistaa Jumalasta ja hänen suunnitelmastaan ja opettaa kansaa — osottaa Jumalan suunnitelman lopulliseen ihanaan päämäärään, kohottaen pelastuksen lipun kansojen eteen. — Jes. 62: 10.
Tämä on aikaennustuksen tarkotus. Kuinka tärkeä ja välttämätön se onkaan, jotta Jumalan ihminen olisi täydellinen, täysin varustettu tällä ajalla. Ilman näitä profeetallisia ajantodistuksia voisi olla mahdollista, että näkisimme tapahtumat Herran päivänä tietämättä niistä mitään tahi tuntematta velvollisuuksiamme ja oikeuksiamme sinä aikana. Älköön sentähden kukaan tosi-vihkiytynyt pitäkö ala-arvoisina näitä profeetallisia ajantodistuksia. Ne ovat aijotut johtamaan sanojamme ja tekojamme Tuhatvuotispäivän aikaisessa aamusarastuksessa, ennen auringon nousua, maailman ja nimikirkon nukkuessa tietämättöminä ja huolettomina niistä armotaloudenmuutoksista, joita nyt tapahtuu. Nämä profeetalliset ajanmääräykset olivat suureksi osaksi keinoja Jumalan kädessä vetämään kirjottajan huomion täydellisemmin ja huolellisemmin jumalallisen suunnitelman muihin osiin. Näille ajanmääräyksille omistettu huomio ei voi olla tuottamatta pysyväistä hyötyä tutkijalle. Ne eivät ainoastaan ilmota hänelle "nykyistä totuutta", vaan antavat myös voimaa ja elävää todellisuutta kaikille raamatullisille totuuksille, todistamalla että kaikki Jumalan suunnitelmat ovat yhteisvaikutuksessa aikaan ja tapaan nähden hänen ihanien aikomuksiensa kehittämisessä.
Niiden ennustuksien epäonnistuminen, joita adventistit, jotka ottivat määrätäkseen ajan maailman polttamiselle y.m., y.m., tekivät, on koskenut enemmän odotettujen tapahtumain luonnetta kuin aikaa. Juutalaisten tavoin erehtyivät he odottaessaan väärää asiaa oikealla ajalla. Tämä oli toinen syy heidän kykenemättömyyteensä selvästi ymmärtää totuutta, mutta pääsyy tähän oli se seikka, ettei aika vielä ollut tullut sen selvemmälle paljastamiselle. Ja kumminkin oli aika pyhien herättämiselle tutkimaan Herran ilmestymistä — aika mennä Ylkää vastaan ja aika pettymykselle ennen hänen oikeaa tuloaan — johon kaikkeen viitattiin Herramme vertauksessa kymmenestä neitseestä, kuten edempänä tulemme sen osottamaan. Niinkuin edellisessä osassa on näytetty, on se tuli, joka tulee kuluttamaan maan Herran päivänä, esikuvauksellinen, eikä kirjaimellinen. Seuraavassa luvussa osotetaan, että niiden muutamien aikaennustusten sovelluttamiset, jotka ennustukset adventistit erehdyttävinä hylkäsivät, eivät olleet erehdyksiä, vaan oikeita, ja että ne selvästi ilmottavat tämän ajan esikuvauksellista tulta — joka jo palaa.
Adventistit, jotka työskentelivät sen vaikeuden alaisina, että odottivat kirjaimellista maan palamista, koettivat pakottaa kaikkia erilaisia profeetallisia aikajaksoja yhteiseen päättymispäivään — päälle päätteeksi tavalliseen vuorokauteen. Täten tekivät he väkivaltaa toisille ennustuksille saadaksensa niitä sopimaan yhteen ja päättymään samaan aikaan toisten kanssa. Tuo selvempi käsitys, joka meillä nyt on jumalallisesta suunnitelmasta, ilmaisee erilaisien ajanennustuksien välillä vallitsevan täydellisen yhtäpitäväisyyden, eikä ole ollenkaan tarpeellista kääntää tahi tehdä väkivaltaa muutamille niistä, saadakseen niitä sopimaan yhteen toisien kanssa. Kun me seuraavassa luvussa alamme tarkastella johtavia ennustuksia, emme rakenna mitään järjestelmää tahi selitystapaa, jonka mukaan koettaisimme sovitella kaikkia profeetallisia aikakausia, vaan me seuraamme huolellisesti jokaista eri aikakautta sen loppuun, ja vasta sen jälkeen kudomme yhteen sen järjestelmän eli suunnitelman, jonka salaisuuksien suuri Ilmottaja täten ilmaisee. Tällöin huomataan, että järjestys ja sopusointu Jumalan suunnitelmassa aikaan ja aikakauteen nähden ovat yhtä ilmeiset kuin ne ihanat piirteet tässä suunnitelmassa, jotka edellisessä osassa havaittiin ja jotka ovat piirretyt aikakausien kartalle. Ja kun suuri maailmanaikakausien kello lyö profeetallisella kellotaululla määrätyt tunnit, tulevat ennustetut tapahtumat toteutumaan yhtä varmasti kuin sekin, että Jumala etukäteen on ne ilmottanut.
Ajanlaskun tarpeellisuus ennustusten ymmärtämiseksi. — Raamatun antamia välttämättömiä vuosilukuja. — Aadamin luomisesta vuoteen 1873 j.K. oli kuusituhatta vuotta. — Raamatullisen ajanlaskun esittäminen suurissa ajanjaksoissa. — Niiden yksityiskohtainen tutkiminen. — Luomisesta siihen päivään, jolloin vedenpaisumus oli kuivanut. — Liittoon asti Aabrahamin kanssa. — Lain antamiseen asti. — Kaanaan jakamiseen asti sukukuntien kesken. — Tuomarien aikakausi. — Kuninkaiden aikakausi. — Hävityksen aikakausi. — Vuoteen 1873 j.K. — Missä tämä ajanlasku eroaa piispa Usherin ajanlaskusta, joka on otettu englantilaiseen Raamattuun. — Herramme syntymisen oikea vuosiluku.
Tässä luvussa esitämme raamatullisen todistuksen siitä tosiasiasta, että v. 1872 päättyessä kaksituhatta vuotta oli kulunut Aadamin luomisesta. Siitä johtuu, että me vuodesta 1872 olemme eläneet seitsemännessä vuosituhannessa tahi Tuhatvuosikaudessa — jonka edellinen osa, "Herran päivä", "hädän päivä" tulee olemaan todistajana tämän maailman valtakuntien kukistumiseen ja Jumalan valtakunnan pystyttämiseen koko taivaan alle.
Ajanlasku on sitäpaitsi tarpeellinen perustukseksi profeetallisten aikakausien tutkistelemiselle. Meidän täytyy ensinnäkin päästä varmuuteen siitä, millä paikalla me nykyään ajan virralla olemme. Voidaksemme määrätä tämän, täytyy meillä olla luotettavia vuosilukuja laskelmaa varten. Siksi alotamme ajanlaskulla. Ja täydellisen ihmishistorian ajanlasku täytyy välttämättömästi alkaa ihmisen luomisesta.
Sitä ajanmäärää, joka on kulunut ihmisen luomisesta, arvostellaan eri tavalla. Niiden keskuudessa, jotka omaksuvat Raamatun tiedonannot, ei voi olla suuria mielipiteiden eroavaisuuksia, mutta niiden joukossa, jotka hylkäävät ne, ovat eroavaisuudet äärettömät, vaihdellen kymmenestätuhannesta aina satoihintuhansiin vuosiin asti. Näitä otaksumisia perustetaan tosiseikkoihin, jotka antavat ainoastaan heikon tuen sellaisille liijoitetuille ja ylen rohkeille johtopäätöksille. Esimerkiksi se seikka, että on löydetty piikivisiä nuolenpäitä Sveitsin ja Irlannin turvesoista melkoisesta syvyydestä maan pinnan alla, otetaan todistukseksi, että nuolenkärkien nykyinen paikka kerran on ollut maanpintana, ja että turvesuo vähitellen on kasvanut niiden ympäri ja päälle; ja sellaiselle kasvamiselle tarvittava aika, lasketaan nykyisen vuosisadassa tapahtuvan kasvamisen mukaan, joka on hyvin vähäinen. Jos heidän edellytyksensä olisivat tosia, todistaisivat ne luonnollisesti, että ihminen on ollut olemassa satoja tuhansia vuosia sitten. Mutta toiset geoloogit (maanpinnantutkijat) osottavat, ja hyvillä syillä, näiden turvesoiden kerran olleen niin veteliä, että nuolenpää saattoi helpostikin vajota melkoiseen syvyyteen vähitellen, muutamissa sadoissa vuosissa.
Esitämme toisen esimerkin: — "Pohjatutkimuksien kautta Niilinlaakson mutaisessa maassa keksittiin kaksi poltettua tiilikiveä, toinen kymmenen, toinen kahdentoista sylen syvyydessä. Jos me maalaamme vuotuisen kerrostumisen paksuuden, jonka virta muodostaa, kahdeksaksi tuumaksi vuosisadalta, on meidän laskettava toiselle näistä tiilikivistä ikää 12,000 vuotta ja toiselle 14,000 vuotta. Vertailevien laskelmien nojalla otaksuu Burmeister (eräs kuuluisa geoloogi) että on kulunut seitsemänkymmentäkaksituhatta vuotta siitä, kun ihminen ensin esiintyi Egyptin maalla; ja Draper (toinen tunnettu geoloogi) laskee eurooppalaiselle ihmiselle, joka eli viimeisen jääkauden aikana, ikää yli 250,000 vuotta." [Prof. N. Joly kirjassaan "Ihminen ennen metalleja".]
Luonnollisesti me, jos me laskisimme aivan samalla tavalla kuin nämä suuret miehet tekevät, tulisimme samanlaisiin suuriin tuloksiin. Mutta eräät meistä ovat siksi oppimattomia, että voivat panna kysymykseen, eikö ole luultavampaa, että Niilin mutakerrostumat ovat olleet hyvin säännöttömiä kuten toistenkin virtojen, jotka väliin muuttavat jokiuomaansa ja huuhtovat pois melkoisen osan äyräistään yhden ainoan tulvan aikana. Edelleen muistamme vedenpaisumuksen Noan päivinä, jota ei ainoastaan Raamatussa nimenomaan mainita, vaan joka on säilynyt pakanakansojen vanhimmissa perimätiedoissa. Mitenkähän paljon mutaa ja jätteitä vedenpaisumus onkaan synnyttänyt noiden kahdeksan tuuman lisäksi vuosisadalta. Me ihmettelemme myös, miksi ei näiden suurien nerojen mieleen ole juolahtanut se, mikä on luonnollinen asia muille, jotka eivät ole liian suuria, että kaksi tiilikiveä, heitetyt tuohon "mutaiseen maahan" aikana, jolloin se oli veden peittämä ja pehmeä, vajoaisivat melkoisen syvälle omasta painostaan, erittäinkin kun niiden tiheys on niin paljon suurempi, kuin mutaisen maan. Mitä erotukseen syvyydessä näiden kahden tiilikiven välillä tulee, olisi oppimattomalle henkilölle paljon mahdollisempaa otaksua, että toinen putosi mutaan syrjälleen tahi päälleen, ja toinen lappeelleen ja vaipui niinmuodoin hitaammin, kuin ajatella, että ihmiset, jotka elivät kahdentuhannen vuoden ajanetäisyydellä toisistaan, olisivat tehneet kaksi aivan samanlaista tiilikiveä.
Ei ole monta vuotta sitten, kun löydettiin ihmisen luuranko paikasta, joka oli ollut osa Missisippivirran uomaa, ja eräät geoloogit alkoivat laskea, miten monta tuhatta vuotta mahdollisesti oli kulunut niiden monien muta- ja maakerrosten perustuksella, jotka peittivät luurankoa. He luulivat saaneensa erittäin arvokkaan mallikappaleen historiantakaisesta ihmisestä. Mutta sitten löydettiin useita jalkoja luurangon alta, osia n.s. "ruuhesta", sellaista, jota käytettiin Missisipillä vähemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten, joka kokonaan kumosi heidän laskelmansa ja säästi ihmiskunnan uudesta todistuksesta, että maailma on satojatuhansia vuosia vanhempi, kuin mitä Raamattu opettaa.
Me jätämme yhteensoveltumattomat ja kokonaan epäluotettavat arvelut, joita muutamat geoloogit ovat tehneet tässä ajanlaskua koskevassa aineessa ja käännymme ihmiskunnan historiaan saadaksemme valaistusta. Mutta mitä löydämme? — Vanhimpain pakanakansojen historiaa ei voi selvästi johtaa taaksepäin edes kolmeatuhatta vuotta. Sen takana on kaikki hämärää, epätietoista, tarunsekaista, satumaista, epäluotettavaa perimätietoa. Roomalainen historia ei johda niin kauvas taaksepäin, koska on ainoastaan kaksikymmentäseitsemän sataa vuotta siitä kun Rooma perustettiin, ja sitäpaitsi ovat sen ensimäiset vuosisadat verhotut perimätietojen epävarmuuteen. Kolmetuhatta vuotta takaperin babylonilaisessa, syrialaisessa ja egyptiläisessä historiassa vievät meidät aikaan, jossa muistiinpanot ovat katkonaisia ja syvän hämärän verhoamia. Sama aikamäärä Kiinan historiassa vie meidät Tsjen-hallitsijasukuun, jolloin kiinalaisen historian tapahtumat "alkavat tulla luotettavimmiksi." Kreikassa, joka on ollut tunnettu sivistyksestään viimeksi kuluneiden kolmentuhannen vuoden aikana, jossa ennen muita odottaisimme löytävämme tarkkaa historiaa, — mitä löydämme? Me huomaamme sen vuosiluvut tarkoiksi viimeisten kahdenkymmenenkuuden vuosisadan kuluessa, mutta ei kauemmas. Sen takana on aika, joka on tunnettu Kreikan "jumalaistarullisen tahi historiantakaisen" ajan nimellä.. Ainoa järjellinen ja yhtäjaksoinen kertomus niistä kolmesta ensimäisestä tuhannesta vuodesta, jona ihminen on elänyt maan päällä, on Raamatussa; ja tämä asianhaara sopiikin yhteen sen vaatimuksen kanssa, että se on jumalallista alkuperää, ollen Jumalan johdon ja varjeluksen alainen.
Niinkuin on historian laita, niin on vuosilukujenkin; maailmalla ei ole, lukuunottamatta Raamattua, mitään keinoa johtaa ajanlaskuaan kauvemmaksi kuin vuoteen 776 e.K. Tämän aineen suhteen viittaamme Yale Collegen professorin, Fisherin, lausuntoon. Hän sanoo: "Tarkka tapa määrätä vuosilukuja, saavutettiin vähitellen. Ajanjaksojen keksiminen oli tarpeellinen tätä tarkotusta varten. Ensimäinen määrätty aika tapahtumien päiväämisellä vahvistettiin Baabelissa — Nabonassarin aikakautena 747 e.K. Kreikkalaiset (noin vuodesta 300 e.K.) laskivat aikansa ensimäisestä muistiinkirjotetusta voitosta olympialaisissa leikeissä 776 e.K. Näitä leikkejä pidettiin joka neljäs vuosi. Jokainen olympikausi oli siis neljän vuoden ajanjakso. Roomalaiset alkoivat vasta muutamia vuosisatoja Rooman perustamisesta laskea aikansa siitä tapauksesta alkaen, s.o. v:sta 753 e.K."
Lisätodistuksena siitä, että monet kaukaisen muinaisajan historioista ovat niin täynnä mielikuvituksia ja tarumaisia perimätietoja, että ne ovat arvottomia ajanlaskullisia vuosilukuja varten, eivätkä mitenkään ansaitse huomiota sellaisina, lainaamme tähän amerikkalaisesta Cyclopaediasta (tieto-sanakirjasta) kirjotuksen Ajanlasku.
"Vanhain kansain historiat, jollemme tee poikkeusta hebrealaisiin nähden, menevät taaksepäin tuhansia tahi miljoonia vuosia tarullisiin aikakausiin; ja vielä sittenkin, kun muistiinpanot alkavat saada historiallisen leiman, ovat ristiriitaisuudet erittäin suuret. — — Assyrialaisten, babylonialaisten ja egyptiläisten kirjotukset ovat tehdyt kuolleilla kielillä ja käyttävät aikoja sitten vanhentuneita kirjainmerkkejä. — — Kreikkalaiset ja roomalaiset vuosiluvut voidaan ylipäänsä hyvin todeta ensimäiseen olympikauteen asti, v. 776 e.K., ja konsulaatin pystyttämiseen, v. 510 e.K. Aika tätä ennen perustuu oikeastaan perimätietoihin tai taruihin. Herodotukseen voidaan luottaa siinä, mikä koskee hänen aikakauttaan, noin 450 e.K. ja sataa tai parisataa vuotta aikaisemmin."
Clinton sanoo, eräässä teoksessa kreikkalaisesta ajanlaskusta (siv. 283): "Se historia, jota hebrealaiset kirjotukset sisältävät, esittää ihmeellisen ja miellyttävän vastakohdan kreikkalaisten varhaisempien tiedonantojen rinnalla. Viimeksi mainituissa voimme työläästi huomata ainoastaan muutamia tosiasioita, joita runoilijat ovat meille säilyttäneet, jotka sitten runon ja tarun koristamina jättivät jälkeensä sen, mitä suullisen perimätiedon kautta olivat ottaneet vastaan. Hebrealaisen kansan aikakirjoissa on meillä luotettavia, aikalaisten hengen johdolla kirjotettuja kertomuksia. Mitä he ovat jättäneet jälkeensä, tulee niinmuodoin meille moninkertaisella uskottavaisuudella ja vahvistuksella. Heillä oli apunaan jumalallinen ilmotus kirjottaissaan tosiasioista, joissa heidän todistuksensa inhimillisinäkin todistajina olisi ollut pätevä."
Raamattu, Jumalan lahjottama historiamme kolmesta ensimäisestä vuosituhannesta, on ainoa teos maailmassa, joka, alkaen Aadamista — ensimäisestä ihmisestä, jota historia, joku muistomerkki tahi kirjotus mainitsee, jonka nimi, samoin kuin aika hänen luomiselleen ja kuolemalleen, on mainittu, ja jonka jälkeläisiä voidaan seurata nimi nimeltä ja ikä ijältä seuraavissa polvissa lähemmä neljän tuhannen vuoden aikana, — antaa meille selvän ja yhden jaksoisen kertomuksen siihen aikaan asti, jolloin yleistä historiaa voidaan pitää riittävän todennäköisenä. Niinkuin tulemme näkemään ulottuu raamattukertomus Kyyroksen ensimäiseen vuoteen, 536 e.K., kyllin todennettuun ja yleisesti hyväksyttyyn vuosilukuun. Siinä katkeaa raamatullisen ajanlaskun yhtäjaksoisuus — paikassa, josta alkaen yleiseen historiaan voidaan luottaa. Jumala on siten pitänyt huolta, että hänen lapsillaan on selvä ja yhden jaksoinen kertomus nykyiseen aikaan asti. Vieläpä Raamattu ennustuksillaan täydentää historiaa aina "kaiken ennalleenasettamisen" täyttymiseen asti seitsemännen vuosituhannen lopussa, josta ijankaikkisen autuuden uusi aikakausi tulee alkamaan. Raamattu onkin sentähden ainoa alkutietokirja maailmassa, joka esittää katsauksen ihmiskunnan historiaan kokonaisuudessaan. Se vie meitä kadotetusta paratiisista Genesissä (1 Mooseksenkirjassa) jälleenasetettuun paratiisiin Ilmestyskirjassa ja seuraa ihmiskunnan tietä aina ijankaikkisuuteen asti. Yhdistettyinä, tarjoavat Raamatun historia ja sen ennustukset panoraamallisen tai seikkaperäisen taulun maailman tapahtumain koko kulusta aina ihmisen luomisesta ja lankeemisesta hänen sovittamiseensa ja ennalleenasettamiseensa asti. Raamattu on sentähden kaiken historian johtotähti ja perustus. Ilman sitä, niinkuin todenmukaisesti on sanottu, olisi historia "vesistöjen kaltainen, jotka juoksevat tuntemattomista lähteistä tuntemattomiin meriin", mutta sen johdolla voimme seurata näitä virtoja niiden lähteille asti, vieläpä enemmän, voimme huomata niiden ihanaa päättymistä ijankaikkisuuden valtameressä.
Raamatusta ainoastaan voimme sentähden odottaa löytävämme kertomuksen, joka asettaa paikoilleen soveltumattomat aikakaudet ja ajanlaskulliset säännöttömyydet, joita maailmanhistorian vuosikirjat ensi katsauksella osottavat — asettaa ne sopusointuun keskenään ja luonnon aikakausien kanssa.
Kun alotamme kysymyksellä: Kuinka pitkä aika on ihmisen luomisesta? on meidän oltava ja olemmekin vakuutetut, että hän, joka antoi ennustukset ja sanoi, että niitä tultaisiin ymmärtämään lopun ajalla, on Sanassaan pitänyt huolta vuosiluvuista, jotka ovat tarpeellisia asettamaan näitä ennustuksia oikeille ajoille. Kuitenkin se, joka odottaa löytävänsä nämä asiat niin selvästi esitettynä, että pintapuolinen lukija, tahi epärehellinen epäilijä tulisi niistä vakuutetuksi, tulee huomaamaan pettyneensä. Jumalan ajat ja aikakaudet ovat ilmotetut sillä tavalla, että ne tänä aikana ovat vakuuttavia ainoastaan niille, jotka tuttavuutensa kautta Jumalan kanssa kykenevät erottamaan hänen luonteenomaisia tapojansa. Todistukset ovat annetut, "jotta Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut." (2 Tim. 3: 17.) He tietävät hyvin, että kaikilla poluilla, joilla heidän Isänsä johtaa heitä, heidän on vaellettava uskossa eikä näkemisessä. Jokaiselle, joka on valmis siten vaeltamaan, toivomme olevamme tilaisuudessa askel askeleelta osottamaan varmoja esityksiä Jumalan sanasta — jotka antavat vahvan perustuksen järkevälle uskolle.
Emme tahdo tässä vertailla Septuagintan (Vanhan Testamentin kreikkalaista käsikirjotusta) ja hebrealaisen Vanhan Testamentin kirjojen arvoa, tahi niiden eroavaisuuksia ajanlaskullisissa vuosiluvuissa y.m. Me tyydymme ja toivomme lukijankin kanssamme tyytyvän siihen huomautukseen, että edellinen on Egyptissä laitettu käännös, kuu sitä vastoin jälkimäinen on alkuperäinen heprealainen asiakirja. Tämä asianhaara yhteydessä sen kanssa, että hebrealaiset taikauskoisella kunnioituksella varjelivat jokaista kirjainta ja piirtoa pyhässä kirjassa, antavat varman todistuksen hebrealaisen alkutekstin luotettavaisuudesta. Asiantuntijat hyväksyvät sen yleisesti ja me seuraamme myös tässä sen vuosilukuja y.m.
Tässä esitämme todistuksen siitä, että Aadamin luomisesta vuoteen 1873. j.K. oli kulunut kuusi tuhatta vuotta. Ja vaikkakaan Raamattu ei sisällä mitään suoranaista tiedonantoa siitä, että seitsemäs vuosi-tuhat tulisi olemaan Kristuksen hallituksen aikakausi, ennalleenasettamisen suuri sabbattipäivä maailmalle, niin ei tuo kunnianarvoinen perimätieto kuitenkaan ole järjellistä pohjaa vailla. Israelille, tyypilliselle kansalle, annettu laki, joka määräsi, että kuuden päivän työtä ja vaivaa seuraisi yhden päivän virkistys ja lepo heidän askareistaan, näyttää sopivalla tavalla esikuvaavan niitä kuutta tuhatta vuotta, joiden aikana koko luomakunta kärsii ja huokailee synnin ja kuoleman orjuudessa (Room. 8: 22), josta se turhaan koettaa vapautua, ja sitä suurta Tuhatvuotispäivää, jolloin ne, jotka tekevät työtä ja ovat raskautetut, saavat tulla Kristuksen Jeesuksen, heidän sielujensa paimenen ja piispan luokse, ja voivat hänen kauttansa saada rauhaa ja virvotusta ja ennalleenasettamista, jolloin, hänen kalliin verensä ansion kautta, he voivat katua ja löytää syntein anteeksiantamusta. Esikuvauksellisena seitsemäntenä päivänä kysyi hän sairaalta mieheltä: "Tahdotko tulla terveeksi?" ja vastaukseksi hänen uskolleen ja tottelevaisuudelleen antoi hän hänelle voimaa ottaa sänkynsä ja mennä. (Katso Joh. 5: 6—9 kuin myös Matt. 12: 10, 13; Joh. 7: 23; Luuk. 13: 11—16; 14: 1—5.) Samalla tavalla antityypillisenä Sabbattina, Tuhatvuotiskautena, ilmotetaan koko maailmalle, että "joka tahtoo" hän voi saada ijankaikkisen elämän ja terveyden, jos hän osottaa sitä varten määrättyä uskoa ja tottelevaisuutta.
Emme saa jättää huomioonottamatta jo aikasemmin (I Osassa, 8 luvussa) huomautettua asiaa, että päivä-sana on epämääräinen ja merkitsee ainoastaan joko pitempää tai lyhempää ajanjaksoa. Apostoli Pietari viittasi siihen, että seitsemäs tuhatvuosikausi maailman historiassa tulisi olemaan seitsemäs päivä Jumalan laskussa, sanoen: "Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä. — — Mutta Herran päivä on tuleva" j.n.e. — 2 Piet. 3: 8, 10.
Jos siis seitsemäs tuhatvuotiskausi maailman historiassa on ajanjakso, joka erityisesti osotetaan olevan Kristuksen hallituksen aikakausi, tulemme, osottaessamme, että se alkoi v. 1873, todistamaan, että me nyt jo olemme siinä aikakaudessa. Tämä johtaa mieleemme, mitä jo edellisessä osassa näytimme, kuinka Raamattu osottaa Tuhatvuotiskauden eli Herran päivän aamu-sarastuksen olevan synkän ja myrskyisen ja täynnä hätää ja vaikeuksia maailmalle ja nimikirkolle, vaikka sen ensimäinen sarastus tulee olemaan täynnä virkistystä ja mielihyvää pyhille, jotka ammentavat lohdutusta ja rauhaa heille evankeliumissa annetusta toivosta, joka ankkurin lailla tunkee hädän ajan toiselle puolelle ja tarttuu lujasti Tuhatvuotiskauden auringonnousun ja ihanuuksien kalliisiin lupauksiin. He näkevät hädän päivän toisella puolella luvatun ihanan hallituksen siunauksineen.
Maailman yleinen tila tänä päivänä ja vuoden 1873 jälkeen, nopeasti kehittynyt sosialismi, nihilismi ja kommunismi, joiden julkilausuttu tarkotus on olevien hallitusten kukistaminen, ja maailman omaisuuden uusi jakaminen, eivät suinkaan ole ristiriidassa sen kanssa, mitä me odotamme, joskin muutamissa suhteissa näissä asioissa on paljon sellaista, jota lakia, järjestystä ja rauhaa rakastavat täytyvät syvästi paheksua. Ainoastaan ne, jotka näkevät, että tuleva laittomuus ja hätä ovat Jumalan välikappaleita vielä täydellisemmän lain ja järjestyksen ja pysyvämmän rauhan pystyttämiseksi, tulevat vapautumaan vallalla olevasta pelosta kun nämä asiat tapahtuvat.
Mutta seitsemännen tuhannen tahi Tuhatvuotiskauden osottaminen ei ole ainoa asia, joka tekee ajanlaskun arvokkaaksi; sillä vaikka tulemme osottamaan useita ennustussarjoja, jotka ovat aivan riippumattomia ajanlaskusta, niin on tämä kumminkin se mittapuu, jonka mukaan toisia ennustussarjoja tutkitaan ja vahvistetaan. Se täydellinen yhtäpitäväisyys näiden kahden ennustusluokan välillä, joista toinen riippuu, toinen ei riipu ajanlaskusta, ei ole ainoastaan voimallinen todistus mainitun sovelluttamisen oikeudesta, vaan myös sen ajanlaskun oikeudesta, joka tuo ilmi tämän sopusoinnun. Tätä voi verrata avaimeen. Se avain, joka aukasee vaikeasti avattavan aarrearkun, on varmasti oikea avain. Seuraavassa esitetty ajanlasku yhdistää sopusointuun erikaltaiset profeetalliset lauselmat, jotka koskevat Kristuksen valtakuntaa ja sen pystyttämistä, näyttämällä niiden keskinäisen järjestyksen ja ajan. Ajanlasku on se varsi eli kahva, jonka kautta kaikki profeetalliset ajanmääräykset, avaimen lehden eri osien lailla, pysyvät koossa ja käsitellään.
Lyhyt Ajanlaskun katsaus vuoteen 6000 asti maailman luomisen jälkeen
Seuraavaa lyhyttä katsausta ajanlaskullisiin aikakausiin voitanee oikeudella nimittää raamatulliseksi ajanlaskuksi, koska yksinomaa raamatullista alkulähdettä on seurattu Kyyroksen ensimäiseen vuoteen asti, 536 e.K., jonka asiantuntijat ylimalkaan hyväksyvät ja pitävät oikeana vuosilukuna. Tähän päättyy raamatullisen ajanlaskun lanka — vähän myöhemmin sitä aikaa, jolloin maailman historia alkaa tulla luotettavaksi. Tämä on itsessään ihmeellinen todistus Jumalan johdosta ja huolenpidosta auttaa meitä ainoastaan siinä, jossa emme voi itseämme auttaa.
Aadamin luomisesta
Vedenpaisumisen päättymiseen………….. 1656 vuotta
Siitä Aabrahamin kanssa tehtyyn liittoon . 427 "
Siitä Israelin lähtemiseen Egyptistä ja
lain antamiseen……………………. 430 "
Siitä Kaanaan jakamiseen……………… 46 "
Tuomarien aikakausi………………….. 450 "
Kuninkaiden aikakausi………………… 513 "
Autiona olemisen aika………………… 70 "
Siitä vuoteen 1……………………… 536 "
Siitä vuoteen 1873…………………… 1872 "
Yhteensä 6000 "
Kun me tarkastamme näitä jaksoja kutakin erikseen, voinee lukija laskea ne itsekseen, jotta näkisi, mitenkä vahva perustus uskollemme on pantu Jumalan sanaan. Tulemme huomaamaan kaksi aukkoa Vanhan Testamentin historiallisessa kertomuksessa, mutta kun sitte huomaamme Jumalan Uudessa Testamentissa pitäneen huolta silloista, jotka johtavat näiden aukkojen yli, on se lisäävä luottamustamme siihen, että Jumala on niin järjestänyt alkulähteen, että hänen aikansa ja hetkensä olivat peitetyt, kunnes hänen määrätty aikansa niiden ilmottamisesta oli tullut, — aivan niinkuin hän oli tehnyt toistenkin totuuksien kanssa, kuten jo on huomautettu.
Tahdomme nyt tarkastella edellisiä aikajaksoja kutakin erikseen ja siinä järjestyksessä missä ovat ylempänä merkityt, Kyyroksen hallitukseen asti. Pitäkää Raamattu käsillä ja tarkastakaa jokainen ote, että ottaisitte tämän vastaan Jumalan, eikä ihmisten sanana.
Ajanlasku Aadamin ajasta siihen päivään jolloin vedenpaisumus päättyi.
"Adam oli 130 ajastajan vanha, ja siitti pojan ja kutsui hänen nimensä Set" — 1 Moos. 5: 3……………… 130 vuotta "Set oli 105 ajastajan vanha ja siitti Enoksen" — 1 Moos. 5: 6……. 105 " "Enos oli 90 ajastajan vanha ja siitti Kenanin" — 1 Moos. 5: 9……. 90 " "Kenan oli 70 ajastajan vanha ja siitti Mahalaleelin" — 1 Moos. 5: 12 . 70 " "Mahalaleel oli 65 ajastajan vanha ja siitti Jaredin" — 1 Moos. 5: 15…… 65 " "Jared oli 162 ajastajan vanha ja siitti Eenokin" — 1 Moos. 5: 18…… 162 " "Eenok oli 65 ajastajan vanha ja siitti Metusalan" — 1 Moos. 5: 21…. 65 " "Metusala oli 187 ajastajan vanha ja siitti Lamekin" — 1 Moos. 5: 25…… 187 " "Lamek oli 182 ajastajan vanha ja siitti pojan ja kutsui hänen nimensä Noa" — 1 Moos. 5: 28, 29…………. 182 " "Noa oli 600 ajastajan vanha, koska vedenpaisumus tuli maan päälle" — 1 Moos. 7: 6………………….. 600 " Yhteensä Aadamin luomisesta siihen päivään kunnes vesi kuivui ____ — 1 Moos. 8: 13…………………. 1656 "
Ei voi pyytää mitään yksinkertaisempaa ja päivälleen tarkempaa kuin tämä on. Tarkastakaamme nyt seuraavaa jaksoa.
Ajanjakso vedenpaisumuksesta liittoon Aabrahamin kanssa, heti Taran, hänen isänsä kuoltua.
"Sem siitti Arfaksadin kahta vuotta
vedenpaisumuksen jälkeen"
— 1 Moos. 11: 10………………… 2 vuotta
"Arfaksad oli 35 ajastajan vanha ja
siitti Salan" — 1 Moos. 11: 12……. 35 "
"Sala oli 30 ajastajan vanha ja siitti
Eberin" — 1 Moos. 11: 14…………. 30 "
"Eber oli 34 ajastajan vanha ja siitti
Pelegin" — 1 Moos. 11: 16………… 34 "
"Peleg oli 30 ajastajan vanha ja siitti
Regun" — 1 Moos. 11: 18………….. 30 "
"Regu oli 32 ajastajan vanha ja siitti
Serugin" — 1 Moos. 11: 20………… 32 "
"Serug oli 30 ajastajan vanha ja siitti
Nahorin" — 1 Moos. 11: 22………… 30 "
"Nahor oli 29 ajastajan vanha ja siitti
Taran" — 1 Moos. 11: 24………….. 29 "
"Tara oli 205 ajastajan vanha ja kuoli"
— Moos. 11: 32………………….. 205 "
Yhteensä 427 "
Tämäkin on hyvin yksinkertasta ja tarkkaa. Mutta seuraavaa jaksoa ei ole niin helppo seurata; sillä suora ajanlaskullinen polveutuma katkaistaan israelilaisten lähtöön asti Egyptistä. Niinmuodoin olisi vallan mahdotonta mennä eteenpäin, elleivät Paavali ja Stefanus, Jumalan puhetorvina, antaisi meille yhdistävää rengasta.
Ajanjakso liitosta Aabrahamin kanssa lain antamiseen.
Paavali selittää tämän ajanjakson pituuden olleen neljäsataakolmekymmentä vuotta (Gal. 3: 17). Liitto sisälsi lupauksen Kaanaan maan ijankaikkisesta omistamisesta, ja vaikka se useita kertoja uudelleen vahvistettiin Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille, oli se kumminkin aina sama liitto. (Katso 1 Moos. 12: 7, 8; 13: 14—18; 26: 3, 4; 35: 9—12; 46: 2—4; 50: 24.) Kuten näkyy vertailusta 1 Moos. 12: 1—5, 7 ja Apt. 7: 2—5 välillä, tehtiin liitto (edelläkäyneen lupauksen mukaan), niinpian kun Aabraham täydellisesti oli noudattanut niitä ehtoja, joiden nojalla hänen piti saaman sen: s.o., kohta kun hän oli astunut Kaanaan maahan, joka tapahtui heti hänen isänsä kuoltua. Hän kuoli matkalla Kaanaasen, Haranissa. Kun meillä siten on Stefanuksen sanojen kautta vahvistettu vuosiluku liiton tekemiselle — kohta Taran kuoleman jälkeen — ja kun meillä sen lisäksi on Paavalin sana, että laki annettiin neljäsataakolmekymmentä vuotta liiton jälkeen, täyttyy tällä tavoin aukko Vanhan Testamentin ajanlaskussa Uuden Testamentin kautta. Mutta lukekaamme kertomusta huolellisesti, jotta näkisimme miten huolellisesti yhdistämissilta on rakennettu.
"Ja Herra oli sanonut Aabrahamille [ennen kun hän jätti Mesopotamian, kaldean Urin]: Lähde maaltas ja suvustas ja isäs huoneesta [veljiesi y.m. luota] siihen maahan, jonka minä sinulle osotan; ja [jos siten teet] teen minä sinut suureksi kansaksi", j.n.e. (1 Moos. 12: 1, 2. Vertaa Apt. 7: 2.) Tämä osottaa sen, että Jumala oli ehdottanut liittoa Aabrahamille ennen Taran, hänen isänsä kuolemaa, ja ennen kun hän muutti Haran'iin tahi Karran'iin. Oli kuitenkin ehto, jossa kysyttiin Aabrahamin uskoa ja tottelevaisuutta, ennen kun liitto todella voitiin tehdä. Tämä ehto sisälsi sen, että hänen piti osottaa luottamustansa lupaukseen jättämällä synnyinmaansa ja sukunsa mennäkseen siihen maahan, johon häntä oli käsketty menemään. Tämän Aabraham teki, ja kun hänen vaimollaan, hänen veljensäpojalla Lotilla ja hänen ijäkkäällä isällään oli sama usko ja halusivat seurata häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, sallittiin se heille, ja nuo neljä läksivät matkalle lupauksen maahan. Hänen isänsä Tara kuoli matkalla, Haran'issa, jonka jälkeen Aabraham tuli Kaanaasen, siellä vahvistaaksensa ja solmitakseen liiton. Niinkuin Stefanus selitti Israelille: — "Ja kun hänen isänsä oli kuollut, käski Jumala hänen muuttaa siihen maahan, jossa te nyt asutte." "Niin Aabraham läksi [Haran'ista], niinkuin Herra hänelle sanonut oli", (Apt. 7: 4; 1 Moos. 12: 4) ja liitto tehtiin kohta sen jälkeen, kun hän oli tullut maahan (Moos. 12: 5—7.) Niinmuodoin on meillä vuosiluku liitolle, ja neljänsadankolmenkymmenen vuoden alkamiselle määrätty välittömästi seuraamaan Taran kuoleman jälkeen, ja täydellinen ajanlaskullinen ketju lain antamiseen asti. Ensimäinen piirre laissa oli Passah-juhla, joka asetettiin samana päivänä, jolloin Israel lähti Egyptistä. — 2 Moos. 12: 41—43, 47, 50, 51.
Tämän kanssa yhtäpitävästi luemme: "Israelin lasten eleleminen, jotka Egyptissä asuivat, oli neljäsataakolmekymmentä vuotta; ja tapahtui neljänsadankolmenkymmenen vuoden päätyttyä, vieläpä samana päivänä tapahtui, että Herran sotajoukot läksivät Egyptin maasta". — 2 Moos. 12: 40—42, 51. (engl. kään.)
Muutamat voivat pitää Mooseksen ja Paavalin tietoja eriävinä (2 Moos. 12: 40—42 ja Gal. 3: 17.) Toisen mukaan oli Israelin lasten asuminen Egyptissä neljäsataakolmekymmentä vuotta, ja toisen mukaan oli neljäsataakolmenkymmentä vuotta liitosta Aabrahamin kanssa lain antamiseen. Voisi silloin olettaa, että jos oli ainoastaan neljäsataakolmekymmentä vuotta Aabrahamin tulosta Kaanaan maahan lain antamiseen, täytyi Israelin lasten asuminen Egyptissä olla paljo lyhyempi. Mutta huomattava on, ettei sanota, että Israelin eleleminen Egyptissä oli neljäsataakolmekymmentä vuotta, vaan että koko se aika, jolloin tämän kansan, joka myös asui Egyptissä, eleleminen kesti, oli neljäsataakolmekymmentä vuotta: — "Israelin lasten eleleminen, jotka Egyptissä asuivat, oli neljäsataakolmekymmentä vuotta." Eleleminen, jota tässä tarkotetaan, alkoi kun Aabraham ensin tuli Kaanaan maahan. (Hebr. 11: 8, 9.) Israel eleli Aabrahamissa ja Iisakissa ja Jaakobissa, samoin kuin Levi antoi kymmenyksiä Melkisedekille, kun hän vielä oli isänsä kupeissa. — Hebr. 7: 9, 10.
Liitto Aabrahamin kanssa astui voimaan kohta kun hän, jätettyänsä Haran'in tahi Karran'in, astui jalkansa Kaanaaseen, lupauksen maahan. Siitä hetkestä oli hän, ja hänen kanssaan koko syntymätön Israel lupauksen perillisiä ja oleskelioita eli toivioretkeläisiä, odottaen Jumalaa, että hän täyttäisi lupauksen. Tämä eleleminen oli kestänyt päivälleen neljäsataakolmekymmentä vuotta, kun Israel läksi Egyptistä ja sai lain ensimäisen piirron, passah-juhlan asettamisen. Mooseksen ja Paavalin tiedonannot tarkottavat sentähden aivan samaa ajanjaksoa, joten heidän kauttansa saamme varman todistuksen siitä, että liitosta Aabrahamin kanssa lain antamiseen oli neljäsataakolmekymmentä vuotta. Paavali pani erityistä painoa sille asianhaaralle, että passah-juhlaa oli pidettävä lain antamisen alkuna (jota myös Mooseskin osottaa, 2 Moos. 12: 42, 43, 47, 50), ja Mooses painosti erityisesti ajanjakson täsmällisyyttä päivälleen.
Niinmuodoin on meillä kolmas ajanjakso selvästi määrätty. Ja jos otamme huomioon sen täsmällisyyden aivan päivälleen, jolla Herra antaa meille tämän renkaan ajanlaskun ketjussa, herättää tämä meissä varmaa luottamusta, etenkin ajatellessamme, ettei tällä täsmällisyydellä ollut suurtakaan merkitystä entisajan seurakunnalle, vaan olikin se tarkotettu ainoastaan nykyajan käyttöä varten.
Ajanjakso Egyptistä lähdöstä Kaanaan maan jakamiseen sukukuntien kesken.
Israelin neljääkymmentä vuotta, tahi "kiusauksen päivää korvessa" (5 Moos. 8: 2; Ps. 95: 8—10; Hebr. 3: 8, 9) seurasi kuusi-vuotinen sota Kaanaassa ja maan jakaminen sukukunnille. Yksi vuosi, kuukausi ja viisi päivää kului heidän lähdöstään Egyptistä heidän lähtöönsä Sinailta Paraniin (4 Moos. 33: 3; 10: 11—13.) Ja silloin sieltä, Kades Barneasta Paranin korvessa, vakoojat lähetettiin. (4 Moos. 13: 4—27; 32: 8—13.) Eräs näistä, Kaleb, sanoi, kun hän pyysi osaansa maan jakamisessa (Joos. 11: 23; 10: 42): "Minä olin neljänkymmenen ajastaikainen, kun Mooses, Herran palvelija, minut lähetti Kades-Barneasta vakoamaan maata, ja minä toin hänelle jälleen vastauksen. — — Ja nyt katso, Herra on antanut minun elää, niinkuin hän oli sanonut. Tämä on viides ajastaika viidettäkymmentä sittekun Herra näitä sanoi Moosekselle, kun Israel vaelsi korvessa. Ja katso, minä olen tänäpäivänä viiden ajastajan vanha yhdeksättäkymmentä." (Joos. 14: 7, 10.)
[Me otamme lukuun ainoastaan kokonaisia vuosia, koska tarkempi lasku on mahdoton. Välistä, niinkuin ylempänä, ovat vuodet jonkun murto-osan pitemmät. Ja toiset taas ovat jonkun murto-osan lyhemmät, kuten Sedekian hallitus. Sedekian sanotaan hallinneen 11 vuotta (2 Aikak. 36: 11, Jerem. 52: 11); kumminkin selviää värsyistä 4—7:mään jälkimmäisessä luvussa, että hänen todellinen hallituskautensa oli kymmenen vuotta, neljä kuukautta ja yhdeksän päivää. Me uskomme, että nämä vuosien murto-osat tasottavat toisensa, ja vakaumuksemme on, että Herra on johtanut ja järjestänyt sen. Sitä tukee ne tulokset ja johtopäätökset, jotka siitä johtuvat ja täsmällisyys päivälleen suurissakin ajanjaksoissa, kuten on huomautettu. Esimerkkejä Jumalan järjestyksestä ja täsmällisyydestä, katso 1 Moos. 7: 11; 8: 13; 2 Moos. 12: 40, 41.]
Siten huomataan, että maan vakoamisesta sen jakamiseen sukukunnille oli neljäkymmentäviisi vuotta, niinkuin Joosua todistaa, ja vähän yli vuoden lähdöstä vakoojien lähettämiseen, joka tekee neljäkymmentäkuusi kokonaista vuotta ja muutamia kuukausia yli aina Egyptistä lähdöstä maan jakamiseen asti. Koska ensimäiset neljäkymmentä näistä vuosista vietettiin korvessa, niinkuin monesta raamatunpaikasta näkyy, etenkin Apt. 7: 36 ja Hebr. 3: 9, vietettiin jälelläolevat kuusi vuotta maan jakamiseen Kaanaassa valloittamalla ja omistamalla luvattu maa.
Tuomarien aikakausi.
Me tulemme nyt ajanlaskun vaikeimpaan osaan, ajanjaksoon maan jakamisesta Saul'in voitelemiseen kuninkaaksi. Sitä kutsutaan tavallisesti tuomarein aikakaudeksi, vaikkei tuomarinvirka ollutkaan yhtämittaisesti täytetty. Tuomarien kirjassa ja 1 Samuelin kirjassa oleva kertomus mainitsee yhdeksäntoista jaksoa, jotka yhteensä käsittävät lähemmä neljäsataaviisikymmentä vuotta; mutta ne ovat niin yhteydettömiä ja katkonaisia, sekasia ja niin suuressa määrässä sotkeutuneet, ettemme niistä voisi saada esille mitään varmaa tulosta, ja olisimme pakotetut lopettamaan tutkimuksemme tähän, niinkuin toiset ovat tehneet, ellei Uusi Testamentti täyttäisi, mitä tässä puuttuu. Paavali ilmottaa, että kun Jumala oli jakanut heille maan arpomisen kautta "antoi hän heille tuomareita [noin] neljänsadanviidenkymmenen vuoden kuluessa Samuel profeettaan saakka. Ja sitten he anoivat kuningasta, ja Jumala antoi heille Saulin." — Apt. 13: 19—21. (Ruots. kään.)
Vanhassa Syrialaisessa Uuden Testamentin käännöksessä, joka on vanhempi kaikkia kreikkalaisia käsikirjotuksia, kuuluu tämä: Neljänsadanviidenkymmenen vuoden kuluessa antoi hän heille tuomareita Samuel profeettaan asti — joka oli viimeinen tuomareista. Apostolin tiedonantoa tämän tuomarien aikakauden pituudesta, pidämme erityisesti aijottuna ratkaisuna tälle asialle. Ainoastaan kahdessa tapauksessa — noissa neljässäsadassakolmessakymmenessä vuodessa liitosta lakiin, ja tässä tuomarien ajassa, — on jonkun verran epätietoisuutta Vanhan Testamentin ajanlaskussa, mutta molemmat jaksot ilmotetaan selvästi Uudessa. Onko ajateltava, että tämä olisi ollut ainoastaan sattuma? Eikö ole järkevämpää otaksua että Jumala ensin kätki asian, jättämällä Vanhan Testamentin kertomuksen epätäydelliseksi ja sittemmin täytti Uudessa Testamentissa sen, mitä puuttui, jotta määrätyn ajan tullessa, kun huomio kiintyisi siihen, ne, joilla olisi kylliksi halua vertailemaan tiedonantoja, löytäisivät puuttuvat renkaat täydennettyinä sellaisella tavalla, joka on omiaan herättämään luottamusta suureen ajanmäärääjään.
Kuninkaitten aikakausi.
Saulin hallitus käsitti sen nelikymmenvuotisen ajan, joka seurasi viimeistä tuomaria, kunnes David voideltiin kuninkaaksi, niinkuin ylempänä on osotettu; ja hänen jälkeensä on helppo löytää Davidin suvun kuninkaiden hallituskausia Aikakirjoissa, kuten seuraa:
Saulin "aikakausi" (eng.) Apt 13:21… 40 vuotta
David hallitsi . 1 Aikak 29: 27….. 40 "
Salomo " . 2 Aikak 9: 30…… 40 " Rehabeam " . " " 12: 13…… 17 "
Abia " . " " 13: 2…… 3 "
Asa " . " " 16: 13…… 41 "
Josafat " . " " 20: 31…… 25 "
Joram " . " " 21: 20…… 8 "
Ahasia " . " " 22: 2…… 1 vuoden
Atalia " . " " 22: 12…… 6 vuotta
Joas " . " " 24: 1…… 40 "
Amasia " . " " 25: 1…… 29 "
Usia " . " " 26: 3…… 52 "
Jotam " . " " 27: 1…… 16 "
Ahas " . " " 28: 1…… 16 "
Hiskia " . " " 29: 1…… 29 "
Manasse " . " " 33: 1…… 55 "
Amon " . " " 33: 21…… 2 "
Josia " . " " 34: 1…… 31 "
Joakim " . " " 36: 5…… 11 "
Sedekia " . " " 36: 11…… 11 "
Yhteensä 513 "
Seitsemänkymmentä hävityksen vuotta.
Tämä vie meitä siihen ajanjaksoon, jolloin maa oli autiona, ja joka kesti seitsemänkymmentä vuotta ja päättyi kansan palaamisella Baabelista Kyyron ensimäisenä vuonna, 536 e.K. (Katso 2 Aikak, 36: 20, 23.) Tämä vuosiluku on oikeaksi taattu maailmanhistoriassa, ja raamatullinen ajanlasku ei jatku kauvemmaksi.
Ajanjakso Israelin lasten Babelista palajamisesta vuoteen 1873 j.K.
Ajanjaksoa juutalaisten palajamisesta Baabelista, heidän maansa seitsenkymmenvuotisen hävityksen lopulla, Kyyron ensimäisestä vuodesta alkaen, siihen vuoteen, joka on tunnettu vuodeksi 1, ei raamatullinen kertomus käsittele. Mutta, niinkuin yllä on mainittu, todistaa maailman historia sen olevan 536 vuotta pitkän ajanjakson. Ptolemeus, oppinut kreikkalais-egyptiläinen, maamittari ja tähteintutkija, on varmasti vahvistanut nämä numerot. Oppineet ovat yleisesti hyväksyneet ne, ja ne ovat tunnetut Ptolemeuksen kanoonin (ohjeen) nimellä.
Niinmuodoin olemme löytäneet selvän ja yhtäjaksoisen ajanlaskullisen ketjun luomisesta kristillisen ajanlaskun alkuun vuoteen 1 — kaikkiaan neljäntuhannen sadankahdenkymmenkahdeksan (4128) vuoden pituisen ajanjakson, joka yhteensä kristillisen ajanlaskun tuhannen kahdeksansadan seitsemänkymmenkahden vuoden kanssa tekee kuusituhatta vuotta luomisesta vuoteen 1873 j.K.
Vertailu tämän ajanlaskun ja Usherin ajanlaskun välillä.
Ehkä joku haluaisi tietää, missä kohdin yllä kerrottu ajanlasku eroaa siitä ajanlaskusta, joka on reunamuistutuksena tavallisessa (engl.) raamatunkäännöksessä ja joka on tunnettu Usherin ajanlaskun nimellä. Näiden kahden erotus seitsenkymmenvuotiseen hävitykseen on satakaksikymmentäneljä (124) vuotta. Tämän erotuksen muodostaa neljä eri aikaa 18, 4, 2, ja 100 vuotta — kuten seuraa:
Usher asettaa hävityksen seitsemänkymmentä vuotta kahdeksantoista vuotta aikasemmaksi yllä esitettyä, s.o. ennen Sedekian, Juudean viimeisen kuninkaan kukistumista valtaistuimelta — koska Baabelin kuningas otti monta kansasta vangiksi sillä ajalla. (2 Aikak. 36: 9, 10, 17, 21; 2 Kunink. 24: 8—16.) Hän tekee nähtävästi sen, ei mitenkään tavattoman, erhetyksen, että hän laskee nämä seitsemänkymmentä vuotta vankeuden ajaksi, sen sijaan että Herra selvästi selittää niiden olevan maan hävityksen seitsemänkymmentä vuotta, jotta maa olisi "autiona, ettei kukaan siellä asuisi". Sellainen ei ollut asian laita ennen Sedekian kukistumista. (2 Kunink. 24: 14.) Mutta se hävitys, joka seurasi Sedekian kukistumista, oli täydellinen; sillä vaikka halvimpia maakunnassa jätettiin viinamäen miehiksi ja peltomiehiksi (2 Kun. 25: 12), niin pakenivat nämäkin pian — "koko kansa, sekä suuret, että pienet" — Egyptiin, sillä he pelkäsivät kaldealaisia (värssy 26). Tässä ei voi mikään epätietoisuus tulla kysymykseenkään; ja sen tähden on, laskettaessa aikaa maan hävittämiseen, otettava lukuun kaikki ajanjaksot Sedekian hallituksen loppuun, niinkuin me olemme tehneet.
Neljän vuoden erotus on Joram'in hallituksessa. Usher sanoo sen kestäneen neljä vuotta, kun Raamattu sanoo sen kestäneen kahdeksan vuotta. — 2. Aikak. 21: 5; 2 Kun. 8: 17.
Kahden vuoden erotuksesta tapaamme toisen Ahaksen hallitusajassa, jonka Usher sanoo olleen viisitoista, Raamatun sanoessa sen olleen kuusitoista vuotta. (2 Aikak. 28: 1 ja 2. Kun. 16: 2.) Toinen on Joaksen hallituksessa, jonka Usher laskee kolmeksikymmeneksiyhdeksäksi vuodeksi, Raamatun sanoessa sen olleen neljäkymmentä vuotta. — 2. Kun. 12: 1; 2. Aikak. 24: 1.
Nämä erotukset ovat selitettävissä ainoastaan sen otaksumisen kautta, että Usher seurasi tahi koetti seurata Josefusta, erästä juutalaista historiankirjottajaa, jonka vuosilukuja nyttemmin yleisesti pidetään huolimattomina ja virheellisinä. Me luotamme yksinomaan Raamattuun, uskoen, että Jumala on oma tulkkinsa.
Lukuun ottamatta näiden kahdenkymmenenneljän vuoden eroa kuninkaitten ajassa on vielä toinenkin eroavaisuus yllä esitetyn raamatullisen ajanlaskun ja Usherin ajanlaskun välillä, nim. sata vuotta tuomarien ajassa. Tässä eksyttää Usherin tuo silmiinpistävä virhe 1 Kun. 6: 1, jossa sanotaan, että Salomonin neljäs hallitusvuosi oli neljässadaskahdeksaskymmenes vuosi Egyptistä lähtemisen jälkeen. Se on nähtävästi oleva viisi sataa kahdeksankymmentä ja johtui se mahdollisesta virheellisestä jäljennöksestä; sillä jos me Salomon neljään vuoteen lisäämme Davidin neljäkymmentä ja Saulin ajan neljäkymmentä ja ne neljäkymmentäkuusi vuotta Egyptistä lähtemisestä maan jakamiseen, saamme satakolmekymmentä vuotta, jotka, vähennettynä neljästäsadastakahdeksastakymmenestä, antaisivat jäännökseksi ainoastaan kolmesataaviisikymmentä vuotta tuomarien ajaksi niiden _neljän_sadanviidenkymmenen vuoden sijaan, jotka Tuomarienkirja ja Paavali mainitsevat, kuten ylempänä on näytetty. Hebrealainen kirjain "dalet" (4) on hyvin paljon "he" (5) kirjaimen näköinen, ja otaksutaan virheen johtuneen siitä, mahdollisesti jäljentäjien erhetyksestä. Ensimäinen Kun. 6: 1 tulisi siis kuulua viisisataakahdeksankymmentä vuotta ollakseen täydellisessä sopusoinnussa toisten tiedonantojen kanssa.
Siten oikasee Jumalan Sana ne muutamat vähäpätöset erhetykset, jotka tavalla tai toisella ovat sinne pujahtaneet. On muistettava yllämainittujen aukkojen olevan siinä ajanjaksossa, joka täydellisesti täydennetään Uuden Testamentin henkeyttämän todistuksen kautta.
Siis, Usherin pitäessä vuotta 1 4005:nä Aadamin luomisesta, oli se todellisuudessa, niinkuin olemme näyttäneet vuosi 4129 raamatunkertomuksen mukaan, joten siis selviää, että vuosi 1872 j.K. on maailman luomisesta vuosi 6000, ja v. 1873 j.K. on seitsemännentuhatvuotiskauden alku, seitsemäs milleniumi tahi seitsemäs tuhatvuotispäivä maan historiassa.
Niinmuodoin on yksin Raamatusta otettu ajanlasku alkaen luomisesta riittävästi todettuun yleiseen historiaan asti selvä ja vahva ja antaa samalla todistuksen jumalallisen kaitselmuksen erityisistä muistiinpanotavoista, sen kätkemisestä ja sen vähitellen tapahtuvasta paljastamisesta, kun aika on tullut. Ja tämä yhdistettynä luotettaviin vuosilukuihin kristillisessä ajanlaskussa ja muutamiin vuosisatoihin ennen sitä, tekee meille mahdolliseksi tarkalleen määrätä sen paikan, missä me nyt olemme ajan virralla. Ja me alamme toivehikkaasti nostaa päämme ylös ja iloita, kun aavistamme että todellakin olemme siirtymäisillämme seitsemännen vuosituhannen ihanaan aikaan — jos kohta huomaammekin, että sen alku tulee olemaan pimeä ja täynnä hätää, niinkuin profeetat ovat ennustaneet, ja että rajuilmanpilvet alkavat kokoontua ja pimetä.
Herramme syntymisen vuosiluku.
Kuudennella vuosituhannella alkoi kirkko laskea ajan Herramme syntymästä ja määräsi vuosiluvun A.D. (Anno Domini, Herramme vuosi, kristillisen ajanlaskun v. 1), niinkuin se nyt on, s.o. 536 vuotta Kyyroksen, Persian kuninkaan ensimäisestä vuodesta. [Vuoden A.D. määräsi jo neljännellä vuosisadalla Dionysius Eksiguus ja muut sen ajan oppineet, vaikka se ei tullut yleiseen käytäntöön, ennenkuin kuudennella vuosisadalla.] Se asianhaara, onko tässä osattu oikeaan tahi ei, ei vaikuta tässä ylempänä esitettyyn ajanlaskuun, joka osottaa, että nuo kuusituhatta vuotta Aadamin luomisesta päättyivät vuodella 1872 j.K.; tämä on nimittäin kahdeksantoistasataaseitsemänkymmentäkaksi vuotta sen vuoden jälkeen, joka merkitään A.D., ja Kyyroksen ensimäinen vuosi oli viisisataakolmekymmentäkuusi vuotta ennen tätä vuotta (A.D.), olkoonpa tämä sitte ollut Herramme syntymävuosi tahi ei.
Emme kentiesi voi selittää tätä paremmin kuin viivalla ja sen yläpuolella olevalla tähdellä, joka esittää A.D:tä v. 1 — näin siis: e.K.————*—j.K. Otaksu, että viiva esittää maailman historian kuuttatuhatta vuotta Aadamin luomisesta vuoteen 1873 j.K.; ja esittäköön tähti kääntymäpistettä e.K:n ja j.K:n välillä. Tämän pisteen siirtäminen puolelle ja toiselle, ei muuta ajanjakson pituutta kokonaisuudessaan, joskin se muuttaa vuosien nimitykset. A.D. pisteen muuttaminen vuoden taaksepäin tekisi jakson e.K. vuotta lyhemmäksi ja jakson j.K. vuotta pitemmäksi, mutta e.K. ja j.K. vuosien summa tulisi edelleenkin olemaan sama, sillä mitä otetaan toiselta osalta se tulee lisäksi toiselle osalle. Tutkikaamme nyt kumminkin lyhyesti Herramme syntymisen vuosilukua, koska se tulee olemaan hyödyksi tutkimuksillemme edempänä.
On tullut tavaksi oppineiden keskuudessa myöntää, että yleisesti hyväksytty A.D. (v. 1) on neljä vuotta väärin, että Herramme syntyi neljä vuotta ennen sitä vuotta, jota nimitetään A.D:ksi, s.o. vuonna 4 e.K. Ja tätä päätelmää ovat tavallisen englantilaisen raamatunkäännöksen toimittajat seuranneet. Me emme voi myöntää, että v. 4 e.K. oli Herramme syntymisen todellinen vuosiluku. Päinvastoin huomaamme hänen syntyneen ainoastaan yhden vuoden ja kolme kuukautta ennen tavallista ajanlaskuamme, nim. Lokakuussa v. 2 e.K.
Tavallinen syy, minkä vuoksi useimmat väittävät, että vuosi 1 olisi ollut asetettava neljä vuotta taaksepäin määrätäkseen tarkalleen Vapahtajamme syntymäajan, on ollut halu saada se yhtäpitäväksi eräiden tietojen kanssa, joita juutalainen historiankirjottaja Josefus on antanut Herodes Suuren hallitusajan pituudesta. Erään hänen tiedonantonsa mukaan näyttää siltä kun Herodes olisi kuollut kolme vuotta ennen sitä vuotta, jota pidetään vuotena 1. Jos tämä olisi totta, todistaisi se selvästi, että Herramme syntyi v. 4 e.K.; sillä juuri tämä Herodes käski tappamaan Betlehemin pienet lapset ja hänen käsistään lapsi Jeesus pelastettiin. (Mat. 2: 14—16.) Mutta onko tämä Josefuksen tiedonanto luotettava? Onko totta, että Herodes kuoli neljä vuotta ennen A.D.? Me vastaamme kieltävästi: Josefuksen tiedonannot eivät yksin muodosta riittävän luotettavaa lähdettä tämän kysymyksen ratkaisemiseksi, koska hän on tunnettu ja tunnustettu olevan vähemmän tarkka tiedonannoissaan, mitä vuosilukuihin tulee.
Mutta tämä mielipide on voittanut alaa; vuosiluku 4 e.K. on tullut yleisesti hyväksytyksi ja historiallisia tapauksia ja vuosilukuja on täytynyt venyttää, jotta kävisivät yhteen ja tukisivat tätä päätelmää. Muiden esitettyjen todistuksien muassa, että v. 4 e.K. oli oikea vuosiluku, oli eräs kuunpimeneminen, jonka Josefus sanoo tapahtuneen vähää ennen Herodeksen kuolemaa. Kaikki, mitä tästä kuunpimenemisestä tiedetään, on kuten seuraa: Herodes oli pystyttänyt suuren kultaisen kotkan temppelin portin yläpuolelle. Kaksi etevää juutalaista, nimiltään Mathias ja Juudas, houkuttelivat eräitä nuoria miehiä repimään alas sen. He tekivät tämän ja heidät vangittiin ja mestattiin. Tehdäkseen asian selväksi kertoo Josefus, että samalla aikaa oli toinenkin Mattias, ylimmäinen pappi, joka ei ollut sekaantunut meteliin. Hän lisää senjälkeen: "Mutta Herodes otti tältä Mattiakselta pois hänen ylimmäispappiutensa ja poltti sen toisen Mattiaksen, joka oli nostanut metelin, tovereineen elävänä, ja samana yönä oli kuun pimeneminen." Tämä on kirjoitettu muistiin ikäänkuin Herodeksen viimeisinä esiinpistävinä tekoina, joka tapahtui aikana, joka Josefuksen mukaan mahdollisesti vastaa v. 4 e.Kr., ja joka myös tarkottaa sitä samaa vuosilukua mainitulla pimenemisellä.
Mutta kun joskus neljäkin kuunpimenemistä sattuu samana vuonna, on ilmeistä, ettei, paitsi erinomaisten olosuhteiden vallitessa, tuollaisen tapahtuman muistiinmerkitseminen todista mitään. Siinä missä aika yöstä, aika vuodesta ja pimenemisen suuruus yhteisesti ovat ilmotetut, kuten muutamissa tapauksissa on tehty, on muistiinpanolla suuri arvo vuosilukujen määräämisessä; mutta tässä tapauksessa ei esiinny mitään semmoista; niinmuodoin ei muistiinpano todista kerrassaan mitään, mitä ajanlaskuun tulee. Josefus mainitsee tosin jonkun paaston, jota mahdollisesti olisi pidetty ennen tuota tapausta, mutta mikä paasto, tahi miten kauvan sitä ennen se oli, sitä ei mainita.
Nyt tapahtui kuitenkin, että v. 4 e.K. oli ainoastaan yksi kuunpimeneminen, kun taas v. 1 e.K. sattui kolme kuunpimenemistä. Pimeneminen v. 4 e.K. oli ainoastaan osittainen (kuusi digitiä tahi ainoastaan puolet kuun kehästä oli peitossa), kun sitä vastoin vuonna 1 kaikki kolme olivat kokopimenemisiä — koko kuun kehä oli pimeä, ja luonnollisesti kauemman aikaa. Tämän kautta herätti tapaus suurempaa huomiota. Jos siis pimenemiskertomuksella on minkäänlaista merkitystä, ei se ainakaan anna tukea tuolle aikaisemmalle vuosiluvulle 4 e.K. Herodeksen kuolinvuotta ei, kaikeksi onnettomuudeksi, kukaan luotettava historiankirjottaja mainitse. Josefus mainitsee muutamia tärkeitä kohtia hänen historiastansa ja muutamien tapauksien vuosiluvun, mutta nämä eivät ole luotettavia. Eräiden hänen tiedonantojensa mukaan olisi Herodes kuollut v. 4 e.K., mutta toisia vuosilukuja ei voi sovittaa yhteen tämän kanssa. Esimerkiksi, hänen kuolemansa sanotaan tapahtuneen hänen ollessaan seitsemänkymmenen vuoden vanhan. Hänet tehtiin Galilean maaherraksi v. 47 e.K. Josefus sanoo hänen silloin olleen kahdenkymmenenviiden vuoden vanhan. (Muinais. 149: 2.) Tämän mukaan olisi hänen syntymävuotensa 72 e.K. (47 ynnä 25.) Hänen kuolemansa seitsemänkymmenen vuoden ijässä olisikin silloin v. 2 e.K. vuoden 4 e.K. sijasta.
Tämän yhteydessä saattaa olla paikallaan kiinnittää huomiota siihen ristiriitaan mielipiteessä, joka vallitsee oppineiden keskuudessa Herodeksen kuoleman todellisesta vuosiluvusta, että jokaiselle siten selviäisi, ettei ole mitään pätevää syytä otaksua että 4 e.K. olisi ainoa vuosiluku, joka on yhtäpitävä Matt. 2: 14—16 kanssa. Faussettin Bible Encyclopaedia [Raamatullinen yleistiede] ilmottaa Herodeksen ijän olleen noin kaksikymmentä vuotta, kun hänet nimitettiin maaherraksi. Silloin olisi hänen kuolemansa seitsemänkymmenenvuoden ikäisenä sattunut vuonna 2 j.K. Chamber'in Cyclopedia ja Smithin Bible Dictionary sanovat hänen ikänsä silloin olleen viisitoista vuotta, joka lykkäisi hänen kuolemansa vuoteen 7 j.K. Appleton'in Cyclopediassa sanotaan Ajanlaskua koskevassa luvussa: "Josefus antaa myös vuosilukuja, mutta hän on aivan liijaksi huolimaton, jotta häntä voitaisiin ottaa huomioon."
Siirrymme nyt esittämään raamatullisen todistuksen tästä asiasta, joka on lähempänä tavallista ajanlaskua ja osottaa, että Herramme syntyminen tapahtui ainoastaan yksi vuosi ja kolme kuukautta ennen Tammikuuta vuonna 1. Tämän me tutkimme näin:
Herramme virka-aika kesti kolme ja puoli vuotta. Nuo kuusikymmentäyhdeksän esikuvauksellista vuosiviikkoa (Dan. 9: 24—27) päättyivät hänen kastamiseensa ja voiteluunsa Messiaaksi ja siitä alkoi viimeinen eli seitsemäskymmenes viikko (viimeiset seitsemän suosion vuotta Israelille.) Hänet tapettiin keskellä tätä seitsemättäkymmentä viikkoa, kolme ja puoli vuotta hänen virkansa alkamisesta. Hänet ristiinnaulittiin, niinkuin tiedämme pääsiäisaikana noin Huhtikuun 1:nä päivänä, jonakin vuonna. Nuo hänen virkansa kolme ja puoli vuotta, jotka päättyivät Huhtikuussa, olivat niinmuodoin täytyneet alkaa noin Lokakuun tienoissa, jonakin vuonna. Ja lokakuu jonakin vuonna on niinmuodoin täytynyt olla hänen todellinen syntymäkuukautensa, sillä hän ei viivytellyt virkansa alkamista, niin pian kun hän oli täyttänyt kolmekymmentä vuotta; ja lain mukaan (jonka alla hän oli syntynyt ja jota hän totteli) ei hän voinut alottaa ennenkun hän oli kolmekymmenvuotias, niinkuin luemme: "Ja Jeesus oli, kun alkoi esiintyä, noin kolmekymmenvuotias", j.n.e.
Johannes Kastaja oli kuusi kuukautta vanhempi Herraamme (Luukk. 1: 26, 36), niinmuodoin oli hän täysi-ikäinen (kolmekymmenvuotisena lain mukaan — 4 Moos. 4: 3; Luukk. 3: 23 j.n.e.) ja alkoi saarnata kuusi kuukautta ennen kun Herramme saavutti täysi-ikäisyyden ja alotti virkansa. Johanneksen viran alottamisen vuosiluvun sanotaan selvästi olleen "viidentenätoista keisari Tiberiuksen [Rooman kolmannen keisarin] hallitusvuonna." (Luukk. 3: 1.) Tämä on selvä ja määrätty vuosiluku, josta ei voi syntyä pienintäkään epäilystä. Tiberius tuli keisariksi keisari Augustuksen kuoltua, Rooman 767 vuotena, joka oli v. 14 j.K.
Mutta ne, joita Josefuksen väärät tiedonannot Herodeksen kuolemasta ovat eksyttäneet ja jotka pitävät Jeesuksen syntyneen v. 4 e.K. ollakseen sopusoinnussa Josefuksen kanssa, tapaavat tässä Luukkaan antamassa, selvästi määrätyssä vuosiluvussa vaikean esteen, ja koettavat saattaa tämänkin sopimaan käsityksensä kanssa noista 4:stä vuodesta e.K. Saavuttaakseen tämän päämäärän väittävät he Tiberiuksen alkaneen käyttää valtaa noin kolme tahi neljä vuotta ennen Augustuksen kuolemaa ja ennenkuin hän oli täydellisesti asetettu keisariksi. He väittävät, että hänen hallituksensa voidaan mahdollisesti laskea tuosta vuosiluvusta.
Mutta sellaiset otaksumiset tulevat näyttäytymään perättömiksi. Jokainen, joka tahtoo tutkia asiaa historiasta, tulee sen huomaamaan. On kyllä totta, että Augustus korotti Tiberiuksen hyvin korkeaan asemaan, mutta se ei ollut neljä vuotta ennen Augustuksen kuolemaa, niinkuin tuo otaksuma vaatisi, vaan kymmenen vuotta sitä ennen, v. 4 j.K. Mutta se valta, jolla hän silloin varustettiin, oli ainoastaan sellainen, jota muutkin ennen häntä olivat omistaneet. Se ei ollut sanan missään merkityksessä keisarillinen valta, eikä sanan missään merkityksessä voi sanoa hänen "hallituksensa" silloin alkaneen. Hän oli ainoastaan vallanperijä. Ei edes liijottelemallakaan voitane sanoa hänen hallituksensa alkaneen ennen Augustuksen kuolemaa ja ennenkun roomalainen senaatti oli asettanut hänet virkaan, vuonna 14 j.K.
Historia sanoo: "Keisari, joka lisääntyvän ikänsä vuoksi tarvitsi apulaista, otti Tiberiuksen pojakseen v. 4 j.K., jolloin hän uudisti hänen tribunivaltansa." — Luku Tiberius, Rees'in Cyclopedia.
Raamatullista ajanlaskua
"Hän [Augustus] päätti niinmuodoin sallia hänen [Tiberiuksen] ottaa osaa hallitukseen. Tämä muodollinen virkaan asettaminen antoi hänelle samanlaisen aseman kuin Agrippa vanhuksella oli ollut viimeisinä vuosinaan, ja epäilemättä tätä pidettiinkin alkuasteena keisarikunnan ensimäiselle sijalle. Vallanperimyksen ohjelma oli selvästi viitattu: Tiberius oli saanut käskyn asettua paikalleen senaatin, kansan ja sotajoukon etupäähän." Pojaksi ottaminen, joka tapahtui tänä aikana, on päivätty 27 p. Kesäkuuta (A.U.C. [Rooman perustamisen jälkeisenä vuotena] 757) — v. 4 j.K. — — Merivalén History of the Romans (Appleton's), Nide IV, siv. 220, 221.
Meillä on siis täysin painavia todistuksia siitä, ettei keisari Tiberiuksen ensimäinen hallitusvuosi alkanut kolme tahi neljä vuotta ennen Augustuksen kuolemaa; ja että se arvo, joka mainitaan tulleen hänen osakseen Augustuksen hallituksen aikana, annettiin hänelle kymmenen eikä neljä vuotta ennen Augustuksen kuolemaa, eikä se myöskään missään suhteessa ollut keisarillinen arvo.
Voimme sentähden pitää vuosilukua Luukkaan 3: 1 ei ainoastaan ainoana, joka Uudessa Testamentissa annetaan, vaan myös aivan eittämättömänä. Asiasta ei voi olla minkäänlaista epätietoisuutta niillä, jotka ovat sitä tutkineet. Tiberius tuli hallitukseen v. 14 j.K. Hänen hallituksensa viidestoista vuosi on sentähden vuosi 29 j.K., jona vuonna, niinkuin Luukas (3: 1—3) sanoo, Johannes alotti virkansa. Koska siis Herramme kolmaskymmenes syntymäpäivä ja hänen virkansa alkaminen oli Lokakuussa, ja koska Johanneksen syntymäpäivä ja hänen virkansa alkaminen sattui täsmälleen kuusi kuukautta aikasemmin, seuraa siitä silloin, että Johannes alotti virkansa keväällä noin Huhtikuun 1:nä päivänä — niin pian kun hän oli täysi-ikäinen; sillä Jumalan suunnitelmat pannaan aina toimeen täsmällisesti aikaan nähden. Johannes oli siis kolmekymmenvuotias v. 29 j.K., noin 1:nä päivänä Huhtikuuta; niinmuodoin oli hän syntynyt v. 2 e.K. [Johdoksi niille lukijoille, jotka ovat tottumattomia laskemaan vuosilukuja, huomautamme sitä asianhaaraa, että vuoden 29 j.K. alussa olikin vasta kulunut 28 kokonaista vuotta, kahdeskymmenesyhdeksäs oli ainoastaan alkanut.] noin ensimäisenä päivänä Huhtikuuta. Ja Jeesuksen syntyminen, kuusi kuukautta myöhemmin, on täytynyt tapahtua vuonna 2 e.K. noin 1:nä päivänä Lokakuuta.
Edelleen on selvä, vahva todistus siitä, että Jeesus ristiinnaulittiin perjantaina 3 p. Huhtikuuta vuonna 33. Se asianhaara, että hänen ristiinnaulitsemisensa tapahtui Nisan kuun neljännentoista päivän loppupuolella, ja että tämä päivänmäärä harvoin sattuu Perjantaiksi, mutta v. 33 j.K. sattui siksi, vahvistaa tämän päivämäärän niin täydellisesti, että Usherkin, joka piti v. 4 e.K. Jeesuksen syntymävuotena, oli pakotettu myöntämään hänen ristiinnaulitsemisensa tapahtuneen v. 33 j.K. Vertaile Usherin vuosilukuja tavallisen (eng.) Raamattukäännöksen reunamuistutuksissa Luuk. 2: 21 ja Matt. 2: 1 lukujen kohdalla hänen vuosilukuihinsa Matt. 27 ja Luukkaan 23 lukujen kohdalla. Kun ristiinnaulitsemisen vuosiluku on 33 j.K. seuraa, että jos Jeesus olisi ollut syntynyt vuonna 4 e.K., olisi hän ollut 36 vuotta vanha kuollessaan; ja hänen toiminta-aikansa hänen kolmannestakymmenennestä vuodestaan kolmanteenkymmenenteenkuudenteen vuoteen olisi ollut kuusi vuotta. Mutta selvää on, että Herramme toiminta käsitti ainoastaan kolme ja puoli vuotta. Ja tämä yleisesti tunnustettu asia todistetaan Danielin ennustuksessa Messiaksen tappamisesta keskellä Israelin suosion seitsemättäkymmenettä viikkoa.
Näin tulee taas todistetuksi, että Jeesuksen syntyminen tapahtui noin yksi vuosi ja kolme kuukautta ennen tavallista ajanlaskua, v. 1, sillä kun hänen toimintansa päättyi hänen ollessaan kolmenkymmenenkolmen ja puolen vuoden vanha, 3:tena päivänä Huhtikuuta v. 33 j.K., niin löytää helposti hänen syntymävuotensa menemällä taaksepäin vuosilukuun, joka on kolmekymmentäkolme ja puoli vuotta aikasemmin Huhtikuun 3:matta päivää v. 33 j.K. Kolmekymmentäkaksi vuotta ja kolme kuukautta ennen 3:matta päivää Huhtikuuta v. 33 j.K. olisi 3:mas päivä Tammikuuta v. 1, ja vielä siitä taaksepäin yksi vuosi ja kolme kuukautta vie meidät 3:teen päivään Lokakuuta v. 2 e.K., joka tulee olemaan Herramme syntymäpäivä ja vuosi Betlehemissä. Erotus kuunajan, jota juutalaiset käyttivät, ja nykyään yleisesti käytetyn auringonajan välillä tulee olemaan muutamia päiviä, jottemme saata olla aivan varmoja, oliko tuo täsmällinen päivä mahdollisesti Syyskuussa, noin 27:nnen päivän tienoissa, mutta 1:nen päivä Lokakuuta on likipitäin oikea. Yhdeksän kuukautta taaksepäin tästä vie meidät joulun aikaan v. 3 e.K., joka on se vuosi, jolloin Herramme jätti sen kirkkauden, joka hänellä oli Isän luona, ennenkuin maailma oli [luotu], ja muuttuminen ihmisluontoon alkoi. On todennäköistä, että tämä oli alkujaan syynä joulun viettämiseen Joulukuun 25 päivänä. Jopa eräät kirkkohistorian kirjottajat väittävät, että joulujuhlaa alkujaan vietettiin muistoksi Gabrielin ilmestymisestä Neitsyt Marialle. (Luuk. 1: 26.) Varmaa on, ettei keskitalvenpäivämäärä sovi oikein hyvin yhteen Raamatun selityksen kanssa, että Jeesuksen syntymisen aikana paimenet olivat kedolla laumoineen.
* * * * *
Kruununi.
Oon kruunusta kirkkaasta kuullut.
Min' valmisti Herrani mun.
Sen saan mä, kun morsiamekseen
On Jeesus vaan ottanut mun.
Hän kalliisti osti sen kruunun,
Kun ristillä uhrautui,
Ja haavoihin, pistävään kruunuun.
Mun tähteni antautui.
Jos kaikki tään maailman kruunut
Nyt tarjona oisivat nuo,
Ne hylkäisin, kauniimman kruunun.
Ja kirkkaamman, ylkäni suo.
Oi, ettei vaan maalliset maineet
Mun syäntäni kahlita vois,
Et kruununi, taivahan aarteet,
Mun voittoni — tuhlaisin pois;
Ei taistella kruunustain tahdon,
Vaikk' ottelu ankara lie;
Jos taistelun jättänen kesken —
Niin kruunaus toivon se vie.
Oi, Jeesus, kun loppuun sa kestit,
Niin tunnet nyt kunnian tiet;
Ja voittamaan muitakin autoit —
Oi riemua, voittoon mun viet!
En taistella tarvinne kauvan,
Kun koittavi autuuden koi.
"Jo riennä, ja kruunusi kanna",
Näin Herrani kutsu jo soi.
Ah, silloin ma kruununi lasken
Sun jalkoihis, armahimpain:
"Sä Herra oot johtanut kaikki,
siks' kunnia sulle myös vain."
Dan. 9: 23—27.
Seitsemänkymmentä viikkoa Danielin ennustuksessa. — Tapahtumia, joita ennustettiin sattuviksi sinä aikana. — Messiaksen tulemisen aika ilmotettu ja periaate määrätty sen tavan kautta, jolla se on ilmotettu. — Avain toisiin aikaennustuksiin. — Kristuksen ristiinnaulitsemisen aika ilmotettu — Israelin erityinen suosio lopetettu vanhurskaudessa, mutta jatkettu yksityisille. — Kaikkein pyhimmän voiteleminen. — Hätä vuodatettu yksin jätetyn yli.
"Niin ota nyt vaari sanasta, että näyn ymmärtäisit. Seitsemänkymmentä viikkoa on määrätty kansallesi ja pyhälle kaupungillesi, niin ylitsekäyminen lopetetaan, ja synnit peitetään, ja pahat teot sovitetaan, ja ijankaikkinen vanhurskaus tuodaan edes, ja näky ja ennustus suljetaan, ja kaikkein pyhin voidellaan. Niin tiedä nyt ja ymmärrä, että siitä ajasta, kun käsky annetaan, että heidän pitää jälleen kotia palaaman ja Jerusalem rakennettaman, Päämieheen Kristukseen asti on seitsemän viikkoa, niin myös kaksi-seitsemättäkymmentä viikkoa [7 ja 62 = 69 viikkoa], joina kadut ja muurit jälleen rakennetaan, vaikka surkialla ajalla."
"Ja kahden viikon perästä seitsemättäkymmentä surmataan Kristus, mutta ei itsensä edestä [engl. kään.] ja [erään] Päämiehen kansa tulee ja kukistaa kaupungin ja pyhän, [roomalaisen Päämiehen — Tiituksen sotajoukko], niin että ne loppuvat, niinkuin virran kautta, ja sodan loppuun asti pitää sen hävitettynä oleman. Mutta hän [Messias] vahvistaa monelle liiton yhdessä viikossa [seitsemäntenäkymmenentenä eli viimeisenä suosionliiton viikkona]; ja keskellä viikkoa lakkauttaa uhrin ja ruokauhrin; ja siksi että kauhistukset ovat levitetyt kaikkialle, on hän [Messias] tekevä sen [Jerusalemin] autioksi aina loppuun asti [siksi kun kaikki on täytetty] ja se mikä on määrätty [Jumalan suunnitelmassa] vuodatetaan yksin jääneiden yli [kansan yksinjääneiden yli, jota edustettiin Jerusalemin kautta]." Dan. 9: 23—27.
Tämän ennustuksen ilmaistessa juutalaisen aikakauden "elonkorjuun" alkua ja meidän Herramme läsnäoloa siinä pääelonkorjaajana, on useita toisia ennustuksia, jotka paljoa selvemmin osottavat evankelisen aikakauden "elonkorjuun" alkua, jossa Herramme samalla tavalla, toisessa tulemisessaan, tulee olemaan pää-elonkorjaaja. Tämän ennustuksen toteutuminen valaisee ennustuksen toteenkäymistä ylimalkaan ja määrää myös tärkeän kohdan eräässä toisessa ennustuksessa, jonka edempänä tulemme osottamaan.
Monien yhtyneiden ennustusten määrätessä ja todistaessa Kristuksen toisen tulemisen vuosiluvun, oli tämä ainoa, joka ilmaisi ajan hänen ensimäiselle tulemiselleen. Jos tämän täyttyminen selvästi todetaan, tulee se olemaan meille apuna laskiessamme ja arvostellessamme niitä ennustuksia, jotka tarkottavat hänen toista tulemistansa. Sentähden annamme tässä tilaa tälle täyttyneelle ennustukselle, kuin myös siitä syystä, että on välttämätöntä ymmärtää muutamat tässä ennustuksessa määrätyt vuosiluvut niiden ennustuksien yhteydessä, jotka tarkottavat toista tulemista, joita tullaan käsittelemään edempänä kirjassa.
Daniel oli saanut nähdä monta näkyä, niinkuin kerrotaan hänen ennustuksensa 2:ssa, 4:ssä, 7:ssä ja 8:ssa luvuissa. Kaikki nämä näyttivät pakana- eli ei-juutalaisten valtakuntien suurta enentymistä ja edistymistä; mutta hänellä oli Israelin etu mielessä, eikä hän ollut saanut mitään tietoa Israelin tulevaisuudesta. Hän tiesi kumminkin Jeremian ennustuksesta (Jer. 29: 10; 2 Aikak. 36: 20—23), että Juudan maan autiona oleminen jatkuisi seitsemänkymmentä vuotta; ja tietäessään, että tämä aika pian oli kulunut (Dan. 9: 2.) rukoili hän innokkaasti Jumalan suosion palaamista Israelille (värssyt 17—19), ja ylläoleva oli Jumalan vastaus hänelle enkelin kautta.
Se määrätty aikakausi Israelin historiassa, jota tässä osotetaan, on seitsemänkymmentä viikkoa, joka lasketaan määrätystä alkukohdasta — nimittäin siitä käskystä, joka annettiin "Jerusalemin ennalleenasettamisesta ja rakentamisesta" (huomaa! ettei tämä koskenut temppeliä.) Tänä aikakautena tulisi suuria asioita toimitettaviksi: — Kaupunki rakennettaisiin uudelleen epäsuotuisissa oloissa (Neh. 4), ahdingon aikoina; synti tulisi päättymään sen kautta, että pahuus sovitettiin; ja vanhurskaus (vanhurskaaksi tekeminen) tulisi toimeenpantavaksi — ei sellainen, joka vuosi vuoden jälkeen saavutettiin härkien ja kauristen veren kautta, vaan todellinen ja "ijankaikkinen vanhurskaus", joka aikaan saataisiin Kristuksen uhrin kautta. Danielille ilmotettiin myös, että hän, joka toimeenpanisi paremman uhrin, senkautta lakkauttaisi Lain esikuvalliset uhrit ja ruokauhrit.
Tänä aikakautena oli Messias, Israelin kauvan odotettu Lunastaja, tuleva, ja seitsemän viikkoa ja kaksi ja kuusikymmentä viikkoa eli kuusikymmentäyhdeksän viikkoa oli ilmotettu kuluvan Messiaksen läsnäoloaikaan asti. Ja tämän jälkeen hän tulisi tapettavaksi, mutta ei itsensä tähden. Siksi tulisi Messiaksen tulemisen jälkeen olemaan jälellä yksi viikko, viimeinen, seitsemäskymmenes tästä luvatusta suosiosta, ja keskellä tätä viikkoa, niin oli ennustettu, tulisi hän lakkauttamaan esikuvaukselliset uhrit antamalla "henkensä vikauhriksi." — Jes. 53: 10—12.
Nämä seitsemänkymmentä viikkoa, eli neljäsataayhdeksänkymmentä päivää merkitsivät neljääsataayhdeksääkymmentä vuotta, jokaisen esikuvallisen päivän merkitessä yhtä vuotta. Ja se seikka, että tämä ainoa ajanennustus, joka suoranaisesti koskee ensimäistä tulemista, täyttyi tällä tavalla. antaa avaimen eräisiin toisiin ennustuksiin, jotka, kuten edempänä tullaan näyttämään, ovat olleet kätkettyinä esikuvauksellisiin lukuihin — päivä vuoden asemesta — siksi kun määrätty aika niiden ymmärtämiselle on tullut. Tämä ennustus oli niin laadittu, että Daniel ja toiset juutalaiset voisivat, jos niin tahtoivat, pitää sitä mahdottomana ja aikaa myöten unohtaa se; tahi oli niillä mahdollisuus muistaa se, jotka "odottivat Israelin lohdutusta", ja jotka otaksuivat ajan olleen esikuvauksellisen, kuten Hesekiel. (Luku 4: 6.) Varmaa on, että sellaiset, jotka olivat uskollisia, ymmärsivät odottaa Messiasta. On kirjotettukin, että kaikki odottivat häntä (Luuk. 3: 15), vaikkakaan kaikki eivät kyenneet ottamaan häntä vastaan sillä tavalla, kun hän tuli. Huomattava on, että ne kuusikymmentäyhdeksän esikuvauksellista viikkoa, eli neljäsataa kahdeksankymmentäkolme vuotta luetaan Messiakseen, Ruhtinaasen, eikä Jeesuksen syntymiseen Betlehemissä. Heprealainen sana Messias, joka vastaa kreikkalaista sanaa Kristus, merkitsee voideltua, ja on pikemmin arvonimi kuin nimi. Jeesus ei ollut Voideltu, Messias, Kristus, ennenkuin kasteensa jälkeen. Vertaa Apt. 10: 37, 38 ja Matt. 3: 16. Hänet voideltiin Pyhällä Hengellä kohta noustessaan vedestä. Tämä tapahtui, kun hän oli saavuttanut miehuusijän, joka oli kolmekymmentä vuotta lain mukaan, jonka alla hän oli syntynyt, ja jonka alaisena hän ja jokainen juutalainen oli, kunnes hän lopetti lain vallan täyttämällä sen vaatimukset — "nauliten sen ristiin". Sentähden ulottuvat tämän ennustuksen kuusikymmentäyhdeksän viikkoa hänen kasteeseensa ja voiteluunsa, josta ajasta, eikä ennemmin, hän oli Messias, Kristus, Voideltu. Siksi päättyvät ne kuusikymmentäyhdeksän viikkoa eli neljäsataakahdeksankymmentäkolme vuotta syksyllä v. 29 j.K. Ja siinä täyttyi se osa ennustuksesta, joka sanoo: "Siitä ajasta kuin käsky annetaan ulos, että Jerusalem pitää jälleen rakennettaman (Dan. 9: 25), Messiakseen, [voideltuun], Päämieheen asti, on seitsemän viikkoa, niin myös kaksi seitsemättäkymmentä [kuusikymmentäyhdeksän] viikkoa." Alkaen siitä, täyttyi, niinkuin huomaamme, seitsemäskymmenes viikko muiden mukaisesti — laskemalla vuosi päivän asemasta.
Useimmat, jotka ovat kirjottaneet tästä aineesta, ovat laskiessaan tätä aikakautta alkaneet Artakserkseksen seitsemännestä vuodesta, kun Esralle (Esra 7: 7—14) jätettiin tehtävä, jonka he pitävät Kyyroksen käskyn sovelluttamisena. (Esra 1: 3; 5: 13; 6: 1—12.) Huomattava on kumminkin, että Kyyros käski rakentaa Herran huoneen — templin ja esikartanon muurin. Mutta toinen käsky annettiin Nehemialle Artakserkseksen kahdentenakymmenentenä vuotena, nimittäin rakentaa uudelleen Jerusalemin muurit, jotka siihen aikaan olivat rappiolla, (Neh. 2: 3—8; 6: 15; 7: 1.) Juuri tästä käskystä, "ennalleenasettaa ja rakentaa Jerusalem", on Danielin ennustus päivättävä. Koko kertomus sopii yhteen tämän kanssa. On ainoastaan yksi asia joka näyttää puhuvan tätä vastaan. Siinä Jesajan ennustuksessa, joka koskee tätä käskyä, oli ennustettu Kyyroksesta, ei ainoastaan: "Hän on päästävä minun vankini valloilleen", vaan myös: "Hänen pitää rakentaman minun kaupunkini" (Jes. 45: 13). Tähän näennäiseen vastaväitteeseen vastaamme näin: se sana, joka tässä on käännetty sanalla kaupunki, on ir ja merkitsee muureilla ympäröityä paikkaa. Me luulemme tässä tarkotettavan temppelin esikartanon muureja, ja sen kanssa pitävät yllämainitut tosiseikat yhtä Sama sana ir on käännetty sanalla (esi-) kartano [englantilaisessa Raamatussa] 2 Kun 20: 4.
Nehemian suorittaman tehtävän vuosiluvuksi mainitaan tavallisesti 445 e.K. Mutta Tri Hale'n kronolooginen teos (sivut 449 ja 531) ja Tri Priestlie'n väitöskirja "Evankelistain Yhtäpitäväisyydestä" ("Harmony of the Evangelists", sivut 24—38) osottavat, että tämä tavallinen mielipide on väärä, sekä että tämä tapahtui yhdeksän vuotta aikaisemmin. Siten on siis meillä vuosi 454 e.K. todellinen vuosiluku Nehemian tehtävälle; ja tämän päivämäärän kanssa on Danielin ennustus (luku 9: 25) yhtäpitävä, mikäli se koskee käskyä asettaa ennalleen ja rakentaa Jerusalem.
Koska kuusikymmentäyhdeksän viikkoa (7 ja 62) eli neljäsataakahdeksankymmentäkolme vuotta ulottuvat Messiakseen (Voideltuun), Päämieheen asti niin me vähennämme tästä kuudenkymmenenyhdeksän esikuvauksellisen viikon ajanjaksosta eli neljästasadasta kahdeksastakymmenestäkolmesta (483) vuodesta neljäsataaviisikymmentäneljä (454) vuotta ennen Kristusta, Jerusalemin ennalleenasettamis- ja rakentamiskäskyn oikeana vuosilukuna ja jäännös — 29 j.K. — on oleva se vuosi jona Voideltu (Messias) oli ilmestyvä. Tämä on täydellisesti yhtäpitävä sen kanssa, mitä olemme osottaneet, nimittäin, että Johannes kastoi Jeesuksen ja sai hän Hengen voitelun v. 29 j.K. noin 3 päivä lokakuuta, jolloin hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha hänen syntymisensä oikean vuosiluvun mukaan, kuten edellisessä luvussa on näytetty.
Meidän Herramme virka käsitti kolme ja puoli vuotta ja päättyi hänen ristiinnaulitsemisellaan passah-juhlan aikana, keväällä v. 33 j.K. Tässä toteutti hän täydellisesti ennustuksen, joka koski jälellä olevaa, eli viimeistä viikkoa (viimeiset seitsemän vuotta) luvatusta suosiosta, ja jossa sanotaan: "kuudenkymmenenyhdeksän (7 ja 62) viikon perästä on Messias kuoletettava, mutta ei itsensä tähden" [Lause: "mutta ei itsensä tähden", on sanottu eri tavoilla eri käännöksissä, joista meillä on useita edessämme, mutta meidän mielestämme on tämä käännös paras ja selvin.] — "keskellä [jälellä olevaa 70:tä] viikkoa on hän lakkauttava uhrin ja ruokauhrin."
Ne uhrit, joita uhrattiin lain mukaan, lakkasivat siihen; ei siten, etteivät papit senjälkeen olisi uhranneet eläimiä, suitsutusta, y.m., sillä näiden uhraaminen jatkui vuosi vuodelta, mutta Jehova ei hyväksynyt niitä, eivätkä ne missään suhteessa olleet uhreja synnin tähden. Sitten kun totinen uhri oli tullut, kun meidän Herramme Jeesus "poisti synnin uhraamalla itsensä" (Hebr. 9: 26), ei Jehova kauvemmin voinut tunnustaa mitään muuta hänelle uhrattua uhria, eikä myöskään sellaisten tarpeellisuutta.
Siellä, ristillä, täytti Messias, joka oli uhrannut itsensä kolme ja puoli vuotta, tehtävänsä (Joh. 19: 30), ja "päätti" siten "synnin", teki täyden ja täydellisen sovinnon Jumalan kanssa ihmisten pahuuden tähden tuoden siten ihmissuvulle ijankaikkisen vanhurskauttamisen synnistä sen esikuvauksellisen vuotuisen vanhurskauttamisen sijaan, jonka esikuvauksellinen kansa, Israel, esikuvien kautta sai aikaan. Messiaksen kuolema oli myös "sinetti", joka takaa kaikkien näkyjen ja ennustuksien täyttymisen tulevat siunaukset ja "kaiken ennalleenasettamisen ajat, joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa suun kautta" (Apt. 3: 21.) Nämä lupaukset, sekä aabrahamilainen liitto, että uusi liitto, vahvistettiin eli lujitettiin "hänen omalla kalliilla verellänsä" — (Luuk. 22: 20; 1 Kor. 11: 25), joka puhuu paremmin puolestamme kuin härkäin ja kauristen veri — puhuu ijankaikkisesta vanhurskauttamisesta ja synnin poistamisesta kaikille niille, jotka ottavat hänet vastaan. Ja seitsemännenkymmenennen eli juutalaisten suosion viimeisen viikon jälkimäisellä puoliskolla — niinä kolmena ja puolena vuotena, jotka alkoivat helluntaina — tulivat hänen seuralaisensa, tämän kansan "kaikkein pyhimmät" voidelluiksi Jumalan pyhällä hengellä niinkuin Messiaskin oli tullut voidelluksi kuudennenkymmenennenyhdeksännen viikon lopussa.
Tällä tavoin täytettiin tämän ennustuksen 24 värssyn määräykset: "Seitsemänkymmentä viikkoa on määrätty [erotettu] sinun kansallesi ja pyhälle kaupungilles — (a) niin ylitsekäyminen lopetetaan, ja synnit peitetään, ja pahat teot sovitetaan ja ijankaikkinen vanhurskaus tuodaan edes — (b) ja näky ja ennustus suljetaan, — (c) ja kaikkein pyhin voidellaan." Ennustuksessa ei ollut mitään, joka osotti, että koko tämä toimi lykättäisiin viimeiseen "viikkoon", jolloin Messias olisi läsnä; ja epäilemättä käsittivät he tämän sisältävän suuren parannuksen siveellisessä suhteessa heidän puoleltaan, joka valmistaisi heitä Messiasta varten, ja heidän kansakuntansa voitelemisen hänen allensa "kaikkein pyhimmäksi" kansaksi, siunatakseen koko maailmaa. He eivät olleet oppineet, vuosisatojen kokemuksien kautta, että he olivat voimattomat poistamaan syntiä ja sovittamaan pahojatekoja, ja että vaadittaisiin täydellistä lunastusuhria sen suuren työn aikaansaamiseksi, jotta synnit pyyhittäisiin pois ja tuomitut vanhurskautettaisiin.
Vaikka Danielin ennustus näyttikin, että Messias tulisi tapettavaksi keskellä viimeistä viikkoa, niin ei se näyttänyt, että hänen kansansa suuri joukko tulisi olemaan epäpyhiä, ja että he sentähden tulisivat hyljätyiksi, kuten heille kävi keskellä sitä viikkoa. (Mat. 23: 38.) Toinen profeetta on sanonut: Hän on täyttävä työn ja keskeyttävä sen vanhurskaudessa (oikeudenmukaisesti) (engl.); ja kaikki tuli täytetyksi Jeesuksen virantoimituksen viimeisenä puolena viikkona (kolmena ja puolena vuotena), lukuunottamatta kaikkein pyhimpäin voitelemista. Mutta mitenkä on seitsemännen viikon, niiden kolmen ja puolen vuoden ylijäämän kanssa, jotka ulottuivat ristin tuolle puolen? Lupasiko ehkä Jehova erottaa seitsemänkymmentä suosion viikkoa Israelin hyväksi, antaen todellisuudessa ainoastaan kuusikymmentäyhdeksän ja puoli? Ensi silmäyksellä näyttää siltä, etenkin kun muistamme, että Jeesus ainoastaan viisi päivää ennen kuolematansa, "keskellä viikkoa", itki kaupungin tähden ja hylkäsi sen sanoen: "Teidän huoneenne jätetään teille autioiksi." Mutta ei niin; Jehova tiesi alusta alkaen minkälainen loppu oli; ja kun hän lupasi seitsemänkymmentä viikkoa, tarkotti hän myös sitä. Niinmuodoin täytyy meidän odottaa löytävämme suosion ulottuvan tätä kansaa kohtaan kolmen ja puolen vuoden aikana ristiinnaulitsemisen jälkeen, huolimatta siitä, että he silloin kansakuntana jätettiin autioksi.
Etteivät israelilaiset kansana olleet soveliaita ottamaan vastaan parahinta eli hengellistä suosiota (eikä myöskään maallista suosiota), osotettiin sen kautta, että he hylkäsivät Messiaksen, niinkuin Jumala jo edeltäpäin oli nähnyt ja sanonut; siten ei ollut minkäänlaiseksi hyödyksi heille jatkaa heidän koetustaan, kansana katsottuna, yli seitsemänkymmenenviikon puolivälin, ja se keskeytettiin eli katkaistiin siinä, kun heidät jätettiin "autioiksi" — suljettiin pois suosiosta. Heidän aikakautensa loppupuolella (kolme ja puoli vuotta) suosio suurennettiin, vaikka se rajotettiin "jäännökseen", "pyhimpiin", puhtaimpiin eli soveliaimpiin, joita ainoastaan se voi hyödyttää. (Jes. 10: 22, 23. Vertaa Room. 9: 28.) Suosion suurentuminen oli siinä, että tämä jäännös kolmen ja puolen vuoden aikana tuli yksinomaan olemaan huomion ja lähetystyön esineenä niiden suurempien etujen ohella, joita henkinen hallituskausi tarjosi, työ, joka alkaen opetuslapsista helluntaina, todennäköisesti ulottui jokaiseen tämän kansan tuleentuneeseen vehnään tänä erityisenä suosion aikakautena. Katso Apt. 2: 41 ja 4: 4 ensimäisien päivien tuloksen suhteen. Juuri tästä syystä, vaikkakin Jeesus oli maistanut kuoleman kaikkien tähden, ja iloinen sanoma oli julistettava kaikille, käski hän opetuslapsien "alkaa Jerusalemissa." Eivät he myöskään saaneet jättää tätä erikoista työtä eivätkä tarjota uuden hallituksen suosiota kenellenkään muille, ennenkuin ne kolme ja puoli vuotta siitä suosiosta, joka oli luvattu Israelille, olivat täyttyneet — ennenkuin Jumala erityisesti lähetti sen pakanain yhtä hyvin kuin juutalaistenkin luo. — Apt. 10.
Kristuksen ensimäinen tuleminen 79
Korneliuksen kääntymisen varmasta vuosiluvusta voivat kronoloogit ainoastaan arvaamalla päättää; ja niinmuodoin arvellaan sen eri laskelmain mukaan tapahtuneen vuosien 37 ja 40 välillä j.K.; mutta katsoen siihen selvään ennustukseen, jota nyt tarkastamme, emme epäile sen tapahtuneen syksyllä v. 36 j.K.; sillä tällöin päättyivät nuo Israelin suosion seitsemänkymmentä viikkoa eli neljäsataayhdeksänkymmentä vuotta. Koska suosio yksinomaan heitä kohtaan lakkasi silloin, oli aivan paikallaan lähettää evankeliumi pakanoille. Israelilaiset eivät tämän jälkeen olleet suljetut evankeliumista, mutta heitä kohdeltiin samoin kuin pakanoita, vaikka ennakkoluulot epäilemättä aiheuttivat sen, että jäännös tuli vähemmän suotuisaan asemaan. Koska "pyhimmät" jo olivat tulleet valituiksi, ei evankeliumi enää rajottunut israelilaisiin yksistään, vaan oli avoinna jokaiselle olennolle, jolla oli kuulevat korvat.
Noiden seitsemänkymmenen viikon kuluttua tuli se hätä ja vaiva, joita mainitaan 26 ja 27 värs. loppuosissa. Roomalainen päämies tuli ja hävitti todellakin kaupungin ja temppelin, ja virran lailla jätti hän jälkeensä kauheaa hävitystä ja turmiota. Ja Messias, jonka he hylkäsivät, on sallinut monenlaatuisen pahan kohdata tätä kansaa siitä lähtien, ja tulee yhä sallimaan sen "loppuun asti", kunnes he ovat saaneet riittämään asti; siksi kun hän on sanova: "Puhukaat suloisesti Jerusalemille ja saarnatkaa sille, että sen aika on täytetty, että sen rikokset ovat annetut sille anteeksi." (Jes. 40: 2.) Sillä aikaa on se, joka on määrätty, vuodatettava tämän yksinjääneen (eli tämän hyljätyn kansan yli), kunnes heidän murheensa mitta on täytetty — siihen päivään, jolloin he tulevat sanomaan: "Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen." Jumalalle kiitos, tämä Israelin vapautus on nyt koittamaisillaan, ja vaikkei heidän hävityksensä ja hätänsä vielä ole päättynyt, niin tulee hetki hetkeltä se aika lähemmäksi, jolloin suomut putoavat heidän ennakkoluulojen sokaisemista silmistään, ja he saavat nähdä hänet, jota ovat pistäneet, ja he tulevat itkemään häntä, niinkuin esikoista itketään. — Sak. 12: 10.
Koska monet lukiessaan tätä nyt tarkastettua paikkaa ovat joutuneet hämilleen ja erehdykseen sen johdosta, että ovat kykenemättömiä ymmärtämään profeetallisen sanan järjestystä, ja sekottavat Päämiehen Messiaksen roomalaisen päämiehen kanssa j.n.e. niin kehotamme tarkasti tutkimaan tätä paikkaa, sillä tavoin kuin se on järjestetty tämän luvun alussa, huomioonottamalla sulkumerkit ja selittävät huomautukset hakasien sisällä.
Oi Herrani kallis, mun aarteni oot,
Mun toivoni, turvani ain'!
