The Project Gutenberg eBook of Juha Joutsia, by Maila Talvio

Rason rusthollissa valmistettiin taaskin pitoja. Niitä oli siellä ollut taajaan, milloin häitä, milloin hautajaisia, pienemmistä pidoista puhumattakaan. Eihän se ihme ollut: perhe oli suuri, paljon nuoria naitettavia, paljon vanhoja haudattavia.

Kaiken viikkoa oli pidetty kiirettä. Kokki, sotamiehen leski Emma Klinga, oli tuotu jo sunnuntaina, ja maanantaina hän oli isännän, Kalle Kustaanpojan kanssa käynyt kaupungissa. Mahdottomat kuormat he sieltä olivat tuoneet kotiin: kahvia, sokeria, vehnäjauhoja, ryynejä, väskynöitä, rusinoita ja kaikenlaisia ulkolaisia sokerileivoksia. Ja kuitenkin olivat juomatavarat noudettavat eri hevosilla. Ne tuotiin heinien ja olkien sisässä ja koreat, punaiset merkit oli pullojen kyljissä, kun niitä kannettiin puotiin. Kotona oli ennestäänkin juomia. Tupultti oli valmistettu jo joulun edellä. Se oli paksua kuin terva ja makeaa kuin siirappi, kun emäntä ja tyttäret kävivät sitä maistamassa. Viinaakin oli viimesyksyistä, ei tarvinnut ruveta ostamaan. Ja olisiko ostettu sitten ollut sen veroista! Olutta oli monta lajia, oli vanhempaa ja nuorempaa, valkeampaa ja mustempaa, eri lajit kutsuttuja vieraita, eri lajit kuokkamiehiä varten. Sillä tiesihän sen, että kuokkamiehiä oli tulossa — peninkulmien päästä niitä aina ennenkin oli tulvinut Rasoon häihin.

Lumian emäntä oli tullut jo edellisenä päivänä. Hän oli näitä samoja Rason tyttäriä. Juuri Marian päivänä tuli viisi vuotta siitä, kun hänet Lumiaan vietiin. Ippilän emäntä, jonka häitä oli juotu viime vuonna, oli jo pari kertaa sinä päivänä pistäytynyt entisessä kotitalossaan katsomassa häävalmistuksia. Ippilä oli nimittäin, kuten Rasokin, Keihäsjärven rannalla ja niin likellä, että siellä saattoi pistäytyä siunaaman aikana.

Kotona Rasossa oli vielä kaksi tytärtä, vanhin Helena, jolla ei ollut onnea rakkausasioissa, ja keskimmäinen Iita, joka näytti olevan syntynyt vanhaksi piiaksi.

Paljon oli sisarilla puhumista, kun he yhteen joutuivat. Olisi luullut heidän vuosikausia olleen erossa, niin heillä riitti juttua. Mutta se johtui siitä, että he olivat niin rakkaat sisarukset. Yhteiset huolet varhaisessa nuoruudessa olivat heidät yhdistäneet. He olivat jääneet pieniksi äidistään — vanhin, Kalle, oli äidin kuollessa seitsemännellätoista vuodellaan ja Juha vasta kolmannella. Siihen asti oli äidin tarmo pitänyt taloa pystyssä ja lapset olivat saaneet kasvaa huolettomina. Mutta kun äidin maahanpaniaisten jälkeen vieras väki kyläkakkuineen oli hajaantunut, aukenivat äkkiä lasten silmät. He huomasivat, että heidän isänsä oli raihnainen ukko, joka ei tullut toimeen ilman viinaa. Ja kun hän taas joi viinaa, niin hän tuli kipeäksi. Ensi kerran, kun lapset joutuivat sairauskohtauksen todistajiksi, hätääntyivät he ja luulivat kuoleman tulevan. Mutta vähitellen he tottuivat isän sairauteen. Kalle rupesi kulkemaan työväen perässä ja johto oli isän käsissä vain nimeksi. Helena ja Marjaana ottivat haltuunsa emännyyden. Edesvastuuntunne kehitti heitä ja he kävivät ennen aikojaan täysiksi ihmisiksi.

Yksi ainoa heistä pysyi lapsena ja sai nauttia huolettomuuden makeutta: se oli Juha. Kun tytöt häärivät varhaisesta aamusta myöhään iltaan, niin täytyihän olla joku, jota he saivat pitää hyvänä, jonka kanssa he saivat leikkiä ja kaarestaa. Ja ketäs he olisivat pitäneet hyvänä, jollei Juhaa. Voi nyt kuitenkin, kuinka sitä olikin mukava naurattaa ja kutitella. Se oli paitasillaan hypännyt sängystään, pannut kädet silmien eteen ja vilkuili sormien lomitse sisariin, jotka olivat asettuneet kyykylleen lattialle, syli auki, valmiina vastaanottamaan paitaressua. Äkkiä päästi lapsi iloisen naurun ja karkasi sylistä syliin, jotta pellavankarvainen tukka liehui. Herttainen se oli se pieni Juha! Ja niin tottelevainen ja hyvä lapsi! Ei sitä tarvinnut rangaista. Lieneekö se pariakaan kertaa eläissään saanut selkäsaunaa. Eikä se silloinkaan olisi muiden sisarten mielestä ansainnut, vaan oli se Iita, joka tahtoi, että sitä joskus kuritettaisiinkin. Ja hänkin teki sen sulasta rakkaudesta.

Sisarukset rakastivat kaikki toisiaan, mutta varsinkin Juhaa. Vaikka Juha jo oli suuri poika, he koettivat kaikin keinoin säästää häntä. Hänen ei oikeastaan tarvinnut muuta tehdä kuin olla heidän hauskuutenaan. Hän viritti heille tulen keittiön takkaan, hänet otettiin portinavaajaksi, kun he läksivät kyläilemään. Ja niinä öinä, jolloin isä oli sairaana ja kaikkien muiden täytyi herätä hieromaan ja hoitamaan, suljettiin ovi visusti siihen huoneeseen, missä Juha makasi.

Kyllä vanhemmat tytöt, varsinkin Iita ja Marjaana, niinä öinä sadattelivat miestä, joka isän kanssa oli ollut juomassa, nimittäin Keihäsjärven pappia Jaakko Sandia!

Sellaisena yönä Rason rusthollari sitten kuolikin. Sand oli istunut koko illan Rasossa ja kun hänen lähdettyään rusthollarin piti oikaista sänkyyn, sai hän kauhean vedon, joka hänet lopetti, ennen kuin oli ehditty lääkäriä ajatellakaan. Oikeastaanhan se oli kevennys sekä äijälle itselleen että omaisille.

Rusthollari kuoli juuri samana vuonna, jolloin Kalle ja Marjaana olivat joutuneet naimisiin. Juha oli silloin jo mieheksi tulemaisillaan.

Ei häntä huvittanut maatyö, kuten esimerkiksi Kallea. Juha oli sen sijaan omin päin oppinut lukemaan ja aivan kuin leikillä oli pastori, Rasossa käydessään, näyttänyt hänelle, kuinka kirjaimet kirjoitetaan. Mutta eikös se poika siitä oppinutkin kirjoittamaan ihan selvää kirjoitusta! Juhalle ei voitu antaa mieleisempää lahjaa kuin kirja. Ja kaiket illat hänellä riitti juttua siitä, mitä hän päivällä oli lukenut. Vaikka hän muuten oli hiljainen ja harvasanainen, vilkastui hän silloin. Hänen olisi pitänyt päästä lukutielle, hyvä pappi hänestä olisi tullut. Sisaret sen kyllä käsittivät ja Helena siitä kyllä puhui Kallelle, mutta kun Juha ei itse ymmärtänyt ruveta tahtomaan kouluun, niin ei koskaan toden teolla ryhdytty toimittamaan häntä sinne; ja niin hän jäi kotiin.

Kalle oli sitä mieltä, että ihminen voi olla pappi, vaikkei ole papiksi lukenutkaan. Joka rehellisesti tekee työtä paikallaan, on pappi hänkin. Samaa Jumalan viinamäkeä se on koko maailma. Ja Kalle rupesi ahdistamaan Juhaa siitä ainaisesta lukemisesta. Niinkuin ei maatyö olisi yhtä hyvää työtä!

Sisaret riensivät paikalla rukoilemaan Juhan puolesta. Mutta silloin
Kalle kiivastui.

— Miksi herraksi häntä sitten kasvatetaan? huusi hän. — Sellaiseksiko kuin Joutsian Akseli? Sitten sitä vasta kelpaa katsella! Joudu pois niitylle, poika!

Juha heitti kirjan menemään ja sen jälkeen hän vieraantumistaan vieraantui lukemisesta. Sujui se maatyökin sentään! Mutta monta monituista kertaa sai heinäväki kahvia tai riihimiehet ryypyn vain siksi, että Juha oli heidän joukossaan ja sisarten teki mieli pistää jotakin hänen suuhunsa.

Oudolta oli Marjaanasta tuntunut, kun hän lapsineen, kimpsuineen, kampsuineen ajoi kotitalonsa pihaan ja muisti, että ylihuomenna olisivat Juhan häät.

Entiset muistuivat niin selvästi mieleen. Niin vähän aikaa tuntui siitä olevan, kun Juha oli pieni pellavapää, joka juosta reksutti sisaria vastaan ja jo kaukaa huusi: "Toitkos, Marjaana, tuliaisia?" Ja ylihuomenna juotaisiin Juhan häitä!

Outoa se oli muidenkin sisarten mielestä. Eivät he olleet huomanneet, että Juha oli kasvanut mieheksi. Heidän silmissään hän yhä oli poika. Mutta kaikista oudoimmalta tuntui kuitenkin Juhasta itsestään. Olla isäntänä, määrätä rengeille ja muonamiehille työtä… ja… Kaikki tuntuu niin luonnolliselta ja tavalliselta, kun ajattelee toisten ihmisten häitä, mutta kun on käsissä omat, niin on paljon asioita, jotka panevat ajattelemaan.

Aurinko oli jo alhaalla, rannat ja taivas kertautuivat tyynessä vedessä. Mitä köykäisiä valkeita pilviä pohjalla, joka oli kuulakka ja kirkas! Mikä hehku auringon ympärillä ja itse auringossa! Päivällä se oli polttanut ja paahtanut, mutta nyt oli siitä kaikki tikeryys poissa, se ei enää polttanut eikä palanut, vaan siitä levisi lempeää, lauhaa ja siunattua lämmintä. Ilma oli täynnä maan, kukkien, laihojen ja puiden nesteitä, sakeanaan surviaisia, korven kytöä, käen kukuntaa ja ruisrääkän kaiherrusta. Ruispellot seisoivat liikkumattomina, hentoiset helpeet oikonaan taivasta kohti. Tarhassa kalkahti tuon tuostakin lehmänkello.

Rasossa oltiin aina vain täydessä työssä. Uudessa aitassa, joka oli jääkellarin päällä, sisaret voitelivat piparikakkuja munosohjolla. Joku poistui hetkiseksi viemään peltiä uuniin, mutta palasi pian. Marjaanan täytyi käydä panemassa lapsensa nukkumaan ja Iitan katsomassa, ettei koiria kesken yleistä kiirettä jätettäisi ruoatta. Mutta kun he taas kaikki pääsivät koolle, tuli puhetta kuin kaatamalla.

— Mitä te sitä epäilette! huudahti Annakaisa. — Minusta on niin hauskaa, että Juha joutuu näin lähelle. Ja onhan Annastiina niin mukava tyttö.

— On kyllä, on kyllä, myönsi Iita. — Mutta Annastiina onkin minulle kertonut paljon asioita.

— Niin, no, tietäähän sen jokainen, että vanha isäntä maistelee ja on muutenkin äreä ja pahansisuinen. Mutta onhan taas emäntä hyvä ja jumalinen ihminen.

— Riittäähän sitä ruttoa Tulettänestä pitkin pitäjää, onhan se niinkin. Ja onhan se Akselikin siinä Joutsiassa kuin kiiliäinen… Mutta onhan taas Rasokin tässä paikoillaan ja Kalle Juhalla tukena. Eikä ole Lumiakaan niin kaukana, ettei isännän käsivarsi ehtisi avuksi, jos tiukka tulisi.

Marjaana oikaisi itsensä suoraksi, kun hän mainitsi miestään, Lumian mahtavaa rusthollaria.

— Kyllä maar Juha kaikkia vielä hyvinkin tarvitsee, sanoi Iita entiseen kuivaan tapaansa.

Helena ei näyttänyt kuuntelevankaan heidän puheitaan. Iita ja Marjaana olivat totisina töissään, mutta Annakaisa puhkesi kiivaasti puhumaan:

Se oli sellaista, ettei hän tahtonut puhua Annakaisan kuullen. Se olisi pian kaikki voinut olla kylällä, mitä Annakaisan kuullen olisi kertonut. Annakaisa oli niin elävä ja vilkas. Vasta kun he jäivät kahden kesken Marjaanan kanssa, rupesi Iita puhumaan.

— Kun Annastiina sanoi, että se kontrahti Hallpumin kanssa on vääryydellä tehty. Olivat juottaneet äijän humalaan ja panivat paperiin mitä tahtoivat. Hallpumi kuuluu saavan ottaa metsääkin niin paljon kuin ikinä tahtoo. Siksi se sitä talon kranttia niin laajentaa.

— On se. Annastiina sanoi. Ja sitten vanha isäntä vielä taitaa olla velkaakin Hallpumille… Sinne pitäisi tulla kotivävy, joka osaa pitää puoliaan, mutta meidän Juha…

He vaikenivat molemmat ja pysyivät hyvän aikaa mietteissään. Tämä Joutsian isännän ja kauppias Hallbomin välinen asia ei ollut mikään leikin asia.

— Marjaana, virkahti Helena ovelta, suu täynnä piparkakkua, — mitä sinä huomenna puet päällesi? Sen vanhan mustanko vai…?

— Mikäs vanha se on! pääsi Marjaanalta. — Omiin häihini tehtiin. Siitä on viisi vuotta ja sitä on hyvin pidetty. Tiedätkös, kuinka vanhoja leninkejä meidän isännän äitivainajalla oli? Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen vuoden vanhoja! Eikä ollut koi koskenutkaan. Onko sinulla taas uusi?

— Totta kai, vastasi Iita purevasti. — Kaupungissa tehty ja niin herraskainen, että…

Iita keskeytti lauseensa, kun Helenaan katsoi. Helena oli painanut päänsä alas ja hänen poskensa rupesivat hehkumaan. Sisaren sanat koskivat häneen kuin piiskan siima, mutta hän koetti sentään vielä hymyillä.

— Tiedämme niinkin, selitti Iita tyynemmin, — mutta pitäisihän sinun jo itsesikin nähdä, ettei niistä mitään tule…

Helena viskasi käsistään pyyhinliinan ja painoi molemmat kätensä silmilleen. Hetkisen hän siinä värisi ja vapisi, itkua vastaan taistellen, mutta vihdoin hänen päänsä kolahti seinään ja hän oli menehtymäisillään itkuun.

— Siinä se nyt taas on! sanoi Annakaisa. — Aina te olette pahoja
Helenalle!

— Älä nyt joutavia itke! koetti hän lohduttaa. Mutta Helena ei häntä kuunnellut, itki vain ikään kuin sydän olisi ollut särkymäisillään.

Sisaret olivat sangen erilaiset. Helena oli pitkä ja solakka, sorja liikkeissään ja liukas kuin syöstävä. Hänen kasvonsa olivat kaitaiset ja hienot, nenä suora, suu pieni, huulet kauniisti kaarevat, silmät harmaat, väliin epämääräiset kuin savipohja järvi, jonka myrsky on vellonut sekaisin, väliin mustat ja kiiluvat kuin lähteen silmä syvässä rotkossa. Hänen matalan otsansa ympärillä liehui pehmoinen, kihertävä musta tukka. Hän oli niin hienoa tekoa, että häntä olisi voinut pitää minä ylhäisenä neitinä tahansa, jos hän vain olisi ollut herrasvaatteissa.

Marjaana oli ehtinyt käydä rotevaksi emännäksi. Kuka hyvänsä olisi voinut kadehtia häntä Lumian rusthollarilta, sillä hän oli juuri niitä vaimoja, jotka ovat talon kaunistus: toimelias, valpas, virkku, tasainen, säästäväinen ja ahkera, liikkeellä kukonlaulusta myöhään iltaan, ensimmäisenä keittämässä kahvia, viimeisenä lukitsemassa aitanovia. Joka toinen vuosi syntyi hänelle terve lapsi ja aina oli talo kuin juhlaan valmistettuna, niin siellä kaikki kiilsi ja hohti. Ei hän ollut ensinkään Helenan näköinen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, hiukset vaaleat, nuoltuina kahden puolen päätä, silmät pienet, mutta kirkkaat ja rehelliset.

Iita tuntui kuivalta ja kalsealta sisarten rinnalla. Oli hänessä kokoa, luut olivat suuret, mutta niiden päällä ei ollut niin paljon lihaa, että mikään paikka olisi pyöristynyt. Kasvot olivat kulmikkaat, suu suuri, huulet ohkaiset. Hänen liikkeensä olivat kuin miehen ja mielellään hän olikin miesten töissä, asetti hevosen valjaisiin, veisti oman haravansa, korjasi vanteen maitopyttyyn, jos se oli päässyt ravistumaan, kaivoipa joskus ojaakin, kun sille päälle tuli. Hän piti kaikista eläimistä, varsinkin hevosista ja koirista. Kaikkia kulkukoiria hän suojeli. Sen tähden niitä aina olikin Rasossa pari kolme kappaletta ja kaikki ne nukkuivat Iitan sängyssä. Kun hänelle kerran tuli sulhasia, nauroi hän heille vasten silmiä ja selitti, että hän kyllä rupeaa puhemieheksi, jos tarvitaan, mutta ei hän morsiameksi rupea. Häntä pidettiin jo valmiina vanhana piikana, vaikkei hänellä ensinkään ollut niin paljon ikää.

Annakaisa vihdoin oli pieni, pyöreä, vaaleatukkainen ja iloinen kuin nuori, valkoinen lammas. Hän oli kuin maidolla syötetty, hänessä ei tuntunut mitään luita ja hänen ihonsa oli kuin ruusunlehteä. Ei hän herrasväen silmissä olisi ollut kaunis, mutta talonpojat pitivät häntä oikein silmänruokanaan. Hänellä kävi kosijoita likeltä ja kaukaa, hän piti huvituksista ja piti miehistä. Hän olisi mielellään ottanut kaikki kosijansa, jos se vain olisi käynyt laatuun, mutta veljiensä ja sisartensa kehoituksesta valitsi hän sitten vihdoin Ippilän pojan. Olihan hän siitä vallan naapurista, kelpo ja taattu poika kaikin puolin.

Onnellinen Annakaisa olikin. Sisaret saattoivat yleensä kaikkikin tyytyä kohtaloonsa, paitsi Helena, vanhin Rason tyttäristä, joka oli koko maailman hampaissa. Helena-raukka! Hänestä kerrottiin rumia juttuja ja itse hän kovan kohtalonsa alla oli kärsinyt niin hirmuisesti, että omaiset monesti olivat pelänneet hänen menevän sekaisin.

Juuri silloin kun hän oli hempeimmillään, oli pitäjään tullut uusi pappi. Jakob Sand. Hän pani koko seurakunnan ihmeisiin messuäänellään, joka oli niin komea, että täytyi pelätä pienen puukirkon seinien laukeavan. Ihmiset eivät tietäneet nauraako vai itkeä, kun hän esimerkiksi messusi sanat "halleluja! halleluja!" Se meni niin korkealta ja kuitenkin niin kirkkaasti, ettei olisi luullut ihmisen rinnasta sellaista ääntä lähtevän. Komea oli mieskin katsella, suuri ja tukeva, vaikka mustakulmainen ja mustapartainen kuin paholainen. Kerrottiin, että hänen jonkin konnankoukun takia oli täytynyt ottaa ero koulunopettajan virasta, jossa hän ennen oli ollut, ja että hän oli ruvennut papiksi vasta sitten, kun ei hän miksikään muuksi kelvannut. Mutta mitäpä kulkupuheista. Kerrassaan komea oli miehellä ääni, kova kuin tuomiopasuunan sointi, ei maar siinä uni tullut, kun se mies saarnasi. Ja kyllä hän monesti selittikin Jumalan sanaa niin, että olisi luullut häntä erityisesti Jumalan hengen valaisemaksi. Toisinaan taas hän puhui niin kummia, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Sanoja tuli kuin koskea alas, mutta ei niistä löytänyt mitään ajatusta eikä tarkoitusta. Kukaan ei oikeastaan saanut selkoa siitä, oliko hän hengellinen pappi vai oliko hän vain maallinen virkamies. Juomisen taito taas hänellä oli sellainen, että vanhatkin maistajat ihmettelivät, mutta ei häntä nähty siinä kunnossa, ettei hän olisi pysynyt pystyssä. Hän sanoi sen monesti julkisestikin, että ihmisten pitää vapaasti nauttia Jumalan antimia ja ettei ihminen saata tulla oikeaan synnintuntoon, jollei hän joskus lankeakin. Juuri ensimmäisissä saarnoissaan hän oli sanonut: "Ilman lankeemusta ei ole nousemustakaan." Hän joi mielellään ja piti hyvistä ruoista, mutta välistä tuli hänelle ahdistuksen aikoja, jolloin hän ei huolinut suuhunsa ruoan hiventäkään. Pappilan palvelijat sen tiesivät kertoa. Jakob Sand oli niitä ihmisiä, joista puhutaan paljon. Kun toinen huhu kertoi hänen käyneen Saarlan kartanossa mielistelemässä eversti Ståhlen kaunista armoa, kunnes eversti oli ajanut hänet pois talostaan ja kieltänyt tulemasta takaisin, toinen huhu kertoi jo, että eversti itse vaunuilla oli käynyt noutamassa pastoria Saarlaan. Toinen huhu saattoi kertoa, että pastori oli armoton ihminen: ei anna kerjäläisen edes istuutua pirttiinsä lämmittelemään, vaan tulee ja heristelee kepillä pois. Toinen huhu sanoi, että pastori oli hyvä, armelias ihminen, eräänkin repaleisen tytön pelasti rekeensä, vei pappilaan, osti piialta hameen ja puetti tytön päälle… Keihäsjärven uudesta papista puhuttiin todella niin ristiin rastiin, että oli mahdotonta tietää, mikä oli totta, mikä valhetta.

Rason vanhin tytär istui kirkossa täynnä ihmettelyä, kuten kaikki muutkin. Olipa sillä miehellä todella juhlallinen ääni! Taivaan Herran olisi luullut ilmestyneen maan päälle valamaan rauhaa ja hyvää tahtoa ihmisten sydämiin. Jaakko Sand sattui nimittäin sinä päivänä olemaan sellaisella mielellä, että hän sekä messussaan että saarnassaan antoi ihmisille paljasta evankeliumia. Hän puhui syntisten vapauttajasta, joka rakastaa langenneita. Keihäsjärveläiset eivät yleensä olleet kovin herkkiä kyyneltymään, mutta sinä sunnuntaina itkettiin Keihäsjärven kirkossa. Helenan kyyneleet valuivat virtana ja hänen sieluunsa vaipui suloinen rauha.

Uusi pappi tuli Rasoon käymään, kuten muihinkin taloihin, ja näyttäytyi tavalliseksi iloiseksi ihmiseksi. Helena oli siitä ihmeissään, sillä saarnatessaan ja varsinkin messutessaan oli hän tehnyt aivan yliluonnollisen vaikutuksen. Helena karttoi häntä eikä koskaan katsonut häntä silmiin, ties mistä syystä.

Lukukinkereillä Rasossa tapahtui, että pappi avasi Helenan eteen ensimmäisen luvun Johanneksen evankeliumista. Helena luki totisena kuten ainakin papille, mutta pastoripa katsoi häneen niin oudosti, että hän tuli aivan hämilleen. Ei pastori häntä korjannut, vaikka hän tiesi lukevansa ihan väärin. Ne alkusanatkin "ja sana tuli lihaksi" hän luki kahteen kertaan ja sitten hän sotkeutui ihan kokonaan. Pastori katseli häneen ikään kuin ei olisi kuullut mitään ja ikään kuin häntä olisi huvittanut Helenan hämmennys. Ja kyllä Helena häpesikin, sillä koko pirtti oli täynnä väkeä ja kaikki katselivat häneen. Mutta äkkiä häneltä unohtui kaikki muu ja hän tunsi ainoastaan polttavan pistoksen rinnassaan. Pappi oli katsonut häneen niin ihmeellisesti. Eikä hän tahtonut tointua siitä koko päivänä, ja yön hän oli unettomana ja itki.

Siitä se alkoi. Pastori rupesi tiheämmin käymään Rasossa. Harva se ilta, ettei hän vanhan isännän kanssa juonut totia. Vanha isäntä piti pastorista ja ylpeili hänen ystävyydestään. Hän luuli pastorin tulevan hänen tähtensä. Helenapa se oli, joka pastoria houkutteli! Herttainen, veikeä ja makoinen lapsi! Tytön sydän oli jo täydessä tulessa, ja kun pastori häneen katsoi, pulppusi lämmin veri hänen kasvoilleen.

Ei pastori puhunut mitään, mutta Helenan-päiväksi hän lähetti kauniin postikuvan eli kortin. Siinä oli ruusuja, enkelejä ja valkeita kyyhkysiä ja takana oli kirjoitus, mutta sitä ei Helena osannut lukea. Hänen täytyi turvautua Juhaan. "Kauniille Helenalle hänen nöyrimmältä palvelijaltaan. Jakob Sand", siinä seisoi. Mutta pikku Juha ei osannut pitää suutaan kiinni, vaan leperteli salaisuuden maailmalle ja se meni kuin siivillä eteenpäin. Mutta siitä oli se hyöty, että Helena huomasi tarpeelliseksi oppia itse sekä lukemaan kirjoitusta että kirjoittamaan. Oppihan hän!

Eräänä iltana oli Jaakko Sand taasen Rasossa. Oli niin pilkkoisen pimeä, ettei omaa kättänsä nähnyt. Kun Helenan piti mennä hakemaan voipyttyä puodista, iski pastori kuin haukka hänen niskaansa. Helena yritti ensin paeta, mutta kävi samassa ihan tahdottomaksi. Häntä pyörrytti, kun pastori peitti hänen kasvonsa kuumilla, kosteilla huulillaan ja hengityksellään, joka tuli totilta. Ei Helena olisi kyennyt itseään varjelemaan. Hän oli kuin pyörryksissä ja ikään kuin heräsi, kun Marjaana rupesi huutamaan.

— Helenaaa, mihin sinä jouduit! Minä tuon lyhdyn! Johan minä sanoin, ettet sinä pimeässä löydä mihinkään…

Helena pääsi irti, hoippui kuin humalassa ja nieli kyyneliään. Onneksi suojeli häntä pimeä. Muuten hän olisikin ollut hukassa. Marjaana tuli lyhtyineen ja he löysivät puotiin, mutta Marjaana rupesi epäilemään, ties miten ruvennutkin vainuamaan jotakin. Helena puhui hänen mielestään niin ihmeellisellä äänellä ja hänen poskensa hehkuivat niin oudosti. Illallisen aikana se tuli selvästi ilmi, kun Helena tarjosi ruokaa pastorille.

Hyi sentään, sinäkin iltana pastori oli niin kauan, että isä tuli kipeäksi! Marjaana oli niin kiukuissaan, että hän itki, ja yhdessä Iitan kanssa koettivat he läksyttää Helenaa. Mutta se oli yhtä turhaa kuin sanoa sateenkaarelle: älä sada! Helena itki ja loisti ja hymyili kaikkeen, mitä ikinä hänelle sanoi.

Helena ravisti päätään ja nauroi kuin hullun puheille. Hän tiesi asiansa — mitä nuo muut ymmärsivät.

Siitä pitäen kävi pastori talossa kuin sulhanen ainakin. Kallenkin täytyi ruveta uskomaan, että hän tarkoitti täyttä totta. Helena kutoili kankaita ja neuloi Sandille lahjoja, eikä Rasossa tapettu sitä vasikkaa, ettei parasta palaa olisi viety pappilaan. Mutta kun tätä väliä oli kestänyt jonkin aikaa, lakkasi pastori äkkiä käymästä Rasossa. Sen sijaan tiedettiin Joutsiassa, joka oli maantien varrella, kertoa, että hän yhtä mittaa lasketteli siitä ohi. Arveltiin hänen käyvän Saarlassa. Helena itki ja riuhtoi eikä käsittänyt, mikä oli syynä Sandin kylmenemiseen. Hänen ei sentään tarvinnut kauankaan odottaa: Jaakko Sand palasi hänen luokseen, palasi väkevänä ja kuumana ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ei Helena koskaan saanut kysytyksi, miksi hän oli ollut poissa ja missä. Pastorin läsnäollessa oli hän kuin lumottu, täynnä luottamusta ja unohdusta.

Jota enemmän aikaa kului, sitä enemmän tiedettiin pastorista kertoa. Oli se mies ihmeellinen elämässään. Hän eli kuin viimeistä päivää ja jota hurjemmin hän oli elänyt, sitä kauniimmin hän saarnasi. Hän itki saarnastuolissa omia syntejään ja Keihäsjärven akat itkivät hänen kanssaan, ja lopuksi hän julisti Jumalan armoa ja anteeksiantoa ja nousi saarnastuolista ikään kuin kirkastuneena. Koko maailma tiesi, että pastori kihlaili Rason vanhinta tytärtä, mutta että piikatyttöjen silti täytyi pakoilla häntä, jos tahtoivat säilyttää maineensa. Pappilan palvelustytöt olivat miltei järjestään sellaiset, ettei niillä enää mitään tehnyt. Pastorissa oli sellainen selittämätön, ylenpalttinen voima. Hän taivutti puoleensa vakaviakin naisia, kun se voima nousi. Pelottava oli sellaisina hetkinä pastori Jaakko Sand. Eivätkä ihmiset ymmärtäneet mitä hänestä piti ajatella. Toiset väittivät, että sellainen sen oikean hengenmiehen tulee ollakin ja muistelivat hänen sanojaan "ilman lankeemusta ei ole nousemustakaan". Mutta toiset olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt näkyä hyviä hedelmiä, jos puu oli hyvä.

Olisipa Rason rusthollari ollut sama yrmeä ja ynseä talonpoika kuin ennen, niin pastori hyvin pian olisi saanut lähteä käpälämäkeen. Mutta hän oli tutiseva äijä, joka ikävissään odotti juomaveikkoaan. Eiväthän tyttäret antaneet mitään, jollei tullut vieraita! Sen tähden äijä-paha odottamalla odotti vieraita. Kalle, nuori isäntä, ei viitsinyt ruveta sekaantumaan ihmisten naimakauppoihin, ei edes omien sisartensa, Iita ja Marjaana vihasivat sydämensä pohjasta pappia. Ehkeivät he Helenan tähden olisikaan vihanneet niin paljon, mutta hehän saivat hoitaa isää ja se oli hirmuista työtä! Vaan eipä heidän sanansa mitään merkinnyt, kun isä ja Helena olivat pastorin puolella.

Miksei pastori sitten nainut Rason tytärtä? Helena oli kaunis ja halasi joka solullaan elää Jaakko Sandille. Niin, kuka sen tietää! Lieneekö Jaakko Sand itsekään tietänyt. Tätä väliä oli kestänyt jo kuusi vuotta. Helenalla kävi alussa sulhasia niin paljon kuin vuodessa on viikkoja, mutta ei hän sallinut heidän tulla näkyviinsäkään. Hän eli toivon ja epätoivon vaiheilla, hän lankesi äärimmäisestä onnesta pimeimpään epätoivoon. Jaakko Sand saattoi kirjoittaa hänelle kirjeitä, jotka polttivat hänen hyppysiäänkin, ja hän saattoi jäähdyttää hänet jääpuikoksi, kun hän saarnastuolista loi kylmän katseen penkkiin, missä Helena istui. Hän saattoi olla tukahduttamaisillaan hänet syleilyllään, kun he olivat kahden kesken, ja hän saattoi jollakin rivolla leikkipuheella olla vaivuttamaisillaan hänet maan alle häpeästä. Sellainen oli heidän välinsä ollut loppuaikoina. Epävarmuus oli laihduttanut Helenaa, sillä se kalvoi kuin mato ja uurti silmäkulmiin ryppyjä. Pastori sen sijaan oli lihonut ja käynyt miltei raa'an näköiseksi. Helena oli kyllä jo aikoja sitten ymmärtänyt, että hänen rakkautensa on hänen onnettomuutensa, ja hän olisi tahtonut kitkeä sen sydämestään, kuten yrttitarhasta kitketään syväjuurinen ohdake. Mutta se ei lähtenyt, tunki vain juuriaan syvemmälle, kuten meren satakourainen nilviäinen käsiään. Hän ei oikeastaan enää löytänyt kohtalolleen mitään muuta ratkaisua kuin: "Minä hukutan itseni lähteeseen! Minä viskaan itseni Keihäsjärveen". Mutta elämä oli hänelle sentään rakas, sillä hän oli vielä nuori ja vaikkei hän itsekään sitä tietänyt, oli hänen sydämessään sentään hitunen toivoa.

Omaiset näkivät hänen kuihtumistaan kuihtuvan. He kuulivat niitä pahoja puheita syrjästäpäin. He olivat kovin huolissaan ja käsittivät, että häpeästä jollakin lailla on tehtävä loppu. Mitä muuta apua siihen oikeastaan saattaa keksiä kuin että Helena kiireen kautta naitettaisiin toiselle!

Marjaana ja hänen miehensä olivat löytäneet Helenalle oikein hyvän sulhasen. Lumian rusthollari oli itse luvannut Juha Kustaanpojan häissä ottaa asian puheeksi. Marjaana oli päättänyt vaieta ja antaa miehensä järjestää asian, mutta heidän nyt ollessaan uudessa aitassa leipomassa ja Helenan niin katkerasti itkiessä unohtui häneltä koko päätös. Hänen suunsa oli kauan makeassa hymyssä, ennen kuin hän puhkesi puhumaan.

— Älä joutavia! sanoi hän niin iloisella äänellä, että Helena lakkasi itkemästä. — Tietäisit, jatkoi hän, — mitä uutisia meidän isännällä on sinulle! Olisipa se mukavaa, kun se pappikin kerran saisi pitkän nenän!

Helena kuivasi kyyneleensä ja koetti kuunnella. Sisaret olivat pelkkänä korvana.

— Kuka minusta enää huolii, sanoi Helena. — Minä olen jo näin vanha ja ruma ja?.. Kyllä minä tiedän kaikki!

— Sinä saat sulhasia miten paljon hyvänsä, lohdutti Marjaana. — Ja minä luulen, että olisit sen Santinkin saanut, jos olisit osannut ottaa. Tytön ei koskaan pidä lentää miehen syliin. Olisit ollut vähän ylpeämpi!

— Niin, Helena, visersi Annakaisa, ole hänelle vähän ylpeämpi, niin hän hätääntyy.

Helena lakkasi itkemästä ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Entä jos hän todellakin koettaisi ruveta toisen miehen kihlatuksi — eiköhän pastori siitä säikähtäisi? Ihme, ettei se tuuma ennen ollut tullut hänen mieleensä. Hän nosti päätään ja ajatteli. Kaunis hän oli vieläkin, kun hiukset noin hahtuvina olivat pään ympärillä ja silmät loistivat. Äkkiä hän rupesi nauramaan, ravisti päätään ja tunsi vapautuvansa kuin raskaasta kuormasta. Häntä hullua tyttöä, ettei hän ennen ollut sitä huomannut! Tekisipä se keino toki vihdoin lopun näistä epävakaisista väleistä. Hän kohousi varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä päälle ja päästi lyhyen, iloisen hihkauksen. Sisaret katselivat toisiinsa. Kylläpä Helena-raukka oli käynyt ihmeelliseksi!

— Jaa-a, sanoi Helena, — ei kannata miehen takia hypätä järveen.
Ottaa toisen! Onko teidän isännällä ehkä jo tiedossa joku?

— On, vastasi Marjaana naurussa suin. — Kuusikymmentä lypsävää navetassa.

— Hyvä, hyvä! huusi Helena ja hänen poskensa hehkuivat. — Onko pulska mies?

— Sinä sanot sen niin haparoiden. Mitä tarkoitat? Taitaa olla vanhanpuoleinen koko sulhanen…

— Leskimies! keskeytti Helena kiivaasti. — Pitäkää itse! Leskimiestä minä en ota!

— Ei yhtä ainoaa. Eivät he emännän kanssa olleet yhdessä kuin pari vuotta. Viime vuonna näihin aikoihin kuoli…

— Mutta Haimalaa kehuvat todella kaikki, virkkoi Annakaisa iloisesti.
— Menisit pois Haimalaan. Aliina on Haimalassa käynytkin…

Hän nousi taasen varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä yli ja takoi korkojaan permantoon. Siinä hän nauroi.

Aliina oli Rason emäntä, Kallen nuori vaimo, joka oli tuotu Rasoon samana vuonna, jolloin Marjaana vietiin Lumiaan. Hän oli reipas, hyväntahtoinen ihminen ja kälyt elivät hänen kanssaan mitä parhaimmassa sovussa. Oli hän tyttönä käynyt Haimalassa. Komea talo se oli, aivan lähellä järveä ja asuinrakennus oli sellainen vanha, keltaiseksi maalattu. Herrasväkien se oli ollut ja kerrottiin niiden siellä vielä käyneen kummittelemassa öisin. Yksi herroista, mikä Ruotsin aikainen sotaherra lieneekin ollut, oli muka kuristanut armonsa, ja se siellä käveli valkeissa vaatteissa, narautteli portteja, availi ovia ja katseli kuunvalolla sisään ikkunoista. Emma Klinga tiesi hänkin paljon asioita Haimalasta. Hänhän ne emäntävainajan hautajaisetkin oli valmistanut. Kovasti isäntä oli vaimoaan surrut. Mutta voi kuitenkin, miten paljon siellä Haimalassa oli hopeita! Pikarejakin, sellaisia raskaita, korkeita, oli puoli tusinaa. Ja hopeisia vateja ja kauhoja ja yksikin niin komea malja…

Helena kuunteli silmät suurina päässä ja hänen poskensa paloivat, sydän takoi ja suonissa ohimojen kohdalla veri kohisemalla kohisi. Oli kuin se onneton valkea rouva, joka ei haudassaan saanut rauhaa, olisi ojentanut käsivartensa hänen puoleensa ja kutsunut häntä toverikseen. Hänen tuli aivan kylmä, kun hän tätä ajatteli. Mitähän se onneton ihminen oli tehnyt, että hänen herransa hänet kuristi? Mutta siitä ei Aliina tietänyt mitään.

Emma Klinga ei turhaan ollut kaason virassa. Hän oivalsi heti paikalla, että tässä oli kysymys naimakaupoista. Hän jatkoi sen tähden kehumistaan ja nosti Haimalan isännän pilviin asti. Mutta Helena kävi yhä surullisemmaksi. Hänen tuli niin kovin surku sitä nuorta rouvaa, joka oli kuristettu… Kuinka hirmuista sentään! Ihan kyyneleet polttivat Helenan kurkussa…

Sill'aikaa olivat veljekset Kalle ja Juha haassa noutamassa limoja. Koivut olivat jo poikki ja valmiina kasoissa. Äänettöminä he latoivat niitä kuormiin. Molemmat olivat juhlallisessa mielentilassa ja molempia painoi ero, vaikkei kumpikaan siitä mitään sanonut. He olivat aina olleet hyvät veljekset. Kalle oli oikeastaan ollut Juhalle kuin isänä. Eihän Juhan pitänyt joutua kauas. Joutsia oli Keihäsjärven rannalla kuten Rasokin. Molempien talojen vainiot olivat raja rajassa. Mutta kotia oli Juhan kuitenkin vaihdettava. Ja kun hän sitä ajatteli, täytyi hänen rykäistä ja niellä, ettei ikävä pääsisi kurkkuun. Ohjasperiä sopi niitäkin läiskäyttää. Hevonen pyrki vähän väliä pysähtymään, tämä haka kun kasvoi niin hyvää heinää. Ei se ollut ruoan puutteessa, kiiltävä, lihava hevonen. Se oli hänen Pekkansa, jota hän varsasta asti oli ruokkinut ja joka oli seuraava häntä Joutsiaan. Kyllä sillä kelpasikin morsianta viedä. Korea, ruskea liinaharja se oli, viisas ja herkkä, kuten eläimet ovat, joita on kohdeltu hyvin.

Kun miehet pääsivät metsästä ja puukujan päästä alkoi näkyä punaista ja keltaista rakennusta, ikävä yritti taaskin nousta Juhan kurkkuun. Hän korjasi kuormaa, jossa ei ollut mitään korjaamista, ja käänsi kasvonsa syrjään, metsään päin. Ei se auttanut, sillä illan punerrus väreili puitten latvoilla ja valkeat kukat mättäillä katselivat niin kauniisti ja surullisesti. Juha rykäisi ja sylkäisi.

— Kas, kas, sanoi Kalle, kun he pääsivät aukealle, johon järvi ja kirkonkylä näkyivät. — Joutsian pirttirakennus on maalattu. Mukavaltapa se nyt näyttääkin.

— Johan se isäntä joulun jälkeen rupesi puhumaan siitä, että hän häihin maalauttaa pirtin, sanoi Juha ja hymähti.

Samalla hänen tuli kovin kuuma ja hän maiskautti suutaan Pekalle. Koreastipa se punainen pirtti paistoikin vainioiden keskellä! Juhan rinta paisui suureksi ja laajaksi ja hänen olisi tehnyt mieli kulkea lopputie juoksujalan. Se oli hänen uusi kotinsa, joka sieltä järven takaa paistoi, koti, jossa hän tulisi määräämään renkien ja muonamiesten työt…

Uusi arvo teki hänet sekä ylpeäksi että onnelliseksi mutta samalla hämilliseksi. Hänen poskensa kuumoittivat ja hymy, joka puhkesi kasvoille, ei ollut oikein hänen omaa hymyään.

Juha oli pitkä ja laiha ja käveli kumarassa, kuten tekevät pojat, jotka ovat kasvaneet liian nopeasti. Ei hän ollut hento. Päinvastoin. Kasvot olivat laihat ja kalpeat, poskipäät ulkonevat, silmät syvällä, nenä voimakas ja suora, otsa korkea, hiukset tuuheat ja karkeat. Vasemmalla oli jakaus ja niskassa olivat hiukset leikatut tasaisiksi. Niiden latvat kähertyivät hiukkasen ylöspäin, ikään kuin eivät olisi tahtoneet nöyrästi kasvaa hartioihin asti. Ei Juha ollut mikään kaunis mies, mutta hänen suupielissään oli sellainen hyvä piirto, että olisi luullut hänen aina kulkevan siunaus huulillaan, otsa oli niin kirkas että se paistoi, ja kun hän avasi silmänsä, oli niissä viisauden ja rehellisyyden todistus.

Pekalla oli tapana hirnahtaa, kun se pääsi pihaan, ja kun tytöt kuulivat helisevän hirnunnan, he tulivat vastaan. Kenellä oli kädessä piparikakku, kenellä palanen systerkakkua, kenellä mitäkin.

Helenalla ei ollut kädessään mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä loistivat kuin kuumesairaalla. Hän tuli juoksujalan ja huusi riemastuneena:

— Tunnetko, pikku Juha, Haimalan isäntää? Minä menen sille, usko pois!
Lumia toimittaa sen ensi viikolla tänne. Mitäs sanot siitä, pikku Juha?
Minusta tulee Haimalan emäntä!

Juha katsahti häneen pitkään, alkoi kiskoa limoja kuormasta ja sanoi tyynesti:

Helena keskeytti äkkiä naurunsa, vei käden sydämelleen ja sulki silmänsä ikään kuin rintaan olisi koskenut. Mutta ei Juha enää sitä nähnyt, sillä hän kanniskeli jo koivuja siihen saliin, jossa vihkimisen piti tapahtua.

Sisaret neuvoivat ja asettelivat. Juhlallisen näköiseksi kävikin suuri pirtti, jossa oli ikkunoita kolmelle suunnalle.

— Mitäs jos samalla laittaisimmekin paikoilleen telttapöydän, ehdotti
Marjaana.

Ja he noutivat kaksi tuolia, kaasivat ne kumoon keskelle lattiaa ja levittivät niiden päälle suuren, vihreäpohjaisen, punakukallisen ryijyn.

— Tottakai sinä nyt tiedät, millä puolen seisot, sanoi Annakaisa. —
Ettei sinun käy niinkuin Hakolan Malin, joka asettui väärälle puolelle.
Voi, voi kuinka minua tuppasi naurattamaan, kun pappi sille viittoaa ja
viittoaa ja Matti vain sanoo, että "mitäs pastori meinaa?"

— Kyllä minä tiedän, sanoi Juha. — Johan minä sitä sinun häissäsi katselin.

— Voi sinua, vekkuli, ilveili Annakaisa. — No, näytäpäs nyt, osaatko huomenna oikein tulla vihille…

— Älkää nyt enää viitsikö, keskeytti Iita. — Saisit sinäkin, Annakaisa, jo vakaantua. Ja eikö sinun pitäisi mennä katsomaan lastasi?…

Helena oli istuutunut penkille limojen keskelle. Hän tuijotti telttapöytään, joka oli laitettu odottamaan huomista juhlaa. Mitä, mitä hänenkin elämästään tulisi? Astuisiko hän koskaan telttapöydän ääreen ja kuka silloin olisi hänen rinnallaan? Häntä paleli, kun hän siinä istui, vaikka ulkona oli lempeä kesäilta ja vaikka pirtti oli täynnä tuoreen koivunlehvän tuoksua. Hän hypähti äkkiä pystyyn ikään kuin häntä olisi lyöty ja remahti nauruun.

— Mutta kun minä tulen Haimalaan emännäksi, niin minä pidän sellaisia kemuja, että kuuluu tänne asti!

Juha oli asettunut selin huoneeseen ja piirteli jotakin uuteen, valkoiseen seinähirteen.

Juha karkasi tulipunaiseksi. Häntä sekä harmitti että suututti ja samalla suloisesti hiveli. Ei häntä vielä kukaan ollut kutsunut isännäksi.

— Isäntä, isäntä! uhittelivat Annakaisa ja Helena ja rupesivat kieppumaan Juhan ympärillä.

— No! huusi Juha ja koetti työntää sisariaan syrjemmä, mutta eiväthän he poistuneet eikä Juhalla ollut muuta neuvoa kuin karata heidän käsistään. Kuistilla hän ravisti saappaat jalastaan ja sitten hän läksi juoksemaan minkä pääsi.

— Ei teistä koskaan näy tulevan järkeviä ihmisiä, sanoi Iita itsekseen. — Että nyt viitsittekin!

— Kuulkaapas tytöt! huudahti Annakaisa äkkiä. — Tulkaas katsomaan. Se poika on kirjoittanut tänne jotakin.

Marjaanakin riensi ääreen. Siinä oli todella seinässä kirjoitusta, mutta eiväthän he saaneet siitä selvää, ennen kuin Helena tuli.

"Huomena kolmas päivä heinäkuta on Johan Kustanpoijan ja Annastina
Erikintyttären hät täsä Rason rusthollisa", tavasi Helena.

Sukulaiset, jotka asuivat edempänä, läksivät kotoa jo päivännousun aikaan ja ehtivät perille hyvissä ajoin. He tulivat suurissa, herrasväkien huutokaupoista ostetuissa, nelipyöräisissä kääseissä, edessä lihavat hevoset, tulivat lapsineen päivineen. Kääseissä oli myöskin suuria, kirjailtuja vakkasia, joissa emäntien silkit ja lasten esiliinat säilytettiin. Kopissa oli tuomisia häätaloon, kaikenlaisia suuria juustoja, nisuleipiä ja kyläkakkuja.

Miehet katosivat isännän kanssa vainioille ja navettarakennusta katsomaan. Rasossa oli nimittäin tekeillä kivinavetta eikä sellaisia ollut monta niillä seuduin. Emännät joivat kahvia ja kävelivät puutarhassa. Lapset kaarestivat pihamaalla, lankeilivat, itkivät ja tahrivat vaatteensa. Pienemmät tavattiin alituisesti pahanteosta, milloin vetämässä maahan pöytäliinoja, milloin vetämässä toisiaan tukasta.

Sulhanen olisi mielellään lähtenyt isäntämiesten kanssa navettarakennukselle, mutta hän ei uskaltanut liikkua pihamaalta, hänelle oli nimittäin sanottu, että hänen pitää olla vastaanottamassa vieraita. Hänestä rupesi tuntumaan kiusalliselta, sillä oli kaikenlaisia asioita, joita ei sopinut tehdä ja taas toisia, joita piti tehdä… Renki Eprami, Juhan leikkitoveri ja ystävä, poltti piippuaan tallin edustalla. Hänen oli siinä määrä ottaa vastaan hevosia. Hänen luoksensa meni Juha ikään kuin turvaa etsimään. He olivat aina olleet hyvät ystävät Epramin kanssa ja Juha olisi mielellään tahtonut Epramin telttapojaksi häihinsä. Sisaret sen olivat estäneet.

He seisoivat hyvän aikaa ääneti ja katselivat maantielle. Se oli yhtenä tomupilvenä.

Veri läikähti Juhan poskille, kun jo Epramikin häntä isänteli, mutta hän koetti olla ikään kuin ei olisi huomannutkaan ja kiinnitti silmänsä tuleviin.

Vieraita tervehtiessään näki hän morsiamenkin sisarineen tulevan oikotietä peltojen poikki. He tulivat jalkaisin ja heillä oli paljon kantamista. Juhan olisi tehnyt mieli lähteä heitä auttamaan, mutta hän ei päässyt, sillä talonväistä ei sillä hetkellä ollut ketään vieraita vastassa. Aika kävi Juhasta pitkäksi ja tuskalliseksi. Varjelkoonkin olemasta toista kertaa omissa häissään!

Kun pitkämatkaiset olivat saapuneet, lakkasi vierasten tulo vähäksi aikaa. Silloin Juha läksi pukemaan ylleen juhlavaatteita. Porstuanperäkamaristaan saattoi hän selvästi kuulla naisten äänet pakarista, missä morsianta puettiin. Annastiina toimitti siellä jotakin ikään kuin huolissaan. Juhan sydän takoi kovasti.

Marjaana tuli porstuanperäkamariin ja istuutui sängynlaidalle. Hän oli touhunnut niin, että hän oli ihan hiessä, ja ainoastaan tärkeä asia saattoi hänet tällaisena kiireen päivänä istuutumaan.

— Annastiina, alkoi hän, — on tuolla niin onnettomana siitä, että Akseli taas on humalassa. Koko yön kuuluu olleen Tulettänessä ja kaiken aamua on ajanut raivoaan Joutsian pihassa ja selittänyt, että hän täällä on isäntä, hän käskee.

Tämä sanottiin sentään ikään kuin ohimennen. Marjaana pyyhki otsaansa suureen kotikutoiseen nenäliinaan, huokasi syvään ja jatkoi sitten.

— Kuule, kun siellä Joutsiassa nyt nousee tie pystyyn — ja se voi sen tehdä aika pian, — niin tulkaa vain meille. Koetetaan meidän talossa tasoittaa.

Se se oli ollut hänen asiansa ja kun hän oli saanut sen sanotuksi, nousi hän lähteäkseen. Ensin hän sentään tarkasti Juhaa. Hyvä oli! Saappaat kiilsivät ja narisivat, tukka oli kiiltävän siloinen, uusi sortuukki istui kuin valettuna, mustat silkkiliivit nappirivineen olivat juhlalliset katsella. Silkkihuivia Marjaana vähän oikaisi. Sitten hän meni.

Juha kävi vielä kerran läpi vihkimäluvut, vaikka hän osasi ne ulkoa. Sitten läksi hän kamaristaan, mutta jo kynnyksellä hän oli kompastumaisillaan, sillä uudet saappaat, sortuukki ja koko juhla-asu tekivät hänet kankeaksi. Ei ollut hauskaa tulla ihmisten näkyviin risaisissa vaatteissa, mutta ei taas ollut hauskaa olla näin hienonakaan. Se oli aika tuskallista. Hävetti…

Voi nyt kuitenkin sitä kiirettä! Juostiin, puhuttiin, ovet paukkuivat, koirat haukkuivat ja rattaat rytisivät. Kun pakarin ovi hetkiseksi aukeni, näkyi sieltä mustia ja kirjavia värejä ja kuului tärkättyjen alushameitten kahinaa. Helena liehui vaaleansinisissä vaatteissa, kaulan ja hihansuitten ympärillä valkeita pitsejä, kauniina kuin morsian. Hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että Jaakko Sand oli tullut. Hänen poskillaan oli sellainen puna ja silmissä sellainen kiilto.

Kaikki muutkin Keihäsjärven herrasväet olivat jo saapuneet. Saarlan majuri oli tullut vaunuilla ja hänen mukanaan joukko nuoria, joita huvitti olla katsomassa suuria talonpoikaishäitä. Neiti Greta Ståhle ja hänen tukholmalainen ystävättärensä Lilly von Schönberg olivat kumpikin valkeissa, toisella siniset, toisella punaiset silkkinauhat vyöllä ja hiuksissa. Kauniit he olivat katsella kuin Herran enkelit. Komeita olivat nuoret herratkin, Gustaf kadettiunivormussaan, Magnus vaaleissa kesävaatteissa. Majurskaa ei osattu kaivatakaan, sillä tiedettiin, ettei hän mihinkään lähde. Saarlan majurska oli ylpeä rouva.

Nimismies Liljeblad saapui rouvineen ja tyttärineen. Hän oli suurikasvuinen ja suurisuinen herra, pastorin paras ystävä ja ainainen iltatoveri. Rouva Liljeblad oli kalpea, tunteikas nainen vanhanaikaisissa silkkivaatteissa, hän puhui vienolla, valittavalla äänellä ja näytti aina surulliselta. Jokaisesta naimattomasta miehestä katseli hän vävypoikaa itselleen. Oliko se sitten ihme, kun tyttäriä oli sellainen liuta!

Henkikirjuri Nylander oli jo vanhaksi pojaksi tulemaisillaan, punanenäinen, pitkä hongankolistaja, joka oli tottunut naurattamaan suuria seuroja ja hallitsemaan kaikkia läsnäolijoita sukkeluuksillaan.

Vihdoin luettiin Keihäsjärven herrasväkiin vielä kauppias Hallbom, vaikka hän tuskin oli edes puoliherrasväkeäkään. Hän oli pieni, lihavanläntä mies, kasvot pyöreät kuin nauris, iho kellahtava ja täynnä teerenpilkkuja. Syvällä poskien sisässä pyöri kaksi pientä ruskeaa silmää terävinä kuin naskalin nenät. Parta Hallbomilla oli kova ja harva kuin pukilla, hiukset punertavat ja pystyt, käsissä pitkiä karvoja ja teerenpilkkuja. Hän oli liukas ja sukkela kuin sisilisko ja kieli hänellä kävi kuin rasvattuna. Hänen vaimonsa oli pitkä, luiseva, litteärintainen nainen, jonka silmät valuivat ja joka aina oli happamen näköinen. Hänen kätensä olivat yhtä mittaa työssä: milloin hän raapi päätänsä, milloin hän kaiveli nenäänsä tai korviaan tai syhytteli niskaansa tai kainalonaluksiaan. Kauppias Hallbomin vaimo, Saara, oli suorastaan noita-akan näköinen.

Kaikki häätalossa oli valmiina. Morsiamen kotiväkeä ainoastaan odotettiin. Muilta meni aika jotenkin, vaikka hekin ihmettelivät joutsialaisten viipymistä, mutta morsiamelle kävi odotus melkein sietämättömäksi. Ties mitä se Akseli taas oli tehnyt!

Koko hääkansa oli pihamaalla, kun Joutsian komean, mustan orhin vihdoin nähtiin tulevan! Se se oli menoa! Kipunoita vain iskivät kivet. Kuoleman kauhussa istuivat vanhukset edessä rattailla ja Akseli seisoi takana, ohjakset piukkoina ja huusi. Ei häneen pystynyt kielto. Sitä pahemmin hän antoi mennä, jota enemmän häntä kiellettiin. Ja kun vanhukset vihdoin siunaillen olivat päässeet alas rattailta, pani hän vielä kuin uhallakin hevosen tanssimaan keskellä pihaa.

Pahalta se tuntui, kun tuo komea, mustatukkainen poika siinä uhmaili häätalon kartanolla. Tiedettiinhän, ettei hän pitänyt sisarensa naimakaupoista, mutta ei toki olisi pitänyt noin kaikkien nähden… Ja ihan se oli vaarallista leikkiä, ihan se pelotti…

Ainoa, joka mielihyvin katseli Joutsian poikaa, oli pastori. Hän seisoi rappusilla, liperit kaulassa ja virsikirja kädessä, valmiina menemään juhlalliseen toimitukseen, mutta väkisinkin hänen täytyi ihan ääneen naurahtaa, kun naiset parkuen pakenivat hevosta. Voi kuitenkin sitä kirkua! Siellä oli joukossa myöskin Helena ja Saarlan nuoret tyttölapset. Oli siinä silmänruokaa. Kuinka Greta olikin äitinsä näköinen! Samat ihmeelliset silmät, samat ilmeet kasvoissa… Viekoitteleva oli tänä päivänä Helenakin — mikä hänen nyt oikein olikaan? Hän oli tervehtinyt keikaillen ja vieraan kohteliaana kuin jotakin matkustavaa kreiviä. Vaarallista, vaarallista, neitiseni! Paras olla varuillaan, kun on samoissa kutsuissa Editha Ståhlen tytär! Oo sen tytön korvia! Eivätkö ne olekin kuin ruusunkarvaiset näkinkengänkuoret… Millainen lapsi se on vielä! Puhuu ja palpattaa ja kuiskaa ystävättärensä korvaan, nauraa ja heittelee ruumistaan kuin kissanpoika… Jumalan tähden, ole hiljaa, tyttö!

Samassa hän huomasi, että ihmiset alkoivat lappaa vastapäätä olevaan rakennukseen. Siellähän toimituksen piti tapahtua. Ja sinne hän meni hänkin, sinne kuumaan pätsiin, jonne aurinko hehkui kuin saunankiukaan suu ja johon kuihtuvat limot viime nesteillään levittivät tukahduttavaa lemua. Ja sinne hän asettui juhlalliseen asentoon odottamaan ihmisparia, joka hänen oli määrä vihkiä mieheksi ja vaimoksi…

Morsiuspari tuli sisään hitain askelin, sulhanen punoittavin poskin ja hartaan näköisenä sekä hänen rinnallaan hento, vaatimaton, sinisilmäinen tyttö, jonka hiuksilla oli seppel valkeista tekokukkasista. Heidän uudet vaatteensa kahisivat ja kengät narisivat. Yhtenä töminänä kaikui huone, kun telttatytöt ja telttapojat marssivat paikoilleen.

Kauniisti toimitus tapahtui. Sulhasen kasvot olivat tyynet ja kirkkaat, morsianta tuppasi ensin itkettämään, mutta selvästi hänkin vastasi papin kysymyksiin. Kuuluisan muhkealla äänellään pastori kehoitti heitä elämään kurissa ja Herran nuhteessa, kärsimään toinen toisensa puutteita ja rakastamaan toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä. He lankesivat polvilleen, teltta levitettiin heidän päällensä ja pappi siunasi heidät.

Teltturit yrittivät väsyä pitkän toimituksen aikana. Suuri, punakukallinen silkki, joka oli heidän nostettujen käsiensä varassa, vapisi. Varsinkin Helena, jota mielenliikutus kaiken yötä oli pitänyt valveilla tai levottomassa unessa, sai ponnistella pysyäkseen pystyssä.

— Kuka se on tuo sininen? kuiskasi Lilly-neiti ystävättärelleen heti, kun morsiuspari oli noussut.

— Pastorilla ei ole hullumpi maku, sanoi Lilly-neiti. — Morsian olisi oikein soma, jolleivät olisi panneet hänen päähänsä noita kauheita kukkia. Kuka nyt käskeekin! Mikseivät he sido seppeliään vaikkapa puolanvarsista?

— He eivät olisikaan talonpoikia, jos he sen ymmärtäisivät, puuttui vastaamaan herra Gustaf, ennen kuin sisar oli ehtinyt suutaan avata. Herra Gustaf oli hurjasti rakastunut neiti Lillyyn.

— Tietääkö neiti, lausui vuorostaan Magnus Ståhle, joka myöskin oli rakastunut neiti Lillyyn, — että tämä Raso on vanha herraskartano. Ei se ole ollut kuin puolen vuosisataa talonpoikien hallussa.

— Sen kyllä näkee, vastasi Lilly pikkuvanhan ymmärtäväisyydellä. — Nuo vanhat puut, tuo suuri rakennus, voi miten paljon ne ovat mahtaneetkaan nähdä! Aivan voi kuvitella kuutamoiltoja, kun täällä on ollut kestejä ja kun nuoret ovat kävelleet tuolla alleoissa… Voi kuinka sentään on surullista, että kaikki häviää!

— Näyttääkö teistä täällä häviävältä? tokaisi nuorten puheeseen
Nylander, joka jo hyvän aikaa oli kierrellyt saarlaisten ympärillä.
— Isäntä täällä rakentaa paraikaa komeaa kivinavetta ja näkisitte,
millaista suota tuossa lehdon takana kuokitaan.

Hän sanoi sanottavansa veitikkamaisesti hymyillen ja maiskautti suutaan, ikään kuin olisi ollut kysymys mansikasta tai jostakin muusta syötävästä. Tytöt purskahtivat suureen nauruun. Talonpoika rakentaa navettoja ja kuokkii soita entisen loiston sijalle — olihan se kauhean lystillistä!

— Mutta pappakin sanoo, että hän on hyvä maanviljelijä, selitti
Greta-neiti touhukkaasti. — Mutta kaikkein intresanteinta täällä
Rasossa on se, että kuningas kerran on ollut täällä yötä. Kuka niistä
se nyt olikaan? Kaarle…

— Mitä sinä nyt sekoitat, oikaisi veli häntä malttamattomasti. — Itse
Kustaa Adolf se oli, ei neljäs, vaan toinen.