Kaikk' huoleni entiset unhottukoot,
Sun kuoloas katselen vain.
Kun tahtoni tahtohos haudannut oon,
On tahtosi silloin myös mun.
Oi Herra, sun voimasi vahvistakoon
Mua täyttämään tahtoas sun!
Kun aamusi armahin koittamaan saa,
Yön usvat jo haihtuvat nuo,
Ei silloin oo taistoa uuvuttavaa,
Sun valtasi rauhankin tuo.
Ah, kuinka mä Herra sua kiittänenkään,
Kun kutsusi korkean sain
Sun laumaasi pienoiseen yhdistymään
Ja luonasi viipymään ain! —
Mitä pakanain ajoilla tarkotetaan. — Niiden alku. — Niiden pituus. — Niiden loppuminen vuonna 1914. — Näihin liittyviä tapahtumia. — Näitä seuraavia tapahtumia. — Kirjaimellinen ja esikuvauksellinen aika. — Huomiota herättävä esikuva (tyyppi). — Nykyisiä merkkejä. — Jumalan valtakunta tulee kukistamaan pakanain hallituksen. — Siksi on edellinen perustettu ennenkuin jälkimäinen loppuu — ennen vuotta 1914. — Syyt miksi pakanain hallitus sitä vastustaa. — Miten ja milloin kaikki lopullisesti tulevat ilolla ottamaan vastaan sen. — "Kaikkien kansojen toivo" on tuleva.
[Koska tässä luvussa käsitelty aine on hyvin läheisessä yhteydessä aineen kanssa ensimäisen osan 13:ta luvussa, tulee lukijalle olemaan suureksi avuksi käydä uudelleen läpi mainittu luku, ennenkuin hän alkaa tämän luvun.]
"Jerusalem on oleva pakanain tallattavana, kunnes pakanain ajat täyttyvät." — Luuk. 21: 24.
Lauselmaa "pakanain ajat" käytti Herramme siitä väliajasta maan historiassa, joka on Jumalan tyypillisen valtakunnan, Israelin valtakunnan poisottaminen (Hes. 21: 25—27.) ja sen antityypin, Jumalan totisen valtakunnan alkamisen ja päättymisen välillä, kun Kristus tulisi "kirkastettavaksi pyhissänsä ja kaikkien niiden ihailtavaksi, jotka uskovat sinä päivänä."
Tällä väliajalla tulisi pakanalliset hallitukset pitämään valtiutta maan päällä; ja Israel, sekä lihallinen että hengellinen, on ollut ja tulee olemaan näille valloille alamainen, siksi kun heidän aikansa on päättynyt. Vaikka Jumala ei ole hyväksynyt tahi määrännyt näitä hallituksia, niin antaa hän kuitenkin niiden olla hallituksessa. Toisin sanoen, hän on erityisiä tarkotuksia varten sallinut heidän valtaansa määrätyn ajan.
Maan herraus annettiin alkuperäisesti Aadamille, jotta hän vallottaisi sen sekä omistaisi ja hallitsisi sitä vanhurskaudessa. (1 Moos. 1: 28.) Aadam ei pystynyt tähän, ja synnin kautta rikottu herraus otettiin häneltä pois. Sen jälkeen sallittiin enkelien hallita. Mutta sen sijaan, että olisivat kohottaneet langennutta sukua, niin tapahtui, että muutamat "eivät säilyttäneet valta-asemaansa", vaan lankesivat ylitsekäymiseen. Vedenpaisumuksen jälkeen ilmotti Jumala Aabrahamille aikomuksensa tuoda tarvittavan avun syntiselle kuolevalle suvulle hänen jälkeläisensä kautta, herättämällä heidän keskuudestaan suuren lunastajan, hallitsijan ja opettajan, sanoen: "Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maan päällä siunattaman."
Tämä oli aikaisin hengen antama viittaus kansallisesta yleisvallasta maan yli. Ja tullen Jumalalta, sisälsi tämä viittaus tuon hallitsijan erityisen sopivaisuuden ja aivan ominaisen etevyyden kaikkien muiden yli. Siksipä tulisi olemaan koko ihmiskunnalle hyödyllistä kuulua sellaisen hallitsijan alle. Kieltämättä tämä lupaus Aabrahamille täytti hänen jälkeentulevaistensa, israelilaisten sydämet ja mielet ja tunnettiin hyvin heidän heimolaistensakin, moabilaisten ja edomilaisten keskuudessa. On luultavaa, että muut kansat tulisivat tuntemaan sellaisen kansallistoivon, ja niin ollen emme voi epäillä, että ylpeys herättäisi heissä halun tulla tuoksi etevämmäksi kansaksi ja pitää hallussaan yleisvaltaa, koska hekin pitäisivät itseään joka suhteessa yhtä kykenevinä ja soveliaina hallitsemaan ja opettamaan ja siten siunaamaan kansoja, kuin joku Aabrahamin jälkeläisistä.
Israelin toivo saavuttaa maailmanvalta, ei kansojen toivon ja tahdon perustuksella, vaan Jumalan tahdon ja mielen ja hänen heidän hyväkseen ilmotetun valtansa perustuksella, näytti levinneen muihinkin kansoihin. Kaikissa tapauksissa huomaamme, että nuo pakanalliset kuninkaat ja kansat ottivat vastaan valtansa suosionosotuksina niiltä jumalilta, joita he palvelivat. Ja sama ajatus huomataan vieläkin jokaisessa pienemmässä hallitsijassa ja ruhtinaassa yhtähyvin kuin mahtavimmissa kuninkaissa ja keisareissa. Vaikka kuinkakin heikkoja sielun ja ruumiin puolesta, vaikka kuinkakin paheellisia ja kelvottomia hallitsemaan, olkoonpa sitten itseään eli toisia, vallitsee heitä melkein mielettömässä määrässä se ajatus, että Jumala erityisesti on valinnut heidät ja heidän perheensä hallitsemaan ja "SIUNAAMAAN" (?) koko maata. Tätä oppia, jonka syvät rivit ovat omaksuneet, toitotetaan mitaleissa, rahoissa ja valtiopapereissa sanoilla: "Jumalan armosta — kuningas."
Sillä lailla, Israelin odottaessa ja toivoessa luvattua herrautta maan yli ja kun he monta kertaa luulivat olevansa hyvin lähellä toivonsa toteutumista, erityisesti David ja Salomo kuninkaiden aikana, tuli yleisvallan halu yleiseksi toisissa kansoissa. Aikoessaan ottaa pois kruunun Israelilta, kunnes lupauksen oikea siemen tulisi ottamaan vallan, päätti Jumala antaa pakanallisten valtakuntien ottaa hallitusvallan ja tehdä kokeita maailman hallitsemisessa, jotta maailma myös oppisi huomaamaan turhuuden omissa itsehallitusponnistuksissaan, niin kauvan kuin se on nykyisessä syntisessä tilassaan. Niinkuin hän oli antanut Aadamin menetetyn herrauden enkeleille osottaaksensa heidän kelvottomuuttaan hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa, niin jätti hän nyt tämän herrauden pakanoille antaaksensa heidän koettaa eri tapojaan ilman hänen avustustansa. Näitä erilaisia kokeiluja sallii Jumala arvokkaina ja tarpeellisina opetuksina, jotka täyttävät välillä olevat ajat, kunnes Herran Voideltu, jolla on siihen oikeus, tulee ottamaan vallan ja täyttämään kaikki hänen armolliset aikeensa.
Koska lihallinen Israel oli esikuva hengellisestä Israelista, evankelisesta seurakunnasta, jota myös kutsutaan tässä korkeammassa merkityksessä "kuninkaalliseksi papistoksi ja pyhäksi kansaksi" (1 Piet. 2: 9), ja joka määrättynä aikana tulee hallitsemaan ja siunaamaan kaikkia kansoja, niin oli heidän valtakuntansa samalla tavalla eräissä suhteissa Kristuksen valtakunnan esikuva. Niinmuodoin kun Jumalan aika tuli jättää maailmanvalta pakanoille, oli johdonmukaista, että hän ensin ottaisi pois esikuvauksellisen kruunun Israelilta, ja sitten lakkaisi antamasta tunnustustaan esikuvaukselliselle valtakunnalle. Tämän hän teki, selittäen että he olivat osottautuneet kelvottomiksi korotettaviksi yleisvaltaan, koska heissä siinä määrin kun olivat saavuttaneet kunnioitusta kansana, pääsi valtaan tapain turmelus, turhamaisuus ja epäjumalisuus. Tämä tapahtui kuningas Sedekian päivinä ja jumalallinen käsky lausutaan profeetan sanoissa: — "Näin sanoo Herra Jehova: pane pois kuninkaallinen otsakoriste ja ota kruunu päästäsi. Se, mikä nyt on, ei ole pysyvä sellaisena. Alennettu pitää ylennettämän ja korkia alennettaman. Minä tahdon sen (kruunun) kukistaa, kukistaa, kukistaa; eikä se ole enää oleva, kunnes hän tulee, jolla on siihen oikeus ja hänelle minä sen annan." — Hes. 21: 24—27. Tämä kruunun eli vallan kukistaminen on tapahtunut. Kruunu siirrettiin ensin Baabeliin, senjälkeen meedilais-persialais valtakuntaan, sitten makedoniaan ja lopullisesti Roomaan. Näiden valtojen luonteen, jommoisena se historian lehdille piirretään, olemme huomanneet täydellisesti pitävän yhtä profeetallisien kertomuksien kanssa, sellaisina kuin ne kuvataan Nebukadnesarin näyssä suuresta kuvapatsaasta ja Danielin näyssä neljästä petoeläimestä. Tämä Israelin vallan kukistettu tila tulisi jatkumaan, kunnes Kristus, Israelin ja koko maan valtaistuimen oikea perillinen, joka osti sen omalla kalliilla verellänsä, tulisi ottamaan vallan. Hänen valtansa tulee, niinkuin olemme nähneet, olemaan maailman viides yleisvalta, Jumalan valtakunta koko taivaan alla. Mutta erotukseksi neljästä edellisestä vallasta, jotka sallittiin määrätyksi ajaksi, ja jotka sentähden tunnustettiin, joskaan niitä ei hyväksytty, tulee tämän hyväksymään ja vahvistamaan Jumala, hänen edustajanansa maan päällä. Se tulee olemaan Jumalan Valtakunta, Jehovan Voidellun Valtakunta. Se pystytetään vähitellen suuren hädän aikana, jolla evankelinen aika tulee päättymään ja jossa nykyiset hallitukset tulevat täydellisesti kukistettaviksi häviten suuressa sekasorrossa.
Tässä luvussa esitämme Raamatun todistuksen siitä, että täydellinen loppu pakanain ajoista, s.o. täydellinen loppu heidän sallituille valloilleen, on saavutettu vuonna 1914, ja että tämä päivämäärä tulee olemaan äärimäinen raja epätäydellisien ihmisien hallitukselle. Huomattakoon, että jos tämä osotetaan olevan Raamatussa varmasti todistettu tosiseikka, niin se todistaa:
Ensimäiseksi, että silloin Jumalan valtakunta, josta Herramme opetti meitä rukoilemaan: "Tulkoon valtakuntasi", on saavuttanut täydellisen maailmaakäsittävän vaikutuksen, ja että se silloin tulee olemaan pystytetty eli vahvasti perustettu maan päälle, nykyisten hallitusten raunioille.
Toiseksi todistaa se, että hän, jonka oikeus on siten ottaa valta, silloin tulee olemaan läsnä maan uutena hallitsijana; eikä sitä ainoastaan, vaan se todistaa, että hän tulee olemaan läsnä melkoisen ajan ennen tätä päivämäärää; sillä näiden pakanallisien hallituksien kukistumisen suoranaisena syynä on se, että hän särkee niitä kuin saviastioita (Ps. 2: 9; Ilm. 2: 27.) ja pystyttää niiden sijaan oman vanhurskaan hallituksensa.
Kolmanneksi todistaa se, että joku aika ennen 1914 vuoden loppua, tulee Kristuksen, Jumalan tunnustaman Seurakunnan, "Kuninkaallisen papiston", "Kristuksen ruumiin" viimeinen jäsen kirkastettavaksi Pään kanssa; sillä jokainen jäsen tulee hallitsemaan Kristuksen kanssa, ollen hänen kanssaan valtakunnan kanssaperillinen, ja valtakuntaa ei voida pystyttää, jos yksikään jäsen puuttuu.
Neljänneksi todistaa se, että tästä ajasta alkaen Jerusalem ei kauvemmin tule olemaan pakanain tallattavana, vaan tulee nousemaan jumalallisen epäsuosion tomusta ja tuhkasta kunniaan, sillä "pakanain ajat" tulevat silloin olemaan päättyneet eli täyttyneet.
Viidenneksi todistaa se, että silloin tai aikaisemmin, Israelin sokeus alkaa poistua; sillä se "paatumus" joka "osaksi" on kohdannut heitä, oli jatkuva ainoastaan "siksi kun täysiluku pakanoista on mennyt sisälle" (Room. 11: 25), eli, toisin sanoen, siksi kun täysi luku pakanoista, jotka tulevat Kristuksen ruumiin jäseniksi tahi hänen morsiamekseen, on tullut täydelleen valituksi.
Kuudenneksi todistaa se, että se suuri "ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan", tulee tämän jälkeen alkamaan ja saavuttamaan huippukohtansa koko maailmaa käsittävän ja hallitsevan anarkian kautta. Se asiain tila, jota vertauskuvannollisella kielellä sanotaan meren raivoaviksi aalloiksi, sulavaksi maaksi, kaatuviksi vuoriksi ja palaviksi taivaiksi, on silloin alkava. Silloin ovat ihmiset oppineet olemaan hiljaa ja tuntemaan, että Jehova on Jumala, ja että hän tulee korotettavaksi maan päällä. (Ps. 46: 11.) Ja hädän pahoin pitelemä ihmiskunta alkaa silloin antaa tunnustuksensa uusille taivaille ja uudelle maalle rauhaisine siunauksineen. Ja ensimäisenä tulee tämän tekemään Herran Voideltuun, ja hänen oikeudenmukaiseen ja vanhurskaaseen hallitukseensa nähden se Jumalan lasten joukko, joka on tullut suuren vaivan kautta — se luokka, joka merkitään m:llä ja t:llä Aikakausien kartalla (katso myös sivuja 281—292, I osassa); senjälkeen, juuri pakanain ajan päättyessä, lihallinen Israel ja lopulta koko maailma.
Seitsemänneksi todistaa se, että tämän vuoden jälkeen on Jumalan valtakunta maan päällä järjestetty voimassa, ja on se silloin lyövä ja musertava pakanallisen kuvan (Dan. 2: 34) — se on tekevä tyhjäksi näiden kuninkaiden vallan. Sen oma voima ja valta tulee pystytettäväksi sitä mukaan kun se vaikutuksiensa ja keinojensa kautta musertaa ja hajottaa "olemassa olevat vallat" — maalliset ja kirkolliset — raudan ja saven.
Pakanain aikojen alkaminen 606 e.K.
Meidän Herramme sanat: "kunnes pakanain ajat täyttyvät" sisältävät, että pakanain ajoilla täytyy olla lopullisesti määrätty raja; sillä rajattomasta, määrättömästä ajanjaksosta ei voitaisi sanoa, että se täyttyisi. Niinmuodoin oli pakanahallituksella alkunsa, se tulee kestämään määrätyn ajan ja tulee päättymään määrättynä aikana.
[Se kreikkalainen sana, joka tässä on käännetty sanalla aika on kairos, joka merkitsee määrättyä aikaa. Se on sama sana, joka on käännetty sanalla "aika" tai "ajat" seuraavissa paikoissa: Ilm. 12: 14; Apt. 3: 19 ja 17: 26. Sana "hetkiä" Apt, 1: 7 johtuu samasta kreikkalaisesta sanasta.]
Näiden pakanain aikain alkaminen ilmotetaan selvästi Raamatussa. Jos se siis samaten ilmottaa meille pakanain vallalle määrätyn tai sallitun ajan pituuden, voimme ehdottomalla varmuudella tietää milloin tämä valta on päättyvä. Raamattu ilmottaakin tämän määrätyn ajan, joka on täyttyvä; mutta se ilmotettiin semmoisella tavalla, ettei ollut mahdollista ymmärtää sitä, silloin kun se kirjotettiin, eikä myöskään ennenkuin aika oli kulunut ja historian tapahtumat heittivät valonsa sen yli, ja silloinkin voivat ainoastaan ne ymmärtää, jotka valvoivat eivätkä olleet maallisten murheiden raskauttamia.
Raamatussa on selvä ja vahva todistus siitä, että pakanain ajat sisältävät 2520 vuoden ajanjakson, vuodesta 606 e.K. aina vuoteen 1914 j.K. Tämä pakanallisille hallituksille suotu maailman valta alkoi, niinkuin jo näimme, Nebukadnesarista; ei silloin kun hänen hallituksensa alkoi, vaan silloin kun Herran esikuvauksellinen valtakunta lakkasi, ja koko maailman herraus jätettiin pakanain käsiin. Pakanain ajat alkavat juuri siitä vuodesta, jolloin Jumalan esikuvauksellisen valtakunnan kruunu otettiin pois sen viimeiseltä kuninkaalta, Sedekialta.
Profeetan sanain mukaan (Hes. 21: 25—27) otettiin kruunu Sedekialta, ja Nebukadnesarin sotajoukot piirittivät Jerusalemin ja hajottivat sen raunioiksi ja oli se siinä tilassa 70 vuotta — ennalleenasettamiseen asti Kyyroksen ensimäisenä vuotena. (2 Aikak. 36: 21—23.) Vaikka Jerusalem silloin rakennettiin uudelleen ja vangit palasivat, ei Israelilla enää milloinkaan ole ollut kuningasta siitä alkaen nykyaikaan asti. Vaikka Kyyros asetti heidät ennalleen maahansa ja yksilölliseen vapauteen, kuuluivat he kansana toinen toistaan seuraavien persialaisten, makedonialaisten ja roomalaisten alle. He olivat näiden viimeksi mainittujen ikeenalaisia Herramme ensimäisen tulemisen aikana; Pilatus ja Herodes olivat keisarin edustajia.
Nämä tosiasiat edessämme voimme vaikeudetta löytää vuosiluvun pakanain aikojen alkamiselle, sillä Kyyroksen hallituksen ensimäinen vuosi on hyvin selvästi määrätty — sekä maailman että uskonnon historia sattuvat erinomaisella tarkkuudella yhteen Ptolemaioksen kaanonin kanssa, jonka mukaan se on v. 536 e.K. Ja jos 536 e.K. oli se vuosi, jolloin nuo Jerusalemin autiona olemisen seitsemänkymmentä vuotta päättyivät ja juutalaisten ennalleenasettaminen alkoi, niin seuraa siitä, että heidän valtakuntansa kukistettiin määrälleen seitsemänkymmentä vuotta ennen vuotta 536 e.K., se tahtoo sanoa 536 ynnä 70, eli 606 e.K. Tämä antaa meille vuosiluvun pakanain aikojen alkamiselle — v. 606 e.K.
Kun tiedämme, että Jumala näille maallisille eli pakanallisille hallituksille antoi vallan määrätyksi ajaksi, tiedämme myös samalla ei ainoastaan, että ne tulevat särkymään ja kukistumaan ja että Kristuksen valtakunta tulee niitä seuraamaan, kun niiden ajat ovat loppuun kuluneet, vaan myös, ettei Jumala tule ottamaan valtaa heiltä, antaakseen sitä Voidellullensa; ennenkuin tämä valtalupa kuluu loppuun — "kunnes pakanain ajat täyttyvät". Niinmuodoin asetetaan meidät juuri tässä varuillemme sitä väärää luuloa vastaan, johon paavikunta on johtanut maailman — että Jumalan valtakunta pystytettiin helluntaina, ja täydennettiin, kun, niinkuin väitetään, Rooman valtakunta käännytettiin kristinuskoon (paavilaisuuteen); ja paavikunta saavutti sekä maallisen että hengellisen herrauden maailmassa. Me näemme tästä pakanain aikoja koskevasta ennustuksesta, että tämä roomalaisen kirkon tekemä väite, ja jota protestantit enemmän tai vähemmän kannattavat, on väärä. Me näemme, että ne kansat, joita sekä katolilaiset että protestanttilaiset nimittävät kristityiksi kansoiksi ja joiden valtaa he kutsuvat kristikunnaksi (s.o. Kristuksen valtakunnaksi), eivät ole sellaisia. Ne ovat "tämän maailman valtakuntia", ja kunnes niiden "ajat" ovat täyttyneet, ei Kristuksen valtakunta voi ottaa hallitusta, vaikka se tulee järjestäytymään ja tekemään valmistuksia sitä varten niinä vuosina, jotka ovat lähinnä pakanain aikojen loppua; kun sitä vastoin toiset vallat tulevat horjumaan, särkymään ja joutuvat anarkiaan.
Evankelisella aikakaudella on Kristuksen valtakunta ollut olemassa ainoastaan alkuasteellaan, alennuksessaan, ilman valtaa eli oikeutta hallita — ilman kruunua, omistaen ainoastaan lupauksen valtikan. Sitä ei maailma ole tunnustanut ja on se ollut niiden "esivaltojen" alaisena, "jotka ovat" — nim. pakanallisien valtakuntien. Ja niin on taivaan valtakunnan perillisen oltava siihen määrättyyn aikaan asti, jolloin heidän on Kristuksen kanssa yhdessä hallittava. Sen hädän aikana, joka päättää tämän aikakauden, tulevat he korotettaviksi valtaan, mutta heidän vanhurskas hallituksensa ei voi alkaa ennenkuin vuoden 1914 päättyessä — kun pakanain ajat ovat kuluneet loppuun. Siksi on Seurakunnan velvollisuus kärsivällisesti odottaa sen voittoriemulle ja ihanalle hallitukselle määrättyä aikaa; pitää itsensä erillään tämän maailman valtakunnista, vieraina, toivioretkeläisinä ja muukalaisina, ja tulevan valtakunnan perillisinä, tulee heidän pitää sitä toiveidensa ja toivomuksiensa keskipisteenä. Kristittyjen on oltava selvillä näiden valtakuntien todellisesta luonteesta, ja tulee heidän, samalla kun pysyttelevät niistä erillään, osottaa niille tarpeellista kunnioitusta ja tottelevaisuutta, koska Jumala on sallinut niiden hallita. Niinkuin Paavali opettaa: "Olkoon jokainen sille esivallalle alamainen, jonka vallan alla hän on. Sillä kaikki esivalta on Jumalalta; se esivalta, joka on, se on Jumalan asettama." — Room. 13: 1.
Ei myöskään lihallinen Israel voi tulla omistamaan sille kauvan luvattua perintöään ennenkuin sillä ajalla, vaikka valmistavia toimenpiteitä tulee sitä ennen tehtäviksi; sillä Jumala ei tule pystyttämään olkoonpa maallista eli hengellistä puolta valtakunnastaan ennenkuin tämä valtalupa pakanoille on kulunut loppuun.
Kruunu (herraus) otettiin pois Jumalan kansalta (niinhyvin hengelliseltä kuin lihalliselta siemeneltä) kunnes pakanain ajat päättyvät — Messiaksen ihanassa läsnäolossa, joka on oleva ei ainoastaan "juutalaisten Kuningas", vaan "koko maailman Kuningas sinä päivänä". Toiset saattavat kenties ajatella, että kruunun poisottaminen Israelilta oli lupauksen rikkomista: "Valtikka ei poistu Juudalta, eikä lainantaja hänen jaloistansa siihen asti kun Shiloh tulee." (1 Moos. 49: 10, engl.) Huomaa kumminkin, että on ero kruunun ja valtikan välillä; sillä vaikka kruunu hävisi Sedekian päivinä, ei valtikka, niinkuin tulemme näkemään, poistunut ennenkuin kuusisataa kolmekymmentäyhdeksän vuotta sen jälkeen — kun Herramme Jeesus Juudan suvusta ja Daavidin lihallisesta siemenestä tuli, Jumalan hyväksymänä, kauvan luvatun maan valtikan oikeaksi ja ainoaksi perilliseksi.
Jumalan Aabrahamille annettu ja Iisakille ja Jaakobille uudistettu lupaus oli, että heidän jälkeläisistään oli tuleva se suuri vapauttaja, joka ei ainoastaan tulisi siunaamaan ja korottamaan heidän sukuaan maailmassa, vaan "siunaisi kaikki sukukunnat maan päällä." Yhteen aikaan näytti siltä, kuin Mooses, suuri lainantaja ja vapauttaja, olisi ollut tuo luvattu; mutta hän selitti profeetallisesi kansalle: "Profeetan, minun kaltaiseni on Herra herättävä teille veljistänne", täten viitaten siihen, että hän oli ainoastaan esikuva siitä, jonka piti tuleman. Ja Mooses kuoli. Sen jälkeen rajotti lupaus: "Valtikka ei poistu Juudalta" toivomukset tähän heimoon. Ja kaikki muut heimot liittyivät jossain suhteessa Juudaan, aina sen mukaan, kuinka he uskoivat Jumalan lupauksiin, joiden mukaan siunausta voitiin odottaa Juudan yhteydessä, kun aika tulisi.
Kun kuningas Daavid nousi lupauksessa nimitetystä heimosta, johtivat hänen voittonsa suuriin odotuksiin valtakunnan laajenemiseen nähden, jonka vaikutus leviäisi ja käsittäisi maailman ja alistaisi kaikki kansat lain alle. Ja kun Salomon maailmankuulu viisaus ja suuruus olivat korkeimmillaan näytti todella siltä, että yleisvallan kruunu oli jo melkein heidän käsissään. Herran lupaus Daavidille hänen kupeensa hedelmästä herättää erään, joka ainaisesti istuisi hänen valtaistuimellaan, oli rajottanut lupauksen Juudan heimolle yhteen sukuun ja sellaiseen sukuun, joka jo istui Israelin valtaistuimelle. Ja kun Salomon suuri temppeli oli rakennettu ja sen sadat laulajat ja papit tarjosivat valtavan näyn; kun Salomon viisaus ja rikkaus olivat saavuttaneet maailmanmaineen; kun kuninkaat lähettivät hänelle lahjoja ja halusivat hänen suosiotaan; ja kun rikkaan Arabian kuningatar tuli lahjoilla nähdäkseen kuuluisinta ja merkillisintä kuningasta, jonka maailma oli tuntenut, oli helposti ymmärrettävä, että juutalaisten povi paisui toivosta ja ylpeydestä, kun se kauvan odotettu hetki Aabrahamin siemenen korottamiseksi ja kaikkien kansojen siunaamiseksi heidän kauttaan näytti olevan aivan käsillä.
Katkera oli heidän pettymyksensä kun Salomon kuoleman jälkeen valtakunta jakautui ja lopulta kokonaan kukistui, ja kansa, joka oli odottanut hallitsevansa ja siunaavansa kaikkia kansakuntia Jumalan pyhänä kansana, vietiin vankina Baabeliin. "Baabelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, koska me Siionia muistimme." Ps. 137.
Mutta vaikka kruunu otettiin pois, s.o. valta hallita itseäänkään, otettiin heiltä, niin ei oikeutta hallitsemaan (valtikkaa), joka oli Jumalan lupauksen alkuperäinen sisältö, otettu pois. Vaikka maailman valta annettiin Nebukadnesarille ja hänen seuraajilleen, niinkuin esitettiin suuressa kuvassa ja neljän suuren petoeläimen kautta, tulisi se sittenkin jatkumaan ainoastaan rajotetun ajan. Alkuperäinen lupaus Israelille oli täytettävä — kruunu otettiin pois, mutta valtikka jäi, kunnes Shiloh tuli. Tätä osotettiin Sedekian tuomiossakin: "Ota kruunu päästäsi, minä tahdon sen kukistaa kunnes hän tulee, jolla on siihen oikeus, ja hänelle minä sen annan."
Samalla kuin Aabrahamin kanssa tehty liitto lupasi maailman hallitsemisen ja siunaamisen tapahtuvaksi hänen siemenensä kautta, rajoitti ja supisti Israelin, Aabrahamin lasten, kanssa tehty lakiliitto tämän aabrahamilaisen liiton niin, että ainoastaan ne, jotka kokonaan ja täydellisesti tottelivat lakia, voivat vaatia eli oli niillä jonkinlaista oikeutta toivoa osallisuutta Aabrahamin liitossa luvattuun hallitsemiseen ja siunaamiseen. Tämän asian tilan käsittäminen johti farisealaisten lahkon perustamiseen. Nämä vaativat lain jokaisen yksityiskohdan virheetöntä täyttämistä, "luottivat itseensä, että olivat vanhurskaita ja halveksivat toisia", kutsuen heitä "publikaaneiksi ja syntisiksi" ja itsiään "Aabrahamin lapsiksi", sen luvatun vallan perillisiksi, joka tulisi siunaamaan maailman.
Meidän Herramme selvä, vakuuttava opetus oli osittain suunnattu farisealaisten erehdykseen. He luulivat, että lain ulkonaisien muotojen tarkka vaarinottaminen oli lain kirjaimen ja hengen täydellistä täyttämistä. Meidän Herramme opetti, minkä nyt kaikki kristityt tietävät, että laki, kokonaisuudessaan katsottuna, on niin majesteetillisen täydellinen, ja ihminen niin langennut ja epätäydellinen, sekä siinä määrin ulkoapäin tulevien kiusauksien, niin hyvin kuin sisällisten heikkoustenkin ahdistama, että oli aivan mahdotonta kenellekään heistä täydellisesti pitää tätä lakia, tahi vaatia aabrahamilaista siunausta. Meidän Herramme moitetta farisealaisuutta kohtaan, ei ole kumminkaan ymmärrettävä siten, että hän olisi jollakin tavalla muistuttanut heitä sentähden, että koettivat pitää lain nuhteettomasti; eikä hän nuhdellut heitä siitäkään, etteivät täydelleen voineet pitää sitä lakia, jota ei yksikään epätäydellinen ihminen voi pitää. Mutta hän nuhteli heitä ulkokultaisuudesta, kun pettivät itseään ja muita täydellisyyden ja pyhyyden vaatimuksella, vaikka he, yhtähyvin kun muutkin, näkivät sen olevan pääasiallisesti ulkopuolista puhdistamista, sydämiensä yhä ollessa saastaisia ja vihkiytymättömiä. Hän moitti heitä siitä, että heillä oli ainoastaan jumalisuuden muoto ja palvelivat huulillaan, sydämiensä ollessa kaukana Jumalasta. Oli siis niin, kuten Herramme ja Paavali selittivät, ettei kukaan heistä todella pitänyt, tahi todellisesti voinut pitää lakia täydellisesti. (Joh. 7: 19; Room. 3: 20), vaikka he tosin olisivat voineet päästä paljoa lähemmäksi sen vaatimuksien täydellistä täyttämistä, kuin mihin he tulivat.
Herramme ei ainoastaan sanoilla selittänyt lain täydellisen sisällön olevan: "Rakasta Herraa Jumalaasi koko sydämestäsi ja koko sielullasi ja koko voimallasi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", vaan osotti hän sitä elämällään, antautumalla täydelleen Jumalan tahdon ja suunnitelmien alaiseksi, karttaen kaikkia omia suunnitelmia, tarkotusperiä tahi omaansa etsimistä — sydämensä syvimmästä halusta tehden Jumalan tahdon koko sydämellään, sielullaan ja voimallaan ja rakastaen lähimmäistään niinkuin itseään — tehden tämän kaiken kuolemaan asti.
Niinmuodoin, täyttämällä lain ehdot — lain täydellisen tottelemisen kautta, jota ei kukaan epätäydellisestä ihmissuvusta voinut tehdä — tuli Herramme Jeesus kaikkien niiden siunauksien perilliseksi, jotka olivat luvatut Israelin kanssa tehdyssä lakiliitossa Siinain vuorella; ja samalla osotti hän olevansa AABRAHAMIN SIEMEN, jolle aabrahaminen lupaus kokonaisuudessaan nyt kuului. Herramme voitti siten itselleen valtikan (luvatun oikeuden maailman hallitsemiseen), josta vuosisatoja oli luvattu, että sen oli voittava joku Juudan sukukunnasta ja Daavidin suvusta ja että se oli hänelle annettava. Sen suuren palkinnon, joka läpi vuosisatojen oli ollut Israelin toivon, pyrkimyksien ja ikävöimisen esineenä, voitti lopulta Jalopeura [väkevä] Juudan sukukunnasta. Shiloh, suuri rauhanrakentaja, oli tullut: hän, joka ei ainoastaan rakentanut rauhaa Jumalan ja ihmisten välillä verensä kautta ristillä, kun hän lunasti langenneen ihmissuvun siitä kuolemantuomiosta, joka oikeudenmukaisesti lepäsi kaikkien yli, vaan myös joka, kun hän ottaa suuren valtansa, halliten kaikkien kuninkaiden Kuninkaana ja herrojen Herrana, on poistava kaiken väärän ja pahan ja synnin ja rakentava rauhan pyhyyden vahvalle perustukselle. — Hän on Rauhan Ruhtinas.
Kun valtikka [oikeus] liiton mukaisesti siirtyi Herrallemme Jeesukselle, lakkasi tämä lakiliitto; sillä kuinka Jumala enää, millään ehdoilla olisi voinut tarjota toisille sitä palkintoa, jonka Shiloh jo oli voittanut? Niinmuodoin teki, niinkuin apostoli selittää, Kristus lopun laista [lakiliitosta], "naulaten sen ristille." — Kol. 2: 14.
Näin voitti Rauhanruhtinas alamaisilleen sekä syntein anteeksiantamisen että ennalleenasettamisen, ja rakensi ijankaikkisen valtakunnan sellaisen oikeuden perustukselle, jota ei millään muulla tavalla voitu saavuttaa. Näin täyttyi ennustus: "Ei valtikkaa oteta pois Juudalta, eikä lain opettajaa hänen jaloistansa [kupeistansa], siihen asti kuin Sankari (Shiloh) tulee." Silloin se poistui Juudalta annettaissa "Jalopeuralle [väkevälle, korkealle korotetulle henkiolennolle, kunnian Herralle] Juudan sukukunnasta", joka nyt omistaa tämän valtikan [tahi omistusoikeuden valtaan] kuninkaiden Kuninkaana ja herrojen Herrana.
Seitsenkymmenvuotisen vankeudenkin jälkeen, kun muutamat palasivat ja rakensivat jälleen temppelin ja kaupungin muurit, oli sellaisia, jotka pitivät Jumalan lupauksia kunniassa ja jotka "odottivat Israelin lohdutusta." Nämä keräytyivät Juudan sukukunnan ympärille, muistaen Jumalan lupausta, että Lainantaja, Lunastaja, suuri Shiloh, tahi rauhanrakentaja, oli tuleva tästä suvusta. Mutta oi! kun tuo rauhaisa, joka verensä kautta ristillä rakensi rauhaa ja sovintoa syntein tähden, tuli, ylenkatsoivat ja hylkäsivät he hänet, sillä he eivät odottaneet suurta ylimmäistä pappia, vaan suurta sotapäällikköä.
Shiloh, joka on saanut valtikan ja kaiken vallan ylösnousemisessaan, kuuliaisuutensa tähden kuolemaan asti, on varmasti siunaava Israelin ensin — mutta ei lihallista Israelia, sillä eivät kaikki ole oikeita israelilaisia, joita lihan jälkeen niin kutsutaan. (Room. 9: 6.) Shiloh, perillinen, etsii ja löytää sellaisia, jotka ovat Aabrahamin lapsia hengen mukaan — sellaisia, jotka ovat Aabrahamin kaltaisia uskossa ja kuuliaisuudessa — tullakseen hänen nimellään kutsutuksi kansaksi. (Apt. 15: 14.) Ja "sen jälkeen" [kun hänen valitun seurakuntansa kokoominen on täyttynyt — elonkorjuussa tahi evankelisen ajan lopussa, pakanain aikojen päättyessä], on hän palauttava suosionsa ja on hän jälleen rakentava Israelin, ja lopulta kaikkien maan kansojen rauniot paremmalle perustukselle kuin mitä koskaan ihmissydän on voinut aavistaa. Hän, joka nyt omistaa valtikan — "jonka oikeus on" hallita — on pakana-aikojen päättyessä saava kruununkin; "ja hänelle kansat ovat alamaiset." (1 Moos. 49: 10.) Valtikka, tahi "kaiken vallan taivaassa ja maan päällä" omistusoikeus, annettiin hänelle ylösnousemisessaan, mutta hän odottaa Isän määrättyä aikaa, pakana-aikojen päättymistä — ennenkuin hän ottaa suuren valtansa ja alkaa ihanan hallituksensa. — Katso Ilm. 11: 17, 18.
Nyt on pidettävä muistissa tuo aikasemmin löydetty pakana-aikojen alkamisen vuosiluku — nim. v. 606 e.K. — ryhtyessämme tutkimaan sitä todistusta, joka osottaa niiden pituudeksi 2520 vuotta. Siten ne päättyvät vuonna 1914.
Emme voi odottaa tämän olevan noin vain pinnalla. Jos niin olisi ollut, olisi se myös ollut tunnettu ennen määrättyä aikaa. Se on annettu sellaisella tavalla, että se on ollut kätketty lopun aikaan asti. — Dan. 12: 4, 10.
Herramme sanat: "Jerusalem on oleva pakanain tallattavana, kunnes pakanain ajat täyttyvät", eivät ainoastaan osottaneet rajotettua ja määrättyä aikajaksoa pakanain vallalle, vaan antavat ne aihetta ajatukseen, että joskin hengellinen Israel kuten lihallinenkin ovat olleet näiden pakanallisien valtojen alaisina, nämä ajat kumminkin ovat jollakin tavalla maallisen Jerusalemin yhteydessä ja sovellutetaan tämä aika niinhyvin tähän kaupunkiin kuin lihalliseen Israeliin. Niinpä herää ajatus: onko ehkä mahdollista, että Jumala edeltäkäsin julisti jotakin, Israelin historiaa koskevaa, joka antaa meille tarkan mitan näistä ajoista, joita Herramme tarkottaa? Tähän me vastaamme myöntävästi.
Jos nyt avaamme kolmannen Mooseksen kirjan, löydämme siellä julistuksen maallisista ja ajallisista siunauksista ja kirouksista. Jos Israel uskollisesti tottelisi Jumalaa, tulisivat he siunatuiksi ennen muita kansoja; ellei tulisi erinäisiä vaikeuksia heitä kohtaamaan. Lopuksi luemme: "Ja minä vaellan teidän keskellänne ja olen teidän Jumalanne, ja te olette minun kansani. — — — Mutta jos ette kuule minua, ettekä tee kaikkia näitä käskyjä, — — — niin minä asetan minun kasvoni teitä vastaan, ja viholliset lyövät teidät, vihamiehenne hallitsevat teitä." "Te kylvätte siemenenne turhaan ja teidän vihollisenne syövät sen." — — "Jollette vielä sittenkään kuule minua, niin minä lisään (jatkan edelleen) sen seitsemän kertaa (aikaa engl. kään. mukaan), rangastakseni teitä, teidän synteinne tähden." 3 Moos. 26: 12, 14, 16, 17, 18, 21, 24, 28.
Tämä uhkaus seitsemän ajan rangastuksesta toistetaan kolme kertaa. Ne erilaiset rangastukset, joita mainitaan noiden seitsemän ajan edellä, tarkottavat eri vankeuksia: assyrialaista, moabilaista, filistealaista y.m., y.m., joiden kaikkien aikojen kuluessa Jumala yhä holhosi heitä. Hänen menettelytapansa heidän kanssaan oli: "käsky käskyn päälle, sääntö säännön päälle, vähä täällä, vähä siellä" (Jes. 28: 10), kumminkaan hän ei päästänyt heitä, ja kun he katuivat ja huusivat hänen puoleensa, kuuli hän heitä, vastasi heille ja pelasti heidät vihollisistaan. (Tuom. 3: 9, 15.) Mutta kun sitte nämä kuritusrangastukset näyttäytyivät tehottomiksi, sovellutti hän heihin nuo uhkaamansa seitsemän aikaa; kruunu otettiin ainaiseksi pois, ja Israel, samoin kuin koko maailma alistettiin petoeläintenkaltaisten valtojen alaisiksi seitsemäksi ajaksi. Sillä tavalla tapahtui heille Jumalan varotuksen mukaan: "Jollette vielä sittekään [entisistä kurituksista huolimatta] kuule minua, rankasen minä teitä seitsemän aikaa."
Se yhteys, jossa uhkaus "seitsemästä ajasta" esiintyy, ilmasee, että se sisältää lopullisen rangastuksen kerta kaikkiaan tälle kansalle, senjälkeen kun muut, erilaiset kuritukset kerta toisensa jälkeen eivät voineet pysyväisesti parantaa heitä. Tuolla seitsemän ajan rangastuksella tulee olemaan tarkotettu vaikutuksensa, nöyryyttäen perinpohjin heidät Herran edessä ja siten valmistaen heitä ottamaan vastaan hänen siunauksiaan. Nämä seitsemän aikaa tarkottavat sentähden sitä aikakautta, jolloin pakanat hallitsisivat heitä. Ja epäilemättä tarkotti Herramme tätä seitsemän ajan aikajaksoa, kun hän puhui "pakanain ajoista."
Se aika, jolloin pienemmät vankeudet ja rangastukset jättivät tilaa tälle suurelle "seitsemän ajan" kansalliselle rangastukselle oli silloin, niinkuin jo olemme osottaneet, kun heidän viimeinen kuninkaansa, Sedekia, kukistettiin — jonka ajan jälkeen on ollut keskeytymätön, pitkä kurituksen aika — nuo ennustukset "seitsemän aikaa" tahi 2520 vuotta.
Raamatussa käytetään "aika" sanaa merkitsemään yhtä vuotta, olkoon vuosi sitten kirjaimellinen tahi esikuvauksellinen; mutta sinä aikana, jolloin ennustus lausuttiin, oli mahdotonta tietää, oliko se aika, jota tarkotettiin kirjaimellinen tahi esikuvauksellinen. Profeetat koettivat kyllä uutterasti, vaikka turhaan, ottaa selvää mitä aikaa, tahi minkälaista aikaa [kirjaimellista eli esikuvauksellista], Henki osotti. (1 Piet. 1: 11.) Esikuvauksellinen vuosi lasketaan Raamatussa kuuvuoden mukaan — kaksitoista kuukautta, kussakin kolmekymmentä päivää tahi kaikkiaan kolmesataakuusikymmentä päivää — kukin päivä merkiten yhtä vuotta. Siten merkitsee yksi "aika" tahi yksi vuosi, jos se on esikuvauksellinen, kolmesataakuusikymmentä (360) esikuvauksellista päivää, ja "seitsemän aikaa" tekee kaksituhatta viisisataakaksikymmentä (360X7=2520) esikuvauksellista päivää, tai 2520 kirjaimellista vuotta.
Kysymys, joka nyt esiintyy, on: Olivatko nämä seitsemän aikaa kirjaimellisia tahi esikuvauksellisia? Tarkotettiinko niillä seitsemää vuotta tahi kahtatuhatta viittäsataakahtakymmentä vuotta? Me vastaamme: Ne olivat esikuvauksellisia aikoja, 2520 vuotta. Niitä ei voida käsittää seitsemänä kirjaimellisena vuotena, sillä Israelilla oli monta pitempiaikaista vankeutta — niin esim. palvelivat he Mesopotamian kuningasta kahdeksan vuotta (Tuom. 3: 8), moabilaisten kuningasta kahdeksantoista vuotta (Tuom. 3: 14), kuningas Jabinia kaksikymmentä vuotta (Tuom. 4: 2, 3), filistealaisia kerran neljäkymmentä vuotta ja toisen kerran kahdeksantoista vuotta (Tuom. 13: 1; 10: 7, 8), lukuunottamatta heidän seitsemääkymmentä vuottaan Baabelissa. Kaikki nämä jaksot olivat paljon pitemmät kuin "seitsemän aikaa" tahi kirjaimellista vuotta, mutta kun tätä "seitsemän ajan" jaksoa kumminkin mainitaan viimeisenä, suurimpana ja lopullisena rangastuksena, todistaa tämä, että esikuvauksellista, eikä kirjaimellista aikaa tarkotetaan, vaikka se hebrealainen sana, joka on käännetty "seitsemäksi kerraksi" suomalaisessa ja seitsemäksi ajaksi englantilaisessa Raamatussa 3:nessa Moos. 26: 18, 21, 24, 28, on sama sana, joka Dan. 4: 13, 20, 22, 29 on käännetty sekä suomalaisessa että englantilaisessa seitsemäksi ajaksi. Omituista on myös, että se toistetaan neljä kertaa molemmissa paikoissa. Nebukadnesariin nähden olivat ne kirjaimellisia vuosia, mutta, kuten tulemme näkemään, olivat sekä Nebukadnesar että hänen "seitsemän aikaansa" esikuvauksellisia.
Nuo Nebukadnesarin alennuksen "seitsemän aikaa" (Dan. 4: 13, 20—23) osottautuivat seitsemäksi kirjaimelliseksi vuodeksi, koska ne todellisuudessa sinä aikana menivät täytäntöön, ja samalla tavalla on Israelin ja koko maailman nöyryyttäminen niiden "valtojen alle, jotka ovat", osottautunut olevan seitsemän esikuvauksellista aikaa — kaksituhatta viisisataakaksikymmentä kirjaimellista vuotta. Tämä jakso on nyt, kahtakymmentäkuutta vuotta lukuunottamatta (tämä kirjotettiin v. 1888), täyttynyt, ja voimia on nykyään liikkeellä joka haaralla, jotka viittaavat siihen, että pakanain hallitus tulee päättymään ja ijankaikkisen vanhurskauden ja kaikki uuden liiton siunaukset alkavat tulla Israelin ja koko huokaavan luomakunnan osaksi.
Israelin seitsemän ajan päättyminen.
Tämä Israelin rangastuksen pitkä jakso ("seitsemän aikaa", tahi 2520 vuotta), on pakanain hallituksen "pakanain aikojen" jakso. Koska, niinkuin jo olemme osottaneet, "pakanain ajat" alkoivat v. 606 e.K. ja tulevat jatkumaan kaksituhatta viisisataakaksikymmentä vuotta, niin ne tulevat päättymään vuonna 1914 (2520-606=1914.) Silloin tulevat ne siunaukset, jotka ovat merkittynä saman luvun jälkimäisessä osassa (3 Moos. 26: 44, 45) täyttymään. Jumala on muistava ja Israelille täyttävä sen liiton, joka tehtiin heidän isäinsä kanssa. — Room. 11: 25—27.
Tätä voitanee muutamille esittää selvemmin seuraavalla tavalla:
Israelin kurituksen "seitsemän aikaa" =….. 2520 vuotta Ne alkoivat, kun hallitus annettiin pakanoille, joka, niinkuin olemme osottaneet, oli 606 e.K. Niinmuodoin oli v:een 1 e.K………………………. 606 " heidän ajastaan kulunut, ja jäännös osottaa päättymisvuoden kristillisen ajanlaskun mukaan, nim………………………….. 1914
Todistukseksi siitä, että yhtä päivää yhden vuoden sijasta käytetään Raamatussa esikuvallisessa ennustuksessa, esitämme seuraavat tapaukset, jotka ovat sillä tavalla täyttyneet: — (a) Vakoojat saivat harhailla neljäkymmentä päivää etsiessään Kaanaata (eng.), joka oli esikuva Israelin neljäkymmenvuotisesta vaelluksesta korvessa. (4 Moos. 14: 33, 34.) (b) Kun Jumala tahtoi ilmottaa Israelille Hesekielin kautta vaikeaa vastuksen aikaa, antoi hän profeetan tehdä sen esikuvalliseksi, selittäen: "Kunkin päivän teen minä sinulle vuodeksi." (Hes. 4: 1—8.) (c) Siinä ihmeellisessä ja täyttyneessä ennustuksessa Dan. 9: 24—27, jota tutkimme edellisessä luvussa, jossa osotetaan Herramme voitelemisen aikaa, kuin myös sitä seuraavaa seitsemää suosion vuotta Israelille, joiden keskellä Herramme tapettiin, on käytetty esikuvauksellista aikaa: jokainen päivä esikuvauksellisissa seitsemässäkymmenessä viikossa merkitsi yhtä vuotta, ja se tuli täytetyksi siten, (d) Edelleen ilmaistaan Dan. 7: 25 ja 12: 7 paavikunnan voiton ajanjaksoa kolmeksi ja puoleksi ajaksi, ja tämä täyttyi, niinkuin tiedämme (ja tässä osassa näytämme) tuhannessa kahdessasadassakuudessakymmenessä vuodessa (360 x 3 1/2 = 1260.) Samaa jaksoa mainitaan Ilmestyskirjassa: luvussa 12: 14 mainitaan sitä kolmeksi ja puoleksi ajaksi (360 x 3 1/2 = 1260); luvussa 13: 5 nimitetään sitä neljäksikymmeneksikahdeksi kuukaudeksi (30 x 42 = 1260); ja luvussa 12: 6 kutsutaan sitä tuhanneksi kahdeksisadaksi kuudeksikymmeneksi päiväksi. Näiden ennustuksien täyttyminen tulee tuonnempana tarkemmin tutkittavaksi. Nyt lienee kylliksi pitää mielessä, että Hengen käyttämä sana "aika" toisissa paikoissa on yhdenmukainen sanan nykyisen käytön kanssa; että esikuvauksellisessa ennustuksessa yksi aika on esikuvauksellinen vuosi, jossa on kolmesataakuusikymmentä vuotta; ja se tosiseikka, että nuo kolme ja puoli aikaa, joita on käytetty määräämään luopuneen kirkon voittoaikaa on täyttynyt tuhannessa kahdessasadassa kuudessakymmenessä vuodessa, vahvistaa oikeaksi sen säännön, jonka mukaan nuo pakanallisen hallituksen "seitsemän aikaa" ovat lasketut (360 x 7 = 2520), ja todistaa niiden päättyvän v. 1914; sillä jos kolme ja puoli aikaa on 1260 päivää (vuotta), niin täytyy seitsemän aikaa olla määrälleen kaksi kertaa niin paljon, nim. 2520 vuotta.
Jos Israelin "seitsemän aikaa" olisivat tulleet täytetyiksi kirjaimellisessa ajassa (seitsemässä vuodessa), olisivat ne siunaukset, joita Jumala oli taannut ehdottomassa liitossaan heidän isäinsä kanssa, myös täyttyneet. (Katso 3 Moos. 26: 45 ja Room. 11: 28.) Mutta niin ei käynyt. He eivät vielä milloinkaan ole saaneet nauttia näistä siunauksista; ja Paavali sanoo (Room. 11: 25, 26), ettei tämä liitto tule täyttymään ennenkuin valittu evankelinen seurakunta, Kristuksen ruumis, heidän lunastajanaan on tullut täydelliseksi. Kristuksen ja hänen morsiamensa kautta tulee liitto toimeenpantavaksi. "Vaan tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin huoneen kanssa niiden päiväin [s.o. rangastuksen seitsemän ajan] jälkeen, sanoo Herra: minä annan minun lakini heidän sydämeensä, ja kirjotan sen heidän mieliinsä; ja minä tahdon olla heidän Jumalansa ja heidän pitää olla minun kansani. Ja he eivät enää opeta kukin lähimmäistänsä ja kukin veljeänsä, sanoen: tuntekaat Herraa; sillä kaikki he tuntevat minun, heidän pienistänsä suuriin asti, sanoo Herra. Sillä minä olen antava heidän rikoksensa anteeksi, enkä ole heidän syntejänsä enää muistava". (Jer. 31: 33, 34; Hebr. 10: 16, 17.) Näinä päivinä [suosion ajalla, joka seuraa rangastuksen seitsemää aikaa] ei enää sanota: isät söivät happamia viinamarjoja ja lasten hampaat ovat heltyneet. Vaan "kukin [joka kuolee] on oman syntinsä tähden kuoleva, ja joka syö happamia viinimarjoja, sen hampaat heltyvät." — Jer. 31: 29,30.
Ennalleenasettaminen noiden seitsemänkymmenen vuoden päätyttyä Baabelissa ei merkinnyt vapautumista pakanahallituksesta; sillä siitä asti olivat he veroa maksava kansa. Tämä ennalleenasettaminen tarkotti pikemmin tämän kansan koossapitämistä, koska Messias oli sille tarjottava. Israelin ollessa pakanahallituksen alaisena ja sitä silmällä pitäen selitti Herramme, että he yhä tulisivat olemaan tallattavina, kunnes pakanain ajat päättyisivät eli täyttyisivät. Maailma on sen tosiasian todistajana, että Israelin rangastus pakanain hallitessa keskeytymättä on jatkunut vuodesta 606 e.K., ja että se yhä jatkuu, eikä ole syytä odottaa heidän uudelleen järjestymistänsä kansaksi ennen v. 1914, noiden "seitsemän ajan" — 2520 vuoden päätyttyä. Mutta kun tämä heidän kansallisen rangastuksensa pitkä aika nyt lähenee loppuansa, voimme huomata selviä merkkejä siitä, että alastoin viikunapuu alkaa kukoistaa, joka taas merkitsee pahuuden talvikauden olevan päättymäisillään ja tuhatvuotisen kesän, sen kesän lähestymistä, joka on täydelleen asettava heidät ennalleen luvattuun perintöönsä ja kansalliseen riippumattomuuteensa. Se seikka, että suuria valmistuksia nyt on tekeillä ja suuria toiveita vallitsee Israelin kansan palaamisesta omaan maahansa, on jo itsessään voimakas todistus siitä, mitä Raamattu sanoo tästä asiasta. Tämän tapahtuman merkityksestä katso Ensim. Osa siv. 345—358.
Vielä toisenlainen todistus.
Toinen näkökohta pakanain ajoista esitetään meille Dan. 4:ssä luvussa. Ihmisen alkuperäinen hallitus koko maan yli, sen hallituksen poisottaminen, ja varmuus sen ennalleenasettamisesta, joka on alkava pakana-aikain loppuessa, valaistaan tässä selvällä tavalla unessa, jonka Nebukadnesar näki, Danielin selityksessä, ja sen täyttymisessä Nebukadnesariin nähden.
Nebukadnesar näki unessansa: "katso, puu seisoi keskellä maata, ja sen korkeus oli suuri. Se puu suureni ja vahvistui ja sen korkeus ulottui taivaaseen, ja se näkyi kaiken maan ääreen. Sen lehdet olivat kauniit ja sen hedelmät suuret, ja siinä oli elatusta kaikille; sen alla löysivät kedon eläimet varjoa ja sen oksilla asuivat taivaan linnut, ja siitä elätti kaikki liha itsensä. Ja katso, pyhä vartija tuli alas taivaasta. Hän huusi voimallisesti, ja sanoi näin: hakatkaa puu poikki ja karsikaa sen oksat ja riipikää sen lehdet, ja hajottakaa sen hedelmät; paetkoon eläimet sen alta ja linnut sen oksilta. Kuitenkin jättäkää sen juurten runko maahan, mutta rautaisissa ja vaskisissa kahleissa hän kedolla ruohossa taivaan kasteessa kastukoon, ja eläinten kanssa saakoon hän maan ruohosta osansa. Hänen inhimillinen sydämensä on muuttuva, ja eläimen sydän on hänelle annettava, kunnes seitsemän aikaa häneltä kuluu. Vartijain neuvossa on tämä päätetty ja pyhäin julistusta on tämä asia sitä varten, että elävät tietäisivät Ylimmäisen vallitsevan ihmisten valtakunnat ja antavan ne, kelle hän tahtoo, ja alhaisimman ihmisistä siihen ylentävän."
Tämä ihmeellinen puu kuvasi ihanuudessaan ja kauneudessaan ensimäistä hallitusta maan yli, joka annettiin ihmissuvulle, sen edustajalle ja päälle, Aadamille, jolle Jumala sanoi: "olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa, ja tehkää se alamaiseksenne; ja vallitkaa kalat meressä, ja taivaan linnut, ja kaikki eläimet, jotka maan päällä liikkuvaa." (1 Moos. 1: 28.) Ihmisen alkuperäinen ihanuus ja se valta, joka hänen käsiinsä oli pantu, oli todellakin ylevä. Se käsitti koko maan siunatakseen, elättääkseen, suojellakseen ja turvatakseen kaikkia eläviä olentoja. Mutta kun synti tuli maailmaan, tuli käsky hakata puut poikki, ja ihmissuvun ihanuus, kauneus ja valta otettiin pois; ja alempi luomakunta ei enää saanut turvaa, suojelusta ja siunausta sen vaikutuksesta. Kuolema hakkasi poikki suuren puun ja hajoitti sen hedelmät ja lehdet ja alempi luomakunta jäi silloin ilman herraansa ja hyväntekijäänsä.
Mitä ihmiseen tuli, oli kaikki mahdollisuus kadonneen hallituksen takaisin voittamiseksi toivottomasti kadonnut. Mutta niin ei ollut Jumalan näkökannalta. Hallitus johtui alkuperäisesti hänen suunnitelmastaan ja oli hänen suosiollinen lahjansa, ja vaikkakin hän oli antanut käskyn puun kaatamisesta, jäi kumminkin juuri — Jumalan aikomus ja suunnitelma ennalleenasettamisesta — jälelle joskin sidottuna vahvoilla kahleilla, ettei se alkaisi kasvaa, ennenkuin Jumalan määräämä aika oli tullut.
Samoin kuin unessa kuva vaihtui puun kannosta mieheksi, joka on alennettu eläinten seuraan ja heidän kaltaiseksensa, menettäen järkensä ja kaiken ihanuutensa; samoin näemme ihmisen, maan langenneen, alennetun herran: hänen ihanuutensa ja valtansa ovat poissa. Aina siitä asti kun tuomio julistettiin, on sukukunnalla ollut osansa eläinten kanssa, ja ihmissydän on tullut eläimelliseksi ja alennetuksi. Miten todenmukainen kuvaus onkaan, kun tarkastamme sitä puolisivistynyttä, villiä tilaa, missä ihmiskunnan suuri joukko menneinä aikoina ja vielä nykyhetkellä on, ja ajattelemme, miten se pieni vähemmistökin, joka ahkeroitsee voittamaan alaspäin vievää suuntaa, ainoastaan rajotetussa määrässä onnistuu siinä, ja silloinkin suurilla taisteluilla ja lakkaamattomilla ponnistuksilla. Suku täytyy pysyä alennuksessaan, pahan hallituksen alla, kunnes se opetus on saavutettu, että Korkein hallitsee ihmisten valtakuntaa ja antaa sen, kelle hän tahtoo. Ja niin kauvan, kun ihmiset ovat tässä alennetussa tilassa, sallii Jumala jonkun heidän alhaisimmista luonteistaan hallita heitä, jotta heidän katkera kokemuksensa tulisi heille pysyväiseksi hyödyksi tulevaisuudessa.
Danielin ennustus toteutui: me luemme että "tämä kaikki kohtasi kuningas Nebukadnesaria", ja että hän tässä mielettömässä, alennetussa, eläimellisessä tilassa harhaili eläinten joukossa, kunnes hänen seitsemän aikaa [seitsemän kirjaimellista vuotta hänen tapauksessaan] oli kulunut umpeen. Danielin selitys unesta koskee sen täyttymistä ainoastaan Nebukadnesariin nähden; mutta se asianhaara, että unta, sen selitystä ja täyttymistä niin tarkasti kerrotaan tässä, todistaa siinä olevan tarkotuksen, miksi sitä kerrotaan. Ja sen ihmeellinen sopivaisuus tuon jumalallisen päätöksen selitykseksi, jonka mukaan koko suku asetetaan pahan vallan alle rangastukseksi ja ojennukseksi, jotta aikanaan Jumala asettaisi sen ennalleen ja korottaisi sen vanhurskauteen ja ijankaikkiseen elämään, oikeuttaa meitä otaksumaan sen olevan aijotun esikuvaksi.
Uni ja sen täyttyminen Nebukadnesariin nähden, on erityisesti huomiota ansaitseva, kun muistamme, että hänet tehtiin ihmisvaltaa edustavaksi johtavaksi pääksi (Dan. 2: 38) ja, maan herrana, puhutteli profeetta häntä melkein samanlaisilla sanoilla, kuin Jumala alussa Aadamia: "Sinä, kuningas, olet kuningasten kuningas, jolle taivaan Jumala on antanut valtakunnan, voiman, väkevyyden ja kunnian; ja missä vaan on asumassa ihmisten lapsia, kedon eläimiä ja taivaan lintuja, on hän ne antanut sinun käteesi, ja on pannut sinut kaikkein näiden haltijaksi." (Dan. 2: 37, 38. Vertaa 1 Moos. 1: 28.) Sittemmin sai Nebukadnesar synnin tähden kärsiä nuo rangastuksen "seitsemän aikaa", jonka jälkeen hänen järkensä alkoi palata, ja hänen ennalleenasettamisensa valtaan tapahtui. Hänet asetettiin jälleen valtakuntaansa, ja vielä suurempi ihanuus annettiin hänelle, sitte kun hän oli oppinut sen tarpeellisen opetuksen, johon hän viittaa seuraavilla sanoilla:
"Näiden päivien lopulla nostin minä, Nebukadnesar, silmäni taivaaseen päin, ja ymmärrykseni palasi minuun jälleen, ja minä kiitin Ylimmäistä, ja minä ylistin ja kunnioitin häntä, joka elää ijankaikkisesti, jonka valta on ijankaikkinen valta, ja hänen valtakuntansa pysyy suvusta sukuun. Ja kaikki maan asukkaat ovat hänen rinnallaan mitättömän vertaiset, ja hän tekee miten tahtoo, taivaan joukoille, maan asukkaille, eikä ole sitä, joka estää hänen kättänsä, ja sanoisi: 'mitä teet?' Siihen aikaan palasi ymmärrykseni minuun, ja valtakuntani kunniaksi palasi loisteeni ja kauneuteni minulle…; ja minä pantiin jälleen valtakuntaani, ja erinomainen suuruus lisättiin minulle. Nyt minä, Nebukadnesar, kiitän, ylistän ja kunnioitan taivaan kuningasta, sillä kaikki hänen työnsä ovat totuus, ja hänen tiensä oikeus, ja hän voipi ylpeydessä vaeltavia nöyryyttää."
Nebukadnesarin alennus oli esikuva ihmiskunnan alennuksesta petomaisien hallituksien alle seitsemänä esikuvauksellisena aikana eli vuotena. Laskemalla päivän vuodeksi saamme 2520 vuotta hänen ajastaan eteenpäin. Ja huomattava on, että tämä täydellisesti vastaa niitä seitsemää aikaa, joita ennustettiin Israelille ja jotka, niinkuin olemme nähneet, päättyvät 1914. Sillä juuri tämän Nebukadnesarin aikana Israel vietiin vankeuteen Baabeliin, kun Jumalan valtakunnan kruunu otettiin heiltä pois, ja heidän seitsemän aikaansa alkoivat.
Tämän kanssa täydellisessä sopusoinnussa näyttää Jumala Danielille nämä pakanalliset hallitukset, kuvaten niitä yhtä monena petona, kun sitä vastoin Jumalan valtakunta niiden päätyttyä esitetään annettavaksi eräälle, joka on ihmisen pojan kaltainen.
Ellei ollut tarkotus tällä tavoin kuvata pakana-aikojen alennusta ja ajan pituutta, emme tiedä syytä, miksi tämä palanen pakanallisen kuninkaan historiasta olisi kirjotettu muistiin. On totta, että hänen seitsenvuotinen alennuksensa sattuvasti kuvaa ihmiskunnan alennusta. On myös totta, että Jumala on luvannut hallituksen ennalleenasettamisen maan yli. Kolmanneksi on totta, että nuo seitsemän esikuvauksellista pakana-aikaa (2520 vuotta) päättyvät täsmälleen silloin, kun ihmiskunta on oppinut tuntemaan alennuksensa ja nykyisen kykenemättömyytensä edullisella tavalla hallita maailmaa, ja on oleva valmis Jumalan valtakunnalle ja hallitukselle. Ja tuo yhdenmukaisuus kuvauksessa pakottaa siihen vakaumukseen, että Nebukadnesarin seitsemällä vuodella, samalla kun ne kirjaimellisesti täyttyivät häneen nähden persoonallisesti, kumminkin oli suurempi ja laajempi merkitys kuvauksena niistä seitsemästä esikuvauksellisesta ajasta, jona pakanahallitus, jota hän kuvasi, olisi kestävä.
Tarkkaa vuosilukua Nebukadnesarin alennuksesta ei ole annettu, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hänen alennuksensa aika oli esikuva, tyyppi, pakanahallituksesta kokonaisuudessaan, joka alkoi, kun Jumalan esikuvauksellisen valtakunnan kruunu otettiin pois Sedekialta. Tämä pakanahallitus on ollut petoeläimellistä alusta pitäen, sen ajat ovat olleet määrätyt; sen rajat on Jehova asettanut, eikä niitä voida siirtää.
Miten virkistyttävä onkaan se tulevaisuus, joka avautuu näiden seitsemän ajan loputtua. Petomaiset, pakanalliset vallat eivät tule enään tallaamaan, sortamaan ja huonosti hallitsemaan Israelia eikä tämän kansan esittämää ihmismaailmaakaan. Jumalan ja hänen Kristuksensa valtakunta tulee silloin olemaan pystytettynä maan päällä, ja Israel ja koko maa siunataan hänen oikeudenmukaisen ja vanhurskaan valtansa alla. Silloin, tuon lupauksen ja toivon juuri, joka ensin istutettiin Edenissä (1 Moos. 3: 15.) ja vietiin virran yli ja istutettiin uudelleen Israeliin, esikuvaukselliseen kansaan (1 Moos. 12: 1—3), tulee jälleen versomaan ja kukkimaan.
Se alkoi versota Herramme ensimäisessä tulemisessa, mutta määrätty vuodenaika ei ollut tullut, jolloin sen tuli kukkia ja kantaa siunattua hedelmäänsä kaiken ennalleenasettamisessa. Mutta pakana-aikain lopulla eivät varmat kevään merkit tule puuttumaan, ja runsas tulee kesän hedelmä olemaan, ja siunattu se syksyn sato, joka korjataan ja nautitaan niinä ihanina ijankaikkisina ikäkausina, jotka sitte seuraavat. Silloin tulee maan alkuperäinen herra ennalleenasetetulla järjellä uudelleen asetettavaksi arvoonsa, ja vielä suurempi ihanuus ja kauneus on hänelle annettava, kuten esikuvalle tapahtui, ja hän on kiittävä, kunnioittava ja ylistävä taivaan Kuningasta.
Huomaammekin jo, miten ihmiskunnan järki alkaa palata. Ihmiset heräävät jonkinlaiseen tuntoon alentumisestaan ja alkavat tarkastella, miten heidän on parannettava tilaansa. He ajattelevat, neuvottelevat ja tekevät suunnitelmia parantaakseen tilaansa, johon ovat tyytyneet petoeläimellisten valtain aikoina. Mutta ennenkuin tulevat niin pitkälle, että tunnustavat Jumalan ja hänen valtansa yli kaiken, tulee heillä vielä olemaan yksi hulluuden kohtaus, taistelu, josta tulevat heräämään heikkoina, avuttomina ja uupuneina, mutta järki siksi ennalleenasetettuna, että he tunnustavat ja taipuvat hänen valtansa alle, joka tulee jälleen pystyttämään kauvan kadoksissa olleen hallituksen tuolle kokemuksen sekä hyvän ja pahan tiedon kestävälle perustukselle.
Totisesti odottaa se suuria asioita, joka meidän laillamme väittää, että lähinnä tulevien kahdenkymmenenkuuden vuoden (laskettuna vuodesta 1888) perästä kaikki nykyiset hallitukset tulevat hajotettaviksi ja kukistettaviksi; mutta me elämme erityisessä ajassa ja tavattomana aikana, Herran päivänä, jolloin kaikki kulkee nopeasti; ja on kirjotettu: "Sillä sanansa on Herra toteuttava maan päällä ja toteuttava sen rutosti." (Katso I Osa 15 lk.) Viimeisten yhdentoista vuoden aikana on näistä asioista saarnattu ja on niitä julkaistu painosta pääasiallisesti siten kun niitä tässä ylempänä on esitetty; ja tänä lyhyenä aikana on vaikutuksien ja järjestelyjen kehitys maan vahvimpien valtakuntien murtamiseksi ja kukistamiseksi ollut aivan ihmeellinen. Tällä ajalla on Kommunismi, Sosialismi ja Nihilismi saavuttanut elinvoimaisen muodon ja aiheuttavat nyt jo suurta levottomuutta maailman ylhäisten ja hallitsijain keskuudessa, joiden sydämet nääntyvät pelosta ja odotuksesta, mitä maailman yli on tuleva, sillä nykyisiä valtoja järkytetään kovasti, ja tulevat ne suurella pauhinalla häviämään.
Tämän vahvan raamatullisen todistuksen perustuksella pakana-aikoihin nähden, pidämme vahvistettuna totuutena, että tämän maailman valtakuntien lopullinen lakkaaminen ja Jumalan valtakunnan täydellinen pystyttäminen tulee olemaan todellisuus kohta vuoden 1914 jälkeen. Silloin tulee se rukous, jota Seurakunta on rukoillut siitä asti kun Herramme meni pois: "Tulkoon valtakuntasi", kuulluksi; ja sen viisaan ja oikeudenmukaisen hallituksen aikana tulee koko maa täyttymään Herran kunnialla — tiedolla ja vanhurskaudella ja rauhalla (Ps. 72: 19; Jes. 6: 3; Hab. 2: 14) ja Jumalan tahto on tapahtuva "maankin päällä niinkuin taivaassa."
Danielin tiedonanto, ettei Jumalan valtakunta tule pystytettäväksi senjälkeen, kun tämän maailman vallat ovat hajonneet, vaan niiden aikana, kun ne ovat olemassa ja kun niillä vielä on valta, ja että juuri Jumalan valtakunta on musertava ja hävittävä kaikki nämä valtakunnat (Dan. 2: 44), ansaitsee erityistä huomiotamme. Samoin on ollut kaikkien näiden petoeläimen kaltaisten valtakuntien kanssa: ne olivat olemassa ennen kun ne saavuttivat maailmanvallan. Babylon oli olemassa aikoja ennen kun se valloitti Jerusalemin ja sai vallan (Dan. 2: 37, 38); Meedo-Persia oli olemassa ennen kun se voitti Babylonian; ja niin on ollut kaikkien valtakuntien laita; niiden on ensin täytynyt olla olemassa ja omistaa suurempi valta ennen kun ovat voineet voittaa toisia. Niin myös Jumalan valtakunta on ollut olemassa alkiomuodossa kahdeksantoista vuosisataa; mutta se on ollut muun maailman kanssa alistettuna "niiden valtojen alle, jotka ovat", ja jotka "ovat Jumalan asettamat." Ennen kun nämä seitsemän aikaa päättyvät, ei Jumalan valtakunta voi saavuttaa maailmaakäsittävää valtaa. Kuitenkin täytyy sen, kuten toistenkin, saavuttaa kyllin suuri valta näiden valtojen kukistamiseksi ennen kun se tuhoaa ne.
Niinmuodoin ottaa Herramme tänä "Jehovan päivänä", "hädän päivänä" tähän asti uinuneen suuren valtansa ja hallitsee kuninkaana, ja tästä juuri aiheutuu hätä, vaikkei maailma aluksi tule sitä sillä tavoin käsittämään. Varmaankin tulevat pyhät olemaan osallisina tässä työssä, nykyisten valtakuntien kukistamisessa. Kirjotettu on: "Tämä kunnia on kaikille hänen pyhillensä" nim. "Heidän kuninkaittensa sitominen köysiin ja heidän jalompiensa rautakahleisiin" — vahvoihin kahleisiin. (Ps. 149: 8, 9.) "Ja joka voittaa ja ottaa minun tahtomistani teoista loppuun asti vaarin, sen minä annan pakanoita vallita — ja hän on kaitseva heitä rautaisella sauvalla, niinkuin saviastioita (valtakuntia) särjetään." — Ilm. 2: 26, 27; Ps. 2: 8, 9.
Mutta se suuri ero, jota edellisessä olemme osottaneet, ja joka on olemassa Jumalan valtakunnan luonteen ja maailman petoeläinten kaltaisten valtakuntien luonteiden välillä, valmistaa meitä näkemään eron taistelutavoissa. Voittamisen ja kukistumisen tapa, tulee suuresti eroamaan jokaisesta tavasta, jolla valtakuntia on kukistettu. Hän, joka ottaa suuren valtansa hallitakseen, esitetään esikuvauksellisesti (Ilm. 19: 15) sellaisena, jonka suusta lähti terävä miekka, "jolla hän on lyövä kansoja. Ja hän on kaitseva heitä rautaisella sauvalla." Tämä miekka on totuus (Efes. 6: 17); ja nykyään eläviä pyhiä kuin myös monia maailmastakin käytetään nyt Herran sotilaina eksytyksien ja pahan kukistamisessa. Mutta älköön kukaan malttamattomasti otaksuko tässä tarkotettavan maailman käännyttämistä rauhallisella tavalla; sillä monet Raamatunpaikat, niinkuin Ilm. 11: 17, 18; Dan. 12: 1; 2 Tess. 2: 8; Psalmit 149 ja 47, opettavat jotakin aivan päinvastaista.
Älkää niinmuodoin hämmästykö, jos me seuraavassa luvussa esitämme todistuksia siitä, että Jumalan valtakunnan pystyttäminen jo on alkanut, että aika sen vallan alkamiseksi on ennustuksessa osotettu olevan v. 1878, ja että "sota Jumalan Kaikkivaltiaan suurena päivänä" (Ilm. 16: 14), joka tulee päättymään kohta v. 1914 jälkeen nykyisten hallitustoimien täydellisellä kukistumisella, jo on alkanut. Jumalan sanan kannalta katsoen on sotajoukkojen kokoominen selvästi huomattavissa.
Jollei ennakkoluulot estä näköämme, voimme, kun olemme saaneet Jumalan sanan kaukoputken oikealla tavalla asetetuksi, selvästi nähdä useain tapahtumain luonteesta, jotka ovat määrätyt tapahtuviksi tänä "Herran päivänä", että olemme keskellä näitä tapahtumia, ja että "Hänen vihansa suuri päivä on tullut."
Totuuden miekka, joka jo on terotettu, tulee lyömään jokaisen pahan järjestelmän, jokaisen pahan tavan — oli se sitten porvarillinen, yhteiskunnallinen tahi kirkollinen. Vieläpä voimme nähdä, että lyöminen on jo alkanut: ajatusvapaus ja ihmisen kansalliset ja uskonnolliset oikeudet, jotka kauvan ovat olleet näkymättömissä kuninkaitten ja keisarien, paavien, kirkko- ja pappienkokouksien, perimätietojen ja uskontunnustuksien alla; pidetään arvossa ja astuvat voimaan ennen kuulumattomalla tavalla. Sisäinen taistelu kuohuu jo; eikä tule kauvan viipymään, ennen kun se kuluttavan tulen lailla puhkeaa esiin, ja inhimilliset järjestelmät ja eksytykset, jotka vuosisatoja ovat kahlehtineet totuutta ja sortaneet huokaavaa luomakuntaa, täytyvät sulaa siinä. Niin totuus — ja laajalle levinnyt ja kasvava tieto siitä — on se miekka, joka tekee rauhattomiksi ja haavottaa monien maiden päät. (Ps. 110: 6.) Kumminkin, mikä siunaus piileekään tämän hädän alla: se tulee valmistamaan ihmiskuntaa täydellisemmin käsittämään vanhurskautta ja totuutta Vanhurskauden Kuninkaan hallitessa.
Kun ihmiset lopultakin huomaavat oikeuden tulleen ojennusnuoraksi ja vanhurskauden luotinauhaksi (Es. 28: 17), tulevat hekin oppimaan, että ainoastaan oikeuden ankarat säännöt voivat vakuuttaa heille ne siunaukset, joita he kaikki halajavat. Ja yllin kyllin kyllästyneinä omiin töihinsä ja itsekkäisyytensä kurjiin hedelmiin, tulevat he ilolla tervehtimään ja mielellään alistumaan sen vanhurskaan hallituksen alle, joka ottaa hallitusohjakset; ja siten on, niinkuin on kirjotettu "kaikkien pakanain toivo tuleva" (Hag. 2: 7.) — Jumalan valtakunta, Herran voidellun ehdottoman ja rajattoman hallituskauden aikana.
* * * * *
Herran päivä.
Nyt nuolen lailla maailmaan on tieto iskenyt,
Mi kruunupäitä peljättää ja järkkymäänkin saa.
Sen taivaan Herra itse on jo ammoin päättänyt,
Ja nyt sen täyttymistä vaan, maat, taivaat vartoaa.
On totuus miekka terävä. Se kaiken katkoaa,
Mi väärää on ja valhetta ja ylpeätä vaan.
Se vuoret korkeet kohta vaan jo aivan tasottaa,
Ja tomusta se korottaa nuo nöyrät lapset maan.
Ei toinen toistaan sortaa saa, ei vääryys kukoistaa;
Ja luontokappaleetkin nuo nyt irti päästetään,
Kun, huokaukset niidenkin jo taivoon kohoaa,
Ja rauha kaikkein keskuuteen niin kauniist' säädetään.
Oi, armas aika autuas, kun Herra hallitsee!
Kun sopusointu, rakkaus saa vallan päällä maan;
Kun toinen toistaan palvelee ja helläst: hoitelee;
Ja Herralle soi ylistys kautt' maailmoiden vaan!
Yhtäpitäväisyys Herramme toisen tulemisen ja jumalallisen suunnitelman muiden osien kanssa. — Millätavoin ja milloin Seurakunta tulee näkemään hänet. — Millätavoin ja milloin Herran kirkkaus on niin ilmestyvä, että kaikki liha yhdessä näkee sen. — Näennäisesti toisiensa kanssa ristiriidassa olevat ilmotukset näytetään olevan keskenään yhtäpitävät. — Hän tulee "niinkuin varas". — "Ei nähtävällä tavalla". — Ja kumminkin "sotahuudolla". — "Äänillä". — Ja "suuren pasuunan äänellä". "Hän on ilmestyvä tulenliekissä kostamaan". — Ja kumminkin on hän tuleva "samalla tavalla", kuin hän meni pois. — Profetallisen ajan tärkeys tämän yhteydessä osotettu. — Millä tavalla nykyiset merkit ovat sopusoinnussa kaiken tämän kanssa.
Nopeasti loppuaan kohti rientävät pakanain ajat, joita juuri käsittelimme, samoin kuin varmuus Seurakunnan toivon täyttymisestä ennen niiden loppua, terottavat sellaisien ikävöimistä, jotka odottavat Israelin lohdutusta. Sellaiset isoavat ja janoavat mitä ikänä Isämme lienee ilmottanut profeettain kautta "elonkorjuusta", tämän aikakauden lopusta eli päättymiskaudesta — nimikirkon elävien jäsenten keskuudessa tapahtuvasta vehnän erottamisesta lusteista ja ajasta, jolloin ne, jotka voittavat, tulevat muuttumaan ollakseen Herransa kanssa ja tullakseen Herransa ja päänsä kaltaisiksi. Mutta jotta voisimme huomata järkevyyttä siinä, mitä ennustus opettaa näistä, syvällistä mielenkiintoa herättävistä asioista, on aivan välttämätöntä, että meillä on selvät mielipiteet sekä Herramme toisen tulemisen tarkotuksesta että tavasta, jolla hän on ilmestyvä. Me toivomme kaikkien nykyisten lukijain tulleen vakuutetuiksi Ensimäisen osan lukemisen kautta, että tulemisen tarkotus on saattaa sovintoon "jokaisen, joka tahtoo" Jumalan kanssa sen hallitsemisen ja opettamisen ja kurinpidon kautta, jota nimitetään tuomitsemiseksi ja siunaamiseksi. Tärkeää on sentähden nyt tietää Herramme tulemisen ja ilmestymisen tapaa, ennen kun menemme eteenpäin tutkimaan elonkorjuun aikaa y.m. Tutkijan on tarkasti pidettävä muistissa Herramme palaamisen tarkotus, tutkiessaan tulemisen tapaa, ja nämät molemmat, kun hän ryhtyy ajan tutkimiseen. Tämä on välttämätöntä vastapainoksi niille väärille mielipiteille, joita useat entuudestaan omistavat, ja jotka perustuvat vääriin käsityksiin Herramme tulemisen sekä tarkotuksesta että tavasta.
Käsitä ja pidä mielessä niin varmasti kuin mahdollista mitä jo on osotettu, nim., että Jumalan suunnitelma on yksi ainoa sopusointunen kokonaisuus, joka toteutetaan Kristuksen kautta; ja että se, mitä toimitetaan toisessa tulemisessa, suhtautuu siihen, mitä toimitettiin ensimäisessä tulemisessa kuin seuraus syyhyn: se on, että suuri ennalleenasettamistyö, joka kuuluu toiseen tulemiseen, on ensimäisessä tulemisessa täytetyn pelastustyön johdonmukainen seuraus, jumalallisen suunnitelman mukaisesti. Sentähden on Herramme palaaminen toivon sarastus maailmalle, aika suosionsiunauksien jakamiselle, joka saavutettiin pelastuksen kautta — ja evankelinen aika on vaan tuollainen väli-aika, jona aikana Kristuksen morsian valitaan ottaakseen osaa Herransa kanssa suureen ennalleenasettamistyöhön, jonka hän tulee toimeenpanemaan.
Ja koska Kristuksen Seurakunta, joka on kehittynyt evankeliaikana, tulee olemaan Herransa kanssa osallisena suuressa ennalleenasettamistyössä Tuhatvuotiskautena, on selvää, että Kristuksen ensimäinen toimenpide toisessa tulemisessa on valitun seurakuntansa kokoominen, johon profeetta viittaa (Ps. 50: 5) kun hän sanoo: "Kootkaa minulle minun pyhäni, jotka ovat tehneet liiton kanssani uhrin kautta." Tämä kokoominen tahi elonkorjuu tehdään silloin, kun aikakaudet tunkeutuvat toisiinsa. Toinen aikakausi, Tuhatvuotiskausi, alkaa, niinkuin tulee näytettäväksi, neljäkymmentä vuotta ennen, kun toinen, evankelikausi, päättyy. (Katso I osa sivut 267—270; 234—237; sekä Aikakausien karttaa.) Tänä elonkorjuuaikana ei tulla ainoastaan erottamaan vehnää lusteista evankelisessa nimiseurakunnassa, ja korjaamaan ja kirkastamaan vehnäluokkaa, vaan poltetaan (hävitetään) myös lusteet (lusteina, matkiessaan vehnää) — ei kuitenkaan yksilöinä, sillä hävityksen tuli on esikuvauksellinen samoin kuin lusteetkin ja "maan viinipuun" turmeltuneiden hedelmien (inhimillisen kunnianhimon, saituuden ja itsekkäisyyden) korjaaminen ja hävittäminen. Nämä hedelmät ovat kasvaneet ja kypsyneet vuosisatojen kuluessa tämän maailman valtakunnissa ja erilaisissa porvarillisissa ja yhteiskunnallisissa järjestöissä ihmisten keskuudessa.
Vaikka me käsitellessämme ainetta Herramme tulemisesta näytimme, että tuleminen olisi henkilökohtainen, täytyy meidän jälleen varottaa tutkijaa ajatuksen sekaannuksesta tutkiessaan kahta Herramme näennäisesti vastakkaista lausetta: "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman (aionos, aikakausien) loppuun asti" ja: "Minä menen valmistamaan teille sijaa — — —, ja minä tulen takasin ja otan teidät tyköni." (Matt. 28: 20; Joh. 14: 2, 3.) Seuraava pieni tapaus saattaa valaista näiden kahden lupauksen yhtäpitäväisyyttä: Eräs ystävä sanoi toiselle juuri kun heidän piti erota toisistaan: Muista, että olen kanssasi koko matkalla. Millä tavalla? Ei suinkaan persoonallisesti; sillä juuri silloin he astuivat eri juniin matkustaakseen eri suuntiin kaukaisiin paikkoihin. Tarkotus oli, etteivät he rakkaudessa, muistelemisissa ja osaaottavaisuudessa olisi toisistaan erotettuina. Samanlaisessa, vaikka paljon täydellisemmässä merkityksessä on Herra aina ollut Seurakuntaansa lähellä, hänen jumalallisen voimansa tehdessä hänelle mahdolliseksi valvoa, johtaa ja auttaa heitä alusta loppuun asti. Mutta emmepä nyt tarkastakaan Herramme läsnäoloa kuvannollisessa merkityksessä, vaan hänen toista läsnäolemisensa ja ilmestymisensä tapaa, "kun hän tulee sinä päivänä kirkastettavaksi pyhissään ja ihmeteltäväksi kaikissa uskovissa."
Raamattu opettaa, että Kristus palaa hallitsemaan, että hänen on hallittava, kunnes hän on kukistanut kaikki viholliset — kaikki vastustajat, kaiken, joka on tuon suuren ennalleenasettamisen tiellä, jonka hän tulee toimeenpanemaan — jolloin viimeinen vihollinen, joka kukistetaan, on kuolema (1 Kor. 15: 25, 26); ja että hän tulee hallitsemaan tuhatta vuotta. Sentähden onkin niinkuin olla pitää, kun ennustuksessa huomaamme annetun paljon enemmän tilaa toiselle tulemiselle ja sen tuhatvuotiselle voittorikkaalle ihanalle hallitukselle ja pahan kukistamiselle, kuin ensimäisessä tulemisessa pelastukseen määrätyille kolmellekymmenelleneljälle vuodelle. Ja niinkuin olemme huomanneet ennustuksen koskettelevan kaikkia erilaisia tärkeitä kohtia näiden kolmenkymmenenneljän vuoden aikana, alkaen Betlehemistä ja Nasaretista sappeen ja etikkaan, hänen vaatteensa jakamiseen, ristiin, hautaan ja ylösnousemiseen asti, niin huomaamme, että ennustus samalla tavalla koskettelee eri kohtia hänen tuhatvuotisessa läsnäolossaan, etenkin sen alkamista ja loppua.
Herramme toisen tulemisen aika tulee kestämään paljon kauvemmin kuin ensimäinen. Hänen ensimäisen tulemisensa tehtävä täytettiin vähemmässä kuin kolmessakymmenessäneljässä vuodessa, kun sitävastoin tarvitaan tuhatta vuotta sen tehtävän suorittamiseksi, joka on määrätty tehtäväksi toisessa tulemisessa. Ja siten saattaa yhdellä silmäyksellä nähdä, että vaikka ensimäisen tulemisen tehtävä ei ollut vähemmän tärkeä kuin toisen tulemisenkaan — niin, vaikka se oli niin tärkeä, ettei toisen tulemisen tehtävä milloinkaan olisi ollut mahdollinen ilman sitä — niin ei se kumminkaan ollut niin monipuolinen, eikä siitä niinmuodoin ollut niin paljon kerrottavaakaan, kuin toisen tulemisen tehtävästä.
Tarkastellessamme toista tulemista emme saa, enemmän kuin ensimäisenkään tulemisen aikana odottaa, että kaikki ennustukset tulisivat osottamaan jotain erittäin vaiherikasta kohtaa Herramme tulemisessa ja kiinnittämään ihmisten huomion siihen tosiasiaan, että hän on läsnä. Jumala ei tavallisesti menettele sillä tavalla; niin ei ollut ensimäisessäkään tulemisessa. Messiaan ensimäistä tulemista ei osottanut mikään äkillinen tahi hämmästyttävä todistus, joka olisi poikennut asiain tavallisesta järjestyksestä, vaan se ilmotettiin ja todistettiin ennustuksen asteettaisen täyttymisen kautta, josta ajatteleva vaarinottaja saattoi huomata, että tapaukset, jotka olivat odotettavissa, täyttyivät määrätyllä ajalla. Ja samalla tavalla tulee olemaan toisessakin tulemisessa, Onkin vähemmän tärkeää, keksiä tarkalleen se silmänräpäys, jolloin hän tuli, kuin että voimme erottaa sen tosiasian, että hän on läsnä, kun hän on tullut. Ensimäisenkin tulemisen aikana oli tärkeää voida huomata hänen läsnäolonsa, ja mitä pikemmin, sitä paremmin, mutta paljon vähemmästä merkityksestä oli tarkalleen tuntea hänen syntymisensä aika. Tarkastellessa toista tulemista ajatellaan liian usein itse tulemista ja saapumisen hetkeä, kun sitä vastoin olisi ajateltava sitä läsnäolemisen aikana, kuten ensimäinenkin tuleminen oli. Tuo määrätty silmänräpäys, jolloin läsnäolo on alkava, tulee silloin näyttämään vähemmän tärkeältä, ja hänen tarkotuksensa ja tehtävänsä, hänen läsnäolemisensa aikana, tulee silloin olemaan suuremman huomion esineenä.
Meidän on muistettava, ettei Herramme enää ole ihminen: että hän ihmisenä antoi itsensä ihmisten lunastukseksi, koska hän juuri sitä tarkotusta varten oli tullut ihmiseksi. (1 Tim. 2: 6; Hebr. 10: 4, 5; 1 Kor. 15: 21, 22.) Hän on nyt korkealle korotettu jumalalliseen luontoon. Sentähden sanoo Paavali: "Jos olemmekin tunteneet Kristuksen semmoisena kuin hän oli lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää [siten häntä] tunne." (2 Kor. 5: 16.) Hän nousi kuolleista eläväksitekevänä henkenä. (1 Kor. 15: 45) eikä ihmisenä, maasta maallisena. Hän ei enää ole ihminen missään merkityksessä, eikä missään määrässä; sillä emme saa unohtaa, mitä olemme lukeneet (Katso I Osa luku 10) — että luonteet ovat erilaiset ja selvään erotetut. Koska hän ei enää missään suhteessa eikä missään määrässä ole ihminen, emme saa odottaa häntä ihmisenä palaavaksi, niinkuin ensimäisessä tulemisessa. Hänen toinen tulemisensa tulee tapahtumaan toisella tavalla ja toista tarkotusta varten.
Huomioon ottamalla, että Herramme muuttuminen inhimillisestä jumalalliseen luontoon ylösnousemisensa jälkeen oli vielä suurempi muuttuminen kuin se, joka tapahtui noin kolmekymmentäneljä vuotta aikasemmin, kun hän pani pois sen kirkkauden, joka hänellä oli ollut henki-olentona ja "tuli lihaksi", saattaa tulla suureksi hyödyksi, jos me hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti otamme tutkisteltavaksi jokaisen hänen tekonsa niinä neljänäkymmenenä päivänä ylösnousemisensa jälestä, ennen kun hän meni "Isän luokse"; sillä se on näiden neljänkymmenen päiväin Jeesus, joka on tuleva jälleen, eikä ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunastajaksemme kuolemassa. Hän joka oli 'kuoletettu lihassa' oli myös tehty eläväksi hengessä. — 1 Piet. 3: 18.
[Herramme kuoletettiin lihallisena tahi inhimillisenä olentona, mutta herätettiin kuolleista henkiolentona. Ja koska Seurakunta tulee "muuttumaan", tullakseen Kristuksen kaltaiseksi, on selvää, että se muuttuminen, joka tapahtui Päälle, oli samankaltainen kuin se, joka odottaa niitä, jotka voittavat, jotka myös tulevat muuttumaan inhimillisestä henkisiksi luonnoksi ja tehdään hänen kaltaisikseen, "osallisiksi jumalallisesta luonnosta". Niinmuodoin saattaa seuraavan kertomuksen pyhien muuttumisesta sovelluttaa heidän Herraansakin, nim.: — "Häpeässä kylvetään, kirkkaudessa herätään; heikkoudessa kylvetään, voimassa herätetään; kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään hengellinen ruumis."]
Toisessa tulemisessaan ei hän tule ollakseen alamainen niille valloille, jotka ovat; maksamaan keisarille veroa ja kärsimään nöyryytystä, vääryyttä ja väkivaltaa; vaan tulee hän hallitsemaan, käyttämällä kaikkea voimaa taivaassa ja maan päällä. Hän ei tule alennuksensa, ihmisen ruumiissa, jonka hän otti kuoleman kärsimyksien tähden, ja joka oli alempi hänen entistä ihanaa ruumistansa (Hebr. 2: 9); vaan kirkkaassa henkisessä ruumiissaan, joka on Isän "olemuksen perikuva" (Hebr. 1: 3); sillä kuuliaisuutensa tähden aina kuolemaan asti, on hän nyt korkealle korotettu jumalalliseen luontoon ja Jumalan kaltaisuuteen, ja on hänelle annettu nimi yli kaikkien nimien — lukuunottamatta Isän nimeä. (Fil. 2: 9; 1 Kor. 15: 27.) Apostoli näyttää, "ettei vielä ole ilmotettu" inhimilliselle ymmärryksellemme minkä kaltainen hän on; niinmuodoin emme tiedä minkälaisiksi tulemme, kun meidät tehdään hänen kaltaisikseen, mutta me (Seurakunta) voimme iloita siitä vakuutuksesta, että me kerran tulemme olemaan hänen luonaan, hänen kaltaisinaan ja näemme hänet sellaisena kuin hän on (1 Joh. 3: 2) — ei sellaisena kuin hän oli ensimäisessä tulemisessaan, alennuksessa, kun hän oli pannut pois entisen ihanuutensa ja tullut köyhäksi meidän tähtemme, että me hänen köyhyytensä kautta tulisimme rikkaiksi.
Jos me tarkastamme sitä ymmärtäväisyyttä ja viisautta, joka ilmeni niissä menettelytavoissa, joilla Herramme ilmotti läsnäolonsa opetuslapsilleen ylösnousemisensa jälkeen niinkuin sitä ennenkin, on tämä auttava meitä muistamaan, että hän tulee käyttämään samoja viisaita menettelytapoja ilmottautuessaan toisessakin tulemisessa, sekä seurakunnalle että maailmalle — menettelytapoja, jotka eivät välttämättömästi tarvitse olla samanlaisia, mutta jotka molemmissa tapauksissa ovat hyvin sovelletut hänen tarkotuksilleen. Hänen tarkoituksensa ei ole tehdä ihmisiä rauhattomiksi tahi kuohuttaa heidän tunteitaan, vaan todistaa heidän rauhalliselle ja tyyneelle arvostelukyvylleen niitä suuria totuuksia, joita hän tahtoo terottaa heille. Herramme ensimäinen tuleminen ei ollut sellainen tapaus, joka herätti hämmästystä, melua tahi rauhattomuutta. Miten hiljaa ja vaatimattomasti hän tulikaan! Vieläpä niin suuressa määrässä, että ainoastaan ne, joilla oli uskoa ja nöyryyttä, saattoivat tuossa halpasyntyisessä lapsessa, murheiden miehessä, nöyrien ja alhaisten ystävässä ja lopulta ristiinnaulitussa tuntea kauvan odotetun Messiaksen.
Olihan luonnollista, että ilmotus hänen läsnäolostaan ylösnousemisen jälkeen tulisi herättämään suurempaa ihmettelyä, etenkin kun ottaa huomioon hänen muuttuneen luontonsa. Kumminkin täytyi tosiasiain hänen ylösnousemisestaan, sen tosiasian yhteydessä, että hänen luontonsa oli muuttunut, tulla täysin ilmotetuksi, ei tällä kertaa koko maailmalle, vaan valituille todistajille, joiden tuli antaa siitä luotettava todistus jälkeentuleville sukupolville. Jos se olisi tullut koko maailman tietoon, olisi tuo todistus, meidän aikaamme jouduttua, ollut paljon vähemmän luotettava, koska se olisi voinut hämmentyä ihmis-aatteisiin ja tullut sekotetuksi heidän perimätietojensa kanssa. Siten totuus mahdollisesti olisi voinut tuntua melkein tahi kokonaan uskomattomalta. Mutta Jumala uskoi sen ainoastaan valituille, uskollisille ja arvokkaille todistajille; ja kun tarkastelemme kertomusta, huomannee jokainen, miten täydellisesti tarkotus saavutettiin, ja miten selvä, varma ja vakuuttava se todistus Kristuksen ylösnousemisesta ja muuttumisesta on, joka heille tarjottiin. Huomaa myös sitä huolellisuutta, jolla hän karttoi tarpeettomasti pelästyttää heitä tahi tehdä heitä rauhattomiksi ilmottaessaan tahi esittäessään heille näitä suuria totuuksia. Ja ole vakuutettu, että sama viisaus, ymmärrys ja taito tulee ilmenemään siinä tavassa, jolla hän toisessa tulemisessa ilmaisee ihanan läsnäolonsa. Rauhallinen kylmä ymmärrys tulee kaikissa tapauksissa näistä vakuutetuksi, vaikka maailma ylipäänsä tarvinnee ankaran kurinpidon kautta tulla saatetuksi siihen oikeaan mielialaan, jota vaaditaan todistuksen vastaanottamiselle, jota vastoin ne, joiden sydämet ovat oikeat, saavat tämän siunatun tiedon aikasemmin. Kaikkia todistuksia hänen ylösnousemisestansa ja muuttumisestansa hengelliseksi luonnoksi ei annettu opetuslapsille samalla kertaa, vaan sitä mukaan kun jaksoivat niitä kantaa, ja sillä tavalla, joka oli omiaan tekemään heihin syvimmän vaikutuksen.
Niiden kolmen ja puolen vuoden aikana, kun Herramme virkatoimi kesti, olivat opetuslapset uhranneet ystävät, nimen ja maineen, elinkeinonsa y.m. levittääkseen tietoa Messiaksen läsnäolosta ja hänen valtakuntansa pystyttämisestä. Mutta heillä oli ymmärrettävästi kypsymättömät ajatukset Mestarinsa korottamisen tavasta ja ajasta, ja heidän omasta luvatusta korottamisestansa hänen kanssaan. Mutta toiselta puolen ei täydellinen tieto ollutkaan silloin tarpeellinen; oli kylliksi, että he uskollisesti ottivat askeleen kerrallaan, sitä mukaan, kun aika sen ottamiselle tuli. Niinpä ilmotti Mestari heille vähän kerrallaan sitä mukaan kun he kykenivät ottamaan vastaan sen. Ja toimensa loppupuolella sanoi hän: "Minulla on vielä paljo sanomista teille, mutta ette voi nyt kantaa sitä; mutta kun hän tulee, totuuden Henki, opastaa hän teidät koko totuuteen — — ja tulevaiset asiat hän julistaa teille — — hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teille kaikki, minkä olen sanonut teille." — Joh. 16: 12, 13; 14: 26.
Kuka voi kertoa sitä suurta pettymystä, jota he tunsivat, vaikka heitä mahdollisimman paljon oli asestettu sitä vastaan, kun he näkivät hänet äkkiä otettavan pois heiltä ja häpeällisesti ristiinnaulittavan pahantekijän lailla — hänet, jonka valtakuntaa ja kirkkautta he olivat odottaneet ja julistaneet, ja jotka ainoastaan viisi päivää ennen hänen ristiinnaulitsemistaan näyttivät heistä olevan niin lähellä toteutumistansa. (Joh. 12: 1, 12—19.) Ja vaikka he tiesivät, että hän oli väärin syytetty ja vastoin lakia ristiinnaulittu, ei se muuttanut sitä asiaa, että heidän kauvan kytenyt kansallinen toivomuksensa saada maallinen kuningas, joka ennalleenasettaisi heidän kansansa valtaan ja vaikuttavaan asemaan, yhtähyvin kun heidän yksityisetkin toivomuksensa, suunnitelmansa ja tuulentupansa tärkeistä viroista ja korkeista kunniapaikoista valtakunnassa, kaikki äkkiä sortuivat, tuon asiain epäsuotuisan kääntymisen kautta, kun heidän kuninkaansa ristiinnaulittiin.
Mestari tiesi kyllä miten hyljätyiksi, päämäärää vailla oleviksi ja hämmästyneiksi he tuntisivat itsensä; sillä niin oli kirjotettu profeetan kautta: "Minä lyön paimenen, ja lampaat hajotetaan." (Sak. 13: 7; Mark. 14: 27.) Ja niinä neljänäkymmenenä päivänä, jotka olivat hänen ylösnousemisensa ja taivaaseenastumisensa välillä, oli hänen tärkein huolenpitonsa koota heitä jälleen ja uudelleen vahvistaa heidän uskoansa häneen odotettuna Messiaksena, todistamalla heille, että hän oli ylösnoussut, ja ettei hän ylösnousemisensa jälestä, jos kohta hän säilyttikin saman yksilöllisyyden, enää ollut ihminen, vaan korotettu henkiolento, "jolla oli kaikki voima taivaassa ja maan päällä". — Matt. 28: 18.
Hän antoi heille tiedon ylösnousemisestaan vähitellen — ensin vaimojen (Maria Magdalenan, Johannan, Marian, Jaakopin äidin ja Salomen ja muiden heidän kanssaan olleiden — Mark. 16: 1; Luuk, 24: 1, 10) kautta, jotka aikaiseen tulivat haudalle voitelemaan hänen ruumistaan hyvänhajuisilla yrteillä. Heidän aprikoidessa kenen he saisivat vierittämään kiven pois haudan ovelta, katso, silloin oli maanjäristys, ja kun he tulivat perille, huomasivat he kiven poisotetuksi, ja Herran enkeli istui sen päällä, sanoen: "Älkää te peljätkö; sillä minä tiedän, että etsitte Jeesusta, ristiinnaulittua. Ei hän ole täällä; hän on noussut ylös, niinkuin hän sanoi. Tulkaa, katsokaa paikkaa, jossa hän on maannut. Ja menkää nopeasti sanomaan hänen opetuslapsilleen, että hän on noussut kuolleista. Ja katso, hän käy teidän edellänne Galileaan; siellä saatte nähdä hänet." — Matt. 28: 5—7.
Näyttää siltä kuin Maria Magdalena olisi eronnut toisista vaimoista ja kiiruhtanut kertomaan Pietarille ja Johannekselle mitä oli tapahtunut (Joh. 20: 1, 2), toisten mennessä kertomaan sitä toisille opetuslapsille, ja kun hän oli eronnut heistä, näkyi Jeesus toisille vaimoille tiellä, sanoen (Matt. 28: 9, 10): "Terve teille!" Ja he menivät hänen tykönsä, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Silloin Jeesus sanoi heille: "Älkää peljätkö; menkää ja viekää sana veljilleni, että he menisivät Galileaan [heidän kotipaikalleen], ja siellä he saavat minut nähdä." Ja pelolla ja ilolla juoksivat he ilmottamaan sitä toisille opetuslapsille. Hämmästyksen, neuvottomuuden, ilon ja pelvon sekavilla tunteilla, ja hämmästyneinä muutoinkin, tiesivät he tuskin miten heidän piti kertoa tuota iloista ja ihmeellistä tapahtumaa. Kun Maria kohtasi Pietarin ja Johanneksen sanoi hän surullisesti: "Ovat ottaneet Herran pois haudasta, emmekä tiedä, mihin ovat panneet hänet." (Joh. 20: 2.) Toiset vaimot kertoivat, että olivat haudalla nähneet enkeli-näyn, jotka enkelit olivat sanoneet hänen elävän (Luuk. 24: 22, 23), ja sitten, miten Herra sen jälkeen oli tullut heitä vastaan tiellä. — Matt. 28: 8—10.
Opetuslasten enemmistö piti nähtävästi heidän kertomustaan ainoastaan taikauskoisena luulotteluna riippuen kiihotetusta mielikuvituksesta, mutta Pietari ja Johannes sanoivat: "Me tahdomme mennä omin silmin näkemään"; ja Maria palasi heidän kanssaan haudalle. Kaiken minkä Pietari ja Johannes näkivät oli, että ruumis oli poissa, että käärinliinat olivat huolellisesti kokoonkäärityt ja poispannut, ja että kivi oli vieritetty haudan ovelta. Hämillään ollen he läksivät sieltä, mutta Maria jäi sinne itkien. Hänen siinä itkiessään kumartui hän hautaan ja sai nähdä kaksi enkeliä, jotka sanoivat: "Vaimo, mitä itket?" Hän vastasi: "Ovat ottaneet Herrani pois, enkä tiedä, mihin ovat panneet hänet." Tämän sanottuaan hän kääntyi taaksepäin ja näki Jeesuksen siinä seisovan, eikä tietänyt, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: "Vaimo, mitä itket? Ketä etsit?" Tämä luuli häntä puutarhuriksi ja sanoi hänelle: "Herra, jos sinä olet vienyt hänet pois, sano minulle mihin olet pannut hänet, niin minä otan hänet." Silloin sanoi Herra hänelle tuolla vanhalla tutulla äänellä, jonka hän samassa tunsi: "Maria!"
Tämä oli kylliksi varmentamaan hänen uskoaan enkelin sanomaan, että hän oli noussut ylös, joka tähän asti oli tuntunut hänestä unelmalta tai sadulta; ja ihastuksissaan hän huudahtaa: "Rabbuni!" Hänen ensimäinen mielijohteensa oli syleillä häntä ja viipyä hänen läheisyydessään, mutta Jeesus antoi hänen lempeällä tavalla ymmärtää, että nyt hänellä oli hyvin tärkeä tehtävä toimitettavana. Marian oli nyt todistettava hänen ylösnousemisestaan ja kiiruhdettava viemään tietoa siitä ja vahvistamaan toisien opetuslasten uskoa, niiden jotka vielä epäilivät ja olivat epätietoisia, sanoen: "Älä minuun koske, [kreik. haptomai, syleillä] (älä pysähdy osottaaksesi nyt rakkauttasi) sillä en ole vielä mennyt ylös Isäni tykö; [tulen vielä jonkun aikaa olemaan luonanne]; mutta mene veljieni tykö ja sano heille, että menen ylös minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö." (Joh. 20: 17.) Toisien vaimojen kautta oli hän samaten lähettänyt heille sanan, että hän kohtaisi heidät Galileassa.