Hän pusersi kovasti Gretan käsivartta. Kaikki täällä oli hänelle niin uutta ja ihmeellistä; tämä jykevä rustholli, nuo kankeat, itsetietoiset talonpojat, morsian kömpelöissä kukkasissaan, vanha herraskartano muistoineen, kaunis talonpoikaistyttö, joka niin onnettomasti rakasti…

He jättäytyivät jäljellepäin, katselivat Helenan olemusta ja Greta
Ståhle kertoi:

— Pastori oli jo menemäisillään hänen kanssaan naimisiin. Hän ei vuosikausiin käynyt meillä. Hän ei uskaltanut tulla. Mutta sitten hän kerran tuli ja mitä kaikkea mamma lieneekään hänelle sanonut, sillä naimisista ei tullut mitään… Minusta mamma olisi voinut antaa heidän saada toisensa…

Helena kyllä huomasi, että he häntä tarkastelivat. Hetkiseksi hän tuli ajatelleeksi, että ehkä he pitävät häntä kauniina, mutta samassa se tunne katosi. Eivät maar he hänestä mitään hyvää ajattele. Kyllä kai ne kulkupuheet ovat Saarlaankin joutuneet. Saarlan armo oli kerran katsonut häneen niin pahasti. He olivat isän kanssa kohdanneet Saarlan vaunut maantiellä. Majurilla oli ollut asiaa isälle ja hän oli pysäyttänyt heidät. Armo oli hienoissa, harmaissa vaatteissa, oikein hän nosti harsonsa ja rupesi tuijottamaan Helenaan. Kuinka kylmästi ja ylpeästi hän katsoi! Helena aivan jähmettyi. Mitä Helena oli tehnyt? Mitä varten armo tahtoi jähmetyttää hänet jääpuikoksi? Pastorinko tähden?… Helenalle tuli sellainen aavistus, että armo vihasi häntä pastorin tähden. Mutta mitä se armoon kuului?… Sitä ei Helena saanut koskaan tietää, mutta sen sijaan ei hän koskaan päässyt siitä tunteesta, etteivät saarlaiset suoneet hänelle hyvää.

Päivällinen oli katettu suureen, vanhaan pirttiin. Seinien jättiläishirret olivat jo mustuneet, mutta limot, valkeiksi sivuttu takka ja aurinko tekivät sen ystävällisen näköiseksi. Kuusi pitkää pöytää oli katettu penkkejä myöten. Punakukalliset lautaset paistoivat valkeilta liinoilta, haarikat olivat täynnä olutta ja niiden välissä, siellä täällä, seisoi korkeita hopeisia pikareja täynnä tervankarvaista tupulttia.

Kyllä oli ruokaakin. Oli suolakalaa, sekä siikaa että lahnaa, oli tuoretta kalaa sekä keitettynä että paistettuna. Oli sianlihaa sekä keitettynä että suolattuna ja paistettuna, oli rosollia, juustoa, lihapullia, perunaruokaa, rusinakeittoa, maitoon keitettyä riisipuuroa ja uunissa paistettua kaurapuuroa, oli mansikoita, lihalientä piirakan kanssa, tuli sitten paistien vuoro: oli sekä vasikkaa että lammasta. Tuli putinkia ja blancmanger'ta.

Morsiuspari istui pastorin ja Saarlan majurin välissä. Siinä pöydässä olivat kaikki herrasväet ja Rason mahtavimmat sukulaisemännät. Isännät olivat eri pöydässä. Heidän pöydässään istui myöskin Tölli, puhemies, juhlallisena, vakavana ja oman arvonsa tuntevana. Ties olisiko näistäkään häistä mitään tullut, jollei hän olisi ryhtynyt toimeen! Helenaan hän tuon tuostakin vilkaisi. Korea tyttö se yhäkin oli ja liukkaasti liikkui — mitä jos senkin naittaisi siitä pois ihmisten hampaista!

Marjaana, Iita ja Annakaisa liehuivat hekin kaiken aikaa katsomassa, ettei mitään puuttuisi. Edeskäypinä toimivat suutarin Janne, nikkari-Tuomas ja joukko piikoja.

— Annetaan kalan uida! huudahti Nylander ja korotti lasiaan morsiusparille. — Fisken vill simma, sanoi hän samassa majurille ja otti toisen ryypyn. — Mistäs on saatu kaloja? kysyi hän sitten Iitalta, joka kantoi pöytään suurta kalavatia. — Esa-ukkoko se aina vain jaksaa pitää taloa kalassa…? Mutta meidän morsiamemme ei mitään syö…

— Kukahan täällä on ruoanlaittajana? kysyi rouva Liljeblad naapuriltaan rouva Hallbomilta. — Buljongissa on liian paljon suolaa…

— Ota nenäliinasi, kuiskasi Greta takaisin. — Mutta nälkää ei meidän tarvitse nähdä, kuten näet. Kuinka monta ruokalajia jo on ollutkaan?

— Viisi, kuusi kumminkin. Eikä vielä olla paistissa. Mutta sehän on aivan kauheaa, kuinka ne syövät! Katso nyt noita: kaikki pistävät keittoa samasta vadista.

Isäntien pöydässä juteltiin navettarakennuksesta, joka oli tekeillä
Rasossa.

— Tuleehan siitä kallis, sanoi isäntä, Kalle Kustaanpoika — mutta kyllä se sittenkin vuosien kuluessa maksaa itsensä.

— Kyllä maar ne kaukalonsa löytävät vähemmälläkin valolla. Kyllä minä vain…

Juha kuunteli toisella korvallaan, mitä isäntien pöydässä puheltiin. Mielellään hän olisi luopunut kunniapaikastaan majurin vieressä, kun olisi saanut olla keskustelemassa navetasta. Sillä hänen mielessään oli koko kesän ollut sellainen ajatus, että hän vielä rakentaa sellaisen navetan Joutsiaan. Mutta hänen ympärillään kävi niin kova surina, ettei hän voinut erottaa, mitä isäntien pöydässä puhuttiin. Nylanteri oli niin suurisuinen.

Pastori piti ahkerasti seuraa morsiamelle. Hän kertoi tälle, kuinka entinen morsian vastasi, kun häneltä kysyttiin, oliko hän onnellinen: perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

— Olen minä kastanut lapsen ja vihkinyt sen isän ja äidin samalla matkalla, jatkoi pastori. — Siinä meni kaksi kärpästä yhdellä läjäyksellä.

Sillä kertaa sai pastori nauraa yksin, sillä morsiamen suu pysyi ankarasti supussa.

— Morsiusparin onneksi! huusi Nylander, nosti korkealle ilmaan hopeisen pikarin, joi syvältä ja laski raskaan astian kolahtaen pöytään.

Monella tahoin puhuttiin kuiskaten ja seurattiin uteliaasti Helenaa, joka liehui vaaleissa vaatteissaan. Tiesihän koko pitäjä hänen ja pastorin välit.

— Kas, kuinka se sitä melistelee, kas nyt, minkämoisiin vaatteisiin se on pukeutunut, sanottiin.

— Pitäisi sitä toki itsellä olla sen verran järkeä, intti toinen. —
Nuoremmaksihan muut sisaret jäivät, mutta ne ovat vallan toista maata.

Helena tekeytyi ylen määrin iloiseksi. Hän tahtoi ennen kaikkea näyttää sen pastorille. Olihan hänellä tiedossa kosija, rikas leskimies, suuren talon isäntä. Kelpasipa sillä härnätä. Hän likeni pöytää, jossa telttatytöt ja telttapojat istuivat. Heillä tuntui olevan aika hauskaa. Oli se sittenkin hyvä, että he olivat noin samassa pöydässä. Helena sen sillä lailla oli järjestänyt, muuten he kyllä olisivat saaneet istua kuka missäkin.

Ei se ollut totta, että Joutsian Akseli juovuspäissään olisi tanssittanut hevostaan: hän oli ollut aivan selvänä ja täysissä tajuissaan. Mutta hän oli tahtonut tehdä kiusaa. Vai eikö hänen kannattanut olla harmissaan, kun häneltä talon veivät! Hän oli suutuksissaan isälleen ja äidilleen, jotka sen sallivat, Annastiinalle, joka miehen otti, ja Juhalle, joka suostui tulemaan toisen taloon. Istuessaan nuorten tyttöjen ja poikien joukossa hän sentään hetkeksi unohti harminsa ja laski leikkiä ikään kuin ei harmeja olisi ollutkaan.

Kujeillaan hän oli pehmeästä vierreleivästä tehnyt pienen pallon ja pannut sen vierimään Ahdepään Marille. Mari lähetti palloa eteenpäin ja tätä kaikki nauroivat. Pöytä oli huoneen kulmassa, eikä siellä istunut ketään vanhempia ihmisiä, joten nuoret saivat kaarestaa rauhassa.

— Kuka teistä, pojat, huusi Akseli äkkiä ihan ääneen ja hänen suuttumuksensa leimahti taaskin liekkiin, — kuka teistä, pojat, osaa heittää taikinanapin sulhasmiehen otsaan!

Toiset pelästyivät hävyttömyyttä, toiset nauroivat salavihkaa ja muista pöydistä ruvettiin jo hämmästyneinä katsomaan teltturien mutkiin.

— Niemelän Kristerin takista näkyy puuttuvan nappi, tirskui joku tytöistä. — Antakaa tänne, niin minä pistän sen kiinni!

— Tarvitaanko nappia? sanoi Helena hymysuin Akselin takaa. Hän ei ollut huomannut Akselin hävyttömiä sanoja ja hänen tarkoituksensa oli ainoastaan kiusoitella Jaakko Sandia. — Tässä on nappi! jatkoi hän ja näytti hyppysissään punaista ruusunnuppua, joka oli kova ja täyteläinen kuin nappi. Sattui olemaan ruusujen kukinta-aika ja Rason puutarha oli täynnä ruusupensaita.

Helenan nähdessään lakkasivat tytöt tirskumasta ja pojat vaikenivat. Helena oli heitä niin paljon vanhempi ja hänestä kulki niin paljon puheita, etteivät he tahtoneet hänen silmissään kaarestaa. Yksin Akseli iski häneen arastelematta silmänsä.

— Mitäs sinä sillä? nauroi Helena. — Eihän sinun takistasi nappia puutu.

Akseli katseli Helenaa. Tummat kiharat hulmusivat tytön otsan ympärillä. Päivänpaisteessa ne loistivat kuin kultasäikeet. Päivänpaisteessa oli nenäkin läpinäkyvä ja hampaat kuin helmet. Ja huulet… ne olivat juuri kuin olisi tuota ruusua aukaissut. Mitä tyttö niitä siinä nauraessaan kaartelikin… Herra varjelkoon, jos… jos… koppaisikin sen siitä… Akselin silmät leimusivat ja hänen hengityksensä kävi kuuluvaksi. Hän tarttui tuolin selkänojaan ikään kuin karatakseen pystyyn, mutta silloin oli kuin Helenaan olisi puukolla pistetty. Hän kalpeni ja hätkähti. Akselin täytyi keksiä jokin keino rauhoittuakseen.

Ja hän teki kuin tekikin hullunkurisen tempun: pisti suuren ruusunnupun suuhunsa ja alkoi sitä pureskella. Pöytä remahti suureen nauruun ja Helena itse nauroi niin, että vedet tulivat silmiin. Akseli ei enää voinut peräytyä, ja niin hän nieli ruusunnupun varsineen päivineen. Hän nieli sen mukana koko sen äskeisen tunteen ja tuli järkiinsä. Mitenkä hänen ja Helenan ilman sitä ruusua olisi käynytkään? Hän oli tähän asti toimittanut Helenaa pastorille. Kyllä hän vain tästä lähin pitää tytön itse. Mitenkäs hän on ollutkin sellainen houkkio, ettei ennen ole häntä huomannut? Hän koppasi haarikan pöydältä ja joi, niin että rinta jäähtyi.

Nauru teltturien pöydässä oli jo herättänyt huomiota koko häähuoneessa. Morsian, joka on tuntenut veljensä äänen, katseli levottomana remua kohti ja puna poskilla kiirehti Lumian emäntä rauhoittamaan sisartaan. Saarlan nuoret käänsivät hiukan kateellisina päätään ja pastorin silmissä liekehti hetkeksi suuttumus. Naurakoon, naurakoon, ajatteli hän sitten. En minä estä!

— Teltturien terveydeksi! huusi Nylander ja kohautti pikariaan. — Skool! Huhhuh kuinka polttikin. Väkevää ainetta! Tuli palaa, tuli palaa! Tahdottekos kuulla jutun siitä, kuinka tuli palaa?

Hän oli tekevinään kysymyksen, mutta eihän hän odottanut kenenkään suostumusta. Ihan pilanpäiten hän vain kysyi ja jatkoi samassa:

— Kun entinen pappi piti oikein pitkiä saarnoja, niin että kansa kaikki nukkui, niin hän sitten äkkiä kesken saarnansa huutamaan, että "tuli palaa! tuli palaa!" Seurakunta herää ja rupeaa hädissään kysymään: "Missä? missä?" Pappi korottaa äänensä ja huutaa uudestaan: "Helvetissä, helvetissä niille, jotka kirkossa nukkuvat."

Paistin jälkeen oli pastorin määrä pitää puhe morsiusparille. Pastori piti puheita tilauksesta ja otti hopearuplan kappaleelta. Koko hääkansa näkyi jo hänen puhettaan odottavan, sillä vähitellen oli keskustelu vaiennut niin kokonaan, että vain jonkun yksityisen, kuten Joutsian Akselin ääni kuului. Pastoria harmitti, että ne juupelit olivat niin varmoja asiastaan. Entä jollei hän heille puhuisikaan! No niin, olihan isäntäväen mieliksi puhuttava.

Aiheena hänellä oli: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla" ja kun hän nousi ja lausui "rakkaat ystävät", vaikenivat kaikki ja laskivat veitsensä lautasille. Naiset panivat kätensä ristiin.

Ei pastorilta koskaan puuttunut puhetta. Kauniisti hän puhui nytkin, monen silmiin oli nousta kyyneliä.

Päivällistä oli jo kestänyt tuntikausia. Ihmiset ähkivät, puhkivat ja voihkivat ylensyömisestä ja juomisesta. Auringonsäteistä oli paahtavin helle jo poissa, ne olivat siirtyneet toiseen päähän huonetta. Kuokkavieraitten pirtistä alkoi kuulua viulun vinguntaa. Silloin rupesivat nuorten veret läikkymään. Pojat olivat juoneet niin, että heidän kasvonsa hehkuivat. Tuskin malttoivat he veisata loppuun ruokavirttä ja kuulla papin siunausta.

Kyllä olikin syöty! Joka vain taisi, päästeli näppejään ja vyöhihnojaan ja läksi lehtoon jäähdyttelemään ja lepäämään. Emma Klinga oli sentään oivallinen ruoanlaittaja, se tunnustettiin yleisesti.

Ilta oli lämmin ja tyyni. Päivä päilyi hehkuvana kiekkona Keihäsjärvessä. Jotkut isännistä olivat jo saaneet liikaa ja makasivat kuin tukit luhdeissa. Toiset polttivat piippuaan kuistilla ja laskettelivat sukkeluuksia. Siellä istui sulhanenkin, istui morsiamen isä, istuivat Rason ja Lumian isännät. He puhelivat Rason navetasta. Kauppias Hallbom tuli siihen hänkin, istuutui sulhasen viereen, kehui päivällistä ja olutta ja koetti liepastella Joutsian vanhaa isäntää, Eerikki Aaprahaminpoikaa. Mutta isäntä vastasi äreästi. Silloin koetti kauppias onneaan sulhasen luona, mutta Juha oli harvasanainen luonnostaan ja ainoastaan hymyili hyväntahtoisesti. Jo kiepahti kauppias Hallbom pihamaalle, jossa miesten ryhmässä seisoi Simolan isäntä. Hänen kanssaan ainakin pääsi puheisiin.

— No, virkkoi kauppias, — mitäs nyt ajattelette: tuonko minä pojallenne kellon Pietarista?

— Viittätoista ruplaa en minä maksa, sanoi Simola. — Poika vääntää sen kuitenkin rikki.

— No, kyllä sille sitten riittää kymmenenkin ruplan kello. Ovat ne hyviä nekin… Minä toin tässä sellaisen kellon eräälle kaupungin miehelle ja se on ollut sillä jo pari vuotta ja se kehuu, että…

— Mitäs niillä Pietarin kelloilla tekee, pani hän ilkeästi. — Mitäs virkaa kellolla on, joka ei käy? Vai käykös meidän Akselin kello?

Eerikki Aaprahaminpoika luimisteli Hallpumiin pahasti. Mutta ei kauppias vähääkään hätkähtänyt. Katseella, jolla rehellinen ihminen vastaa, kun häntä syytetään varkaudesta, sanoi hän:

— Vai pitäisi kellon sellaisella hoidolla käydä: pudotaan järveen kello taskussa, vedetään vieteri rikki ja korjaillaan sen sisukuntaa puukolla — vai pitäisi kellon sittenkin käydä?

Akseli, joka seisoi pihamaalla, jo aika lailla hutikassa, kuuli nimeään mainittavan ja huusi:

— Se saa puoli ruplaa rahaa, joka osaa sanoa minkälainen perkele on.
Kuka tietää?

— Eikös kukaan tiedä? Punainen, punainenhan perkele on! Se on siellä helvetissä tullut punaiseksi, kun siellä aina palaa tuli…

Ja taas hän nauroi. Hän tahtoi suututtaa isänsä, kun isä hänen perintötilalleen otti vieraan isännän. Isä ei kärsinyt mainittavan punaista perkelettä siksi, että hänen oli tapana humalapäissä nähdä perkeleitä ja ne olivat aina Hallpumin näköisiä, punatukkaisia kuten kauppias.

Tiesiväthän naapuritkin, mitä Akseli tarkoitti. Simola nauroikin haljetakseen. Hän oli hänkin joskus sattunut näkemään perkeleen ja Hallpumin näköinen se oli hänenkin perkeleensä. Muista tällainen leikkipuhe saattoi olla hauskaa, mutta ei niistä joita se koski. Vanha Joutsia yritti jo käydä poikansa niskaan, mutta Lumian rusthollari ennätti väliin ja sai houkutelluksi äijän pois. Hallpumi oli toinen, jota Joutsian pojan puhe harmitti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään, hänellä ei ollut muuta neuvoa.

Saarlan nuoret kävelivät puistossa ja ihailivat illan kauneutta.
Mehiläiset ja turilaat surisivat lennähtäen kukasta kukkaan.

Magnus-herra puhui vähän ja seurasi etäältä ja ujosti Lilly-neitiä. Ennen pitkää joutui hän puheisiin Rason isännän kanssa. Heillä olikin yhteisiä harrastuksia, sillä Maunu-herra ei aikonut sotaherraksi eikä muuksi virkamieheksi, vaan maanviljelijäksi. Maunu-herra oli kohtelias ja ystävällinen mies, ihan toisenlainen kuin vanhempi veli. Gustaf-herra oli kokonaan äitinsä poika. Maunu-herra oli paremmin taas kuin talonpoikanen. Lilly-neiti otti käteensä harakankukan ja rupesi nyppimään sen valkeita, kaitaisia terälehtiä. Innoissaan ei hän kävellyt suoraan pitkin tietä, vaan hoiperteli puolelle ja toiselle ja pysähtyi vihdoin suuren ruusupensaan eteen. Siinä hän hymyillen seisoi laskevan auringon hohteessa, mustat, pitkät silmäripset poskilla.

— En minä sitä voi sanoa, vastasi Lilly veitikkamaisesti. — Sittenhän se ei kävisi toteen.

— Oi, minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, kun saisin sen tietää, kuiskasi Gustaf.

Greta ja pastori Sand tulivat perässä. Pastori kyseli aivan turhanpäiväisiä asioita, mutta katseli niin oudosti, että Gretan yhtä mittaa täytyi punastua ja kääntää pois kasvonsa. Se oli kerrassaan kummallista, miksi hän sillä tavalla katseli.

— Niin, niin, sanoi pastori ja veti henkeään. Hänet oli äkkiä vallannut ajatus: tiesihän Editha, että minä olin täällä! Hänen kasvoihinsa välähti samassa outo, kärsivä piirto. Greta näki sen ensi kerran ja hätkähti. Hänen kävi sääli ja hän olisi tahtonut lohduttaa.

— Ei mitään erityistä. Lukee, soittaa, kävelee puistossa… Muutaman kerran olemme kaikki olleet järvellä…

Pastori katseli kauas pois ja hänen silmissään oli sellainen ikävä, että Greta-neidille hetkiseksi tuli halu silittää hänen kättänsä.

— Joskus, hyvin harvoin, vastasi Greta hiljaa ja hänen sydämensä löi kovasti, ikään kuin hän olisi aavistanut suurta ja syvää salaisuutta.

Pastorin silmissä leimahti ja hän kääntyi Gretan puoleen ikään kuin sulkeakseen hänet syliinsä. Tytön kasvoille läikähti kuumana veri ja häntä rupesi pelottamaan ja iljettämään, ei hän itsekään tiennyt miksi. Sillä ei pastori ollut hänelle mitään tehnyt. Ei hän tietänyt, mitä pastori sen jälkeen kysyi tai mitä hän itse vastasi. Mutta hänen ilonsa oli suuri, kun Nylander ja Liljebladin tytöt liittyivät hänen seuraansa. He tulivat kuin vapauttajina.

Greta tarttui ystävättärensä käteen ja he riensivät pois, ensin kävellen, mutta sitten juosten, kiipesivät aidan yli ja tulivat hengästyneinä kallion alle.

— Nyt minä kerron sinulle jotakin, alkoi Greta ja istutti hänet viereensä kivelle. — Mutta sinä et saa kertoa sitä kenellekään, et kenellekään. Et sulhasellesikaan, kun menet kihloihin…

Lilly-neiti kiihtyi ystävättärensä juhlallisesta äänestä ja lupasi pyhästi vaieta.

— Minä olen sitä kauan epäillyt ja nyt pastorin sanojen jälkeen… Voi Lilly, kuinka elämä on ihmeellistä. Mutta muista, ettet koskaan sitä sano kenellekään. Lupaatko…?

— No et, et. Nyt minä sen kerron. Tiedätkö, minä luulen, että mamman ja pastorin välillä on ollut jotakin.

— Niin, pastori kyseli juuri nyt mammasta kaikenlaista… Hyi, hän on niin ilkeä! Olin niin onnellinen, kun Nylander ja Liljebladin tytöt tulivat. Niin, tiedätkö, minä olin silloin aivan pieni tyttö, kun pastori tuli tänne pitäjään. Silloin kävi hän usein meillä. Minua hän aina piti polvellaan ja kietoi kiharoitani sormiensa ympäri. Mamma säesti ja hän lauloi. Tai he lauloivat yhdessä. Kyllä sitä kesti pitkät ajat, mutta sitten pappa suuttui. Muistan, että he eräänä iltana hirveästi riitelivät. Sen jälkeen ei pastori käynyt meillä moneen aikaan ja mamma oli surullinen. Sen muistan jo aivan hyvin, kun kerrottiin, että pastori aikoo naida talonpoikaistytön ja kuinka mamma suuttui…

Hyvän aikaa viipyivät tytöt lehdossa, syleilivät toisiaan ja uskoivat toisilleen salaisuuksia.

Mutta nytpä alkaa Rasosta kuulua tanssin töminää ja viulun ja klarinetin iloa. Remuten käy riemu kutsuvieraiden pirtissä ja kuokkamiesten pirtissä hihkaistaan. Hökänä vain tupruaa tomu ja tupakinsavu ovesta ja ikkunoista. Jopa heittivät rakastuneetkin lehdon, jossa ovat kuunnelleet ruisrääkän kaiherrusta ja katselleet sinistä auerta. Yksinään jää hämärä lehto ja kaikki rientävät pirtteihin. Kuinka siellä nyt ilo käy!

Saarlankin nuoret pääsivät tanssin makuun. Majurska oli sanonut, etteivät he saisi tanssia kuin korkeintaan keskenään ja etteivät he ennen kaikkea saisi olla kauan. Majuri oli jo kerran huomauttanut, että oli aika lähteä, mutta he olivat rukoilleet, että he vielä saisivat olla vähän aikaa, ihan vähän aikaa vain… Heillä oli kovin hauskaa, vaikka pirtissä oli huikea kuumuus ja vaikka siellä tuli sekä viinalta että hieltä. Eivät he myöskään olleet voineet olla kokonaan rikkomatta äidin käskyjä. Joutsian poika esimerkiksi oli tullut ja ottanut Gretan muitta mutkitta ja tanssittanut häntä hyvän aikaa. Oli hänen jaloilleen tallattu, mutta vähät siitä! Hauskaa kuitenkin oli ollut. Vihdoin komensi pappa vaunut esiin eivätkä rukoukset enää auttaneet: pois lähdettiin häätalosta.

Pastori oli peittänyt neidit vaunuihin ja jäi hetkeksi katsomaan mustaa kuomia, joka tomupilven sisässä etenemistään eteni. Hänestä tuntui tyhjältä ja surulliselta. Greta oli kuitenkin kuin kappale äidistään. Hänen läheisyytensä oli vaikuttanut niin viileästi ja puhdistavasti. Pois meni sekin ilo! Taas jäit yksin, Jakob Sand. Taas olet maata, lokaista, likaista maata!

Mutta kaipauksen rinnalla oli toinen tunne: vapautuksen ja helpotuksen tunne. Oli riisunut juhlamielen ja sai taas virua arkipäivän väljillä pahnoilla.

Joutsian Akseli oli jo aika lailla humalassa. Hän oli tanssinut, hoilannut ja melunnut niin, että hiki virtoina valui alas selkää.

— Kuules sinä, Juha Raso, virkkoi hän sulhaselle, joka oli tullut kuistille vilvoittelemaan, — senkin… senkin räkänokka…!

— Mikset sinä, Santin Jaakko, ole ottanut Helenaa? Nyt otan minä hänet. Jumal'avita otankin! Kukaan ei saa sanoa minua vastaan. Sillä minä olenkin sellainen poika, että väännän niskat nurin…

— Kuka minuun koskee! kiljaisi Akseli. — Et sinä, pappi, ole ensinkään parempi minua! Vai jokos sinä olet unohtanut senkin reisun, kun viime syksynä oltiin Hallpumskan maistiaisissa…

Akseli huusi niin, että kaikui pitkin pihoja. Hän ärtyi niin, että rupesi tapailemaan puukkoaan. Ei pastori kuitenkaan pelännyt. Hän oli väkevä ja suuri mies, hän nauroi vain. Joutsian vanha emäntä, kalpea, harmaatukkainen nainen, siihen vihdoin tuli, viittasi pastorille, että hän tulisi syrjään ja rupesi juopunutta tyynnyttämään. Ihmettä, että Akseli siitä talttui! Mutta vanha Johanna oli hyvä ja hurskas ihminen, hän osasi puhua pojalleen kuin kipeälle lapselle. Luhtiin Johanna hänet kuljetti. Mutta siellä oli muitakin, eikä aikaakaan, ennen kuin sieltä rupesi kuulumaan aika remuaminen ja melu.

Jakob Sand oli juonut hänkin. Ei hän ollut humalassa sillä lailla että olisi kaatunut, mutta hänen verensä olivat liikkeessä ja silmät kipunoivat.

Missä on Helena, missä on Helena? Sinulla on kuumat huulet, Helena. Minä tahdon ne huulet suutani vasten! Sinun ruumiisi on taipuisa ja sinun rintasi huohottava ja täyteläinen — minun täytyy, minun täytyy saada sinua pusertaa itseäni vasten! Etkö sinä ymmärrä sitä? Missä olet, Helena?

Pirtissä hän oli tanssimassa. Hän tanssi kuin viimeistä päivää: kun toinen jätti, niin toinen otti. Turhaan tuli Marjaana käskemään pois ja nyt istuivat Juha ja Annastiina aivan kuin häntä vartioimassa. Mitähän he oikeastaan luulivat hänen aikovan tehdä, kun siinä istuivat? Niiden raukkojen oli uni. Juha ei osannut tanssia ensinkään ja huonoa oli Annastiinankin tanssiminen. Morsian haukotteli nääntyäkseen ja sulhanen imi vimmatusti piippuaan, aivan kuin hän siitä olisi löytänyt ainoan pelastuksensa. Helena oli kuin uitettu. Joka jäsen oli niin norja, että olisi luullut voivansa varistaa sen pois luotaan. Hän olisi saattanut heitellä kuperkeikkaa ja kieritellä maassa kuin kissanpoikanen. Siltä tuntui. Mutta samalla oli ruumiissa outo herpaantuminen ja huulilla läikkyi ainainen hymy, vaikka sydämessä poltti epätoivo.

Pastori yritti mennä tupaan, mutta kuistilla oli Lumian emäntä häntä vastassa. Tuo nainen oli ennenkin asettunut hänen tielleen. Ja nyt loi se häneen katseen, jota ei saattanut jättää rankaisematta. Pastoria suututti niin, ettei hän keksinyt mitä sanoa. Marjaana oli juuri niitä itsetietoisia, tekopyhiä malli-ihmisiä, joita pastori ei kärsinyt. Miten inhottavan varmana hän nytkin avasi suunsa ja lausui: — Pian täällä Rasossa taas vietetään häitä, Helenan häitä.

Ja sen sanoessaan katseli hän tarkasti, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät pastoriin.

— Vai niin, sanoi Jaakko Sand ja sylkäisi. — Sehän on hauska kuulla.
Suuttumus nousi punana Marjaanan poskille.

— No niin se minustakin on, sanoi hän, — jo tyttö tässä tarpeeksi on kitunut.

Pastori tunsi, että hän hirveästi vihasi tätä Lumian emäntää. Hän olisi miltei ollut valmis sen kuristamaan.

— Mistäs kaukaa sulhanen onkaan? sanoi hän ja hänen äänensä oli vihlovan ilkeä.

— Kyllä kai kohta kuuluu, sanoi Marjaana ja hypisteli paksuja kultasormuksiaan. Hän ei käyttänyt niitä kotioloissa ja ne tuntuivat ahtailta.

— Jaa-a, sanoi pastori ja nauroi raa'asti. — Sehän on oikein hauska kuulla.

Liljebladin herrasväet tulivat samassa sanomaan hyvästi ja he kehoittivat pastoria lähtemään mukaan.

No niin, miksei! Pitäköön vain sisarensa, koska häntä tahtoo vartioida, vanha lohikäärme! Onhan siellä kotona pappilassa Amanda!

Helena oli seisahtunut ikkunan ääreen, joka oli auki. Öinen lehto oli siinä hänen edessään. Miksi olivatkaan mättäät niin valkeanaan metsätähtiä, miksi värisivätkään koivunrungot kuin hymisevässä, sinisessä sumussa? Miksi lemusi lehto, miksi liikkui viidassa auer? Voi Jumala, Jumala, kuinka hänen elämänsä oli keskeneräistä ja surkeaa, kuinka ikävä hänen kuitenkin oli!

Humalaiset miehet joutuivat tappeluun pirtissä. Helena pakeni ulos muiden tyttöjen kanssa ja hänen sielunsa oli niin täynnä kaipausta, että hän oli riutumaisillaan. Jaakko Sand oli poissa. Ei hän ollut sanonut Helenalle yhtä ainoaa sanaa sinä päivänä…

Vanhemmat ihmiset olivat jo asettuneet luhteihin ja heinälatoihin levolle. Nuoret yhä vain jaksoivat tanssia.

— Menkää nukkumaan, Juha ja Annastiina, sanoi Marjaana. — Minä tuon teille makuuvaatteita tyttöjen luhtiin.

— Ei se nyt niin vähässä ajassa, vastasi Lumian emäntä ja riensi jo noutamaan lupaamiaan vaatteita.

Maantieltä kuului äänekästä hoilotusta: kuokkamiehet siellä olivat kulussa. Viulut pirteissä olivat jo vaienneet, mutta tyttöjen laulua sieltä vielä kuului.

Juha ja Annastiina seisoivat keskellä pihaa, kasvot kääntyneinä sarastavaa aamua kohti. Kukko lauloi. Runsas kaste kimalteli nurmissa, vainioilla ja hämähäkinsäikeissä, jotka kulkivat oksasta oksaan. Punerrus itäisen taivaan reunassa levisi leviämistään. Päivän kultainen kiekko siellä teki tuloaan.

III

Kirkonkylä on Keihäsjärven rannalla. Ei se ole mikään suuri eikä mahtava järvi, mutta se on syvä ja kirkas kuin lähteen silmä. Sillä sen vedet tulevat kaukaisista metsäjärvistä, siivilöityvät läpi mahtavan harjun ja pulppuavat vihdoin kirkkaina kuin sula hopea Keihäsjärveen, jonka ranta on täynnä lähteitä. Siksi vesi pienessä järvessä aina on puhdasta, kirkasta ja kylmää.

Yli veden, vainioiden ja rakennusten kattojen kohoaa punainen jyrkkäkattoinen kirkko ja kellotapuli. Kumpikin ovat puusta, satakunnan vuotta koonneet keihäsjärveläisiä jumalanpalvelukseen. Kirkon ympärillä on hautausmaa ja pitkin sen syrjiä kulkee sammaltunut kiviaita, porttina asehuone eli läpikäytävä, jossa sotamiehet ennen muinoin riisuivat aseensa ennen kuin astuivat Herran huoneeseen ja jossa nykyään säilytetään paareja. Talollisten karmit ovat puusta, herrasväkien kivestä. Tai eihän nykyajan herrasväellä enää karmeja olekaan. Saarlan karmi siinä on vanhoilta ajoilta, rautaovessa kilvet ja vaakunat. Sanotaan, että siellä lepää miehiä täysissä sota-aseissa ja että eräs neiti makaa siellä morsiamena. Lapsille näitä asioita kerrotaan, kun he ensi kerran pääsevät kirkolle ja karmit nähdessään kysyvät: mikä tuo on, äiti?

Kirkossa on kullakin talolla oma penkkinsä ja aina siellä kunkin talon penkissä joku istuu, sillä häpeä olisi jättää penkki tyhjäksi. Penkkipöydässä ovat kirjat valmiina, vanhoja, paksuja, messinkiheloilla varustettuja virsikirjoja. Miesväki istuu omalla puolellaan, naisväki omallaan. Yhdessä tullaan kirkon edustalle asti, mutta siinä eroaa kukin haaralleen.

Keihäsjärven rannalla, kirkonkylässä, juuri ennen kuin tullaan pitäjänmakasiinille, on Joutsian talo. Se on niin maantien varrella, että ojanpyörtäneet hiipaisevat aittarakennuksia. Eikä se ole mikään kylätie, joka siitä kulkee. Valtatie se on, joka vie kaupunkeihin, sahoille, tehtaille ja vasta sitten kaukaisiin pitäjiin. Joutsian kohdalla on aina kulkijoita. Tuskinpa liike sydänyölläkään lakkaa. Pohjanmaan herraspojat, jotka käyvät Helsingin yliopistossa, kulkevat kaikki tästä. Kaikenlaista tavaraa kuljetetaan tästä ja tästähän ne kulkevat "hurritkin", Pohjanmaan ruotsalaiset, kun tekevät markkinareisujaan kaupunkiin. Liikkeen suuruus onkin vaikuttanut, että maantie on kohonnut ikään kuin korkeaksi sillaksi. On se ainakin pari kyynärää ylempänä maanpintaa, syvät ojat molemmin puolin. Aika vaarallista siinä on kulku pimeässä. Katsokoot vain miehet, kun tulevat Tulettänestä ja Hallpumin krouvista, etteivät aja kiinni eivätkä nurin. Jyrmän ahteessa on monen pojan käynyt hullusti. Siinä pitäisi välttämättä olla kaidepuut syvyyttä vastaan ja ovathan ne siinä joskus olleetkin, mutta ne ovat päässeet lahoamaan eikä ole tullut toimitetuksi uusia.

Toisella puolen maantietä on Joutsian talo, toisella puolen Hallpumin valtakunta. Saattaa sen heti huomata, ettei Joutsia koskaan ole ollut herrojen käsissä. Ei mitään puukujia siellä ole — puutarhasta puhumattakaan. Pari koivua on jäänyt pellolle ikkunan alle. Ne ovat tulleet ruoppaturpeiden joukossa suolta, säilyneet kuin vahingossa ja kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä sitten ole raskittu hävittää. Rakennuksetkaan eivät ole niin kuin Rasossa ja muissa kartanoissa, joissa ennen on asunut sotaherroja. Siitä huolimatta saattaa sanoa, että Joutsia on rakennettu kuin miksikin linnaksi: pihamaa keskellä ja ylt'ympärillä rakennuksia. Yhdellä puolen on päärakennus: kuisti risti-ikkunoineen, sitten kylmä, pimeä eteinen, jonka päässä porstuanperäkamari; vasemmalla eteisestä keittiö ja kaksi kamaria — ne ovat kaikki olleet yhtenä suurena huoneena, jossa ennen maailmassa istuttiin käräjiäkin, — oikealla eteisestä on sitten suuri sali ja sen perässä kaksi vieraskamaria. Pihamaan toisella puolella on pirttirakennus, saunat, rännit, hevostallit, ratashuoneet ja vihdoin maantietä vastaan aitat luhtineen ja puodit. Puotikatoksen keskellä on vaja ja vajassa portti, joka aukenee maantielle.

Luulisipa siinä pihalla joka päivä olevan markkinat, niin siinä aina illalla on hevosta ja kuormaa. Kas, matkamiehet ovat ottaneet Joutsian syöttöpaikakseen. Onhan hollitupa kyllä Hallpumin puolella, mutta siellä riipaistaan miehen taskusta kopekka, ennen kuin osaa aavistaakaan. Joutsiassa on hyvä, suuri pirtti eikä maksa mitään. Siltä kannalta katselevat asiaa matkamiehet, mutta joutsialaisille heidän suosionsa ei ole laisinkaan mieluinen. Pihamaa on alituisesti kuin mikäkin navetta, kun he siihen jättelevät rippeitään ja ruupujaan. Monesti on niin ahdasta, ettei tahdo päästä liikkumaan omalla pihamaallaan, usein on vielä lisäksi käyty krouvissa ja tapellaan ja rähistään, niin että ollaan verissä. Mutta eivät matkamiehet kysy lupaa, saavatko he viettää yönsä Joutsiassa.

Vastapäätä Joutsiaa, maantien toisella puolella on, kuten sanottu, Hallpumin valtakunta. Siinä sitä vasta on hökkeliä ja tölliä! Rytöä se on ollut ammoisista ajoista asti. Siihen on nimittäin kokoontunut joukoittain sotamiehenleskiä ja jos joitakin yksinäisiä vaimoja, Kustaan Liisoja, Hetan Karoliinoja ja Reinholtin Akneetoja. Millä on lehmä, millä porsas, millä kissa, mikä elättää henkeään kehruulla, mikä kutoo kankaita, mikä kuppaa ja hieroo. Kestikievarikin on kumminkin yhden miesmuistin ajan ollut tässä Joutsian pellolla. Sitten on Hallpumi astunut hökkelien valtakuntaan ja rakentanut sammaltuneitten, lahovien rytöjen joukkoon pitkiä, uusia "kasarmeja" suurista hongista. Niin on mökkiläisten mustien takapihojen ja tunkioitten joukkoon singahtanut uusia valkeita lastukasoja ja muita jätteitä rakentamisen jäljeltä.

Hallpumin päärakennuksessa on ääretön sali, jonka kaupunkilaisetkin Tapanina vuokraavat tanssiakseen. Käräjäaikana herrat pitävät samassa salissa juominkejaan, ja markkinoiden aikana, kun ei mahduta krouvikamariin, on salikin täynnä markkinakansaa. Krouvikamarin ulkoseinään on Hallpumi omin käsin maalannut suurilla mustilla kirjaimilla sanat TULE TÄNE ja tuskinpa lienee millään kutsulla Keihäsjärvellä ollut niin tehoisaa vaikutusta. "Tulettäne" tunnetaan laajalti, ei yksin Keihäsjärvellä ja kaupungissa, vaan pitkin kaukaisia pitäjiä, joihin valtatie juoksee Tulettänen ohitse.

Kaikki Hallpumin huoneet ovat rakennetut uusista, muhkeista hirsistä. Ja mikäs Hallpumin onkaan rakentaessa! Onhan hänellä valta hakkauttaa metsää miten paljon hyvänsä. Paraikaakin hän hakkauttaa, jotta tantereet jyskyvät. Pois vain alta miehet, ettei honka kaadu päälle! Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista. Vanha Joutsia rettelöi — rettelöiköön! Kontrahtia ei saa rikki.

Se on kuin onkin merkillinen juttu tuo Joutsian kontrahtijuttu. Joutsiassa se tehtiin, Eerikki Aaprahaminpojan oman katon alla. Hallpumi oli silloin naimaton, liukas mies. Ei kukaan tietänyt, mistä hän oikeastaan oli tullut pitäjään — sen vain näki joka mies, että hän osti villoja ja pellavia ja kudotti sotamiehenleskillä kankaita, jotka kertoi myyvänsä Pietariin. Aina hänellä oli viinaa ja vieraanvaraisesti hän sitä jakeli jokaiselle, jonka kanssa vain joutui asioihin. Joutsian porstuanperäkamarissa hän asui.

Eräänä iltana oli Joutsiassa pastori Sand ja nimismies Liljeblad. Oli talvi ja koskei salinpuolta talvisin lämmitetty, istuttiin porstuanperäkamarissa. Se oli ihan sinisenään savua. Hallpumi oli hiljan tullut matkoilta ja tuonut aika määrät konjakkia ja rommia. Hän tarjosi. Nauru porstuanperäkamarissa kävi yhä rähisevämmäksi. Emäntä istui keittiössä ja huusi Jumalaa avukseen. Koko talo nukkui. Taisi olla keskiyön aika, kun herrat vihdoin läksivät pois. He olivat silloin aikalailla hutikassa.

Isäntä Eerikki Aaprahaminpoika on hänkin juonut, niin ettei tahdo päästä pihalta sisään. Hän huppuroi hyvän aikaa lumihangessa, ennen kuin löytää oven. Emäntä ja lapset nukkuvat jo silloin. Hän ei tällä kertaa kiroile eikä rähise, ihme kyllä.

No voi sun kulipää kilipukki, kuinka hän tänä iltana on tehnyt hyvät kaupat! Ja kirjat ja paperit ovat kaikki valmiina. Liljeplaati kirjoitti ja pani nimensä alle, pastori pani nimensä alle, Hallpumi pani nimensä alle ja Eerikki Aaprahaminpoika pani puumerkkinsä. Veti ensin kynää ylöspäin, viistoon oikealle ja lasketti lopuksi poikkipuun niinkuin veräjään.

— Mitä sinä tollotat, muija! Niinkuin minä hulluja puhuisin. Olenkos ehkä humalassa? Enkä olekaan, sun saakelin kilipukki! Minä olen niin selvissä järjissä kuin ikinä piru, kun Juutaksen helvettiin otti.

— Enhän minä mitään tarkoittanut, yrittää vaimo. — Kerrohan nyt vain…

— Vai olenko minä mikä kylän ämmä, jonka pitää rämistä kuin lehmänkellon. Kerro… kerro… sanoo sieltä — kerro itse!

Eikä emäntä sinä iltana saa tietää mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, sillä silloin on isäntä kipeänä, mutta ylihuomenna hän omin silmin näkee paperin, jossa on neljä nimeä. Samalla kertoo hänelle Joutsia, ettei kestikievarinpidosta enää jää huolta heille — Hallpumi rakentaa tähän maantien toiselle puolen lisää huoneita ja asettuu siihen. Se on hyvä mies se Hallpumi, iloinen ja mukava mies!

Jo saa kerran emäntäkin ilostua. Vai pääsee kestikievarista nyt todellakin! Kyllä siitä on harmia ollutkin. Kuinka monena yönä on saanut parhaasta unestaan nousta palvelemaan herroja — eivätkä he sittenkään ole olleet tyytyväisiä. Ei ole koskaan ollut talossa tarpeeksi hyviä juomia. Ja hevosia on ajettu pilalle kuinkakin monta. Senkin nuoren papurikon ajoi kuoliaaksi muuan Kristiinan kauppias — oli sitä surkea katsella! Ne olivatkin pahimpia ne Kristiinan ja Porin kauppiaat… Vai että niistä kaikista nyt todella pääsee. Ihan tuntuu siltä kuin Jumala olisi hänen rukouksensa kuullut. Emäntä panee ehdottomasti kätensä ristiin, kun kaikkia näitä ajattelee. Ei hän ole Hallpumista pitänyt. Hänellä on sellainen luonto, ettei hän sitä miestä kärsi. Mutta juuri hänen kauttansa lähettää Jumala nyt avun. Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Hallpumi nai Kukkolan majurska-vainajan taloudenhoitajattaren tyttären, kierosilmäisen Saaran, jonka isästä ei kenelläkään ole tietoa, ja kotiutuu taloon. Hänen hallussaan on koko rakennusrytö, parin tynnörinalan aitaus peltomaata, niityt, joista saadaan viisi ladollista heiniä, ja Niemelän torppa. Kesälaidun on taattu yhdelle hevoselle, kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle. Polttopuut, aidakset, vihdakset ja rakennustarpeet saa kauppias vapaasti ottaa Joutsian maalta. Isännän on määrä panna kuntoon hollitupa, rakentaa liiteri ja vedättää paikalle hirret, laudat, hiekat, savet, tuohet, jopa seinäsammaleetkin. Ja kaikesta tästä on kauppias velvollinen maksamaan viisi hopearuplaa vuodessa ja pitämään kestikievaria niin kauan kuin kestikievari on Joutsian maalla.

Kauppias levittelee itseään ja rikastuu rikastumistaan. Suurissa summissa hän ostaa villoja ja pellavia. Joka mökissä kehräävät akat hänen kehruuksiaan, järven rannalle viedään suuri pata ja siinä värjätään lankoja.

— Mitä on tuo kiiluva rasva Keihäsjärven pinnalla? kysyvät matkustajat toisiltaan, kun ajavat Keihäsjärven syrjää.

Hallpumin lankoja siinä on virutettu! Niin on kuin verta veden päällä, kun kauppiaan vyyhtejä huuhdotaan.

Nopeasti saavat vaimot ja tytöt Keihäsjärven puolella panna kuntoon kangaspuunsa, sillä kankaina, kirjavina, tanakkoina kankaina vie kauppias lampaanvillat Pietariin. Pari kolme kertaa vuodessa matkaa hän keisarikaupunkiin ja tuo sieltä turkiksia, karttuuneja, taskukelloja ja kaikenlaista rihkamaa keihäsjärveläisille.

Ei aikaakaan, kun kauppias ostaa omakseen Mäkelän tilan. Tosin ei se ole niin edullisella paikalla kuin Joutsia, mutta onpahan kuitenkin kirkonkylässä ja saahan sillä lailla viinanpoltto-oikeuden. Se se on pääasia. Ja kun Mäkelän lisäksi saa miltei ihan ilmaiseksi, niin mikä on ottaessa! Huutokaupalla se menee ja onhan huutajiakin, mutta Mäkelä on mahdottomat summat velkaa Hallpumille. Ilmankos hän vuosikausia onkin juonut Tulettänessä. No niin, pääasia on että kauppias saa haltuunsa jonkin verran maata. Sillä perustuksella hän sitten joltakin talolta, jossa ei tahdota polttaa viinaa, voi vuokrata viinanpoltto-oikeuden. Sillä jokunen talo on sellainenkin. Esimerkiksi Joutsia. Se vanha jumalinen emäntä on saanut aikaan, että viinanpoltto-oikeus luovutetaan muille halukkaille. Hallpumi hieroo tyytyväisenä käsiään.

Kun ihmiset syksyllä ovat saaneet viljansa korjatuiksi, kuuluttaa kauppias kirkossa ostavansa viljaa korkeimpiin hintoihin. Sitä nyt ei kukaan uskokaan, että hän korkeimmat hinnat maksaa, kunhan ihmiset saavat viljastaan edes jotakin. Silloin sitä yksi ja toinen kuorma ajetaan kauppiaan pihaan. Käteisellä rahalla tai viinalla kaikki maksetaan, niin että kyläläiset ihmettelevät, mistä kauppiaalla riittää rahaa. Kun mies tuli pitäjään niin tyhjänä, ettei ollut huivia, mihin olisi ostamansa villat sitonut… Mutta Hallpumi on sukkela mies.

Eikä ole tyhmä Hallpumskakaan. Hän ne viinat keittää. Nimismieheltä hankitaan ajoissa tieto, koska kotitarpeenpoltto sinä vuonna alkaa. Silloin pilkotaan kuivia kuusipuita vajaan ja laitetaan ränni kuntoon: pannut, tahtaat, putket, jääsäiliöt, kauhat, saavit — kaikki on kunnossa ja tuskin puoliyön aika kulunut, kun jo viinakalu pannaan kiehumaan.

Viinankeitto on tarkkaa työtä. Ei siitä ihminen jouda paljon mihinkään. Tuon tien voisivat rankit ja sikunat mennä sekaisin ja mitä siitä sitten tulisi! Mutta kun viina saa kiehua hiljaisella, tasaisella tulella ja tisleerautua jäiden ja koivunhiilien läpi, niin on se kirkasta kuin kirkkain lähdevesi ja niin puhtaan makuista, että sitä ilokseen maistaa. Hallpumska maistaa kauhalla ja irvistää pahasti, sillä väkevää se on, suun se vie väärään, vaikka onkin hyvää kuin taivaan manna. Hallpumska keittää yöt päivät niin kauan kuin polttoaikaa kestää.

Tietää sen koko kylä ja arvaavatpa matkamiehetkin, kun Hallpumilla on ensimmäiset maistiaiset. Silloin käy rännin ympärillä ilo ja melu. Isäntämiehet istuvat krouvissa korttia lyöden, poikamiehet kiertävät ränniä. Ei ole vielä lunta maassa ja yöt ovat pimeimmillään. Pappikin on pensaissa ja tulee tyttöjä, jotka eivät tulisi päivällä. Joutsian Akselilla siellä on monta morsianta. Onhan Akseli hurjin kylän pojista, hurjin ja iloisin.

Ei pidä pelätä, että Hallpumska antaisi ilmaiseksi! Maistiaisaikana on viina kalleimmillaan ja pojat anteliaimmillaan. Eivät he edes kysy, mitä maksaa, vaan heittävät kouraan hopeakolikoita että kilisee. Tällaisissa maistiaiskesteissähän Saarakin ensi kerran näki Hallpuminsa.

Oikeastaan he ovat mainiosti menestyneet. Ei suinkaan niin, että he aina olisivat hyvässä sovussa. Tulettänessä käy välistä sellainen ryty, että luulisi hurrien tappelevan eikä kuitenkaan ole muita tappelemassa kuin kauppias ja hänen Saaransa. Monesti on Saara kuin villi kissa, hän olisi valmis omin kourin kuristamaan miehensä, mokomankin riivatun juopporatin! Joka ei muuta tee kuin makaa juovuksissa… "Niin — älä siinä auo suutasi, taikka ma sylkäistä roiskautan suun täyteen!" Sellaista puhetta palvelijat kyllä kuulevat Tulettänen isäntäväen kesken. Mutta pääasiassa, rahojen kokoamisessa, ovat he yhtä mieltä. Ja vaikka he muutoin kuinkakin vihaisivat toisiaan, niin täytyy heidän toki ihailla toistensa kekseliäisyyttä siinä yhdessä suuressa asiassa. Kaupanteossa on Hallpumi voittamaton. Kuinka mukavasti hän kerran petti sellaisenkin miehen kuin itse Rason rusthollarin!

— Isäntä istuu vain rauhassa, viserteli kauppias, — minä lähetän topan rekeen valmiiksi.

Isäntä istui eikä toppaa lähetettykään. Isäntä läksi vihdoin tiehensä, mutta ei aikaakaan, kun hän mahdottomalla jymyllä tulee takaisin ja toruu, ettei toppaa löydy mistään.

— Se on sitten varastettu, hokee Hallpumi. — Kyllä se vain meiltä vietiin. Näkiväthän sen kaikki, kuinka minä sen punnitsin… Kukas sen vei rekeen?

— Minä itse sen vein, todistaa Hallpumska. — Isäntä on pudottanut tielle.

Ja siinä sitä oli kuulemista, kun Tulettänessä tehtiin kellokauppoja.
Hallpumi oli mestari sellaisissa asioissa!

Mutta mestari oli taas Saarakin alallaan. Sen myönsi Hallpumikin, vaikka hän useasti oli Saaralle niin äkäinen, että olisi tehnyt mieli pihalle viskata. Saara oli esimerkiksi keksinyt erinomaisen tavan laittaa viinasta rommia. Hän kokoili kaikenlaisia juuria, kuivatti ne, poltti sitten kahvinpaahtimossa ruskeiksi ja keitti niistä karvasta ruskeaa vettä. Kun sitä pani viinan joukkoon, niin ei sitä totisesti osannut rommista erottaa. Viinejä Saara niinikään osasi valmistaa. Niihin saattoi suorastaan panna samoja värejä kuin lankoihin. Laski sitten vain koreisiin pulloihin, niin ei kukaan osannut muuta uskoa kuin että ne olivat ulkomailta tuotuja. Paljon Hallpumeilta ostettiinkin viinejä. Rikkaat talot kyllä toivat tarpeensa kaupungista, mutta köyhemmät ostivat Hallpumilta ja nämä viinit olivat järjestään Saaran valmistamia. Sillä lailla sitä sentään sai kokoon rahoja!

Täytyihän Joutsian isännän huomata, että Tulettänen väet rikastumistaan rikastuivat ja että Joutsia köyhtymistään köyhtyi. Ei Eerikki Aaprahaminpoika ollut ainoa isäntä, joka teki tämän huomion. Kaikki mitä mies irti sai jyvistä, voista tai kananmunista — kaikki se lopulta joutui Tulettäneen. Olihan kotonakin viinaa, mutta mikä siinä lienee ollutkin, kun sen viinan siellä Tulettänessä piti maistua paremmalta ja terveellisemmältä kuin missään muualla.

Johanna seurasi huolissaan miestään ja poikaansa. Eihän Akselikaan enää välittänyt mistään työstä, ei hän muuta tehnyt kuin istui Tulettänessä.

— Mitä sinä siinä tollotat! sanoi Eerikki Aaprahaminpoika äreästi vaimolleen. — Mistäs sitä juo, kun ei kotona polteta! Kukas sen viinanpolton kotoa hävitti, jollet sinä itse!

Se oli totta. Johanna oli rukoillut, kunnes Eerikki oli luopunut oikeudestaan. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Pahemmin vain juotiin kuin ennen. Ei Johanna enää muuta neuvoa tietänyt kuin rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen ja laskea kuormansa Hänen jalkainsa juureen. Kuinka monet kyyneleet hän jo oli itkenyt! Oli Eerikki häntä lyönytkin, oli jonkin kerran ajanut vuoteesta kylmään porstuaan. Ja kauheaa oli kuunnella kiroilemista ja Jumalan pyhän nimen turhaanlausumista. Ja lopuksi oli vielä se pelko, että juovat koko talon. Moni talo pitäjässä oli viinojen takia mennyt.

Oli Joutsiassa toki yksi mies, joka ei maistanut viinaa, jumalaapelkääväinen vanha Manu. Hän oli ollut talossa pienestä pitäen, ensin kyytipoikana, sitten renkinä ja muonamiehenä. Hänellä oli omat omituisuutensa eikä hän ollut kuten muut miehet. Hän tiesi kaikenlaisia vanhoja asioita ja hallitsi salaisia voimia.

Keväisin esimerkiksi, kun hevosia vietiin metsään, piti levittää tallin kynnykselle isännän vyöhihna. Jos hän vain ehti siihen ajoissa ja hevoset astuivat hihnan yli, oli niiden kesä turvattu. Mutta jos tämä jäi tekemättä, tapahtui niille pitkin kesää kaikenlaisia turmia. Eräänäkin kesänä se kaunis liinaharja orivarsa taittoi jalkansa ja oli lopetettava. — Kylvinvakkaan siemenen joukkoon Manu aina tuppasi panemaan tulusrautansa — sitten ei riihessä syksyllä tullut tulipaloa. Ja ensi lyhteen, joka syksyllä sidottiin, hän aina kuljetti parsille riihen nurkkaan. Siellä se oli säilytettävä kaiken puimisen ajan — sitten tuli hyvä sato ja siemen iti. Sinä aamuna taas, jolloin lehmät päästettiin metsään, oli karjapiikojen mahdoton löytää sukkasiteitään. Veräjältä ne vihdoin löydettiin karjan sotkemina. Tällä tempulla oli suuri vaikutus karjan kesäonneen. Kerran oli eräs tytöistä juuri karjan kulkiessa veräjästä keksinyt sen jaloista sukkasiteensä. "Kas tuossahan tuo onkin ja minä kun sitä oikein hain!" oli hän huudahtanut ja siepannut siteen käteensä. Silloin oli vain kaksi lehmää jäänyt karjapihan puolelle, mutta eikös toinen niistä sinä kesänä kuollutkin punatautiin!… Tänä samana aamuna oli Manun myöskin tapana toimittaa kipollinen vettä paimenen niskaan. Sen täytyi tapahtua salaa ja emännän oli kaadettava tuo vesikipollinen.

Edellinen pappi oli kovistanut Manua siitä, että hän palveli pahoja henkiä. Eikähän sitä voinut kieltää, että hän käytti taikatemppuja, mutta ei hän ketään niillä vahingoittanut — talon eduksi hän niitä käytti! Emäntä oli hänkin alussa koettanut nuhdella Manua, mutta sitten hän oli puolestaan tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala itse oli antanut Manulle erikoisen voiman. Manu oli muutenkin emännän ainoa uskottu ja neuvonantaja maan päällä.

Monena monituisena yönä, kun valkeat paloivat Tulettänessä ja viinarännit ympärillä ja pellolla rähistiin ja hoilotettiin, seisoivat he kahden Joutsian pihamaalla.

— Kuinka suuren vallan Herra sentään antaa pahuudelle, sanoi emäntä itkien.

Manu ei puhunut mitään. Hänen suussaan hehkui lyhyt piippu ja silloin tällöin häämötti partakin näkyviin.

— Vieläköhän meidän kerran täytyy lähteä tästä talosta, nyyhki emäntä. — Isäntä on mennyttä miestä eikä Akselista ole talon pitäjäksi… En minä ole vielä saanut maksetuksi sitäkään velkaa, jonka tässä Manulta otin… Piti koettaa saada edes verot maksetuksi, ettei toki tulisi sitä häpeätä, että tultaisiin ryöstämään. Mutta kyllä kai se vielä tulee sekin…

Kuinka armottomasti Tulettänen pihamaalla rähistiin ja kirottiin!
Varmaan siellä oli aika tappelu ja leikki kaukana.

— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi emännältä ja hänen kätensä kytkeytyivät ristiin. Onkohan tuo Akselin ääni? Jospa ne siellä vielä tappavat toisensa!

— Jopa lakkaavat! sanoi hän sitten. — Emäntä lähtee pois makuulle.
Kylmähän tässä tulee.

Mutta ei emäntä kuunnellut, mitä hän sanoi. Eikä hän tuntenut kylmää.
Polttava oli hänen sisässään tuska ja hätä.

— Eihän tätä iät kaiket voi kestää, puheli hän hiljaa itkunsa seasta. — Täytyyhän tästä tulla jonkinlainen loppu! Kyllä kai se vielä niin käy, että kauppias vie koko Joutsian… Kuinka sen ajatuksen pitääkin olla niin kova… Ja minä, onneton, joka sitä kestikievarin pitoa aina ruinasin! Olisinpa antanut kestikievarin pidon olla meillä. Nyt Jumala minua oikein rankaisee…

— Mikä… mikä… virkkoi Manu ja hellitti piippua hampaistaan, — mikäs tuolla itkee?… No hyvät ihmiset, Annastiinahan se on! Kukas nyt keskellä yötä tulee pihalle! Lähde pois sänkyyn!

Se oli talon nuorempi tytär, Annastiina, joka siellä nyyhki. Hän oli herännyt ja huomannut, ettei äiti ollutkaan sängyssään. Silloin hän oli riipaissut vähän vaatetta ylleen ja lähtenyt häntä etsimään.

— Mutta me emme anna Joutsiaa Hallpumille! huusi hän. — Emme, vaikka mikä olisi! Minä lakkaan syömästä voita ja juomasta kahvia! Mutta me emme anna Joutsiaa!

— Älä itke, lapseni, lohdutteli emäntä. — Annamme, jos se on Jumalan tahto.

— Ei sitä nyt anneta sinne eikä tänne. Mitäs se nyt sitten porusta paranee. Mutta ne on aina itkut ensimmäisinä vaimoväellä. Onhan talossa kaksi reimaa tytärtä. Ei niillä ole aikaa itkuun. Menkööt miehille, tuokoot taloon oikeat miehet! Sitten nähdään, eivätkö asiat ala selvitä.

Oli emäntä sitä joskus ajatellut, mutta kukapahan kelpo mies uskaltaisi tulla taloon. Kustaava, joka vanhempana ensin olisi ollut naitava, oli kiukkuinen tyttö, niinkuin kylälläkin hyvin tiedettiin.

Monena yönä oli emäntä näin Manun kanssa seisonut pihamaalla ja kuunnellut elämää Hallpumin krouvista. Kevensi se aina jonkin verran sydäntä, kun sai puhua Manulle.

Mutta isännän onnistui myydä kappale metsää ja niillä rahoilla taas mennä kitkutettiin eteenpäin jonkin aikaa. Kauppias se kuitenkin niistäkin rahoista tuli saamaan suurimman osan. Kyllä se sisua nostatti, kun sitä ajatteli, että parhaimmat palat aina lensivät hänen suuhunsa… Ja hän vain levitteli itseään ja rakensi. Mitä hän kaiken maailman rakennuksilla tekikään? Tantereet vain jyskyivät, kun hän hirsiä kaatoi. Niin, tosiaankin, tavaramakasiiniahan hän nyt tarvitsi! Hän oli nimittäin jo ruvennut pitämään muutakin kauppaa. Johan häneltä sai kahvia, sokeria, saippuaa, kangasta — mitä vain tarvitsi. Ja kauppias osasi taas tässäkin olla niin vietävän viekas: hän ei maksanut mitään veroa kauppaoikeuksistaan, myi vain tavaraa, mutta ei pitänyt puotia kuten muut kauppiaat. Kun kaupungin kauppiaat kauan aikaa olivat tätä asiaa epäilleet, rupesivat he lopulta tutkimaan Hallpumin metkuja. Mutta Hallpumillakin oli ystäviä ja hän sai eräänä iltana tiedon, että aiotaan tulla Tulettäneen tarkastukselle. Silloin hän kiireen kautta valmisti Joutsian isännälle ja pojalle kestit, juotti mitä parasta oli kotona ja taivutti heidät ystävikseen. Ja yöllä kannettiin kaikki kahvit, sokerit, ja saippuat Joutsian aittaan pakoon tarkastusherroja. Eivät löytäneet mitään!

Kaikista Hallpumin ponnistuksista huolimatta rupesi Eerikki Aaprahaminpojan mielessä kirvelemään katkeruus, kun hän ajatteli kauppamiehen erinomaista menestymistä. Olisi kauppias saanut edes hänelle sanoa, mistä aikoi ottaa hirsiä, kun rupesi niitä suuria rakennuksiaan rakentamaan. Mutta ei mitään puhunut, miehet vain lähetti metsään. Vihdoin Eerikki Aaprahaminpoika siitä ärähtikin, mutta silloin selitti kauppias levollisesti, ettei kontrahdissa ole mitään sellaisia määräyksiä. Kontrahdissa on niin ja niin. Isäntä kun ei osaa ruotsia, ei ollut tullut sitä merkinneeksi. Mutta kyllä se niin on!

Ja hän riensi kotiin, kaivoi piirongistaan esiin kontrahdin ja rupesi sitä tarkastamaan. Hän olisi voinut yrittää lukea kirjoituksia kuusta tai sananjalkojen läpileikatuista varsista — yhtä paljon hän oli ymmärtänyt niistä! Sillä hän ei saanut selvää mistään. Hänpä keksi keinon! Lähti Nylanderin luo ja käännätytti paperin suomeksi.

Aih! ne ovat panneet sinne sellaisia asioita, ettei hän ole kuullut puhuttavankaan sellaisista. Ne ovat pettäneet hänet, ne koirat! Mutta tästä nousee vielä sellainen juttu, että, että… Jaa, jaa helvetin papit ja vallesmannit, kyllä hän käräjillä näyttää.

— Taisitte sinä iltana olla vähän noin niinkuin iloisella päällä… No, no, no, ei isäntä suutu. Helpostihan se sellainen tapahtuu. Mutta tässä se kaikki nyt seisoo ja kontrahti on laissa vahvistettu. Kestää se nyt neljäkymmentä vuotta… taikka johan siitä on kulunut muutama vuosi.

Henkikirjuri naurahti, kun ajatteli niitä vuosia, jotka olivat jäljellä, ja niitä, jotka olivat kuluneet.

— Ne ovat minut pettäneet, koirat! huusi Joutsia ja oli niin raivoissaan, ettei Nylander tahtonut saada häntä ottamaan ryyppyäkään. Rauhoittuihan hän toki vähitellen ja kävi lopulta niin pehmeäksi, että itki.

Jo tuli joutsialaisten ja tulettäneläisten väli kireäksi. Vanhempi Joutsian tyttäristä, Kustaava, asettui pihamaalle, sille kohdalle, josta saattoi nähdä maantien ja Tulettänen rakennukset, ja Hallpumska seisoi portaillaan. Ja siinä sitten sinkoilivat sanat kuten salamat kahden ukkospilven välillä. Suurisuinen osasi olla Kustaava ja Hallpumska vouskutti kuin vihainen koira. Eerikki Aaprahaminpoikakin keksi mainion keinon kauppiaan kiusaksi: hän lähetti omat miehensä samaan metsään, jossa kauppias hakkautti hirsiä. Joutsian miehet kulkivat edellä ja hakkasivat poikki parhaat puut, juuri ne, joita kauppiaan teki mieli. Se se oli kilpajuoksua! Oikein talkoolla kaadettiin korpia, ja niin suuri oli Eerikki Aaprahaminpojan riemu siitä, että hän sai tehdä kauppiaalle kiusaa, ettei hän huomannut sääliä metsäänsä.

Isäntä oli niin katkeroitunut Hallpumille, ettei hän liioin, eikä Akselikaan, moneen aikaan käynyt Tulettänessä. Mutta koko sen ajan olivat he molemmat niin kiukkuisia ja ynseitä kotiväelle, että oikein tuntui helpotukselta, kun taas tuli sovinto. Hallpumi, joka yleensä — omaksi edukseen — halusi elää sovussa ihmisten kanssa, osasi nimittäin lopultakin saada aikaan sovinnon.

Ei kuitenkaan kulunut pitkääkään aikaa, kun Hallpumin ja isännän välillä rämähti valloilleen oikein suuri riita.

Hallpumi tuli Joutsiaan liukkaana ja ystävällisenä, puhui sateesta ja tuulesta ja ilmoitti vihdoin viimein, että muuri hollituvassa savuaa niin, ettei sitä ensinkään uskalla lämmittää.

— Se on korjattava, sanoi isäntä ja tarjosi ryypyn. — Limperi sen pian tekee.

Hallpumi vongerteli kuin käärme ja sai taas pudotetuksi suustaan, ettei se korjaamisesta taida parantua. Siihen pitäisi laittaa uusi muuri.

— Onhan se ollut teillä töissä, tottahan te sen tunnette, sanoi
Joutsia taasen.

Kauppias oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi isännän suuttuvan eikä hän, kuten sanottu, mielellään ollut riidoissa ihmisten kanssa. Täytyihän se lopulta kumminkin sanoa..

— Minunko se on tehtävä? Ottakaa mies työhönne koska tahdotte, kuuluuko se minulle? Hyvästä tahdosta olen jo rakentanut teille vaunuliiterit ja hollituvat, kuljettanut hirsiä ja muita — vai pitäisikö minun vielä teettää hollitupaan uusi muuri?…

Hallpumin silmissä välkähti pahasti, mutta hänen suunsa oli täynnä makeutta, kun hän sanoi:

— Onhan se kontrahdissa, hyvä isäntä, että te pidätte kunnossa hollituvan…

— Vai on sekin kontrahdissa! parahti isäntä häijynilkisesti kuin vanhat ruostuneet saranat. — Mutta sitä minä en tee, Jumal'avita, enkä tee!

Silloin veti kauppias taskustaan paperin ja selitti, että tässähän se on selvästi… Osasi se peijakas ruotsia ja sitä se nyt siinä lukea nutuutti.

Hänet valtasi hurja halu riistää kirottu paperi toisen käsistä ja repiä se kappaleiksi. Jo, jo… Mutta samassa hän käsitti, että siitä sitä vasta olisi voinut paha tulla, jos olisi ruvennut repimään lain vahvistamia papereja. Hän hytkähti omaa huimuuttaan ja kävi vallan nöyräksi.

Kun Hallpumi oli saanut tarpeekseen kyydinpidosta ja kun uusi kestikievarijärjestys astui voimaan, ei hän enää huolinut koko kestikievarista. Silloin katsoi Joutsian isäntä puolestaan oikeudekseen ottaa hollituvan käytettäväkseen. Hän aikoi muuttaa sen oman pihansa piiriin. Mutta siitäkös Hallpumi julmistui. Vai hänen huoneitaan!

— Enkös minä ole sitä huonetta tehnyt? kirkui Joutsia. — Eivätkö hirret ole minun metsästäni jok'ikinen? Eivätkö minun hevoseni ole vetäneet jok'ikistä ja eivätkö minun mieheni ole rakentaneet sitä huonetta laesta lattiaan asti?

— No ovat, ovat, hyvä isäntä. Istutaan nyt, hyvä isäntä, ja otetaan vähän lasia… Mutta kukas kaiken vaivan hollinpidosta on nähnyt, jollen minä? Ei se ole ollut vähäinen vaiva… Ja kontrahdissa sanotaan selvästi, että…

— Kontrahdissa sanotaan! keskeytti hänet isäntä vimmoissaan. — Minä en siedä korvissani kuulla puhuttavan koko kontrahdista! Muista se… Hää sinuas… sinä… sinä…

Hän oli niin vimmoissaan, ettei hän keksinyt edes sellaista haukkumasanaa, jota hän olisi tahtonut kauppiaasta käyttää. Hänen päähänsä pälkähti, että se oli itse piru, joka istui hänen edessään. Punatukkainen piru!

Se riita ei päättynytkään kuten edelliset riidat, vaan käräjiin mentiin. Joutsia oli päättänyt kerran panna korkean oikeuden selittämään itselleen tuon kirotun paperin sisällyksen. Hän oli ihan varma voitostaan. Mutta kauppias raahasi sekä papit että nimismiehet todistajikseen ja voitti tietysti.

Isäntä valitti laamannioikeuteen ja voitti. Kontrahdissa oli yksi pykälä, seitsemäs, jonka saattoi selittää eri tavalla. Hovioikeudessa, johon kauppias taaskin puolestaan vetosi, se selitettiin hänen edukseen. Silloin oli riita kestänyt kolmatta vuotta, kauppias oli lopultakin voittanut ja Joutsialta oli mennyt paljon rahaa.

— Minä tapan sen punaisen pirun! kiljui hän. Ja hän tavoitteli käsiinsä mitä eteen sattui ja viskeli esineitä pitkin permantoa.

Sen jälkeen rupesi emäntä pelkäämään, että hän todella hautoi mielessään jotakin hirmutyötä kauppiasta vastaan. Hän rupesi vakoilemaan, ettei isäntä yksinään pääsisi Tulettänen puolelle. Ei hänen tällä hetkellä tehnytkään sinne mieli. Hän päinvastoin vannoi, ettei ikinä enää pistä jalkaansa koko siihen piiriin.

Alussa oli Akseli tottelevinaan eikä käynyt Tulettänessä kuin salaa. Mutta pastori ja nimismieshän olivat olleet todistajina sekä sitä kontrahtia tehtäessä että käräjissä ja samalla perustuksellahan hänen olisi täytynyt kieltäytyä seurustelemasta heidän kanssaan. He olivat hänen parhaita ystäviään. Johan nyt! Vihdoin sanoi Akseli suoraan isälleen, että koska isä juo hutikkaan ja menee tekemään hulluntöitä, niin kärsiköön yksinään seuraukset. Järinpä hän, viaton, ottaa niistä kärsiäkseen. Olisipa hänellä syytä olla aika lailla suutuksissaan isään, kun perintö tällä lailla isän huolimattomuuden vuoksi menee. Olisipa hän, Akseli, ollut kotona, niin sitä kontrahtia ei koskaan olisi tehty.

— Häpeätkö, lurikka! kiivastui isä. — Missäs sinä olit sinäkin yönä, jolloin se paperi tehtiin? Muistatkos? Kaupungissa olit silloinkin omilla asioillasi, ajoit kuin hullu hevosellasi ja joit kaikki rahat, millä äidillesi piti tuotaman kahvia. Ja sinä tulet neuvomaan minua. Koskas sinä olet nähnyt minut rypevän maantienojassa, niinkuin sinä teet?

— Kuka sen tietää, mitä te minun ikäisenäni teitte! Olenko taas minäkään koskaan tehnyt sellaisia kontrahteja?

Akseli, pulska poika, tukka kiiltävän musta kuin teeren selkähöyhenet, silmät loistavan ruskeat, istuu sängyllään porstuanperäkamarissa piippua polttaen ja silloin tällöin läpäytellen saappaitaan yhteen. Hänen saappaansa ovat ihkasen uudet. Ne haisevat nahalta, tervalta ja rasvalta.

Isä, pieni, kuivettunut, harmaahapsinen ukko seisoo hänen edessään, tuijottaa häneen terävästi ja räiskii kuin palava katajapensas.

— Mutta minä en anna taloa sinun käsiisi! Luuletkos, että minä panisin
Joutsian menemään sinun kukkarosi läpi! Ei, siitä vain ei tule mitään!

Silloin karkasi Akseli sängystä kuin nuolen satuttamana, seisahtui isänsä eteen ja huusi, silmät verestäen päässä:

Akseli viskasi piipun hampaistaan, tarttui kirveeseen ja syöksyi ulos. Ja hänelle tuli muutaman tunnin ajaksi hurja työinto. Hän meni miesten joukkoon ja raatoi niin, että he kaikki hämmästyivät.

— Katsokaa nyt, huusi hän, — että tiedätte isännällekin kertoa, — eikö tämä poika osaa tehdä työtä! Piisaa miehelle koetuksessa missä vain!

Niillä seuduin oli mies, jota sanottiin Tölliksi. Hänen esivanhempansa lienevät olleet joitakin ulkomaalaisia herroja, toiset väittivät, että nimi kokonaisuudessaan olisi kuulunut von Toll. Tämä Tölli kierteli talosta taloon ja pitäjästä pitäjään. Oli päivän siellä, toisen täällä, sai vaatetta, rahaa, ruokaa ja yösijan. Ei häntä pidetty kerjäläisenä — vieraana häntä pidettiin ja tervetullut hän oli, kun hän arkioloissa tuli. Hän ei itse puolestaan ollut naimisissa, mutta hänen mielityönään oli naittaa muita, ja monet monituiset pariskunnat hän jo oli liittänyt yhteen. Näkihän hän kulkiessaan monenmoisia talontyttäriä ja poikia, torpan tyttöjä ja poikia, piikatyttöjä ja renkejä. Hän otti selvän asianomaisten varallisuudesta, luonnonlaadusta ja kaikesta muusta mikä heitä koski sekä merkitsi kaikki tietonsa kirjaan. Oli sitten varsin helppoa, kun joku poika kaipasi morsianta tai tyttö sulhasta, ruveta toimittamaan, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen.

Eräänä iltana Joutsiassa, kun isäntä tarpeekseen oli purkanut sappeaan Hallpumia vastaan, rupesi hän valittamaan suhdettaan poikaansa. Tölli oli nimittäin kaikkien uskottu.

— Isännän pitää toimittaa tähän kotivävy, sanoi Tölli. — Kaksi pulskaa tytärtä kotona naimattomana — eihän se käy laatuun.

— Niinhän se muijakin sanoo ja samaa hokee vanha Manu yhtä mittaa. Mutta mistä niille nyt sitten sopivat saa? Pitäisi olla varallisuutta ja lujamainen luonto…

— Tjaah! sanoi Tölli ja veteli harmaantunutta partaansa. — Tjaah! Entäs tämä naapurin poika täällä Rasossa! Se on kaikin puolin kelpo poika…

— On kyllä. Mutta ihanhan se on vielä lasten kirjoissa. Kaarestaa siellä vain sisartensa kanssa.

— Pannaan mieleen, pannaan mieleen, sanoi Tölli ja Joutsiasta hän meni suoraa päätä Rasoon.

Siellä hän sai kuulla, ettei Juha tahtonut Kustaavaa. Nuoremman tyttären hän kyllä olisi ottanut, mutta eihän nuorempaa sopinut kosia ennen vanhempaa.

Tölli toimitti häthätää sulhasen Kustaavalle. Leskimies hän oli ja oli hänellä pari lasta, mutta perin kelpo mies hän oli ja omisti suuren talon.

Maailma, joka aina on olevinaan niin viisas, luuli että Tölli oli
toimittanut naapurin nuoret toisilleen, mutta ei se asia niin ollut.
Juha oli jo aikoja sitten päättänyt, että jahka joku ensin nai pois
Kustaavan, niin hän lähettää puhemiehen Annastiinan luo.

Annastiina heräsi ensinnä ja kiirehti, vielä unen horroksissa, keittiöön katsomaan kelloa. Puoli neljä se oli. Kukko lauloi, aurinko oli juuri nousemassa. Keveät sumut liikkuivat mailla, helottaen aamuruskossa kuin hanget tulipalolla. Uni oli nuoren emännän ja hän haukotteli niin, että leukaluut natisivat. Kun eivät silmät ensinkään tahtoneet ottaa pysyäkseen auki! Mutta he olivatkin vanhan emännän kanssa sopineet, että Annastiina tästä lähin nousee keittämään kahvia, ja hänelle oli kunnianasia, ettei hän tänä ensimmäisenä aamuna nukkuisi liian kauan.

— Onpa siellä heleä heinäpouta! sanoi hän miehelleen, joka haukotteli sängynlaidalla.

He olivat valvoneet kaksi edellistä yötä — siksi kai uni oli niin sitkeää.

Annastiina teki häthätää tulen takkaan, pani pannun tulelle ja palasi peräkamariin sukimaan hiuksiaan. Hänellä oli yllään tukevasta kotikutoisesta liinakankaasta tehty paita, joka peitti puolen käsivartta ja ulottui kaulaan asti. Ei siinä ollut minkäänlaista koristusta. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punan peitossa. Päivä helotti hiuksille, kasvoille, kaulalle, palttinankarvaiselle paidalle ja siniselle alushameelle.

Annastiina painoi alas silmänsä ja repi hiuksiaan, niin että suuri pellavankarvainen tukko jäi kampaan. Juha katseli häneen ja hengitti syvään. Juhan teki mieli käydä häneen käsiksi ja painaa hänet syliinsä, mutta mikä lienee ollut… Ei hän kehdannut sitä tehdä! Hän vain katseli… Ja Annastiina tunsi sen, vaikka hänen silmänsä tuijottivat alas. Ja molemmat olivat niin vaipuneet toisiinsa, etteivät he huomanneet, että vanhojen ovi avautui ja että vanha emäntä tulla sipsutti keittiöön. Vasta sen he kuulivat, kun hän rupesi nauramaan ja sanoi:

— Kas sitä äitiä, huusi Annastiina, — kun ei malttanut nukkua! Menkää nyt vain levolle. Kyllä minä täällä hoidan pannun.

Juha meni herättämään väkeä. Musti, joka ei tuntenut uutta isäntäänsä, haukahti portailla. Pihamaalla helistivät hevoset tiukusiaan. Miehiä lappoi pirtistä valmistautumaan matkalle. Juhan täytyi pujotella läpi kuormien päästäkseen pirtille. Jopa ne nyt olivatkin panneet hevosensa likelle talon piiriä. Olisivat ne saaneet olla hiukan edempänä.

Pirtissä vetivät miehet jo housuja jalkaansa ja piiat sukivat hiuksiaan. He vastasivat kuin yhdestä suusta hänen tervehdykseensä, tyynesti ja jurosti.

Nuori isäntä oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän loi katseensa ympäri huonetta. Se oli suuri pirtti, miltei samanlainen kuin Rasossa. Toisessa päässä olivat miesten vuoteet, toisessa naisten. Matkamiehet olivat maanneet penkeillä, pöydällä ja permannolla. Eväitään olivat syöneet ja jättäneet kalanruotoja ja murusia. Manu nosti tuon tuostakin viikatteesta katseen uuteen isäntään. Se oli pitkä, tutkiva katse.

Isäntä tunsi sen alla käyvänsä ylen hämilleen. Ei hän keksinyt mitään sanottavaa, ainoastaan hymyili ystävällisesti ja läksi.

Reisumiehet juottivat hevosiaan kaivolla. Oli se sekin vähän liikaa, että he vain suoraan vintasta…

— Jos juottaisitte saavista, onhan siinä saavi, sanoi isäntä ja hymyili hyväntahtoisesti.

— Kukas sinä olet, joka tässä ihmisiä komennat, vastasi jykevä, repaleinen äijä. — Juota samalla seulasta. Ei se saavi vettä pidä.

Juha hämmästyi entistä enemmän, mutta samalla karkasi suuttumuksen puna hänen kasvoilleen.

— Olenpa vain tämän talon isäntä, sanoi hän ja hämmästyi itsekin, että oli saanut ne sanat lausutuiksi.

Hän jatkoi matkaansa hevostalliin ja oli puolitiehen tullessaan kuulevinaan naurua pirtin kuistilta. Akselin ääni se oli. Juhan teki mieli kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei hän sentään kehdannut. Hän nieli suuttumustaan — kaikista joutavista tässä nyt suuttuu! — ja ilostui, kun kuuli Pekan hirnunnan ovea avatessaan. Sen oli ollut ikävä täällä vieraassa paikassa ja hyväksi sen tuli mieli, kun se tunsi isäntänsä. Olipahan kuin olisi ollut mikäkin ystävä kotoa. Ikävä hänen oli hänenkin! Kun hän oli saanut hevosen eteen ruoan, asettui hän tallin pienelle luukulle katselemaan. Kukkivain ruispeltojen ja niittyjen takaa näkyi järvi ja siitä nousi vainioita, joiden harjalla Raso oli. Kaikki maat olivat kuin välkkyvissä lasihelyissä ja vihannan metsän reunalta helottivat punaiset rakennukset. Raso ei enää ollut hänen kotinsa!… Ikävä nousi sydämeen ja suuret kyyneleet tulivat silmiin. Mutta Juha karisti ne kiireesti pois ja läksi pihaan, missä reisumiehet paraikaa tekivät lähtöään.

Hänen kuormansa oli maantiellä ja itse hän poikkesi taloihin tarjoamaan kaupaksi tavaroitaan.

Keittiössä kaasi Annastiina kahvia miehille. Hän oli täysissä vaatteissa, hiukset sileiksi kastellut, kasvoilla äskeinen puna. Kävi hän ikään kuin vieläkin punaisemmaksi, kun hän miehelleen vastasi, että silakat ovat ihan loppumaisillaan… ottaa vain, jos ovat hyviä.

Juha koetti tekeytyä niin tyynen näköiseksi kuin suinkin, vaikka hän oli ylpeä ja onnellinen ja vaikka häntä samalla oudosti ujostutti tämä ensimmäinen huolenpitonsa perheenisänä.

Kun hän kaloineen palasi keittiöön, istui Akselikin penkillä, lakki takaraivolla. Ei hän vastannut mitään, kun Juha sanoi hänelle huomenta, ei ollut kuulevinaankaan.

— Mitä evästä? naurahti Annastiina. — Aina sitä ennen on tultu kotiniityltä syömään.

— Pane sinä evästä. Illalla me vasta kotiin tullaan, sanoi Akseli käskevästi.

— Mutta niinhän me vanhan isännän kanssa sovimme, puhui nyt vuorostaan
Juha, — että tänään ollaan kotiniityllä, kun…

— Pane sinä Annastiina evästä! huusi Akseli, laski kahvikupit kalisten pöytään ja painoi hatun päähänsä. Juhan sanoja ei hän taaskaan ollut kuulevinaan.

— Mikäs sinut nyt ajoi tähän riitelemään? Etpä ole muina aamuina noussut kovinkaan varhain. Älä luule, että minä sinulle evästä panen. Olethan kuullut, mitä isä ja Juha ovat päättäneet.

Akselin muoto muuttui ikään kuin kulo olisi päässyt hänessä irti. Posket kävivät kuumiksi, silmissä kipinöi. Varmaan hän jo oli ehtinyt juoda.

— Panetko, saakelin akka, evästä, taikka minä näytän sinulle, kuka tässä talossa käskee! huusi hän ja pudotti nyrkkinsä pöytään, jotta astiat kilisivät.

Vanha isäntä ja emäntä karkasivat porstuanperäkamarista keittiöön, mutta Manu läksi hiljalleen miesten ja tyttöjen kanssa pihaan.

— Mennään pois työhön, sanoi hän äreästi, otti viikatteensa ja läksi astelemaan edellä rantaan päin, missä kotiniitty oli.

Tytöt epäilivät hetkisen mitä tehdä, mutta ottivat sitten haravansa ja seurasivat. Miehet jäivät epäröiden pihaan. Akseli oli sentään talon oma poika…

— Menkää kotiniitylle, miehet! huusi kuistilta vanha isäntä kimeällä äänellä. Hän oli niin mielenliikutuksissaan, että parta tutisi. — Se on nuori isäntä, joka täällä nyt käskee. Hänelle olen minä vallan antanut!

Juha oli noussut penkiltä. Kellertävä kalpeus oli hänen kasvoillaan.
Hän piteli huuliaan lujasti koossa ja oikea käsi oli kovana nyrkkinä.

— Niin, niin, härnäsi Akseli, — vie vain maitosuusi, vie… Pituutta on kuin humalaseipäässä, mutta sapen paikalla mahtaa olla maitovelliä.

Akseli nauroi. Suonet Juhan ohimoilla pullistuivat suuriksi ja sinisiksi ja veri nousi hänen kasvoilleen. Annastiina pelkäsi hänen iskevän Akselia nyrkillään… Nyrkki vapisi…

— Kuule, houkutteli hän, — se on juonut. Kukas juopuneen kanssa viitsii…!

— Pane hänelle evästä, Annastiina, sanoi Juha äänellä, jossa ei ollut minkäänlaista sointua.

Vanha emäntä, Johanna, katseli häneen vähän aikaa, sitten rupesivat hänen suupielensä vavahtelemaan ja hän pani kätensä ristiin ja puheli itsekseen:

— Sitä siunattua poikaa! Sitä siunattua poikaa! Herra on totisesti antanut hänelle nöyrän mielen.

Akseli nauroi, mutta ei osannut sanoa mitään. Hän katseli Juhaan murjottamalla kuin vihainen sonni.

— Ehtiihän tämän kotiniityn niittää toisetkin, jatkoi Juha. — Pane eväät konttiin, Annastiina.

Silloin läksi Akseli ulos sähisten vihasta. Hänelle oli aivan samantekevää missä niitettiin. Tuota nulkkia hän vain olisi tahtonut suututtaa! Mutta saiko sellaista vätystä edes suuttumaan. Eihän se näkynyt osaavan suuttua, mokomakin vanha saapas!

— Juha sinä, huudahti vanha isäntä, — silläkö lailla sinä aiot taloa asua? Ei tässä hyvänlaisuudella mihinkään päästä. Puoliasi sinun täytyy osata pitää. Sitä varten olen minä sinut tänne ottanut. Mene nyt pihaan, etkö näe, että miehet vielä ovat siellä. Akseli yllyttää niitä paraikaa. Odota…

— Älkää kuulko, huusi hän miehille, — mitä se hompottaa! Tämä tässä nyt käskee.

— Menkää te vaikka hornaan! kirkui Akseli heille raivoissaan ja läksi pirttirakennuksen porstuan perässä olevaan kamariinsa, otti sänkynsä alta pullon ja kaatoi siitä kurkkuunsa.

Sitten hän hyvän aikaa istua murjotti sängyn laidalla. Veri joutui liikkeelle, voima rupesi jylläämään jäsenissä…

— Menettekö tieltä, kun tämä poika tulee! huusi hän ja kaatoi tuolin, joka sattui hänen eteensä. Hän nai Rason kauniin Helenan ja tuo hänet tänne Joutsiaan emännäksi. Helenasta tulee Joutsian emäntä. Menköön Annastiina miehineen vaikkapa… vaikkapa Rasoon tai siskolättiin tai… vaikkapa hornaan.

Hän rupesi nauramaan niin sukkelalta tuuma tuntui, keikahti sängylleen ja meni uneen. Hän heräsi hetkisen perästä eikä vähääkään muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Ainoastaan se hänellä oli selvänä, että hänen on meneminen kosimaan Helenaa. Jos pappi avaa suunsa, niin hän nujertaa papin kuin torakan. Mikäs se pappi muu onkaan kuin torakka! Ja taas hän nauroi. Mutta äkkiä hänen mieleensä muistui Juha… Mutta hänpä sittenkin näyttää sille rääppänälle, kuka tässä talossa on isäntä, hän näyttää…

Akseli otti pullon — se oli kannun pullo — pisti sen takkinsa alle ja läksi ulos.

Juha asteli sill'aikaa appensa kanssa vainioilla. Oli hän hiukan harmistunut, kun Joutsia oli sanonut ottaneensa hänet Joutsiaan vain säästääkseen omaa nahkaansa, mutta harmin tunne oli hävinnyt ja vain tulevaisuuden suuret suunnitelmat liikkuivat hänen päässään.

Paljon täällä Joutsiassa näytti tulevan työtä. Aidat olivat huonot ja pellot perin laihat. Kiviä oli niin että hirvitti.

— Niin olette, vastasi isäntä terävästi, — mutta ei se hyvä ole, että kivet pois maasta otetaan. Täytyy niitä olla. Kuivana kesänä pitävät maan kosteana, sateisena imevät liian märän. Älä sinä rupeakaan noukkimaan täältä kiviä.

Juha vaikeni eikä enää esittänyt uudistussuunnitelmiaan, vaikka niitä tuli hänen mieleensä joka askeleelta. Aitoja tarvittiin, ojaa tarvittiin, niityt olivat metsittyneet… Ei veli siellä kotona… taikka Rasossa… enää aikonut käyttää karjan alla risuja, vaan siihenkin uuteen navettaan tehtiin permanto… Ja tuon Juvansuon, sen… mutta se on sellainen jättiläistyö, joka vie monta monituista vuotta. Eihän sellaista vielä uskalla ajatellakaan. Hän oli aina kuullut kehuttavan sitä suota: savipohja ja paksu, musta ruoppa päällä! Siitä sitä lähtee viljaa ja heinää, kun sen saa sulatetuksi. Veli oli sitä mieltä, ettei soita pitänyt paljon polttaa…

— Kuuletkos! virkkoi vanhus äkkiä, — se Hallpumi se on, joka siellä hakkaa, jotta metsä jyskyy! Ja äijän silmät kiiluivat kuin eläimen, joka vainuaa vihollisensa läheisyyttä. — Ilkeääkin kaataa metsää tällaisena poutapäivänä. Mutta kyllä minä tiedän, miksi hän valitsee tällaiset päivät. Katsos, silloin kun hän rakensi tuota isoa romoa ja niinikään pani kaatamaan Karin korpea, jota minä säästin omiin rakennuksiini, lähetin minä mieheni sinne hänen miestensä sekaan ja siellä ne kilpaa tekivät puhdasta, mutta moni hyvä hirsi joutui sillä lailla minulle. Nyt hän tietää, että on näin kiire aika, etteivät meidän miehet kerkiä metsään. Kyllä se on juupeli se Hallpumin äijä!

— Katsos, mitä kaikkia se on rakentanut! virkkoi vanha Joutsia, kun päästiin metsästä ja rakennukset tulivat näkyviin. — Katsos nyt tuollaisia krantteja! Eikös nyt vallan sisua vihlo, kun näkee tuollaisia hirsiä! Ja tuon hollituvankin pitää omassa hallussaan, vaikkei holliakaan enää ole ja vaikka minä olen sen rakentanut…

— Mutta tottahan välikirjassa sanotaan, virkkoi Juha, — mitä vuokralainen saa tehdä, mitä ei.

— Veikkonen! huudahti vanha isäntä, kävi kiinni Juhan hihaan ja kuiskasi hänen korvaansa: — sitä ei kukaan meikäläinen ymmärrä, mitä siinä välikirjassa sanotaan. Ovat panneet mitä ovat lystänneet. Minä olen vanha mies, mutta sinä olet nuori: ota sinä siitä välikirjasta selvä ja näytä heille! Sen tähdenhän minä sinut tänne Joutsiaan olen ottanut.

Juhaan teki pahaa, kun isäntä taaskin sanoi ottaneensa hänet Joutsiaan selvittämään sekaisia asioitaan. No niin, miksipä hän muuten olisikaan ottanut häntä? Mutta kuitenkin se tuntui pahalta.

Juha oli huomannut Joutsian rakennuksissakin olevan paljon työtä. Ei ollut jyväaittaa ensinkään. Jyvät pidettiin samassa aitassa kuin lihat, kalat ja muut sellaiset. Riihi oli huonossa katossa, permanto harva. Sauna kaipasi uusimista. Ja entä navetta, kivinavetta! Mutta se oli sekin niitä kaukaisia, suuria töitä, joita ei vielä uskaltanut ajatellakaan.

Kun he vanhan Joutsian kanssa astuivat Tulettänen ohitse — oikeastaan he kyllä olisivat voineet kiertää koko Hallpumin aitauksen, mutta vanhalla Joutsialla näytti olevan halu käydä juuri siitä sivuitse — oli krouvin ikkunassa miehiä. Simolan isäntä siellä viittoili ja Reipin poika hoiperteli ovesta, huutaen täyttä kurkkua:

Vanha Joutsia seisahtui ja hänen rupesi kovasti tekemään mieli miesten seuraan. Juha hymyili ystävällisesti, mutta mielessään hän kauhistui, kun ajatteli, että isäntämies ja suuren talon poika tällaisena poutapäivänä istuvat Tulettänessä.

— En minä astu Hallpumin kynnyksen yli, sanoi vanha isäntä suurella äänellä. — En ole käynyt täällä sitten kevätkäräjien. Hallpumi on pettänyt minua yöt, päivät.

— Tule pois vain, huusi portailta Simola, — — äläkä siinä kursaile.
Pitäähän sen vävypojankin saada maistiaiset, kun taloon tulee!

Vanha Joutsia läheni lähenemistään, pysähtyi vielä kerran ja päätti kääntyä takaisin, mutta rupesi hyvillään nauramaan, kun Rieppi kävi hänen käsivarteensa ja veti häntä ylöspäin.

Krouvihuone oli sinisenään tupakan savua. Yhdellä seinällä seisoa törrötti suuri, keltainen piironki. Siinä sillä varmaan oli paljon rahoja, sillä ketulla! Toisella seinällä oli mahdottoman pitkä herrasväkien huutokaupasta ostettu, niin ikään keltainen sänky, yläpuolella kruunauspukuisia keisarinkuvia ja kaikenkaltaisia sotaherrankuvia. Sängyssä oli nähtävästi nukuttu, koska likaisessa tyynyssä vielä oli pään jättämä kuoppa. Pöydällä oli pari pulloa, toinen tyhjä, toinen puolillaan, ryyppylaseja ja sokeripalasia lautasella. Kärpäset surisivat vimmatusti, ikään kuin tupakansavu olisi niitä vaivannut.

Tässä on lasejakin valmiina, sanoi Simola, — kun iltayöstä jäivät pastorilta ja Nylanderilta. Kun tulivat keskellä meidän lystiämme hakemaan sairaan luo. Nylanderi läksi sitten mukaan, kun pääsi samassa hevosessa.

— Kyllä niiden tässä kelpaa elää ja oleilla. Jaa, jaa… Taidanpa sittenkin lähteä pois…!

Miehet puhkesivat nauramaan ja Simola heittäytyi koko painollaan nojaamaan hänen olkapäilleen.

— Etkö sinä ensinkään osaa antaa anteeksi! Onhan tästä Tulettänestä sentään monet hauskatkin.

Juha nousi lähteäkseen. Mutta ei häntäkään päästetty. Hän koetti puhua heinäpoudasta ja työväestä — miehet vain nauroivat ja kaasivat hänelle lisää viinaa.

— Otetaan vielä yksi ryyppy, sanoi vanha Joutsia, — ja mennään sitten. Älä sinä jätäkään minua!

— Täältä loppuu lökä! huusi Simola ja kalisti pulloa pöytään. —
Tuokaa, Hallpumska, lisää lökää…

Hallpumska tuli sisään, kapalolapsi sylissä, ja laski pöydälle pullon, jonka suulla ei ollut korkkia ja jonka ulkopuoli oli ihan märkä. Hänen silmänsä soluivat lattiaan, joka oli paksunaan sylkeä, tupakantuhkaa ja muuta likaa. Vanha Joutsia venytti, hänet nähdessään, alahuulensa hyvin pitkälle, muljotti silmillään ja nyrpisteli nenäänsä. Hänen sisunsa vaati hirmuisella voimalla häntä haukkumaan Hallpumskaa. Sun saakelin kilipukki sentään! Mutta Hallpumska livahti ulos ovesta, ikään kuin hän olisi arvannut vaaran olevan tarjolla.

Olihan Juha oikeastaan nähnyt paljonkin juominkeja. Isä oli yhtenään viettänyt niitä, mutta ei hän niistä paljoa muistanut, hän oli silloin ollut lapsi. Ei velikään, Rason isäntä, sylkenyt lasiin, kuten sanotaan, mutta ei Juha vielä koskaan ollut nähnyt ikämiesten tällaisella heinäpoudalla… Veri nousi hänen kasvoillensa ja hänen tuli hiki paljaasta tuskasta.

Juha oli heidän puheestaan ymmärtävinään, että Rasossa olisi juotu häitä liian lyhyeltä. Ehkä tarkoitus myöskin oli moittia joutsialaisia siitä, etteivät he olleet pitäneet tuliaiskemuja.

— Ei siinä olisi ollut mitään hätää, jollei olisi ollut niin riivatusti luteita ja kirppuja…

— Tällainen heinäpouta! pääsi Juhalta ja hän karkasi pystyyn kuin käärme olisi häntä pistänyt. Ei hän enää saattanut täällä istua! Johan se oli häpeä koko kylän edessä! Hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen hymyyn, ikään kuin hän siten olisi tahtonut pyytää anteeksi miehiltä, ettei hän viihtynyt heidän joukossaan. Eivät he enää häntä pidättäneet. He olivat huomaavinaan, ettei se viina, jonka Hallpumska viimeksi oli tuonut, ollutkaan yhtä hyvää kuin edellinen, ja siinä sitä vasta olikin syytä keskusteluun ja suuttumukseen. Varmaan se saakelin akka oli sekoittanut siihen vettä.

— Jo tämä totisesti on paha paikka, mietti Juha itsekseen, kun oli päässyt ulkoilmaan. — Pelättävä tätä on koko paikkaa! Häntä harmitti heidän puheensa, että he muka olivat jatkamassa häitä. Kyllä maar Rasossa oli ollut tarpeeksi sekä ruokaa että juomaa. Ei olisi tarvinnut Tulettänessä jatkaa.

Jo kaukaa saattoi hän nähdä heidän valkeitten paidanhihojensa helottavan auringossa. Mutta kuinka heitä näytti olevan niin vähän? Ja paljasta naisväkeä. Ei, oli toki joku mieskin joukossa. Vanha Manu se näytti olevan. Saattoi kuulla, että he puhuivat kiivaasti, ikään kuin olisivat riidelleet. Isännän lähetessä lakkasi puhe kokonaan.

Isäntä tuli luo, hymyili hyväntahtoisesti ja aikoi kysäistä, missä miehet ovat, mutta kuitenkaan ei vielä sanonut mitään. Heidän viikatteensa olivat lasketut litteälle kivelle pyörtänön laitaan. Juhan teki mieli odottaa, kunnes he tulisivat, hän otti sen tähden yhden viikatteista ja yltyi niittämään. Manu loi häneen silloin tällöin pitkän, tutkivan katseen, mutta ei puhunut mitään. Tytöt vilkuilivat merkitsevästi toisiinsa.

Silloin tytöt nauraa hihittämään ja pälyilemään ympärilleen. Mutta eivät he mitään vastanneet.

— Tuolla he makaavat, sanoi Manu jurosti ja nyökäytti päätään rantaan päin. — Joivat tässä ensi tarpeekseen.

Isäntä sai tietää, että Akseli oli tuonut niitylle kannunpullonsa ja että oli juotu. Pian löysi hän kaikki miehet täydessä unessa pajupensaan varjossa aidan luona.

Ensin aikoi hän saappaansa kärjellä potkaista heidät valveille. Hänen suonensa pullistuivat ohimojen kohdalta ja käsivarsiin tuli outo voima. Mutta mitäpä ne siitä olisivat parantuneet, juopuneet! Juha jäi neuvottomana seisomaan. Piiat vilkuilivat häneen yhä ja hän kyllä kuuli, että he häntä nauroivat… Niin, niin, mitäpä tästä elämästä tuleekaan tällaisten palvelijain kanssa niin kauan kuin Akseli on tässä! Mahdoton hänen on heitä hallita! Mitenkä hän saisi heidät tottelemaan, kun Akseli on talon oma poika ja palvelijat näkyvät katsovan, että hänelle on tapahtunut vääryys?

Täällä täytyy nähtävästi elää ainaisessa sodassa. Mutta ei hänestä ole sotapäälliköksi. Kyllä se niin on!

Hän kääntyi ympäri ja näki kimmeltävän järven takana Rason punaiset rakennukset. Siellä se on hänen rauhainen porstuanperäkamarinsa. Sinne he kyllä mahtuisivat Annastiinan kanssa.

Hän päätti, että hän menee illalla tapaamaan veljeään ja selittää hänelle koko asian. Veli kyllä sovittaa niin, että he saavat asua Rasossa. Ja Juha unohtui siihen ajatukseen ja hänen tuli hyvä olla, kun hänelle selveni, ettei hän pidä tätä isännyyttä kuin tämän päivän. Ei isännyyden kunnia yhtään houkuttele häntä.

— Mennään aamiaiselle, sanoi hän tyynesti piioille ja Manulle ja läksi edellä taloon.

Annastiina katseli häneen kaiken aikaa levottomana. He söivät kaikki pitkän pöydän ääressä keittiössä. Miehistä tuli tietysti kaipuu ja sitten vasta nousi meteli, kun kuultiin, miten heidän oli käynyt. Nuori isäntä antoi Manun ja piikojen puhua ja vanhan isännän ja Annastiinan pauhata eikä puhunut mitään. Hänen äänettömyytensä teki Annastiinan vieläkin levottomammaksi. Vanha Joutsia puolestaan ei hänkään pitänyt Juhan äänettömyydestä. Se oli hänestä sellainen saamattomuuden todistus, että hän rupesi ajattelemaan, ettei se mies vain ikinä kykene taloa asumaan.

Siunattuaan ruoan läksi Juha ruokasijaa pitämättä niitylle. Hän ikävöi työtä eikä saanut olluksi ihmisten kanssa. Sitä paitsi oli hän utelias näkemään, mitä miehet sanoisivat, kun heräsivät — eikö niitä yhtään hävettäisi.

Hän heitti takin yltään ja rupesi heiluttamaan viikatetta. Heinä oli sillä kohdalla kaunista ja korkeaa. Kaatuivat mehevät, punertavat ja vihreät helpeet, kaatuivat keltakukat, ruskeat apilat, lemuavat herneenkukat ja sinipunaiset ohdakkeet. Hei vain sitä menoa! Pyyhkäise, pyyhkäise, että vinkuu ja soi! Juha tunsi ihmeellistä tyydytystä nähdessään heinän alamaisesti kaatuvan jalkainsa juureen. Väsymys oli hänestä kadonnut kuin pyyhkäisemällä. Hän oli niin väkevä, että häntä itseäänkin ihmetytti. Hiki pisaroi pitkin ruumista, mutta vähät siitä! Hei vain sitä menoa! Kun tytöt ja Manu tulivat ruokasijaltaan, oli heitä odottamassa niin pitkä luoko, että he hämmästyivät. Heidän hämmästyksensä ilahutti Juhaa.

— Hei tytöt, tulkaa perässä! huusi hän itsekin ihmetellen, mistä sai rohkeutta huutaa heille sillä lailla.

Päivä helotti, kärpäset ja mehiläiset pääsivät liikkeelle. Aurinko ehti jo pensaan juureen, missä miehet maata kuorsasivat. Kärpäset rupesivat heitäkin ahdistamaan, silloin tällöin oikaisi joku miehistä jäsentä, kättä tai jalkaa ja päästi kirouksen. Juhaa huvitti nähdä, mitä he sanovat, kun selviävät.

Vähitellen he todella nousivat, kävivät rannassa, palasivat ja ottivat viikatteensa, juron näköisinä, sanaa sanomatta. Akseli nosti housujaan, kirosi ja läksi taloon. Juhaa nauratti. Tuntui siltä kuin hän olisi voittanut.

Manuakin nauratti. Hän iski silmää isännälle ja myhähteli. Oikeastaan ei hän, vanha mies, olisi jaksanut sellaisella vauhdilla koko päivää niittää, mutta häntä huvitti tämä sota, ja hän ponnisti voimiaan pysyäkseen nuorten tasalla. Ihmeellistä oli, että vaikka viina oli niin terveellistä ja vaikka se teki miehen niin pulskaksi ja punaiseksi, niin ei kuitenkaan humalan jälkeen jaksanut tehdä työtä. Veltostipa kävi niittäminen miehiltä.

Ja Akseli oli vallan nukkunut kamariinsa, niin ettei häntä nähty eikä kuultu.

Hän vilkaisi pari kertaa isäntään ja hänen katseessaan oli nyt aivan toinen ilme kuin ennen. Ennen se oli ollut tutkiva ja tiukka, nyt siinä oli ymmärtämisen hyvyys ja tutunomainen veitikkamaisuus.

— Poika on sellainen huimapää, sanoi hän, — antaa hänen aikansa reistata, niin hän lakkaa…

Niittäessään tuli Juhan mieleen, että mitä jos panisi tämän kotiniityn tänään poikki! Hänen tuli hurja halu koettaa. Oli hän kotonakin Rasossa monta kertaa niittänyt kilpaa miesten kanssa, mutta ei se sentään ollut samanlaista kuin tämä. Tässä työssä oli sellainen taistelun ilo, olipa melkein kuin sodassa. Varsi ikään kuin kasvoi, jäsenet terästyivät ja vereen tuli kuin sulaa rautaa.

— Hei tytöt, jaksatteko perässä! huusi hän ja huuto tuntui hänestä itsestäänkin jo luonnolliselta. Mikäs hänen oli huutaessa: eihän hän itselleen niittänyt! Eihän hän näistä niityn antimista tulisi nauttimaan. Vaikkapa jo huomispäivänä oli hän valmis lähtemään kotiin, Rasoon. — Miten olisi, jos pantaisiin koko kotiniitty poikki tänään?

Manulle rupesi ponnistus jo olemaan liikaa eikä hän olisi nuoresta isännästä uskonut, että se noin… mutta toki hän jaksaa siellä missä muutkin…

Juha tahtoi isännyytensä ensimmäisestä ja ainoasta päivästä jättää hyvän muiston, mutta jota alemma rantaa kohti hänen työnsä sujui ja jota pehmeämmäksi auringonvalo Keihäsjärvessä kävi, sitä suuremmaksi tuli hänen mielensä. Ei tahtonut työkään enää sujua. Oliko hän väsynyt? Mahtoi olla. Hänen oli ikävä, mutta ei hän tällä kertaa ikävöinyt Rasoa. Rannalla lähteensilmän ympärillä oli heinä mehevää ja paksua ja siniset kukat katselivat nurmesta. Hänen kävi sääli kukkia, mutta hän antoi viikatteen tehdä puhdasta eikä käsittänyt, mikä hänen oli. Veljeä hänen täytyi saada puhutella. Ei niitty tullut sinä iltana niitetyksi eikä Juhan enää tehnyt mieli ponnistella.

— Olisi se saatu, sanoi Manu miehille, — jollette olisi maanneet siellä pensaan juurella.

Ehtoollisen aikana katseli Annastiina levottomana mieheensä. Kun ei vain Juha olisi ajatellut sitä, ettei tahdo jäädä tähän Joutsiaan — tahtoo ehkä koko talon myydä tukkiherroille, niinkuin Simola kohta kuuluu tekevän. Hän istui ajatuksissaan ja näytti alakuloiselta. Voi, voi tuota Juhaa, jos vain sitä ajatteli!

— Käyn vähän kotona, sanoi Juha siunattuaan ja lisäsi samassa: —
Raossa, jahka pääsen saunasta.

Sitä se vain ajattelee, huokasi Annastiina itsekseen. Sitä se vain pitää kotonaan!

Juha oli väsynyt ankaran niittämisen perästä ja mielenliikutukset, joihin hän oli aivan tottumaton, olivat nekin puolestaan uuvuttaneet. Saunassa olivat kaikki myrskyt tauonneet ja vain haikea mieli jäänyt jäljelle. Hän ikävöi veljeään ja siskojaan.

Astuessaan tanhuaa kotiniityn ohi ei hän saattanut olla luomatta sinne silmiään. Hänen teki mieli nähdä viikatteensa jälki. Puhdas se oli, puhdas ja tasainen… paitsi siellä täällä, missä kivet olivat tehneet haittaa. Mutta hänpä vielä puhdistaa nämä maat kivistä! Sileiksi kuin pöytä tekee hän Joutsian pellot.

Hän hätkähti: hänhän oli päättänyt jättää Joutsian! Se näytti sentään olevan vaikeaa sekin. Sitäköhän hän tässä olikin surrut? Oli hän sentään rakentanut niin monet tuulentuvat tähän Joutsiaan, että se oli käynyt hänelle rakkaaksi, ja tänään niittäessä oli tunne ikään kuin vahvistunut. Ihmeellistä se oli!… Jollei vain olisi ollut Akselia — mutta Akselin kanssa ei hän osannut olla, ei mitenkään… Hän heitti niityn silmäilemättä ja asteli nopeasti ohi…

Mutta ei hän ollut kauankaan astellut, kun hän näki Rason vainioilla miehen tulevan vastaan päin. No, no… jo nyt jotakin, velihän se olikin! Vedet rupesivat tunkemaan Juhan silmiin, hän tihensi askeleitaan ja hymyili, kaiken aikaa niellen jotakin, joka nousi kurkkuun. Kun he keskellä vainioita ojensivat toisilleen kätensä, ei Juha saanut sanaa suustaan. Veli oli reippaalla tuulella kuten aina ja teki Juhalle joukon kysymyksiä, ennen kuin sai vastausta yhteenkään.

Päivän punainen pyörylä painui alemma ja alemma ja tipahti vihdoin pienenä kultaisena keränä metsään. Veljekset vain yhä astelivat edestakaisin maantiellä. Oli Juha jo saanut suunsa auki. Kaikki hän kertoi, sanoi senkin, että hän Annastiinan kanssa haluaisi muuttaa vanhaan porstuanperäkamariin Rasoon. Mutta sille tuumalle nauroi veli.

— Tulee se miehelle lopulta ahtaaksi. Ei taloja sentään niin heitetä kuin kiviä aidan taakse. Älä sinä ole milläsikään. Kestät tämän kesän, tulee syksy, jätät nykyiset palkolliset pyytämättä, otat uudet. Minä annan vaikkapa meiltä väkeä. Otat Epramin, niin saat kelpo miehen. Kyllä sinun sitten kelpaa! Hankitaan rahaa: maksat Akselille ruplat kouraan, niin hänellä ei ole mitään sanomista.

Hetkeksi jäivät veljekset ääneti seisomaan vainioiden laitaan, sillä he seurasivat hevosta, joka tulla lönkötti tiellä. Hallpumin lihava liinaharja hevonen se oli! Kauppias oli itse ohjaksissa ja tavaraa näytti olevan rattaiden täydeltä. Tultuaan miesten kohdalle nosti hän liukkaasti lakkiaan ja kysyi mitä kuuluu.

— Jopa täällä on kotiniittykin poikki, sanoi hän sitten naurussa suin.
— Ei sitä ennen sellaisella kyydillä ole Joutsiassa kuljettu.

— Enhän minä enää missään heinää näe! väitti kauppias ja katseli silmiään siristellen pitkin vainioita. — Jaa, tuo kulma tuolla. No, se on niin vähäinen!

— Ei taida olla hullumpi mies tuo kauppias, sanoi Juha veljelleen, vaikka minä kauhistuin, kun tänään kävin Tulettänessä.

— On se ystävällinen mies, myönsi Kallekin. — Kun vain pidät silmäsi auki. Minä en unohda sokeritoppaani.

Tuli jo myöhäinen ja veljeksiä alkoi raukaista. Ennen kuin he erosivat, sanoi Raso vielä:

— Kyllä se Helena nyt lupaa ottaa miehen. Sunnuntaina pitäisi Haimalan tulla meille.

— En minä sitä niin ole katsellut, mutta uhkamielisesti se kumminkin nauroi, kun läksin.

Ikävä heillä kaikilla oli ollut Juhaa, mutta naisväellä oli ollut niin paljon tekemistä, etteivät olleet ehtineet käydä Joutsiassa.

Taloissa olivat jo kaikki asettuneet levolle. Ruisrääkkä kaihersi, sumut kokoontuivat soille. Reisumiesten hevoset helistivät pieniä tiukusiaan Joutsian pihalla. Ne olivat riisutut kuormien edestä ja köytetyt kiinni rattaisiin. Siinä ne söivät tuoreita heiniä tai kauroja pussista, joka oli köytetty pään ympäri. Ne olivat pieniä, laihoja hevosia; mikä oli peitetty loimella, minkä näkyivät selkärangan luut peittämättöminä. Toisten kupeilta olivat karvat kuluneet pois, toisten niskaa oli sitolkka syönyt. Annastiina pujottelihe kuormien välitse kellarin syrjälle ja tähysteli siitä tielle, jolla hänen miehensä ja Rason isäntä astelivat. Olisikin Juha jo tullut kotiin!

Annastiina oli oikeastaan reipas tyttö. Hän oli tottunut viemään voita ja muita maamiehen tuotteita kaupunkiin, hän osasi asettaa hevosen, olipa hän monesti kekseliäisyydellään pelastunut juopuneitten käsistä, kun ne olivat olleet ajamaisillaan hänet kumoon. Ei hän lapsenakaan ollut mikään pillipiipari. Mutta tultuaan aikuiseksi ja ruvettuaan ymmärtämään, että talo ränsistymistään ränsistyi, oli hän käynyt totisemmaksi. Hän oli pelännyt, että isä vielä veloista möisi Joutsian. Ja mikä kumma rakkaus hänellä pitikin Joutsiaan olla, ettei hän olisi tahtonut sieltä muuttaa! Jos Juha ja Rason isäntä paraikaa puhuivatkin Joutsian myymisestä…

Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Kellarin kulmalle häntä vain veti, siitä kun saattoi nähdä tanhualle. Hallpumin punainen kissa oli liikkeellä, luimisteli aitan alta, liepasteli hänen edessään, nosti häntänsä seipääksi ja sitaisi selkäänsä häntä vasten, hyppäsi sitten kellarin katolle ja kyttäili siinä, silmät suurina päässä.

Annastiina meni vajan alitse portille ja katseli siitä miehensä mutkia. Hallpumillakin oltiin jo hiljaa. Vihdoin, vihdoinkin Juha tuli kotiin. Hän hymyili vaimolleen jo kaukaa, mutta Annastiina ei enää malttanut vaieta, niin raskas ja surullinen oli hänen mielensä. Hän meni miestään vastaan ja rupesi heti puhumaan:

— Kyllä minä arvaan, mitä sinulla on mielessäsi. Sinä olet tämän talon pidosta saanut tarpeeksesi. Sinä möisit sen tukkiherroille tai Hallpumille tai heittäisit isän ja Akselin käsiin. Mutta et sinä sitä kysy, miltä se minusta tuntuisi. Tämä on kuitenkin minun kotini enkä minä tätä heitä… Myönnä pois, etkö ole näitä ajatellut?

— Niin, sanoi Juha hämillään, — kyllähän minä sitä vähän ajattelin, kun täällä kaikki käy vastaan, että jos muutettaisiin Rasoon…

Annastiina kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään. Ei Juha koskaan ollut nähnyt hänen itkevän. Hän kävi aivan neuvottomaksi.

— Älä nyt, sanoi hän. — En minäkään enää ajattele sitä. Velikin sanoi, että on paras maksaa Akselille ja…

— Niin, jos Akselin saisikin pois! voivotteli Annastiina. — Mutta en minä tahtoisi, että Joutsia päästettäisiin meidän suvustamme. Se on sentään niin kauan ollut tässä suvussa. Mitä sinä sanoisit, jos Raso joutuisi vieraille?

Annastiina paljasti kasvonsa ja pyyhki silmiään huiviinsa. Sitten loi hän Juhaan katseensa ja sanoi:

Juha hymyili hyväntahtoista hymyään ja sulki syliinsä nuoren vaimonsa.
Hän oli tottumaton hyväilyihin ja syleileminen kävi kömpelösti, mutta
Annastiinalle se teki niin hyvää, että hänen kyyneleensä vaihtuivat
ilon itkuksi.

He pelästyivät molemmat hellyyttään, kun kaukaa maantieltä rupesi kuulumaan rattaiden röykettä. Ei heidän olisi tarvinnut pelästyä. Sillä kahden he seisoivat vajassa eikä heitä nähnyt muut kuin Hallpumin punainen kissa, joka hioi kynsiään aidalla.

Ei Juha enää ajatellut muuttoa Rasoon, mutta oli se hänellä kuitenkin ikään kuin jonakin kaukaisena hätävarana, että jollei tästä millään lailla suoriudu, niin muuttaa sitten.

Rason isäntä oli toimittanut veljelleen rahaa ja Akselille oli laskettu perintöosa kouraan. Paljon hän sai, aivan liian paljon, mutta olihan sitten edes saanut eikä voinut moittia.

Rahat saatuaan tekeytyi hän yhtäkkiä ystävälliseksi Juhalle. Se oli vain sitä varten, että hän todella oli päättänyt lähettää puhemiehen Helenan luo. Hän hankki kaupungista lahjoja ja lähettikin. Mutta saattaahan sen jo edeltäkäsin arvata, mitä Rasossa vastattiin. Isäntä nauroi koko tarjoukselle ja Iita torui. Helena ei näyttäytynyt puhemiehelle ensinkään. Silloin suuttui Akseli silmittömästi, tuli tuiskuna Rasoon, haukkui isännän ja Iitan pahanpäiväisesti ja vaati saada tavata Helenaa itseään. Hän kävi niin suurisuiseksi, että isännän piti taluttaa hänet pihalle. Siinä hän kirosi ja raivosi, mutta mikään ei auttanut!… Niin vihoissaan hän kuitenkin oli kotiväelleenkin, ettei hän ottanut ollakseen yötä Joutsiassa, vaan vietti pari vuorokautta Tulettänessä, valjasti sitten hevosensa ja läksi omaisilleen hyvästiä sanomatta maailmalle. Vanha emäntä seisoi portilla, oikoi käsiään ja rukoili, ettei hän toki tuolla tavalla eroaisi kodistaan, ties vaikka sattuisi matkalla kuolema. Mutta Akseli viritti vastaukseksi niin rivon laulun, että vanha Johanna kauhistui. Ja itkien hän seisoi portilla ja katseli poikansa jälkeen, kunnes tämä katosi näkyvistä.

Jonkin ajan perästä kuului Keihäsjärvellä huhu, että hän oli vaihtanut hevosensa markkinoilla ja että hän eräissä häissä oli rikkonut ikkunaruutuja. Heitä oli ollut suuri liuta poikia yhdessä ja he olivat pahanpäiväisesti pelottaneet koko hääkansan.

— Saatte nähdä, sanoi vanha Joutsia, — että se vielä tuodaan kruunun kyydillä kotiin. Juo kaikki rahansa, se penikka, ja on sitten taas tässä vastuksena.

Vanha emäntä istui kädet ristissä ja huojutteli ruumistaan, ikään kuin olisi rukoillut. Ja ainahan hän rukoili, kovia kokenut vanha vaimo, jonka ainoa turva oli Jumalassa.

Annastiina oli niin tuskastunut Akseliin, ettei hän mitään toivonut niin hartaasti kuin että poika pysyisi poissa, missä hyvänsä, kunhan ei vain tulisi Joutsiaan riitelemään. Huolia ja vastuksia oli kyllä muutenkin.

Talonväet olivat niihin sentään tottuneempia — enimmän ne kiusasivat
Juhaa.

Istut parhaassa rauhassasi: tulee mies vaatimaan, että hänelle maksettaisiin palkka ojankaivuusta.

— Koskas sitten oja on kaivettu? kysyy nuori isäntä, joka ei tiedä tästä asiasta mitään.

Silloin vieras mies mättämään suut silmät täyteen, että tämä on sellainen talo, ettei tästä koskaan saa saataviaan. Tässä on niin viraton isäntä, että hänenkin on täytynyt vuoden ajan odottaa. Juhaa hävettää suuresti tuo tuollainen älmentäminen. Hän tietää, että Hallpumin puolella kuunnellaan korvat hörössä, Saarasta alkaen hyppää joka akka raitille. Ja maantienkulkijat pysäyttävät hevosensa ja jäävät suu auki ahmimaan… Ja sitten lentää huhu lentämällä maailmalle, että Joutsiassa tapellaan… Juha päättää jo ottaa omista rahoistaan ja työntää miehen kouraan, jotta saisi hänet tuosta pihasta haukkumasta. Mutta samassa raottaa vanha Joutsia oveaan ja tupsahtaa kuin tuulispää pihaan. Eivätkä akatkaan voisi riidellä sen rumemmin…! Äijät syytävät toistensa silmille sellaista sotkua, että Juhan tekisi mieli lymytä maailman ääriin. Mutta miehet eivät päästä irti! Kumpikin repii puolelleen.

Ei sitäkään ole hauskaa katsella, kuinka Simolan emäntä aina taivaltaa Tulettäneen hakemaan miestään kotiin. Hän on sentään oikeasta kodista, ja noin hänen nyt täytyy häpeillen hiipiä, huivi silmillä. Hän kiertelee, raukka, nurkkien takaa ja säpsähtää kuin varas joka risahdusta. Kuinka hän onkin käynyt huonoksi! Kohta ei hänellä enää ole yhtään eheää vaatetta yllään… Ja tyhjin toimin hän aina saa Tulettänestä kääntyä. Sinne jää Santtu vain… Vaimo itkee, vetää silmilleen huivin ja käy kiivaasti, ikään kuin pakenisi…

Juha huokaa häntä silmillään seuratessaan, ja hänen rintansa päällä on kuin vuori. Tätä hänen pitää katsella, aina, aina vain, kymmeniä vuosia!

— Sinä olet liian pehmeä, sanoo hän vävylleen. — Etkös sinä nyt ensinkään osaa räiskiä? Näytä nyt kerrankin miehille, että olet isäntä!

Kas, Eerikki Aaprahaminpoika on tottunut räiskeellä ja melulla ajamaan asioita, ja hänestä tuntuu siltä kuin ei mikään asia menisi eteenpäin, jollei kuulu pauhua perässä. Juha taas on tottunut siihen, että elämä kulkee tyynesti ja tasaisesti, yksi päivä samalla lailla kuin toinenkin.