Senjälkeen saavutti hän kaksi noista murheellisista ja hämmentyneistä opetuslapsista, matkalla Jerusalemista Emmaukseen, ja kyseli syytä heidän suruunsa ja alakuloisuuteensa. (Luuk. 24: 13—35.) Ja toinen heistä vastasi: "Oletko sinä Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka et tiedä mitä siellä on tapahtunut näinä päivinä?" Ja hän sanoi heille: Mitä? Ja he sanoivat hänelle: Sitä, mikä tapahtui Jeesukselle, nasaretilaiselle, joka oli profeetta, voimallinen teossa ja sanassa Jumalan ja kaiken kansan edessä, kuinka ylipappimme ja hallitusmiehemme antoivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet. Mutta me toivoimme hänen olevan sen, joka oli lunastava Israelin; mutta onhan kaiken tämän ohessa tänään kolmas päivä siitä, kun tuo tapahtui. [Tässä muistui luultavasti heidän mieliinsä Joh. 2: 19, 21, 22.] "Ovatpa myös muutamat naiset joukostamme saattaneet meidät ihmetyksiin. He kävivät aamulla varhain haudalla, eivätkä löytäneet hänen ruumistaan ja tulivat ja sanoivat myös nähneensä näyn, enkeleitä, jotka olivat sanoneet hänen elävän. Ja muutamat niistä, jotka olivat meidän kanssamme, menivät haudalle ja havaitsivat olevan niin, kuin naiset olivat sanoneet, mutta häntä he eivät nähneet."
Oliko ihme, että he olivat hämmästyneet? kuinka kummalliselta kaikki tuntui! Miten omituisia ja mieltä liikuttavia olivatkaan nämä viimeisten päiväin tapahtumat olleet!
Silloin piti muukalainen heille herättävän saarnan ennustuksista, näyttäen heille, että juuri se, joka oli tehnyt heidät niin alakuloisiksi, olikin sitä, mitä profeetat olivat ennustaneet samasta Messiaksesta: että ennenkuin hän saattoi johtaa ja siunata ja nostaa Israelia ja koko maailmaa, piti hänen ensin lunastaa heidät omalla elämällään siitä kuoleman kirouksesta, joka tuli heidän kaikkien yli Aadamin kautta, ja että heidän Mestarinsa sittemmin Jehovan herättämänä elämään ja kirkkauteen, tulisi täyttämään kaikki mitä hänestä oli kirjotettu profeettain kautta hänen tulevasta kirkkaudestaan ja kunniastaan, yhtä varmasti kuin hän oli täyttänyt ne ennustukset, jotka koskivat hänen kärsimyksiään, alennustaan ja kuolemataan. Ihmeellinen saarnaaja! ja ihmeellinen saarna oli tämä! Se herätti uusia ajatuksia ja odotuksia ja toiveita. Kun he lähestyivät kylää pakottivat he häntä jäämään heidän luokseen, sillä ilta oli joutunut ja päivä oli kulunut. Ja hän meni sisälle olemaan heidän kanssaan, ja kun hän oli ateriallaan heidän kanssaan otti hän leivän, siunasi, taittoi ja antoi heille. Silloin aukenivat heidän silmänsä. Ja hän katosi heidän näkyvistään.
Vasta sinä hetkenä he tunsivat hänet, vaikka olivatkin kulkeneet ja keskustelleet ja aterioineet yhdessä. He eivät tunteneet häntä näöltään, vaan tuon vaatimattoman teon kautta, kun hän tuolla entisellä tavallisella tavalla siunasi ja taittoi leivän, siten lujittaen heidän uskoaan siihen, josta jo olivat kuulleet — että hän oli noussut ylös ja näkyisi heille jälleen.
Silloin nousivat nuo kaksi hämmästynyttä ja ylen onnellista opetuslasta ylös samalla hetkellä ja palasivat Jerusalemiin, sanoen toisilleen: "Eikö sydämemme ollut palava meissä, kun hän puhui meille tiellä ja selitti meille kirjotuksia?" Saavuttuaan Jerusalemiin tapasivat he toisetkin täynnä iloa sanoen: "Herra on todella noussut ylös ja ilmestynyt Simonille." Ja itse he kertoivat mitä oli tapahtunut tiellä, ja kuinka olivat hänet tunteneet, kun hän taittoi leivät. Luultavasti olivat melkein kaikki siellä sinä iltana; kodit ja toimet ja kaikki muut unohdettiin — Maria Magdalena sanoo ilokyynelin: Minä tunsin hänet samassa tuokiossa, kun hän mainitsi nimeni — en voinut uskoa enkelin vakuutusta sitä ennen, ja toiset naiset kertoivat mitä ihmeellistä heille oli tapahtunut sinä aamuna ja miten hän oli tullut heitä vastaan. Sitten oli Simonilla kertomuksensa kerrottavana; ja nyt oli tässä kaksi todistajaa lisäksi Emmauksesta. Mikä monivaiheinen päivä! Eipä ihmettä, että heistä oli mieluista kokoontua joka viikon ensimäisenä päivänä keskustelemaan asiasta ja johdattamaan muistiin kaikkia niitä asianhaaroja, jotka olivat tämän ihmeellisen tapauksen, Herran ylösnousemisen, yhteydessä, saadakseen sydämensä "palaviksi" yhä uudelleen ja uudelleen.
Kun tuo pieni riemastunut ja ylen onnellinen seurue oli näin kokoontuneena, ja kerrottiin toisilleen yhteisiä kokemuksia, seisoi Herra Jeesus itse äkkiarvaamatta heidän keskellänsä ja sanoi heille (Luuk. 24: 36—49): "Rauha olkoon teille!" Mistä hän oli tullut? Kaikki sellaiset kokoukset pidettiin salassa, lukittujen ovien takana, koska he pelkäsivät juutalaisia (Joh. 20: 19, 26), ja tässä oli äkillinen ilmiö ilman näkyväistä saapumista, ja he peljästyivät luullen näkevänsä hengen. Silloin lohdutti hän heitä, sanoi heille etteivät peljästyisi vaan rauhottuisivat, ja näytti heille kätensä ja jalkansa, sanoen: "Minä se olen itse. Kosketelkaa minua ja katsokaa, sillä ei hengellä ole lihaa ja luita, kuten näette minulla olevan." Mutta kun he ilon tähden eivät vielä uskoneet, vaan ihmettelivät, sanoi hän heille: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" Niin he antoivat hänelle kappaleen paistettua kalaa, ja hän otti ja söi heidän nähtensä. Silloin hän avasi heidän mielensä, heidän ymmärryksensä silmät, ja selitti heille kirjotukset ja näytti laista ja profeetoista että kaikki tämä oli tapahtunut niinkuin oli ennustettu. Mutta Tuomas ei ollut heidän seurassaan, kun Jeesus tuli (Joh. 20: 24), ja kun toiset opetuslapset kertoivat hänelle nähneensä Herran, ei hän tahtonut sitä uskoa, vaan sanoi: "Ellen näe hänen käsissään naulain jälkiä, ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en usko."
Kahdeksan päivää oli kulunut ilman uusia ilmestymisiä ja heillä oli ollut aikaa kaikessa rauhassa ajatella ja puhella niistä, joita oli tapahtunut tuona merkillisenä päivänä. Kun opetuslapset silloin taas olivat koolla, kuten ennenkin, seisoi Jeesus heidän keskellänsä niinkuin ensimäisenä iltana, sanoen: "Rauha olkoon teille!" (Joh. 20: 26.) Tällä kertaa oli Tuomas mukana, ja Herra puhui hänelle sanoen: "Ojenna sormesi tänne ja katso käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen vaan uskovainen." Hän antoi siten tietää, että hän tiesi mitä Tuomas oli sanonut, ilman että kukaan oli kertonut siitä, ja antoi Tuomaalle nyt sen todistuksen, jota hän oli vakuutuksekseen halunnut; ja ilolla vastasi Tuomas: "Herrani ja Jumalani!"
Tämän jälkeen mahtoi kulua jotensakin pitkä aika ennenkuin saivat minkäänlaisen ilmotuksen Herran läsnäolosta. Opetuslapset, jotka olivat galilealaisia, alkoivat ajatella kotia ja tulevaisuutta; ja muistaen Herran tervehdyksen naisten kautta, että hän kulkisi heidän edellään Galileaan, menivät he sinne. Luultavasti matkalla sinne tuli hän heitä vastaan eräällä vuorella, kuten Matteus kertoo. He olivat hämmästyneet. He eivät enää tunteneet samaa tuttavallista luottamusta häntä kohtaan kuin ennen Hän näytti niin suuressa määrässä muuttuneen entisestään ristiinnaulitsemisensa jälkeen —- hän näyttäytyi ja hävisi niin omituisilla ajoilla ja paikoilla: hän ei enää näyttänyt olevan "ihmisen Kristuksen Jeesuksen" kaltainen; sentähden, sanoo Matteus, he "kumarsivat häntä — mutta muutamat epäilivät." Muutaman sanan sanottuaan "hävisi" Herra heidän näkyvistään, jättäen heidät ihmettelemään, mitä sen jälkeen tulisi tapahtumaan. Jonkun aikaa Galileaan palattuaan ei mitään tavatonta tapahtunut, ei minkäänlaista viittausta Herran läsnäolosta. Epäilemättä he tulivat yhteen puhelemaan asiain tilasta ja ihmettelivät miksi hän ei näyttäytynyt useimmin heille.
Heidän näin odotellessa tuntuivat päivät ja viikot pitkiltä. He olivat aikoja sitten jättäneet elämän tavalliset toimet seuratakseen Herraa paikasta paikkaan, oppien häneltä ja saarnaten muille: "Taivasten valtakunta on lähestynyt." (Matt. 10: 5—7.) Ei heillä ollut halua mennä entisiin toimiinsa; ja toisaalta, miten menettelisivät he Herran työn kanssa? He ymmärsivät aseman kyllin selvään tietääkseen, etteivät kauvemmin voineet, niinkuin tähän asti saarnata, että valtakunta oli lähellä, sillä kaikki kansa tiesi, että heidän Mestarinsa ja Kuninkaansa oli ristiinnaulittu, eikä kukaan, heitä itseään lukuunottamatta, tienneet hänen ylösnousemisestaan. Kun nyt kaikki yksitoista tällätavoin olivat huolestuneita ja murheissaan, odottain jotain, eivät itsekään tienneet mitä, sanoi Pietari: Ei käy päinsä jäädä toimettomuuteen; minä palaan entiseen kalastaja-ammattiini; ja niistä toisista sanoi kuusi: Me tahdomme tehdä saman; me menemme kanssasi. (Joh. 21: 3.) Ja luultavasti ottivat toisetkin entiset toimensa.
Kuka saattaisi epäillä, ettei Herra näkymättömänä ollut heitä lähellä monta kertaa, heidän keskustellessansa, johtaen asianhaarain kulun heidän parhaakseen? Siinä tapauksessa, että onnistuisivat hyvin, ja liikehommat nielisivät kaikki heidän harrastuksensa, tulisivat he pian mahdottomiksi korkeampaa palvelusta varten; mutta jos ei heillä olisi minkäänlaista menestystä, tulisi se näyttämään pakottamiselta. Senvuoksi valitsikin Herramme tavan, joka samalla antoi heille sen opetuksen, minkä hän usein antaa seuraajilleen, nim. että hän voi, jos häntä haluttaa, järjestää menestymisen tahi epäonnistumisen heidän ahertamisissaan, mihin suuntaan tahansa.
Vanha kalastajaliike järjestäytyi uudelleen. He kokosivat venheensä, verkkonsa y.m. ja läksivät ensimäiselle pyyntiretkelleen. Mutta he työskentelivät kaiken yötä saamatta ainoatakaan kalaa ja alkoivat tuntea itseään alakuloisiksi. Aamulla seisoo eräs muukalainen rannalla, huutaa heille ja kysyy minkälainen onni heillä on ollut. Huono onni! Emme ole mitään saaneet, vastaavat he. Koettakaa uudelleen, sanoi muukalainen. Heittäkää verkko tällä kertaa veneen toiselle puolelle. Ei se mitään toimita, muukalainen, me olemme koettaneet molemmin puolin koko yön, ja jos kaloja olisi toisella puolella, tottakai niitä silloin olisi toisellakin puolella. Mutta tahdomme kumminkin koettaa uudelleen, että saat nähdä. He tekivät niin ja saivat mahdottoman saaliin. Miten kummallista, sanoi joku; mutta vilkas ja tunteellinen Johannes löysi kohta oikean säikeen ja sanoi: Veljet, Herra ainoastaan voisi tehdä tämän. Ettekö muista kansanjoukon ravitsemista j.n.e.? Se on varmasti Herra, joka oli rannalla, ja tämä on uusi tapa, jonka hän on valinnut ilmestyäksensä meille. Eikö teistäkin ole aivan samanlaista kuin silloin, kun hän ensi kerran kutsui meitä? Silloinkin olimme tehneet työtä koko yön, emmekä mitään saaneet, kunnes hän huusi meille sanoen: "Heittäkää verkkonne ulos saalista varten!" (Luuk. 5: 4—11.) Niin, varmasti tämä on Herra, vaikk'emme, hänen ylösnousemisensa jälkeen, voi tuntea häntä näöltään. Hän näyttäytyy nyt niin monessa muodossa; mutta me tunnemme joka kerran hänen jostain erityisestä seikasta, kuten nytkin, kun hän tahtoo johdattaa muistiimme jonkun merkkitapauksen entisen tuttavuutemme ajoilta.
Kun he tulivat maihin, huomasivat he Jeesuksella olevan sekä leipää että kalaa, ja saivat sen opetuksen, että hänen johtonsa ja huolenpitonsa alaisina ja hänen palveluksessaan ei heiltä puuttuisi mitään. (Luuk. 12: 29, 30.) He eivät kysyneet häneltä, oliko hän Herra; sillä tässä tilaisuudessa, niinkuin muissakin, olivat heidän ymmärryksensä silmät avatut. He tunsivat hänet, kuitenkaan ei luonnollisilla silmillä, vaan ihmetyön kautta. Sitten seurasi tämän suloisen hetken opetus, jolloin Jeesus uudelleen vakuutti Pietarin edelleenkin olevan otollisen, vaikkakin hän oli kieltänyt Herran, jota asiaa hän oli katunut ja itkenyt. Hän sai uudelleen tietää mestarinsa rakkaudesta ja jatkuvasta oikeudestaan saada ravita lampaita ja karitsoja. Olemme kuulevinamme Herran sanovan: Et tarvitse enää palata kalastaja-ammattiisi, Pietari. Minä kutsuin sinut kerran ihmisten kalastajaksi, ja kun minä tiedän sinun sydämesi yhä vielä olevan uskollisen ja innokkaan, uudistan sinun tehtäväsi ihmisten kalastajana.
"Ja kun hän oli syönyt heidän kanssaan (eng. R. reunam.), kielsi hän heitä lähtemästä Jerusalemista ja käski heitä odottamaan Isältä sen lupauksen täyttymistä, josta olette — hän sanoi — minulta kuulleet. Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä muutamia päiviä tämän jälkeen!" (Apt. 1: 4, 5.) Niinmuodoin läksivät he Jerusalemiin, niinkuin heille oli sanottu, ja täällä hän, neljäkymmentä päivää hänen ylösnousemisensa jälkeen, viimesen kerran kohtasi heidät ja puheli heidän kanssaan. He rohkasivat mielensä tällä kertaa ja kysyivät häneltä siitä valtakunnasta, jonka hän oli luvannut heille, sanoen: "Herra, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelin valtakunnan?" Tämä ajatus valtakunnasta olikin viimeisenä jokaisen juutalaisen mielessä. Senmukaan kun he ymmärsivät, tulisi Israel olemaan ensimäinen kansoista Messiaksen hallituksen alla. Eivät he tienneet pitkistä pakanain ajoista, eivätkä he vielä nähneet, että paras siunaus oli tullut otetuksi pois lihalliselta Israelilta (Matt. 21: 43; Room. 11: 7), ja että he itse tulisivat uuden (hengellisen) Israelin, tuon kuninkaallisen pappeuden ja pyhän kansan jäseniksi, jonka kautta, Kristuksen ruumiina, maailman siunaaminen olisi tuleva. He eivät vielä ymmärtäneet mitään tästä. Kuinka olisivat sitä voineet? Eiväthän he vielä olleet saaneet lapseuden pyhää Henkeä, vaan olivat yhä kirouksen alaisia; sillä vaikkakin Lunastaja oli toimittanut lunastusuhrin, ei sitä vielä muodollisesti ollut kannettu meidän puolestamme Kaikkeinpyhimpään, itse Taivaaseen. (Joh. 7: 39.) Niinmuodoin ei Herramme antanutkaan selittävää vastausta heidän kysymykselleen, vaan sanoi ainoastaan: "Ei teidän tule [nyt] tietää aikoja, tai hetkiä, jotka Isä on valtansa nojalla määrännyt, vaan te saatte voimaa, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Judeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka." — Apt, 1: 7, 8. [Tämä luvattu voima tahi kyky tietää ja ymmärtää aikoja ja hetkiä ja kaikkea, joka kuuluu oikeaan todistamiseen, koskee koko Seurakuntaa alusta loppuun; ja pyhän Hengen johdolla ja voimassa on pidetty huolta ruuasta aikanaan, mitä tulee suunnitelman jokaiseen piirteeseen, että olisimme hänen todistajiansa tämän ajanjakson loppuun. — Vertaa Joh. 16: 12, 13.]
Herra, joka käveli yhdessä heidän kanssaan, kohotti, kun he saapuivat Öljymäelle, kätensä ja siunasi heitä ja hän erosi heistä ja kohosi "heidän nähtensä ja hänet vei pilvi pois heidän näkyvistänsä." (Luuk. 24: 48—52; Apt. 1: 6—15.) He alkoivat nyt nähdä vähän enemmän Jumalan suunnitelmasta. Herra, joka tuli alas taivaasta, oli palannut Isän tykö, niinkuin hän oli sanonut heille kuolemansa edellä — oli mennyt valmistamaan heille tilaa ja oli tuleva takasin ottamaan heitä luokseen, — oli matkustanut pois kauvas saadakseen luvatun valtakunnan ja tullakseen takasin (Luuk. 19: 12); ja sillä aikaa tulisi heidän olla hänen todistajiaan koko maan päällä kutsuakseen ja valmistaakseen kansaa, joka ottaisi vastaan hänet, kun hän tulisi kirkastettavaksi pyhissänsä ja hallitsemaan kuninkaiden Kuninkaana ja herrain Herrana. He näkivät, että heidän uusi tehtävänsä julistaa koko luomakunnalle tulevaa kuningasta taivaasta, jolla olisi "kaikki voima taivaassa ja maan päällä", oli paljon tärkeämpi tehtävä kuin se, jota olivat toimineet edellisinä vuosina, kun he julistivat "ihmistä Kristusta Jeesusta" ja seurasivat häntä, joka oli "ylenkatsottu ja ihmisten hylkäämä." Heidän ylösnoussut Herransa oli todella muuttunut, eikä ainoastaan henkilölliseen ulkomuotoonsa nähden, olihan hän esiintynyt välin toisella, välin toisella tavalla ja paikalla, senkautta ilmaisten, että hänellä oli "kaikki voima" — vaan oli hän myös muuttunut olentoonsa eli luontoonsa nähden. Nyt hän ei enää kääntynyt juutalaisten puoleen tahi näyttäytynyt heille; sillä hänen ylösnousemisensa jälkeen ei kutkaan muut kun hänen ystävänsä ja seuraajansa nähneet häntä millään tavalla, Hänen sanansa: "Vielä vähän aikaa, niin maailma ei enää näe minua", täyttyivät siten. (Joh. 14: 19.)
Tällä tavalla perustettiin apostolien ja ensimäisen seurakunnan usko Herran ylösnousemiseen. Heidän epäilyksensä haihtuivat ja heidän sydämensä iloitsivat; ja he palasivat Jerusalemiin ja olivat alinomaa rukouksissa ja anomisissa ja kirjotuksien tutkimisessa, odottaen Isän lupaamaa lapseutta ja pukemistansa hengellisellä ymmärryksellä ja erityisillä ihmeitätekevän voiman lahjoilla, joiden kautta kykenivät vakuuttamaan todellisia israelilaisia ja helluntaina perustamaan evankelisen Seurakunnan. — Apt. 1: 14; 2: 1.
Vaikkei Herramme toisessa tulemisessaan tule ilmottamaan läsnäoloaan samalla tavalla, kun hän teki näinä neljänäkymmenenä päivänä ylösnousemisensa jälkeen, on meillä kumminkin hänen vakuutuksensa, "etteivät veljet ole pimeässä." Niin, vieläpä enemmän: me tulemme saamaan jotain avuksi, jota heillä ei ollut, eikä voinutkaan olla näinä neljänäkymmenenä päivänä, nim. "voimaa ylhäältä", joka on johtava meitä ymmärtämään jokaista totuutta, jonka ymmärtämiselle aika on tullut, ja joka, lupauksen mukaan, on tulevat asiat ilmottava. Niinmuodoin tulemme, kun aika on tullut, saamaan täydellisen ymmärryksen ajasta ja tavasta hänen ilmestymisellensä ja siihen kuuluvista asianhaaroista, ja jos me oikein huolellisesti vakoilemme ja tarkkaamme näitä, eivät ne tule olemaan vähemmän vakuuttavia kuin todistukset Herramme ylösnousemisestakaan, joka annettiin ensimäiselle Seurakunnalle, vaikka ne tulevat olemaan toisen laatuisia.
Että Herramme toisessa tulemisessaan voisi ottaa ihmismuodon ja sillä tavalla näyttäytyä ihmisille, niinkuin hän näyttäytyi opetuslapsilleen ylösnousemisensa jälkeen, on epäilemättä varma asia; ei vaan siksi, että hän näyttäytyi ihmismuodossa noina neljänäkymmenenä päivänä, vaan koska henkiolennot entisaikoina kykenivät esiintymään ihmisinä näkyväisessä muodossa ja erilaisissa muodoissa. Mutta sellainen ilmestyminen ei olisi sopusoinnussa Jumalan suunnitelman hengen kanssa muissa suhteissa eikä myöskään niiden viittauksien kanssa, joita Raamattu antaa hänen ilmestymisensä tavasta, niinkuin saamme nähdä. Herran suunnitelma onkin sen sijaan antaa hengellisen valtakuntansa ilmottautua, toimia ja ilmaista läsnäolonsa ja valtansa inhimillisten, maallisten välikappalten kautta. Aivan niinkuin tämän maailman ruhtinas Saatana, vaikka näkymättömänä ihmisille, harjottaa laajaa vaikutusvaltaa maailmassa sellaisien kautta, jotka ovat hänelle alamaisia ja joita hänen henkensä johtaa, samalla tavalla tulee uusi Rauhanruhtinas, Herrakin, pääasiallisesti vaikuttamaan ja ilmottamaan läsnäolonsa ja voimansa ihmisten kautta, jotka ovat hänelle alamaisia ja kuuluvat hänelle, ja joita hänen henkensä johtaa.
Luonnollisilla silmillä näkeminen ja luonnollisilla korvilla kuuleminen ei ole ainoaa näkemistä ja kuulemista. "Ei kukaan [ihminen] ole Jumalaa sellaisella tavalla milloinkaan nähnyt" ja kumminkin ovat kaikki Jumalan lapset nähneet hänet ja tunteneet hänet ja seurustelleet hänen kanssaan (Joh. 1: 18; 5: 37; 14: 7.) Me kuulemme Jumalan kutsun, meidän "korkean kutsumme" (engl. kään.), me kuulemme Paimenemme äänen, ja me katselemme alinomaa Jeesusta ja näemme voittopalkinnon, elämän kruunun, jonka hän on luvannut — emme luonnollisella näkemisellä ja kuulemisella, vaan ymmärryksellämme. Paljon kalliimpi on se näky, jonka saamme kirkastetusta Herrastamme hengellisestä, korkealle korotetusta kirkkauden Kuninkaasta, Lunastajastamme sekä Kuninkaastamme, ymmärryksemme ja uskomme silmillä, kuin se näky, jonka luonnollinen silmä hänestä sai ennen helluntaita.
Herrallemme oli välttämätöntä siten ilmottautua opetuslapsilleen ylösnousemisensa jälkeen, mutta ei niin hänen toisessa tulemisessansa. Hänen tarkotuksensa tulee silloin saavutetuksi paremmin toisella tavalla. Entisellä tavalla ilmestyminen toisessa tulemisessa olisi itse asiassa sen päämäärän vahingoittamista, johon silloin pyritään. Opetuslapsille näyttäytymisen tarkotus, ylösnousemisensa jälkeen, oli vakuuttaa heitä, että hän, joka oli kuollut, on elävä ijankaikkisesti, jotta he voisivat mennä ulos hänen ylösnousemisensa todistajina (Luuk. 24: 48), ja jotta heidän todistuksestansa tulisi vahva perustus tulevien sukupolvien uskolle. Koska ei kukaan ihminen saata otollisella tavalla tulla Jumalan luokse saamaan lapseuden pyhää Henkeä, ilman uskoa Kristukseen, tuli välttämättömäksi, ei ainoastaan apostolien tähden silloin, vaan kaikkien tähden sittemmin, että todistukset hänen ylösnousemisestansa ja muuttumisestansa olisivat sellaisia, joita luonnolliset ihmiset saattoivat käsittää ja ymmärtää. Kun he olivat tulleet osallisiksi pyhästä Hengestä ja ymmärsivät hengellisiä asioita (Katso 1 Kor. 2: 12—16), olisivat he voineet uskoa enkeleitä haudalla, että hän oli noussut ylös kuoleman tilasta, vaikkakin olisivat nähneet ihmisen Kristuksen Jeesuksen lihallisen ruumiin vielä makaavan haudassa, mutta eivät niin ennen sitä — ruumiin täytyi olla poissa jotta usko hänen ylösnousemiseensa tulisi mahdolliseksi heille. Kun pyhä Henki oli tehnyt heidät kykeneviksi erottamaan hengellisiä asioita, olisivat he voineet uskoa profeettain todistuksen, että hänen täytyi kuolla ja että hän oli nouseva ylös kuolleista, ja että hän oli tuleva korkealle korotetuksi kirkkauden Kuninkaaksi, ilman että hän olisi tarvinnut näyttäytyä ihmisenä ja pukeutua erilaisiin ruumiisiin lihasta, että he voivat koskettaa häntä, ja nähdä hänen nousevan taivaasen. Mutta kaikki tämä oli tarpeellista heille ja kaikille luonnollisille ihmisille. Uskon kautta tulemme Jumalan luokse hänen kauttansa ja saamme syntein anteeksiantamisen ja lapseuden Hengen, jotta voimme ymmärtää sitä, mikä on hengellistä.
Silloinkin kun Herramme, ottamalla ihmismuodon j.n.e., koetti poistaa uskon luonnollisia esteitä, vakuutti hän opetuslapsia ja teki heidät todistajiksi toisille, ei luonnollisen tuntonsa ja näkönsä kautta, vaan puhelemalla heille Raamatusta: "Silloin hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjotukset. Ja hän sanoi heille: 'Niin on kirjotettu, että Kristuksen oli kärsittävä ja kolmantena päivänä noustava kuolleista ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessään kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista. Ja te olette todistajia näihin'." (Luuk. 24: 45—48.) Pietari mainitsee myös selvästi tämän tarkotuksen ja sanoo: "Hänet Jumala herätti kolmantena päivänä ja antoi hänen näkyvässä muodossa ilmestyä, EI KAIKELLE KANSALLE, vaan meille, Jumalan ennen valitsemille todistajille, jotka söimme ja joimme hänen kanssaan sen jälkeen kun hän oli noussut kuolleista. Ja hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että hän [ylösnoussut Jeesus] on se, jonka Jumala on määrännyt elävien ja kuolleitten tuomariksi." — Apt. 10: 40—42. Ylösnousemisensa jälkeen tuli Herrallemme kysymykseksi, mikä ilmestymistapa parhaiten täyttäisi hänen tarkotustaan, nim. saada ylösnousemisensa ja luontonsa muuttumisen tunnetuksi opetuslapsillensa. Tällöin oli ainoastaan kysymys siitä, mikä asiainhaarain mukaan olisi soveliainta. Jos hän olisi näyttäytynyt tulenliekkinä, niinkuin enkeli näyttäytyi Moosekselle palavassa pensaassa (2 Moos. 3: 2), olisi hän tosin voinut puhella heidän kanssaan, mutta sillä tavoin ilmotettu todistus ei likimainkaan olisi ollut niin vakuuttava, kuin se tapa, jonka hän valitsi, ei apostoleille enemmän kuin maailmallekaan, jolle heidän oli todistettava.
Jos hän olisi esiintynyt henkiolennon ihanuudessa, niinkuin enkeli näyttäytyi Danielille (Dan. 10: 5—8), olisi kirkkaus ollut suurempi kuin minkä todistajat olisivat voineet kestää. Olisivat nähtävästi säikähtäneet niin, etteivät olisi voineet ottaa vastaan minkäänlaista opetusta häneltä. Kellenkään muille kuin Paavalille ei Herra näyttäytynyt sillä tavoin; mutta Paavali säikähti niin sitä kirkkautta, jota hän ainoastaan vilahdukselta näki, että hän lankesi maahan sen kirkkauden sokaisemana, joka oli kirkkaampi keskipäivän aurinkoa.
Tutkistellessamme sitä ilmestymistapaa, jota Herramme käytti näinä neljänäkymmenenä päivänä, näimme, että hän näyttäytyi valituille todistajilleenkin ainoastaan muutamia kertoja, ja silloinkin vaan vähän aikaa. Jos koko se aika, jona hän näyttäytyi, olisi supistettu yhden päivän osalle, niiden neljänkymmenen sijaan, jolloin hän silloin tällöin hetkisen näyttäytyi, olisi siitä tuskin tullut kahtatoista tuntia yhteensä, tahi kahdeksaskymmenes osa koko ajasta. Näin ollen on selvää, että hän näkymättömänä oli heidän luonaan noin seitsemänkymmentäyhdeksänkahdeksattakymmentä osaa näistä neljästäkymmenestä päivästä. Ja silloinkin, kun hän ilmestyi heille, ei hän milloinkaan näyttäytynyt (paitsi kerran Tuomaalle) juuri sellaisena, jonka kanssa he kolmen vuoden aikana olivat olleet niin tutut, ja jonka ainoastaan muutamia päiviä takaperin, olivat nähneet. Ei kertaakaan mainita, että olisivat tunteneet hänet tutuista kasvojen piirteistä, tahi edes edellisen kerran ilmestymisestä.
Maria luuli häntä "puutarhuriksi." Noille kahdelle Emmauksen tiellä oli hän "muukalainen." Kalastajille Galilean tiellä oli hän myös muukalainen ja samoin yhdelletoista ylä-salissa. Joka tilaisuudessa hänet tunnettiin teoistaan, sanoistaan tahi äänensä tutusta soinnusta.
Tuomaan selitettyä, ettei hän uskoisi muuta todistusta, kuin minkä luonnollisella näöllään ja kuulollaan voisi tajuta, salli Herra tosin tämän hänelle, mutta hän nuhteli samalla häntä lempeästi sanoen: "Sentähden että näit minut, uskot sinä. Autuaita ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat." (Joh. 20: 27—29.) Se todistus, joka vetosi luonnolliseen näkemiseen, ei ollut vahvin, autuaampia ovat ne, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan totuuden niiden todistusten nojalla, joilla Jumala kulloinkin vahvistaa sen.
Hän ei siten osottanut ainoastaan, että hänellä nyt oli kykyä näyttäytyä monella eri tavalla ja erilaisissa muodoissa, vaan myös, ettei mikään niistä ruumiista, joita he näkivät, ollut hänen kirkas ruumiinsa, vaikkakin hänen ylösnousemisensa ja läsnäolonsa siten ilmaistiin heille. Erilaiset ruumiinmuodot ja pitkät väliajat, jolloin hän oli näkymättömänä läsnä ilman minkäänlaista ulkonaista merkkiä, teki sen tosiasian otaksuttavaksi, että vaikka heidän Herransa ja opettajansa oli elävä, eikä vielä ollut mennyt Isän luokse, niin oli hän nyt henkiolento, joka todella oli näkymätön inhimillisille silmille, mutta jolla oli kyky ilmaista läsnäolonsa ja voimansa monella eri tavalla sen mukaan kun hän tahtoi.
[Sitä pientä tapausta, jota Luukas mainitsee (4: 30), ei voi verrata hänen ilmestymiseensä ja häviämiseensä ylösnousemisensa jälestä. Mitä Luukas tässä kertoo, ei ollut häviämistä siinä tarkotuksessa, että hän tuli näkymättömäksi kansalle. Se oli ainoastaan taitava ja reipas käännös, jonka kautta hän teki tyhjäksi vihollistensa murhayrityksen. Ennenkuin he ennättivät panna toimeen tuumansa hänen tappamiseksensa, kääntyi hän ja meni heidän keskitsensä, jolloin ei kellään ollut rohkeutta tahi voimaa tehdä hänelle pahaa, kun hänen hetkensä ei vielä ollut tullut.]
Sen ruumiin ja niiden vaatteiden luominen, joissa hän esiintyi heille, siinä samassa huoneessa, jossa he olivat koolla, oli epäilemätön todistus siitä, ettei Kristus enää ollut ihminen, vaikkakin hän vakuutti opetuslapsillensa, että se ruumis, jonka he näkivät, ja jota Tuomas kosketti, oli todellinen ruumis lihaa ja luuta, eikä mikään näky tai haamu ainoastaan. Ihmisenä hän ei voinut tulla huoneeseen ovea avaamatta, mutta henkiolentona saattoi hän tulla, ja siellä loi hän silmänräpäyksessä ja puki päälleen sellaisen ruumiin lihasta ja sellaiset vaatteet, joita hän piti sovelijaina aijottua tarkotusta varten.
[Älköön kukaan liian hätäilemällä otaksuko, että tässä seuraamme Svedenborgilaisuutta, spiritismiä tahi mitään muuta ismiä. Seuraamme yksinkertaisesti apostoolista kertomusta, jonka johdonmukaisesti yhdistämme. Sen suuren eron, joka on Raamatun opin ja sen jäljittelemisen välillä, jonka Saatana on julkaissut, ja joka on tunnettu spiritismin nimellä, näemme selvästi, ja tulemme sitä jossain seuraavassa osassa tutkimaan. Tässä lienee tarpeeksi huomauttaa, että spiritualismi väittää välittävänsä yhteyttä vainajien ja elävien ihmisten välillä, jotavastoin Raamattu hylkää sen (Es. 8: 19) ja opettaa, että sellaisia tiedonantoja, jotka olivat tosia, ovat ainoastaan henkiolennot antaneet, sellaiset kun enkelit ja Herramme; eikä Herrammekaan niitä antanut ollessaan "ihminen Jeesus Kristus", eikä silloinkaan, kun hän oli kuollut, vaan ylösnousemisensa muuttumisen jälkeen, kun hänestä oli tullut elämääantava henkiolento tahi eläväksitekevä Henki.]
Emme myös hetkeksikään voi hyväksyä eräiden esittämää mielipidettä, että Herramme avasi ovet kenenkään huomaamatta; sillä kertomuksessa sanotaan aivan selvästi, että hän tuli ja seisoi heidän keskellänsä, kun ovet olivat suljetut — ja luultavasti hyvinkin huolellisesti teljetyt ja salvatut — "koska he pelkäsivät juutalaisia". — Joh. 20: 19, 26.
Sitä totuutta, että hänen luontonsa oli muuttunut, huomautettiin sittemmin vielä sen tavan kautta, jolla hän meni heidän näkyvistänsä: "hän katosi heidän näkyvistänsä." Lihaa ja luuta y.m. oleva ihmisruumis vaatteineen, joka äkkiä näyttäytyi ovien ollessa suljettuina, ei mennyt ulos oven kautta, vaan tuli aivan yksinkertaisesti näkymättömäksi tahi hajosi samoihin alkuaineisiin, joista hän oli luonut sen muutamia silmänräpäyksiä aikaisemmin. Hän katosi heidän näkyvistänsä, eivätkä he enää nähneet häntä, kun liha, luut ja vaatteet, joissa hän oli ilmestynyt, hajaantuivat, vaikka hän epäilemättä jatkuvasti oli heidän luonaan — näkymättömässä muodossa; niinkuin hän enimmäkseen oli näinä neljänäkymmenenä päivänä.
Erityisissä tapauksissa, erityisien tiedonantojen ilmottamista varten, on Jumala antanut samanlaisen kyvyn toisille henkiolennoille, enkeleille, jotka ovat voineet esiintyä ruumiissa, jotka ovat olleet lihaa ja luuta, aivan ihmisinä, jotka söivät ja joivat ja puhelivat niiden kanssa, joita he opettivat aivankuin Herramme teki. Katso 1 Moos. 18; Tuomarit 6: 11—22; 13: 3—20 ja huomautuksia näihin paikkoihin I Osa siv. 220—222.
Se kyky, jota Herramme ja kysymyksessä olleet enkelit osottivat luodessaan ja jälleen tehdessään tyhjäksi ne vaatteet, joissa he ilmestyivät, oli yhtä yli-inhimillinen kuin niiden ruumiidenkin luominen ja tyhjäksi tekeminen, joissa he näyttäytyivät; ja ruumiit olivat yhtä vähän heidän kirkkaat hengelliset ruumiinsa kuin vaatteetkaan, joita he kantoivat. Onhan muistettava, että saumattoman ihokkaan ja muutkin vaatteet, jotka olivat Herramme päällä ennen ristiinnaulitsemista, olivat roomalaiset sotamiehet jakaneet keskenään, ja että käärinliinat jätettiin kokoonkäärittyinä hautaan (Joh. 19: 23, 24; 20: 5—7), niin että ne vaatteet, joissa hän näyttäytyi mainituissa tapauksissa, täytyivät olla erityisesti luodut ja luultavasti sopivimmat kutakin tilaisuutta varten. Kun hän esim. näyttäytyi puutarhurina Marialle, oli hänellä todennäköisesti sellainen puku yllään, joita puutarhureilla oli tapana käyttää.
Herra antoi selvästi ymmärtää, että ne ruumiit, joissa hän näyttäytyi, olivat todellisia ruumiita, eikä vaan näköhäiriöitä, kun hän söi heidän silmäinsä edessä ja kehotti heitä koskettamaan itseään ja katsomaan, että ruumis todellakin oli lihaa ja luuta, sanoen: "Miksi olette hämmästyksissä? — — Katsokaa käsiäni ja jalkojani ja nähkää, että minä se olen itse. Kosketelkaa minua ja katsokaa, sillä ei hengellä ole lihaa ja luita, kuten näette minulla olevan."
Toiset kristityt vetävät hyvin järjettömiä johtopäätöksiä tästä Herramme lausunnosta, mikäli se koskee hänen käyttämäänsä todellista ruumista lihasta ja luusta. He pitävät tuota käyttämäänsä ruumista hänen henkiruumiinaan ja selittävät henkiruumiin olevan lihaa ja luuta ja aivan ihmisruumiin kaltaisen, sillä eroituksella, että jotain määräämätöntä, jota he nimittävät hengeksi, juoksee sen suonissa veren asemesta. He eivät näy ottavan huomioon Herramme ilmotusta, ettei se ollut mikään henkiruumis — ettei henkiolennolla ole lihaa ja luita. Lienevätkö myöskin unohtaneet Johanneksen lausunnon "ettei ole vielä käynyt ilmi mitä meistä tulee", mikä henkiruumis on, ja ettemme tule sitä tietämään ennenkuin olemme muutetut ja tehdyt hänen kaltaisikseen ja saaneet nähdä hänet sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin hän oli (1 Joh. 3: 2). Unohtanevatko myös apostolin selvän selityksen, "ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa?" ja hänen vakuutuksensa, että sen tähden kaikkien, jotka tulevat perillisiksi Kristuksen kanssa, täytyy myös muuttua? — 1 Kor. 15: 50, 51.
Monella kristityllä on se käsitys, että Herramme kirkas hengellinen ruumis on aivan sama ruumis, joka ristiinnaulittiin ja laskettiin Joosefin hautaan. He odottavat, kun saavat nähdä Herran kirkkaudessansa, tuntevansa hänet haavain arvista, jotka hän sai Golgatalla. Tämä on suuri erehdys, joka kyllä selviää, jos hiukkasenkaan ajattelemme. Ensinnäkin todistaisi sellainen olettamus, ettei hänen ylösnousemusruumiinsa olisikaan ihana ja täydellinen, vaan arpien rumentama. Toiseksi todistaisi se, että me kumminkin tiedämme minkälainen henkiruumis on, vaikka apostoli sanoo jotakin aivan päinvastaista. Kolmanneksi todistaisi se, että lunastuksemme hinta on otettu takasin, sillä Jeesus sanoi: "Lihani annan, jotta maailma saisi elämän". Juuri hänen lihansa, hänen elämänsä ihmisenä, hänen ihmisyytensä uhrattiin pelastukseksemme. Ja kun hän jälleen herätettiin elämään Isän voiman kautta, ei häntä herätetty ihmisolennoksi; sillä sen hän oli uhrannut hinnaksi ostaakseen meidät. Ja jos tämä hinta olisi otettu takaisin, olisimme vielä kuoleman kirouksen alaisina, ja ilman toivoa.
Meillä on yhtä vähän syytä otaksua, että Herramme henkiruumis hänen ylösnousemisensa jälkeen, on inhimillinen ruumis, kuin että hänen henkiruumiinsa ennen ihmiseksi tulemistansa olisi ollut inhimillinen, taikka että toisilla henkiolennoilla on inhimilliset ruumiit; sillä hengellä ei ole lihaa eikä luita; ja, sanoo apostoli Pietari, Herramme "kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä". (1 Piet. 3: 18).
Meidän Herramme inhimillinen ruumis otettiin kumminkin yliluonnollisella tavalla pois haudasta; sillä jos se olisi jäänyt sinne, olisi se ollut ylitsepääsemättömänä esteenä opetuslasten uskolle, heille kun ei vielä oltu opetettu hengellisiä asioita, sillä henki "ei ollut vielä annettu." (Joh. 7: 39.) Emme tiedä, mitä siitä on tullut. Tiedämme vaan, ettei se joutunut maatumaan tahi turmeltumaan. (Apt. 2: 27, 31.) Hajaantuiko se kaasuiksi, tahi onko se kätketty johonkin Jumalan rakkauden, Kristuksen tottelevaisuuden ja meidän lunastuksemme suurena muistomerkkinä, ei tiedä kukaan; — eikä sellainen tieto ole tarpeellinenkaan. Me tiedämme, että Jumala jollain ihmeellisellä tavalla kätki Mooseksen ruumiin (5 Moos. 34: 6; Juud. 9); ja että Jumala muistomerkkinä ihmeellisellä tavalla säilytti turmeltumasta mannan kultaisessa astiassa, joka oli asetettu arkin armoistuimen alle todistuksen majassa, ja että tämä oli esikuva Herramme lihasta, taivaan leivästä. (2 Moos. 16: 20, 33; Hehr. 9: 4; Joh. 6: 51—58.) Meitä ei niinmuodoin tule hämmästyttämään, jos Jumala valtakunnassa tulee näyttämään maailmalle sen liha-ruumiin, joka ristiinnaulittiin kaikkien edestä, kun se annettiin lunastukseksi heidän tähtensä, mutta joka ei tarvinnut turmeltua, vaan säilyi ijankaikkisena todistuksena äärettömästä rakkaudesta ja täydellisestä tottelevaisuudesta. Ainakin voi olla mahdollista, että Joh. 19: 37 ja Sak. 12: 10 voivat toteutua sillä tavalla. Ne, jotka huusivat: "Ristiinnaulitse hänet!" tulleevat kentiesi vielä todistajina tunnustamaan sen ruumiin samaksi ruumiiksi, jonka läpi peitsi ja naula ovat pistäneet ja orjantappurat haavottaneet.
Jos otaksuisi, että Herramme ihana ruumis oli liha-ruumis, ei millään tavalla voisi selittää hänen omituista ja äkillistä ilmestymistään noina neljänäkymmenenä päivänä hänen taivaaseenastumisensa edellä. Miten voi hän niin äkkiä näyttäytyä ja taasen hävitä? Mistä johtui, että hän melkein alituisesti pysyi näkymättömänä näiden neljänkymmenen päivän aikana? Ja mikä oli syynä, että hänen ulkomuotonsa joka kerralla oli niin muuttunut, etteivät tunteneet häntä samaksi, joka oli näyttäytynyt heille jollakin edellisellä kerralla, tahi siksi, joka oli heille kaikille niin hyvin tunnettu ja rakastettu ennen ristiinnaulitsemistaan, joka oli tapahtunut ainoastaan muutamia päiviä sitä ennen.
Ei käy päinsä sanoa yksinkertaisesti, että nämä ilmestymiset olivat ihmetöitä, sillä silloin olisi mainittava joku hyöty tahi välttämättömyys ihmetöiden tekemiseksi. Jos hänen ruumiinsa ylösnousemisensa jälkeen olisi ollut lihaa ja luita ja sama ruumis, joka ristiinnaulittiin, kaikkine piirteineen ja arpineen, miksi teki hän ihmetöitä, jotka eivät ollenkaan tukeneet sitä asiaa, vaan pikemmin, kuten näemme, olivat omiaan opettamaan päinvastaista? — ettei hän enää ollut ihminen — lihaa ja luita — vaan henkiolento, joka taisi tulla ja mennä tuulen tavalla, ettei kukaan tiennyt mistä hän tuli tahi minne hän meni, mutta joka opettamista varten ilmestyi ihmisenä erilaisissa liha- ja luuruumiissa, jotka hän loi ja teki tyhjäksi sitä mukaan kun tilaisuus vaati?
Ennen ristiinnaulitsemistaan oli Herramme ollut tuttavallisella kannalla opetuslapsiensa kanssa, mutta ylösnousemisensa jälestä oli hän enemmän itseensä sulkeutunut heidän suhteensa, vaikkakin hän rakasti heitä yhtä paljon kuin ennen. Epäilemättä tapahtui tämä huomauttaakseen heille perusteellisella tavalla siitä arvokkaisuudesta ja kunniasta, joka seurasi hänen korkeaa korotustaan, ja vaikuttaakseen heissä tarpeellista kunnioitusta hänen persoonaansa ja valtaansa kohtaan. Vaikkei Jeesukselta ihmisenä koskaan puuttunut sitä arvokkaisuutta olennossa, joka vaatii kunnioitusta, oli kumminkin suurempi erilläänoleminen välttämätön ja sopiva senjälkeen, kun hän oli muuttunut jumalalliseksi luonnoksi. Sellaista arvokkaisuutta on Jehova aina vaariinottanut luotuja olentoja kohtaan ja onkin se paikallaan. Tämä varovaisuus huomataan Herramme kaikissa puheluissa opetuslapsiensa kanssa, ylösnousemisensa jälkeen. Ne olivat hyvin lyhyitä, niinkuin hän oli sanonut: "En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne." — Joh. 14: 30.
Niille, jotka uskovat, että taivaallinen Isämme on henki eikä ihminen, ei pitäisi olla vaikeaa käsittää, että meidän Herramme Jeesus, joka on korotettu Jumalalliseen luontoon, ja joka ei ole ainoastaan Jumalan siveellinen kuva, vaan todellisuudessa "Isän olemuksen perikuva", ei enää ole ihminen, vaan henkiolento, jota ei kukaan ihminen ole nähnyt, eikä voi nähdä, ihmeen tapahtumatta. On aivan yhtä mahdotonta ihmisille nähdä Herran Jeesuksen verhoamatonta kirkkautta, kuin heille on nähdä Jehovaa. Ajattele hetkisenkään, mitenkä henkisen kirkkauden pelkkä heijastus vaikutti Moosekseen ja Israeliin Siinailla. (Hebr. 12: 21; 2 Moos. 19; 20: 19—21; 33: 20—23; 34: 29—35.) "Niin hirmuinen oli se näky", niin valtava ja peljästyttävä, että Mooses sanoi: "Olen peljästynyt ja vapisen." Ja vaikka Moosesta vahvistettiin yliluonnollisella tavalla, voidakseen nähdä Herran kirkkautta, niin että hän neljänäkymmenenä päivänä ja neljänäkymmenenä yönä, yksin Jumalan kanssa, hänen kirkkautensa varjostamana, ilman ruokaa ja juomaa, otti vastaan ja kirjotti jumalallisen lain (2 Moos. 34: 28), sai hän, kun hän halusi nähdä Jumalaa kasvoista kasvoihin, tietää: "Et sinä taida nähdä minun kasvojani; sillä ei yksikään ihminen, joka minun näkee, taida elää." (2 Moos. 33: 20.) Kaikki mitä Mooses koskaan on nähnyt, oli sentähden näky, joka esitti Jumalaa, mikään muu ei ollut mahdollista. Tämä soveltuukin apostolien lausuntojen kanssa: "Ei kukaan [s.o. ihminen] ole milloinkaan nähnyt Jumalaa"; hän on kuolematon, näkymätön Kuningas jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi [koskaan] nähdä. (1 Tim. 6: 15, 16.) Mutta selvästi sanotaan, että henkiolennot voivat nähdä ja näkevät Jumalan. — Matt. 18: 10.
Jos Herramme vielä on "ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä." (1 Tim. 2: 5, 6) — jos hän, kun oli tullut kuoletetuksi lihassa, herätettiin jälleen lihassa, eikä, niinkuin apostoli selittää, elämää antavana henkenä — silloin hän, sen sijaan että olisi korotettu korkeammalle enkeleitä ja kaikkia nimiä, mitä maan päällä mainitaan, on vielä ihminen. Jos hänellä vielä on palvelijan muoto, jonka hän otti päällensä kärsiäkseen kuoleman jokaisen edestä, ja jos hän on vielä vähän alempi enkeleitä, ei hän koskaan voi nähdä Jumalaa. Mutta miten mahdoton onkaan sellainen mielipide, kun sitä täydellisesti tarkastetaan apostolisen todistuksen valossa. Ajattele myös, että jos Herramme liha, joka läväistiin ja jota naulat, peitsi ja orjantappurakruunu haavoittivat, ja johon kärsimys on painanut leimansa, on hänen ihana ruumiinsa, ja jos arvet ja riutuneet inhimilliset piirteet muodostaisivat erottamattoman osan Herramme korotetusta olemuksesta, ei hän likimainkaan olisi kaunis, vaikka kohta rakastaisimme haavoja, joita hän sai meidän tähtemme. Ja jos hänellä siis on epätäydellinen, arvettunut, rumentunut ruumis, ja jos meidän on tultava hänen kaltaisikseen, eikö siitä seuraisi, että ne apostolit, joita ristiinnaulittiin, mestattiin, kivitettiin kuoliaiksi, poltettiin, leikattiin kappaleiksi, joita petoeläimet repivät, samoin kuin ne, joita tapaturma on kohdannut, samaten jokainen kantasivat hänen ruumiinvikojaan ja arpiaan. Ja eikö taivas, tämän käsityksen mukaan, tarjoaisi mitä epämiellyttävimmän näyn — ijankaikkisesti. Mutta asia ei ole niin, eikä kukaan voisi kauvemmin omaksua niin järjetöntä ja epäraamatullista mielipidettä. Henkiolennot ovat täydellisiä joka suhteessa. Sen johdosta terottaakin apostoli Seurakunnan jäsenille, jotka ovat taivaallisen tahi hengellisen kirkkauden ja kunnian perillisiä, että [olento] katoavaisuudessa [kuolemassa] kylvetään, katoamattomuudessa herätetään; häpeässä kylvetään [huolien, surujen y.m. murtamana], kirkkaudessa herätetään; heikkoudessa [haavoineen, arpineen y.m.] kylvetään, voimassa herätetään, kylvetään sielullinen [kirjaimellisesti eläimellinen] ruumis, herätetään hengellinen ruumis; — — ja että niinkuin meissä on ollut maallisen [Isän] kuva: niin meissä on myös oleva taivaallisen [Herran] kuva (Kor. 15: 42—51.) Herramme Jeesus otti meidän tähtemme myöskin maallisen kuvan vähäksi ajaksi, että hän voisi lunastaa meidät. Mutta ylösnousemisessaan tuli hänestä taivaallinen Herra (Room. 14: 9), ja me tulemme pian, jos olemme uskollisia, omistamaan taivaallisen Herran kuvan (hengelliset ruumiit), niinkuin meissä nyt vielä on maallisen herran, Aadamin, kuva (maalliset ruumiit.)
Muistakaamme miten kävi Paavalille — tullaksensa apostoliksi, täytyi hänen olla todistaja — täytyi hänen nähdä Herra ylösnousemisensa jälestä. Hän ei ollut niitä, joka näki Jeesuksen ylösnousemisen ilmestykset ja läsnäolon noina neljänäkymmenenä päivänä; niinmuodoin suotiin hänelle erityisesti vilahdukselta nähdä Herraa. Mutta hän ei nähnyt Herraa sellaisena kuin toiset — puettuna lihaan ja erimuotoisiin vaatteisiin. Ja ainoastaan silmäys Herramme verhomattomaan ihanaan olentoon kaatoi hänet maahan sellaisen kirkkauden sokaisemana, joka on "kirkkaampi auringon loistoa puolenpäivän aikana", josta sokeudesta ainoastaan ihmetyö saattoi hänet parantaa ja antaa hänelle vaikkakin vaan osittaisesti näön. (Apt. 9: 17, 18.) Eiköhän Paavali nähnyt Herraa sellaisena kuin hän on — henkiolentona? Ja eiköhän Herramme noina neljänäkymmenenä päivänä näyttäytynyt sellaisena kuin hän oli, s.o. niinkuin hän ennen oli ollut niitä erityisiä tarkotuksia ja syitä varten, joita jo on osotettu? Eikä ole mitään syytä epäillä tätä. Mutta Herralla oli eri tarkotus, jonka vuoksi hän näyttäytyi tällä tavalla Paavalille, samoin kuin hänellä oli eri tarkotus, jonka mukaan hän toimi, kun hän eri tavalla näyttäytyi toisille. Tätä tarkotusta osottaa Paavali sanoen: "Mutta kaikkein viimeiseksi hän näyttäytyi minullekin, joka olen ikäänkuin KESKEN [ennen aikaan] SYNTYNYT." (1 Kor. 15: 8.) Niinkuin Herramme ylösnouseminen merkitsi hänen syntymistänsä kuolleista hengellisen olemassaolon täyteen täydellisyyteen (Kol. 1: 18; Room. 8: 29), niin esitetään tässä ja muuallakin Seurakunnan, Kristuksen ruumiin, ylösnousemista, syntymiseksi. Meidän syntymisessämme tahi ylösnousemisessamme henkiolentoina me saamme nähdä Herran sellaisena kuin hän on, niinkuin Paavali näki hänet; mutta me, jotka silloin olemme muuttuneet tahi syntyneet henkiolennoiksi, emme tarvitse kaatua maahan tahi tulla sokeiksi Herramme kirkkaan olennon näkemisestä. Paavalin sanat tarkottavat, että hän näki hänet sellaisena kuin me tulemme näkemään hänet — "sellaisena kuin hän oli." Hän näki hänet sellaisena kuin Kristuksen ruumiin kaikki jäsenet tulevat näkemään hänet, mutta ENNEN OIKEAA AIKAA, ennenkuin hän oli syntynyt kuolleista ja niinmuodoin ennenkuin hän saattoi kestää sitä; — kumminkin "sellaisena" kuin jokainen, joka on niin syntynyt, tulee aikanaan hänet näkemään.
Mooses, tullessaan alas vuorelta ilmottamaan lakiliittoa Israelin lapsille, oli uuden liiton suuremman Lainantajan ja Välimiehen esikuva, joka toisessa tulemisessaan astuu esille hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa. Mooses oli siis esikuva Seurakunnasta kokonaisuudessaan, jonka päänä Herramme on. Mooseksen oleminen Herran läheisyydessä sai hänen kasvonsa loistamaan niin, ettei kansa voinut katsoa häneen, ja hänen oli sentähden pidettävä peitettä, esikuvaten täten Kristuksen hengellistä kirkkautta. Tämä valaisee sitä kohtaa, jota juuri tarkastamme. Kristus omistaa todellisen ihanuuden ja kirkkauden, on Isän olennon perikuva, ja meidän on tultava hänen kaltaisikseen, eikä kukaan ihminen voi nähdä tätä kirkkautta. Millä tavalla Lain antaja tulleekaan näyttäytymään maailmalle, kun Herran kirkkaus tulee ilmi, varmaa on vaan, ettei henkiolentojen kirkkautta tulla näkemään. He tulevat puhumaan peitteen läpi — verhon takaa. Tätä ja paljon muuta tarkotettiin Mooseksen peitteellä. — 2 Moos. 34: 30—33.
Siinä määrässä kuin me omistamme aineelle huolellista tutkimusta, tulemme yhä enemmän näkemään sitä jumalallista viisautta, joka ilmeni siinä tavassa, jolla Herramme ylösnousemus ilmotettiin apostoleille, jotta heistä tulisi täydellisesti vakuutettuja, luotettavia todistajia, ja jotta hiljaiset maailmassa voisivat ottaa vastaan heidän todistuksensa ja uskoa, että Jumala herätti Herramme kuolleista — jotta he voisivat tuntea hänet, joka oli kuollut; mutta nyt elää ijankaikkisesti, ja uskoa ja tulla Jumalan luokse hänen kauttansa. Ja kun me katselemme häntä totuuden pyhän Hengen johdolla, laajenee mielemme, ja me emme enää näe hänessä ihmistä Kristusta Jeesusta, vaan voiman ja kunnian Herran, joka on osallinen jumalallisesta luonnosta. Ja siten me tunnemme hänet, jonka tulemista ja valtakuntaa Seurakunta niin vakavasti on rukoillut ja odottanut. Eikä kukaan, joka käsittää hänen suuren korottamisensa, voi hänen toisessa tulemisessaan odottaa ihmistä Kristusta Jeesusta siinä liharuumiissa, joka oli valmistettu uhriksi ja haavotettiin ja annettiin kuolemaan meidän lunastukseksemme. Ei myöskään tule odottaa, että hän toisessa tulemisessa tulee "näkymään" tahi ilmestymään erilaisissa liha- ja luu-ruumiissa maailmalle — tämä oli tarpeellista näille varhaisille todistajille. mutta ei ole nyt enää. Hän tulee, kuten saamme nähdä, ilmottamaan toisen läsnäolonsa aivan erilaisella tavalla.
Siitä, mitä olemme huomanneet henkiolennoista ja heidän tavastaan ilmaista itseään menneinä aikoina, näemme selvästi, että jos Herramme toisessa tulemisessaan ilmestyisi sillä tavalla, että hän joko avaisi maailman silmät, jotta voisivat nähdä hänen kirkkautensa, niinkuin hän teki Paavalille ja Danielille, tahi ottaisi ihmisruumiin, olisi tämä vahingoksi sille suunnitelmalle, jonka hän on ilmaissut Sanassaan. Jos hän näyttäytyisi kirkkaudessaan maailmalle, kun heidän silmänsä yliluonnollisella tavalla tehtäisi kykeneviksi näkemään hänet, tulisi vaikutus olemaan lamauttava suuren valtavuutensa vuoksi, ja jos hän sitä vastoin näyttäytyisi ihmisenä, olisi tämä alentavaa hänen arvolleen ja maailma saisi sen kautta alhaisemman käsityksen jumalallisesta luonnosta ja muodosta, joka ei olisi yhtäpitävä todellisuuden kanssa. Ja koska ei kumpikaan tapa näytä tarpeelliselta eikä edulliselta nykyään, niin emme voi otaksua, että kumpaakaan näistä tavoista tultaisiin käyttämään.
Päinvastoin on meidän odotettava, että Kristus-henkilö tulee ilmestymään ihmissuvun lihassa samalla tavalla kuin silloin, kun Herra "tuli lihaksi" ja asui ihmisten keskuudessa, kun Jumala oli ilmestynyt hänen lihassansa. Ihmisluonto on, kun se on täydellinen ja sopusoinnussa Jumalan kanssa, Jumalan kuva lihassa; niinmuodoin oli alkuperäisesti täydellinen Aadam Jumalan kuva ja niin oli täydellinen ihminen Kristus myös. Siten saattoi hän sanoa opetuslapselleen Filippukselle, joka pyysi saada nähdä Isää: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän" — on nähnyt Jumalan kuvan lihassa, "Jumalan ilmestyneenä lihassa." (engl. kään.)
Samoin tulevat myös ihmissuvun jäsenet ylipäänsä, siinä määrin kuin he vähitellen jälleen saavuttavat, kauvan kadoksissa olleen Jumalan kuvan, olemaan luonnollisia kuvia Isästä ja Kristushenkilöstä. Kohta tuhatvuotiskauden alussa tulee olemaan, niinkuin olemme nähneet, täydellisiä ihmisolentoja maailman nähtävänä (I Osa, siv. 350—355): Aabraham, Isak ja Jaakob ja pyhät profeetat, jotka jo ovat tulleet koetelluiksi ja hyväksytyiksi, tulevat olemaan "ruhtinaita" ihmisten seassa, hengellisen, näkymättömän valtakunnan näkyväisiä edustajia. Näissä tulee Kristus ilmestymään — heidän lihassaan — niinkuin Isä oli ilmestynyt hänen lihassaan. Ja sitä mukaan kun "se, joka tahtoo" saavuttaa täydellisyyttä ja taipuu täydelliseen sopusointuun Kristuksen tahdon kanssa, tulee jokainen sellainen tulemaan Jumalan ja Kristuksen kuvaksi ja jokaisessa sellaisessa tulee Kristus ilmestymään.
Täydellinen ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi siveellisessä suhteessa, saattaa, kun hän kerran on kokonaan pyhittänyt itsensä Jumalalle, täydellisesti käsittää Jumalan pyhän Hengen ja Sanan; ja kirkastettu Seurakunta on opastava häntä. Epäilemättä tulevat myös näyt ja ilmestykset ja tiedonannot ylipäänsä hengellisen valtakunnan ja sen maallisen edustajien välillä olemaan esteettömämpiä ja yleisempiä kuin mitä ne ennen milloinkaan ovat olleet — enemmän sen tapaisia kuin kanssakäyminen Eedenissä oli, ennenkuin synti toi mukanaan kirousta ja erottamista Jumalan suosiosta ja yhteydestä hänen kanssaan.
Ei siis ole olemassa mitään, järjen enemmän kuin Raamatunkaan kannalta, joka vaatisi Herramme toisessa tulemisessa näyttäytymään erilaisissa liha- ja luuruumiissa. Ettei sellainen menettelytapa ole tarpeellinen, selviää siitä menestyksestä, mikä Saatanan valtakunnalla on ollut, joka vaikuttaa ihmisien kautta välikappaleinaan. Ne, jotka ovat mielistyneet pahan ja eksytyksen henkeen, edustavat suurta, näkymätöntä ruhtinasta täydellisimmässä määrässä. Hän ilmestyy siten heidän lihassaan, vaikka itse onkin ihmisille näkymätön henkiolento.
Kristus-henkilön jäsenet tulevat, kun ovat tulleet muutetuiksi ja tehdyiksi osallisiksi Jumalallisesta luonnosta, olemaan henkiolentoja yhtä varmasti kuin Saatanakin on sellainen ja yhtä näkymättömiä ihmisille. Heidän toimintansa tulee tavaltaan olemaan samanlainen, mutta suora vastakohta luonteeseen ja tuloksiin nähden. Heidän kunniakkaat jäsenensä, jotka eivät ole tietämättömyyden ja heikkouden orjuuttamia kuten suurin osa Saatanan palvelijoista, vaan täydellisiksi tehtyjä ja "todella vapaita", tulevat toimimaan älykkäällä ja sopusointuisella tavalla vapaasta valinnasta ja rakkaudesta, ja heidän luottamustoimensa tulevat olemaan palkintoja vanhurskaudesta.
Herramme läsnäolo tulee ilmestymään maailmalle "suuren voiman ja kirkkauden" ilmiöinä, ei kumminkaan ainoastaan luonnollisille silmille vaan sen ymmärryksen silmille, siinä määrässä kuin ne avautuvat huomaamaan niitä suuria muutoksia, joita uusi Hallitsija tulee aikaansaamaan. Hänen läsnäolonsa ja oikeudenmukainen hallituksensa tulee näkymään sekä niissä rangastuksissa että niissä siunauksissa, jotka tulevat vuotamaan maailmaan hänen hallituksestansa.
Kauvan ja yleisesti on uskottu, että hätä ja vaikeudet tulevat jumalattomille pahuuden rangastuksena. Koska tämä näytti olevan luonnollinen ja oikea laki, ovat ihmiset ylipäänsä omaksuneet tämän mielipiteen, ajatellen sen olevan niinkuin olla tulee, vaikkei olisikaan niin. Ankara todellisuus todistaa kumminkin Raamatun kanssa, että menneisyydessä saivatkin jumaliset useimmiten kärsiä vaikeuksia ja vaivoja. (2 Tim. 3: 12.) Mutta "hädän päivänä", sinä neljänkymmenen vuoden aikana, joka johtaa Messiaksen hallituksen alkuun, asiaintila tulee olemaan päinvastainen. Sinä päivänä tulevat pahat voimat kumottaviksi, ja asteettain pystytetty oikeudenmukaisuus tulee pian aikaansaamaan tekojansa vastaavan koston niille, jotka tekevät pahaa, ja siunauksia niille, jotka tekevät hyvää. — "Tuska ja ahdistus jokaisen pahaa harjottavan ihmisen sielulle — — — mutta kirkkaus ja kunnia ja rauha jokaiselle, joka harjottaa sitä mikä hyvää on" — tänä "vihan ja Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päivänä, hänen, joka antaa kullekin tekojensa mukaan." — (Room. 2: 9, 10, 5, 6.) Ja koska nyt on niin paljon sellaista, joka on pahaa, tulee kosto aluksi olemaan hyvin laajaperäinen, jota seuraa "ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan." Tällä tavalla, kostossa, hädässä ja vihassa kansojen yli, tulee Jumala ilmottamaan maailmalle, että armotalouksien ja hallitsijain vaihdos on tapahtunut. Ja tällä tavalla, "kun Herran tuomiot kohtaavat maata, niin maan piirin asukkaat oppivat vanhurskautta." (Jes. 26: 5—11.) He tulevat oppimaan, että uuden asiaintilan vallitessa ne, jotka tekevät oikein, korotetaan, ja jotka tekevät pahaa, estetään ja rangastaan. Joka tahtoo saada selvän profeetallisen todistuksen tästä valtakunnasta ja sen toiminnasta nöyrien, oikeutta harrastavien, köyhien, tarvitsevaisten ja sorrettujen hyväksi, ja yksinoikeuksien [monopoolien] ja jokaisen vääryyteen ja sortoon perustuvan järjestelmän kumoamisesta ja inhimillisten olosuhteiden yleisestä tasottamisesta, lukekoon tarkasti psalmit 72: 1—19; 37: 1—14.
Meidän kuninkaamme tulee täten ilmestymään vähitellen: toiset tulevat näkemään hänet varemmin kuin toiset, mutta lopulta: "kaikkien silmät saavat nähdä [horao — huomata] hänet." (Ilm. 1: 7.) Mutta "hän tulee pilvissä"; ja hädän pilvien raskaina ja pimeinä riippuessa, ja vuorien [tämän maailman valtakuntien] vapistessa ja kaatuessa, ja maan (järjestettyjen yhteiskuntien) horjuessa, hajotessa ja sulaessa, alkavat muutamat huomata sitä, minkä me nyt julistamme olevan lähellä — että Jehovan suuri päivä on tullut; että kansojen hädän ja vihan päivä on alkamaisillansa, ja että Jehovan Voideltu on ottamaisillansa suuren valtansa alkaakseen työnsä, tehdäkseen oikeuden ojennusnuoraksi ja vanhurskauden luotinauhaksi. (Jes. 28: 17.) Ja "hänen on hallittava kunnes" hän on kukistanut ne kaikki vallat ja lait maan päällä, jotka ovat ristiriidassa taivaassa vallitsevien lakien kanssa.
Siinä määrin kuin hätä enenee, tulevat ihmiset, vaikka turhaan, hakemaan turvaa maan "luolista" ja vuorenrotkoista, sen suurista kallioista ja linnoituksista (vapaamuurarikunnasta, Odd Fellow-seurasta, ammattiyhdistyksistä, ammattikunnista, trusteista [jonkun kauppahaaran etevimpien liikkeiden yhdistyminen yhteisen keskushallinnon alaisiksi] ja kaikenlaisista maallisista ja kirkollisista yhtymistä), sekä vuorilta (hallituksilta) maan päällä; sanoen: "Kaatukaa meidän päällemme [peittäkää, suojelkaa meitä] ja kätkekää meidät valtaistuimella istujan kasvoilta ja Karitsan vihalta! Sillä heidän vihansa suuri päivä on tullut." — Ilm. 6: 15—17. [Tarkotus on turvaa, eikä turmiota. Tavallinen mielipide, että tämä paikka opettaa, että pahat ihmiset voivat saada kyllin uskoa rukoilemaan todellisten vuorten kaatumista, on mahdoton. Todellinen täyttymys on jo alkamaisillansa: suuret, rikkaat, eikä vähemmän köyhät, etsivät vuorilta, luolista ja rotkoista suojaa, kun hädän yhä uhkaavampi rajuilma, jonka kaikki näkevät, on nousemaisillansa.]
Rahan epäjumaloiminen, joka on saattanut koko maailman mielettömäksi, ja jolla tulee olemaan niin silmiinpistävä osa hädän aikana, kun ei ainoastaan rahojen kokoaminen, vaan myös niiden säilyttäminen tulee tuottamaan murhetta, tulee perinpohjin kukistettavaksi, kuten näemme Jes. 2: 18—21; Hes. 7: 17—19.
Hädän suuren päivän tulevat kaikki tuntemaan, ja sen myrskyltä tulevat kaikki etsimään suojaa, vaikka harvat tulevat näkemään, että Herran tuomiot, jotka silloin kohtaavat maata, ovat tuloksia hänen läsnäolostansa, hänen valtuutensa pystyttämisestä ja hänen lakiensa pakollisesta sovelluttamisesta. Aikaa myöten tulevat kumminkin kaikki tuntemaan ["näkemään"] kirkkauden Kuninkaan; ja kaikki, jotka silloin rakastavat vanhurskautta, tulevat ilomielin tottelemaan häntä ja täydellisesti mukautumaan hänen vanhurskaisiin vaatimuksiinsa.
Se tulee olemaan koston päivä kaikille, jotka viekkaudella tai väkivallalla, joskus lain nimellä ja sen vahvistuksella, väärällä tavalla ovat anastaneet toisten oikeuksia tahi omaisuutta. Kosto tulee niinkuin olemme nähneet Herralta kansanjoukkojen kapinaan nousun kautta.
Ahdistuksissansa, vastahakoisina luopumaan yhdestä markasta tahi tynnyrin alasta maata tahi kauvan omistetusta ja kauvan epäämättömästä itseottamasta oikeudesta tahi arvosta, tulevat monet etsimään suojaa tähänastisista mahtavista — porvarillisista, yhteiskunnallisista ja kirkollisista — laitoksista, edistääkseen ja suojellakseen etujansa, tietäen, että yksin ollen täytyy heidän kaatua. Mutta nämät eivät voi heitä auttaa Herran vihan päivänä. Lähestyvä taistelu ja kosto saa kaikki kansat vaikeroimaan, sillä tulee olemaan hädän aika sellainen, jota ei koskaan ole ollut sitten kun ihmisiä on ollut — eikä myöskään enää tule olemaan. Hänen tähtensä he tulevat vaikeroimaan; koska hänen tuomionsa luonnollisella tavalla ovat aikaansaaneet suuren hädän; siksi että Herra nousee maata peljättämään ja hävittämään siinä vallitsevaa turmelusta. (Jes. 2: 21.) Niin laajakantoisiksi tulevat tuomio ja hätä, ettei kukaan voi niitä paeta. Lopuksi tulee jokainen silmä huomaamaan muutoksen ja näkemään, että Herra hallitsee. Hätä voisi huomattavasti vähentyä, jos ihmiset viipymättä huomaisivat toimia oikeuden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti, ja luopuisivat kaikista entisaikojen epäoikeutetuista etuoikeuksista, vaikka ne olisivatkin lain vahvistamat; mutta tätä ei itsekkäisyys tule myöntämään ennenkuin hätä tulee musertamaan ja kukistamaan ylpeät, nöyryyttämään mahtavat ja korottamaan hiljaiset.
Mutta vasta sitten, kun suuri hädän päivä lähestyy loppuansa, vasta sitten kun pakanalliset valtakunnat ovat jauhetut tomuksi ja kokonaan poistetut tieltä, ettei niiden sijaa tule löytymään (v. 1914 kuten edellisessä luvussa on näytetty) — vasta sitten kun suuri Baabeli on kokonaan kukistettu ja sen vaikutus maailmaan tehty tyhjäksi, — tulee ihmissuvun suuri enemmistö näkemään asiain tilan. Silloin he tulevat näkemään, että se suuri hätä, jonka läpi he ovat kulkeneet, oli juuri se, mitä kuvauksellisesti esitetään "taisteluksi kaikkivaltiaan Jumalan suurena päivänä" (Ilm. 16: 14); että siinä määrässä, kuin ovat myötävaikuttaneet eksytykseen ja vääryyteen, ovat he taistelleet uuden vallan ja uuden Maailmanhallitsijan lakia ja voimaa vastaan; ja että siinä määrässä kuin heidän kielensä ja kynänsä ja kätensä ja vaikutuksensa ja varansa ovat käytetyt tukemaan oikeutta ja totuutta joka asiassa, siinä määrässä he ovat taistelleet Herran puolella.
Toiset oppivat pikemmin tuntemaan hädän merkityksen kuin toiset, koska ovat oppivaisempia. Ja koko tämän hädän kuluessa, tulee löytymään niitä, jotka tulevat todistamaan syyn, josta tämä aiheutuu, todistamaan että Herran läsnäolo ja hänen valtakuntansa pystyttäminen, joka on pimeyden valtojen vastakohta, on hädän ja yhteiskunnan huojumisen ja kukistumisen todellinen syy, ja osottavat, että kaikki, jotka asettuvat totuutta ja vanhurskautta vastaan, ovat uuden valtakunnan vihollisia, ja että heidän, jos eivät vaan kiireesti alistu, on kärsittävä häpeällinen tappio. Kumminkaan eivät joukot, tavallisuuden mukaisesti, tule välittämään viisaista neuvoista, ennenkuin ovat tulleet täydellisesti nöyryytetyiksi uuden valtakunnan rautavaltikan alle, ja vasta lopulta tulevat he huomaamaan toimintatapansa mielettömyyden.
Varsinaista opettajaa ja valonkantajaa (Matt. 5: 14), totista Seurakuntaa, Kristuksen ruumista ei jätetä pimeyteen oppiakseen Herransa läsnäolon sen vihan ja voiman ilmestymisen kautta, joka tulee opettamaan tämän asian maailmalle. Seurakunnan valaisemisesta on erityisesti pidetty huolta. Vahvan profeetallisen sanan kautta, joka loistaa kynttilän tavalla pimeässä huoneessa, on sille selvällä ja varmalla tavalla ilmotettu, mitä on odotettavissa. (2 Piet. 1: 19.) Profeetallisen sanan kautta ei sitä ainoastaan varjella alakuloisuudesta ja tehdä taitavaksi voittamaan niitä koetuksia, ansoja ja loukkauskiviä, jotka ovat erittäin vallalla "pahana päivänä", jotta se voittajana voisi seisoa hyväksyttynä Jumalan edessä, vaan tulee hänestä maailman valonkantaja ja opettaja. Seurakunta tulee tällä tavoin kykeneväksi osottamaan maailmalle hädän syytä ja ilmottamaan uuden hallitsijan läsnäoloa ja julistamaan uuden armotalouden periaatteita, suunnitelmaa ja tarkotusta ja opettamaan maailmalle, mitä sen, asiain näin ollen, olisi parasta tehdä. Ja vaikka ihmiset eivät tule välittämään osotuksista, ennenkuin hätä pakottaa heitä näkemään alistumisen olevan viisainta, tulee se olemaan heille suureksi avuksi oppiessaan tätä opetusta. Juuri tätä "jalkojen" tai Seurakunnan viimeisten jäsenten tehtävää, joiden on julistettava vuorilla (valtakunnissa), että Kristuksen hallitus on alkanut, tarkotetaan Jes. 52: 7.
Näennäisesti ristiriidassa olevia Raamatun paikkoja.
Raamatussa on muutamia lausuntoja Herramme palaamisen ja ilmestymisen tavasta, jotka, kunnes ovat tulleet kyllin tarkkaan tutkituiksi, näyttävät puhuvan toisiansa vastaan. Ja epäilemättä ovat ne olleet omiaan Jumalan tarkotuksen mukaisesti kätkemään totuuden, kunnes oikea aika sen ymmärtämiselle on tullut; eikä se silloinkaan ole kaikille, vaan ainoastaan tuolle vihkiytyneiden erityiselle luokalle, jolle se oli aijottu.
Esimerkiksi, Herramme sanoi: "Katso, minä tulen niinkuin varasi." ja "niinkuin kävi Noan päivinä, niin käy myös ihmisen pojan päivinä [hänen läsnäolonsa päivinä]: he söivät, joivat, naivat ja naittivat"; "eivätkä tietäneet, ennenkuin vedenpaisumus tuli." Ja kun fariseukset kysyivät Jeesukselta milloin Jumalan valtakunta oli tuleva, vastasi hän heille ja sanoi: "Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla" — Hm. 16: 15; Luuk. 17: 26, 27, 20; Matt. 24: 38, 39.
Nämä raamatunpaikat ilmottavat ja valaisevat selvästi Herramme tulemisen tapaa. Ne osottavat, että hän tulee olemaan läsnä, näkymättömänä, ja sen ohella tulee toimittamaan työn, josta maailma jonkun aikaa tulee olemaan täydellisessä tietämättömyydessä. Hänen tulonsa täytyy siis tapahtua hiljaisella tavalla, kokonaan maailman tietämättä, aivan "kuin varas" tulee, meluamatta tahi tekemättä jotain sellaista, joka saattaisi herättää huomiota. Niinkuin Noan päivinä maailma hoiti asioitaan, antamatta vähääkään häiritä itseään ja vähääkään uskomatta Noan saarnaa tulevasta vedenpaisumuksesta, samalla tavalla tulee maailma, Herran päivän alkupuolella, uskomatta hänen läsnäoloonsa ja tulossa olevaan hätään menemään menoaan vähääkään välittämättä sellaisesta saarnasta, kunnes hädän suuressa vedenpaisumuksessa vanha maailma — asiain vanha järjestys — hukkuu, häviää, valmistaakseen tilaa uuden järjestyksen, Jumalan valtakunnan, täydelliselle pystyttämiselle koko taivaan alle. "Niinkuin kävi Noan päivinä, niin käy myös ihmisen Pojan (läsnäolon) päivinä."
Toiselta puolen löydämme sellaisia raamatunpaikkoja, jotka ensimäisellä silmäyksellä näyttävät olevan suorassa ristiriidassa näiden kanssa; kuten esimerkiksi: "Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasuunan kajahtaessa." — "Herra Jeesus ilmestyy taivaasta voimansa enkelien kanssa tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille." — "He [maailma] näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suurella voimalla ja kirkkaudella." — "Katso, hän tulee pilvissä, ja kaikkien silmät saavat nähdä hänet." — 1 Tess. 4: 16; 2 Tess. 1: 7, 8; Matt. 24: 30; Ilm. 1: 7.
Totuuden etsijöinä ei meidän kelpaa sanoa mitä näihin paikkoihin tulee, että useammat niistä näyttävät tukevan sitä mielipidettä, mikä meistä on parempi, ja sitten jättää kaikki muut huomioonottamatta. Ennenkuin olemme saaneet sellaisen käsityksen, jossa Raamatun jokainen lausunto, kysymyksessä olevasta asiasta, tulee kylliksi kuulumaan, emme saa olla varmat päässeemme totuuden perille. Yksi ainoa Jumalan lause on yhtä totinen, ja yhtä luja perustus uskolle kuin sata lausetta. Olisikin ymmärtäväisempää etsiä sopusointuista käsitystä, kuin tehdä yksipuoliseen tulkintaan perustuvia johtopäätöksiä ja opinsuuntia, siten pettäen itseään ja muita.
Ylipäänsä eivät kristityt ollenkaan vaivaa itseään saadakseen näitä lauseita sopusointuun, ja siksi ovat heidän käsityksensä yksipuolisia ja vääriä. Jälkimäinen lauseryhmä on yhtä varma kuin ensimäinenkin ja opettaa näennäisesti suoran vastakohdan Herramme tulemisen ja läsnäolon hiljaiselle, huomaamattomalle, varasmaiselle tavalle. Paitsi näitä lausuntoja, saamme vielä kaksi muuta valaistusta hänen tulemisensa tavalle, nimittäin: "Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva SAMALLA TAVALLA kuin te näitte hänen taivaaseen menevänkin", ja: "Niinkuin salama lähtee idästä ja näkyy länteen saakka, niin on Ihmisen Pojan tulemus oleva." (Apt. 1: 11; Matt. 24: 27.) Tullakseen oikeaan tulokseen, on näillekin annettava oikea arvo.
Ainettamme tutkiessa on meidän huomattava kaksi asiaa: Herramme ilmotti varmuudella, ettei hänen valtakuntansa tule nähtävällä tavalla ja että hänen tulemisensa, hänen läsnäolonsa olisi niinkuin varkaan ja vaatisi terävää ja tarkkaa huomiota sen ilmisaamiseksi ja näkemiseksi. Ja toiseksi, että kaikki ylempänä olevat raamatunpaikat, joita on käytetty tukemaan Herramme ulkonaista, näkyväistä ilmestymistä, ovat lausutut hyvin kuvauksellisella kielellä, lukuunottamatta sitä, joka sanoo hänen tulevan samalla tavalla kuin hän meni pois. Kuvauksellisten lausuntojen täytyy aina, kun niitä tulkitaan, taipua suoranaisempien, kirjaimellisempien mukaan, niin pian kun niiden kuvauksellinen luonne tulee ilmi. Milloinka vaan kirjaimellinen tulkinta tekee väkivaltaa järjelle ja saattaa myös paikan suoranaiseen ristiriitaan sanan mukaisesti käsittävien Raamatun paikkojen kanssa, on sellaista paikkaa pidettävä kuvauksellisena. Kuvauksellisuutta on siinä koetettava tulkita sopusoinnussa selvästi havaittavien suoranaisten ja kirjaimellisten paikkojen kanssa, samoin kuin ilmotetun suunnitelman yleisen luonteen ja tarkotuksen kanssa. Kun kuvaukselliset paikat ymmärretään kuvauksellisiksi ja tulkitaan sen mukaan, selviää meille ihana sopusointu kaikkien näiden lausuntojen välillä. Tarkastakaamme nyt niitä ja huomatkaamme, miten täydellisesti ne pitävät yhtä niiden paikkojen kanssa, jotka eivät ole kuvauksellisia.
"Itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, Ylienkelin äänen ja Jumalan pasuunan kajahtaessa." — (1 Tess. 4: 16.) Ääni ja pasuuna, joita tässä mainitaan, vastaavat kaikin puolin samoja kuvia Ilmestyskirjan 11: 15—19: — "Seitsemäs enkeli pasunoi; niin kuului taivaassa suuria ääniä, jotka sanoivat: 'Maailman kuninkuus on tullut Herramme ja hänen Voideltunsa omaksi, ja hän on hallitseva ijankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa — — Ja pakanakansat ovat vihastuneet, mutta sinun vihasi on tullut, ja tullut on aika tuomita kuolleet'", j.n.e. Samoja tapauksia tarkotetaan Danielin ennustuksessa: — "Siihen aikaan nousee [ottaa hallituksensa] Mikael [Kristus] — — — ja se on oleva ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan, — — — ja useat jotka maan tomussa makaavat, heräävät." Mainitessaan äänistä ja pasuunasta, liittää Paavali tiedonannon: "ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin." 2 Tim. 4: 1 selittää hän edelleen, että Kristus on tuomitseva eläviä ja kuolleita sekä ilmestymisensä että valtakuntansa kautta; ja elävien kansojen tuomitsemisen alkamista kerrotaan kaikkialla suurimman hädän ajaksi, mikä koskaan on ollut. — Dan. 12: 1.
Siten tarkottavat Paavali, Johannes ja Daniel selvästi samaa aikaa, Herramme ilmestymisen aikaa ja hänen valtakuntansa pystyttämistä keskelle tuota suurta hätää ja niitä tapahtumia, jotka käyvät sen ajan edellä ja alkavat sen. Kaikki kolme esittävät samoja seurauksia Mikaelin nousemisesta, äänistä ja pasuunasta, nim. hätää ja vihaa kansojen yli sekä kuolleiden ylösnousemista. Huomaa tämän jälkeen kuvausta:
"KÄSKYHUUDOLLA." Se kreikkalainen sana, joka tässä käännetään "käskyhuudolla" on keleusma, joka merkitsee herätys- tahi kehotushuutoa. Huuto käsittää julkista tiedonantoa, joka ei ole aijottu muutamille harvoille yksityisille, vaan sekalaiselle yleisölle. Sen tarkotuksena on joko pelästyttää ja tehdä rauhattomaksi tahi auttaa ja kehottaa. Taikka saattaa sillä olla erilainen vaikutus toiseen, ja vastakkainen vaikutus toiseen luokkaan, aina asianhaarojen ja suhteiden mukaan.
Asiain tila maailmassa viimeksikuluneiden viidentoista vuoden aikana, vastaa sattuvalla tavalla tätä kuvaa. Liikkeitä on herännyt kaikkialla maailmassa, jotka sisältävät kehotuksen kaikille heräämään tietoisuuteen oikeuksistansa ja etuoikeuksistansa ihmisinä ja miettimään keskinäisiä suhteitaan, periaatteita, joille ne ovat perustetut, ja tarkotusperiä, joita niiden kautta on saavutettava. Missä on se sivistynyt kansa maan päällä, joka ei ole kuullut huutoa, ja kokenut sen vaikutusta! Koko sivistynyt maailma on muutamien viimeisten vuosien kuluessa tutkinut kansallistaloutta, kansalaisoikeuksia ja yhteiskunnallisia vapauksia enemmän kuin koskaan ennen ihmissuvun historiassa; ja ihmiset kehottavat toisiaan ja heitä kehotetaan enemmän kuin ennen koskaan tutkimaan näitä asioita pohjaa myöten. Se kehotushuuto, joka pantiin liikkeelle tiedon lisääntyessä ihmisten keskuudessa, ja on piirittänyt koko maan, ja sen vaikutuksesta yhtyvät ihmiset yhteen, sellaisten miesten kehottamina ja avustamina, joilla on päätä, ja jotka ovat kyllin lahjakkaita tavotellakseen sekä todellisia että luuloteltuja oikeuksia ja vapauksia ja taistellakseen niiden puolesta. Ja siinä määrässä kuin heidän järjestönsä kasvavat ja monistuvat, tulee huuto äänekkäämmäksi ja kestävämmäksi ja tuossa tuokiossa tulee se niinkuin on ennustettu, johtamaan siihen suureen hädän aikaan, jolloin kapina vallitsee vihastuneiden kansain keskuudessa. Tätä tulosta kertoo profeetta kuvaavasti: — "Vuorilla on niinkuin suuren kansan kohina. Kuule kokoontuneiden kansakuntain kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa." — Jes. 13: 4.
"YLIENKELIN ÄÄNI" — on toinen sattuva, samansisältöinen kuva. Nimi "ylienkeli" merkitsee ylin lähettiläs; ja meidän voideltu Herramme itse on Jehovan Ensimäinen Lähettiläs — "liiton Lähettiläs." (Mal. 3: 1.) Daniel tähtää samaan henkilöön ja kutsuu häntä Mikaeliksi, joka nimi merkitsee kuka on niinkuin Jumala? — sopiva nimi hänelle, joka on "Isän olennon oikea perikuva", ja hänen valtansa ja voimansa edustaja. Ylienkelin ääni merkitsee Kristuksen valtuutta ja hallitusta. Tämä kuva esittää siis Kristusta ottamassa hallitusta käsiinsä tahi alkamassa hallitustansa ja antamassa ulos käskyjänsä, julkisia asetuksiansa, ilmottaen armotalouden vaihdosta sovelluttamalla valtakuntansa lakeja.
Daniel lausuu saman ajatuksen toisella tavalla, kun hän sanoo: "Siihen aikaan nousee Mikael", se suuri ruhtinas. Nousee merkitsee, että hän ottaa vallan, jakaa käskyjä. Katso "nousee" Jes. 2: 19, 21. Toisen valaistuksen tähän kuvaukseen antaa David, joka profeetallisesti sanoo Kristuksesta: "Hän antaa äänensä kuulua ja maa sulaa." Suuri hätä tulee esiintymään, ja maa (järjestetty yhteiskunta) tulee sulamaan ja hajoamaan hallinnon muutoksen kautta, joka tulee astumaan voimaan, kun uusi Kuningas antaa kuulua käskevän äänensä. Hänen käskystänsä täytyy kaikkien eksytyksille perustettujen järjestelmien kaatua, olivatpa ne sitten miten vanhoja tahi hyvin varustettuja ja vahvistettuja tahansa. Miekka, joka käy ulos hänen suustansa, on aiheuttava hävityksen: kaikinpuolinen totuus joka asiassa on tuomitseva ihmiset, ja hänen valtansa ja toimintansa aiheuttaa pahan ja eksytyksen kukistumisen kaikissa sen tuhansissa muodoissa.
"JUMALAN PASUUNA." Monet näyttävät ajattelemattomasti omaksuvan sen käsityksen, että tämä pasuuna tulee olemaan ääni ilmassa kirjaimellisessa merkityksessä. Mutta tämä näyttäytyy olevan järjetön odotus, kun huomaa Paavalin tässä tarkottavan samaa, jota Ilmestyskirjan kirjottaja nimittää "seitsemänneksi pasuunaksi", "viimeiseksi pasuunaksi" kuvannollisien pasuunien sarjassa. (Ilm. 11: 15; 1 Kor. 15: 52.) Todistus siitä, että molemmat tarkottavat samaa pasuunaa, huomataan niiden tapahtumien selostuksessa, joita molemmat mainitsevat tapahtuviksi sen yhteydessä. Paavali mainitsee ylösnousemisen ja Jumalan valtakunnan pystyttämisen "Jumalan pasuunan" yhteydessä ja Johannes mainitsee samat asiat, jos kohta enemmän yksityisseikkoja myöten. On selvää, että on oikein kutsua "seitsemättä" tahi "viimeistä" pasuunaa Jumalan pasuunaksi, kun muistamme, että ne tapaukset, joita Ilmestyskirjassa mainitaan kuuden edellisen pasuunan aikana, tarkottavat ihmiskunnan toimia, kun taas seitsemäs erityisesti tarkottaa Jumalan töitä ja käsittää "Herran päivän." Koska kuusi ensimäistä pasuunaa olivat kuvauksellisia, — ja senhän tunnustavat yleisesti tulkitsijat ja oppineet, jotka vähänkään ovat Ilmestyskirjaa selitelleet — olisi se järjen ja tavallisen ymmärryksen loukkaamista odottaa, että seitsemäs, viimeinen sarjassa, tulisi olemaan sananmukainen, korvilla kuultava ääni ilmassa. Eikä sitä ainoastaan, vaan olisi se menettänyt sopusoinnun Herran tavallisien menettelytapojen kanssa, samoin kuin Raamatun lausuntojen kanssa, joista huomaa hänen tulevan salaisesti; sillä ei varas milloinkaan puhalla pasuunaan ilmottaakseen tuloaan.
Seitsemän pasuunaa Ilmestyskirjassa ovat kaikki kuvauksellisia ja osottavat seitsemää suurta ajanjaksoa ja niiden tapahtumia. Näiden tutkistelemisen jätämme seuraavaan osaan. Tässä lienee kylliksi mainita, että me nyt juuri olemme keskellä niitä tapauksia, jotka ilmaisevat seitsemännen pasuunan soimista. Suuret äänet, tiedon lisäys, vihastuneet kansat, j.n.e. aikaennustusten yhteydessä, todentavat tämän tosiasian. Monta tapausta tulee vielä sattumaan, ennenkuin viimeinen pasuuna lakkaa soimasta, kuten esim. pyhien ja profeettain palkitseminen, kaikkien kuolleiden ylösnouseminen j.n.e. Sanalla sanoen se käsittää Kristuksen koko tuhatvuotisen hallituskauden, kuten ilmenee niistä tapauksista, jotka sinä aikana tulevat ilmi. — Ilm. 10: 7; 11: 15, 18.
Siten huomaamme, että "käskyhuuto", "Ylienkelin ääni" ja "Jumalan pasuunaa", ovat kaikki esikuvia, jotka nyt ovat täyttymäisillänsä. Huomaa myöskin tarkkaan, että jokainen edellä viitatuista ennustuksista (Dan. 12: 1; Ilm. 11: 15; 1 Tess. 4: 16) selittää, että Herra on läsnä näiden mainittujen tapahtumien aikana. Ne lausuttiinkin juuri sitä varten, että ne ilmaisisivat sen tavan, jolla hänen näkymätön läsnäolonsa ilmotettaisiin niille, jotka uskovat profeetalliseen sanaan. Paavali sanoo: "Herra on tuleva alas käskyhuudon, äänen, pasuunan kajahtaessa." Johannes sanoo, että tämän maailman valtakunnat tulevat hänen omikseen näiden tapausten aikana; ja Daniel sanoo: "Siihen aikaan nousee (on läsnä) Mikael, se suuri Ruhtinas" [Kristus] ja ottaa suuren valtansa. Sentähden, jos me saatamme erottaa käskyhuudon, äänet ja suuren pasuunan karjunnan, voimme odottaa niissä löytävämme merkkejä, emme siitä, että Herra pian tulee, vaan ennemmin siitä, että hän on tullut ja on läsnä, ja siitä, että elonkorjuutyö, vehnän korjaaminen ja lusteiden polttaminen jo on käynnissä. Pian saamme nähdä aikaennustuksien yllin kyllin todistavan tätä. Kumminkaan ei luonnollinen näkö, vaan ainoastaan uskon silmä saattaa, vahvan profeetallisen sanan kautta, huomata hänen läsnäolonsa ja hänen tekonsa.
Tämän yhteydessä tulee ottaa huomioon eräs toinen seikka, nimittäin, että "käskyhuuto", "Ylienkelin ääni", ja "Jumalan pasuuna", sellaisina kun ne ylempänä ovat selitetyt, kaikki ovat aseita evankeliumi-ajan elonkorjuutyössä. Jos sentähden emme näe ainoastaan näiden esikuvien tarkotusta, vaan ennakolta lausuttujen tuloksien todella tapahtuvan, on meillä lisätodistus siitä, että olemme oikealla tavalla tulkinneet esikuvat ja että nyt elämme tässä ajanjaksossa, jota kutsutaan "elonkorjuuksi", jossa evankeliumi-aika ja tuhatvuotiskausi tunkeutuvat toistensa alueelle — toisen lähestyessä loppunansa ja toisen vähitellen sarastaessa. Monet eivät tarvinne opastusta huomatakseen erottamistyön, joka nyt tapahtuu todellisesti vihkiytyneiden ja nimikristittyjen välillä. Monet saattavat nähdä, että kuvauksellinen tuli jo on alkanut levitä ja saattavat erottaa kansan "käskysanan" tai "sotahuudon", uuden Kuninkaan Immanuelin herrauden ja ne tapahtumat, joita kutsutaan "seitsemänneksi pasuunaksi", hädän pilvet, joissa Herra tulee, ja joista ja joissa hänen valtansa tulee ilmestymään — kun hän laskee kaikki valtansa alle.
Olemme jo (I Osassa siv. 273) kiinnittäneet huomiota siihen, että elonkorjuun tunteminen sellaisena kuin se todellisesti jatkuu, on todistus Herran läsnäolosta, koska hän selitti tulevansa ylimmäksi elonkorjuumieheksi ja koko työn johtajaksi, ja että tämä tulisi olemaan hänen ensimäisiä tehtäviänsä. — "Katso: valkoinen pilvi, ja pilvellä istui ihmisen pojan näköinen, päässään kultainen kruunu ja kädessään terävä sirppi. — — Ja pilvellä istuva heilautti sirpillään maan päällitse, ja maa tuli leikatuksi." — Ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: "Kootkaa" j.n.e. (Ilm. 14: 14, 16; Matt. 13: 30.) Elonkorjuutyö tulee viemään neljäkymmentä vuotta, ennenkuin se on täydelleen toimitettu, ja tulee päättymään vuonna 1914. Sen eri osat tulevat pantaviksi toimeen vähitellen, mutta kaikki sen päivät ovat "ihmisen Pojan päiviä" — Herramme läsnäolon ja vallan päiviä, jonka kaikki lopulta huomaavat, mutta alussa ainoastaan se luokka, josta apostoli ilmottaa — "Te veljet, — ette ole pimeydessä."
"TULENLIEKISSÄ." — Tämä, järjestyksessä lähinnä seuraava esikuvauksellinen lause on helposti ymmärrettävä, jos muistetaan jo (I Osassa siv. 381—384) selitettyä merkitystä esikuvauksellisesta tulesta y.m. Se kuuluu näin: "Herramme Jeesus ilmestyy taivaasta voimansa enkelin kanssa tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille." — 2 Tess. 1: 7, 8.
Ymmärrämme että tämä, lausuttuna tavallisella kielellä, merkitsee, että Herramme päivänä (tuhatvuotiskautena) hänen läsnäolonsa, tulee ilmotettavaksi maailmalle hänen henkisen herrautensa (taivaalliselta) kannalta siinä vihassa ja niissä rangastuksissa, jotka tulevat kohtaamaan pahaa ja niitä, jotka tekevät pahaa. Se tulee olemaan kuluttavainen viha, jota esikuvauksellinen tuli osottaa, ja se ei tule jättämään jälelle pahojen järjestelmien juuria eikä oksia, eksytyksiä, sortoa tahi tahallisia syntisiä; ja kaikki ylpeät ja kaikki, jotka pahaa tekevät, tulevat korsina poltettaviksi tänä tuhatvuotispäivänä. Sen alussa — tänä "elonkorjuun aikana" — tulee tämä tuli palamaan erittäin rajusti ja hävittämään ylpeyttä ja pahaa, jotka nyt kasvavat niin rehevästi. Onnelliset ovat ne, jotka voivat antaa ylpeytensä ja paheensa poltettaviksi, etteivät itse tulisi hävitetyiksi ja tyhjäksi tehdyiksi ("toisessa kuolemassa"), niinkuin selvästi tulee käymään muutamien vastustajien kanssa tuhatvuotiskautena. Juuri tästä ajasta me luemme: "Sillä katso, se päivä tulee palava niinkuin pätsi; ja kaikki ylönkatsojat ja kaikki jumalattomat tulevat akanoiksi, ja heidät on polttava tuo tuleva päivä, sanoo Herra Sebaot, niin ettei se jätä heille juurta eikä oksaa." — Mal. 4: 1.
Hänen "voimansa enkelit", hänen valtansa lähettiläät tahi välikappaleet, ovat erilaatuisia; ja siten kutsuttakoon ja sellaisina pidettäköön kaikkia niitä erilaatuisia välikappaleita, sekä eläviä että elottomia, joita Herra tulee käyttämään kukistaessaan nykyisiä pahoja järjestelmiä ja kurittaessaan niitä, jotka tekevät pahaa.
Kun nyt Herran viha tahi kosto siten tulee ilmenemään leimuavana tulena, kuluttavana hätänä, sellaisena, jota ei ennen ole nähty — niin yleisenä ja laajalle levinneenä ja niin tuhoavana pahuudelle — tulevat vanhurskaus ja vanhurskaat suosituiksi. Siinä määrässä, kuin tämä Jumalan toimintatapa tulee enemmän silmiinpistäväksi, tulevat ihmiset tekemään sen johtopäätöksen, että uusi valta on ohjaamassa ihmiskunnan asioita, ja tällä tavalla tulee Herramme läsnäolo kaikkien kuninkaiden Kuninkaana ilmestymään maailmalle. "Hän on ilmestyvä tulen liekissä ja kostaa [sekä] niille, jotka eivät tunne Jumalaa [jotka todellakaan eivät ole tuttuja Jumalan kanssa, eivätkä tottele evankeliumin ääntä, jota kaikki jossain määrin omistavat ja myöskin niille, jotka vaikka tuntevat Jumalan] eivät ole kuuliaisia Herramme Jeesuksen Kristuksen evankeliumille."
Tuhatvuotiskauden kurituksen, lisääntyvän valon ja edullisten asianhaarain vallitessa, tulevat kaikki saamaan niin selvän tiedon totuudesta ja vanhurskauden tiestä, etteivät voi puolustautua tietämättömyydellä tahi että heiltä puuttuisi kykyä totella totuutta; ja ne, jotka itsepäisesti jäävät Jumalan ja vanhurskauden vihollisiksi, tulevat rangastukseksi saamaan ijankaikkisen perikadon [hävityksen tahi tyhjäksitekemisen, josta ei ole mitään ylösnousemusta] Herran kasvoista ja hänen voimansa kirkkaudesta.
"SUURELLA VOIMALLA JA KIRKKAUDELLA". — Nyt järjestyksessä seuraava lausunto selittää, että maailma saa nähdä ihmisen Pojan tulevan, ennenkuin hänen valtakuntansa on täysin pystytetty tahi kaikki hänen kanssaperillisensä ovat kootut ja korotetut hänen kanssaan. Ja kaikki maailman kansat tulevat valittamaan, kun he näkevät hänen tulevan: — "He näkevät ihmisen Pojan tulevan suurella voimalla ja kirkkaudella."
Nyt jo näkee maailma hädän pilvien vetäytyvän kokoon ja pimenevän; se huomaa, että voima, jolle se ei voi vertoja vetää, nyt on toiminnassa ihmisten tärkeissä asioissa; lähellä oleva tulevaisuus näyttää nykyiseltä näkökohdalta katsottuna, pimeältä ja uhkaavalta kaikille niille, joilla on kylliksi tarkkanäköisyyttä huomaamaan tapausten suuntaa. Ajattelevaiset eivät voi olla huomaamatta sitä itsepintaisuutta, joilla kysymykset oikeasta ja väärästä, oikeudenmukaisuudesta ja oikeudettomuudesta tunkeutuvat hänen tarkastettavaksensa ja vaativat yksityisten mielipiteittensä lausumista. Monet erottavat uuden Maailmanhallitsijan kirkkautta ja voimaa, mutta kun pilvet ja pimeys ympäröivät häntä, eivät he huomaa Kuningasta itseään. Ihmiset näkevät pilvet ja näkevät sentähden hänen tulevan pilvissä suurella voimalla ja kirkkaudella, [voiman ja vanhurskauden kirkkaudella], mutta he eivät tunne häntä. Vasta sitten, kun pilvet ovat purkaneet rakeita ja leimauksia (Ps. 18: 13, 14) masentaakseen ihmisten ylpeyttä ja itsekkäisyyttä ja ennakkoluuloja, hajaantuvat pilvet ja Kristuksen läsnäolon täydellinen majesteettisuus ja kirkkaus tulevat ilmi. Jos ihmiset tahtoisivat pysähtyä ja kuunnella Herran ääntä, joka nyt johtaa oikeuden kulkua ja antaa varotuksia lähestyvästä kostosta, voitaisiin torjua onnettomuuksia lähimmässä tulevaisuudessa; mutta "Jumala puhuu tavalla kahdellakin, vaikkei sitä huomioon oteta. — — Silloin avaa hän ihmisten korvat [hädän päivän jyrisemisellä] ja lukitsee niille annetun varotuksen, kääntääksensä ihmistä pahasta teosta, ja varjellaksensa miestä ylpeydestä." — Joh. 33: 14—17.
"Katso, hän tulee pilvissä" ja, silloin, kun aika on tullut, "kaikkien silmät saavat nähdä hänet" [erottaa hänet], huomata hänen läsnäolonsa, voimansa ja valtuutensa; ja kaikkien täytyy taipua sen alle, joko mielihyvällä tahi vastahakoisesti, kunnes Saatana vähäksi aikaa päästetään irti tuhatvuotiskauden lopussa. Kun täydellisen kokemuksen saavutettua, heidän halullisuutensa tai haluttomuutensa täydelleen koetellaan ja haluttomat tulevat hävitettäviksi — toisessa kuolemassa, jota kuvauksellisesi kutsutaan tulijärveksi. — Ilm. 21: 8.
Me näemme siis, että kaikki nämä kuvaukselliset kertomukset Herramme tulemisen tavasta, ovat täydellisesti sopusoinnussa suorien tiedonantojen kanssa, jotka selittävät, että hänen läsnäolonsa jonkun aikaa tulee olemaan salainen, josta ainoastaan ne tietävät, jotka valvovat.
Samalla tavalla.
Mitä sisältää nyt enkelin lausunto Herramme poismenon suhteen — Apt. 1: 11 — "Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla kuin te näitte hänen taivaaseen menevänkin?"
Tämä tekstin tarkka tutkiminen tulee valasemaan sen sopusoinnun edellä lausutun kanssa. Monet arvelevat tämän paikan kuuluvan näin: Niinkuin te näitte Herran menevän taivaaseen, samalla tavalla te näette hänen tulevan takaisin. Sellaisien on luettava se uudelleen ja uudelleen, kunnes huomaavat ettei siinä sanota, että ne, jotka näkivät hänen menevän pois, näkevät hänen tulevan takasin, tahi että kukaan muukaan näkee hänen tulevan. Tässä sanotaan ainoastaan, että tapa jolla hän tulee, on oleva samanlainen kuin se, jolla hän meni pois. Millä tavalla hän sitte meni pois? Tapahtuiko se suurella komeudella ja oliko se suuri julkinen esiintyminen? Tapahtuiko se pasuunoiden äänillä ja korkealla, kaikuvalla huudolla, Herran olennon säteillessä ylenluonnollisessa ihanuudessa ja kirkkaudessa? Siinä tapauksessa on meidän odotettava, että hän tulee takasin "samalla tavalla." Eikö se päinvastoin tapahtunut niin hiljaa ja salaisesti, että ainoastaan hänen tarkotuksensa saada täydelleen luotettavia todistajia saavutettiin? Ei ketkään muut, kuin hänen uskolliset seuralaisensa nähneet häntä, eivätkä tietäneet mitään koko asiasta. Hänen lausuntoaan (Joh. 14: 19): "Vielä vähän aikaa, niin maailma ei enää näe minua", ei ole koskaan näytetty vääräksi; sillä eivät muut kuin veljet nähneet edes hänen ilmestyksiänsä ylösnousemisensa jälestä, eivätkä kutkaan muut olleet todistamassa hänen taivaaseen astumistansa. Ja samalla tavalla kuin hän meni pois (hiljaa, salaisesti maailmaan nähden ja kaikkien muiden, paitsi seuralaisiensa, tietämättä), tällä samalla tavalla hän tulee takasin. Ja niinkuin hän poismennessään nosti kätensä ja siunasi heitä, samoin myös kun hän tulee jälleen, jotta heidän ilonsa olisi täydellinen, kuten hän sanoi: "Minä tulen takasin ja otan teidät tyköni"; "Minä olen näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva, eikä kukaan ota iloanne teiltä pois." — Luuk. 24: 50, 51; Joh. 14: 3; 16: 22.
Enkeli näytti myös panevan erityistä painoa siihen, että se, joka oli tuleva jälleen, oli "sama Jeesus" — sama, joka jätti sen kirkkauden, joka hänellä oli Isän luona, ennenkuin maailma oli, ja tuli ihmiseksi — tuli köyhäksi, että me tulisimme rikkaiksi; sama Jeesus, joka kuoli Golgatalla; sama Jeesus, joka nousi kolmantena päivänä elämää antavana henkenä; sama Jeesus, joka oli todistanut muuttumisensa noiden neljänkymmenen päivän aikana — tämä sama Jeesus nousi nyt korkeuteen. Ja se on sama Jeesus, jossa on tapahtunut kaksi luonteenmuutosta, ensin henkiluonnosta ihmisluonnoksi, senjälkeen ihmisluonnosta jumalalliseksi luonnoksi. Nämä luonteenmuutokset eivät ole hävittäneet hänen yksilöllisyyttänsä. Hänen henkilöllisyytensä säilytettiin, kuten enkeli tällä tavoin vakuuttaa meille, joko sitten ymmärrämme tahi emme syitä siihen; ja vaikka emme enää tule tuntemaan häntä lihassa (ihmisenä), vaan on meidän muistettava hänen korotustansa, että hän nyt on jumalallista, henkistä luontoa, ja saamme odottaa hänen tuloansa sellaisella tavalla, joka on sopusoinnussa tämän muuttumisen ja korottamisen kanssa, on meidän kumminkin muistettava, että hän on sama rakkaudesta rikas Jeesus, ja ettei hän tässä suhteessa ole muuttunut. Se on "tämä sama Jeesus, jonka, joskin läsnä neljäkymmentä päivää ylösnousemisen jälkeen, ainoastaan opetuslapset näkivät, ja ainoastaan lyhyitä hetkiä, joka toisen läsnäolonsa aikana tulee olemaan yhtä näkymätön maailmalle kuin neljänäkymmenenä päivänä ennen taivaaseen astumistaankin. On muistettava, ettei hän enää tule antautumaan uhriksi, eikä siis enää tarvitse käyttää uhriksi valmistettua ihmisruumista." (Hebr. 10: 5.) Se aika on nyt mennyt, hän ei kuole enää, vaan tulee nyt hallitsemaan ja siunaamaan ja nostamaan lunastettua sukua.
Herramme antoi meille erinomaisen ihanan valaistuksen siitä tavasta, jolla hänen läsnäolonsa tulee ilmenemään, kun hän sanoi: "Kuten kirkas valo nousee idästä ja valaisee länteen asti, niin on Ihmisen Pojan läsnäolo oleva." (Matt. 24: 27.) Että useimmissa tämän värssyn käännöksissä on erehdytty käyttämään sanaa salama, kun tarkotetaan auringon valoa, on selvää; sillä ei salamoista voida sanoa, että ne lähtevät idästä ja näkyvät länteen. Ne tulevat yhtä usein muistakin ilmansuunnista; ja harvoin, tokko milloinkaan välähtävät koko taivaan yli. Auringon kirkas valo, joka aina nousee idästä ja näkyy länteen saakka, on kuvaus Herrasta, ja ainoa, joka sopii yhteen hänen sanansa kanssa. Kreikkalainen sana astrape, jota tässä käytetään, näkyy olevan väärin käännetty tässä tekstissä, kuten Luukkaankin kertomuksessa (Luuk. 17: 24), jossa sama sana esiintyy. Eräs toinen tapaus, jossa Herramme käyttää astrape sanaa, on Luukkaan 11: 36, jossa sitä käytetään jonkun valon valaisemisesta ja engl. käännöksessä käännetään "kirkkaasti loistavaksi." Kääntäjissä syvälle juurtuneet väärät käsitykset Herramme tulemisesta ja ilmestymisestä aiheuttivat sen erehdyksen, että astrape sana käännettiin "salamaksi." He uskoivat, että hän ilmestyisi äkkiä, salaman tavalla, eikä vähitellen, nousevan auringon valon tavalla. Mutta miten ihanasti kuvaakaan auringon nousu totuuden ja siunauksen vähitellen tapahtuvaa enentymistä hänen läsnäolonsa päivänä. Herra asettaa tässä kuvassa ne, jotka voittavat, yhteyteen itsensä kanssa sanoen: "Silloin vanhurskaat paistavat kuin aurinko heidän Isänsä valtakunnassa." Ja profeetta, joka käyttää samaa kuvaa sanoen: "Vanhurskauden aurinko on koittava ja autuus [oikeastaan parannus] hänen siipiensä alla." Päivä sarastaa vähitellen, mutta pian on täysi, kirkas päivänvalo kokonaan poistava pahan, tietämättömyyden, taikauskon ja synnin pimeyden.
Parusia sanan virheellinen käännös on edelleen ollut omiaan himmentämään tätä paikkaa. Wilson'in Emphatic Diaglott'issa ja Prof. Young'in käännöksessä on se käännetty läsnäololla; Rothesham'in saapumisella ja yleisissä käännöksissä tulemisella. Ja vaikka tarkastetun käännöksen tekstissä (tämä koskee englantilaista käännöstä) on säilytetty väärin käännetty — tuleminen — niin tunnustetaan kumminkin reunamuistutuksessa, että "läsnäolo" on tämän kreikkalaisen sanan oikea merkitys. [Suomalaisen raamattukäännöskomitean tekemässä suomennoksessa on sama sana ensi kerran, mitä suomentajan tuntemiin tavallisiin raamatunkäännöksiin tulee, 1 Joh. 2:28 käännetty läsnäoloksi (läsnäolonsa aikana). Ikävä kyllä on tämäkin totuuden säde jälleen himmennetty Engl. Bibliaseuran uudessa Raamatun painoksessa, jossa muuten kyllä ylimalkaan on seurattu uutta käännöstä.] Kreikkalainen sana parusia merkitsee aina henkilöllistä läsnäoloa, tullutta, saapunutta; eikä sitä koskaan ole ajateltava tulossa olevaksi. Kysymyksessä oleva teksti opettaa siis, että niinkuin auringonvalo vähitellen nousee, niin on ihmisen Pojan läsnäolo vähitellen tehtävä tiettäväksi tahi ilmotettava.
Tähän esitykseen yhdisti Herramme varotuksen sanan, jotta voisimme olla varoillamme eräitä vääriä mielipiteitä vastaan, joita tultaisiin esittämään jotakuinkin hänen toisen tulemisensa aikoina saadakseen hänen Seurakuntansa harhateille. "Katso, minä olen edeltäpäin sanonut sen teille. Sentähden, jos teille sanotaan: 'Katso, hän on erämaassa', niin älkää menkö sinne ulos, tahi: 'Katso, hän on kamarissa', niin älkää uskoko. Sillä niinkuin kirkas valo [aurinko] lähtee idästä ja [vähitellen] näkyy länteen saakka, niin on ihmisen Pojan läsnäolo oleva." Tällä tavoin varottaa Herramme meitä kahta eksytystä vastaan, jotka nopeasti leviävät meidän päivinämme. Toinen niistä on se, että Herramme on tuleva lihassa Palestiinan korvessa eli erämaassa; ja tässä uskossa ovat monet vaeltaneet sinne ja odottavat saavansa nähdä Jeesuksen lihassa ristiinnaulitsemisesta johtuneine arpineen. Odottamalla häntä sellaisena kuin hän oli eikä "sellaisena kuin hän on" tekevät he suuren erhetyksen ja sokaisevat itsensä totuudelle, kuten juutalaiset ensimäisen tulemisen aikana. Nämä väärät odotukset aiheuttavat tätä luokkaa kirjaimellisesti tulkitsemaan profeetan lauseen (Sak. 14: 4): "Ja hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä", j.n.e. [Me jätämme tämän ennustuksen tutkistelemien toiseen tilaisuuteen.] Väärien odottamisien sokeuttamina eivät he näe, että "jalat" tässä paikassa ovat kuvauksellisia, yhtä varmasti kuin Ps. 91: 12; Es. 52: 7; Ps. 8: 7; 110: 1; Ef. 6: 15; 5 Moos. 33: 3 ja monessa muussa paikassa. Jos he tietäisivät mitä heidän on odotettava, eivät he matkustaisi Jerusalemiin etsimään ihmistä Kristusta Jeesusta; sillä korkealle korotettu kuningas tulee niinkuin auringon valo, ja hän tekee läsnäolonsa ja vaikutuksensa tunnetuksi koko maailmalle. Sentähden: "Älkää menkö ulos." Jos he sanovat: "Katso, hän on kamareissa, niin älkää uskoko." Spiritismi, joka aina on esillä pettämässä jäljittelemisillänsä, ja on aina valmis käyttämään edistyneitä totuuksia valkeuden pukimena (2 Kor. 11: 13, 14), ei ole arkaillut väittäessään, että me nyt elämme kahden armotalouden välisessä murrosajassa, ihanan aikakauden sarastuksessa. Muun sellaisen mukana opettavat muutamat heistä myös, että Kristus on läsnä, ja emme epäile heidän kohdakkoin antavan istuntoja, joissa tulevat väittämään näyttävänsä häntä kamareissa. Jos eksytys tulee esiintymään tässä tahi jossakin toisessa muodossa, niin muistutelkaamme Herran sanoja ja torjukaamme sellaiset väitteet väärinä, tietäen, ettei hän sillä tavoin ilmaise läsnäolonsa, vaan "niinkuin auringonvalo", joka vähitellen nousee — on "Vanhurskauden aurinko nousemassa parantavine säteineen."
Herramme parusia elonkorjuussa.
Kreikan kieli on hyvin tarkka kieli; seikka, joka paljon korottaa sen arvoa totuuden tarkan ilmaisemisen välikappaleena. Kuitenkaan ei toisille kielille käännettäessä ole noudatettu tätä sanarikkautta. Niinpä esimerkiksi käytetään englantilaisessa Raamatussa sanaa come (tulla) kolmenkymmenenkahden kreikkalaisen sanan sijasta, joilla jokaisella on oma pieni hieno ajatussävynsä. Esim. epistemi merkitsee yllättää, niinkuin Luukkaan 21: 34 — "yllättää teitä äkkiarvaamatta"; synerkkomai merkitsee kokoontua tahi tulla kokoon; niinkuin 1 Kor. 11: 18 — kokoontua seurakunnan kokoukseen; proserkkomai merkitsee lähestyä tahi käydä eteen, niinkuin Hebr. 4: 16 — "Käykäämme sen tähden pelottomasti armoistuimen eteen"; heko merkitsee saapumista tahi sitä, mikä on tullut, silloin kun tuleminen on tapahtunut, niinkuin Joh. 2: 4 — "Minun aikani ei ole vielä tullut"; enistemi merkitsee olla läsnä ja on käännetty siten, paitsi lauseissa: "Vaaralliset ajat tulevat" — olemaan läsnä; ja 2 Tess. 2: 2 — "Ikäänkuin Herran päivä jo olisi käsissä" — läsnä. Parousia merkitsee myös läsnäoloa eikä ole koskaan käännettävä tulemalla (saapuminen, tuleminen) niinkuin tavallisessa engl. käännöksessä, jossa se kahdessa paikassa on käännetty läsnäololla. (2 Kor. 10: 10; Fil. 2: 12.) Wilson'in "Emphatic Diaglott'issa", joka on erittäin arvokas Uuden Testamentin käännös, käännetään sana parusia oikein sanalla läsnäolo melkein joka kohdassa, missä sana esiintyy.
Noita kahta kreikkalaista sanaa heko ja parusia ja niiden käytäntöä Uudessa Testamentissa tahdomme nyt tällä kertaa tarkastaa, etenkin jälkimäistä; sillä oikea käsitys noiden merkityksestä levittää valoa Herramme tulemisen tavalle, niiden paikkojen kautta, joissa ne esiintyvät, kuin sitä vastoin tavallinen, mutta väärä käännös himmentää juuri sitä paikka, jota sen tulisi valaista.
[Sana parusia esiintyy kaksikymmentäneljä kertaa kreikkalaisessa Uudessa Testamentissa ja käännetään tavallisessa englantilaisessa käännöksessä ainoastaan kaksi kertaa (2 Kor. 10:10; Fil. 2:12.) oikein sanalla läsnäolo. Toiset paikat, joissa se on käännetty väärin tulemisella (saapumisella) ovat seuraavat: — Matt. 24: 3, 27, 37, 39; 1 Kor. 15:23; 16:17; 2 Kor. 7:6, 7; Fil. 1:26; 1 Tess. 2:19; 3:13; 4:15 5:23; 2 Tess. 2:1, 8, 9; 2 Piet. 1:16; 3:4, 12; 1 Joh. 2: 28; Jaak. 5:7, 8. — Suomalaisissa raamatunkäännöksissä on parusia käännetty läsnäolona vanhassa käännöksessä 2 Kor. 10:10; Fil. 1:26 ja 2:12; suomalaisen raamattukäännöskomitean suomennoksessa 2 Kor. 10:10 ja 1 Joh. 2:28, sekä Englannin ja ulkomaan Biblianseuran uudessa Raamatussa ainoastaan 2 Kor. 10:10. Kahdessa viimemainitussa käännöksessä on parusia Fil. 2:12 käännetty sanalla luona. Kaikissa muissa kohdissa on näissä Raamatuissa parusia käännetty tulla sanalla.]
Ollen selvillä parusian oikeasta merkityksestä —ei tulevana, matkalla olevana, vaan läsnäolevana, saapumisen jälestä — tahdomme nyt tutkistella muutamia paikkoja, joissa sanaa käytetään. Ja näistä tulemme oppimaan, ettei läsnäolo välttämättömyydellä tarkota, että läsnäolevaa nähdään, vaan että sana myöskin käytetään sellaisesta, joka on läsnä, mutta näkymättömänä. Niin saattoivat esim. enkelit, henkiolennot olla läsnä luonamme, vaikka näkymättöminä, kuten Herramme oli läsnä maailmassa ja usein opetuslapsiensa luona neljänäkymmenenä päivänä ylösnousemisensa jälkeen, maailman tahi opetuslapsien häntä näkemättä, paitsi niissä harvoissa tapauksissa, joista jo olemme maininneet. Nämä päivät olivat yhtä hyvin osa hänen parusiansa (läsnäolonsa) ajasta, kuin edelliset kolme ja puoli vuotta olivat sitä olleet.
Siinä keskustelussa, joka oli ennen opetuslasten kysymystä Matt. 24: 3, oli Herramme ennustanut temppelin hävittämistä ja lihallisen Israelin hylkäämistä siihen päivään asti, jolloin he ilolla tunnustaisivat hänet Messiaakseen ja sanoisivat: "Siunattu olkoon hän." Hän oli sanonut opetuslapsilleen, että hän menisi pois ja tulisi takasin ottamaan heidät luokseen. Hän nimitti heidän aikaansa sen aikakauden "elonkorjuuksi" tahi lopuksi ja hän oli kertonut heille tulevasta "elonkorjuusta" hänen toisen tulemisensa aikana. (Matt. 9: 37, 38; 13: 39, 40.) Epäilemättä ajatellen sitä, että ainoastaan harvat tunsivat hänessä ensimäisessä tulemisessaan luvatun Messiaksen, tahtoivat he tietää, miten hänet varmasti saattaisi tuntea toisessa tulemisessansa — luultavasti odottaen, että hänen toinen tulemisensa sattuisi heidän aikanansa. Siitä heidän kysymyksensä: Mikä on oleva sinun parusiasi [läsnäolosi] ja ajanlopun merkki? [Mikä on sen ilmaiseva?]
Sen johdosta, että he pyrkivät sekottamaan juutalaisen ajan lopputapahtumia eli elonkorjuuta, jossa he jo itse olivat, evankelisen armotalouden silloin vielä tulevaisuudessa olevaan elonkorjuuseen eli loppuun, ilmotti Herramme jokseenkin seikkaperäisen selostuksen niistä tapauksista, joiden piti sattua sitä ennen, ja ilmotti sillä, että tulisi kulumaan melkoinen aika hänen ensimäisen ja toisen tulemisensa välillä, vaikkei hän kumminkaan antanut heille selvää käsitystä sen pituudesta; sillä ei hän edes itsekään tiennyt, miten pitkä se aika oli oleva. — Matt. 24: 36; Mark. 13: 32.
Herramme vastaus värssyissä 1:tä 14:ta käsittää koko evankelikauden; ja hänen sanoillansa värssyissä 15:ta 22:teen on kaksinkertainen sovitus — kirjaimellisesti tarkottavat ne juutalaisen ajan loppua ja kuvauksellisesti tämän evankelikauden loppua, josta juutalainen oli varjo. Värssyt 23—26 sisältävät varotussanan vääristä kristuksista, ja 27 värssyssä tulee hän heidän kysymykseensä hänen parusiastansa ja selittää [oikein käännettynä]: "Niinkuin kirkas valo [auringon valo] tulee idästä ja loistaa länteen saakka, niin on Ihmisen Pojan parusia [LÄSNÄOLO] oleva". Auringonvalon läsnäolo tulee silmänräpäyksessä, mutta ääneti; ja sen läsnäolon huomaavat ne ensin, jotka ovat valveilla.
Me palaamme myöhemmin tutkimaan välilläolevia osia Herramme puheesta ja kiinnymme nyt hänen vastauksensa toiseen kohtaan heidän kysymyksensä suhteen värssyissä 37—39. Hän sanoo: "Niinkuin oli Noan päivinä, niin on ihmisen Pojan parusiassa [LÄSNÄOLOSSA] oleva". Huomaa, ettei vertaus koske Noan tulemista ja Herramme tulemista, eikä myöskään vedenpaisumuksen tulemista ja Herramme tulemista. Noan tulemista ei ollenkaan kosketella; eikä myöskään mainita Herramme tulemista, sillä niinkuin jo on mainittu ei parusia merkitse tulemista, vaan läsnäolemista. Tässä siis asetetaan vastakkain aika, jolloin Noa oli läsnä kansan seassa ennen vedenpaisumista, ja aika, jolloin Kristus on läsnä maailmassa, toisessa tulemisessa, ennen tulta — nuo erinomaiset vaikeudet Herran päivänä, joilla tämä aika päättyy.
Ja vaikkakin ihmiset olivat pahoja Noan päivinä ennen vedenpaisumista ja tulevat olemaan pahoja Herramme läsnäolon aikana, ennenkuin hädän kuuma tuli tulee heidän ylitsensä, niin ei tämä kumminkaan ole se vertauskohta eli yhtäläisyys, jota Herramme tarkottaa; sillä pahuutta on ollut yllin kyllin joka aikana. Vertauskohta mainitaan selvästi ja huomataan helposti, jos luetaan tarkkaan. Kansa, lukuunottamatta Noan perhettä, vaelsi tietämättömyydessä tulevasta rajuilmasta, eikä uskonut Noan ja hänen perheensä todistusta, ja niinmuodoin he "eivät tienneet"; ja tämä on vertauskohta. Niin on myös ihmisen Pojan LÄSNÄOLO oleva. Ei muut, kuin ne, jotka kuuluvat Jumalan perheeseen, tule tällöin uskomaan; toiset eivät tule tietämään mitään, ennenkuin yhteiskunta, sellaisenaan kuin se nykyään on järjestetty, alkaa sulaa kuumuudesta, sen ajan hädässä, joka nyt seisoo oven edessä. Tämä valaistaan sanoilla: "Niinkuin ihmiset olivat näinä päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat ja naivat [Luukas lisää (17: 28): istuttivat ja rakensivat] siihen päivään asti, jona Noa meni arkkiin eivätkä tietäneet… niin on myös ihmisen Pojan parusiassa [läsnäolossa] oleva". Ihmisen Pojan läsnäolon aikana on maailma sentähden menevä entistä menoaan, syöden, juoden, istuttaen, rakentaen ja naiden — joita kaikkia ei mainita minään syntisinä asioina, vaan merkkinä heidän tietämättömyydestänsä hänen läsnäolonsa suhteen ja siitä hädästä, joka tulee vallitsemaan maailmassa. Tämä on siis Herramme vastaus opetuslasten kysymykseen: Mikä on sinun parusiasi, läsnäolosi ja maailmanlopun tunnusmerkki? Pääasiallisesti sanoo hän: Ei tule olemaan mitään merkkiä maailmallisille joukoille; he eivät tule tietämään minun läsnäolostani ja armotalouden muutoksista. Ainoastaan vähemmistö tulee tietämään siitä ja Jumala tulee heitä opettamaan (tavalla, jota tässä ei selitetä) ennenkuin annetaan jotain merkkiä (jotain viittausta), jota maailmalliset voisivat erottaa.
Luukkaan selostelu samasta puheesta (Luuk. 17: 26—29), vaikk'eikään samoilla sanoilla, on täysin yhtä pitävä. Luukas ei käytä sanaa parusia, mutta hän lausuu aivan saman ajatuksen, kun hän sanoo: "Niinkuin kävi Noan päivinä, niin käy myöskin ihmisen Pojan päivinä" — hänen läsnäolonsa päivinä. Ei ennen hänen päiviänsä, eikä myöskään hänen päiviensä jälestä, vaan hänen päivinänsä on maailma syövä, juova, menevä naimisiin, ostava, myyvä, istuttava ja rakentava. Nämä Raamatun paikat opettavat siten selvästi, että Herramme tulee olemaan läsnä tämän ajan lopulla, aivan tuntemattomana maailmalle ja näkymätön sille.
Ja vaikka ei enää tule olemaan mitään vedenpaisumusta, joka tulisi hävittämään maan (1 Moos. 9: 11), niin on kirjotettu, että koko maan pitää minun kiivauteni tuli syömän (Sef. 3: 8); — ei kirjaimellista luonnollista maata kummassakaan tapauksessa, vaan nykyisen asiain tilan kummassakin tapauksessa. Hävitys aikaansaatiin edellisessä tapauksessa hukuttamalla kaiken kansan, paitsi Noan perheen, jälkimäisessä tapauksessa polttamalla kaikki muut, paitsi Jumalan perheen kuvauksellisessa tulessa — suuressa hädässä Herran päivänä. Jumalan uskollisia lapsia pidetään arvokkaina välttämään kaikkea sitä, joka on tuleva maan yli (Luuk. 21: 36); ei välttämättömästi ottamalla heidät pois maasta, vaan tekemällä heidät tulenkestäviksi kuten tämän asian esikuvassa tapahtui niille kolmelle miehelle, jotka kävivät keskellä seitsemänkertaisesti kuumennettua uunia, ja joiden vaatteissa ei ollut edes tulen käryäkään, koska yksi, joka oli Jumalan Pojan kaltainen, oli heidän kanssaan. — Katso Dan. 3: 19—25.
Tahdomme nyt tämän jälkeen tutkia raamatunpaikkoja, jotka opettavat, että monet Seurakunnassa jonkun ajan tulevat olemaan tietämättömiä Herramme läsnäolosta ja tämän ajan elonkorjuusta ja päättymisestä, vaikka hän todellisesti on läsnä ja elonkorjuu on käynnissä.
Viimeiset värssyt Matt. 24, värssystä 42 alkaen ovat hyvin merkitseviä. 37:ssä värssyssä oli Herramme osottanut, ettei maailma tulisi tietämään ihmisen Pojan parusiasta. Hän sanoo: "Valvokaa siis, sillä ette tiedä minä päivänä Herranne tulee [erkkomai— saapuu]." Jos joku odottaisi varasta määrätyllä ajalla, olisi hän yllä ja valvoisi, ettei tulisi yllätetyksi; samalla tavalla on teidän alituisesti oltava valveilla, aina valmiita ja aina tarkastettava ensimäistä läsnäoloni merkkiä. Vastaukseksi kysymykseenne: Milloin nämä tapahtuvat? kehotan teitä vaan pitämään silmät auki ja olemaan valmiit, ja kun minä saavun, kun minä olen läsnä, tulen antamaan tiedon siitä kaikille, jotka ovat valvovia ja uskollisia, ja ainoastaan niillä on oleva oikeus tietää siitä. Kaikkien muiden täytyy ja tulee olla pimeydessä ulkona, ja heidän on opittava kuten maailma tulee oppimaan ja maailman kanssa —- hädän kautta.
Kuka siis ["elonkorjuussa"] on se uskollinen ja älykäs palvelija, jonka hänen Herransa on paneva [Codex Sinaiticuksessa ja Vatikanuksessa on: "on paneva"] palvelusväkensä yli antamaan heille ruokaa ajallaan? Autuas on se palvelija, jonka hänen Herransa tullessaan [erkkomai — saapuessaan] tapaa näin tekemästä. Totisesti sanon minä teille: "hän asettaa hänet kaiken omaisuutensa yli!" Koko äärettömän kallis totuuden varasto on avattava sellaisille uskollisille palvelijoille, jotta he voisivat asestaa ja varustaa ja ravita koko uskon huonekuntaa.
Mutta, jos palvelijan sydämen suhde ei ole oikea, tulee hän sanomaan: Minun Herrani viipyy [ei ole saapunut] ja alkaa ehkä lyödä [sortaa ja vastustaa] kanssapalvelijoitansa [niitä, jotka ovat erimieltä hänen kanssaan; jotka selittävät päinvastoin: — Minun Herrani ei viivy, vaan on tullut, on läsnä.] Sellaiset voinevat syödä ja juoda kohtuuttomien kanssa [juopua maailman hengestä]; mutta sen palvelijan Herra on tuleva [kreik. heko — on saapunut] sinä päivänä, joka ei ole odotettu, ja sinä hetkenä, jona se palvelija ei tiedä, ja on hakkaava hänet pois [ottava pois häneltä hänen etuoikeutensa olla yksi niistä palvelijoista, jotka antavat ruokaa ajallansa huonekunnalle] ja antava hänelle osansa ulkokullattujen kanssa. [Vaikka hän ei ole ulkokullattu, vaan oikea palvelija, saa hän, koska hän on uskoton ja raskautettu, osansa ulkokullattujen kanssa niissä hämmennyksissä ja vaikeuksissa, jotka tulevat Baabelin yli.] "Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys."
Ylläoleva raamatunpaikka, jos sitä huolellisesti tutkitaan, opettaa selvästi, että tämän ajan lopulla tulee olemaan luokka, joka kieltää, että Herra on läsnä, (ei sitä, että hän joskus tulee, vaan että hän on tullut) ja lyö tahi epäystävällisesti vastustaa niitä kanssapalvelijoita, joiden on päinvastoin opetettava — että Herra on tullut. Herramme sanoo selvästi kumpiko on uskollinen, totuutta rakastava palvelija ja kumpi eksynyt. Tuo uskollinen, jonka hän tapaa antamasta ajanmukaista "ruokaa", tulee korotettavaksi ja saamaan täydellisemmän hoitajavallan totuuden aarreaitassa ja lisätyn kyvyn tuoda sitä sieltä esille huonekunnalle, kun taas uskoton tulee vähitellen erotettavaksi ja vetäytyy likempään yhteyteen ulkonaisten tunnustajien ja ulkokullattujen kanssa. Ja huomaa, että uskoton tällä tavoin hakataan pois tai erotetaan, sillä ajalla, jota hän ei tunne — elonkorjuu aikana — kun hänen Herransa todellisesti on läsnä, hänen tietämättään, etsimässä ja kokoamassa jalokiviänsä. — Matt. 13:30; Ps. 50: 5; Mal. 3: 17; Matt. 24: 31.
Olemme tässä seikkaperäisiä ainoastaan näyttääksemme, että Herramme, vastaukseksi opetuslasten kysymykseen hänen toisen läsnäolonsa tuntomerkeistä, opetti ettei maailma eikä uskottomat palvelijat tietäisi siitä mitään, ennenkuin hädän kiivas tuli oli ainakin alkanut. Ja uskolliset tulevat ilmeisesti näkemään hänen olevan läsnä ainoastaan uskon silmillä — sen kautta, jota ennen on kirjotettu heidän opetukseksensa, jotta he käsittäisivät sen, kun aika on tullut. Jokainen asia, joka koskee nykyistä totuutta, kuuluu hänen "omaisuuteensa" ja uusiin ja vanhoihin aarteisiin, joita Herramme on kätkenyt meille ja nyt runsaasti lahjottaa meille. — Värssyt 45—47.
Sen ohella kun Herramme, näin edeltäpäin merkeistä kertomalla, piti yltä kyllin huolta siitä, että Seurakunta voisi tuntea hänen läsnäolonsa, kun se aika tuli, vaikkeivät tulisi näkemään häntä luonnollisilla silmillä, varotti hän meitä myös huolellisesti petoksista, joita nousisi — petoksista, jotka tulisivat näyttämään niin uskottavilta, että ne saattaisivat, jos mahdollista, eksyttää valitutkin. Mutta se ei ole mahdollista, sillä kaikki valitut vaarinottavat varotuksen vakavasti ja koettavat ahkeruudella tutustua hänen läsnäoloansa ennustaviin merkkeihin tarkaten niiden täyttymistä. Ne, joilla on toisenlainen mieli, eivät kuulu valittuun luokkaan. Ainoastaan voittajat tulevat hallitsemaan Herran kanssa. Näitä petoksia on jo olemassa, niinkuin seuraavassa luvussa tulemme näyttämään, ja ne eksyttävät monia. Mutta, Jumalalle olkoon kiitos, valitut ovat edeltäpäin tulleet varotetuiksi ja asestetuiksi, eivätkä voi tulla eksytetyiksi eikä joutua epätoivoon. Vaikkakin pilvet ja pimeys ympäröivät häntä, tuntevat he hänen läsnäolonsa ja iloitsevat siitä, että heidän vapautuksensa lähestyy. Jos joku sanoisi teille: Katso, täällä on Kristus [jossain määrätyssä paikassa], älkää uskoko. Ja jos he sanovat teille: Katso, hän on erämaassa, niin älkää menkö ulos, tai katso, hän on kamareissa, älkää uskoko; sillä niinkuin [samalla tavalla kuin] kirkkaasti paistava valo vähitellen tulee ja täyttää maan, niin on hänen läsnäolonsa oleva. (Matt. 24: 23, 26, 27.) Se tulee, kuten edeltäkäsin on sanottu, ilmestymään totuuden valon kautta — jokaista asiaa koskevan totuuden kautta, niinkuin nyt näemme sen niin nopeasti ja ihanasti kehittyvän. Vielä muutama vuosi, niin on vanhurskauden aurinko täydelleen noussut parantavine sateineen siunatakseen ja nostaakseen kuolemaan vajonnutta maailmaa.
Niiden todistuksien perustuksella, joita on esitetty tässä ja edellisessä ja seuraavissa luvuissa, voimme aivan empimättä ilmottaa sen sydäntä ilahduttavan tiedonannon, että evankelikauden elonkorjuu on käsissä, ja että Mestari jälleen on läsnä ylimpänä elonkorjaajana — ei lihassa niinkuin juutalaisten elonkorjuussa, vaan vallassa ja kirkkaudessa, "korkealle korotettuna" jumalallisena Kristuksena, jonka ihana ruumis nyt on "Isän olennon perikuva", vaikka hänen ihana olentonsa on peitetty inhimillisiltä silmiltä. Hän on alkamaisillansa vanhurskaudellista hallitustansa; hänen totuuden viikatteensa erottaa nisun lusteista; hän kokoo sydämen ja mielen yhteyteen hengellisen Israelin kypsät esikoishedelmät; ja pian on valittu "ruumis" täysilukuisena hallitseva ja siunaava maailmaa.
Tämä tiedonanto tehdään tässä, jotta lukijalla, kun menemme eteenpäin, olisi selvempi käsitys siitä, mitä aikaennustukset eritoten osottavat, kun ajanlaskullista tietä tulee näytettäväksi, että elonkorjuun aika kaikkine siilien yhdistettyine tapauksineen nyt on tullut, ja että kaikki ennustuksien mukaisesti on tapahtumaisillansa.
Siten huomaamme, että nämä aikaennustukset ja koko tuo tarkkuus, jolla meille ilmotetaan Herramme ilmestymisen tapaa, ja sitä seuraavia asianhaaroja, eivät olleet tarkotetut tekemään maailmaa rauhattomaksi, eikä tyydyttämään tyhjää uteliaisuutta, eikä myöskään herättämään nukkuvaa nimiseurakuntaa; vaan ne annettiin, jotta ne, jotka eivät nuku eivätkä ole maailmasta, vaan jotka ovat valveilla, vihkiytyneitä ja uskollisia ja vakavasti tutkistelevat Isänsä suunnitelmaa, saisivat tarpeellisen opetuksen sattuvien tapahtumien merkityksestä, eivätkä hapuilisi pimeässä niiden asioiden suhteen, joita ei millään muulla tavalla voi varmuudella tuntea — nim. elonkorjuun, suuren Elonkorjaajan läsnäolon, oikean vehnän puimisen ja seulomisen, hädän aikana tapahtuvan lusteiden yhteensitomisen ja polttamisen y.m. suhteen.
Pilkka ennustettu.
Apostoli Pietari kertoo mitenkä muutamat uskottomista palvelijoista ja ulkokullatuista tulevat esiintymään pilkkaajina Herran läsnäolon aikana, aivan kuten pilkattiin Noan päivinä (2 Piet. 3: 3, 4, 10, 12.) Huomaa, että Apostoli kirjotti Seurakunnalle, ja että ne pilkkaajat, joista hän kertoo, ovat nimiseurakunnassa ja tunnustavat olevansa innostuneita Herran työstä ja suunnitelmasta ja sellaisia siis, jotka uskovat, että hän joskus on tuleva. Se pilkkaaminen, josta kerrotaan, kohdistuu juuri esilläolevaan asiaan ja esiintyy, kuten me saamme nimikristityiltä kuulla ja tulemme kuulemaan, milloinka vaan Herraa mainitaan ja elonkorjuutyötä esitetään. Kristityt ylipäänsä, kunnes ovat asiaa tutkistelleet, kuvittelevat kirjaimellista tulta, pasuunia, ääniä j.n.e., ja että he saavat nähdä Herran tulevan alas pilvissä loistavalla aineellisella ruumiilla. Kun he silloin kuulevat puhuttavan hänen näkymättömästä läsnäolostansa, eivät he malta, kun ovat niin kiinni maallisissa suunnitelmissansa ja maailmanhengen juovuttamia, tutkia asiaa, jota pitävät varmana, vaan sivuuttavat kysymyksen tutkimiselle arvottomana.
Se on juuri tällaista luokkaa, jotka tunnustavat olevansa kristittyjä, jota apostoli tarkottaa, sanoessaan: "Viimeisinä päivinä [evankelikauden viimeisinä vuosina — elonkorjuuaikana] tulee pilkkaajoita, jotka vaeltavat omien himojensa [suunnitelmiensa, tieteisoppiensa j.n.e.] mukaan sanomaan: 'Missä on lupaus hänen parusiastansa [läsnäolostansa]? Sillä onhan siitä asti, kun isät nukkuivat pois, kaikki pysynyt niinkuin se on ollut luomisesta alkaen'." Kun heitä muistutetaan Herramme lausunnosta (Matt. 24: 37—39; Luuk. 17: 26), että hänen päivinään, hänen läsnäolonsa päivinä kaikki menisi entistä menoaan; ja että, niinkuin Noan aikana, ihmiset söisivät, joisivat, naisivat, istuttaisivat ja rakentaisivat; ja että, niinkuin silloin, maailma ei tietäisi hänen läsnäolostansa, eikä ymmärtäisi lukea niiden suurien ja pian tapahtuvien muutoksien merkkejä, jotka ovat kynnyksellä, on heillä liian suuri kiire ottaakseen todistus huolellisen tarkastuksen alaiseksi ja jatkavat pilkkaamista.
Ah, sanoo Pietari, he unohtavat sen suuren muutoksen, joka tapahtui Noan päivinä; ja sitten kuvailee hän tulella sitä valtaavan ahdistuksen hyökyaaltoa, joka pian on vyöryvä koko maailman yli ja perinpohjin kaatava kumoon kaikki maalliset ja kirkolliset hallitukset [taivaat] saaden koko yhteiskuntarakennuksen [maan] sulamaan — ja jättäen jälkeensä anarkiiaa ja yhteiskunnallista sekasortoa, jota on kestävä kunnes uudet taivaat [uusi hallitusvalta — Jumalan valtakunta] ovat täydellisesti pystytetyt, samoin kuin uusi maa [uusi yhteiskunta järjestettynä uudelle ja paremmalle, rakkauden ja tasa-arvoisuuden oikeudenmukaiselle perustukselle]. Apostoli huomauttaa sitten (värssy 8) että tämä Herran läsnäolon päivä, jota Seurakunta niin kauvan on toivonut ja odottanut, on tuhatta vuotta kestävä päivä — Kristuksen hallituksen tuhatvuotiskausi.
10:ssä värssyssä vakuuttaa hän meille, että "Herran päivä on tuleva [kreik. heko] niinkuin varas" [huomaamatta, salaa; se tulee olemaan läsnä toisten pilkatessa ja lyödessä niitä kanssapalvelijoita, jotka ilmottavat totuuden]. Apostoli kehottaa sen jälkeen pyhiä pysymään erillään maailmasta; ettei politiikka, rahanansio j.n.e. saisi niellä heitä, vaan että he kiinnittäisivät pyrkimyksensä korkeampiin asioihin. Hän sanoo: "Kun nyt Jumalan suunnitelman mukaisesti nykyiset maalliset suhteet ovat ainoastaan hetkellisiä ja tulevat pian antamaan tilaa paremmalle järjestykselle, millaisia tuleekaan meidän olla, kaikessa pyhässä vaelluksessa ja jumalisuudessa? odottaen [engl. Raam. tarkastaen] Jumalan päivän läsnäoloa [parusiaa]" — etsien todistuksia (merkkejä) siitä, että hän on tullut.
Ja, kiitetty olkoon Jumala, hän on niin yltäkyllin pitänyt huolta meistä, että kaikki hurskaat, jotka odottavat sitä päivää, tulevat tietämään siitä ennenkuin vihan tuli täydellisesti puhkeaa. Paavalin kautta vakuuttaa hän meille, ettei ketään valon lapsista jätetä pimeyteen, niin että se päivä tulisi heidän ylitsensä äkkiarvaamatta. (1 Tess. 5: 4.) Me näemme siis vaikka jo olemmekin Herran läsnäolon päivässä ja suuren hädän tulen alussa, että tulee käymään kuten kuvauksellisesti on näytetty (Hm. 7: 1—3.) Myrskyä pidetään aisoissa, kunnes Jumalan uskollisten lasten "otsaan on painettu leima", s.o. kunnes nämä ovat olleet tilaisuudessa saamaan selvän ja oikean käsityksen ajasta, läsnäolosta y.m., joka ei ainoastaan tule antamaan heille lohdutusta, ja olemaan heille suojana, vaan tulee myös olemaan tunnusmerkkinä, leimana eli todistuksena heidän lapseudestansa, johon Herramme viittasi, kun hän lupasi, että pyhä Henki uskollisille "tulevaiset ilmottaisi" — Joh. 16: 13.
Muutamat käsittävät kirjaimellisesti Pietarin lausunnon, että "taivaat hehkuen hajoavat ja katoavat ryskeellä", samoinkuin apostoli Johanneksen kertomuksen Ilmestyskirjassa samasta tapauksesta, samantapaisella kuvauksella: "Taivas poistui niinkuin kirja, jota kääritään kokoon." Luulisi kumminkin yhden ainoan silmäyksen ylöspäin tuhansiin tuikkiviin tähtiin, jotka loistavat miljoonien peninkulmien avaruudessa, pelkkää tyhjyyttä välillänsä, jota ei voi kääriä kokoon eikä sytyttää tuleen, tuokiossa todistavan tarpeeksi vakuuttavasti sellaiselle, että ovat erehtyneet, kun pitävät näitä lausuntoja kirjaimellisina — vakuuttaen heitä, että heidän odotuksensa kirjaimellisesta täyttymisestä on aivan mahdoton.
Siten on Jumala pitänyt salassa ihmiskunnalta, pasuunien, äänien, tulen y.m. kuvien kautta, tiedon (joka ei ollut aijottu maailmallismielisille, vaan ainoastaan vihkiytyneiden pyhien "pienelle laumalle") elonkorjuusta, Herran läsnäolosta, hänen hengellisestä valtakunnastansa j.n.e.; ja kumminkin järjesti hän ne niin, että ne, kun aika tulisi, tulisivat puhumaan selvästi ja painavasti sille luokalle, jolle hän tämän tiedon oli aikonut. Ja samoin kuin ensimäisessä tulemisessa, saatetaan nytkin sanoa samanlaiselle vihkiytyneelle luokalle toisen tulemisen aikana: "Teille Jumalan valtakunnan salaisuus on annettu, mutta noille ulkopuolella oleville kaikki tulee vertauksissa — kuvauksissa ja himmeissä lauseissa — jotta, vaikka onkin Raamattu edessänsä, sitä ei muut kuin vihkiytyneet todellisesti voisi nähdä ja ymmärtää." — Mark. 4: 11, 12.
Maailma ei ole tietämätön niistä ennen kuulumattomista seikoista ja tapauksista, joita nykyaikana tapahtuu, ja niiden enentyvästä merkillisyydestä vuosi vuodelta; mutta kun he eivät näe tuota suuremmoista päämäärää, täyttää tämä kaikki vaan heidän mielensä synkillä aavistuksilla tulevasta pahasta. Niinkuin oli ennustettu, ovat he peloissansa, odottaen sitä, joka on tuleva maailman yli; sillä nyt jo ovat taivaan vallat (nykyiset hallitsevat vallat) alkaneet järkkyä.
Profeetallisen ketjun yhdistäminen.
Edellisessä luvussa esitimme todistuksia, joista ilmeni, että "pakanain ajat", tahi heidän valtuutensa, tulevat täydellisesti päättymään kohta v:n 1914 jälkeen, ja että ne kaikki silloin ovat kukistuneet ja Kristuksen valtakunta kokonaan pystytetty. Siten on selvästi määrätty, että Herran on oltava läsnä ja pystytettävä valtakuntansa sekä käytettävä suurta valtaansa musertaakseen kansoja kuten saviastioita; sillä "näiden kuninkaiden päivinä" — ennen heidän kukistumistansa — s.o. ennen vuotta 1914 — on taivaan Jumala pystyttävä valtakuntansa. Ja se on musertava ja hävittävä kaikki muut. (Dan. 2: 44.) Ja yhtäpitävästi tämän kanssa näemme ympärillämme todistuksia siitä, että nykyisten hallitusten lyöminen, järkyttäminen ja kukistaminen on alkanut, valmistuksena sen valtakunnan pystyttämiselle — vahvalle hallitukselle — "joka ei voi järkkyä."
Seuraavassa luvussa esitetään Raamatun todistus siitä, että 1874 oli Ennalleenasettamisaikojen alkamisen ja siis Herramme palaamisen oikea vuosi. Siitä vuodesta alkaen on hän toteuttanut lupauksensa niille, jotka ovat oikeassa valvomistilassa: — "Autuaat ovat nuo palvelijat, jotka heidän Herransa tullessaan, tapaa valvomasta; totisesti sanon teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät aterioitsemaan ja menee ja palvelee heitä." (Luuk. 12: 37.) Niin, hän on aukaissut meille kirjotukset, osottaen meille totuuden nykyisestä ihanasta luonteestaan, hänen tulemisensa tarkotuksen, tavan ja ajan sekä hänen ilmestymisensä luonteen uskon huonekunnalle ja maailmalle. Hän on kiinnittänyt huomiomme niihin ennustuksiin, jotka selvästi antavat meidän tietää, millä kohdalla nykyään olemme ajan virralla, ja näyttänyt meille järjestyksen työsuunnitelmassaan tänä elonkorjuun aikana. Hän on ensi sijassa näyttänyt meille, että nyt on pyhien korjuu, aika heidän täydelliselle kypsymisellensä ja heidän erottamisellensa lusteista, ja toiseksi, että nyt on aika maan viinipuun kypsymiselle ennenkuin sen hedelmä poljetaan Jumalan Kaikkivaltiaan vihan viinikuurnassa. — Ilm. 14: 1—4, 18—20.
Mutta vaikka lukijalle näin ilmotetaan, mitä seuraavassa luvussa tullaan todistamaan, ei hänen tule odottaa saavansa nähdä sellaisia raamatunpaikkoja, joissa nämä asiat ja vuosiluvut ovat selvästi kirjotetut. Päinvastoin on hänen muistettava, että kaiken tämän on Herra salannut sellaisella tavalla, ettei sitä ole voitu ymmärtää tai oikein käsittää, ennenkuin oikea aika oli tullut, ja silloinkin ainoastaan voivat sen ymmärtää hänen vakavat, uskolliset lapsensa, jotka pitävät totuutta rubiineja kalliimpana, ja jotka ovat halukkaat etsimään sitä, niinkuin hopeata etsitään. Totuutta on, hopean lailla, ei ainoastaan kaivettava kaivoksesta, vaan myös puhdistettava, erotettava kuonasta, ennenkuin sen arvoa saatetaan käsittää. Se, mitä tässä muutamalla sanalla mainitaan, tulee kohta kohdaltaan todistettavaksi; ja joskin monet tulevat uskomaan tiedonantojamme vaivaamatta itseään hakemalla todisteluja Raamatusta, niin ei todellinen totuuden etsijä tule sitä tekemään. Hänen tulee, mikäli mahdollista, tehdä jokaisen kohdan, jokaisen johtopäätöksen, jokaisen todistuksen omakseen, suoraan Jumalan Sanasta, etsimällä kaikki yhdistyspaikat, ja siten on hänen tultava vakuutetuksi esitetyn asian todenmukaisuudesta.
Vaikka Herramme hankkii ja palvelijat kantavat esille sitä, jota sanotaan "ruokaa ajallansa palvelusväellensä" [uskon huonekunnalle], on kumminkin jokaisen, vahvistuakseen siitä, syötävä omasta puolestansa.
Mooseksen ennustamat "ajat, jolloin kaikki ennalleenasetetaan". — Vuosiluku niiden alkamiselle ilmaistu. — Ne eivät voi alkaa ennenkuin suuri Ennalleenasettaja on tullut. — Todistuksia laista. — Vakuuttavia totuuksia profeetoista. — Johdonmukaisia johtopäätöksiä niistä, yksitellen ja yhteisesti tarkastettuina. — Nykyisten merkkien yhtäpitäväisyys näiden kanssa.
Totisesti sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei pienintäkään kirjainta eikä yhtäkään piirtoa katoa laista, ennenkuin kaikki on tapahtunut. — Matt. 5: 18.
Ainoastaan silloin, kun me näemme tyypillisen tahi esikuvauksellisen luonteen Jumalan menettelytavassa Israelin suhteen, voimme saada oikean käsityksen tämän kansan merkillisestä historiasta, tahi ymmärtää, miksi profeetat ja Uuden Testamentin kirjailijat ovat panneet muistiin heidän historiansa tarkemmin kuin kaikkien muiden kansojen. Niissä on Jumala, niinkuin Uuden Testamentin kirjailijat ovat osottaneet, antanut sattuvia valaistuksia suunnitelmistaan sekä Seurakunnan että maailman suhteen. Heidän Tabernaakelijumalanpalveluksensa, joka oli niin tarkasti määrätty jumalallisesti annetussa laissa, vertavuotavine uhrieläimineen ja kaikkine omituisine määräyksineen, heidän juhlansa ja pyhäpäivänsä, heidän sabbattinsa ja kaikki heidän uskonnolliset menonsa, osottavat esikuvina niitä vastaaviin paljon suurempiin todellisuuksiin (antityyppeihin), jotka olivat korkeampia ja suuremmoisempia kuin nämä varjot. Ja apostoli Paavali vakuuttaa meille, että nämä vastakuvat (antityypit) tulevat olemaan täynnä siunausta ihmissuvulle, kun hän sanoo, että laki on vain "tulevan hyvän" varjo (Hebr. 10: 1; 8: 5; Koi. 2: 17); Herramme vakuuttaessa meille yllämainituissa lauseissa, että kaikki se hyvä, jota esikuvataan, varmasti tulee täyttymään.
Kumminkin on meidän, tutkistellessamme esikuvia, huolellisesti harkittava sitä erehdystä, jonka useat hyväntahtoiset henkilöt tekevät, jotka, nähdessään Raamatussa olevan merkillisiä esikuvia, menevät niin pitkälle, että he käsittelevät jokaista luonnetta ja tapausta Raamatussa esikuvauksellisena joutuen siten väärälle tolalle pelkästä uteliaisuudesta ja kekseliäisyydestä. Me emme rakenna niin epävarmalle perustukselle, kun tutkimme juutalaisen lain menoja, jotka erityisesti ovat annetut esikuviksi ja apostolitkin ovat ne sellaisiksi selittäneet. Emme voikaan sivuuttaa näitä esikuvia omistamatta niille tarpeellista huomiota ja huolellisesti tutkimatta, mitä ne opettavat. Vielä vähemmin voimme omistaa aikaa aprikoimisiin tahi uskomme rakentamiseen pelkille arveluille.
Kun Herramme sanoi, ettei ainoakaan kirjain tahi piirre laista häviäisi, kunnes se tulisi täytetyksi, niin ei hän ainoastaan tarkottanut liittovelvollisuuksien täyttämistä, jotka kuuluivat kaikille niille, jotka olivat tämän lakiliiton alaisia, ja jonka täyttymyksen hän itse suoritti antamalla oman henkensä heidän edestänsä, vaan hän tarkotti jotakin enemmän: hän tarkotti sen lisäksi, että kaikki ne siunaukset, jotka siinä olivat esikuvauksellisesti lausutut, tulisivat myös varmasti täytetyiksi niiden vastakuvissa.
Kaikissa juutalaisissa menoissa, ei Jumala ole antanut ilmaista ainoatakaan tarkotuksetonta esikuvaa tahi sellaista, joka häviäisi täyttymättä; ja kaikkien näiden esikuvien pitäminen, suorittaminen jatkui, kunnes niiden täyttäminen ainakin oli alkanut. Kaikkia esikuvia täytyi alituisesti uudistaa, kunnes vastakuva tuli näkyviin; sillä esikuvan pitäminen ei ole sama kuin sen täyttäminen. Täyttäminen saavutetaan, kun esikuva lakkaa, todellisuuden, vastakuvan korvatessa sitä.
Niin tuli esimerkiksi passah-karitsan teurastaminen täytetyksi Kristuksen, "Jumalan Karitsan" kuolemassa, ja sen kautta alkoi erityinen siunaus vastakuvauksellisille esikoisille, evankelikauden uskovaisille. Se siunaus, jota tämä esikuva kuvaa, ei ole vielä täydellisesti täyttynyt, vaikka sen täyttyminen alkoi Kristuksen, meidän Pääsiäislampaamme kuolemalla. Sillä tavalla näyttäytyy jokainen laissa määrätty meno olevan täynnä esikuvauksellista merkitystä. Se tarkkuus, jolla jokainen esikuvien yksityiskohta oli suoritettava koko juutalaisena aikana, antaa täyden merkityksen Herramme ylempänä lainatuille sanoille — että jokainen pieni asianhaara, jokainen piirre ja kirjain, on yhtä tarkasti täytettävä, kuin se oli huolellisesti pidettävä lain menoissa.
Tässä luvussa aijomme tutkia sitä esikuvallista piirrettä Mooseksen laissa, joka on tunnettu riemuvuoden nimellä, ja näyttää, että se oli aijottu esikuvaamaan suurta ennalleenasettamista, ihmissuvun nostamista lankeemuksesta, joka tulee toimitettavaksi tuhatvuotiskautena; että se rakenteeltaan oli valaistuksena tulevalle ennalleenasettamiselle ja että se siinä tavassa, jolla aika sen pitämiselle määrättiin, antaa ohjeita profeetallisen ajan laskemiselle, joka, kun se oikein ymmärretään ja sovellutetaan, selvästi ilmaisee ajan vastakuvan alkamiselle, ennalleenasettamiselle. — Apt. 3: 19—21.
Koska riemuvuosi oli osa laista ja koska sen uudistaminen tahi pitäminen ei täytä sitä, ja koska Herramme selitti, ettei esikuva voinut hävitä täyttymättä, ja sitäpaitsi, koska tiedämme, ettei sellaista, kaiken ennalleenasettamista, jota on ennustettu "kaikkien pyhien profeettojen suun kautta maailman alusta" ja jota riemuvuodella esikuvattiin, vielä ole tapahtunut, niin tiedämme, että se tulevaisuudessa on täyttyvä.
Israelin Riemuvuosi.
Riemuvuosi oli levon ja virkistyksen sabbatti sekä kansalle että maalle, jonka Jumala heille antoi. Se oli tärkein sabbattien eli lepoaikojen jaksossa. [Sana "sabbat" merkitsee lepoa.] Heillä oli sabbatti-päivä joka seitsemäs päivä; ja kerran vuodessa saavuttivat nämä esikuvaukselliset sabbatit klimaksin — s.o. seitsemää tällaisen sabbatin jaksoa, jotka siten tekivät yhteensä neljäkymmentäyhdeksän päiväisen aikakauden (7X7=49) seurasi Riemupäivä, viideskymmenes päivä (3 Moos. 23: 15, 16), juutalaisten kesken tunnettu helluntain nimellä. Se oli ilon ja kiitoksen päivä.
Sabbatti-vuosi sattui joka seitsemäs vuosi. Sinä vuonna sallittiin maan levätä, eikä mitään laihoja saatu kylvää. Näiden sabbatti- [lepo-] vuosien klimaks saavutettiin samalla tavalla kuin helluntai tahi viideskymmenes sabbatti-päivä. Seitsemän sabbattivuotta, käsittäen seitsemän kertaa seitsemän vuotta tahi neljäkymmentäyhdeksän vuotta (7X7=49) tekivät yhden sabbattivuosijakson, ja sitä seuraava vuosi, viideskymmenes vuosi oli Riemuvuosi.
Tarkastakaamme nyt, mitä Raamattu kertoo siitä ja huomatkaamme, miten sopivasti se kuvaa suurta ennalleenasettamisvuosituhatta.
Kun Israelin lapset tulivat Kaanaaseen, jaettiin maa heidän kesken arvan kautta heidän heimojensa ja sukujensa mukaan. Senjälkeen saattoi menestys enentää, tahi vastoinkäyminen vähentää heidän yksityistä omaisuuttaan, miten aina sattui. Jos joku henkilö velkaantui, saattoi hän tulla pakotetuksi myymään osansa, jopa koko omaisuutensakin ja perheineen menemään orjuuteen. Mutta Jumala piti yltäkyllin huolta niistä, joille ei käynyt hyvin: hän piti huolta siitä, etteivät sellaiset epäsuotuisat olosuhteet jatkuneet ainaisesti, vaan että kaikki heidän keskinäiset asiansa — velat ja saatavat — laskettiin ainoastaan Riemuvuoteen, jolloin kaikki vapautettiin vanhoista velkasitoumuksista j.n.e. alkaakseen uudelleen seuraavaa viisikymmenvuosikautta.
[Jotakuinkin samanlainen toimenpide konkurssilain yhteydessä on huomattu sopivaksi meidän ajallemme ja maallemme (Amerika), jossa siten on annettu tunnustusta samalle periaatteelle. Siitä ei sentähden seuraa että velan kuolettaminen joka viideskymmenes vuosi ja juutalainen muoto soveltuisivat paremmin meille kuin nykyinen tapa; sillä juutalaisiin nähden, eivät aika, asianhaarat y.m. erityisesti olleet heitä itseään, heidän hyötyään ja asioitaan varten, vaan olivat ne erityisiä profeetallisia kuvauksia ja opetuksia, jotka tarkoittivat Jumalan suunnitelmaa ja sen kehitystä tulevaisuudessa.]
Siten oli jokainen viideskymmenes vuosi, joka laskettiin heidän tulostansa Kaanaaseen, israelilaisille riemuvuosi, ilon ja ennalleenasettamisen aika, jolloin hajaantuneet perheet jälleen yhdistettiin ja kadotetut kodit ja tilat annettiin takasin. Eipä ihmettä, että sitä nimitettiin Riemuvuodeksi. Jos omaisuutta oli myyty velasta, saattoi sellaista myymistä pitää kiinteimistön luovuttamisena seuraavaksi Riemuvuodeksi; ja sen myymähinta riippui siitä, oliko seuraava Riemuvuosi lähellä tahi kaukana.
Tästä lakimääräyksestä kerrotaan 3 Moos 25: 10—16 ja kuuluu näin: "Ja teidän pitää sen viidennenkymmenennen vuoden pyhittämän, ja julistaman vapautta maassa kaikille niille, jotka siinä asuvat; sillä se on teidän Riemuvuotenne; silloin pitää kunkin saaman takasin oman perintömaansa jokainen sukunsa omaisuuden… Jos jotakin myöt lähimmäisellesi, taikka ostat jotakin häneltä niin älköön toinen toistansa pettäkö. Vaan vuosien luvun jälkeen Riemuvuodesta pitää sinun ostaman lähimmäiseltäsi, ja vuodentulon jälkeen pitää hänen sinulle myömän. Jota useammat vuodet ovat sitä enemmän korota hinta, mitä harvemmat vuodet ovat sitä enemmän alenna hinta; sillä vuoden tulojen luvun jälkeen myöpi hän sinulle."
Tämä järjestys, jonka Jumala antoi heille Mooseksen heidän johtajansa ja esikuvauksellisen valittajan kautta, oli itsessään siunattu asia, mutta se esikuvasi suurempaa siunausta, joka oli Jumalalla mielessä — koko ihmiskunnan vapauttamista synnin velasta ja sen ikeestä ja orjuudesta, Kristuksen meidän Herramme, tuon suuren välittäjän ja Lunastajan kautta, jota Mooses esikuvasi. (5 Moos 18: 15). Juuri tällä tavoin esikuvissa, Mooses kirjotti Kristuksesta ja niistä siunauksista, jotka tulevat hänen kauttansa (Joh. 5: 46; 1—46) — tuosta suuresta ennalleenasettamisesta ja suuresta Riemuvuodesta, joka on tuleva koko katoavaisuuden ikeen ja synnin orjuuden alla huokaavalle ihmissuvulle.
Jos varjo tuotti esikuvaukselliselle kansalle onnea ja iloa, niin on todellisuus, todellinen ennalleenasettaminen tuottava ääretöntä riemua ja on todellisesti tuleva ihanaksi Riemuvuodeksi kaikelle kansalle — koko maailmalle, Israel siihen luettuna, jota maailmaa tämä kansa juuri esikuvasi, samoin kuin sen papisto Seurakuntaa "kuninkaallista papistoa." Joskaan meillä ei olisi varmoja tietoja siitä, että asia on niin, eikö olisi kyllin syytä olettaa, että sama ääretön rakkaus, joka piti nuolta Israelin ajallisesta menestyksestä, tuosta "uppiniskaisesta kansasta", paljon enemmän huolehtisi koko maailman pysyväisestä menestyksestä, maailman, jota Jumala niin rakasti, että hän lunasti sen, heidän vielä syntisinä ollessaan. Ja tässä lienee paikallaan huomauttaa seikasta, jota myöhemmin tarkemmin osotetaan, että niinkuin israelilaiset eräässä suhteessa esikuvasivat uskovaisia evankelikautena, niin esittivät he toiselta puolen katsoen, kaikkia, jotka tulevana aikakautena uskovat Jumalaan ja jättäytyvät hänen johdettaviksensa. Ja juuri siinä merkityksessä me nyt tarkastamme heitä. Heidän liittonsa, joka oli vahvistettu härkäin ja kauristen verellä, esikuvasi uutta liittoa, joka on vahvistettu parempien uhrien verellä, jossa maailman sovinto tulevan ajan suhteen on aikaansaatava. Heidän sovintopäivänsä ja syntiuhrinsa, esikuvasivat, vaikka olivatkin ainoastaan sille kansalle ja sen syntien edestä, "parempia uhreja" ja todellista sovitusta "koko maailman syntien edestä." Mutta huomaa, ettei Riemuvuosi ollut Israelin papistolle joka esikuvasi (evankelista Seurakuntaa), vaan ainoastaan yleiselle kansalle, sillä papisto ei saanut mitään omaisuutta, eikä niinmuodoin voinut kadottaa mitään, eikä saada mitään takasinkaan. Riemuvuosi oli koko kansalle, paitsi pappisheimolle, eikä sentähden esikuvannut niitä siunauksia, jotka tulevat Seurakunnan "Kuninkaallisen Papiston" osaksi, vaan ennalleenasettamissiunauksia — maallisia siunauksia —, jotka, kun aika on tullut, tulevat kaikkien niiden osaksi, jotka uskovat ja seuraavat Jumalaa.
Se, mitä tämä esikuva opettaa, on täydellisesti yhtäpitävä sen opetuksen kanssa, jonka saimme tutkiessamme Aikakausien jumalallista suunnitelmaa. Se osottaa ilmeisesti "niitä aikoja, jolloin kaikki asetetaan ennalleen ja joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut (engl. Raam. kaikkien) pyhien profeettain suun kautta." Mooses oli yksi profeetoista; ja tässä puhuu hän erityisesti ihmisen alkuperäisen tilan ja vapauden ennalleenasettamisesta, joka niin kauvan on ollut kadoksissa, myytynä synnin alle. Esivanhempaimme erehdyksestä kadotettiin kaikki: kaikki oikeudet menetettiin ja kaikki tulivat Synti-tyrannin orjiksi ja olivat kykenemättömiä vapautumaan. Katoavaisuuden orjuus — kuolema — on surkealla tavalla rikkonut perhepiirin. Kiitetty olkoon Jumala luvatusta lunastajasta! Riemuvuosi on kohta käsissä, ja pian saavat Kuoleman vangit ja Synnin orjat jälleen alkuperäisen perintönsä maan — Jumalan lahjan Jeesuksen Kristuksen, uuden liiton välittäjän ja vahvistajan kautta.
Vaikka esikuvauksellisena Riemuvuonna saatiin nauttia useista vapauksista ja siunauksista heti, meni todennäköisesti suurin osa vuodesta asioiden selvittelemiseen ennenkuin kaikki olivat saaneet täydelleen takasin vapautensa, oikeutensa ja omaisuutensa. Niin myös vastakuvassa, tuhatvuotisessa ennalleenasettamisajassa. Se tulee alkamaan perinpohjaisilla uudistuksilla, tullaan huomaamaan oikeuksia, vapautta ja omaisuuksia, jotka kauvan ovat olleet kadonneina näkyvistä; mutta täydellinen kaiken sen ennalleenasettaminen (tottelevaisille), joka alkujaan on ollut kadotettu tulee vaatimaan koko tämän ennalleenasettamisajan — tuhatta vuotta.
Varmaa on, ettei mitään Riemuvuoden vastakuvaa vielä ole ollut; ja Herramme lausunnon perustuksella olemme myös yhtä varmat, ettei esikuva saattanut hävitä täyttymättä: "Mutta pikemmin taivas ja maa katoavat, kuin yksikään lain piirto häviää." (Luuk. 16: 17.) Mutta näyttää siltä, kuin tämä paikka laista olisi hävinnyt. Totta on, että esikuvaa, jota pidettiin säännöllisesti joka viideskymmenes vuosi, niin kauvan kun israelilaiset olivat omassa maassaan, ei ole pidetty Baabelin vankeuden jälkeen. Näyttää sentähden siltä kuin tämä kohta laista olisi "hävinnyt" ilman edes täyttymisen alkuakaan. Mitä meidän on sanottava tästä Herramme sanojen näennäisestä ristiriitaisuudesta? Mutta onko todella niin? Tahi voidaanko löytää Riemuvuoden vastakuvaa, joka alkaa siitä, missä viimeksi pidetty esikuvallinen riemuvuosi päättyi? Kyllä, vastaamme; selvästi merkitty vastakuva alkoi juuri siinä kohdassa ja suuremmassa ja suuremmoisemmassa asteikossa, niinkuin vastakuvien laita on. Me näemme todellisesta täyttymisestä, että esikuvaan sisältyivät jaksot niin hyvin kuin Riemuvuodetkin, joihin ne kohosivat, ja että samaa menettelytapaa (kertolaskua), jonka kautta esikuvauksellinen Riemuvuosi saatiin selville, oli käytettävä laskiessa aikaa vastakuvallekin — maan suurelle Riemuvuodelle. Kun viimeinen esikuvauksellinen Riemuvuosi oli pidetty ja päättynyt, alkoi se suuri jakso kulua, jonka päättyessä vastakuvauksellinen Riemuvuosi eli ennalleenasettamiskausi oli alkava.
Olemme jo maininneet sabbattiaikojen laskemistavan — että nimittäin kertomalla sabbattia eli seitsemättä päivää seitsemällä (7X7=49) saatiin helluntai, näitä seuraava Riemupäivä; ja kertomalla seitsemännen vuoden seitsemällä (7X7=49) saatiin se jakso, joka johti viidenteenkymmenenteen tahi Riemuvuoteen. Jos me nyt sovellutamme samaa periaatetta, on selvää, että tullaksemme suureen vastakuvaan, jota etsimme, on meidän kerrottava samalla tavalla Riemuvuosi omalla luvullaan — s.o. kertoa viideskymmenes vuosi viidelläkymmenellä. Siis on vastakuvauksellinen jakso tämän kertolaskutavan mukaan, jota meille tässä opetetaan, laskettava kertomalla esikuvauksellinen riemuvuosi tahi viideskymmenes sabbattivuosi viidelläkymmenellä, samoin kuin siihen tullaksemme kerroimme seitsemännen vuosisabbatin seitsemällä. — 3 Moos. 25: 2—13.
Jos me seuraamme tätä jumalallista ilmotettua laskutapaa, avautuu meille ihmeellisiä tuloksia, jotka vakuuttavat meitä, että meillä on oikea avain ja että me käytämme sitä niinkuin Hän, joka on laatinut tämän jalokivilippaan, on aikonut. Kun kerromme viisikymmentä kertaa viisikymmentä, saamme tuon pitkän ajan kaksituhatta viisisataa vuotta (50X50=2500) sen suuren jakson pituudeksi, joka alkoi kulua, kun Israelin viimeinen esikuvauksellinen Riemuvuosi päättyi ja joka on kohoava huippuunsa suuressa vastakuvauksellisessa Riemuvuodessa. Me tiedämme, että sellainen jakso on täytynyt alkaa kulua, kun esikuva lakkasi; sillä jos ei ainoakaan kirjain tahi piirto laissa saattanut hävitä ilman että täyttyminen edes alkoi, ei Riemuvuotta — esikuvaa, joka oli paljon enemmän kuin kirjain tahi piirto, todellakin suuri ja tärkeä kohta laissa, voitu antaa hävitä, ennenkuin oikea aika oli tullut, jolloin sen vastakuva oli alkava. Ettei Riemuvuoden vastakuva missään tapauksessa alkanut, kun Israelilaiset lakkasivat pitämästä sitä, on selvää. Me voimme siis olla varmat, että suuremmoinen jakso silloin alkoi kulua. Uusi pitkä jakso alkoi silloin, vaikka Israel ja koko maailma ovat tietämättömiä sekä siitä, että suuri jakso on ollut kulumassa, että siitä suuresta vastakuvauksellisesta Riemuvuodestakin, jolla se tulee päättymään. Emme saa odottaa, että tuo suuri Riemuvuosien Riemuvuosi on alkava tämän jakson jälkeen, vaan että se vastakuvana on ottava viidennenkymmenennen tahi jakson viimeisen Riemuvuoden paikan. Vastakuva ei milloinkaan seuraa esikuvansa jälessä, vaan ottaa sen paikan samana vuonna. Niinmuodoin on 2500:das vuosi, joka tulee olemaan suuri 50:nes riemuvuosi, vastakuva, todellinen Riemuvuosi tahi ennalleenasettaminen. Mutta vuoden sijasta esikuvassa tulee tämä olemaan suurempi; se tulee olemaan suuren tuhatvuotisriemukauden — tuhatvuotiskauden alku. Aivan samalla tavalla on käynyt jokaisen esikuvan täyttymiseen nähden, johon aikaa on sisältynyt. Niinpä tapahtui pyhän Hengen helluntaivuodatus esikuvauksena helluntaipäivänä — eli viidentenäkymmenentenä päivänä. Kristus, meidän passah-uhrimme kuoli samana iltana, jona esikuvauksellinen lammas määräyksen mukaan oli tapettava — päivää aikasemmin tahi päivää myöhemmin ei käynyt päinsä. Samalla tavalla ei tässäkään kelpaa vuosi jälkeen tahi vuosi ennen 2500:taa, vuodeksi, joka päättää esikuvauksellisen jakson; vaan juuri tämä vuosi, alkaen lokakuussa v. 1874 on täytynyt alkaa vastakuvan tahi ennalleenasettamisajat.
Esikuvan pitäminen ei voinut lakata ennenkuin alettiin laskea suurta (50X50) jaksoa. Se tärkeä kohta, josta meidän on otettava selvää, on siis tarkka vuosiluku, jolloin Israelin kansa piti viimeisen esikuvauksellisen riemuvuoden. Sitten kun tämä vuosiluku on tullut varmasti vahvistetuksi, on hyvin yksinkertainen asia laskea suuri jakso viisikymmentä kertaa viisikymmentä tahi kaksituhattaviisisataa vuotta ja siten lopullisesti määrätä vuosiluku, maan suuren Riemuvuoden — kaiken ennalleenasettamisaikojen alkamiselle.
Mutta meidän on valmistauduttava näkemään ainoastaan alkutapahtumia tästä äärettömän suuresta tehtävästä, kaiken ennalleenasettamisesta. Esikuvauksellisen Riemuvuoden ensimäisinä päivinä toimitettiin verrattain vähän; ja samalla tavalla on meidän odotettava näkevämme ainoastaan vähän tulevan suoritetuksi suuren tuhatvuotiskauden alussa, sen ensimäisinä vuosina. Ensimäinen työ esikuvauksellisena Riemuvuotena oli luonnollisesti koettaa ottaa selvää entisistä oikeuksista ja omistamisista sekä saada selville, mitä nykyään puuttui. Tehdessämme tämän vertailun, on meidän odotettava vastakuvassa juuri sitä, mitä näemme ympärillämme tapahtuvan; sillä me olemme jo, kuten kohta osotetaan, suuressa vastakuvauksellisessa riemukaudessa, ja olemme olleet siinä lokakuusta v. 1874. Mitä näemme ympärillämme? Me näemme, että kansa alkaa ruveta etsimään alkuperäistä Jumalan lahjottamaa perintöään, ja ottamaan selvää nykyisistä puutteista, oikeuksista j.n.e. jolloin monet tietämättömyydessä ja itsekkäisyydessä vaativat sellaistakin, joka kuuluu toisille; ja että ne, joilla jotakin on, koettavat säilyttää itselleen niin paljon kuin voivat — joka aiheuttaa toraa, riitaisuutta, lakkoja ja työmiesten sulkemista työstä, suuremmalla tahi pienemmällä oikeudella ja vääryydellä molemmin puolin, kaikki asioita, jotka lopullisesti ovat jätettävät Kristuksen tuomittaviksi, niinkuin riitaisuudet lain aikana vietiin Mooseksen ratkaistaviksi, ja Mooseksen jälkeen niille, jotka istuivat Mooseksen istuimella (Matt. 23: 2.) Lähtekäämme nyt, tietoisina näistä johtopäätöksistä ja odotuksista, etsimään sitä vuosilukua, jonka Jumala ilmeisesti on kätkenyt meille tässä esikuvassa, "jotta tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjottanut", ja jota nyt on aika ymmärtää.
Meillä ei ole mitään suoranaista tiedonantoa Raamatussa israelilaisten esikuvauksellisten Riemuvuosien pitämisestä, joka näyttäisi, mikä oli viimeinen, joka pidettiin. Me pidämme sen Riemuvuoden vuosiluvun, joka oli lähinnä ennen Baabelm vankeutta ja maan seitsenkymmenvuotista autiona oloa viimeisenä, kahdesta syystä: Ensinnäkin se ei voinut olla autiona olemisen jälestä, koska varmaan esikuva silloin lakkasi, "katosi", sillä kun maa oli autiona seitsemänkymmentä vuotta ja kansa vankeudessa vieraassa maassa, niin Riemuvuosi, joka sattui johonkin aikaan näinä seitsemänäkymmenenä vuotena, täytyi jäädä pitämättä. Tarvitaan ainoastaan silmäys nähdäkseen, että käskyt ja määräykset Riemuvuoden pitämisestä eivät voineet tulla täytetyiksi, kun he kansana olivat vankeudessa, ja maa oli autiona. Siten me näemme, että esikuva katosi joko silloin tai ennen tätä autionaoloaikaa. Jälkeenpäin se ei voinut tapahtua. Ja milloin tahansa esikuvan pitäminen lakkasikaan, on suuri vastakuvan jakso pakosta alkanut vieriä. Yksi ainoa pitämättä jäänyt esikuva ilmaisi, että esikuva oli lakannut, ja että se jakso, joka johtaa vastakuvaan, oli alkanut. Sitäpaitsi eivät israelilaiset Baabelin vankeuden jälkeen enää koskaan täydellisesti omistaneet maata; he ja heidän maansa ovat siitä asti olleet pakanain vallan alla.
Toiseksi: Jokaisesta tätä ennen sattuneesta vankeudesta pelasti Jumala heidät vihollisistansa kyllin ajoissa, jotta he ennättäisivät takaisin omaan maahansa pitämään Riemuvuotta, ja siten jatkaakseen sitä esikuvana oikeaan aikaan asti, kunnes suurta (50X50) jaksoa alettaisiin laskea; sillä heidän edelliset vankeutensa eivät milloinkaan, niinkuin näyttää, kestäneet neljääkymmentä vuotta kauvemmin, joten he siis riemuvuosijärjestyksen mukaisesti saattoivat tulla vapaiksi ja kukin saada takasin perintönsä kunakin Riemuvuonna. Sitäpaitsi, kun kohta tulemme näyttämään, että, laskemalla noiden Baabelin seitsemänkymmenen autiona olemisen vuoden alusta, suuri jakso päättyy vuotena 1875, tulee kaikille selviämään, ettei se voinut alkaa ennen Baabelin vankeutta; sillä jos me ajattelemme sen alkaneen ainoastaan yhtä riemuvuotta aikasemmin, johtuisi siitä, että jakso päättyisi viittäkymmentä vuotta ennen 1875:tä, nim. 1825, ja varmastikaan ei sinä vuonna alkanut mikään ennalleenasettamisen Riemukausi.
Siten vakuutettuina, ettei viimeinen esikuvauksellinen riemuvuosi, josta suuri (50X50) jakso lasketaan, ollut ennen eikä voinut olla Baabelin vankeuden jälkeen, ja että se siis, joka oli lähinnä ennen vankeutta, oli viimeinen esikuvauksellinen riemuvuosi, ja että sen päätyttyä suuri hiljainen jakso alkoi kulua, menemme nyt määräämään tarkkaa aikaa viimeiselle esikuvaukselliselle Riemuvuodelle, seuraavalla tavalla: —
Koska vuosisabbattijärjestelmä oli yhteydessä heidän maansa, Kaanaan, ja heidän perintö-osansa kanssa, siinä olisi ensimäistä neljäkymmentäyhdeksänvuotisjaksoa, joka johti ensimäiseen riemuvuoteen, alettava laskea heidän tulostansa Kaanaaseen. Tämä hyvin perusteltu otaksuma saa täyden vahvistuksen Herran sanassa: "Kun te tulette siihen maahan, jonka minä teille annan, niin maa pitäköön Herralle lepoa. Kuusi vuotta pitää sinun peltosi kylvämän, ja kuusi vuotta viinimäkesi leikkaaman, ja sen hedelmät kokooman, mutta seitsemäntenä vuonna [tulon jälkeen maahan] pitäköön maa Herralle sen suuren lepopyhän, jona ei sinun pidä kylvämän sinun peltoasi, taikka leikkaaman sinun viinimäkeäsi." Siis alkoi se jakso, jossa oli seitsemän kertaa seitsemän, tahi neljäkymmentäyhdeksän vuotta (7X7=49) heti kulua, ja viideskymmenes vuosi tulon jälkeen Kaanaaseen oli ensimäinen esikuvauksellinen Riemuvuosi.
[Muutamat ovat esiintuoneet sen ajatuksen, että kun kuusi vuotta kului sotiin, ennen kuin maan jakaminen päätettiin, ei riemujaksojen laskeminen voinut alkaa sitä ennen. Mutta ei, he tulivat maahan, kun menivät Jordanin yli, ja käsky kuuluu: "Kun te tulette siihen maahan", eikä: Kun te olette jakaneet maan. Maa jaettiin pala palalta näiden kuuden vuoden aikana, mutta he eivät saaneet omistaa koko maata näinä vuosina, eikä jonkun aikaa sen jälkeenkään — ennenkuin viholliset olivat karkotetut, joka ei eräissä suhteissa koskaan tapahtunut. (Katso Josua 18: 2, 3; 17: 12, 13; 23: 4, 7, 13, 15). Siis jos olisivat jättäneet jaksojen laskemisen alottamisen kunnes täydellisesti olisivat omistaneet koko maan, eivät he milloinkaan olisi voineet sitä alkaa.]
Me näemme kääntymällä ajanlaskulliseen tauluun, että 969 vuotta kului tulosta Kaanaaseen aina seitsenkymmenvuotiseen autiona oloon asti.
Maan jakamiseen…………. 6 vuotta
Tuomarien aikakausi……… 450 "
Kuninkaiden aikakausi……. 513 "
Yhteensä 969 "
Me saamme tietää montako riemuvuotta olivat pitäneet siihen asti jakamalla 969 vuotta 50:nellä. Viisikymmentä sisältyy yhdeksäntoista kertaa 969:sään, joten se siis oli riemuvuosien luku, ja jälellä olevat 19 vuotta ilmottavat meille, että yhdeksästoista, joka oli viimeinen esikuvauksellisista Riemuvuosista, oli juuri yhdeksäntoista vuotta ennen maan autiona olemisen ja heidän, Baabelin vankeudessa olonsa alkua, ja yhdeksänsataaviisikymmentä vuotta Kaanaaseen tulon jälkeen.
Siis silloin, tasan yhdeksäntoista vuotta ennen heidän maansa "seitsenkymmenvuotista autiona oloa" viimeisen riemuvuoden — yhdeksännentoista loputtua — alettiin laskea suurta 2500 vuoden (50X50=2500) jaksoa; ja tulee olemaan aivan yksinkertainen asia saada selville, milloin nämä 2500 vuotta päättyivät ja milloinka siis kahdestuhannesviidessadas vuosi, suuren vastakuvauksellisen riemuajan alkaminen, alkoi. Niinkuin seuraa: —
Viimeisestä tahi yhdeksännestätoista
Riemuvuodesta maan autionaolemiseen……………. 19 vuotta
Autiona olemisen aika………………………… 70 "
Siitä ajasta, jolloin Kyyro asetti Israelin kansan
ennalleen, siihen vuoteen, jota nimitetään A.D.
(Anno Domini — Herramme vuosi)……………….. 536 "
____
Siis heidän viimeisestä riemuvuodestaan vuoteen 1 . 625 "
Niiden vuosien lukumäärä, joita tarvitaan v:sta 1
täyttämään 2500 vuotisjaksoa…………………. 1875 "
Viimeksi pidetystä Riemuvuodesta — ____
Yhteensä 2500 "
Siten huomaamme, että kahdestuhannesviidessadas vuosi alkoi v. 1875 alussa, joka juutalaisen porvarillisen ajan mukaan laskettuna (3 Moos. 25: 9) alkoi noin lokakuussa 1874. Jos siis suuri riemuaika olisi kestänyt vaan yhden vuoden, olisi se, esikuvansa lailla, alkanut lokakuussa 1874, 2499 vuoden lopulla, ja päättynyt lokakuussa 1875. Mutta tämä ei ole esikuva, vaan todellisuus: se ei ollut riemuvuosi, vaan vastakuvauksellinen aika kaiken ennalleen asettamisen tuhatta vuotta, jotka alkoivat lokakuussa 1874.
Siten näemme, ettei Israelin Riemuvuosi ainoastaan selvästi ja nimenomaan esikuvannut suuria "kaiken ennalleenasettamisaikoja, joista Jumala on puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa suun kautta maailman alusta asti", vaan ilmaisee myöskin sen laskemistapa yhtä selvästi vuosiluvun maan suuren Riemuvuosikauden alkamiselle. Jos emme omaksu näitä päätelmiä, emme huomaa muuta vaihtoehtoa, kuin että tämä esikuva hävisi täyttämättä, vaikka Herramme mitä varmimmin sanoi, ettei niin voinut käydä — että maan ja taivaan olisi helpompi hukkua kuin ainoankaan kirjaimen tahi rahdun häviäminen täyttymättä. (Matt. 5: 18.) Me omaksumme ne tosiasiat, jotka tällä tavalla ovat jumalallisesti ilmotetut, miten hämmästyttäviä ne johtopäätökset ovatkaan, jotka niistä järjellisesti täytyvät johtua.
Mutta mitkä ovat ne päätökset, joihin näistä Raamatun opetuksista tullaan? Ajatelkaamme järjen kannalta, mitä tästä täytyy seurata, ja katselkaamme sitten, antavatko toiset Raamatun paikat tukea, taikka vastustavatko ne näitä johtopäätöksiä. Ensiksi päätämme, että kun hetki on tullut ennalleenasettamisaikojen alkamiselle, niin silloin on hetki myös tullut suuren ennalleenasettajan läsnäololle, Tämä olisi hyvin järkevä väitös, mutta siitä tulee paljon enemmän kuin väitös, kun apostolin varma, henkeyttämä lausunto vahvistaa sen sanoessaan: "jotta (kun engl. Raam.) Herran [Jehovan] kasvoilta, koittaisi virkistyksen ajat… ja hän lähettäisi teitä varten määrätyn Kristuksen Jeesuksen. Hänet oli taivaan otettava vastaan ja pidettävä niihin aikoihin asti, jolloin kaikki asetetaan kohdalleen (ennalleen) ja joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta." — Apt. 3: 19—21.
[Se ajatus, joka on pohjana tälle lausetavalle, on tavallinen meillä ja oli paljon tavallisempi itämaalla muinoin; kasvonsa näyttäminen oli merkki hyväntahtoisuudesta, ja selkänsä kääntäminen oli epäsuosion merkki. Niin oli kirjotettu Herrastamme ensimäisessä tulemisessa, että "me peitimme kasvomme" häneltä, s.o. hävettiin eikä tahdottu tunnustaa häntä. Samalla tavalla sanotaan Jehovasta, "ettei hän tahtonut katsella syntiä" ja peitti kasvonsa syntiseltä. Mutta nyt, kun lunastushinta on maksettu, odottaa Jehova määrättyä aikaa, ollakseen armollinen. Silloin hän ei enää tule olemaan epäsuosiollinen ihmisille, eikä kohtele heitä syntisinä, kääntäen selkänsä, vaan tulee lähettämään heille virvotusta kasvoistansa, suosiotansa, ja tulee lähettämään Jeesuksen, asiamiehensä kaiken ennalleenasettamisessa. Sama ajatus on englantilaisessa laulussa: "Käännä kasvosi puolemme, niin kaikki on valoisaa".]
Ainoastaan tässä henkeyttämässä lausunnossa, on meillä selvä todistus, että hetki on tullut Herramme toiselle tulemiselle, kun hetki oli tullut ennalleenasettamisaikojen alkamiselle, s.o. lokakuussa 1874, niinkuin riemuvuosijärjestelmästä ilmenee. Näyttää todella olevan epäilemätöntä, että Riemuvuosi, kaiken muunkin tavalla tässä armotaloudessa järjestettiin "meidän sovitukseksemme, [meidän opetukseksemme], jotka olemme joutuneet maailman loppuaikoja elämään." (1 Kor. 10: 11.) Yksi asia näyttää selvältä — ellei se ole hyödyksi meille, on se tähän asti ollut melkein hyödytön; sillä Raamattu ilmottaa meille, etteivät juutalaiset milloinkaan täydellisesti ja oikealla tavalla pitäneet esikuvaa, edes yhdeksänätoista ensimäisenä Riemuvuonna. (3 Moos. 26: 35.) Heille oli epäilemättä melkein mahdotonta hillitä voitonpyyntiään. Se järjestettiin kaikkien ennustusten ja esikuvien tapaisesti, epäilemättä heittämään valoa, milloin ja missä sitä tarvittiin vanhurskasten tielle — johtamaan Kristuksen ruumiin "jalkoja".
Muistutelkaa nyt, mitä näytettiin edellisessä luvussa Herramme palaamisen ja ilmestymisen tavasta, ettette loukkautuisi väärien käsityksien johdosta, mitä tähän kohtaan tulee. Muistakaa myös, että "niinkuin oli Noan päivinä, niin on myös ihmisen Pojan läsnäolo [kreik. parusia] oleva; sillä niinkuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen vedenpaisumista — — eivätkä tietäneet — — — niin on myös ihmisen Pojan läsnäolo oleva." (Matt. 24: 37—39.) Muistakaa myös, mitä me jo olemme oppineet henkeyttämästä lähteestä, että nimittäin ainoastaan ne, jotka uskollisesti pitävät katseensa kiinnitettyinä vahvaan profeetalliseen sanaan ja rakastavat ja odottavat hänen ilmestymistänsä, saattavat huomata hänen läsnäolonsa, kunnes hän ilmaisee sen maailmalle "tulen liekissä ja kostaa" — suuren hädän aikana. Se asianhaara siis, ettei hänen läsnäolonsa ole tunnettu eikä yleisesti huomattu maailman, eikä edes kristittyjenkään keskuudessa, ei millään tavalla vastusta tätä totuutta. Maailma ei usko ennustuksiin, eikä luonnollisestikaan saata nähdä mitään sen valossa. Ja haaleat kristityt (ja sellaisia on suurin enemmistö) eivät kiinnitä mitään huomiota "vahvaan profeetalliseen sanaan"; ja useat, jotka tunnustavat valvovansa, lukevat ennustuksia vanhojen ja kauvan suosittujen eksytyksillä värjättyjen silmälasien läpi ja surkean taikauskon himmentämillä silmillä. Kaikkien sellaisten on mentävä suuren Lääkärin luokse saamaan vähäsen nöyryyden silmävoidetta (Ilm. 3: 18) ja kerran kaikkiaan heitettävä pois inhimillisten perimätietojen värjätyt silmälasit ja kaikki omat ja toisten tieteisopit, jotka eivät ole yhtäpitäviä Jumalan Sanan todistuksen kanssa.
Mutta ei maailman tietämättömyys ja epäusko tahi se haalea välinpitämättömyys ja ennakkoluuloisuus, jota suuri enemmistö kristityiksi tunnustautuvia osottavat, tule olemaan kompastuskivinä Jumalan valituille — niille, jotka yksinkertaisella lapsellisella uskolla ottavat vastaan hänen siunatun sanansa todistuksen. Sellaiset eivät voi kompastua; eikä myöskään ole mahdollista, että he voisivat eksyä. Uskonsa kautta ja Jumalan johtamina tulevat sellaiset voittamaan kaikki. Älkää peljätkö, te kallisarvoiset jalokivet, jotka Herra itse on valinnut, nostakaa päänne ja iloitkaa, tietäen, että teidän pelastuksenne, teidän korotuksenne ja kirkkautenne lähestyy. — Luuk. 21: 28; 12: 32.
Toinen asia, jota oli syytä odottaa, jos ennalleenasettamisajat todellakin alkoivat 1874, ja jos Herramme toisen läsnäolon aika silloin oli tullut, oli se, että niiden, jotka valvoivat, tuli nähdä muutamia huomattavia merkkejä siitä, mitä Raamattu sanoo olevan hänen läsnäolonsa ajan ensimäisiä toimenpiteitä. Tähän kuuluu evankelisen ajan hedelmän korjaaminen, hänen valittuinsa kokoominen (hengelliseen yhdistykseen ja yhteyteen) ja ainakin muutamia valmistavia toimenpiteitä Kristuksen valtakunnan pystyttämiseksi. Muutamiin näihin merkkeihin olemme jo lyhykäisesti viitanneet; mutta tässä kohdassa on niin paljon huomattavaa, että me jätämme sen käsittelyn seuraavaan lukuun. Seurakunnan elonkorjuu on totisesti jo käsissä. Vehnää erotetaan parhaillaan lusteista; ja asiat maailmassa alkavat kiireellisesti järjestyä Kristuksen valtakunnan pysyväistä pystyttämistä varten. Ennustetut merkit tulevat täydellisesti sillä tavalla ja siinä järjestyksessä, jossa niistä on edeltäkäsin sanottu, selvästi ilmotettaviksi niille, jotka valvovat; mutta tämän jätämme tällä kertaa — sillä me tahdomme ensin tuoda esille toisia profeetallisia todistuksia. Lienee kylliksi tässä sanoa, että "viikate" tämän ajan "elonkorjuussa" on totuus, samoin kuin se oli juutalaistenkin "elonkorjuussa"; ja "enkelit" eli lähettiläät, jotka nyt käyttävät viikatetta, ovat Herran opetuslapset eli seuraajat, vaikka muutamat heistä nyt, niinkuin silloinkin hyvin vähän aavistavat, sen työn suuruutta, jota he toimittavat.
Vakuuttavia profeetallisia todistuksia.
Vaikka yllämainittu todistus, sellaisena kuin se seisoo, on vahva ja selvä, esitämme nyt profeetallisen todistuksen, joka vahvistaa sen, että aloimme laskea suuren (50X50) jakson oikeasta kohdasta. Taivaallinen Isämme tiesi, millä pelvolla ja vapistuksella meidän uskomme ottaisi vastaan näitä ylenmäärin suuria ja kalliita lupauksia, sentähden hän onkin moninkertaisesti vahvistanut sen jo itsessään lujan todistusten ketjun, joka meillä on laissa, antamalla lisätodistuksia profeettainsa kautta. Ja meidän kallis Lunastajamme ja Herramme, joka ojentaa meille tämän ketjun, ja jonka läsnäoloa tämä todistus osottaa meille, näyttää sanovan, kun hän tulee luoksemme tuhatvuotispäivän varhaisessa aamusarastuksessa, niinkuin hän kerran sanoi Pietarille (Matt. 14: 25—32): "Sinä heikko-uskoinen, miksi sinä epäilet? Tiedä, että olen henkiolento, jota eivät ihmissilmät enää näe. Minä ilmotan itseni tällä tavoin Sanan lampun valossa ymmärryksesi silmille, että, kun tulevina päivinä olen kävelevä maailmanhädän äärettömän myrskyisellä merellä, sinä et tarvitsisi peljätä, vaan voisit olla turvallisella mielin." Muista, minä se olen, äläkä pelkää sentähden.
Tämä todella ihmeellinen profeetallinen vahvistus, jota nyt lähdemme tarkastamaan, oli kätkettynä omaan yksinkertaisuuteensa, kunnes käsitys ja sovitus Riemuvuoden esikuvauksellisuudesta, sellaisena kuin se ylempänä on esitetty, antoi sille merkityksen.
Sitä seitsenkymmenvuotista ajanjaksoa, jota tavallisesti kutsutaan Baabelin seitsenkymmenvuotiseksi vankeudeksi, nimitetään Raamatussa maan seitsemäksikymmeneksi autiona olon vuosiksi. Tästä autiona olemisesta oli Jumala jo ennakolta sanonut profeetta Jeremian kautta näillä sanoilla: — "Ja koko tämä maa on oleva autiona ja kauhistuksena, ja… saavat palvella Baabelin kuningasta seitsemänkymmentä vuotta." (Jer. 25: 11.) "Sillä näin sanoo Herra: kun Baabelille on täysin seitsemänkymmentä vuotta kulunut, etsin minä teitä ja toteutan teissä minun hyvän sanani, tuottaen teidät tähän paikkaan."; (Jer. 29: 10.) 2:ssa Aikak. 36: 17—21 on tämän ennustuksen täyttyminen kerrottu; ja syyksi, miksi se juuri oli seitsemänkymmentä vuotta ja miksi maa tehtiin kokonaan autioksi, mainitaan seuraavaa: "Niin hän saattoi heidän päällensä Kaldealaisten kuninkaan [Nebukadnesarin, Baabelin kuninkaan]. … Ja ne, jotka olivat miekalta pääsneet, vietiin Baabeliin; ja he olivat hänen ja hänen poikainsa orjat siihen asti kunnes Persialaiset pääsivät valtaan: että täytettäisiin Herran sana, puhuttu Jeremian suun kautta, — siksi kuin maa oli maksanut sabbattinsa. Sillä koko hävityksen aikana oli lepo, siihen asti kuin seitsemänkymmentä ajastaikaa täytettiin."
Tästä näemme, että Israel oli laiminlyönyt oikealla tavalla pitää sabbattivuotensa, joista Riemuvuodet olivat tärkeimmät. Oli todellakin niin erinomaisen ahneelle kansalle vaikea koetus totella taivaallista Kuningasta, kun heitä käskettiin antamaan maan levätä, antamaan takasin entisille omistajille maapalstoja, jotka olivat ansaitut ja joita oli monta vuotta omistettu, ja antaa palvelijoille heidän vapautensa takasin — etenkin, kun tottelevaisuutta vaan käskettiin, eikä pakottamalla pakotettu. Jumala oli edeltäkäsin varottanut heitä Mooseksen kautta, että jos he olisivat tottelemattomia niitä lakeja vastaan, joita he kansana olivat velvoittautuneet tottelemaan, rankaisisi hän heitä siitä. Samassa luvussa, jossa hän puhuu seitsemän (kerran) ajan rangastuksesta pakanavallan alla, sanoo hän heille myös, että jos he laiminlöisivät vuosisabbatit, rankaisisi hän heitä siitä jättämällä heidän maansa autioksi. (Ja seitsenkymmenvuotinen autiona oleminen, oli myös todellisesti seitsemän pakana-ajan alkaminen, kuten jo on näytetty.) Herran uhkaus kuului näin: "Maanne on tuleva kylmille ja kaupunkinne raunioiksi. Silloin kelpaa maalle (saa maa) sabbattinsa, niinkauvan kuin se autiona on ja te olette vihollisten maalla, — — — koska se ei saanut pyhää pitää teidän sabbattivuosinanne, kun te asuitte siellä." — 3 Moos. 26: 33, 34, 35, 43.
Jumala salli vähäksi ajaksi heidän puoli tiehen menevää, ja puolesta sydämestä lähtevää tottelevaisuuttansa, mutta otti heidät lopulta kokonaan pois maasta, teki sen autioksi, ettei sinne jäänyt yhtäkään asukasta, ja antoi sille täyden luvun Riemuvuosia — ei ainoastaan niistä, joita he vaillinaisesti olivat pitäneet, vaan myös koko siitä määrästä tulevaisuudessa, joka hänen järjestyksensä mukaan oli kuluva, kunnes vastakuvallinen Riemuvuosikausi, ennalleenasettamis- eli tuhatvuotiskausi oli alkava. Ja koska esikuvauksellisien Riemuvuosien kokonaisluku, jotka olivat aijotut pidettäviksi ennen vastakuvan alkamista, siten todistetaan olleen seitsemänkymmentä, annetaan meille vielä toinenkin tapa, jolla voimme laskea ajan vastakuvan alkamiselle. Tämän ennustuksellisen ilmotuksen mukainen laskeminen koko riemuvuosien luvusta on yksinkertainen ja helppo; ja, niinkuin olemme odottaneetkin, käyvät nämä tulokset täydellisesti yhteen niiden kanssa, joita jo olemme saaneet lain osottamalla laskutavalla.
Kun koko luku on seitsemänkymmentä, ja Israel piti niistä puolinaisesti yhdeksäntoista ennen autiona olemista, seuraa, että jälellä olevat viisikymmentäyksi (70-19=51) osottavat ajan viimeistä, Israelin vajanaisesti pitämästä riemuvuodesta, suureen vastakuvaan. Mutta huomaa tässä eroavaisuutta laskutavassa. Lain vahvistamalla laskutavalla laskimme tulevaiset, yhtähyvin kuin menneetkin neljäkymmentäyhdeksänvuotisjaksot lisäämällä viidennenkymmenennen eli Riemuvuoden; sillä laki esittää asiat sellaisina kun ne olisivat olleet, jos israelilaiset olisivat pitäneet ne oikealla tavalla. Mutta ennustus kertoo asiat juuri sellaisina, kuin ne todellisuudessa tulevat tapahtumaan. Muistakaamme, että nyt tutkimme profeetallista lausuntoa, ja niinmuodoin on meidän laskettava nämä jaksot sellaisina, kuin ne todellisuudessa ovat olleet — neljäkymmentäyhdeksän vuoden jaksoja ilman Riemuvuosia; sillä israelilaiset eivät pitäneet ainoatakaan Riemuvuotta heidän yhdeksännentoista Riemuvuotensa jälkeen. Yhdeksällätoista ensimäisellä jaksolla oli Riemuvuodet, mutia seuraavilla viidelläkymmenelläyhdellä ei niitä ole ollut; meidän on siis laskettava viisikymmentäyksi neljäkymmentäyhdeksän vuotista jaksoa, tahi 2,499 vuotta (49X51=2499) viimeisestä Israelin kansan pitämästä esikuvauksellisesta Riemuvuodesta vastakuvaan. Tämä laskelma, ollen kokonaan riippumaton toisesta, päättyy tarkalleen samoin kuin ylempänä tarkasteltu lain laskutapa — lokakuuhun 1874.
Esittäkäämme tämä viimeinen todistus muutamien tähden toisessa muodossa seuraavalla tavalla: — Täysi luku riemukausia, joita Jumala oli määrännyt, oli seitsemänkymmentä, kuten selvästi näkyy ilmotuksista maan seitsenkymmenenvuotisen autiona olemisen syystä. Tämä käsittää niinhyvin niitä, joita Israel oli pitänyt tyydyttävällä tavalla, ja joita oli, kuten olemme nähneet, yhdeksäntoista, kuin myös niitä, joiden sitten piti seuraaman, vastakuvaan asti. Tahdomme nyt laskea ne kaikki niiden alusta, tulosta Kaanaseen, ja katsella mihin ne päättyvät.
19 jaksoa Riemuvuosineen (kukin 50 vuotta)……… 950 vuotta 51 jaksoa ilman riemuvuosia (kukin 49 vuotta)…… 2499 " 70 jaksoa käsittävät siis ajan joka on…………. 3449 "
Tämä 3499 vuoden aikakausi, laskettuna Kaanaaseen tulosta, päättyy, kuten yllämainittukin lokakuuhun vuonna 1874 seuraavasti:
Kaanaaseen tulosta maan jakamiseen…………….. 6 vuotta Tuomarien aikakausi kuningas Sauliin…………… 450 " Kuninkaiden aikakausi………………………… 513 " Autionaolemisen aika…………………………. 70 " Ennalleenasettamisesta A.D:hen………………… 536 " Vuosien koko luku siihen vuoteen, joka on tunnettu ____ nimellä A.D. (vuosi 1)……………………….. 1575 " Vuosi A.D. jälestä, joita vaaditaan täyttämään 3449 vuoden pituista yllämainittua aikakautta on 1874 täyttä vuotta, jotka päättyvät (juutalaisten aikana) lokakuussa,…………………………………. 1874 " 70 jakson aikakausi, kuten yllä on osotettu, riemujärjestelmän alusta Kaanaaseen tullessa kunnes vastakuva, suuri riemukausi eli ____ ennalleenasettamisajat alkoivat lokakuussa 1874…. 3449 "
Johdonmukainen päätös on helposti tehty, jos nämä asiat otetaan vastaan jumalallisena järjestelynä. Ja jos ne eivät ole Jumalan järjestämiä, mistä ne sitten tulevat? Me emme lisää niitä henkeyttämään Sanaan; me ainoastaan löydämme ne siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja ihanuudessaan, ja kaiken muun kallisarvoisen ja runsaan aarreaitasta tulevan ravinnon lailla, jota Herramme nyt tarjoaa lupauksensa mukaan (Luuk. 12: 37), on tämä ravinto "vahvaa ruokaa" — jota ei ole erityisesti aijottu "pienille lapsille Kristuksessa", vaan kehittyneimmille, "joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet" (Hebr. 5: 14) erottamaan ja panemaan arvoa tälle ravinnolle "aikanaan." Jos nämä asiat eivät ole jumalallista järjestelmää, mistä johtuvat ja mitä varten ovat sitten nuo kaksinkertaiset todistukset, jotka vastaavat ja vahvistavat toisiansa niin täydellisesti? Tullaksenne vakuutetuiksi niiden jumalallisesta järjestelystä, tulee huomata, ettei näitä autionaolemisen seitsemääkymmentä sabbattivuotta millään muulla paikalla eikä millään muulla tavalla saada käymään yhteen suuren Riemukausijakson (50X50) kanssa. Koettakaa sitä. Tutkikaa sitä. Otaksukaa yksi ainoakaan joko erehdys tahi muutos niissä yhdeksässätoista Riemuvuodessa, joita Israel piti; otaksukaa, että kahdeksantoista (yksi vähemmän) tahi kaksikymmentä (yksi enemmän) oli kulunut ennenkuin seitsenkymmenvuotinen autionaoleminen alkoi. Laskekaa, ja Te saatte nähdä, ettei näitä kahta todistussarjaa, jotka niin täydellisesti käyvät yhteen sen todistuksen kanssa, että vuosi 1875 (alkaen lokakuussa 1874) on ennalleenasettamisaikojen alkamisvuosi ja niinmuodoin se vuosiluku, jonka jälkeen voimme tietää, etteivät taivaat enää pidätä Herraamme, suurta ennalleenasettajaa, voida pakottaa käymään yhteen missään muussa kohden, tekemättä väkivaltaa itsellensä, ajanlaskulle ja toisille ennustuksille, joita emme tähän asti ole tutkineet.
Jos nämä ajanennustukset opettavat jotain, niin opettavat ne sen, että suuri Riemukausi, kaiken ennalleenasettamiskausi, on alkanut, ja että jo olemme tuhatvuotiskauden alussa samoin kuin evankelikauden "elonkorjuussa" — jotka ajat tunkeutuvat toistensa alueelle neljäkymmentä vuotta — "vihan päivässä." Olemme jo (vuonna 1888, jolloin kirja kirjotettiin), eläneet neljätoista vuotta tätä vihan neljäkymmenvuotispäivää; ja varustukset taistelua varten edistyvät nopeasti. Samalla menolla kuin nykyään tulevat seuraavat kaksikymmentäkuusi vuotta (laskettuna vuodesta 1888) olemaan riittävän pitkä aika kaiken sen toimittamiselle "mikä on kirjotettu."