Hallpumista riittää vanhalla Joutsialla alituista nalkuttamista. Jos hän kauppiaan päässä näkee uuden lakin, niin hän raivostuu. Siinä, juuri silmien alla, se rikastuu rikastumistaan, se kettu, se punainen perkele, jolla on kissakin punainen… Eikös olekin hullua, että sillä pitää kissakin olla punainen! Ja tälle sukkelalle asialle täytyy vanhuksen nauraa katketakseen. Mutta samassa hän muistaa, ettei kauppiaalla, kun hän Joutsiaan tuli, ollut muuta kuin parin villanaulan hinta ja viinapullo. Jumal'avita, ei ollutkaan! — ja silloin hänen sisunsa paisuu.

— Etkös sinä vätys, osaa ensinkään suuttua? ärjäisee hän Juhalle. — Etkös sinä näe, kuinka meillä kaikki lahoaa?… Tällaista nuttua minä käytän, kun ei ole varaa uuteen!

Hetkiseksi leimahtaa puna nuoren isännän kasvoille, mutta hän ei hyvään aikaan puhu mitään, imee vain piippuaan. Hänen kielellään kyllä kieppuu: minunko syyni se on? Mutta ei hän sentään viitsi vanhalle miehelle.

— Vai ei sinulla ole muuta sanomista? panee vanhus ja hänen silmänsä pullistuvat.

— Mitäs se sitten puhumisesta paranee? Eihän kontrahtia saa tekemättömäksi.

— Kontrahtia! Petosta se on koko kontrahti! Sen saa koko paperin laissa rikki. Minä olen vanha mies enkä enää jaksa riidellä, mutta sinä olet nuori.

— Kuule, nyt se varmaan aikoo hakkauttaa sen koivikon siitä… siitä… tiedätkös? Jonka minä sinulle näytin ja jota minä olen säästänyt omiin tarpeisiin… Se niin tänään kierteli sitä koivikkoa…

Kun vanhus aikansa oli älmentänyt, lupasi Juha lähteä Tulettäneen puhumaan kauppiaan kanssa.

Hänen olisi oikeastaan aikoja sitten pitänyt käydä Hallpumin puheilla, hän oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta mitenkä lieneekin koko meno ollut niin vastenmielistä.

No niin, koska kumminkin oli mentävä, niin saattoihan mennä yhtä päätä.
Juha muutti tuon tien toisen takin ylleen ja läksi Hallpumin puolelle.

Siellä vallitsi kiire ja juokseminen, sillä sattui olemaan lauantai. Mitattiin viinaa, kahvia, sokeria, saippuaa. Ostajat maksoivat rahassa, villoissa, sianharjaksissa tai jauhoissa. Kaikki tavarat kelpasivat Hallpumille. Rinkeliä ja orehkia annettiin kaupanpäällisiksi, kotiin vietäviksi. Suunavaukset otettiin jo ennen kaupantekoa krouvikamarissa.

— No, kerrankin näkee isännän! huudahti kauppia iloisesti, kun Juha astui sisään. — Istumaan, istumaan! Toimitapas, Saara, rommikahvit!

Siinä oli muitakin isäntämiehiä pöydän ympärillä. Puhuttiin hevosten hinnoista. Juha ei pitkiin aikoihin päässyt ääneen, he puhuivat niin yhtä mittaa.

— Isäntä istuu vain rauhassa, liukasteli kauppias eräälle miehelle. —
Kyllä minä toimitan tavarat rattaille.

— Eikös isäntä ota mitään tuliaisia emännälle? sanoi hän samassa toiselle miehelle. — Minulla olisi tässä niin kaunista karttuunia, vasta Pietarista saatua.

Juha hörppäsi rommikahvia ja mietti itsekseen, että onpa se todella kaunista karttuunia — mitäs jos ottaisi Annastiinalle röijyksi? Mutta ei hän tahtonut päästä kauppiaan kanssa puheisiin edes senkään vertaa, että olisi pyytänyt karttuunia. Kauppias liikkui kuin sukkula. Asiat koivikosta ja koko tästä alituisesta rakentamisesta — ne oli varmaan jätettävä toiseen kertaan. Ehkäpä kauppiaalla sunnuntaisin oli aikaa enemmän.

Mutta äkkiä lähti siitä pois miehiä ja ennen kuin Juha tiesikään, ilmestyi kauppias hänen eteensä ja rupesi itse puhumaan juuri niistä asioista, joihin ei Juha ollut saanut kajotuksi.

— Mitäs isäntä pitää meidän uudesta puotirakennuksesta? kysäsi hän, mutta ei odottanut vastausta, vaan lisäsi samassa: — Se kävi jo niin tarpeelliseksi, kun olivat hiiret syömäisillään tavarat käsistä. Mistä niitä lienee sinne vinnille niin tullutkin! Nyt se vielä pitää panna punamaaliin, niin tulee mukavamman näköiseksi talonväenkin silmissä. Oikein minä tässä isäntääkin olen ajatellut, siellä Rasossa, kun on kaikki niin kaunista ja rakennettua ja täällä Joutsiassa kaikki taas on ikään kuin rappiolla — niin, oikein minä isännänkin tähden ajattelin: pitääpä toimittaa se uusi rakennus punamaaliin.

Juha kävi sekä hyvilleen että hämilleen. Hänestä alkoi jo tuntua siltä kuin hän olisi ajatellut pahaa viattomasta ihmisestä. Eikä hän osannut hänen puheeseensa muuta vastata kuin että kyllähän se on kaunista, jos rakennuksen maalaa.

Samassa tuli huone taas täyteen miehiä, kauppias riensi mittaamaan heille tavaroita ja Juha jäi yksikseen. Akat kantoivat esiin voipyttyjään ja Hallpumska tuli niitä tarkastamaan. Hän otti voita pitkän kyntensä kärjelle, maistaa maiskuttteli, että kuului, ja rupesi moittimaan ja tinkimään.

— Kertovat, kääntyi yksi miehistä Juhan puoleen, — että teidän Akseli Hämeenlinnan markkinoilla oli vaihtanut oriinsa niin komeaan hevoseen, että piti maksaa sata hopearuplaa väliä. Mahtaakos se olla totta?

— Kyllä maar se entinenkin ori olisi kelvannut! Oli sillä lihaa selässä ja kaula kenossa kuin herrojen hevosilla.

— Eihän isäntä edes maistakaan, sanoi kauppias ja kaasi viinaa Juhan kuppiin. — Hyvää ainetta tämän pitäisi olla.

Koivikko muistui samassa Juhan mieleen. Nyt siitä pitäisi puhua! Mutta eihän hän varmaan tiedä, onko kauppias aikonutkaan sitä hakkauttaa. Hän voi kovasti suuttua, jos häntä epäillään syyttömästi. Paras olisi kai vielä tiedustella, että tietäisi varmasti.

— Saisinkos minäkin sitä karttuunia, pyysi Juha ja hymyili ikään kuin anteeksi pyytäen ajatuksiaan.

— Paikalla! pani kauppias liukkaasti. — Se onkin niin koreata. Ja vahvaa kuin nahkaa. Paljonkos otetaan?

— Jaa emännällekös tämä tulee? Aijai, kyllä sille nyt tulee hyvä mieli… Isäntä tekee hyvin ja käy katsomassa useammin. Toisina päivinä on rauhallisempaakin…

Ja Hallpumi saattoi Juhan portaille, kumarteli siinä ja hymyili, jotta suu venyi korviin asti.

Rommikahvit olivat saattaneet nuoren isännän hyvälle tuulelle, ja hän tuli kotiin karttuunipala kädessä, iloisena kuin saaliintuoja sodasta.

Kun vähän aikaa oli kulunut, huomasi hän kyllä, että hän aivan hyvin olisi voinut ottaa sen halkoasian puheeksi. Saamattomuutta se taas oli ollut. Mutta kuinka se kauppias osasikin olla niin ihmeellisesti, ettei sille saanut puhutuksi…

Juha pelkäsi, että vanha isäntä rupeaisi tiedustelemaan koivikkoasiaa, mutta hän oli hänkin sill'aikaa sattunut vähän juomaan vieraan kanssa, joka oli käynyt talossa eikä enää muistanut koko asiaa.

Eräänä päivänä, juuri kun Juha kesken kiireitä töitään korjasi kaivonkantta pihassa — olihan se korjattava, kun sinne oli pudonnut sika, iso emäsika! — pujahti siihen nuori nainen kysymään isäntää.

— Kyllähän minä olen isäntä, sanoi Juha ja ihmetteli pelkoa tytön liikkeissä ja kasvoissa.

— Minä tulin vain sitä, puhui hän hiljaa ja pälyili ympärilleen kuin pahantekijä, — että jos isäntä voisi antaa minun lapselleni apua. Lupasi tämän talon poika naida, mutta niin kurjalle jäljelle jätti, ei vähintä apua antanut…

— Minä olen vasta itse tullut tänne, sopertaa isäntä ja jää neuvottomana katselemaan tyttöön. — Ei Akseli nyt ole kotona.

— Kyllähän minä sen kuulin. En kai muuten olisikaan uskaltanut tulla. Se on niin kovasti kieltänyt… Eikä se minulle mitään antaisi, ei suinkaan se omakseenkaan tunnustaisi. Siksihän minä nyt rukoilisin isäntää, että jos armahtaisitte. Minä olen käynyt niin heikoksi ja huonoksikin, etten tahdo kyetä työhönkään…

Mitä Juha taitaa hänen hyväkseen tehdä? Hän on varma, että tyttö puhuu totta. Mitäs muuta kuin hän menee Annastiinan luo ja puhuu asian hänelle. Annastiina kokoaa sitten naiselle mitä irti saa, ryyniä, herneitä, silakoita, leipää.

Joskus keskellä ateriaa tulla tupsahtaa naapurista poika sanomaan, että Joutsian kaurassa on pappilan hevosia. Karkaa sinne minkä ehdit, ennen kuin hevoset pääsevät sotkemaan aivan pahasti. Aita on huono, ei tarvitse kuin tönäistä, niin kaatuu jotta rytisee. Korjaa sitä sitten ja pönkitä kesken kiireitten! Ja vähänkös harmia on reisumiehistä!

— Pankaa ovi ruoppiin! sanoo isäntä omille miehille, — etteivät pääse sisään.

Kyllä sitä on koetettu sitäkin. Mutta silloin rytyyttävät vieraat ovea ja mölisevät niin pahasti, ettei kukaan saa nukutuksi. Lopulta ne kuitenkin on päästettävä sisään.

"Hurrit", Pohjanmaan ruotsalaiset käyvät täälläpäin toki harvemmin. Vain markkinoiden aikana ovat he kulussa, juuri silloin kun Tulittänessäkin liike on vilkkaimmillaan. Hurreilla on päässä suuret karvalakit ja käsissä mahdottomat kintaat, jotka ylettyvät kyynärpäihin asti. Ne ovat tulista joukkoa, ei niitä uskalla kukaan vastustaa. Oikein niitä täytyy pelätä, kun sattuu ainoaksi mieheksi kotosalle, niinkuin sinäkin yhtenä yönä, kun rengit olivat markkinoilla ja piiat yksin nukkuivat pirtissä.

Keskellä pimeää yötä rapisteltiin kamarin ikkunaa, jonka takana isäntä ja emäntä nukkuivat.

Juha koppasi unen horroksessa ylleen hiukan vaatetta ja töytäsi ulos. Annastiina karkasi hänen perässään ja he tulivat pihaan, joka oli pilkkosen pimeä. Haamuina saattoi siellä täällä aavistaa jonkin valkoisen kuorman. Kuului hiljainen rouskina, kun reisumiesten hevoset pureskelivat kaurojaan ja tiu'ut helähtelivät. Ylinnä kuului rähinä pirtistä, kuten kiehuvassa padassa rasva keikkuu ylinnä.

— Ne tappelevat, valitti tyttö, joka oli tullut rapistelemaan ikkunaa. — Kaatuivat meidän päällemme sänkyyn. Olimme vallan kuoliaaksi pelästymäisillämme. Voi, voi, kun eivät tappaisi toisiaan.

— Älä mene sinne, Juha, rukoili Annastiina. — Antaa niiden tapella keskenään. Hurrit ovat aina olleet niin hurjaa väkeä.

Äkkiä välähti pirtissä tuli. Pimeästä pihasta saattoi nähdä paksun, liikkuvan möhkäleen, joka kieritteli pitkin lattiaa.

— Jos polttavat pirtin! pääsi Juhalta ja samassa karkasi hän pirttirakennuksen kuistille ja repäisi auki oven.

Miehet kierittelivät lattialla kuin mitkäkin elävät möhkäleet ja eräitten kädessä välkkyi puukko. Rähinä kasvoi kasvamistaan. Peräpuolelta joku päästi pahan ulvahduksen: toverit olivat heittäneet yhden hurreista suureen kaukaloon, jossa oli taikinaa happanemassa. Samassa huomasivat puukkomiehet, että joku katseli ovella, ja silloin ei isännällä ollut muuta neuvoa kuin kiireen kautta paeta, sillä puukot kääntyivät häntä kohti.

Manu ei sinä yönä nukkunut pirtissä, sillä hän lämmitti riihtä. Mutta eikös kumma — ihan siinä hetkessä hän tuli pihaan kuin käskettynä ja ehdotti paikalla isännälle:

Mutta Manu vain hymähti ja meni. Eikä aikaakaan, kun siellä tuli pilkkosen pimeä ja rähinä loppui eikä kuulunut muuta kuin Manun ääni, onttona ja kumeana kuin haudasta. Sitten rupesi pirtistä lappamaan kiroavia, äreitä miehiä. Ja työ siinä oli, ennen kuin he rattailleen löysivät. Mutta yön selkään he läksivät ajamaan ja kujalta vain kuului melu ja rähinä. Poissa oli pirtistä jok'ikinen hurri.

— En saanut riihessäkään nukutuksi, kun pitivät niin jumalatonta elämää, sanoi hän.

— Älä kysy, mitä hän heille teki, kuiskasi emäntä miehelleen. — Manu ei pidä siitä.

Eikä häneltä kukaan kysynyt, vaikka kaikki mielellään olisivat tahtoneet tietää, millä lailla hän sai pirtin puhtaaksi.

Aamulla tavattiin taikinakaukalo kumossa lattialla, vilja pitkin permantoa ja tahtaaseen tarttuneena hurrin toinen, karvainen kinnas.

Mutta tämä tapahtui kaikki vasta syksyllä, ja ennen sitä oli Juhalla ollut paljon muita suurempiakin huolia. Huolten syynä oli Helena, eikä vain Juhalla, vaan koko suvulla.

Eräänä iltana Helena tulla tupsahti Joutsiaan. Hän oli käynyt kiivaasti, hiukset olivat pörröisinä kiharoina ympäri pään, posket hehkuivat ja silmissä oli sama ilme kuin eläimen silmissä, jota ajetaan takaa.

Annastiina meni keittämään kahvia ja Juha ja Helena jäivät kahden kamariin.

— Mikäs nyt sitten on? kysyi Juha, vaikka hän kyllä tiesi, mitä Helena tarkoitti.

— Ne tahtovat väkisinkin naittaa minut sille leskimiehelle. Ei kukaan auta minua, ei kukaan ymmärrä. Ihan väkisin ajavat minut sen syliin.

Juha istui sänkynsä laidalla, hiukset vielä märkinä saunan jäljeltä, ja poltti piippua. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja vaatteet lehahtivat saunalta.

— Mutta onhan satoja kelpo miehiä — onko se nyt ihan sama, kenelle kelpo miehelle minut naitetaan? Otitko sinä Annastiinan vain siksi, että hän oli kelpo tyttö, ja olisiko ollut ihan sama, kuka kelpo tyttö olisi tullut vaimoksesi?

Sitä asiaa Juha ei todellakaan ollut ajatellut. Ei se tietenkään olisi ollut sama…

— Minä en mene Haimalaan! sanoi Helena. — Mieluummin menen vaikka järveen.

— Kuka nyt sellaisia puhuu! sanoi Juha moittivasti. — Sen papinko sinä vain tahtoisit?

Helena tuijotti seinään, ikään kuin hän siellä olisi nähnyt kirjoitettuna ratkaisun tulevaisuutensa arvoitukseen, ja vastasi vihdoin hiljaa:

Juhan kävi häntä kovin sääli. Hän oli taasen muutamina päivinä ehtinyt kulua kuin heikko, silkkinen vaate arkikäytössä.

Helena hätkähti, vaikka hän oli kuullut samat sanat kymmeniä kertoja viime päivinä. Juhan kasvot olivat täynnä osanottoa ja lempeyttä.

— Tätä väliä on nyt kestänyt viisi, kuusi vuotta eikä se lopu, ennen kuin sinä menet naimisiin. Hän leikkii niinkuin kissa pikkulinnuilla…

— Mutta kuinkas minä voin mennä ihan vieraalle miehelle, jota en minä tunne enempää kuin noita, jotka kulkevat tuolla maantiellä? Se on sama kuin ottaisi jonkun noista ja päättäisi: mene tuolle. Voi hyvä Jumala, kun hän korjaisikin minut pois!

— Älä nyt… älä nyt… Tunnethan Haimalan Lumiankin puheista, että se on kelpo mies, ei juo eikä ole pahaluontoinen. Kyllä sinä pian häneen tutustut ja totut ja asetut. Ja kun se Haimala kuuluu olevan kaunis paikka. Järvi tulee vallan ikkunoiden alle…

— Mutta kun se mies on minulle niin yhdentekevä kuin tuo uuni! keskeytti Helena äkkiä veljensä ihan epätoivoissaan.

Sill'aikaa kahvi oli valmistunut ja Annastiina kantoi sen kamariin. Juha jatkoi yhä Haimalan kiitosta ja Annastiina kiitti sekaan. Hän oli kuullut, että siellä oli sellaisia lehmiä, jotka lypsivät seitsemättä kannua päivässä. Ne ne vasta olivat lehmiä! Joutsian paras lehmä lypsi tuskin kuutta kannua.

Helena hörppi kahvia ja vaikeni. Ei, ei hän nyt saa apua mistään. Kotona ovat hänelle julmistuneita ja täällä sanotaan ihan samat asiat, vaikka ystävällisemmin. Ei tässä auta muu kuin turvautua Jumalaan tai järveen. Hän hengitti syvään ja kasvonpiirteet rupesivat ikään kuin kovettumaan. Niin, mikäpä tässä muukaan oli edessä kuin lähteä kotiin! Ja sitten… sitten!… Tuntui siltä, että jo matkallakin voi lopettaa itsensä, jos vain keksii sopivan keinon.

Ikään kuin aavistaen hänen ajatuksensa ehdotti Annastiina, että Juha menisi saattamaan sisartaan… Ettei pelästy juopuneita…

He läksivät ja portti lisahti kiinni heidän jälkeensä. Ilta oli tyyni ja juopuneitten rähinä Tulettänessä ikään kuin leikkasi terävyydellään ilmaa. Juhaa väsytti. Helena tuijotti maahan ja otsalla hänen silmiensä välissä oli syviä piirtoja. Pilvet soimuilivat auringonlaskussa pitkinä siekaleina kaikkiin suuntiin, ikään kuin myrskyn edellä.

Kujalla tulla taivalsi pieni poika, koppa kädessä. Miten Helenan tuijottava katse lieneekin pysähtynyt häneen? Ensinnä ei hän itsekään huomannut, tuijottiko hän aitaan, vaiko tiehen vaiko poikaan, mutta sitten hänen katseensa kiintyi kahteen mustaan silmään. Helena hätkähti ja huomasi jo mustat hiuksetkin. Lapsi tuntui niin kumman tutulta. Helena nosti päätään ja hänen sydämensä ikään kuin seisahtui. Kuka oli tuo paljasjalkainen lapsi?

— Sen Annaliisan poika, joka palvelee Pajalassa, vastasi poika pikkuvanhan varmuudella.

Hänen kasvoistaan suli kovuus. Poskille tuli lämmin väri ja suupieliin äidillisen lempeä hymy.

Helena oli käynyt kalpeaksi. Ei hän enää kysellyt mitään. Hän asteli melkein juosten.

— Minä taidan tulla kipeäksi, sanoi hän hätäännyksissään. Pari kertaa vei hän käden sydämelleen ikään kuin siihen olisi koskenut. Sitten hän rupesi nauramaan. — Veli, virkkoi hän. — Vietkös huomenna kuulutuskirjat pappilaan?

Juha katsoi häneen kummissaan. Ei hän jaksanut seurata sellaista ajatusten menoa.

— Niin, niin. Kuulutuskirjat ovat kotona valmiina. Ensi sunnuntaina sitä sitten saarnatuolista luetaan, että talon isäntä, leskimies — mutta mikäs hänen ristimänimensä onkaan? Hyvät ihmiset, en minä tiedä edes sitäkään!

— No niin, sanoi hän päättäväisesti. — Nyt saat mennä kotiin maata.
Jo minä tästä pääsen yksinänikin.

Juha jätti hänet, mutta kääntyi yhtä mittaa katsomaan taakseen. Oikein Helena meni, ei juossut järveen eikä tehnyt muutakaan hullutusta, vaan katosi koreasti navetan kulman taakse. Ja Juha nukkui sinä yönä makeasti niinkuin ainakin työmies päivätyön jälkeen. Mutta Helena vietti yönsä levottomissa unissa ja rukouksessa. "Herra", sanoi hän, "jos sinä tahdot, etten minä tekisi itsemurhaa tai muuta suurta syntiä, niin lähetä minulle tauti, joka tappaa minut, ennen kuin kolmas sunnuntai tulee". Hän näki unta, että häntä hiuksista raahattiin pitkin suurta pihamaata, joka oli olevinaan Haimalan pihamaa, ja hän kirkaisi niin, että Iita, joka hänen kanssaan nukkui, heräsi. Aamupuoleen yötä hän sai hiukan rauhaa ja noustessa pälkähti hänen päähänsä ajatus: Jaakko Sand ei pane sinua kuulutukseen, Helena Kustaantytär! Hän on päästänyt asiat näin pitkälle, mutta nyt hän näkee, että on tosi käsissä ja tähän hän ne pysäyttää. Hän nousee kuin suuri tuuli ja vie vihille morsiamensa.

Aamulla tuli Juha Rasoon kuulemaan, millä kannalla asiat olivat. Sillä kannalla olivat, että Kalle todella puki ylleen pyhävaatteita lähteäkseen pappilaan. Helena oli kuitenkin saanut päähänsä, että Juha menisi pappilaan.

Häntä suututti aika lailla, mutta hän ei uskaltanut päästää valloille harmiansa: Helena olisi vielä viime hetkessä voinut panna vastaan koko naimahanketta. Naiset ovat kuin ovatkin niin konstikkaita, ettei niistä koskaan tiedä, minne niiden mieli kääntyy. Menköön vain Juha, koska on valmistanut itsensä hänkin.

— Minä olisin mielelläni mennyt, huomautti Kalle eteisessä veljelleen, — sillä olisin tahtonut sanoa papille pari totuuden sanaa. Kyllä kai ne sinulta jäävät sanomatta!

Juha katsahti häneen pitkään. Kalle oli oikeassa. Juha kyllä tiesi, että pastori oli aiheuttanut hänen sisarelleen paljon surua, mutta hän ei saa pastorille mitään sanotuksi.

Helena oli vakuuttunut siitä, että Juha palaa pappilasta tyhjin toimin. Ettäkö Jaakko Sand antaisi hänet, Helenan, morsiamensa, muille? Eikä anna!…

Hän oli näkevinään sen pienen pojan kasvot, joka oli käynyt viemässä kasimatoja Saarlan herroille, ja hän olisi ollut valmis painamaan sen sydäntään vasten ja hyväilemään sitä omanaan. Kaikki hän antoi anteeksi Jaakko Sandille. Sellaisenaan hän häntä rakasti.

Juha viipyi ja Helena kävi levottomaksi. Olihan hän varma asiastaan, mutta hän pelkäsi kuitenkin. Hän oli lopulta aivan sairaana jännityksestä, toivosta ja pelosta. Hän vartioi kangaspuillaan salavihkaa veljensä tuloa ja erotti hänet jo kaukaa. Ja silloin hänen olisi tehnyt mieli juosta häntä vastaan kysymään, kuinka oli käynyt, mutta hän keräsi voimansa ja jäi kangaspuilleen istumaan. Eikä hän liikahtanut silloinkaan, kun kuuli portin aukeavan ja lisahtavan kiinni. Juhan askeleet tulivat kuistille asti. Helena yhä vain puri huuliaan ja sydän löi niin, että tuntui päähän ja käsivarsiin asti.

— Nyt on kaikki reilassa, sanoi Juha vihdoin ovelta ja silloin Helena käänsi päätään.

Ei hän kysynyt sanoin, mutta hän kysyi silmillään. Sillä hän ei todellakaan käsittänyt, mitä Juha tarkoitti.

— Mitäs pastori sanoi? kysyi Kalle, joka kiireesti oli lähtenyt tulemaan pellolta, kun oli huomannut veljensä pihassa.

— Mitäs hän sitten… Sanoi vain, että jo onkin aika mennä miehelle, ennen kuin hiukset harmaantuvat. Ja Haimala on komea talo.

Jos joku toinen olisi tämän sanoman tuonut, niin Helena varmaan olisi kirkaissut vastaan: sinä valehtelet! Mutta nyt hän vain tuijotti veljensä tyyniin kasvoihin. Sitten alkoi veri kiehua ja velloa hänen päässään, korvissa kohisi ja soi, itku ja valitus pyrkivät purkautumaan esille. Hän kääntyi kankaaseen päin ja rupesi selvittämään käämejä, jotka olivat kopassa. Mutta ne hämääntyivät hämääntymistään hänen käsissään ja niitä oli lopulta yhtä mahdoton selvittää kuin hänen oman elämänsä vyyhtejä.

Kalle Kustaanpoika asteli äkeissään edestakaisin lattialla. Häntä harmitti pastorin puhe. Että kehtaisikin!

— Mutta me pidetäänkin Helenalle sellaiset häät, että niitä kelpaa katsella! sanoi hän leveästi.

— Mitäpä niistä säästää. Helenan tavarat ovat vuosikausia olleet valmiina. Tupulttiakin jäi vielä noiden häistä ja Marjaana tuo Lumiasta lisää.

— Voi, voi! Häthätäähän sen kaupungissa teettää, naurahti Aliina,
Rason emäntä.

— Eiköhän vain olisi parempi, että teettäisit mustan? ehdotteli Iita.
— Kun ei talonpojilla ole tapana käyttää valkoista.

— Teetä vaikka silkistä! sanoi Kalle ja sylkäistä roiskautti uunin nurkkaan.

— Helena, sanoi Iita lujalla äänellä, — mitä sinä nyt hämäät sitä käämikoppaa. Heitä nyt se ja tule puhumaan… Mitä ajattelet siitä hameesta?

Helena, joka ennen oli pannut kaikkea vastaan, myöntyi nyt kaikkeen, ja sisaret iloitsivat hänen taipuvaisuudestaan. Sellaiset pahat, heleät pilkut kyllä paloivat hänen poskillaan, mutta tottapahan kaikki vielä tasaantuisi. Helena osasi olla tyyni, jopa iloinenkin, sillä hän oli sen niin päättänyt, ettei häntä niissä häissä nähdä eikä kuulla. Puuhatkoot, laittakoot! — ei hän niihin häihin tule.

Sunnuntaina luki pastori Jakob Sand saarnastuolista kuulutuksen. Se herätti suurta hämmästystä. Ihmiset kääntelivät ja katselivat toisiinsa ja muijat kuiskailivat minkä ehtivät. Rason Iita istui Annastiinan ja vanhan emännän kanssa Joutsian penkissä. Hän istui suorana kuin kynttilä ja hänen sisunsa paisui pahasti, kun hän näki papin niin silmiä räpäyttämättä lukevan Helenan nimen. Eikö tuo mokoma tosiaan yhtään hävennyt?

Haimala toi morsiamelleen komeita lahjoja. Se se oli silkki! Siinä oli vallan ruohonpäinen pohja ja suuret, punaiset kukat, ja se oli mahdottoman iso, laidoissa pitkät, ruusulliset hetaleet! Sitten oli kultainen rintaneula ja paksu, kultainen sormus. Kauniita olivat! Helena piti kauniista tavaroista eikä hän voinut sille mitään, että hänen sydämensä heltyi, kun hän lahjoja katseli.

Ei ollut mies kitsas, kun noin antoi. Ja niiden lahjojen ansiota varmaan oli, että Helena pysyi niin sävyisänä koko sen sunnuntain, jolloin Haimala oli Rasossa käymässä.

Viikolla tuli vielä lisää lahjoja: musta pukukangas, hyvin paksua, koreata kangasta ja kukkaiskortti, johon oli painettu sanat: onnea ja menestystä. Ne huvittivat Helenaa: näytti siltä kuin mies olisi ollut oikein rakastunut. Se oli sentään hiukan hauskaa. Vaikkei Helena hetkeäkään aikonut hänelle mennä.

Jaakko Sandia ei näkynyt eikä kuulunut eikä hän lähettänyt minkäänlaista sanaa. Helena odotti, mutta hän ei tullut. Toisena kuulutussunnuntaina olisi morsiamen pitänyt mennä kirkkoon, mutta hän ei mennyt, istui vain kotona ja kuvitteli, minkä vaikutuksen se pastoriin tekee, kun hän sai kuulla, että Helena vedettiin hengettömänä järvestä… Hiukset märkinä, silmät nurin, yllä silkkinen häähame… Hän itki itsekin, kun tätä surkeutta ajatteli. Siinä sitä sentään on kostoa Jaakko Sandille.

Mutta Kalle, joka kolmantenakin sunnuntaina oli kirkossa, kertoi, että pappi taas oli kuuluttaa paukuttanut ilmoituksen saarnastuolista, jotta kirkko kaikui. Lisäksi hän oli ilmoittanut senkin, että hän on saanut virkavapautta kuukaudeksi ja matkustaa pois, sekä että naapuriseurakunnan kappalainen lauantaina tulee pappilaan, toimittaa kansliatyöt ja saarnaa sunnuntaisin.

Pois! Aaa! Ei sentään saa olluksi vihkimässä! päätteli Helena ja tunsi häijyä riemua. Mutta samassa hänen epätoivonsa kasvoi, sillä hän tunsi, että nyt katkesi viimeinenkin toivon lanka: hän oli sentään kaikesta huolimatta elänyt siinä luulossa, että Jaakko Sand vieläkin jollakin lailla ehkäisee koko avioliiton. Ei enää ollut kuin toista viikkoa häihin. Oli tehtävä jokin päätös.

Helena olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei osannut. Hän itki ja väänteli käsiään, hän huusi Jumalan nimeä, mutta ei saanut lohdutusta. Hän kävi tarkastamassa rantaa pellon alla, mutta se oli niin matala, ettei siihen olisi kuollut. Hän katseli jo suuren kiven, jonka hän päätti sitoa kaulaansa. Mutta kun hän sitten ajatteli nuoraa, joka leikkaisi ihoa, tuntui niin hirveältä, ettei voinut ajatella eteenpäin.

Hän rupesi pelkäämään, ettei hän uskaltaisi tehdä itsemurhaa, ja rukoili jo Jumalalta voimia siihenkin. Jos hirttäisi itsensä: sitoisi nuoran korkealle puun oksaan, nousisi siihen tuolilta ja potkaisisi tuolin pois altaan. Silloin se olisi tehty… Mutta hänen sydämensä vapisi kaikkea tätä ajatellessa, ja ahdistus yhä suureni, jota likemmä häät tulivat.

Kun saisi edes kaiken ikänsä elää täällä Rasossa naimattomana! Saisihan toki elää! Hän tunsi, että hän vielä oli nuori ja että hän eli mielellään. Mutta Kalle, Iita ja Marjaana eivät tahtoneet kuulla naimattomuudesta puhuttavankaan. Sellainen häpeä tulisi vielä, niinkuin ei olisi ollut häpeää kylläksi.

Häät lähenivät lähenemistään. Rasossa leivottiin, pantiin olutta ja häärättiin. Häähame kahisi orrella tyttöjen luhdissa, myötäjäisarkut olivat valmiina. Kaupungista tuotiin tavaroita.

Pari päivää ennen häitä lähetettiin morsiamen tavarat talon lihavilla hevosilla Haimalaan. Oli siinä myötäjäisiä! Kaksi kovasti ahdettua kuormaa! Kun miehet palasivat Haimalasta, eivät he kylläksi osanneet kehua taloa. Komeat olivat paikat, pellot suuret, uusi kivinavetta ja hyvänä heitä oli pidetty. Kauroja ja kylvöheiniä annettiin hevosille niin paljon kuin vain syödä viitsivät ja miehiin mätettiin viinaa ja lihakeittoja niin paljon kuin vain mahtui. Tuliaiskestejä valmistettiin jo sielläkin. Oli tapettu lehmä ja lampaita ja vasikoita piti vielä tapettaman. Sanoivat, että vieraita odotettiin yli kahdensadan hengen. Ja piiat puhuivat sellaisiakin, että portit olivat narisseet niin pahasti, ihan kuin olisi ollut jokin onnettomuus tulossa, ja koirien sanoivat kaivaneen kuoppia kuin kuoleman edellä. Mutta mitäpä niistä sellaisista! Turhia puheita vain.

— Mitä niitä sellaisia tarvitsee kertoakaan? sanoi Marjaana harmissaan ja rupesi avaamaan tuliaiskoppaa, joka oli lähetetty Haimalasta. — Tule pois, Helena, katsomaan!… Vai niin oli talo komea!

Marjaana koetti sotkea pois renki Villen viimeiset sanat, mutta piiat, jotka olivat keittiössä, katselivat peloissaan toisiinsa, ja ainoa, mikä koko puheesta oli jäänyt morsiamen korviin, oli puhe narisevista porteista ja koirien kaivamista kuopista.

— Eivätkös sitten kertoneet siitä valkoisesta rouvavainajasta? kysyi hän kalpeana kuin vaate.

Marjaana nosteli kopasta systerkakkuja, piparkakkuja, vehnäleipiä, vierreleipiä ja juustoja. Helena tuijotti koppaan ikään kuin hänen edessään olisi ollut avonainen hauta ja hän oli kuulevinaan ruosteisten, vanhojen porttien narisevan ja vinkuvan.

Hän lymysi metsään ja käveli siellä yksin. Hän katseli vahvoja puun oksia ja ajatteli, kuinka hän asettaisi tuolin. Ei hän kauankaan saanut olla rauhassa, aina häntä ruvettiin huutamaan ja hakemaan.

Häitten edellisenä iltana, kun talo jo oli täynnä vieraita ja sulhanenkin Kallen ja Juhan kanssa käveli katselemassa Rason viljelyksiä, välähti hänen päähänsä uusi hyvä ajatus: hevoshaassahan, ihan lähellä, on lähde — musta, puhdistamaton, syvä lähde. Jos hän sinne hyppää, vaipuu hän pohjattomuuteen eikä pääse ylös, vaikka tahtoisikin. Ja hänen piti mennä sitä lähdettä tarkastamaan, mutta Marjaana sai taasen kiinni! Marjaana piti häntä silmällä kuin vuorenpeikko saalistaan.

— Muista nyt, ettet tuota suvullesi häpeää, puhui hän yhtä mittaa, kuiskaten ja katsellen Helenaan kalseasti kuin tottelemattomaan piikatyttöön.

Helena yritti jo suuttuakin, mutta ei hän sitten jaksanutkaan, kun hänen sisässään oli ikään kuin pakottava pahka.

Tietysti vieraatkin huomasivat, että morsian oli kummallinen. Toista oli sen morsiamen, joka viimein tässä vihittiin! Sulhanen tuntui hiljaiselta, ystävälliseltä mieheltä, ei vaivannut morsiantaan kysymyksillä, katseli häneen vain kaukaa ikään kuin peläten.

Häitten edellinen yö oli Helenalle vaikein. Hän ei saanut silmiinsä unta. Hän kuuli kaikenlaisia ääniä, hän näki kaikenlaisia kasvoja.

Milloin hän luuli Annaliisan pojan istuvan rintansa päällä, milloin Haimala kuristi häntä kurkusta, milloin pastori nosti hänet syliinsä hevosen selkään ja läksi viemään pois. Milloin Haimalan valkea rouva astui hänen luokseen äänettömin askelin, levitti kylmän sylinsä häntä vastaan ja huulet liikkuivat ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: tervetuloa! Joka kerta kun Helena heräsi, oli hän kuin uitettu. Yö olikin tukahuttavan kuuma ja taivaanrannalla salamoi myötäänsä. Helena kirkaisi pari kertaa niin, että vieraat viereisessäkin huoneessa heräsivät. Hän oli nähnyt unta, että hänet oli haudattu elävältä. Marjaana torui ja käski nukkumaan, mutta terveen unen päästä ei Helena saanut kiinni, ja kun hän aamulla nousi, oli hän aivan kuin sekaisin päästään. Ei hän enää muuta ajatellut kuin sitä, miten hän pääsisi karkaamaan lähteelle.

Mutta hän ei päässyt ja hän rupesi pelkäämään, ettei pääsisikään. Hän tekeytyi viekkaaksi, koetti olla olevinaan tyyni ja hilpeä, jotta saisi ihmiset viekoitelluiksi luotaan. Mutta Annakaisa oli alituisesti ääressä, ja vieraita tuli tulemistaan, puheltiin ja naurettiin ja hänen piti olla sukulaisten joukossa.

— Kyllä se nyt on hikevätä, sanoivat vieraat. — Siitä tulee pian ukkonen.

He toivat hänelle lahjoja, kuka pitsiä lakanaan, kuka pöytäliinan, kuka lusikan, kuka hopeoidun leipäkorin. Mutta Helena päätteli ainoaksi pelastuskeinokseen paeta silloin, kun oli mentävä pukeutumaan.

Pako oli järjestettävä viisaasti ja viekkaasti, ettei kukaan saisi tehdä sitä tyhjäksi.

— Pappi voi pian tulla, sanoi Marjaana. — Lähde pois pakariin pukeutumaan. Emma Klinga on jo siellä.

Hän läksikin menemään, mutta vilkaisi taakseen, huomasi Marjaanan menevän poispäin ja kiersikin pirttirakennuksen kulman. Hän pudottautui suureen ojaan ja aikoi pelastua sen suojassa. Pelto oli niin onnettoman aukea! Hän luuli kuulevansa ääniä ja lyyhistyi ojan pohjalle. Herra Jumala, auta vain tämän kerran, auta, auta! Minä olen niin onneton, minä olen hullu, en minä ole viisas!

Hänen sydämeensä koski, henki ei tahtonut kulkea. Entä jos hän tässä tukehtuukin!

— Tänne hän meni! kuului Annakaisan ääni täynnä valitusta ja hätää. —
Voi että minä, onneton, sen päästinkin silmistäni!

Helena kuuli äänet ikään kuin hyvin kaukaa. Oli se sentään suloista, että joku häntäkin itki! Hän tunsi kohoavansa ja laskeutuvansa kuin aaltojen päällä. Äkkiä hän suistui hyvin syvälle eikä enää tietänyt mistään.

Hän heräsi siihen, että tytöt pyyhkivät hänen kasvojaan ja taluttivat häntä pellon poikki pakariin, missä häävaatteet odottivat. Joku pesi hänen otsaansa kylmällä vedellä, sitten tuotiin etikkaa ja joku pani viiniä hänen suuhunsa. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen ja häntä värisytti sanomattomasti. Mutta hän ei enää vastustanut, hänelle sai tehdä mitä hyvänsä. Sillä jännitys oli lauennut, vastustusvoima oli poissa.

Hänet puettiin koreaan mustaan silkkihameeseen, päähän pantiin tekomyrtinkukkia ja hartioille pitkä kahiseva harsokangas. Kun hänen piti nousta seisomaan, hänen kasvonsa olivat yhtä valkeat kuin harso, eivätkä jalat olleet kuin hänen omiaan.

— Pitäkää hänestä kiinni, kuiskasi Marjaana sulhaselle, — ettei hän pyörry.

Mutta hän jaksoi kuin jaksoikin sulhasen rinnalla astua papin eteen. Kysymyksiin hän vastasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut mitään, mutta oli sentään nähty hänen huultensa liikkuvan ja olihan sitä siinäkin.

Päivällispöydässä hän istui kuin unissaan ja katsahti silloin tällöin sulhaseensa salavihkaa, ikään kuin tämä olisi ollut ventovieras mies, jota hän varovasti tarkastelee. Osasi hän sentään vastata vieraitten kysymyksiin ja hän söikin hiukan. Herrasväen mielestä hän oli kaunis ja intresantti morsian. Ei hän ottanut osaa tanssiin, mutta se ei herättänyt suurtakaan huomiota, sillä sulhanen ei ollut tanssimiehiä. Koko yö valvottiin, tanssittiin ja juotiin.

Ainoastaan morsian makasi, makasi niin sikeässä unessa, ettei herännyt, vaikka ukkonen kävi niin hirveästi, että ikkunaruudut helisivät ja yö tuon tuostakin kävi valoisaksi kuin päivä. Harvoin näin syksyllä niin kovaa ukkosilmaa olikaan.

— Onhan se poloinen kauan valvoa kituuttanut, kuiskasi Annakaisa
Juhalle, — mutta luonnotonta tämä uni kuitenkin on.

Hän itki Helenaa jo aivan kuin kuollutta. Juhakin pelkäsi kovasti. Muut sisaret pistäytyivät hekin silloin tällöin katsomassa Helenaa. Iita koetti ääneti hänen rintaansa ja läksi pois, tuntiessaan että hän aivan tyynesti hengitti. Eivät he mitenkään olisi tahtoneet, että sulhanen ja vieraat olisivat saaneet tietää morsiamen oudosta makaamisesta.

— Herättäkää hänet! ärähti Kalle, — saa hän nyt tämän yön jaksaa valvoa. Nukkukoon Haimalassa!

Mutta Annakaisa asettui Helenan eteen eikä enää päästänyt ketään likelle.

— Antaa raukan nukkua! pyysi Juhakin. — Pääseehän edes tämän hetken kärsimästä.

— Jollei hän herääkään! kuiskasi Annakaisa ja purskahti uudelleen itkuun.

Juha koetteli Helenan ruumista ja rauhoittui jonkin verran, sillä hän hengitti tyynesti ja ruumis oli lämmin.

Huone sävähti häikäisevän valoisaksi ja jyrinä tärisytti ruutuja ja rakennuksen perustuksia. Morsiamen musta silkkipuku kiilsi, harso solui pitkänä sumuvyönä alas lattialle, kukat kruunussa loistivat kylmän valkoisina. Mustat hiussäikeet kimmelsivät, kasvoilla oli lämmin väri, mutta suu oli tuskallisesti kiinni puristettu.

Juha seisoi ja katseli häntä. Kuinka kovasti hän sentään oli muuttunut viime vuosina. Hän oli ennen ollut kuin elohopea, kuin puro keväällä, kuin lintunen ennen juhannusta. Pappi, pappi hänet oli tuohon kaatanut! Ensi kerran eläissään Juha tunsi ihmeellisen katkeruuden nousevan rintaansa. Hän vihasi pappia!

Aamulla Helena heräsi. Ja silloinpa vasta hän oli oudon näköinen! Mikä kumma hänet olikin siihen määrään osannut muuttaa yhdessä yössä? Hänen kasvonsa olivat ikään kuin paisuneet ja kovettuneet ja silmät olivat kuin sammuneet. Hän käveli väsyneesti kuin vanha vaimo.

Marjaana, Alviina, Annastiina ja muut omaiset pelkäsivät hänen seonneen ja odottivat kauhistuksissaan, että hän tekisi joitakin hulluntöitä. Mutta ei hän tehnyt mitään. Tosin ei sitä saatettu vierailta salata, että hän oli kuin kipeä, mutta ei tapahtunut mitään pahempaakaan. Vastaan panematta hän täysissä helyissään nousi rattaille miehensä viereen.

Ja klarinetit ja viulut pantiin soimaan ja hääsaatto, likelle neljäkymmentä hevosta, läksi liikkeelle Haimalaa kohti.

Kuka oli Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hän, joka oli musta kuin paholainen ja jonka ääni oli halkaisemaisillaan pienen puukirkon?

Hän oli pienenä jäänyt orvoksi köyhistä vanhemmistaan ja rikas sukulaisperhe oli ottanut hänet kasvatikseen. Hänestä kasvoi kaunis ja vilkas poika, eikä hän suotta ollut lukkarin lapsi — ääni hänellä oli sellainen, että vanhat ihmiset jo aikoja siten olivat ennustaneet hänelle kuolemaa. Hän lauloi jo ennen kuin osasi puhua.

Hän herätti huomiota minne vain tuli. Hän oli hilpeä ja vallaton, vapaa käytökseltään ja sukkela suustaan. Hän oli kaikkien tätien suosikki ja monen tytön ensi lempi. Mutta setä, joka hänet oli kasvattanut, toivoi hänestä suurta. Valtiomiestä setä hänestä odotti — Suomi tarvitsi juuri sellaista, joka osaisi liikkua suuressa maailmassa, puhua puuta heinää kauniissa muodossa, mairitella naisia ja yletä ylenemistään…

Nuori Jakob tunsi itsekin mahtinsa. Hän otti aivan tietoisesti vastaan tätien huolenpidon ja nuorten naisten hymyilyt. Hän käyttäytyi voittajana tanssiaisissa ja sankarina kutsuissa. Mutta tämän ohella oli hänessä jokin herttainen elämänhalu, joka miedonsi voitonvarmuutta ja itsetietoisuutta. Yksi piirre hänen luonteestaan puuttui, joka teki, etteivät sedän loistavat suunnitelmat häntä houkutelleet. Hän ei ollut kunnianhimoinen. Hän otti mielellään vastaan, mitä hänelle valmiina annettiin, mutta hän ei ponnistellut tavoittaakseen onnea. Eikä onni useinkaan tule ilman muuta. Se pysyttelee tavallisesti varustusten takana ja ihmisen täytyy lähteä sitä valloittamaan ja voittamaan.

Mahdollisesti Jakob Sand olisi ottanut vastaan loistavan aseman ja ehkä pystynyt pitelemään siitä kiinnikin, jos hänen kasvatusisänsä olisi tuonut sen hänen käsiinsä. Mutta sattui jotakin, joka muutti koko miehen: hän rakastui. Ja sen jälkeen hänelle ei enää ollut muuta nimeä taivaassa eikä maan päällä kuin nimi Editha.

Editha-neiti oli vasta kuudentoista vanha, kun heidän tiensä veivät yhteen. Jakob Sand oli kuullut hänen nimeään mainittavan ja tyttö oli kuullut mainittavan Jakob Sandin nimeä. Sillä molemmat olivat pienen kotikaupunkinsa tähtiä. Mutta vasta nyt he näkivät toisensa. Silloin Editha oli jo toisen kihlattu morsian ja häihin oli vain muutama päivä.

Heidät pantiin kahden puolen soittokonetta salissa, jossa kruunut paloivat, lasit kilisivät ja silkki kahisi. Heidän piti laulaa duetto, jossa kuvattiin, kuinka ruskot välkkyvät alloilla, kuinka myrsky herää, nousee ja tärisyttää voimallaan meret ja maat… Laulu loppui sanoihin: "silloin, silloin riennä oi armaasi syliin…"

Editha oli korkeavartinen, sorja ja suora, iho kellahtava ja puhdas, sieraimet läpikuultavat, huulet punaiset, kulmakarvat kuin mustalla liidulla piirretyt, hiukset tummat, laheat, silmät syvät ja siniset kuin meri. Hän tuntui puhtaalta, ujolta, luoksepääsemättömältä. Hän ei ollut lämmin. Hänessä nukkui jokunen maailma, jota hän ei varmaan itsekään aavistanut olevan. Hänessä oli jotakin ylhäistä ja kirkasta, joka teki, että hän vaikutti kuin nuori kuusi huurteessa. Mutta samalla hänessä kuitenkin oli jotakin, joka kutsui luokseen ja houkutteli, hyväili ja hurmasi. Hän oli kuin valkoinen lilja, jonka lehdet ovat niin läpikuultavan kirkkaat, ettei niihin raski käsin kajota, ja joka kuitenkin lemuaa pyörryttävästi ja juovuttavasti. Varsinkin laulaessa värisi äänessä, silmissä, koko olennossa uinuva, ihmeellinen maailma. Oli kuin olisi raotettu ovea johonkin pyhään… Ensin tuijotti hänen katseensa jonnekin kauas pois, mutta kun ääni sitten alkoi juosta ikään kuin yhdeksi vedeksi toisen äänen kanssa, velloa ja pauhata toisen äänen kanssa, upposi silmäkin silmään ja tuntemattoman pyhän portti aukeni aukenemistaan…

Kuulijat olivat haltioissaan. He tahtoivat kuulla yhä enemmän ja enemmän. He eivät laisinkaan päästäneet laulajia poistumaan soittokoneen luota.

Ja nuoret lauloivat. Kaikki mitä he esittivät, oli heille ennestään tuttua, mutta kaikkeen tuli kuin uusi henki. Ihmeellistä se oli! He unohtivat, että muita oli huoneessa ja maailmassa ja kävivät toisilleen tutuiksi, ikään kuin he samana hetkenä olisivat syntyneet tähän maailmaan, ikään kuin he kaiken ikänsä olisivat astelleet käsi kädessä, silmä silmään vaipuneena, ja ikään kuin heidän olisi määrä koko ikänsä astua sillä lailla.

Sinä iltana hymyili Jakob Sand ensi kerran väkinäisesti. Helppoa oli ennen ollut kuunnella mairittelua, mutta tänä iltana se tuntui työläältä.

Sen illan jälkeen hän kulki päivin kuin unissaan, sivellen kädellä otsaansa, mutta viskeli yön unetonna vuoteellaan. Oliko se ihme: kun ihminen on päässyt raottamaan paratiisin porttia ja kun siitä on käännetty takaisin!

Siitä illasta lähtien kääntyi hänen tiensä elämän korpiin, missä kallioseinät ovat jyrkät ja terävät, missä orjantappurapensaat rehoittavat punaisinaan kukkia ja okaita ja kivet kasvavat verenkarvaista sammalta… Ei uskoisi, että yksi ilta saa sellaista aikaan, että kahden ihmisäänen solina yhdeksi vedeksi valaistussa salissa, keskellä ihmishumua, matkaansaattaa sellaista. Ja kuitenkin se on totta ja tavallista ja monen elämän on sellainen iltahetki pilannut.

Se ilta herätti eloon vaistot, jotka olivat tulleet perintönä sekä isältä että äidiltä ja jotka siihen asti olivat nukkuneet. Nuori Jaakko särki saippuakuplina kasvatusvanhempiensa toiveet ja hävitti paljon rahaa. Hän koetti jos jotakin alaa, mutta ei hänen toimillaan ollut muuta määrääjää kuin tarve saada elää Editha-rouvan läheisyydessä. Monien vaiheiden jälkeen tuli hänestä hengen mies, Keihäsjärven pappi. Siihen aikaan päästiin suurten suosituksilla pitkälle.

Kaikki on totta, mitä pitäjällä puhutaan Jaakko Sandista, pastorista. Naiset, nuoret kalpeat aviovaimotkin, jotka tulevat pappilaan asialle, ovat vaarassa. Jumala varjelkoon rippikoululapsia, jos pastori on sillä päällä…! Hän on ollut kaatumaisillaan hautaan siunatessaan ruumista, niin humalassa on hän ollut. Ja hän on tullut jumalanpalvelukseen suoraa päätä metsästysretkeltä, ja hänen koiransa ovat vinkuneet sakaristossa keskellä saarnaa. Sekin on totta, että hän ottaa vastaan lahjoja — mitäs teet, kun on niin huono palkka, että kaikki menee siihen, mitä kurkku vaatii, eikä riitäkään — ja kuitenkin pitäisi olla vaatetta ruumiin verhoksi! Mitä hänen hurskas seurakuntansa sanoisikaan, jos hän esiintyisi sellaisena, jollaiseksi Jumala on hänet luonut!

Amanda, pappilan taloudenhoitajatar, tietää pastorin asiat tarkalleen. Mutta ei kerro mitään, hän on siksi lähellä pastoria. Jaakko Sand saattaa aamuisin herätä aika kolinaan.

Amanda menee kysymään kenen lapsi on ja sill'aikaa haukottelee pastori ja venyttelee sängyssään. Ohhohhoijaa!

Pastori rupeaa vitkalleen nousemaan. Mutta jos tuliaisina on kokonainen lehmänkinttu tai vasta-ammuttu metso, niin silloin pitää pastori kiireempää.

On tapahtunut sellaistakin, että pastori on juonut kirkkoviinin kalkista, niin ettei ole riittänyt ehtoollisvieraille.

Se on totta: langennut on Keihäsjärven pappi, niin syvälle langennut kuin ikinä kukaan seurakuntalaisista, mutta onko kukaan koskaan voinut katuakaan syvemmin kuin hän? Tomussa hän on maannut maassa. Koko seurakunnan nähden on hän saarnastuolissa itkenyt syntejään. Hän on totisesti tuntenut Jumalan ankaran käden rusikoivan itseään suurten syntiensä takia.

— Että minä kuitenkin painuin katselemaan liljan pohjalle, sinne missä heteet nousivat suurina, kainouttaan väristen ja raskaina lemua ja kukkaispölyä! huokailee hän itsekseen. — Herra armahda, armahda minua!

— Mutta jollen minä olisi painunut katselemaan liljaa, niin ei minun elämässäni olisi mitään, ei olisi sitä yhtä ainoaa hetkeä, ei olisi sitä yhtä ainoaa nimeä, ei olisi minulla Edithaa eikä mitään. Tyhjyyttä vain…

— Jos minä olisin saanut sinut omakseni, sinä lumivalkoinen Editha!… Minusta olisi tullut mies, minä olisin tehnyt työtä, minä olisin taistellut… Mutta sinä olit toisen oma jo silloin, kun meidän hetkemme leimahti.

— Haaska minä olen! pääsee pastorilta toisinaan aamulla, kun hän pää raskaana herää ja valjusta hämärästä päättelee, että mahtaa olla nousemisen aika. Kurkussa polttaa ja rinnassa närästelee. Hän nostaa päänsä tyynystä, saa jalat yli sängynlaidan, huppuroi kaapille ja tekee kädellään tottuneen liikkeen hyllyyn päin: tapaa sieltä pullon ja tahmean lasin… Ahhahhah! kuinka tekee hyvää!

Amanda liikkuu ruokasalissa. Saisi tulla tekemään tulta pesään. Huoneessa on niin kylmä että jäätyy… Sellaiseenkin kuin tuo Amanda on hän tyytynyt! Hän on hänen ainainen hätävaransa, hän ymmärtää pitää suunsa kiinni ja kääntää asiat parhain päin seurakunnan silmissä. Välttämätön on hänelle Amanda… Hyi sentään!

Alussa hän oli taistellut, hän oli itkenyt ja kamppaillut luontonsa kanssa. Hänen voimansa olivat juosseet kuiviin ja hän oli kärsinyt tuskaa, joka oli miltei sietämätön.

Editha kyllä oli tunnustanut hänelle rakkautensa. Hän oli antanut hänelle sielunsa. Sen olisi hänen mielestään pitänyt riittää rakastetulle miehelle. Sillä Edithalle merkitsi ruumis niin vähän. Tosin hän halusi nähdä Jakob Sandin, tosin hän halusi kuulla rakasta ääntä, tosin hänen teki mieli tietää, että Jakob Sand oli hänen lähellään. Mutta muuta ei Editha tarvinnut. Hänen oikeuskäsitteensä vangitsi vaistomaisesti kaiken muun ikävän.

— Jos sinä tietäisit, puheli hän, — kuinka ilma muuttuu toisenlaiseksi, kun sinä tulet taloon. Minä luulen, että tuntisin sinun tulosi hengityksessäni, vaikka olisin sokea ja vaikkei kukaan siitä minulle ilmoittaisi.

Ja sitten hän vaipui sanattomana tuoliinsa, hienot, kalpeat kasvot onnellisessa hymyssä, ikään kuin päivä olisi niin paistanut.

Mutta Jakob taisteli itsensä kanssa, sillä hänen teki mieli oikaista väkevät käsivartensa ja nostaa lilja syliinsä, sydämelleen, huulilleen.

— En tiedä, tarvitseeko minun edes sinua nähdä, jatkoi Editha, — kunhan vain tiedän, että sinä minua ajattelet. Minä ajattelen sinua aina, aina. Ja minä saatan sinut nähdäkin heti, kun suljen silmäni…

Hän oli kevät, hän oli kukkanen, hän oli sininen taivas, hän oli viileä vesi, hän oli kirkas aurinko. Olisi tehnyt mieli langeta polvilleen hänen eteensä, painaa pää hänen helmaansa ja itkeä siinä kaiken ikänsä, ikävässä ja onnessa.

— Ei sentään, virkkoi Editha samassa ja avasi silmänsä, jotka olivat kuin sinertävä, pohjaton vesi, — kyllä on hyvä, että sinä olet täällä. Anna minulle kätesi!… Voi, ettemme nähneetkään toisiamme aikaisemmin!

Ja silloin kävi tuskan värähdys yli hänen kasvojensa ja kädet tarttuivat kovemmin tuolin nojiin. Mutta Jakob Sand syöksyi maahan hänen eteensä ja kietoi käsivarret hänen jalkojensa ympäri ja pusersi hänen polviaan vastaansa. Silloin Editha pelästyi ja vetäytyi pois. Hän oli kuin joutsen, joka ei siedä, että sen höyheniä silitellään.

Näin oli ollut niinä onnellisina ensi aikoina, jolloin kukaan ei vielä aavistanut heidän suhdettaan, ja kapteeni Ståhle kävi pitkillä virkamatkoilla. Silloin Jakob Sand oli vielä hieno herra, paita puhdas, parta ajettu, vaatteet hyvin tehdyt.

Jakob Sand pelkäsi kadottavansa hänet, pelkäsi, että lapset anastaisivat hänet kokonaan. Sillä suurin osa naisiahan on sitä maata, että äitiys täyttää sekä heidän sielunsa että mielensä. Mutta Editha-rouva ei ollut niitä naisia. Palvelijat hoitivat hänen lapsensa ja niukasti hän niitä hyväili. Hän kärsi siitä, ettei hän niitä rakastanut, hän olisi suonut, että ne olisivat anastaneet koko hänen olentonsa… Ehkäpä ne olisivat sen tehneet, jos hän olisi rakastanut niiden isää. Mutta nyt… Pitihän hän heistä tavallaan, mutta ei niinkuin muut äidit. Hän ei voinut sille mitään!…

Editha eli ikävissään, yksinään. Häntä paleli. Hän kävi yhä kylmemmäksi, luoksepääsemättömämmäksi… Häntä paleli todella… Hän ei enää voinut soittaa eikä laulaakaan, sillä kaikki hänen sisässään oli ikään kuin seisahtunutta. Talvi näytti tulleen…

Silloin jokin laupias tai kirottu kohtalo taasen vei Jakob Sandin hänen tielleen.

Mahdotonta oli pastorin enää silloin tyytyä naisen sieluun. Hän tarvitsi sekä sielun että ruumiin — ainakin ruumiin. Mutta Editha ei taaskaan tahtonut antaa muuta kuin sairaan, itkettyneen sielunsa. Oi, siinä sielussakin oli kumma vetovoima! Jaakko Sand ikävöi sitä sielua… Hän peseytyi, ajoi partansa, pani piian sukimaan takkiaan ja läksi tavallista nuorempana ja parempana Saarlaan.

Majuri ei vartioinut heitä. Hän touhusi pelloillaan ja antoi heidän laulaa. Ja he nuortuivat, verestyivät, hymyilivät ja katselivat toisiaan sieluun ja silmiin. Mutta kerran hämärissä, kun Editha-rouva päästi kätensä vaipumaan soittokoneen koskettimia vastaan, nojausi taaksepäin ja sulki silmänsä, karkasi Jakob Sand hänen luokseen, otti hänet syliinsä ja oli tukahduttamaisillaan hänet hyväilyillään. Silloin pääsi Edithalta parahdus ja hänen pelästyksensä oli niin suuri, että hän sairastui.

Majuri sai vihiä asiasta, arvasi loput, luulotteli enemmän kuin olikaan syytä luulla ja ajoi pastorin talosta. Pastori oli raivoissaan.

Juuri silloin Helena sattui pastorin tielle. Se oli vain tavallinen talonpoikaistyttö eikä pastori alussa katsellut häntä millään tarkoituksella. Häntä oikeastaan vain huvitti saattaa hänet hämilleen. Mutta sittemmin hän huomasi, että Helenakin oli suloinen nainen — vaikka niin aivan toisenlainen kuin Editha! Synti oli yht'aikaa mainitakin ylhäistä, luoksepääsemätöntä Editha-rouvaa ja pehmeää, veikeää talonpoikaistyttöä, joka oli niin altis rakkaudessaan. Mutta tuli todella aika, jolloin pastori kiintyi Helenaan ja aikoi hänet naida. Huhu tuli tietenkin Editha-rouvan korviin eikä pastori olisi uskonutkaan, että ylhäisessä Editha-rouvassa saattoi olla niin paljon voimaa ja — vihaa.

Mitä Editha lieneekään majurille tehnyt, kun sai hänet leppymään! Sillä majuri itse se oli, joka nouti pastorin Saarlaan ja majuri itse tarjosi heille tilaisuutta kahdenkeskenoloon.

Editha astui pastoria vastaan kalpeana, silmissä loukattu ylpeys. Tuomarina hän tuli, kylmänä kuin hautapatsas. Ja kauan sai Jakob Sand rukoilla ennen kuin hän suli. Mutta kuinka ihana hän silloin oli! Kevät hän oli ja kukkanen, eikä toista naista maailmassa ollut hänelle, poloiselle Jakob Sandille — sen hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen.