Älköön kukaan lukijoistamme hätiköimällä otaksuko, ettei ympärillämme ole ennalleenasettamismerkkejä, taikka, ettei Vanhurskauden aurinko vielä kultaa Sionin vartiotorneja ja valaise maailmaa. Ajatelkoon hän päinvastoin, että me jo olemme siinä päivässä, jolloin se, mikä on salattua, alkaa tulla päivän valoon; ja muistakoon hän, että ensimäinen ennalleenasettamistyö oikeastaan on sen vanhan ja lahoneen rakennuksen alasrepimistä, joka seisoo sillä paikalla, johon uusi on rakennettava. Muista, että hellinkin lääkäri usein ensimäiseksi työkseen aukasee haavat, puhdistaa ja sahaakin pois, aina potilaan tilan mukaan, jotta parantuminen tapahtuisi sitä perusteellisemmin. Että sellainen aiheuttaa tuskaa, ja ettei potilas aina sillä kertaa käsitä sen tarpeellisuutta, tuskin tarvinnee kellekään huomauttaa; ja niin on suuren Lääkärin, Ennalleenasettajan ja Elämänantajan ja hänen työnsä kanssa: hän haavottaa parantaakseen, ja hätä ja seulominen Seurakunnassa ja maailmassa on vaan tarpeellista leikkaamista ja puhdistamista ja erittäin tärkeä osa ennalleenasettamistyössä.
Esikuvassa oli puhallettava riemupasuunaa, kun Riemuvuosi alkoi, ilmottaakseen vapautta maassa sen kaikille asukkaille. (3 Moos. 25: 10.) Vastakuva aletaan (esikuvauksellisen) "seitsemännen pasuunan" eli "Jumalan pasuunan", "viimeisen pasuunan" soidessa. Se on todella suuri pasuuna; se ilmottaa vapautta jokaiselle vangille; ja vaikkakin se ensin merkitsee monen loppuun kuluneen vaatimuksen ja oikeuden luopumista, ja yleistä sekasorron aikaa sekä vanhojen tapojen höllentyrnistä, j.n.e., niin on sen täysi sisällys, kun se oikein käsitetään, hyviä uutisia "suuresta ilosta, joka on tuleva kaikille kansoille."
Tämän liikkeen ollessa vielä alussaan, tulee jokainen, joka kuulee uuden armotalouden riemupasuunan, vallatuksi jostakin sen monista äänistä, eikä lainaa korvaansa enää millekään muulle äänelle. Joku huomaa tarpeelliseksi ja anoo uudistuksia hallitustoimissa, seisovien sotajoukkojen ja niiden aiheuttamien painostavien verotaakkojen poistamista. Toinen anoo ylimystön kunnianimien poistamista ja tahtoo, että jokainen mies on saava miehuullisien ominaisuuksien mukaisen tunnustuksen. Toiset anovat maanomistusjärjestelmän poistamista ja vaativat, että maata niinkuin alussa on omistettava tarpeen ja kyvyn mukaan ja siinä määrin kuin haluaa viljellä sitä. Toiset vaativat raittiusreformeja ja koettavat kielto- ja muiden lakien kautta, joita Seurat lain ja järjestyksen pystyttämiseksi valvovat, kahlehtia sitä suurta pahaa, jota juoppoudeksi nimitetään, ja alkavat sitoa niiden käsiä, jotka rakkaudesta rahaan ovat valmiit kietomaan, orjuuttamaan ja turmelemaan vertaisiansa, jotka, iskien petohampaansa heidän heikkouksiinsa ahmivat ja elävät loistavasti heidän verestänsä. Toiset perustavat ihmisystävällisiä ja julmuutta vastustavia seuroja estääkseen niitä, joilla on siihen tilaisuutta, tekemästä pahaa heikoille ja sellaisille, jotka ovat toisista riippuvaisia. Toiset perustavat seuroja vastustaakseen pahaa ja turmelevaa kirjallisuutta. Toiset perustavat väärennyksiä vastustavia seuroja, tarkastaakseen ravintoaineiden väärentämistä ja paljastaakseen, syyttääkseen ja rangastakseen niitä, jotka suuremman voiton halusta väärentävät ravintoaineita, vieläpä tekevät ne terveydellekin vahingollisiksi. Lakeja laaditaan kansan hengen ja terveyden suojelemiseksi. Kaivostyömiehien on saatava raitista ilmaa, maksoi mitä maksoikaan; heillä täytyy olla kaksi uloskäytävää tulenvaaran tähden. Työmiehet, jotka ovat kykenemättömiä auttamaan itseään ja valitsemaan työpaikkoja, ovat yleisien lakien huolenpidon esineinä. Heidän palkkojansa ei enää voida maksaa milloin työnantaja haluaa ja kauppapuotiosotuksilla, vaan laki vaatii nyt, että heidän on saatava palkkansa ainakin joka neljästoista päivä selvässä rahassa. Heitä ei enää saa tunkea asuntoihin, joissa olisivat alttiita tulenvaaran sattuessa, joko palamaan kuoliaiksi tahi hyppäämällä ulos tekemään itsensä raajarikkoisiksi koko loppu-ijäkseen; sillä hengenpelastusportaita täytyy lain mukaan löytyä, ja jokaisesta kuolemantapauksesta tahi ruumiin vammasta, joka on aiheutunut huolimattomuudesta työnantajan puolelta, on tämä edesvastuussa, ja voidaan häntä rangasta joko sakoilla, vahingonkorvauksella tahi vankeudella. Rikkaita yhdistyksiä, jotka omistavat rautatie- ja höyrylaivaliikenteitä, pakotetaan pitämään huolta kansan hengestä ja eduista, köyhien samoin kuin rikkaittenkin. Nämä uudistukset ovat tuloksia kansain herättämisestä tiedon ja vapauden riemupasuunan kautta, eikä niitä voida laskea pelkäksi hyväntahtoisuudeksi parempiosaisten puolelta. Sillä vaikka kaikki ne, suositussa tahi rikkaitten luokassa, joilla on myötätuntoa kanssa-ihmisiään kohtaan, ja sellaiset, jotka rakastavat vanhurskautta, saattavat iloita näistä alkavista uudistuksista ja tekevätkin sen, antavat kumminkin toiset, ja ne ovat enemmistönä, hyvin vastahakoisesti perään ja ainoastaan pakosta. Totta on, etteivät sellaiset lait vielä ole saavuttaneet mitään täydellisyyttä, eivätkä vielä ole yleisiäkään; mutta ne alotteet, joita olemme huomanneet, ilahduttavat sydämiämme ja ovat enteinä siitä, mitä on odotettavissa nöyrän ja vaatimattoman korottamisesta, ja ylpeän alentamisesta, kun riemujärjestelmät ovat täydessä toimessa. Tämä kaikki on osa siitä uudistusliikkeestä, joka alkaa maan suuren Riemukauden. Ja vaikka paljon on vaadittu ja paljon on vähitellen myönnetty, niin eivät kumminkaan keisarit ja kuninkaat ja kuningattaret — valtiolliset, yhteiskunnalliset, uskonnolliset ja raha-asiat — tahdo alistua tuon suuren tasottamistyön alaisiksi tänä riemu- tahi ennalleenasettamisaikana ilman suurta ja vakavaa vastustusta, ilman sellaista taistelua, jonka Raamattu näyttää olevan oven edessä, ja joka, vaikka onkin vaikea, on välttämätön ja lopulta tulee johtamaan hyvään.
Tietämättömät ja kiihkeät ajavat tosin joskus "vapautta maassa" mahdottomassa määrässä liian pitkälle; ja kumminkin on kaikki tämä osa välttämättömästä riemukiihkosta, jonka tietämättömyys ja sorto menneisyydessä ovat aiheuttaneet. Eivät muut kuin Herran "pieni lauma" ole tietoisia ennalleenasettamisen valtavasta kannattavuudesta. Nämä ovat pienempiä muutoksia, ihmisten vähemmän tärkeiden asioiden kuntoon panemista, mutta he näkevät myös sellaista, jota ei voida nähdä muulta, kuin Jumalan Sanan kannalta — että suuren Orjaisännän, Synnin, valta tulee riisuttavaksi, että kuoleman vankila tulee avattavaksi, ja jokaiselle vangille annettava vapaalippu, joka on allekirjotettu suuren Lunastajan ja Ennalleenasettajan, Jumalan Pojan kalliilla verellä, Hänen, joka ottaa pois maailman synnin. Iloisia sanomia tulevat nämä olemaan, ei ainoastaan niille, jotka elävät, vaan myös niille, jotka ovat haudoissansa. Ennen tämän suuren Riemukauden loppua saattaa jokainen ihmisolento tulla kokonaan vapaaksi, mennä takasin ihmisen ensimäiseen tilaan, joka oli "sangen hyvä" ja saada takasin Kristuksen kautta kaiken, joka Aadamissa kadotettiin.
* * * * *
Riemuvuosi.
Soittaos torvehen. Soi laulu riemun, soi. Kas kaikkein kansojen nyt onnen päivä koi: On Riemuvuosi tullut nyt, koht' synnin valta päättynyt.
Jeesuksen veri tuo
velkamme pyyhki pois.
Riemun se myötään suo,
jotta vaan laulu sois:
On Riemuvuosi tullut nyt,
koht' synnin valta päättynyt.
Karitsaa kiittämään,
synnit mi maailman
ottaa pois tykkänään.
Kuullos siis lauluan:
On Riemuvuosi tullut nyt,
Koht' synnin valta päättynyt.
Joukko, mi myytihin
hinnatta kuolohon,
saa elon takasin.
Jeesus sen taannut on:
On Riemuvuosi tullut nyt,
koht' synnin valta päättynyt.
Pasuna seitsemäs taivaisen tiedon tuo: Kas aika autuas vapaiksi vangit luo: On Riemuvuosi tullut nyt, koht' synnin valta päättynyt.
Kerran.
Kerranpa valkeus paistaa.
Kerran on rauha vaan.
Sielu saa rauhaa maistaa,
pimeys kun poistetaan.
Taivasta kohti katso
kuinka jo kirkastuu!
Pilvien kautta loisto
silmiisi tunkeutuu.
Kerranpa tuuli vieno
Kuumeesi pyyhkii pois,
jotta vaan tuoksu hieno
tielläsi aina ois.
Kerran ei myrskyt vieri.
Kerran on rauha vaan.
Kerran ei kyynel kieri,
Ei sorra murheetkaan.
Toivottu valkeus kerran
voittavi synkeyden.
Tunkeutuu ääni Herran
myös kautta hautojen.
Ällös sä pelkää yötä,
jos kuinka synkkä lie.
vaan katso päivän työtä,
loistoon, kun koht' sun vie.
Kerran ei pilvet varjoo.
Kerran jo poistuu yö.
Sen taivaan Herra tarjoo,
hetkensä kun vaan lyö.
Poistuvi murheen haamu.
Päättyvi synkkä tie.
Kerranpa riemun aamu
sun täyteen päivään vie.
Juutalainen aika evankeliajan esikuva. — Merkillinen rinnakkaisuus eli vastaavaisuus näiden kahden armotalouden välillä. — Kuitenkin ovat ne erilaiset. — Kristillisen ajanjakson, vastakuvan, korkeampi etevyys. — Lihallisen ja hengellisen Israelin keskinäinen vertailu. — Tärkeitä rinnakkaisuuksia tarkastettu. — Etenkin ajanrinnakkaisuuksia otettu huomioon. — Lihallisen Israelin suosion aikoja. — Heidän suosiosta erottamisensa aika. — Ennustuksissa näytetty epäsuosion ajan olevan suosion ajan pituisen. — Apostolinen todistus, että heidän epäsuosion aikansa on hengellisen Israelin korkean kutsumisen aika. — Evankelisen ajan pituus siten välillisesti, mutta selvästi näytetty. — Raamatullisen ajanlaskun, riemuvuositodistuksen, pakana-aikain ja toisien ennustuksien sopusointu sen kanssa, mitä nämä rinnakkaisuudet opettavat, on vastaansanomaton, lopullinen ja vakuuttava.
Edellisessä on kosketeltu sitä asianhaaraa, että Jumalan menettelytapa Israelin kansaa kohtaan oli esikuvauksellista laatua. Kumminkin on ainoastaan harvoilla kylliksi käsitystä siitä, miten täydellinen tämä esikuva oli. Monet ovat epäilemättä huomanneet, että apostolit, etenkin Paavali, kristillisen Seurakunnan opettamisessa usein ottavat huomioon eräitä silmiinpistäviä näkökohtia esikuvasta ja vastakuvasta juutalaisessa ja kristillisessä armotaloudessa. Mutta apostolin opin lähemmästä tarkastelemisesta huomaa, ettei hän käytä ainoastaan muutamia hajanaisia kuvauksia juutalaisesta taloudesta, vaan että hän terävällä perustelemiskyvyllänsä esittää koko juutalaisen järjestelmän Jumalan asettamaksi (jolloin hän kokonaan sivuuttaa vanhimpien perimätiedot, jotka eivät kuuluneetkaan tähän järjestelmään) ja näyttää, että se kaikissa piirteissään esikuvasi silloin alussaan olevaa kristillistä armotaloutta ja selvimmin kuvasi Seurakunnan kulkua evankelikaudella, sekä osotti sen ihanaa työtä tuhatvuotiskautena.
Monet arvelevat, että juutalainen ja kristillinen aika itse asiassa ovat aivan sama aika, ja että Jumala on alkanut valita kristillistä Seurakuntaa aivan ihmisen ensimäisestä olemassaolon ajasta asti. Tämä on vaikea erehdys, joka hämmentää ja estää monen totuuden oikean ja selvän käsittämisen. Jeesus oli kristillisen Seurakunnan pää ja edelläkävijä, joka seurakunta on hänen ruumiinsa. (Ef. 5: 23; Koi. 1: 24); niinmuodoin ei kenkään ennen häntä voinut olla Seurakunnan jäsenenä. Jos joku oli käynyt hänen edellänsä, ei häntä mitenkään voitaisi kutsua edelläkävijäksi. "Taivaallista kutsumusta" tulla hänen kanssauhraajakseen ja lopulta kanssaperillisekseen hänen kanssansa ei julistettu menneinä aikoina. (Ef. 3: 2, 5, 6.) Hyvät miehet, jotka elivät ja kuolivat ennen lunastuksemme todellista maksamista kalliilla verellä, eivät tienneet mitään tästä "ylhäisestä kutsusta." Ja koska Jumalan lahjat ja kutsumukset, ovat ansaitsemattomia suosionlahjoja, ei heille, jotka kuuluvat toisiin aikoihin, tapahdu mitään vääryyttä, kun ei samaa suosiota tarjota heille. Suosio niitä kohtaan, jotka elivät menneinä aikoina, samoin kuin niitä kohtaan, jotka elävät tulevassa ajassa, oli ja on kutsumus maallisiin kunniapaikkoihin ja maalliseen ihanuuteen ja ijankaikkisesti kestävään elämään maallisina (ihmis-) olentoina: evankelisen ajan suosion ollessa kutsun taivaallisiin kunniavirkoihin ja ihanuuteen, luonnon muuttumiseen inhimillisestä jumalalliseen, ja voimaan ja valtaan taivaassa ja maan päällä, Kristuksen kanssaperillisinä ja apulaisina. Ja koska "Seurakunta, joka siten kutsutaan ulos, erotetaan maailmasta ja kehitetään tänä aikana, tulee olemaan Jehovan aseena hänen suuren aikakausisuunnitelmansa täydellisessä toimeenpanemisessa — suunnitelman, joka käsittää kaikkien etuja, ei ainoastaan ihmiskunnan, vaan kaikkien luotujen taivaassa ja maan päällä — ovat ne valmistukset totisesti olleet ihmeellisiä, jotka menneinä aikoina tehtiin sen jäsenien kasvattamista ja opettamista varten. Eikä ole ollut vähemmän ihmeteltävä se huolenpitokaan, jolla näitä, jotka ovat tänä aikana kutsutut jumalallisen kirkkauden perillisiksi, on kouluutettu, pidetty kurissa, johdettu ja suojeltu pitkällä, vaikealla, kapealla tiellä, jonka heidän Herransa ja Edelläkävijänsä ensin avasi, ja jonka askeleissa heitä on neuvottu astumaan — hänen esimerkkiänsä seuraten." — 1 Piet. 2: 21.
Herramme käytti virka-aikansa kolme ja puoli vuotta kootakseen Israelista, kouluuttaakseen ja opettaakseen niitä harvoja opetuslapsia, joiden tuli muodostaa kristityn Seurakunnan sydän. Kun hän oli jättämäisillänsä heidät yksin maailmaan, lupasi hän lähettää heille pyhän Hengen, jonka koko aikakautena tuli johtaa Seurakuntaa kaikessa totuudessa ja ilmottaa heille tulevaiset ja pitää heillä tuoreessa muistissa, mitä hän oli opettanut — joka lupaus alkoi toteutua Helluntaina. On myös kirjotettu, että kaikki enkelit ovat palvelevia henkiä lähetetyt niitä varten, jotka saavat autuuden periä (Hebr. 1: 14), ja että Herramme pitää erityisesti huolta heistä aikakauden loppuun asti. (Matt. 28: 20.) Apostolien kaikki kirjotukset ovat kirjotetut Seurakunnalle, eikä maailmalle, niinkuin eräät näyttävät ajattelevan; ne ovat täynnä erityisiä neuvoja, kehotuksia ja varotuksia, jotka ovat tarpeellisia ainoastaan pyhille, jotka tällä ajalla vaeltavat kaidalla tiellä. Ja Herramme ilmestyksen, jonka Jumala antoi hänelle, kun hän oli mennyt kunniaan sisälle, lähetti hän ja osotti [osotti — esitti merkeissä, esikuvissa, j.n.e.] Seurakunnallensa palvelijansa Johanneksen kautta. (Ilm. 1: 1.) Meille sanotaan myös, että ne ennustukset, joita pyhät miehet ennen muinoin ilmottivat, eivät olleet heitä itseään varten, eikä myöskään muille heidän aikanansa, vaan yksinomaan kristillisen seurakunnan opettamista varten. — 1 Piet. 1: 12.
Tässä luvussa aijomme näyttää, että koko juutalainen kansa, koko tänä aikana, itsensä tietämättä toimi Jumalan johdon alla, antaakseen meidän opetukseksemme esikuvan koko pelastussuunnitelmasta sen kaikissa osissa, niinkuin juuri äskettäin näimme sen Riemuvuosien osottavan suunnitelman täyttymistä maan kaikkien sukukuntien siunaamisessa.
Käyttämällä hyväksemme totuuden tavara-aitan tavaroita, joita on niin runsaasti varattu Seurakunnan hyväksi, ravitsee Jumalan Henki meitä ja johtaa meitä vähitellen lähemmäksi ja yhä täydellisempään käsitykseen hänen suunnitelmastansa siinä määrässä ja niin pian kun tämä tieto on meille tarpeellinen. Ja tästä suuresta varastoaitasta antaa Jumala nyt meille paljon erityistä valoa ja erityistä ravintoa, joka meille juuri nyt on tarpeen vaatimaa tänä "elonkorjuun aikana" ajan päättyessä. Koska Jumala sellaisella tavalla on hellinyt ja runsaasti pitänyt huolta kristillisestä Seurakunnasta, enemmän kuin kaikista muista ihmisistä menneinä ja tulevina aikoina, miten tärkeä mahtaneekaan hänen mielestään tämä tieto olla meille, ja miten innokkaasti meidän onkaan käytettävä sitä hyväksemme.
Vaikk'emme tässä luvussa tahi tässä osassa aijo yksityiskohtaisesti tutkistella esikuvauksellisia piirteitä Jumalan menettelytavasta Israelin kanssa, niinkuin se esitettiin todistuksen majassa ja temppelissä, ja jumalanpalvelustoimituksissa ja uhreissa, y.m. kehotamme nyt lukijaa tarkkaavasti huomaamaan muutamia erittäin selviä ja silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä juutalaisen ja kristillisen armotalouden välillä esikuvana ja vastakuvana; sillä kaikkia sitä, mitä Seurakunta todellisuudessa kokee ja toimii, esikuvattiin juutalaisessa Seurakunnassa. Ja monet näistä vastaavista piirteistä ovat rinnakkaisia ei vaan luonteensa puolesta, vaan myös verrannolliset aikaankin nähden. Heidän kansallishistoriassansakin ja monen yksityisenkin tähän kansaan kuuluvan elämässä löydämme yhtäläisyyksiä, joihin Raamattu viittaa. Toisia näistä ovat kristilliset ajattelijat aikoja sitten huomanneet, ja toiset ovat jääneet kokonaan sivuutetuiksi. Tässä avautuu meille ihana ja hedelmällinen kenttä ajatukselle ja tutkimukselle.
Paavali kutsuu juutalaista Seurakuntaa "luonnolliseksi Israeliksi" ja kristittyä Seurakuntaa "Jumalan Israeliksi." (1 Kor. 10: 18; Gal. 6: 16.) Voimme sentähden oikeuden mukaisesti nimittää näitä luonnolliseksi Israeliksi ja hengelliseksi Israeliksi. Apostoli huomauttaa myös hengellisen huoneen korkeammasta tasosta, kun hän kertoo luonnollisen Israelin huoneen [perheen] olevan palvelijoiden ja hengellisen Israelin olevan lasten huoneen. (Hebr. 3: 5, 6; Room. 8: 14.) Luonnollisen huonekunnan jäsenet olivat hengellisen huonekunnan kunnioitettuja palvelijoita eri tavoilla, mutta pääasiallisesti siinä, että he tietämättään, Jumalan johdolla, kuvannollisella tavalla kuvasivat hengellisiä asioita, jotka, jos niitä oikein tutkitaan ja huomataan, tulevat olemaan suureksi siunaukseksi ja valaistukseksi lasten huonekunnalle.
Molemmissa tapauksissa on, Jumalan kannalta katsoen, löytynyt sekä nimi Israel että todellinen Israel, vaikka ne ihmisten silmissä ovat näyttäneet samalta; nimi ja todellisia jäseniä ei ole voitu selvästi erottaa ennenkuin heidän aikansa lopussa tahi elonkorjuu-ajassa, jolloin se totuus, jonka aika silloin on tullut ja joka silloin tuodaan päivänvaloon, toimittaa erottamisen ja ilmaisee ketkä ovat todellista, ketkä kuuluvat ainoastaan nimi-Israeliin. Luonnollisesta huoneesta sanoo Paavali: "Eivät kaikki ne, jotka polveutuvat Israelista [ovat sen nimisiä], ole silti Israel." (Room. 9: 6); ja Herramme antaa tunnustuksen samalle ajatukselle, kun hän Natanaelista sanoi: "Katso, todella israelilainen, jossa ei ole vilppiä", ja myöskin, kun hän elonkorjuu-ajalla erotti todelliset nimi-israelista ja nimitti edellisiä arvokkaaksi vehnäksi ja jälkimäisiä ainoastaan ruumeniksi — vaikka, suhteellisesti, vehnää oli ainoastaan kourallinen ja ruumenet käsittivät melkein kaikki, jotka kuuluivat siihen kansaan. Samanlaisessa tapauksessa ja samanlaisella kuvauksella esitetään hengellisen Israelin nimi- ja todellisia jäseniä evankelikautena; ja heidän erottamisensa on myös elonkorjuussa, evankelikauden lopulla. Silloin tulee ainoastaan vehnä, suhteellisesti pieni luku, "pieni lauma" — erotettavaksi hengellisen nimi-Israelin suurista joukoista, kun suuri enemmistö, joka on lusteita eikä oikeata vehnää, tulee hyljättäväksi arvottomina parhaimmalle suosiolle, johon he olivat kutsutut, eivätkä tule laskettaviksi Herran jalokivien joukkoon. — Room. 9: 27; 11: 5; Luuk. 12: 32; Matt. 3: 12; 13: 24—40.
Luonnollisen Israelin pää oli Jaakob, lisänimellä Israel (ruhtinas); ja hän perusti kahdentoista poikansa kautta sen huoneen, joka kantoi hänen nimeään, Jaakobin huoneen, Israelin huoneen. Niin on hengellisen huoneenkin: sen perustaja Kristus, perusti sen kahdentoista apostolinsa kautta; ja tämä huone kantaa myös perustajansa nimeä — Kristillinen Seurakunta. Aikaan nähden kutsui Jumala luonnollisen Israelin ensin, mutta mitä tulee suosioon ja toteutumisen aikaan nähden, tulee hengellinen Israel ensimäiseksi. Siten tulevat ensimäiset viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi. (Luuk. 13: 30.) Raamattu osottaa selvästi näitä kahta Israelin huonetta, toinen, ollen Aabrahamin luonnollista siementä, toinen Jehovan — taivaallisen Isän — hengellistä siementä, jota Isää Aabraham esikuvasi.
Toiset tulevat sokeiksi tärkeille totuuksille sen kautta, että otaksuvat nimityksen "molemmat Israelin huoneet" tarkottavan luonnollisen Israelin molempia osastoja, maan jakamisen jälkeen, Salomonin pojan, Rehabeamin päivinä. Sellaisia tarvitsee ainoastaan muistuttaa siitä, että Baabelin vankeuden jälkeen, ennalleen asetettaessa Palestiinaan, kaikki israelilaiset, kaikista heimoista, jotka silloin olivat vankeina koko meedo-persialaisessa maailman valtakunnassa, siihen luettuna Syyria eli Babylonia, saivat vapauden palata omaan maahansa, jos niin tahtoivat. (Esra 1: 1—4.) Monet uskollisista israelilaisista kaikista heimoista, jotka pitivät arvossa Jumalan lupauksia pyhän maan ja pyhän kaupungin yhteydessä, palasivat eri kaupunkeihin Palestiinassa. Juudan heimo, pääheimo, jolla oli kuninkaan virka, ja jonka alueella Jerusalem, pääkaupunki, sijaitsi, otti tietysti johtavalla tavalla osaa sen ennalleen rakentamisessa; mutta tämän Baabelista palaamisen jälkeen ei Israel enää ollut jaettu kansa, vaan asui yhdessä kuten alusta, yhtenä ainoana kansana ja oli tunnettu samalla alkuperäisellä Israel nimellä. — Katso Neh. 11: 1, 20; Esra 2: 70.
Tästä huomautetaan uudelleen Uudessa Testamentissa. Herra ja apostolit puhuvat luonnollisesta Israelista niinkuin yhdestä kokonaisesta. Paavali sanoo, että Israel tavotteli, mutta että ainoastaan "jäännös" huomattiin arvolliseksi. (Room. 10: 1—3; 9: 27; 11: 5—12, 20—25; Apt. 26: 7.) Kun Herra sanoi, että hän oli "lähetetty [kaikkien, yhden ja saman] Israelin huoneen kadonneiden lammasten luokse"; mutta koska hän ei tahtonut sallia opetuslastensa mennä Palestiinan ulkopuolelle etsimään heitä (Matt. 10: 5, 6; 15: 24), on selvää, että ne, jotka elivät Palestiinassa, edustivat koko Israelia. Pietarikin puhuu luonnollisesta Israelista niinkuin yhdestä huoneesta; ja puhuessaan Israelin kansalle Jerusalemissa, sanoi hän: "Tietäköön siis koko Israelin huone", j.n.e. Jakob puhuu myös kahdestatoista sukukunnasta, niinkuin yhtenä kansana. (Apt. 2: 36; Jaak. 1: 1.) Monet kaikista heimoista asuivat Palestiinassa ja monet kaikista heimoista asuivat ympärillä olevien kansojen keskuudessa. Niinpä tapasi Paavali israelilaisia, joille hän saarnasi, melkein jokaisessa kaupungissa, jossa hän kävi Vähässä Aasiassa ja Italiassa, mutta heitä pidettiin aina samana kansana; ainoa toinen Israel oli hengellinen Israel.
Jumala teki erityisiä liittoja tahi lupauksia näille molemmille Israelin huoneille. Kaikki lupaukset luonnolliselle huoneelle olivat maallisia, kaikkien lupausten ollessa hengelliselle huoneelle taivaallisia. Vaikka lupaukset luonnolliselle Israelille olivat (ja vielä ovat) suurenmoisia ja kallisarvoisia, tunnetaan lupaukset hengelliselle Israelille "parempien lupauksien" ja "suurempien ja kallisarvoisempien lupauksien nimellä." (Hebr. 8: 6; 2 Piet. 1: 4.) Luonnolliselle huoneelle sanottiin: "Jos te nyt minun ääneni kuulette ja pidätte minun liittoni, niin olette minulle kallis omaisuus, kalliimpi kaikkia muita kansoja, sillä koko maa on minun; ja olette minulle papillinen valtakunta ja pyhä kansa." Ja vaikka koko Israel vastasi ja sanoi: "Kaikki mitä Herra puhunut on, me tahdomme tehdä" (2 Moos. 19: 5—8), eikä sittemmin pitänytkään liittoansa, tulevat kumminkin uskolliset heistä, jotka vakavasti ahkeroitsivat heikkoudessaan pitämään sitä, "päämiehiksi [ruhtinaiksi] kaikkeen maailmaan", Jumalan valtakunnan maallisen puolen jäseniä. — Katso I Osa, Luku 14.
Hengelliselle huoneelle sitävastoin kuuluu: "Rakentukaa itsekin hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi uhraamaan hengellisiä uhreja [sanaa hengellisiä uhreja sanan edessä tässä tekstissä (värs. 5) ei ole vanhimmassa kreikkalaisessa käsikirjoituksessa — Sinailaisessa. Että niin ollen onkin oikein, on aivan selvää, kun ajattelemme, ettei ole hengellisiä asioita, joita uhrataan, vaan maallisia tahi inhimillisiä etuoikeuksia, oikeuksia j.n.e.], jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia… Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, hänen omaisuudekseen tullut kansa, julistaaksenne sen täydellisyyksiä, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valoonsa; Te, jotka ennen ette olleet mikään kansa, mutta nyt olette Jumalan kansa." — 1 Piet. 2: 5, 9, 10.
Luonnollisella Israelilla oli, Jumalan määräyksestä, käsillä tehty todistuksen maja, joka itsessään, sekä kaikissa jumalanpalveluksissaan oli esikuvauksellinen. (Hebr. 9: 1, 2, 9, 10.) Mutta hengellisellä Israelilla on "oikea [vastakuvallinen] maja, jonka on rakentanut Herra eikä ihminen." (Hebr. 8: 2.) Esikuvauksellisen majan palvelukseen oli määrätty esikuvauksellinen papisto, jonka päänä oli Aaron, joka kantoi esille esikuvauksellisia uhreja esikuvauksellisen kansan synneistä ja toimitti esikuvauksellisen puhdistuksen tahi vanhurskauttamisen vuosittain. Vastakuvauksellisella majalla on oma papistonsa, joka kantaa esille parempia uhreja (Hebr. 9: 23), jotka todellisesti ja ainaiseksi ottavat pois maailman synnit. Ja meidän Herramme Jeesus on tämän papiston pääpappi — tunnustuksemme [tahi järjestömme] Ylimmäinen pappi — ja Seurakunnan jäsenet, jotka ovat hänen ruumiinsa, ovat alipappeja. Koko nimiseurakunta ei ole tätä papistoa — vaan totinen Seurakunta, uskolliset Kristuksessa Jeesuksessa, jotka seuraavat suuren Ylimmäisen pappimme jälkiä uhraamisessa.
Toinen, silmiinpistävä piirre tästä Raamatussa huomautetusta vastaavaisuudesta esikuvana ja vastakuvana on, että molemmat Israelin huoneet (luonnollinen ja hengellinen) vietiin vankeuteen Baabeliin. Tämä tulee selvemmin näkyviin kun me seuraavassa luvussa ennätämme tarkastamaan "suurta Baabelia, joka on porttojen äiti." (Ilm. 17: 5, 6.) Tässä kiinnitämme vaan huomiomme vastakuviin. Luonnollinen Israel vietiin vankeuteen kirjaimelliseen Baabeliin, joka oli rakennettu kirjaimellisen Eufrat virran varrelle, kun sitävastoin evankelikauden salaperäinen eli vertauskuvallinen Baabeli, joka vei vankeuteen hengellisen Israelin, kuvataan sijaitsevan salaperäisen Eufratin varrella. Esikuvassa tulivat temppelin kultaiset astiat poisviedyiksi sananmukaiseen Baabeliin ja häväistyiksi siellä; vastakuvassa tulivat kallisarvoiset, jumalalliset (kultaiset) totuudet, jotka kuuluvat totisen temppelin, Seurakunnan, palvelukseen (1 Kor. 3: 16, 17; Hm. 3: 12) muutetuiksi kauvas pois paikoiltaan salaperäisen Baabelin väärentäminä ja väärin sovittamina. Niinkuin kirjaimellinen Baabeli on rakennettu Eufrat virran varrelle, joka oli sen rikkauden ja varallisuuden varsinainen avustaja, ja jonka kukistuminen tapahtui virran veden poisjohtamisen kautta. Samalla tavalla salaperäinenkin Baabeli sijaitsee monien vesien (kansojen ja kansakuntien) keskuudessa, on niiden kannattama, ja sen kukistuminen tulee ennustuksien mukaisesti sen kautta, että tuki ja kannatus, kansa johdetaan pois sen yhteydestä. — Hm. 16: 12.
Rinnakkaisia aikoja varjon ja todellisuuden — esikuvan ja vastakuvan välillä.
Nyt tulemme tämän esikuvauksellisen vastaavaisuuden ihmeellisimpään piirtoon, nim. ajankysymykseen, joka jokaisessa kohdassaan todistaa ja vahvistaa ne vuosiluvut, joita riemuvuodet ilmaisevat, samoin kuin ajanlasku ja ennustettu pakana-aikain päättyminen ilmottavat. Ja juuri siitä erityisestä syystä käsitellään tätä ainetta tässä, jotta tämän ihmeellisen rinnakkaisuuden varma vakuuttavaisuus lisäisi ja vahvistaisi Jumalan lasten uskoa ajankysymykseen hänen suunnitelmassansa, jota varten se ilmeisesti oli tarkotettu. — Hebr. 9: 9, 23; 10: 1.
Kaikista ennustuksista ja ajantodistuksista ei mikään ole niin silmiinpistävä ja vakuuttava kuin tämä. Mitä se opettaa, on hämmästyttävää, oman yksinkertaisuutensa tähden, ja tulee vakuuttamaan nöyrien sydämiä. Ei siinä kyllä, että luonnollinen Israel kaikkine uskonnollisine menoineen oli esikuvauksellinen, vaan oli juutalainen aika esikuva evankelisesta ajasta. Ne ovat aivan yhtä pitkät ja vastaavat toisiansa; niin että, jos me näemme ja käsitämme juutalaisen ajan, sen pituuden ja omituisuudet sen elonkorjuussa eli lopulla, saatamme tietää evankelikauden, sen vastakuvan, tarkan pituuden, ja voimme ymmärtää, mitä ja milloin meidän on odotettava evankelikauden elonkorjuussa. Mutta koettakaamme nyt osottaa tämä; sillä vaikka voisimmekin yleisien periaatteiden kannalta pitää tämän varmana ja sanoa, että koska eri tapauksilla juutalaisessa ajassa on vastaavaisuutensa evankeliajassa, niin pitäisi olla aikaankin nähden samalla lailla, niin ei Jumala kumminkaan ole jättänyt meitä otaksumaan tätä, vaan on hän selvästi, vaikka välillisesti, ilmottanut tämän meille.
Paavali sanoo meille, että Jumala sulki luonnollisen huoneen suosiosta hengellisen huoneen valitsemisen aikana; ja että kun hengellinen huone on tullut kokonaan valituksi, tulee Jumalan suosio palaamaan luonnolliselle huoneelle. Hän sanoo: "Sillä minä tahdon veljet [Seurakunnan eli hengellisen huoneen veljet] — jottette olisi itse mielestänne viisaita — ilmaista teille tämän salaisuuden, että [luonnollista, lihallista] Israelia on osaksi kohdannut paatumus, joka on kestävä kunnes pakanat täysilukuisina [Tätä lausetta 'pakanat täysilukuisina', ei ole sekotettava aikaisemmin esiintyneeseen 'pakanain ajat'. Pakanain ajat on se ajanjakso, jonka aikana pakanain, niinkuin on näytetty, on sallittu hallita maailmaa, kun 'pakanat täysilukuisina' tarkottaa täyttä lukua, joka tulee valittavaksi pakanoista täydentämään evankelista Seurakuntaa — joka 'jäännöksen' kanssa, joka on valittu israelilaisista, (apostolit siihen luettuina) tulee muodostamaan Kristuksen Seurakunnan, pyhän kansan, kuninkaallisen pappeuden, Jumalan valtakunnan, ja joille maan valtakunnat ja vallat tulevat annettaviksi.] ovat tulleet Jumalan valtakuntaan; niinkuin on kirjotettu: [Luvattu] Pelastaja on tuleva Siionista [joka on Kristushenkilö — meidän Herramme, pää, ja jäännös eli harvat uskolliset molemmista nimi-Israelin huoneista, jotka muodostavat hänen ruumiinsa, Seurakunnan], hän on poistava kaiken jumalattomuuden Jaakobista. Ja sillä tavoin on koko Israel pelastuva (sillä tämä on oleva minun liittoni heidän kanssaan), kun minä otan pois heidän syntinsä. Evankeliumiin nähden [korkeaan kutsuun nähden tänä aikana] he kyllä ovat vihollisia [hyljättyjä] teidän tähtenne [jotta teillä olisi etuoikeus ja perisitte parhaimmat, lupauksien hengelliset osat]; mutta valintaan nähden [jonka kautta he tulivat valituiksi saamaan erityisiä maallisia suosionosotuksia Jumalalta, jotka olivat luvatut heidän isälleen, Aabrahamille, ja hänen luonnolliselle siemenelleen], ovat he rakastettuja isien tähden; sillä armolahjojaan ja kutsumistansa Jumala ei kadu." On varmaa, että mitä Jumala on luvannut, se tulee täytettäväksi. Tietäen lopun alunpitäen, ei Jehova milloinkaan tehnyt sellaista liittoa, jota hän olisi tarvinnut tahi tahtonut rikkoa. Tässä ennustuksessa antaa apostoli meille viittauksen evankelikauden pituudesta näyttämällä, että se alkoi luonnollisen Israelin hylkäämisellä ja että se tulee päättymään sen ennalleenasettamisella suosioon. Jos me yhdistämme Paavalin ja Pietarin lausunnot (Room. 11: 27 ja Apt. 3: 19, 20) saamme nähdä, että aika suosion palaamiselle Israelille tulee olemaan ennalleenasettamisaikojen alkupuolella, Herramme toisessa tulemisessa. Paavali sanoo, että suosion palaaminen Israelille tapahtui kun Jumala ottaa pois heidän syntinsä, jonka Pietari sanoo hänen tekevän virvotuksen — eli ennalleenasettamisen aikoina, jotka tulevat silloin, kun Herramme tulee toistamiseen, kun eivät taivaat enää kauvemmin pidätä häntä.
Vuosiluvun Herramme toiselle tulemiselle ja ennalleenasettamisaikojen alkamiselle olemme jo näyttäneet olevan 1874. Meidän on sentähden odotettava näkevämme merkkejä Jumalan suosion palaamisesta luonnolliselle Israelille, kohta vuoden 1874 jälkeen; ensimäisenä kohtana ennalleenasettamistyöstä. Ja toden totta me olemme nähneet suosion alkaneen palata heille. Jokainen uusi esimerkki Israelin sokeuden poistumisesta ja Jumalallisen suosion palaamisesta heille on, katsottuna apostolisen sanan valossa, uusi todistus siitä, että evankelikausi on loppumaisillansa, ja että "pieni lauma" on melkein täysilukuinen. Mutta meillä on vielä sen lisäksi todistuksia, jotka ilmaisevat tarkan vuosiluvun, jolloin suosio on palaava Israelille. Niin paljon olemme ainoastaan nähneet, että ajanmäärä luonnollisen Israelin hyljätylle tilalle, on erityisen suosion määrä muille, tarkottaen kutsua toisia (pakanoita) olemaan kanssaperillisiä Kristuksen kanssa, joka kutsu päättyy ennalleenasettamisaikojen alussa; mutta ei kuitenkaan, (kuten toiset ennustukset osottavat) heti tämän ajan alettua.
Mutta pysähdy hetkiseksi — älköön mitään väärinkäsitystä syntykö tästä kohdasta; kun kutsu korkeaan etuoikeuteen saada tulla Seurakunnan jäseneksi, Kristuksen morsiameksi ja kanssaperilliseksi lakkaa, ei sillä suinkaan ole sanottu, että on varmaa, että kaikki, jotka ovat saaneet kutsun, sentähden olisivat arvollisia tulemaan valituiksi; "sillä useat ovat kutsutut, mutta harvat valitut", syystä, että ainoastaan harvat täyttävät kutsumuksen ehdot. Eikä se myöskään sisällä, ettei muita armonetuuksia tarjottaisi niille, jotka eivät enää sen jälkeen saa korkeaa kutsua. Asia on niin, että kun tämä "korkea kutsu" lakkaa, niin se on siksi, että aikakausien suunnitelman suuri Perustaja on saanut melkein valmiiksi sen osan suunnitelmastaan, joka oli aijottu suorittavaksi evankelikautena — nim. evankelisen Seurakunnan, Kristuksen morsiamen, valitsemisen. Kaikkia ihmisiä ei kutsuttu tähän korkeaan kunniaan. Erityisesti ilmotetaan meille, että Jumalan aikomus oli valita tätä tarkotusta varten ainoastaan rajotettu määrä, "pieni lauma", verrattuna ihmissuvun joukkoihin. Kun kylliksi monta on kutsuttu ja kutsumisen aika menee umpeen, eikä enää ole soveliasta pidentää tätä kutsua toisiin, tulee yhä olemaan mahdollista niille, jotka jo ovat kutsutut ja jotka ovat ottaneet kutsun vastaan, tehdä kutsumuksensa ja valitsemisensa lujaksi, uskollisesti vaariinottamalla liittonsa, joka sisältää kokonaisen vihkiytymisen Jumalalle kuolemaan asti; ja tulee heille myös yhä edelleen olemaan mahdollisuuksia epäonnistumaankin tässä. Tämä kutsu, joka välttämättömästi päättyy, kun tarpeellinen määrä on tullut kutsutuiksi, joista suosittu "pieni lauma", "Kristuksen ruumis", täydennetään, ei likimainkaan ole Jumalan rakkauden, suosion ja kutsumisen rajana. Sen päättyminen tulee ainoastaan sulkemaan taivaallisen eli "korkean kutsun." Sillä kun tämä kutsu päättyy, kun tämä ovi tilaisuuteen ja suosioon suljetaan, alkaa toinen ovi auveta — ovi mahdollisuuteen ja tilaisuuteen astua pyhyyden tielle, ja sillä kulkea eteenpäin — ei jumalalliseen luontoon, johon evankelinen Seurakunta kutsuttiin, vaan ijankaikkisesti kestävään elämään ja täydellisyyteen ihmisinä. — Katso I Osaa, lukuja 10 ja 11.
Mutta me tahdomme nyt käsitellä tarkkaa vuosilukua suosion palaamiselle Israelille, joka näyttää tarkan ajan taivaallisen kutsun päättymiselle — jonka vuosiluvun jälkeen Israel alkaa vähitellen nähdä ja saada todistuksia yhä suuremmassa määrässä jumalallisen suosion palaamisesta ja josta vuosiluvusta myös Jumalan kutsu taivaallisiin kunniapaikkoihin tulee lakkaamaan, ja ainoastaan ne, jotka jo ovat kutsutut, tulevat omaamaan etuoikeuden tämän palkinnon voittamiseen uskollisuutensa kautta elämän loppuun asti. —
Jumala kutsui luonnollisen Israelin, hengellisen Israelin lailla olemaan hänen erityisenä aarteenaan kaikkien muiden kansojen edellä (toinen on maallinen aarre ja esikuva toisesta, joka on taivaallinen aarre.) Erotettuna maailmasta saivat he Jumalalta ottaa vastaan erityistä suosiota kahdeksantoistasataa neljäkymmentäviisi (1845) vuotta. Tämä ajanjakso alkoi heidän kansallisen elämänsä alkamisella, Jaakobin, viimeisen patriarkan kuoltua, jolloin heidät vasta tunnustettiin kansaksi ja nimitettiin "Israelin kahdeksitoista sukukunnaksi", joka oli kansallisnimitys. Katso 1 Moos. 49: 28; 46: 3; 5 Moos. 26: 5. Nämä kahdeksantoistasataa neljäkymmentäviisi kansallisen elämän ja suosion vuotta päättyivät, kun he hylkäsivät Messiaksen — vuonna 33 — kun hän, viisi päivää ennen ristiinnaulitsemistaan, esiintyi heille heidän kuninkaanaan ja, kun eivät ottaneet häntä vastaan, selitti: "Teidän huoneenne jää teille autioksi." (Matt. 23: 38.) Tämä, heidän suosionsa loppu, jolloin heidän lankeemuksensa aika alkoi, jatkuen kolmekymmentäseitsemän vuotta (37), päättyi vuonna 70 heidän kansallisen yhteiskuntajärjestelmänsä samoin kuin heidän kaupunkinsa, temppelinsä j.n.e. täydellisellä hävittämisellä. Huomattava on kumminkin, että Jumala antoi suosionsa jatkua tämän kansan yksityisille senkin jälkeen kun kansa kansana oli tullut "pois hakatuksi"; sillä evankeliumin kutsu oli rajotettu tämän kansan yksityisiin jäseniin kolmen ja puolen vuoden aikana helluntain jälkeen, Kristuksen kuoleman jälkeen — saavuttamatta Korneliusta, ensimäistä pakanoista, joka tuli tämän suosion esineeksi (Apt. 10), ennen kun tämä aika oli kulunut. Tähän päättyivät täydelleen nämä seitsemänkymmentä suosion viikkoa, jotka Danielin kautta olivat luvatut, niinkuin oli kirjotettu: "Ja hän on vahvistava liiton monelle yhdessä viikossa." (Dan. 9: 27.) Tämä seitsemäskymmenes vuosiviikko alkoi Herramme kasteesta; hänen ristiinnaulitsemisensa osotti, niinkuin oli ennustettu, sen keskikohtaa, ja suosio rajotettiin luonnolliselle Israelille sen loppuun asti.
Tämän kansallisen suosion pitkänä aikakautena (1845 vuoden kuluessa), jolla ajalla toiset kansat syrjäytettiin, sai Israel sekä kuritusta että siunauksia. Mutta rangastuksetkin heidän synneistänsä olivat todistuksia ja osia Jumalan isällisestä huolenpidosta heitä kohtaan. Hän lähetti heille hätää ja salli heidän usein joutua vankeuteen, kun he unhottivat hänet eivätkä totelleet häntä; mutta kun he katuivat ja huusivat Herran puoleen, kuuli hän heitä aina ja vapautti heidät. Tämän kansan koko historia, sellaisena kun sen kertovat toinen Mooseksenkirja, Josuan kirja, Tuomarit, Aikakauskirjat ja Samuel, todistaa, ettei Jumala kauvan kätkenyt kasvojansa heiltä, ja että hänen korvansa aina oli avoinna heidän katumushuudoillensa — siihen päivään asti, kun heidän huoneensa jätettiin heille autioksi. Ja silloinkin antoi Jumala heille anteeksi entistä enemmän lähettämällä heille oman Poikansa olennossa kauvan luvatun Messiaksen, Lunastajan, meidän Herrassamme. Tämän kansan sopimattomuus olemaan kauvemmin hänen erityisenä aarteenaan tahi missään suhteessa edustamaan Jumalan valtakuntaa maan päällä, ilmeni siinä, että hylkäsivät tuon pyhän, viattoman ja tahrattoman, sekä siinä, että toivoivat siihen sijaan saada murhaaja vapautetuksi.
Siten tuli, heidän sopimattomuutensa vuoksi, heidän suurimman suosionsa aika heidän hylkäämisensä ja heidän suosiosta lankeemisensa ajaksi. Ja tuo suurin suosio päästä kanssaperilliseksi Messiaksen kanssa, jonka Israel, lukuunottamatta "jäännöstä" (Jes. 1: 9; 10: 22, 23; Room. 9: 28, 29; 11: 5) täten kadotti sokeutensa ja sydämenkovuutensa tähden, tarjottiin uskovaisille pakanoille; ei pakanallisille kansoille, vaan jokaisen kansan vanhurskautetuille uskovaisille — vaikka suosiota alussa, eli kolmen ja puolen vuoden aikana, rajotettiin yksinomaan uskovaisille Israelin kansasta. Soaistuja, kuten olivat kansana, kansallisennakkoluulojen kautta, menee suuri palkinto, joka tarjottiin heille ensin, mutta johon olivat arvottomia, pyhälle kansalle, omaisuuskansalle, johon kuuluu arvollinen "jäännös" heidän kansastaan, ynnä toisia, joita on kutsuttu pakanallisista kansoista, joita he julkeassa ylpeydessään hylkäsivät "koirina." Ja Jumalan luvattu suosio ei tule palaamaan heille kansana poistaakseen heidän sokeuttaan ja tuodakseen heille kansojen esikoisena maallisia siunauksia, ennen kuin "omaisuuskansan" täysi luku on tullut kutsutuiksi pakanoista — ennen kuin täysi luku pakanoita on tullut tähän korkeampaan suosioon.
Siten ei, niinkuin Paavali selitti (Room. 11: 7) luonnollinen Israel saavuttanut sitä, jota se tavotteli, nim. suurinta suosiota. Heidän luullessaan suurimman armon olevan maallisissa siunauksissa ja sydämensä ylpeydessä vaatiessaan tätä suurinta suosiota luonnollisena esikoisoikautenansa, jota lisäksi töillänsä olivat ansainneet, kompastuivat he sokeudessaan tähän suurimpaan suosioon ja hylkäsivät sen, koska se oli otettava vastaan armona Kristuksen kautta. Niinkuin David oli ennustanut, tuli heidän pöytänsä — joka oli niin runsaasti varustettu rikkailla lupauksilla ja siunauksilla, joita tarjottiin heille Kristuksen kautta — heille "paulaksi ja ansaksi ja kompastukseksi ja kostoksi", heidän sydämensä kovuuden tähden. (Room. 11: 9, 10; Ps. 69: 23—29.) Kristus, joka tuli lunastamaan heitä ja joka olisi korottanut heitä ihanimpaan asemaan kuin he koskaan olisivat kyenneet toivomaan tahi aavistamaan, oli heidän ylpeydellensä kompastuskivi ja pahennuksenkallio. — Room. 9: 32, 33; Jes. 8: 14.
Kumminkin oli Israelin sokeus ainoastaan "osittainen sokeus (tahi paatumus)", eikä näön täydellinen kadottaminen; sillä lain, profeettain ja apostolein todistukset olivat kaikille avoinna niin hyvin juutalaisille kuin pakanoille; ja evankelikauden aikana on jokainen juutalainen, joka vaan on tahtonut päättäväisesti poistaa ennakkoluulojen kalvon ja nöyrästi ja kiitollisuudella ottaa vastaan Jumalan armon pakana-veljiensä tavalla, saattanut tehdä niin. Kumminkin ovat ainoastaan harvat voineet tehdä tämän; eikä mitään suosiota anneta heille, eikä mitään erityistä toimenpidettä tule tehtäväksi vakuuttaakseen heitä kansana totuudesta ja voittaakseen heidän ennakkoluulojaan, ennen kuin täysi luku pakanoita on tullut sisälle; tahi toisin sanoen, ennen kuin hengellinen Israel on täysilukuinen.
Sen jälkeen kun he hylkäsivät Messiaksen — senjälkeen kun heidän huoneensa jätettiin autioksi — ei Israelilla ole ollut mitään todistuksia Jumalan suosiosta. Juutalaiset täytyvät itsekin myöntää, että heidän kyyneleensä ja huokauksensa ja rukouksensa ovat jääneet vastauksetta; ja niinkuin heidän profeettainsa ennustivat, ovat he tulleet sananlaskuksi ja pilkkapuheeksi kansain keskuudessa. Vaikka Jumala ennen oli kuullut heidän rukouksensa ja katsonut heidän kyyneleihinsä ja asettanut heidät jälleen omaan maahansa ja alati suosinut heitä, niin ei hän sen jälkeen ole välittänyt heistä eikä ole osottanut heille minkäänlaista suosiota. Siitä saakka, kun he sanoivat: "Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme yli", ovat he olleet alituisen, lakkaamattoman kurituksen alaisina: heidät on hajotettu kaikkien kansojen keskuuteen ja kaikkialla on heitä vainottu niin kuin oli ennustettu. Nämä ovat tosiseikkoja, joita jokainen voi lukea historian lehdillä. Kääntykäämme nyt profeettain puoleen ja katsokaamme millä tarkkuudella näitä tosiseikkoja ennustettiin, ja mitä samoilla profeetoilla on sanottavaa heidän tulevaisuudestansa.
Herra sanoo profeetta Jeremian kautta (16 luku), sitten kun hän oli antanut heidän tietää, kuinka he olivat hyljänneet hänen: "Sentähden minä heitän teidät pois tästä maasta siihen maahan, jota te ette tunne, ette te eikä teidän isännekään, ja siellä saatte palvella muita jumalia [hallitsijoita] päivät ja yöt; koska en minä anna teille armoa" (Värssyt 9—13.) Tämä aika tuli, kun he hylkäsivät Messiaksen. Miten sananmukaisesti tämä uhkaus on tullut täytetyksi, sitä voivat kaikki arvostella, ja täytyy heidän itsensä se myöntää. Tämä ennustus ei voi tarkottaa mitään heidän entisistä vankeuksistansa naapurikansojen — syyrialaisten, babylonilaisten y.m. keskuudessa. Sellaista otaksumaa estävät sanat: "Maahan, jota te ette tunne, ette te eikä teidän isänne." Aabraham tuli Kaldean Urista — Babyloniasta — ja Jaakob Syyriasta (5 Moos. 26: 5.) Heidän hajottamisensa kaikkien kansojen keskuuteen heidän 1845 vuotisen suosionsa lopulla, eikä mikään muu heidän vankeuksistansa sovi näihin selviin sanoihin — maahan, josta ette te eikä teidän isänne mitään tiedä. Siis ilmenee tästä, sen yhteydessä, ettei heille mitään suosiota osotettaisi, että tämä ennustus aivan varmasti tarkottaa Israelin nykyistä hajaantumista kaikkien kansojen keskuuteen.
Mutta vaikka Jumala erotti heitä kaikesta suosiosta vähäksi aikaa, ei hän kumminkaan tule jättämään heitä tähän hyljättyyn tilaan ainaiseksi, vaan sanoo — Jer. 16: 14, 15: "Katso päivät tulevat, sanoo Herra, ettei enää sanota: 'Niin totta kuin Herra elää, joka toi Israelin lapset Egyptin maasta', vaan: 'Niin totta kuin Herra elää, joka toi Israelin lapset pohjan maasta [Venäjältä, jossa melkein puolet hebrealaisesta rodusta asuu], ja kaikista maakunnista, joihin hän oli heidät ajanut.' Sillä minä palautan heidät omalle maallensa, jonka minä annoin heidän isillensä."
Voisimme tuoda esille monen monta paikkaa profeetoista ja apostoleilta Jumalan suosion lopullisesta palaamisesta Jaakobille, eli luonnolliselle Israelille, sitten kun täysi luku pakanoista, joita tarvitaan "Kristuksen ruumiiseen" on valittu, mutta etsivä lukija saattaa itsekin etsiä näitä paikkoja konkordans'in tahi rinnakkaisteksti-Raamatun avulla. Jaakobin lausunto, Apt. 15: 14—16, ja Paavalin lausunto Room. 11: 26 ovat paikkoja Uudessa Testamentissa, jotka hyvin selvästi puhuvat tästä suosion ennalleenasettamisesta Israelille. Mutta ensin on heidän tyhjennettävä kurituksensa pohjasakka; ja tämä lausutaan tässä ihmeellisessä ennustuksessa seuraavalla tavalla (Jer. 16: 18) "Minä kostan heille ensin [ennenkuin suosio tulee] kaksinkertaisesti heidän rikoksensa ja syntinsä." Se hebrealainen sana, joka tässä on käännetty sanalla "kaksinkertaisesti", on mishneh ja merkitsee toista osaa, toistamista. Näin ymmärrettynä merkitsevät profeetan sanat, että se aika, joka kuluisi heidän hylkäämisestänsä siihen asti kun heidät jälleen otettaisiin suosioon, olisi sen ajan toistamista eli kaksinkertaistuttamista, jona he olivat nauttineet suosiota entisen historiansa aikana.
Heidän suosionsa aikakausi oli siis heidän kansallisen olemassaolonsa alkamisesta Jaakobin kuoltua heidän suosionsa loppumiseen Kristuksen kuolemassa v. 33 j.K. tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi (1845) vuotta; ja silloin alkoi heidän "kaksinkertaisennsa" (mishnehnsa) — tämän ajanjakson toistaminen eli kaksinkertaistuttaminen, tuhat kahdeksansataa neljäkymmentä viisi (1845) vuotta ilman suosiota. Tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi vuotta vuodesta 33 j.K. näyttää vuoden 1878 olevan epäsuosionajan loppuvuoden. V. 33+1845=1878.
Kaikki, mikä näissä ennustuksissa koskee entisyyttä, on tullut silmiinpistävällä tavalla täytetyksi, ja voimme odottaa, että jotain merkkejä Jumalan suosion palaamisesta luonnolliselle Israelille ("Jaakobille") näyttäytyisi vuonna tahi noin vuonna 1878. Sellaisen merkin löydämmekin siinä seikassa, että juutalaisille on nyt myönnetty Palestiinassa oikeuksia, joita heiltä vuosisatoja on ollut kielletty. Ja juuri tuona vuonna — vuonna 1878, kun heidän "kaksinkertaisensa" oli täynnä ja aika oli tullut Jumalan suosion palaamiselle tälle kansalle — pidettiin "Berliinissä suurivaltojen kokous", jossa Loordi Beaconsfield (juutalainen) silloinen Englannin ensimäinen ministeri (premieriministeri) oli sieluna ja näytteli pää-osaa. Siinä Englanti otti jonkunlaisen holhousvallan Turkin aasialaisien maakuntien yli, joiden joukossa Palestiinakin on; ja turkkilainen hallitus muutti lakejansa vieraisiin alamaisiin nähden, joka melkoisesti paransi niiden juutalaisten tilaa, jotka silloin asuivat Palestiinassa ja avasi osaksi toisillekin tien asettumaan sinne asumaan oikeudella omistaa kiinteää omaisuutta. Sitä ennen oli juutalainen ainoastaan "koira" muhamettilaisen hallitsijansa potkujen, tuuppimisien ja rääkkäämisen esineenä ja elämän tavallisimmat oikeudet olivat häneltä kielletyt maassa, joka oli hänelle pyhä muistoineen entisyydestä ja lupauksineen tulevaisuudesta.
Samalla aikaa kun ovi Palestiinaan tällä tavoin avattiin heille, alkoi kiivas vainoaminen Rumaniassa ja Saksassa ja etenkin Venäjällä, jossa se vielä jatkuu ja on kasvamassa. Toinen toistaan seuraavien lakimääräysten kautta ovat näiden valtojen hallitukset riistäneet heiltä oikeudet ja etuoikeudet ja sitäpaitsi ovat he saaneet kärsiä joukkojen väkivaltaisuuksista, kunnes ovat olleet pakoitetut muuttamaan pois suurin joukoin. Mutta tämä vainoaminen on epäilemättä myös suosiota, koska sen tarkotus tulee olemaan ja on ollut pakottaa heitä luomaan katseensa Jerusalemiin ja lupauksiin, ja muistuttamaan heitä, että he ovat eräiden suurien, rikkaiden maallisien lupauksien perijöitä.
Mutta meidän on muistettava, että 1878 oli ainoastaan käännekohta suosion palaamiselle luonnolliselle Israelille. Me olemme jo, tutkiessamme "pakanain aikoja" huomanneet, että Jerusalemia ja sen kansaa tullaan edelleenkin tallaamaan — pakanat tulevat sitä hallitsemaan ja sortamaan "kunnes pakanain ajat ovat täyttyneet", ja niinmuodoin, vaikka suosion aika jo oli ollut ja alkoi vuonna 1878, eivät juutalaiset tule otettaviksi täyteen suosioon ennenkuin vuonna 1914. Siten tulee heidän uudelleen suosioon ottamisensa tapahtumaan vähitellen, samoin kuin heidän lankeemisensakin siitä tapahtui vähitellen. Merkillistä on myös, että nämä kaksi, heidän lankeemisensa ja jälleen kohoamisensa aikakautta ovat aivan yhtä pitkät. Lankeeminen tapahtui vähitellen kasvavalla nopeudella, kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana, vuodesta 33 j.K., jolloin suosio heitä kohtaan kansana lakkasi, vuoteen 70, jolloin heidän kansallinen olemassaolonsa päättyi, maa tehtiin autioksi ja Jerusalem hävitettiin perinpohjaisesti. Historia osottaa siis heidän lankeemisensa alkamisen ja päättymisen, ennustuksen osottaessa heidän korottamisensa alkamista ja loppumista — 1878 ja 1914 — joten 37 vuoden tarkka rinnakkaisuus on huomattavissa. Tämä on lisäksi osa heidän, profeetan mainitsemasta, mishneh'sta ("kaksinkertaisesta ajasta").
Vaikka juutalaisen ja evankelikauden käännekohdat siten ovat selvästi osotetut olevan 33 ja 1878 j.K., Israelin hylkäämisen ja jälleen suosioon ottamisen kautta, niin tunkevat kumminkin molemmat nämä ajat toistensa alueille. Kun siten juutalaisen aikakauden käännekohta oli saavutettu, tunkeutui se sen jälkeen loppuunsa asti silloin alkavan evankelikauden alueelle, kuten heidän suosionsa palaaminen, joka on tuhatvuotiskauden ensimäisiä tapahtumia, käsittää evankeliumikauden lopun eli elonkorjuuajan. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana (vuodesta 33 j.K., israelilaisten suosion loppuun kansana, vuoteen 70 j.K., heidän yhteiskuntansa täydelliseen kukistumiseen) olivat he, lukuunottamatta uskollista jäännöstä, lankeamassa, ja uskovaiset pakanat nousemassa — juutalainen aika, oli loppumassa ja evankelinen aika alkamassa; ja kolmenkymmenen seitsemän vuoden aikana (1878-ta 1914:ta) tekee evankelikausi loppuansa, ja ahdistuksen aika koittaa ja tulee kristikunnan yli, lukuunottamatta uskollista jäännöstä, samalla kun Israelin ja kaiken kansan ennalleenasettamistyö on valmistuksen alaisena. Toisin sanoen: vuosiluvut 33 ja 1878 ilmaisevat milloin, itsekunkin, uuden aikakauden työ alkoi, vaikka edellisen aikakauden elonkorjuun ja jätteiden eli kelpaamattomien hävittämisen, sallittiin jatkua kolmekymmentäseitsemän vuotta molemmissa tapauksissa. Siten ovat näiden kahden armotalouden toisiensa alueille tunkeutuminen samoin kuin juutalaisen ja kristillisen aikakauden päätekohdat selvästi merkityt.
Kaksipuolinen toimi kuuluu molemmille näille toisiensa alueille tunkeutuville aikakausille: vanhan alasrepiminen ja uuden järjestelyn eli talouden pystyttäminen. Ja koska juutalainen aika ja kansa olivat vaan varjoja eli esikuvia, on meidän odotettava, että tämän tulokset tulevat paljon laajaperäisemmiksi, kuin ne olivat; ja niin me saamme nähdäkin ne. Tätä kaksipuolista työtä osotetaan profeetta Jesajan lausunnossa: "Sillä (1) koston päivä oli mielessäni, ja (2) lunastuksen vuosi oli tullut." — Es. 63: 4.
Nämä eivät ole minkäänlaisia nerokkaasti ajateltuja vastaavaisuuksia, joita on järjestetty soveltumaan yhteen tosiseikkojen kanssa; sillä monet näistä rinnakkaisuuksista ja muista totuuksista nähtiin ennustuksista ja niistä saarnattiin, kuten yllä on esitetty, useita vuosia ennen 1878 — joka vuosi ilmotettiin olevan Israelin suosion palaamisen aika, ennenkuin se tuli ja ennenkuin mikään tapaus oli sen siksi merkinnyt. Tämän teoksen kirjottaja antoi ulos vihkosien muodossa näitä Raamatusta tehtyjä johtopäätöksiä jo keväällä v. 1877.
Todistus saattoi tuskin olla vahvempi ja kumminkin salattuna tänne asti, kun aika on tullut tiedon lisääntymiselle ja viisaat [oikeassa taivaallisessa opissa] tulevat ymmärtämään. Me tiedämme tarkan vuosiluvun Israelin hylkäämiselle — niin, itse päivänkin; että heillä tulisi olemaan mishneh, tai kaksinkertainen aika selittää profeetta selvästi; että tämä rinnakkaisaika on tuhat kahdeksansataa neljäkymmentä viisi vuotta pitkä, ja että se päättyi v. 1878, olemme, luullaksemme, selvästi osottaneet; ja että suosio oli tämän vuoden tunnusmerkkinä on eittämätön tosiseikka. Ja muistakaa myös, että juuri heidän "kaksinkertaisen" aikansa päätyttyä julkaisi professori Delitzsch hebrealaisen Uuden Testamentin käännöksensä, joka jo on tuhansien juutalaisten käsissä ja herättää paljon mielenkiintoa. Ja muistakaa, edelleen, että suurin kristillinen liike hebrealaisten keskuudessa apostolien päivien jälkeen, Rabinovitsj'in ja muiden johtamana, on parastaikaa hereillä Venäjällä. Ja alkoi se melkein yhtä kauvan aikaa vuoden 1878 jälkeen, jolloin Israelin "kaksinkertainen" aika päättyi, kuin oli Israelin hylkäämisestä vuonna 33 j.K. pakanoiden herättämisen aikaan asti.
Muistelkaa nyt apostolin sanoja, jotka selvästi osottavat, että he olivat suljetut jumalallisesta suosiosta ja maallisista, heille vielä kuuluvista, liitoista. tai lupauksista, kunnes täydellisyys eli täysi luku pakanoita on tullut sisälle — evankelisen kutsumisen loppuun asti — ja te saatte nähdä, että 1878 on syvää mielenkiintoa herättävä vuosiluku ollen yhtä tärkeä hengelliselle kuin luonnollisellekin Israelille. Koska, kuten silloinkin ei kukaan muu kuin Herramme Jeesus tuntenut lakikauden loppumisen ja evankelikauden alkamisen merkitystä (apostolitkin tunsivat sen ainoastaan osittain ja näkivät sen hämärästi helluntaihin asti) niin voimme nyt odottaa, että ainoastaan Kristuksen ruumis, voideltu kun on samalla hengellä, on selvästi näkevä evankelikauden päättymisen ja sen erittäin tärkeän merkityksen. Juutalaisparat, ja monet, jotka tunnustautuvat kristityiksi, eivät tiedä edes vielä siitä suuresta armotalouden muutoksesta, joka tapahtui ensimäisessä tulemisessa — juutalaisen ajan päättymisestä ja evankelikauden alkamisesta.
Ja samoin on nytkin ainoastaan harvat, jotka tietävät, tai tulevat tietämään, kunnes ulkonaiset merkit todistavat sen heidän luonnollisille silmillensä, että me nyt olemme evankelikauden lopulla tahi elonkorjuussa, ja että vuosi 1878 osotti niin tärkeää kohtaa, kun mitä se osotti. Eikä ollut tarkotettukaan, että muut kun uskollinen vähemmistö näkisi ja tietäisi eikä olisi pimeydessä maailman kanssa. — "Teille on annettu tietää", sanoi Herramme.
Mutta jotkut voinevat kentiesi sanoa: Kyllä Jeremia todellakin oli Herran profeetta, jonka todistus "mishnehstä" tahi Israelin kokemuksien kaksinkertaistuttamisesta on suuressa määrässä huomattava, mutta kumminkin pitäisimme todistuksen vielä varmempana, jos joku muukin profeetta olisi maininnut siitä samasta. Sellaisille vastaamme, että yhdenkin luotettavan profeetan ilmotus on hyvä ja yltäkylläinen perustus uskolle, ja että monet tärkeimmistä todistuksista Herramme ensimäisestä tulemisesta olivat yhden ainoan profeetan ennustamia; mutta siitä huolimatta on Jumala, joka on laupeudesta rikas ja hyvin armahtavainen, ottanut huomioon meidän heikkouskoisuutemme, ja vastannut sydämemme rukoukseen jo ennakolta, lahjottaessaan meille useamman kuin yhden todistuksen.
Kääntykää nyt Sakarjan ennustukseen (9: 9—12.) Profeetallisessa näyssä kulkee hän Jeesuksen rinnalla, kun hän ratsastaa Jerusalemiin — vuonna 33 j.K. — viisi päivää ennen hänen ristiinnaulitsemistaan (Joh. 12: 1—15) ja kansalle huutaa profeetta: "Iloitse suuresti, sinä Siionin tytär, ja riemuitse, sinä Jerusalemin tytär! Katso, kuninkaasi tulee sinulle; hän on vanhurskas, auttaja, ja köyhä, ja ratsastaa aasilla ja aasintamman varsalla." Huomaa näiden sanojen selvää toteutumista — Matt. 21: 4—9, 43; Joh. 12: 12—15; Luuk. 19: 40—42. Jokainen erityinen kohta täytettiin, huutamiseen asti. Kun kansa huusi: Hosianna! pyysivät Fariseukset Jeesusta nuhtelemaan heitä, mutta sen hän epäsi sanoen: "Jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat." Miksi? Siksi, että oli ennustettu, että huudettaisiin, ja jokainen kohta ennustuksessa oli täyttyvä. Antakoon tämä tarkkuus ennustuksien täyttymisessä yksityiskohtia myöten luottamusta tämän ja toisien profeettojen lausuntoihin edelleenkin.
Lyhykäisesti kosketeltuansa huonoja seurauksia heidän kuninkaansa hylkäämisestä (Sak. 9: 10), puhuttelee profeetta heitä Jehovan nimessä, täten: "Palatkaa takasin linnaan (Kristuksen luo), te, jotka toivossa vangitut olette. Jo tänäkin päivänä ilmotan minä, että minä tahdon kaksinkertaisesti sinulle maksaa." Sana "kaksinkertaisesti" on tässä sama sana, jota Jeremia käyttää — "mishneh" — toistaminen tai toinen samanlainen osa. Israelilaiset olivat vuosikausia olleet roomalaisen ikeen alaisia, mutta he olivat, kuten sanotaan "toivon vankeja"; he toivoivat tulevaa kuningasta, joka vapahtaisi heidät ja korottaisi heidät luvattuun herrauteen maan yli. Nyt oli heidän kuninkaansa, heidän vahva linnansa, tullut, mutta niin hiljaisena ja vaatimattomana, etteivät he sydämensä ylpeydessä voineet nähdä hänessä sellaista vapauttajaa. Ja vielä suuremmassa määrässä he olivat synnin vankeja, ja tällä Vapauttajalla oli mielessä myös tämä suurempi pelastus. Herramme oli ollut heidän luonaan kolme ja puoli vuotta, täyttäen Raamatun ennustukset heidän nähtensä, ja nyt tuli viimeinen ja lopullinen koetus — ottaisivatko he hänet, Herran voidellun, vastaan kuninkaanansa? Profeetan sanasta käy selville, että Jumala ennakolta tiesi heidän hylkäävän Messiaksen: — "Jo tänäkin päivänä ilmotan minä, että minä tahdon kaksinkertaisesti sinulle maksaa."
Tämä ennustus ei ainoastaan poista kaikkia epäilyksen mahdollisuuksia, etteikö tässä olisi kysymyksessä tuollainen kaksinkertaistuttaminen — että toinen puoli kuritusta olisi lisättävä heidän entisiin kokemuksiinsa, sen johdosta, että he hylkäsivät Messiaksen — vaan osottaa se myös tarkalleen päivän, jolloin tämä toinen puoli alkoi, ja saattaa profeetta Jeremian tekemät, ja Herramme sanain kautta todetut johtopäätökset: "Teidän huoneenne jää teille autioksi", moninkerroin vahvemmiksi, tarkemmiksi ja selvemmiksi.
Muistelkaa Herramme sanoja tältä ajalta ja tässä yhteydessä: — "Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivität luoksesi lähetettyjä, kuinka usein olen tahtonut koota lapsiasi, samoin kuin kana kokoaa poikueensa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet. Katso, teidän huoneenne jää teille autioksi. Sillä minä sanon teille: tästälähin ette näe minua, ennenkuin [sydämestänne] sanotte: Siunattu olkoon Herran nimessä tuleva." (Matt. 23: 37—39.) Luemme myös, että tämän koetusajan viimeisenä päivänä, "kun hän tuli lähemmäksi [ratsastaen aasilla] ja näki kaupungin, itki hän sitä ja sanoi: 'Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mitä rauhaasi kuuluu! Mutta nyt [sentähden] se on salattuna silmiltäsi'." (Luuk. 19: 41, 42.) Kiitetty olkoon Jumala, nyt kun toinen puoli heidän "kaksinkertaisesta" mitastaan on täytetty, voimme nähdä, että tämä sokeus alkaa poistua. Ja tämä antaa pyhille iloa omastakin puolestaan, sillä he huomaavat, että Kristuksen ruumiin kirkastuminen lähenee.
Mutta meidän rakkaudesta rikas Isämme, joka nähtävästi tahtoi vakuuttaa meitä ja vahvisti sydämiämme kaikkea epäilystä vastaan tähän kohtaan nähden, joka ratkaisee ja todistaa niin paljon, on lähettänyt meille tietoja Israelin kaksinkertaisesta mitasta toisenkin korkeasti kunnioitetun palvelijansa, — profeetta Jesajan kautta.
Profeetta asettuu tulevaisuudessa sen ajan loppupäähän, jolloin heidän "kaksinkertainen" mittansa (mishnehnsa) on täytetty — v. 1878; ja kääntyen meihin, jotka nyt elämme, ilmottaa hän meille Jumalan sanoman sanoen: "Lohduttakaa, lohduttakaa, minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa sydämellisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen sotimisen aika on päättynyt, että sen pahateko on maksettu, että se on kaksinkertaisesti saanut Herran kädestä kaikkien syntiensä tähden." — Jes. 40: 1, 2. [Se hebrealainen sana, joka tässä on käännetty sanalla kaksinkertaisesti on kefel, joka merkitsee sellaista kaksinkertaista, joka on käännetty kahtia keskeltä.]
Se, joka tutkii ennustuksia, pankoot merkille, että profeetat lausuvat ennustuksiansa eri kannoilta: välin he puhuvat tulevaisesta tulevana ja toisen kerran asettautuvat he tulevaisuuteen ja puhuvat siltä kannalta; niinpä esim. Jesaja puhuessaan Herramme syntymisestä, asettuu seimen ääreen, jossa Jeesus makasi, kun hän sanoo: "Lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, ja hänen hartioillansa on herraus; j.n.e." (Jes. 9: 5.) Psalmien kirjaa ei voida ymmärtävällä tavalla lukea, jollei tätä asianhaaraa oteta huomioon. Parempaa valaistusta tälle asialle, että nimittäin profeetat asettuvat eri kannoille aikaan nähden, ei voida antaa, kuin nämä kolme mainittua ennustusta, jotka koskevat Israelin "kaksinkertaista" mittaa. Jeremia ennusti, että ne päivät tulisivat, jolloin Jumala hajottaisi heidät kaikkien kansojen sekaan, ja että kun he olivat saaneet kaksinkertaisesti, kokoaisi hän heidät jälleen paljon valtavamman voiman ilmauksen kautta heidän hyväkseen, kuin silloin kun he tulivat egyptiläisestä orjuudesta. Sakarja puhuu ikäänkuin eläisi hän sinä aikana, kun Kristus tarjoutuu Israelille heidän kuninkaanaan, ja sanoo meille, että siinä, juuri sinä päivänä alotettiin laskea heidän "kaksinkertaista" mittaansa. Jesaja seisoo rinnallamme vuonna 1878 ja kiinnittää huomiomme siihen, että Jumalalla on jo järjestetty, määrätty tai vahvistettu aika suosionsa palauttamiselle Israelille, ja että tämä määrätty aika alkaisi "kaksinkertaisen" mitan kuluttua, joka vastaisi sitä ennen elettyä suosion aikaa; ja hän sanoo meille, että meidän nyt on ilmotettava Israelille tätä suloista sanomaa, että sen kaksinkertainen mitta on täynnä, sen vahvistettu aika täytetty. Tulisi todella vaikeaksi päättää, mikä näistä kolmesta ennustuksesta on vahvin tahi tärkein. Ne ovat kaikki tärkeitä, ja jokainen niistä olisi jo itsessään vahva; mutta kaikki yhdessä muodostavat ne ihmeellisesti vahvan kolminkertaisen ketjun Jumalan nöyrille, etsiville, luottaville lapsille.
Vakuuttavaisuus näissä profeetallisissa lausunnoissa vahvistuu, kun muistamme, että nämä profeetat eivät ainoastaan eläneet ja kirjottaneet satoja vuosia toisistaan erotettuina, vaan myös, että he kirjottavat asioita, jotka olivat aivan vastakkaisia niille, mitä juutalaiset odottivat. Totisesti ilman uskoa ja sydämeltä hitaita uskomaan kaikkea sitä, mitä Jumala on puhunut profeettain kautta, ovat ne, jotka eivät tässä selvässä ja sopusointuisessa todistuksessa voi nähdä Jumalan sormea ja toimenpidettä.
Jos joku väittää, ettei Berliinin kokous ja sen päätös olleet mitään, joka kyllin selvästi ilmaisi Jumalan suosion palaamista Israelille, vastaamme, että se oli paljon selvempi merkki suosiosta, kuin Herran toimenpide ratsastamalla Jerusalemiin oli epäsuosion merkki. Ei kumpaakaan pidetty sinä aikana, kun se tapahtui, minkään ennustuksen toteuttamisena. Ja tänä päivänä on niitä, jotka tietävät kaksinkertaisen täyttymisestä, tuhatta kertaa useampia kuin niitä, jotka ennen helluntaita tiesivät, että kaksinkertainen tahi toinen osa alkoi silloin. Siten näemme, että se lapsi, jonka Simeon sanoi olleen pannun lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa (Luuk. 2: 34) tuli juuri lankeemukseksi tai loukkauskiveksi luonnolliselle Israelille kansana; ja me olemme nähneet, mitenkä hän hengellisen Israelin päänä ja Päällikkönä tulee olemaan Vapauttaja, tulee jälleen pystyttämään luonnollisen huoneen ja asettamaan ennalleen kaikki, kun sen "määrätty aika" sen "kaksinkertainen mitta" on täytetty; ja nyt näemme kaksinkertaisen mitan täytetyksi ja suosion alkavan saapua Israelille. Kun me huomaamme nämä Isämme Sanan toteutumiset, laulakoon sydämemme: —
Sä pienoinen lauma, Raamattu on
Sun uskosi pohja, tuo horjumaton.
Kun siten huomaamme Israelin lankeemuksen suosiosta, ja mitä he sen kautta ovat kadottaneet, ja syyn tähän kaikkeen, älkäämme unohtako, että he tässäkin esikuvasivat hengellistä nimi-Israelia, ja että samat profeetat ovat ennustaneet, että molempien Israelin huoneiden piti kompastuman ja lankeaman: "Hän on oleva loukkauskiveksi ja kompastuksen kallioksi molemmille Israelin huonekunnille." — Jes. 8: 14.
Yhtä varmasti, kuin luonnollista nimi-Israelia on kohdannut hylkääminen ja lankeeminen, kuten olemme nähneet, yhtä varmasti tulee myös hylkääminen ja lankeeminen kohtaamaan hengellistä nimi-Israelia, Evankelista nimi-Seurakuntaa, ja samanlaisista syistä. Toisen hylkäämistä ja lankeemusta kuvataan Raamatussa yhtä elävästi kuin toisenkin. Ja myöskin yhtä varmasti, kuin luonnollisen Israelin jäännös pelastettiin sokeudesta ja lankeemuksesta nöyryyden ja uskon kautta, tulee myöskin samanlainen jäännös hengellisestä nimi-Israelista pelastettavaksi nimi-joukkojen sokeudesta ja lankeemuksesta tämän ajan "elonkorjuussa" tahi lopussa. Siten tulevat todellisen seurakunnan, Kristuksen ruumiin viimeiset jäsenet, erotettaviksi nimiseurakunnasta — yhdistettäviksi ja kirkastettaviksi Pään kanssa. Nämä (se jäännös, joka valittiin luonnollisesta Israelista sen lankeemisessa sekä evankelikauden harvalukuiset uskolliset, käsittäen sen lopulla elävän jäännöksen), muodostavat yksin totisen "Jumalan Israelin." Nämä ovat nuo Valitut — vanhurskautetut, uskon kautta Kristuksen lunastustyöhön kutsutut kanssa-uhraamiseen ja kanssaperillisyyteen Kristuksen kanssa, jotka totuuden henki on valinnut uskon kautta totuuteen ja pyhitykseen, ja jotka ovat olleet uskolliset kuolemaan saakka. Tämän joukon valitsemisen loputtua, tämän ajan elonkorjuussa, saattaa odottaa melkoista liikettä vehnän ja lusteiden välillä; sillä paljon jumalallisesta suosiosta johtuneesta hyvästä, jota myönnettiin erityisesti uskollisten harvalukuisten tähden, tulee vedettäväksi pois nimijoukoilta, kun pieni lauma, jonka kehitykseksi ne myönnettiin, on täysilukuinen.
Meidän on odotettava, että tässä, samoin kuin esikuvauksellisessa juutalaisessa elonkorjuussa, tulee olemaan sellaista erottamista, joka toteuttaa profeetan sanat: "Kootkaa minulle pyhäni, jotka tekevät liiton kanssani uhrin kautta." (Ps. 50: 5.) Ja niinkuin vuosi 33 osotti juutalaisen nimi-huonekunnan, järjestelmänä katsottuna, jättämistä epäsuosioon, hajaannukseen ja kukistumiseen, niin osotti vastaava vuosiluku 1878, hengellisen nimi-Israelin epäsuosion, hajaannuksen ja kukistumisen alkamista, josta meillä on enemmän sanottavaa seuraavassa luvussa.
Matemaatillinen todistus.
Otaksuen, että yllä esiintyvä todistus on riittävä ja tyydyttävä, menemme nyt ajanlaskullisesti todistamaan: ensimäiseksi, että juutalainen aika, Jaakobin kuolemasta siihen ajankohtaan, jolloin heidän huoneensa jätettiin autioksi, josta heidän kaksinkertaisensa tai toinen puolensa alettiin laskea oli tuhat kahdeksansataa neljäkymmentaviisi vuotta pitkä; ja toiseksi, että kaksinkertainen päättyi vuonna 1878, ja että aika silloin oli tullut suosion alkamiselle — jolla me siten tulemme todistamaan, että tämä vuosiluku ilmaisi evankeliajan suosion loppumista.
Jälkimäinen kohta ei itse asiassa tarvitse mitään todistusta; sillä, koska oli totta, että Herramme kuoli vuonna 33, on helppo asia lisätä tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi vuotta vuoteen 33 nähdäksemme, että 1878 oli se vuosi jolloin aika oli tullut suosion alkamiselle Israelille edellyttäen, että voimme todistaa ensimäisen väitteemme että ajanjakso jolloin Israel odotti Jumalan lupauksien täyttymistä, hänen suosiossansa, oli tuhannen kahdeksansadan neljänkymmenenviiden vuoden aika.
Tämän ajanjakson pituus näytetään täydellisesti siinä luvussa, joka käsittelee ajanlaskua, lukuunottamatta yhtä kohtaa, nimittäin aikaa Jaakobin kuolemasta aina lähtöön asti Egyptistä. Tämä ajanjakso on ollut hyvin omituisella tavalla kätketty tai peitetty näihin aikoihin asti; ennenkuin se huomattiin, oli juutalaisen ajan pituus tuntematon; eikä ilman sitä oltaisi voitu sen kaksinkertaistuttamista mitata, jos kohta ennustukset kaksinkertaisesta olisivat tulleet huomatuiksi ja käsitetyiksi.
Ajanlasku ei tee mitään vaikeuksia Jaakobin kuolemaan asti, mutta tästä vuosiluvusta alkaen Egyptistä lähtöön asti ei ole minkäänlaisia täydellisiä tiedonantoja. Useita murusia annetaan siellä ja täällä, mutta mitään yhdenjaksoista lankaa ei anneta, jonka kautta pääsisimme varmuuteen. Juuri siitä syystä täytyi meidän ajanlaskua tarkastaessamme tällä kohdalla kääntyä Uuteen Testamenttiin. Siellä saimme apua henkeyttämältä apostolilta, joka ilmottaa meille yhdistävän renkaan. Tällä tavoin opimme tuntemaan, että neljänsadan kolmenkymmenen (430) vuoden aika kului liitosta, joka tehtiin niihin aikoihin kun Tara, Aabrahamin isä, kuoli aina Israelin lähtöön asti Egyptistä.
Me löydämme kätketyn ajan Jaakobin kuolemasta Israelin Egyptistä lähtöön, tarkalla tavalla: ensin laskemalla ajan Taran kuolemasta Jaakobin kuolemaan ja sitten vähentämällä ne vuodet, noista neljästäsadastakolmestakymmenestä vuodesta, jotka ovat Taran kuoleman ja Egyptistä lähdön välillä, seuraavalla tavalla:
Aabraham oli seitsemänkymmenen viiden (75) vuoden vanha, kun liitto hänen kanssaan tehtiin Taran kuoltua (1 Moos. 12: 4), ja Iisak syntyi kaksikymmentäviisi (25) vuotta sen jälkeen. (1 Moos. 21: 5.) Siis:
Liitosta Iisakin syntymiseen…………… 25 vuotta Iisakin syntymisestä Jaakobin syntymiseen (1 Moos. 25: 26)……………………… 60 " Jaakobin syntymisestä hänen kuolemaansa (1 Moos. 47: 28)……………………… 147 " Yhteenlasketut vuodet liitosta Aabrahamin ___ kanssa Jaakobin kuolemaan……………… 232 " Liitosta siihen päivään, jolloin Israel jätti Egyptin (2 Moos. 12: 41), pääsiäisjuhlan aikana…………………. 430 " Tästä on vähennettävä aika liitosta Jaakobin kuolemaan……………………. 232 " Aika Jakobin kuolemasta lähtöön ___ Egyptistä oli siis……………………. 198 "
Siten ovat kaikki vaikeudet laskea Israelin kansallisen olemassaolon ajan pituus poistettu. Kätketty aika Jaakobin kuolemasta Egyptistä lähtöön oli epäilemättä tarkotuksella kätketty, kunnes aika sen näkemiselle oli tullut. Tähän me liitämme nyt Ajanlaskullisessa tarkastuksessa esitetyt ajanjaksot, seuraavasti:
Jaakobin kuolemasta lähtöön Egyptistä………. 198 vuotta Israelin korvessaolo……………………… 40 " Kaanaan jakamiseen……………………….. 6 " Tuomarien aikakausi………………………. 450 " Kuninkaiden aikakausi…………………….. 513 " Autiona olon aika………………………… 70 " Kyyroksen ensimäisestä vuodesta vuoteen 1…… 536 " Yhteensä Jaakobin kuolemasta Anno Dominiin,…. ____ tahi vuoteen 1 meidän ajanlaskuamme………… 1813 " A.D. 1:stä ristiinnaulitsemiseen passah-juhlan aikana, keväällä vuonna 33 j.K. — täysiä vuosia, juutalaista kirkollista aikaa………. 32 " Koko aikakausi, jolloin Israel suosiossa ja ____ tunnustettuna ollen odotti valtakuntaa……… 1845 "
[Juutalainen kirkkovuosi alkoi keväällä; ja passah-juhla sattui jokaisen uuden (kirkollisen) vuoden ensimäisen kuukauden viidentenätoista päivänä.]
Löytääksemme heidän kaksinkertaisen aikansa toisen osan pituuden, jonka ajan kuluttua heidän suosion aikansa oli tullut, ja se todellakin alkoi, ja jolloin suosio todella alkoi siirtyä pois hengellisestä nimi-Israelista, laskemme tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi (1845) vuotta keväästä vuonna 33 j.K. ja saamme passah-juhlapäivän vuonna 1878. Heidän jälleennousemisensa vuodesta 1878 vuoteen 1915 (pakana-aikain loppuessa), sen Kuninkaan suosiossa, jonka he hylkäsivät, ja jonka he tällä ajalla tulevat tunnustamaan, vastaa pituudellaan heidän kolmekymmentäseitsemän vuotista lankeemistaan, siitä päivästä, jolloin heidän huoneensa jätettiin autioksi, vuonna 33 j.K. heidän täydelliseen kukistumiseensa kansana v. 70.
Olemme jo tarkastaneet useita huomattavia rinnakkaisuuksia juutalaisen ajan, varjon tahi esikuvan ja evankelisen ajan, todellisuuden tahi vastakuvan välillä, ja tässä olemme me juuri nyt todistaneet uuden samanlaisen: Molempien aikakausien pituus vastaa toistaan täydellisesti — evankelinen Seurakunta kutsutaan Israelin "mishneh'n" tai heidän epäsuosionsa toisella puoliskolla. Samalla kertaa, kun toiset vastaavaisuudet ovat silmiinpistäviä, koskee tämä erityisesti näiden kahden ajan lopputapahtumia, niiden "elonkorjuuta", elonkorjaajia, sitä työtä, jota molempien elonkorjuuaikoina toimitetaan ja niille omistettua aikaa, jotka kaikki ovat omiaan antamaan meille selvän katsauksen siitä työstä, joka tulee toimitettavaksi siinä elonkorjuussa, joka on tämän ajan lopussa. Huomaa tarkoin niitä vastaavaisuuksia, jotka ovat näiden kahden elonkorjuun välillä, kun lyhykäisesti kertaamme ne: —
Katsaus rinnakkaisuuksiin elonkorjuussa.
Juutalainen aika päättyi "elonkorjuuseen", jossa Herramme ja Apostolit toimittivat sen työn, niiden hedelmäin korjuun, joiden siemenen Mooses ja profeetat olivat kylväneet. "Nostakaa silmänne (sanoo Jeesus) ja katselkaa vainioita, kuinka jo ovat valkoiset leikattaviksi." "Minä olen lähettänyt teidät leikkaamaan sitä, johon ette ole työtä panneet; muut ovat työn tehneet, ja te olette päässeet heidän työalalleen." (Joh. 4: 35—38.) Evankelisen ajan loppua kutsutaan myös elonkorjuuksi: — "Elonaika on maailman (aikakauden) loppu." "Elonaikana minä sanon leikkuumiehille: Kootkaa ensin lusteet ja sitokaa ne kimppuihin poltettaviksi — — mutta nisut korjatkaa aittaani." — Matt. 13: 39, 30.
Johannes ennusti sitä työtä, joka oli toimitettava juutalaisessa elonkorjuussa, ja sen seurauksia, sanoen (Matt. 3: 12): "Hänellä on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa nisunsa [todelliset israelilaiset] aittaansa [kristilliseen seurakuntaan]; mutta ruumenet [kelvottomat tästä kansasta] hän polttaa sammumattomalla tulella" — (hätä, joka kulutti heidän kansallisuutensa.) Tällöin tapahtui kaste pyhällä Hengellä ja tulella — pyhä Henki, joka tuli "totisten israelilaisten"; yli helluntaina, ja tuli, se hätä, joka kohtasi kaikkia toisia, niiden kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana, jotka seurasivat heidän hylkäämistänsä. (Matt. 3: 11.) Tässä hädässä Israel kansana hävitettiin, mutta ei yksilöinä. Ilmestyskirjan kirjottaja kertoo tämän ajan elonkorjaamisesta terävällä totuuden viikatteella, koska elonkorjuuaika on tullut, ja näyttää, että se on kahtalaista työtä, josta toinen tarkottaa maan viinipuuta, erotukseksi totisesta Isän istuttamasta viinipuusta, Kristuksesta Jeesuksesta ja hänen jäsenistänsä tahi oksistansa. (Joh. 15: 1—6.) Tämän ajan elonkorjuuta sanotaan vehnän ja lusteiden korjuuksi (Matt. 13: 24—30, 36—39); juutalaisen ajan elonkorjuuta kutsuttiin vehnän ja ruumenien korjuuksi. Ja samoin kuin silloin ruumenia oli suuressa määrässä enemmän, samalla tavalla näyttää myös kaikissa muissa paikoissa silmiinpistävä yhdenkaltaisuus ja rinnakkaisuus edellyttävän, että lusteita tulee olemaan paljon runsaammin kuin vehnää tässä elonkorjuussa.
Juutalainen elonkorjuu, yhteensä neljänkymmenen vuoden ajanjakso, alkoi Herramme opetusviran alkaessa vuonna 29 ja päättyi vuonna 69 vähää ennen nimi-Israelin hylkäämistä ja kukistumista ja heidän kaupunkinsa hävittämistä, jonka roomalaiset aikaansaivat vuonna 70. Ja tämän ajan elonkorjuu alkoi Herramme läsnäololla maan suuren riemuvuoden alkaessa vuonna 1874, niinkuin 6:ssa luvussa näytetään, ja päättyy vuonna 1914, vähää ennen pakanavaltojen kukistumista, ollen samoin neljänkymmenen vuoden ajanjakso — siis vielä lisäksi eräs ihmeellinen yhtäläisyys näiden kahden ajan välillä.
Juutalainen elonkorjuu alkoi Herramme opetusvirkaan astumisella, ja vaikka Jumalan suosio poistui heidän nimijärjestelmästänsä kolme ja puoli vuotta myöhemmin, jonka jälkeen hätä runteli tätä järjestelmää kolmekymmentäkuusi ja puoli vuotta, jatkui kumminkin erityinen suosion osotus tämän kansan yksityisille jäsenille, ja kutsu Kristuksen kanssaperillisyyden korkeaan kunniaan lähetettiin nimenomaan heille kolmen ja puolen vuoden aikana siitä, kun Herramme hylkäsi heidät ja he hylkäsivät hänen — jonka kautta lupaus Danielille toteutui (Dan. 9: 27), että suosiota osotettaisiin hänen kansallensa täydellisesti seitsemänkymmenen viikon loppuun asti, jonka viikon keskellä Messias tapettiin. Lupaus täytettiin koko totiselle vehnälle, samalla kun se järjestelmä, joka ympäröi tätä vehnää, tuomittiin ja hyljättiin keskellä sitä viikkoa. Juutalaisen ajan vehnänkorjuu kesti monta vuotta, alkaen Herramme virkaan astumisella, vaikka kaikki erityinen suosio lakkasi kolme ja puoli vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen. Tämän kansan hätä (tuli) alkoi aikaiseen palaa, mutta palo ei saavuttanut suurinta raivoansa ennenkuin melkein kaikki vehnä oli korjattu aittaan.
Samanlaisia ajanjaksoja on huomattavissa tämän nyt päättyneen ajanjakson elonkorjuussa, jotka vastaavat ilmiöitä edellisessä elonkorjuussa. Syksy vuonna 1874, jolloin riemuvuosijaksot ilmasevat ajan tulleen Herramme läsnäolemiselle, vastaa hänen kasteensa aikaa ja voitelemista pyhällä Hengellä, jolloin hän tuli Messiaaksi, Ruhtinaaksi, (Dan. 9: 25) ja alkoi toimittaa juutalaista elonkorjuuta. Kevät vuonna 1878 (kolme ja puoli vuotta myöhemmin) vastaa sitä vuosilukua, jolloin Herramme omisti kuninkuuden, ratsasti aasilla, puhdisti temppelistä rahanvaihtajat ja itki nimiseurakunnan tahi valtakunnan tähden ja jätti sen alttiiksi hävitykselle, ja se ilmasee sen ajan, jolloin nimi-seurakunta- (tahi kirkko-) järjestelmät "oksennettiin ulos" (Ilm. 3: 16), josta ajasta alkaen ne eivät enää ole Jumalan puhetorvia taikka missään määrässä hänen tunnustamiansa. Ja ne kolme ja puoli vuotta, jotka seurasivat kevättä vuonna 1878, jotka päättyivät lokakuussa vuonna 1881, vastaavat niitä kolmea ja puolta vuotta, jolloin suosio jatkui yksityisiä juutalaisia kohtaan heidän suosionsa seitsemännenkymmenennen viikon loppupuoliskolla. Samoin kuin esikuvassa tämä vuosiluku — kolme ja puoli vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen — osotti kaiken erityisen suosion päättymistä juutalaisia kohtaan ja suosion alkamista pakanoille, samalla tavalla meistä vuosi 1881 osottaa erityisen suosion päättymistä pakanoille — "korkean kutsun", tai kutsun omistamaan niitä siunauksia, jotka kuuluvat tälle ajalle — kutsun kanssaperillisyyteen Kristuksen kanssa ja jumalallisen luonteen osallisuuteen. Ja niinkuin olemme nähneet, on tämän ajan tunnusmerkkinä suuri liike juutalaisten keskuudessa kristillisyyteen päin, tunnettuna "Kisjinevi-liikkeen" nimellä. Ja nyt on tulossa hätää ja koettelemuksia nimi-kristillisyyden osaksi, mutta myrskyä pidätetään, kunnes kaikki vehnä on korjattu, kunnes Jumalan lähettiläät ovat leimanneet hänen palvelijainsa otsat (ymmärryksen) totuudella. — Ilm. 7: 3.
Vastaavaisuudet tässä ja juutalaisessa elonkorjuussa ovat osottautuneet erinomaisen selvästi esiintyviksi siihen nähden, mitä on saarnattu. Juutalaisen elonkorjuun ensimäisinä kolmena ja puolena vuotena oli Herrallamme ja opetuslapsilla erityisenä tekstinänsä aika ja Messiaksen läsnäolo. Heidän julistuksensa kuului: "Aika on täytetty", lunastaja on tullut. (Mark. 1: 15; Mat. 10: 7.) Samoin oli myös tässäkin elonkorjuussa: vuoteen 1878 muodostivat aikaennustukset ja Herran läsnäolo, pääasiassa niinkuin ne tässä ovat esitetyt, vaikkeivät näin selvästi, sanomamme aineen. Sen jälkeen on työ laajennut, ja toisien totuuksien käsittäminen on selvinnyt ja puhdistunut; mutta samat tosiseikat ja raamatunpaikat, jotka opettavat samaa aikaa ja samaa läsnäoloa, seisovat siinä kumoamattomina ja eittämättöminä.
Samoin kuin se suosio, jota jatkuvasti osotettiin yksityisille israelilaisille, senjälkeen kun heidän nimi-huoneensa suljettiin suosiosta, ei tarkottanut heidän nimi-kirkkojärjestelmänsä käännyttämistä ja uudistamista, eikä heidän ruumeniensa muuttamista vehnäksi, vaan oli yksinomaa aijottu erottamaan ja korjaamaan joka ainoan tuleentuneen vehnäjyvän, samoin ei jatkuva ja runsas suosio (nimittäin totuudenvalo) nykyajassa ole tarkotettu käännyttämään kokonaisia lahkoja tai aikaansaamaan kansallisia uudistuksia, vaan päinvastoin kokonaan erottamaan vehnäluokan lusteluokasta. Molemmat ovat kasvaneet rinnakkain vuosisatoja, ja sekottamaton, pelkkää vehnää oleva lahko on tuntematon; mutta nyt elonkorjuussa tulee erottaminen tapahtumaan, ja selkkaukset tulevat olemaan hirvittäviä. Monessa tapauksessa se tulee merkitsemään maallisen ystävyyden ylösnyhtämistä, monen hellän siteen repimistä; ja juuri totuus tulee aikaansaamaan tämän erottamisen. Herran ennustus "elonkorjuusta" ensimäisessä tulemisessa tulee olemaan paikallaan nykyiseenkin elonkorjuuseen nähden. (Katso Mat. 10: 35—38; Luuk. 12: 51—53.) Samoin kuin silloin totuus aiheutti eripuraisuutta isän ja pojan, tyttären ja äidin, anopin ja miniän välillä, tulee nyt taaskin viholliset usein kuulumaan omaan huonekuntaan. Sitä ei voi välttää. Ne, jotka rakastavat rauhaa ja lepoa enemmän kuin totuutta, tulevat pantavaksi koetukselle, ja ne, jotka rakastavat totuutta yli kaiken, hyväksytään voittajiksi — aivan kuin juutalaisessa "elonkorjuussa."
Juutalaisessa elonkorjuussa olivat sanansaattajat, jotka airueina lähetettiin julistamaan Kuninkaasta ja tulleesta valtakunnasta, alhaista sukua olevia miehiä, ilman arvonimiä, ja ne, jotka vastustivat sanomaa, olivat ylimmäiset papit, kirjanoppineet, fariseukset ja jumaluusoppineet; ja niinkuin voimme odottaa, on nytkin: sokeimmat ovat sokeiden taluttajia, jotka juutalaisten esikuviensa lailla "eivät tunne etsikkonsa aikaa." — Luuk. 19: 44.
Läsnäolo oli heillä toinen suurista koetuskohdista, ja risti oli toinen. Johannes Kastaja huusi heille: "Keskellänne seisoo se, jota ette tunne." Kumminkaan eivät muut, kuin oikeat israelilaiset kyenneet näkemään sitä totuutta, että Messias oli läsnä; ja näistä useat kompastuivat ristiin; sillä vaikka olivat alttiit ottamaan vastaan Jeesuksen vapauttajana, teki heidän ylpeytensä heidät vastahakoisiksi ottamaan vastaan häntä Lunastajana. Samoin on nytkin. Kristuksen läsnäolo, parhaillaan tapahtuva "elonkorjuu" ja nimitunnustajajoukkojen hylkääminen ovat kiviä, joihin monet kompastuvat; ja suurta Pelastajaa, jonka tulemista ja valtakuntaa monet ovat rukoilleet (niinkuin juutalaisetkin), eivät he tahdo tunnustaa. Jälleen saattaa totuuden mukaisesti sanoa: "Keskellänne seisoo se, jota ette tunne." Ja jälleen tulee Kristuksen risti koetukseksi, kompastus- tai koetuskiveksi aavistamattomalla tavalla; ja monet, monet kompastuvat nyt siihen sanoen: Me tahdomme tunnustaa Kristuksen Vapahtajaksemme, mutta me hylkäämme hänet Lunastajana ja Vapaaksiostajana.
Varmastikin on kaikkien, jotka huolellisesti tarkastavat asiaa, tunnustettava, että todistukset Herramme läsnäolosta (henkiolentona ja siis näkymättömänä) ovat suuremmat ja selvemmät niitä todistuksia, joita juutalaisilla oli hänen läsnäolostansa lihassa ensimäisessä tulemisessa. Ja nyt eivät Herran läsnäolontodistukset ainoastaan ole täydemmät, täydellisemmät ja lukuisammat, vaan ajan merkit ympärillämme, jotka ilmasevat, että elonkorjuutyö on käymässä, ovat paljon silmiinpistävämmät ja vakuuttavammat niille, joiden silmät ovat voidellut silmävoiteella (Hm. 3: 18), kuin asianlaita oli ensimäisessä tulemisessa, kun Herramme Jeesus, kourallinen seuraajia kanssaan, paljon vastuksen ja monen epäsuotuisan asianhaaran vallitessa julisti: "Aika on täyttynyt; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi" — Messias on tullut, suuren Jehovan Lähettiläs, täyttääkseen teille kaikki ne lupaukset, jotka ovat annetut teidän isillenne. Oliko ihme, että ainoastaan mieleltään nöyrät saattoivat ottaa vastaan nöyrän nasaretilaisen suurena Vapauttajana, tai noita nöyriä miehiä ilman minkäänlaisia arvonimiä hänen hallituksensa jäseninä, — sellaisina, jotka kerran olisivat kuninkaita ja ruhtinaita hänen kanssaan. Ainoastaan harvat saattoi nähdä hänessä, joka ratsasti aasilla ja itki Jerusalemin yli, sen suuren Kuninkaan, josta Sakarja oli ennustanut, että Sion tulisi ottamaan vastaan hänet Kuninkaana riemuhuudoilla.
Ensimäisessä tulemisessa nöyryytti hän itsensä ja otti ihmismuodon ja luonteen (Hehr. 2: 9, 14) voidakseen senkautta toimittaa meidän lunastuksemme antamalla itsensä lunastushinnaksi. Hän on nyt korkealle korotettu eikä enää kuole; ja toisessa tulemisessansa on hän, puettuna kaikella voimalla (Fil. 2: 9), korottava "ruumiinsa" ja sitten jakava maailmalle sen ennalleenasettamissiunauksen, jonka hän osti sille ensimäisessä tulemisessansa omalla kalliilla verellään. Muista, ettei hän enää ole lihaa, vaan henkiolento, ja on pian muuttava ja kirkastava jäseninään ja kanssaperillisinään kaikki uskolliset seuraajansa.
Juutalaiselle huonekunnalle esiintyi Jeesus kolmella eri tavalla — Ylkänä (Joh. 3: 29), Elonkorjaajana (Joh. 4: 35—38) ja Kuninkaana (Mat. 21: 5, 9, 4.) Kristitylle huonekunnalle esiintyy hän samaten kolmella tavalla. (2 Kor. 11: 2; Ilm. 14: 14, 15; 17: 14.) Juutalaiselle huonekunnalle tuli hän Ylkänä ja Elomiehenä heidän elonkorjuunsa alussa (hänen opettajavirkansa alkaessa); ja juuri ristiinnaulitsemisensa edellä esiintyi hän heidän Kuninkaanaan ja harjotti kuninkaallista valtaa langettamalla tuomion heidän ylitsensä, jättäessään heidän huoneensa autioksi ja esikuvauksellisesti puhdistamalla heidän temppelinsä. (Luuk. 19: 41—46; Mark. 11: 15—17.) Aivan samalla tavalla on tässäkin elonkorjuussa ollut: Herramme läsnäolo Ylkänä ja Elonmiehenä huomattiin ensimäisenä kolmena ja puolena vuotena, vuodesta 1874 vuoteen 1878. Siitä ajasta on eittämättömällä tavalla ilmennyt, että aika oli tullut vuonna 1878, jolloin kuninkaallisen tuomion piti alkaman Jumalan huoneesta. Tätä tarkottaa Ilm. 14: 14—20, ja Herramme esitetään kruunattuna Elonkorjaajana. Vuosi 1878, joka on rinnakkaisvuosiluku hänen esikuvassa ottamastansa vallasta, osottaa selvästi ajan meidän nykyisen, hengellisen, näkymättömän Herramme valtaanastumiselle kaikkien kuningasten Kuninkaana, ajan, jolloin hän ottaa suuren valtansa hallitaksensa, joka hallitus ennustuksessa on likeisessä yhteydessä hänen uskollistensa ylösnousemisen kanssa ja hädän ja vihan alkamisen kanssa kansojen yli. (Ilm. 11: 17, 18.) Tällöin, niinkuin esikuvassa, alkaa tuomio nimiseurakunnan yli, senkautta että nimi järjestelmät (ei kansat) tuomitaan hävitettäväksi, jotka järjestelmät ulkonaisesti edustavat totista Seurakuntaa — "ruumista." Tämä on myös todellisen temppelin, todellisen Seurakunnan, Kristuksen ruumiin — vihkiytyneen luokan — puhdistaminen. (1 Kor. 3: 16; Ilm. 3: 12.) Tämä pyhitetty tahi temppeli-luokka nimiseurakunnassa on samassa suhteessa nimiseurakuntaan kokonaisuutena, kuin kirjaimellinen temppeli oli pyhään Jerusalemin kaupunkiin kokonaisuutena. Kun kaupunki oli tullut hyljätyksi, tuli temppeli puhdistetuksi; samalla tavalla on temppeliluokka nyt puhdistettava: jokainen itsekäs, lihallinen ajatus ja kaikki maailmallisuus on heitettävä ulos, jotta temppeli, Jumalan pyhän Hengen asunto — elävän Jumalan temppeli — puhdistuisi.
Erityinen tehtävä vuoden 1878 jälkeen on ollut julistaa Kuninkaan käskyä: "Lähtekää siitä (Baabelista) ulos, te minun kansani, jottette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin hänen vitsauksiansa kärsiä." (Ilm. 18: 4.) "Paetkaa, paetkaa, lähtekää sieltä, älkää saastaiseen koskeko! lähtekää sen keskeltä, puhdistakaa itsenne, te [kuninkaallinen Papisto] Herran kalujen kantajat!" — Jes. 52: 11.
Toinen selvästi esiintyvä kohta, jossa ensimäinen ja toinen tuleminen ovat toistensa kaltaisia, on yleinen tunne, että vapauttaja on tarpeen ja kansain keskuudessa laajalle levinnyt vaikutus, että pelastus on jollain tavalla pian tuleva — toisien ajatukset näistä asioista lähenevät muutamissa suhteissa totuutta. Mutta joka tapauksessa ovat ne harvat, jotka kykenevät näkemään Pelastajan, ja asettuvat hänen lippunsa alle totuuden palveluksessa. Juutalaisessa elonkorjuussa menivät monet ulos Herraa vastaan sinä aikana, jolloin kaikki "odottivat" häntä (Luuk. 3: 15), hänen syntymänsä aikana, kolmekymmentä vuotta ennen hänen voitelemistansa Messiaaksi hänen virkansa alkaessa: ja samalla tavalla oli myös vastaava odotus ja liike monien keskuudessa, (joita sittemmin kutsuttiin adventisteiksi), jota eräs baptistiveli nimeltä William Miller, Amerikassa, ja Hr. Volff ja muut Europassa ja Aasiassa johtivat. Tämä liike nousi huippuunsa vuonna 1844, tasan kolmekymmentä vuotta ennen vuotta 1874, jolloin Kristus, Ylkä ja Elonkorjaaja todella tuli, niinkuin Riemuvuodet opettavat. Tässä tapaamme vieläkin yhden sattuvan aika-rinnakkaisuuden näiden aikojen välillä; sillä kysymyksessä olevat kolmekymmentä vuotta vastaavat täydellisesti kolmeakymmentä vuotta Jeesuslapsen syntymästä Messiakseen voideltuun — kun hän kolmenkymmenen vuoden ikäisenä kastettiin ja sittemmin astui esille Ylkänä ja Elonkorjaajana. — Matt. 3: 11—13; Joh. 3: 29.
Molemmissa tapauksissa tapahtui pettymys, jota seurasi kolmenkymmenen vuoden odotusaika, jolloin kaikki nukkuivat ja ainoastaan muutamat harvat molemmissa tapauksissa heräsivät oikeaan aikaan huomatakseen Messiaksen läsnäolon. Molempien huonekuntien suuret nimijoukot eivät huomaa etsikon aikaa, koska ovat ylenraskautetut ja haaleat ja laiminlyövät kehotuksen valvoa ja rukoilla. Siten toteutuu profeetan lausuma ennustus: — "Hän on oleva loukkauskiveksi ja kompastuksenkallioksi molemmille Israelin huonekunnille." (Jes. 8: 14.) Luonnollinen huone loukkaantui, koska olivat tehneet tyhjäksi Jumalan lain tottelemalla perimäsääntöjä (Mark. 7: 9, 13), eikä heillä sen vuoksi ollut oikeaa käsitystä ensimäisen tulemisen tavasta ja tarkotuksesta. Tästä syystä olivat he valmistumattomia ottamaan vastaan häntä sillä tavalla, kun hän tuli, ja siten he loukkaantuivat häneen ja hänen uhritoimitukseensa. Hengellisen nimi-Israelin joukot loukkaantuvat nyt samaan kallioon ja samasta syystä. He ovat inhimillisten perimätietojen ja lahkollisten ennakkoluulojen sokasemat, jotka estävät heitä saamasta oikeaa valoa Jumalan sanasta, ja sen johdosta ei heillä ole oikeaa käsitystä Herran toisen tulemisen tavasta ja tarkotuksesta. Ja tässäkin on Kristuksen risti, oppi lunastuksesta, koetuskivi kaikille. Tarkkaa huomiota ansaitsee sekin, ettei kumpikaan huone saattaisi loukkaantua tai kompastua olemattomaan kallioon. Kallio on nyt olemassa, ja nimijärjestelmät kompastuvat, loukkaantuvat ja musertuvat; samalla kuin "oikeat israelilaiset", niinkuin ensimäisessäkin tulemisessa, henkilökohtaisesti huomaavat ja ottavat vastaan kallion, ja kapuamalla tälle totuudelle tulevat he nostetuiksi korkealle yli kompastuvien joukkojen, jotka hylkäävät sen.
Ne, joiden ymmärryksen silmät ovat valaistut, eivät kompastu; mutta kun he siihen sijaan nousevat Kalliolle, saattavat he siltä korkeammalta näkökannalta, jonka se tarjoaa, paljon selvemmin nähdä Jumalan suunnitelman sekä menneisyyden että tulevaisuuden — nähdä sellaisiakin asioita, jotka ovat sanoin sanomattomia, Seurakunnan tulevasta kirkkaudesta ja maan juhlapäivästä. Ne, jotka luottavat Herraan, eivät koskaan joudu häpeään.
Tämän rinnakkaisuuden koko voimaa ei saata nähdä, jollei huomaa, että riemuvuosijaksot ja pakanain ajat osottavat, edelliset sen neljäkymmenvuotisen ajanjakson alkua, jälkimäiset sen loppua, jotka alaosastoissaan niin täydellisesti vastaavat juutalaisia rinnakkaisuuksia. Ei ole mikään mielikuvitus, että juutalainen ja kristillinen aika muodostavat esikuvan ja vastakuvan — apostolit ja profeetat todistavat niiden keskinäistä yhdenmukaisuutta. Emme myöskään luota yksinomaan rinnakkaisuuksiin todistukseksi nykyiselle kristillisen armotalouden elonkorjuulle: tämä elonkorjuu on, niinkuin jo olemme näyttäneet, myöskin toisella tavalla ilmaistu — niinhyvin sen alku kuin loppukin. Riemuvuosijaksot osottavat, että se aika, jolloin Herramme Jeesus olisi läsnä ja alkaisi ennalleenasettamistyön, olisi syksyllä vuonna 1874. Ja ylempänä kosketeltu rinnakkaisuus näyttää, että tämä vuosiluku (1874) täydellisesti vastaa Jeesuksen voitelemista Messiaaksi juutalaisen "elonkorjuun" alkaessa ensimäisessä tulemisessa. Pakanain ajat osottavat, että nykyisten hallitusten hallitusvalta päättyy vuoden 1914 loppuessa, jonka jälkeen näiden hallitusten kukistumisen täytyy pian tapahtua; ja rinnakkaisuus ylempänä näyttää, että tämä aika, 1914, vastaa täydellisesti vuotta 69, jonka jälkeen (vuoden 70 loppuessa) juutalaisen yhteiskuntajärjestyksen täydellinen kukistuminen seurasi. Mahdollisesti voitanee siis kysyä kaikkeen tähän nähden: Ovatko nämä rinnakkaisuudet aikaan nähden ainoastaan satunnaisuuksia, tai ovatko ne saman jumalallisen käden järjestämiä, joka järjesti luonnollisen huonekunnan muutkin asiat varjoiksi tämän armotalouden todellisuuksista?
Ei, ne eivät ole satunnaisia: epäilemättä on sama kaikkiviisas Jumala, joka antoi meidän tietää ajanlaskun kautta, että Aadamin luomisesta oli kulunut kuusituhatta vuotta vuoteen 1873, ja että seitsemäs tuhannes, tuhatvuosikausi silloin alkoi; joka riemuvuosijaksojen kautta ilmotti meille, että Herra tulee olemaan läsnä ja että ennalleenasettamisajat tullevat alkamaan syksyllä 1874; ja niinkuin pakana-aikojen kautta näytettiin meille, ettemme saa odottaa, että nämä asiat tapahtuisivat kiireellisesti, vaan näöltään luonnollisien keinojen kautta tulisivat toimitettaviksi neljäkymmentä vuotta kestävänä ajanjaksona — on Herra näissä rinnakkaisissa armotalouksissa, joiden pituuden Israelin "kaksinkertainen" määrää, antanut meille todistuksia, jotka eivät ainoastaan itsessään selvästi osota Herran läsnäoloa, elonkorjuuta ja ennalleenasettamista (joka alkaa suosiolla luonnolliselle Israelille), vaan antavat samalla todistuksen, joka osottaa toiset profeetalliset todistukset ja ajanlaskun oikeiksi. Sillä selvästi huomattakoon, että jos ajanlaskua tahi jotakin näistä ajanjaksoista muutetaan vuodenkaan verran, niin on tämän rinnakkaisuuden kauneus ja voima hävinnyt. Esimerkiksi jos ajanlaskua muutetaan vuodenkaan verran, joko lisäämällä tai vähentämällä — jos me pitennämme sanokaamme kuningasten tahi tuomarien aikaa vuoden taikka teemme toisen niistä vuotta lyhyemmäksi — on koko rinnakkaisuus turmeltunut. Jos me lisäisimme vuoden, tulisi Israelin ensimäisen ajanjakson pituudeksi 1846 vuotta, ja kaksinkertainen tai vastaava toinen osa tulisi päättymään vuotta myöhemmin, jota vastoin riemuvuosijaksot tällaisen muutoksen kautta ajanlaskussa, tulisivat päättymään vuotta aikaisemmin, s.o. vuonna 1873, joka taasen muuttaisi 6000 vuoden päättymisen vuoteen 1871, kun taasen pakanain ajat eivät mitenkään tulisi siitä muuttumaan. Kaikki saattavat nähdä, että sopusointu tai rinnakkaisuus tällä tavalla kokonaan turmeltuisi. Taikka jos yksi ainoakaan vuosi vähennettäisiin jostain ajanlaskun laskelmasta, tulisi sekasorto yhtä suureksi, vaikka muutos kysymyksessä olevissa ajanjaksoissa tulisi käymään päinvastaiseen suuntaan. Sillä tavoin vahvistavat nämä erilaiset ajanennustukset toisiansa molemminpuolisesti, samalla kun rinnakkaisuus näissä molemmissa armotalouksissa juottaa yhteen niiden todistukset.
Ne, jotka vähänkin tuntevat niitä laskelmia joita "toisen tulemisen adventistit" muiden muassa ovat tehneet profeetallisista ajanjaksoista y.m. lienevät huomanneet, että me käsittelemme näitä asioita aivan eri tavalla kuin he. He koettavat tavallisesti saada kaikki ennustukset päättymään yhteen ainoaan määrättyyn vuosilukuun. Heidän väärät odotuksensa johtavat heitä siihen. He odottavat että muutamat harvat silmänräpäykset tulevat todistamaan koko sen ohjelman suorittamisen, joka todellisuudessa tulee käsittämään tuhatta vuotta — Herran tulemisen, ylösnousemisen ja maailman tuomion. Ja heidän odotuksensa on, että nämä muutamat silmänräpäykset tulevat päättymään sillä, että maailma poltetaan poroksi. Ymmärtääksensä ja omistaaksensa niitä ennustuksia, jotka osottavat eri vuosilukuja Jumalan suuren suunnitelman eri asteilla, tulisi heidän ensin ymmärtää "Aikakausien Suunnitelma" ja Herran toisen tulemisen oikea tapa. Mutta suuren enemmistön on heidän oppinsa ja ennakkoluulonsa liiaksi soaissut käsittääkseen tätä. Kun he koettavat sovittaa ennustusta väärien odotuksiensa mukaisiksi, johtaa tämä usein vääntelemisiin, venyttämiseen ja lyhentämiseen, aina sitä mukaan kuin tarve vaatii, koettaessansa saada kaikki ennustukset päättymään yhteen ainoaan erityiseen vuosilukuun. Näiden ystävien on herättävä harhaluuloistansa tässä suhteessa; sillä heidän odotuksensa ovat toinen toisensa jälkeen jääneet toteutumatta, meidän ja heidän tietäessä, ettei kaikkia niitä ennustuksia, joita he ovat käyttäneet, voida ulotuttaa tulevaisuuteen, vaan kuuluvat ne menneisyyteen, jonka vuoksi he nyt ovat täytyneet hyljätä ne. Ne ovat täyttyneet mutta toisella tavalla, kuin he odottivat, ja he eivät tiedä sitä.
Sitä vastoin ovat ne ennustukset, joita tässä on esitetty, samoin kuin ne, joita myöhemmin tullaan käsittelemään, vapaat kaikesta käsin tehdystä, olkoonpa sitten venyttelemisestä tahi vääntelemisestä ja pyöristelemisestä. Me esitämme ne yksinkertaisesti sellaisina kuin me tapaamme ne Jumalan sanassa. Ja niille, jotka Jumalan suuren "Aikakausien Suunnitelman", mukaan osaavat oikein odottaa, on helppoa huomata, miten erityiset profeetalliset ketjut sopivat yhteen sen kanssa ja mittaavat sen. He huomaavat sen, toinen toisessa ja toinen toisessa tärkeässä kohdassa; ja niille, jotka erottavat niin paljon, osottaa ja todistaa tämä rinnakkaisuus juutalaisen ja kristillisen armotalouksien välillä yli kaiken mahdollisen epäilyksen, että kaikkien toistenkin profeetallisten ennustusten sovelluttaminen on oikeutettu.
Ennustuksissa annetut ilmotukset Jumalan suunnitelman ajanjaksoista saattaa verrata arkkitehdin erikoispiirrustuksiin; ja juutalaisen armotalouden rinnakkaisuuksia hänen ääriviivapiirrustuksimsa. Otaksu, että meillä olisi jonkun rakennusmestarin erikoispiirrustukset taloa varten, mutta ei olisi itse pääpiirustusta, ja istuutuisimme tekemään pääpiirustuksen näiden erikoispiirrustuksien mukaan ja sitte saisimme arkkitehdilta hänen ääriviivapiirrustuksensa tulevaa rakennusta varten — jos vertailu sen ja oman piirrustuksemme välillä, joka oli tehty erikoispiirrustuksien mukaan, osottaisi, että kaikki kulmat ja mitat olisivat aivan samanlaiset olisimme aivan vakuutetut, että olemme käsittäneet oikein erikoispiirrustukset. Samoin tässä: se piirustus, esikuva eli varjo evankelikaudesta, joka annetaan meille juutalaisessa ajassa ja ennustuksien ja tapahtumain tätä taustaa varten esikuvatussa varjopiirrustuksessa, antaa meille niin varman vakuutuksen johtopäätöksiemme oikeudesta, kuin voimme vaatia, vaeltaessamme vielä "uskossa, eikä näkemisessä."
Toiset profeetalliset todistukset, joita emme vielä ole tutkineet, ovat myös, niinkuin tulemme huomaamaan, täydellisessä sopusoinnussa näiden rinnakkaisuuksien kanssa. Eräs näistä todistuksista, Danielin päivät, osottaa suurta siunausta vihkiytyneille, jotka eläisivät 1875 ja eteenpäin — siunausta, joka todella alkaa täyttyä Jumalan Sanan totuuksien suurenmoisessa paljastumisessa siitä ajasta alkaen. Hänelle, joka on kutsunut meitä pimeydestä ihmeelliseen valoonsa, olkoon kunnia!
Muista, että juutalaisen elonkorjuun neljäkymmentä vuotta päättyivät Lokakuussa v. 69 j.K., ja että sen jälkeen seurasi kansan täydellinen kukistuminen. Samalla tavalla tulevat evankelisen aikakauden neljäkymmentä vuotta päättymään Lokakuussa 1914, ja että samoin, välittömästi sen jälkeen, on n.k. "Kristikansojen" kukistuminen odotettavissa. "Yhdessä hetkessä" on tuomio kohtaava niitä. — Ilm. 18: 10, 16, 19.
Tämän tärkeän ennustuksen suhde toiseen tulemiseen. — Osittainen ja esikuvauksellinen toteutuminen Johannes Kastajassa, — Oikea toteutuminen. — Näky pyhällä vuorella. — Ihmeellisiä vastaavaisuuksia. Elijan, esikuvan ja vastakuvauksellisen Elijan välillä. — Aika on käsissä. — Katsaus. — Elijan seuraaja, Eliisa.
"Katso, minä lähetän teille Elijan, tuon profeetan, ennenkuin se suuri ja peljättävä Herran päivä tulee. Ja hän kääntää isäin sydämet lasten puoleen, ja lasten sydämet heidän isäinsä puoleen, etten minä tulisi ja löisi [s.o. muutoin minä tulen ja lyön] maata kirouksella". Mal. 4: 5, 6.
Tutkistellessa todistuksia, jotka osottavat ajan olevan käsissä Messiaksen valtakunnan pystyttämiselle maan päälle, emme saa jättää huomioonottamatta sitä ennustusta, joka näyttää, että Elijan tuleminen tapahtuu sitä ennen.
Tekstimme lausuntotapa on omituinen. Ajatus näyttää olevan, että Elijan tehtävä tulee olemaan kääntää vanhemmat nöyrään, lapsenkaltaiseen tilaan ja että, tehtyänsä heidät taipuvaisiksi ja oppivaisiksi, kuten pienet lapset ovat, kääntää heidän sydämensä eksytyksistä, synnistä ja uskottomuudesta ja saattaa heidät jälleen sopusointuun "isäinsä" kanssa — nimitys, jonka hebrealaiset antavat uskollisille patriarkoilleen ja profeetoilleen.
Malakian ennustus, viimeinen sanoma, jonka Jehova lähetti Israelille, näyttää tehneen syvän vaikutuksen heihin — etenkin kaksi viimeistä lukua, jotka erityisesti tarkottavat Messiaksen tuloa ja niitä erityisiä koettelemuksia, joita Herran läsnäolon päivä toisi mukanansa. (Katso Mal. 3: 1—3, 13—18; 4: 1—6.) Päättäen tästä, että koettelemukset tulisivat olemaan aivan erikoista laatua, saivat he lohdutusta kahdesta viimeksi mainitusta värssystä, jotka lupasivat, että profeetta Elija, joka kerran on käännyttänyt koko kansan Baabelin palveluksesta Jumalan palvelukseen, tulisi takasin valmistamaan heitä, ennenkuin se vaikea koettelemuksen aika alkaisi, jonka Messiaksen tuleminen toisi tullessaan.
Tämä ennustus ei täyttynyt Herramme ensimäisessä tulemisessa — ei Messiakseen enemmän kuin Elijaaseenkaan nähden. Epäilemättä ennustus tarkottaa toista tulemista; "Liiton Lähettilään" tulemista kunniassa ja voimassa; ja suuren hädän ja koettelemuksen päivää Herran päivänä sinä aikana. Kristuksen esiintyminen esikuvaukselliselle Israelille ja sen suuri hätä, joka kohtasi heitä kansana, kun he hylkäsivät hänet, oli kumminkin, niinkuin Jumala oli ennustanut ja aikonut, varjo, joka monessa yksityiskohdassa valaisi tässä ennustuksessa esitettyjä asioita. Johannes Kastaja teki, Elijan hengessä, Israelille työn, joka oli luvatun Elijan tehtävän kaltainen, mutta hän ei onnistunut siinä; ja seuraus oli, että hätä (kirous) tuli tämän kansan yli. Oikean Elijan, jota profeetta tarkottaa, oli tehtävä suuri työ koko "maalle", valmistaakseen koko ihmiskuntaa toista tulemista varten; ja hän tulee myös aluksi epäonnistumaan, ja seurauksena siitä tulee suuri hätä (kirous) kohtaamaan koko maata.
Profeetan mainitsema Elijan tuleminen tapahtuu "ennen kuin" tämä "suuri ja peljättävä Jehovan päivä tulee". [Katso I osaa, Luk. 15.] Ja koska, niinkuin juuri osotimme, Jehovan suuri päivä alkoi vuonna 1874, ja tulee jatkumaan neljäkymmentä vuotta ja päättymään, kun pakanain ajat päättyvät, maailman ja Saatanan vallan täydellisellä kukistumisella koko maan päällä ja Immanuelin — Kristuksen, Jeesuksen ja hänen pyhiensä — pukemisella täydellisellä vallalla ja hallituksella, on meille tärkeätä tässä osottaa, että Elija on tullut. Hänen ei ole onnistunut käännyttää maailman sydämiä lapsenkaltaisuuteen ja oikeaan vanhurskauden ymmärtämiseen; ja sentähden tulee suuri hädän aika, niinkuin Jumala ennakolta näki ja ennusti. Sen kautta tulee Jumala vaikeiden ja katkerien kokemuksien kautta opettamaan ihmiskunnalle läksyjä, joita heidän on kunnollisesti opittava, valmistuakseen kiitollisuudella ottamaan vastaan Kristushenkilön — Jehovan Lähettilään uudessa liitossa — kaikkine oikeudenmukaisine järjestelyineen, lakeineen, j.n.e., jotka kuuluvat tähän liittoon.
Ensimäisessä tulemisessa tuli, niinkuin juuri olemme nähneet, monet Jumalan lupauksista täytetyiksi pienemmässä määrässä yksityiselle kansalle, Israelille, valaisemaan suurempia ja suuremmoisempia todellisuuksia, jotka tulevat toimeenpantaviksi Kristuksen toisessa tulemisessa. Ja samoin kuin ihmetyöt, parantamiset j.n.e. esittävät suuria asioita, jotka tulevat tapahtumaan tuhatvuotiskautena, ja Herramme ratsastaminen aasilla esitti suuremman vallan, majesteetin ja kunnian ottamista toisessa tulemisessa, kaikkien kuninkaiden kuninkaana ja herrain Herrana, samalla tavalla esitti ihminen Kristus Jeesus, ja hänen pieni oppilasjoukkonsa, kirkkauden Herraa, korkealle korotettuna, yhdistettynä pyhiensä, hänen morsiamensa ja kanssaperillistensä kanssa toisessa tulemisessa. Ja juuri siten Johannes Kastaja ja hänen opetuslapsensa, jotka olivat samassa toimessa, hänen kanssaan ja alaisinaan, koettaessaan käännyttää Israelia ja valmistaa heitä ottamaan vastaan Messiasta, esittivät oikeaa Elijata (todellista kristillistä Seurakuntaa), jonka työ on ollut koettaa käännyttää maailmaa ennen Messiaksen — hengellisen kirkkauden Herran ja kaikkien kuninkaiden Kuninkaan tulemista maailmaan. Johannes Kastajan, joka tuli Elijan hengessä ja voimassa, ei onnistunut puhdistaa (reformeerata) Israelia, ja seuraus siitä oli (Matt. 17: 12), että Israel hylkäsi Jeesuksen lihassa ja tuotti ylitsensä suuret "koston päivät", hätää ja vihaa (Luuk. 21: 22.) Samoin on käynyt, vaikka laajemmassa määrässä, oikea ja suurempi Elija on epäonnistunut käännyttäessään ja valmistaessaan maailmaa vastaanottamaan kirkkauden Kuningasta, ja on nyt, seurauksena siitä, suuri vihan päivä tuleva maailman yli sulattamaan, pehmittämään ja nöyryyttämään kaikkia ja valmistamaan heitä sydämestänsä huutamaan: — Hosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Jehovan nimeen!
Siten näkee, että Seurakunta lihassa (Kristushenkilö lihassa — Pää ja ruumis) on kirkkauden Seurakunnan, Jehovan voidellun, Elija tahi edelläkävijä. Ei nimiseurakunta, vaan oikea vihkiytynyt Seurakunta, joka haudan tuolla puolen tulee olemaan suuri Voideltu Lunastaja, — juuri tämä muodostaa Elijan. Sen kutsumus on rangasta eksytyksiä ja syntiä ja viitata kirkkauden valtakuntaan. Herramme Jeesus ja apostolit ja sen jälkeen kaikki uskolliset Kristuksessa Jeesuksessa, kuuluvat tähän suureen vastakuvaukselliseen Elijaaseen, profeettaan tahi opettajaan — samaan luokkaan, (Pää ja ruumis), joka piankin on muodostava kirkkauden Kuninkaan. Se työ, jota seurakunta nyt toimittaa, on ainoastaan valmistus tulevaa työtä varten mikäli se koskee maailman reformeeraamista (uudistamista). Kuninkaallisessa asemassaan on Seurakunta tekevä maailman puolesta sen, mitä se ei onnistunut tekemään Elijaana, opettajana.
Älköön meitä käsitettäkö väärin: me olemme tätä ennen osottaneet, ettei ole ollut Jumalan suunnitelman mukaista käännyttää maailmaa evankelikautena. Hänen tarkotuksensa ei ollut sellainen, vaan hänen aikomuksensa oli ainoastaan, että Seurakunnan valitseminen ja koetteleminen tapahtuisi nyt ja maailman siunaaminen Seurakunnan, Kristushenkilön kautta tapahtuisi tätä seuraavassa aikakaudessa. Siinä ei ole mitään ristiriitaa kun sanomme, että Elija (Kristus lihassa) on koettanut käännyttää maailmaa ja epäonnistunut siinä, paitsi mitä osittaisiin uudistuksiin tulee; sillä vaikka Jumala tiesi ja ennakolta sanoi, että tehtävämme maailmassa enimmäkseen epäonnistuisi paitsi pienen lauman valitsemisessa, antoi hän kumminkin Herramme kautta tehtäväksi koettaa kääntää maailmaa, kun tämä sanoi: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille", koska hän tiesi näillä ponnistuksilla olevan hyvän vaikutuksen meihin itseemme. Koska tunnemme hänen ennustaneen nykyistä epäonnistumistamme, mutta tulevaa menestystämme, voimme iloita silloinkin kun näemme, miten me kuluneina kahdeksanatoista vuosisatana olemme verrattain epäonnistuneet, tietäen, ettei todellisen Elija-luokan työ ole ollut turhaa, vaan on saanut palvella jumalallista tarkotusta kehittämällä todellista Seurakuntaa, todistaen maailmalle — joka todistus tulee olemaan hyödyksi maailmalle määrättynä aikana.
Johannes Kastaja ei ollut todellinen maahan palannut Elija, eikä Seurakuntakaan sitä ole; mutta samoin kuin oli totta, että Johannes toimitti Elija-tehtävän Israelille (Luuk. 1: 17), valmistaakseen heitä, ja esitti Herraa lihassa, niin on tämä myös totta Seurakunnasta — se toimittaa ennustetun Elija-tehtävän maailmalle "Elijan hengessä ja voimassa" ja ilmottaa Herramme toista tulemista melkein samoilla sanoilla, joita Johannes käytti ensimäisessä tulemisessa: "Keskellänne seisoo se, jota te ette tunne. Hän on se, joka minun jälkeeni tulee, joka minun edelläni on ollut." — Joh. 1: 26, 27.
Kaikki eivät voineet ottaa vastaan Johanneksen todistusta, tai käsittää, että hän oli edelläkävijä Kuninkaalle lihassa. Jos he olisivat käsittäneet sen, olisivat he sen kautta valmistuneet ottamaan vastaan Jeesusta Messiaksenansa. Kaikille niille, jotka hyväksyivät Johanneksen sanoman ja ottivat vastaan sen ja ottivat todella vastaan Kristuksen, teki Johannes oikean Elija-tehtävän. Niinkuin Herramme sanoi heille Johanneksesta (Matt. 11: 14): "Jos tahdotte uskoa: Hän on Elijas, joka oli tuleva"; vaikkakaan Johannes ja hänen tehtävänsä, eivät täydellisesti täyttäneet ennustusta Elijaasta, niinkuin ei Herrammekaan lihassa täyttänyt kaikkea mitä oli ennustettu Messiaksesta. Hän oli kaikille, jotka saattoivat ottaa vastaan hänet, Jehovan Voideltu, vieläpä ennenkuin hän oli edes päättänyt uhritointansa, tahi tullut kirkastetuksi tahi palannut toimittamaan suurta virkaansa Messiaksena tahi Lunastajana. Johannes itse, ensimäisessä tulemisessa, oli todella jossain määrin kehitys siitä esikuvasta, joka alkoi Elija henkilössä ja tehtävässä; ja Johanneksen tehtävä ensimäisessä tulemisessa esikuvasi Seurakunnan lopputehtävää toisessa tulemisessa. Tämän jäsenet, Kristuksen jalat lihassa — Elijaan jalat — julistavat valtakuntaa. (Jes. 52: 7.) Niille, jotka "voivat vastaanottaa sen", ilmotamme kirkastetun Kristushenkilön valtakunnan käsissä olevaksi; ja samoin olemme "niille, jotka voivat vastaanottaa sen", osottaneet ennustettua vastakuvauksellista Elijata. Luultavasti eivät toiset tule "vastaanottamaan sitä", vaan odottanevat edelleen, että joku yksityinen henkilö on tuleva täyttämään Malakian ennustukset, eivätkä niinmuodoin "tunne etsikkonsa aikaa", ennenkuin se suuri hädän päivä palaa niinkuin uuni.
Siis huomaa, että Elijan (Kristus-henkilön lihassa) epäonnistuminen käännyttäessään ja ennalleenasettaessaan maailmaa oli yhtä paljon ennakolta aavistettu seuraus kuin Johanneksen epäonnistuminen Israelia käännyttäessänsä. Siitä huolimatta tulee kumminkin sama Elija-luokka, kirkastettuna ja puettuna vallalla, tuhatvuotiskautena, siunaamaan ja opettamaan maailmaa ja asettamaan ennalleen kaikki, niinkuin on luvattu kaikkien pyhäin profeettain suun kautta (Apt. 3: 19—21); ainoastaan nimeen ja yhtäläisyyteen nähden tulee Elija-esikuva lakkaamaan maallisen kilparatamme päätyttyä. Sopusoinnussa tämän kanssa olivat Herramme sanat vastaukseksi opetuslasten kysymykseen: "Miksi sitten kirjanoppineet sanovat, että Elijan pitää tulla ensin?" Herramme ei vastauksessaan anna täydellistä selitystä siitä, että Elija oli esikuva ja Johannes oli sen jatkona ja samalla kertaa sen esikuvauksellinen täyttymys, j.n.e., — asioita, joita opetuslapset eivät silloin olleet valmistuneet ymmärtämään ja joiden ymmärtämiselle ei ollut aikakaan silloin tullut; ja Herramme lisää sentähden, osottaessaan Johanneksen epäonnistumista täyttäessään osaksi ennustusta: "Elija kyllä [vanhimmat käsikirjotukset jättävät pois sanan ensin] tulee ja asettaa kaikki kohdalleen." (Matt. 17: 11.) Nähtävästi oli hänellä mielessä oma ihana tehtävänsä tulevana aikana, kun hän on yhdistettynä kirkastetun "ruumiinsa" kanssa, jonka evankelikausi oli valitseva ja koetteleva. Hänen katseensa tunki esiripun taakse, tuhatvuotiskauteen, ja hän näki Elija-luokan otetuksi ylös tulisissa vaunuissa suuressa kirkkaudessa ja voimassa — henkisesti korotettuna.
Naista käytetään kuvana, kun on kysymys Seurakunnasta yksin, erotettuna Herrastaan ja Päästään. Erotettuna ja erillään Herrastansa, Yljästä, on hän kihlattu neitsyt. Mutta tässä tapauksessa käytetään kuvana miestä, Elijata, koskei se tehtävä, jota esikuvataan, ole Seurakunnan tehtävä erotettuna Herrastansa, vaan molempien yhteinen tehtävä. Herramme oli Seurakunnan edelläkävijä lihassa ja (Elija-henkilön) pää yhtä varmasti kuin hän on voittavan Seurakunnan — Kristus-henkilön — pää. On useita toisia tapauksia, jolloin miestä käytetään kuvana, kun molempien — Kristuksen Jeesuksen ja hänen ruumiinsa, Seurakunnan — yhteistä tehtävää esikuvataan: esimerkiksi Aaron ja kaikki hänen jälkeläisensä ylimmäispapillisessa virassa esittivät Herraa, ja alipapit hänen ruumiinsa jäseniä; Melkisedek esitti samalla tavalla koko ruumista kirkkaudessa; samoin Mooses, David ja Salomo. Niinmuodoin on Raamatun kanssa sopusoinnussa käyttää Elijata kuvana esittämässä Kristuksen ja seurakunnan yhteistä tehtävää.
Jos ajattelemme sitä luokkaa, jota Elija kuvasi, miten selvän kaunopuheinen olikaan se "näky", jonka Herra salli kolmen opetuslapsen nähdä kirkastusvuorella. (Matt. 17: 1—9.) Se oli näky, joka koski tulevaa valtakuntaa, sanoo meille Pietari (2 Piet. 1: 16—18). Herramme, kirkastettuna, esiintyi säteilevänä heidän silmissään, Mooseskuvan esittäissä Moosekselaista eli laki-armotaloutta ja Elija kuvan esittäissä evankelista- tahi kristillistä armotaloutta. Molemmat taloudet tähtäävät ja osottavat ja puhuvat Kristuksen uhrista ja kärsimyksestä ja siitä kirkkaudesta, joka on tuleva.
Ennenkuin jätämme tämän aineen, tahdomme osottaa muutamia piirteitä ja tapauksia profeetta Elijan, esikuvan, elämässä ja verrata niitä Seurakunnan, vastakuvauksellisen Elijan, historiaan, yhtäläisyyksiin, jotka varmastikin tulevat hämmästyttämään kaikkia, jotka eivät ole niitä ennen huomanneet. Että vertaus tulisi havainnolliseksi, asetamme nämä yhtäläisyydet rinnakkaisiin sarakkeisiin.
Nämä yhtäläisyydet ovat silmiinpistävät eivätkä ole satunnaisia. Ja se seikka, että Elija oli tuleva ennen sitä suurta päivää, ja että me nyt Seurakunnassa olemme löytäneet vastakuvauksellisen Elijan, johon profeetta Malakia viittasi, on pidettävä uutena todistuksena siitä, että aika on käsissä — että Herran suuri päivä on tullut. Mutta paitsi tätä on tässä esikuvassa toisien raamatunpaikkojen todistamia viittauksia, jotka ovat aijotut pyhien opastamiseksi ja valmistamaan heitä toimittamaan tehtävänsä hyvin ja vahvistamaan ja ylläpitämään heitä sinä myrskyisenä päivänä, joka jo on aivan käsissämme.
Meitä ei ollenkaan haluta kuvata synkkää taulua: mieluummin tahtoisimme ajatella ja osottaa sitä ihanuutta, joka seuraa suurta vihan päivää, ja sarastavan tuhatvuotispäivän iloja, kuin kaikkea masentavaa lähimmässä tulevaisuudessa, joka käy täydellisen auringon nousun edellä. Mutta on tärkeää, että pyhiä ainakin jossain määrin edeltäkäsin varotetaan kohtaavista tapauksista, etteivät he niiden sattuessa kauhistuisi tahi joutuisi epätoivoon, vaan, edeltäkäsin varustettuina, kykenisivät ottamaan vastaan niitä; ja myöskin että täydellisemmin voisivat antaa arvoa niille siunauksille, joista he nykyään nauttivat, että he kaikella ahkeruudella toimisivat, niin kauvan kun on päivä; sillä tulee yö [paljon pimeämpi aika verrattuna nykyseen, jota kutsutaan päiväksi], jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. — Joh. 9: 4.
Nykyinen pieni hetki, ennen rajuilmapilvien puhkeamista maailman yli on suuressa määrässä sopiva aika Elija-luokan työlle ja vastaa myötäkäymisen päiviä sekä Elijan että Johanneksen elämässä. Se on sopiva aika henkilölliselle kasvamiselle armossa ja tiedossa kuin myös totuuden levittämiselle — suotuisin aika, mitä koskaan on tunnettu. Miten aikaset totuuden etsijät, berealaiset esimerkiksi, olisivatkaan iloinneet sellaisista apuneuvoista, joita me nyt omistamme täydellisissä ja painetuissa rinnakkaisraamatuissa, konkordansseissa (aakkosellisissa selityskirjoissa kaikkiin Raamatun sanoihin), historiallisissa teoksissa, encyklopedioissa (yleistieteissä), sanakirjoissa ja muissa arvokkaissa apu-teoksissa, joita myydään sellaisiin hintoihin, että niitä voidaan hankkia, ja jotka ovat maksuttomasti käytettävinä yleisissä kirjastoissa, keskinkertaisissakin kaupungeissa. Ja tähän kaikkeen tulee vielä lisäksi sarastavan tuhatvuotispäivän enenevä valo ja kaikkien luokkien kyky ymmärtävällä tavalla lukea ja ajatella omasta puolestaan. Sellaisilla apuneuvoilla ja sellaisien asianhaarojen vallitessa saattaa oppia Jumalan sanasta ja suunnitelmista enemmän yhdessä päivässä kuin ennen oli mahdollista oppia koko vuodessa epäsuotuisempina aikoina. Eikä myös milloinkaan ole ollut aikaa, joka olisi ollut niin suotuisa kristilliselle toiminnalle, tahi joka niin olisi innostanut kristilliseen ahkeruuteen ja tarmokkaisuuteen kuin tämä aika on tuolle ihanalle elonkorjuu-sanomalle Herran läsnäolosta ja iloselle ilmottamiselle lähenevästä valtakunnasta.
Jos me tahdomme matkustaa paikasta paikkaan tapaamaan uskovaisia, voimme ennättää yhtä paljon viikossa, kuin Paavali olisi ennättänyt kuukaudessa, tahi pitemmässä ajassa, ja paljoa mukavammin. Jos me tahdomme saarnata Sanaa suullisesti, voimme tehdä sitä kenenkään meitä hätyyttämättä tahi peljästyttämättä (Sefanja 3: 13); ja me elämme ajassa, jolloin kansain joukot voivat lukea ja kirjottaa, jota ainoastaan hyvin harvat saattoivat tehdä entisinä aikoma, ja jolloin painettu evankeliumi on halpahintaista, mukavaa ja usein vaikuttavampaa kuin suulliset esitelmät. Altis sydän saattaa siten saada aikaan paljo enemmän kuin Akvila ja Priskilla saattoivat tavallansa ja heidän ajallansa samoilla ponnistuksilla. Me saatamme saarnata sekä painattamalla että kirjottamalla meidän aikamme ihmeellisien postijärjestelmien kautta, ystäville ja tuntemattomille ympäri koko maailmaa, ja melkein maksuttomasti.
Mutta apostoli vakuuttaa, tarkottaen nimiseurakuntaa viimeisinä päivinä, että "on tuleva aika, jolloin eivät kärsi tervettä oppia". (2 Tim. 4: 3.) Vaikka tämä sana nyt on tosi samalla tavalla kuin se vuosisatojen kuluessa on ollut tosi, tulee se kumminkin saamaan paljon vahvemman ja selvemmän toteutumisen tulevaisuudessa. On totta nyt, ettei nimikirkko kärsi saarnaajia, jotka ovat välinpitämättömiä heidän uskontunnustuksistaan ja "saarnaavat Sanaa", "kaiken Jumalan neuvon" [koko Jumalan suunnitelman]; vaan, koska "heidän korvansa syhyvät", rakastavat he inhimillisiä aprikoimisia kehitysopista, ja tieteitä, joita väärin siksi nimitetään, enemmän kuin Jumalan Sanaa. Ja kumminkin, kun eivät saata estää puhdasta oppia, kärsivät he sitä jossain määrässä — paljon suuremmassa määrässä kuin Rooma olisi kärsinyt sitä kukoistuksensa päivinä.
Vähää ennen niitä sanoja, joita olemme tässä esittäneet, viittaa apostoli suoraan vaarallisiin aikoihin tämän aikakauden viimeisinä päivinä (2 Tim. 3: 1—13) ja osottaa sitä pöyhkeyttä, nautinnonhalua ja hyvän ylönkatsomista, joka on sen ajan tunnusmerkkiä, sen muodollisuutta, ahneutta, ylpeyttä ja kiittämättömyyttä; ja hän selittää että (Seurakunnassa) pahat miehet ja (totuudesta) harhaan johtavat opettajat menevät yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen muita ja itse eksyen viisasteluillaan. Ja koska apostoli erityisesti ajatteli ja kirjotti viimeisistä päivistä, eikä keskiajasta, olemme varmasti oikeutetut kysymään, eikö ainoastaan vähän matkan päässä edessämme ole aika, näinä "viimeisinä päivinä", jolloin ei tervettä oppia missään suhteessa kärsitä tahi sallita.
Vaikka nyt on suuressa määrässä totta, ettei kenenkään sallita ostaa tahi myydä [tehdä kauppaa totuuden kanssa] tavallisissa kauppahalleissa tahi synagoogoissa, paitsi niiden, joilla on pedon merkki tahi sen nimen luku (Ilm. 13: 17), ovat kokonaan vihkiytyneet kumminkin oppineet, että suuremmoiset muotitemppelit, joita kirkoiksi kutsutaan, eivät ole välttämättömämpiä evankeliumin saarnaamiselle nyt, kuin ne olivat apostolienkaan päivinä, ja etteivät mahtavat urut ja hyvin harjotetut laulukuorot ole välttämättömiä keinoja vetämään puoleensa kansan tarkkaavaisuutta; sillä nyt, niinkuin kristinuskon alkuaikoina, kuuntelee yleinen kansa mielellään evankeliumia katujen kulmissa, toreilla tahi jos se tulee painettuna postissa. Kysymys on: eikö tämä Ilmestyskirjan ennustus sisältäne jotain enemmän kuin mitä nykyaikana olemme kokeneet, ja eikö se Paavalin sanain mukaan sisällä, että aika on tuleva, viimeisinä päivinä, jolloin tervettä oppia ei ollenkaan kärsitä? Eiköhän kokemuksemme tässä suhteessa tulle jossain määrin olemaan sama, kuin Johannes Kastajan (esikuvan), joka heitettiin vankeuteen? Toisin sanoen: mitä saatamme odottaa nykyisen, verrattain suotuisan ajan — vaikkei sekään ole ilman vaikeuksia — ja tulevan onnellisen vastustamattoman vanhurskauden ajan välillä? Tuleeko aika edelleenkin olemaan niin suotuisa kuin nykyinen on työlle viinimäessä — tahi suotuisampi tai vähemmän suotuisa? Tarkatkaamme mitä nämä esikuvat opettavat; sillä koska Herramme suuntaa huomiomme niihin, olemme oikeutetut pitämään esikuvauksellisena mitä ikinä tapaamme joko Elijan tahi Johanneksen elämässä ja kokemuksessa, joka hyvin näyttää sopivan yhteen Seurakunnan kokemuksen kanssa ja todistavan sen tulevaa maallista kulkua.
Elija erosi tämän maallisen elämän vaiheista tulisissa vaunuissa; joka kuvasi sitä hengellistä ihanuutta ja korotusta, joka maallisen kilpajuoksun päättyessä odottaa niitä Seurakunnan jäseniä, jotka ovat jälellä ja elävät viimeisinä päivinä. Mutta meidän on myös muistettava, että hänen poisottamisensa tapahtui tuulispään tahi myrskyn kautta; ja myrsky on hädän esikuva samoin kuin tuliset vaunut kuvaavat voittoa ja ihanaa pakoa hädästä.
Johannes Kastajan viimeisten kokemuksien tunnusmerkkinä on vielä selvempi hädän piirre. Vaikka kansa ei totellut häntä (Matt. 17: 12), niin tunnustettiin hänet vähän aikaa Jumalan palvelijaksi ja profeetaksi (Joh. 5: 35); mutta sitten kun hän oli ilmottanut Messiaksen läsnäolon, alkoi hänen vaikutuksensa pian vähetä, niinkuin hän oli todistanut käyvän, kun hän sanoi Kristuksesta: "Hänen on kasvettava, mutta minun tulee vähetä". Niin on oleva tämänkin ajan lopussa: Johannes-luokan (Elija-luokan) tehtävä päättyy ilmottamalla, että taivaanvaltakunta on käsissä, ja että Kuningas on läsnä. Tämä on nyt tapahtumaisillansa; ja Johanneksen todistus kelpaa sanasta sanaan ja samalla voimalla nyt Herramme toisen tulemisen aikana: "Keskellänne [läsnä] seisoo se, jota ette tunne", "hänellä on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa nisunsa aittaan; mutta ruumenet hän polttaa sammumattomalla tulella" — suuren hädän aika — Joh. 1: 26; Matt. 3: 12.
Samoin kuin Johannes väheni — kun hänen erityinen tehtävänsä, sanomansa esiintuominen, oli suoritettu — samoin on Seurakuntakin lihassa vähenevä, kun sen viimenen sanoma on esitetty, kunnes sen viimenen jäsen on laskenut vihkiytyneen elämänsä alttarille ja mennyt esiripun kautta kirkkauteen ollakseen sen jälkeen ihanan, hallitsevan Kristushenkilön jäsen. Niinkuin Johannes sanoi, että Jeesuksen tuli kasvaa, voimme mekin nyt, kun todellista valtakuntaa ollaan pystyttämäisillään, luottamuksella sanoa, että Kuningas on läsnä, ja että hänen valtakuntansa tulee kasvaa, kunnes se täyttää maan. Ja Johanneksen ilmotus "elonkorjuusta" — vehnän korjuusta ja akanain yli tulevasta hädästä — saa myös vastaavan täyttymisen nykyisessä ajassa.
Johannekselta riistettiin vapaus kohta senjälkeen, kun hän oli esittänyt sanomansa, ilmotettuaan tuosta Läsnäolevasta ja hänelle uskotusta tehtävästä; ja hänet heitettiin vankeuteen, kun hän oli nuhdellut kuningasta luvattomasta yhteydestään naisen kanssa (Matt. 14: 4). Ja vaikka uskolliset Jumalan lapset usein ovat osottaneet, että yhteys Seurakunnan ja valtiomahdin välillä ei ole paikallansa ja että sitä Raamatussa kutsutaan aviorikokseksi (Ilm. 17: 5), ja vaikka maailma suureksi osaksi on vetäytynyt pois Seurakunnista, jatkuu kumminkin yhteys, ja Raamattu näyttää viittaavan, että lähestyvän hädän aikana nimikirkot [tai seurakunnat], oman tunnustuksensa mukaan Kristuksen neitsyeet, tulevat seisoman maan kuninkaiden puolella ja yhtyvät heihin; ja totinen Seurakunta tulee esikuvansa, Johannes Kastajan, lailla olemaan kansalle vastenmielinen ja siltä tulee riistettäväksi vapaus uskollisuutensa ja eksytyksien vastustamisen ja tuomitsemisen tähden.
Johannesta samoin kuin Elijatakin, vainosi nainen — jolloin kuningas palveli asiamiehenä ja aseena: totiselle Seurakunnalle on käynyt kuten sen esikuville ja samalla tavalla tulee epäilemättä käymään sen kanssa tulevaisuudessakin — jolloin naista esittää nimiseurakunta ja kuningasta maalliset hallitukset. Eikä siinä kyllin, että ennustus osottaa likempää yhteyttä näiden kahden välille, kuin mikä nyt on olemassa, vaan jokainen tarkkanäköinen tarkastaja saattaa nähdä, että pääasiallisin nostovipu, jota kuninkaallinen ylimystö käyttää hyväkseen joukkoja hallitessaan, on se taikausko, että Jumala on määrännyt nämä "suuret miehet", vaikka usein ovatkin heikkolahjasia ja paheellisia, hallitsemaan heitä; ja että kapinaan nouseminen hirmuvaltaa ja vääryyttä vastaan sekä oikeuden, vapauden ja yhdenvertaisuuden oikeuksien vaatiminen on Jumalan tahdon vastustamista. Niinmuodoin käy hallituksien ja kirkkojen pyrkimys julkista tahi salaista yhtymistä kohti keskinäiseksi menestymiseksi tulevassa rajuilmassa.
Eikä siinä kyllin, vaan tulee tuleva taistelu kaikissa sivistyneissä maissa ylimysten ja joukkojen välillä olemaan siinä määrin ennen kuulumaton, aivan erilainen kaikkia, mitä ennen on nähty, että tyynimieliset, vanhoilliset, uskonnollisystävälliset henkilöt, peläten yhteiskunnan täydellisesti menevän perikatoon sekasorrossa ja anarkiassa, luonnollisesti tulevat pitämään yksinvaltaa, sortoa ja pakkoa parempana, kuin mitä tahansa muuta, joka varmasti on pahempaa. Luonnollisesti tulevat sellaiset yhtymään kirkkoon ja valtioon, rikkauteen ja ylimystöön, yhteisien ponnistusten kautta pidättämään ja estämään välttämätöntä yhteentörmäystä — "sotaa Jumalan, Kaikkivaltiaan, suurena päivänä".
Lopuksi tulevat nähtävästi ainoat poikkeukset tästä menettelytavasta rauhan ja totisen uskonnon ystävien joukossa olemaan ne, joille kaikkien kuningasten Kuningas suvaitsee Sanansa kautta ilmottaa suunnitelmansa (Joh. 16: 13), ja jotka täydellisesti luottavat hänen viisauteensa ja rakkauteensa kuin myös hänen kykyynsä antaa kaiken vaikuttaa hänen lupauksiensa toteuttamiseksi. Ainoastaan sellaiset vanhoilliset ja järjestystä rakastavaiset, jotka näkevät mikä merkitys tulevalla yhteiskunnallisella mullistuksella täytyy olla Jumalan suunnitelmassa, vanhentuneiden järjestelmien poistamisessa, joiden aika on mennyt, ja maailman valmistamisessa, suuren tasottamistoimen kautta, tuhatvuotiskauden vanhurskaudellista hallitusta varten, kykenevät käsittämään asiain tilan ja toimimaan sen mukaisesti. Mutta näitä tullaan käsittämään väärin, ja heidän ponnistuksillensa osottaa asiain oikeaa tilaa, ja ainoaa ja oikeaa parannuskeinoa, tulevat nähtävästi ne panemaan esteitä, jotka eivät näe ihanaa lopputulosta, ja jotka, vastahakoisia kun ovat luopumaan omasta tahdostansa, ajatuksistansa ja suunnitelmistansa, eivät kykene näkemään Jumalan suunnitelmia. Kun estäviä, supistavia ja pakottavia toimenpiteitä katsotaan tarpeellisiksi, eivät sellaiset toimenpiteet ainoastaan tule suunnattaviksi työväenjärjestöihin ja julkaisuihin, jotka ajavat heidän asiaansa, olkoonpa kysymys heidän oikeuksistansa tahi kärsityistä vääryyksistä, vaan myös muita sellaisia kohtaan, jotka osottavat Jumalan suunnitelmaa ja todellista syytä ja ainoaa parannuskeinoa kansakuntien suureen hätään. Niin, se aika ei todennäköisesti ole monenkaan vuoden päässä, jolloin estäviä toimenpiteitä tullaan tekemään jokaista pyhimysten ponnistusta vastaan levittäessään iloista sanomaa tulevasta valtakunnasta, kaikki sillä perustuksella, että kaikkien etu ja yleinen hyöty vaatii tätä.
Siten tulevat ennustukset toisessa psalmissa täyttymään ja luultavasti lopulta katkerammalla tavalla kuin nyt saattaa kuvaellakaan, vaikka se jo on osittain toteutunut ruumiin Päälle. — Apt. 4: 25—29. Sama välttämättömyys sananvapauden supistamiseksi valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä, tulee luultavasti kohtaamaan vapautta lausua ajatuksiansa uskonnollisissakin kysymyksissä, jotka todellisesti ovat kaiken vapauden perustuksena. Ei olisi ihmeteltävää, jos "vahva hallitus" monarkiia, jonakin päivänä tulisi korvaamaan nykyistä suurta Ameriikan tasavaltaa; ja on aivan luultavaa, että yksi ainoa yhteinen uskonto tulee pidettäväksi kohtuullisena ja tulee julistettavaksi, josta poikkeavaa opetusta tullaan pitämään valtiollisena rikoksena, jota käsitellään ja rangastaan sen mukaan. Sellainen vaino tämän aikakauden lopussa, ei ainoastaan muodostaisi yhtä rinnakkaisuutta lisää juutalaiselle elonkorjuulle (Apt. 4: 10—13, 23—30; 5: 29—41; 11: 19), vaan antaisi se myös laajemman ja syvemmän merkityksen apostolien Paavalin ja Johanneksen sanoille (2 Tim. 4: 3; Ilm. 13: 17) sekä totisen Seurakunnan maallisen matkan loppua valaiseville esikuville, sellaisina kuin ne esitetään Elijan ylösottamisessa tuulispäässä ja Johannes Kastajan vangitsemisessa ja mestauksessa.
Kaksi opetusta me voimme eduksemme saada tästä, osottakootpa sitte tulevaiset tapahtumat, että olemme lukeneet profeetallisen todistuksen oikein tai väärin, ja ne ovat nämä: ensiksikin tulee meidän olla niin valmistetut, niin asestetut, niin perinpohjin varustetut voittamattomalla totuudella, että vaino ainoastaan voi vaikuttaa meissä suurempaa uutteruutta viekottelematta meitä yllätyksen tai pelvon kautta alentamaan lippumme tunnussanaa tai antautuman, kun maailman kuninkaat nousevat ja kansain uskonnollisten ruhtinaiden kanssa kokoontuvat meitä vastaan ja niitä totuuksia vastaan, joista Jumala on suonut meille etuoikeuden todistaa hänen palvelijoinaan ja lähettiläinään (1 Joh. 3:1); toiseksi tulee sellaisien ajatuksien tulevaisuudesta verrattuina etuihin nykyisyydessä olla omiaan innostamaan jokaista vihkiytynyttä Jumalan lasta käyttämään ahkeruudella nykyisiä suuria elonkorjuutilaisuuksia ja etuisuuksia, muistaen, että "elonkorjaaja saa palkan" yhtä varmasti kuin se, joka on istuttanut ja kastellut, ja että tämä nyt on paras aika korjata hedelmiä ijankaikkista elämää varten. Tämä nykyisen ajan pieni rauha suurempine vapauksineen ja etuineen kaikella tavalla on jumalallisesti järjestetty, jotta Jumalan totisten palvelijoiden merkitseminen (totuuden) leimalla heidän otsaansa (ymmärrykseensä) tapahtuisi. — Ilm. 7: 3.
"Vain hetkinen, niin päiv' on laskenut,
Ja loisto kirkas kohta poistunut."
Mestari sanoi: "Niin kauvan kuin on päivä, tulee meidän tehdä sen tekoja, joka lähetti minut; tulee yö, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Älkää toimittako sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy ijankaikkiseen elämään".
Näemme siis sen ajan nyt olevan, että profeetta Elija on tullut, ennen Herran suurta ja ihanaa päivää, niinkuin oli ennustettu. Ja me kuulemme hänen viimeisen todistuksensa Johanneksen tavoin sanovan: "Keskellänne seisoo se, jota te ette tunne" — hänellä on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta lusteet hän polttaa [lusteina — eikä ihmisinä] tulella, jota on mahdoton sammuttaa, suuren hädän aikana — kirouksessa, joka välttämättömästi on tuleva valmistamaan tietä suurelle kuninkaiden Kuninkaalle. Hänen on kasvettava, mutta Elija on vähentyvä ja lopulta kokonaan sidottava. Emme ainoastaan kuule tätä todistusta muutamilta Elija-luokkaan kuuluvilta nyt, vaan jokainen, joka kuuluu Elija-luokkaan tulee ennen pitkää julistamaan tätä sanomaa ja toimimaan Elija-työssä. Ainoastaan sellaiset, jotka sillä tavalla ovat uskolliset, tulevat kuulumaan kirkastettuun Elijaaseen, ja sallitaan heidän ottaa osaa kaiken ennalleenasettamistyöhön, joka tuhatvuotiskautena tulee kruunattavaksi suuremmoisella menestyksellä. Elija nimellä on syvä merkitys. Se merkitsee Jehovan Jumala [Voimallinen]. Se on siten sopiva nimitys Herran Voidellulle, jonka suurena tehtävänä tulee olemaan kaiken ennalleenasettaminen, josta Jumala on puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa kautta maailman alusta alkaen.
Ennenkuin jätämme tämän aineen, huomautamme lyhyesti, että profeetta Elija matkansa päässä kutsui Elisan, joka uhrattuansa, jätti kaikki ja seurasi Elijata ja tuli hänen jälkeisekseen profeetaksi, kun Elija otettiin pois tuulispäässä; hän sai Elijan päällysvaatteen, merkiksi, että tämä valtuus ja melkoinen määrä hänen henkeänsä ja voimaansa siirtyi hänelle. (1 Kun. 19: 16.) Ja koska Elija esitti Kristuksen ruumista lihassa — voittavaa seurakuntaa, määrättyä joukkoa, — onkin järkevää otaksua, Elisankin esittäneen jotain luokkaa, luokkaa, joka tulee olemaan syvässä sopusoinnussa Elija-luokan kanssa ja yhteydessä sen kanssa seuraamaan Herran johdatusta; ja kumminkin luokkaa, joka ei tule odottamaan tulevansa kirkastetuksi. Nämä tulevat hädän "tuulispään" kautta erotettaviksi Elija-luokasta, mutta tulevat siitä huolimatta säilyttämään jonkun verran innostusta ja tulevat siunatuiksi. Elijan mentyä pois, tuli Elisa rohkeaksi ja voimalliseksi, niin että sen ajan jumaluusoppineet ("profeettain pojat") sanoivat: Elijan henki lepää nyt Elisan yli!
Elisa nimen merkitys on voimallinen vapauttaja, ja Elisan elämänradan tuntomerkkinä olikin ennalleen asettamistyö. Tämä esikuvaa epäilemättä sellaiselle luokalle kuuluvaa tehtävää, joka tulevaisuudessa tulee olemaan toimellisena aseena ennalleenasettamistyössä tehden sitä silloin kirkastetun Seurakunnan voimassa. Muiden ihmeellisien tekojen mukana, joita Elisa toimitti, paransi hän veden, ettei se enään aikaansaanut kuolemantapauksia tahi maan hedelmättömyyttä; lisäsi köyhän lesken öljyä, jotta hän saattoi maksaa velkansa; herätti Sunamilaisen vaimon pojan elämään; ja kun oli kallis aika maassa, ja jumaluusoppineiden ("profeettain poikien") keitos padassa huomattiin olevan myrkytetyn, ettei kukaan voinut siitä syödä, niin paransi hän sen ja teki siitä terveellistä ruokaa. Hän saattoi leivän, jota ei ollut kuin muutamille, yllin kyllin riittämään suurelle joukolle. Hän paransi Naaman'in spitalista. Hän oli myös Jumalan edustaja Jehua voideltaessa, jonka tuli, Herran sanan mukaan Elijan kautta, kokonaan tuhota Ahabin kuninkaallinen perhe, Jesabel siihen luettuna, samoin kuin kaikki hänen pappinsa. — 2 Kun. 2: 19—22; 4: 1—7, 18—44; 5: 1—10; 9: 1—37; 10: 28.
Ei ole vaikea näissä Elisan töissä huomata niissä ilmenevää suurta yhtäläisyyttä juuri sen ennalleenasettamistyön kanssa, joka kohta on odotettavissa, kun totuuden vesi ei enää ole epäterveellistä eksytyksen johdosta vaan jo itse lähteellään parannetaan Jumalan sanan selvemmän ymmärtämisen kautta; jolloin köyhiä autetaan antamalla iloöljyä murheellisen hengen asemasta; jolloin kuolleet asetetaan jälleen elämään; jolloin kalliina aikana, ravinto (totuus) tehdään terveelliseksi ja runsaaksi; ja jolloin ne vallat ja järjestelmät, joita Ahab ja Jesabel ja kaikki, jotka ovat yhtä mieltä heidän kanssaan Jumalaa vastaan, tulevat kerta kaikkiaan ja perinpohjin kukistettaviksi.
Antikristuksen täytyy kehittyä, ilmestyä ja kukistua ennen Herran päivää. — Vastakkainen mielipide tästä asiasta tarkastetaan. — Profeetallinen kuvaus. — Hänen syntymisensä. — Hänen nopea kehityksensä. — Historian kuvaus ja Raamatun esitys käyvät yhteen. — Hänen valtakuntansa on matkimista. — Hänen päänsä ja suunsa huomattavat. — Hänen suuret pöyhkeilevät rienaamisensa. — Hänen rienaavat oppinsa. — Miten hän on hävittänyt Korkeimman pyhiä. — Hänen tuhatvuotinen hallituksensa. — Antikristus lyöty hengen miekalla. — Hänen kuolinkamppailunsa ja loppunsa.
"Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule ennenkuin luopumus tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen lapsi." — 2 Tess. 2: 3.
Näiden apostoli Paavalin varmojen sanojen johdosta ilmenee, että sellainen luonne, jota hän kutsuu "Synnin Ihmiseksi", on esiintyvä ennen Herran päivän tulemista, (jonka olemme osottaneet jo alkaneen koittaa), ja on siis välttämätöntä tarkastaa, onko sellaista luonnetta vielä esiintynyt. Sillä jos sellainen luonne, jota Paavali ja toiset apostolit niin huolellisesti kuvaavat, ei ole vielä tullut, ovat yllämainitut Paavalin sanat pidettävät kaikkien toisien todistuksien kieltämisenä, todistuksien, jotka koskevat Herran läsnäoloa ja hänen valtakuntansa pystyttämistä juuri nyt. Ja tämä kieltäminen pysyy järkähtämättömänä todistuskappaleena, kunnes on esiintynyt se, joka kaikissa suhteissa vastaa profeetallista kertomusta Synnin ihmisestä.
Aivan selvästi ilmotetaan, ei ainoastaan, että tämän Synnin ihmisen ensin on noustava, vaan että se on kehittyvä ja edistyvä, ennenkuin Herran päivä tulee. Ennen Kristuksen päivää ovat sen vallan edistyminen ja vaikutus täytyneet saavuttaa huippunsa ja olla vähentymässä; Herramme läsnäolon kirkkaan valon kautta hänen toisessa tulemisessansa, tuhotaan tämä Synnin ihminen täydelleen. Meidän on otettava huomioon edellämainitut asianhaarat, nähdäksemme, soveltuuko tämä varotus Paavalin aikaiselle Seurakunnalle vielä meidänkin päivinämme. Nyt, kahdeksantoista vuosisadan perästä, väitetään jälleen, että Kristuksen päivä on tullut. Siksi herää tärkeä kysymys: Lieneekö jotain, jota Paavali sanoi oikaistessansa tessalonikkalaisten eksytystä, todistamassa tätä väitettä vastaan nyt?
Apostolin kehotuksista Seurakunnalle tarkastelemaan Herran palaamista huomioonottamalla vahvaa profeetallista sanaa, ja sitä huolellisuutta, jolla hän osotti Kristuksen läsnäolemisen merkkejä, hänen tekojensa luonnetta sinä aikana j.n.e., ilmenee, hänen pitäneen yhtä tärkeänä, että Seurakunta voisi tuntea Herran läsnäolon kun hän tulisi, kuin etteivät he tulisi viekotelluiksi siihen eksytykseen, että hän oli tullut, ennenkuin aika hänen läsnäolollensa olisi käsissä. Joutua tähän jälkimäiseen eksytykseen, tämän aikakauden varhaisessa alussa, asetti heidät, jotka omaksuivat sen, alttiiksi antikristus-periaatteen petokselle, joka jo silloin vaikutti; kun taas kykenemättömyys tuntea Herran päivää ja hänen läsnäoloansa aikana, jolloin hänen läsnäolonsa aika on käsissä, asettaa ne, jotka eivät saata häntä tuntea, yhä edelleen alttiiksi Antikristuksen petoksille ja väärille opeille ja tekevät heidät sokeiksi tämän ajan suurille totuuksille ja erityisille eduille. Tästä johtuu apostolin huolenpito Seurakunnasta tämän aikakauden sekä alku- että loppupuolella ja hänen varotuksensa: — "Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla". Tästä johtuu myös hänen huolellinen kuvauksensa Synnin ihmisestä, että se aikanansa tulisi tunnetuksi.
Kun kristityt tämän aikakauden lopulla ovat taipuvaiset unohtamaan lupauksetkin Herran palaamisesta, ja kun muistavat sen, ajattelevat he sitä ainoastaan pelvolla ja surullisilla aavistuksilla, niin odotti varhainen Seurakunta innokkaasti ja ilolla sitä, heidän toiveittensa toteuttajana, uskollisuutensa palkintona ja heidän murheidensa lopettajana. Siksi olivat sen ajan uskovaiset valmiit tarkasti kuuntelemaan jokaista oppia, joka sanoi, että Herran päivä olisi joko hyvin lähellä tahi tullut; ja olivat siis vaarassa tulla petetyiksi siinä kohden, jolleivät vaan hyvin huolellisesti tutkineet mitä apostolit opettivat tästä aineesta.
Tessalonikan Seurakunta, joka oli saanut vaikutuksia muutamien vääristä opetuksista, että Herra nimittäin oli palannut ja että he elivät hänen päivänänsä, uskoivat nähtävästi tämän mielipiteen olleen yhtäpitävän sen kanssa, mitä Paavali oli opettanut heille ensimäisessä kirjeessään, jossa hän oli sanonut (1 Tess. 5: 1—5), että Herran päivä oli salaa hiipivä heidän ylitsensä ja huomaamatta kuin varas yöllä, ja että, vaikkakin toiset hapuilisivat tietämättömyydessä siitä, eivät pyhät kumminkaan olisi pimeydessä tästä asiasta. Kun Paavali sai tietää heidän langenneen siihen arveluttavaan eksytykseen, että luulivat päivän Herran läsnäolemiselle jo tulleen, kirjotti hän heille toisen kirjeen, joka pääasiallisesti tarkotti tämän erehdyksen korjaamista. Hän sanoo: "Mutta mitä tulee Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen ja meidän kokoontumiseemme hänen tykönsä, niin me pyydämme teitä, veljet, ettette anna minkään hengen eikä sanan eikä minkään muka meidän lähettämämme kirjeen heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin, ettekä niiden peljästyttää itseänne, ikäänkuin Herran päivä jo [enestemi] olisi käsissä. Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule ennenkuin luopumus [apostasi] tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen lapsi, tuo vastustelija, joka korottaa itsensä yli kaiken, jota jumalaksi [voimakkaaksi hallitsijaksi] tahi jumaloitavaksi nimitetään, niin että asetakse Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. Ettekö muista, että minä, kun vielä olin luonanne, sanoin tämän teille? Ja nyt te tiedätte mikä häntä pidättää, niin että hän [Kristus] vasta [määrätyllä] ajallaan ilmestyy. Laittomuuden salaisuus [Kristusta vastaan] on näet jo vaikuttamassa; jahka vain tulee poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää; niin silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on tappava suunsa hengähdyksellä ja tuhoava [parousiansa] läsnäolonsa ilmestyksellä." Paavali saattoi kirjottaa näin varmasti synnin ihmisen kehittymisestä ennen Herran päivää, koska hän oli lukenut Danielin ennustusta, johon Herrammekin viittasi (Matt. 24: 15); ja todennäköisesti myös, koska hän itse "näyissään ja ilmestyksissään" oli saanut nähdä sen suuren hävityksen, jonka tämä luonne aikaansaisi Seurakunnassa.
On huomattava, ettei Paavali käyttänyt sellaisia vastaväitteitä, joita nykyaikana kernaasti tuodaan esille sitä väitettä vastaan, että Herran päivä on alkanut. Hän ei sanonut: "Oi teitä mielettömiä tessalonikalaisia, ettekö te tiedä, että kun Kristus tulee ovat silmänne näkevät hänet ja korvanne ovat kuulevat Jumalan kauhistuttavan pasuunan äänen? ja että sen lisäksi todistaa tätä huojuvat hautapatsaat ja haudasta kohoutuvat pyhimykset?" Eikö ole itsestään selvää, että jos sellainen huomautus olisi ollut paikallaan, ei Paavali olisi viipynyt käyttämästä näin yksinkertaista ja helposti saatua vastaväitettä? Ja, sitäpaitsi eikö se asianlaita, ettei Paavali käyttänyt tätä todistusta, todista, ettei sellainen todistus ole, eikä voisi olla, totuuteen perustuva?
Se seikka, että Paavali koettaessaan niin tarmokkaasti oikaista heidän erhetystänsä, esitti ainoastaan tämän vastalauseen heidän väitteesensä, todistaa selvästi, että hän piti heidän käsitystänsä ylipäänsä Herran päivästä oikeana — että se saattoi alkaa monen ollessa tietämättömyydessä siitä, ja että se saattoi tulla ilman ulkonaisia tunnusmerkkejä. Mutta hänen vastalauseensa ainoa perustus oli, että ensin on lankeemus tuleva, ja tämän lankeemuksen johdosta, Synnin ihmisen kehitys — joka, mikä se sitte mahtanee olla (joko yksityinen henkilö tahi suuri antikristillinen järjestelmä, jonka hän täten oleellistuttaa) on nouseva, kukoistava ja alkava taantua — ennen Herran läsnäolon päivää. Siis, jos ei tämä ainoa vastalause, jonka Paavali esitti, enää tee estettä — jos me selvästi voimme nähdä luonteen olevan todella olemassa, jonka historia jokaisessa yksityiskohdassaan vastaa profeetallista kuvausta Synnin ihmisestä olemisensa alusta alkaen nykyiseen aikaan asti — silloin ei Paavalin tekemä ainoa vastaväite, joka oli aivan paikallaan sinä aikana, enää ole mikään tehokas todistus sen väitteen todenmukaisuutta vastaan, että me elämme Herran päivänä, Herran läsnäolon päivänä. Ja lisäksi, jos Synnin ihminen voidaan ilmeisesti huomata, jos hänen syntynsä, kehityksensä ja taantumisensa selvästi saatetaan nähdä, tulee siitä vielä yksi sitova todistus siihen, mitä edelliset luvut ovat opettaneet, nimittäin, että me elämme Herran päivänä.
Ennustuksen kuvaus hänestä.
Se, joka tutkii ennustuksia, huomaa, että pyhät kirjat kauttaaltaan selvästi esittävät Synnin ihmisen, ei ainoastaan antamalla selvää kuvausta hänen luonteestaan, vaan myös näyttämällä ajat ja paikat hänen alkamisellensa, kehittymisellensä ja taantumisellensa.
Tätä luonnetta kuvataan hyvin voimakkaasti niissä nimityksissäkin, joita henkeyttämät kirjailijat antavat sille. Paavali kutsuu sitä "laittomaksi", "synnin (laittomuuden) ihmiseksi", "laittomuuden salaisuudeksi" ja "turmeluksen" (tahi "kadotuksen") lapseksi; Johannes "Antikristukseksi"; profeetta Daniel kutsuu sitä "hävityksen kauhistukseksi" (Dan. 11: 31; 12: 11); ja meidän Herramme mainitsee samaa luonnetta "hävityksen kauhistuksena, josta oli sanottu profeetta Danielin kautta" (Matt. 24: 15) ja jälleen "pedoksi". (Hm. 13: 1—8.) Tätä samaa luonnetta esikuvattiin myös pienen sarven kautta, s.o. valtaa, joka nousi hirmuisen pedon päästä, jonka Daniel näki profeetallisessa näyssä, jolla sarvella oli silmät ja suu, joka puhui suuria asioita, ja joka edistyi ja taisteli pyhiä vastaan ja sai voiton heistä. (Dan. 7: 8, 21.) Johannes näki myös tämän luonteen ja varotti Seurakuntaa sitä vastaan, sanoen: "Te olette kuullut, että Antikristus tulee." Senjälkeen antoi hän heille neuvoja, miten heidän oli kartettava Antikristuksen vaikutusta. (1 Joh. 2: 18—27.) Ilmestyskirja sisältää myöskin suureksi osaksi seikkaperäisen esikuvauksellisen ennustuksen tästä samasta Antikristuksesta — vaikkakin me tässä ainoastaan luomme silmäyksen tähän asiaan jättämällä sen käsittelyn johonkin seuraavaan osaan.
Nämä erilaiset nimitykset ja lyhyet kuvaukset ilmasevat halpamaista, viekasta, ulkokultaista, hirmuvaltaista ja julmaa luonnetta, joka kehittyy keskellä kristittyä Seurakuntaa; ensin madellen eteenpäin ja ylös aivan vähitellen, sitten nopeasti nousten valtaan ja vaikutukseen, kunnes saavuttaa maallisen vallan, rikkauden ja kunnian huipun — sillaikaa käyttäen vaikutustansa totuutta vastaan ja pyhiä vastaan ja omaksi suurenemiseksensa, ja lopuksi vaateliaasti väittäen omistavansa erinomaisen pyhyyden ja vallan ja voiman Jumalalta.
Tässä luvussa on aikomuksemme osottaa, että tämä Synnin ihminen on järjestelmä eikä yksityinen henkilö, kuten monet näyttävät otaksuvan; että, niinkuin Kristushenkilöön kuuluu totinen Herra ja totinen Seurakunta, niin on Antikristus matkimisjärjestelmä, johon kuuluu väärä herra ja luopunut seurakunta, jonka jonkun aikaa sallitaan esittää totuutta väärässä valossa, harjottaa vilppiä ja matkia todellisen Herran ja hänen Seurakuntansa valtaa ja tulevaista hallitusta ja juovuttaa kansat väärillä väitteillä ja vaatimuksilla.
Toivomme voivamme jokaiselle tunnontarkalle lukijalle tyydyttävällä tavalla todistaa, että tuo suuri, Paavalin mainitsema apostasi, tahi luopuminen, on tullut, ja että tällä synnin ihmisellä on ollut kehityksensä, on istunut "Jumalan temppelissä" (todellisessa, eikä esikuvauksellisessa), on täyttänyt kaikki apostolien ja profeettain ennustukset hänen teoistaan, luonteestaan, y.m., on ilmestynyt ja on nyt, vuodesta 1799 alkaen häviämäisillänsä Herran suun hengen (totuuden) kautta ja tulee täydellisesti tuhottavaksi tänä Herran vihan ja ilmestymisen päivänä koston tulessa, joka jo on alkanut liekehtiä.
Ilman vähintäkään halua halventaa toisten käsitystä pidämme kumminkin tärkeänä osottaa muutamia mahdottomuuksia, jotka esiintyvät tavallisen mielipiteen yhteydessä Antikristuksesta, että tätä asiaa koskevan totuuden arvo ja järjellisyys esiintyisivät oikealla tavalla vastakohtana sille ahdasmieliselle käsitykselle, että joku yksityinen sananmukainen ihminen tulisi toteuttamaan kaiken sen, mitä Raamattu ennakolta lausuu tästä luonteesta. Tämä ihminen, sanotaan, tulee niin lumoomaan koko maailman, että hän muutamissa lyhyissä vuosissa tulee saavuttamaan kaikkien ihmisten kunnioituksen ja jumaloimisen, jotka ihmiset olisivat niin helposti petettävät, että he uskovat tämän miehen olevan Jumalan ja uudelleen rakennetussa juutalaisessa temppelissä palvelisivat häntä Kaikkivaltiaana Jehovana. Kaikki tämä tulee tapahtumaan salaman nopeudella — kolmessa ja puolessa vuodessa, sanotaan, väärin käsittäen esikuvauksellisen ajan kuin väärin tulkiten esikuvauksellisen "ihmis"-käsitteen. Satumaiset runoelmat ja hullunkurisimmat lastenmielikuvitukset eivät likimainkaan vastaa niitä liioteltuja mielipiteitä, joita muutamilla Jumalan kalliilla lapsilla on, jotka kompastuvat Paavalin sanain kirjaimelliseen tulkitsemiseen, ja tulevat sen kautta itse soaistuiksi useille kallisarvoisille totuuksille ja sokaisevat toisia, jotka eksytyksien johdosta, eivät kykene näkemään tätä valossa, jota ennakkoluulot eivät himmennä. Miten suuri myötätunto meillä onkaan heitä kohtaan, pakottaa heidän "sokea uskonsa" hymyilemään, kun he todenteolla luettelevat Ilmestyskirjan erilaisia esikuvia, joita eivät ymmärrä, sovelluttaen niitä väärällä tavalla kirjaimellisesti ihme-ihmiseensä. Tässä suurimmassa epäilysten aikakaudessa, minkä maailma on tuntenut, on hän, väittävät he, kolmen ja puolen vuoden lyhyellä ajalla, näkevä jalkainsa juuressa koko maailman, palvellen häntä Jumalana, kun roomalaisien Caesarien, Aleksanderin, Napoleonin, Muhamedin, ja muiden, oli kahlattava veressä ja käytettävä monta kertaa kolme ja puoli vuotta saavuttamatta tuhannennenkaan osan siitä, mitä tästä ihmisestä väitetään.
Ja kumminkin oli kaikilla näillä vallottajilla suuren tietämättömyyden ja taikauskoisuuden edut apunansa, meidän nykyään eläessämme olosuhteissa, jotka ovat erittäin epäedulliset sellaisen viekkauden ja petollisuuden kehittymiselle; päivänä, jolloin kaikki, mikä on salattua, ilmaistaan ennen kuulumattomalla tavalla; päivänä, jolloin kysymyksessä oleva petos on varsin eriskummallista ja naurettavaa, tullakseen huomioonotetuksi. Meidän aikamme suunnassa on itse asiassa kunnioituksen puute ihmisiä kohtaan, olkootpa sitten miten hyviä, lahjakkaita ja kelvollisia tahi olkoon heillä mitä luottamus- ja valta-paikkoja tahansa. Niin suuressa määrässä on tämä totta enemmän kuin koskaan ennen, että on tuhatta kertaa uskottavampaa, että koko maailma tulee kieltämään, että Jumalaa ollenkaan on olemassa, kuin että milloinkaan tultaisiin palvelemaan kanssa-ihmistä Kaikkivaltiaana Jumalana.
Tätä asiaa ajateltaessa on suurena esteenä se ahdas käsitys, joka tavallisesti on vallalla jumala sanan merkityksestä. He eivät huomaa, että kreikkalainen lauseparsi teos (jumala) ei aina tarkota Jehovaa. Se merkitsee voimallista henkilöä, hallitsijaa, ja etenkin uskonnollista tahi papillista hallitsijaa. Uudessa Testamentissa käytetään teos sanaa harvoin muutoin kuin Jehovasta, koska apostolit harvoin, tuskinpa ollenkaan puhuivat vääristä uskonnoista ja sentähden harvoin koskettelivat heidän pyhiä hallitsijoitaan tahi jumaliaan. Kumminkin käytetään seuraavissa raamatunpaikoissa sanaa jumala (teos) muista kuin korkeimmasta olennosta, Jehovasta — nim. Joh. 10: 34, 35; Apt. 7: 40, 43; 17: 23; 1 Kor. 8: 5.
Jos on selvillä kreikkalaisen teos sanan laajakantoisuus, näkee kohta, että apostolin lausunto Antikristuksesta — että hän tulee asettumaan Jumalan temppeliin esiintyen Jumalana — ei välttämättömästi merkitse, että Antikristus koettaisi kohottautua Jehovan yli, tahi edes asettua Jehovan paikalle. Se sisältää yksinkertaisesti sen, että hän tulee esiintymään uskonnollisena hallitsijana harjottaen valtaa toisten uskonnollisten johtajien yli, väittäen itsellänsä olevan hallitsijaoikeuden. Vieläpä kohottaa hän itsensä seurakunnassa, joka on Jumalan totinen temppeli, väittäen omistavansa vallan ja herruuden sen ensimäisenä ja valtuutettuna johtajana ja toimien sen mukaisesti. Kun kreikan kielessä teos sanaa käytetään Jehovan erisnimenä, on sillä tavallisesti määrätty artikkeli, mutta yllämainituissa raamatunpaikoissa, jotka tarkottavat toisia Jumalia, ja kysymyksessä olevassa tekstissä (2 Tess. 2: 4), joka tarkottaa Antikristusta, ei ole sellaista määräystä.
Kun näkee tämän selvästi, on suuri loukkauskivi raivattu tieltä pois, ja silloin on valmis etsimään tämän ennustuksen toteutumista oikeassa suunnassa: huomata Antikristus, mutta ei sellaista, joka väittää olevansa Jumala, vaatien itseänsä sellaisena palveltavaksi, vaan sellainen, joka väittää olevansa kirkon ensimäinen, ylin opettaja, siten riistäen kunnian Kristukselta, joka on Jumalan määräämä Pää, Herra ja Opettaja.
Hyvin omituista on myös sekin, että ne, jotka käsittävät synnin ihmisen kirjaimellisella tavalla, ylipäänsä kuuluvat niihin, jotka uskovat että hän tulee ennen tuhatvuotista valtakuntaa, ja tarkkaavat ja odottavat Herran tulemista nyt minä hetkenä tahansa. Miksi eivät kaikki saata nähdä mitä Apostoli tarkottaa, kun hän selvästi selittää, ettei Herran päivä, (hänen läsnäolonsa päivä) saata tulla eikä sitä ole odotettava ennen kun Synnin ihminen on ilmestynyt? Tarvittiin yli neljäkymmentä vuotta entisen juutalaisen temppelin rakentamista varten ja varmasti tarvittaisiin ainakin kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen rakentaakseen entistä ehompaa, uutta temppeliä Jerusalemiin, jonne he odottavat kirjaimellisen ihmisen asetettavaksi ja siellä palveltavaksi Jumalana. Miksi sitten ne, jotka uskovat näin, odottavat Herran tulevan nyt millä hetkellä tahansa? Sellainen ajatus ei pidä yhtä enemmän järjen kuin Apostolin ennustuksenkaan kanssa. Johdonmukaisuus vaatii että he joko herkeävät odottamasta Herran tuloa millä hetkellä tahansa taikka herkeävät odottamasta tulevaa Synnin ihmistä; sillä Herran läsnäolon päivä ei saata tulla ennenkuin luopumus (apostasia) on tapahtunut ja ennenkuin Synnin ihminen on kehittynyt ja ilmennyt tästä luopumuksesta.
Mutta kun saamme oikean käsityksen apostolin sanoista ja oikeat käsitykset Herramme tulemisen tavasta emme tapaa mitään epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, vaan vakuuttavan sopusoinnun ja yhtäpitäväisyyden. Ja sellaista mielipidettä lähdemme tässä nyt esittämään. Sen raamatullisuutta on lukijan itsensä koeteltava.
Ne erilaiset nimitykset, joita annetaan tälle järjestelmälle, ovat ilmeisesti esikuvauksellisia. Ne nimitykset eivät ole sellaisia, jotka tarkottavat ketään yksityistä henkilöä, vaan kuvaavat turmeltuneen uskonnollis-porvarillisen yhteiskunnan luonnetta, joka on kehittynyt nimikristillisessä seurakunnassa ja joka sen kautta, että on kavalasti vastustanut Kristusta, Päätä, ja hänen todellista Seurakuntaansa, hänen ruumistaan, hyvällä syyllä ansaitsee Antikristuksen nimen. Sellainen järjestelmä saattoi toteuttaa kaikki ennustukset Antikristuksesta tai Synnin ihmisestä, kun sitävastoin yksityinen ihminen ei olisi voinut sitä. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei antikristillinen järjestelmä ole mikään pakanallinen oppijärjestelmä, kuten muhamettilaisuus tahi bramanismi; sillä kristillinen seurakunta ei ole milloinkaan ollut sellaisen järjestelmän alaisena, eikä yksikään näistä järjestelmistä johda alkuansa Kristillisestä Seurakunnasta. Ne ovat nyt ja ovat aina olleet riippumattomia kristillisestä Seurakunnasta.
Sen järjestelmän, joka täysin vastaa annettua henkeyttämää kuvausta, täytyy olla tunnustukseltaan kristillisen ja sisältää suuren enemmistön sellaisia, jotka sanovat olevansa kristittyjä. Ja sen on oltava järjestelmä, joka johti alkunsa oikean kristillisen uskon apostasiasta eli luopumisesta — sitäpaitsi sellaisesta luopumisesta, joka oli salainen ja peitetty, kunnes asianhaarat suosivat sen vallan anastamista. Sen salainen alkaminen tapahtui jo apostolien päivinä, — muutamien opettajien halussa olla suurimmat.
Emme tarvitse etsiskellä kauvan löytääksemme luonnetta, joka täydelleen täyttää kaikki vaatimukset; luonnetta, jonka historia, sellaisena kuin maalliset aikakirjojenkirjottajat ja sen omat lumotut palvelijatkin sen esittävät, on pilkusta pilkkuun yhtäpitävä profeetallisien kuvauksien kanssa Antikristuksesta. Mutta kun me väitämme, että ainoa järjestelmä, jonka historia sopii yhteen näiden ennustuksien kanssa, on paavikunta, älköön meitä käsitettäkö väärin, niinkuin me sillä tahtoisimme sanoa, että jokainen roomalais-katolilainen tunnustaja on synnin ihminen; tahi papit, taikka edes roomalaisen kirkon paavitkaan ovat, tai ovat olleet, Antikristus. Ei kukaan yksityinen ihminen ole se Antikristus, se "Synnin ihminen", jota ennustuksessa kuvataan. Paavit, piispat ja muut, ovat korkeintaan osia eli jäseniä antikristillisessä järjestelmässä. Samoin kuin kaikki kuninkaalliset papit ovat ainoastaan jäseniä totisessa Kristushenkilössä, Jeesuksen ollessa päänä, ja samalla tavalla kuin he nykyisessä tilassaan yhdessä muodostavat vastakuvallisen Elijan, vaikkei kukaan yksityinen heistä ole Elija tahi se Kristus, joka on ennustettu. Huomaa edelleen, ettei Rooman kirkko, pelkkänä kirkollisena järjestelmänä, ole Synnin "Ihminen" eikä sitä milloinkaan ole kuvattu ihmisenä s.o. miehisenä olentona. Päinvastoin on aina nainen se kuva, jota käytetään esittämään päästään ja herrastaan eronnutta seurakuntaa tahi kirkkoa. Totisen Seurakunnan kuvana on "puhdas neitsyt", kun luopunutta Seurakuntaa, joka on poikennut alkuperäisestä puhtaudestaan ja uskollisuudestaan Herraansa kohtaan, kuvauksellisesti kutsutaan "portoksi." Samoin kuin totinen "neitsyt" Seurakunta edelleen tulee olemaan sitä aikakauden loppuun asti, jolloin hän tulee yhdistettäväksi Herransa kanssa ja ottamaan hänen nimensä — Kristus — samalla lailla ei luopunut seurakunta ollut Antikristus tahi Synnin ihminen [s.o. mies] ennenkuin hän yhtyi herransa ja päänsä, paavin kanssa, joka tekeytyi Kristuksen sijaishallitsijaksi, ja tuli uskonnolliseksi vallaksi, jota väärin on nimitetty kristikunnaksi — joka merkitsee Kristuksen valtakuntaa.
Paavikunta on tämän väärän valtakunnan nimi, ja se perustettiin väärin sovitetulle totuudelle — sille totuudelle, että Seurakunta on kutsuttu olemaan kuninkaina ja pappeina Jumalan edessä ja hallitsemaan maan päällä. Mutta hallitsemisen aika ei ollut vielä tullut: evankelinen aika ei ollut määrätty tätä tarkoitusta varten, vaan Seurakunnan valitsemista, kehittämistä, järjestämistä, nöyryyttämistä ja uhripalvelusta varten, vaeltamaan Herransa jäljissä, odottaen kärsivällisesti ja kärsien siihen aikaan asti, joka on määrätty luvatulle korottamiselle ja ihanalle hallitukselle — tuhatvuotiskautena.
Herra näki edeltäkäsin, että nimikristillisyys leviäisi koko maailmaan ja sitten, kun se tulisi yleiseksi, omistaisivat sen useat, jotka pitivät sen muodoista ilman että syventyivät sen opin henkeen. Hän näki ennakolta, että siinä määrässä kun suuri luku sellaisia yhtyisi Seurakuntaan, tulisi maailmanhenki, joka on itsensäkieltämisen ja itsensäuhraamisen hengen vastakohta, niiden mukana Seurakuntaan: että siten sinne tunkeutuva itsekkäisyys ja halu tulla suureksi ja hallita, ei tarvitsisi kauvan odottaa, ennenkuin tilaisuus siihen tarjoutuisi; että Seurakunta siten koettaisi hallita maailmaa ennen oikeaa aikaa — tahi oikeammin, että se maailmallinen aines, joka tulisi Seurakuntaan, tekisi vaikutuksensa tuntuvaksi ja totisen Seurakunnan nimessä ottaisi haltuunsa maailman maallisen vallan, jonka Jumala oli luovuttanut pakanoille, ja joka ei voi kokonaan siirtyä totisen Seurakunnan käsiin ennenkuin pakanain aikojen loputtua, vuonna 1914.
Ja niin on tosiasiassa käynyt: kun nimikirkko kasvoi luvussa, alkoi se, kunnianhimoisten miesten opetuksien ja esimerkin vaikutuksesta luopua. He katselivat yhä suopeammin sitä valtaa ja maallista vaikutusta, jota suuri joukko ja rikkaus toivat mukanaan. Vähitellen maailmallistui Seurakunnan henki, ja tämän maailman ansioita haluttiin. Kunnianhimo kuiskasi: — Jos suuri roomalainen valtakunta kaikkine valtoneen ja vaikutuksineen, sotajoukkoneen ja rikkauksineen vaan ottaisi Seurakunnan siipeinsä alle, miten kunniakasta ja ylevää olisikaan silloin olla kristitty! Miten pian eikö silloin pakanain vaino lakkaisi! Silloin olisi meidän vallassamme, ei ainoastaan herättää heissä pelkoa, vaan myös pakottaa heitä yhtymään Seurakuntaan, ristiin ja Kristuksen nimeen. He tuumailivat kai edelleen: Nähtävästi ei ole Jumalan tarkotus, että Seurakunnan aina on oltava alamainen maailmalle ja sen vainottavana; apostolin sanat: "Ettekö tiedä, että pyhät tulevat tuomitsemaan maailmaa?" eikä vähemmin Herran lupaukset, että meidän on hänen kanssaan hallittava, ja monet ennustukset, joissa puhutaan Seurakunnan hallitsemisesta, ilmasevat selvästi, että Jumala tahtoo niin. On kyllä totta, että apostoli kirjotti, että Herramme ensin palaisi ja korottaisi Seurakunnan ja neuvoi meitä "odottamaan" Herraa; mutta, (tuumivat he) monta vuosisataa on nyt kulunut, emmekä näe mitään merkkejä Herran tulemisesta. Meidän on ymmärrettävä apostolien jonkun verran erehtyneen. Meistä on selvää, että me voimme ja meidän tulee käyttää kaikkia keinoja saadaksemme maallinen hallitus käsiimme ja voittaa maailma Herralle. Aivan välttämätöntä on myös (ajattelivat he) että Seurakunta saa päämiehen — joka edustaa poissaolevaa Herraa ja edustaa Seurakuntaa maailman edessä — päämiehen, joka ottaa vastaan maailman kunnioituksen, toimii Kristuksen vallalla ja hallitsee maailmaa "rautavaltikalla" niinkuin profeetta Daniel oli ennustanut. Tällä tavoin, vähittäisen ajatustoiminnan kautta, joka kehittyi vuosisatojen kuluessa, katosi vähitellen näkyvistä toivon todellinen pohja Seurakunnan korottamiselle hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa — nimittäin Herran toinen tuleminen — ja uusi toivo anasti sen paikan — toivo menestymisestä ja suuruudesta ilman Herraa, useiden, toisiaan seuraavien, paavien ylipäällikkyydellä ja johdolla. Ja sillä tavalla, juonien ja vehkeiden kautta, ja vaihtamalla ystävyyden osotuksia maailman kanssa, muuttui Seurakunnan toivo vääräksi toivoksi, petolliseksi paulaksi, jonka kautta Saatana johti sitä toisesta vääryydestä ja eksytyksestä toiseen sekä opissa että elämässä.
Se kohta, jolloin luopumus kehittyi "synnin ihmiseksi" oli silloin, kun paavillinen pappisvalta korotti itsensä useiden toisiansa järjestyksessä seuraavien paavien ylipäällikkyyden alaiseksi, vaatien maailman hallitsemista ja sekaantuen siihen Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan nimessä, jonka hallituksen se uskotteli olevansa. Se oli petollinen, väärä valtakunta, miten vakavia asioita muutamat sen järjestelmistä ja tukipylväistä lienevät tarkottaneetkaan. Se oli Antikristuksen, vaikka he kuinkakin väittivät ja uskoivat sen olleen totisen, Jumalan Kristuksen kirkkaus, kunnia ja valta maan päällä. On erehdys otaksua, että omantuntonsa mukaan toimiminen aina on oikeuden mukaista toimintaa. Jokaisella eksytykselle rakennetulla järjestelmällä on epäilemättä yhtä monta lumottua, rehellisesti tunnontarkkaa seuraajaa kuin sillä on ulkokullattuja, tahi enemmänkin. Tunnontarkkuus on siveellistä suoraluontoisuutta ja on riippumaton tiedoista. Tietämättömät pakanat seuraavat omaatuntoansa, rukoillessansa ja uhratessansa epäjumalille; Saul, jolla oli väärät tiedot, toimi omantuntonsa mukaan, vainotessaan pyhiä, ja samoin on monen tietämättömän Paavilaisenkin kanssa; hyvällä omalla tunnolla he tekivät väkivaltaa ennustuksille, vainosivat totisia pyhiä ja järjestivät suuren antikristusjärjestelmän. Satoja vuosia ei paavikunta ainoastaan ole pettänyt maailman kuninkaita, oikeuksiinsa ja luuloteltuun jumalalliseen valtaansa nähden, ja hallinnut heitä, vaan Seurakuntaankin, Jumalan temppeliin, jossa Kristus yksin on tunnustettava pääksi ja opettajaksi, on se tunkeutunut ja väittänyt olevansa oikea opettaja ja lainantaja ja tässä se on pettänyt kaikki, paitsi pientä vähemmistöä, erinomaisella menestymisellään ja suurisanaisilla vaatimuksillaan. "Koko maailma ihmetteli" — hämmästyi, pettyi, hämmentyi — "kaikki ne, joiden nimet eivät olleet kirjotetut Karitsan elämänkirjaan", ja muutamat, joiden nimet olivat kirjotetut Jumalan pyhien joukkoon, hämmentyivät kovin. Ja tämä petos oli sitä vahvempi, koska sen kunnianhimosten suunnitelmien tekeminen tapahtui hitaasti, ja ne vielä hitaammin toteutettiin. Se ulottui vuosisatojen läpi ja oli kunnianhimon muodossa salaisesti vaikuttamassa jo Paavalin aikana. Se oli menettelytapa, jonka kautta lisättiin vähän eksytystä edelliseen — täydennettiin toinen kunnianhimoinen selitys toisen selityksellä, ja lisäksi jollakulla toisella kauempana ajassa. Tällä petollisella tavalla kylvi ja kasteli Saatana eksytyksen siemeniä ja kehitti suurimman ja vaikutusvaltaisimman järjestelmän, minkä maailma milloinkaan on tuntenut — Antikristuksen.
Nimellä "Antikristus" on kaksinkertainen merkitys. Se merkitsee ensiksi: Kristusta vastaan; toiseksi: Kristuksen sijasta (s.o. valheellinen jäljittely). Ensimäisessä merkityksessä on se yleinen ja voidaan käyttää jokaisesta vihollisesta, joka vastustaa Kristusta. Tässä merkityksessä olivat Saul (sittemmin Paavaliksi kutsuttu) ja jokainen juutalainen ja jokainen muhamettilainen ja kaikki roomalaisen valtakunnan pakanalliset keisarit ja asujamet antikristuksia — Kristuksen vastustajia. (Apt. 9: 4.) Mutta Raamattu ei käytä sanan tässä merkityksessä nimeä Antikristus. Se sivuuttaa kaikki sellaiset viholliset ja käyttää Antikristus nimitystä sen ylempänä mainitussa toisluokkaisessa merkityksessä, nim. Kristusta vastaan, s.o. sellaisena, joka esittää Kristuksen väärässä valossa, jäljittelee häntä, anastaen oikean Kristuksen sijan. Johannes huomauttaa siten: "Te olette kuulleet, että [se] Antikristus [Kreikan kielessä on määrätty artikkeli] tulee. Niin onkin nyt monta Antikristusta ilmaantunut." (1 Joh. 2: 18, 19.) [Kreikan kieli tekee eron sen erityisen Antikristuksen, ja useiden vähempien sellaisien välillä.] Ja Johanneksen huomautukset sen jälkeen ilmasevat, ettei hän tarkota kaikkia Kristuksen ja Seurakunnan vastustajia, vaan erityistä sellaisien luokkaa, jotka, vaikka vielä tunnustavatkin kuuluvansa Kristusruumiiseen, Seurakuntaan, olivat hylänneet totuuden periaatteet, ja siksi eivät ainoastaan asettaneet totuutta väärään valoon, vaan maailman silmissä ottivat totisen Seurakunnan sijan ja nimen — ja siten oikeastaan jäljittelivät oikeita pyhiä. Johannes sanoo näistä: "Meistä he ovat lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät olleet"; he eivät edusta meitä vaikka onnistuisivatkin pettämään maailmaa ja itseään tässä. Samassa epistolassa selittää Johannes, että hänen mainitsemillaan monilla antikristuksilla, on [tuon erityisen] Antikristuksen henki.
Tämä on siis se, mitä meidän on odotettava ja minkä me tapaamme paavikunnassa: emme Kristuksen nimen vastustamista, vaan Kristuksen vihollisen tai vastustajan siinä, että se vääryydellä kantaa hänen nimeänsä, jäljittelee hänen valtakuntaansa ja valtaansa, asettaa hänen luonteensa ja suunnitelmansa ja oppinsa väärään valoon maailman edessä —- todella mitä pahin vihollinen ja vastustaja — paljon pahempi julkista vihollista. Ja muistettakoon, että tämä on totta, vaikkakin muutamat niistä, jotka ovat tyytyneet tähän järjestelmään, ovat hyvällä omallatunnolla menneet harhaan — "eksyttäen ja itse eksyen."
Näiden viittauksien jälkeen synnin ihmisestä, mikä ja kuka se on ja ajasta ja paikasta ja asianhaaroista, joista se on etsittävä, siirrymme muutamiin historiallisiin todistuksiin, jotka toivomme mukaisesti eittämättömästi todistavat, että jokainen ennustus Antikristuksesta on tullut täytetyksi paavillisessa järjestelmässä tavalla ja siinä laajuudessa, joka, kun ajattelee tämän ajan valistusta, kuten kaikkien on tunnustettava, ei koskaan enää saattaisi uudistua. Tilan puute pakottaa meitä tässä supistamaan aineemme ainoastaan lyhyesti mainitsemaan muutamia kohtia historiallisien todistuksien suuresta joukosta. Olemme myöskin yksinomaan seuranneet tunnetusti luotettuja historioitsijoita ja useissa tapauksissa kääntyneet roomalais-katolilaisien kirjailijoiden puoleen, saadaksemme heidän todistuksensa tai myöntymisensä.
Seikat, jotka aiheuttivat synnin ihmisen alkamisen.
Suuri luopumus. — Kysymme ensin: Sanooko historia mitään Paavalin ennustuksen toteutumisesta, kun hän puhuu suuresta luopumisesta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta Kristillisen seurakunnan opissa ja elämässä, ja pahan, kunnianhimoisen suunnan salaisesta toiminnasta Seurakunnassa, ennen paavikunnan, Synnin ihmisen, kehitystä — s.o. ennen paavin tunnustamista kirkon pääksi?
Kyllä hyvin selvästi: Paavillisen pappisvallan olemassaolo ei alkanut ennenkuin useita vuosisatoja sen jälkeen kun Herramme ja apostolit olivat perustaneet Seurakunnan. Ja välillä olevasta ajasta me luemme. — [Fisher'in Universal History, Siv. 193.]
"Kun Seurakunta kasvoi luvussa ja rikkaudessa, rakennettiin kallisarvoisia rakennuksia palvomista varten; jumalanpalvelukset tehtiin monimutkaisemmiksi; kuvanveistoa ja maalausta käytettiin apukeinona hartauden edistämiseksi. Pyhimysten ja martyyrien jäännöksiä hoidettiin ja palveltiin pyhimpänä omaisuutena; uskonnollisia säännöksiä monistettiin; ja kristillisien keisarien aikana [neljännellä vuosisadalla] seurakunta papillisine henkilökuntineen ja vaikuttavine kirkonmenoineen, omisti paljon siitä mahtavuudesta ja loistosta, joka oli ollut sen pakanallisen järjestelmän tuntomerkkinä, jonka se oli tunkenut tieltään pois."
Toinen historioitsija sanoo [White'n Universal History, sivu 156]: "Samalla kertaa [kun kristinusko tehtiin keisarikunnan uskonnoksi neljännellä vuosisadalla] jatkui suuri ja yleinen turmelus, joka oli alkanut kaksi vuosisataa aikaisemmin. Taikausko ja tietämättömyys laski hengellisien käsiin vallan, jota he kaikin tavoin käyttivät oman valtansa suurentamiseksi."
Rapin lausuu, että "kristinusko viidennellä vuosisadalla alennettiin inhimillisten mielijohteiden paljouden kautta; yksinkertaisuus sen hallituksessa ja kurissa muuttui pappisvalta-järjestelmäksi; ja sen jumalanpalveluksessa käytettiin pakanuudesta lainattuja juhlamenoja."
Mosheim seuraa kirjassaan Kristinuskon Historia ("History of Christianity") Seurakunnan luopumusta alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan ja puhtaudestaan askel askeleelta syvään alennukseen, joka nousi korkeimmilleen "Synnin ihmisen kehityksessä." Ei voi huomata, näkikö hän Antikristuksen tahi ei, mutta hän on mestarillisella tavalla seurannut "pahuuden salaisuutta" seurauksissaan Seurakunnassa neljännen vuosisadan alkuun asti — jolloin kuolema äkkiä keskeytti hänen työnsä. Tilan puute estää meitä tässä näyttämästä otteita hänen mainiosta, laajasta teoksestaan, mutta me suosittelemme sitä kokonaisuudessaan erinomaisen opettavaisena, mitä tämän aineen käsittelyyn tulee. Lordin "Old Roman Worldista" (Vanha Roomalainen Maailma), otamme tähän lyhyen ja sattuvan kuvauksen Seurakunnan historiasta neljän ensimäisen vuosisadan aikana, joka selvästi ja varmasti esittää sen vähitellen tapahtuvaa taantumusta ja sen nopeaa laskeutumista, sen jälkeen kun apostolin mainitsema este oli tullut poistetuksi tieltä. Hän sanoo: —
"Ensimäisellä vuosisadalla ei kutsuttu monta viisasta tahi jalosukuista. Mitään suuria nimiä ei ole tullut meidän tietoomme; ei viisaustieteilijöitä tahi valtiomiehiä tahi aatelismiehiä tahi kenraaleja tahi kuvernöörejä tahi tuomareja tahi maistraattihenkilöitä. Ensimäisellä vuosisadalla ei kristityillä ollut kyllin suurta merkitystä tullakseen yleisen vainoamisen esineeksi hallituksen puolelta. Eivät olleet edes vetäneet puoleensa yleistä huomiota. Kukaan ei kirjottanut heitä vastaan, ei edes kreikkalaiset filosoofitkaan. Emme lue vastalauseista tai puolustuksista kristittyjen omalta puolelta. Heillä ei ollut riveissään suuria miehiä, oppiin tahi taitoihin tahi rikkauteen tahi yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Historiassa ei tavata niukempaa kuin Seurakunnan aikakirjat ensimäisellä vuosisadalla, mitä suuriin nimiin tulee. Kumminkin monistui tällä vuosisadalla kääntyneiden luku jokaisessa kaupungissa, ja perimätiedot kertovat, että ne, jotka olivat etevämpiä, melkein kaikki apostolit niihin luettuina, kärsivät marttyyrikuoleman.