— Kuin sinä olet minun ainoani, puhui Editha äänellään, joka oli kuin soittoa. — Kun ei minulla ketään muuta ole!… Ja luuletko, että sinä voisit tulla onnelliseksi talonpoikaistytön kanssa? Kuinka se olisi mahdollista? Me kaksi, me olemme laulaneet yhdessä, meillä on sama sielu — mitä yhteistä voi sinulla olla sellaisen kanssa!

Miten paljon vihaa ja ylenkatsetta hän saattoikin panna sanoihinsa! Hän osasi myrkyttää äänensä kun tahtoi. Mutta Jakob Sandille oli se ääni mieluisa, sekä silloin, kun se julisti vihaa ja kadotusta, että silloin kun se julisti rauhaa ja rakkautta. Kun se ääni puhui, ei hän osannut erottaa toisistaan hyvää eikä pahaa. Ei ollut mitään pahaa. Kaikki kävi sen äänen solinassa hyväksi ja kauniiksi.

— Noo, joko te nyt olette sopineet? sanoi majuri astuessaan huoneeseen. — Pelipöytä on jo valmiina ja pian pitäisi toisten saapua. Etkö menisi, Editha, katsomaan, että saisimme totia!

Helena-raukka! Ei hän aavistanut, miksi pastori välistä oli niin kuuma, välistä niin kylmä — kaikki riippui Editha-rouvasta. Mutta ei rasolaistenkaan olisi pitänyt suorastaan työntää tyttöä pastorille. Sillä ei mies muuta tarvitse kuin että tyttö on ihan hänen otettavissaan, niin hän jo kylmenee. Hyvä on, jos on este tiellä, onhan silloin jokin kiihotus kannustamassa… Ja oli ihan turhaa, että he rupesivat uhittelemaan häntä rikkaalla leskimiehellä. Luulivat kai, että hän tulisi onnettomaksi ja hyppäisi kaivoon. Ehei! Silloin oli pastori ehtinyt saada ihan tarpeekseen koko tytöstä. Naimisiin hän ei olisi mennyt hänen kanssaan hinnasta mistään. Noin muuten — kyllä! Miksei! Mutta naimisiin! Ehei! Leskimies tuli oikeastaan kuin pelastajana, sekä Helenalle että pastorille.

Mikä siinä sentään lienee ollut, että hänen oli vaikea lukea Helenan kuulutusta saarnastuolista. Se oli todella vaikeaa, kun hän etukäteen sitä ajatteli. Ehkäpä sen tähden, että rasolaiset ja joutsialaiset istuivat kuin kynttilät penkeissään. Hän tiesi ettei Helena ollut unohtanut ja hän oli näkevinään hänen silmänsä tuijottavan itseensä täynnä pelkoa ja rukousta. Mutta hänen onnistui kuitenkin lopulta voittaa itsensä ja hän pudotti oikein pontevasti Helena Kustaantyttären ja hänen rikkaan leskimiehensä nimet saarnastuolista.

Häihin ei hän saanut jäädyksi. Ei siksi, että tuskin häntä olisi vihkimään pyydettykään! Mutta jota likemmä häät tulivat, sitä enemmän ne häntä kiusasivat.

Helena astui hänen eteensä öisin. Hän tuli tytöntyllykkänä, kömpelöissä talonpoikaisissa tamineissaan, hiukset sileiksi kammattuina, punastuvana, silmät luotuina karkeisiin, sierettyneihin käsiin, jotka hypistelivät esiliinaa. Hänen kasvoihinsa tuli iloinen keimailu, puoleksi itsetietoinen halu miellyttää, hiukset lehahtivat kiharoiksi, liikkeet norjenivat, ruumis sorjeni sorjenemistaan, silmät paloivat, nauroivat, totistuivat, syvenivät ja — lupasivat… Sellaisen, sellaisen juuri tuli naisen olla!

Nyt kun oli myöhäistä, huomasi Jakob Sand kaiken tämän. Mikä ihme siinä oli ollutkin, ettei hän ennen ollut pannut sitä merkille?

Helenassa oli ollut aivan ihmeellinen usko ja luottamus mieheen, jota hän rakasti. Editha-rouva moitti niin usein. Helenalta ei koskaan päässyt moitteen sanaa, vaikka Jaakko Sand kuinka kauan olisi ollut poissa hänen luotaan. Vain surumielinen hymyily, joka kertoi: minun on ollut ikävä! Eikä sekään sanoina. Silloin soimasi omatunto pastoria: että minä olenkin voinut sinut heittää! Että minä olenkin voinut tuottaa sinulle surua!

— Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi Jaakko Sand, eikä tietänyt, uskaltaisiko enää sulkea Helenaa syliinsä, niin paljon paremmalta häntä tuntui Helena sinä hetkenä.

Mutta tyttö vain hymyili kyyneltensä seasta, painoi päänsä rakastetun rintaa vastaan ja kuiskasi loistaen onnesta ja autuudesta:

Hän tunsi vaistomaisesti, milloin Jaakko Sandin tunne oli oikea. Silloin sanoi hän tälle "sinä". Muuten hän ei käyttänyt mitään puhuttelusanaa ja muitten kuullen hän aina sanoi "pastori". Se oli sentään sekin tavatonta hienoutta talonpoikaistytössä. Se oli vaistoa, todellista naisellista vaistoa.

Ja tämän naisen hän on nyt päästänyt käsistään, tai oikeammin sanoen: viskannut käsistään!

Jakob Sand, Jakob Sand, et sinä ole osannut pitää kiinni omastakaan onnestasi, jollet ole muitakaan tehnyt onnellisiksi! Mutta naisten, naisten se on syy, te keihäsjärveläiset, että teillä on pappina tällainen!

Yön aikaan ajatukset vaivasivat, mutta päivällä ei pastorin ollut kovinkaan sääli Helenaa, enempää kuin keihäsjärveläisiäkään. Ei nyt talonpoikaistyttö sentään niin arkaluontoinen ole. Ei hän järveen hyppää! Hän alistuu kauniisti, synnyttää terveitä lapsia ja tulee onnelliseksi. Itse puolestaan pastori vain suree sitä, ettei saanut imeä kukkasesta mehua, ennen kuin viskasi sen menemään. Ja talonpojat! Heidän vaistonsa tosin sanoo, ettei pappi saa lyödä korttia eikä tanssia, mutta paljon hänelle annettiin anteeksi, jos hänellä on kova saarnaääni ja jos hän messuaa. Ja ääntä on toki Jaakko Sandilla! Saavat kuitata…

Mutta ei pastorilla ollut sydäntä jäädä uhittelemaan Helenan häihin.
Hän hankki virkavapautta, oli poissa kuukauden ja palasi vasta, kun
Helena jo oli Haimalassa.

VII

Annastiina seurasi levottomana miestään. Juha oli käynyt kovin puhumattomaksi ja oudoksi. Hänen silmiinsäkin oli painunut ikään kuin pelko, ja aina kun vieras tuli, hän katseli ympärilleen niin kuin olisi tahtonut mennä pakoon. Eivät sitä muut huomanneet, ainoastaan vaimo, jota huolestutti, kun ei hän mitään puhunut. Olisipa valittanut päivän umpeensa, olisipa tuskitellutkin, niin se olisi ollut helpompaa. Annastiina oli isäänsä nähden tottunut siihen, että harmit, humalat ja kiukut satoivat maahan kuin sumu ilman kirkastuessa. Juhalla menivät kaikki mieliharmit ja huolet päähän. Sillä lailla sinne tuli niin paljon karvautta, että lopulta… Niin, ei sitä osannut ajatellakaan, mitä lopulta seuraisi. Jos Juha olisi edes öisin nukkunut, mutta hän käänteli, ähki ja puhki ja äännähti joskus unissaan sanat "kolmekymmentäkaksi vuotta".

Ei vaimo alussa ymmärtänyt, minkä tähden Juha tuota kolmeakymmentäkahta hoki. Hän mietti sitä monta kertaa ja jo kerran kysäisikin, mutta Juha ei vastannut, kävi vain niin vakavaksi ja kääntyi poispäin. Sen jälkeen ei vaimo enää kysellyt. Mutta kerran se ihan sattumalta hänelle selveni, aivan pienestä ja mitättömästä tapauksesta. Hän oli ohikulkevalta kaupustelijalta ostanut tavaraa kolmellakymmenelläkahdella kopekalla ja antanut äijälle neljäkymmentä kopekkaa. Äijän kaivaessa kahdeksaa kopekkaa hänelle takaisin pälkähti hänen päähänsä, että Hallpumi on asunut tuolla tien toisella puolella juuri kahdeksan vuotta. Silloin hän ymmärsi, että kontrahti oli kestänyt kahdeksan vuotta ja että jäljellä oli kolmekymmentäkaksi.

Kerran kun Rason isäntä oli käymässä Joutsiassa ja he Juhan kanssa istuivat tupakoimassa makuukamarissa, kuuli Annastiina keittiöön heidän äänensä: Juha puhui kaiken aikaa alakuloisesti, Kalle tuntui lohduttavan. Annastiina läheni ovea ja kuunteli henkeään pidätellen.

— Ei tämä käy millään muotoa, puhui Juha. — Ei täällä voi hankkia mitään tuloja. Karjaa on vähän ja rehu tuskin riittää sillekään.

— Pane nyt aluksi likoon se mikä on jäljellä perintörahoistasi ja ensi vuonna aletaan laajentaa peltoja, lisätä karjaa…

— Kun ei niitä perintörahojakaan tahtoisi panna, eihän sitä tiedä, miten pitkäksi aikaa tänne jää. Sen vaimon, sen Annastiinan tähdenhän minä tässä olen kituuttanut, mutta…

Annastiina nieli kyyneliään ja hänen sydämensä takoi kuin vasara. Juha oli sentään ollut kovin hyvä!

— Kestäisipä kontrahti… vaikkapa edes viisikolmatta vuotta, puhui Juha, — niin koettaisihan tuon ajan kärsiä. Silloin olisi vielä toivoa. Mutta kolmekymmentäkaksi vuotta! Jos elät sen, niin ovat parhaat vuotesi menneet ja jäljellä on ukkoruhja. Eihän sitä tiedä, vaikka ennen sitä olisi mullassa. Eikä olisi nähnyt yhtäkään vapauden päivää.

— Mutta kuulepas nyt, keskeytti Kalle, — johan sinä rupeat vallan raskasmieliseksi. Johan sinä vallan Jumalankin unohdat. Niinhän sinä puhut kuin olisit vankina.

— Vankina minä olenkin, niin kauan kuin tuo Tulettäne on tuossa! Kun minä pääsisin edes yhdeksi päiväksi vapauteen!

— Jos tämä nyt sinun mielestäsi onkin vankeutta, niin saavathan lapsesi sitten nauttia vapautta.

Siihen ei Juha puhunut mitään, punastui vain vähän. Mutta hetken perästä hän puhkesi sanomaan:

— En minä voi jäädä tähän. Anna sinä meille se porstuanperäkamari, jossa minä ennenkin asuin. Minä rupean vaikkapa muonamieheksi…

Kallen täytyi remahtaa nauruun. Olipa Juha todella tuskastunut isännyyteensä!

Annastiina ei nauranut. Hän oli kuullut tarpeekseen ja pakeni itku kurkussa ovelta. Sitä hän kaiken aikaa oli pelännyt, että Juha hautoo mielessään juuri näitä. Vaimolleen hän ei puhu, aina vain veljelle ja sisarille. Ne häntä auttavat ja lohduttavat — mitäpä lohdutusta vaimolla olisikaan antaa! Kun Juha palaa Lumiasta tai Rasosta, on hän aina iloisempi. Kotona hän taas käy mykäksi ja alakuloiseksi.

Polttava suru tuli Annastiinan mieleen, kun hän näitä ajatteli. Ei ole elämä leikintekoa! Kun vain ymmärtäisi, miten voisi parantaa oloja. Tulettäneä ei saa pois, isää ei saa muuttumaan niin, ettei hän Juhaa kiusaisi… Jos muuttaisi Rasoon…! Mutta hän ei saisi asutuksi toisten nurkissa, hän oli tottunut talon tyttärenä liikkumaan aitoissa ja pihoilla. Jos hän yrittäisikin muuttaa, niin johan jalka kirkkotiellä itsestään veisi Joutsiaan ja käsi avaisi itsestään Joutsian portin. Vaikka Rasossa oltaisiin kuinka hyviä, niin vieras paikka se olisi hänelle sittenkin… Ja kaikista pahinta olisi Rason mäeltä katsella, kuinka Joutsia lahoamistaan lahoaa ja kuinka kauppias sen vihdoin korjaa…

Annastiina ei keksinyt muuta keinoa kuin sen vanhan, jota hän jo ennen oli käyttänyt. Hän koetti ruveta säästämään. Hän, joka aina oli ollut niin ahkera kahville, lakkasi nyt sitä juomasta. Vaikeaa se oli! Kun piti toiselle kaataa, niin ihan vesi kihosi kielelle. Ei se ollut hyvää sekään, jota hän keitti talonväelle. Hän pani paljon sikuria. Kerran piika Liisa, joka oli paha suustaan, sanoi emännälle kaikkien kuullen: "Saisinko minäkin sitä sumppivettä!" Emännän täytyi kärsiä sekin, hän koetti olla ikään kuin ei olisi kuullut, vaikka tapaus kauan kalvoi hänen mieltään ja vaikkei hän sitä koskaan unohtanut.

Mutta kerran, kun hän itse otti pannusta kahvia, istuutui matalalle tuolille lieden ääreen ja siinä hörppieli, huomasi hän, että Annastiina kääntyi pois ja taisi pyyhkiä silmiään. Silloin jäi kuppi hänen käteensä ja hän rupesi muistelemaan, ettei hän ollut nähnyt Annastiinan juovan kahvia moneen aikaan.

Juha alkoi aavistaa jotakin, nousi, nouti kupit, kaasi nokisesta pannusta ja vei vaimolleen.

Annastiina purskahti itkuun. Mitenkä hän lieneekin käynyt niin heikoksi, että kyyneleet olivat niin höllässä! Mutta siitä lähtien hän taas alkoi juoda kahvia ja Juhan huolenpito teki hänen sydämelleen kovin hyvää. Ei Juhalla koskaan ollut sitä iloa, mikä muilla sisaruksilla oli, he kun pitivät suuria sukulaiskestejä, joissa viivyttiin päiväkausia ja syötiin ja juotiin kuin häissä. Lumian emäntä se vasta ymmärsi valmistaa! Lumiassa oli kaikista komeinta. Annakaisan luona taas oli hauskaa, sillä Annakaisa itse oli kuin päivänpaiste. Helena-poloinen, hän olisi voinut pitää kuinka muhkeita kemuja hyvänsä, niin rikas oli Haimala, mutta hän ei sellaisia ajatellut. Lähteensilmiä hän etsi ja hänen ymmärryksensä valo tuntui olevan sammumaisillaan. Joutsiassa taas, siellä täytyi elää säästäväistä elämää.

Yksitoikkoisesti kuluu aika. Tulevat rumat, syksyiset säät, kun pihamaat ja tiet ovat rapakkoa paksunaan. Piiat rämpivät helmat märkinä navetan ja kaivon väliä, riihet lämpiävät, kuusipuita pilkotaan viinapannun alle. Tulettänessä käy ilo ja kisa. Hurrit hurjistelevat markkinamatkoillaan. Isäntä viettää pitkät puhteet pirtissä renkien kanssa. He sopivat erinomaisesti. Ensimmäiset riidat olivat Akselin metkuja ja nyt kun poika on poissa, eletään sovinnossa. Päreen ritistessä ja lastukiehkuroiden lennellessä kerrotaan siinä kaikenlaisia hauskoja kaskuja.

Vanha Manu tietää tapauksia sota-ajoilta. Muistaa hän vielä vallan hyvin, kun hän oli lapsi ja he äidin ja vaarin kanssa pakenivat vuoren taakse. Havumajassa he siellä saivat elää juuri pahimman talvisydämen. Siinä samassa sodassa isä ja setä kaatuivat… Isoäiti oli muistanut sellaisenkin asian, että venäläiset kasakat ryöstivät Ippilästä kaksi tytärtä, istuttivat hevosten selkään väljien viittojensa alle ja tukahuttivat niillä tyttöjen huudot.

— Onkohan tuokin totta! sanoo Liisa, pitkä, roteva tyttö, joka puhuu ja muutenkin liikkuu kuin mies. — Taisivat tytöt hyvinkin olla menossa. Aina sitä jotenkin itsensä irti kiskoo, jos oikein tahtoo.

— Liisa puhuu niinkuin kasakka, sanoo Manu loukkaantuneena. — Mutta
Matariston Heta-vainajan suusta ei vielä koskaan kuultu valetta.

— Kyllä maar sitä mennä täytyy, jos väkevämpi ottaa, sanoo hento Anni rukkinsa äärestä.

Nuori isäntä on käsitöissä hyvin taitava ja osaava. Puuastiankin hän veistää niin puhtaasti, ettei yhtään näe, missä höylän tai veitsen terää on nostettu. Ihmettelevät sitä miehetkin.

— Miksei isäntä enää pidä niitä sanomia? kysäisee kerran Eprami, joka muistaa Rason aikoja. — Ne oli niin mukavat, mitä te niistä kerroitte.

Juha menee punaiseksi, sillä Eprami koskettaa arkaan kohtaan. Ei ole varaa sanomien pitoon!

Pastorista riittää alituisesti puhumista, niinikään saarlaisista ja Simolasta. Saarlan armo on ylpeä ja ynseä, se tuomio hänestä langetaan aina ja alituisesti. Majuri itse on reilu mies ja osaa selvää suomea, vaikka sillekin pitää seisoa lakki kourassa, oli pakkanen miten kova hyvänsä. Kustaa-herra se on aina niissä kouluissa, miksikä ylhäiseksi sotaherraksi aikoneekin. Mutta Maunu-herra se on hyvä herra, nöyrä ja kohtelias yhteisellekin kansalle. Se on aivan toista maata kuin kaikki ne muut.

Simolan huutokauppa on ensi viikolla. Se panee ihmiset ajattelemaan, sillä Simola on ollut vankka talo.

— Tulettäneen Simolan isäntä-raukka on kaiken hyvänsä antanut, puhutaan Joutsiassa puhdetöiden ääressä.

— Kahdeksan vuotta sitten elettiin siellä varsin reilusti. Kahdeksan vuotta tasan on kauppias ollut Keihäsjärvellä.

Vaietaan, veistetään, rukit hyrisevät, päre risahtelee pihdissään.
Tuumitaan maailman menoa.

— Ne on niitä viinan töitä, huokaa Manu ja kolauttaa kolme kertaa permantoon puun, jota alkaa veistää. Manulla on aina ne omat temppunsa! Ikään kuin työ siitä paremmin menestyisi, että kolauttaa puun kolmesti maahan.

— Aina se Manu viinaa syyttää, sanoo Ville. — Viina on hyvää ja terveellistä. Se on ihmisten oma vika, kun eivät osaa juoda siivosti. Mutta jahkahan saadaan sitä pottuolutta! Se kuuluu olevan makeaa ja tekevän miehen lihavaksi ja punaiseksi. Mutta ei mene päähän koskaan, vaikka miten paljon joisi.

— Kyllä se pian nähdään, jahka kylään tulee oluttehdas. Hallpumi laittaa.

— Ei mikään vedä vertoja viinalle, sanoo Eprami, joka viljelee viinaa ahkerasti, mutta niin taitavasti, ettei häntä ole koskaan nähty humalassa.

Isäntä miettii sitä oluttehdasta. Hyvältähän miesten puhe kuuluu, mutta hän epäilee tehdasta, kun Hallpumi panee sen pystyyn. Hän epäilee kaikkea, mihin Hallpumi pistää sormensa. Lienee ehkä väärinkin…

Eräänä iltana hämärissä ilmestyi Simolan isäntä Joutsian pihaan. Huutokaupan piti olla huomenna. Santtu oli juovuksissa, mutta pysyi sentään pystyssä. Reimasti hän kävelikin, lakki takaraivolla, silmissä vihainen tuli.

— Missä ne ovat ne roistot, ne tämän talon isännät?… Kyllä minä niille näytän!

— En minä sinusta, ähisi Santtu, — sinä tulet itse minun perässäni. Usko pois: vievät ne sinultakin talon! Mutta sen vanhan Juutaksen minä tahtoisin nähdä! Tuletkos ulos harvahammas! Kukas tuon helvetin krouvin tänne laittoi, jollet sinä? Kuka perkelettä elättää omalla pellollansa, jollet sinä… Se on perkele ja se on punainen!… Itse sinä sen olet sanonut… Mutta minä haastan sinut oikeuteen, kun taloni menee… kuuletkos! Ei kukaan anna rahaa, ei saa irti hyvällä eikä pahalla… Tulettänen perkele huutaa taloni… Se on sinun syysi, peijakas…

Santtu oli tullut rappusille asti. Siinä hän pui nyrkkiään seinään.
Vihdoin hän purskahti itkuun ja iski päänsä pihtipieleen.

Vanha Joutsia ei ollut yrittänytkään häntä keskeyttää. Hän oli kuunnellut neuvottomana, lakitta päin, harvat harmaat hiukset pystyssä. Kerran oli hänen sisunsa jo yrittänyt nousta, mutta kun Simola sitten oli purskahtanut itkuun, oli häneltä taasen mennyt kurssi. Vihdoin häntä kuitenkin rupesi hävettämään, että hän seisoo tässä mykkänä ja antaa toisen haukkua kuin koiran.

— Että kehtaatkin syyttää muita! huusi hän ja silmät kiiluivat päässä. — Kuka sinun kurkkuusi on kaatanut viinat? Minäkö? Sinä itse! Syytä itseäsi! Kuka sinun käski yöt päivät istua Tulettänessä? Oma syysi!

— Oma syysi! ärjyi humalainen ja kyyneleet valuivat virtoina alas hänen poskiaan. Hän oli muutenkin läpimärkä ja hänen yllään oli hienot, mustat vaatteet. — Kuule, Eerikki Aaprahaminpoika, muistatkos, että minun ja Simolan tyttären häitä juotiin juuri silloin, kun krouvari tähän pitäjään tuli. Sekin oli tanssaamassa niissä häissä!… Silloin ei ollut talossa yhtään velkaa… ja nyt menee talo! Se sen ostaa se kisälli, jolla ei silloin ollut oikeita vaatteitakaan selässä! Se on sinun syysi, Eerikki Aaprahaminpoika… sinä toimitit krouvin tänne… Ja minä kiristän vielä sinulta ne rahat… vaikka vasta viimeisellä tuomiolla… Kun vievät taloni! Kun vievät taloni!

Viime sanat huusi hän mylvien niin kuin eläin, joka on eksynyt karjasta ja joka huutaa hädissään.

Juha seisoi kuin lyötynä. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Silmät olivat kuin naulitut Santtuun. Ja kun tämä lähti hoippumaan poispäin, seurasi Juha häntä vaistomaisesti. Santtu paiskasi kumoon sälykopan, jonka piiat olivat käsistään päästäneet tiepuoleen, läjäytti portin kiinni perässään ja suuntasi kulkunsa Tulettäneen.

Juha jäi pihamaalle seisomaan. Satoi kylmää, lumensekaista vettä. Ei
Juha huomannut nostaa kaulustaankaan.

Sinne se menee, vaikka vasta kirosi koko paikkaa. Mikä siinä on, että hänen pitää sinne mennä?

"Vievät ne sinultakin talon!" kaikui Juhan korvissa ikään kuin piskaa olisi vingutettu… Kai ne vievät… Kai ne vievät… Juhan pintaa karmi. Ei hän niin itsestään välittänyt, mutta olihan tämä Annastiinan kotitalo.

— Juha, kuules, huusi hän, — mitä sinä seisot siinä sateessa? Tule tänne katsomaan! Se menee suoraa päätä Tulettäneen.

Juha jää sateeseen seisomaan. On kuin rajuilma menisi hänen päänsä päällitse. Sadepisarat rapisevat äänekkäästi ikään kuin olisivat herneitä. Lumisohjon alta paistaa maankarvainen rapakko ja kellahtava nurmi. Juha tuijottaa eteensä maahan. Hän ei näe muuta kuin lumisohjon eikä hän muista, missä on. Ei hän tiedä, että seisoo Joutsian pihalla. On kuin hänen ympärillään huojuisi puita myrskyssä. Ilma on täynnä parkua ja naurua. Toiset parkuvat, valittavat, heristelevät nyrkkiä ja kiristelevät hampaitaan. Toiset nauravat, huutavat, tanssivat…

Mikä on viskannut hänet, oudon ihmisen, tänne myrskyyn ja hammasten kiristykseen? Ei hän osaa parkua eikä hän osaa nauraa. Ei hän jaksa seisoa myrskyn piiskattavana. Hänellä on aina ollut koti. Siellä on ollut lämmin, siellä on ollut hiljaista. Ei hän muuta pyydä kuin elellä kodissa hiljakseen…

Se on kuin Helenan ääni… Tai Marjaanan ääni… He huutavat kaikki…
Sisaret kutsuvat kotiin…

Jotkut toiset yhä nauravat ja parkuvat… Täytyy riuhtaista jalat maasta. Pakoon, pakoon!

Vesi valuu alas hänen kasvojaan, silmäripsiin ja kulmakarvoille on kokoontunut lunta. Hartiatkin ovat ihan valkeinaan sohjoa. Kädet ovat märät ja kankeat kylmästä.

Entä jos se onkin totta, lentää äkkiä hänen päähänsä, — että kauppias vahtailee tätä Joutsiaa? Mutta mitä hän tekisi kaiken maailman taloilla?… Voisi tahtoa manttaalialaa lisää, että saisi pitemmän viinanpolttoajan… Ja Joutsia on paremmalla paikalla kuin kaikki muut talot täälläpäin… Annastiinan vanhemmat joutuisivat maailmalle. Ja Juha ja Annastiina saisivat Rasosta katsella, miten kauppias täällä elämöi…

Juha ravisteli vaatteitaan ja läksi sisään. Kuin lymyten riensi hän keittiön läpi makuukamariin. Siellä oli hänen piironkinsa, siellä riippuivat seinällä avaimet, suuria avaimia ja pienempiä avaimia — kaikki hänen isännyytensä merkit.

Niin, niin, mikäs niitä olisi ollut pidellessä, jos olisi ollut toinen luonto. Mutta kun olisi tahtonut hiljalleen elää ja piti elää ainaisessa sodassa!

Ajatuksissaan hän otti taskustaan avaimen, väänsi auki piirongin lukon ja päästi levyn alas pöydäksi. Itsestään kädet menivät vasemmanpuoleiselle alalaatikolle, vetivät sen auki ja asettivat pöydälle pinkan papereita. Niiden päälle painui mies ja rupesi tavailemaan: Härmed upplåter jag gästgifverihållningen vid Keihäsjärvi gästgifveri åt handlanden Gustaf Hallbom från denna by… Sitä paperia oli pitkälti. Yhdeksässä eri pykälässä oli määräyksiä ja alla oli Eerikki Aaprahaminpojan nimi ja puumerkki sekä Sandin ja Liljebladin nimet. Muut paperit, joita oli paksu pinkka, alkoivat kaikki suunnilleen: Utdrag ur protokollet hållet vid lagtima häradshöstetinget… Ne olivat käräjäkirjoja. Vanha Joutsia oli kyllä koettanut käräjöidä, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä ollut.

Jos edes ymmärtäisi tuon kontrahdin sisällön! Vaan mitähän apua siitäkään olisi: käänsihän Nylanteri sen hänelle kerran, muistaahan hän selvästi, mitä siinä oli… Niin, siinä annetaan Hallpumille oikeus asua Tulettänessä neljäkymmentä vuotta. Eri pykälissä on sitten mainittu eri etuuksia. Saa niistä vähän selvääkin, kun näkee sellaisia sanoja kuin gästgifveri, potatisland, Hongisto äng, hållhage, Niemelä torp, vagnslider, kammaren, kakelugn ym. Kyllä Juha niitä pykäliä on tutkinut. Hän osaa miltei ulkoa koko kontrahdin. Ensimmäisessä pykälässä sanotaan, että vuokralainen vapaasti saa käyttää ne kaksi tynnyrinalaa peltoa, jotka ovat hänen huoneittensa piirissä ynnä perunamaan; lisäksi viisi ladonmaata Hongiston niitystä sekä läntisen puoliskon Joutsian taloon kuuluvasta hollihaasta ja Niemelän torpan. Toinen pykälä sisältää, että Hallpumin käytettävinä ovat kaikki kestikievarihuoneet. Isäntä sitoutuu korjaamaan ja laudoittamaan eteisen, rakentamaan ja sisustamaan tilavan vaunuliiterin, panemaan hollituvan täyteen kuntoon ja laittamaan kestikievarikamariin uuden uunin. Hallpumin taas on omalla kustannuksellaan rakennettava uusi rakennus, johon sisältyy sali, kaksi kamaria, keittiö, keittiökamari ja kellari keittiön alla. Tähän rakennukseen sitoutuu isäntä omasta metsästään vetämään hirret, kattotuohet, sammaleet, hiekan, saven ym. tarpeet, ja Hallpumin on siitä maksaminen isännälle 150 ruplaa hopeassa siten, että ensi vuonna suoritetaan 20, toisena 30, kolmantena 50 ja neljäntenä 50.

Kolmas pykälä: Hallpumin on pidettävä kunnossa kestikievarihuoneet. Jos kuitenkin uusia tarvittaisiin, rakentaa isäntä ne omalla kustannuksellaan.

Neljäs pykälä: Kauppias saa talon maalta laitumen yhdelle hevoselle, kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle.

Viides pykälä: Polttopuut, aidakset, lehdet ynnä muut puutarpeensa saa vuokralainen ottaa talon maalta. Niin ikään saa hän käyttää hyväkseen ne kaksi syltä kuivia koivuhalkoja, jotka pitäjän muut talot ovat velvolliset kestikievarinpitäjälle tuomaan.

Kuudes pykälä: Kauppias on oikeutettu käyttämään tietä, joka vainion halki vie rantaan sekä rantaa pyykintekoon ym.

Seitsemäs pykälä: Kaikkien näiden etujen nauttimisesta on vuokralaisen maksettava kaiken kaikkiaan 5 hopearuplaa vuodessa, ja on hän sitä paitsi velvollinen omalla vastuullaan pitämään kestikievaria. Ja kestää tämä kontrahti 40 vuotta puolipaastosta tätä vuotta puolipaastoon vuotta… Se on pitkä, epäselvä pykälä. Sitä eivät lakimiehetkään ole ymmärtäneet, koska riidat siitä ovat tulleet eri tavalla ratkaistuiksi. Saatikka sitten Juha. Niin, niin se on!

Siinä kauppias istuu, ei suostu lähtemään hyvällä eikä pahalla. Ei auta ajatella mitään muutosta parempaan päin. Tämä elämä tulee kaiketi vain yltymään.

Neljäkymmentä vuotta, joista on kulunut kahdeksan…! Jos niiden kolmenkymmenenkahden päähän pääsee, niin nuoruus on mennyt, miehuus mennyt — jäljellä ukko-rahjus.

Jos raastaisi rikki koko paperin. Jos iskisi siihen kyntensä ja hampaansa!… Kuinka silmissä mustenee ja kuinka pimeäksi käy sielussa, kun sellaisia ajattelee! Jumala…! Eikö sinulla ole yhtään armoa…? Kun sinä annoit pappisikin olla osallisena tämän kontrahdin teossa!

Tämä asia on vieroittanut Juhaa Jumalasta. Se tekee, ettei hän saata kirkossakaan rukoilla kuten ennen. Ja se on hänelle ehkä kaikista kovinta.

Annastiina seurasi hätäännyksissään oven takana miehensä oloa. Kuinka kovasti hän hengitti! Jokohan hän olisi nukkunut ja ruvennut kuorsaamaan? Eikä vaimo olisi tahtonut huoneeseenkaan mennä, sillä hän oli monesti huomannut, ettei Juha siitä pitänyt, että tultiin huoneeseen, kun hän oli ajatuksissaan tai katseli papereitaan. Ja niitä papereita kai hän taasen katseli, koska piirongin saranat olivat narisseet. Voi kuitenkin sitä kontrahtia!… Eikä Annastiina enää saanut olluksi, vaan raotti ovea…

Juha oli suullaan paperin päällä eikä kuullut, vaikka ovi narahti. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsa käsien varassa, silmät kiinni. Ja hengitys kävi omituisen työläästi. Ei Annastiina ymmärtänyt, juoksisiko hän hakemaan apua, koettaisiko hän herättää miestänsä vai jättäisikö hänet siihen. Mutta hänen epäröidessään Juha avasi äkkiä silmänsä ja nosti päätään.

Hänen kasvoilleen nousi kuuma puna ikään kuin hän olisi hävennyt ja
Annastiinan tuli vaikea olla, niin kuin hän olisi ollut pahanteossa.

— Heitä jo se kontrahti, sopersi hän. — Sinä menet vallan sekaisin, jos sinä sitä aina ajattelet. Kärsittävä se on loppuun saakka. Ei siitä mihinkään pääse!

Juha nousi, pani pois paperit ja lukitsi kaapin. Ja sen jälkeen hän kävi vaimolleen entistä umpimielisemmäksi. Ei hän torunut, ei hän sanonut nuhteen sanaa, ei hän edes katsonutkaan pahasti. Mutta hänen mielessään eli taasen se kauna, joka Annastiinalle teki enemmän pahaa kuin nuhteet.

Juha ajatteli: mikä sinun on puhuessa! Voit käskeä kärsimään! Sinä olet kaiken ikäsi asunut kestikievarin nurkalla. Toista on minun. En minä voi nähdä tappelua enkä toraa. Sitä sinä et ajattele.

Annastiinan mielessä liikkui: Juha voi tuskastua ja ikävöidä pois. Sillä tämä ei ole hänen kotitalonsa. Ei hän ajattele, miltä minusta tuntuisi muuttaa pois… Mutta murjottakoon nyt aikansa, ehkäpähän joskus lakkaa, kun en ole huomaavinani.

— Jos sinä sieltä Simolan huutokaupasta, sanoi hän Juhalle, — ostaisit sen kaappikellon, joka niillä on ollut salissa. Se olisi niin mukava täällä.

Juha säpsähti ajatuksissaan. Sillä hänelle oli liian kiusallista ajatellakin koko huutokauppaa, saatikka sitten mennä sinne.

— Jos menee halvalla, lisäsi Annastiina. — Ja kyllähän siellä voisi olla muutakin sopivaa tavaraa. Mutta se kello olisi oikein tarpeellinen.

Juha läksi kuin läksikin joukkoon. Eikä sopinut paremmin kuin että hän Tulettänen portilla sattui yhteen Hallpumin kanssa. Hän olisi mieluimmin kääntynyt takaisin, niin vastenmielistä hänestä oli nähdä kauppias. Hän oli jo laskettamaisillaan valheen, että menee riihirakennuksilleen, mutta muisti olevansa pyhävaatteissa. Hallpumi ei olisi uskonut.

He astelivat siis rinnan. Kauppias oli ystävällinen ja liukas kuten ainakin ja nauroi omille sukkeluuksilleen. Juha sanoi silloin tällöin sanan sekaan ja oli kaiken aikaa oudossa ahdistuksessa.

— Talonko? huudahti Hallpumi. — Simolanko? Ei, hyvä isäntä. Millä minä sen ostaisin? Ja mitä minä sillä tekisinkään? Se on niin syrjässä. Olisipa edes niinkuin tämä Joutsia…

Sanat luisuivat vahingossa hänen suustaan eikä hän saanut niitä takaisin, vaikka itsekin taisi katua varomattomuuttaan. Hän rupesi kiireesti sopertamaan, että eihän Simolassa ole metsääkään. Mutta nuori isäntä oli ehtinyt kuulla sanat ja ne jäivät kuin polttoraudalla painetuiksi hänen sieluunsa.

— Tällaisella paikalla ei taloja olekaan! ihaili kauppias. — Olipa se oikein onni, että minäkin jouduin tähän asumaan.

Ei Juhasta enää lähtenyt irti mitään. Yksin sai kauppias puhella. Hänen tarkoituksensa oli käynyt Juhalle selväksi: Joutsiaa hän kyttäili. Pian kai Joutsian edessä oli tällainen, samanlainen huutokauppa.

Jota likemmä Simolaa tultiin, sitä synkemmäksi kävi Juhan mieli. Portille hän pysähtyi: ei ollut halua mennä pihan piiriin. Miehet siellä remusivat kuin markkinoilla ainakin, tupakoivat ja näyttivät tyytyväisiltä. Simola itse oli seassa, kulki lakitta päin ja tarjoili tupakkaa. Oli hän jo jonkin verran humalassa. Kun hän läheni aitaa, jonka taakse Juha oli pysähtynyt, pelästyi Juha niin, että hän kääntyi ympäri ja riensi tielle. Hän ei saanut katselluksi Simolaa kasvoihin. Hän pelkäsi, että Santtu taasen rupeaisi huutamaan niinkuin eilen: taloni vievät! taloni vievät!

Päästyään jonkin matkan päähän hiljensi Juha askeliaan ja hänen mieleensä tuli kysymys: miksi olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä — minä vain kuljen kuin haamu, minä en osaa nauraa enkä puhella, tuskin saan toisen kysymykseen vastatuksi? Mikä minun on? Miksi minä olen toisenlainen kuin muut?

Ahteen päällä tuli veli, Rason isäntä vastaan. Hän tahtoi Juhaa rattailleen, huutokauppaan hän tietenkin oli menossa. Juhasta tuntui ensin siltä kuin hänen olisi pitänyt puhua kaikesta veljensä kanssa, mutta samassa hän ymmärsi, ettei veli häntä käsittäisi. Ja hän jatkoi yksinään matkaa kotiin päin.

Minä olen toisenlainen kuin muut, ajatteli hän. Kallekin on aivan toista maata. Kalle on iloinen — ja iloinen minäkin olin ennen. Mikä minulle on tullut? Olenko hullu? Jokin minua kiusaa — mikä se oikeastaan on?

Annastiina tuli heti kysymään kelloa ja puhkesi valittelemaan, kun ei sitä ollut.

— Voi, voi, jos se menee kuinkakin halvalla ja jos joku toinen sen huutaa! Se olisi meillä ollut niin tarpeellinen… Kun minun aina on tehnyt sellaista mieleni, jo silloinkin, kun minä sitä Simolassa katselin… Vieläköhän minä ehtisin huutokauppaan, jos paikalla lähtisin?

Pellolla Juha odottaa häntä kotiin: hän pelkää sitä kelloa! Kunhan joku toinen olisikin ehtinyt sen ostaa!

Mutta Annastiina sen huutaa, halvalla huutaakin, ja Joutsiaan se tuodaan. Juhasta se on kuin varastettu tai muu onnettomuutta tuottava kappale. Se on lakkaamatta muistuttamassa hänelle Simolan väen onnettomuutta.

Hallpumi rupesi silminnähtävästi etsimään nuoren isännän seuraa. Yhtä mittaa oli hänellä olevinaan asiaa Joutsiaan.

Juhaa kiusasi hänen pyytämisensä ja hänen kasvoihinsa oikein koski, kun hänen piti näyttää ystävälliseltä kauppiaalle. Hän koetti tätä kaihtaa missä ikinä voi, mutta useinhan he sattuivat yhteen.

— Menisit nyt, sanoi Annastiina, — joskus Tulettäneen. Näkisit ihmisiä ja virkistyisit vähän.

Joskus Juha meni. Mutta mikä lieneekin ollut: ei hän virkistynyt. Varsinkin jäljestäpäin oli paha olla ja hävetti. Mitä ihmettä hän oikeastaan häpesi? Ei ollut mitään syytä.

Silloin se varsinkin tuli näkyviin, kun pappi, Nylander ja Liljeblad eräänä iltana olivat Joutsiassa vieraina.

Istuttiin salissa, tehtiin totit, nauru rämisi, maailman asiat juteltiin poikki ja halki, vanha Joutsia oli kuin taivaassa.

— Mitä Haimalaan kuuluu? kysäisi pappi äkkiä Juhalta ja nauroi sitä kysyessään.

Juha hämmästyi hänen rohkeaa kysymystään. Koko maailma tiesi, että Helenaa vartioitiin kuin mielipuolta, häntä täytyi pitää lukkojen takana, muuten hän olisi karannut entiseen kotiinsa tai hukuttanut itsensä. Yökaudet hän käveli suuressa salissa ja puheli Haimalan rouva-vainajan kanssa — eikö pastori ollut kuullut mitään näistä asioista vai koiruuttaanko hän kysyi?

Suonet Juhan ohimoilla tulivat täyteen verta ja käsi pusertui nyrkiksi.
Mutta hän sai sentään vastatuksi:

Juha koetti kyllä parastaan. Hän istui herrojen joukossa ja kehoitti heitä ottamaan lasia, mutta heidän remunsa vaikutti häneen ikään kuin olisi syydetty lokaa hänen silmilleen. Huomasivat sen herratkin, eivät he tahtoneet päästä oikealle juomatuulelle. Nuori isäntä vaikutti heidän joukossaan kuin kylmä kivi, joka upotetaan käyvään sahtiin.

— Hitto vieköön, virkkoi pastori ruotsiksi Liljebladille, — mikä ikävä ihminen se on tuo nuori isäntä! Se on ihan kuin personifoitu hammassärky. Aina kärsivän ja tuskastuneen näköinen, ei koskaan mitään elämäniloa, ei koskaan mitään repäisevää naurua ja antautumista elämään. Aina samaa kitkutusta ja nutuutusta… Äh, en minä jaksa sitä katsella!

— Hän on niitä kelpo ihmisiä, niitä malli-ihmisiä, vastasi Liljeblad. — Kyllä niistä nimismiehelle on vähimmin vastusta. Niistä voi suorastaan olla apuakin. Ne ovat aina jonkinlaisia poliiseja. Nimismiehen kannalta katsottuna on hyvä, että niitä on! Mutta myönnän minä, etten viitsisi valita niitä vieraikseni, jos mielisin viettää hauskan illan! Hahhahhah!

— Äh! sanoi pappi. — Minä en viitsi katsella niitä kirkossakaan. Sinnekin ne tuovat sellaisen ikävystyttävän harmauden, että tukahuttaa… Sellainen ihminen, joka ei koskaan horjahda minnekään päin, jolla ei koskaan ole syytä katua mitään, joka aina saattaa olla tyytyväinen itseensä ja vain tuomita muita — se on oikein ihmisen irvikuva ja sitä vastaan minä aina tulen taistelemaan, sillä se on pahempi sekä Jumalan että ihmisten edessä kuin julkein pahantekijä.

— Voi ehkä ymmärtä jotakin! huomautti Nylander, joka oli puhellut vanhan isännän kanssa.

Juha oli nimittäin läsnä, istui saman pöydän ääressä ja katseli kaiken aikaa puhujiin. Kyllä hän huomasi, että herrat kiihtyivät ja hiukan häntä epäilytti pastorin ääni, mutta ei hän käsittänyt, mistä he riitelivät.

— Ymmärtäköön! viskasi pastori vastaukseksi Nylanderin varoitukseen. — Yksi ainoa sellainen ihminen tuottaa enemmän vahinkoa kuin kymmenen varasta, sillä se levittää ympärilleen sitä sellaista tukahduttavaa, harmaata mallikelpoisuutta. Aaaa! Jumal'avita, pahin juopporenttu, pahin varas on minulle mieluisampi…

— No mutta kiihdythän sinä nyt ihan turhanpäiten, selitteli Liljebdad. — Tämä mies, jota sinä tässä sätit, on ihan vaaraton. Se on lauha kuin lammas ja tyhmä kuin pässi. Ei se ketään ihmistä vahingoita.

— Mutta se on ensimmäinen laatuaan tässä seurakunnassa ja se on jo ehtinyt pilata monen hetken minulta… Minä huomaan, etten voi kärsiä sitä miestä! Enhän minä enää saa olla rauhassa missään. Aina on vastassani hapan naama. Muistatteko miltä hän näytti Simolan huutokaupassa? En minä ikinä unohda sitä naamaa, joka tuijotti sieltä aidan takaa. Olisi vähintään luullut huutokaupan olevan hänen omassa kodissaan.

— Mistäs herroille tuli kina? sanoi vanha Joutsia ja kohotti lasiaan.
— Juodaan nyt pois tätä Hallpumin parasta.

— Ne hullut, selitti Nylander, — riitelevät siitä, onko parempi että seurakunnassa on juoppoja ja roistoja vaiko kelpo ihmisiä.

Juha avasi harmaat silmänsä ja vei katsettaan vuoroin pastoriin, vuoroin Liljebladiin. Saattoi huomata, kuinka hartaasti hän koetti tunkea tuon vieraan kielen taa, joka seinänä oli häntä vastassa.

— Eipäs olekaan, huudahti nimismies, — kysymys siitä. Vaan pastori tässä sanoo, että suurin syntinen joka katuu, on parempi Jumalan edessä kuin itsevanhurskas ihminen.

Pastori purskahti nauruun ja joi lasinsa pohjaan. Juha katsoi häneen kummastuneena. Niin vakavista asioista oli ollut puhe, ja noin hän nauroi.

— Niinhän Jumalan sanassakin luetaan, sanoi Juha. — Mutta syntisen täytyy myöskin koettaa tehdä parannus, lisäsi hän.

— Emmehän me nyt, helkkarissa, ole kirkossa! huudahti Nylander.
— Sinä saat, veli Sand, ensi saarnassasi selittää nämä asiat…
Tahdotteko kuulla, mitä entinen rovasti sanoi, kun häistä meni suoraa
päätä hautajaisiin…?

Nylander kertoi ja vanha Joutsia, nimismies ja henkikirjuri itse nauroivat jutulle haljetakseen. Mutta pastori ja nuori isäntä olivat jääneet ulkopuolelle heidän nauruaan. He olivat pysähtyneet katsomaan toisiinsa. Pastorin puolelta oli katse kylmä ja kalsea, täynnä ylenkatsetta ja ivaa, Juhan puolelta epäilevä, arka ja ennen kaikkea hämmästynyt.

Juhan posket kävivät kuumiksi, mutta hänen katseensa oli jo aivan tyyni ja hänen äänensä ystävällinen, kun hän kysyi:

Pastorin silmissä leimahti ikään kuin hänen olisi tehnyt mieli vetää nuorta miestä korville. Mutta hän vain heilautti päätään ja suupielet värähtelivät.

Herrat eivät viipyneet kauan. Pastori oli kaiken iltaa ollut ärtyisä ja tahtoi pois aikaisin. Juha mietiskeli pitkin yötä, mitä herrat oikeastaan olivat tarkoittaneet. Kyllä hän oli huomannut, että pastori oli hänelle suutuksissa. Mutta mistä?… Vaikka koko se sanakiista olisi tarkoittanut häntä!… Häntäkö he pitivät roistona, vai olisivatkohan pitäneet sitä itsevanhurskaana?

Pari päivää ennen jouluaattoa tuli Hallpumska Joutsiaan maksamaan vuokraa. Huppuliina hartioilla hän istuutui kyökin penkille ja kertoi, että Hallpumi itse on kipeänä, muuten hän kyllä olisi tullut itse.

Siinä sitä oli näkemistä, kuinka eukko kaivoi kukkarostaan esille sitä viittä hopearuplaa ja kuinka se laskiessaan rahoja pöydänkulmalle mourusi ja naukui kuin vanha kissa.

— Tulin tässä tätä arentia tuomaan. Jaa, jaa… niin kovassa kuin se raha näihin aikoihin on! Monta askelta on siinäkin saanut ottaa, ennen kuin tämänkin rahan on saanut kokoon! Ihmiset ovat köyhiä, eivät ne jaksa ostaa, ja jos velaksi annat, niin sinne jää — eivät maksa!… Luullaan, että sillä sellaisella liikkeellä kuin meidän on, rikastutaan — kuinkas sillä voi rikastua, kun niinkin halvalla antaa kuin meillä annetaan!

Hallpumska vietiin saliin ja hänelle tarjottiin kahvia. Siinä hän vilkuili ympärilleen ja naukui:

— Jaa, tuo on tuo kello sieltä Simolan huutokaupasta. Muistan minä, kuinka se siellä salin seinällä käydä naksutti. Paljoonkos se nousikaan?… Jaa, no ei se sitten kallis ollut… Kuuluu taas se emäntä olevan niin huonona sairaana. Mikä lienee sellainen tauti, että se niin kaikkia pelästyelee. On taitanut sitäkin surra, kun sillä lailla joutuivat pois talosta…

Juha vastaa jollakulla harvalla sanalla hänen puheisiinsa ja tekee mielessään sen päätöksen, että jos hän vielä vuoden päästä elää ja on täällä Joutsiassa, niin ainakin hän pakenee pois kotoa siksi päiväksi, jolloin Hallpumin väet tulevat maksamaan vuokraa. Tulettäneläiset kävivät hänestä päivä päivältä vastenmielisemmiksi.

Kevättalvesta tuli Akseli kotiin. Hän ajoi kaupungin kyytihevosella kuin hieno herra ja herran näköiseksi hän todella oli käynyt, tuskin häntä saattoi tunteakaan. Hän kävi tohvelipalttoossa ja kalosseissa ja kädessä oli sateenvarjo. Morsiamen kehui itsellään olevan, rikkaan ja kauniin. Hän oli ollut suuren tukkiyhtiön asiamiehenä ja sama yhtiö oli antanut hänen toimekseen koluta puhtaiksi maat Keihäsjärven ympärillä.

Annastiinalle tuli Akselista paljon vaivaa, sillä ei hän enää tyytynyt syömään keittiön pitkässä pöydässä muitten kanssa. Hän tahtoi arjet, pyhät syödä valkealta liinalta porstuanperäkamarissa ja aina piti pöydässä olla voita ja pyhäruokaa.

Alussa koetti Annastiina noudattaa hänen mieltänsä, ettei tulisi riitaa. Mutta riita tuli sittenkin, sillä Akseli haki sitä ja loukkasi nuorta isäntää minkä kerkisi.

Ei ollut Juhalle mieluista katsella tuota väkevää nuorta miestä, joka kaiket päivät venyi sängyssään tai istui Tulettänessä, pappilassa tai Liljebladilla. Vihainen oli isäkin pojalle.

Kello kuuteen aamulla hän kerrankin odotti Akselia juomaan kahvia, mutta kun ei poikaa silloin kuulunut, karkasi hän tämän kamariin, hakkasi ovia niin että paikat jyskivät ja huusi:

— Nousetkos, nulikka! Jos et laita itseäsi jalkeille, särjen oven ja lyön sinulta kintut poikki.

— Mitäs se kehenkään kuuluu, mitä minä teen? kuului Akselin ääni vastaan. — Minä teen mitä tahdon enkä tottele ketään.

Kalpeana seisoi Juha pihassa ja kuunteli elämää. Hänen niskansa kumartui ja hänen päänsä painui alas. Vihdoin hän kiireesti läksi hevostalliin. Sinne ei toki kuulunut mitään. Siellä sai silitellä Pekan hienoa karvaa ja tietää, ettei tarvinnut kuulla toraa. Oli se onni, ettei Pekka osannut puhua. Ties miksi se täällä olisi oppinut!

— Ei sinussa vain näy olevan miestä saamaan pois tuota kauppiasta tuosta! nalkutti hän. — Ja siinä toivossa minä sinut kumminkin tänne otin. Etkös sinä näe, kuinka hän rikastuu? Ja me köyhdymme köyhtymistämme. Mutta se ei koske sinuun, ei yhtään! Ei hänellä enää ole vaivaa kestikievaristakaan, mutta kaikki edut pitää entisellään, ei anna pois edes hollitupaa!

— Noo, sanoi vanha isäntä ilkeästi. — Jollei sinussa ole miestä, niin ehkä vielä olisi minussa!

Se oli se kontrahti, joka piteli… Jos, jos saisikin hävitetyksi koko kontrahdin… Se ei maar olisi synti eikä mikään, jos repisi sellaisen paperin. Viekkaudella he panivat hänet sen kirjoittamaan — viekkaudella hän sen hävittää. Sellaisesta teosta hän kyllä vastaa viimeisellä tuomiollakin. Ei se ole synti eikä mikään.

Vanhuksessa kypsyi vähitellen luja päätös, että hän repii sen. Hää!
Sillä lailla hän sen punaisen pirun tuhoaa! Kauppias aikoo tuhota
Joutsian, mutta hän ehtii ennen! Kunpa vain tietäisi, missä hän sitä
paperia säilyttää! Missäs muualla kuin keltaisessa piironki-romossaan!

Eerikki Aaprahaminpoika istuili taasen ahkerasti Tulettänessä. Simolan Santtu — hän se niin ikään aina vain siellä joi. Millä tuo nyt enää joikaan? Eihän hänellä enää mitään ollut!… Eerikki Aaprahaminpoika oli päättänyt pitää kauppiasta silmällä ja hän vilkuili tarkasti hänen liikkeitään, kun hän mittaili sokeria, saippuaa, tupakanlehtiä ja viinaa, ja varsinkin kun hän kävi piirongillaan vaihtamassa rahoja. Siinä piirongissa paperit varmaan olivat!… Mutta liian lyhyt oli aika, jolloin Eerikki Aaprahaminpoika jaksoi pysyä vakoilijamietteissään, sillä niin pian kuin hän joi, unohti hän päätöksensä. Kun hän seuraavana päivänä heräsi sängyssään, muistui kontrahtijuttu taasen hänen mieleensä ja häntä harmitti, ettei hän ollut pannut päätöstään täytäntöön. Mutta jota kauemmaksi aika venyi, sitä enemmän hänen mielensä lauhtui ja kaiketi hän taas olisi kokonaan unohtanut kostotuumansa, jollei Hallpumi eräänä päivänä olisi palannut kaupungista, tavattoman suuri kuorma reessä.

Vanhus seisoi tiellä ja katseli, kuinka hevonen kammertamalla kulki eteenpäin.

Silloin karkasi salamana hänen päähänsä: mitähän kauppias taasen vedättää kotiin? Juomiako? Tietenkin! Ja kaikkinaista muutakin tavaraa, jolla hän taasen nylkee rahaa vaivaisilta syntisiltä.

Sinä iltana läksi vanhus Tulettäneen siinä varmassa päätöksessä, että nyt, nyt hän kuitenkin hävittää kontrahdin!

Sattui tulemaan oikea sudenilma. Krouvikamari oli ihan tyhjänä, ei edes Simolan Santtukaan ollut uskaltanut lähteä liikkeelle. Hallpumin väet olivat tyhjentäneet laatikkoja ja permannolle oli jäänyt oljen- ja heinänrippeitä. Kauppias oli väsyksissä, äreällä päällä ja jonkin verran humalassa. Vanha Joutsia istuutui pöydän ääreen, selin keisarinkuviin ja sotaherroihin, ja iski silmänsä piironkiin.

— Mitäs isäntä pitää tästä uudesta aineesta? kysyi kauppias jonkin ajan perästä.

— Kas sitä Simolan Santtua, sanoi kauppias muun puheenaiheen puutteessa ja tarkoittamatta mitään pahaa, — kun on malttanut pysyä poissa! Kun pysyisikin. Minä olen jo vallan tuskastunut siihen. Joisi täällä alvarinaan ilmaiseksi, sillä mitähän siltä enää saa!

— Noo, vastasi vanha Joutsia hilliten itseään, — on sinulla varaa juottaa häntä ilmaiseksikin. Koko talonsa hän sinulle on juonut!

— Taitaisit sinä vain tahtoa juottaa itsellesi tämän Joutsiankin? pani vanhus ilkeästi.

— Mitäs minä sillä? nauroi kauppias väkinäisesti. — Johan minä tässä asun.

— Niin, johan sinä asut, johan sinä asut! Olet kuin täi kipeän miehen päässä, tai lude sängyssä. Niin sinä syöt ja kaluat.

Isännän täytyi naurahtaa omaa sukkelaa vertaustaan. Vaikeampi oli kauppiaan tällä kertaa selittää puhe leikiksi. Hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja oli jo kiroamaisillaan, mutta sai sisunsa hillityksi, täytti lasin ja tyrkkäsi sen isännän eteen.

— Juo itse! huusi vanha Joutsia vastaan ja nousi. Ja nyt särkyi sulku ja sanoja tuli kuin pussin suusta.

— Näytä tänne kontrahti! Minä tahdon nähdä kontrahdin. Annatkos, punainen perkele!

Vanhus karkasi piironki-romolle, mutta avain oli poissa suulta. Hän kouri sitä piirongin päältä, mutta ei tavannut sieltäkään. Silloin hän vimmoissaan iski kourat, kynnet saranoihin — mutta piironki pysyi suljettuna kuin tulevaisuus.

Eikä aikaakaan kun Hallpumin pieni lapsentyttö halki tuulen ja tuiskun lähetettiin Joutsian puolelle. Ryöppy oli vienyt tien tuiki tukkoon ja tyttöpahainen sai huppuroida hyvän aikaa ennen kuin pääsi perille. Itku kurkussa hän keittiön ovelta ilmoitti:

— Tulkaa korjaamaan pois vanhaa isäntää. Kun hän putosi tuolilta ja loukkasi itsensä pahasti. On suuri haava päässä!

Vanhus oli todella haavoittunut. Päästä vuoti verta, mutta pahin poltto oli oikeassa jalassa. Sitä ei sietänyt ensinkään liikuttaa. Joutsiasta läksi liuta miehiä Hallpumin puolelle, mutta sitten huomattiin parhaaksi valjastaa hevonen ja liistereellä tuotiin äijä kotiin. Kylläpä hän huusi ja valitti! Ja kiroili kesken tuskiaan. Hallpumia kiroili, sitä punaista perkelettä. Hän haastaa hänet oikeuteen, nyt hän toki kerrankin saa palkkansa, nyt, nyt hän joutuu linnaan. Hän löi häntä pullolla päähän, sitten hän tönäisi piironginlaitaa vastaan ja tyrkkäsi alas tuolilta. Siinä jalka loukkaantui. Vaikka olisi poikki. Kyllä kai se poikki onkin, koska sitä noin kauheasti… Saakeli…!

— Älä Jumalan tähden kiroa, rukoili Johanna. — Kääntäkäämme mielemme maallisista. Ehkä sinä piankin saat astua kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Etkö tahtoisi pappia?

— Pappiako? ähisi vanhus sängystään. Hän oli leveässä sängyssä miltei poikkipäin ja pää retkotti pahasti, mutta ei hän antanut liikuttaa itseään, kun jalassa oli niin hirmuinen poltto. — Vai Santiko minun pitäisi tässä nähdä? Santin nimi on sen kirotun paperin alla, Santi on samaa helvetin joukkoa kuin Hallpumikin. Ennen ne paistetaan hornan kattilassa kuin minä… Iijiijiijii…

Vaimo paljasti liankarvaisen ryijyn alta säären, joka oli ihan sinettynyt, ja rupesi voitelemaan sitä linjamentillä ja viinalla. Mutta ei siitä ollut apua!

— Kun se lukkari edes tulisi! vaikeroi sairas. — Menkää katsomaan eikö jo tule…!

Lukkaria oli lähetetty noutamaan, sillä hän osasi hoitaa haavoja ja luunvikoja.

— Ei se vielä ole voinut ehtiä, sanoi vanha Manu, joka hänkin oli pienessä porstuanperäkamarissa.

— Jumalan tuomio tämä on, pani vanha emäntä hiljaa, ikään kuin itsekseen. — Kun ei ihminen muuten osaa etsikon ajasta vaaria pitää, lähettää Herra vihansa leimauksen. Kiitetty olkoon hänen nimensä, joka ajallisella koettelemuksella alituisesti meitä puoleensa vetää.

Rauhoittuihan äijä hiukan, kun lukkari sai hänen jalkansa lastoihin. Mutta siinä sitä olikin kärsimistä, kun hän sovitteli luuta paikoilleen! Silloin parkui sairas aivan kauheasti… Ääneti söivät väet illallista keittiössä, kaikkialla hajusi kamferille, linjamentille ja viinalle. Juhasta tuntui joka paikassa niin tukahuttavalta, ettei hän saanut olluksi missään. Ja hirmuista oli kuulla sairaan huutoa! Hän pakeni ensin kuistille, mutta kuuluihan se sinne. Hän nosti kauluksensa pystyyn ja meni pihamaalle — siellä temmelsi tuuli, lumi lenteli kiehkuroina pitkin solia, tasoitti tiensyvänteitä, loi toisiin paikkoihin nietoksia ja myllersi ilman niin sakeaksi, ettei nähnyt kuin pari askelta eteensä.

Akseli oli käynyt laitapitäjällä ja palasi kotiin äkäisenä ja nälissään. Juha ilmoitti hänelle jo pihassa, mitä oli tapahtunut. Ensi kertaa eläissään olivat langokset Juha ja Akseli yhtä mieltä. Akseli suuttui silmittömästi Hallpumille.

— Kyllä minä sille peijakkaalle näytän! uhitteli hän. — Kyllä se nyt saa rökkiinsä! Minä menen sinne paikalla, kun ensin saan jotakin suuhuni.

Juha oli kiitollinen, että Akseli otti mennäkseen tiedustelemaan asiain kulkua, sillä muuten hänen itsensä olisi täytynyt mennä.

— Kyllä minä sanon! Ruveta minun isääni tönimään ja hakkaamaan! mahtaili Akseli, yhä hotkiessaan vadista klimppiruokaa, jota oli lämmitetty päivälliseltä.

Akseli heitti palttoon hartioilleen ja läksi Tulettäneen. Jonkin ajan kuluttua rupesi Juha häntä odottamaan takaisin. Mutta eihän häntä kuulunut. Joku myöhästynyt reisumies ajoi hevosensa vajaan, koetti sitä siellä peitellä ja taivalsi sitten pirttiin. Sihisten, sohisten lenteli lumi pitkin hankien pintaa. Läpitunkevapa se tuuli nyt olikin! Juha koetti vielä kerran katsahtaa pellolle, eikö Akselia näkyisi, mutta harmaudessa ei näkynyt mitään mustaa kohtaa. Vihdoin avasi hän porstuan oven ja astui kuistille.