"Toisella vuosisadalla ei esiinny muita suurempia nimiä kuin Polykarpus, Ignatius, Justinus Marttyyri, Clemens, Melito ja Apollonius, piispoja, jotka eivät pitäneet suurta ääntä, tahi pelkäämättömiä marttyyrejä, jotka puhuttelivat laumojaan yläkerran saleissa, ja joilla ei ollut mitään maallisia arvonimiä, ja jotka olivat kuuluisat luonteensa pyhyydestä tahi vaatimattomuudesta ja vilpittömyydestä ja mainitaan kärsimyksiensä ja uskonsa tähden. Me luemme marttyyreistä, joista muutamat kirjoittivat arvokkaita väitöskirjoja ja puolustuskirjotuksia; mutta heidän joukossansa emme tapaa henkilöitä arvoluokista. Oli häpeällistä olla kristitty muodin ja vallan silmissä. Varhainen kristillinen kirjallisuus on puollustavaa laatua ja sen opettavainen luonne on yksinkertainen ja käytännöllinen. Seurakunnan keskuudessa oli kynäsotaa, voimakas hengellinen elämä, vilkas toiminta, suuria hyveitä, mutta ei minkäänlaisia ulkonaisia riitoja, eikä maallista historiaa. Se ei ollut vielä hätyyttänyt hallitusta tahi valtakunnan suuria yhteiskunnallisia laitoksia. Oli pieni joukko puhtaita nuhteettomia miehiä, jotka eivät tavotelleet yhteiskunnan hallitsemista. Mutta he olivat vetäneet puoleensa hallituksen huomion ja merkitsivät siksi paljon, että heitä vainottiin. Heitä pidettiin uskonkiihkoilijoina, jotka koettivat hävittää kunnioitusta olevia yhteiskuntalaitoksia kohtaan."
Järjestely vallan tavottelemiseen.
"Tällä vuosisadalla luotiin kaikessa hiljaisuudessa seurakunnan yhteiskuntarakennus. Järjestetty toveruus vallitsi jäsenien keskuudessa; piispat olivat tulleet vaikutusvaltaisiksi, eivät yhteiskunnassa, vaan kristittyjen keskuudessa; hiippakuntia ja seurakuntia perustettiin; erotusta tehtiin kaupungin ja maalais-piispojen välillä; edustajia eri kirkoista kokoontui keskustelemaan uskonnonkysymyksistä tahi tukahuttamaan nousevaa kerettiläisyyttä; hiippakuntajärjestelmää kehitettiin ja kirkolliset vallat alkoivat yhdistyä; diakooneja alettiin laskea korkeampaan papistoon kuuluviksi; pannaan julistamisaseita taottiin; lähetystyötä harjotettiin; kirkon juhlat luotiin; useat johtavat henget omistivat gnosticismin [Kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla olemassa oleva lahko, joka sekotti Kristuksen oppeja Platon maailman viisauden kanssa]; katekeetti-kouluissa opetettiin uskoa järjestelmällisesti; kaste- ja sakramenttimuodollisuuksilla oli suuri merkitys; ja munkkilaitos tuli yleiseksi. Seurakunta laski siten perustuksen tulevalle yhteiskuntarakennuksellensa ja vallallensa.
"Kolmas vuosisata näki kirkon vielä mahtavampana laitoksena. Säännölliset kirkonkokoukset kokoontuivat valtakunnan suuriin kaupunkeihin; piispajärjestelmä tehtiin täydelliseksi; kirkon uskonnolliset tavat lueteltiin tarkasti; suuret jumaluusopilliset koulut vetivät tutkivia henkiä luokseen; opit järjestettiin [s.o. määriteltiin, rajotettiin ja muodostettiin tunnustuskirjoiksi ja uskontunnustuksiksi]. Kristinusko oli saavuttanut sellaisen laajuuden, että sitä oli joko vainottava tahi oli se laillistutettava; etevät piispat hallitsivat kasvavaa kirkkoa; kuuluisat [jumaluusopin] tohtorit tutkivat kysymyksiä [filosofiian ja vääryydellä kutsutun tieteen alalla], joiden kanssa kreikkalaiset koulut olivat työskennelleet; kirkkorakennuksia suurennettiin ja juhla-aterioita alettiin pitää marttyyrien kunniaksi. Kirkko läheni nopein askelin asemaa, joka pakotti itselleen ihmiskunnan huomion.
"Vasta neljännellä vuosisadalla — kun keisarillinen vaino oli lakannut; kun Konstantin [roomalainen keisari] oli kääntynyt, kun kirkko yhtyi valtioon; kun itse ensi ajan usko oli turmeltunut; kun taikausko ja turha tieteily olivat tunkeutuneet uskollisten riveihin; kun piispat tulivat hovimiehiksi; kun kirkot tulivat sekä rikkaiksi että loistaviksi; kun pappeinkokoukset tehtiin valtiollisen vaikutuksen alaisiksi; kun monakistit [munkit] olivat pystyttäneet väärän siveellisyysperiaatteen; kun politiikka [valtioviisaus] ja dogmatiikka [uskonsääntö-oppi] kulkivat käsi kädessä ja keisarit pakosta sovittivat kirkolliskokouksien käskyjä — alkoivat arvoluokkiin kuuluvat miehet liittyä kirkkoon. Kun kristinusko tuli hovin ja ylempien luokkien uskonnoksi, käytettiin sitä tukemaan juuri sitä pahaa, jota vastaan se alkujaan pani vastalauseen. Kirkko ei ainoastaan ollut pakanallisien eksytyksien läpitunkema, vaan omisti se paljon itämaalaisen jumalanpalveluksen juhlamenoja, jotka olivat sekä yksityiskohtaisia että suurenmoisia. Kirkot tulivat neljännellä vuosisadalla yhtä loistokkaiksi kuin epäjumalan palveluksen vanhat temppelit. Monilukuisia ja loistokkaita juhlia pidettiin. Kansa riippui kiinni niissä, koska he saivat vaihtelua ja lepoa työstä. Marttyyrien kunnioitus toi kuvia kirkkoon — joka oli lähde yleiseen epäjumalanpalvelukseen tulevaisuudessa. Kristinuskoa toitotettiin komeilla juhlamenoilla. Pyhimyksien kunnioittaminen läheni heidän jumaloimistansa, ja taikausko korotti Herramme äidin ehdottoman palveluksen esineeksi. Ehtoollispöydistä tuli komeita alttareja, jotka jäljittelivät juutalaisia uhreja. Marttyyrien jäännöksiä säilytettiin pyhinä amuletteina (salaisina suojelijoina pahaa vastaan.) Munkkielämä kypsyi myös suuremmoiseksi katumus- ja sovitusjärjestelmäksi. Joukottain munkkeja vetäytyi erilleen autioihin ja syrjäisiin paikkoihin ja antautuivat hyödyttömiin velvoituksiin, turhiin paastoihin, rukouksien luettelemiseen ja itseparannukseen. He olivat synkkiä uskonvimmaisia ihmisiä, jotka laiminlöivät elämän käytännölliset puolet.
"Kunnianhimoinen ja maallismielinen papisto etsi arvoa ja kunnianosotuksia. Vieläpä vierailivat ruhtinaiden hoveissakin ja tavottelivat maallisia kunniapaikkoja. Heitä ei enää ylläpidetty uskovaisten vapaehtoisilla antimilla, vaan säännöllisillä tuloilla, joita hallitus myönsi, tahi vanhoista [pakanallisista] temppeleistä perityllä omaisuudella. Rikkaat tekivät suuria testamenttimääräyksiä kirkolle, joita papisto hoiti. Nämä lahjotukset olivat tyhjentymättömänä rikkauden lähteenä. Kun omaisuus kasvoi ja uskottiin papiston huostaan, tulivat nämä välinpitämättömiksi kansan tarpeille — kun kansa ei enää ylläpitänyt heitä. He tulivat laiskoiksi, vaateliaiksi ja riippumattomiksi. Kansa suljettiin pois kirkon hallituksesta. Piispasta tuli mahtava henkilö, joka tarkasti ja asetti virkaan papistonsa. Kirkko oli yhtynyt valtioon ja uskonnollisia opinkappaleita pantiin käytäntöön hallituksen miekalla."
Eri-asteinen, mahtipontinen pappisvalta asetettiin, jonka keskuksena oli Rooman piispa.
"Uskonasioissa määräsi keisari, ja papisto vapautettiin valtion taakoista. Tunkeilu kirkollisiin virkoihin oli suuri, kun papisto harjotti niin suurta valtaa ja tuli niin rikkaaksi; ja henkilöitä korotettiin suuriin piispanvirkoihin, ei hurskautensa ja taitonsa perustuksella, vaan vaikutusvaltansa johdosta rikkaisiin. Seurakunnan tehtävä katosi alentuvaan yhtymiseen valtion kanssa. Kristillisyys oli komeilua, jumalanpalvelusmenoja, valtion käsivarsi, tyhjää tieteilyä, taikauskoa ja muodollisuutta."
Siten on tämä suuri luopumus uskosta, jota apostoli Paavali ennusti, toteennäytetty historiallinen tosiasia. Kaikki historian kirjottajat todistavat siitä, nekin jotka hyväksyvät vallananastamisen ja kiittävin sanoin mainitsevat yrityksen tärkeimpiä toimivia henkilöitä. Valitamme, että tilanpuute supistaa esityksemme ainoastaan muutamiin sattuvimpiin lausuntoihin. Luopumus, joka käsitti vuosisatoja kestävän ajanjakson, tapahtui niin asteettain, että niiden, jotka elivät sen kestäessä, oli paljon vaikeampi huomata sitä kuin meidän, jotka näemme sen kokonaisuudessaan. Tämä oli sitä petollisempaa, kun jokainen järjestely tehtiin, jokainen askel eteenpäin, vaikutukseen ja valtaan Seurakunnassa, ja koko maailmassa, otettiin Kristuksen nimessä ja, kuten julkisesti selitettiin, kirkastaaksensa häntä ja täyttääkseen hänen Raamattuun kirjotettuja suunnitelmiansa. Sillä tavoin kehittyi suuri Antikristus — totisen kristinuskon vaarallisin, viekkain ja uutterin vastustaja, ja tosi pyhien perkeleellisin vainooja.
Este poistettu.
Apostoli Paavali sanoi edeltäkäsin, että tämä vääryyden periaate olisi salaisessa toiminnassa jonkun aikaa, niinkauvan kun jotain oli tiellä, kunnes se, esteen poistuttua, saisi vapaasti ja nopeasti kulkea eteenpäin kehittyäkseen Antikristukseksi. Hän sanoo: "Jahka vain tulee poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää." (2 Tess. 2: 7.) Mitä historialla on näytettävä, joka toteuttaisi tämän ennustuksen? Se näyttää, että Antikristuksen nopean kehittymisen esteenä oli se, että halutulla paikalla oli jo toinen. Roomalainen valta ei ollut ainoastaan valloittanut maailmaa ja antanut sille valtiotiedettä ja lakeja, vaan, tietäen, että uskonnolliset taikauskot olivat vahvimmat siteet, joilla se saattoi pidättää ja johtaa kansaa, oli se omistanut tavan, joka johti alkunsa Baabelista, sen suuruuden ajalta maailman hallitsijattarena. Tämä tapa oli, että keisaria pidettäisiin sekä hengellisten että maallisten asioiden johtajana ja hallitsijana. Tämän tueksi väitettiin keisarin olevan puolijumalan, joka jossain suhteessa polveutui heidän pakanallisista jumalistansa. Sellaisena tuli hän jumaloimisen esineeksi ja hänen kuvapatsaitaan rukoiltiin; ja sellaisena sai hän myös nimityksen Pontifeks Maksimus — s.o. ensimäinen pappi tahi Korkein hengellinen hallitsija. Ja tämä on juuri se arvonimi, joka annetaan roomalaisen kirkkovallan paaveille ja jonka he vaativat itsellensä, sen jälkeen kun Antikristus oli saavuttanut sen "voiman, valtaistuimen ja vallan", joka oli kuulunut Rooman entisille hallitsijoille. — Ilm. 13: 2.
Mutta vanhalla pakanallisella Roomalla ja Baabelilla oli ainoastaan papillisen vallan runko verrattuna siihen monimutkaiseen ja laajaan koneistoon, säädöksineen oppiin ja elämään nähden, jonka paavillinen Rooma, heidän suunnitelmiensa voitokas jälkeläinen, oli keksinyt. Sillä on nyt, vuosisatoja kestäneen kavalan ja taitavan menettelyn jälkeen niin lujitettu valta, että se vielä tänäkin päivänä, jolloin sen ulkonainen valta on murrettu ja siltä on ryöstetty maallinen hallitus, johtaa maailmaa ja hallitsee salaisesti valtakuntia, verhon takaa, perusteellisemmin kuin roomalaiset keisarit koskaan hallitsivat heidän valtansa alla olevia kuninkaita. Roomalaisille keisareille on annettava se tunnustus, ettei yksikään heistä, ollessaan Pontifeks Maksimus eli Korkein hengellinen hallitsija, milloinkaan harjottanut sellaista hirmuvaltaa, jota muutamat heidän jälkeläisistänsä paavillisella istuimella ovat käyttäneet. Tästä sanoo Gibbon [vol. II. nid. siv. 85]: "On myönnettävä, että mestattujen protestanttien luku yhdessä ainoassa maakunnassa oli suurempi ja yhden ainoan hallituksen aikana nousi paljon korkeammalle aikasempien marttyyrien lukua kolmen vuosisadan aikana [koko] roomalaisessa valtakunnassa." Sen ajan tavan mukaan suosivat he niitä jumalia, jotka enimmin olivat kansan mieleisiä, mutta kaikkialla, minne he sotajoukkoineen kulkivat, kohdeltiin voitettujen kansojen jumalia ja jumalan palvelusta tavallisesti kunnioituksella. Niin oli esimerkiksi Palestiinassa, jossa, vaikka se oli roomalaisen vallan alla, keisarillinen Pontifeks Maksimus kunnioitti uskonnon ja omantunnon vapautta. Siten osotti hän, ollen uskonnollisena hallitsijana, sääliväisyyttä kansaa kohtaan ja myötätuntoa kansallis-jumalille.
Näemme siis, että esteenä Antikristuksen aikaisemmalle kehittymiselle oli se seikka, että hengellisen ylivallan halutulla istuimella istuivat maailman tunnetusti vahvimman vallan edustajat, ja tietoisuus siitä, että jokainen tähän suuntaan menevä uskallettu yritys julkisesti osottaa kunnianhimoaan, olisi saattanut heidät maailman herrain vihalle alttiiksi. Niinmuodoin vaikutti tämä väärä kunnianhimo aluksi salaisuudessa ja kielsi itsellänsä olevan minkäänlaisia aikomuksia koettaa voittaa valtaa tahi herruutta, kunnes suotuisa tilaisuus tarjoutui — nimikirkon tultua suureksi ja vaikutusvaltaiseksi, ja keisarivallan mentyä pirstaleiksi valtiollisten riitaisuuksien kautta, kun se alkoi kallistua häviötänsä kohti.
Rooman valta oli nopeasti laskevassa tilassa ja sen voima ja yhteys olivat jaetut kuuden keisarillisen vallanhakijan välillä, kun Konstantin tuli keisariksi. Ja että hän hyväksyi kristinuskon ainakin osaksi, vahvistaakseen ja vakuuttaakseen valtaansa, on todenmukainen otaksuma. Tästä kohdasta sanoo historia: —
"Hyväksyikö Konstantin sen [kristinuskon] vakuutettuna sen totuudesta tahi valtiollisista syistä, on kysymyksenalainen seikka. Varmaa on, että tämä uskonto, vaikka roomalainen valtiomahti sitä hiljaisuudessa ainoastaan halveksi, tahi todellisesti vainosi, oli levinnyt kansan keskuuteen, että Konstantin hyväksymällä sen, lujitti sotamiesten mieltymyksen itseensä… Maailmallinen kunniantunto osotti tien keisarin ottamalle askeleelle, kun hän selitti olevansa kristitty, eikä Kristuksen henki, joka sanoi: Minun valtani ei ole tästä maailmasta. Konstantin teki siitä valtion uskonnon, ja sen perästä huomaamme sen vaikutuksen maallisten asioiden tahraamaksi… Mitään erityistä piispaa ei pidetty koko seurakunnan päänä, mutta keisari oli sinä itse asiassa. Siinä asemassa kutsui hän myös kokoon Nikean kirkolliskokouksen, asetuttuansa riitakysymyksessä Athanasiuksen ja Ariuksen välillä viimeksimainittua vastaan. Kirkolliskokous oli samaa mieltä keisarin kanssa." [Willard'in Universal History, Siv. 163.]
"Mitä etuja mahdettiinkaan saada hankkimalla keisarillinen proselyytti [käännynnäinen], varmaa on, että hän erosi enemmän purppuran loiston kautta kuin suuremman viisauden tai hyveiden kautta niistä monista tuhansista alamaisistansa, jotka olivat omistaneet kristinuskon opit…. Hänen hallituskautensa sama vuosi, jona hän kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen, tahrattiin hänen vanhimman poikansa mestaamisen kautta. Kirkon kiitollisuus on korottanut anteliaan suojelijan hyvät puolet ja antanut anteeksi sen heikot puolet, joka asetti kristinuskon roomalaisen maailman valtaistuimelle." [Gibbon, II nid. siv. 269.]
Tässä siis, Konstantinin hallituksen aikana vaihtui valtakunnan vastustus kristinuskoa kohtaan suosioksi, ja keisarillinen Pontifeks Maksimus tuli itsiänsä siksi tunnustavan, mutta todellisuudessa luopuneen Kristuksen Seurakunnan suojelusherraksi; hän tarttui sitä käteen ja auttoi sitä loistavaan paikkaan, jossa se nautti kansansuosiota, ja josta se sittemmin, kun keisarivalta heikkeni, saattoi asettaa oman edustajansa maailman uskonnolliselle valtaistuimelle Ensimäiseksi hengelliseksi hallitsijaksi — Pontifeks Maksimukseksi.
Mutta erehdys on, kuten useat tekevät, otaksua, että seurakunta tällä ajalla oli puhdas (neitsyeellinen) seurakunta, joka äkkiä huomasi itsensä korotetuksi sellaiseen arvoon ja valtaan, jotka tulivat hänelle paulaksi. Asianlaita onkin aivan päinvastainen. Niinkuin jo mainittiin, oli suuri luopumus tapahtunut alkuperäisestä puhtaudesta ja vaatimattomuudesta ja vapaudesta. Sen piirissä oli nyt erilaisien uskontunnustuksien kahlehtimia, kunnianhimoisia puolueita, jotka olivat pakanallisen filosofiian eksytyksien ja menojen kaltaisia, koristetut useilla totuuksilla ja vahvistetut ja yhteenliitetyt ijankaikkisen vaiva-opin kautta. Tämä oli vetänyt seurakuntaan mahdottoman joukon seuraajia joiden luku ja vaikutusvalta olivat suuriarvoisia Konstantiinille, ja joita sen mukaan kunnioitettiin ja käytettiin. Ei kukaan sellainen maailmanihminen ole milloinkaan todenteolla ajatellut ryhtyä ajamaan nöyrän, Kristus-kaltaisen "pienen lauman" — totisen vihkiytyneen Seurakunnan — asiaa, jonka jäsenien nimet ovat kirjotetut taivaassa. Se kansansuosio, jonka Konstantin saavutti sotilailtaan, josta historiankirjottajat mainitsevat, on aivan toista kun kansansuosio ristin todellisilta taistelijoilta.
Todistaaksemme tätä kerromme mitä historia sanoo hengellisen yhteiskunnan tilasta Diokletianuksen, Konstantiinin edeltäjän aikana, joka hallituksensa loppupuolella, siinä luulossa, että kristityt väijyivät hänen henkeänsä, närkästyi heihin ja vainosi heitä käskemällä hävittämään Raamatuita ja lähettämään piispoja maanpakoon ja lopulta määräämällä, että sellaiset, jotka vastustivat näitä käskyjä, tapettaisiin. Gibbon [II. nid. siv. 53 ja 57] sanoo tästä ajasta: —
"Diokletianus ja hänen kanssahallitsijansa uskoivat usein tärkeimmät virat sellaisille henkilöille, jotka julkisesti ilmaisivat inhonsa jumalien palvelukseen, mutta jotka olivat osottaneet omaavansa sellaisia ominaisuuksia, jotka tekivät heidät sopiviksi valtion palvelukseen. Piispat omistivat kunniakkaan aseman kukin maakunnassaan eikä ainoastaan kansa, vaan itse hallitushenkilötkin kohtelivat heitä huomaavaisuudella ja kunnioituksella. Melkein kaikissa kaupungeissa huomattiin vanhat kirkot riittämättömiksi antamaan tilaa proselyyttien (käännynnäisien) kasvavalle luvulle; ja vanhojen sijaan rakennettiin komeampia ja tilavampia rakennuksia uskovaisten julkisia jumalanpalveluksia varten. Sitä tapain ja periaatteiden turmelusta, jota Eusebius niin kovin valittaa, saattaa pitää ei ainoastaan seurauksena, vaan todistuksena siitä vapaudesta, jota kristityt nauttivat ja käyttivät väärin Diokletianuksen hallituksen aikana. Menestys oli veltostuttanut kurinpidon. Viekkautta, kateutta ja epäsopua oli jokaisessa seurakunnassa. Proselyytit tavottelivat piispanvirkaa, joka päivä päivältä tuli heille yhä enemmän halutuksi päämääräksi. Piispat, jotka kilpailivat toistensa kanssa kirkollisesta etusijasta, näyttivät esiintymisestään päättäen tavottelevan hirmuvaltaista maallista valtaa kirkon hallituksessa; ja se vilkas usko, joka vielä erotti kristityt pakanoista, osottautui paljon vähemmin heidän elämässään kuin heidän riitakirjoituksissaan.
"Kertomus Samosatan Paavalista, joka oli Piispana Antiokiassa, Itämaiden ollessa Odenatuksen ja Senobian käsissä, saakoon tässä valaista sen ajan tilaa ja luonnetta. [Vuonna 270 j.K.] Paavali piti kirkon palvelusta hyvin tuottavana virkana. Hänen kirkollinen hallituksensa oli rahanahne ja lahjanottaja; hän kiristi ahkerasti lahjoja varakkaimmilta uskovaisilta, ja käytti omiin menoihinsa melkoisen osan yleisistä tuloista. [Arvostelijat väittävät, sanoo Gibbon, että Paavali oli keisarillinen Dusenario tahi prokuraattori, kahdensadan sestertian vuosipalkalla, — joka on lähemmä 400,000 markkaa.] Hänen ylpeytensä ja ylellisyytensä teki kristinuskon vihattavaksi pakanain silmissä. Hänen neuvoshuoneensa, hänen valtaistuimensa, loistavat juhlamenot, joilla hän esiintyi julkisuudessa, anovien joukot, jotka pyysivät hänen huomiotansa, monet kirjeet ja anomukset, joihin hän saneli vastauksensa, ja alituinen kiire liikeasioissa, joihin hän oli sotkeutunut, olivat kaikki seikkoja, jotka paremmin olisivat sopineet maallisen hallitushenkilön kuin nöyrän piispan asemalle. Kun Paavali puheli kansallensa saarnastuolista, jäljitteli hän aasialaisten viisastelijoiden kuvannollista puhetapaa ja näytelmätaiteellisia liikkeitä, ylenmääräisten mieltymyksen osotuksien kaikuessa tuomiokirkossa hänen jumalallisen puhetaitonsa ylistykseksi. Niille, jotka vastustivat hänen valtaansa tahi kieltäytyivät imartelemasta hänen turhamaisuuttaan, oli Antiokian esipappi julkea, ankara ja taipumaton, mutta papistoaan kohtaan oli hänen kurinpitonsa leväperäinen ja hän tuhlasi kirkon aarteita heille."
Siten poistettiin Konstantinin hallituksen aikana kaikki esteet, ja paavikunnan järjestämä nimiseurakunta Rooman piispan ollessa ylipäänä, paavina — saatiin, niinkuin tulemme näkemään, hyvin pian aikaan.
Antikristuksen nopea kehitys.
Paavillisen pappisvallan nopea kehittyminen, Konstantinin liityttyä siihen, muodostaa hyvin merkillisen piirteen sen historiassa. 'Tämän maailman ruhtinas' piti sanansa, kun hän lupasi antaa valtaa ja voimaa vastalahjaksi, jos häntä kumartaisi ja rukoilisi. (Mat. 4: 8, 9.) Milanin julistuksen kautta antoi Konstantin lain voiman kirkon omistuksille, ja kristityt saivat takasin ennen menetetyn kiinteimistönsä. Toinen julistus, vuonna 321, myönsi oikeuden testamentin kautta lahjottaa omaisuutta kirkolle, Konstantinin itsensä näyttäessä hyvää esimerkkiä, mitä anteliaisuuteen tulee, ja tuhlaillessa omaisuutta ja kultaa avoimin käsin kristitylle papistolle. Tätä keisarin esimerkkiä seurasi tuhannet hänen alamaisistaan, joiden lahjat eläessään ja lahjotukset kuolinhetkellään valuivat kirkon aarreaittaan. White sanoo [White'n Universal History, siv. 155]:
"Rooman seurakunta osotti jo aikaseen tahtovansa hallita toisia [seurakuntia toisissa kaupungeissa ja maissa], niin hyvin monilukuisten kääntyneitten kuin rikkautensa perustuksella, kuin myös sillä perustuksella, että se sijaitsi pääkaupungissa. Monet seikat myötävaikuttivat lisäämään sikäläisen piispan vaikutusvaltaa; vaikka hänen ylivaltaansa ja kunnianhimoansa jonkun aikaa ankarasti vastustettiin. Hallituspaikan muuttaminen [Roomasta Konstantinopoliin, Konstantinin aikana, vuonna 334] enensi länsimaisen seurakunnan valtaa sen kautta, että piispasta tehtiin maistraatin pääjäsen. Tähän tulee lisäksi vielä Gratianuksen ja Valentinianuksen vahvistama tapa vedota Roomaan, sekä useat pyhiinvaellusmatkat Pietarin ja Paavalin ja toisten marttyyrien haudoille."
Konstantinin kuoleman jälkeen näytti roomalaisen keisarikunnan vaihteleva onni edistävän luopuneen kirkon nousemista ja Antikristuksen kehittymistä; sillä siihen asti ei vielä oltu saatu toimeen yhtymistä yhden pään tahi paavin alle, jota olisi pidetty Kristuksen sijaisena eli sijaishallitsijana. Konstantinin jälkeiset keisarit Teodosiukseen asti, pitivät itsiänsä edelleen Jumalan valtuuttamina kirkon ylipäällikköinä. Vaikkei yksikään valtakunnan tuhannesta kahdeksastasadasta piispasta vielä ollut valmis anomaan tunnustusta ylipappina tahi paavina, olivat monet kumminkin tähystelleet tätä palkintoa. Keisareille osotettiin, miten perusteeton heidän vaatimuksensa kantaa arvonimeä Pontifeks Maksimus oli, väittäen, että koska he palvelivat kuolleita pyhimyksiä, oli heidän annettava näiden eläville edustajille — piispoille — samanlainen kunnioitus. Siitä huolimatta puhuivat keisarit julistuksissaan valtakunnasta jumalallisena pappisvaltana ja itsestänsä jumalallisina henkilöinä. [Katso Gibbon II. nid. siv. 108.]
Aika Rooman piispan vallalle ja ylipäällikkyydelle läheni nopein askelin. Viidenkymmenen vuoden kuluessa siitä kun kristinusko oli saanut laillisen vahvistuksen, oli hänen rikkautensa ja arvonsa piispana valtakunnan pääkaupungissa ja maailman suurimmassa kaupungissa, hyvin suuret. Ammianus, senaikainen historiankirjottaja, joka kirjottaa hänen rikkaudestaan ja koreilemishalustaan, sanoo: "Hän voitti Kuninkaat loistossa ja komeudessa, ajeli upeissa ajopeleissä, käytti mitä hienoimpia vaatteita ja oli kuuluisa ylellisyydestänsä ja ylpeydestänsä." Hallitusistuimen asettaminen Konstantinopoliin, se seikka, että Rooma oli altis pohjoisista tulevien raakalaisten hyökkäyksille, sotapäällikköjen ja maaherrojen alituinen muuttaminen nopeasti rappeutuvassa valtakunnassa aiheuttivat sen, että Rooman kirkon piispa tuli olemaan pysyväisin ja enimmin kunnioitettu virkamies siellä; ja hänen vähitellen kasvava kunniansa ja vaikutusvaltansa kasvoivat vielä lisäksi senkin kautta, että loistava keisarillinen hovi, hänen kilpailijansa, muutettiin Konstantinopoliin, kuin myös sen kunnioituksen kautta, joka kaikilla maailman kansoilla oli itse Rooman nimeäkin kohtaan.
Valaistaksemme tätä, mainitsemme, että kun Vandaalit vuonna 455 hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen, ja hätä ja hävitys vallitsi kaikkialla, käytti Leo, Rooman piispa, hyväkseen tilaisuutta esittääkseen kaikille, sekä raakalaisille että roomalaisille, että hän vaati hengellistä valtaa. Julmille ja taikauskoisille raakalaisille, joihin kaikki, mitä olivat ympärillänsä nähneet, oli tehnyt syvän vaikutuksen, huusi Leo, puettuna paavilliseen pukuunsa: "Varokaa itseänne! Minä olen Pyhän Pietarin seuraaja, jolle Jumala on antanut taivaan valtakunnan avaimet, ja jonka seurakuntaa eivät helvetin portitkaan saata voittaa; minä olen Jumalan vallan elävä edustaja maan päällä; minä olen Caesar, kristitty Caesar, joka hallitsee rakkaudessa, jolle kaikkien kristittyjen on osotettava uskollisuutta; minä pidän kädessäni helvetin kiroukset ja taivaan siunaukset; minä vapautan kaikki alamaiset uskollisuudesta kuninkaille; minä annan ja minä otan pois, jumalallisen valtani oikeudella, kristikunnan kaikki valta-istuimet ja ruhtinaskunnat. Varokaa, ettette saastuta sitä, jota minä olen saanut näkymättömältä kuninkaaltanne; niin taivuttakaa niskanne minun edessäni ja rukoilkaa, että Jumalan viha kääntyisi pois."
Kunnioitusta nimeä ja paikkaa kohtaan käytti Rooman paavi ahkerasti eduksensa. Ja pian tahtoi hän saada hallita kaikkia muita piispoja, maaherroja ja hallitsijoita. Kohta vaati hän ei ainoastaan koko maailman kirkollista valtaa, vaan myös maallista valtaa; oikeutta kruunaamaan ja ottamaan pois kruunua, asettaa virkaan ja panna pois viralta kaikkia vanhan roomalaisen vallan hallitsijoita, pitäen tätä sinä oikeutena ja perintönä, joka oli tullut Rooman kirkolle, jolle, kuten väitettiin, Jumala oli antanut koko maailman vallan. Näitä vaatimuksia esitettiin tuontuostakin ja vihollismieliset ja kateelliset piispat kumosivat ne jälleen, joten on mahdotonta määrätä varmaa vuosilukua niiden alkamiskohdaksi. Mitä omaan käsityskantaan tulee, väittää paavikunta tulleensa järjestetyksi apostolien päivinä ja sanoo Pietarin olleen ensimäisen paavin; mutta tämä ei ole ainoastaan todistamaton väite, vaan historia kieltää sen kokonaan. Historia näyttää, että vaikka väärä kunnianhimo vaikutti salaisesti pitkän aikaa, estettiin sitä kehittymästä Antikristukseksi ja esittämästä sellaisia julkisia vaatimuksia, kunnes roomalainen valtakunta alkoi hajota.
Tästä ajasta alkain olemme nyt tekemisissä Antikristuksen kanssa, jonka vähitellen tapahtuva kehitys ja järjestyminen salaisuudessa vaikuttavasta kunnianhimosta muodostavat sopivan alkunäytöksen siihen kauhistuttavaan luonteeseen, joka esiintyi kaikessa loistossaan senjälkeen kun tavoteltu valta oli vallotettu — vuodesta 539 vuoteen 1799, 1260 vuotta. Tästä ajanjaksosta lasketaan kolme ensimäistä vuosisataa tämän maallisen vallan nousemiseen; kolme viimeistä sen laskemiseen uskonpuhdistuksen ja sivistyksen vaikutuksesta; ja välillä oleva seitsemän vuosisadan aika käsittää paavikunnan loistokauden ja maailman keskiajan tai "pimeät aikakaudet", jotka olivat täynnä viekkautta ja petoksia Kristuksen ja totisen evankeliumin nimessä.
Eräs roomalais-katolilainen kirjailija vahvistaa täydellisesti sen, mitä lausuimme tästä asiasta, ja me esitämme tässä hänen sanansa, huolimatta niiden vahvasta värityksestä, vakuuttavana todistuksena. Hehkuvalla innostuksella kertoessansa paavikunnan kohoutumista maalliseen valtaan, jonka ohella kertoo sen olevan taivaallista alkuperää olevan kasvin, joka senvuoksi nopeasti kehittyi ja kohosi maailmassa, sanoo hän:
"Paavien maallisen vallan kohoaminen tarjoaa mielelle tavattomimman ilmiön, mitä ihmiskunnan aikakirjat esittävät ihmeteltäväksemme ja ihailtavaksemme. Myötävaikuttavien asianhaarojen ihmeellisen yhtymän kautta kasvoi uusi voima, uusi valta, hiljaa ja varmasti roomalaisen valtakunnan raunioille, joka oli ojentanut valtikkansa kaikkien kansojen yli tahi hankkinut itsellensä kunnioitusta melkein kaikilta kansakunnilta, kansoilta ja sukukunnilta, jotka elivät sen mahtavuuden ja loiston aikana. Ja tämä uusi voima, mitätöntä alkuperää, tunki juuret syvemmälle ja harjotti pian laajempaa hallitusta kuin se valta, jonka jättiläismäiset rauniot se näki pirstaleina ja lahoavan mullassa. Itse Roomassa kasvoi Pietarin seuraajan valta rinnakkain keisarin vallan kanssa ja sen suojaavassa varjossa; ja paavien kasvava vaikutusvalta oli sellainen, että korkeamman hengellisen hallitusmiehen mahtavuus todennäköisesti pian tulisi himmentämään keisarillisen purppuran loiston.
"Konstantinuksen tekemä hallitusistuimen muuttaminen länsimaista itämaille, Tiiberin historiallisilta äyräiltä Bosporin ihanille rantamille laski varman perustuksen ylivallalle, jonka todellisesti saattaa laskea alkaneen tästä vaiherikkaasta muuttamisesta. Melkeinpä siitä päivästä alkaen hylkäsivät Rooman ne, jotka olivat nähneet tämän mahtavan sukukunnan syntymän, nuoruuden, loiston ja rappeutumisen, jotka olivat kantaneet sen nimeä, kotkineen, silloisen tunnetun maailman kaukaisimpiin seutuihin, ja jotka olivat nähneet niiden vähitellen luopuvan, jotka saivat periä sen maineen. Ja sen kansa, jonka keisarit jättivät raakalaisten helppohintaiseksi saaliiksi ja hävityksille alttiiksi, kun sillä ei enää ollut uskallusta vastustaa heitä, näki Rooman piispassa holhoojansa, suojelijansa, isänsä. Vuosi vuodelta sai paavien maallinen valta varmemman muodon ja kasvoi voimassa, ilman väkivaltaa, ilman verenvuodatusta ja ilman viekkautta asianhaarojen valtavan voiman kautta, joka oli ikäänkuin Jumalan käden kautta."
Roomalais-katolilaisten tällä tavoin esittäissä paavikunnan kasvamista pakanallisen Rooman raunioille ikäänkuin kristinuskon voittokulkuna, etsivät ne, joille kristinuskon oikea henki on tuttu, turhaan tämän hengen jälkeäkään Seurakunnan häväistyksessä ja sen epäpyhässä liitossa maailman kanssa. Eikä myöskään saata se, joka on tosikristitty, niissä eduissa, jotka joutuivat sille tietämättömyyden, taikauskon, onnettomuuksien ja erilaisten ajanvaiheiden kautta, joista Rooman kirkko hyötyi, nähdä merkkiäkään jumalallisista toimenpiteistä sen hyödyksi. Yhtä vähän saattaa hän roomalaisen seurakunnan korottamisessa maalliseen valtaan ja loistoon, keksiä minkäänlaista totiselle Seurakunnalle annetun Jumalan lupauksen toteutumista korottaa hänet määrätyllä ajalla — Antikristuksen tultua ja mentyä; sillä totinen Seurakunta ei tule korotetuksi veren tahraamalle, rikoksien häpäisemälle valtaistuimelle, jommoinen paavikunnan valtaistuin alunpitäin on ollut; eikä totinen Kristus milloinkaan tarvitse määräillä maallisia kuninkaita vahvistamaan tahi puollustamaan valtaansa. Ne, jotka Raamatun kautta ovat tutustuneet todelliseen Kristukseen ja hänen ruumiiseensa, totiseen Seurakuntaan, ja myös niihin periaatteisiin, joille hänen valtakuntansa tulee perustettavaksi, ja tarkotukseen, jonka vuoksi se tulee pystytettäväksi, saattavat helposti tuntea ne merkit, jotka erottavat Kristuksen totisen seurakunnan sen väärästä jäljittelystä.
Mutta älköön kukaan ajatelko, että Kristuksen totinen seurakunta, edes näinä turmeluksen aikoina, oli sammunut, eli hävinnyt nähtävistä. "Herra tuntee omansa" kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Vehnän lailla sallittiin sen kasvaa lusteiden peittämällä pellolla; kullan lailla se oli sulatuskauhassa, koeteltiin ja puhdistettiin ja "tehtiin sopivaksi pyhien perinnöstä valossa." On totta, että tuo suuri joukko, joka nimitti itsensä kristityksi, hankki itselleen mitä huomattavimman paikan historian lehdillä; mutta epäilemätöntä on, että muutamat harvat uskolliset, vainoista huolimatta ja keskellä pahuuden salaisuuden petollisia temppuja, vaeltaen korkean kutsunsa arvoisina pantiin lepoon, ja Jumala kirjotti heidän nimensä sen katoamattoman kruunun perillisiksi, joka on heille talletettu taivaissa.
Siten osotetaan selvästi aikakausien lehdillä se tosiasia, että tämä synnin ihminen, Antikristus, oli syntynyt Roomassa; ja että hän, saaden alussa tosin vastustusta, vähitellen kohottausi voimaan; ja että hän, kuten Danielin ennustuksessa sanotaan, "pienen sarven" lailla pisti esille vanhan roomalaisen pedon, tämän "suuren ja kauhean pedon" päästä, jolle pedolle Daniel ei saattanut keksiä nimeä, jolla oli sellainen valta haavottaa ja turmella. Ja kun menemme eteenpäin, saamme nähdä, että Antikristuksen historia vastaa täydellisesti, ei ainoastaan Danielin ennustusta, vaan kaikkia ennustuksia, joita hänestä on muistiin kirjotettu.
Antikristuksen luonne, historian kertomuksen mukaan.
Sen jälkeen kun nyt olemme näyttäneet, missä Antikristus on
löydettävissä, menemme vertailemaan paavikunnan luonnetta, niiden
Raamattuun merkittyjen ennustuksien kanssa, jotka kuvaavat
Antikristuksen eli synnin ihmisen luonnetta ja tekoja.
Toiset saattanevat kysyä, onko oikein sivuuttaa Rooman keisareja, (jotka väittävät olevansa korkeimpia hengellisiä hallitsijoita) kutsumatta heidän järjestelmäänsä Antikristukseksi, käyttämällä tätä nimeä yksinomaan järjestetystä paavillisesta järjestelmästä. Me vastaamme: se on aivan oikein; ja me osotamme jälleen Antikristus sanan määrittelemiseen, jollaisena sitä Raamatussa käytetään, joka ylempänä on annettu, nim. olla jonkun paikalla, toimia jonkun asemesta. Ollakseen hengellinen valtakunta: on sen, tämän hengellisen valtansa nojalla, vaadittava maailman valtojen hallitusta; sen täytyy olla ei ainoastaan vastustajan vaan matkijan, joka esittää ja sanoo olevansa Kristuksen valtakunta ja harjottaa sellaista valtaa, jollaisen Jumalan määrätyllä ajalla tulee omaamaan oikea Kristushenkilö, kirkastettu ja täydellinen Seurakunta, ainoan todellisen pään ja Herran — oikean Pontiteks Maksimuksen alla.
Ei sillä hyvä, että paavikunta väittää olevansa se kirkastettu Kristuksen valtakunta, jonka Herra, apostolit ja profeetat ovat luvanneet, vaan se sovittaa itseensä ja järjestyksessään seuraaviin päihinsä (paaveihin), jotka, kuten se väittää, ottivat Kristuksen paikan, tämän valtakunnan pontifekseinä, päällikköinä tahi kuninkaina, kaikki ne paikat ennustuksissa, jotka kuvaavat Kristuksen tuhatvuotisvallan ihanuutta. Ja heidän "pettäessänsä [muita] ja tullessaan (itse) petetyiksi" (väärien oppiensa kautta, jotka ovat kehittyneet vähitellen, synnillisen suuruudenhalun seurauksena, vuosisatojen kuluessa) ovat paavit erä erältä keksineet kaikkien niiden arvonimet, jotka ovat kuuluneet pappisvaltaan, heidän loistavat pukunsa, valtavasti vaikuttavat juhlamenot, suurenmoiset tuomiokirkot juhlallisine, kunnioitusta herättävine jumalanpalveluksineen, mittapuun mukaan, joka mahdollisimman likipitävästi kävisi yhteen heidän tekemänsä väitteen kanssa — niin että loistavat ympäristöt ja puvut ja juhlamenot, niin paljon kuin heistä riippui, vastaisivat sitä kirkkautta ja loistoa, jota profeetat ovat kuvanneet.
Esimerkiksi, psalmissa 2: 12 kuuluu: "Antakaat suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi, ja te hukkuisitte tiellä, sillä hänen vihansa syttyy pian." Tässä ei käsketä suutelemaan sananmukaisesti, vaan että on halukkaasti alistuttava Herran alle, ja sopii se nykyaikaan, jolloin, valmistuksena totisen Kristuksen suureen ja oikeaan tuhatvuotishallitukseen, maan kuninkaita ja suurmiehiä valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa ja kirkollisessa suhteessa koetellaan ovatko halullisia tai haluttomia taipumaan niiden vanhurskaiden lakien alle, joiden aika nyt on tullut astua voimaan. Ne, jotka vastustavat vanhurskautta, asettuvat tämän kirkkauden kuninkaan valtikkaa vastaan, ja kaikki sellaiset kukistetaan suurena hädän aikana, jolla uuden kuninkaan tuhatvuotishallitus alkaa: "jotka eivät tahtoneet minua kuninkaakseen, tuokaa tänne, ja mestatkaa minun edessäni." Luuk. 19: 27. "Hänen vihollisensa nuolevat tomun" — tulevat voitetuiksi.
Antikristusta edustava pää, paavi, sovitti tämän ennustuksen jäljittelemäänsä valtakuntaan ja antoi valtansa suuruuden päivinä kuninkaiden ja keisarien kumartua hänen edessänsä niinkuin Kristuksen edessä ja suudella hänen suurta varvastansa — ja tätä pidettiin tuon ennustuksen täyttymisenä. On hyvin tavallista, että kirjailijat ja ne, jotka tutkivat ennustuksia, sivuuttavat tämänlaiset väitteet, omistamatta niille erityistä huomiota, mutta sen sijaan etsivät ja erityisesti välittävät sellaisista, jotka kuvaavat epäsiveellisyyttä, Antikristuksen tuntomerkkeinä; mutta tässä he suuresti erehtyvät, sillä rikoksellisia on ollut yltäkyllin jokaisessa ajassa, eivätkä ne tarvitse mitään erityistä kuvaamista ennustuksissa, sellaista kun Antikristuksesta annetaan. Jos vaikka voitaisiinkin todistaa, että ne, jotka ovat kuuluneet paavijärjestelmään, ovat olleet oikeita siveellisyyden malleja, olisi tämä siitä huolimatta yhtäpitävä sen luonteen kanssa, jonka Raamattu esittää suurena Antikristuksena — sinä jäljittelemisenä, joka anastaa itsellensä ne arvonimet, etuoikeudet, oikeudet ja sen kunnioituksen, joka kuuluu Herran Voidellulle. Jäljittelynä on se samoin väärin esittänyt Jumalan suunnitelmaa "pienen lauman" tahi Seurakunnan valitsemiseen nähden nykyisenä aikana; ja on se kokonaan työntänyt syrjään Seurakunnan todellisen toivon ja Herran toimenpiteen maailman siunaamiseksi Kristuksen tuhatvuotiskautena — jonka se esittää toteutuneen sen omassa hallituksessa.
Niitä huonoja seurauksia sellaisesta vääntelystä ja Jumalan suunnitelman väärästä esityksestä voidaan tuskin arvostellakaan. Niissä on ollut kaikkien väärien oppien suoranainen syy ja lähde, joita, toinen toisensa jälkeen, esiintyi tukemaan Antikristuksen oppia ja enentämään hänen kunniaansa ja arvoansa. Ja vaikka uskonpuhdistus, kolmesataa vuotta takaperin, johti Raamatun tutkistelemisen ja ajatusvapauden aikaan ja paljon pahan ja monen eksytyksen hylkäämiseen, oli kumminkin jäljitteleminen pantu toimeen niin taidokkaalla ja yksityiskohtaisella tavalla ja täydellisenä kaikkiin osiinsa ja valmistuksiinsa nähden ja oli niin perinpohjin pettänyt koko maailmaa, että Lutherkin ja monet muut, jotka paavikunnassa olivat nähneet suuren luopumuksen seurauksen — ennustuksen Antikristuksen — tuomitessaan paavikuntaa järjestelmänä, pitivät kiinni siitä väärästä opista, joka johti niihin eksytyksiin opissa ja elämässä, jotka olivat sille ominaisia. Aina tähän päivään asti suosii protestanttisien lahkojen suuri enemmistö Antikristuksen oppia, että Kristuksen valtakunta on pystytetty. Toiset ovat koettaneet tehdä paavikunnan tavalla — järjestämällä kirkkokuntansa jonkun henkilön ylipäällikkyyden alaiseksi — toisten korvatessa tätä päätä pappien kokouksella tahi kirkkoneuvostolla; mutta kaikki he ovat yhteisesti sen petollisen eksytyksen vankeja, joka on saanut alkunsa siitä, että Antikristuksen alotteesta on Raamatun oppeja tulkittu väärällä ja harhaan vievällä tavalla — että nimittäin Kristuksen vallan hallitus on nyt, eikä tulevaisuudessa. He kieltävät Antikristuksen lailla tulevan aikakauden ja ovat tämän järjestelmän tavalla huolimattomia pyhyyden kehityksestä uskovaisten keskuudessa ja pikemmin uutteria sen työn toimittamiseen (maailman kääntymiseen) nähden, joka kuuluu tulevalle aikakaudelle — siihen määrään asti, että useinkin ovat valmiit esittämään Jumalan sanan ja suunnitelman väärässä valossa ja keksimään oppeja säikyttääkseen ja ajaakseen maailmaa jumalisuuden ulkonaiseen tunnustamiseen; ja yhtä vähän pelkäävät he käyttää epäilyttäviä ja maallisia tapoja tehdäksensä erilaiset järjestelmänsä mitä houkuttelevimmiksi kääntymättömille, joita he Antikristuksen lailla ylpeydestä halukkaasti laskevat heille kuuluviksi, voidakseen näyttää suurta jäsenlukua.
Sellaisille on vaikeaa nähdä, että paavikunta on Antikristus. Kuinka he voisivatkaan sitä, kun ei heidän uskonsa vielä ole vapaa myrkystä, ja kun heidän järkensä vielä suureksi osaksi on itse Antikristuksen eksytyksen ytimen sokaisema. Kristuksen tuhatvuotisvaltakunnan suuruus ja välttämättömyys ja sen työ, maan sukukuntien siunaaminen, ovat nähtävät, ennenkuin saatetaan käsittää tai oikein arvostella Antikristusjäljittelyn suuruutta, tai sitä vahinkoa, minkä se totuudelle on tehnyt, ja sen tuhoavaa ja saastuttavaa vaikutusta nimiseurakunnassa eli nimikirkossa.
Kenenkään ei tarvitse ihmetellä tämän jäljittelyn täydellisyyttä, kun ajattelemme, että se on Saatanan työtä, ja kun se on toimitettu Raamatussa esitettyjen esikuvien ja kuvauksien mukaan tulevasta ihanuudesta. Kun tuo suuri vastustaja näki, että aika Seurakunnan valitsemiselle oli tullut, ja että ne suuret totuudet, joita Herra ja apostolit olivat istuttaneet, pian voittivat alaa kaikkien pakanallisten uskontojen suhteen, etsien hiljaiset kaikkialta, koetti hän turmella Seurakunnan puhtauden ja johtaa toisille ja väärille urille sen, mitä se ei voinut tukahuttaa. Siten on Antikristuksen riemukulku, samoin kuin hänen nykyinen valtansa, todella ollut Saatanan seuraamista. Mutta tässä näemme Jumalan viisauden; sillä kun Antikristuksen menestyminen näytti ennustavan Jumalan suunnitelman tappiota, oli se oikeastaan, vaikka tietämättään, asia joka myötävaikutti hänen suunnitelmansa menestymisen lujittamiseen; sillä millään muulla tavalla eivät todellisesti vihkiytyneet olisi voineet tulla niin perusteellisesti koetelluiksi ja heidän uskollisuutensa Jumalan sanaa kohtaan niin tarkoin tutkituksi kuin sallimalla tämän suuren jäljittelemisen.
Kertomuksessaan pappisvalta-järjestelmän synnystä Seurakunnassa, osottaa Mosheim tätä jäljittelemistä hyvin selvästi, näillä sanoilla, I nid. siv. 337: —
"Niin kauvan kun oli pienintäkään todennäköisyyttä jälellä, että Jerusalem jonkun kerran jälleen nostaisi päänsä tomusta, eivät kristittyjen opettajat ottaneet itselleen mitään arvonimiä tahi erityistä arvokkuutta, eivät ainakaan muunlaisia kun aivan vaatimattomia ja yksinkertaisia; mutta kun Hadrianus [vuonna 135 j.K.] oli varmentanut tämän kaupungin kohtalon, eikä juutalaisilla enää saattanut olla kaukaisintakaan toivoa vanhan hallituksensa pystyttämisestä, alkoi näiden samojen paimenten ja seurakunnan palvelijain keskuudessa se toivomus voittaa alaa, että heidän laumansa uskoisivat heidän olevan juutalaisen papiston oikeuksien seuraajia. Piispat ottivat sentähden tehtäväksensä terottaa sitä mielipidettä, että heidän asemansa oli samanlainen kuin juutalaisten suuren ylimmäisen papin oli, ja että he siis omistivat kaikki ne oikeudet, jotka kerran olivat kuuluneet juutalaiselle pontifeksille. Tavallisen papin tehtävät väitettiin samalla tavalla, vaikka täydellisemmässä muodossa, siirtyneen kristillisen Seurakunnan vanhimmille; ja lopulta asetettiin diakoonit samalle kannalle leviittojen tahi alempien kirkonpalvelijain kanssa."
ANTIKRISTUKSEN PÄÄ JA SUU.
Hänen suuret pöyhkeilevät sanansa.
Paavi (kukin paavi vuoroonsa) on väärän seurakunnan pää, joka seurakunta on hänen ruumiinsa, samoin kuin Kristus Jeesus on totisen seurakunnan pää, joka seurakunta on hänen ruumiinsa. Koska pää on ruumiin edustaja, ja sen suu puhuu ruumiin puolesta, huomaamme, niinkuin voimme odottaakin, että tämä puoli Antikristuksesta saa huomattavan sijan Raamatun kuvauksessa. Danielin 7: 8, 11, 25, ja Ilm. 13: 5, 6, kiintyy huomiomme erityisesti Antikristuksen suuhun, hänen parhaampana tuntomerkkinänsä. Daniel sanoo tällä sarvella olleen "silmät kuin ihmisen silmät" — älykkäisyyden ja pitkänäköisen politiikan kuva. Tämä "sarvi" tulisi erilaiseksi kaikkia muita valtoja; se tulisi olemaan viisaampi, taitavampi muita valtoja, jotka koettivat hallita maailmaa; sen voima tulisi ennemmin olemaan silmien (tiedon) johtamassa suussa (sanoissa) kuin ruumiillisessa voimassa. Eikä kukaan, joka tuntee paavivallan historiaa, saata kieltää, niiden kuvien, joita käytetään kuvaamaan sen valtaa ja menettelytapoja, olevan hyvin sattuvia.
"Ja sille annettiin suu puhuakseen suuria sanoja ja rienauksia, ja sille annettiin valta toimia neljäkymmentä kaksi kuukautta. Ja se avasi suunsa Jumalaa rienaamaan, rienatakseen hänen nimeään ja hänen majaansa, ja niitä, jotka taivaassa asuvat." "Hänhän puhuu sanoja korkeinta vastaan." — Tim. 13: 5, 6; Dan. 7: 8, 25.
On muistettava, että nämä ovat kuvannollisia lauseparsia, jotka kuvaavat sitä luonnetta, joka ilmeni ja niitä vaatimuksia, joita vertauskuvallisella "pedolla" (hallituksella) ja vertauskuvallisella "sarvella" (vallalla) oli, joka sarvi nousi vanhasta roomalaisesta pedosta eli vallasta. Toisissa suhteissa oli paavikunta uusi valta ("peto"), riippumaton vanhasta roomalaisesta vallasta; ja toisissa suhteissa oli se sarvi tahi valta toisien valtojen joukossa, jotka nousivat tästä valtakunnasta, jolla jonkun aikaa oli muut sarvet eli vallat yliherruutensa alla. Raamattu esittää sen vertauskuvauksellisesti molemmilta näiltä näkökannoilta katsottuna, siten varmimmin ilmastakseen missä, ja mikä se on.
Antikristuksen suuret pöyhkeilevät sanat eli rienaamiset kestävät koko hänen pitkän elämänsä ajan. Sanalla "rienata" on meidän päivinämme ainoastaan raaka merkitys, ikäänkuin sillä tarkotettaisi karkeimpia kiroilemisen ja Jumalan sanan turhaanlausumisen muotoja. Mutta oikeassa merkityksessään saattaa sanaa "rienata" käyttää jokaisesta Jumalan kunnian loukkaamisesta. Bouvier määrittelee sen näin: Rienausta, (engl. blasphemy) on sanoa Jumalasta jotain, joka sotii hänen luonnettaan vastaan eikä kuulu hänelle — ja kieltää sitä, mitä hänelle kuuluu. — Katso Webster'in Unabridged Dictionary, luvut Blasphemy ja Blasphemously. Ja todistukseksi, että Raamatussa käytetään sanaa "rienata" tässä tarkotuksessa, huomattakoon sitä tapaa, jolla Herramme ja fariseukset käyttivät sitä: "Juutalaiset vastasivat: 'Hyvän teon vuoksi emme kivitä sinua, vaan rienauksen tähden, ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi.' Jeesus vastasi heille: — — 'kuinka sanotte hänelle, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: Sinä rienaat; sentähden että sanoin: Minä olen Jumalan Poika'?" — Joh. 10: 33, 34, 36. Katso myös Mark. 14: 61—64.
Kun tämä "rienata" sanan oikea käsitemääritys on saatu, miten selvää onkaan yksinkertaisellekin ymmärrykselle, että paavikunnan suuret pöyhkeilevät sanat ja tekopyhät väitteet kaikki poikkeuksetta ovat olleet rienaamisia. Jäljitellyn Jumalan valtakunnan pystyttäminen oli Jumalan hallituksen loukkaamista, karkeaa rienaamista ja hänen luonteensa ja suunnitelmansa ja sanansa asettamista väärään valoon. Jumalan luonnetta s.o. hänen nimeääm, rienattiin tuhansien eriskummallisien julistuksien, käskykirjojen ja säädöksien kautta, joita hänen nimessään annettiin ulos, jota teki pitkä sarja sellaisia, jotka väittivät olevansa sijaishallitsijoita tahi "huoneenhaltioita", edustaen hänen Poikaansa; ja Jumalan majaa, totista Seurakuntaa, rienattiin sen väärän järjestelmän kautta, joka sanoi olevansa sen paikalla — joka sanoi, että sen uskolliset jäsenet muodostivat totisen ja ainoan Jumalan majan eli Seurakunnan. Mutta kuunnelkaamme mitä historialla on kerrottavaa näistä suurista pöyhkeilevistä sanoista, näistä rienaavista itsekylläisyyksistä, joita eri paavit Antikristuksen päinä ollen, lausuivat ja hyväksyivät.
Eräässä teoksessa, jonka nimi on: "Paavi, Kristuksen sijainen, kirkon pää", ja joka on kuuluisan roomalais-katolilaisen, Monsigneur Capel'in kirjottama, on luettelo, jossa on ei vähemmän kuin kuusikymmentäyhdeksän rienaavaa arvonimeä, joita on annettu paaville; ja huomattakoon, etteivät ne ole pelkästään kuolleita arvonimiä entisajoilta, sillä paavikunnan etevin nykyään elävä kirjailija on koonnut ne. Me esitämme luettelosta seuraavaa: —
"Kaikista päistä jumalallisin."
"Kaikkien isien pyhä isä."
"Kaikkien pappien korkein pontifeks."
"Kristinuskon tarkastaja."
"Ylipaimen — paimenten paimen."
"Kristus voitelun kautta."
"Aabraham patriarkan arvon perustuksella."
"Melkisedek arvonsa puolesta."
"Mooses valtansa puolesta."
"Samuel tuomarinviran puolesta."
"Ylimmäinen pappi, korkein piispa."
"Piispojen ruhtinas."
"Apostolien perillinen; Pietari voimansa puolesta."
"Taivaan valtakunnan avaimenkantaja."
"Täydellä voimalla ja vallalla varustettu pontifeks."
"Kristuksen sijainen."
"Yksinvaltias pappi."
"Kaikkien pyhien kirkkojen ylipää."
"Yleisen seurakunnan päällikkö."
"Piispojen piispa, s.o. itsevaltainen pontifeks."
"Herran huoneen johtaja."
"Apostolinen herra ja kaikkien isien isä."
"Esipappi ja opettaja."
"Sielunlääkäri."
"Kallio, jota eivät helvetin portit voita."
"Erehtymätön paavi."
"Jumalan kaikkien pyhien pappien ylin pää."
Paitsi tätä pitkää arvonimien sarjaa, joista yllämainitut ovat esimerkkejä, esittää kirjailija seuraavan otteen eräästä kirjeestä, jonka pyhä Bernhard, Klairvaux'n Apotti, kirjotti paavi Eugenius III:lle, vuonna 1150: —
"Kuka sinä olet? — Ylimmäinen pappi, korkein piispa. Sinä olet piispojen ruhtinas, sinä olet apostolien perillinen. Sinä olet Aabel hengellisen (korkeimman) valtasi puolesta, Noa hallituksesi puolesta, Aabraham patriarkka arvosi puolesta, järjestyksen puolesta Melkisedek, Aaron arvoisuuden puolesta, Mooses vallan puolesta, Samuel tuomariviran puolesta, Pietari voiman puolesta, Kristus voitelun kautta. Sinä olet se, jolle taivaan avaimet ovat annetut, jolle lampaat ovat uskotut. On tosin toisia taivaan ovenvartijoita ja toisia laumojen paimenia; mutta sinä olet niin paljon ihanampi heitä, kuin sinä sen ohella, eri tavalla, ennen muita olet perinyt molemmat nämä nimet. — — — Toisten valta on rajotettu määrättyjen rajojen sisäpuolelle: sinun valtasi ulottuu niidenkin yli, joilla on valtaa toisten yli. Etkö sinä silloin voi, kun on oikeudenmukainen syy, sulkea piispalta taivas, panna hänet pois piispan viralta ja luovuttaa hänet saatanalle? Tämä sinun oikeutesi on muuttumaton, niinhyvin avaimiin nähden, jotka ovat sinulle annetut, kuin lampaisiin nähden, jotka ovat sinun hoitoosi uskotut."
Kaikki nämä rienaavan imartelevat arvonimet ovat annetut roomalaisille paaveille ja ovat he vastaanottaneet ne mieltymyksellä ja erinomaisella mielihyvällä, aivan kuin heille oikeuden mukaan tulevina.
Paavi Bonifasius VIII:nelta on meillä seuraava käsky, joka vielä on yleisessä laissa: "Me selitämme, sanomme, määräämme, julistamme, että jokaisen inhimillisen olennon autuudelle on välttämätöntä olla roomalaiselle pontifeksille alamainen." Paavi Gregorius VII, joka vuonna 1063 määräsi, että paavia kutsuttaisi kaikkien isien isäksi, tekee seuraavan johtopäätöksen 1 Moos. 1: 16 tueksi paavillisille vaatimuksille: "Jumala teki kaksi suurta valkeutta taivaan vahvuuteen: suuremman valkeuden päivää hallitsemaan ja vähemmän yötä hallitsemaan; molemmat suuret, mutta toinen suurempi. 'Taivaan vahvuuteen, se on yleinen kirkko, teki kaksi suurta valkeutta' hän perusti kaksi virka-arvoa, jotka ovat paavillinen valta ja kuninkaan valta, mutta se, joka hallitsee päivää, se on hengellistä, on suurempi; mutta se, joka hallitsee lihallisia kappaleita, on pienempi; sillä niinkuin aurinko on erilainen kuuta, niin eroavat paavit kuninkaista." Toiset paavit ovat hyväksyneet tämän tulkinnan, joka paljon on edistänyt uskoa paavin suurempaan etevyyteen.
Florensin arkkipiispa, pyhä Antonius, viitattuaan Ps. 8: 5—9: "Sinä teit hänen vähää vähemmäksi enkeleitä", j.n.e., ja sovitettuaan sen Kristukseen, siirtää sovituksen paaviin seuraavin sanoin: — "Ja koska hän jätti meidät ruumiillisella läsnäolollansa, jätti hän sijaisensa maan päälle, s.o. korkeimman pontifeksin, jota kutsutaan paaviksi, joka merkitsee isäin isä; niin että näitä sanoja saatetaan syyllä sovittaa paaviin. Sillä paavi on, niinkuin Hostiensis sanoo, suurempi ihmistä, pienempi enkeleitä, koska hän on kuolevainen; kumminkin on hänen valtansa ja voimansa suurempi. Sillä enkeli ei saata pyhittää Kristuksen ruumista ja verta, eikä myöskään vapauttaa tahi sitoa, jonka vallan korkein aste kuuluu paaville; eikä enkeli saata määrätä tahi myöntää synninpäästöä. Hänet on kruunattu kirkkaudella ja kunnialla; ylistyksen kunnialla, sillä häntä ei kutsuta ainoastaan autuaaksi, vaan kaikkein autuaimmaksi. Ketä epäilyttäisi kutsua sitä autuaaksi, jonka korkein kunnia on korottanut. Hän on kruunattu kunnioitusosotuksen kunnialla, jotta uskolliset suutelisivat hänen jalkojansa. Suurempaa kunnianosotusta ei saata olla. — 'Kumartakaa hänen jalkainsa astinlaudan edessä!' (Ps. 99: 5.) Hän on kruunattu vallan suuruudella, sillä hän saattaa tuomita kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei saata häntä tuomita, ellei huomata uskosta luopuneeksi [Antikristuksen uskosta tietenkin]. Sentähden on hän kruunattu kolmenkertaisella kultakruunulla ja 'asetettu käsitekojensa herraksi', hallitsemaan ja vallitsemaan kaikkia alamaisia. Hän avaa taivaan, lähettää syyllisen helvettiin, vahvistaa valtoja ja järjestää koko papiston."
Lateranin kokous antoi ensimäisessä istunnossaan paaville nimityksen "maailmankaikkisuuden ruhtinas"; toisessa istunnossaan nimitti se häntä "papiksi ja kuninkaaksi, jota kaiken kansan on kumarrettava ja joka on hyvin Jumalan kaltainen", ja viidennessä istunnossa sovitti se ennustuksia Kristuksen ihanasta hallituksesta Leo X:een seuraavin sanoin: "Älä itke sinä Siionin tytär, sillä katso, Jalopeura Juudan suvusta, Daavidin juuresta; katso Jumala on sinulle herättänyt Vapahtajan."
Ferrarin Ecclesiastical Dictionarystä (kirkollisesta sanakirjasta), joka on tunnettu arvokas roomalais-katolinen lähde, esitämme seuraavan supistetun ääriviivapiirroksen paavillisesta vallasta, sellaisena kun se on papa (paavi) sanan alla, toisessa luvussa: —
"Paavilla on sellainen arvokkaisuus ja ylevyys, ettei hän ole pelkästään ihminen, vaan Jumalan kaltainen, ja Jumalan sijainen [edustaja]… Paavi on sentähden kruunattu kolminkertaisella kruunulla, taivaan, maan ja helvetin kuninkaaksi. Niin, paavin korkeus ja valta eivät ole ainoastaan taivaallisten, maallisten ja maanalaisten kappalten yläpuolella, vaan hän on myös enkelien yläpuolella ja heitä etevämpi; jotta jos olisi mahdollista että enkelit saattaisivat eksyä uskosta tahi omistaa eriäviä mielipiteitä, saattaisi paavi tuomita ja asettaa heidät pannaan… Hänellä on sellainen arvokkaisuus ja valta, että hän istuu samalla tuomioistuimella Kristuksen kanssa; niin että mitä ikänä paavi tekee, näyttää se lähtevän Jumalan suusta… Paavi on niinkuin Jumala maan päällä, Kristuksen uskollisien ainoa ruhtinas, kaikkien kuninkaiden suuri kuningas, jolla on vallan täydellisyys; jolle maan ja taivaan valtakunnan hallitus on uskottu." Hän lisää edelleen: — "Paavilla on niin suuri valtuus ja voima, että hän saattaa muodostella, selittää ja tulkita jumalallista lakia." "Paavi saattaa joskus vastustaa jumalallista lakia supistamalla sitä, selittämällä sitä, j.n.e."
Siis Antikristus ei ainoastaan koettanut vahvistaa Seurakunnan valtaa ennen Herran aikaa, vaan oli hänellä kyllin rohkeutta koettaa "vastustaa" ja muodostaa jumalallisia lakeja sitä mukaan kun hänen tarkotuksilleen oli soveliasta. Miten selvästi hän tällä tavoin täyttikään ennustuksen, joka enemmän kuin tuhatta vuotta aikasemmin selitti: — "Hän aikoo muuttaa ajat ja lain." — Dan. 7: 25.
Eräässä käskykirjeessä eli julistuksessa, selittää Sekstus V: —
"Ijankaikkisen Kuninkaan mittaamattoman vallan antama valtuus Pyhälle Pietarille ja hänen seuraajilleen, on kaikkien maallisien kuninkaiden ja ruhtinaiden valtaa ylempänä. Se langettaa muuttumattoman tuomion heidän kaikkien yli. Ja jos hän huomaa jonkun heistä vastustavan Jumalan asetuksia, kostaa hän ankarammin heille, kukistaen heidät valtaistuimeltansa, miten mahtavia lienevätkään, ja syöksee heidät kopeilevan Lusiferin palvelijoina maan syvimpään paikkaan."
Eräs paavi Pius V:n käskykirje nimeltään: — "Englannin kuningattaren, Elisabetin, ja hänen liittolaistensa kiroustuomio ja pannaan paneminen — ynnä siihen liittyvät muut rangastukset", kuuluu seuraavasti: —- "Hän, joka korkeudessa hallitsee, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, antoi ainoan pyhän, yhteisen apostolisen kirkon ja seurakunnan (jonka ulkopuolella ei mitään pelastusta ole) Pietarin, apostolien ruhtinaan, ja Pietarin seuraajan, Rooman Piispan haltuun, että sitä hallittaisiin täydellisellä vallalla. Hänet yksin hän teki kaikkien kansojen ja valtakuntien ruhtinaaksi, repimään, särkemään, hukuttamaan, kukistamaan, istuttamaan ja rakentamaan."
Pyhä Bernhard väittää, "ettei kukaan paitsi Jumalaa, ole paavin kaltainen, ei taivaassa eikä maan päällä."
"Keisari Konstantin", sanoo paavi Nikolaus I, "lahjotti paaville nimityksen Jumala: sentähden ollen Jumala, ei häntä kukaan ihminen saata tuomita."
Paavi Innosentius III sanoi: — "Paavilla on totisen Jumalan paikka;" ja kanoninen laki nimittää reunamuistutuksessa paavia: "Meidän Herra Jumalamme."
Innosentius ja Jakobatius sanovat, että "paavi voi tehdä melkein kaikkia mitä Jumala voi tehdä", Desiuksen hyljätessä sanan melkein tarpeettomana. Jakobatius ja Durand selittävät, "ettei kukaan uskalla sanoa hänelle, yhtä vähän kuin Jumalallekaan: 'Herra mitä sinä teet'?" Ja Antonius kirjotti: —
"Hän [paavi] saa määrätä mitä yhteiseen hyvään tulee ja raivata pois tieltä mikä estää tätä tarkotusperää, niinkuin paheita, väärinkäytöksiä, jotka vierottavat ihmisen pois Jumalasta… Ja tämä Jeremian 1: 10 mukaan. [Tässä omistetaan taas Antikristukselle ennustus, joka kuuluu Kristuksen tuhatvuotisvaltakuntaan]: 'Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle, repimään, särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan', mitä paheisiin tulee; 'rakentamaan ja istuttamaan', mitä hyveisiin tulee… Mitä paavin valtaan tulee niiden yli, jotka ovat helvetissä, joita kuvataan kalojen kautta meressä (Ps. 8. —) koska, niinkuin kalat alituisesti ajautuvat sinne ja tänne meren aaltojen mukana, nekin ovat, jotka ovat kiirastulessa, rangastuksen kärsimyksien liikuttamia — on Jumala pannut paavin alle kalatkin meressä, se on, ne, jotka ovat kiirastulessa, että hän antaisi heille helpotusta synninpäästön kautta.
"Pakanatkin ovat paavin alle annetut, joka johtaa maailmaa Kristuksen sijassa. Mutta Kristuksella on täysi valta jokaisen luodun yli. Paavi on Kristuksen sijainen, eikä kukaan saata luvallisesti kieltäytyä häntä tottelemasta, niinkuin ei kukaan saata kieltäytyä tottelemasta Jumalaa…. Paavi saattaa rangasta pakanoita ja raakalais kansoja… Ja vaikka pakanoita ei saata rangasta hengellisellä pannaanjulistamisrangastuksella ja muilla sellaisilla rangastuksilla, saattaa kirkko kumminkin rangasta heitä rahallisilla rangastuksilla ja ruhtinaat saattavat rangasta heitä myös ruumiillisesti… Kirkko saattaa, välillisesti, rangasta juutalaisia hengellisillä rangastuksilla, julistamalla pannaan kristittyjä ruhtinaita, joiden alamaisia juutalaiset ovat, jos nämä laiminlyövät rangasta heitä ajallisilla rangastuksilla, kun he tekevät pahaa kristityille… Jos joidenkuiden kääntymyksiä haluttaisiin, saattaa heitä pelottamalla ja ruoskimalla pakottaa, ei tosin ottamaan vastaan uskoa, mutta olemaan vastustamatta uskoa omapäisen tahtonsa kautta. Uskottomien käännyttämisessä on Jumalan tuomiota seurattava."
Tässä on esimerkki siitä miten eksytys opissa kasvattaa vääryyttä. Ihmisiä saattaa helposti johtaa harjottamaan kaikenlaista julmuutta ja sortoa, kun vaan ensin tulevat vakuutetuksi, että he sellaisia ilkitöitä tekemällä, tulevat enemmän Jumalan kaltaisiksi — Jumalan seuraajiksi. Ihmeellistä on, että ihmiset ovat niinkin ystävällisiä ja siivoja kuin ovat, kaikkien niiden väärien ja kauheiden käsityksien vallitessa Jumalan suunnitelmasta ihmiskuntaan nähden, joilla Saatana on sokaissut ja lumonnut heidät paavillisen eksytyslähteen kautta, ja johtanut heidät tielle, josta heidän langennut luontonsa pitää. Jatkaen lisää sama kirjailija: —
"Paavin valtaa harjotetaan myös kerettiläisten ja lahkolaisten yli, joita myös kuvataan härjillä, koska he vastustavat totuutta ylpeyden sarvilla. Jumala on asettanut nämäkin paavin jalkain alle rangastaviksi nelinkertaisella tavalla, nim. pannaan julistamisen, mestaamisen, maallisen omaisuuden riistämisen ja sotilaallisen vainoamisen kautta. Kumminkin pidetään heitä ainoastaan silloin kerettiläisinä, kun he kieltäytyvät muuttamasta turmiotatuottavia oppejaan ja ovat valmiit itsepäisesti puolustamaan niitä… Paavi saattaa määrätä ja valita keisarin. Keisari on paavin palvelija (ministeri), ollessansa samalla Jumalan palvelija, jonka sijainen paavi on; sillä Jumala on määrännyt keisarin paavin palvelijaksi… Minusta aivan oikeudella sanotaan, että paavilla, Kristuksen sijaisella, on yleinen tuomiovalta hengellisissä ja maallisissa asioissa koko maailmassa elävän Jumalan sijasta."
Seuraavat lausunnot paaveista, jotka eräs huomattu englantilainen kirjailija H.G. Guinnessen on ottanut Foks'in teoksesta "Acts and Monuments" (Asiakirjoja ja muistomerkkejä), ansaitsevat huomatun paikan; ja sydämestämme saatamme yhtyä tämän kirjailijan arvosteluun tästä järjestelmästä, jonka suusta lähtee sellaisia puheita, kun hän sanoo: — "Jos 'se, joka ylentää itsensä on alennettava', mikä alennus saattaa olla tällaisen itsensä ylentämisen vertainen, kun tämä on?"
"Jonkatähden, koska sellainen valta on annettu Pietarille ja minulle Pietarissa ollen hänen seuraajansa, ken on se koko maailmassa, jonka ei ole oltava tottelevainen minun säädöksilleni, minun, jolla on sellainen valta taivaassa, helvetissä ja maan päällä, elävien ja myöskin kuolleiden seassa… Sen tuomiovallan nojalla, joka kuuluu tälle avaimelle, on minun valtani täydellisyys niin suuri, että kaikkien muiden ollessa alamaisia — niin itse keisarienkin on alistettava minulle tekojensa toimeenpanemisen — minä yksin en ole kenenkään luodun olennon alamainen, en, en edes oman itsenikään; siten on minun paavillinen majesteettini aina vähentymätön; minä seison kaikkien ihmisien yli, jota heidän kaikkien on toteltava ja seurattava, jota ei kukaan ihminen saa tuomita eikä syyttää mistään rikoksesta, kukaan muu ei saa panna minua viralta pois kun minä itse. Kukaan ei saa julistaa minua pannaan, ei edes vaikka seurustelisin pannaan julistettujen kanssa; sillä ei mikään voi sitoa minua; jolle ei kukaan saa valehdella, sillä se, joka valehtelee minulle on kerettiläinen ja pannaan julistettu henkilö. Siten osottautuu, että se pappeuden suuruus, joka alettiin Melkisedekissä, juhlallistutettiin Aaronissa, täydellistytettiin Kristuksessa, tuli edustetuksi Pietarissa, korotettiin yleiseen tuomiovaltaan ja ilmestyi paavissa. Niin että, tämän minun pappeuteni korkeamman arvon kautta, jossa minun alleni kaikki on annettu, minussa näyttää hyvin toteutuvan, mitä sanottiin Kristuksesta: 'Sinä olet pannut kaikki hänen jalkainsa alle.'
"Samoin on myös ymmärrettävä, että tämä kirkon piispa aina on hyvä ja pyhä. Niin, jos hän vaikka lankeaisi miesmurhaan taikka aviorikokseen, saattaa hän tehdä syntiä, mutta sittenkään ei häntä saateta syyttää, vaan pikemmin suotava anteeksi Simsonin murhan, hebrealaisten varkauden ja muiden laisina. Koko maa on minun hiippakuntani, ja minä olen kaikkien ihmisten hengellinen tuomari, kun minulla on kaikkien kuninkaiden Kuninkaan valta alamaisten yli. Minä olen kaikki kaikessa ja kaikkien yli, niin että Jumalalla itsellään ja minulla Jumalan sijaisella, molemmilla on sama konsistorio (piispanoikeus), ja minä kykenen tekemään melkein kaikkea, mitä Jumala voi tehdä. Kaikissa, missä minua haluttaa, on minun tahtoni pidettävä järkevänä, sillä minä saatan lain kautta vapauttaa laista ja väärästä tehdä oikean parantamalla ja muuttamalla lakeja. Miksi, jos näitä, mitä minä teen, ei sanota ihmisen tekemäksi, vaan Jumalan — miksi muuksi saatatte tehdä minut kuin Jumalaksi? Jos taas, Konstantin kutsuu ja laskee kaikki esipapit jumaloiksi, näytän minä siis, ollen ylempänä kaikkia esipappeja, tämän syyn nojalla, olevan ylempi kaikkia Jumalia. Jonka vuoksi ei ole ihme, jos minun vallassani on muutella aikaa ja aikoja, muuttaa ja kumota lakeja, päästää kaikesta, niin, vieläpä Kristuksen käskyistäkin; sillä kun Kristus käskee Pietarin pistämään miekkansa tuppeen ja varottaa opetuslapsiansa käyttämästä minkäänlaista ulkonaista väkivaltaa kostaakseen itsiänsä, kirjotan minä, paavi Nikolaus, Ranskan piispoille ja kehotan heitä vetämään ulos maalliset miekkansa… Ja koska Kristus itse oli läsnä häissä Galilean Kaanaassa, kiellän minä, paavi Martin, etevyydessäni hengellistä papistoa olemasta läsnä hääjuhlissa, tai myös menemästä naimisiin. Sen lisäksi, koska Kristus käskee meitä lainaamaan voittoa toivomatta, enkö minä, paavi Martin, päästä siitä? Miksi puhuisin murhasta; kun saatan toimia niin, ettei murha ole murha tahi miestappo, jos lyö pannaan julistetun kuoliaaksi? Samaten luonnon lakeja ja apostoleja kohtaan, niin myös apostolien asetuksiin nähden, minä saatan päästää ja päästän; sillä missä he asetuksissansa käskevät, että pappi on pantava viralta pois huorinteon vuoksi, muutan minä, Sylvesterin valtuuden nojalla, tämän käskyn ankaruuden, huomioon ottaen, että ihmisten mielet ja samoin ruumiit ovat heikommat nyt, kuin ne silloin olivat… Jos teitä haluttaa kuulla lyhyesti lueteltuina kaikki sellaiset tapaukset, jotka oikeastaan kuuluvat minun paavilliselle tuomiovallalleni, ja jotka nousevat viiteenkymmeneenyhteen kohtaan, joihin älköön kukaan muu kuin minä itse sekaantuko, tahdon luetella ne." [Sitte seuraa luettelo.]
"Koska nyt olen kyllin selittänyt valtaani maan päällä, taivaassa, kiirastulessa, miten suuri se on ja kuinka täydellinen se on, kun saa sitoa, päästää, käskeä, luvata, valita, vahvistaa, vapauttaa, tehdä tehdyn tekemättömäksi j.n.e. niin tahdon nyt vähän puhua rikkauksistani ja suurista omistusalueistani, että jokainen saisi nähdä minun varallisuuteni ja ylellisen runsauden — korkoja, kymmenyksiä, veroja; minun silkkini, minun purppuraiset piispanhiippani, kruununi, kultani, hopeani, helmeni ja jalokiveni, läänitykseni ja maatilani. Sillä minulle kuuluu ensinnäkin Rooman keisarillinen kaupunki; Lateranin palatsi, Sisilian kuningaskunnan minä omistan; Apulia ja Kapua ovat minun. Samoin Englannin ja Irlannin kuningaskunnat, eivätkö ne ole, tahi eikö niiden tulisi olla veronalaisia minulle? Näihin lisään myös, paitsi muita läänejä ja maita sekä Itä- että Länsimailla, pohjasta etelään, näiden valtojen nimet." [Tässä seuraa pitkä luettelo.] "Miksi minä tässä puhuisin jokapäiväisistä tuloistani, esikoishedelmistäni, annaateistani, piispan viitoistani, anekirjeistäni, käskykirjeistäni, rippituoleistani, vapautus- ja käskykirjeistä, testamenteista, etuoikeuksista, vero-oikeuksista, kirkollisista eläkkeistä, uskonnollisista laitoksista ja semmoisista, jotka kaikki nousevat melkosiin rahamääriin… ja vaan osaksi saatetaan arvata, mitä nämä tuottavat minun aarrearkkuihini… Mutta miksi minä Saksasta puhun, kun koko maailma on minun pitäjäni, niinkuin kirkkolain opettajat sanovat, ja jota kaikki ovat velvolliset uskomaan. Sen tähden, minä lopetan niinkuin minä alotin, käskien, selittäen, julistaen, että jokaisen ihmisolennon autuudelle on välttämätöntä olla minulle alamainen."
Monet meidän aikanamme uskovat, että tämä paavikunnan kehuskeleminen kuuluu ainoastaan kaukaiseen menneisyyteen, ja että suuri muutos on tapahtunut tässä järjestelmässä viime aikoina; mutta hiukkanenkaan ajatusta ja huomiokykyä osottavat, että nämä paavikunnan mielipiteet edelleen ovat muuttumattomat. Meidän on myös muistettava paavikunnan ainaisen väitteen olevan, että sen opit ovat muuttumattomat; että paavien ja kirkonkokouksien päätökset ovat erehtymättömät; ja että nykyinen katolinen kirkko vielä pitää pyhinä noita päätöksiä, jotka huokuvat rienausta Jumalaa kohtaan ja hänen pyhiensä vainoamista. Muutos paavikunnassa on ainoastaan vallan kadottaminen, joka aikaansaatiin sen heräämisen kautta, joka ilmeni uskonpuhdistuksessa. Tahto on vielä tallella, mutta kyky tehdä sitä on rajotettu tiedon ja vapauden lisäännyttyä, jossa Raamattu on ollut pääasiallinen tekijä, Antikristus "tehdään vähitellen voimattomaksi" totisen Kristuksen "suun hengen" — hänen Sanansa kautta. Pian tulee Immanuelin läsnäolon kirkas valo perinpohjin hävittämään tuon suurisuisen jäljittelemisen, ja täydellisesti pelastamaan maailman niistä kahleista, joissa sen petolliset väitteet ja eksytykset ovat pitäneet sitä.
Esimerkkinä nykyajan pöyhkeilemisestä huomattanee, että nykyinen paavi noustessaan paavilliselle valtaistuimelle otti arvonimen Leo XIII ja kohta sen jälkeen nimitti itsensä: "Leo de triba Juda" — s.o. "Juudan suvun jalopeura", joka on yksi todellisen pään arvonimistä. Hän ei siis ole, mitä pöyhkeileviin vaatimuksiin tulee, jälellä niistä, joilla oli sama virka pimeällä keskiajalla.
Seuraava muodollisuus nimeltä "rukouspalvelus" on vielä osa niistä menoista, jotka ovat yhdistetyt uuden paavin virkaanasettamiseen. Uusi paavi, Valkosiin puettuna, monilukuisten kimaltelevien jalokivien koristelemana, punasissa kengissä, joissa solkien asemesta on suuret, kultaiset ristit, talutetaan alttarin ääreen, jossa hän polvistuu. Sen jälkeen "nousee paavi ja hänen pitäessä paavinhiippaa päässään, nostavat kardinaalit hänet ja asettavat hänet alttarivaltaistuimelle istumaan. Eräs piispoista polvistuu, ja Te Deum'in [O Jumala me ylistämme sinua] laulaminen alkaa. Sill'aikaa suutelevat kardinaalit paavin jalkoja, käsiä ja kasvoja." Eräässä, paavillisessa rahapajassa tehdyssä rahassa, joka esittää tätä juhlamenoa, on sanat: "Sitä, jonka he loivat, rukoilevat he."
Kardinaali Manning, paavikunnan etevin edustaja Englannissa, hyväksyy seuraavan pykälän katolisessa uskossa, johon hän kiinnittää yleisön huomion: —
"Me selitämme, väitämme, määräämme ja lausumme, että jokaisen ihmisen autuudelle on välttämätöntä olla roomalaiselle pontifeksille alamainen." Ja eräässä painetussa esitelmässä esittää hän paavin lausuvana: "Minä väitän olevani korkein tuomari ja ihmisten omientuntojen johtaja; maanviljelijän, joka kyntää peltoansa, ja ruhtinaan, joka istuu valtaistuimella; perheen, joka elää yksityiselämän varjossa, ja lakimiehen joka laatii lakia valtakunnille. Minä olen oikean ja väärän ainoa, viimenen, korkein tuomari."
Emmehän myöskään, tarkastaessamme uudenaikaisia esimerkkejä paavikunnan "pöyhkeilevistä turhuuden sanoista", saa sivuuttaa Roomassa vuonna 1870 pidetyn yleiskristikunnallisen kokouksen eli vatikaanisen kirkolliskokouksen merkillistä päätöstä paavin erehtymättömyydestä. Tosin on ennen silloin tällöin tapahtunut, että ylpeämieliset paavit ovat väittäneet olevansa erehtymättömiä; ja piispat ja ruhtinaat, jotka tahtoivat imarrella heidän ylpeyttään, olivat todella nimittäneet heitä sellaisiksi selityksessään: "Sinä olet toinen Jumala maan päällä;" mutta, paavilliselle kokoukselle tällä valistuneella yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sallittu rauhallisesti ja kylmäverisesti ilmottaa maailmalle, kuinka suuri tämä "jumala maan päällä" on — että hän on melkein yhtä täydellinen kuin toinen Jumala taivaassa; että hän yhtä vähän kuin toinenkaan, saattaa erehtyä; että paavi ex cathedra (paavillisen valtuutensa) lausunnoissa on erehtymätön — ei saata erehtyä.
Äänestys toimitettiin 13 päivänä heinäkuuta 1870, ja 18 päivänä julistettiin päätös muodollisesti, juhlamenoilla suuressa Pyhän Pietarin kirkossa Roomassa. Seuraavaa Tri J. Cummingin Lontoossa antamaa selostusta tapahtumasta luettanee mielenkiinnolla. Hän sanoo: —
"Paavi oli antanut laitattaa suurenmoisen valtaistuimen itäisen akkunan eteen Pietarinkirkossa ja koristautunut täydellisellä jalokivien kimaltelulla ja oli kirjavissa puvuissa olevien kardinaalien, patriarkkain ja piispojen ympäröimänä aikaansaadakseen loistavan näytelmän. Hän oli valinnut varhaisen aamuhetken ja itäisen akkunan — että nouseva aurinko heittäisi säteensä kokonaan hänen loistolleen ja sen kautta valo taittuisi ja heijastuisi hänen timanteistaan, rubiineistaan ja smaragdeistaan niin, että hän näyttäisi olevan, ei ihminen, vaan se, miksi päätös julisti hänet, sellainen, jolla oli kaikki Jumalan kirkkaus… Paavi asettui aikaseen paikalleen itäisen akkunan ääressä — — — mutta aurinko kieltäytyi — — paistamasta. Synkkä sarastus muuttui yhä syvemmäksi ja syvemmäksi hämäräksi. Häikäisevää virvaloistoa ei saatettu esittää. Luulotellun Jumalan vanhat silmät eivät nähneet lukea päivän valolla ja hänen oli lähetettävä noutamaan kynttilöitä. Kynttilän valo rasitti liiaksi hänen näköhermojaan, ja hänen oli jätettävä lukeminen eräälle kardinaalille. Kardinaali alkoi lukea yhä pimetessä, mutta hän ei ollut ennättänyt montakaan riviä, ennenkuin pikimustasta pilvestä iski sellainen leimaus punasta tulta ja kuului sellainen jyräys, jota ei Roomassa ennen ole kuultu. Kauhu valtasi kaikki. Lukeminen taukosi. Eräs kardinaaleista juoksi vavisten ylös tuoliltansa huutaen: 'Se on Jumalan ääni, joka puhuu Siinain jylinällä'."
Antikristuksen rienaavien vaatimuksien joukossa on muistettava useita sen opeista, erityisesti oppia messusta, josta aijomme huomauttaa eräässä myöhemmässä osassa. Me sivuutamme pyhimyksien ja Marian palvomisen ja kiinnymme muutamiin vielä surkeampiin eksytyksiin.
Kirkon erehtymättömyys oli ensimäisiä ja raivasi tietä toisille. Se esitettiin, ennenkuin paavinvalta tuli tunnustetuksi. Se on ollut mitä vakavimmanlaatuinen harhaoppi ja on sulkenut tien eksytyksien oikaisuille, kun niitä jälkeenpäin huomattiin. Se on asettanut kirkonkokouksien päätökset kaiken tutkimuksen ja vastaväitteen yläpuolelle, vaikka niitä olisi tehty järjen tahi Raamatun perustuksella ja on tehnyt inhimillisen tietämättömyyden ja väärinkäsitykset ojennusnuoraksi uskolle, Jumalan sanan — Raamatun — asemesta; sillä kun kerran oli myönnetty, että kirkolliskokous oli erehtymätön (ei voinut erehtyä), oli kaikki taivutettava yhtäpitäväksi sen kanssa. Ja jokainen kirkolliskokous piti pakollisena velvollisuutenaan, ettei tekisi mitään päätöksiä, jotka olisivat ristiriidassa edellisien kirkonkokouksien päätöksien kanssa; ja ne, jotka tekivät toisin, olivat vaarassa joutua hyljätyiksi. Siis ei voitu eksytystä, kun se kerran oli tullut vahvistetuksi, kieltää eikä edes jättää. Raamattua ja järkeä oli selitettävä ja väännettävä, jotta sopisivat yhteen erehtyväisten ihmisten erehtymättömien päätöksien kanssa. Eipä ihme, että huomattiin tarvittavan hyvin asiantunteva jumaluusoppinut tulkitsemaan Raamattua saadakseen sitä sopimaan yhteen erehtymättömien päätöksien kanssa. Eikä myöskään ihme, että Antikristus viisauksissaan —
Karkotti Raamatun maanpakoon. Paavikunnan historia osottaa selvästi, että samalla kertaa, kun se julkisesti tunnusti kunnioittavansa Raamattua Jumalan sanana, on se pitänyt sitä syrjässä ja pitänyt omia erehtymättömiä sanojansa etusijassa. Mutta ei sillä hyvä; vaan se on täydellisesti julistanut Jumalan Sanan pannaan, sopimattomana ja vaarallisena kansan luettavaksi, jotta heidän omilla erehtymättömillä sanoillansa olisi yksin päätösvalta. Se tiesi kyllä Raamatun olevan vaarallisen sen vallalle ja että se alituisesti tuomitsi sen rienaavia vaatimuksia.
Paavikunnan vallan päivinä kohdeltiin kansan Raamatun omistamista tai lukemista rikoksena. Kirjapainotaito ja opin yleinen henkiinherääminen, joka oli sen seuraus noin viidennellätoista vuosisadalla, vaikutti, että Raamattu nousi ylös siitä kuolleitten kielien haudasta, jossa Antikristus oli pitänyt sitä niin kauvan kätkössä, kieltäessänsä sen kääntämistä ankarien rangaistusten uhalla. Ja kun valvovan itsenäisyyden henki levitti sitä vieraille kielille kansan keskuuteen, ei Raamatun polttaminen ollut mitään tavatonta; ja pitkät ja äänekkäät olivat ne säälimättömät kiroukset, jotka lähtivät Vatikaanista niitä itsekylläisiä syntisiä kohtaan, jotka uskalsivat kääntää, antaa ulos ja lukea Jumalan sanaa.
Kun Wycliffe antoi ulos käännöksensä, lähetti paavi Gregorius Oxfordin yliopistolle Englannissa käskykirjeen tuomitsemaan kääntäjää sellaisena, joka on "langennut kammottavanlaiseen jumalattomuuteen." Tyndalen käännös tuomittiin myös; ja kun Luther julkaisi saksalaisen käännöksensä, lähetti paavi Leo X käskykirjeen häntä vastaan. Kumminkin meni työ ihanasti ja varmasti eteenpäin: Raamatulla piti olla täydellinen ylösnouseminen ja oli aijottu valaisemaan ihmisiä jokaisessa kansassa ja kielessä. Vähitellen käsitti Rooman kirkko tämän ja päätti sentähden sallia Raamatun kääntämisen uusille kielille, mutta sen tuli toimittaa katolilaiset kääntäjät katolilaisilla selityksillä. Näitä painoksia ei kumminkaan olisi jätettävä kansan käsiin, paitsi siellä missä pelättiin heidän saavan protestanttisia käännöksiä. Reimiläinen käännös selittää tämän.
Seuraava osottaa muutamien selityksien luonnetta Reimiläisessä käännöksessä — jonka kumminkin on alkanut poistaa tieltään Dowaylainen käännös, joka on hyvin edellisen kaltainen, mutta selitykset ovat vähemmän ankarat. Eräs selitys Matteuksen 3 l. kohdalla kuuluu: "Kerettiläisiä saattaa ja tulee rangasta ja polkea; ja saattaa ja tulee yleisen vallan, joko hengellisen taikka maallisen, rangasta taikka mustata häntä." Gal. 1: 8 kohdalla kuuluu: "Katolilaiset eivät saa säästää omia vanhempiaankaan, jos ne ovat kerettiläisiä." Muistutus Hebr. 5: 7 kohdalla kuuluu: "Protestanttisen Raamatun muuttajat (kääntäjät) ovat muutettavat helvetin syvyyteen." Ja selitys Ilm. 17: 6 kuuluu: "Mutta protestanttien verta ei kutsuta pyhien vereksi, enemmän kuin varkaiden, miestappajain ja muiden pahantekijöiden, jonka vuodattamisesta oikeuden käskystä, ei minkään valtakunnan tarvitse olla edesvastuussa." Seuraavat ovat muutamia rajotuksia, joita tehtiin, kun huomattiin, ettei Raamatun lukemista saatettu kokonaan estää. Index Expurgato'in neljäs sääntö sanoo:
"Jos joku oli kyllin röyhkeä lukemaan tahi omistamaan Raamattua ilman kirjallista lupaa, ei hän voi saada synninpäästöä, ennenkuin hän ensin on jättänyt sellaisen Raamatun virkaatekevälle piispalle. Kirjakauppias, joka myy kansalle kansankielisiä Raamatuita tahi jollain tavalla luovuttaa niitä sellaisille, joilla ei tällaista lupaa ole, ovat menettäneet kirjain arvon… ja on piispan saatettava hänet sellaisiin muihin rangastuksiin, joihin piispa huomaa syytä olevan, rikoksen laadun mukaan."
Tridentiinien kokous selitti istunnossaan vuonna 1546: —
"Hillitäkseen uhkarohkeita mieliä, päättää kokous että asioissa, jotka koskevat uskoa ja siveellisyyttä ja kaikessa joka kuuluu kristillisen uskon voimassa pysyttämiseen, älköön kukaan, luottaen omaan arvostelukykyynsä, uskaltako vääntää pyhiä kirouksia oman käsityskantansa mukaisiksi, ristiriitaan sen kanssa, mitä pyhä äiti, kirkko on suosinut ja vielä suosii, jonka oikeus on päättää oikeasta mielipiteestä."
Pius VII käskykirjeestä raamattuseuroja vastaan, annettu 29 päivä kesäkuuta 1816, Puolan arkkipiispalle, esitämme seuraavaa: —
"Meitä on todellakin mitä vastenmielisimmin koskettanut tuo erinomaisen viekas keksintö, jonka kautta kaivetaan maa itse uskonnon perustuksien alta; ja senjälkeen kun me, asian suureen tärkeyteen nähden, olemme neuvotelleet arvoisien veljiemme, kardinaalien ja pyhän roomalaisen kirkon kanssa, olemme me, mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella harkinneet minkälaisiin toimenpiteisiin meidän ylimmäispapillisen valtamme olisi syytä ryhtyä auttaakseen ja poistaakseen tieltä tämä rutto niin paljon kuin on mahdollista… Itsestänne olette jo osottaneet palavaa halua löytää ja tehdä tyhjäksi nämä uudistuspuuhaajien jumalattomat salajuonet; siitä huolimatta kehotamme teitä, virkamme kanssa yhtäpitävästi uudelleen ja uudelleen, että mitä ikänä te saatatte toimia vallan kautta, järjestää neuvojen kautta tahi saada aikaan valtuutenne kautta, se teidän olisi suurimmalla ahkeruudella toimitettava… Kerettiläisten painattama Raamattu on laskettava toisien kiellettyjen kirjojen joukkoon Indeksin sääntöjen mukaan."
Sama paavi antoi vuonna 1819 käskykirjeen Raamatun käyttämistä vastaan irlantilaisissa kouluissa. Siitä esitämme seuraavaa:
"Paavin pyhän neuvoskunnan korviin on tullut tieto, että vääräoppisten varoilla kannatettuja Raamattukouluja on perustettu Irlannin melkein jokaiseen osaan; joissa kokemattomat kummastakin sukupuolesta imevät turmiota tuottavien oppien kuolettavaa myrkkyä… Kaikkia mahdollisia ponnistuksia on sentähden tehtävä pitämään nuorisoa pois näistä tuhoa tuottavista kouluista… Ahkeroikaa kaikella voimalla pidättämään puhdasoppista nuorisoa saamasta tartuntaa niistä — joka päämäärä, toivoni mukaan, helposti saavutetaan perustamalla katolilaisia kouluja, kaikkialle hiippakunnassanne."
Tässä meillä on avomielinen tunnustus siitä, mikä on ollut todellinen tarkotus katolilaisten seurakuntakoulujen perustamisella Isossa Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa, nim. katolilaisten aseman puolustaminen. Antikristuksen tarkotus ei ole tarjota yleiselle kansalle sivistystä. Tietämättömyys ja epäusko ovat paavikunnan linnotuksia; ja ne vuosisadat jolloin sen valta oli parhaimmillaan, käsittäen sen aikakauden, joka on tunnettu varsinaisena pimeänä keskiaikana, todistavat tämän. Pappien sivistystä "rajotuksineen" ei laiminlyöty; mutta ettei millään tavalla pidetty huolta kansan sivistämisestä ja kasvattamisesta, on se syvä tietämättömyys, joka vallitsee katolisissa maissa, todistuksena. Koulut ja Raamatut ovat aina olleet vihollisia, joita Antikristus ei ole voinut kärsiä, ja niitä ei suvaittaisi, jolleivät olisi tulleet välttämättömiksi — niihin on kuitenkin heitettävä väärä valo Antikristuksen olemassaolon säilyttämiseksi.
Leo XII käskykirjeestä roomalaiskatoliselle papistolle Irlannissa, vuonna 1825, esitämme seuraavaa:
"Ei ole mikään salaisuus teille, kunnianarvoiset veljet, että eräs seura, Raamattuseuraksi yleisesti nimitetty, rohkeasti levittäikse yli koko maailman. Ylenkatsoen pyhien isien perimätietoja ja vastustaen tridentiinisen kokouksen tunnettua päätöstä, on tämä seura koonnut kaiken voimansa ja suunnannut kaikki keinonsa yhteen ainoaan tarkotusperään: Raamatun kääntämiseen, tai oikeammin sanottuna väärentämiseen, kaikkien kansakuntien omalle kielelle."
Edellinenkin paavi Pius IX lausui sydänsurunsa niistä voitoista, joita tämä Antikristuksen suuri vihollinen, Raamattu, voitti kaikkialla. Hän sanoi: "Kirotut olkoot etenkin nämä erinomaisen viekkaat ja petolliset seurat, joita kutsutaan Raamattuseuroiksi, ja jotka heittävät Raamatun kokemattoman nuorison käsiin."
Onhan totta, että roomalaiskatolinen täysivaltainen neuvoskunta Baltimooressa vuonna 1886 päätti, että hyväksyttyä Raamattua sallittaisiin käyttää Yhdysvaltojen katolisissa kouluissa. Tämä ei kumminkaan ilmaise minkäänlaista muutosta Antikristuksen todellisessa ajatustavassa; se on vaan eräs lisäpiirre sen kaukonäköisestä valtioviisaudesta tämän maan vapaudenhenkeen nähden, joka inhoo sellaisia rajotuksia. He tiesivät vallan hyvin, ettei erityisesti haluttu Raamattua, vaan vapautta; ja tutkimus onkin osottanut, että nyt, kaksi vuotta myöhemmin, Raamattua ei ole löydettävissä katolisissa kouluissa koko ympäristöllä.
Oppi ihmisen myötäsyntyneestä, itsellään olevasta kuolemattomuudesta (että inhimillinen olemassaolo, kerran alettuaan, ei milloinkaan saata lakata) oli toinen hedelmällinen, kreikkalaisesta filosofiiasta lainattu eksytys. Ja sitten kun se oli tullut hyväksytyksi, johti se luonnollisella tavalla siihen johtopäätökseen, että jos olemassaolo aina on jatkuva, täytyy Raamatun lausunnot sellaisten hävityksestä, jotka loppuun asti pysyvät tahallisina syntisinä, toinen kuolema, y.m. selittää niin, että ne tarkottavat aivan päinvastoin kuin mitä ne sanovat, nim. ijankaikkisesti kestävää elämää jossain muodossa. Tämän jälkeen oli helppo päättää, että tämä olemassaolo pahoille täytyi olla elämää kärsimyksissä; ja tuskat maalaeltiin usein kirkon seinille väreillä ja innokkaat papit ja munkit kuvailivat niitä sanoilla. Tätä eksytystä oli sitä helpompi istuttaa kääntyneisiin, kun kreikkalaiset filosoofit (sen ajan tieteiden, taiteiden ja filosofiian etevimmät johtajat — ja joiden aatteet, kuten Josefus osottaa, olivat jollain tavoin alkaneet vaikuttaa juutalaisuuteenkin) kauvan olivat suosineet ja opettaneet rangastuksesta, joka kuolemassa tulisi pahojen osaksi. Kumminkin olkoon heidän kiitoksekseen sanottu, etteivät he koskaan alentuneet niin kauhealla tavalla rienaamaan Jumalan luonnetta ja hallitusta, kuin Antikristus oli opettanut maailmalle. Seuraava järjestyksessä oli määrätä paikka tälle vaivalle ja kutsua sitä helvetiksi ja etsiä sheolia, haadesta ja gehennaa koskevia raamatunpaikkoja, jotka kuvaavat niitä kahta asiaa, jotka ovat synnin todellinen palkka nim. ensimäinen ja toinen kuolema — ja taidolla sovittaa näitä ja Herramme vertauksia, ja ilmestyskirjan vertauskuvia lumotakseen itseään ja koko maailmaa tähän asiaan nähden, ja mitä pahimmalla tavalla mustata ja häväistä Jumalan, meidän kaikkiviisaan ja armosta rikkaan taivaallisen Isämme luonnetta ja suunnitelmaa.
Oppi kiirastulesta eli puhdistamisesta keksittiin lieventämään ja tekemään tuota kauheaa annosta siedettävämmäksi ja antamaan samalla kertaa Antikristukselle suurempaa valtaa kansan yli. Tämä väitti omistavansa taivaan ja helvetin avaimet ja saattavansa lieventää kiirastulen rangastuksia; eikä ainoastaan Aadamilaisesta synnistä ja sen kautta perityistä heikkouksista, vaan myöskin tahallisesti tehdyistä ehdollisista synnin rangastuksista. Minkälainen valta tämän kautta annettiin tietämättömän kansan yli, on helposti ajateltavissa — etenkin kun keisari ja maailman mahtavat tunnustivat ja taipuivat petturien edessä.
Sielumessuja eli messuja kuolleille seurasi sitten; ja sekä rikas että köyhä piti velvollisuutenaan maksaa, ja maksaa hyvin saadakseen näitä. Messujen vaikutuksen, kiirastulen vaivojen helpottamiseksi, väitetään olevan kaikkivaltiaan — ettei edes Jehova taikka Kristus saattaneet siihen kajota. Tästä tuli suuri tulolähde Antikristukselle; sillä papit eivät unohtaneet muistuttaa kuoleville, jos ne olivat varakkaita, miten sopivaa oli jättää runsaita lahjotuksia messuiksi heidän itsensä edestä — siinä tapauksessa, että heidän omaisuutensa perijät laiminlöisivät pitää huolta siitä. Ja tänäkin vuonna on sentapasia kehotuksia näkynyt roomalaiskatolisissa sanomalehdissä, vaatien annettavaksi vähemmin rahaa kukkasiin hautajaisissa, jotta voitaisiin käyttää enemmän messuiksi kuolleille.