Kovasti tuli kamferilta ja linjamenteiltä. Porstuanperästä kuului yhä hiljaista voivotusta: "aa… aa… aa…" tai valittavaa: "ja sinun edessäs pahoin tehneet. Mutta älä muista meidän entisiä pahoja töitämme… Armahda sinuas meidän vaivaisten syntisten päällemme…"

Keittiön pihdissä paloi päre pitkällä kaarella. Annastiina istui penkillä. Väsyneen näköinen hän oli.

Juha ravisteli lunta takistaan, tarttui kaljatuoppiin, joka oli pöydällä ja joi syvin siemauksin. Tänä iltana tuntui elämä taasen niin raskaalta, että… että…

Hän meni heidän makuukamariinsa. Eihän lääkkeenhaju sinne tuntunut niin väkevänä. Kuin vanhan vaiston viemänä avasi hän taasen piironkinsa ja otti sieltä esiin kontrahdin. Se se oli kahle — se painoi! Se se oli kuin tulinen rauta — se poltti! Jollei sitä olisi ollut, olisi elämä tuntunut köykäiseltä kaikista harmeista huolimatta. Maantien tuolla puolen olisi ollut peltoa ja pellon takana metsä. Nyt sieltä loisti tulta ja siellä istuttiin pullojen ääressä ja hoilattiin.

Paperi rupesi jo likaantumaan kulmista, sitä oli siksi paljon pidelty. "Utrak ur protokol fört vit…" äänsi hän itsekseen. Hän osasi sen jo ulkoa. Ihan alkoi pyörryttää, kun sitä katseli, ja kirjaimet hyppelivät kuin lumihiutaleet sakealla lumisateella. Vasten hänen kasvojaan ne tuntuivat hyppelevän ja hänen tuli sekä kylmä että kuuma.

Juha heräsi paikalla ajatuksistaan, peitti paperit käsivarsillaan ja katsahti pelokkaana vaimoonsa. Samassa hän huomasi, että Annastiinan kasvot olivat ihan itkettyneet.

— Kaikki ne tulevat yht'aikaa, sanoi hän ja hänen äänensä oli omituisen kalsea.

Hän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta ei sanonutkaan, kääntyi vain takaisin ja painoi oven lukkoon.

Tuskinpa oli Juha sentään saanut paperit piironkiin ja piippunsa täytetyksi, kun hän taasen ilmestyi siihen ovelle. Ei Juha huomannut, mitä ponnistuksia hän teki saadakseen puhetta suustaan. Joka kerta kun hänen piti puhua, oli tulla itku.

— Jätetään nyt sitten tämä talo, sai hän vihdoin sanotuksi. — Muutetaan pois Rasoon… Johan sinä sekaannut, kun aina tuon kontrahdin päällä virut… Ja minäkin jo väsyn…

Juha jäi tuijottamaan kynttilään, jossa oli pitkä karsi. Karsi oli päästään paksu, monihaarainen, hiiltyneitten lankojen nenissä oli pieniä nokipalloja kuten kukkasten ponsia. Juha niisti kynttilän sormillaan, heitti käryävän karren pesään ja pyyhkäisi hyppyset housuihinsa. Huone tuli heti iloisemmaksi.

Mitähän se vaimo nyt sanoi…? Muuttaa pois täältä!… Tarkoittikohan mitä sanoi? Ja sanoikohan hän sen vain Juhan tähden vai olikohan hän todella itse saanut kyllänsä?… Juhan olisi pitänyt ilostua, mutta ei hän voinut sitäkään. Hänen täytyi tietää, minkä tähden Annastiina oli tehnyt sellaisen päätöksen.

Keittiössä oli pimeä, vain pihdissä hehkui käpertynyt, sammuva karsi.
Juha etsi. Ei Annastiina ollut keittiössä. Kuistilla Juha hänet tapasi.
Hän nojasi päätään pihtipieleen ja itki katketakseen. Niin hän itki,
että luuli sydämensä itkutyrskyjen mukana nousevan suuhun.

— Älähän nyt, älähän nyt, pani Juha. — Mitä sinä muuttamisesta puhut.
Enhän minä muuttaa tahdo.

— Mutta minä tahdon. En minä voi tätä surkeutta katsella… Minä olen väsynyt.

Juha yritti taluttaa häntä sisään, mutta ei hän tullut. Imi itsensä itsepintaisesti kiinni oven pieleen ja itki siinä.

— Kun minä ajattelen, että vieraat kulkevat tästäkin kuistista, sopersi hän ja itki entistä kiihkeämmin, — ja että Hallpumska lukitsee noita aittoja…

Juha oli hänen kanssaan aivan saatuna. Vasta sitten hän lakkasi itkemästä, kun vanha emäntä huusi häntä kamariin.

Juha käveli vielä hetkisen pihamaalla ja odotti Akselia kotiin, mutta ei häntä kuulunut. Vihdoin sulki Juha ovet ja läksi yksinään levolle.

Olisihan hänen pitänyt iloita. Olihan hän itsekin nähnyt, että Annastiina todella oli väsynyt tähän komentoon. Mutta ei hänen ollut hyvä nytkään. Mikä hänen oikeastaan oli?

VIII

Tällä kertaa kauppias oli levoton kahakan seurauksista. Akseli kyllä oli helposti rauhoitettu. Hän makasi humalassa krouvikamarin sängyssä kaikkien sotaherrojen alla, ei puhunut eikä pukahtanut. Mutta nuori isäntä! Ei olisi ollut varaa tällä kertaa suututtaa häntä, kun viinanpolton arentiaikakin sattui menemään umpeen juuri tänä vuonna. Hallpumi ei koskaan ollut päässyt nuoren isännän perille. Mitähän hän oikeastaan tahtoi? Oli päältäpäin niin lauha ja hyvä katsella, mutta, mutta… mikä oikeastaan lienee pohjaltaan ollut!

Kauppias odotteli isäntää kaiken aamua. Kyllä kai hän tulee kuulostamaan sitä eilistä tapausta. Tulkoon, tulkoon!

Juha tuli todella hämärissä, aamiaisen jälkeen. Hänellä oli kourassaan tyhjä pullo ja kauppias oli ystävällisenä ja lipevänä häntä vastassa jo pihamaalla.

— Isäntä on niin hyvä ja käy sisään, viserteli hän. - Ehkä mennäänkin salin puolelle, koska tuo tukkiherra tuossa vielä vetelee hirsiä.

Kauppias nauroi omalle sukkeluudelleen. Hän olisi tahtonut johdattaa isännän suoraa päätä salin puolelle, mutta porstuan edessä oli suuri nietos. Heidän täytyi siis kuitenkin mennä krouvikamarin kautta, jossa Akseli kuorsasi ikään kuin olisi hirttä kiskottu.

Ihmeellistä, että kauppias aina vaikutti Juhaan sillä tavalla, ettei hän saanut asiataan toimitetuksi. Nytkin oli hän tullut vaatimaan kauppiasta tilille eilisestä menettelystä, eikä hän vielä ollut sanaa sanonut — kauppias vain oli puhua liepastellut. Tämä muistui Juhan mieleen keskellä krouvikamarin lattiaa ja hän seisahtui äkkiä.

— Oli, vastasi Juha neuvottomana ja käänteli käsissään tyhjää pulloa.
— Entä, jatkoi hän sitten, — jos ensin panisitte tähän siirappia.
Varoittivat kotona, etten unohtaisi, kun tahtovat keittää marjapuuroa
vanhalle isännälle. Hänen rupesi tekemään sitä mieli.

— Huonostihan hän jaksaa, vastasi Juha ja mietti itsekseen, lieneekö tuo kauppias sittenkin viaton!

— Voi, voi kuinka se oli ikävä asia se eilinen! sanoi kauppias, otti pullon ja jätti Juhan istumaan suureen saliin.

Siellä oli kylmä, kolkko ilma kuten ainakin asumattomassa huoneessa. Pilvinen päivä katseli sisään ikkunoista ja kaikki näytti harmaalta. Tässä salissahan kaupunkilaiset tavallisesti tanssivat Tapania. Siellä olikin hyvin vähän huonekaluja, oikein kai siltä varalta, että mahtui tanssimaan. Eräällä seinällä oli suuri, keltaiseksi maalattu kaappi, jossa mahtoi olla juomatavaroita, koska ilmassa aina oli hieno konjakin- ja viininsekainen haju; toisella keltainen, syrjästä vedettävä sohva, sitten puoli tusinaa tuoleja, pöytä, jolla oli lamppu, ja kahden istuttava, keltainen keinutuoli. Seinällä oli kuva, joka esitti Kristusta siunaamassa lapsia. Ympäri koko huoneen kiersi tuore vihreä murattiköynnös, jonka ruukku oli piilossa sohvan takana. Enimmän pistivät silmään kirjavista papereista tehdyt kukkaset, jotka koristivat ikkunaa.

Juha tarkasteli näitä kaikkia, sillä hän sai hyvän aikaa olla yksin. Vihdoin tuli kauppiaan pieni, hento lapsenpiika huoneeseen, kantaa raahustaen suurta tarjotinta, jolla oli pullo ja kolme lasia. Pullo ja lasit yrittivät lakkaamatta luisua toiselle kulmalle liukasta tarjotinta, joka lapsen voimille näytti olevan liian raskas kannettava. Se oli kalpea, tylsän näköinen tyttö, yllä ohut hameriekale. Juha hymyili sille ystävällistä hymyään. Ei taitanut silläkään lapsiraukalla olla liian hyviä päiviä!… Pullon kyljessä oli korea paperikuva ja suulla tinapaperi. Mitä kallista ainetta lienee ollutkin!

Kauppias tuli sisään linkkuveitsi kädessä ja varustautui vetämään auki pulloa.

— Oli se oikein ikävä, jatkoi hän puhettaan, joka äsken oli jäänyt kesken, — että se niin kävi. Mutta vanha isäntä oli vähän liikaa saanut päähänsä ja rupesi niin taitamattomaksi, että vaati minulta meidän välistä kontrahtia revittäväkseen. No, kuinkas minä nyt laissa vahvistettua kontrahtia voin ruveta antamaan? Johan hän sellaisesta työstä olisi saanut linnaa… Mutta isäntä on nyt hyvä ja juo. Tämän pitäisi olla hyvää ainetta.

Juoma maistui todella hyvältä. Mutta väkevää se oli. Se poltti ensin kurkussa ja sitten aleni poltto tuuma tuumalta, kunnes mieli äkkiä lennähti ihmeellisen köykäiseksi.

— Pietarin tuomisia. Tätä se kauppias aina juottaa minulle, se mistä minä ostan. Se on siitä puodista, mistä keisarillekin otetaan juomatavarat. Isäntä ottaa vain huoleti. Ei se pahaa tee!

Juha tunsi outoa iloa. Hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Elämä kävi keveäksi ja hänen olisi tehnyt mieli hyppiä. Tuntui jotenkin siltä kuin olkapäihin olisi kasvanut siivet. Hyvät ihmiset, kuinka oli mukavaa!

— Mukava mieshän te olette, vaikka se appiukko aina sanoo teitä punaiseksi perkeleeksi. Mukava mies te olette.

Juha rupesi laulamaan, nousi ja yritti hypellä yhdellä jalalla. Hallpumi katosi hetkiseksi, mutta Juha luuli hänen kaiken aikaa olevan huoneessa ja jutteli hänelle.

Äkkiä ilmestyi hänen eteensä paperi ja kynä ja kauppias puheli viinanpoltosta ja kysyi, osaisiko isäntä kirjoittaa.

Mutta tuskin hän oli ottanut kynän käteensä, kun hänen kasvonsa kävivät oudon mustanpuhuviksi. Hän ihan jäykistyi. Pää painui käsien varaan ja kyynärpäät lepäsivät raskaina paperin päällä. Hän kuvitteli istuvansa omassa kamarissaan, edessään onneton kontrahti.

— Utrak ur protokol för vit… tavaili hän ja jatkoi äkkiä: — Mitenkä tämä paperi on käynyt näin pieneksi? Minäkö sen olen repinyt..? Voi kuitenkin minua, jos… Minäkö sen olen repinyt! Kauppias haastaa käräjiin… Kuulkaas kauppias, jos kuitenkin sovittaisiin…!

— Ei isäntä nyt turhia, puheli kauppias ylen ystävällisenä. — Eihän tässä ole puhetta käräjistä. Sovussahan me isännän kanssa aina on eletty. Isäntä panee nyt vain nimensä alle.

— Jaa nimenikö? Ei, ei, hyvä kauppias, hoki Juha ja kävi kiinni päähänsä. — En minä! Mitäs minä enää! Johan vanha Joutsia pani puumerkkinsä!… Ja siinä oli papit ja vallesmannit todistamassa!… Hei kuinka minun tukkani heiluu! Antakaa pois se paperi. Sitä on vielä jäljellä kolmekymmentäyksi vuotta… Minä olen jo kuollut, kun se loppuu. Enkä minä ole nähnyt yhtä vapauden päivää. Voi minua, voi… En yhtä vapauden päivää!

Juha rupesi itkemään kuin lapsi. Kyyneleet valuivat virtoina alas hänen poskiaan. Turhaan koetti kauppias lohduttaa, turhaan tarjota uutta lasia. Päinvastoin sylkäisi Juha entisenkin herkun suustaan.

Siellä hän selvisi. Hän putosi äkkiä maan päälle, tunsi pohjan jalkojensa alla, polttavan raskauden päässään ja hämärän muiston siitä, mitä oli tapahtunut. Hänhän oli tullut hakemaan siirappia… Hänenhän oli pitänyt kuulostella, mitenkä vanha isäntä oli langennut. Ja seisoikin lumihangessa Hallpumin pihamaalla, lakitta päin, hiukset pörrössä.

Vastapäisillä portailla seisoi Akseli, kädet housuntaskuissa, ja katseli tyytyväisenä näytelmää. Ei hän vielä milloinkaan ollut niin hyväntahtoisesti hymyillyt langolleen.

— Siedätpäs sinä vähäisen! sanoi hän ja läksi, kädet yhä housuntaskuissa, tallustelemaan lumeen. — Mennään sisään, otat ryypyn. Saat nähdä, kuinka se selvittää. Sinusta tulee vielä mies!

Juha huomasi äkkiä tilansa ja… ei hän tietänyt lähteäkö pakoon vai ruvetako tervehtimään vai… Hänen kasvoilleen valui polttava häpeä.

— Kun minä vain saisin lakkini, sanoi Juha hätäisesti. — Ja siirappini…

Juha muisti nyt, että oli ollut hämärä, kun hän tuli. Nyt oli suuri päivä. Hänen päässään oli paha raskaus ja jalat tuntuivat niin kankeilta, että olisi tehnyt mieli jäädä siihen paikkaan. Vihdoin hän sai lakin päähänsä ja lähti liikkeelle, mutta tie tuntui merkillisen käyrältä, vai vastamaako siinä lie ollut, vai mikä… Eihän siinä ennen ollut vastamaata… Mutta kauppiashan tosiaan olikin pannut paperin hänen eteensä… Mikä paperi se olikaan? Ja olikohan hän siihen kirjoittanut?

Hän oli jo ottanut muutaman epävarman askeleen kotiin päin, kun hän äkkiä kääntyi ja kysyi:

Miehet, jotka eivät aavistaneet, mitä hän tarkoitti, purskahtivat suureen nauruun.

— Ei isäntä mitään ole kirjoittanut! selitti Hallpumi ja hymähti väkinäisesti.

— No, minä tulen auttamaan! huudahti Akseli, hyppäsi parilla askeleella lankonsa rinnalle ja tarttui hänen käsivarteensa.

— Ihmettä kuinka sinä olet osannutkin elää näin vanhaksi ilman viinoja, puheli Akseli. — Olisit nähnyt senkin lö'än, minkä minä eilen otin. Enkä tänään ole millänikään! No, kyllä totut sinäkin!

Ei Annastiina uskonut silmiään, kun hän näki miehensä ja Akselin parhaimpina veljinä tulevan pihaan. Käsikynkittäin vain! Jopa nyt vallan kummia! Mitä olikaan tapahtunut?

Hän odotti heitä sisään, mutta kun ei heitä kuulunut, läksi hän etsimään.

Juha oli pitkänään Akselin sängyssä. Hän makasi suullaan ja Akseli seisoi vieressä ja nauroi.

— Oletko vallan hullu? puheli hän. — Mitä tämä nyt sitten on? Ei se ole häpeä eikä mikään! Sinä totut, kun vähän useammin viljelet, niin ettei mene päähän. Mitä sinä nyt tästä!

Juhaa hävetti niin, ettei hän saanut katsotuksi vaimoonsa. Annastiina lohdutti Akselin kanssa kilpaa, että mikä se yksi pikkuinen humala nyt on — häpeä eikä mikään! Mutta ei Juha tahtonut rauhoittua. Kun hän vihdoin oli nukkunut pois pahimman päänkipunsa ja heräsi omassa sängyssään, selveni hänelle, että Tulettäne on vaarallinen paikka. Ei hän sinne enää mene, jos tänne Joutsiaan jäisikin. Koko Hallpumin puoli saa olla käymättömänä.

Niinä päivinä tapahtui, että Marjaanan mies, Lumian rusthollari äkisti kuoli. Sellaisen pulskan, terveen ja rotevan miehen kaasi tuoni niinkuin viikate taittaa korren vain. Koko suku oli kolkossa hämmästyksessä ja Marjaana surussa ja valituksessa, sillä hän oli todella rakastanut miestään. Omaiset kävivät vuoron perään lohduttamassa ja auttamassa häntä. Juha sattui Lumiaan juuri silloin, kun tuotiin arkku ja ruumis nostettiin arkkuun. Oudolta kuului lasten nauru surutalossa, murtuneelta näytti muhkea Marjaana.

— Tottahan sinä nyt olet täällä yhtä päätä hautajaisten yli, sanoi hän veljelleen.

— En minä sentään taida, sanoi hän. — Kotona tarvitaan. Ei uskalla jättää taloa niin moneksi päiväksi.

Hänen oli ikävä, niin ikävä, että hänen itsensä täytyi sitä ihmetellä. Ennen hän oli oleskellut täällä Lumiassa viikkokausia ja nyt ei häntä mikään olisi pidellyt. Minne hänen sitten oikeastaan oli kiire? Eihän hän vuosikauteen ollut tietänyt, missä hänen kotinsa oikeastaan oli, Rasossa vaiko Joutsiassa — kaiketi kuitenkin Rasossa, vaikka hän Joutsiassa oli asunut! Joutsiaako hän ikävöi vaiko Rasoa, vaiko Annastiinaa?… Hänen mieleensä oli muistunut, että Joutsiassa tänään piti vedettämän lantaa pelloille, jos sattuisi hyvä ilma. Ja hyvä oli ilma, kerrassaan leuto ja lauha. Täytyi sentään olla valvomassa, kun oli sellainen työ.

Ei häntä enää mikään olisi pidättänyt. Tai eihän sisar koettanutkaan pidättää. Ymmärsihän hän, että talo tarvitsi isäntänsä.

Juhan mieli tuli merkillisen keveäksi heti, kun hän laski valjaat Pekan selkään ja talutti sen ulos tallista. Ihan täytyi ihmetellä sydämensä kovuutta: rakkaalta sisarelta oli kuollut mies eikä hän osannut surra sen enempää. Oli se todella ihmettä ja rumaakin!

Hänen ajatuksensa ehtivät Joutsiaan jo ensimmäistä virstaa ajaessa. Jokohan olivat saaneet halot kotiin metsästä? Olivatkohan heinät riittäneet, vai olikohan täytynyt noutaa uusia? Olikohan Annastiina muistanut lähettää kolme nelikkoa perunoita kaupunkiin Nyysteinin rouvalle?… Isäntä oli ollut poissa kaksi päivää ja sinä aikana voi ehtiä tapahtua mitä hyvänsä… Tottahan Eprami oli ymmärtänyt sopia Manun kanssa. Kun olivat riitaantuneet vallan turhasta asiasta. Epramikin kun viitsi ruveta vanhaa miestä härnäämään: oli piilottanut Manun piipun ja käskenyt hänen noidilta kysyä, missä se oli. Tokihan Manu vähemmästäkin suuttui!… Jokohan Omena oli poikinut?… Hyvin sen pitäisi ruveta lypsämään. Hyvänä sitä vain on koetettu pitää…

Pekko juoksi iloisesti kotiin päin… Ohoh, tulee pian kevät, kun varikset jo raakkuvat maantiellä. Kas vain, kuinka niitä nyt onkin!

— Noo, Pekka, mitäs sinä nyt laiskottelet? Etkös ole tarpeeksesi seisonut kaurojen ääressä!

Pekka pölähtää juoksuun ja vie isännän mäelle, jonka alla metsä loppuu ja alkavat Rason vainiot… Niin, mitähän siitäkin veljen yrityksestä oikein tulee, kun hän nyt aikoo kylvää pellot heinälle…

Pekka lönköttää hiljaa, ikään kuin ei se tietäisi, minne mennä ja miettisi sitä asiaa. Se nostelee ja heiluttelee korviaan. Juhakin käy uteliaaksi: minnekähän tuo menee? Hän päästää ohjakset höllälle ja ajattelee, mene nyt minne mieluummin tahdot.

Totta totisesti, ei hän itsekään tiedä, mikä noista paikoista on lähempänä hänen mieltään.

Tienhaaran kohdalla Pekka heittäytyy kulkemaan aivan käyden, ikään kuin antaakseen isännälleen tilaisuuden määrätä tien, mutta kun ei isännältä kuulu minkäänlaista viittausta, lönköttää Pekka tienhaaran sivu…

Juha hymähtää ja hänen tekisi mieli silittää Pekan karvaa. Sillä sinne isännänkin mieli sentään tuntuu vetävän: Joutsiaa hänen on taitanut olla ikävä. Siihen on sentään taitanut tulla totutuksi. Siitä on sentään taitanut tulla koti.

Kauniisti siintää Keihäsjärven jää ja sen takaa nousee kattoja ja rakennuksia ja ylinnä kohoaa kirkon risti. Lumessa on hyvä keväinen haju. Taivas kaartuu harmaana: ei näy sineä, mutta ei ole tietoa sateestakaan… Kohta, kohta rupeaa näkymään Joutsiakin .. No, Pekka, juoksepa nyt!… Että saadaan nähdä, vedättävätkö tänään navetasta… No nyt… Vedättävät: oikein! Karja kävelee pihamaalla, navetan ovi on auki ja siitä vie musta tie pellolle, jolla kohoaa tunkioita…

Pieniltäpä ne näyttävät nuo tunkiot. Tai ehkeivät sentään ole pahoin
pienet!… Kuormia tulee ja tyhjiä rekiä palaa navetalle päin. Soh,
Pekka, kyllä sinä nyt jaksat juosta tämän lopputien. Hyvin sinua
Lumiassa on pidetty!

Juhan mieli on käynyt köykäiseksi ja hartaaksi ja hän soisi hevosen menevän linnun siivillä.

Sillä nyt hän varmasti tuntee, että Joutsiasta on tullut koti. On se sentään hyvä, kun tietää jonkin asian varmasti. Illalla hän sen sanoo Annastiinalle. Tulee maar Annastiinankin hyvä mieli!

Ja nyt sitä totisesti on ruvettava oikein innolla asumaan. Hän panee likoon perintörahansa, viimeisetkin. Kaikki hän kaivaa maahan, kuten velikin Rasossa. Tottahan sitten joskus kasvaa korkoa. Jollei itselle, niin lapsille…

Hänen kasvoilleen läikähtää veri ja hän läiskäyttää ohjasperiä, vaikka
Pekka ennestäänkin juoksee hyvää vauhtia.

— Sooh, Pekka, nyt ajetaan muhkeasti kotiin! Kotiin, kotiin! Nyt meillä on koti, Pekka!

Ei sitä totta totisesti uskoisi, että isäntä tulee talosta, jossa kuolema on vieraana. Hän tulee hyvillä mielin kuin ihminen, joka on saanut suuren lahjan.

Kun lämmin, ruoanhajuinen ilma keittiössä lehahti häntä vastaan, oli hänen hyvä kuin kissan, joka kellottaa päivänpaisteessa. Ja kun hän oli saanut arkivaatteet ylleen ja pisteli lämmitettyä luukeittoa pöydän päässä, täytyi hänen pidättää itseään, ettei ruvennut nauramaan.

Hän soimasi itseään tästä lapsellisesta ja sopimattomasta mielentilasta. Lanko makasi kylmänä ja kotiväet olivat kokoontuneet Juhan ympärille kuulemaan uutisia surutalosta. Vanha emäntä oli vallan vesissä silmin. Mutta Juha oli iloinen, niin iloinen, niin iloinen! Sillä hän oli päässyt selville asiasta, joka kauan oli pitänyt häntä epäilyksessä: hän tiesi nyt, missä hänen kotinsa oli. Ja hän tunsi oudon voiman käsivarsissaan ja halun tarttua talikkoon ja lähteä navettaan muiden miesten joukkoon raatamaan.

Ihmeellisesti Juha sen päivän perästä muuttui! Tuskin häntä saattoi samaksi tuntea, niin toisenlaiseksi hän tuli. Hän oli tähän asti ollut ikään kuin tukahtumaisillaan veden alla — nyt hän oli saanut päänsä veden pinnan yli. Koska kerran oli pantu maailmaan, jossa kaikki olivat kuin sodassa, niin kai sitä täytyi hioa aseet ja puolustaa taloa.

Akseli komensi ruokaa entiseen tapaansa: hän ei rupea syömään sitä mitä rengit ja piiat. Hänen morsiamensa kotitalossakin syövät isäntäväet ja työväet eri pöydissä ja eri ruokaa.

Annastiina, joka pelkäsi riitaa, nouti kiireesti munia ja toimitti vesipadan tulelle. Mutta samassa Juha ehätti hänen eteensä ja sanoi jyrkästi:

— Ei tässä mitään erityisiä ruokia laiteta; joka ei tyydy yhteiseen ruokaan, olkoon ilman. Niin kauan kuin tämä pää on pystyssä, syövät tässä talossa palvelijat ja isäntäväet samassa pöydässä ja samaa ruokaa.

Kaikki hämmästyivät tällaista puhetta. Akseliltakin meni suu tukkoon, niin hän kummastui. Ei hän totta totisesti olisi luullut tuossa vätyksessä olevan sen vertaa miestä! Sillä kertaa ei tullut riitaa, mutta kun isäntä eräänä päivänä sanoi, ettei hevonen jouda Akselin matkoille — ottakoon kestikievarista! — nousi hirmuinen rytinä.

— Mikä sinä luulet olevasi? huusi Akseli. — Tiedä, että minä olen tämän talon isäntä ja ajan tuollaiset räkänokat sikolättiin!

— Isäntä olen minä täällä, vastasi Juha. — Emme näy mahtuvan saman katon alle. Paras on, että otatte tavaranne ja muutatte muille maille.

Akseli jyryytti, elämöi, haukkui ja koetti tehdä jos minkälaista kiusaa. Isäntä ei ollut tietävinään. Hän oli työssä aamusta iltaan. Hän kävi vain käymätietään sisässä ja istui vain aterioiden aikana pöydän ääressä. Muuten hän alituisesti oli liikkeellä. Häneen oli tarttunut oikea työn ilo.

— Kyllähän se yrittää, myönsi vanha Joutsia, joka entistä äreämpänä, keppien varassa liikkuili pihan piirissä, — mutta mitäs sellaisesta isännyydestä on, kun ei edes isännän ääntä kuule koskaan! Vuoden se kohta tässä on ollut, mutta en maar minä vielä koskaan ole kuullut sen kenellekään kiljaisevan. Kukas nyt sellaista isäntää pelkää!

— Saadaan nyt nähdä! sanoi hän niin luottavaisesti, että vanha isäntä, huuli pitkänään, jäi häneen katsomaan. Annastiinan kasvot olivat valoisat ja veitikkamaiset.

— Mitäs sinä nyt olet tietävinäsi? kysyi isä ja siristeli silmiään. Hän sai sen käsityksen, että Annastiina hautoi jotakin salaisuutta, joka ei ollut muiden kuin Juhan ja hänen tiedossaan. — Ennen aikaan lapset puhuivat vanhemmilleen tuumistaan ja töistään, nyt kuljetaan vain naurussa suin ja touhutaan, mutta ei puhuta, ei vaikka mikä olisi. Mitä vanhoista, menkööt hautaan!

— Ei meillä mitään erityisiä tuumia ole, vakuutti Annastiina. — Taloa vain aiotaan kovasti asua.

— Saako Juha ehkä periä jostakin? uteli vanhus äkäisesti. — Älä sinä kerro vanhalle isällesi! Älä! Pidä vain tiedot takanasi… Poishan minä menen, pois kuolemaan…

Mutta vanhus otti kepit penkiltä vierestään ja läksi mennä koputtamaan kamariinsa.

Paitsi työintoa oli Juhalle tullut toinenkin into: halu saada tilinsä selväksi maailman kanssa. Hän tahtoi, että maailma tietäisi hänen aikovan pitää vaimonsa kotitaloa ja jättää sen perinnöksi lapsilleen. Hallpumin se oli ymmärrettävä ensimmäiseksi.

— Kunhan nyt vain saisin kaikki sanotuksi, mietti hän astellessaan kotiportista maantien poikki ja kulkiessaan Tulettäneä kohti. — Kunhan en minä nyt antaisi sotkea sanottaviani! Nyt suu puhtaaksi ja sitten saakin olla käymättä tämä puoli!

Puodin ovi oli raollaan ja valkeanvalo loisti raosta. Juha seisahtui keskelle pihaa, kuunteli. Puhuttiin. Ne ne olivat, kauppias ja Hallpumska. Toruivat.

Samassa tulla tölmähti kauppias ovesta. Isännän nähdessään rupesi hän pyyhkimään käsiään saappaiden varsiin ja housuihin, hankasipa vielä takkinsa nurjaan puoleen, ennen kuin ojensi oikeansa isännälle.

Juha ei ensinkään uskaltanut kuunnella, mitä hän puhua mätti. Kauppias oli jo niin monta kertaa sotkenut hänen asiansa. Mutta tällä kertaa ei siitä saa tulla mitään! Nyt hän puhuu kaikki!

Ja antamatta kauppiaan lopettaa lausettaan rupesi Juha toimittamaan kuin henkensä uhalla.

— Minä tulin sitä ilmoittamaan, etten minä enää tästä puoleen salli mitään laittomuuksia tässä Joutsian maalla. Jos tahdotte pitää kauppaa, niin pitäkää oikeata puotia ja maksakaa verot, niinkuin muut kauppiaat tekevät.

Kauppias kävi kovin ihmeisiinsä, naurahti, hymähti ja vihdoin silottuivat kasvot silkosen sileiksi ja jäykiksi kuin lasi.

— Mitäs isäntä tarkoittaa? kysyi hän ikään kuin ei vieläkään olisi uskonut korviaan.

— Sitä minä tarkoitan mitä sanon. Tiedän minä varsin hyvin, että Joutsialla ennen on säilytettykin teidän tavaroitanne, etteivät kruunun miehet saisi käsiinsä. Mutta en minä enää sitä tee. Jos tahdotte kauppaa pitää, niin pitäkää julkisesti.

— Pitäisihän isännän tietää, etten minä oman voittoni takia ole sitä veroa salannut. Minun ei olisi kannattanut antaa ihmisille tavaroita niin halvasta, jos vielä olisi pitänyt maksaa veroa. Ja onkos tämä nyt sitten kauppaa, mitä minä teen! Tällaista pientä myymistä vain, ihmisten mieliksi. Luuleeko isäntä, että minä tästä niin suuria hyödyn? Jääköön vain minun puolestani pois koko kaupanpito. Taikka jos pidän, niin korotan hinnat ja annan ihmisten maksaa verot.

Nyt oli kauppias jo äreä. Puhuessaan hän viskeli niskojaan eikä pyytänyt Juhaa istumaankaan. He seisoivat molemmat krouvikamarin ovella. Hetkiseksi Juhalle tuli se tunne, että mitä hän nyt tässä kiusaa vanhaa miestä, mutta mikä lieneekin juuri silloin pannut hänet katsahtamaan ikkunaan: repaleinen mies siellä tulla taivalsi krouvia kohti. Se oli Simolan entinen isäntä. Ihan se tuli kuin muistutuksena Juhalle.

— Sitten minä niin ikään tahtoisin ajoissa sanoa, etten minä enää anna
Joutsian viinanpoltto-oikeutta kenellekään, jatkoi Juha.

Hallpumska, joka nähtävästi oli kuunnellut keskustelua, raotti ovea ja huusi:

Juha haki lakkiaan ja aikoi lähteä. Mutta samassa Hallpumskan käsi ilmaantui ovenpieleen. Se oli värissä ja jauhoissa, mitä hän lieneekin ollut tekemässä jauhopuodissa.

— Vai sellainenkos se Joutsian nuori isäntä olikin! Jota kehuttiin niin hyväksi! Luulette te nyt sillä viinanpoltolla hyvästikin rikastuvanne…

— Ähäh! keskeytti Simolan Santun ääni oven takaa. — Ette saakaan
Joutsiaa. Tuo Juha pitää sen itse! Ähäh!

Juha kiitti onneaan, kun pääsi ulos. Aika rähinä siellä kävi, ovet paukkuivat ja ihmiset huusivat. Vanhat akat, jotka asuivat kauppiaan rakennuspiirin sisäpuolella, tulivat tölliensä oville ja katselivat siunaillen ympärilleen.

Nuori isäntä asteli nopeasti, pää kumarassa, katse tähdättynä maahan. Silloin tällöin risahti lasinen pullonkaula säpäleiksi hänen jalkansa alla. Niin, niin, ei tee enää mieli tälle puolelle. Olkoon vain käymättä koko puoli!

Lumian rusthollarin hautajaisissa olivat pitäjäläiset kaikki koolla ja pastori Sand siunasi ruumiin. Haudalta tullessa odotti Lumiassa komea päivällinen suuressa pirtissä, joka oli koristettu kuusilla. Juha oli pitkin päivää huomaavinaan, että pastori häntä tarkasti, ikään kuin hänellä olisi ollut paha mielessä. Ja kauppias kieppui yhtä mittaa papin, vallesmannin ja Nylanderin ympärillä. Juha meni vaistomaisesti heidän tieltään — olkoot kuinka tahtovat! Kaipa kauppias on heille puhunut kaikki tyynni — puhukoon!

Varsinkin istuessaan juttelemassa Haimalan isännän kanssa Juha huomasi, että pappi häneen katseli. Juha kyseli sisarestaan ja isäntä kertoi hänen olevan samanlaisena vain: toisena päivänä vähän rauhallisempana, toisena taas rajumpana. Mutta ei häntä koskaan uskaltanut jättää noin ihan oman onnensa nojaan. Vartioitava häntä oli kuin pientä lasta.

Juha tuijotti huolestuneena eteensä. Sääli hänen kävi sekä sisartaan että hänen miestään. Hän nosti hiljalleen katsettaan ja kohtasi juuri samassa hetkessä pastorin katseen. Pastorin silmäluomet olivat punaiset, silmät säkenöivät ja suupielissä oli pilkallinen piirto.

Juha heräsi äskeisistä ajatuksistaan ja hänen katseensa kävi järkeväksi ja kummastuneeksi. Mitä pastori minusta tahtoo? näytti se kysyvän. Mutta pastori ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä. Jotakin pastorilla oli mielessä, mitä sitten lienee ollut.

Eräänä päivänä törmäsivät he äkkiarvaamatta yhteen maantiellä
Tulettänen portilla. Juha huomasi pastorin niin myöhään, ettei hän
päässyt livahtamaan pakoonkaan. Pastori tervehti ikään kuin ilkkuen ja
Juhan kasvoille läikähti verta.

— Minä olen vain odottanut isäntää pappilaan, sanoi pastori ja suupielissä oli taasen se pilkallinen piirre.

— Ajattelin vain, että jos isäntä olisi tahtonut tulla sinnekin puhdistukselle…

— No, kun isäntä on käynyt tekemässä puhdasta Tulettänessä ja kun
Joutsian oman pojan on täytynyt muuttaa pois kotitalosta ja kun…

— Niin, jatkoi pastori ja sanat tulivat sihisten hampaitten välitse, — niin, miksei pappilassakin olisi kannattanut käydä? Korkeita tunkioitahan pappilan raitilla on.

— Mitäs pastori nyt pilkkaa, sai Juha vihdoin suustaan. — Enhän minä pyri kenenkään raitteja puhdistamaan. Kunhan saisin nämä omanikin… Mutta pastori ei tiedä… No niin, sama se on! Voinhan minä sen sanoakin: se on sellainen kova kontrahti painamassa tätä Joutsiaa, että joka sitä vastaan mielii taistella, saa panna kovan kovaa vastaan. Pastorin oma nimi on sen kontrahdin alla. Että mitä ajattelittekin, hengen mies, silloin kun sellaiseen paperiin panitte nimenne.

Juha katseli pastoriin herkeämättä ja käsi oli nyrkkinä hänen taskussaan. Hän oli niin kauan hautonut mielessään sitä asiaa ja hän oli niin paljon kärsinyt sen kontrahdin tähden, että hän oikein kevennyksekseen kerrankin sanoi tämän pastorille. Toki hän odotti, että pastori kalpenisi tai edes häpeäisi. Mutta pastori rupesi nauramaan.

— "Hengen mies"… hoki hän ja ääni tuli taasen sihisten hampaiden välitse. — Vai eikö "hengen mies" saisi auttaa seurakuntalaisiaan maallisissakin asioissa? Vai eikö "hengen mies" saisi todistaa paperissa, joka asianomaisten molemminpuolisesta tahdosta tehdään?… Mitä?

— Kuka sen on sanonut? Selvällä päällä me kaikki olimme, vaikka äijää sitten jälkeenpäin on yllytetty. Kyllä vanha isäntä sen tietää yhtä hyvin kuin minäkin… Mutta mitähän me näistä asioista puhumme! Me kaksi emme kuitenkaan toisiamme ymmärrä. Me olemme niinkuin tuli ja vesi.

Juha katseli pappiin kulmiensa alta. Pastori nauroi, jotta suuret, hoitamattomat hampaat loistivat mustan parran alta.

— Saa nyt sitten nähdä, kumpiko voittaa, tuli vaiko vesi, jatkoi pastori ilkkuvalla äänellään ja läksi ojentamatta Joutsian nuorelle isännälle edes kättään.

Juha jäi katselemaan hänen jälkeensä. Mitä ihmettä hän tarkoitti…? Tuli ja vesi… Vai ollaan sitä sodassa! No, ollaan sitten. Elämä näkyy olevan ainaista sotaa, siitä ei pääse…

Kaikista kummallisinta oli kuitenkin se, että Joutsian nuori isäntä uskalsi vastustaa itse Saarlan herraa. Eräänä päivänä, juuri kun Juha veljensä, Rason, isännän kanssa suunnitteli, miten olisi paras rakentaa jyväaittaa, ilmestyi Saarlan kuski Joutsian eteen. Rason isäntä piti parhaimpana, että rakennettaisiin yhtä päätä kivestä, mutta Juhasta yritys oli liian rohkea. Se tulisi niin kalliiksi. Paras vain rakentaa sitä vanhaa mallia, rakennus koholleen maasta vahvojen hirsien varaan, etteivät hiiret pääse. Veljeksillä oli neuvonantajanaan rakennuksia ymmärtävä mies, ja kaikki kolme olivat kokonaan näissä asioissa, kun Saarlan kuski ilmoitti, että majuri käskee isäntää Saarlaan.

Voi yhtä kaikki, kuinka olikin tullut riikinkukon näköiseksi tuo Mantan Janne! Kiiltävät napit sortuukissa, höyhentöyhtö lakissa. Ja miten se oli käynyt oman arvonsa tuntevaksi!

— Ei minun nyt sovi lähteä. Me ollaan täällä työssä, vastasi Juha ja veri kuohahti hänen kasvoilleen.

Tuskin hän olisi niitä sanoja tullut lausuneeksi, jollei veli, Rason isäntä, olisi seisonut ääressä. Kalle oli aina pitänyt herroja vertaisinaan tai alempana itseään.

— Huomenna minä voisin tulla, kun kuitenkin on mentävä myllyyn, jatkoi
Juha. — Mikä nyt sitten on niin kiireellinen asia?

— Sitä en minä tiedä, mutta niin käskettiin sanoa, että heti paikalla
Saarlaan…

— Sano, senkin riikinkukko, majurille, että jos on asiaa, niin tulkoon tänne. Tie on yhtä pitkä Saarlasta Joutsiaan kuin Joutsiasta Saarlaan.

— Sellaisen sananko minä vien? kysyi kuski niska kenossa ja piteli hevosta, joka malttamattomasti kaapi maata.

— Jopa minä nyt taisin olla hävytön. Mikä minun nyt pani sanomaan sillä lailla!

— Se tekee niille hyvää! Opeta sinä ajoissa majurille, kuinka ihmisiä on kohdeltava!

Miehet eivät saattaneet aavistaa, mikä syy majurin käskyyn oli. Aivan hiljan oli majuri tullut Joutsian isäntää vastaan eikä silloin ollut puhunut mitään.

Turhaan vaivasivat miehet ajatustaan. Syynä majurin käskyyn oli päähänpisto, sellainen pikkuinen oikku, jollaisia voi johtua ainoastaan käskemään tottuneiden mieleen.

Oli tapahtunut, että pastori pitkistä ajoista oli hankkinut uudet vaatteet — Lumian leski se juuri oli maksanut rusthollarin hautaamisesta niin hyvin, että pastori niillä rahoilla saattoi teettää kokonaisen puvun — ja lähtenyt Saarlaan vieraaksi. Ei hän ollut käynyt siellä moneen aikaan, useammistakaan syistä. Hän oli ensinnäkin ehtinyt vieraantua herrasväen seurasta ja hienoista tavoista. Hänelle oli rasitus syödä pöydässä, jossa piti varjella puhdasta pöytäliinaa ja hallita hammastarhaansa, ettei sieltä pääsisi luiskahtamaan jotakin pientä sopimatonta pilaa. Ja sitten — niin, sitten hänellä suorastaan ei ollut moneen aikaan ollut vaatteita, joilla olisi voinut esiintyä Editha-rouvan silmien edessä.

Oli syöty vankka päivällinen, oli nautittu kahvia likööreineen, oli tupakoitu. Puhe ei koko päivänä ollut tahtonut luistaa. Nimittäin majurilta ja pastorilta se kyllä olisi luistanut — he puhuivat hevosista, kilpa-ajoista ja maanviljelyksestä, eikä majurista ollut ensinkään vastenmielistä kuunnella pastorin juttuja seurakuntalaisista ja pappiskokemuksistaan. Hän tiesi niitä tukuittain, hullunkurisia juttuja, joille täytyi nauraa. Mutta Editha-rouva ei nauranut. Hän istui pöydän päässä kuin poissaolevana, hienot, kalpeat kasvot surumielisessä hymyssä. Hän nähtävästi eli muistoissaan eikä nykyajassa.

Pian oli pastori kysynyt kaikki hänen kuulumisensa ja saanut tietää, että Greta oli Sveitzissä pensionaatissa, Gösta kadettikoulussa ja Magnus vain kaupungissa asioilla. Ja puhuessaan oli Editha-rouvan kasvoille välähtänyt eloa ja punaa. Mutta kun pastori ja majuri taas menivät juttuihinsa, vaipui hän kalpeuteensa ja äänettömyyteensä.

Hän oli todella tullut miltei läpikuultavaksi, silmät olivat oudon suuret ja ikään kuin lasittuneet. Hiuksiin oli tullut harmaita hapsia. Iho oli yhä vielä sama puhdas ja pehmoinen, piirteet samat jalot kuin ennenkin, mutta koko ihminen vaikutti sammuneelta ja elottomalta. Pastorin valtasi outo ahdistus häntä katsellessaan. Hänen tuli sanomattoman sääli, hän olisi melkein tahtonut itkeä, kuten itketään rakastetun haudalla. Oikein tuntui helpotukselta, kun Editha-rouva jätti huoneen — hän ei sietänyt tupakansavua, ja herrat tupakoivat molemmat kuin savupiiput.

— Kas kuinka Magnus viipyy, sanoi majuri ja katsahti kelloaan. —
On se sentään mukavaa, kun on poika, jonka voi noin vain lähettää
kaupunkiin toimittamaan asioita. Magnus on kaiken vuotta välittänyt
Saarlan viljakauppoja.

— Ehdottomasti. Palaa kotiin tuhansia taskussa ja toimittaa kaikki säntillisesti. En itse voisi toimia paremmin.

— Tarkoitin vain, sanoi pastori hymyillen, — että jos joskus unohtuisi toverien seuraan.

— Ymmärrän kyllä. Mutta se on niin ihmeellinen poika, ettei sillä ole tovereita. Siihen vaikuttaa ehkä, että hän on käynyt koulua Helsingissä, mutta onhan hän iloinen poika — hänellähän voisi olla tovereita. Mutta hän on vain niin kiinnostunut maatöistä ja… niin, hän seurustelee liiaksikin renkien kanssa. Editha varsinkin on ollut siitä hyvin pahoillaan.

— En minä puolestani ole viitsinyt ottaa häntä siitä kovalle, jatkoi hän samassa, — kun vanhenee, niin viisastuu!

Pastori istui mukavassa suuressa nojatuolissa vastapäätä majuria ja seurasi savuja, jotka sinisinä kiemuroina nousivat ylöspäin. Häneltä ei puuttunut mitään muuta kuin että hän hartaasti olisi halunnut ottaa kauluksen kaulastaan. Se oli niin kova ja se syöpyi syvälle lihavaan leukaan, kun yritti istua mukavasti. Äkkiä nousi hänen eteensä Magnus Ståhlen kuva — miten lie noussutkin! Kai siksi, että isä juuri oli puhunut pojastaan. Pitkä laiha poika… ei mitään sukulaisuutta ylhäisen äidin kanssa eikä liioin mitään yhtäläisyyttä nautinnonhimoisen isän kanssa. Silmät harmaat, rotevaa tekoa, tukka pystyssä… Ja samassa nousi pojan rinnalle Juha Kustaanpojan, Joutsian nuoren isännän hahmo. Mikä ihme ne toikin rinnan nuo kaksi aivan erilaista ihmistä! Ja kuitenkin — niissä oli jotakin samanlaista, jotakin yhteistä — ties taivas, mitä. Hän oli jo tuntenut sitä siellä Rason häissä, vaikkei tunne ollut puhjennut selväksi ajatukseksi.

— Se se on omituinen otus, se Joutsian nuori isäntä, virkkoi hän äkkiä majurille. — Tottahan veli muistaa?… Se, jonka häissä olimme yhdessä viime kesänä…

— On kyllä. On liiankin kelpo, sillä hän näkyy aikovan ruveta harjoittamaan jonkinlaista reformaattorintointa pitäjässä. Hän ahdistelee esimerkiksi Hallbomia…

Samassa katkaisi pastori lauseensa ja korjautui kohteliaampaan asentoon, sillä ovelle, savujen taakse ilmestyi Editha-rouva.

— Jahah, sanoi majuri ja nousi. — Minun pitääkin lähteä vähän ulos, puhukaa te nyt. Tai laulakaa. Ettehän vielä ole yhtään laulaneet!

Kun heidän laulamistaan mainittiin, oli kuin olisi kolkutettu oveen, jonka takana heidän muistojaan säilytettiin. Heidän kasvojensa ilme pehmeni, heidän ajatuksensa ikään kuin pysähtyivät, ja he jäivät pitkäksi aikaa äänettömyyteen, ikään kuin olisivat valmistautuneet pyhää toimitusta pitämään. Vihdoin teki Editha liikkeen kädellään. Pastori laski pois sikaarinsa ja seurasi häntä pienen etuhuoneen läpi saliin.

Se oli suuri, vanhanaikainen huone, jonka keskimmäisestä ikkunasta päästiin parvekkeelle. Seinillä oli perhekuvia kultakehyksissä, katossa kristallikruunu. Huonekalut olivat kevään tähden peitetyt valkeilla päällyksillä. Se teki huoneen kylmänpuhtaan näköiseksi. Kahdessa vastapäisessä nurkassa oli suuri valkoinen uuni ja uuninlaudalla posliinikoristuksia, kallisarvoisia pieniä esineitä, jotka pastori hyvin muisti heidän tuttavuutensa ensi ajoilta.

Editha istui soittokoneen ääreen — kuinka tuttu se oli sekin! — avasi kannen ja kääntyi pastoriin päin.

Siinä hetkessä oli hän entinen Editha ja pastori joutui entisen lumouksen valtaan. Siinä hänen ihailevan katseensa alla punastui nainen kuin nuori tyttö ja silmiin tuli entisajan verhottu loiste.

Hän olisi tahtonut langeta maahan ja syleillä hänen jalkojaan. Mutta
Editha vain painoi hänen kättään ja istuutui soittokoneen ääreen.

Seurasi tuttu alkusoitto… Tämä laulu oli määrännyt Jakob Sandin kohtalon.

Editha alkoi, hiljaa ja värisevin äänin. Jakob Sand seisoi hänen takanaan käsi hänen tuolinsa kullatulla selkänojalla. Huoneeseen, joka vielä äsken oli näyttänyt kylmältä, tuli äkkiä aurinko ja kukkivat ruusut ikkunalla loistivat punaisina kuin veri. Päivän säde heijastui peiliin ja siitä seinien kullattuihin kehyksiin, kattokruunun monisärmäisiin laseihin ja Editha-rouvan hiuksiin.

Jakob Sandille tuli ihmeellinen vapautuksen tunne, tunne synnittömyydestä ja puhtaudesta. Jokohan hän oli kuolemaisillaan, jokohan hän oli astumaisillaan Jumalan eteen ja jokohan kaikki hänen syntinsä olivat annetut anteeksi?… Tuttu, rakastettu ääni värisi ikään kuin kaukaa ja kutsuen… Editha, Editha, kuollaan yhdessä, noustaan käsi kädessä kirkkaaseen iäisyyteen…!

Käheä, särkynyt parahdus! Räminä, ikään kuin olisi helistelty vanhaa romua!

Editha-rouvan kädet vaipuivat, hän kääntyi, ja silmät, jotka hän pastoriin loi, olivat täynnä pelästystä.

Oli kuin heidän silmänsä sinä hetkenä olisivat avautuneet. Editha näki edessään lihavan miehen, jonka leuka ja kasvot olivat rasvoittuneet, huulet sinipunertavat, silmät verestävät. Kuinkapa tuosta kurkusta olisi voinut muuta lähteä kuin käheä, särkynyt parahdus! Rämisevä raunio oli koko mies!…

Pastori puolestaan oli huomannut, että se unelmien morsian, jonka rinnalle hän oli tahtonut nousta, oli kuihtunut, veretön, harmaantunut nainen, kylmä ja eloton…

Ilta-aurinko tulvi sisään salin valkeille huonekaluille ja puhtoisille seinille, ruusut ikkunassa helottivat. Mutta he tuijottivat toisiinsa kauhistuneina, ikään kuin puukonkärkeä olisi asetettu heidän kaulalleen ja vaadittu heiltä heidän henkeään. Sillä he olivat huomanneet, että laulun side heidän väliltään oli katkennut, että silta heidän henkiensä väliltä oli palanut pois. He tuijottivat toisiinsa kuin kaksi rauniota tulijätön tuhasta.

— Olemme käyneet vanhoiksi, pääsi vihdoin pastorilta ja hän antoi hitaasti sinipunervien, lihavien käsiensä vaipua alas.

Mutta Editha-rouvan silmistä tipahti kyynelkarpalo vaalealle kädelle, joka lepäsi sylissä.

— Kaikki on lopussa, sanoi hän niin hiljaa, että hän tuskin erotti omaa ääntään.

Ja kun hän nousi soittokoneen äärestä, tunsi hän ettei enää koskaan istuutuisi soittamaan sitä säveltä, joka kerran oli liittänyt heidän sielunsa yhteen. Ja hänen silmiensä edessä oli ammottava tyhjyys.

Heille molemmille oli vapautus, kun majuri, hajuten sekä tallilta että navetalta tuli sisään.

— No, pastori, huusi hän reippaasti, — mitä sinun pitikään kertoa
Joutsian nuoresta isännästä!

Silloin pastori kuin henkensä pelastukseksi rupesi soimaamaan Juha Kustaanpoikaa. Hänen täytyi saada ajaa johonkin epätoivoaan ja hän ajoi kaikki Juha Kustaanpoikaan, ikään kuin koko hänen elämänsä turhuus olisi ollut hänen syynsä. Hän vakuutti, että Joutsia oli itserakkain, itsevanhurskain, typerin, poroporvarillisin ja ikävin ihminen maailmassa. Suorastaan vaara paikkakunnalleen, suorastaan eräänlainen rutto. Ja Editha-rouva, joka Helenan tähden aina oli kantanut kaunaa Rason väkeen, kuunteli hehkuvin kasvoin ja päästi tuon tuostakin pienen huudahduksen.

— Minä odotan vain, kiihtyi pastori, — koska hän tulee mestaroimaan minunkin toimiani. Sillä minne minä menenkin, näen aina edessäni hänen ruumiinkantajankasvonsa.

— Mutta hyvät ihmiset, eikö häntä nyt millään saa pois täältä pitäjästä! huudahti Editha-rouva.

— Se on oikein sellaisen uudenaikaisen talonpojan perikuva — sellaisen leveän, raa'an, itsetietoisen talonpojan!

He ärsyttivät toisiaan ja kiihtyivät kiihtymistään. Sillä he olivat epätoivoissaan, kohtalo kuristi heitä kurkusta ja heidän tuskaansa ikään kuin lievensi, kun he puolestaan saivat kuristaa jotakin toista. Ei armahtanut elämä heitä — eivät tahtoneet hekään armahtaa! Siksi he sättivät Joutsian isäntää.

— Minä, totta puhuen, tuskin muistan, minkänäköinen hän onkaan, sanoi hän.

— Älä nyt ole lapsellinen, sanoi majuri. — Ei ole sanottu, että hän tulisikaan.

— Eikö hän tulisi? leimahti Editha-rouva. — Eikö hän tulisi, jos me lähettäisimme hakemaan?

— Hän tulee, jos minä tahdon, mutta minusta on turhaa häntä kutsua, kun ei hänelle ole asiaa.

— Koetetaan! rukoili Editha. — Minä tahtoisin nähdä, uskaltaisiko hän meitä vastustaa.

Tietäähän sen, että Saarlan herrasväet suuttuivat Joutsian isännälle. Asia tuli vielä mutkikkaammaksi sen vuoksi, että Magnus kotiin palatessaan asettui isännän puolelle.

Veljekset Juha ja Kalle eivät koskaan saaneet tietää, mitä asiaa
Saarlan herralla olisi ollut Joutsian isännälle. Mutta pian alkoi
Joutsiassa lappaa miehiä, jotka sanoivat asiansa suoraan silmiin.

Juha hätääntyi hiukan ja hänen poskipäänsä rupesivat hohtamaan. Hänestä oli vastenmielistä aina pyytää apua Kallelta. Mutta mikäpä auttoi!

Tuskin hän oli kuitenkaan saanut tämän asian järjestetyksi, kun tuli toinen velkamies, Ahtialan isäntä, samalle asialle.

Silloin Juha jo hätääntyi toden teolla. Mikä kumma heidät nyt pani kiristämään kaikki yhtaikaa?… Kunhan ei olisi kauppias tai pappi yllyttänyt heitä!

Kolmas, pahin velkoja, Siiron lautamies, oli kuitenkin vielä tulematta, ja kun hän eräänä päivänä ilmestyi Joutsian pihaan, arvasi Juha paikalla, mitä hän tahtoi.

Lautamies oli kovin kohtelias, pyysi anteeksi ja selitti, että hän rakentaisi uutta navettaa ja tarvitsisi rahojaan siihen. Tiesihän Juha, kuten tiesi koko Keihäsjärvi, että hänellä oli rahoja pankit täynnä…

Mutta ei tarvinnut muuta kuin nähdä Hallpumin ja Akselin katseet, niin tiesi, mistä irtisanomiset aiheutuivat. Akseli oli asettunut Tulettäneen. Eikä hänellä muuta työtä ollut kuin ostella tukkimetsiä ja vahingoittaa lankoa.

Juha hikoili ja tuskitteli. Ei tahtonut maittaa ruoka eikä uni eikä luistaa työ. Ei ollut niinkään helppoa mennä pyytämään apua veljeltä ja sisarten miehiltä, vaikka nämä olivatkin varoissaan. Aina sen sai sanotuksi, että anna kuormallinen heiniä, mutta tässä oli kysymys tuhansista ruplista.

Juhan miettiessä selviytymistä tukalasta tilasta rupesi hänen mieltään paisuttamaan hirveä, uusi tunne, jollaista ei hän ollut ajatellut itsessään löytyvänkään. Hän rupesi vihaamaan. Hän vihasi Akselia, hän vihasi kauppiasta, hänen perhettään, jopa hänen palvelijoitaankin. Kun olisi päässyt näkemästä Tulettänen rakennuksia! Mutta ne olivat alituisesti silmien alla, jos minne kääntyi.

Hän koetti pitää päätään sillä lailla, ettei näkisi Tulettäneä — viha teki hänet aivan lapsimaiseksi! Hän karttoi ja pakeni kauppiaan väkeä. Mutta kauppias laittautui kuin kiusanteolla hänen tielleen ja kun Juha vain hänet näki, leimahti hänen sisässään pahasti, päähän syöksyi verta ja kädet pullistuivat nyrkeiksi. Lienevätkö vanhemmat opettaneet lapsiaan, vai minkä tähden he lienevät tottuneet sellaisiksi, että he isännän astuessa ohitse ilmestyivät aidan taa, pistivät esiin kielensä ja härnäsivät. Silloin teki Juha Kustaanpojan mieli ottaa kivi ja nakata se menemään, ikään kuin he olisivat olleet harakoita tai variksia… Ja kun kauppiaan lantakuormaa vedätettiin rantaan ja Hallpumska iljankoisella tiellä asteli sen perässä, ajatteli Juha, että kun lankeaisikin niskansa nurin!

Ei saanut yhtä hetkeä olla kotosalla, jollei jokin ääni muistuttanut, että Hallpumin väet ovat naapurissa. Kun askaroitsi pihamaalla, niin kuului maantien toiselta puolen alituinen hoilotus ja huuto tai parku, sillä jolleivät matkustajat siellä rähisseet, tappeli kauppias vaimonsa kanssa tai piiskasi lapsiaan… Jos väsyneenä heitti sänkyyn ruokasijalle, niin jo alkoi kuulua sanakiistaa. Eikös ollut sielläkin kauppias touhussa! Kun katsahti ikkunaan, niin näki Hallpumin olevan ostamassa viinaa ohikulkevalta mieheltä. Kymmenen… kaksitoista… viisitoista… yksikolmatta… laskevat miehet. Mutta riitaantuvat tuon tuostakin ja hosuvat käsillään. Tietysti kauppias taas on pyrkinyt tekemään koiruutta! Laskee tynnyristä tuoppiin viinaa, mutta pitää vatia alla, juoksuttaa yksin tein vadinkin puolilleen ja kaataa kaikki astiaansa. Tietenkin viinakauppias vastustamaan, mutta mitäpä hän Hallpumille mahtaa. Kyllä se poika aina puolensa pitää!

Juha seisoo ikkunassa katselemassa ja hänen sisässään kiehuu tällainen ajatus: kuinka ihminen todella voi olla noin pahan hengen näköinen? Kuinka sinulle, hyvä naapuri, onkin annettu kaikki paholaisen tunnusmerkit: punatukka, punaparta ja tuollaiset viekkaat, vilkuilevat silmät?

On se siunattu päivä, jolloin pitkän talven jälkeen saa avata pimeän navetan ovet, päästää auki elukkojen kytkyet ja laskea ne luontoon, jossa aurinko paistaa, puut ovat hiirenkorvalla ja maahan puhkeaa vihreys. Ei tiedä eikä tunne sellaisen päivän iloa se, joka ei tiedä, miten vaivalloinen talvi on ollut.

Navetasta kuuluu mälinää ja huutoa, kun karjaa päästetään. Vanha Manu touhuaa minkä ehtii temppuineen. Päivä paistaa, vasikat hyppivät jo kujalla, selkä koukussa, häntä kipparassa. Paimentyttö juoksee pitkät vihdat käsissä. Joka tienhaarassa, joka solalla pitää olla vartioimassa, etteivät elukat pääse sinne poikkeilemaan. Ne ovat kuin hulluina ilosta.

Juha seuraa elukoita kappaleen matkaa maantietä ja jää katsomaan niiden jälkeen. Metsä on vielä harmahtava, nurmi arkana ja ikään kuin salassa, mutta linnut visertävät ja kuivien lehtien alla tiepuolessa surisee, ryömii, puhkeaa, kumpuilee ja kihisee elämä. Lähde Jyrmän ahteen alla kohisee suurena kuin koski. Mustana on horha ja juhlallisena. Vaihtomaisesti liittää Juha kädet ristiin. On toki tullut kevät!

Äkkiä alkaa kuulua ajoa ja huutoa. Juopuneita! ajattelee Juha. Ei rauhaa koskaan…

Ne tulevat kaupungista. Kestikievarin liinaharja hevonen on edessä.
Se nelistää märkänä, sieraimet levällään. Ohjaksissa reistaa kauppias
Hallbom. Hänen rinnallaan istua retkottaa toinen mies, oikea käsi
roikkuen pyörissä.

Salamana lentää Juhan mieleen ajatus: nyt sinun loppusi kumminkin tulee! Hirveä on horha tuossa vastassasi, syvä rytö on sinulle valmiina. Aja, aja, suoraa päätä, mullin mallin, pää murskaksi!…

Ajatukset iskevät polttavina kipinöinä Juhan päähän, leimahtavat, sammuvat, kirvelevät ja jättävät tilaa uusille.

Onko tuo nyt ihminen, joka tuolla tulee? Itse piru se on… Mene, mene mäsäksi horhaan…! Juha siirtyy syrjään ja päästää hevosen tieltään. Se karkaa täyttä laukkaa mäen päälle, miehet huutavat ja piiska heiluu…

Juhan korvissa kohisee ja pauhaa. Hän käy kiinni päähänsä ja pitelee sitä, ettei se halkeaisi… Kuluu hyvän aikaa, ennen kuin hän uskaltaa nostaa silmiään.