Synninpäästö teki tulonsa paavikirkkoon jonkun verran ennen "ristiretkiä." Tiedämmehän miten synninpäästöä tarjottiin palkinnoksi hankkiakseen vapaehtoisia näitä "ristiretkiä" eli "pyhiä sotia" varten. Paavillisen julistuskirjan mukaisesti eivät ne, jotka ottivat osaa näihin pyhiin sotiin, ainoastaan saisi anteeksi entisiä syntejä, vaan ansaitsisivat he niin paljon enemmän, että se riittäisi peittämään tulevaisuudessakin tehtyjä syntejä; ja tällä tavoin tulisivat turvatuiksi eräitä kiirastulivaivoja vastaan. Roomalaiskatoliset sanovat meille, ettei tämä synninpäästö ole tarkotettu olemaan lupana tekemään syntejä, vaan on palkinto ansiosta, joka laskee hyväksi tahi peruuttaa jonkun määrän vaivan päiviä tai vuosia kiirastulessa; niin että jos jonkun ihmisen synnit tekisivät hänet syypääksi tuhannen vuoden kärsimyksiin, ja hän, yhdellä kertaa, tahi eri tilaisuuksissa, hankkisi itsellensä tuhannen vuoden määrän synninpäästöä, joko rahalla tahi palveluksilla paavikunnalle tahi katumusharjotuksia toimittamalla, pääsisi hän vapaaksi; jos hän voi lukea hyväksensä, s.o. jos hänen tulopuolellansa olisi yhdeksänsadan vuoden synninpäästö, olisi hänen kärsittävä sata vuotta; ja jos synninpäästö huomattiin melkoista suuremmaksi määrättyjä rangastuksia, tulisi hän todennäköisesti luettavaksi pyhimykseksi, jolla olisi erityinen vaikutusvalta taivaassa, ja jota saattoi palvella ja rukoilla. Esimerkkinä tällaisesta on Ludvig, ristiretkeilijä, Ranskan kuningas. Hänet tehtiin pyhimykseksi ja häntä palvellaan nyt ja rukoillaan Pyhän Ludvigin nimellä.
Onhan todella ero tämän käsityksen välillä synninpäästöstä ja synninteko-luvan välillä; ja kumminkin on tämä ero hyvin pieni; sillä paavikunta määräsi erilaisista tavallisista synneistä jonkun määrän kärsimyksiä; eikä ainoastaan tehtyjä syntejä saatettu tällä tavoin poistaa, vaan nekin, joilla oli syytä uskoa tulevaisuudessa tekevänsä jonkunlaisia syntejä, saattoivat tällä tavoin jo edeltäkäsin hankkia itselleen hyveitä, jotka poistivat synnit. Sitäpaitsi löytyy niin kutsuttu "plenääri [täydellinen, kokonainen] synninpäästö", ja varmaa on, että sitä pidetään kaikkia syntejä, menneitä ja tulevia, peittävänä.
Tämän tavan käyttäminen vielä nykyaikana näyttää melkein mahdottomalta. Katolilaisilla on määrättyjä rukouksia, joiden toistaminen joka kerralla oikeuttaa heille synninpäästön joksikin ajaksi; ja useamman kerran toistaminen suojelee heitä, kuten väittävät, rangastuskärsimyksiä vastaan pitkäksi aikaa. Siten myönnetään neljänkymmenen päivän synninpäästö niille, jotka sanelevat rukouksen: "Ole tervehditty pyhä kuningatar!" mutta sen sijaan kahdensadan päivän synninpäästö niille jotka lausuvat "Pyhän neitsyen litanian;" ja niille, jotka lausuvat rukouksen: "Siunattu olkoon neitsyt Marian pyhä, tahraton ja kaikkein puhtain sikiäminen", lasketaan sadan vuoden synninpäästö j.n.e., j.n.e. Minkälaiseen turmelukseen tämä rienaava oppi johti pimeänä keskiaikana, jolloin synninpäästöä uutterasti tarjottiin rahalla tahi apuna uskomattomien ja kerettiläisten vainoamisessa, saattaa helposti ymmärtää.
Rikoksille, joita rikkaat ylipäänsä tekivät, jotka saattoivat maksaa runsaasti, asetettiin äärettömät rangastukset, kun sitävastoin köyhempien luokkien keskuudessa vallalla olevat ilkeimmätkin rikokset annettiin helposti anteeksi. Niinpä maksoi avioliitto luonnollisten sisarustenlapsien välillä 25,000 Smk. kun vaimon- tai isän-murha maksoi ainoastaan 100 Smk. Spanheim sanoo: "Synninpäästö oli se rahapaja, joka löi rahaa roomalaiselle kirkolle; paavien irstaitten sisarustenlasten ja äpärälapsien kultakaivos; paavillisien sotien voima; varat velkojen maksamiseen ja paavillisen ylellisyyden ehtymätön lähde."
Järjestääkseen tätä liikettä laitettiin asteettainen rangastuslista erilaisia syntejä varten — niin ja niin monta päivää tahi vuotta kiirastulessa jokaisesta; ja vastaava hinta-taksa järjestettiin myös, jotta niiltä, jotka ostivat synninpäästön murhasta tahi varkaudesta, lapsentaposta, aviorikoksesta, väärästä valasta tahi muista synneistä, saatettiin ottaa eri hintoja taksan mukaan. Täten poistettiin katumusharjotusvelvollisuus ja väheni eli lakkasi kiirastulen tuskat riippuen Antikristuksen edustajan mielivallasta. Emme saata ihmetellä, että kansa pian alkoi saada sen käsityksen, että niin ja niin paljon rahaa maksoi niin ja niin paljon syntejä.
Niin laajalle levisi rikoksellisuus tämän synninpäästökaupan kautta, että parempien luokkien suuttumus heräsi kirkkoa vastustamaan. Ihmiset alkoivat saada silmänsä auki, ja he näkivät papiston, kirkon korkeimmista viranomaisista alkain aina alhaisimmalla arvoasteella oleviin virkailijoihin asti olevan korviaan myöten synneissä.
Samoin kuin on pimeimmillään juuri ennen rajuilman puhkeamista, niin oli sekin aika, joka oli lähinnä ennen uskonpuhdistusta, siveellisessä suhteessa pimein hetki Antikristuksen pimeässä hallituksessa. Silloin alkoi julkinen ja häpeämätön synninpäästökauppa tuntua ilettävältä ja johti Lutheria ja toisia uutteria paavilaisia asettamaan kysymyksenalaiseksi ja tutkimaan koko järjestelmää sekä siveelliseltä, että myöhemmin tieteisopilliselta kannalta. Lopulta pääsi Luther perille — että paavikunta todella oli Antikristus. Ja kun hän oli keksinyt tämän, osotti hän pelkäämättä muutamia vertauskuvia Ilmestyskirjasta, ja näytti niiden soveltumista ja osittaista täyttymistä paavillisessa pappisvallassa.
Hyvin tunnetun pappismiehen Lyman Abbottin mukaan esitämme seuraavaa tästä asiasta. Hän sanoo:
"Muiden ehtojen joukossa, joilla synninpäästöä myönnettiin enemmän kuin nyt, olivat rahalahjat kirkolle. Tämä kauppa nousi korkeimmilleen kuudennentoista vuosisadan alussa Leo X aikana, joka antoi ulos synninpäästöä kaikille, jotka rahoilla tahtoivat auttaa Pyhän Pietarin [kirkon] rakentamista Roomassa. Hänen paras asiamiehensä synninpäästökaupassa Saksassa oli eräs Juhannes Tetzel. Tetzelin kuuluisat paheet eivät estäneet hänen nimittämistänsä näiden synninpäästöjen kantajaksi puhtaimmille sieluille, eivätkä mitkään liijottelut näyttäneet hänestä liian suurilta, kunhan ne vaan tuottivat rahaa hänen arkkuunsa. Hän selitti, että sillä punasella ristillä, joka seurasi häntä minne ikinä hän meni, oli yhtä suuri voima kuin Kristuksen ristillä — ettei ollut syntiä niin suurta, ettei hän voisi antaa anteeksi sitä. 'Synninpäästö ei ainoastaan pelasta eläviä, vaan myös kuolleita. Samassa silmänräpäyksessä, kun rahat kilahtavat kirstun pohjaan, pääsee sielu kiirastulesta ja lentää vapaana taivaaseen.' Sellaisia olivat useat hänen rienaavista selityksistään. Järjestelmällinen hintaluettelo laitettiin. 'Monivaimoisuus maksoi kuusi dukaattia; kirkonryöstö ja väärä vala yhdeksän; murha kahdeksan; noituus kaksi.' Tämä julkinen ja häpeemätön kauppa johti enemmän kuin mikään muu uskonpuhdistukseen. Synninpäästöä myönnettiin yhä, ei ainoastaan hartausharjoituksista ja osanotosta jumalanpalvelukseen, vaan myös raha-avustuksista kirkolle; mutta yleinen ja julkinen synninpäästön kauppa on nyt suurimmaksi osaksi poistettu Rooman kirkosta."
Eräs toinen kirjailija kertoo Tetzelin puheista edelleen, seuraavasti: —
"Tulkaa tänne, ja minä olen antava teille asianomaisesti sinetillä vahvistetut kirjeet, joiden kautta nekin synnit, joita vast'edes haluatte tehdä, tulevat kaikki anteeksi annetuiksi teille. Ei ole mitään niin suurta syntiä, ettei synninpäästö saattaisi pyyhkiä sitä pois. Maksakaa vaan, maksakaa vahvasti, ja te saatte anteeksi. Te papit, aatelismiehet, kauppiaat, vaimot, neitoset, nuorukaiset, kuunnelkaa edesmenneitä vanhempianne ja ystäviänne, jotka huutavat teille pohjattomasta kuilusta: 'Me kärsimme kauheaa vaivaa; vähäpätöinen almu vapauttaisi meidät. Te voitte antaa, ettekö tahdo!' Kymmenellä groschenilla (noin 1 markalla) saatatte vapauttaa isänne kiirastulesta. Meidän Herra Jumalamme ei enää ole meille Jumalana — Hän on antanut kaiken vallan paaville."
Seuraava on jätetty jälkimaailmalle kopiona niistä kaavakkeista, joita Tetzel käytti — joihin ostajan nimi, hänen syntinsä j.n.e. täytettiin: —
"Herramme Jeesus Kristus armahtakoon sinua… ja päästäköön sinut kaikkein pyhimmän kärsimyksensä kautta. Minä, sen apostolisen vallan voimassa, joka on minulle uskottu, päästän sinut kaikista… ylitsekäymisistä, synneistä ja rikoksista, joita lienet tehnyt, vaikka kuinka suuret ja kauhiat ovat ja mitä laatua lienevätkään… Minä päästän sinut niistä vaivoista, joita sinun olisi kärsittävä kiirastulessa… Minä asetan sinut ennalleen kasteesi viattomuuteen ja puhtauteen, että kuolemanhetkellä vaivanpaikan portit ovat sinulta suljetut ja paratiisin portit ovat avoinna sinulle. Ja jos sinä elät kauvan, jatkuu tämä armo muuttumatta loppuun asti. Isän, pojan ja pyhän Hengen nimeen. Amen. Veli, Juhana Tetzel, asiamies, on omakätisesti allekirjoittanut tämän. — — —"
Miten tällä hetkellä lienee asianlaita, emme voi sanoa, mutta me tiedämme, että muutamia vuosia takaperin, oli painettuja synninpäästökirjeitä oheenliittyvine hintoineen kaupan, pöydillä, muutamissa suurissa roomalais-katolisissa kirkoissa Meksikossa ja Kuuballa.
"Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät"
— "Hävittää Korkeimman pyhiä".
Onko totta, että paavillisella matkimisvaltakunnalla oli valtaa ja käyttikö se sitä Jumalan totisesti vihkiytyneitä lapsia kohtaan ja voitti heidät — "hävitti heidät" pitkänä sortamis- eli musertamis-aikana, johon hebrealainen teksti viittaa? Me vastaamme: Kyllä; jokainen keino, jota saatettiin ajatella, käytettiin musertamaan ja tukahduttamaan totisen kristillisyyden henkeä (Joh. 8: 36; Gal. 5: 1; 2 Kor. 3: 17) ja asettamaan sen sijaan Antikristuksen hengen, opit ja muodot. Alussa se olikin vähemmin suoraa hyökkäystä uskollisia kohtaan, kuin pitkällistä, kestävää, musertavaa sortoa, joka erityisemmin kohdistui opettajiin, jotka tekivät vastarintaa; kuluttaen loppuun monen kärsivällisyyden jopa uskonkin. Tästä kestävästä tukahduttamisesta ja kiusaamisesta on meillä selvä esimerkki rippituolilaitoksessa, jonka kautta Antikristus ei ainoastaan ottanut selvää jokaisesta sanasta ja vastalauseesta tätä järjestelmää vastaan, joka oli lausuttu ripitettävän läsnäollessa, vaan myös uhaten tulevaisia rangastuksia, pakotti hänet tunnustamaan jokaisen oman ajatuksen ja katumaan jokaista tekoa, joka oli suunnattu tätä järjestelmää vastaan. Tämä laitos sai sitäpaitsi pian sellaista tukea maallisen vallan puolelta, että jokaista kirkkoa vastaan lausuttua vastaväitettä saatettiin pitää kavalluksena maallista valtaa vastaan, jota kannatettiin paavillisen valtuuden kautta.
Paavikunnan suurvallan alkuaikoina oli kansa kokonaisuudessaan joko kirkon nimijäseniä tahi pakanoita; ja kaikilta, jotka tunnustivat Kristusta, vaadittiin, että he seuraisivat niitä tapoja ja sääntöjä, joita vähitellen kohoutuva pappisvalta oli määrännyt. Kun eksytys, joka aina on ollut yleisempi kuin totuus, kerran oli korotettu vaikutusvaltaan ja voimaan, ajoi se totuutta takaa, julisti sen pannaan ja saattoi sen huonoon maineeseen, ja samoin kaikki ne, jotka sitä suosivat. Tämä oli aika, jolloin, niinkuin Ilmestyskirjassa kuvataan, totinen Seurakunta, (vaimo) pakeni erämaahan — yksinäisyyteen, (Ilm. 12: 6) — ollen hyljätty olento uskollisuutensa tähden totuutta ja Seurakunnan totista Herraa ja Päätä kohtaan. Tänä aikana, jolloin luopiot korotettiin ruhtinaiksi, saivat totiset, uskolliset pyhät kokea, mitä Herra oli sanonut, että heillä, ja kaikilla, jotka tahtoivat elää jumalisesti (tänä nykyisenä aikana) oli odotettavana vainoa. Anoppi oli miniää vastaan, isä poikaa ja veli veljeä vastaan ja ihmisen viholliset olivat usein hänen oma huonekuntansa. Saattaako ajatellakaan jotain, joka olisi enemmän omiaan hävittämään tahi musertamaan Korkeimman pyhiä kuin sellainen vuosisatoja jatkuva menettelytapa oli.
Saadaksemme käsitystä tämän vainon julmuudesta ja säälimättömyydestä, on meidän jälleen käännyttävä historian puoleen.
Kristittyjen vainot pakanallisen Rooman aikana eivät ole verrattavissa vainoihin paavillisen Rooman aikana. Niitä ei ollut niin monta, ne olivat enemmän rajotettuja laajuudeltaan eivätkä olleet niin kovin vaikeita. Aikasempien kristittyjen puolelta kerrotaan, että useimmat niistä esivaltahenkilöistä, jotka maakunnissa toimivat keisarin tahi senaatin valtuuttamina ja joiden käsissä oli valta elämän ja kuoleman yli, käyttäytyivät sivistyneiden ja hyvin kasvatettujen miesten lailla, jotka kunnioittivat oikeuden periaatteita. He kieltäytyivät usein epämiellyttävästä vainoamisesta, he epäsivät syytöksiä kristittyjä vastaan ylenkatseella (kuten Pilatus ja Herodes koettivat tehdä Herraamme nähden — Luuk. 23: 14—16, 20, 22; Matt. 27: 24) tahi esittivät syytetyille kristityille laillisia keinoja, joilla voisivat päästä asiasta. Useimmin, jos vaan oli mahdollista, käyttivät he valtaansa auttaakseen kristityitä kuin sortaakseen heitä; ja pakanalliset tuomioistuimet olivat usein heidän varmin pakopaikkansa juutalaisia syyttäjiänsä vastaan. [Katso Gibbon II. nid. siv. 31—33] Julma vaino ilkeämielisen hirmuvaltiaan, Neron, aikana, joka antoi polttaa muutamia kristittyjä, kääntääkseen yleisön epäluuloja itsestään, on pimeimpiä lehtiä pakanallisen Rooman historiassa. Mutta hänen uhrinsa olivat verrattain harvat. Pakanallisen vainon esineinä ei ollut yhteiskuntia, vaan yksityisiä ihmisiä. Nämäkin, johtavien edustajien vainoamiset eivät johtuneet mistään varmasta, kumoamattomasta päätöksestä hallituksen puolelta vastustaa kristinuskoa, vaan olivat ennemmin seurauksia hillittömistä, taikauskon aiheuttamista levottomuuksista kansan keskuudessa, jonka äänekkäitä vaatimuksia viranomaiset pitivät välttämättömänä totella rauhan ja järjestyksen hyväksi. Useita esimerkkejä tästä tulee esille sekä apostoli Paavalin, että toisien apostolien elämän juoksussa. — Katso Apt. 19: 35—41; 25: 24—27; 26: 2, 3, 28. Laajimmatkin vainot roomalaisien keisarien aikana eivät kestäneet kauvan, paitsi Diokletianuksen aikainen, joka kesti vaihtuvalla kiivaudella kymmenen vuotta. Näiden vainojen välillä oli usein pitkät ajat rauhaa ja lepoa. Keisarien aikana ei kristinuskoa, vaikka olikin vainojen ahdistama, kokonaan hävitetty, vaan saattoi se, niinkuin olemme nähneet, iloita suuresta edistymisestä.
Miten erilaiset olivatkaan paavikunnan vainot, jotka eivät ainoastaan käyneet käsiksi etevimpiin vastustajien joukosta, vaan heihin kaikkiin, ja jonka vainot eivät kestäneet ainoastaan muutamia kuukausia, vaan taukoamatta! Se, mikä pakanallisien keisarien aikana oli ollut ohimenevän vihan tahi raivon purkausta, järjestettiin paavien aikana säännölliseksi järjestelmäksi, jota uskonvimma ja vehkeilevä kunnianhimo elähdytti — ja saatanallinen uutteruus, tarmo ja julmuus innostutti, joka ei löydä vertojaan ihmiskunnan historiassa. Luopunut seurakunta pani pois hengen miekan ja tarttui valtion käsivarteen ja käänsi sen lihalliset aseet säälimättömällä raivolla jokaista heikompaa vastustajaa kohti, joka oli sen kunnianhimon tiellä; sen liehakoidessa, imarrellessa ja pettäissä niitä, joilla oli valta, kunnes se voitti heidän suosionsa ja luottamuksensa ja anasti heidän paikkansa ja valtuutensa.
Sekä pakanuus että kerettiläisyys joutuivat silloin vainon esineiksi — etenkin viimeksi mainittu. N.k. kristillinen papisto, sanoo Edgar, "tulkitsi väärällä tavalla juutalaisen perimätiedon lakeja ja juutalaisen historian tapahtumia, herättääkseen epäkristillisellä ja halpamaisella tavalla vainon pahan hengettären kreikkalaisen ja roomalaisen (pakanallisen) taikauskon jäännöstä vastaan.
"He repivät alas monijumalisuuden vanhan rakennuksen ja käyttivät sen tulot kirkon, valtion ja sotilaskunnan hyväksi… Pakanuus karkotettiin roomalaiselta alueelta… Pakko astui ylipäänsä vakaumuksen sijaan ja kauhu evankeliumin sijaan. Oikein hävettää lukea eräästä Symnachuksesta ja Libaniuksesta, noista kahdesta pakanallisesta puhujasta, miten he kehottavat puhumaan järjelle ja käyttämään todistelua uskontoa levittäessä, kun taas eräs Teodosius ja eräs Ambrosius, kristillinen keisari ja kristillinen piispa, vaativat väkivaltaa ja pakottamista."
Kun Konstantinista tuli Rooman yksinvaltias, oli hän halukas suvaitsemaan kaikkia uskontoja, niinkuin näkyy Mediolanumin kokouksen kuuluisasta julistuskirjasta, joka myönsi uskonnonvapauden jokaiselle yksityiselle henkilölle Rooman valtakunnassa. Kristillisen Seurakunnan, joka niin kauvan oli ikävöinyt vapautta edellisien vainojen aikana, olisi luullut tervehtivän sellaista askelta ilolla, mutta niin ei ollut asianlaita. Kristinuskon oikea henki oli mennyttä, ja kirkon päämäärä oli nyt niin pian kuin mahdollista korottautua tukahuttamalla jokaisen vapauden kipinän ja saattamalla kaikki allensa. Siten, sanoo Gibbon [II. nid. siv. 236], "onnistui hänen [Konstantinin] hengellisten palvelijain pian vähentää esivaltahenkilön puolueettomuuden ja herättää proselyytin innon… ja hän sammutti rauhan ja suvaitsevaisuuden toivon sillä hetkellä kun hän kokosi kolmesataa piispaa palatsin muurien sisälle." Keisaria houkuteltiin julistamaan, että ne, jotka asettuivat tämän hengellisen kunnan mielipiteitä vastaan uskonasioissa, saisivat valmistautua kiireelliseen maanpakoon. Ja heidän päätöksillään selitettiin olevan jumalallinen valta. Suvaitsemattomuuden henki kasvoi katkeraksi ja säälimättömäksi vainoksi. Konstantin antoi ulos kaksi rangastuslakia kerettiläisyyttä vastaan, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat hänen seuraajansa — Valentinianus, Gratianus, Theodosius, Arkadius ja Honorius. Theodosius julkaisi viisitoista, Arkadius kaksitoista ja Honorius kokonaista kahdeksantoista tällaista asetusta. Nämä ovat otetut theodosianiseen ja justinianiseen lakikokoelmaan, papillisille ja keisarillisille laatijoille häpeäksi.
Se, mitä Antikristus suvaitsi kutsua kerettiläisyydeksi (jossa oli paljon totuutta ja oikeaa, joka koetti säilyttää jalansijaa) luettiin epäuskoa pahemmaksi, ja molempia vastustivat kuninkaat, keisarit ja jumaluusoppineet; ja inkvisitioni vainosi molempia, etenkin ensin mainittua. Kun noin kahdennentoista vuosisadan alussa tieteiden elpyminen alkoi, ja ihmiset alkoivat herätä "pimeiden aikojen" unesta ja rauhattomista unista, tunsivat ne, joiden mielistä totuus ei vielä kokonaan ollut häipynyt, kehotusta toimintaan, ja totuuden lippu korotettiin vastustamaan Antikristuksen karkeampia eksytyksi. Silloinpa Antikristuksen vainoamishenki heräsi raivoisaan toimintaan musertaakseen vastustuksen.
Kuninkaat ja ruhtinaat, jotka pelkäsivät valtaistuintensa turvallisuutta, jos he jollain tavalla olivat joutuneet paavin epäsuosioon, ja joiden valtakunnat saatettiin panna pelätyn pannaanjulistuksen alaisiksi, jos he taikka heidän kansansa kieltäytyivät ehdottomasti tottelemasta paavin käskyjä, saivat valalla vannoa juurineen hävittävänsä kristillisyyden ja kehotettiin heitä puhdistamaan maanäärensä kerettiläisestä väärennyksestä tiluksiensa kadottamisen uhalla; ja ne aatelismiehet, jotka laimiinlöivät antaa apuansa vainoamiseen, kadottivat sen kautta läänityksensä. Kuninkaat ja ruhtinaat eivät sentähden vitkastelleet totellessansa paavikunnan käskyjä, ja aatelismiehet ja heidän seuralaisensa olivat heidän käytettävinänsä, valmiina auttamaan hävittämistyössä.
Ennen tätä heräämistäkin, jo vuonna 630, pakotti Toledon kirkolliskokous Espanjan kuninkaan valtaistuimelle noustessaan vannomaan, ettei hän tule suvaitsemaan minkäänlaisia kerettiläisiä alamaisia Espanjan maanäärissä; ja selitti, että se hallitsija, joka rikkoisi sellaisen valan olisi "kirottu ijankaikkisen Jumalan kasvoin edessä ja tulisi polttoaineeksi ijankaikkiselle tulelle." Mutta sellaisten vaatimusten kauhea sisältö nähtiin täydellisemmin, kun herääminen alkoi, ja Antikristus oli saavuttanut valtansa huipun.
Oxfordin neuvosto jätti vuonna 1160 erään valdensisiirtolaisseurueen, joka oli matkustanut Gascognesta Englantiin, maalliselle vallalle rangastavaksi. Kuningas Henrik II antoi senjohdosta julkisesti piestä heitä, miehiä ja naisia, polttaa merkin heidän poskeensa tulikuumalla raudalla, ja ajaa heidät puoli-alastomina ulos kaupungista keskellä talvea; eikä kukaan saanut osottaa heille sääliväisyyttä tahi tehdä heille pienintäkään palvelusta.
Fredrik, Saksan keisari, tuomitsi vuonna 1224 kaikenlaisia kerettiläisiä elävinä roviolla poltettaviksi, heidän omaisuutensa menetetyksi, ja heidän jälkeentulevaisensa, jos eivät tulisi vainoojiksi, kunniattomiksi. Ludvig, Ranskan kuningas, antoi vuonna 1228 ulos lakeja kerettiläisyyden hävittämisestä, ja ne pantiin ankaruudella täytäntöön. Hän pakotti Raimondia, Toulousen kreiviä, alkamaan hävityssotaa kerettiläisiä vastaan alueellaan, eikä siinä saisi sääliä ystävää tahi aatelismiestäkään.
Sen vallan ensimäinen anastus, joka asteettain kehittyi paavikuntajärjestelmäksi, tapasi vastustusta; mutta tämä vastustus tuli ainoastaan muutamien harvojen uskollisten puolelta, joilla oli hyvin vähän vaikutusvaltaa siihen maailmallismieliseen, kaikkinielevään hyökyaaltoon nähden, joka syöksyi seurakunnan yli. Muutamat, kun he huomasivat eksytyksen, vetäytyivät kaikessa hiljaisuudessa luopumisesta palvellakseen Jumalaa omantuntonsa mukaisesti, vainonkin uhalla. Erityisesti huomattavat näistä olivat muutamat, joita jälestä päin nimitettiin valdenseiksi, albigenseiksi, wykliffilaisiksi ja hugenoteiksi. Näillä oli, vaikka saivat eri nimiä, niin paljon kuin voimme arvostella, yhteinen alkuperä ja yhteinen usko. "Valdensianismi", sanoo Rainerous (3: 4), huomattu inkvisiittori kolmannellatoista vuosisadalla, "on vanhin kerettiläisyys; ja on muutamien luulojen mukaan ollut olemassa aina [paavi] Sylvesterin päivistä asti, ja toisien mukaan apostolien päivistä asti." Sylvester oli paavina, kun Konstantin oli keisarina ja tunnustautui kristinuskoon; ja siten näemme, ettei totuus ole ollut ilman edustajia, aina alusta aikain; ja vaikka olivatkin halpoja ja vähäpätöisiä, asettuivat he rohkeasti vastustamaan paavikuntaa, ja paavilaisia oppeja kiirastulesta, kuvien palveluksesta, pyhimyksien rukoilemisesta, Neitsyt Marian palvelemisesta, kuolleiden edestä rukoilemisesta, transsubstantiationista (leivän ja viinin muuttumisesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi), pappien naimattomuudesta, synninpäästöstä, messuista j.n.e. hyljäten pyhiinvaellukset, juhlat, pyhän savun polttamisen, hautaamisen vihittyyn maahan, vihkiveden käytön, papillisen puvun, munkkilaitoksen y.m. ja pitivät kiinni siitä, että oli omistettava pyhän Raamatun oppi roomalaisen kirkon perimätietojen ja vaatimuksien sijasta. He katsoivat paavin olevan kaikkien eksytyksien lähteen ja väittivät, että syntien anteeksiantamista saadaan ainoastaan Jeesuksen ansion kautta.
Näiden ihmisten usko ja teot olivat askel uskonpuhdistukseen päin ja eksytyksien vastustamista aikoja ennen Lutherin päiviä; ja heitä ja muita, jotka vastustivat katolilaisuutta, ajettiin takaa, vihattiin, ja paavin tiedustelijat vainosivat heitä raivolla, joka ei tietänyt minkäänlaisesta armahtavaisuudesta. Lukuisimmat protestantit, jotka vastustivat paavikuntaa, olivat valdensit ja albigensit; ja kun tieteellinen herääminen kolmannellatoista vuosisadalla tuli, loisti totuus esille pääasiallisesti näiden joukosta, vaikka se heijastui ja lausuttiin selvemmin Wykliffen, Hussin, Lutherin ja muiden kautta. Ja heidän oppinsa, joita koruttomuus, siveellisyys ja yksinkertaisuus kannattivat, loistivat sitä kirkkaammalla valolla silloista korotettua paavikunnan suurenmoista ylpeyttä ja huutavaa epäsiveellisyyttä vastaan.
Juuri silloin paavit, kirkolliskokoukset, jumaluusoppineet, kuninkaat, ristiretkeilijät ja inkvisiittorit yhdistivät perkeleellisen voimansa hävittääkseen jokaisen vastustajan ja sammuttaakseen sarastavaa valoa. Paavi Innosentius III lähetti ensin lähetyssaarnaajia niihin piireihin, joissa alhigensien opit olivat voittaneet jalansijaa, saarnaamaan roomalaista oppia, tekemään ihmetöitä j.n.e. mutta kun hän huomasi nämä ponnistukset turhiksi, julisti hän ristiretken heitä vastaan ja tarjosi kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa siihen, anteeksiannon kaikista synneistä ja matkapassin suoraan taivaaseen, tarvitsematta kulkea tietä kiirastulen kautta. Täysin uskoen, että paavilla oli valta antaa luvattuja palkintoja, kokountui puoli miljoonaa miestä Ranskasta, Saksasta ja Italiasta — ristin lipun ympärille katolisuuden puollustukseksi ja kerettiläisyyden hävittämiseksi. Nyt seurasi sotien ja piirityksien sarja, jota kesti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Beziers'in kaupunki voitettiin väkirynnäköllä vuonna 1209, ja asujamet, luvultaan kuusikymmentätuhatta, tapettiin ikään tai sukupuoleen katsomatta miekalla, useiden historiankirjottajain kertomusten mukaan. Niiden veri, jotka pakenivat kirkkoihin ja jotka pyhät ristiritarit siellä murhasivat, juoksi alttarien ympärillä ja tulvi kaduilla.
Vuonna 1211 piiritettiin Lavaur. Maaherra ripustettiin hirsipuuhun, ja hänen puolisonsa heitettiin kaivoon ja ruhjottiin kivillä. Asukkaat tapettiin ilman erotusta; neljäsataa poltettiin elävinä. Languedocin kukoistava maakunta hävitettiin, sen kaupungit poltettiin ja sen asujamet laastiin pois tulella ja miekalla. Satatuhatta albigensia lasketaan kaatuneen yhtenä päivänä; ja heidän ruumiinsa pantiin kokoihin ja poltettiin.
Kaikki nämä kauheat verityöt ja häpeällisyydet toimitettiin uskonnon nimessä; Jumalan ja kirkon kunniaksi, kuten julkisesti selitettiin, mutta todellisuudessa ylläpitääkseen Antikristusta, joka istui Jumalan temppelissä [seurakunnassa] ja näytti olevansa Jumala — mahtava henkilö — joka kykeni voittamaan ja tuhoamaan vihollisensa. Papisto kiitti Jumalaa hävitystyöstä, ja kiitoslaulu Jumalalle Lavaurin ihanasta voitosta sepitettiin ja laulettiin. Beziersin kauheaa verilöylyä pidettiin taivaan näkyväisenä tuomiona albigenssilaisten kerettiläisyydestä. Ristiretken osaa-ottajat olivat aamulla jumalanpalveluksessa, ja viettivät lopun osaa päivästä Langnedocin hävittämisessä ja sen asujainten murhaamisessa.
On kumminkin muistettava, että näitä julkisia ristiretkiä albigenssejä ja valdensseja vastaan tehtiin ainoastaan koska n.k. "kerettiläisyys" oli voittanut vahvan jalansijan näiden yhdyskuntien melkoisissa osissa. Olisi suuri erehdys otaksua, että ristiretket olivat ainoat vainot; tuo äänetön, alituinen yksityisten musertaminen, jota yhteenlaskettuna saatettaisiin laskea tuhansissa, koko paavikunnan laajalla alueella, jatkui tasaisesti — hävittäen Korkeimman pyhiä.
Kaarlo V Saksan keisari ja Espanjan ja Alamaitten Kuningas, vainosi uskonpuhdistuksen ystäviä kaikkialla laajassa valtakunnassansa. Worms'in valtiopäivien tukemana julisti hän Lutherin ja hänen puoltajansa ja hänen kirjansa pannaan; ja tuomitsi kaikki, jotka auttaisivat Lutheria tahi lukisivat hänen kirjojansa, menettämään omaisuutensa, valtion pannaan ja maankavallusrangastukseen. Alankomailla olivat ne, jotka yhtyivät Lutheriin, mestattavat ja naiset elävinä haudattavat tahi, jos olivat uppiniskaisia, roviolla poltettavat. Vaikka tämä summittainen laki keskeytettiin, jatkui kumminkin kuolemantyö kaikissa kauheissa muodoissaan. Alban herttua kehui mestanneensa 18,000 protestanttia kuudessa viikossa. Paolo laskee ne, jotka Alankomailla mestattiin uskonsa tähden 50,000:ksi; ja Grotius ilmottaa belgialaisten marttyyrien luvun olleen 100,000. Kaarlo kehotti kuolinvuoteellaan ollessaan poikaansa Filip II jatkamaan ja päättämään hänen alkamaa työtänsä: kerettiläisten vainoamista ja hävittämistä — jota neuvoa Filip ei ollut hidas seuraamaan. Hän yllytti ja lietsoi raivolla vainoamishenkeä ja lähetti protestantteja erotuksetta tahi armotta liekkeihin.
Ranskan kuninkaat Frans ja Henrik seurasivat Kaarlon ja Filipin esimerkkiä innossaan katolilaisuuden hyväksi ja kerettiläisten hävittämiseksi. Verilöylyt Merindol'issa, Orange'ssa ja Parisissa ovat voimakkaita esimerkkejä heidän innostaan Antikristuksen asialle. Verilöylyn toimittaminen Merindol'issa, jonka Ranskan kuningas suunnitteli ja ranskalainen parlamentti hyväksyi — uskottiin sen presidentille, Oppeda'lle suoritettavaksi. Valtakirjansa nojalla sai presidentti tappaa kansan, polttaa kaupungit, hajottaa maahan valdensilaisten linnotuksia, joita asui suuret määrät tällä seudulla. Roomalaiskatolilaiset historiankirjottajat myöntävät, että tämän valtakirjan nojalla tuhansia, miehiä, naisia, lapsia surmattiin, kaksikymmentäneljä kaupunkia hajotettiin raunioiksi, ja maa jäi autioksi ja hävitetyksi. Miehiä, naisia ja lapsia pakeni metsiin ja vuorille löytääkseen sieltä turvaa. Heitä ajettiin takaa ja tapettiin miekalla. Monia, jotka jäivät kaupunkeihin, tapasi sama tahi vielä vaikeampi kohtalo. Viisisataa naista viskattiin erääseen latoon, joka sytytettiin, ja kun muutamat heistä hyppäsivät ulos akkuna-aukoista, otettiin heidät vastaan peitsenkärjillä. Naisia raiskattiin ja lapsia murhattiin vanhempiensa nähden, heidän voimatta mitään tehdä suojellakseen niitä. Muutamia syöstiin alas jyrkänteiltä ja toisia kuljetettiin alastomina katuja pitkin.
Verilöyly Orange'ssa vuonna 1562 oli samanlainen kuin Merindol'issa ja katolilaiset historiankirjottajat kuvaavat sitä hyvin tarkasti. Paavi Pius IV:n lähettämä italialainen sotajoukko määrättiin surmaamaan miehiä, naisia ja lapsia; ja käskyä noudatettiin kauhealla julmuudella. Aseettomat kerettiläiset tapettiin miekoilla, syöstiin alas kallioilta, heitettiin koukkujen ja tikarien terille, hirtettiin, paistettiin hiljaisella tulella, ja annettiin alttiiksi kaikenlaiselle häpeälle ja kiduttamiselle.
Pariisin verilöyly Pyhän Bartholomeuksen päivänä, elokuun 24 päivänä 1572 oli julmuudessaan samanlainen kuin Merindol'in ja Orange'n, mutta se oli suurempi ja laajempi. Tätäkin verilöylyä ovat katolilaiset historiankirjottajat kuvanneet, joista eräs, Thuanus, mainitsee sitä "rajuna julmuutena, johon ei löydy vertaa koko entisenä aikana." Myrskykellon soiminen keskiyön aikana elokuun 23 päivänä oli hävitystyön ilmotusmerkki, ja kauhistuttavat näytökset Merindol'issa ja Orange'ssa uudistettiin jälleen vihattuja hugenotteja vastaan. Seitsemän päivää kesti kuolemankarnevaali; veri tulvaili kaupungissa; surmatut pinottiin linnanpihalle, ja kuningas ja kuningatar katselivat niitä suurimmalla mielihyvällä. Amiraali Colignyn ruumista kuljetettiin pitkin katuja, ja Seine-joki oli täynnä uivia kuolleita ruumiita. Tiedonannot kuolleiden luvusta vaihtelevat 5,000:sta 10,000:teen. Hävitys ei rajottunut ainoastaan Parisiin, vaan levisi laajalle ympäri Ranskan valtiota. Päivää ennen oli erityisiä sanansaattajia lähetetty joka taholle käskemään yleisen verilöylyn toimeenpanemista hugenotteja vastaan. Samoja kohtauksia sattui siis melkein kaikissa maakunnissa, ja kuolleiden luku arvostellaan 25,000:sta 70,000:teen.
Näistä kauheista verinäytelmistä oli Antikristukselle mitä suurin tyydytys. Paavi ja hänen hovinsa olivat haltioissaan riemusta katolilaisuuden voitosta valdensilaisuudesta Merendol'issa, ja jumalaton Oppeda sai nimen "uskon puollustaja ja kristinuskon sankari." Ranskan kuningas saapui messuun ja toimitti siellä juhlallisen kiitoksen voitosta ja hugenottien mestaamisesta Pariisissa. Tämä väkivaltasurma, jonka ranskan kuningas, parlamentti ja roomalaiskatoliset alamaiset hyväksyivät, tapahtui luultavasti paavin ja paavillisen pappisvallan suoranaisesta kehotuksesta. Että he suuressa määrässä ainakin hyväksyivät sen ilmenee siitä, että uutinen otettiin vastaan suurella riemulla Paavilaisessa hovissa. Paavi Gregorius XIII meni suuressa juhlakulkueessa Pyhän Ludvigin kirkkoon kantamaan Jumalalle kiitosta ihmeellisestä voitosta. Hän julisti samassa riemuvuoden ja lähetti lähettilään Ranskan hoviin, joka paavin nimessä ylisteli "sitä urostyötä, jota kauvan oli ajateltu ja onnellisesti oli suoritettu uskonnon hyväksi." Kuningas lyötti muistorahan verilöylyn muistoksi, jossa oli kirjotus: "Pietas execitavit justitiam" — Hurskaus herätti oikeuden.
Muistoraha tapahtuman muistoksi lyötiin myös paavillisessa rahapajassa paavin käskystä. Eräs näistä on näytteillä Memorial Hall'issa Filadelfiassa. Sen toisella puolella on korkokuva paavista, ja seuraava kirjotus lyhennettynä: "Gregorius XIII, Pontifex Maximus Anno 1" — ensimäinen hänen paavinvaltansa vuosi, s.o. 1572. Toisella puolella on kuvattuna hävityksen enkeli, jonka vasemmassa kädessä on risti ja oikeassa kädessä miekka, ja sen edessä näkyy joukko maahan kaadettuja hugenotteja ja pakenevia miehiä, naisia ja lapsia, joiden kasvot ja ruumiin asennot ilmasevat kauhua ja epätoivoa. Sen alla ovat sanat "Ugonottorum Strages 1572" — jotka merkitsevät "Hugenottien surmaaminen 1572."
Pärttylinpäiväyötä kuvaava taulu ripustettiin Vatikaaniin. Sen yläpuolella oli koriste, johon latinaksi oli kirjotettu sanat, jotka merkitsivät: "Paavi hyväksyy Colignyn kohtalon." Coligny oli eräs hugenottien etevä johtaja ja ensimäisiä niistä, jotka kaatuivat. Kun hän oli surmattu, erotettiin pää ruumiista, ja lähetettiin kuningattarelle (joka antoi palsamoida sen ja lähetti sen voitonmerkkinä Roomaan), roskaväen laahatessa hänen ruumistaan pitkin Parisin katuja. Kuningasta kohtasi sen jälkeen katumuksen kauhut, joista hän ei toipunut milloinkaan. On kirjoitettu muistiin, että hän sanoi uskotulle lääkärilleen: "Minä en tiedä, mitä minulle on tapahtunut, mutta minun sieluani ja ruumistani värisyttää ikäänkuin olisin kuumeessa. Jokainen silmänräpäys, valvoessani tai nukkuessani, olen näkevinäni silvottuja ruumiita näyttäytyvän minulle kauhistuttavilla, veren peittämillä kasvoilla." Hän kuoli kauheassa tuskassa, verisen hien peittämänä. Vuonna 1641 julisti Antikristus "uskonnollisen uskonsodan" Irlannissa ja kehotti väestöä väkivallalla surmaamaan protestantteja kaikilla, heidän vallassaan olevilla tavoilla. Hurmaantunut kansa kuunteli käskyä niinkuin Jumalan ääntä, eivätkä hidastelleet toimittaa tehtäväänsä. Protestanttista verta juoksi koko Irlannissa, taloja poltettiin poroksi, kaupunkeja ja kyliä hävitettiin melkein kokonaan. Muutamia pakotettiin murhaamaan omia sukulaisiansa ja sitte päättämään omat päivänsä, — ja viimeset sanat, jotka tulivat heidän korviinsa, olivat pappien vakuutukset, että heidän kuolinhätänsä oli ainoastaan alkua ijankaikkisiin tuskiin. Tuhansittain kuoli viluun ja nälkään koettaissaan paeta muihin maihin. Cavan'in kreivikunnassa oli tie kahdentoista eng.. peninkulman pituudelta kauttaaltaan tahrattu haavotettujen pakolaisten verisillä jäljillä; hurjasti takaa-ajetut vanhemmat jättivät paetessaan kuusikymmentä lasta, ja selitettiin, että jos joku jollain tavalla auttaisi näitä pieniä, haudattaisiin heidät niiden rinnalle. Seitsemäntoista aika-ihmistä haudattiin elävänä Fermaugh'ssa ja seitsemänkymmentäkaksi Kilkenny'ssa. Yksistään Ulsterin maakunnassa tuli 154,000 protestanttia joko surmatuksi tahi Irlannista karkotetuksi.
O'Niel, Irlannin pääpiispa, nimittää tätä "pyhäksi ja oikeudenmukaiseksi sodaksi", ja paavi (Urbanus VIII) antoi ulos erään käskykirjeen, päivätty toukokuussa vuonna 1643, jonka kautta hän takasi "täydellisen ja ehdottoman synninpäästön" kaikille niille, "jotka ritarillisesti ottivat osaa kerettiläisen tartunnan ruttotautihapatuksen hävittämisessä juuriaan myöten."
Inkvisitioni tahi "pyhä virka".
Dominikukselle, inkvisitionin johtavalle hengelle luetaan kunnia tämän helvetillisen laitoksen keksimisestä, vaikkakin Benediktus, joka haluaa antaa Pyhälle Dominikukselle sen kunnian (?) että hän oli ollut ensimäinen pää-inkvisaattori, on epävarma kummassako tämä aate ensin heräsi, itse paavi Innosentiuksessako tahi Pyhässä Dominikuksessako. Paavi Innosentius III alkoi sitä ensin toteuttaa vuonna 1204.
Pyhä Dominikus oli hirviö ilman minkäänlaista sääliväisyyden tunnetta, jonka suurimpana huvituksena näytti olevan onnettomien tuskat. Ristiretkellä albigenssejä vastaan johti ja kehotti hän risti kädessä pyhiä sotilaita murhaamaan ja hävittämään. Inkvisitioni, tahi "pyhä virka" on nykypäivänä roomalaiskatolisen kirkon oikeuslaitos, joka ottaa selvää, estää ja rankasee kerettiläisyyttä ja muita rikoksia, jotka kohdistuvat Rooman kirkkoon. [The Chair of St. Peter, Siv. 589.] Mutta Dominikuksen aikana ei sillä ollut laillista oikeuslaitosta, eivätkä kidutusaseetkaan olleet päässeet siihen täydellisyyteen, jonka ne sittemmin saavuttivat. Dominikus keksi kyllä ilman sellaisia koneitakin keinoja vääntääkseen niveliä sijoiltaan, raadellakseen hermoja ja haavottaakseen uhriensa jäseniä, sekä polttaakseen paalussa niitä, joiden vakaumusta mikään muu ei ollut järkyttänyt, ja jotka eivät tahtoneet luopua uskostaan ja vapaudestaan.
Paavi Innosentiuksen valtuuttamana rankasemaan omaisuuden takavarikkoon ottamisella, maanpaolla ja kuolemalla niitä kerettiläisiä, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan hänen evankeliumiaan, yllytti Dominikus maallisia viranomaisia ja alempaa kansaa surmaamaan kerettiläisiä valdenssejä; yhdessä ainoassa tilaisuudessa jätti hän satakahdeksankymmentä albigenssiä liekkeihin. Sellaisesta uskollisuudesta Antikristuksen palveluksessa hänet korotettiin pyhimykseksi, ja roomalaiskatolilaiset palvelevat ja rukoilevat häntä vielä tänäkin päivänä. Roomalainen breviario (eräänlainen rukouskirja) kiittelee, Dominikuksesta puhuen, "hänen ansioitaan ja oppejaan, jotka valistivat kirkkoa, hänen nerokkaisuuttaan ja hänen kunnollisuuttaan kukistaessaan toulousilaiset kerettiläiset, ja monia hänen ihmetöitään, joihin kuului kuolleidenkin herättäminen." Roomalainen missali tai messukäsikirja (joka käsittelee Herran ehtoollisen jakamiseen yhdistetyn jumalanpalveluksen) ylistelee hänen ansioitaan ja rukoilee aineellista apua hänen välityksensä kautta. Tällä tavalla Antikristus yhä vielä kunnioittaa ja pitää arvossa uskollisia urhojaan.
Olisi aivan mahdotonta lyhykäisesti antaa lähimaistakaan käsitystä inkvisitionin kauhuista tai siitä hirveästä pelosta, jota kansalla oli sitä kohtaan. Niitä, jotka eivät äänekkäästi ylistelleet Antikristusta tahi, jotka uskalsivat tehdä huomautuksen hänen tapojaan vastaan, epäiltiin kerettiläisyydestä. Sellaisia saatettiin, ilman että heille siitä mitään edeltäkäsin ilmotettiin ja ilman minkäänlaista mahdollisuutta avunsaantiin lain puolelta panna vankilaan rajattomaksi ajaksi, kunnes sopiva tilaisuus tutkimusta varten tuli — jolloin sekä syyttäjä että syytös olivat heille usein yhtä tuntemattomat. Näiden tutkimuksien käsittely tapahtui salaisesti; ja kidutusta käytettiin usein tunnustusten pakottamiseen. Ne kidutuskeinot, joita käytettiin, olivat melkein kaikki liian julmia, että niitä olisi mahdollista uskoa tosiksi tänä vapaana aikana ja tässä vapaassa maassa; kumminkin on todistuksia, jotka vahvistavat näiden todellisuuden, joita eivät edes katolilaisetkaan historiankirjottajat saata kieltää; ja kun turhaan koettavat puolustella niitä, antavat ne ainoastaan siten vahvistuksen todistuksille. Kidutuskoneet, inkvisitionin jäännökset, joita vielä on tallella, tekisivät kieltämisen turhaksi. "Pyhä virasto" käytti lääkärejäkin valvomassa kidutusta ja lakkauttamaan sen, jos näytti luultavalta, että kuolema tekisi lopun kärsimyksistä. Uhrin sallittiin osaksi toipua, että kidutusta saatettaisiin jatkaa toisen, jopa kolmannenkin kerran. Tämä kidutus ei aina ollut rangastusta kerettiläisrikoksista; sen tarkotuksena oli ylipäänsä pakottaa syytettyjä tunnustamaan, peruuttamaan tahi kietomaan muita, aina asianhaarojen mukaan.
Aina nykyiseen vuosisataan asti, sen jälkeen kun inkvisitioni oli kadottanut paljon kauhuistansa, oli se vielä hirmuinen. Napoleonin sotien kuvaaja mainitsee, kertoessansa kuinka hänen sotajoukkonsa vallottivat Toledon, ja miten silloin inkvisitionivankila avattiin sattumalta, seuraavaa:
"Haudat näyttivät avautuvan ja kalpeita haamumaisia olentoja astui esille kopeistaan joista virtasi ulos haudan haju. Tuuheat, rinnalle riippuvat parrat ja kynnet, jotka olivat kasvaneet, kunnes olivat linnun kynsien tapasia, rumensivat luurankoja, joiden rinnat ensi kerran moniin vuosiin vaivalla hengittivät raitista ilmaa. Monet heistä olivat muuttuneet raajarikkoisiksi, eteenpäin painunein päin ja käsivarret ja kädet riippuen jäykkinä ja voimattomina. He olivat olleet suljettuina luoliin, jotka olivat niin matalat, etteivät voineet seisoa suorina; ja kaikesta siitä hoidosta huolimatta, jota (kenttä-) lääkärit heille omistivat, kuolivat monet heistä samana päivänä. Seuraavana päivänä tutki kenraali Lasalle huolellisesti paikan useiden esikuntaupseeriensa seuraamana. Kidutus-aseiden luku oli saanut tappotantereesenkin tottuneet miehet kauhusta värisemään.
"Maanalaisen holvin eräässä sivusyvennyksessä, joka oli yksityisen tutkintosalin vieressä, seisoi eräs munkkien valmistama puukuva esittäen neitsyt Mariaa. Kullattu sädekehä ympäröi hänen päätään, ja oikeassa kädessä oli hänellä lippu. Ensi silmäyksellä näytti kaikista epäilyttävältä, että hänellä, silkkihameesta huolimatta, joka laskeutui hänen olkapäiltään syviin laajoihin poimuihin, oli jonkunmoinen rintahaarniska. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin, että etupuoli ruumista oli täynnä erittäin teräviä nauloja ja pieniä, kapeita veitsenteriä, molempien lajien kärjet käännettyinä katsojiin päin. Käsivarsissa ja käsissä oli niveliä, ja koneisto väliseinän takana pani kuvan liikkeeseen. Eräs inkvisitionin palvelijoista pakotettiin kenraalin käskystä panemaan koneen, niinkuin hän sitä kutsui, käymään. Kun kuva ojensi käsivartensa, ikäänkuin hellästi painaakseen jonkun sydäntään kohti, annettiin erään puolalaisen grenadöörin täyteläisen laukun palvella elävän uhrin sijasta. Kuva syleili sitä lujemmin ja lujemmin ja kun mies jälleen käskystä antoi kuvan hellittää käsivartensa ja asettua entiseen asentoonsa, oli laukku kahden tai kolmen tuuman syvyydeltä läpipistetty ja jäi riippumaan nauloihin ja veitsenteriin."
Kaikenlaatuisia "venytyslaitteita" keksittiin ja käytettiin kidutuskeinoina. Erästä yksinkertaisimpaa tapaa selitetään seuraavasti: Kun uhrilta oli riisuttu kaikki vaatteet, sidottiin käsivarret selän taakse kovalla nuoralla, josta hänet sitte nostolaitteen avulla nostettiin ylös, niin etteivät hänen jalkansa, joihin oli kiinnitetty painoja, tavanneet lattiaan. Onneton laskettiin monet kerrat alas, ja vedettiin jälleen äkillisellä nykäyksellä ylös, jonka kautta hänen käsivartensa ja jalkansa vääntyivät sijoiltaan, nuoran, jolla hän oli ripustettu, leikatessa syvälle hänen värisevään lihaansa, aina luihin asti. Eräs muisto sellaisista Kristuksen nimessä tehdyistä kauheuksista tuli äskettäin yleisön tietoon. Erään raamattuseuran painohuoneusto Roomassa alkoi tulla liian ahtaaksi, jonka vuoksi vuokrattiin suuri huone läheltä Vatikaania. Iso ja omituinen rengas katossa veti huomion puoleensa ja tutkimuksien kautta kävi ilmi, että se huone, jossa nyt painetaan Raamattua — "hengen miekkaa, joka on Jumalan Sana", jonka kautta Antikristus jo on tehty "voimattomaksi" sortamaan ja hävittämään pyhiä — on juuri sama huone, jota inkvisitioni käytti kidutushuoneena; rengasta katossa oli nähtävästi käytetty venyttämään monta suukapulalla varustettua vankiraukkaa.
Ne, joita oli havaittu kerettiläisiksi, tuomittiin usein niin kutsuttuun "uskonnonpannaan." Kirkollinen hallitus jätti tuomitun maalliselle vallalle, papiston teeskennellessä armahtavaisuutta, rukoillen maistraattia osottamaan laupeutta syytettyä kohtaan, ja ristiä kohottaen vannottivat uhria peruuttamaan ja pelastamaan nykyisen ja tulevan elämänsä. Maistraatin henkilökunta näytteli hyvin osaansa eivätkä osottaneet minkäänlaista armahtavaisuutta, paitsi sellaisia kohtaan, jotka peruuttivat; he voittivat sillä tavalla arvonimet "uskon puollustaja", "kerettiläisten hävittäjä" ja niitä seuraavat siunaukset. Tuomittu "kerettilänen" talutettiin, puettuna keltaseen nuttuun, joka oli kirjavaksi kirjaeltu koirien, käärmeiden, liekkien ja perkeleiden kuvilla, mestauspaikalle, sidottiin paaluun ja jätettiin liekeille alttiiksi. Torquemada, toinen pääinkvisiittori, oli huomattava esimerkki Antikristuksen hengestä. Roomalaiskatoliset kirjailijat myöntävät, että hän poltatti kymmenentuhatta kaksisataakaksikymmentä (10,220) henkilöä, miehiä ja naisia, elävältä. Llorente, joka kolmen vuoden aikana oli inkvisitionin pääsihteerinä, ja jonka käytettävänä siis oli asiakirjalliset todistukset, osottaa vuonna 1817 julkasemassaan selostuksessa (4 nidettä), että vuosien 1481 ja 1808 välillä, yksin tämän "pyhän viraston" käskystä, ei vähemmän kuin 31,912 henkilöä poltettiin elävältä ja lähes 300,000 kidutettiin ja tuomittiin tekemään katumusrangastuksia. Jokaisella katolisella maalla Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa oli inkvisitioninsa.
Emme tässä saata seurata Antikristuksen vainoja kaikkea sellaista kohtaan, joka näytti uskonnolliselta tai valtiolliselta vapaudelta. Lienee kylliksi sanoa, että tämä vaino ulottui kaikkiin maihin, joissa paavikunnalla oli jalansijaa — Saksaan, Hollantiin, Puolaan, Italiaan, Englantiin, Irlantiin, Skotlantiin, Ranskaan, Espanjaan, Porttukaaliin, Abyssiiniaan, Intiaan, Kuubaan, Meksikoon ja muutamiin etelä-amerikkalaisiin valtioihin. Tila ei salli meidän kertoa yksityisiä tapauksia, joista ilmenisi, että useat marttyyreista todella olivat pyhiä ja sankareja, joilla hirmuisimpien kärsimyksiensä kestäessä oli kylliksi armoa avuksensa, jotka usein saattoivat, kuollessansa tuuma tuumalta, laulaa ylistys- ja kiitoslauluja totisen Seurakunnan totiselle Päälle ja, hänen tavallaan rukoilla vihollistensa edestä, jotka, niinkuin hän ennakolta oli sanonut, vainoisivat heitä hänen tähtensä. [Niille, jotka haluavat lähempiä tietoja näistä kauheista ajoista ja kohtauksista, suosittelemme Macaulayn, History of England; Motleyn, Dutch Republic; D'Aubigné'n, History of the Reformation (löytyy ruotsinkielellä); White, Eighteen Christian Centuries; Elliot on Romanism; ja Fox'in Book of Martyrs.]
Samasta syystä emme myöskään saata ruveta yksityiskohtaisesti kertomaan kaikista erilaisista julmista, ilettävistä sydäntäsärkevistä kidutuksista, joita muutamat Herran jalokivistä saivat kärsiä uskollisuudestansa vakaumustaan kohtaan. Ne, jotka nähtävästi perusteellisesti ovat tutkineet tätä ainetta, ovat laskeneet, että paavikunta viimeksi kuluneiden kolmentoista vuosisadan aikana suoraan tahi välillisesti on aiheuttanut viidenkymmenen miljoonan ihmisen kuoleman. Ja varmasti saatetaan sanoa, että inhimillistä ja saatanallista nerokkaisuutta on jännitetty aivan äärimmäisyyteen asti keksiäkseen uusia ja kauheita kidutustapoja Antikristuksen sekä valtiollisille että uskonnollisille vastustajille; viimeksi mainittuja — kerettiläisiä — vainottiin kymmenkertaisella raivolla. Paitsi tavallisimpia vainoamisen ja tappamisen muotoja, niinkuin venyttämistä, polttamista, veteen hukuttamista, miekalla hakkaamista, nälkää, nuolien ja pyssyjen kanssa ampumista, miettivät pirulliset sielut millä tavoin saattaisivat vaikuttaa ruumiin herkimpiin ja arimpiin osiin, jotka parhaimmin tuntevat tuskallisinta kipua; sulattua lyijyä kaadettiin korviin, kieli leikattiin poikki ja lyijyä kaadettiin suuhun; pyöriä, joihin oli kiinnitetty veitsenteriä, järjestettiin niin, että uhrit hitaasti hakattiin kappaleiksi; hohtimia ja pihtejä kuumennettiin ja käytettiin ruumiin arkoihin osiin; silmiä puhkaistiin; sormien kynsiä nyhdettiin pois tulikuumilla raudoilla; reikiä porattiin kantapäihin, joista uhrit sitten sidottiin; toisia pakotettiin hyppäämään alas korokkeilta alempana kiinnitettyihin rautapiikkeihin, joissa he tuskasta väristen hitaasti kuolivat. Toisien suut täytettiin ruudilla, joka sytytettynä räjähdytti heidän päänsä kappaleiksi; toisia taottiin kappaleiksi alasimilla; toisia kiinnitettiin palkeisiin ja pumputtiin heihin ilmaa kunnes halkesivat; toisia tukahdutettiin kuoliaaksi oman silvotun ruumiinsa kappaleilla; toisia virtsalla, ulostuksilla y.m., y.m.
Toiset näistä pirullisista julmuuksista olisivat aivan uskomattomia, elleivät olisi niin varmasti todettuja. Ne näyttävät, mitenkä syvälle ihmissydän saattaa vajota pahuudessa; ja kuinka sokeiksi oikealle ja jokaiselle hyvälle tunteelle ihminen saattaa tulla väärän ja jäljitellyn uskonnon vaikutuksesta. Antikristuksen henki alennutti ja teki maailman eläimelliseksi, samoinkuin totisen Kristuksen henki ja totinen Jumalan valtakunta olisi kohottanut ja jalostuttanut ihmisten sydämet ja teot; — ja niinkuin ne tulevat tekemäänkin tuhatvuotiskautena. Tämä osottautuu vähässä määrässä sivistyksen edistymisessä ja oikeuden ja ihmisyyden lisääntyessä senjälkeen kun Antikristuksen valta on alkanut vähentyä ja alettiin kuulla ja kuunnella Jumalan sanaa, vaikka vähänkin.
Emme todella saata ajatella mitään, joka olisi ollut enemmän omiaan pettämään ja sortamaan ihmiskuntaa. Jokaista turmeltunutta taipumusta ja jokaista langenneen ihmisen heikkoutta on käytetty hyväksi; jokaista alhaista intohimoa on yllytetty ja koetettu käyttää eduksi, ja näiden intohimojen tyydyttämistä on palkittu. Tällä tavoin houkutteli ja voitti paavikunta uskolliset ystävänsä paheellisten joukosta, ja ne taas, joilla oli jalompi mielenlaatu, voitettiin toisella tavalla — ulkonaisen ja tekopyhän hurskauden, itsensäkieltämisen ja kristillisen rakkauden kautta, joka ilmeni heidän luostarilaitoksissaan, mutta jotka olivat omiaan johtamaan useita heistä pois hyveiden tieltä. Ylellisyyttä rakastavat ja turhamaiset saivat runsaan tyydytyksen sen loistosta ja juhlakulkueista, sen komeilusta ja uskonnollisista menoista; toimintahaluiset sen lähetystyössä ja ristiretkissä; irstailijat sen synninpäästössä; ja julmat tekopyhät sen toimenpiteissä vastustajain sortamiseksi.
Kauhulla ja ihmettelyllä kysymme itseltämme: Miksi kuninkaat ja ruhtinaat ja keisarit ja kansa ylipäänsä sallivat sellaisia ilkeyksiä? Miksi eivät he aikaa sitten nousseet ja kukistaneet Antikristusta? Vastaus on Raamatussa. (Ilm. 18: 3): Kansat olivat juopuneet (huumaantuneet), ne olivat joutuneet pois suunniltaan juomalla sitä sekotettua viiniä (väärän ja totisen opin sekotusta), jota luopunut seurakunta heille antoi. Paavikunta petti heidät julkeilla väitteillään. Ja totta puhuen he ovat vasta osaksi heränneet tästä horroksesta, sillä vaikka kruunattujen päiden lähettiläät, polvistuessaan paavin edessä, eivät enää puhuttele häntä "Jumalan karitsana, joka ottaa pois maailman synnit", eivätkä myöskään ajattele häntä "Jumalana, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä", eivät he kumminkaan likimainkaan huomaa sitä totuutta — että paavikunta on ollut ja on Saatanan tekemä, totisen valtakunnan jäljittely.
Kuninkaiden ja sotilasten väsyessä sellaiseen petomaiseen työhön, ei pyhä (?) pappisvalta väsynyt; ja me huomaamme, että yleinen kirkolliskokous Sienassa vuonna 1423 selitti, että syy kerettiläisyyden levenemiselle maailman eri osiin oli inkvisiittorien leväperäisyydessä — Jumalan häpäisemiseksi, katolisuuden vahingoksi ja sielujen turmioksi. Ruhtinaita kehotettiin, Jumalan laupeuden nimessä, kokonaan hävittämään kerettiläisyyden, jos he tahtoisivat välttää jumalallista kostoa; ja täydellinen synninpäästö luvattiin kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa hävitystyöhön tahi hankkia aseita sitä varten. Nämä määräykset luettiin kirkoissa joka sunnuntai. Ja ne roomalais-katoliset jumaluusoppineet ja historiankirjottajat, jotka käyttävät kynäänsä tuohon epäpyhään tarkotukseen puhdistaakseen, kannustaakseen ja ylistääkseen kerettiläisyyden vainoamista, eivät ole harvat. Bellarmine, esimerkiksi selittää, että apostolit ainoastaan siitä syystä pidättäytyivät kääntymästä maallisen vallan puoleen, kun ei heidän aikanaan ollut kristityitä ruhtinaita. Tohtori Dens, kuuluisa roomalais-katolilainen jumaluusoppinut, antoi ulos jumaluusopillisen teoksen vuonna 1756, jota meidän päiviemme paavilaiset pitävät määräävänä auktoriteettina, erityisesti heidän oppikouluissaan, joissa sille annetaan samanlainen arvo kuin Blackstonelle englantilaiseen sivilioikeuteen nähden. Tämä teos huokuu vainoa läpeensä. Se tuomitsee kerettiläisyyden suosijoita menettämään omaisuutensa, maanpakolaisuuteen ja vankeuteen, joilta elämä on riistettävä ja kristillinen hautaus kiellettävä.
Eräs vahvistetuista kirouskaavakkeista, joka on painettu paavillisessa virastossa, ja jota on käytettävä protestantteja vastaan, kuuluu seuraavasti: —
"Kirotkoon Kaikkivaltias Jumala ja kaikki hänen pyhänsä heitä sillä kirouksella, jolla perkele ja hänen enkelinsä ovat kirotut. Hävitettäköön heidät elävien maasta. Tulkoon kurjin kuolema heidän ylitsensä, ja astukoot elävinä pohjattomaan kuiluun. Hävitettäköön heidän siemenensä maan päältä; hukkukoot he nälän, janon ja alastomuuden ja kaiken kurjuuden kautta. Olkoon heillä kaikki vaiva ja rutto ja kidutus. Kaikki mitä heillä on, olkoon kirottu. Olkoot he aina ja kaikkialla kirotut. Puhuen ja vaijeten olkoot he kirotut. Sisältä ja ulkoa olkoot kirotut. Kiireestä kantapäähän olkoot kirotut. Sokeutukoot heidän silmänsä, kuuroutukoot korvansa, tulkoot suunsa mykiksi, tarttukoon heidän kielensä kitalakeensa, älköön heidän kätensä toimiko, älköön heidän jalkansa astuko. Kaikki heidän ruumiinsa jäsenet olkoot kirotut. Olkoot kirotut seisoen tahi maaten, nyt ja ijankaikkisesti; ja sammukoon siten heidän valonsa Jumalan edessä tuomion päivänä. Tulkoot haudatuiksi koirien ja aasien kanssa. Nälkäiset sudet syökööt heidän ruumiinsa. Perkele ja hänen enkelinsä olkoot heidän seuralaisensa ijankaikkisesti. Amen, Amen; tapahtukoon niin, tapahtukoon niin."
Tämä on paavilaisuuden henki; ja kaikki, joilla on totisen Kristuksen henki, saattavat helposti tuntea niin kurjan jäljittelyn.
Koska opin eksytykset ovat kaikkien näiden elämän eksytyksien perustuksena, on epäilemätöntä, jos vaan asianhaarat taasen olisivat suotuisat, ja koska opit ovat muuttumattomat, että niiden paha henki ja pahat hedelmät saattaisivat uudelleen piankin esiintyä samanlaisissa vääryyden, sorron, taikauskon, tietämättömyyden ja vainon ilmenemismuodoissa; ja kaikkia ajateltavissa olevia keinoja käytettäisiin tuon jäljitellyn Jumalan valtakunnan ennalleenasettamiseksi, säilyttämiseksi ja laajentamiseksi. Todistaaksemme tätä esitämme muutamia tapahtumia, jotka äskettäin sattuivat tulemaan tietoomme: —
Ahuehuetitlanissa, Guerrorossa, Meksikossa murhasivat alkuasukkaat kylmäverisesti erään maassasyntyneen protestanttisen lähetyssaarnaajan, nimeltä Aabraham Gomezin ja kaksi apulaista elokuun 7:nä päivänä vuonna 1887 erään roomalaisen papin, isä Vergaran alotteesta, jonka kerrotaan edellisenä päivänä messujumalanpalveluksessa kehottaneen kansaansa antamaan varottavan esimerkin tuon Saatanan palvelijan suhteen, joka oli tullut heidän keskuuteensa; lisäten että he aivan turvallisesti saattaisivat "tappaa hänet" ja luottaa saavansa suojelusta poliisipäälliköltä samoin kuin papiltakin. Papin sana oli laki tuolle tietämättömyyteen ja pimeyteen vajonneelle kansalle ja maallisille viranomaisille. Lähetyssaarnaajaraukan silvottua ruumista laahattiin läpiammuttuna ja rikkihakattuna pitkin katuja, kaikenlaisen ilkeämielisyyden esineenä, varotukseksi muille. Mitään hyvitystä ei tästä voitu saada.
New-Yorkilainen lehti Independent kiinnitti huomion tähän veriseen murhanäytelmään, johon Freeman, eräs vaikutusvaltainen roomalaiskatolinen lehti New-Yorkissa antoi seuraavan vastauksen: — "He [protestanttiset lähetyssaarnaajat] näkevät kunniallisten ihmisten polvistuvan Angeluksen soidessa ilmestyksen ja ihmiseksitulemisen kunniaksi. Raamattu, sanovat he, tulee pian poistamaan sellaisen 'taikauskon.' Kynttilä palaa Jumalan äidin kuvan edessä. 'Haa! huutaa lähetyssaarnaaja, me tulemme kohta opettamaan pimitettyä kansaa, hävittämään tämän vertauskuvan (symboolin)!' ja niin edespäin. Jos muutamien harvojen tämänlaisten lähetyssaarnaajien murhaaminen pitäisi toisia hänen kaltaisiaan kotonansa, olisimme melkein — me paavilaiset olemme niin pahoja! — valmiit sanomaan: 'Jatkakaa tanssimista; olkoon ilo ylimmillään'!"
Eräs pappi nimeltään G.G. Moule kertoo ikävän tapahtuman, joka on kierrellyt sanomalehdistössä, vainoista Madeirassa, jossa Robert Kelley ja ne, jotka hänen työnsä kautta olivat kääntyneet, jotka yhdessä lapsiensa kanssa, yhteensä lähemmä tuhatta henkeä, saivat kärsiä maanpakolaisuutta rangastukseksi, että olivat ottaneet vastaan hivenen totuutta.
Niin kutsutussa protestanttisessa Preussissa on pastori Thummel tullut vangituksi "roomalaiskatolisen kirkon loukkaamisesta." Hän oli antanut ulos lentokirjasen, jossa hän arvosteli paavikuntaa, ja eräs "loukkaavista" huomautuksista siinä oli, että paavikunta on luopumus, "rakennettu taikauskolle ja epäjumalanpalvelukselle."
Karoliinin-saaret olivat äskettäin riitakapulana Preussin ja Espanjan välillä, ja paavi antoi nimittää itsensä riidanratkaisijaksi, sovittamaan kiistaa. (Tässä on paljon, joka muistuttaa hänen entistä valtaansa riidanratkaisijana tahi kansojen korkeimpana tuomarina.) Paavi päätti asian Espanjan hyväksi. Sotalaiva, viisikymmentä sotilasta ja kuusi pappia lähetettiin samassa Espanjasta. Perille tultua otettiin Mr Doane, amerikkalainen lähetyssaarnaaja vangiksi, ja erotettiin kokonaan kääntyneistä ainoastaan siitä syystä, että hän kielsi jättämästä lähetystyötään ja omaisuuttaan papeille; ja sentähden, että saaret nyt kuuluivat Espanjalle ja Espanja kuului paaville, eikä muuta kuin paavin uskontoa saatettu suvaita.
Eräs herrasmies, entinen roomalais-katolinen, ja tekijän ystävä, kertoo, että äskettäin matkustaessaan Etelä-Amerikassa, ryhdyttiin häntä viskaamaan kivillä, ja hänen täytyi paeta, henkeään peläten, koska hän ei tahtonut paljastaa päätänsä eikä polvistua, roomalaisten pappien kulkiessa kaduilla kantaen ristiä ja rippileipää. Ja eräs samanlainen tapaus, jolloin papit löivät, kansa rääkkäsi kolmea amerikkalaista ja poliisit vangitsivat heidät Madridissa Espanjassa samanlaisesta rikoksesta, on epäilemättä usealla, jotka lukevat päivälehtiä, tuoreessa muistissa.
The Converted Catholic ("kääntynyt katolilainen") ottaa eräästä roomalais-katolisesta lehdestä The Watchman (Vartija) St Louisissa, Missourissa, seuraavaa:
"Protestanttilaisuuden! Sen haluaisimme mestata ja neljäksi jaotella. Haluaisimme seivästää sen ja ripustaa se variksenpesiksi. Haluaisimme repiä sen rikki pihdeillä ja polttaa sitä kuumilla raudoilla. Haluaisimme täyttää sen sulatetulla lyijyllä ja upottaa sen helvetin tuleen sadan sylen syvyyteen."
Menneisyyden valossa katsottuna, on hyvin luultavaa, että sellaisessa hengessä The Watchmanin toimittaja, jos hänellä vaan olisi valtaa, pian ulottaisi uhkauksensa "protestanttilaisuudesta" protestanttisiin henkilöihin.
Barcelonassa Espanjassa poltettiin äskettäin hallituksen käskystä suuri luku Raamatuita — luonnollisesti roomalaisen kirkon alotteesta. Seuraava, joka on käännetty Katolilaisesta lipusta, paavilaisuuden sikäläisestä äänenkannattajasta, osottaa, että teko hyväksyttiin. Lehti sanoo: —
"Jumalalle kiitos, että me vihdoin alamme palata niihin aikoihin, jolloin niitä, jotka levittivät kerettiläisiä oppeja rangastiin varotukseksi muille. — Pyhän inkvisitionin oikeusistuin on pian pystytettävä. Sen hallitus tulee olemaan ihanampi ja tulee saavuttamaan runsaampia tuloksia kuin menneisyydessä. Katolilainen sydämemme tulvii uskoa ja innostusta; ja ääretöntä iloa, jota tunnemme, kun alamme korjata hedelmiä nykyisestä taistelustamme, on mahdotonta kuvailla. Mikä ilopäivä onkaan meille, kun näemme kirkon vastustajain kieriskelevän inkvisitioonin liekeissä!"
Kehottaakseen uuteen sotaretkeen kerettiläisyyttä vastaan, sanoo sama lehti: —
Uskomme olevan paikoillaan julaista niiden pyhien miesten nimet, joiden käsien alla niin monet syntiset kärsivät, jotta hyvät katolilaiset kunnioittaisivat heidän muistoansa: —
Torquemada'n kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia…………. 10,220
Poltettuja in effigie………………………. 6,840
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 97,371
Diego Deza'n kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia…………. 2,592
Poltettuja in effigie………………………. 829
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 32,952
Kardinaali Jeminez de Gisneros'in kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia,………… 3,564
Poltettuja in effigie………………………. 2,232
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 48,059
Adrian de Elorencia'n kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia…………. 1,620
Poltettuja in effigie………………………. 560
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 21,835
— — —
Elävältä poltettujen miesten ja naisten
yhteenlaskettu luku 45 pääinkvisiittorin
aikana……………………………………. 35,534
Yhteenlaskettu luku poltettuja in effigie……. 18,637
Muihin rangastuksiin tuomittujen yhteenlaskettu
luku…………………………………….. 293,533
________
Kokonaissumma 347,704
Paavillinen tuhatvuotiskausi.
Samoinkuin totisen Kristuksen totinen valtakunta tulee kestämään tuhatta vuotta, saattaa paavillinen jäljittely laskea tuhatta vuotta suurimman kukoistuksensa ajaksi, joka alkoi vuonna 800 ja päättyi tämän [yhdeksännentoista] vuosisadan sarastaessa, toteuttaakseen Ilm. 20 ennustetun tuhatvuotisen hallituskauden. Ja tämän jälkeistä aikaa, jolloin paavikunta vähitellen on kadottanut kaiken maallisen valtansa, jolloin se on ollut monen häväistyksen esineenä niiden valtojen puolelta, jotka ennen olivat sen tukipylväitä, ja jolloin siltä melkoisesti on riistetty alusmaita, tuloja ja vapauksia, joita se kauvan on pitänyt ominaan ja joita se kauvan on omistanut, pitävät katolilaiset Ilm. 20: 3, 7, 8 kertomana "vähänä aikana", tuhatvuotiskauden lopulla, jolloin Saatana tulee päästettäväksi irti.
Ja ne vuosiluvut, jotka ilmasevat paavikunnan tietämättömyyden, taikauskon ja petoksien tuhatvuotiskauden, ovat selvästi merkityt historiassa. Eräs roomalais-katolinen kirjailija [The Chair of St. Peter] lausuu tämän uskonnollisen vallan alkamisesta: "Pyhä roomalainen valta alkoi oikeastaan silloin kun paavi Leo vuonna 800 kruunasi Kaarlo suuren länsimaiden kuninkaaksi." ["Pyhä roomalainen valtakunta" oli keskiajan suuren valtiollisen laitoksen nimenä. Sen alkuunpanijana oli Kaarlo suuri. Fisherin Universal History, Siv. 262 kertoo siitä seuraavasti: "Teoriassa oli se maailman vallan ja maailman kirkon yhdistelmä — jakamaton yhdyskunta, keisarin ja paavin ollessa taivaan määräämät (?) maalliset ja hengelliset ylimmäiset päät. Ja koska paavit, ollen Kristuksen sijaisina, voitelivat keisarit, seuraa, että he olivat sen oikeat päät."]
Vaikka paavikunta oli järjestetty uskonnolliseksi järjestelmäksi aikoja ennen ja oli "pystytetty" maalliseenkin valtaan vuonna 539, oli Kaarlo Suuri kumminkin se, joka todellisuudessa antoi paaville maallisen vallan ja muodollisesti tunnusti sen. Samoinkuin Kaarlo Suuri oli "pyhän roomalaisen valtakunnan" ensimäinen keisari, vuonna 800, niin oli Frans II viimeinen, ja hän luopui vapaaehtoisesti siitä arvonimestä vuonna 1806. [Marengon tappelun kautta 1800, ja Austerlitzin, 1815, oli Saksa kaksi kertaa Napoleonin jalkain juuressa. Päätulos viimeksimainitusta tappiosta oli Reininliiton perustaminen ranskalaisen hallitsijan turvissa. Tämä tapaus teki lopun vanhasta saksalaisesta tai [pyhästä] roomalaisesta valtakunnasta, joka oli ollut olemassa tuhatta vuotta yhtä mittaa. — White'n Universal History, Siv. 508.] Samoinkuin paavikunta ennen vuotta 800 kohosi roomalaisen "pedon" (kansan) ja sen sarvien (valtojen) tukemana, on se vuodesta 1800 ollut syösty maallisesta vallasta kuninkaiden ja valtojen yli, ja ne, jotka sitä ennen tukivat sitä, ovat haavottaneet ja ryöstäneet sitä. (Ilm. 17: 16, 17.) Nykyhetkellä, vaikka se vielä on kunnioituksen ja suosionosotuksien esineenä ja vielä laajalti hallitsee kansojen omiatuntoja, suree paavikunta kaiken sen kadottamista, joka vähänkin vivahtaa maalliselle vallalle.
Tämän aineen huolellinen tutkija saattaa erottaa neljä enemmän tai vähemmän silmiinpistävää vaihetta Antikristuksen kehityksessä ja kohoamisessa ja luvultaan yhtä monta vaihetta, jotka selvästi ilmasevat sen kukistumista. Nuo neljä kehitysjaksoa ovat:
1. Väärän kunnianhimon salaisen toiminnan alkaminen Paavalin aikana, noin vuonna 50, oli lähtökohtana.
2. Paavikunta "synnin ihminen" järjestettiin pappisvallaksi, vähitellen noin vuodesta 300 vuoteen 494; s.o. seurakunnan tila muutettiin järjestetyksi, ja paavit tunnustettiin olevan Kristusta edustava Pää, joka hallitsi seurakunnassa ja kansoja.
[Paavikunta taisteli kauvan voittaakseen yliherruutta kirkon päänä ja sai vähitellen tunnustusta ja valtaa; ja että tämä valta yleisesti tunnustettiin jo vuonna 494 ilmenee selvästi katolilaisen kirjailijan teoksesta The Chair of St. Peter, siv. 728. Yksityiskohtaisesti kerrottuansa eri kirkolliskokouksien, piispojen, keisarien, y.m. lausuntoja roomalaisesta piispasta korkeimpana ylimmäisenä pappina, yhdistää hän lausuntonsa seuraavasti:]
["Nämä sanat kirjotettiin niin kaukana taaksepäin ajassa kuin Herramme vuonna 494… Ylipäänsä on siis selvää, että Pyhän Pietarin istuimen [Rooman hiippakunnan] esipiispa viidennellä vuosisadalla oli ennättänyt kehityksessä niin pitkälle, että paavia kaikkialla pidettiin kristillisen yhteyden keskipisteenä — Jumalan seurakunnan korkeimpana hallitsijana ja opettajana, piispojen ruhtinaana, lopullisena riidan ratkaisijana, jonka puoleen vedottiin kirkollisissa asioissa kaikilta maailman haaroilta, ja oli hän kaikkien yleisien kirkolliskokouksien tuomari ja Välittäjä, joissa hän oli puheenjohtaja lähettiläittensä kautta."]
3. Aika, jolloin paavit alkoivat harjottaa maallista hallitusta ja valtaa, oli, kuten myöhemmin tulee osotettavaksi, vuonna 539. (Katso III Osa, 3 luku.)
4. Kohoamisen aika, vuonna 800, jolloin, niinkuin jo näytettiin, "pyhä roomalainen valtakunta" perustettiin, ja paavi itse, kruunatessaan Kaarlo Suuren keisariksi, tunnustettiin kuningasten kuninkaaksi, keisarien keisariksi, "toiseksi Jumalaksi maan päällä."
Paavikunnan vaikutusvallan vähentymisen neljä vaihetta ovat: —
1:ksi. Uskonpuhdistuksen aikakausi, jonka saattaa sanoa alkaneen noin vuonna 1400 Wykliffen kirjotuksilla — joita Huss, Luther ja muut seurasivat.
2:ksi. Napoleonin menestymisen aika, paavien alennus ja Frans II lopullinen luopuminen arvonimestä: "pyhän roomalaisen valtakunnan keisari". v. 1800—1806.
3:ksi. Vuosi 1870, jolloin paavin alamaiset ja Italian kuningas lopullisesti erottivat paavin Rooman ja n.k. kirkkovallan hallituksesta, jonka kautta Antikristus on jätetty kaikkea maallista hallitusta vaille.
4. Tämän jäljitellyn pappisvallan lopullinen tuhoaminen lähellä sen "vihan" ja tuomion "päivän" loppua, joka jo on alkanut — ja joka tulee päättymään, niinkuin ilmenee "pakanain ajoista" vuoden 1914 loppuessa.
Saattaako epäillä.
Olemme seuranneet Antikristuksen syntyä apostasiasta, eli "luopumuksesta" alkaen kristillisessä Seurakunnassa; olemme kuulleet hänen rienaavat väitteensä, että hän on Kristuksen valtakunta ja hänen paavinsa on Kristuksen sijaishallitsija — "toinen Jumala maan päällä." Olemme kuulleet hänen pöyhkeilevät rienaamisensa, kuinka hän on omistanut arvonimiä ja oikeuksia, jotka kuuluvat totiselle Herrain herralle ja Kuninkaiden kuninkaille; olemme nähneet kuinka julmalla tavalla hän täytti ennustuksen: "Hän hävittää pyhiä"; olemme nähneet, että totuus, tukahdutettu ja väärennetty, olisi kokonaan tullut haudatuksi eksytyksien, epäuskon ja pappisjuonien alle, jos ei Herra oikealla ajalla olisi tullut väliin, herättämällä uskonpuhdistajia ja siten auttanut pyhiänsä — niinkuin on kirjotettu: "Ja ymmärtäväiset kansassa neuvovat monta; mutta he kaatuvat miekkaan ja tuleen, vankeuteen ja ryöstöön kauvan aikaa. Mutta kaatuessansa saavat he vähä apua." — Dan. 11: 33, 34.
Saattaako, nähdessään kaikki nämä todistukset, epäillä, etteivätkö apostolit ja profeetat, pyhän Hengen opettamina, olisi puhuneet paavikunnasta, kertoen seikkaperäisesti, kuten tekevät, sen silmiinpistävistä luonteenominaisuuksista? Me ajattelemme, ettei kenenkään puolueettoman mieleen saata jäädä mitään epäilystä siitä, etteikö paavikunta olisi Antikristus, synnin ihminen; ja ettei kukaan yksityinen ihminen voisi kyetä täyttämään ennustusta. Paavikunnan kuulumaton menestys jäljitettynä Kristuksena, joka on pettänyt koko maailmaa, on täysin määrin toteuttanut Mestarimme ennustuksen, kun, kosketeltuansa omaa hylkäämistänsä sanoi: "Jos tulee toinen [pöyhkeillen] omassa nimessään, niin hänet te otatte vastaan." — Joh. 5: 43.
Monet lienevät epäilemättä huomanneet, että me ainettamme käsitellessä ylipäänsä olemme karttaneet kosketella paavien ja toisien viranomaisten konnamaisuuksia ja karkeampia siveellisyysrikoksia kuin myös niitä mustia tekoja, joita jesuitat ja muut salaiset seurat ovat tehneet "tarkotuksen" saavuttamiseksi toimiessaan kaikenlaisissa salapoliisin toimissa paavikunnan hyväksi. Olemme tahallamme jättäneet sellaiset pois, ei sentähden, ettei se olisi totta, sillä roomalais-katolilaisetkin kirjailijat tunnustavat paljon siitä; vaan sentähden, ettei todistelumme kaipaa näitä asianhaaroja. Olemme osottaneet, että paavillinen pappisvalta (vaikkakin siihen kuuluisivat siveellisesti puhtaimmat ja oikeudenmukaisimmat ihmisten joukosta — joita he kumminkaan eivät olleet, kuten historia todistaa) on synnin ihminen, Antikristus, se jäljittely, joka väärällä tavalla on esittänyt Kristuksen tuhatvuotista valtakuntaa, ollen taitavasti järjestetty jäljittely pettämistä varten.
Macaulay'n, englantilaisen historiankirjottajan sanat, ovat omiaan osottamaan, että on sellaisia, jotka ilman erityistä profeetallista valoa, saattavat nähdä tahallisen petollisuuden paavikunnan ihmeellisessä järjestelmässä; järjestelmistä ihmeellisimmän jäljittelyn Jumalan valtakunnasta, joka valtakunta on pian tuleva.
Hän sanoo: — "On mahdotonta kieltää roomalaisen kirkon järjestysmuodon olevan inhimillisen [me sanoisimme saatanallisen] viisauden todellisen mestarinäytteen. Todella, ei mikään muu kuin sellainen järjestysmuoto saattanut ylläpitää sellaisia oppeja, sellaisia hyökkäyksiä vastaan. Kahdentoista vuosisadan monivaiheisen vuoden kokemus, neljänkymmenen sukupolven valtiomiesten älykkäisyys ja uuttera huolenpito ovat saattaneet tämän järjestysmuodon sellaiseen täydellisyyteen, että kaikista laitoksista, joita on keksitty ihmiskunnan pettämiseksi ja sortamiseksi, tällä järjestysmuodolla on etusija."
Antikristuksen lopullinen tuho.
Me olemme seuranneet paavikuntaa nykyaikaan, Herran päivään — Immanuelin läsnäolemisen aikaan asti. Tämä synnin ihminen on kehittynyt, on suorittanut kauhistuttavan tekonsa ja Hengen miekka — Jumalan Sana on kaatanut sen. Kristuksen suun henki on tehnyt hänet voimattomaksi julkisesti ja yleisesti vainoamaan pyhiä, kuinka suuri halu hänellä olisikin; ja nyt kysymme: Mikä on lähinnä järjestyksessä? Mitä sanoo apostoli Antikristuksen lopusta?
2 Tess. 2: 8—12 selittää apostoli Paavali Antikristuksesta: — "Jonka Herra Jeesus on tappava suunsa hengähdyksellä ja tuhoava tulemuksensa [parousiansa, läsnäolonsa] ilmestyksellä." Totuuden valo tulee tunkemaan kaiken läpi. Saattamalla päivän valoon oikean ja väärän, tulee se aiheuttamaan tuon suuren taistelun näiden periaatteiden ja niiden inhimillisten edustajain välillä — joka tulee olemaan syynä tuohon suureen hädän ja vihan aikaan. Tässä taistelussa tulee vääryys ja paha kaatumaan, ja oikeus ja totuus voittamaan. Kaiken muun pahan kanssa, joka kerran kaikkiaan tulee täydellisesti tuhottavaksi, hävitetään Antikristus, johon melkein kaikki, mikä on pahaa opissa ja käytännössä, on yhdistetty. Juuri tämä kirkas valo, tämä Herran läsnäolon auringon valo, tulee aiheuttamaan 'hädän päivän', jonka kautta ja jonka aikana Antikristus, kaikkien muiden pahojen järjestelmien kanssa tulee tuhottavaksi. "Jonka läsnäolo [aika, jolloin hän on olemassa] tapahtuu Saatanan vaikutuksesta [tarmosta ja toimellisuudesta] kaikella valheen voimalla ja tunnustuksin ja ihmein ja kaikella vääryyden viettelyksillä niille turmioksi, jotka joutuvat kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, jotta olisivat pelastuneet. Ja sentähden Jumala on lähettävä heille voimallisen eksytyksen, niin että uskovat valheeseen, jotta kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuuteen, vaan mielistyneet vääryyteen", arvottomiksi tulemaan osallisiksi Tuhatvuotiskauden hallituksesta Kristuksen kanssaperillisinä.
Meidän mielestämme nämä sanat sisältävät, että Herramme läsnäolon aikana (nykyaikana — vuodesta 1874) tulee perkele, niin hyvin tämän antikristillisen järjestelmän (joka on Saatanan parhaimpia aseita pettääkseen maailmaa ja hallitakseen sitä) kuin myös kaikkien muiden keinojensa kautta, koettamaan vimmatulla tavalla vastustaa asiain uutta järjestystä, joka tulee nyt pystytettäväksi. Hän tulee käyttämään hyväkseen pienintäkin seikkaa ja ihmiskunnan kaikkia perittyjä heikkouksia ja kaikkea sen itsekkäisyyttä voittaakseen heidän sydämensä ja kätensä ja kynänsä tässä lopullisessa taistelussa vapautta vastaan ja totuuden täydellistä kirkastumista vastaan. Ennakkoluuloja tullaan herättämään siellä, jossa, jos totuus nähtäisiin selvästi, ei ennakkoluuloja voisi olla; ja intohimoista harrastusta tulee sytytettäväksi ja puolueyhdistyksiä tulee perustettaviksi, jotka tulevat pettämään ja eksyttämään useita. Ja tämä tulee tapahtumaan ei sentähden, ettei Jumala olisi tehnyt totuutta kyllin selväksi johtamaan täysin vihkiytyneitä, vaan koska heillä, jotka tulevat petetyiksi, ei ollut täyttä vakavuutta mielessä etsiessään ja käyttäessään sitä totuutta, joka oli valmistettu heille "ruuaksi ajallansa." Ja tällä tavoin tulee ilmenemään, että se luokka, joka tuli harhaan johdetuksi, ei ottanut vastaan totuutta rakkaudesta itse totuuteen, vaan pikemmin tavan tai muodon vuoksi tai pelosta. Ja apostoli näyttää vakuuttavan, että tässä Antikristuksen lopullisessa kuolemantaistelussa tulee, vaikkakin hän näyttää voittavan lisättyä valtaa maailmassa uusien sotajuonien, petoksien ja yhdistelmien kautta, kumminkin maailman oikea Herra, kaikkien kuninkaiden Kuningas läsnäolonsa aikana saamaan voiton; ja että hän vihdoin, suuren hädän aikana, perinpohjin tuhoaa Antikristuksen ja ainaiseksi tekee lopun hänen petoksistansa.
Minkälaiseksi saatamme odottaa tämän lopputaistelun muodostuvan, siitä voimme antaa ainoastaan viittauksia, suurimmaksi osaksi perustuen vertauskuvauksellisiin esityksiin samasta asiasta Ilmestyskirjassa. Me odotamme, että koko maailmassa vähitellen tulee muodostumaan kaksi suurta puoluetta — joista molemmista uskolliset, voittavat pyhät tulevat pysymään erossa. Näissä kahdessa suuressa leirissä, tulee toisella puolella olemaan sosialisteja, vapaa-ajattelijoita, uskottomia, tyytymättömiä ja totisia vapauden ystäviä, jotka alkavat saada silmänsä auki näkemään asianhaaroja, jotka koskevat valtiollista ja uskonnollista kehnoa hallitusta ja itsevaltiutta; toiselta puolen yhdistyvät vähitellen inhimillisen vapauden ja yhdenvertaisuuden viholliset — keisarit, kuninkaat, aateliset; ja sisimmässä sopusoinnussa näiden kanssa tulee olemaan Jumalan valtakunnan jäljittely, Antikristus, joka tukee näitä ja jota maan maalliset itsevaltiaat tukevat. Me odotamme myös, että Antikristuksen valtioviisaus tulee jossain määrin muodosteltavaksi ja lievennettäväksi voittaakseen takasin sopusointuun ja käytännölliseen yhteistyöhön (ei oikeaan yhteyteen) äärimmäiset kaikista protestanttisista liitoista, jotka nyt jo ikävöivät nimi-yhdistymistä toisiensa ja Rooman kanssa, unohtaen, että ainoa totinen yhdistys on totuuden jatkuvasti kehittämä, eikä uskontunnustuksien, kirkolliskokouksien ja kirkkolakien muodostama. Niin mahdottomalta kuin tämä yhteistoiminta protestanttien ja katolilaisten välillä toisten mielestä tuntuukin, näemme selviä merkkejä sen nopeasta lähestymisestä. Sitä joudutetaan paavikunnan salaisen yllytyksen kautta kansansa keskuudessa, jonka kautta sellaisia valtiomiehiä, jotka ovat halukkaita yhteistoimintaan paavikunnan kanssa, autetaan korkeisiin virkoihin hallitustoimissa.
Kohta voidaan odottaa lakeja, joiden kautta vähitellen henkilöllinen vapaus tulee rajotettavaksi pakottavia asianhaaroja syyttäen ja yleistä hyvää silmällä pitäen; kunnes erä erältä, lopultakin tulee välttämättömäksi muodostaa jonkunlainen "yksinkertainen uskonnonlaki"; ja sillä tavoin saattavat kirkko ja valtio tulla jossain suhteessa yhdistetyksi Pohjoisamerikan Yhdysvaltojen hallitukseen nähden. Näillä laeilla, niin yksinkertaisiksi kuin tulevatkin sopiakseen kaikille "puhdasoppisille" (s.o. yleisille) uskonnollisille katsantokannoille, tulee olemaan sellainen sisällys, että ne tulevat tukahduttamaan ja estämään enempää kasvamista armossa ja siinä tiedossa, joka nyt on "ruokaa aikanansa." Tekosyynä tähän toimenpiteeseen tulee luultavasti olemaan alempien ja itsenäisten luokkien puolelta uhkaavan sosialismin, epäuskon ja valtiollisten rauhattomuuksien vastustaminen.
Nähtävästi tulee lähimmässä tulevaisuudessa, osana sen vaivasta, vieläpä ennen kun suuri hätä tänä "vihan päivänä" on puhjennut maailmassa ja kukistanut maan koko yhteiskuntarakennuksen (valmistuksena uudelle ja paremmalle järjestykselle, joka on luvattu totisen Kristuksen hallitessa) — olemaan vaikea tutkimisen ja koettelemuksen hetki tosi-vihkiytyneelle Seurakunnalle, monessa asiassa niin kuin oli paavikunnan voittopäivinä; vainoamistavat tulevat ainoastaan olemaan hienontuneemmat, ja paremmin sopimaan nykyajan sivistyneimpien menettelytapojen kanssa. Piikeillä ja pihdeillä ja piinapenkeillä tulee olemaan pilkan ja suuren ylenkatsomisen, vapauksien rajottamisen ja yhteiskunnallisen, taloudellisen ja valtiollisen boikottaamisen muoto. Mutta tästä ja niistä uusista yhdistelmistä, joita Antikristus tulee muodostamaan tässä lopullisessa taistelussa oikean Tuhatvuotisvaltakunnan pystyttämistä vastaan, on meillä enemmän sanomista toisessa tilaisuudessa.
Tätä lukua lopettaissa tahdomme uudelleen kiinnittää lukijan huomion siihen, että paavikunta on Antikristus, ei siveellisen kehnoutensa perustuksella, vaan koska se on totisen Kristuksen ja totisen Valtakunnan jäljittely. Koska eivät kykene huomaamaan tätä, tulevat useat protestantit vietellyiksi yhteistoimintaan paavikunnan kanssa sen vastustaessa totista Kirkkauden Kuningasta.
* * * * *
Herran johdossa.
Hän johdattaa. Oi turvaisaa
On tietää: Herra johdattaa!
Jos missä oon, tie jyrkkenee,
Hän voimallansa auttelee.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa,
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!
Jos kuljen kautta korpien
Tai riemun kukkatarhojen,
Kautt' myrskyjen tai tyynien,
Niin kuljen Herraan turvaten.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa,
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!
Kun tartun kouraas' auttajain,
Sun teitäs kuljen rohkeest' ain';
Oon onnellinen matkallain,
Kun Herra johtaa taluttain.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa!
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!
Kun sitten loppuu tehtäväin,
— Sun voimas auttoi päivittäin —
En pelkää kuolon virtaakaan,
Kun sieltäin autat nousemaan.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa!
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!
Ei mikään ole estämässä. — Kristuksen vallan pystyttäminen, se työ, jota nyt tehdään. — Ennustuksen todistus yhtäpitävä. — Maailman viisaat näkevät paljon. — Vartioivat pyhät näkevät selvemmin. — Tärkeää kaikille pitää silmät auki oikeaan suuntaan.
Aika on lähestynyt Lunastajan valtakunnan pystyttämiselle. Tämä on edellisten lukujen yhtäpitävä todistus. Ei mikään ole estämässä. Me elämme nyt seitsemännessä vuosituhannessa — alkaen lokakuusta vuonna 1872. Pakanallisten valtakuntien hallitusvalta loppuu vuonna 1914. Suuri vastakuvauksellinen Riemuvuosikausi, kaikkien ennalleenasettamisajat, alkoivat vuonna 1874, jolloin hetki myös oli tullut suuren Ennalleenasetajan läsnäolemiselle. Hänen palaamisensa tapa ja hänen tekojensa luonne nykyaikaan asti ovat tarkasti yhtäpitävät ennustuksien yksityisseikkoja myöten. Tämän armotalouden lopputapahtumat, joita olemme tilaisuudessa huomaamaan, vastaavat täydellisesti juutalaista esikuvaa. Elija on tullut ja vastaanotetaan kuten on ennustettu; ja ennustettu kirous — suuri hädän aika — lähestyy jo. Synnin ihminen on ilmestynyt kaikessa inhottavassa rumuudessansa ja on jo melkein tullut ennustetun matkansa päähän. Kauvan luvatun Messiaksen valtakunnan pystyttäminen on siis se suuri tapaus, joka lähinnä on tulossa. Eikä se ole ainoastaan tulossa, vaan sen pystyttäminen tapahtuu jo. Pimeyden ruhtinaan — "tämän maailman ruhtinaan" — vallan alla olevien, tämän maailman valtakuntien perustuksien välttämättömän horjuttamisen ja kukistumisen huomaavat jossain määrin tämän maailmankin lasten luonnolliset silmät. Mutta luonnollisesti ne, jotka tarkastelevat nykyisiä tapahtumia Jumalan Sanan kaukoputken läpi, näkevät ne selvemmin, ja kun se on oikein asetettu, saattaa se kaukaiset esineet näyttämään läheisiltä ja tekee Jumalan lapset kykeneviksi erottamaan pieniä yksityiskohtia, joita luonnollinen silmä ei saata erottaa, yhtä hyvin kuin suuria piirteitäkin, joita maailman valtiomiehet ja viisaustieteilijät ainoastaan himmeästi huomaavat. Maailmanviisaatkin saattavat nähdä vaikeuksia aiheuttavan kuohunnan yhteiskunnassa, kun tietämättömyyden valta antaa tietä suuremmalle yleiselle tiedolle ja suuremmalle henkilölliselle itsenäisyydelle. Ja vaikka he turhaan toivovat, että joku tuntematon ja odottamaton suotuisa käänne tapahtuisi, nääntyvät kumminkin, niinkuin Raamattu kuvaa, heidän sydämensä pelvosta ja odottaessa sitä, joka on tulevaa maan yli — koska he näkevät, kuinka vertauskuvaukselliset taivaat nyt järkkyvät, ja huomaavat, että sellainen järkkyminen ja eksytyksen vallan, taikauskon ja kansain uskonnollisten kahleiden poistaminen on tuova mukanaan väkivaltaa ja anarkiaa. Mutta Jumalan näkökannalta katsottuna, jolta uskon huonekunnan valvovilla jäsenillä on etu nähdä, ei ainoastaan hädän vaikeutta, vaan myöskin niitä siunatuita tuloksia, joita Jumalan sallimuksesta tulee hyväksemme Tuhatvuotisen valtakunnan alkamisen kautta näkyy kaikki selvemmin. Ja tämä lohdutus korvaa yllinkyllin kaiken hädän, jos kohta me tulemme taikka rakkaimpamme tulevat siitä osallisiksi.
Että me nyt tästä tiedosta saamme lohdutusta, emmekä tarvitse olla epäilyksessä ja tietämättömyydessä, oli vaan osa siitä tarkotuksesta, jota varten ajanennustukset annettiin. Toinen tarkotus oli, että me, tämän valtakunnan edustajina ihmisten seassa, tietäisimme niistä suurista armotalousmuutoksista, joita nyt tapahtuu, ja voisimme maailmalle todistaa Jumalan suunnitelmasta y.m., todistus, joka, vaikkei sitä nyt oteta huomioon, tulee ennen pitkää olemaan sille suureksi hyödyksi ja auttamaan sitä pikemmin tuntemaan Herran läsnäolon suurena vihan päivänä, joka nyt lähenee. Myöskin oli tarkotus, että uskolliset siten, Jumalan Sanan asestamina ja vahvistamina, voisivat seisoa lujina, silloin kun niin monet tulevat lankeamaan epäuskoon ja monenlaisiin petollisiin eksytyksiin, joita pian tulee tulvimaan "kristikansan" yli. Samoin tarkotti se myös antaa voimaa ja pontta koko aikakausien suunnitelmalle: sillä tavallinen kokemus on näyttänyt, että, vaikka Jumalan armollinen suunnitelma maailman siunaamiseksi Seurakunnan kautta, Tuhatvuotiskautena, ensimäisellä silmäyksellä täyttää hänen uskollisten lastensa sydämet ihastuksella ja herättää heidän intoansa ylenmäärin, on heillä kumminkin, kun heidän ponnistuksensa toisten valistamiseksi otetaan kylmyydellä vastaan, ja he huomaavat, että ainoastaan verrattain hyvin harvoilla on "korvat kuulla", taipumusta vetäytyä lepoon, rauhassa nauttiakseen kalliista tiedosta tavalla, joka tuottaa vähimmän pilkkaa ja vastustusta.
Tuntien tämän meidän luonnollisen heikkoutemme, on Herra antanut meille aikaennustuksia kannustimeksi ja tehdäkseen meidät täysin eläviksi ja heränneiksi, ja pitämään meitä toimellisina palveluksessaan. Kun me jo elämme "elonkorjuu ajassa", on Herran palvelijain käytettävä aikansa, palveluksensa ja ajatuksensa elonkorjuutyöhön, koska juuri heidän, apostolien tavoin ensimäisessä tulemisessa, on toimitettava elonkorjuutyö. (Joh. 4: 35—38.) Koettakaamme jokainen puolestamme tehdä minkä voimme, kuuliaisina suuren Yli-elonkorjaajan käskyille. Mutta erityisesti silmällä pitäen tapahtumien aikaa ja järjestystä tässä "elonkorjuussa" on meidän huomautettava lukijalle tämän teoksen seuraavaa osaa, jossa johtopäätökset edellä mainituista ja muista aikaennustuksista kootaan yhteen polttopisteeseen, ja erilaiset ennustetut merkit ja vahvistavat todistukset Mestarin läsnäolosta ja hänen työnsä jatkumisesta esitetään todistaen, että — "lopun aika" on tullut; että Valtakunnan ja Odottamisen Päivät ovat päättyneet; että Pyhäkön puhdistaminen on täytetty; että suurta elonkorjuutyötä tehdään; että Israelin kokoaminen on huomattavissa; että taistelu Jumalan Kaikkivaltiaan suurena päivänä lähestyy; ja että Jumalan ihanan valtakunnan täydellinen pystyttäminen määrätyllä ajalla, pakanain aikain lopulla, on eittämättömästi varma; ja näyttäen edelleen pyhien tehtävää elonkorjuu-aikana; osottaen korkean kutsun päättymistä, ja niiden pyhien "muuttumista" jotka "elävät ja ovat jätetyt jälelle"; ja osottaen myös, että suuri pyramiidi Egyptissä (Gizen luona) on eräs Jumalan todistaja (Jes. 19: 19, 20), jonka ihmeellinen sanoma kokonaan ja täydellisesti todistaa Jumalan aikakausien suunnitelman aikoineen ja hetkineen.
End of Project Gutenberg's Raamatun tutkisteluja 2, by Charles T. Russell