Sinisenä kaartuu silloin taivas hänen päänsä päällä, leivoset nousevat pyöreinä pisteinä korkeuteen, niiden laulu helkkää, ikään kuin niiden suista putoilisi hopeaa. Juhlallisena kohisee lähde Jyrmän ahteen alla.

Mitä hän on tehnyt? Mihin he joutuivat? Juha kauhistuu sitä ajatellessaan. Ajoivatko he nurin eikä hän ehkäissyt? Hän päinvastoin toivotti heille kuolemaa. Hän teki jo murhateon sydämessään…

Entä jos he ovat nurin niskoin horhassa. Silloin… silloin on hän kadotuksen oma.

Päätään pidellen hän karkaa mäelle, katsahtaa horhaan. Ei mitään! Harmaa pensasrytö on ennallaan ja lähde pulppuaa iloisesti. He ovat pelastuneet.

Juha pyyhkii hikeä otsaltaan ja istuutuu kivelle tien viereen. Mistä, mistä ovat häneen tulleet nämä hirveät ajatukset? Eihän hän milloinkaan ennen suonut ihmisille pahaa. Hän ei edes ajatellutkaan toisista pahaa. Ja nyt kulkee hän murha mielessä…

Jumala on pannut hänelle ristin eikä hän tahdo sitä kantaa. Hän ei tahdo muistaa, mitä Herra sanassaan sanoo: "Minun on tuomio." Ja hän on unohtanut, että tuhat vuotta on Herran edessä kuin yksi päivä.

Kun Joutsian isännälle ja emännälle syntyi ensimmäinen lapsi, heräsi taloon kuin uusi elämä. Vanhemmat kävivät aivan kuin toisen näköisiksikin. Eivät huoletkaan enää tuntuneet niin raskailta ja vastoinkäymisten kanssa taisteli kuin ilokseen.

Samaan aikaan otettiin taloon lasta hoitamaan Epramin sukulainen, nuori tyttö, Susanna. Tai oikeastaan hän vielä oli lapsi hänkin, ripilläkäymätön, köyhän torpan tyttö sydänmailta. Mutta pieni Susanna oli ymmärtäväinen tyttö.

Hänen äitinsä oli jumalaapelkääväinen ihminen ja opetti lapsia lukemaan. Koko pitäjä tunsi hänet nimeltä, vaikka hän asui niin sydänmaan povessa. Mutta juuri siksi hänet tunnettiin, että hän sai laiskatkin lapset oppimaan. Edellinen pappi oli lukusijoilla erityisesti häntä maininnut. Tämä Sand ei ollut pitänyt väliä, eihän hän vaatinut suurtakaan lukutaitoa. Mutta torpan vaimo oli sittenkin jatkanut opetustointaan. Jumala oli hänelle sen erityisesti määrännyt eikä siis se riippunut jonkun papin moitteesta tai kiitoksesta.

Susannan äidillä oli merkillinen voima pahojen henkien yli. Monesta pahankurisesta lapsesta hän vitsan ja Jumalan sanan avulla oli kasvattanut ihmisen. Kerrankin oli hänen opetettavanaan ollut oikein uppiniskainen ja tottelematon poika. Tämä saattoi kesken opettamista viskata aapiskirjan nurkkaan tai sylkeä silmille kuin villikissa. Toki tomppelikin ymmärsi, että sitä lasta riivasi pahahenki! Muori käytti vitsaa — ei auttanut! Hän keksi kuin keksikin uuden keinon: samassa kun poika heitti kirjan nurkkaan ja karkasi ikkunaan katsomaan, kuinka hevosta valjastettiin, sieppasi muori vesikipon, heitti kolme kertaa pojan päälle vettä ja huusi: "Mene ulos tästä lapsesta, sinä saastainen henki, äläkä sinuas enää hänen aseta." Ja eikös pojasta sen jälkeen tullutkin kuin toinen lapsi: hän luki, totteli, oppi! Sellaista Herran henki saa aikaan!

Ja saman Herran hengen ja vitsan komennossa oli kasvanut pikku Susanna. Hän oli kiltti, kirkassilmäinen lapsi, laiha, hento ja kalpea kuin nälkävuoden lapset. Ja köyhänä vuonnahan hän olikin syntynyt. Ei hän Joutsiassa lihonut. Kaiken päiväähän hän istui kuumassa huoneessa kehdon ääressä, jalka kehdon jalaksilla, hyppysissä sukankudin. Mutta aina hän oli iloinen ja tyytyväinen. Ja kuinka hän lauleli! Koko virsikirjan hän osasi ulkoa. Näki sen siitäkin, että hän oli koulumuorin tyttö. Hän rakasti sitä pikkuista Antti-poikaa, joka kehdossa lihomistaan lihoi, voimistumistaan voimistui, oppi nauramaan, potkimaan, kaarestamaan. Antti ja Sanna pitivät koko talon ilossa ja naurussa, kuten isä piti leivässä ja särpimessä. Tuli äiti sisään miten pahoillaan hyvänsä — Antille täytyi aina nauraa, sillä Antti levitti kädet vastaan ja mongerteli. Tuli isä huoneeseen miten totisena tahansa — Antille täytyi aina hymähtää!

— Ovat olleet pahoja isälle, sanoi Sanna. — Isä on surullinen, isä itkee. Laitetaankos me, Antti, isä hyvälle mielelle? Laitetaan!

Ja kun isä tulee kehdon ääreen, niin nauretaan, pannaan kädet kaulaan, annetaan suuta! Antti osaa! Antti oppii istumaan, konttaamaan! Antti saa hampaita, rupeaa kulkemaan puuta myöten… Tulkaas hyvät ihmiset katsomaan, kun Antti seisoo yksinään lattialla…! Seisoo horjuvana ja peloissaan ja putoaa vihdoin äidin syliin ja purskahtaa itkuun pelkästä pelästyksestä. Isä toussuttaa Anttia.

— Onkos seppä kotona? sanoo isä, käy kiinni Antin alaleukaan ja nykäyttää niin, että kolahtaa hammastarhassa.

Totta kai Antti tuntee saunan! Siellähän Anttia on kylvetetty alusta pitäen. Oikein hän on ollut lauteilla äidin kanssa, häntä on vihdottu niinkuin aikaihmisiä ja sitten pesty ja valeltu alhaalla. Mielelläänhän Antti saunaan menee.

Isä pistää pojan suuren nuttunsa sisään, joka on vuorattu laheilla villoilla, panee kätensä lujasti ympärille ja sitten sitä mennään, jotta lumi natisee ja narisee jalkojen alla ja revontulet räiskivät ja tähdet iskevät tulta päiden päällä. Huu kuinka on kylmä! Metsä on huurteessa, puut seisovat hiljaa ikään kuin pitelisivät vaippoja hartioillaan. Lumikentät siintävät ja hohtavat tuhansien kimmeltävien hileitten alla.

Nyt on kylmä reisumiesten hevosillakin. Kas kuinka peitteet niiden selässä ovat kuurassa! Ja tiukuset soivat kalseasti ja aisat natisevat kuin valitellen.

— Isä, sanoo Antti hennolla lapsenäänellä ja vain hänen päänsä pistää esiin turkista, — ovatko tähdet Jumalan silmiä? Sanna sanoo, että tähdet ovat Jumalan silmiä.

— Jahka Antti vähän kasvaa, niin Antti pääsee kouluun ja saa oppia tietämään, mitä tähdet ovat. Siihen asti Antti voi uskoa, että tähdet ovat kauniita kynttilöitä, joita Jumala sytyttää ihmisten iloksi.

Saunan ovi narisee ja paukkuu, kun isä sen avaa. Lämmin liikkuu kuin köykäinen, musta vaate katonrajassa. Ei erota kiuasta, ei rahia, vesisaaveja eikä kippoja, jotka seisovat lattialla ikkunan alla. Sen verran saattaa erottaa tähtien valossa, jotka kuumottavat sisään pienestä ikkunasta, että siinä vieressä on kiiltäviä pintoja kuin peilejä. Ei erota kippoa, jossa vihdat hautuvat, ei rappusia, jotka johtavat lauteille. Mutta eipähän tarvitsekaan erottaa, kyllähän jokainen saunan tuntee, kyllähän jokainen tietää, mihin pistää kätensä löytääkseen höyryävän vihdan. Ja läähättäähän mahtava kiuas, suu auki. Hehkuuhan siitä punaista valoa yllin kyllin. Kiuas pihahtaa ja paukkuu, vari ryöppyää kattoon, vihdat läiskivät, koivunlehvän lemu liitelee ja leijaa. Sitten kaikki on hiljaa. Tuo hiljaisuus on hyvää kuin uni ja kirvoittaa sielua kuin ihmelääke. Hiki tunkee ulos ruumiista ja kiirii suloisesti kutitellen alas kasvoja, niskaa, selkää… Kuuma hautoo, hiljaisuus hyväilee, hämärä peittää kuin laheilla, mustilla villoilla. Siinä ei muista mitään, ei ajattele mitään.

Isä on Antille tehnyt pehmeän sijan vihdoista. Siinä Antti lekottelee, hänkin ääneti ja omissa ajatuksissaan.

— Isä, kuiskaa hän äkkiä ja nostaa päätään, — miksi aina saunassa ollaan niin hiljaa?

Antin tekisi mieli kysyä, onko yhtä pyhä kuin kirkko, mutta hän ei uskalla, painaa vain päänsä takaisin lehville, nostaa toisen jalkansa ja alkaa leikitellä varpaillaan.

Mutta silloin on hiljaisuuden pyhyyttä jo särjetty ja Antti uskaltaa kuiskata:

— Kirkko on kaikkein pyhin, sillä se on Jumalan oma huone… mutta Jumalan silmä näkee saunaankin ja Jumala näkee ihmisten ajatukset unissakin.

Antti alkaa miettiä sitä asiaa, mutta ei pääse kauas, ennen kuin saunan edestä jo alkaa kuulua jalkojen töminää ja lumen narinaa: miehet tulevat saunaan. Silloin pannaan heti päre palamaan pihtiin.

Kun Antti taasen on isän suuren turkin sisässä ja astutaan pihamaan poikki, pujotellen reisumiesten kuormien sivuitse, rämähtää kirkuva ääni äkkiä illan hiljaisuudessa. Pikku Antti hätkähtää ja kysäisee kiireesti:

— Ei lapseni, eivät sudet sillä lailla ulvo. Kyllä ne ovat ihmiset, jotka Tulettänessä huutavat. Nyt meidän vielä täytyy sitä kuunnella, mutta kun sinä tulet suureksi, on Joutsiassa hiljaista.

Isä vaikenee vähän aikaa, ikään kuin ei hän itsekään tietäisi mitä vastata.

Poika oli muistellut susia siksi, että tämä vuosi oli niitä suuria susivuosia. Metsän pedot olivat käyneet niin rohkeiksi, että tulivat pihamaille, koppasivat koiran, lampaan tai vaikkapa lapsenkin suuhunsa. Sen tähden oli lapsia kovasti varoitettu menemästä kauas kuistin ovelta.

Viisas poika oli Antti. Hän oppi lukemaankin ihan kuin itsekseen. Jo neljän vuoden vanhana hän rupesi availemaan kirjoja ja kyselemään merkkejä.

— Älähän nyt! sanoi äiti, — ei sinun lukemisestasi vielä tule mitään.
Jahkahan nyt tulet edes kuuden vuoden vanhaksi.

Jos Sanna vielä olisi ollut kiikuttamassa kehtoa, ei olisi ollut mitään hätää. Mutta Sanna oli korotettu karjapiiaksi ja lapsenpiiaksi oli otettu toinen keskenkasvuinen tyttö, joka ei ollut koulumuorin lapsi. Tämä oli kovin huono lukemaan. Yksinään Antti siis sai tarkastella kirjoja. Välistä kun oltiin aterialla keittiön pitkän pöydän ääressä, tulla tupsahti poika isän ja äidin makuukamarista ja kysyi:

— Mikäs puustavi se on, joka on kuin kuokka? Ja yksi on niinkuin harava — mikäs se on?

Pojan lukuhalu oli hänelle suuresti mieleen, hänen rintansa aivan paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän pienelle Antille sai neuvoa kirjainten nimet. Ei niitä tarvinnut kahta kertaa sanoa! Heti paikalla poika ne oppi. Eikä aikaakaan, kun hän jo sai selvän kirjasta.

— Antti! rääkkyi vanha Joutsia kamaristaan, — tule lukemaan vaarille!
Anttiii!

Vaari oli käynyt vanhaksi ja huonoksi. Kainalosauvojen avulla hän liikkui, oli äreä ja äkäinen, eikä kukaan tahtonut osata olla hänelle mieliksi. Tulettäneen hän kuitenkin aina ikävöi, ja kun siellä sitten humalassa oli tullut kiroilluksi ja pidetyksi pahaa elämää, seurasi katumuksen pää ja piti rukoilla ja lukea postillaa.

Antti pelkäsi vaarin suurta postillaa. Se oli niin raskaskin, ettei sitä tahtonut jaksaa pidellä. Ja siinä oli niin pitkiä lukuja, ettei tahtonut saada niitä loppuun. Mutta lukea piti. Ennen oli muori lukenut, mutta muori oli jo kuollut. Vaari makasi pitkänään sängyssä ja hänen kätensä olivat ristissä rinnalla. Pian hän sulki silmänsä ja hengitti ihan kuin olisi nukkunut. Mutta jos Antti keskeytti lukunsa, heräsi hän paikalla. Ja silloin ei auttanut muu kuin jatkaa.

Kun Antti oli saanut amenen suustaan, avasi vaari silmänsä ja hänen näytti olevan hyvin uni.

— Kuules, poika, sanoi hän, — menepäs ja avaa tuo kirstu tuolta… Noin! Nosta pois se kaulahuivi siitä ja se samettinen liivi! Mutta nosta koreasti, ettet hämää niitä tupakanlehtiä, jotka ovat toisella puolella… Vie nyt kätesi oikealle puolelle… Ei sinne! Etkös tiedä, mikä on oikea puoli? Uunin puolelle! No niin .. Siellä nurkassa on nahkainen kukkaro… Joko löydät? Mutta ota koreasti! No niin, tuo se tänne!

Ja kun vaari on saanut kukkaron käsiinsä, avaa hän hiljalleen sen siteet ja kaivaa sieltä esiin kymmenen pennin kuparirahan.

— Tuon sinä saat, poika…! Ja vie sitten kukkaro takaisin paikoilleen… Panitkos samaan nurkkaan? Pane nyt paidat ja villahuivit ja sitten kirjat!

Ja sen sanottuaan kääntyy vaari toiselle kyljelleen ja menee uneen. Mutta Antti lentää kuin lintunen häkistä, juoksee isän tai äidin luo ja vie hänelle rahan:

Ja sitten suin päin temmeltämään toisten lasten kanssa. Heitä on jo neljä lasta, Antti ja Erkki ja Helena ja Kalle… vaikka Kalle on niin pieni, ettei hän vielä kykene mihinkään… Ja kun sitten kauppiaan lapset ja Rason lapset ovat mukana, niin heitä on aika komppania lapsia! Rakennetaan joukolla tietä, rautatietä mäestä, missä muonamiesten asunnot ovat, maantielle. Ja niin hauskaa on tienteko, ettei äiti tahdo saada lapsia syömään enempää kuin nukkumaankaan.

Lapset ne olivat tuoneet aurinkoa Joutsiaan ja lapsi se oli, joka pelasti Haimalan nuoren emännän. Pastori oli sitä aikoinaan ennustanut ja tämä ennustus kävi toteen. Helena oli niitä naisia, joiden elämän lapsi voi täyttää kokonaan.

Helena iloitsi ja riemuitsi jo kantaessaan lasta sydämensä alla. Pahat unet ja hirmuiset mielikuvat katosivat kokonaan ja tyyni, hiljainen onni tuli sijaan. Hän oli kaunis onnessaan, hän nuortui ihmeellisesti, hänestä säteili puhtaus, miltei pyhyys. Ja kun lapsi vihdoin oli hänen käsissään, kun hän kuuli sen elävän kitinän, oli hän niin autuas, ettei hän enää mitään toivonut, ei taivaasta eikä maan päältä. Hänen kaunis, hänen siunattu lapsensa!

— Oi, äiti tahtoisi syödä sinut suuhunsa! Tule tänne, niin äiti syö sinut!

Ja hän painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli, suuteli väsymättä, milloinkaan saamatta nälkäänsä sammumaan. Hänen kaunis poikansa, hänen oma poikansa!

Ei hän kantanut kaunaa ketään vastaan. Kuinka olisi hän taitanut, hän, joka oli niin onnellinen! Hän olisi tahtonut pastori Sandia kastamaan pientä poikaansa. Hän ajatteli häntä hellällä ystävyydellä, ja olisi tahtonut näyttää hänelle lapsensa. Mutta omaiset panivat sitä vastaan.

Haimalassa pidettiin suuret ristiäiset. Sekä isännän omaiset että emännän sukulaiset tulivat lapsineen päivineen. Pitkät ruokapöydät olivat katetut suureen, herrasväkien aikaiseen saliin, jossa permanto oli leveistä, maalaamattomista hirsistä, seinäpaperit vaaleansiniset, katossa vanhanaikainen kynttiläkruunu ja ikkunoissa valkeat, kotikutoiset uutimet. Pitkin seiniä kulki valkeiksi maalattuja, selkänojalla varustettuja sohvia, ja viidestä ikkunasta näkyi raivaamaton puutarha jättiläispuineen ja pensasrytöineen sekä laaja järven selkä.

Eivät olleet sukulaiset moniin aikoihin olleet niin hauskoissa kutsuissa kuin näissä Haimalan ristiäisissä. Helena-raukasta oli aikoinaan ollut paljon murhetta — siksi kaiketi ilo nyt oli sitä suurempi hänen onnestaan.

— Käyhän hän talonpojissa. Ei hän enää moniin aikoihin ole taitanut käydä Saarlassa.

— Etkö sinä sanoisi terveisiä pastorille, kun satut näkemään? Minä soisin, että hän kävisi täällä. Minä niin tahtoisin, että hän näkisi lapsen. En minä hänelle ole enää vihainen. En ole kenellekään vihainen… Sanotkos terveisiä minulta?

— Miksen minä sanoisi, koska sinä tahdot, vastasi Juha ja tunsi, että hänkin jo voi antaa pastorille anteeksi paljon, koska Helena kerran on tullut onnelliseksi.

— Vai oikeinkos pyysi käymään! huudahti pastori ja näytti ilostuvan.
— Pitää käydä.

Hän tuli uteliaaksi ja olisi mielelläänkin käynyt Haimalassa, mutta hänellä oli Helenaan nähden hiukan sama tunne kuin ennen Edithaan — hän ei saanut mennyksi huonoissa vaatteissa, paremmat oli hankittava.

Oli jo myöhäinen syksy, kun virkatoimet kerran veivät hänet Haimalaan päin. Emäntä oli silloin jo lakannut häntä odottamasta. Suuret puut pihamaalla ja puistossa olivat luoneet lehtensä maahan, joten tiet ja nurmikot olivat aivan keltaisinaan. Taivas oli harmaa ja itkettynyt.

Sellaisena päivänä ajoi pastori Haimalan pihaan. Se oli vanhanaikaisen herraskartanon pihamaa, lihava koira karkasi haukkumaan vastaan ja puodin rappusille ilmestyi nainen lautanen kädessä, sormessa riipumassa suuri avain. Huomatessaan vieraan hän nähtävästi aikoi pujahtaa aittaan, mutta ei ehtinyt, kun jo Jaakko Sand rattailtaan huusi:

Helena laski sekä lautasen että avaimen rappusille ja riensi rattaiden luo. Sama, sama hän oli kuin ennen! Sama keveä käynti, sama norja ruumis, ehkä sentään hiukan täyteläisempänä, samat verevät kasvot, loistavat silmät ja hiukset kiharoina ympäri valkean otsan — mutta kuitenkin oli hänessä jotakin uuttakin, mitä lienee ollut, jotakin tyyntä, pehmoista… Niin, kai se juuri oli sitä äitiyttä, sitä, jolla hän oli liittänyt elämänsä sirpaleet yhteen eheäksi onneksi.

— Terve tulemastanne, pastori, sanoi hän hymyillen, mutta ei katsonut vierastaan silmiin ja polttava hehku oli hänen kasvoillaan. — Pastori on hyvä ja käy sisään… Matti tulee ottamaan pastorin hevosen ja panee sen eteen kauroja.

Ja hän kiirehti keittiön kautta sisään ja pastori odotti isolla rapulla, kunnes palvelustyttö tuli avaamaan. Se oli siistinnäköinen, vanhanpuoleinen ihminen, nähtävästi emännän uskottu, sillä hän avasi salin oven kotiutuneella varmuudella ja käski istumaan.

Suuri talo, varakas talo — sen näki ensi silmäykseltä. Mutta emäntä — minne hän joutuikaan? Pastori odotti häntä malttamattomana. Hänen oli emäntää ikävä, hänen silmänsä janosivat häntä. Hän unohti, ettei hänellä enää ollut oikeutta pitää Helenaa omanaan. Vuodet, jotka olivat erottaneet heitä toisistaan, katosivat, ja pastori vain halusi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, kietoa käsivarret hänen ympärilleen ja pyytää häneltä anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan.

Välähdykseltä muisti hän, että Helenahan on toisen vihitty vaimo, mutta sen ajatuksen hylkäsi hän paikalla. Helena on hänen omansa! Se on ainoa mahdollinen suhde heidän välillään ja ainoa oikea. Kaikki muu on petosta… Myönnä vain, pikku Helena, että olet odottanut minua kuin pelastajaa. Saat nähdä, saat nähdä: nyt en enää päästä sinua.

Pastori nousi tuolistaan huohottavin rinnoin ja alkoi astua edestakaisin suuressa huoneessa, jonka lattia oli peitetty punaraitaisilla matoilla.

— Missä sinä viivyt? ajatteli hän. — Me olemme liian kauan olleet erossa. Odota sinä… nyt minä kumminkin sinut otan.

— Minun täytyy pastorille näyttää pieni poikani… Eikö se ole iso poika! Tui, tui, tui… No, Juha, naurapa nyt… Se osaa jo nauraa… Noo, Juha, kuka nyt on paha! Kultuseni…! eihän se koskaan ennen ole ymmärtänyt vierastaa. Mutta täällä ei olekaan niin moneen aikaan käynyt vieraita…

Pastori vilkaisi äidin mieliksi lapseen: ihan tavallinen lihava löntikkä. Satojen sellaisten päälaelle hän ristiessään oli valanut vettä. Minkä voimakkaan lapsen Helena olikin jaksanut synnyttää maailmaan! Äiti säteili, kun hän katseli lasta, pani suunsa suppuun, pisti esiin kielensä pään, hymyili… eikä enää muistanut mitään muuta kuin lastaan.

Pastorin kädet vaipuivat ja hänen sydämensä ikään kuin taukosi sykkimästä. Hän tunsi pistävää, kalvavaa ikävää. Kaikki, joihin hän elämän varrella oli tarttunut, saadakseen käsilleen jotakin kiinteää kohtaa, olivat hänet hylänneet. Elämän erämaassa ei ole hänelle ketään, ei ketään, ei ketään! Sinä, Helena, olisit edes sinä voinut sääliä ja pysyä uskollisena.

Näin huusi pastorin sielu ja verestävistä silmistä puhui sanomaton suru. Mutta Helena ei edes katsonut häneen. Hän nauroi, hymyili, päästi pieniä lintumaisia ääniä ja loisti lastansa vastaan.

Pastoria kestitettiin komeasti Haimalassa. Yllin kyllin oli sekä ruokaa että juomaa. Ei kulunut puolta tuntia, ennen kuin tarjottiin jotakin uutta, milloin kahvia, milloin viiniä ja konvehtia, milloin uutta lajia viiniä ja kaakkua, milloin totia ja vihdoin illallista. Pastori totisesti ei voinut valittaa. Mutta kuitenkin läksi hän Haimalasta oka mielessään. Hän oli toivonut, että Helena olisi pysynyt hänelle uskollisempana! Häntä katkeroitti, että Helena saattoi olla niin täydellisesti onnellinen.

Lapsi, lapsi, se täytti nyt koko hänen mielensä — mutta entä jos lapsi kuolisi, kuinka kävisi sitten?

Turhaa oli pastorin kadehtia. Hän ei aavistanut mikä Helenaa odotti.
Helenan onni oli itse asiassa oleva ylen lyhyt.

Puolen vuoden vanhaksi päästyään rupesi lapsi kuihtumaan. Mahdotonta oli tietää mistä syystä, sillä siinä ei näkynyt mitään vammaa. Ei se valittanut eikä itkenyt, mutta ei se myöskään nauranut eikä kaarestanut, kuten terveet lapset siinä iässä. Isä koetti sitä hypittää ja äiti houkutella hymyilemään. Siitä ei tullut mitään. Lapsi näytti kärsivän. Kerran, kun äiti oli koettanut kaikkia keinojaan, hymyillyt, nauranut, kutitellut, vikitellyt kielellään, näyttänyt leikkikaluja ja lapsi vain tuijotti häneen suurin, tylsin silmin, joutui äiti niin epätoivoihinsa, että hän kävi kourin kiinni kehdon latoihin, painoi kasvonsa kehtoon ja purskahti itkuun.

Silloin lapsi parahti pahasti ja itki pitkän aikaa. Äiti ei ymmärtänyt, pitikö hänen surra vaiko iloita tästä elonmerkistä.

Helena katseli kaikkien muiden lapsia, jotka olivat siinä iässä, ja kyseli kautta rantain heidän äideiltään, oliko ollut sellaisia lapsia kuin Haimalan pikku Juha. Mutta ei ollut kenenkään lapsi ollut sellainen. Helena kävi lääkärinkin luona. Lääkäri määräsi huolellista hoitoa ja antoi lääkkeitä, joista ei saattanut huomata mitään vaikutusta. Mitä taas hoitoon tuli, ei äiti käsittänyt, miten hän saattaisi tehdä sen huolellisemmaksi.

Jota vanhemmaksi lapsi tuli, sitä selvemmin saattoi huomata, ettei se ollut kuin muut lapset. Se rupesi kävelemään ja puhumaan hyvin myöhään. Yksikseen se istuskeli ja leikki puupalikoilla. Ne olivat sille rakkaammat kuin kauniit leikkikalut, joita isä toi kaupungista. Ei se viihtynyt muiden lasten seurassa. Kun esimerkiksi Joutsian, Rason ja Ippilän lapsia oli käymässä Haimalassa ja niiden ilo helisi ympäri taloa, pelkäsi Helenan poika, pakeni äidin helmoihin ja rupesi itkeä kaihertamaan.

Jos tämä lapsi joskus olisi ollut edes jossakin pahanteossa! Jos se olisi käynyt kiinni johonkin pöytäliinaan ja vetänyt sen alas kaikkine tavaroineen! Jos se joskus olisi tuskastunut ja suuttunut jollekin leikkikalulle ja laskettanut sen menemään rikki! — Mutta ei mitään sellaista! Lapsi istui minne sen istutti, makasi minne sen laski makaamaan, söi mitä suuhun pani. Helenan poika oli toisenlainen kuin muut lapset, se täytyi koko maailman huomata.

— Kun ei sitä saada selville, mikä tauti siinä on, vastasi hoitaja. — Lääkärissäkin on käytetty kuinka monet kerrat, mutta eivät vain saa paranemaan.

— Jaa, jaa, näin suuren talon poika, päivittelivät akat. — Olisi kyllä varaa elättää. Mutta eihän se elä, näkeehän sen päältäpäinkin. Johan sillä on kuolema silmissä!

Äiti kuuli joka sanan, sillä hän pysytteli tavallisesti niin likellä lasta, että kuuli kaikki, mitä sen ympärillä tapahtui. Kerjäläisakan sanat viilsivät kuin veitsen terät… Mutta lapsen pitää elää! Jumala, Jumala, auta! Lapsi on pelastanut äidin avioliiton ensi vuosien hirveästä yöstä ja jos se kuolee, tulee yö takaisin…

— Niin, niin, tietäähän sen, sanoivat muonamiesten vaimot emännälle suoraan vasten silmiä, — kun emäntä silloin oli niin huonona.

Yhtä mittaa sanoivat armottomat ihmiset sen hänelle. Ikään kuin ei hän itse olisi sitä tietänyt!

— No, mitä siitä yhdestä, lohduttivat ihmiset — Tulee toisia, jos se kuolisikin!

Mutta se ei saa kuolla! päätteli äiti. Ja hän kävi siihen kiinni, pusersi sitä epätoivoissaan vastaansa.

— Kun korjaisi vain Jumala pois, sanoi muuan köyhä vaimo, jonka lapsi monta vuotta oli potenut. — Parempi kuolema kuin kipeän elämä. Hyvässä korjuussa ne lapset ovat, jotka saavat pieninä kuolla…

— Mutta ehkä Jumala vielä tekee pikku Juhan terveeksi! kuiskasi äiti ja hänen mielessään versoi uusi, vahva usko. — Jos äiti vie lapsensa Helsinkiin. Siellä on hyviä tohtoreja…

Pikku Juha vietiin Helsinkiin. Sekä isä että äiti olivat hänen mukanaan ja he kävivät kolmen tohtorin luona. Mutta siellä he vain saivat vahvistuksen pelolleen, jota he tähän asti tuskin olivat uskaltaneet sanoihin pukea. Lapsi oli tylsämielinen, parantumaton. Elää se kyllä silti saattoi. Mutta ihmistä ei siitä koskaan tulisi.

— Ei ollut onnea minun nimelläni, sanoi Joutsian isäntä sisarelleen. — Muistatko, kuinka sinä toivoit, että minun nimeni tekisi lapsen minun kaltaisekseni?

He istuivat kiikkulaudalla Haimalan puutarhassa, ja heidän edessään oli sininen järvenselkä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja laineet kimmelsivät ja välkkyivät. Oli sunnuntai, ja koko talon väki, yksin lapsenhoitajakin, oli kirkossa.

Helena istui kädet ristissä ja seurasi silmillään pikku Juhaa, joka oli istumassa ruusupensaan alla nurmella. Lapsen kädessä oli kaksi puista palikkaa ja niitä se sommitteli päälletysten. Siinä se taas oli istunut puolen tuntia kumminkin, liikkumattomana. Äidin kasvoissa kuvastui sanomaton tuska. Hän oli kalpea ja laihtunut, otsaan silmien välille oli syntynyt kaksi syvää piirtoa. Kyynel valui poskea alas. Lapsen sininen kolttu loisti iloisesti nurmelta, tuulenpuuska liehutteli sen pellavankarvaista tukkaa ja varisteli ruusupensaista valkoisia lehtiä sen päälaelle ja hartioille.

Nainen se pitkin matkaa oli ollut viittana Jakob Sandin, Keihäsjärven papin tiellä. Harvoin se oli kulkenut lyhty kädessä ja johtanut valoisille ylängöille. Jos sillä olikin ollut lyhty, niin Jakob Sand oli puhaltanut sen sammuksiin ja sitten oli riennetty kuumiin horhiin… Nainen se oli, joka vihdoin tuli Jakob Sandin kompastuskiveksi. Mutta ei ylhäinen Editha-rouva eikä liioin Haimalan Helena. Vaan se oli Joutsian pieni piikatyttö, sen hurskaan äidin lapsi, Susanna.

Muisti pastori varsin hyvin sen syksyisen illan, jolloin hän hänet otti haltuunsa. Se tapahtui Tulettänessä ja siellä oli silloin paljon miehiä koolla ja elämä oli iloista, kuten aivan vanhoina, hyvinä aikoina. Oo, elämä Keihäsjärvellä oli viime aikoina käynyt niin ikäväksi ja siivoksi että inhotti! Vapaus oli vanhana talluksena poljettu jalkain alle ja erotus hyvän ja pahan välillä oli käynyt ihmisten lapsille niin epäselväksi, että he pelkäsivät kaikkea eivätkä uskaltaneet mennä minnekään — ei edes kirkkoon, sillä siellähän hallitsi Jakob Sand. No niin… kuka tuo tyttö lienee ollutkaan, se oli joka tapauksessa nuori, verevä, veikeä lapsi. Hän tuntui kyllä tutulta, pastori muisteli jossakin nähneensä huivin alta pilkottavan paksun, pellavankarvaisen palmikon. Olisiko tyttö toissa vuonna ollut rippikoulussa? Ei pastori muistanut varmaan.

Ihmeellinen taika on tuollaisessa nuoressa, koskemattomassa tytössä, sen pienessä kiemailussa ja sitten sen pelossa… Tämä oli pelännyt häntä, sillä se oli todella ollut kokematon ja koskematon. Sellainen vanha, tottunut naisten kesyttäjä kuin Jaakko Sand sen tunsi käsiinsä, heti kun hän kiersi kätensä naisruumiin ympäri. Tyttö ei tahtonut taipua. Hänet oli lähetetty asialle… Isäntä oli käskenyt joutua… Tyttö oli itkenyt, hän oli luvannut huutaa, hän oli rukoillut sekä Jumalaa että sitä miestä, joka hänen edessään huohotti ja jota ei hän lehdon pimeydessä voinut nähdä… Onneton lapsi, ei se ymmärtänyt, että pelastus kävi sitä mahdottomammaksi, jota enemmän hän itki ja rukoili… Sittemmin unohtui koko tyttö, kuten kymmenet ennen häntä, kunnes pastori eräänä sunnuntaina keskellä saarnaansa huomasi hänet kirkon penkissä, vaipuneena itkemään. Mistä hän hänet tunsi? Siitä, että huivi oli valunut päästä ja näkyviin oli tullut paksu, vaalea palmikko, jollaista ei ollut kenelläkään muulla hänen seurakunnassaan. Hän oli silloin illalla jo punninnut palmikkoa kädessään… Tyttö-raukka itki katkerasti. Mikähän hänen oikein oli? Pastori miltei suli, kun hän ajatteli tämän elämän kovuutta, ja kun hän luki saarnanjälkeisiä rukouksia, hän teki sen hartaana ja ajatteli kaiken aikaa tuota tyttöä.

Mutta kävi vaikeammaksi, kun hän huomasi, että hän tuli rippiväen joukkoon. Jos tyttö katsahtaa häneen, jos tyttö tuntee hänet, jos tämä karkaa ylös penkistä… Pastori pelkäsi nuoren tytön silmiä, hänen kätensä vapisivat niin ettei hän tahtonut saada rippileipää hänen hampaisiinsa, ja kalkista läikkyi viiniä maahan, kun hän muutti sitä suusta suuhun. Jos… jos tyttö luo häneen silmänsä, niin hän… niin hän pyörtyy tai hän kivettyy siihen paikkaan…! Ei hän ollut ensinkään kaunis: kasvot olivat täynnä äkämiä, leveät kasvot, poskipäät pystyssä. Ainoastaan otsa oli puhdas ja siitä nousi pehmoinen pellavanvalkea tukka, joka katosi huivin alle ja valui paksuna palmikkona pitkin selkää. Kädet olivat puserruksissa nenäliinan ympärillä alttaripöydällä, karkeat, veripunaiset kädet suuren, kotikutoisen nenäliinan ympärillä, joka lisäksi oli itketty likomäräksi. Niissä kasvoissa oli ääretön avuttomuus, ääretön hyljättyys, ne hytkivät ja vääntyivät ja kurkussa kulahti vähän väliä, kun tyttö nieli kyyneliään. Ihmiset veisata vetelivät: Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit… Silmät turvonneina nousi tyttö alttaripöydän äärestä ja hoippui penkkiin. Pastori pakeni sakaristoon, haki kaapista pullonsa ja kulautti kurkkuunsa. Ja sen tiensä meni pahoinvointi ja hän ainoastaan ihmetteli, kuinka tyttö silloin illalla oli voinut tuntua niin viekoittelevalta. Mutta ainahan asiat päivänvalossa näyttävät toisilta kuin pimeässä.

Myöhemmin pastori näki kerran vilahdukselta tutun vaalean palmikon. Silloin hän kysyi, kuka tyttö oli, ja sai tietää, että hän palveli Joutsiassa. Hän ei ollut käynyt rippikoulua Keihäsjärvellä, vaan naapuripitäjässä, koska sinne oli lyhyempi matka sieltä metsäkulmalta, missä hän asui.

Ikävä asia, että hän palveli Joutsiassa. Joutsian mies oli käynyt pastorille yhä vastenmielisemmäksi, sillä hän juuri hiljaisella, näennäisesti vaatimattomalla käytöksellään täällä villitsi ihmisiä tekopyhyyteen ja itsevanhurskauteen. Niin juuri… Ja hän sai aikaan enemmän kuin olisi luullut yhden miehen ehtivän saada. Se yksi mies vaikutti kuin kahle sekä pastoriin että Hallbomiin, nimismieheen ja henkikirjuri Nylanderiin.

Eräänä aamuna kertoi Amanda, pastorin lihava taloudenhoitajatar, sellaista juttua, että Joutsian piika, se sellainen nuori Sanna-niminen tyttö, oli kadonnut. Sitä ei löydetty mistään.

— Kun ei se ole mennyt kotiinsa. Kuuluvat pelkäävän, että se on hukuttanut itsensä.

Pastorin mieleen juolahti puheet Helenasta. Kuinka monta kertaa hänen hukuttautumisestaan puhuttiinkaan! Ei ihminen sentään niinkään hukuta itseään! Hukuttiko Helena? Mitä vielä! Lastaan lellittelee par'aikaa Haimalassa! Niin kai tekee se Joutsian piikatyttökin! Tätä ei pastori kumminkaan sanonut.

— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoi pastori. — No, mitä sinä katselet?

— En mitään, sanoi Amanda, veti alahuultaan pitemmälle ja läksi keittiöön.

Pastori nielaisi kirouksen, nousi, astui pariin kertaan lattian poikki ja meni sitten kaapille, jossa hän säilytti juomiaan. Hähhäh sentään! Hän tunsi olevansa kuin tervassa. Jos toista jalkaa nosti, niin toinen takertui. Jota kiihkeämmin koetti siirtää ajatusta muuhun, sitä pahemmin se sotkeutui siihen samaan. Kunhan ei tyttö sittenkin tekisi jotakin hullutusta! Hohhoh, Jakob Sand, mihin kaikkiin sinä sotkeudutkin!

Iltapäivällä, kun pastori seisoi ruokasalin ikkunassa, näki hän, että
Joutsian hevosella ajettiin sivuitse tavatonta kyytiä.

— Mihinkähän nyt on niin kiire? sanoi Amanda, joka pesi astioita keittiössä.

Pastori kuuli selvästi hänen puheensa ja aikoi jo ärjäistä, että "eivätkö joutsialaiset enää saisi ajaakaan ilman sinun lupaasi?" Mutta hän päästi ainoastaan pienen kirouksen ja meni huoneeseensa.

— Kun eivät olisi löytäneet Sannaa, jatkoi Amanda taasen keittiössä, — ja menisi hakemaan vallesmannia…

Pastori nousi tuimasti ja paiskasi kiinni keittiöön vievän oven, jotta ikkunat helisivät. Kyllä ne akat osaavat rämpättää! Ettei niitä olisi tässä maailmassa .. Eikös tuo mokomakin, tuo Amanda, lähtenytkin pihalle tähystelemään!… Kaivelee tuossa nyt hampaitaan ja katsoo ja katsoo… Pastori oli jo ikkunan ääressä ja koputtamaisillaan ruutuun, mutta malttoi mielensä. Ties mitä Amanda olisi ruvennut ajattelemaan! Hän katseli äsken muutenkin jo niin hävyttömästi… Jos lähtisi tästä ulos… Mutta mihin? Tulettäne oli pahassa paikassa, itse Joutsian vieressä… No, jopa hän nyt oli tulemaisillaan lapseksi uudestaan, kun niin pelästyi sitä, että Amanda tähysteli maantielle!… Mutta kas, nytpä tämä näkee jotakin, koska karkaa portille. Siihen pysähtyy huivitta päin, lämmittelee käsiä esiliinassaan ja hyppii vuorotellen toisella, vuorotellen toisella jalalla. Hullun näköinen se on, mokomakin!… Voi sinuas, sinä pullea Amanda, sinuakin minä olen viitsinyt katsella!…

Totta tosiaan, vallesmannia siellä tuodaan Joutsian hevosella. Amanda pysäyttää hevosen ja pastori näkee, kuinka hän huojuttaa päätään ja huitoo käsillään.

Pastorin päähän syöksyy veri niin tuimasti, että tuntuu siltä, kuin se pursuisi esiin ihon alta. Hetkisen perästä puistattaa kylmä häntä ja kädet käyvät likomäriksi. Nojaten kirjoituspöytäänsä hän kuuntelee sydämensä lyöntejä, raskaita, epätasaisia lyöntejä kuin vasaran iskut… Kuolema tulee, ajattelee hän itsekseen. Hän koettaa liikkua, mutta ei pääse paikaltaan. Silmissä on kaikki mustaa, liikkuvaa.

Kuolema! ajattelee hän taasen ja outo lamaus lyö hänet. Mutta hetkisen perästä hän näkee pimeyden haihtuvan kuin mustan verhon, jota hiljaa vedetään sivu, ja samassa hän pääsee liikkeelle. Kuinka jalat painavatkin, kuinka huonoksi hän on käynyt!

Editha! parkaisee hän ilman ääntä ja hänen silmiensä ohitse välähtää jotakin valkoista. Seuraavassa hetkessä tulee se musta taas takaisin, se, joka on kuin kuolemaa, ja hänessä on tilaa vain yhdelle ajatukselle: kun pääsisikin kaapille! Ja hän panee kaikki voimansa liikkeelle saavuttaakseen tämän päämäärän, viimeisen elämässä: päästäksensä kaapille.

Pullo, pullo! Ei tarvitse lasiakaan! Kunhan hän vain löytää pullon… Kaapille! Kunhan pääsee keinutuolille ensin… Sitten on vain pari askelta! Ei lasiakaan… kunhan vain saa pullon!

Hää! Hän pääsee, hän pääsee! Siunattu pullo! Elämä palaa, lämmin, suloinen elämä. Se karkaa kuin tuli läpi luitten ja ytimien. Mies pääsee pystyyn, esineet pysyvät paikoillaan silmien edessä, permanto on taasen lujana jalkojen alla. Mies ojentuu suoraksi, eikä mikään muu todista mennyttä myrskyä kuin sinertävä puna poskilla.

— Mitä sinä taas älmennät! tokaisee hän Amandalle vasten kasvoja, kun tämä juosta lönköttää sisään ja jo tullessaan huutaa ja toimittaa:

— No, Herran tieten, kun se tyttö on hukuttanut itsensä! tulee Amandan suusta kuin koskesta. — Kun Joutsian miehet tänä aamuna menivät ruoppakuopalle, niin sieltä löysivät huivin, joka oli jäänyt lammikon pinnalle. Sitten rupesivat etsimään ja eivätkös löytäneetkin tyttöä!… Se oli niin kovasti pelännyt vanhempiansa… Arvelevat, että se siksi… Kun se oli, raukka, ollut niin kovasti jäätyneenä ruoppaan, etteivät tahtoneet irti saada…

— Älä nyt huuda, keskeyttää pastori hänet vihdoin — Kuuleehan sitä nyt vähemmälläkin.

Amanda luo häneen vihaisen katseen ja katoaa keittiöön. Ja hetkisen perästä kuuluu vain etenevä ryty, kun piikojen askeleet ja äänet häviävät pirttiin.

Pastori koetti ottaa avukseen järkensä. Ehkei se asia ensinkään ollut sillä lailla. Tiesihän sen jokainen, mitenkä huhut muuttuivat kulkiessaan. Jos olisi lähtenyt Joutsiaan tiedustelemaan? Mutta ei maittanut se esitys… Olisiko talonpoikaisihmisellä ollut niin paljon häpeäntuntoa ja hienotunteisuutta? Olisiko sellaisessa piikatytössä ollut niin paljon rohkeutta — niin, suorastaan rohkeutta? Ei hän saattanut sitä uskoa! Ei ole leikintekoa ottaa itseltään henki.

Pastori pääsi pian epäilyksistään, sillä Joutsiasta palatessa poikkesi nimismies Liljeblad pappilaan. Kaikki, kaikki oli totta.

Ystävykset istuivat pastorin kamarissa kuten niin monena monituisena iltana ennenkin, samassa nahkasohvassa, jonka yläpuolella riippui Lutherin kuva ja pastorin ampuma-aseet. Heidän edessään olivat totivehkeet kuten niin monena monituisena iltana ennen, mutta puhe ei tahtonut luistaa.

— Hyi, sanoi nimismies ja sylkäisi. — On se koiran virka se minun virkani: nuuskin kaikkia haaskoja ja… Hyi saakeli sentään!

Ja sitten hän kertoi minkä näköinen ruumis oli ollut. Se oli ollut niin kiinni liejussa, että oli rautakangilla irroitettava. Eikä siitä osannut muuta eroittaa kuin silmien valkuaiset ja hiukset, jotka pääsivät irti ja laahasivat reen perässä kuin mikäkin kellertävä harja. Tavattomat hiukset sillä ihmisellä olikin!

Nimismies loi häneen äkkiä katseensa. Molempien posket punoittivat juomisesta.

— Kunnon veliseni, virkkoi hän, — ikävintä tässä jutussa on se, että sekoittavat sinut siihen…

— No, älä nyt noin pelästy! Kaipa sen helposti saa todistetuksi, ettet sinä sinä iltana ollut Tulettänessä.

— Ei, eivät olleet saaneet häntä sanomaan, vaikka emäntäkin monta kertaa oli koettanut pyytää oikein kauniisti, kun tyttö oli niin onneton.

Pastori sivaltaa kädellä otsaansa ja hengittää helpommin. Mutta samalla kiihtyy tuska hänen sielussaan: hyvä tyttö se on ollut, arkaluontoinen tyttö. Kuinka kauhean onneton hän onkaan mahtanut olla!

— Niin, jatkaa Liljeblad. — Hallbomin väki sen helposti todistaa, sinä olet niin monet palvelukset tehnyt heille.

— Kyllä minä ne takaan! Sinun pitää ennen kaikkea ottaa tämä asia järkevästi. Mitä sinä nyt tämmöisestä noin sydännyt? On niitä nähty pahempiakin! Ja kuulepas vielä! Olisi hyvä, jos sinä jollakin lailla voisit hieroa sovintoa rengin, sen Epramin kanssa. Hän se on pahin. Kas, hän oli tytön sukulainen ja kaikesta päättäen pikiintynyt tyttöön. Hän murjotti niin mustasti, että luuli hänen aikovan syödä joka miehen. Hän se juuri käräjiin tahtoo. Minusta voisivat peittää unheeseen koko jutun: eihän tyttö enää siitä kostu, mitä hänelle nyt tehdään.

Mutta pastori oli jo niin humalassa, ettei hän tietänyt mistään. Hän rallatteli itsekseen ja näpäytti sormillaan ikään kuin ajaakseen lentoon kärpäsiä. Kun Liljeblad yritti lähteä pois, takertui hän tämän kaulaan ja rupesi itkemään.

Tuli kauhea yö. Pastori makasi kuin paasien alla, ei hän voinut huutaa eikä valittaa, ei hän saanut edes hengitystä kulkemaan. Hän oli joka hetki tukehtumaisillaan ja hänen täytyi ponnistaa voimiaan äärimmilleen, ennen kuin rinnasta läksi ääntä.

Amanda tölmäsi ylös unestaan ja sytytti tulta. Pastori oli kasvoiltaan ihrankarvainen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan. Amanda kostutti hänen ohimoltaan kylmällä vedellä, antoi hänen haistella etikkaa ja murisi äreästi: "Kun ei anna ihmisten maata."

Pastori virkistyi hiukan ja meni uudelleen uneen. Hän painaa jotakin rintaansa vasten ja etsii sen niskaa. Siitä lähtee jotakin paksua, mustaa… Se on ruoppaa, se on kylmää… Jäätyneen lammikon pinnalla pilkottaa jokin vaate… Näkyy punakirjavaa röijyä, näkyy pellavankeltaista tukkaa… Tukka aukeaa ja alkaa laahata reen perässä… Ruopan alta katselevat avonaiset silmät, nurin päässä… Kaikkea tätä pitää pastori sylissään ja painaa sitä rintaansa vasten…

Amanda herää taasen pahaan parahdukseen ja sytyttää tulta. Ei tässä tänä yönä näy saavan nukkua! Sellaista se on, kun juo kuin sika eikä tiedä määrää. Palakoon nyt tuli koko yön.

Yö on pitkä. Hiljaisuus hymisee, kynttilään tulee pitkä karsi, joka rupeaa rätisemään ja käryttämään. Amanda kuorsaa jonkinlaisella vuoteella, jonka hän on tehnyt lattialle ovensuuhun.

Hiiretkö ne nakertelevat uuninnurkassa? Jyrsivät, jyrsivät, juoksentelevat vinnillä, että jyskyy, toisesta päästä toiseen! Pastori käskee silmiänsä aukenemaan, hän tahtoo avata silmänsä ja nähdä: hän ei saa niitä auki! Kannet ovat kuin juotetut kiinni! Eivät aukea! Mutta kansien läpi hän on näkevinään pienten hiirien hissuttavan esiin nurkista, pysähtyvän vuoteen ääreen katselemaan häntä… Niillä on mustat, liikkumattomat silmät kuin helmet… Niiden silmät menevät nurin!

Pastori karkaa ylös vuoteesta. Karsi kynttilässä on tuumaa pitkä ja käryää ja rätisee. Liekki leimuaa sen ympärillä, koko huone liikkuu, kiikkuu ja huojuu… Henget leijailevat ja liehuttavat harmaita vaippoja.

— No mikä nyt taas on? ärisee Amanda. — Kuka käskee sillä lailla juomaan! Nooh… tuonko viinaa vai aarakkia, vai…?

Ja hän sylkäisee hyppysiinsä, niistää kynttilän, viskaa karren nurkkaan ja lähtee toiseen huoneeseen.

— Aijai, aijai, puhelee pastori itsekseen. — Minä en uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä… ylhäisin. Olen sitä niin paljon turhaan lausunut. Jumala…!

Aamupuoleen yötä hän vihdoin menee uneen, joka antaa voimia ja virkistää. Hämärissä herättää Amanda hänet ilmoittamalla, että Joutsian isäntä jo kauan on ollut täällä odottamassa. Hän tulee kirjoituttamaan ruumista.

Sitä ei Amandan laisinkaan tarvitsisi ilmoittaa, sen pastori kyllä arvaa muutenkin… On hän sentään tänään aika paljon parempi. Se oli kammottava se viime yö. Miten voikaan mielikuvitus päästä sellaiseen valtaan?

Hän on tullut vanhaksi ja raihnaaksi. Äää sentään, mikä rytö ihminen on!

Nyt on edessä ilkeä tehtävä: istua kuuntelemassa itsevanhurskaan miehen selityksiä. Tai ehkäpä se nyt tulee se suursiivous… Äää sentään…! Tämä elämä on roskaa!

Juha oli lammasnahkaturkissa, musta kaulus jonkin verran auki, niin että paljas kaula näkyi. Hän istuutui tuolille ovensuuhun ja kierteli lakkia käsissään. Hänen hymynsä oli vähän väkinäistä ja odotus oli nostanut malttamattomuuden punan hänen poskilleen.

— Johan minä siitä vähän kuulin, vastasi pastori huolettomasti. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kaiveli paperiveitsen kärjellä hampaitaan. — Onhan se aika ikävä tapaus.

— On. Kyllähän me sitä kauan pelättiin, että tyttö jotakin tekee, kun se oli niin onnettomana. Ei se saanut lohdutusta Jumalan sanasta eikä mistään.

— Vainaja ei muuten taitanut olla kirjoissa tässä pitäjässä? huomautti pastori.

Juha kertoo kaikki mitä tietää ja pappi tekee muistiinpanoja hopeavartisella kynällä, jonka vihdoin laskee kädestään tomuttuneelle, helmillä ommellulle kirjoitusmatolle… Mitähän tuo isäntä nyt aikoo? miettii hän itsekseen katsellessaan Juhaa. Juha on todella sen näköinen kuin hän aikoisi sanoa jotakin painavaa ja juhlallista. Hän näyttää itse kärsivän sanottavastaan eikä pastori suinkaan aavista mitään hyvää. Kai hän nyt vihdoinkin aikoo käydä siihen puhdistustyöhönsä!

Vaikeapa isännän todella on päästä puheen alkuun! Hän asettaa käsivarret polvilleen, kiertelee lakkia käsissään, oikaisee selkänsä suoraksi, katselee Lutheruksen kuvaa ja tarkastaa ampumavehkeitä seinällä. Mutta sanoja ei hän saa suustaan.

Kuinka merkillisesti kaikki kelpo ihmiset ovat toistensa näköisiä! ajattelee pastori itsekseen katsellessaan Juhaa. Magnus Ståhle esimerkiksi ja tuo talonpoikainen isäntä tuossa muistuttavat suuresti toisiaan. Ties mistä syystä. Ne ovat sitä tulevaisuuden kansaa, ne ovat ne, jotka perivät maan…

Amanda toi sisään pullon ja kaksi lasia. Ilman tarjotinta läiskäyttää hän ne kirjoituspöydälle, jolla ennestään on kaikenlaista romua.

— Onko pastori koskaan ajatellut syytä siihen, että tämä meidän pitäjä on kuin pakanain maata?

— Mutta eivät nämä tällaiset tapaukset todista kristillistä elämää. Ja kun niitä sattuu niin usein. Ei ole siitä kauan, kun Immolan renki tappoi oman veljensä ja Peräkulman kylän miehet rankkitiellä heittivät yhden tovereistaan hankeen paleltumaan…

— No niin, hyvä naapuri, keskeyttää pappi. — Seurakunta on sekalainen. "Antakaa molempain kasvaa elonaikaan asti, ja elonajalla sanon minä elomiehille: kootkaa ohdakkeet lyhteisiin poltettavaksi, mutta nisut korjatkaa minun aittaani", sanotaan Herran omassa sanassa.

Pastori sai kun saikin ne sanat suustaan. Hänen mielenmalttinsa ja kristillisyytensä palasivat vaistomaisesti paikalla, kun hän joutui rahvaan kanssa tekemisiin. Joutsia vaikeni, nojasi käsivarret polviinsa ja katseli saappaitaan.

— Mutta kun ei meidän seurakunnassa tunnu nisuja olevankaan, puhui hän taas. — Kun kaikki onkin vain ohdakkeita.

Pastori pani sanoihinsa aika paljon kärkeä ja Juha ymmärsi hänet paikalla. Hän vilkaisi pastoriin ja tuli ihan punaiseksi.

— Mutta kyllä siihen kyllästyy, sanoi hän tiukemmin, — kun joka päivä katselee sitäkin elämää Tulettänessä. Siellähän tämäkin tyttöraukka tuhottiin.

Vai niin, ajatteli pastori, sinne sinä pyrit! Mutta ei pidä sinun ainakaan sitä voittoa saada, että minä sinun edessäsi seisoisin nolona.

— Jaa, jaa, sanoi hän. — Maailman pahuus on suuri. Mutta kenenkä syy se on, että Tulettäne Joutsian maalle joutui? Vanhan isännän! Minä kuulin omin korvin, kuinka hän rukoilemalla rukoili kauppias Hallbomia ottamaan kestikievarinpidon haltuunsa. Ei se kauppias ensinkään ollut tulossa, sillä ei se hollinpito kenellekään huvia ole… No niin, ja kuka käskee ihmisiä räyhäämään Tulettänessä?

Juha ei puhunut mitään. Keskustelu meni jo toiseen suuntaan kuin hän oli tarkoittanut eikä hän tahtonut saada kiinni siitä kohdasta, jossa se häneltä hämääntyi.

— Mutta, sanoa tokaisi hän äkkiä, — kyllä sentään papin pitäisi koettaa olla esikuvaksi seurakunnalle.

— Mutta ainaisen kanssakäymisen Jumalan kanssa pitäisi antaa hänelle voimia seisoa kiusauksia vastaan.

Nyt se oli sanottu. Juuri tätä Juha niin kauan oli hautonut mielessään ja vaikea sitä oli ollut sanoa. Hän loi pastoriin tutkivan katseen ja odotti jännittyneenä, mitä tämä sanoisi. Mutta pastori ei sanonut mitään, purskahti vain nauruun.

Ja nauroi kauan. Nauroi! Se hävetti Juhaa paljon enemmän kuin jos hän olisi torunut. Sillä se todisti, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan vähääkään ja että hän vain teki hänestä pilkkaa.

— Seurakunta elää niinkuin pappi elää, jatkoi isäntä. — Vaikeata se on, kun pitää taistella luontoaan vastaan. Se on niin, että hammasta puree ja nyrkkiä pui. Mutta jollei sitä tee, niin sittenhän menee kaikki, menee käsistä, menee talo, koti, menevät lapset… Kaikki menee niinkuin Simolakin meni…

— Ihmisen ei koskaan pidä taistella luontoaan vastaan! Juuri siitä tulevat kaikki erehdykset ja harha-askeleet. Se on suurin rikos, minkä ihminen voi tehdä…

— Mitä pastori nyt…? Tietäähän sen mitä ihmisen paha luonto tahtoo: se tahtoo juoda ja myllätä ja murhata… Mutta ihmisessä on hyväkin luonto. Pitää taistella sen hyvän luonnon puolesta…

— Juominen ja myllääminen ja murha ei ole mitään itsevanhurskauden ja tekopyhyyden ja lähimmäisen tuomitsemisen rinnalla…

Väri palasi isännän kasvoille ja hän tunsi pastorin sanojen tähtäävän suoraan itseensä. Pastorista henki tavaton uhma ja kosto. He katselivat toisiaan hetkisen silmästä silmään ja hetki tuntui pitkältä, vaikkei se ollut kuin silmänräpäys.

— Mutta, virkkoi isäntä vihdoin ikään kuin rukoillen, — jos ihminen elää niinkuin pastori nyt sanoo oikeaksi, niin hänhän tuhoaa niin paljon muita ihmisiä. Niinkuin nyt sen meidän piikatyttömmekin kävi… Ja entä omaisten…! Kuinka…?

Juha vaikeni ja jäi tuijottamaan pastoriin. Tämä oli äkkiä muuttunut ikään kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.

Pastori istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot vihertävää, likaista lasiruutua vastaan. Lihava leuka riippui kappaleen matkaa alas rintaa, kasvot olivat pöhöttyneet, tuuheissa mustissa hiuksissa erottautui harmaita hapsia. Miehen yllä oli likainen paita, ylhäältä puuttui nappi, takin rintapielet olivat tahroja täynnä. Jopa oli mennyt surkeaksi Keihäsjärven ennen niin muhkea pappi!

Oli jo suuri päivä eikä tulta olisi enää tarvittu. Mutta kynttilä palaa käryytti yhä kirjoituspöydällä kaikkinaisen kaman joukossa: siinä oli likainen kaulus, olkaimet, koiran kaulahihna rautavitjoineen, kirjoja, papereita, tupakantuhkaa ja pullo sekä kaksi lasia.

Pastori äänsi jotakin niin hiljaa, ettei Juha saattanut sitä kuulla. Hänen silmänsä tuijottivat ikään kuin tyhjyyteen ja niiden reunat olivat punaiset ja silmälaudat turvonneet.

Juhan tuli paha olla. Että hän olikin ruvennut lyömään noin lyötyä miestä.

— Ei pastori pahastu, sanoi hän ja nousi. — Pastori taitaa olla kipeä. Ei pastori pahastu. En minä ole tarkoittanut pahaa…

Pastorin outo, pingoittunut katse kääntyi isäntään, jonka kasvoilla oli hyväntahtoinen hymy.

Kuinka sillä miehellä oli kirkas otsa! Kuinka sen kasvoihin oli turvallista katsoa! Tuon hymyn lämmössä pastorin kasvot ikään kuin sulivat.

— En minäkään, sanoi pastori vihdoin vastaukseksi isännän viime sanoihin.

Juha yritti jo tulla ihan ymmälle, sillä ei hän käsittänyt pastoria. Mutta samassa tuli pastorin kasvoihin iloa ja hän muuttui äkkiä aivan ennalleen ja nousi reippaasti seisomaan. Ihmeellinen mies oli pastori: vasta vallan lamassa ja äkkiä taasen pystyssä!… Isäntä oli jo lähtemäisillään, mutta muisti samassa:

— Niin, minunhan vielä piti puhua hautaamisesta. Olemme aikoneet haudata vainajan jonakin päivänä ensi viikolla. Tottahan siihen taasen saa haudata kirkon aidan taakse, minne ennenkin on haudattu tällaisia kuolleita. Kaipa ne nyt siksi saavat asian tutkituksi. Huomenna pitäisi tohtorin tulla kaupungista. Kun vain saisi ruumiin sulamaan siksi ja vähän siivotuksi sitä ruopasta. Jos pastori sitten olisi hyvä ja tulisi pitämään sitä toimitusta. Jos sopisi vähän puheessa lohduttaa niitä omaisia. Kyllä minä sitten pastorin vaivat palkitsen. Kai niitä huomenna tulee tänne katsomaan. On tämä niille kova kolaus, jos on kauhea sivullisillekin.

Nyt tulee kaikki takaisin, palaa koko se yöllinen painajainen!… Vai pitää hänen tyttö vielä haudatakin… Taikka kuopata, sillä eihän itsemurhaajia haudata… Hänen täytyy nähdä musta arkku upotettavan kuoppaan kirkon aidan taa. Häpeässä täytyy toimituksen tapahtua, ei sille raukalle lueta edes samoja lukuja kuin muille eikä sen arkun päälle panna edes vihittyä maata.

Tässä toimituksessa ei pastori saata olla osallisena! Jumaliste ei! Hän kuolee ja kaatuu siihen kuoppaan, jollei hän kuole jo ennemmin… Vaikka kuolisi nyt heti… Hän kuulee kummallista ääntä. On kuin mustat siivet taikka yölepakkojen nahkaiset evät kohisisivat ja räpyttelisivät hänen ympärillään. Kuoleman musta enkeli varmaan painuu hänen päällensä, katsoo häntä silmiin ja ojentaa kätensä ottamaan hänen sydäntään… Eikä hänen tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin elämän liekki sammuu.

Isäntä on aikoja sitten mennyt. Mutta yhä istuu pastori tuolissaan, pää painuneena korkeaa selkänojaa vasten.

— Mitäpä siitä, jos ne valallaan puhdistavatkin hänet epäluuloista ja rangaistuksesta! Sen ne kyllä tekevät, sen hän kyllä uskoo: ovat ne ennenkin tehneet vääriä valoja! Mutta jos tätä tällaista sieluntilaa jatkuu, niin tämähän on helvetti maan päällä. Nyt hän näkee tällaisia jo valoisana päivänä — entäs sitten kun tulee yö!

— Aamiainen on pöydässä, ilmoittaa Amanda ja tuo muassaan paistetun sianlihan hajua.

Hän oli taasen kuullut uusia juttuja kuolemantapauksesta ja latelee niitä nyt pastorille. Manu siellä Joutsiassa on sentään merkillinen mies, kun hän tietää ihmisten kuolemankin edeltäkäsin. Eräänä iltana olivat väet kaikki istuneet pirtissä puhdetöidensä ääressä ja isäntäkin oli ollut siellä, mutta Sanna ei ollut — niin Manu tuli äkkiä sisään, puisteli ruumistaan ikään kuin olisi palellut ja sanoi: "Kuka taas kuolee, kun niin veistelee kirstunlautoja!" Miehet rupesivat kaikki nauramaan, mutta tytöt kysyivät pelästyksissään: "Missä?" "Tuolla riihen takana!" sanoi Manu. Siihen oli sitten Eprami nauraa tirskunut, että "kaikkia turhia!" Mutta eipäs naura enää kukaan. Kun se ruoppakuoppakin on riihen takana.

Pastori seisoi ruokakaapin ääressä, pullo kädessä ja otti ryypyn toisensa perästä. Kun Amanda sen huomasi, karkasi hän kiinni pulloon.

— Heretkää nyt jo! huusi hän. — Olette taas juovuksissa kun pitäjäläisiä tulee. On sitä viidessäkin ryypyssä…

— Menetkö hiiteen, akka! huusi pastori takaisin ja uhkasi häntä pullolla. — Minä juon niin paljon kuin tahdon.

Hän karkotti Amandan huoneesta ja söi ateriansa suurella melulla ja kolinalla. Sitten hän pani maata ja nukkui päivälliseen asti. Illansuussa kävi hän pirtit, navetat, hevostallit ja kyseli ja määräili, niin että palvelijat hämmästyivät. Mutta se oli sellaista, ettei hän tahtonut jäädä yksin. Ja yötä hän pelkäsi jo ennen kuin se oli tullutkaan. Tulettänessä oli moni ilta tähän asti kulunut rattoisasti ja hauskasti — sinne ei nyt ollut yrittäminenkään. Liljebladille — kuka sinne olisi uskaltanut lähteä! Siellä tietysti olisi saanut kuulla kaikki historiat uudelleen.

Mutta tottakin; tänäänhän on saunapäivä. Se on oikein erinomaista, se.
Saunassa tulee ihminen terveeksi.

Pastori valmistautui erityisellä varovaisuudella vastaanottamaan yötä. Hän ei illallisekseen syönyt siansorkkiakaan, joista hän niin paljon piti, sillä hän tahtoi välttämättömästi saada unta. Ei hän sentään ollut terve. Hän tunsi sen koko ruumiissaan. Varmaankaan ei viikatemies ole kaukana…

Sillä Joutsian miehellä oli niin kirkas otsa. Niin, niin… Hän ja hänen kaltaisensa ne lopultakin voittavat. Ne ovat niitä, jotka eivät ole osanneet elää, mutta jotka sen sijaan osaavat kuolla. Ei niille miekkosille koskaan tule sellaista painajaista kuin niille, jotka ovat osanneet elämisen taidon. Hohoijaa, kuinka tämä Keihäsjärvi tulee hyväntapaiseksi, jahka tästä viikatemies korjaa pois vanhan papin, Jakob Sandin… Äää sentään. Mutta hän ei vielä ole korjattu, hän elää vielä ja aikoo elää! Hän aikoo nukkua ja unen loppumattomasta lähteestä ammentaa voimia elämiseen.

Uni, mustasiipinen, ja mustasilmäinen, joka kulkee hiipimällä ja helistelee hiljaisuuden tiukua yössä, kuinka tervetullut se onkaan onnettomien vuoteiden ääreen! Mutta se menee vain onnellisten luo, niiden ylle levittää se laheat siipensä, niihin katselee syvine, rauhallisine silmineen, niiden korvan juuressa helistelee se hiljaisuuden tiukua. Yö, mustasiipinen, mustasilmäinen yö… ei se armahda niitä, jotka sitä huutavat luoksensa! Ei se sinäkään kovana yönä armahtanut Jaakko Sandia, Keihäsjärven pappia.

— Kun en minä uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä kaikkein korkein! ähki hän.

— Helena! Minä olin kova sinulle, mutta sinä annoit aina anteeksi — armahda minua tällä hetkellä!

— Jos minä uskaltaisin huutaa sinua avukseni, sinä kaikkein korkein!… Mutta minä en uskalla…!

Ei ääntä, ei hiiskahdusta vanhassa pappilassa. Jo alkaa kuulua jotakin… On kuin joku kehräisi… kaukana… hyrisee, hymisee, sihisee… Ääni kasvaa. On kuin puitaisiin jossakin hyvin etäällä… Sahataan. Ja taas hyrisee, hymisee, jyrisee. Jo kuuluu selvästi, että höylätään… Kirkas terä karkaa pitkin laudan pintaa ja lastukiehkura lennähtää ilmaan. Terä kulkee itsestään, näkymätön käsi sitä vie…

Kirstunlautoja! Paljon kirstunlautoja! Tyttönen, joka ruoppakuoppaan hyppäsi, ei paljoa tarvitse. Pieni oli tyttönen! Mutta sillä oli suuri tukka. Koko sen pienen tyttösen saattaa peittää niihin pellavankarvaisiin hiuksiin. Niin, ja entä sen lapsi…! Kirstunlautoja, kirstunlautoja!… Höylä käy, höylä käy — hei! Lastukiehkurat lentävät — hei! Kirstunlautoja suurelle miehelle! Suuri mies viedään kunnialla hautaan — hei hei! hautaan! Vihittyä multaa kirstun kannelle — hei! Kauniita puheita haudan partaalla — hei!… Tyttönen kuopataan aidan taakse, missä siat tonkii ja vasikat tanssaa! Kirstunlautoja isälle, äidille, lapselle! Kirstunlautoja kaikille kolmelle! Nimeen isän, pojan, pyhän hengen, amen…!

Höylä käy vimmatusti, laulu kohisee kuin myrskyn pauhina: hei, hei, hih, hei!

— Kun minä uskaltaisin huutaa avukseni kaikkein pyhintä nimeä! lennähtää pastorin päähän kuin salaman välähdys. — Sitten minä olisin pelastettu… Auta…!

Höylä käy yhä. Kirstunlautoja, kirstunlautoja! On kiire. Tyttönen odottaa laudalla riihessä…! Suurta miestä ei lauta kannata, suuri mies pannaan suoraan arkkuun. Hihhihhih-hei!

Tulikirjaimilla kirjoitettuna välähtää pastorin silmien edessä nimi, jota ei hän ole uskaltanut lausua: Jeesus Kristus. Oi, jos hän saisi sen vaikkapa kuiskatuksi, niin se auttaisi häntä ja hän pelastuisi!

Mustasiipinen enkeli katselee häneen… Sen sulat ovat laheat ja suuret. Enkeli ojentaa kättään, ojentaa toista kättään, laskee ne Jakob Sandin ohimoille… Ne ovat kylmät kuin jää ja ne hivelevät polttavaa päätä. Enkeli katselee syvältä… Hiussuortuva valuu olkapään yli… hiuksista valuu ruoppaa ja vettä…

Aamulla tavattiin Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hengettömänä vuoteestaan.

Kauppias Hallpumilla ja hänen Saarallaan oli paljon lapsia. Vanhin poika, Edvard, oli jo talon isäntänä. Isä oli ostanut hänelle Reipin talon, se kun sattui menemään erittäin halvalla. Toinen poika, Frans, kävi vielä koulua. Seuraavat lapset olivat tyttöjä ja askartelivat kodissa apuna, nuorimmat olivat juuri niitä, jotka talon lasten kanssa leikkivät tienteossa.

Ei lapsista aina ole iloa. Se Edvard, Reipin nuori isäntä, hän se vasta tuottikin huolta! Hän joi kuin viimeistä päivää. Ei hänelle riittäneet mitkään rahat eikä häneen pystyneet mitkään puheet, eivät hyvät eivätkä pahat. Häntä oli koetettu ojentaa piiskaamallakin. Isä hutki häntä, vaikka hän jo oli suuri mies. Mutta ei auttanut ei niin mikään. Muuten hän oli hyvänluontoinen ja ystävällinen poika. Pitäjäläiset pitivät hänestä enemmän kuin kenestäkään Tulettänen väestä ja kylän tytöt olivat kilvan häntä ottamassa. Mutta vanhemmat vihasivat häntä, kun hänestä oli niin paljon harmia.

Iloa tuotti sen sijaan Frans. Se se oli poika! Kuinka somasti hän jo lapsena oli osannut mittailla puodissa, puhella ihmisille ja hieroa kauppoja! Ei totta totisesti kukaan päässyt menemään puodista ostamatta, kun pikku "Pranse" seisoi myymäläpöydän takana. Hän soitti suutaan, liikkui liukkaasti kuin kärppä, nauroi ja kehui tavaroita. Pranse oli kauppamieheksi syntynyt. Pranse voitti sillä alalla isänsäkin. Mutta hän oli lisäksi koulussakin etevä! Aina hän toi kotiin hyviä todistuksia ja opettajat suosivat häntä kaikella tavalla. Pransesta oli iloa. Pranse oli oikein vanhempiensa toivo.

Kolmas lapsista, Miina, oli hiljainen, kalpea tyttö. Heikko hän oli ollut koko ikänsä ja eräänä keväänä, kun Keihäsjärvi loi jäitään, hän sammui pois ja hänet kannettiin hautaan.

Oli muuten aivan erinomaista, kuinka kuolema juuri sinä keväänä teki puhdasta Tulettänen puolella. Sotamiehenleskiä ja niiden lapsia kuoli myötänään ja kauppiaan lapsista meni neljä yhteen kyytiin, niin että jo rupesi ihan hirvittämään, kun ei pitäjällä tiedetty mistään kulkutaudista ja Tulettänessä kaatui toinen toisensa perästä. Se Edvartti olisi saanut kuolla! Siitä ei olisi ollut vahinkoa. Mutta hän jäi kuin jäikin eloon, jäi juomaan ja mellastamaan vanhempiensa harmiksi.

Ei ole tulettäneläisten ja joutsialaisten väli entisestään parantunut. Naisväet sentään sopivat jotenkin, juovathan ne silloin tällöin kahvikupin toistensa luona ja kahvikuppi sovittaa monta pahaa, kun se tulee tarjotuksi oikeaan aikaan. Mutta isäntä ei pistä jalkaansa Tulettänen puolelle ja näkee sen selvästi hänen kasvoistaan, ettei hän mielellään näe Tulettänen väkeä omalla puolellaan.

— Saittekos mitään talosta? kysyy Hallpumska lapsiltaan, kun ne palaavat kotiin talosta, missä ovat olleet leikkimässä talon lasten kanssa.

Niin, ei sano! Ei puhu eikä pukahda, ei hyvää eikä pahaa. Jo se vähempikin harmittaa. Eikä pistäisi jalkaansa Tulettänen puolelle, vaikka mitä luvattaisiin. Kiittää kauniisti kun kutsutaan, mutta ei tule, ei vahingossakaan. Riihilleenkin kun menee, niin joka kerta tekee kierroksen eikä mene Tulettänen pihamaan läpi, vaikka siitä olisi paljon lyhyempi matka.

Merkillisen hyvin nuori isäntä on menestynyt. Työtä hän tekee kuin muonamies, kulkee kuormien perässä kuin palkattu renki, kuokkii ja luo ojaa kilpaa työmiesten kanssa. Ja kaiket iltaa hän istuu pirtissä puhdetöiden ääressä. Ja siellä sitä sitten jutellaan maailman asioista. Kaikki mitä lehdissä on, pitää kerrottaman rengeille ja piioille. Niinkuin ne niistä mitään ymmärtäisivät! Mutta isäntä tahtoo, että oltaisiin yhtä perhettä. Sen tähden syödään yhteisessä, pitkässä pöydässäkin. Ja siihen viedään vieraatkin. Saavat tyytyä!

Kaipa se halvaksi tulee sellainen! Mutta tuhlataan sitä taas kaikenlaisiin turhiin. Kalenterit pitää olla ja kirjat! Paikalla kun asiat rupesivat paranemaan, lähdettiin tilaamaan sanomalehtiä. Ja niitä sitten odotetaan! Ja hyvistä valtiollisista uutisista iloitaan, niin kuin maamies iloitsee hyvästä viljavuodesta. Ei kauppias sellaista ymmärrä. Se se jotakin on, joka tuntuu omassa kukkarossa tai omassa nahassa! Mutta tämä tällainen — tyhjää!

Rason rusthollari käy alituisesti veljeään tervehtimässä ja Joutsian isäntä taas vuorostaan häntä. Veljekset ovat niin hyvät keskenään, ettei puheesta heidän välillään tahdo koskaan loppua tulla. Se on oikein lapsellisen näköistä, kun he pyhäisin tuntikausia astelevat yhdessä maantiellä: toinen saattaa toista kotiin, mutta ei raskitakaan erota, vaan saatetaan ja saatetaan loppumattomiin.

— Mikä noita nyt taas kävelyttää tuossa? mouruaa Saara. — Eikös noita nyt millään saa lakkaamaan.

Tulettänen väkeä hermostuttaa ja harmittaa, kun isännät siinä astelevat edestakaisin. Hallpumilaiset ovat vainuavinaan, että he punovat juoniaan Tulettäneä vastaan. Mutta eihän miehiä voi kieltää astelemasta omien peltojensa halki valtamaantietä!

Sisarusten keskinäiset välit ovat yleensä olevinaan niin tavattoman hellät. Säännöllisesti käydään vieraissa, milloin Haimalassa, milloin Lumiassa, milloin Rasossa, Ippilässä tai Joutsiassa. Mennään lauantaina oikein joukolla, lapsetkin kaikki mukana, ja palataan sunnuntai-iltana. Terveisiä lähetellään yhtä mittaa ja tämä Joutsian isäntä kirjoittaa esimerkiksi Haimalaan kirjeitäkin, ja emännät lähettelevät toisilleen tuliaisia.

Joutsiassa ollaan kaikin puolin nousemaan päin. Ensi vuodet isäntä kitui ja kitkutti, mutta nyt hänen peltonsa kasvavat, niin että pois tieltä vain! Haimalassa suree emäntä hiuksensa harmaiksi, kun ensimmäisestä lapsesta tuli sellainen tylsä. Mutta johan siellä on toisia lapsia ja rikas on talo! Lumiassa on lapset kuolleet yhtä kyytiä. Emäntä on ihan yksinään. Ovat kuolla kupsahtaneet kuten rusthollarikin kuoli! No niin, mikäpä emännän on hätänä — rikas emäntä!… Ippilän isäntä on hauska mies… hän vähän juoksenteleekin. Tulettäneenkin pistäytyy silloin tällöin. Mutta Raso se vasta paisumistaan paisuu. Talokin on niin komea katsella kuin linna. Rakennusta on kuin kokonaisessa kylässä ja Rason isäntä yllyttää veljeään, Joutsian isäntää; ainaiseen rakentamiseen. Jo pitäisi alkaa riittää huonetta Joutsiassakin: on uudet kivinavetat, on uudet jyväaitat, kellarit, hevostallit — riihirakennuksista puhumattakaan, jotka jo alkavat käydä vanhoiksi, ne kun ovat nuoren isännän ensimmäistä käsialaa.

Kaikista ihmeellisin muutos on kuitenkin tapahtunut Saarlassa majurin kuoltua. Siellä hallitsee nyt nuorempi poika, Maunu. Sellaisen ylpeän herrasväen poika, ja mikä talonpoikainen mies hänestä on tullut! Ylimpänä ystävänään hän pitää tätä Joutsiaa. Istutaan sunnuntai-iltakaudet yhdessä, ostetaan heinänsiementä yhdessä ja kolmisin Anttilan isännän kanssa toimitetaan kaikenlaisia pitäjän asioita, niinkuin uutta kirkkoa ja kansakouluja, siltoja ja teitä metsäkulmille. Ja niin käy Saarlan herra puettunakin, ettei häntä tahdo rengistä erottaa.

Mutta eipä jaksanut armo katsella uudenaikaista elämää Saarlassa! Helsinkiin muutti, sinne missä Kustaa-herrakin asuu. Kustaa-herra on siellä jo päässyt ylhäisiin virkoihin ja kuuluu naineen rikkaan ja ylhäisen.

Vaan jättipä Saarlan armo ennen menoaan muistomerkin Keihäsjärvelle: pastori-vainajan haudalle istutti hän koreat, mustanpuhuvat kuuset. Kukapa pastoriraukan hautaa muuten olisi muistanutkaan! Pian olisi kumpu siitä tallattu tasaiseksi. Mutta eräänä päivänä — sen näki koko kylä — ajoi armo vaunuissaan kirkolle päin ja perässä tulivat rattaat, joissa kuljetettiin neljää koreaa kuusentainta. Kaikki arvelivat hänen ajavan istuttamaan niitä majurin haudalle ja Hallpumi vielä mietti itsekseen, että mihinkähän ne enää mahtuvat, kun haudalla jo on se mahdottoman suuri kivi, joka kuuluu maksaneen kaksi tuhatta markkaa! Mutta kuusetpa joutuivatkin Sand-vainajan haudalle. Haudankaivajan lapset olivat tirkistelleet portin raoista ja he näkivät, kuinka miehet upottivat taimet kuoppiin. Sitten lähetti armo pois kaikki ja jäi yksin myllertämään multaan. Niillä valkoisilla käsillään, joita ei koskaan oltu rasitettu työssä! Sitten hän oli seisonut hyvän aikaa liikkumattomana katselemassa työtään ja vihdoin pannut polvilleen ja painunut suulleen hautaturpeen päälle. Kauan hän siinäkin oli ollut. Hevoset olivat jo malttamattomina kuopineet maata. Kun hän sitten vihdoin viimein erkani haudalta, olivat hänen silmänsä olleet ihan punaisina kuin itkemisen jäljeltä, ja hän oli ollut totinen kuin kuoleman enkeli, kun hän astui lasten ohitse ja pitkät mustat vaatteet lakaisivat maata.

Mutta kauniit kuuset sai vain pastori-vainaja haudalleen. Eivät ne olleet tavallisia kuusia, vaan joitakin ulkolaisia, hyvin mustanpuhuvia.

Tulettänessäkin on elämä käynyt paljon hiljaisemmaksi kuin ennen. Ei yksin sen tähden, että viinanpoltto kiellettiin, sillä saahan viinaa rännistä, vaikkei niin hyvääkään ole. Mutta ihmiset ovat käyneet niin oudoiksi. On käynyt niinkuin pastorivainaja ennusti, että maailma tulee niin ikäväksi, ettei sitä viitsi katsella. Vanhat ihmiset ovat kuolleet pois tai makaavat halvattuina — niinkuin nimismies Liljebladkin, joka jo kuudetta vuotta on maannut liikkumattomana. Hänen virkaansa hoitaa mies, joka seurustelee Joutsian ja Saarlan herran kanssa ja silloin myöskin tietää, millainen on mies! — Ja jos nuoremmassa polvessa joku haluaisikin elää hauskemmin ja oman mielensä mukaan, niin sitä sanoo nykyinen maailma rentuksi ja roistoksi. Jos on ottanut lasin ja iloissaan laulelee, niin sitä sanotaan räyhäämiseksi. Ja viinasta varoitetaan niinkuin varastamisesta. Sellaista oppia saarnaa nykyinen pappikin keihäsjärveläisille, ja se oppi menee niihin niinkuin tupakka! Sand-vainaja sanoi aivan oikein, että vapaus on poljettu jalkojen alle kuin vanha kinnas.

Tulettänen kauppias haluaisi mielellään elää entiseen iloiseen tapaan. Mutta hänellä on taasen haittana se, että terveys on pettänyt hänet. Tulee sellaisia aikoja, jolloin jalat turpoavat kuin pölkyiksi eikä pääse niillä mihinkään. Toisinaan hän pyörtyy ja on monta aikaa kuin kuollut. Mutta hän virkoaa taas ja ajoittain on hän sama reipas ja virkeä kauppias Hallbom kuin entisinä hyvinä aikoina.

Kielletty on viinanpoltto ja kauppaa rajoitetaan minkä ehditään, mutta toki ei vielä ole kielletty lampaita kasvamasta villaa! Tuuhea on takku lampaiden selässä, vielä lyövät tytöt ja ämmät pirtaa Keihäsjärvellä, vielä kelpaavat kankaat ja langat kaupaksi keisarikaupungissa. Hei vain, kauppias näyttää kuin näyttääkin maailmalle, että hän elää. Hänellä on jo kauan ollut uusi, nerokas tuuma, jolla hän vielä palauttaa entiset iloiset ajat. Viina on kielletty, viina-raukkaa ahdistetaan kuin metsän haukkaa. Mutta on toinen juoma, makea ja viaton, joka vasta on syntynyt ja joka voittaa tulevaisuuden: se on olut, se.

Kauppias itse puolestaan kyllä nauraa koko juomalle: se on lasten leikkiä! Mutta nuorten suihin, jotka eivät ole tunteneet puhtaan viinan makua, se hyvästi kelpaa. Mutta sitä ei hän sano muuta kuin sellaisille vanhoille ystäville kuin Liljebladille ja muille senaikaisille. Kaikille muille hän kehuu olutta. Ja hänen suuri ajatuksensa on perustaa oluttehdas Keihäsjärvelle. Hän olisi sen jo aikoja sitten tehnyt, jollei olisi ollut kipeänä.

Yritys on jo alulla. Hän on sen takia tehnyt monet matkat kaupunkiin ja voittanut paljon rahamiehiä puolelleen. Keihäsjärven isännätkin ovat aika suosiollisia asialle — paitsi taasen tämä Joutsia. Hän on taaskin häntä vastaan, hän epäilee taasen tätä asiaa, vaikka viisaat ja oppineetkin ovat sen puolella. Joutsian isäntä on kuin onkin aina ollut kivenä hänen, kauppias Hallbomin, tiellä. Hän on siihen alituisesti kompastunut. Mikähän hän ilman tätä isäntää olisikaan? Puoli pitäjää olisi hänen hallussaan! Joutsian isäntä oli ensimmäinen, joka täällä nousi vastakynteen, ja nyt niitä on kymmeniä ja satoja! Kauppias totisesti vihaa Joutsian isäntää, kun hän vain alkaa ajatella, mitä kaikkia harmia hänestä on ollut.

Mutta hänpä taivuttaa Joutsian vielä tämän olutasian puolelle. Niin totta kuin hän on Tulettänen kauppias, niin hän sen tekee! Hän ei väsy eikä lakkaa, ennen kuin Joutsia on mukana yrityksessä. Ei hän tarvitse tämän rahoja — yhden ainoan osakkeen kun vain ottaisi, jotta voisi sanoa ihmisille, että Joutsiakin on mukana. Kaikki luottaisivat silloin asiaan.

Kauppias päätti taaskin mennä Joutsiaa puhuttelemaan. Hän valitsi sellaisen ajan, jolloin tiesi isännän olevan erittäin lauhalla tuulella. Hän meni muutamia päiviä ennen Tuomaan markkinoita, juuri silloin, kun Joutsian vanhin poika, Antti, oli tullut kotiin koulusta. Isäntä rakasti suuresti lapsiaan, varsinkin Anttia. Hyvinhän poika olikin edistynyt! Kauppias oli vuokrannut kojut valmiiksi markkina-ajaksi, hänen tavarakuormansa olivat jo lähteneet ja itse hän oli menossa perässä. Ennen menoaan hän poikkesi Joutsiaan.

Isäntä oli todella tavattoman pehmeällä tuulella, sen näki jo hänen kasvoistaankin. Heti paikalla hän pyysi kauppiasta saliin istumaan ja kävi keittiössä toimittamassa vieraalle kahvia. Kauppias myhähteli itsekseen, sillä näin hyvin ei häntä vuosikausiin oltu vastaanotettu Joutsiassa.

Mutta ei! Eipäs isäntä sittenkään taipunut uskomaan hyvää siitä uudesta yrityksestä, jota kauppias nyt kumminkin kolmannen kerran kävi kehumassa.

— Kunhan ei siitä tehtaasta vain tulisi harmia, sanoi isäntä. — Jos taas rupeavat juopottelemaan tässä.

— Kun se on sellainen juoma, ettei se mene päähän, selitti kauppias ja kiihtyi aivan tulipunaiseksi. — Se vain tekee ihmiset lihaviksi ja punaisiksi. Sitä saa juoda niinkuin vettä.

— En minä, en minä kuitenkaan, sanoi isäntä ja hymähti kovia sanoja lieventääkseen.

Juhassa leimahti vanha viha taas liekkiin. Se leimahti aina, kun hän joutui silmästä silmään katsomaan kauppiasta. Mutta hän sai sisunsa hillityksi eikä puhunut mitään.

Kauppias näki parhaaksi välillä poiketa toiseen aiheeseen. Eiköpähän tuota nyt kuitenkin saa taipumaan!

— Johan poika tuli toissapäivänä, vastasi isäntä ja hänen piirteensä pehmenivät.

Hän oli ylpeä Antista: paljaita kymmeniä ja yhdeksiä oli pojan todistuksessa.

— Hyviä todistuksia se aina toi se meidänkin Pranse. Eikös sitä… sitä koululaista saisi nähdä?

Isäntä nousi tuolilta ovensuusta, jossa hänen vieraiden aikana oli tapana istua, astui tupakkapöydän luo, joka oli toisessa päässä huonetta ja laski sikaarinpätkän kädestään. Hänen kasvoillaan oli kaiken aikaa isänilon ja ylpeydensekainen hymy.

— Antti, virkkoi hän ja raotti ovea pihanpuoleiseen peräkamariin, — tule tervehtimään kauppiasta.

Tuoli jyrähti, kun poika noustessaan siirsi sitä. Hän oli pitkä, laiha poika, tummat hiukset pörrössä, ikään kuin sormia juuri olisi vedetty niiden läpi. Kotikutoiset vaatteet olivat käyneet pieniksi, housut olivat lyhyet, hihat eivät ulottuneet ranteisiinkaan. Nenäkakkulat tekivät pojan hiukan oppineen ja hajamielisen näköiseksi. Sitä paitsi hän oli aika lailla hämillään, kuten likinäköinen ihminen tavallisesti on, jos hänet äkkiarvaamatta yllätetään.

— No… jopa sitä on aika lailla kasvettu! sanoi kauppias, joka ei oikein tietänyt, sanoisiko Antiksi, kuten ennen, vai kutsuisiko jo herraksi. — Ja aina vain ollaan lukuhommissa. Koskas sitä sitten tullaan ylioppilaaksi?

— Vai jo ensi keväänä! Kun minusta tuntui siltä, että sinne oli vielä kokonainen vuosi. Niin, niin, kyllä ne ajat kuluvat!

Isä rykäisi ovensuussa ja painui jalallaan oikaisemaan suoraksi mattoa. Hän oli Antista niin iloissaan, että kyyneleet pyrkivät nousemaan kurkkuun.

— Siitä on tullut koko herra! sanoi kauppias ja taputti Anttia olalle.
— Pitää nyt käydä meidän Pransea tervehtimässä, kun hän kotiin tulee.
No niin, lisäsi hän samassa, kuinkas se meidän asiamme nyt käy, hyvä
isäntä?

— Jaa sen oluttehtaan? sanoi isäntä ja ikään kuin heräsi. — En minä… en minä sentään siihen nyt rupea. Enhän minä voi estää teitä rakentamasta tuonne mäkeen, joka on teidän hallussanne, mutta minä en sellaisiin puutu.

Veri kohahti kauppiaan päähän. Häntä suututti niin että oikein huimasi.
Itseään hilliten hän alkoi:

— Isäntä on aina ollut minua vastaan. On se aivan ihmeellistä, että aina, aina vain. Tämäkin nyt on niin selvä asia ja niin hyvä asia…

Joutsia tuijotti kauppiaaseen ikään kuin kärsien. Hänen kasvonsa kävivät sinertäviksi, aivan kuin hän olisi ollut kipeä. Tosin hän hymyili mutta väkinäisesti, niin ettei voinut tietää, oliko hän heti purskahtamaisillaan itkuun. Äkkiä leimahti hänen silmissään niin oudosti, että kauppiaan täytyi keskeyttää lauseensa.

— Voi olla, sanoi isäntä. — Minä en voi estää teitä tekemästä mitä tahdotte, mutta minä en puutu mihinkään.

Sanat tulivat kuin seinäksi vastaan. Ja niine hyvineen kauppiaan täytyi lähteä. Häntä sapetti, häntä suututti niin, että sydämeen koski, mutta minkäpä hän mahtoi. Oli jo kiirekin. Hänen täytyi saavuttaa kuormat, ennen kuin ne ehtivät kaupunkiin. Sillä Edvartti oli kaupungissa ja hän saattoi minä hetkenä hyvänsä myydä tavarat ja juoda rahat kurkkuunsa.

Kun kauppias astui eteiseen, lehahti häntä vastaan herneruoan haju. Joutsian rengit, viisi tukevaa miestä, tulivat ylös portaita ja kulkivat tömisten keittiöön. Sieltä näkyi pitkä ruokapöytä, reikäleipäkasat kummassakin päässä, keskellä höyryävät vadit.

Isä hymähti, mutta ei sanonut mitään. Hän saattoi kauppiaan kuistille ja kääntyi siitä sisään.

Oli jo hyvä rekikeli ja iloisesti soi kauppiaan kulkunen mennessään. Keittiöstä saattoi hyvän aikaa nähdä reen, sillä aittarakennukset olivat siirretyt pois maantien edestä ja koivuja oli istutettu tietä vastaan.

— Mutta mikäs nyt on, virkkoi joku rengeistä, ennen kuin vielä oli ehditty nousta pöydästä, — kun kauppias palaa takaisin? Ja poika ajaa kuin viimeistä päivää.

Poika ajoi todella kuin viimeistä päivää ja itki, valitti, niin että kuului kauas.

— Missä kauppias on? ihmettelivät miehet Joutsian keittiössä. — Kauppiasta ei näy missään… On, on, sentään… Hän on pitkänään. Hän on tullut kipeäksi!

Kun oli päästy Jyrmän ahteen alle, oli kauppias parahtanut ja sanonut sydämestään ottaneen kiinni niin pahasti. "Käännä kotiin!" oli hän huutanut ja sitten mennyt tainnoksiin. Muutaman kerran vielä oli äännähtänyt, mutta nyt oli Rason tienhaarasta asti maannut ihan äännetönnä. Lieneekö enää henkeäkään.

Oli, oli hän toki hengissä. Miehet kantoivat hänet sisään ja Saara juotti hänelle rommia. Se virkisti niin että kauppias pääsi pystyyn.

— Mitä te täällä teette! huusi hän ensi työkseen miehille. — Menkää hiiteen! Minä lähden markkinoille. Ei minulla vielä ole aikaa kuolla.

Totta se oli, ettei hänellä vielä ollut aikaa kuolla. Sillä kuormat olivat matkalla kaupunkiin, kojut tilatut, markkinat ylihuomenna ja juoppo poika valmiina kaupungissa. Hevonen vain uudelleen valjaisiin!

— Muija, sanoi hän Saaralle, — tuo minulle voileipää! Närästää niin… Muista sitten käydä maksamassa vuokra taloon.

Kauppias oli kyllä muistanut vuokran, mutta hän oli huomannut, että maksupäivä oli isännälle vastenmielinen ja siitä syystä ei hän ollut tahtonut ruveta vuokraa viemään, kun hänen piti puhua oluttehtaasta.

— Tuo nyt pian sitä ruokaa, että pääsen lähtemään! huusi hän jo keittiöön. — Ties mitä se Edvartti tekee, jos jää kuormien kanssa. Myy kaikki ja juo…

Samassa muistui kauppiaan mieleen, että ovatkohan rahat kaikki vielä lompakossa? Ettei kyytipoika heittiö vain ollut varastanut mitään, kun hän Jyrmän ahteen alla niin pahasti sattui pyörtymään… Kuka ne viikarit tietää… Se olisi kyllä voinut oivaltaa, että nyt käy ottaminen… Ja kauppias riensi tuon tiensä krouvikamariin, päästi alas piirongin oven, otti lompakon taskustaan, sylkäisi sormiinsa ja rupesi laskemaan. Viisimarkkaset, kymmenmarkkaset, kaikki eri setelilajit olivat eri pinkoissaan. Näyttivät olevan ihan kunnossa. Paras sentään laskea…

Aijai kuinka pahasti taasen otti kiinni. Aijai kuitenkin!… Maailma musteni kauppiaan silmissä ja hän putosi suin päin rahojensa päälle.

Saara tuli huoneeseen ja kutsui häntä syömään. Ei liikahda, ei ole kuulevinaan.

— No, tule nyt siitä, kun sellainen hätä oli olevinaan… No, tokkos kuulet!

Hän tulee ääreen, pukkaa miestään selkään… Silloin retkahtaa kauppias maahan jotta romahtaa… Herra Jumala, se on ihan sininen kasvoiltaan, siinä ei enää ole henkeä!

Jonkin aikaa hänen vaimonsa vielä jatkoi liikettä, jopa teki pari
Pietarin-matkaakin. Mutta kovin vähäiseksi kävi siitä puoleen elämä
Tulettänessä. Paras poika, Pranse, luki eikä ottanut ruvetakseen
hoitamaan puotia. Hän oli aina tahtonut päästä herraksi. Tämä
Edvartti… ei, ei sitä osannut ajatellakaan sellaiseen!

Isäntä näytti toivovan, että Hallpumska muuttaisi pois Tulettänestä ennen kontrahtiajan loppumista. Mutta sellaisia ei Hallpumska ajatellutkaan. Hän eli päinvastoin siinä toivossa, että isäntä antaa hänen asua siinä kuolemaansa asti, vaikka kontrahti onkin loppunut.

XII

Katselet vuosia eteenpäin: kuinka pitkiltä ne näyttävätkään! Yksi vuosi murheessa ja huolessa riittää tekemään uurteet nuoriin kasvoihisi ja harmentamaan hiuksesi. Kymmenen vuotta: suo ilman pohjaa, meri ilman rantoja, erämaa ilman ääriä! Se on kuin peninkulmien tie, joka suorana lähtee silmiesi edestä ja joka näyttäytyy niin kauas kuin katseesi kantaa. Toivottomalta tuntuu sellainen taival.

Mutta kun se on kuljettu ja katsahdat jälkeesi, on kaikki kuin unennäköä. Kuinka nuo vuodet ovatkaan menneet? Huomaamatta ovat valuneet käsistäsi kuin vesi!

Kun Juha Kustaanpoika eli isännyytensä ensi päivää, oli tulevaisuus näyttänyt hänestä ainaiselta yöltä: ei valonsädettä missään! Se päivä ja pitkä rivi seuraavia päiviä olivat kuin raskaita sadepisaroita rajuilman alussa. Jokainen oli täynnä kärsimystä, alennusta ja häpeää, jokainen oli läkähdyttämäisillään. Paljasta pimeää, paljasta orjuutta. Juha Kustaanpoika ei saattanut ajatella, että hän näkisi vapauden aamun, sen päivän, jolloin Tulettänen rytö raukeaisi. Ja katso, vuodet olivat vierineet ja se päivä oli likellä.

Kuinka malttamattomasti hän sitä odotti! Hän väsyi odotuksessaan, hän pelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin. Hän, vanha, harmaantunut mies, kävi aivan lapseksi, kun hän sitä katseli näin silmästä silmään. Se häikäisi häntä kuin aurinko.

Hän katseli sitä kuten lapsi katselee joulua, laskee viikot, laskee päivät ja aattopäivänä kyselemistään kysyy:

— Äiti, eikö himmeliä jo ripusteta kattoon? Eikö pahnoja jo levitetä pirtin permannolle?

Kuinka hitaasti se aika kuluu! Että hän vain eläisi, ettei kuolisi ennen vapaudenpäivän aamua! Sitten, sitten hän mielellään ummistaa silmänsä!…

Entä mitä tekee hän Tulettänellä, jahka Hallpumilaiset ovat siitä poissa? Ottaako siihen uusia asukkaita? Ei, eikä otakaan! Kukapa siinä harakanpesässä enää voisikaan asua! Se on niin ränsistynyt että hirvittää: katot vuotavat, portaat murtuvat jalkojen alla, toiset hökkelit ovat jo rämähtäneet läjiin. Hän tasoittaa koko paikan maata myöten, hän kyntää sen pelloksi, kylvää siihen ruista ja apilasta. Juhan sydän sykkii ja posket palavat, kun hän näitä ajattelee. Pelto välähtelee jo hänen silmissään heilimöivänä rukiina ja hänen kätensä pyrkivät menemään ristiin, ikään kuin hänen edessään olisi jouluaamuinen kirkko, jossa kymmenet kynttilät tuikkavat… Ja jahka hän saa sitä peltoa leikata! Se on kuitenkin sellainen ilo, että…

— Ei suinkaan isäntä pane meitä pois tästä vaikka kontrahtiaika nyt loppuu? En suinkaan minä enää kauan elä.

Annastiinan kävi sääli Hallpumskaa. Sillä raukalla oli viime aikoina ollut paljon murhetta. Edvarttikin oli syksyllä kuollut järveen eikä vielä oltu löydettykään. Hallpumit olivat kuitenkin ehtineet tottua ja suostua paikkaan, kun niin monta vuotta siinä olivat asuneet. Vaikea olisi muutto ollut kenelle hyvänsä; jos vain meni omaan itseensä kuka tahansa, niin sen ymmärsi.

Juhan poskille nousi kuuma puna, kun hän näki sävyisän ilmeen Annastiinan kasvoissa. Vieläkö hänen tulisi pidentää odotusaikaa? Eikö hän jo tarpeeksi ole kärsinyt?

— Mutta mitäs vastusta meistä nyt sitten on, jos olemmekin eteenpäin? mankui Hallpumska.

Juha lensi polttavan punaiseksi, ikään kuin häntä olisi hävettänyt. Keskustelu tuskastutti häntä sanomattomasti. Täytyihän hänen saada rytö siitä pois, kun se oli ollut hänen elämänsä määränä kaiken aikaa.

— Hakekaa vain itsellenne toinen paikka. En minä voi… nyt siihen suostua, mitä te pyydätte.

— Miksei isäntä anna meidän asua? kysyi Hallpumska kysymistään ja kaapi, hampaat paljaina, niskaansa. — Kun sai se Hilma-pahanenkin sellaisen juopon miehen. Voi, voi, kuinka sitä on raskasta katsella…

Hän katui samassa, että oli päästänyt luontonsa valloilleen, mutta silloin se oli myöhäistä. Ei hänen sentään olisi pitänyt vanhalle ihmiselle… Mutta mitä hän oli ruvennut häntä kiusaamaan ..?

Annastiina sai aikaan, ettei Hallpumin väen lopulta kuitenkaan tarvinnut muuttaa kontrahdin mukaan, vaan vasta vapunpäivältä.

Se kevät oli hyvin varhainen. Keihäsjärvi loi jäänsä jo huhtikuussa, ja Yrjönpäivänä, jolloin oli kuulutettu huutokauppa Tulettäneen, oli järvi ihan auki. Se oli säteilevän kirkas päivä ja takapihoilla ja pientareilla nostivat nokkoset punertavia päitään. Tietkin olivat jo kuivat ja tomusivat ajaessa. Suviyöt olivat kaikki olleet sulat, tämä viimeinenkin. Kyllä kesäntulo nyt näytti erinomaisen kauniilta.

Juha asteli kotiin päin Jyrmän ahteelta. Hän oli lähtenyt varta vasten kävelemään, kun hänen sisässään oli sellainen levottomuus, ettei hän saanut olluksi yhdessä kohden. Hän pelkäsi, hän todella pelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin tai että tämä kaikki tyynni olisi unta. Ihmeellisesti oli aika kulunut, ihmeellisesti oli Jumala johdattanut… Viimeisen kerran katselee hänen silmänsä rytöä, joka on kasvanut hänen talonsa pellolle vuosikymmenien kuluessa. Siinä on pientä hökkeliä, suurta hökkeliä, poikki ja pitkin, mikä rakennus vivahtaa punaiseen, mikä keltaiseen, mikä on harmaantunut, mikä sammaltunut. Minkä katto on romahtanut alas toiselta kulmalta, minkä katto on turpeena ja kasvaa heinää, minkä kattoa on paikattu uusilla päreillä. Jotkut ikkunat ovat suuret, toiset pienet. Toiset ovat rikki, toiset ovat tukitut rievuilla.

Heti kun Hallpumskan kuormat ovat menneet, panee hän kaikki miehet, mitä ikinä talossa on, hajoittamaan rytöä. Sitten kynnetään maa ja hän kylvää sen vaikkapa kauralle. Kyllä se vielä ehtii. Kun Erkki pääsee maanviljelyskoulusta helluntaiksi kotiin ja Antti tulee Helsingistä, on koko paikka aukeana. Ei kiveä kiven päällä! Kyllä ne pojat hämmästyvät… Isäntä tuijottaa eteensä ja puna valautuu hänen poskilleen.

— No, tottahan isäntä lähtee avissiooniin! virkkaa ääni hänen vieressään, ja kirkolta päin tulla laahaa Santtu, Simolan entinen isäntä.

Hän on harmaapäinen, vaatteet risoina, hän vetää perässä toista jalkaansa ja hänen päänsä vapisee kaiken aikaa, ikään kuin sitä röykytettäisiin. Santtu saa kunnalta apua, mutta pitää siinä sivussa pientä kauppaa: myy paperosseja, tulitikkuja, nuuskaa ja erinäisissä tilaisuuksissa pientä rihkamaakin. Tavarat keikkuvat laatikossa hänen kaulassaan ja kädessä hänellä on rautapohjainen sauva. Ilman sitä sauvaa ei Santtu pääsisi mihinkään!

Hän nyökäyttää päätään Tulettäneen päin ja sylkäisee. Isäntä ei uskalla avata suutaan, sillä hän ei osaisi muuta kuin hihkaista ilosta. Eikä sitä sentään kehtaa ruveta sillä lailla.

— Teki vain mieleni katsomaan, mitenkä tuokin pesä hajoaa, sanoo
Santtu ja hänen päänsä keikkuu ikään kuin se olisi vieterien varassa.

— Niin aina, niin aina, panee Juha ja hänen sydämensä hyppelee riemusta. — Jos mentäisiin sisään, ehdottaa hän sitten, — siellä on kyllä pannu kuumana.

Mutta muiden joutsialaisten teki mieli Tulettäneen. Kalle tahtoi nähdä, menisivätkö ne uudet, komeat hevoskalut, jotka Edvartti vähää ennen kuolemaansa oli ostanut, kylläkin halvalla, ja Helenaa halutti ostaa Miina-vainajan pitsejä, joita tiedettiin hänen vuosikausia virkanneen.

Nuoret menivät siis huutokauppaan ja isäntä läksi kaupunkiin. Väkeä tuli häntä vastaan sekä hevosella että jalan — toki jokaisen teki mieli olla näkemässä, mitä kaikkea siellä Tulettänessä oikein oli! — ja kaikki ihmettelivät, että isäntä lähtee pois.

Juha syytti asioita. Eivät ne suinkaan olisi olleet kiireellisiä! Mutta hän ei saanut olluksi kotona.

Kun hän illansuussa palasi Joutsiaan, kohtasi hän taas samat ihmiset. Toiset olivat rattailleen sälyttäneet tuoleja tai pöytiä. Muuan emäntä piteli varovaisesti sylissään koppaa: siinä oli nähtävästi jotakin särkyvää. Keltainen kaappi-romo oli asetettu kahden pyöräparin päälle kuten hirsiä vedätettäessä, ja joku oli kääsiensä taakse köyttänyt leveän kiikkutuolin Hallpumin salista. Kuka piteli kärryn pohjalla jalkojensa välissä mahdottoman suurta pulloa, kuka kädessään lamppua tai seinäkelloa. Tuolien ja pöytien jalat törröttivät ällistyneinä taivasta kohti, ikään kuin olisivat tahtoneet kysyä, mitä nyt oli tulossa, kun heitä raahustettiin pesästä, johon tomu ja hämähäkinverkot vuosikymmeniä olivat heidät köyttäneet.

Monet tuttavat pysähtyivät puhuttelemaan isäntää. Ihan Joutsiaa jo harmitti, ettei hän ollut osannut viipyä niin kauan, että huutokaupasta tulijat olisivat ehtineet kotiin asti. Kovasti oli ollut väkeä. Ja rojua! Mutta viisas mies se oli Pranse-herra. Hän osasi kiskoa hinnan jokaisesta rikkinäisestä kahvikupistakin.

Isäntä oli sytyttänyt piippunsa ja kuunteli sängyssä pitkänään lasten puheita. Hänen silmänsä olivat kiinnittyneet piipun koppaan, joka kyti ja hehkui, sitten ne hiljalleen siirtyivät uuniin, jonka pellinnuorassa riippui pari sukkia, sitten seinille avaimiin. Oli siinä avainta, sekä suurta että pientä! Toiselle seinälle oli Erkki naulannut maanviljelyskoneitten kuvia. Kiintymättä luisuivat isännän silmät niiden ohi ikkunaan, jonka takaa näkyi syreenipensaita, ja pysähtyivät vihdoin kattoon.

— "Mikä oli?" hoki keittiössä Janne, nuorin Joutsian lapsista, yhä matkien huutokauppamenoja. "Sälykoppa!" — "Kuka sai?" — "Pappilan Amanda."

Niin, ei sitä tosiaan kukaan osaa aavistaa, mitä tuollaiseen Tulettäneen, vinnille, aittoihin, ullakkoihin ja liitereihin vuosikymmenien kuluessa voi kerääntyä: kopallisittain tyhjiä pulloja, kopallisittain rikkinäisiä posliiniastioita ja kivivateja, vanhoja puuastioita, joista vanteet ovat varisseet tipotiehensä ja liitteet irvistelevät; pulloja, joiden pohjalla on säilynyt tilkkanen kimröökiä, tärpättiä, puuöljyä, vihtrilliä tai muuta sellaista; vaatteita, käpertyneitä, valkeanvihreiksi käyneitä kengänjäännöksiä; hihnoja; sitolkkia, joista tippuu täyte; patoja, joiden pohjassa on reikä tai jotka ovat värissä; tuoleja ilman pinnoja ja pinnoja, jotka ovat lähteneet irti tuoleistaan; morsiuskukkavihko, tuohikontteja, koinsyömiä talluksia, kannettomia katkismuksia ja virsikirjoja, osia kangaspuista, kuten kaiteita, niisiä; haaltuneita, likaisia höyhentyynyjä, joulukuusen jalka, Pranse-herran ylioppilaslakkeja ilman lyyryä, ja kravatteja ja jäniksennahkoja, joissa asustaa koi… Kaikkea, kaikkea, mitä taitaa ajatella löytyvän talosta, josta ei koskaan ole raskittu heittää pois rikkinäistä kahvikuppia. Ja kaikkea tätä on vuosikausia peittänyt tomu ja hämähäkinverkko, kalvanut koi ja nakertaneet hiiret.

Nyt on kaikki raahattu vinniltä saliin, jossa miehet tupakoivat ja tytöt tirskuvat. Viskaali — Pranse-herra on jo viskaalina jossakin kaupungissa Itä-Suomessa — on järjestänyt kaikki sievästi: villoja on sidottu riepuihin, vanhat kengät, tallukset, sukat, rukkaset, yksin tuolinpinnatkin ovat sidotut kimppuihin. Viskaali on viisas mies. Hän se johtaa kauppaa salissa. Kyllä hän osaa kehua tavaraansa ja hankkia kaikelle ostajat.

— Noo, pojat, ylioppilaslakkeja! Koreita samettilakkeja, köykäisiä, hyviä kesällä!… Viisikolmatta penniä… se on vähän!… Kolmekymmentä… viisikymmentä!… seitsemänkymmentäviisi!… No niin… hyvän kaupan se poika teki…

— Villoja… tällainen suuri mytty… Noo… jopa nyt hinnan keksikin se muori!… Koreita villoja… niistäkös lämpöisiä sukkia tulee…!

Ei viskaali niitä kuule. Villamytty on jo aikoja sitten lentänyt muorin käteen ja kauppa käy eteenpäin. Mutta äkkiä herättää muori ja hänen villamyttynsä koko yleisön huomion. Muori on näet avannut mytyn ja ruvennut tarkastamaan villojaan.

— Phyi! parkaisee hän, sillä pilvenä lentävät koit häntä vastaan. —
Pitäkää itse! Että kehtaattekin ihmisille myydä — koita.

Koko sali rämähtää nauruun. Akka älmentää niin, että kuolleetkin voisivat herätä, mutta viskaali vain ei ole kuulevinaan mitään. Hän on yhä täydessä touhussaan, kehuu paraikaa vanhoja liinoja ja kenkiä, jotka ovat sidotut kimppuihin… Vaikeapa näkyy olevan saada ihmisiä uskomaan, että niillä vielä maailmassa voisi olla jotakin virkaa! Viskaali seisoo tuolilla, huutaa ja hikoilee… Äkkiä avautuu suurella rähinällä ovi. Ei kukaan enää kuuntele akan älmentämistä, sillä nyt saapuu huutokauppaan iloisia tukkipoikia. Ryypyt ovat otetut jo valmiiksi ja rohkeutta on kurkun täydeltä. Tietämättä, mikä esine se onkaan, jota paraikaa tarjotaan, survaisevat pojat suustaan:

Ei tarjoa kukaan enempää… Vasara lankeaa pöytään. Pojat saavat kimpun vanhoja kaulaliinoja.

— Minä jäin ilman! Milläs minä nyt menen naimaan? Vai onkos siellä vielä?… Mutta en minä anna markkaa… Viisikymmentä penniä ..!

— Onkos nämä naimaliinoja? pääsee pojalta ja taas tärisee koko sali naurusta.

— Nyt menevät tuolit: ostakaa pois, kun ostitte pinnatkin! kehoittaa yleisö.

Ja pojat jakavat pinnat miehestä mieheen ja kopistelevat niitä vastatusten, ja syntyy sellainen melu, että poliisin täytyy astua esiin. Pojat joutuvat pihamaalle, pitävät siellä peliään ja tulevat vihdoin keittiön kautta entiseen krouvikamariin, jossa Hallpumska pitää kahvikauppaa. Ennestään on siellä pari tyttöä ja poikaa juomassa kahvia.

Hui kuinka se on noita-akan näköinen tuo, joka siinä pitää pääkomentoa! Mutta hyvää tavaraa hänellä on… Hänellä on ryyppykin takanaan, jonka hän somasti ja viekkaasti kaataa maitokannusta kahvikuppiin. Onpa se viisas akka!

— Joutukaa, pojat, saliin, tirskuu joku ovelta, — siellä menee pälsit, kokonaiset pälsit!

— Hyvät pälsit ovatkin! kuuluu viskaalin ääni salista. —
Sopulinnahkaa ja musta verkapäällys…

Pojat tölmäsivät suin päin saliin. He olivat menemäisillään nurin, sellaista kyytiä he tulivat. Alhaalla oli mustanaan ihmisiä, ylhäällä sakeanaan tupakansavua ja auringonpaistetta ja keskellä savua seisoi mies, joka piteli käsissään turkkia.

Yleisö nauroi. Pojat korottivat kymmenen penniä tai viisi penniä kerrallaan ja yleisön riemu yltyi yltymistään. Kun oli päästy viiteentoista markkaan, lankesi vasara.

Mutta voi sun suutari sentään sitä turkkia! Siitä sitä läksi koita ja karvat pölysivät kuin siemenet voikukista, kun niihin puhaltaa. Hyvät ihmiset sentään!… Ja pojat ottivat kukin kourallisensa karvoja ja rupesivat heittelemään niitä pitkin huonetta. Mutta eivät vakavammat ihmiset sitä kärsineet ja poliisin oli taaskin tultava pitämään järjestystä.

Mutta kartanolla ei heitä kukaan häirinnyt ja siellä he myllersivät oikein mielin määrin. Heilläkin oli yleisönsä, sillä huutokauppalaisia oli siirtynyt katselemaan heidän temppujaan.

— Me naulataankin tämä pälsi tähän seinään niin kuin herrat naulaavat haukan levälleen tallinseinälle! keksi joku.

Turkki on pian levällään keskellä seinää. Tuuli liehuttaa liepeitä ja karvatöyhdöt lentävät.

— Se on sen vainajan turkki, selittää Santtu ja nostaa tutisevan päänsä korkeutta kohti. — Hän toi sen Pietarista ja kehui maksaneensa siitä kaksikymmentä ruplaa.

— Sen hän valehteli, sanoo Akseli, Joutsian poika ja entinen tukkiherra, jolla nyt on torppa Joutsian maalla. — Ei tuo koskaan ole maksanut kahtakymmentä ruplaa.

Kovin ränstynyt on Akselikin, laahaa perässään jalkaansa, kasvot ovat kellertävät, silmissä kuin kaihit. Ainoastaan hiukset ovat vielä kiiltävät ja mustat kuin teeren selkähöyhenet.

Varoitus tulee myöhään; ruutu helisee jo rikki ja sirpaleet putoavat kiillellen maahan… Mutta ei pidä luullakaan, ettei Hallpumska osaisi pitää puoliaan. Hän alkaa hänkin heitellä — tyhjillä pulloilla! Hyi olkoon! onpa se oikein pullosadetta!

Pojat tarttuvat mikä kiveen, mikä seipääseen, mikä laudanpalaseen ja aikovat antaa takaisin noitaämmälle, mutta tämä kutsuu avukseen poliisin ja silloin tulee pojille kiire. Saakelin ämmä… se usutti poliisin!… Hei, pojat, rattaille!

Pian ovat hevoset irroitetut puusta, jossa ovat olleet kiinni, ja rattaat täynnä rallattavia ja meluavia miehiä. Kun poliisi näkee, että he lähtevät liikkeelle, jää hän tyynesti katsomaan. Pojat puolestaan eivät enää pidä kiirettä.

He ovat ottaneet mukaansa tuolinpinnat ja kaulaliinat ja muut saaliinsa huutokaupasta ja heiluttelevat niitä käsissään… Mutta mikäs tämä onkaan tämä tällainen laudanpätkä? Siinä on jotakin kirjoitusta. Mikäs se onkaan mahtanut olla? Tienviittako vai…? Voi sun suutari sentään… sehän on se vanha Tulettänen kyltti! Kuinka onkin lahonnut ja kulunut! "TULE TÄNE" siinä on ollut, saattaa sen vieläkin erottaa.

Juha seisoi pihamaallaan ja katseli heidän jälkeensä. Ja taasen tuntui hänestä siltä, että tämä kaikki on unennäköä… Ettei hän vain heräisi!

Hän oli päättänyt järjestää niin, että rytöä alettaisiin hävittää niin pian kuin Hallpumskan kuormat vain olisivat poissa. Osa huoneita oli myyty torppareille tai itsellisille ja he olivat saaneet käskyn viipymättä toimittaa ne pois.

Isäntä oli ajatellut, että Tulettänen puoli helluntaiksi saataisiin kuntoon. Siksi tulevat pojat kotiin, Antti Helsingistä, Erkki maanviljelysopistosta. Kyllä he hämmästyvät! He eivät voi tätä aavistaakaan.

Huutokauppaa kesti monta päivää. Isäntä kulki kuin kipeänä. Hän ei enää olisi malttanut odottaa. Emännän täytyi hänelle ihan nauraa.

— Jaksaa sitä nyt jonkin päivän odottaa, sanoi hän, — kun on odottanut neljäkymmentä vuotta.

Isäntä ei olisi jaksanut odottaa. Viimeisenä yönä ei hän saanut unta silmiinsä. Hän nousi jo kukonlaulun aikana ja alkoi kierrellä pitkin pihoja.

Aamu oli lauha ja keväinen. Ei aurinko paistanut, mutta pilvistä putosi tuon tuostakin lämmin köykäinen sade. Ja sateen tauottua oli maailma kuin uusi, nurmikot täynnä välkkyviä vesihelmiä ja ilmassa nuorten koivunlehvien lemu. Lehtisilmukat puhkeilivat niin että melkein kuului, syreenit ja koiranputket olivat suurilla nupuilla, tuomista ja pihlajista puhumattakaan. Ja linnut riemuitsivat ja kisailivat! Järvi lepäsi tyynenä kuin sulatettu hopea.

Hallpumin puolellakin noustiin aikaisin ja kuorma toisensa perästä kulki Tulettänen portista kirkolle päin. Emäntä nouti Hallpumin väet lähtökahville ja hyvässä sovussa juteltiin salissa. Isäntä istui tapansa mukaan tuolilla ovensuussa, hymähti ja sanoi silloin tällöin jonkin sanan. Mutta ei hän tahtonut saada ajatuksiaan pysymään siinä mistä puhuttiin. Ne menivät vain rydön hävittämiseen.

Emäntä hyvästeli Hallpumilaisia naurussa suin ja kehoitti käymään talossa. Isäntä jätti heidät Jumalan haltuun ja saattoi portaille asti. Siihen hän jäi seisomaan.

Sataa rapisteli rankasti keväistä, lämmintä sadetta. Juha antoi sateen valella kasvojaan eikä pitänyt kiirettä. Hän seurasi silmillään rattaita, jotka etenivät pitkin tanhuaa, ohi jyvämakasiinin, kunnes ne olivat kadonneet ahteen alle. Silloin hän astui ulos omasta portistaan, poikki maantien ja saapui Tulettänen portille. Siitä oli pinnoja poissa ja maali kulunut. Hän seisahtui sen eteen, ikään kuin olisi kavahtanut sitä avata.

Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän oli astunut portin ohitse, hän oli saattanut nähdä sen aina, kun vain ikkunasta katsoi ulos, mutta kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut sitä avannut. Eikä hän ollut uskonut näkevänsä sitä päivää, jolloin hän siitä kulkisi. Ja katso, vuodet olivat menneet ja koko talo oli muuttunut, ja hän itse oli käynyt harmaapäiseksi mieheksi. Mutta hän sai tästä portista kuitenkin vielä kulkea, sillä vapauden päivä oli koittanut.

Tie rakennuksille oli täynnä oljenrippeitä, pullonsirpaleita ja muuta roskaa. Isäntä asteli hitaasti ja katseli nurmea, joka versoi kuivien lehtien alta. Kevät teki tuloaan.

Puotien, tallien ja ulkohuoneiden oviaukot törröttivät mustina joka taholta. Mikä katku niistä henkiä läähättikin, ikään kuin taistellen kevättä vastaan!

Isäntä kiertelee mietteissään pihaa, tulee keittiön rappusille, astuu sisään. Lattia on paksussa liassa, muuri savuttunut, katosta ja nurkista riippuu hämähäkinverkkosäikeitä, seinäpaperit retkottavat. Omituisesti niissä rapisee… Mitä kummaa..? Torakat, kodittomana nekin, siellä liikkuvat mustanpuhuvina kuin kiiltävät pavut, sakarojaan heilutellen. Tavattomasti niitä onkin!… Krouvikamarin oven alla ovat lattiapalkit kuluneet kuopille ja niihin paikkoihin, missä kauppiaalla ennen oli tapana juosta mittailemassa tavaroita, on uurtautunut ikään kuin tie permantoon… Vaistomaisesti kääntyvät isännän silmät siihen nurkkaan, missä rahapiironki muinoin seisoi… Siinä se kai on seisonut näihin asti, koska seinäpaperi siinä on tummempaa… Tyhjänä on kamari nyt, mutta lamppuöljyn ja sillin haju on jäljellä.

Portti lisahtaa. Pitkä rivi miehiä astuu suoraa päätä Tulettäneä kohti, kirveet ja rautakanget olalla, käsivarsilla nuorakimput.

— No miehet, sanoo isäntä, — mitä luulette: saadaankos rytö hajoitetuksi siksi kun pojat tulevat kotiin?

Äkkiä vaikenevat kaikki ja jäävät suu auki kuuntelemaan. Käki kukkuu! Niin heleästi ei se kukukaan paitsi näin keväällä… Sadepisaratkin jo harventavat tuloaan, pilvet hajaantuvat hajaantumistaan ja hattaroiden alta ratkeaa näkyviin sininen taivas. Nyt on ilo ilmassa, metsässä, maassa!

Jo alkaa Tulettänen raitilla jyskyä ja rytistä. Isäntä kuuntelee ja astelee hiljalleen polkua riihelle päin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ole sitä kulkenut. Silloin oli kauppias kaatanut harjun miltei paljaaksi ja nyt siinä on kaunis metsä. Kuinka ajat ovatkin kuluneet! Vapauden päivä on käsissä!

Leivonen visertää, kieppuu ja lirittää juuri hänen päänsä päällä. On kuin sen suusta putoaisi heliseviä helmiä. Ei näy kuin pieni piste taivasta vasten, mutta ääni soi suurena, heleänä ja täynnä riemua.

Juha ottaa lakin päästään ja sipaisee kädellä otsaansa. Että hän kuitenkin on saanut nähdä tämän siunatun päivän! Kuin unta se on ja ihmettä…

Mutta katso, Jumalan edessä on yksi päivä kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUHA JOUTSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Juha Joutsia

JUHA JOUTSIA

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE