The Project Gutenberg eBook of Kuoleman tarkoitus, by Paul Bourget

Ennenkuin nämä muistot himmenevät, tahtoisin kirjoittaa ne paperille. Täällä sairaalassani Saint-Guillaume kadun varrella — sota on sen muuttanut kenttälasaretiksi — on minulla sangen vähän aikaa: neljäkymmentä vuodetta, ja kaikki aina käytännössä. Ja millaisia haavoitettuja! Meitä on kaksi lääkäriä. Sanoinko kaksi!… Kirurgimme ei tule muulloin kuin aamuisin leikkauksia suorittamaan. Hän palaa iltapäivällä, silmää hätäisesti potilaita ja menee tiehensä, jolloin minä jään kahden toista vuosikurssia opiskelevan ylioppilaspahasen kanssa, joka sydänvian vuoksi on vapautettu sotapalveluksesta ja on niin kömpelö, että töin tuskin voin uskoa hänen suoritettavakseen suoniruiskeen. Tätä on nyt kestänyt yhdeksän kuukautta: elokuun, syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun, maaliskuun, huhtikuun — yhdeksän kuukautta siitä lähtein, kun pyysin ontuvasta jalastani huolimatta päästä rintamalle palvelemaan haavoitettujen sidepaikkaan. Näen edessäni tuon säteilevän iltapäivän — sellaisia oli, mikä iva, niin usein vuoden 1914 traagillisena kesänä! — sekä tuloni opettajaparkani, professori Michel Ortèguen luo, joka oli ottanut esittääkseen anomukseni.

— Mahdotonta, rakas Marsal. Teitä ei huolita. Mutta olen järjestänyt koko asian toisin. Sotilaallistutan oman sairaalani. Olitte alilääkärinäni Beaujonissa. Siitä pitäin olette ollut hieman uskoton kirurgialle. Se antaa teille anteeksi. Tarvitsen apulaista, johon voin luottaa Otan Teidät… Se on siis päätetty?

Sille, joka kerrankaan on työskennellyt Ortèguen johdolla, on tämä mies voimakkaine persoonallisuuksineen ainaiseksi jäänyt "herraksi ja mestariksi", jonka käskyistä ei ole kiistelemistä. Suostuin siis. Olen nyt viettänyt koko sota-ajan tässä entisessä palatsissa, jonka Ortègue, niin kummalta kuin se tuntuukin, sovellutti oman erikoisalansa, hermokirurgian, harjoituskentäksi. Hän ylpeili tästä rakennuksesta, johon arkkitehti Daniel Marot vuonna 1690 teki piirrokset Colombièresin ensimmäistä herttuaa varten. Hän luetteli mielellään sen muistoja ja asukkaita: ensin sen omisti Colombièresin herttua, sitten joku suuren Condén pojantytär, sitten muuan rahamies, mikä lie ollut — Lawin järjestelmän rikastuttama parturinpoika. Hirmuvallan aikana oli palatsi vankilana muuttuakseen sittemmin Napoleonin aikana marsalkan asunnoksi sekä ottaakseen heinäkuun kuningasvallan aikana suojiinsa ulkomaisen lähetystön ja toisen keisarikunnan aikana erään senaattorin. Monta sydändraamaa on varmaan näytelty noiden kahdensadan kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa näiden seinäin sisällä ja tämän rauhaisan puutarhan näköpiirissä — missä parhaillaan ikivanhat puut työntävät esiin uuden kevään silmikoita. Niiden lehdet viheriöitsivät elokuussa. Olen nähnyt niiden kellastuvan, lakastuvan, karisevan. Näen niiden jälleen pukeutuvan vihreään. Monet muut silmät ovat katselleet näitä samoja puita ahdistuksen hetkinä, kummastellen, niinkuin minäkin, tämän luonnon työn, tasarytmisen, hitaana jatkuvan, ja inhimillisen mieltenkuohun surkean mielettömyyden vastakohtaisuutta. Mitä olivat kuitenkaan murhenäytelmät, joihin tämän talon asukkaat joutuivat ottamaan osaa, verrattuina siihen hirveään mullistukseen, jonka kamalia jälkimuistoja nyt nähdään täällä kaikkialla, jopa tätä keväistä puutarhaa katsellessa. Silvottuja ihmisiä laahustaa siellä, keneltä käsivarsi, keneltä jalka poikkisahattuna, heikkoina, ensi auringon hyväilyä etsien. Jos käyn tuosta ovesta sisään, näen huone huoneelta päänalaisilla haavoitettujen verettömiä tai punaisiksi pöhöttyneitä kasvoja, silmäterät kuumeisina, sieraimet yhteenpuristettuina, suut törröllään, ja vuodepeitteillä sanomalehtiä hujan hajan otsikkoineen, jotka loihtivat silmiin vielä kamalampaa kurjuutta: Rajuja taisteluita Dixmuidenissa… — Reimsiä uudelleen pommitettu… — Vedenalainen upottanut valtamerihöyryn!…

Kuinka monta kertaa minua koko tuon syksyn ja talven noita sodan läheisyyden todisteita nähdessäni kauhistikaan se, että itse olin tässä, tosin en hyödyttömänä, mutta poissa vaaran ulottuvilta! Olin maahan painua rujouteni häpeästä, aivan kuin olisi minulla ollut syytä siihen onnenoikkuun, joka pani minut kolmekymmentakaksi vuotta sitten syntymään kämpyräjalkaisena leikkauksenkin ollessa mahdoton! Kun "Taubet" ja "Zeppeliinit" heittivät pommejaan Pariisiin, tunsin, halki kapinoimishaluni ja kauhunikin, kuin jonkinlaista lievitystä. Tosin oli vaara mitätön, mutta se oli sittenkin vaara, ja minusta tuntui, että otin osaa taisteluun pelkästään silmänräpäyksen ajan kuulemalla tuota pommien räjähtelyä, jota sankarilliset sotilaamme kuulivat joka päivä. Sitten aloin harkita. Sanon sotilaitamme sankarillisiksi. Minkätähden? Koska he urheasti panevat henkensä alttiiksi. Minkä puolesta? Velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta mikä on heidän velvollisuutensa? Lainkuuliaisuus. Pohdin tätä ajatusta. Mitä on laki oppineitten silmissä? Joka-aikainen ja välttämätön syy-yhteys kahden tosiasian välillä. Jos Ortègue vielä eläisi, antaisi hän minulle sankaruudesta hyvin yksinkertaisen määritelmän: "Otaksutaan muuan tosiasia: vaara; otaksutaan ryhmä toisia tosiasioita: sellainen ja sellainen luonnonlaatu, sellainen ja sellainen perinnöllisyys, sellainen ja sellainen kasvatus. Tämä luonnonlaatu, tämä perinnöllisyys, tämä kasvatus erittää rohkeutta ja tuo toinen mielenlaatu, perinnöllisyys ja kasvatus erittää pelkuruutta, niinkuin mahalaukku erittää mahanestettä ja maksa sappea sen tai sen aineen vaikutuksesta." Minä kuuntelisin häntä. En uskaltaisi vastata. Silti en olisi ajattelematta, että sielulliset ilmiöt ovat paljon monimutkaisempia, kuin moiset selittelyt myöntävät. Emme arvostele mahalaukkua, erittipä se mahanestettä tai ei, emmekä maksaa, eritti se sappea tai oli erittämättä. Sotilasta arvostelemme, sekä sitä, joka osoittaa rohkeutta, että sitä, joka osoittaa pelkuruutta. Emme pelkästään totea heidän tekoaan, me määrittelemme sen laadun. Me tunnemme kunnioitusta, innostusta toista ja ylenkatsetta toista kohtaan. Miksi? Koska tuo teko ei ole välttämätön, koska se ei ole kumoamaton. Se on velvoituksesta johtuva. Sepä eroittaa ne lait, jotka vallitsevat vapaaehtoista toimintakykyämme, niistä laeista, jotka vallitsevat fyysillisiä voimiamme. Pohdin vielä tätä ajatusta. Velvoituksella on rajansa: kykyjemme raja. Ei minkään päällikön käsky voi velvoittaa sotilaita kävelemään meren pinnalla. Miksi? Koska sotilas ei voi sitä tehdä. Kykymme määrää siis velvollisuutemme. Minä esimerkiksi en voi olla rintama-ambulanssin lääkärinä rujouteni vuoksi. En saa moittia itseäni siitä, etten ole siellä. Olen tehnyt parhaani mukaan työtä tässä sairaalassa. Olen käyttänyt kykyni tämän sodan hyväksi. Enkö siis ole täyttänyt kaikkea velvollisuuttani?

Mistä kummasta on tämä ajatusteni kulku lähtöisin. Minähän olen lääkäri, parhaillaan lääkärintoimessa ja olevinani lääkäri, minä jos kuka? Tämä siveelliseen ongelmaan vajoaminen, sen alituinen käsittely on ollut elämäni pääsisällyksenä sodan kestäessä. Enhän ole muun vuoksi tarttunut tähän valkopaperiseen vihkoon ja alkanut sommitella tällaista "muistelmaa" kuin siksi, että saisin oman ajatukseni selville järjestelmällisesti ryhmittäessäni kokonaisen tapahtumasarjan, jonka todistajaksi sattuma minut teki juuri tässä samassa paikassa. Sillä hetkellä en niiden outouden hämmästyttämänä kyennyt tarkastamaan niitä älyllisesti, niin sanoakseni. Tunsin vain niiden traagillisuuden. Etäältä katsoen luulen voivani selvittää niiden abstraktisen merkityksen, niiden todistusarvon erään väitteen tai, pikemminkin, erään otaksuman tukemiseksi. Kuinka monta kertaa kuulinkaan Beaujonissa, leikkauspöydän ääressä, tuon samaisen Ortèguen, näiden tuskallisten kohtausteni sankarin, toistavan meille, juuri kun joku meistä oli tainnuttanut potilaan: "Jokainen potilas on oikealle lääkärille luonnon itsensä asettama koe." Ne tapahtumat, joiden yksityispiirteet tahtoisin saada kiinnitetyiksi, olivat nekin tuollainen koe, ja niistä luomani kertomus on oleva vain tuollainen "vaarinotto", jollaisia Ortègue myös neuvoi meitä runsaasti keräämään, "Tosiasioita", hän yhä toisteli, "kootkaa tosiasioita, yhäti tosiasioita. Magendie oli oikeassa: tiedemies on vain lumpunkerääjä, joka vaeltaa tieteen alueilla, koppa selässä, koukkija kädessä ja kerää, minkä löytää." Niin, mutta jos onneton opettajaparkani nousisi komeasta hautakammiostaan, jonka antoi valmistaa itselleen Passyn hautausmaalle ja missä hänen kiusaantunut ruumisraukkansa vihdoinkin on päässyt uneen vaipumaan — ilman morfiinia — niin tämä "vaarinottoni" tuskin häntä miellyttäisi. Ne tosiasiat, joita aion siinä panna muistiin, kuuluvat uskonnollisen psykologian alaan, ja tuolle tosiasiain jumaloitsijalle ei näitä tosiasioita ollut olemassakaan. Kun hänelle puhui "uskonnollisesta probleemista", hän nauroi ääneen ja hilpeästi. Silloin oli hänestä mahdoton saada irti muuta puheenpartta kuin seuraavan väännöksen "Luulosairaasta": "Primo purgare, ensuita philosophari." Vapautua? Mistä? Kokonaan ajattelemasta haudantakaisen elämän mahdollisuuttakaan, tuosta epäterveestä mystillisyys-atavismista, joka yllyttää meitä luonnonilmiöistä etsimään ajatuksen, tahdon, rakkauden jälkeä. Hän ei myöntänyt maailmassa olevan mitään jumalallista, ei sen enempää muussa kuin ihmisessäkään. Näin ajatellessaan hän luuli noudattavansa Magendien periaatetta: älyn alistamista tosiasioille sellaisinaan. Hän ei huomannut joutuneensa toisessa mielessä dogmatisoimaan, hän, kaiken dogmatismin vihollinen. Hän ei tunnustanut muita tosiasioita kuin ne ilmiöt, jotka olivat oikeaoppisuuden ennakolta valikoimat — yhtä systemaattisen, yhtä puolueellinen kuin tuo toinenkin: tieteellisen oikeaoppisuuden. Väitin arasti, että uskonnollinen tosiasia on tosiasia sekin; on siis täysin tieteellistä, kokeellisen tutkimustavan mukaista, että otamme sen lukuun. "Primo purgare", hän toisti. "Yliluonnollista ei ole olemassa. Kaikki, mikä edellyttää maailmankaikkeudessa persoonallista tarkoitusta, on tyhjää puhetta jo alunpitäen. Jos sanotte minulle: näin eläimen, joka hermostoa vailla tunsi ja käveli, ei minun tarvitse etsiä todistuksellenne vahvistusta, tiedän sen vääräksi…"

Lukemattomat oppineet ajattelevat Ortèguen tavoin. Minäkin ajattelin niin. En ollut koskaan silmästä silmään tavannut sellaista tosiasiaa, johon nyt jo viikkokausia olen törmännyt. Tämän ilmeisen asian nähtyäni tuntuu kaiken yliluonnollisen, tai tarkemmin sanoen, kaiken aineettoman jyrkkä kieltäminen liian umpimähkäiseltä. Tiede ei lopultakaan, jos menemme erittelyssä perille asti, ole muuta kuin pelkkä otaksuma, jonka arvon saamme selville todellisuuden tarkistusta käyttämällä. Lääketiede — siihen nähden oli Ortègue yhtä selvänäköinen — tuomitsee mitä loogillisimmat teoriat, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat kumotuiksi, ja tunnustaa mitä sekavimmat paikkansapitäviksi, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat toteennäytetyiksi. Elävä elämä siis lopultakin on totuuden ylin koetinkivi. Jos yksinkertaisesti todettujen tosiasiain avulla on toteennäytetty, että jotkut tieteelliselle oikeaoppisuudelle aivan vastakkaiset aatteet sallivat muutamain ihmisten mukautua elämään, ja että päinvastoin eräät toiset tieteellisesti oikeaoppiset, eivät tuota mukautumista salli, niin osoittaa se epäämättömästi, että tuo tieteellinen oikeaoppisuus on tarkistamisen tarpeessa. Tämän nyt käsilläolevan "vaarinottoni" tarkoituksena on yksinomaan tällaisen todisteen esittäminen tapauksen tueksi, joka olosuhteiltaan on varsin erikoinen, mutta sisimmältä sisällöltään hyvin yleistä laatua. Olkaamme täsmällisemmät. Onko kysymyksessä todistuksen esittäminen? Ei, vaan se, että saisin muut ajattelemaan sitä mahdolliseksi, koska itse sen sellaiseksi näen. Tiedemiehen omatuntoni vaatii, että panen paperille tämän "vaarinottoni", että tutkin tätä kokemustani eroittaakseni siitä totuuden, mikäli siinä totuutta on. Tahdon päästä selville ajatuksistani, sanoin äsken. Tuollainen selvyys on meidän, tutkimuksen miesten, rehellisyyttä. Ortègue vastaisi vieläkin, nämä rivit lukiessaan: "Mutta minäpä olen sangen selvillä ajatuksistanne. Isänne oli filosofian professori Montpellierissä. Hän oli vitalisteihin mieltynyt metafyysikko. Äitinne oli hurskas katolilainen. Otatte ratkaistavaksenne probleemiksi perinnöllisyyksienne postulaatin? Primo purgare." Mutta kukapa tiedemies on ikinä työskennellyt muulla keinoin kuin perinnöllisyyksiensä luomilla aivoilla? On siis saatava tietää, onko tällä keinoin saatu tulos itsessään pätevä. Siinä on kysymys. Jos julkaisen nämä muistiinpanot, teen sen juuri voidakseni paremmin eroittaa tähän tapahtumaan nähden oman persoonallisen osani ja sen oleellisen, hävittämättömän lopputuloksen, johon jokainen muukin todistaja johtuisi.

III

Koska on kysymys tosiasioista, tarttukaamme siis suoraan tosiasioihin ja ensinnäkin tämän yksityissairaalan muuttamiseen varalasaretiksi elokuun alkupuolella vuonna 1914. Se tapahtui nopeasti. Ensimmäisenä päivänä elokuuta, sitten kun oli saatu ilmoitus armeijan liikkeellepanosta, tehtiin päätös. Seuraavana päivänä Ortègue näki Moreau-Janvillen, La Rochellen sulattamojen ja halkotarhojen upporikkaan johtajan. Hän oli pelastanut tämän teollisuusvaltiaan pojan hengen auto-onnettomuuden jälkeen tekemällään rohkealla trepaanileikkauksella. Moreau-Janville suostui heti suorittamaan sotilassairaalan kulungit koko sodan ajalta metallurgi-yhtiön nimessä, jonka päämies hän oli. Tämä lupaus taskussaan Ortègue juoksee sota-asiain ministeriöön. Hän pyytää, että tämä Saint-Guillaume kadun talo liitettäisiin Val-de-Grâceen, jotta hän voisi sairaalassa täydellisemmin isännöidä. Hän saakin luvan, ja muutaman päivän päästä, keskiviikkona, elokuun 5 p:nä, ryhdyimme tarpeellisiin sovittelemisiin Tätä toimeenpanon selvyyttä osoitti Ortègue kaikissa teoissaan, suurissa ja pienissä. Hän oli todellinen kirurgi tämän kauniin sanan täydellisimmässä mielessä, sanan, joka on kokoonpantu kahdesta muusta yhtä kauniista: keir käsi ja ergon työ. Hänellä ajatus tiesi toimintaa. Hänen koko olennossaan oli jotakin suoraaniskevää, tuon-tuokiollista. Kun hän teki leikkauksiaan, herätti noiden laihojen, harsonaamarin ympäröimien kasvojen kiinteä tarkkaavaisuus ja koko hänen olemuksensa antautumus ja valppaus hämmästystä. Hänen näki elävän teräksisten työaseittensa kärkiä myöten, kun hän kautsukkihansikkaissaankin perin näppärästi, notkein pitkin sormin käsitteli niitä milloin suurella tarmolla, milloin ylen hellävaroen. Ja mikä anatoomisen silmän varmuus! Pieni, hento, ahavoittunut mies, jonka kirkkaat ja lämpimän ruskeat silmäterät, samoin kuin koko hänen ulkomuotonsa yleensä, hänen hento luustonsa ja kauan mustina säilyneet hiuksensa ilmaisivat vierasta, miltei ulkolaista periytymystä. Ja kuitenkin oli hänen isänsä vain bayonnelainen notaario. Mutta nimi kertoo perheen espanjalaisesta alkuperästä, ja eiköhän liene tuolla puolen Pyreneitten ollutkin jokin kasvitieteilijä nimeltä Ortèga, jonka mukaan eräs kohokkien heimoon kuuluva kasvi on saanut nimekseen ortegia?

"En halua muuta kuolemattomuutta", sanoi Ortègue mielellään tätä yksityisseikkaa mainitessaan, "kuin että nimeni liittyy johonkin tieteelliseen keksintöön, pieneen tai suureen. Ken voi määrätä, kuten madridilainen kaimani, jonkun kasvilajin, tai, kuten Addison, Duchenne Boulognessa, Bright, jonkun taudin oireyhtymän, hän elää niin kauan kuin tiedekin. Tämä se on ainoata kuolemattomuutta."

Tämä kiihkeä rakkaus tieteeseen, omaan tieteeseensä — "pyhään kirurgiaan", hän jopa tapasi sanoa — se se oli tämän miehen pohja ja perusta, miehen, jonka profiili oli luiseva ja mahtipontisen käskevä, kuin olisi hän ollut arabialainen taikuri, kotoisin Tuhannen ja yhden yön satumailta. Siihen liittyi hänessä intohimoinen mieltymys ylellisyyteen, jossa oli todella jotakin itämaista. Tämä luonteenpiirre, niin outo kuin se olikin hermokirurgian professorissa, tuntui luonnolliselta, kun häntä tarkasteli. Hänen asuntonsa États-Unis torin varrella oli kerrassaan harvinaisten esineitten täyttämä museo: huonekaluja, kankaita, aseita, seinäverhoja, marmori- ja pronssiteoksia! Hän oli koonnut sinne parikymmentä taulua, jotka kaikki olivat — sattumaltako vai perinnöllisen vaiston ohjaamana — valikoidut omituisen espanjalaisen taidekoulun piiristä, joka meillä Ranskassa on niin niukasti edustettuna. Katalonialainen mestari Saint-Georges, Jacomart Baço, Luis Dalmau, Jorge Inglés, nämä taiteilijanimet, joita ainoastaan asiaan perehtyneet tuntevat, olivat kotoisen tuttuja kuuluisan professorin potilaille. Tullessaan ja mennessään he saattoivat odotushuoneissa hitaasti tavailla kokoon noita päätä pyörälle panevia tavuita vanhanaikaisten kehysten alareunaan kiinnitetyistä koristelaatoista, kehysten, jotka olivat kankaittensa ja puupintojensa veroisia. Olipa nähtävänä klassillisempiakin nimiä. Ortègue omisti Zurbaranin Pyhän Ursulan, niin viehkeänä keltaisen ja ruusunpunan värisessä puvussaan, Murillon Pyhän Fransiskuksen, ritariluonnoksen Velazquezin kädestä ja. Goyan härkätaistelun. Tämän ohessa oli huoneustossa ylellinen kukkarunsaus, ja koko muu elämä sen kanssa sopusoinnussa: livreapukuisia palvelijoita, hopeainen pöytäkalusto — ja ties mitä kaikkea? — kolme autoakin! Arabialainen taikuri oli pariisilaistuva pariisilainen, jolla oli tilattuina iltoina oma permantoaitionsa Théâtre Françaisessa ja Suuressa Oopperassa sekä oma ensi rivin aitio kaikissa pääharjoituksissa. Vertasin häntä Tuhannen ja yhden yön henkilöihin. Sisällisesti hän muistutti pikemmin Faust tohtoria, joka janosi kaikkia elämäniloja sulkien ne kaikki syleilyynsä. Omituinen tenho, jolla hän vaikutti meihin oppilaisiinsa, johtui tästä kaksoiselosta: tieteen ruhtinas, joka eli ruhtinaallisesti. Hän olikin meidän silmissämme kuin ruumiillistunut menestys. Tultuaan professoriksi neljänkymmenen ikäisenä, kilpahakijansa loistavasti voitettuaan, hän oli kiivennyt kunniasijoille. Hänellä oli älyä. Hänellä oli mainetta. Hänellä oli rahaa — puhuttiinpa hänen eräänä vuonna "päässeen miljoonaan"! Kauheaan sairauteensa saakka hän näytti ikinuorelta. Olipa hän voinut neljänviidettä vuotiaana — ilman että kukaan rohkeni pitää tätä liittoa naurettavana — naida kaksikymmenvuotiaan lapsosen, jolla oli hänelläkin lääketieteen alalla kuuluisa nimi, fysioloogi Malfan-Trévisin, Claude Bernardin lempioppilaan, tyttären. Noina vuosina — kuinka läheisiä ne ovatkaan, sillä heidän avioliittonsa solmittiin vuonna 1908, ja kuinka etäisiä sittenkin! — ei professori Ortègue rouvineen voinut astua mihinkään seuraan, teatteri- tai näyttelysalonkiin tuon nuoren naisen herättämättä sitä ihaileva; huomiota, joka saa iäkkään puolison sydämen sykkimään ylpeydestä — siksi kunnes siitä kehittyy mustasukkaisuus.

Pysäytän kynäni palauttaakseni muistoissani silmieni eteen tuon nyt niin onnettoman naisen niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli silloin itsekin niin onnellisen opettajani morsian. Millä äänen sävyllä tämä ilmoittikaan tuon tapahtuman, joka tuli meille aivan odottamatta! Hänen ympärillään leijailevat jutut hänen hyvästä nais-onnestaan eivät oikein tuntuneet sopeutuvan tämäntapaisten lausumain naiiviin intoiluun:

"Niin, rakas Marsal, nyt menen naimisiin ja olen löytänyt ihanteeni. Kuuletteko, ihanteeni! Ymmärrätte minua, kun näette Catherinen. Kutsun häntä ristimänimeltään. Olen tuntenut hänet tuon-korkuisesta, ja keksin hänet vasta tänä talvena. Sanon joskus itselleni: Olenko hupsu? Hän olisi voinut mennä toisellekin… Mutta saattepa nähdä hänet…"

Neiti Malfan-Trévis oikeutti tämän innostuksen. Kaksikymmenvuotiaana hän oli pitkä ja norja nuori tyttö, kasvojen ihonväri vaaleahko, piirteet miltei klassillisen puhtaat ja päätä verhoamassa erinomainen tukka, tumman kastanjanruskea vaalein vivahduksin. Hänen jalot, ylpeät kasvonsa huokuivat yhtä haavaa sekä tunnevoimaa että arvokkuutta ja suloa. Varsinkin hänen silmänsä, suuret ja miltei kummastelevat, loivat harmaitten teriensä katseen niin vakavan kiinteänä, että tuli ajatelleeksi syvän ja hillityn herkkätunteista sielua. Suun, joka vaiti ollen oli miettiväinen, teki hymy lapselliseksi, ja hieman ylen täyteläisten huulien takaa paljastui häikäisevä hammasrivi, jonka ehjyys tiesi tässä vielä hentoisessa olennossa piilevän koskemattomien fyysillisten voimien varaston ja ennusti tulevata naiseksi-puhkeamista avioliiton ja onnen huomassa. Noissa kauniissa kasvoissa oli jotakin, en tiedä, liiankin keskitettyä, joka lisäksi antoi niille liikuttavan viehätyksen niiden silmissä, jotka tiesivät — Ortègue ilmaisi sen minulle heti — minkä koettelemuksen hän oli kestänyt: hänen isänsä kuoli äkkiä ja mitä kiusallisimmissa olosuhteissa, ihan keskellä katua, ja äiti meni uusiin naimisiin vuotta myöhemmin yhtä kiusallisissa olosuhteissa. Oli liiankin ilmeistä, että rouva Malfan-Trévis vain rakensi ennalleen hyvin vanhan suhteen. Nuoren tytön sydäntä oli kylmännyt tämän äidin kodissa, jonka kaikkea vääryyttä hän ei ehkä ollut ymmärtänyt, mutta kyllä tunteellaan tajunnut. Oliko Ortèguen rakkaus osaltaan sääliä tätä moraalisesti yksinäistä olentoa kohtaan? Vai turvasiko hän tähän verukkeeseen puolustaakseen iän epäsuhtaa tässä liitossa, joka oli mahdollinen vielä vuonna 1908? Entäpä kymmenen, entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua? — Kiitollisuuttako oli se innokkuus, jolla orpo turvautui pelastajaansa, tämä kun vapautti hänet mitä tuskallisimmasta tilanteesta? Rakastiko hän Ortèguea hänen maineensa, hänen persoonallisuutensa voimakkaan nerokkuuden tähden, sen tenhon vuoksi, jolla häneen vaikutti samanlainen ylemmyys, mikä hänen kaipauksessaan verhosi isän muistoa? Yksi asia oli minulle ainakin käynyt ilmiselväksi: tämä avioliitto oli hänelle samoin kuin Ortèguellekin kiintymyksen eikä järkeilyn teko, ja nuoren tytön kiihkeä tunne ilmeni niin teeskentelemättömänä, että vihkiäistilaisuudessa me apulaislääkärit sanoimme yhdestä suusta:

Oliko hän yhtä rakastunut niinäkin aikoina, joista kertomukseni jatkuu, se on, seitsemän vuotta myöhemmin, noin elokuun alkupuolella vuonna 1914? Eikö rakkaus ollut antanut sijaa ehkäpä alttiimmalle, kaikkiin uhrauksiin valmiimmalle, mutta toisenlaatuiselle tunteelle? Miksi tämä kysymys tunkihe mieleeni niin voimakkaasti noina elokuisina odotuksen päivinä, jolloin järjestimme kenttäsairaalaamme? Rouva Ortègue oli halunnut johtaa tätä työtä. Ensikerran lähestyin häntä melkein jokahetkisen yhdessäolon perusteella. Hän kulki lakkaamatta edestakaisin vanhan palatsin huoneita ja käytäviä, yhä kauniina, jopa kauniimpanakin, niin jalovartaloisena puhtaanvalkeissa sairaanhoitajatarpukimissaan. Jo tästä uutteruudesta toimessa, joka hänet sitäkin likemmin liitti mieheensä, ja myös siitä tavasta, millä hän siihen antautui, olisi minun pitänyt huomata, ettei hän ollut muuttunut. Varmaa on, että Ortègue oli hänelle ainoa mies. Alilääkäreitä, toimihenkilöitä, jopa minua itseänikään kohtaan ei keimailun jälkeäkään. Millä huolella hän sitävastoin pyrki panemaan täytäntöön professorin määräykset sairaalan järjestämiseksi! Hänen jalkansa, jotka säilyivät siroina ja hentoina korottomissakin valkoisissa puolikengissään, kulkivat väsymättä ylös alas valtaportaitten marmoriastimia, kiiruhtaen apteekin puolelta liinavaatesäiliöön, leikkaussalista puhdistushuoneeseen. Hentoine sormineen, joissa ei välkehtinyt ainoatakaan sormusta — ei edes vihkisormusta, joka oli kiinnitetty esiliinaan pienellä Punaisen ristin jalokivineulalla — hän auttoi purkamaan esiin vetysuperoksidipulloja, pyöreitä kloroformilasikoita ja kautsukkisia mädänjohtoputkia sinetöityine metallisine suojuslieriöineen. Hän lajitteli haavoitettujen paitoja, latoi kasoihin sideharsoja ja vanukääröjä, tarkasti ambulanssivaunut ja teräksisine lääkärinaseineen välkkyvät lasikaapit. Hän tunkeutui tämän tylyn ammattimme yksityiskohdan salaisuuksiin niin tietämätönnä, että hän paljasti, minkä tiiviin väliseinän kuuluisa kirurgi oli kohottanut oman kotinsa ja ammatillisten toimiensa vakavan osan välille. Hän ilmaisi siinä intoa, joka samalla osoitti, kuinka suuresti hän halusi noina vakavina hetkinä ottaa osaa miehensä isänmaalliseen toimintaan. Nämä kuumeiset valmistelut loihtivat mieleen kamalia kuvia, varsinkin kun niihin yhtyivät ensimmäiset tiedot saksalaisten väkivaltaisesta tunkeutumisesta Belgiaan. Muut hoitajattaret, jotka lähimmäisrakkaus oli liittänyt työtovereiksemme, ne saivat jo ennakolta värisemään. Rouva Ortèguea ei. Hänen katseestaan, jonka hän kysyvästi loi professoriin, kun tämä käväisi vielä tyhjässä sairaalassa, saattoi aavistaa hänessä vallitsevan vain yhden huolen: miehensä tyydyttämisen. Niin tuskainen kuin hän olikin tämän ärtyessä — mikä sattui liiankin usein miehelle, joka muinoin niin hyvin osasi hermojaan hallita! — näin hänen huojentuvan miltei sädehtiväksi olennoksi, kunhan professori vain virkkoi: "Hyvä on! Oikein hyvä!" Tuntuupa, että moinen halu, moinen tarve, moinen kaipaus saada tyydyttää jotakuta, on rakkautta ja vieläpä onnellista rakkautta. Mikä hämärä sisäinen näkemys sai siis minut näistä tuntomerkeistä huolimatta aavistamaan noiden kahden olennon välillä — joilla sivumennen sanoen ei ollut lasta — tragedian piileilevän, tuollaisen sydänten draaman, joita tietämättämme ja vastaiseksi kauhuksemme tapahtuu itsetiedottomuutemme levottomissa syvyyksissä? Sisäinen näkemyskö? Ei. Ilmeinen tosiasia, vallan yksinkertaisesti ne seitsemän vuotta — kuusi ja puoli täsmälleen sanoen — jotka olivat vierineet siitä iltapäivästä, jolloin kuulin Ortèguen virkatoverien ja oppilaiden siviilivihkimyksen jälkeen 16:nnen vuosisadan aikuisen raatihuoneen istuntosalista poistuttaessa kadehtivan hänen herättämäänsä rakkaudentunnetta. Omituinen opettajani oli pyytänyt, etten olisi tullut kirkollisiin vihkiäisiin:

"Se on myönnytys, jonka teen vaimoni äidille — ensimmäinen eläissäni tuolla alalla. Teen sen, enkä siitä kunnioita itseäni. Toivon, etteivät todelliset ystäväni, hengenheimolaiseni, joihin luen teidätkin, näe minua kirkossa ja teossa, joka ei ole tosi…"

Mies, joka minulle näin puheli, oli vielä nuori neljästäviidettä ikävuodestaan huolimatta. Vajaan yhdenkuudetta vuotiaana oli Michel Ortègue elokuussa v. 1914 miltei vanhus. Edellisestä talvesta saakka huomasin hitaan ja alituisen muutoksen hänen ulkomuodossaan. Hän laihtui. Hänen piirteensä kävivät kuopalleen. Hänen luonnostaankin ruskea ihonvärinsä tummeni yhä. Sattui kaksi sappikuumekohtausta — huhtikuussa ja sittemmin kesäkuussa — seurauksenaan keltatauti. Nämä lievät keltataudinkohtaukset olivat jättäneet jälkensä sidekalvoihin ja käsien sisäpintaan. Hänen hiuksensa ja partansa olivat käyneet valkeiksi. Mutta pysyihän hän edelleenkin niin ripeänä, niin vilkkaana! Hän sai yhä tarmonpuuskia, ja olinhan toisaalta niin kiintynyt häneen. En tahtonut nähdä tuota hirveää totuutta, joka hiukankin tottuneen kliinikon silmissä oli jo koko hänen ulkomuotoonsa merkitty. Pidin itsepintaisesti noita kahta keltataudinpuuskaa tilapäisinä. Selitin hänen riutumisensa johtuvan liikarasituksesta, jonka turviin tietämättömyytemme on niin helppo lymytä. Varmistautuakseni loin mieleeni kuvan tämän hurjan työn-ihmisen työpäivästä: aamulla la Salpétrièriin, johon oli häntä varten perustettu erikoinen virka, sitten Saint-Guillaume kadulle leikkauksia suorittamaan kiireessä! ahmaistuun aamiaiseen saakka, samalla kuin jo ovella odottivat neuvoa etsimään tulleet sairaat; sitten seurasi vastaanotto tai käynnit kaupungilla potilaitten luona, illalla seuraelämää tai teatteri ja sen lisäksi luentojen valmistusta, itse luennot, omaperäisten kirjoitelmani toimittamista, matkoja maaseudulle tai ulkomaille jonkin epätoivoisen sairaustapauksen kutsumana. Ihme, että Ortègue oli tähän saakka kestänyt. Mutta kuinka kulunut olikin koko hänen elimistönsä!

Miten selvästi toikaan sairaala salien räikeä valo näkyviin tuon vastakohtaisuuden miehen yhä huomattavamman vanhentumisen ja vaimon yhä kukkeammaksi kohoovan nuoruuden välillä! En ollut sitä ennen siinä määrin älynnyt. Kotonaan isojen, ylen täysien huoneitten suurellisessa puolihämärässä säilyttivät Ortèguen kuihtuneet kasvot liikuttavasta muotokuvan luonteensa. Sairaalan heleää taustaa vastassa hän oli pelkkä ihmisraunio, kun sitä vastoin hänen vaimoonsa, jonka otsa ja posket olivat sileähipiäiset, silmäluomet sulavat, kaulan kaarre puhdas ja jonka hymy väikkyi vain huulten pinnalla, tuli näitten valkeitten, alastomain seinäin sisällä ikäänkuin kukkasen suloa. Tekivätköhän nuo kaksi puolisoa itselleen selvää siitä, että heidän pelkkä läsnäolonsa noin rinnatusten saattoi tässä kaikki ilmituovassa valesairaalassa herättää, sen ikävämpi, pahansuopaisissa sala-ivaa ja uskollisissa ystävissä, kuten minussa, alakuloisuutta, pelkoa, epäluuloa? Vaimo ei ainakaan aavistanut sitä lainkaan. Muutoin ei hänen huolenpitonsa Ortèguesta olisi ollut niin vilpittömän tyttärellistä, kun hän milloin pakotti tämän istumaan, milloin sulki ikkunan suojatakseen häntä vedolta ja toisin kerroin houkutellessaan häntä lähtemään kotiin lepäämään. Entä Ortègue? Useat kerrat huomasin sinä aikana, johon muistoni nyt palautuvat, hänen nuoreen vaimoonsa kiinnittämässään katseessa sangen oudon ilmeen. Luulin siitä voivani lukea tuskaa, villiä vainuamista, miltei julmuutta. Jo tämä mies sinänsä, joka oli niin kauan ollut ryhdikäs ja nyt ennenaikojaan vanhennut, hän oli siinä, kun hän noin katseli tuota omaamaansa, kuusikolmattavuotiaan koko upeudessa uhkuilevaa kaunista olentoa — ja lisäksi vielä näissä "kirurgisissa" puitteissa, missä joka paikassa tuntui sodassa haavoittuneitten paluun odotus — kuin kansallisen draaman taustalle piirtynyt yksilön draama. Sisäisen näkemyksen, toistan sen vielä, tuollaisen epämieluisan ounastuksen pohjalla, joka syistä käsittää seuraukset, näin, tai pikemminkin, aavistin edeltäpäin asian surullisen vakavuuden. Kaikki tuo tapahtuu aivan niinkuin meissä muutamin hetkin heräisi todellisuustunto selvänäköisempänä kuin yksikään aisteistamme, jopa järkemmekään. Se on myös jotain itsetiedotonta, ajatus, joka on sitä kiihkeämpi, koska se ei tajua itseään: tuo, että oma sielullinen olemuksemme mahdollisesti on henkisen ympäristön, meitä saartavan sielullisen olevaisuuden yhteydessä, jota tieteellinen oikeaoppisuus ei myönnä olevaksikaan. Mutta mitä se sitten myöntää? Ja kuinka köyhä se onkaan inhimilliseen todellisuuteen verrattuna! Olipa kylläkin oikeassa Hamlet sanoessaan: "Maan ja taivaan välillä on paljon enemmän kuin me viisaustieteinemme voimme käsittää."

Johdun nyt vaiheeseen, joka minulle on näin ennakolta aavistamani murhenäytelmän varsinaisen alun rajaviittana. Päättymiseensä saakka sen oli määrä kulkea yhtä rintaa tuon toisen: suuren, hirvittävän ranskalaisen murhenäytelmän kanssa. Irroittaessani tästä vallan yksityisluontoisesta tapahtumasta, jonka todistajaksi jouduin, sen sisäisen merkityksen, luulen voivani nähdä selvemmin, ikäänkuin vilaukselta, erään niistä opetuksista, joita parhaillaan tätä kirjoittaessani yhä jatkuva suuri yhteinen koettelemuksemme tarjoo. Mutta älkäämme tehkö edeltäpäin johtopäätöksiä, joiden tulee perustua tosiasioihin, yksinomaan tosiasioihin. Palatkaamme siis noihin tosiasioihin. Olemme yhä elokuun alkupuolella. Sota oli kymmenen päivää takaperin julistettu. Ne neljätoista lisävuodetta, jotka täyttivät Val-de-Grâcen taholta vaaditun nelikymmenluvun, olivat kuntoonpantuina. Elimme historiallisten käännekohtain kuumeisessa levottomuudessa, jolloin hetket tuntuvat yhdellä haavaa niin pitkiltä ja niin lyhyiltä. Odotuksen päivistä ei näy tulevan loppua, ja kun sitten jokin tapahtuma laukeaa, on se niin suunnaton, että hämmästelemme, kuinka se onkaan voinut niin nopeasti puhjeta esiin. Koimme ensin toivehikkuuden kuumetta, josta Ortègue yksin oli vapaa. Minun on kuitenkin tehtävä hänelle sen verran oikeutta, että hän kätki pessimistisyytensä kaikilta muilta paitsi minulta. Olin ollut hänen mukanaan eräässä Berliinissä pidetyssä kirurgien kongressissa, ja hän muistutti minua silloisista vaikutelmistamme:

"Noiden ihmisten järjestämistaito on peloittava", hän sanoi minulle. "Vuonna 1904, kuten muistanette, palasimme Saksasta kauhistuneina näkemistämme. He ovat valmistuksissaan kymmenen vuotta meistä edellä — ja nyt on siitä kulunut lähes kymmenen vuotta lisää. Tehkää itse johtopäätös."

"Ettekö miksikään arvosta vapaaehtoisia, siveellisiä voimia?" kysyin.
"Muistelkaa Elsassiin tuloamme."

"Heillä on keskittämiskykyä, siinä koko juttu", hän vastasi. "Ja mitä siveellisiin voimiin tulee, niin menkääpä niiden varassa heittäytymään autoa vastaan!"

"Miksi jaaritella turhia! Lääkärin asiana on tietää totuus, mutta salata se potilailta."

Tällaisen teeskentelysuunnitelman laatiminen oli paljon helpompi kuin sen noudattaminen. Italialaisilla on arkipäiväinen, mutta mielevä sananlasku: "Siihen kieli kolkuttaa, missä hammasta kolottaa." Ilmaisipa Ortègue jos kuinkakin tahallista ihastusta saksalaisen kulttuurin tieteelliseen luonteeseen, hän oli sittenkin alatajunnaltaan kiihkeä ranskalainen — alatajunnalta, jonka hän kiivaasti kielsi kaikilla aloilla. Hän ei voinut puhua kenenkään kanssa puhkeamatta harmiin Belgiaan hyökkäämisen ja ensimmäisten väkivallantekojen johdosta. Hän, joka ennen vanhaan tuskin malttoi edes avata sanomalehteä, osti nyt niitä kymmenen, kaksitoista, viisitoistakin ja heitti meidän kaikkien muiden lailla heti aukaisemansa lehden käsistään pettyneenä, kun ei siitä koskaan löytänyt muuta kuin osittaista tai vääristeltyä totuutta.

"Jos lehdet eivät kertoisi muuta kuin minkä varmasti tietävät", hän virkkoi minulle eräänä päivänä, kun näytin hänelle peruutusta, minkä muuan iltalehti oli tehnyt aamupainokseensa nähden, "ne ilmestyisivät 'valkoisina', eikä painotarkastusta tarvittaisi. Mutta huomenna saamme täsmällisiä tietoja. Tunnettehan hyvinkin Ernest Le Gallicin, vaimoni pikkuserkun. Tapasitte hänet luonani päivällisillä, kun hän vielä oli Saint-Cyrissä. Nyt hän on erään jalkaväkirykmentin luutnantti. Oli Elsassissa ja saapuu moniaiksi tunneiksi asioille Parisiin. Hän ilmoittaa tulevansa meitä tervehtimään tänne sairaalaan, ennenkuin palaa junalle. Soturi kiireestä kantapäähän, joka ei kulje kielikellona. Muuten älyltään heikko… Mutta pelkästään hänen äänensävystään tuntoilemme kyllä, kuinka asiat siellä luistavat."

Olin todellakin usein États-Unis torin varrella olevan talon upeilla päivällisillä nähnyt pöydän äärimmäisessä päässä Saint-Cyrin sotakoulun vormuun puetun nuoren miehen hahmon — varsin yllättävän ilmiön niin vähän sotilaallisen Ortèguen kodissa. Mieleeni jäi kuva arasta ja kömpelöstä nuorukaisesta, jonka ääntäkään tuskin lienen sattunut kuulemaan. Tiesin hänen sukulaisuutensa talossa sen kautta, että kerran läksin tuollaisilta päivällisiltä parin Ortèguen kirurgi-kilpailijan seurassa ja kuulin heidän — sisuni kuohahtaessa — purkavan kateuttaan seuraavin lausein: "Yhä hän vain on täällä, tuo pikkuserkku?"

"Millä äänellä sen sanotte! Onhan se kuitenkin vallan luonnollista.
Catherine Ortèguen äiti oli syntyjään neiti Ferlicot, ja pikku Le
Gallicin äiti on Ferlicoteja hänkin. Hän on kuollut. Tunnen nuo
ihmiset, suuret ja pienet. He ovat tréguierläisiä ja itse olen
Lannionista."

"Yhdentekevä. Jos minä olisin ollut niin hupsu kuin nerokas ystävämme, että olisin ottanut itseäni viittäkolmatta vuotta nuoremman vaimon, ei hänellä suinkaan olisi 'pikkuserkkua'. Muistattehan tunnetun laulunpätkän?"

"Vallan hyvin", sanoi toinen nauraen, "se palauttaa nuoruusajat.
Kuvittelen olevani vahtisuojassa." Ja hän hyräili:

"Kolm' meit' on puotineitosta, kelpo flikkaa, naurunhaluista — ja kullakin pikkuserkku on, ain' valmis seuranpitohon."

Tämä pahanilkinen vihjaus pani minut hiukan lähemmältä tarkkaamaan saint-cyriläisen suhtautumista serkkuunsa. En huomannut siinä muuta kuin kunnioitusta, sitäkin silmiinpistävämpää, kun siihen liittyi jonkinlainen käytöstavan tuttavallisuus. Molemmat nuoret sinuttelivat toisiaan kuten kaksi lapsuustoveria ainakin. Ortèguessa sen sijaan totesin sydämellisyyttä, joka karkoitti kaikki mustasukkaisuuden otaksumat; tämä itsevaltias mies osasi huonosti salata vähimpiäkään mielentilojaan. Yhtä lämpimäksi kuin hänen aulis ihmisrakkautensa hänet teki niitä kohtaan, joihin hänellä oli mielenkiintoa, yhtä vapaasti hän päästi ilmoille vastenmielisyytensä tottuneena painostamaan omaa persoonallisuuttaan, mihin niin helposti johtuu hänenlaisensa esimies, oikea diktaattori virkatoimissaan.

VII

Tämän hänen luonteenpiirteensä tuntemus sai minut työntymään aivan väärille jäljille tuon "pikku Le Gallicin" käynnin jälkeen — kuten hänen lannionilainen maanmiehensä häntä nimitti. Olin läsnä, kun nuori upseeri astui sairaalaan, Ortèguen työhuoneeseen. Rouva Ortègue oli hänkin siellä. Teimme juuri professorille selkoa eräästä vähäpätöisestä toimiimme kuuluvasta sivuseikasta, joka oli saanut hänet miltei sairaalloisesti kiihdyksiin. Oli kyseessä muuan kloroformilasku, jonka tavaranhankkijat olivat suurentaneet vastoin suullista sopimusta. Tuo kiihtymys tuntui vielä siinä miltei närkästyneessä liikkeessä, millä hän kohotti päätään uuden tulokkaan saapuessa, ja piilipä juuri kuin pistopuheen sala-ivaa hänen ensi sanoissaan:

"Tekö, Ernest?… Sodankäynti käy Teiltä hyvin, vai mitä? Näytättepä tosiaan sellaiselta, jolla on ollut menestystä…"

Tämä kaksimielinen kohteliaisuus tuskin vastasi nuoren luutnantin ulkomuotoa. Joskin hänen sotilaallisista kasvoistaan joka piirrettä myöten, harjaannutetun ruumiin koko ryhdistä huokuikin voimaa, jopa iloa, oli tämän voiman ja ilon lähteellä tyyssijanaan jokin muu seikka kuin terveys. Jo ränsistyneessä puvussaan, vastikään alkaneen soodan ahavoittamana ja vähimmiltäkin liikkeiltään, en tiedä, samalla sekä pingoittuneena että sulavana, hän teki todella sen vaikutuksen, että oli sodan työmies, joka tuli vaaroista ja vaaroihin taaskin palasi. Hänen kirkkaat bretagnelaiset silmäteränsä, väriltään miltei samanlaiset kuin serkkunsa harmaan sinivihreät silmät, liekehtivät. Mutta se liekki ei ollut elämän onnenhehkua, vaan päättäväisen tahdon tulta. Entisen saint-cyriläisen epävarmat, kehittymättömät piirteet olivat kauttaaltaan miehistyneet ja hilliintyneet. Näiden kasvojen yksinkertaisuus ja yhtenäisyys — en tapaa sen oikeampaan osuvaa sanontaa — kertoi ihmisolennosta, joka oli täydelleen sopusoinnussa itsensä kanssa. Le Gallicin otsa oli leveä, nenä kaareva, silmät pitkänomaiset, kulmakarvat suoraviivaiset, suu voimakas ja totinen. Ajellut kasvot lyhyeksi leikatun tukan alapuolella näyttivät entistäänkin vielä koskemattomammilta. Varreltaan keskikokoisena hän oli hahmoltaan niin sotilaallinen, että hänestä miltei virtaili turvallisuutta herättävä tunne.

"Olenhan niin onnellinen, serkku hyvä", hän vastasi Ortèguen kitkeriin sanoihin. "Olen saanut elää loistavia päiviä. Elsassiin tulomme oli perin liikuttava, ja kuinka se miehiimme vaikuttikaan! Ranskalaisia ei tunne, ennenkuin on saanut johtaa heitä tuleen. Se tuli on jo lämmittänyt. Se on lupaavaa. Meille sattui pari tehtävää — en ole oikeutettu Teille sanomaan missä — mutta tuollapahan päin vain — vakavaa ja innostuttavaa!… Jos sitä jatkuu samaa menoa, saatte pian kuulla meidän kulkeneen Reinin yli."

"Ah, kuinka hyvä on kuulla sinun puhuvan noin!" sanoi rouva Ortègue, ja kääntyen taas professorin puoleen: "Näethän, ystäväni, että teet väärin ollessasi pessimistinen."

"Tekö, serkku hyvä, pessimisti?" kysäisi upseeri. "Sepä ei ole Teidän tapaistanne. Soisin, että olisitte ollut läsnä, kun lopettelin valmisteluitani Riomissa. Käskyläiseni sanoi: 'Luulisipa, että Teistä, hyvä luutnantti, on hauska lähteä sotaan.' — 'No, tietysti, eikö sinusta sitten?' — 'Oh, minähän olen tyytyväinen missä vain, kun saan Teitä seurata. Ja sitä paitsi tiedän, että tällä kertaa saamme heidät käsiimme.' Sellaisia ne ovat miehemme. Ja me tavoitamme heidät, serkku rakas. Kuuletteko, olen siitä varma! Tahdotteko että sanon Teille, miksi? Ei se ole vain meidän mielijohteitamme, vaan näen sen niin selvästi, etten voi vaieta. Voitettuna joutuisi Ranska perikatoon, eikä se saa joutua perikatoon, sillä se on katolisuuden suuri maa. Niin juuri, huolimatta hallituksestaan, valitsijoistaan, laeistaan, sanomalehdistään, huolimatta kaikesta. Katsokaas, ennen Riomista lähtöä pidettiin messu. Melkein koko rykmentti oli läsnä. Puolet siitä nautti ehtoollista. Messun piti muuan meikäläisistä. Voin vakuuttaa, että ylpeä on vaikutelma messupaidan poimuihin katoovista punahousuista! Mikä ihme joka tapauksessa, serkku hyvä, — Te, joka ette sellaisiin usko — että tuo laki 'reppuselkäisistä papeista', jonka oli määrä tuhota uskonto, johtaakin vain uskonnolliseen propagandaan armeijan keskuudessa! Muutama päivä sitten, hetkenä, jolloin ensi kerran kohtasimme vihollisen, sanoi päällikkömme, joka on harras kristitty, miehillemme: 'Lapset, ne jotka haluavat synninpäästöä, laskeutukoot polvilleen. Pastori sen antaa meille.' No niin, kaikki polvistuivat. Kun kerron Teille, serkku, tämän sivukohtauksen, en pyri sillä käännyttämään Teitä. Tiedättehän, että vältän puhua Teille näistä asioista, mutta Te elätte sotaa kauemmin, ja tahdon jo nyt antaa Teille todistukseni. Te, joka ette usko muuhun kuin kokemukseen, älkää sulkeko silmiänne tältä kokemukselta, sitä pyydän Teiltä! Me tulemme voittamaan, siksi että Jumala on oleva kanssamme." Ortègue oli kuunnellut tätä puhetta sitä keskeyttämättä, pureskellen viiksiensä päätä hampaankärjillään. Tunsin tuon hänen tavakseen hermostumisen hetkinä, kun hän esimerkiksi nähdessään jälleen iltapäivällä aamuisen leikkauspotilaan huomasi hänen ruumiinlämpönsä odottamattoman korkeaksi. Tuohon haltioituneen uskon tunnustukseen hän vastasi äänellä, joka oli yhtä pistävä kuin hänen kirurgisten aseittensa terä:

"Jos voitamme, rakas ystävä, johtuu se yksinkertaisesti kanuunaimme, pyssyjemme, kenraaliemme ja sotilaittemme paremmuudesta." Ja sitten hän, toisen tehtyä kädellään torjuvan eleen, mutisti suunsa virnistykseen ja katkaisi muitta mutkitta keskustelun toistaen pari säettä, jotka oli epäilemättä oppinut ylioppilasvuosinaan, sillä tuskinpa hän lienee tuhlannut aikaansa runoilijain lukemiseen:

— "Se sikseen!" lausahti mies. "Jo nään, on toinen kuin mulla Teill' laatu pään."

"Catherine, tämä kloroformijuttu on saatava heti päättymään. Marsal sanelee sinulle kirjeen, jolla sen järjestämme. Nakuttelet siitä pari jäljennöstä… Niin, rakas Le Gallic, serkkunne opettelee soittelemaan tätä kauppiaitten soittokojetta…" Hän osoitti kirjoituskonetta. "Hän saa toimia sairaalan sihteerinä sodan aikana. Näette, että mekin kaikki olemme palvelemassa, kukin voimainsa mukaan. Ja hyvää työtä syntyy, sen vakuutan, ja hyödyllistä, vaikka olemmekin täällä 'Pyhän-Vilhon' kadun varrella pelkkiä maallikoita esimiehestä ja -miehettärestä alkaen hoitajattariin asti… Mutta Teillä on varmaan hetkinen meillekin omistaa. Näytänpä teille, miten olemme laitoksemme järjestäneet. Se ei ole hullumpi."

"Katsokaas. Joka ovelle olen antanut maalata kukkakimpun ja antanut joka huoneelle nimen kukkien mukaan: neilikkahuone, sireenihuone, ruusuhuone… Eivätkö nämä sorjat nimet ole yhtä hyvät kuin pyhän Laurentiuksen, joka palauttaa muistiin parilan, tai pyhän Labren, joka ei suinkaan tuo mieleen aseptiikkaa…?"

VIII

Rouva Ortègue oli varmaan tuntenut tämän keskustelun ajan samaa mielipahaa kuin minäkin. Tämä medisiinarimainen pilanteko ei ollut sen etevän miehen veroista, joka moiseen antautui, ja ketä kohtaan? Niin naiivilta kuin Le Gallic ja hänen uskonnollinen mielenpurkauksensa saattoikin tuntua, palasi hän joka tapauksessa keskeltä taistelua. Rohkeus, millä hän oli pannut henkensä alttiiksi, oli niin ylenyltäisenä takeena hänen vakaumuksensa vilpittömyydestä, että hänellä oli oikeus vaatia toisilta kunnioitusta. Huonosti peitetty ärtymys, jolle Ortègue oli antanut perään, ei johtunut hänen puhekumppaninsa mystillisperäisistä selittelyistä. Hänen kaltaisensa tiedemies, joka luentosalien ja laboratoorioiden tietä on päätynyt täydelliseen ja lopulliseen kieltämykseen, ei käy kärsimättömäksi uskovaista ihmistä, yhtä vähän kuin lasta tai puolihupsua kohtaan. Pelkkä Le Gallicin läsnäolo, eikä hänen puheensa, se se oli tämän ärtyneisyyden aiheuttanut. Miksi? Tähän kysymykseen johti se outo levottomuus, jonka näin valtaavan rouva Ortèguen, antamaan perin todennäköisen vastauksen. Sanellessani hänelle tuolle epätarkalle tavaranhankkijalle osoitettua kirjettä vapisivat hänen kätensä. Kirjoituskoneen nakutuksessa syntyvät aukot ja uusimiset olivat todisteina, samaten kuin sormien harha-iskutkin, ne kun eivät tavanneet kosketinta. Tuo nuori, kaunis, mielenkiintoinen serkkuko iäkkään puolison rinnalla sai liikkeelle ylen eloisan kaipuun tässä naissydämessä? Ajattelin sitä tuona hetkenä. Mutta jos niin olikin laita, niin varmaa on, ettei hän tahtonut sitä itselleen myöntää. Sillä minä tunsin, että se kysymys, jonka hän äkkiä teki minulle vetäessään valmiiksikirjoitetun lehden konerullalta, oli ehdottomasti vilpitön:

"Mieheni ei ollut erittäin ystävällinen serkkuani kohtaan. Tokko Teistäkään, Marsal? Älkää kieltäkö. Luin kummastuksenne kasvoistanne. Hän pitää hänestä kuitenkin paljon. Vielä tänä aamuna hän puhui hänestä mitä suurimmalla hellyydellä. Mutta…" Hän epäröi "Hän ärtyy nykyään vähimmästäkin seikasta ja toisinaan ihan suunnattomasti. Tuo virheellinen lasku esimerkiksi oli vallan mitätön asia…" Hän epäröi jälleen. "Hän oli ennen niin tasainen luonteeltaan! Hän on muuttunut, hän muuttuu edelleen. Olen sen kyllä huomannut. Se on vallan fyysillistä väsymystä. Henkisesti, älyllisesti hän pysyy samana… Pelkään sen vuoksi hänen terveyttään. Te, joka olette lääkäri ja joka olette niin kauan hänet tuntenut, mitä Te arvelette?"

"Hän tekee paljon työtä", vastasin, "ehkäpä liiaksi. Ja sitten vielä nämä vakavat tapahtumat…"

"Niin", sanoi hän. "Sanon samaa itselleni, ja pelkään. Toistan sen
Teille: minä pelkään. Pelkään, että hän sairastuu, vieläpä pahastikin.
En saa häntä edes syömään. Hän laihtuu hirvittävästi. Kaikki tämä
keltatautikohtauksesta saakka. Hän ei näytä siitä päässeen."

Sitä mukaa kuin hän kyseli minulta, iskivät hänen silmänsä minuun tutkivina, läpitunkevina, tavallista suurempina, kummastuneempina, totisempina. Luin niistä nyt halua päästä totuuden perille ja samalla kertaa sen ennakkokauhua — totuuden, joka tuttuna tai tuntemattomana oli yhtä sietämätön. Minunkin silmiini oli välähtänyt hirveä otaksuma, joka mahdollisesti selitti Ortèguen liiankin ilmeisen muuttumisen. Tuon heti ilmestyttyään karkoitetun ajatuksen sai tämän naisen yhä kasvava tuska uudelleen tunkemaan mieleeni, ja mietteeni ääneen ajatellen kuulin hämmästyksekseni, kuinka kaikuna vastasin hänen säikähdyksenhuutoonsa:

"Sepä se!" Ja hän tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni: "Mikä häntä oikein vaivaakaan? Sanokaa minulle totuus. Rohkenen kuulla kaiken."

"En ole milloinkaan kysellyt häneltä enkä tutkinut häntä", vastasin, puolestani pelästyneenä siitä järkytyksestä, johon tarpeeton ja varomaton myönnytykseni — joka lääkärin kannalta oli tuskin puollettavissa — oli hänet saattanut.

"No hyvä!" hän jatkoi. "Kysykää häneltä, tutkikaa häntä, eikä vasta huomenna, vaan jo tänään. Olen aina kuullut Teidän sanovan kaikille, että ajoissa suoritettu taudin selvittely voi estää äkkiturman…"

"Älkää käyttäkö tuollaisia sanoja, rouva", keskeytin nopeasti, "älkää ajatelko niitä…"

"Minun rauhoittumiseni on Teidän varassanne", hän vastasi. "Eikö Teillä itsellännekin ole tarvetta päästä tästä selvyyteen? Sillä Tehän pidätte miehestäni. Olette niin monin kerroin osoittanut, että hän on Teille rakas. Teistäkin lienee tämä epävarmuus sietämätön."

"Mutta sellainen kuin professori on luonteeltaan", sanoin, "tulisi
Teidän ottaa lukuun, että moinen urkkiminen…"

"On hyvin vaikea?" hän keskeytti. "Kyllä, otan sen lukuun. Pyydänkin
Teitä vain yrittämään…"

"Hyvä on!" sanoin hänen tartuttavan levottomuutensa voittamana, "minä yritän."

"Jo tänään", hän sanoi käskevästi. "Tänään on hänelle asiasta puhuttava. Miksi siirtää toistaiseksi, kun vähinkin viivytys tietää vaaraa? Ja lisäksi, minä tunnen hänet, hänellä on nyt sellainen hetki, jolloin hän ei täysin hallitse itseään. Hän ehkä puhuu…"

"Hyvä on, rouva… Yritän tänään, vaikka…" Hän pysäytti minut katseellaan. Hänen päänsä kallistui kuuntelemaan käytävän puoleen. Hänen äärimmäinen liikajännityksensä sai hänet tajuamaan kolinoita, joita minä en vielä kuullut. Hän hellitti käsivarteni, jota hänen kätensä yhä oli puristanut, ja sanoi hyvin ääneen, tahallisen hilpeästi, vaikka kuulin äänestä hänen sydämensä värinän:

"En tiedä, missä ajatukseni olivatkaan. Tämä jäljennös on täynnä virheitä. Alan sen uudelleen, jotten saisi ylen paljon toruja professorin palatessa."

Hän oli solauttanut puhtaan paperiliuskan koneeseen ja pienten kosketinten nakutus kulki taas kulkuaan, kun ovi aukeni. Ortègue astui sisään Le Gallicin seurassa. Vaikka nopeus, jolla rouva Ortègue sai itsensä hallituksi, vielä kerran näytti minulle, miten hämmästyttävä itsehillitsemiskyky naisilla on käytettävissään, ei mieleeni juolahtanut, että hän olisi näytellyt pilaosaa ja pannut aviollisen huolestumisen laskuun toisen tunteen synnyttämää levottomuutta. Sitä paitsi oikeutti Ortèguen olemus liiaksikin pahimpaankin pelkoon. Hänen heiverä hahmonsa näytti tuon niin voimakkaan, solakan nuoren upseerin rinnalle joutuneena vieläkin haikeammalta, vielä selvemmin läheisen lopun poltinleimalla merkityltä. Hänen tavallista kellahtavammat, kuivettuneemmat kasvonsa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin ankara tuskankohtaus olisi samana hetkenä tuottanut hänelle kovaa kipua. Hänen lopen laihtunut ruumiinsa taipui etukumaraan, ryppyiset kädet puristuivat vatsan taipeeseen. Tuolla uljaalla olennolla oli kuitenkin kyllin tarmoa puhutella vaimoaan hymysuin.

"Le Gallicin hämmästys olisi varmaan sinua huvittanut, rakkaani", hän aloitti. "Hän ei olisi milloinkaan voinut uneksiakaan tämänkaltaisia varustuksia. Kehoitin häntä kiittelemään sinua eikä minua. Sinä olet todellakin muuttanut koko sairaalan näiden kymmenen päivän kuluessa toiseksi. Vanha kappeli sotilaitten makuusuojana — todella mainio ajatus sekin!"

"Se on totta, Catherine", jatkoi nuori upseeri kehumista; "professori ja sinä olette järjestäneet oikean ihanne-ambulanssin tähän valesairaalaan maalauksin kuvitettuine panellipintoineen, raikkaine puutarhoineen, kauniine vanhoine puineen, vihreine nurmikenttineen ja upeine kukkaryhmineen joka ikkunan alla." Sitten hän vakavana muutti äänensävyään. "Vain yksi moite minulla on sairaalastanne annettavana. Täällä olisi liian hyvä kuolla."

"Mikä onni, ettette kuulu sanitääriosastoon, kelpo Ernestini", sanoi Ortègue, nyt varreltaan suoristuneena. Nähtävästi kohtauksen ankaruus oli lievenemään päin. Ja sitten hän puolestaan kävi totiseksi ja sanoi omituisen vakuuttavasti: "Tuskaa ei voi koskaan kyllin 'untuvoida'. Minun määräykseni epätoivoisissa sairaustapauksissa on tämä: 'Tänne kelpo morfiini!' Sillä lopultakin, miksi hyväksi meidän oikeastaan pitäisi kärsiäkään?"

"Maksaaksemme", vastasi Le Gallic samaan syvällisen totuudellisuuden äänensävyyn.

"Synneistämme tietysti", sanoi Le Gallic. Hän epäröi hetken, ennenkuin lisäsi: "Ja toistenkin synneistä."

"Synneistämmekö — no, olkoon menneeksi", virkkoi Ortègue. "Ja sittenkin!…" Hänkin epäröi hetken, mutta jatkoi sitten katkerasti: "Synneistämme? Niinkuin muka olisimme anoneet elääksemme! Millä oikeudella siis hän, joka meille elämän tyrkytti, vaatisi meitä tekemään siitä tiliä?…" Ja kiihkeästi hän lausui: "Mutta toisten synneistä…?" Hän toisti: "Toisten? Nähkääs, se on hirveätä!… Anteeksi, rakas Ernest, jos loukkaan Teitä…"

"Ette loukkaa", sanoi Le Gallic, "mutta teette mieleni murheelliseksi. Koska kaikki elämässä päättyy kärsimykseen ja kuolemaan, niin jollei tämä vapaaksiosto ole kärsimysten ja kuoleman tarkoituksena, niin mikä on sitten niiden, mikä elämän tarkoitus?"

"Ei mikään", sanoi Ortègue. Syntyi äänettömyys. Tämä sana, päässeenä silminnähtävästi sairaan miehen suusta tässä sotilassairaalan suojassa, upseerin läsnäollessa, joka seuraavana päivänä palasi tuleen, kajahti sangen oudolta. Sen lausujakin kävi siitä hämilleen. Hän jatkoi uudelleen puhettaan:

"Juttelemme sitten filosofiasta ja uskonnosta, kunhan palaatte luoksemme kapteenina ja kunnialegioonan merkillä koristettuna. Älkää olko pahoillanne epäuskostani sen enempää kuin minäkään Teille uskostanne. Se seikka, ettei ihmisten aivojen kemiallinen kokoonpano ole sama, ei ole milloinkaan estänyt kahta sydämen ihmistä rakastamasta ja kunnioittamasta toisiaan, ja tiedättehän, että minä pidän Teistä paljon, että suuresti kunnioitan Teitä. Jo ennenkuin Teidät äsken näin niin uljaana, niin ripeänä, olin varma, että sotakentällä täysin täytätte velvollisuutenne, jopa teette enemmänkin… Mutta Teidän on kiire… Kas niin, syleilkää minua, ja sitten onnea matkalle… Lähettäkää tietoja itsestänne, paljon postikortteja… Catherine, saata serkkuasi ja kiipeä sitten apteekin puolelle. Siellä on äsken saapunut kokonainen tavaralähetys huolehdittavana. Minä ja Marsal tarkistamme kirjeesi ja teemme korjaukset… Hyvästi, Ernest. Tehän annatte minulle anteeksi, eikö niin?…"

Kynnyksellä rouva Ortègue kääntyi. Hän loi minuun silmäyksen, joka merkitsi: "Nyt on sopiva hetki. Koettakaa." Tuo aviollista huolta puhuva katse, 'serkkunsa seurassa poistuvan Ernest Le Gallicin täydellinen luonnollisuus, se yksinkertainen tapa, millä Ortègue tarjosi nuorille kahdenkeskisen jäähyväishetken, se kaikki lopullisesti kumosi ensimmäiset kuvitteluni. Myöhemmin ymmärsin näiden eri kohtausten salaisen ja ristiriitaisen sisällön: toisaalta rouva Ortèguea enää kiinnitti mieheensä pelkkä aviouskollisuus, kiitollisuus, jota seikkaa hän kieltäytyi itselleen tunnustamasta, samalla kuin Ortèguen terveydentilan arvoituksellisuus oli hänelle liiaksi tuskallinen, jotta hän levottomuudessaan olisi kiinnittänyt huomiota toisen tunteisiin. Toisaalta rakasti Ernest Le Gallic serkkuaan, mutta hänen rakkautensa oli liian kauan pidätettyä, jottei hän jo olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja kuinka olisi hän haltioituneen hurskasmielisenä uskaltanut lausua ainuttakaan sanaa, joka olisi voinut antaa tälle viime käynnille rikollisen luonteen? Hän oli suonut itselleen vain äänettömän hyvästijätön. Ja viimein Ortègue, hän tukahutti poveensa salaisen traagillisuuden, samalla kuin hänen veristävää sydäntään pikemmin kalvoi kateus kuin mustasukkaisuus hänen verratessaan omaa riutumustaan upseerin ylimieliseen nuoruuteen. Viedessään hänet pois vaimonsa ulottuvilta hän oli antanut myöten pikkumaiselle tunteelle. Nyt hän sitä jo punastui. Kuinka nämä piilopohjat nyt selviävätkin minulle! Sillä hetkellä minua vallitsi yksi ainoa vaikutelma: hetki oli tiedustelulleni edullinen ja samalla vaikea. Ortèguen takaisin tulo ja äkillinen sydämenpurkaus ilmaisivat sisäistä levottomuutta, jota oli viisasta käyttää hyväksi. Mutta kuinka sittenkään rohkenisin? Tämän tieteen mestarin olemus vaikutti minuun niin hypnotisoivasti, että aristuin ihan "tyhjiin", jos niin voi sanoa.

"Catherine oli oikeassa, tässä on todella liian paljon virheitä", hän virkkoi silmäiltyään kirjeen ensimmäistä jäljennöstä. Jälkimmäinen retkotti keskeneräisenä rullalla. Hänen huomautuksensa osoitti hänen kuulleen sanat, jotka oli vaihdettu hänen astuessaan huoneeseen. Hän lisäsi: "Missä lienevätkin hänen ajatuksensa todella olleet?"

Hänen kuopalle painuneet kasvonsa vetäytyivät taas kokoon kuten äsken. Epäilemättä hän tunsi jälleen tuota epäluulon pistävää tuskaa, joka on niin vihlovaa silloinkin kun se jää epämääräiseksi. Se näkyi minulle selvänä, mutta kun hän istuutui nojaten kädellään pöytään, ilmaisi hänen asentonsa niin huonosti peitettyä puhtaasti ruumiillista kärsimystä, että vaistomaisesti huudahdin:

"Kuinka niin?" hän vastasi, ja hän nosti taas arabialaisen ruhtinaspäänsä pystyyn hänelle ominaisella ylhäisellä liikkeellä.

"Koska te näytätte kärsivän." Olin antautunut leikkiin, ja jatkoin:
"Aivan niinkuin kymmenen minuuttia sitten, kun palasitte, kädet tässä."
Matkin hänen kumaraa, linkkuun taipunutta asentoaan ja vatsantaipeeseen
puristettuja käsiä.

"Ah!" hän sanoi muuttuneella äänellä, nousten seisomaan. "Te siis huomasitte sen?"

Hän otti muutaman askelen huoneessa. Sitten, tullen suoraan minua kohden, hän laski kätensä olkapäilleni ja iskien katseensa minun silmiini sanoi:

"Marsal, voitteko luvata kunniasanallanne, että mitä nyt Teille uskon, jää meidän väliseksemme, ehdottomasti, ettette siitä kenellekään kerro sanallakaan, varsinkaan ette vaimolleni…"

"En voi antaa Teille tuota sanaa, rakas opettaja", vastasin, "ennenkuin tiedän… Aiottehan puhua minulle tilastanne, eikö niin?…"

"Mutta kun äsken rohkenin kysellä Teiltä, tapahtui se siksi, että rouva Ortègue huolehtii terveydestänne. Hän se pyysi minua ottamaan tämän asian puheeksi kanssanne…"

"Hänkin!" hän vaikersi, ja hänen äänensävynsä viilsi sydäntäni. Hän painoi pään käsiinsä ja jäi hetkeksi tuskan kurtistamaksi. Sitten hän taas otti ohjat käsiinsä, ja paljastaen minulle otsansa, silmänsä, suunsa sen tahdon tulen kirkastamina, jonka niin usein olin nähnyt hänestä välkehtivän ylen vaarallisten leikkausten aikana, hän sanoi: "Näin piti käydäkin. Voitte kyllä sitoutua sanomaan hänen kysellessään yksinkertaisesti, että totesitte minut sairaaksi, mutta että ette tiedä, mikä minua vaivaa. Tuota sanaa, tuota hirveätä sanaa, ei saa hänelle lausua. Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette ilmaise mitään sen varmempaa Minä puolestani tunnen pakottavaa tarvetta saada uskoutua Teille. Voin tehdä sen ainoastaan tällä ehdolla…" Ja rukoilevasti — hän, Ortègue, rukoili! — hän virkkoi: "Kuolevilla on oikeutensa, Marsal, ja minä kuoleva mies…"

"Kiitos", hän sanoi ilmeisesti huojentuneena. Ja tyyntyen hän lisäsi: "Ystäväni, minulla ei ole kolmea kuukauttakaan elonaikaa." Hän pysähdytti minut kädenliikkeellä: "Saatte itse päättää."

Tutkimuksia varten varattu leposohva täytti kokonaan tuon pienen huoneen nurkkauksen. Hän ojensihe sille, avasi liivinsä, nosti polvensa koukkuun ja sanoi ohjaten kättäni:

"Kas tuossa, valhekylkiluitten alapuolella, tunnustelkaahan. Tunnetteko siinä maksan reunan ja siinä tuon pienen irrallisen kovettuman?… Eikö niin? Nyt etsikää käsiinne sappirakko… Johan löysitte?… Ottakaa vaari tuosta päärynänmuotoisesta ajoksesta; sen on aiheuttanut sappi, joka ei enää pääse jatkamaan kulkuaan. Palauttakaa mieleenne Courvoisier-Terrierin antama tuntomerkki. Rakko on laajennut. Ei siis ole kyseessä sappikivi… Pysähtykää…"

Hän oli työntänyt pois käteni ja kohottautunut pystyyn. Hän räpytti hetken silmäluomiaan.

"Ette Te", hän vastasi hyvin lempeästi, "vaan kasvannaisen valtaamat hermosäikeet." Hän osoitti viimeisen selkänikaman tasalla olevaa kohtaa. "Tässä se tuska tuntuu, syvänä, kalvavana, vihlovana. Siitä se säteilee kaikkialle. Minä saan sen hiukan tyyntymään ainoastaan taivuttamalla vartaloani eteenpäin; sehän liike kiinnittikin huomiotanne. Yksin ollessani paneudun tälle sohvalle kyyryssä kuin ammuttu koira. Siten kipu menee ohi. Säästän Teiltä muut oireet. Ne ovat liian nöyryyttävät. Olen ne kaikki itse huomannut, toisen toisensa perästä. Muistanette keltataudin-kohtaukseni? Se oli lievä, pian ohimenevä. Mutta se uusii ajoittain. Kun tämän liittää kaikkeen muuhun, ei voikaan erehtyä. Rakas Marsal, olen saanut syövän mahasylkirauhasen kärkeen. Olen mennyttä miestä."

Runsaimmin kättentaputuksin palkituilla yliopistoluennoillaan hän ei ollut koskaan ollut niin selvä sanonnaltaan, katseeltaan niin päättäväinen, vakuutuksissaan niin varma. Kuullessani tuon: "Olen mennyttä miestä", muistin suurta Trousseauta, joka aivan samoin sanoin lyhyesti määritteli tohtori Peterille oman tautinsa. Näin hengessäni tuon alistuvan surumielisyyden, josta Peter puhuu. Trousseau sitä tunsi. Ortègue samoin. Noina minulle unohtumattomina hetkinä antoi tieteellinen toteamus nerokkaalle kirurgille sen älyn tyyneyden, mistä vanha stoalaisuus ammensi voimansa. Niinkuin Trousseau hänkin irroittautui omasta persoonallisesta kohtalostaan nähdäkseen itsessään toteutuneena vain kappaleen sisäispatologiaa. Hänen määrittelyään taudistaan en epäillyt, yhtä vähän kuin Peter epäili Trousseaun. Kyseessäolevassa tapauksessa se merkitsi samaa, kuin jos olisi asetettu salakirjoitukselle sen lukuristikko, joka tuo kirjoituksen koko sisällön ilmi matemaattisella tarkkuudella. Ne epämääräiset huomiot, jotka olin tehnyt, tai pikemmin, jotka itsestään olivat minussa syntyneet näinä viime aikoina, kirkastuivat nyt kolkon varmassa valossa. En edes yrittänytkään väitellä tämän sankarillisen ja säälimättömän tiedemiessielun kanssa. Siinä seisoin, voisinkohan sanoa, ihailun tyrmistyttämänä. Ortèguen odottamaton tyyneys, hänen ilmaistessaan tällaisia asioita, verhosi hänet minun silmissäni liikuttavaan, jopa majesteettiseen suuruuteen. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä sanatonna. Hän vastasi puristukseeni katseella, joka merkitsi uutta "kiitos'ta", ja hän jatkoi:

"Ymmärrätte nyt, miksi äsken tunsin milteipä vihaa, kun Le Gallic parka rupesi meille pitkin puhein tarjoomaan epäpätevää optimismiaan. Että hän hämmästyttää omaa itseään kuvittelemalla sieluelämää ilman hermoston välitystä, se on anteeksiannettavissa. Hän ei ole koskaan suorittanut ruumiinleikkausta. Mutta hän tuli sotatanterelta, ja hän palaa jälleen sotatanterelle. Tuota hirvittävää sanaa sota ovat hänelle jo muutaman päivän tulkinneet kauhunnäyt, jotka hän lisäksi tietää todellisiksi: ruhjotut jäsenet, auki ammutut vatsat, halkaistut kallot, koko tuo ihmisessä irtipäässyt isiltä-perityn pedonluonnon julmuus, kirkuna, ulvonta, henkitoreinen korina ja röhinä ja lopulta — luu-tarha. No niin, ja sille veitikalle eivät nuo kaikki kauheudet ole saaneet opetettua mitään, hänelle ne eivät tuo mitään mieleen. Hän ei perästäpäin ajattele näitä asioita sen enempää, aivan kuin ei niitä olisi koskaan kohdannutkaan. Ja hän rupeaa meille puhumaan Jumalan hyvyydestä! Hän on itse nuori ja vankka — kaunis poika muuten — näittehän Te hänet. Hän voi saada surmansa huomenna, ja tällä hetkellä on Europassa miljoonittain hänenlaisiaan nuoria miehiä, jotka tyhjän vuoksi syöksyvät tähän verilöylyyn, koska mieletön valloituksenajatus on tunkeutunut muutaman rappeutuneen ihmisen aivoihin, joka sairastaa märkivää ja parantumatonta korvatulehdusta. Te ja minä selitämme yksinkertaisesti tämän raivon johtuvan ihmisen eläimellisestä alkuperästä, valtavan apinaihmisen uudelleen ilmaantumisesta kulttuuri-ihmisessä. Mutta hän — kuulittehan hänen puheensa — hän uskoo raudanlujasti, että kaikkivoipa ja täydellinen Olento, hänen Jumalansa, johtaa tätä joukkoteurastusta. Tuon Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hyvyydestä hän on sille saavinaan muka jonkin tarkoituksen! Hotel-Dieun sairaalassa oli minulla muuan alilääkäritoveri, joka huvittelihe kauhistuttamalla erästä vanhaa nunnaa näillä sanoilla: — 'Jos Jumala olisi, sisar hyvä, olemassa, hän olisi ansionsa mukaan pantava rangaistussiirtolaan.' Marsal, hän oli oikeassa. Sillä otaksutaanpa, että hän on olemassa, tuo Jumala, ja otetaanpa minun kohtaloni esimerkiksi… Mitä siis? Hän on hyvä. Hän on oikeudenmukainen. Ja hänkö olisi luonut minut, Michel Ortèguen, jotta minulta viisikymmenvuotiaana, ollessani rikas, kuuluisa ja naimisissa naisen kanssa, jota jumaloin, koko tämä onni julmasti ryöstettäisiin, vaikken koko olemassaoloaikanani ole muuta tehnyt kuin lievittänyt kurjuutta, parantanut kuolemaan tuomituita? Sehän juuri on hermokirurgiaa. Ja tuo isku kohtaa minua hetkenä, jona voisin parhaiten hyödyttää! Nykyaikaiset, murha-aseet saavat aikaan paljon runsaammin aivo- ja selkäydinhaavoittumia tässä sodassa kuin yhdessäkään muussa. Ja ihmisiä kuolee, ihmisiä jää halvatuiksi ja tylsämielisiksi, ja tulee sokeiksi, koska Michel Ortègue, joka olisi heidät pelastanut, itsekin kuolee samaan aikaan inhoittavaan syöpään, joka aiheutuu — mistä? Mitä typerimmästä sattumasta, auton kumirenkaan halkeamisesta lähellä Versaillesia minun ja virkatoverini Salvanin ollessa matkalla yhteiseen lääkärineuvotteluun. Ajopelit kaatuvat. Muistanette sen kyllä. Sanomalehdet kertoivat asiasta siihen aikaan. Kuljettaja suoriutuu ehein nahoin. Salvan samoin. Minä saan ankaran iskun palleaan. Epäilemättä oli minulla joitakin ennakkotaipumuksia, ja tällaiseksi nyt olen tullut!…"

Kapinamieli jyrisi nyt hänen äänessään ja vanha, miltei persoonallinen viha, jota olin aina todennut hänen kantavan kaikkea uskonnon lohdutusta vastaan. Pysyin yhä vaiti. Jos äsken olin tuntenut hänen suhtautumisensa kauheaan taudinselvitykseensä kauniiksi, niin en nyt enää tuntenut muuta kuin tuon samaisen määrittelyn traagillisuuden. Se ajankohta, jossa elämme, uhkaava osallistumisemme hirvittävään sotaan, se löi vielä kauhistavamman leiman tämän kuolemaniskun saaneen ja siitä tietoisen kuuluisan kirurgin tuskaan. Säälin aalto kuohahti sisimmästäni, ja tarttuen uudelleen hänen käteensä toistelin pakostakin:

Tällä kertaa hän tempaisi kätensä irti. Hän pudisti kärsimättömästi päätään. Surkuttelu oli hänelle vastenmielistä. Ylpeys antoi hänelle saman voiman kuin hetki sitten tiede, ja hän voitti itsensä niin että saattoi jatkaa:

"Puhuin Teille kuin lapsi, Marsal, ja melkein yhtä typerästi kuin Le Gallic. Maailmassa ei ole mitään järjetöntä, koska kaikki on sellaisekseen säädettyä. Mutta kun emme kahden tapahtumasarjan risteillessä käsitä ilmiöiden yhteenkuuluvaisuutta, sanomme tuota niiden kohtaamista sattumaksi. Lausumme silloin sanan 'mysteerio'. Sattuma ei ole sen mystillisempi kuin kuolemakaan. Olemme tietämättömiä, siinä kaikki. — Mutta jättäkäämme tämä sikseen. Kun olen pitänyt tarpeellisena uskoutua Teille, rakas ystävä, on syynä siihen ollut, että minun on pyydettävä Teiltä muuatta palvelusta. Raha-asiani eivät ole sellaiset kuin ne voisivat olla. Olen ansainnut paljon, mutta paljon myös tuhlannut. Olen intohimoisesti rakastanut elämää, Marsal. Olen tahtonut nautinnossa tunkeutua yhtä syvälle kuin tieteessä, toteuttaa itsessäni ehjän ihmistyypin, olla joka suhteessa aikani kuningasyksilöitä. En ole koskaan tehnyt laskelmia. Tunsin voimani, olin varma huomispäivästä. Se karkaa käsistäni. Viidenkymmenen tuhannen frangin leikkaukset ovat ollutta ja mennyttä. Jos minun onnistuu saada hiukan työskennellyksi tässä sairaalassa, niin siinä onkin kaikki; ja kuinka monta viikkoa! Olin tehnyt eräitä suuria rahain sijoituksia, jotka uhkaavat joutua vaaraan näinä levottomina aikoina. Omaisuuteni varmin osa on tämä Saint-Guillaume kadun palatsi, jonka onneksi lopullisesti maksoin viime talvena, sekä tämä sairaala, minun oma sairaalani. Kun minä olen poissa, niin mikä on sen kohtalo? Marsal, kun minua ei enää ole, tulee Teidän koettaa säilyttää se vaimoani varten. Minun olisi liian kovaa jättää Catherine niukentuneisiin oloihin. Jo pelkästään tämä talo tietää hänelle, kunhan nykyinen vaiheaika kerran on ohi, hyvin hoidettuna melkoista riippumattomuutta. Näiden tulojen sekä lisäksi henkivakuutukseni varassa hän voi jäädä asuntoonsa État-Unis torin varrelle. Hänen ei ole pakko supistaa elämäänsä. Tämän vuoksi tarvitsen jonkun, joka antautuu tälle sairaalalle, tekee sen omaksi asiakseen ja joka on toimeensa pätevä, rehellinen mies. Tahdotteko Te olla tuo 'joku'? Älkää vastatko heti. On kyseessä rahallisesti edullinen asia — painostan sitä vielä — jossa luonnollisesti Teidänkin etunne otetaan lukuun. Jos periaatteellisesti suostutte, tutustutan Teidät tämän talon tileihin. Saatte tietää sen menot ja tulot. Laadimme yhtiövälikirjat. Tärkeintä on nyt, ettei Teillä ole mitään perusteellista estettä. Vai onko Teillä?"

"Ei, rakas opettajani. Voin vain kiittää Teitä ystävyydenosoituksesta, joka seuranneena niin monia toisia…"

"Huomenna otamme uudelleen tämän ehdotuksen puheeksi. Käväisen pikimmältään tuolla yläkerrassa katsomassa… Ehkä näette rouva Ortèguen ennen kuin minä. Muistakaa sitoumustanne. Älkää lausuko tuota sanaa…"

"Mutta", keskeytin puolestani hänen puheensa ja virkoin, kun hän oli menossa ovea kohti: "Oletteko ehdottoman varma tautinne määrittelystä?… Tiedättehän paremmin kuin minä…"

"Ehdottoman varma", hän vastasi. "Muistanette, että sain kuusi viikkoa sitten kutsun Saksaan erään potilaan luo. Käytin tilaisuutta ja ulotin matkani aina Berliiniin saakka. Menin väärän nimen varjossa erään sikäläisen erikoistuntijan luo. Hän ei epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi ja neuvoi minulle tietysti Kehrin kuuluisaa leikkausta, niin sanottua 'opération en baïonette'a — 'en pajonett'", hän toisti matkien karkeaa saksalaista ääntämystä.

"Sittenkö, minä en halua sitä", hän vastasi. "Täydellinen parantuminen ei ole mahdollinen. Tämä leikkaus voisi kenties taata minulle neljä-, viisikuukautista elämänpidennystä, jollei leikatessa kuolema tapaa. Tuohon mahdollisuuteen, että ihan siihen paikkaan kuolisin, en tahdo antautua. Rakastan vaimoani liian suuresti pannakseni kadottamisen uhkalle alttiiksi ainuttakaan minulle suotua hetkeä. Tiedän ainakin varmasti saavani viettää ne hänen kanssaan. Ei, ei, ei", hän toisti, "tuohon mahdollisuuteen, että minun pitäisi täältä aikaisemmin poistua, en antaudu. Sitä paitsi tekisi leikkaus minut liikuntokyvyttömäksi. En voisi suorittaa täällä edes niitä muutamia viimeisiä palveluksia, joihin tämä inhoittava sota suo minulle tilaisuutta. Tahdon ne suorittaa. Tahdon olla hyödyksi viimeiseen saakka. Le Gallioille ja muille mytoloogeille on näytettävä, ettemme tarvitse heidän Jumalaansa eikä Kristustaan eikä tulevaista elämää tehdäksemme ihmisrakkauden työtä — vaikkapa ilman toivoakin. Ei! Minua ei leikata, vaan minä leikkaan itse, niin kauan kuin tässä kädessä on voimaa pidellä leikkausveistä… Mutta…" Hän kymärtyi taas kaksinkerroin, keräten molemmat nyrkkinsä painoksi rintaansa vasten. "Mutta toisinaan kärsin ylen suuresti. Jos nämä kohtaukset kestäisivät viittä minuuttia kauemmin, menehtyisin siihen paikkaan… Mutta odottakaapa…"

Näin hänen astuvan pientä kalua kohden, josta avasi laatikon. Hän otti siitä esille injektioruiskun, sytytti väkiviinalampun ja hehkutti neulan. Hän oli taas saavuttanut ammatillisen menettelytavan ja verkkaisuuden. Hän tyhjensi ruiskuun morfiinilasikon, paljasti käsivartensa, tunki siihen neulan ja painoi mäntää, yhäti yhtä levollisena, kuin olisi hän tehnyt tuon pistoksen johonkin vieraaseen henkilöön. Sitten hän pannen paikoilleen nuo hyvätuntoisen, mutta kohtalokkaan myrkytyksen välineet, sulki laatikon ja sanoi minulle:

"Olen päässyt jo kymmeneen senttigrammaan. Pahaksi onneksi siihen tottuu, kuten kaikkeen muuhunkin. Vaimoni jääköön tästäkin tietämättömäksi, eikö niin? Lupaattehan sen minulle?"

Tämä armeliaan valheen hyve, se on lääkärille ammatin alkeita. Siihen me kaikki nuoret opiskelijat harjoittaudumme sairaaloissa heti ensi oleskelustamme lähtien. Sairaitten suhteen sitä on helppo toteuttaa käytännössä. Heidän itsesäilytysvaistonsa liittoutuu meidän kanssamme heidän pettämisekseen. Niihin nähden, jotka kuuluvat heidän ympäristöönsä ja rakastavat heitä, käy tehtävä vaikeammaksi, varsinkin jos on vainuttava naisen levottomuutta. Äideillä, puolisoilla, tyttärillä, sisarilla on aavistava aisti, jonka avulla he mitä luonnollisimmin esittämistämme puheista pääsevät salaamamme perille ja saavat särökohdan selville mitä avonaisimman katseemme pohjista. Silloin he eivät enää kysele suoraan, he tekevät huomioitaan, he vakoilevat. Syntyy kaksintaistelu väijymysten välillä, heidän ja meidän. Ei sitä elettämme, ei sitä äänensävyä, ei sitä kasvonpoimua, jota he eivät tutkisi, jolla heidän levottomuutensa ei tulkitsisi olevan juuri sitä merkitystä, josta tahdomme heidän mielensä kääntää pois. Tätä kaksintaistelua odotin nyt omalle kohdallenikin. Se alkoikin samasta hetkestä, jolloin uudelleen näin rouva Ortèguen puolituntia sen jälkeen, kun olen eronnut professorista. "Ovelinta on olla näyttelemättä levollista", olin sanonut itselleni. Niinpä luulinkin hänen ensimmäiseen kysymykseensä: "Oletteko puhutellut miestäni?" vastanneeni varsin osaavasti:

"Olen häntä puhutellut. Olen häneltä kysellyt Hän ei puolustautunut. Hän jopa salli minun tutkiakin itseään. Pysyn yhä sanoissani: epäilemättä huolestuttavaa liikarasitusta, varsinkin kun tietää hänen ikänsä. Mutta ei minkäänlaista vammaa, ei ainakaan huomattavampaa."

"Ettekö mitään merkitystä?" hän virkkoi tarttuen sanoihini. Tästä huomautuksesta ymmärsin hänen tietävän asiasta enemmän kuin ilmaisi. Hän pani minulle ansan. "Miksi sitten Dieulafoy kirjoittaa Patologia'ssaan: 'Keltataudin oireisiin nähden on aina oltava varuilla'? Miksi hän lisää: 'Keltatautia on aina pidettävä arveluttavana, kun siihen liittyy kuume, tai kun se puhkeaa heikkoudenoireitten yhteydessä?'… Osaan nämä rivit ulkoa, niin usein olen yhä uudelleen lukenut tuon luvun. Olen ottanut tämän kirjan mieheni kirjastosta, sekä muitakin, ja siitä lähtien…"

"Hyvä rouva", keskeytin hänet äänensävyllä, jolla lapsia nuhdellaan, mutta värisin ajatellessani tuossa samassa käsikirjassa olevia lauseita, jotka ilmoittavat lievän keltataudin haimasyövän enteeksi. "Hyvä rouva, olette lääkärin tytär ja lääkärin puoliso. Kuinka usein lienettekään kuullut sekä isänne että puolisonne Teille toistavan, että ammattimme vitsauksia ovat lääketieteellisiä kirjoja lukevat tietämättömät ihmiset? Sallikaa minun sanoa Teille: näin erikoisluontoisissa asioissa Tekin kuulutte noihin tietämättömiin. Toistan Teille, ettei tuonlaatuisella keltataudilla, ohimenevällä, pikimmältäisellä, ole merkitystä, ja pyydän Teitä, juuri miehenne rauhan nimessä, ettette enää avaa koko käsikirjaa ettekä liioin yhtäkään muutakaan. Jos uskoisin professorin olevan vaarassa, niin ensimmäisenä vaatisin häntä hoitamaan itseänsä."

Hän ei vastannut mitään. Olin valehdellut kehnosti. Sen tein itselleni selväksi. En yrittänyt jatkaa, en liioin uusia tätä liian vaarallista puhelua naisen kanssa, joka oli kasvanut lääketieteellisten keskustelujen ilmapiirissä ja kykeni saattamaan häpeään tavalliset juonemme. Hän itsekin pyrki sekä sinä päivänä että sittemminkin minua puhutellessaan välttämään vähintäkin viittausta levottomuuteen, joka yhä häntä kalvoi; aavistin sen hänen liikkeittensä automaattisuudesta hänen hoitaessaan järjestelyhommiamme. Tämä unissakävijöille luonteenomainen piirre kävi sitä selvemmin ilmi, kun koko hänen olennossaan tapahtui äkillinen herääminen, niin pian kuin hän joutui olemaan samassa huoneessa kuin miehensä. Mutta oliko vain yksi syy tähän sisäiseen levottomuuteen, jonka tunsin tuon tyynen ulkoasun takana häntä niin rajusti järkyttävän? Vaikken Le Gallicin käynnin jälkeen enää uusinutkaan alkuperäisiä epäilyksiäni, en voinut olla huomaamatta, että hänen levottomuutensa eneni toisin päivin ja juuri silloin, kun oli saapunut joku Ortèguen itsensä upseerilta pyytämistä postikorteista. Rintamalta tulleena ei tässä "sotilaspostissa" ollut mitään paikkoja mainittuna. Se oli pelkkä sovittu lyhyt elossaolon viesti. Että rouva Ortègue ei voinut liikutuksetta ottaa vastaan tätä nelisnurkkaista paperia, käden kyhäämää, joka ehkä jo oli kuolon kangistama hetkenä, jolloin kirje saapui vastaanottajalleen, se oli ylen luonnollista — ylen luonnollista oli, että vaara, jolle hänen läheinen sukulaisensa, lapsuus- ja nuoruustoverinsa oli alttiina, yhä enemmän järkytti hänen jo ennestään jännittyneitä hermojaan. Olin siitä vallan selvillä: ei ollut mitään romanttista tuossa aivan yksinkertaisessa, kokonaan inhimillisessä mielenliikutuksessa. Kuinka muutoin olisikaan tämä naissydän, niin lujasti, niin todellisesti elämän draaman ruuvipihtien puristamana, hetkeksikään antautunut kuviteltuihin tunneliikutuksiin?

Minuakin nämä rautapihdit pusersivat, yhä piukemmin joka päivä. Miten olisi minulta riittänytkään aikaa monimutkaisten tunnepunoutumain pohtimiseen, kun joka hetki kolhaisin itseni niin ankaraan todellisuuteen? Nuo elokuun viikot nousevat taas haudastaan, ja minä kärsin uudelleen niiden kuoleman tuskaa. Ensimmältä oli nyt ambulanssimme aineellista puolta tarkoittavien toimien ohella pitkiä kahdenpuheluita Ortèguen kanssa minun tutustamisekseni sairaalan vastaiseen hoitoon. Olin luonnollisesti suostunut lopullisesti hänen ehdotukseensa. Minun tuli käyttää ajatusvoimaani minulle tuntemattomien käsitteiden ja asiapaperien piirissä. Jokaiselta tuollaiselta yhteisistunnoltamme uusiutui minussa tunne tuosta patoloogisesta murhenäytelmästä, johon sattuma oli minutkin sekoittanut. Pääsin tarkemmin yksityiskohtaisesti perille siitä kauhistuttavasta työnpaljoudesta, jolla Ortègue oli itsensä loppuun kuluttanut, samoin kuin siitäkin elämän yltäkylläisyydestä, josta lähestyvä kuolema oli hänet tempaava. Varsinkin sain kerta kerralta — minun nähteni kärsiminen ei häntä enää kiusannut — olla toteamassa hävitystyötä, jota miltei hetkestä hetkeen suoritti häntä kalvava tauti sekä lääke, jota hän käytti sietämätöntä tuskaansa lievittääkseen. Hän vertasi itsekin alituista syhyämistä, joka häntä vaivasi, elävään jouhipaitaan, joka hetkittäin oli saattaa hänet hulluksi. Näin keltataudin uusiintuvan kämmenissä ja sidekudoksissa, valtaavan kasvot, syventyen paikka paikoin väriltään. Hänen ulkomuotonsa espanjalaisuutta yhä lisäsi tuo tummahkon viheriäksi painuminen, joka loi häneen eräänlaista peloittavaa, kaameaa kauneutta, ja tämä kaikki tapahtui tuon nuoren naisen yhä terävänäköisemmiksi käyvien silmäin edessä! Tämä tapahtui samoihin aikoihin ja yhtä rintaa sodan hädän kanssa, joka oli yhä kasvamassa Elsassissa ensimmältä saavutetun menestyksen luoman mielettömän toivehikkaisuuden jälkeen: ranskalaiset joukot työnnetty takaisin Nancyta kohti — belgialainen armeija umpikujassa Antwerpenissä — Namuria pommitetaan — taistelu alkanut Charleroin luona — Liège valloitettu — Dononista ja vuorensolista Saalen seuduilla luovuttu — vihollinen Péronnessa — Longwy vallattu, samoin Mabeuge — sitten peräytyminen — saksalaiset Compiégnessa, Senlisissa — hallitus siirtynyt Bordeaux'iin — Pariisi uhattuna — lopulta Joffren päiväkäsky, jonka sanamuoto ilmaisi vaaran vakavuuden: "Maksoi mitä maksoi, valloitettu alue pidettävä hallussa; paikalle kuoltava", — sitten odotusta — suunnaton toivo, johon emme rohjenneet uskoa — sitten Ourcq, Grand-Morin, Montmirail — vihollinen työnnetty takaisin — Lunéville, Saint-Dié, Raon, Pont-a-Mousson vapautettu — viimein Marnen voitto. Mikä ilo olisikaan tulvehtinut sieluuni jopa kuolevan Ortèguen nähden, jolleivät nuo vapautuksen päivät ja ensimmäisten haavoitettujemme saapuminen olisi sattuneet yhteen!

Eräänä tiistaina, syyskuun kahdeksantena, sotilashallinto heidät lähetti luoksemme. He olivat kaikki vioittuneet päähän tai selkäytimeen. Ortèguen erikoisala sai aikaan, että heihin nähden oli Val-de-Grâcessa tehty tällainen valikointi. Heidän tulonsa ilmoitti meille soittokello, joka oli vasituisesti tähän tarkoitukseen varattu. Kauan kaikui korvissani tuo ensi kutsu, nuo kolme kimeää, pitkitettyä pimpahdusta, jotka saivat meidät, Ortèguen ja minut, hypähtämään paikaltamme, vaikka puhelimitse jo olimme saaneet tiedon. Ja tuossa tuokiossa oli ambulanssin koko henkilökunta kadulla, hoitajat ja hoitajattaret ja rouva Ortègue heidän seurassaan. Kolme autoa oli pysähtynyt oven edustalle, kolme pitkänomaista harmaata vaunua, Punaisen ristin merkillä varustettuja ja vaatesuojuksen kattamia. Olemme sittemmin nähneet monien samanlaisten ajoneuvojen seisahtuvan ahtaalle Saint-Guillaume kadullemme surullisine kuormineen, mutta aina tunnen sisäistä väristystä tämän ensi tulon muiston palautuessa. Oli vielä niin lähellä elokuun alku, nuo hehkuvat päivät, jolloin Ranskan koko nuoriso, sen koko voima läksi matkaan, nauru ja viha huulillaan. Näimme kaikki itäisen ja pohjoisen suuren rautatieaseman tulivuoren lailla heittävän ihmislaavaa kohti rintamaa: lämpimimmän, parhaimman veremme. Näimme kukitettujen vaunujen lähtevän liikkeelle, kuulimme laulut, jotka veturin savun mukana kiitivät yli seutujen etelästä pohjoiseen saakka. Olin tuntenut tämän kaiken sitäkin vihlovammin, kun minun oli sillä ravittava silmiäni kiireimmiten sairaalatoimieni lomassa ja pakollisen joukostajäämiseni kaipuun kivistäessä. Olin myös nähnyt kauhun suurentamia naissilmiä, jotka, läpitunkevampina kuin miesten, ennakolta lukivat tuntemattomia kohtaloita. Vuodenaika ei ollut muuttunut. Kesäinen aurinko paistaa hellitti kirkkaalta taivaalta, mutta näköhäiriöisten silmien näyt olivat muuttuneet todellisuudeksi, veriseksi, välittömäksi, leppymättömäksi. Silmäini edessä veti parhaillaan pari mieshoitajaa vaunuista ulos paareja, joilla lepäsi jäykistynyt olio — sotilasviitta sininen, housut punaiset, pää käärittynä liinakääreisiin, jotka päästivät näkymään vain mullan väristen kasvojen alaosan, sinertävän suun ja kuivettuneitten hampaitten yli pingoittuneet huulet. Ja sitten toiset paarit ja sitten taas toiset. Yhdeksät niitä hoitajamme sijoittivat alakerran eteiseen. Ortègue ja minä toimitimme opiskelijamme avustamina haavoitettujen ensi tutkimuksen. Kiireellinen leikkaus saattoi käydä välttämättömäksi. Heidän äänettömyytensä kummastutti meitä. Tuntui kuin he olisivat liiaksi kärsineet ajaa jyryytettyään karjavaunuissa Charleroista asti pysähtymällä pikku-ambulansseihin, missä ei oltu uskallettu koskea moisiin haavoihin — liiaksi kärsineet halutakseen enää puhua! Heidän repaleisista, oljenkorsien peittämistä vaatteistaan läksi hien ja veren löyhkä. Heillä oli vielä jaloissa raskaat nauhakengät ja niissä kiinni-iskostunutta sotatanteren multaa. Totesimme kauhuksemme, että kaksi heistä oli sokeita, kolmas todella kykenemätön lausumaan sanaakaan, haavoittuma kun oli riistänyt hänellä puhekyvyn. Muut näkivät ja kuulivat, mutta heillä oli miltä käsivarsi, miltä sääri herpaantunut. Eräältä heistä, jo puolitajuttomaksi vaipuneelta, pääsi aika ajoin tuo aivokalvotulehdusta sairastavien kirkaus, jonka vihlovuutta et unohda sen kerta kuultuasi.

"Täydellinen näytekokoelma Jumalan hyvyydestä, johon pikkuserkkuni, Le Gallic, uskoo", sanoi Ortègue ja lisäsi, osoittaen sairainta koko joukosta, aivokalvotulehduspotilasta: "Jos on jotain heti tehtävissä, niin tämän miehen hyväksi on toimittava. Kantakaa hänet yläsaliin."

Olin usein nähnyt Ortèguen tekevän leikkauksia. Olin alilääkärinä ollut osallisena noissa kirurgisissa voimannäytteissä, joita hän mielellään suoritti hämmästelevien kilpailijainsa nähden. "Ne eivät ole leikkauksia", sanoi eräänä päivänä Poncet, lyonilainen taituri, "ne ovat veikanlyöntiä." Ja Poncet lisäsi, suvaitsevainen hymynsä huulillaan: "Mutta hänpä ne kaikki voittaa!" Tämän miltei ihmeentekijä-ylemmyyden salaisuus piili tavattomassa anatomian tuntemuksessa, johon yhtyi yhtä harvinainen katseen tarkkuus ja sorminäppäryys. En ollut milloinkaan yhteisleikkauksissamme päässyt näkemään Ortèguea sen loistokkaampana, sen rohkeampana ja onnekkaampana leikkausveitsitaiturina kuin näiden ensimmäisten haavoittuneitten äärellä sekä niiden, joita heidän jälkeensä nopeasti tuli ylen suuret joukot. Viikko ensimmäisten saapumisen jälkeen olivat kaikki neljätoista vuodettamme käytännössä. Kuta lukuisammiksi kävivät esimerkit vammoista, jotka hänen taitoaan tottelivat, sitä enemmän elpyi kirurgi "isännässä". Hänen tieteellisen nuoruutensa into syttyi uudelleen tuossa kuolemaantuomitussa miehessä. Minua, joka tiesin totuuden, ei tämä ammatillisen innon uusi kevätaika alkavan voimattomuustilan ohessa päässyt pettämään. Morfiini alkoi työnsä, yhtä tuhoisan kuin syöpä. Tuo elpymys antoi leiman tälle ensimmäiselle myrkytyskaudelle. Mitä tuskallisinta oli todeta rouva Ortèguen levottomuuden heltiävän. Hän oli tietämätön turmiokkaasta tavasta, johon hänen onneton miehensä oli antaumassa. Hän näki hänen innostuvan erinomaisista tapauksista, kertovan niistä, väittelevän niistä. Hän saattoi päätellä parantumisen mahdolliseksi, jos tämä riutumus johtui pelkästään neurasteniasta, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun Ortèguen kaikissa sielunkyvyissä samalla tapahtui nousu, esimerkiksi hänen uhrautuvaisuudessaan. Hän oli aina tuhlannut alttiiksiantavaisuuttaan onnettomien palvelukseen. Kun hän pyysi Moreau-Janvillen tapaiselta mieheltä viisikymmentätuhatta frangia leikkauksestaan, hän lausui: "Rikkaat maksakoot köyhien puolesta!" Hänen suhteensa tuo lause piti tarkoin paikkansa. Hänen ilmaiset neuvonantonsa ja leikkauksensa olivat lukemattomat. Oli siksi johdonmukaista hänen luonteeseensa katsoen tuo, mitä hän toisti meille noina elokuun loppupuolen ja syyskuun alun aikoina:

"En tiedä mitä minusta olisi tullut, jollen olisi voinut olla hyödyksi tämän sodan kestäessä. Me siviili-ihmiset emme koskaan saa velkaamme sotilaille tarpeeksi maksetuksi. Nuo ihmiset kuolevat puolestamme, sitä ei saa lakata meille yhä uudelleen toistamasta — sinulle, Catherine, Teille, Marsal, ja minulle, Ortèguelle, itselleni. Eilen tuo mies, jolta vedin luodin pois korvan takaa ja joka jää eloon, kiitti minua kyynelin. 'Kiitokset, poikani, minä olen sinulle velkaa', vastasin hänelle. En lisännyt, että hänet oli onnekseen lähetetty tänne. Ihan kauhistaa mitä kaikkia tyhmyyksiä saan lääketieteellisistä lehdistä lukea hermokirurgiasta. Kunhan sota loppuu, niin saattepa nähdä, Marsal, minkä kirjan me kirjoitammekaan!"

Hän oli hyvässä luottamuksessa — oman diagnoosinsa jälkeenkin! Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo harhakuvitelmamme, joihin ymmärryksemme ei todellisuudessa yhdy, ja joista kuitenkin hetken puhumme, aivan kuin niihin uskoisimme! Muutoin eivät nämä vakuuttelut, niin oudot itseään niin ankarassa kurissa pitävän tiedemiehen ja niin riutuvan sairaan suusta, epäilemättä olleet muuta kuin uusia morfiinin vaikutuksia. Ei ollut kulunut kahtakaan viikkoa, kun tätä onnellista kautta seurasi rappeutumisen kausi. Joko Ortègue lisäsi annostaan tai taudinmyrkky alkoi yhtyä lääkemyrkkyyn — joka tapauksessa huomasin kauhukseni äkillisiä merkkejä hänen siveellisessä olemuksessaan tapahtuvasta tuskallisesta muutoksesta. Hänet, jonka aina olin tuntenut niin ankaraksi vähäisimmistäkin totuuden vääntelyistä, hänet yllätin valehtelemasta, ilmeisestä patoloogisesta valheesta. Hän sanoi esimerkiksi olleensa kävelemässä puutarhassa, kun olikin jäänyt toimistohuoneeseensa ja päinvastoin. Hän väitti lukeneensa sanomalehteä, jota ei ollut lukenut. Tähän vähäpätöiseen jutunkeksimiskiihkoon liittyi jo todellista tahdon herpaantumista, morfiinin levottomuutta herättävimmät poltinmerkit. Nykyään saattoi tapahtua, että hän aamulla puki ylleen työtakkinsa ja esiliinansa, mutta jäikin sohvalleen makaamaan sanoen minulle:

Eikä hän edes puolustaunut väsymyksellään! Lakkaamatta hän, joka kymmenen, kaksitoista ensi päivää oli ollut niin toimelias, lausui nyt tapauksissa, jotka vaativat nopeaa leikkausta, aivan kuin laiska kirurgi aikaa voittaakseen: "Teemme leikkauksen huomenna." En yksin minä todennut näitä rappion oireita. Lyhyen helpoituksen-ajan jälkeen, josta huomautin, ilmeni rouva Ortèguen katseessa uudelleen entinen levottomuus, johon tuli lisäksi kummastus. Hän ei enää tuntenut tuota etevämmyyden miestä, jota hän oli ihaillen rakastanut. Enkä minäkään häntä tuntenut. Tiedossani tuo kaksinainen vaikutus, joka hetki hetkeltä ehdytti hänen antoisan tarmonsa muinoin tyhjentymättömän lähteen, pelkäsin romahdusta voimatta kuitenkaan täysin aavistaa sitä odottamatonta muotoa, johon se oli pukeutuva, yhtä vähän kuin sitä vallan ammattiimme kuuluvaa tapahtumaa, joka oli merkitsevä tämän murhenäytelmän toista näytöstä.

XII

Tuo tapahtuma sattui täsmälleen maanantaina, elokuun 28:ntena. Määrätystä syystä muistan tuon päivämäärän. Edellisenä päivänä oli saksalainen lentokone heittänyt neljä pommia Pariisiin osuen kolmentoistavuotiaaseen pieneen tyttöön.

"Kuinka sattuma sentään on typerä!" sanoi Ortègue minulle tuona maanantaiaamuna, näyttäen minulle lehdestä uutista tuosta hyökkäyksestä. "Miksi en minä ollut Trocadéro kadulla tuon lapsen sijasta?"

Tämä Dufour oli muuan tykistökapteeni, joka edellisellä viikolla oli tuotu luoksemme, selkäytimen paikkeilla kuulan tekemä hirvittävä haavoittuma. Hän ei voinut enää kävellä. Tarkan tutkimuksen tehtyään Ortègue oli päätellyt olevan kyseessä puristuksesta johtuvan lamauksen, joka oli korjautuva, kunhan luoti poistettaisiin.

"Olette oikeassa, Marsal. Kukapa hänet leikkaisi?" hän toisti. "Ei. En ole unohtanut tuota onnetonta raukkaa enkä sitäkään, että määräsimme tämän aamun yrittääksemme pelastaa häntä. Kuta pikemmin, sen parempi. Olemme liiaksi viivytelleet. Sellainen kuin tuo lovi on — on ehkä kysymys vain tunneista. Tahdotteko ystävällisesti antaa käskyn, että hänet kuljetetaan saliin?" Ja palatessani hän virkkoi: "Kolmeen päivään en ole hänen tähtensä enää käyttänyt morfiinia. Ah, kärsin jälleen julmasti! Mutta on jotain tätäkin kärsimystä pahempaa. Tuossa se vaiva piilee", hän osoitti päätään, "ajatus, joka pakenee käsistäsi, sakea seinä itsesi ja toiminnan välillä, sisäinen liikkumattomuus… Olen pelännyt, kun olen nähnyt tämän Dufourin leikkauksen välttämättömänä edessäni, pelännyt, etten ole enää oma itseni, ja jollen tämänlaisessa tapauksessa voi toimia, merkitsee se Ortèguen kaltaiselle miehelle kaiken sikseen heittämistä… Mutta minä olen luvannut itselleni, etten enää ota ruisketta, ja lopetin paikalla. En ole puolitien mies, sen tiedätte… Tein itselleni selväksi, etten pääse perille annosta vähentämällä… Mutta minussa on kaikki äkkinäisen ehdottomuuden klassilliset oireet: unettomuus, kutkutus, kylmänväreet ja tavaton herkkätuntoisuus. Mutta kaikki, kaikki mieluummin kuin tämä maahan masentava painostus, tämä lyijypuristin tahdollani… Marsal, minä tahdon, että Dufour voi jälleen kävellä, ja hän on kävelevä… Tulkaa, hän lienee valmis…"

Muutamaa minuuttia myöhemmin astuimme leikkaussaliin, hän hyvin hermostuneena ja jännittyneenä, minä toivoen hartaasti, että uhkarohkea yritys, johon hän aikoi antautua urhean, onnettoman Dufourin hyväksi, olisi onnella ohi. Totesin levottomana, että Ortèguen jännitys yhä kasvoi, sitä mukaa kuin toiminnan hetki läheni. Ennen vanhaan oli ollut päinvastoin. Pelkkä esiliinaan ja kumihansikkaisiin pukeutuminen pystyi tyynnyttämään hänet. Tuona aamuna hän puhui, puhui, niin pitkältä kuin käytäviä riitti, hänen sanatulvansa oli vallan sairaalloista! Muistan selvästi kaksi hänen lausumaansa — toisella hän pidätti minut miltei jo salin kynnyksellä, osoittaen minulle puutarhasta kenttäpapin hahmoa tämän laskeutuessa alas ulkoportaita:

"Apotti Courmont tulee morfiiniaan jakamasta — kenties Dufour raukallemme. Se myrkky on vielä tylsyttävämpi kuin tuo toinen."

Toisen lausunnon näyttämönä oli itse leikkaussali ja kuulijakuntana hoitajain ja hoitajattarien parvi, ympäröiden haavoitettua, joka leikkauspöydällä makaavana juuri oli nukutettu:

"Saatte olla läsnä ihmeenteossa", sanoi heille Ortègue, "mutta todellisen ihmeen, tieteellisen ihmeen. Tämä rampeutunut mies nousee kävelemään. Avaan häneltä selkäydinkanavan ja saan käsiini luodin. Oi, tämä leikkaus on suurenmoinen! Siitä on teille hyötyä, nuoret miehet! Kahden kuukauden aikana te tulette jo olleeksi läsnä kolmessa laminektomialeikkauksessa! Kysykää Marsalilta. Hän ei ole niitä nähnyt sen enempää koko alilääkäriaikanaan."

Moinen leikkisä hilpeys, jolla hän ilmoitti verisimmästä leikkauksesta mitä voi tapahtua, todensi mitä muuan humoristi herjaavassa komparunossaan meistä väitti, että me nimittäin rupeamme kirurgeiksi vain saadaksemme rankaisematta tyydyttää teloittajanvaistojamme. Kuinka vähän olikaan hänen tapaistaan tuo äitelä iloisuus, yhtä vähän kuin äkillinen katseen tiukkuus, jolla hän tarkasti minua sivellessäni jodilla haavoittuneen selkää tämän maatessa vatsallaan! Huomasin myös, että hänen tavallisesti niin vakavat sormensa vapisivat hieman, kun hän kolmihaaraisella harpilla varustettuna ja röntgenlevyn ohjaamana, jolle luoti heijastui, merkitsi kolme viivaa tuohon nyt kellertävään ihoon — sen keltaisempi se ei ollut kuin hän itse oli kasvoiltaan. Kun nämä valmistelut olivat päättyneet, hän alkoi ryhtyä paljastamaan selkänikamia tekemällä selkärankaan asti ulottuvan, syvän, suoraviivaisen leikkauksen. Olinko itse hermostunut? Minusta näytti, ettei leikkausveitsen työnnössä ollut hänen tavallista päättäväisyyttään. Minulla ei ollut aikaa miettiä tuota merkkiä. Tätä paljastamista seurasi, kuten aina, runsas verenvuoto, joka uhkasi hälventää näkyvistä koko leikkauspinnan. Olin tarttunut niihin kahteen eristäjänäpittimeen, joilla oli määrä pidellä koholla haavan reunoja. Käytin itse toista ja ojensin toisen Ortèguelle. Näin hämmästyksekseni, ettei hän ottanut kädenliikkeestäni vaaria. Hän työskenteli yhä eteenpäin tuossa veritulvassa, mutta epäröivin, epävarmoin käsin. Äkkiä hän hellittää leikkausveitsen kahvasta. Näen hänen taintuvan, silmät harhaten, piirteet vääntyneinä. Tuskin ennätimme saada hänet jakkaralle, jolle hän lysähti änkyttäen käheällä äänellä:

Ja kesken tämän äkkiheikentymisen, joka jätti ammatillisen kunniantunnon yksin jäljelle muitten sielunkykyjen himmetessä, oli hänellä vielä voimaa työntää minut pois ja sanoa osoittaen leikkauspöytää, jolla potilaamme makasi verissään:

XIII

Velvollisuuttani en voinut epäillä: hänet oli ensin leikattava. Sillä välin kuin kaksi hoitajista kuljetti pois voitetun kirurgin tukien häntä, koetin minä puolestani pysäyttää verenvuotoa. Mutta entä sitten? Tuliko minun tukkia haava, samalla kuin korvissani kaikui tuo hirvittävä sana: "On ehkä kysymys tunneista."? Tuliko minun jatkaa leikkausta umpimähkään ja luottaen yksinomaan Ortèguen ilmoittamaan diagnoosiin? Valitsin jälkimmäisen, aivan kuin tuo suuri nero, jonka himmenemisen kuitenkin juuri äsken totesin, olisi minut siihen pakottanut. Annoin myöten varsinkin siksi, että tunsin tarvetta hankkia hänelle siihen ahdistuksen tuskaan, johon voimattomuutensa hänet vaivutti, sen ainoan lohdun, minkä hän kykeni vastaanottamaan. Hänen ensi sanansa jälleen kohdattuamme tulisi olemaan kysymys: "Entä Dufour?" Mikä lohdutus, jos voisin vastata hänelle: "Luoti on hallussani. Oli tosiaankin kyseessä pelkästään selkäytimen puristus. Hän on pelastettu!" Kesken näiden ajatusten sekasorron annoin tainnuttajalle — hän oli noussut paikaltaan hänkin — määräyksen, että hän laskisi naamarin uudelleen haavoitetun suulle, sillä tämän vaikerrus ilmaisi heräämisen lähenevän; sitten suoriuduttuani erittäjänäpittimistä rupesin jälleen tutkimaan aluetta, jolla muutaman millimetrinkin harhaus uhkaa käydä kohtalokkaaksi. En muista koko lääkäriajallani suorittaneeni työtä, joka olisi minusta tuntunut kestäneen niin kauvan. En liioin ollut, halki kaikkien näiden luunmurtamisten ja -avaamisten tuskallisten yksityisseikkain, syvemmin tuntenut tuota tunnetta, josta muuan lääketieteen mestareista, Jean-Louis Favre, niin taidokkaasti puhuu Kirurgin sielu nimisen tutkielmansa kaunopuheisilla sivuilla. Hän osoittaa siinä, kuinka kirurgi tuntee värinän kulkevan lävitseen, innostaen, kohottaen, antaen hänen olemukselleen uutta voimaa. Yhä kulkiessani syy syyltä tuon vertavuotavan, elävän lihan läpi ihailin mielessäni vielä kerran Ortèguen ohjeitten varmuutta ja hänen aavistelevaa katsettaan. Luoti oli täsmälleen hänen mainitsemassaan paikassa. Sain sen käsiini. Vedin sen pois. Selkäytimen puristus alkoi hälvetä ja sen mukana lamaantumus. Ihme tapahtui. Haavoitettu oli pelastettu. Sivumennen sanoen, hänen pelastuksensa oli niin täydellinen, että hän läksi sairaalasta seuraavalla viikolla hankkiakseen itselleen toipumisloman, koko aikana yhtään aavistamatta, millaisten odottamattomain tapausten kuluessa hänen vapauttamistyönsä oli tullut suoritettua. Jean-Louis Favre on myöskin sanonut tainnutetusta, että tämä on ainoa välinpitämätön siinä näytelmässä, jota näytellään leikkauspöydän äärellä. Ei ole milloinkaan tämä lause minusta tuntunut niin todelta kuin tämän sivukohtauksen aikana, jonka onnelliseen päättymiseen en rohjennut uskoa apulaisteni kantaessa pois tuota yhä nukuksissa olevaa, mutta elämään palautettua miestä.

Tuskin maltoin pestä pois käsiäni ja kasvojani peittävän veren. Esiliina vielä tahraisena syöksyin kohti Ortèguen työhuonetta, puristaen sormieni välissä, kuin mitäkin aarretta, luotia, jonka aioin ojentaa hänelle ennenkuin mitään sanoisinkaan.

"Professori on tullut jälleen tajuihinsa", sanoi minulle hoitajatar, jonka tapasin. "Hänelle on pyynnöstään annettu morfiiniruiske. Hän halusi, että jättäisimme hänet yksin. Hän lepää sohvallaan. Rouva Ortègue on häntä valvomassa."

"Hän on langennut uudelleen", ajattelin. "Sepä oli turmioksi. Mutta sittenkin ehkä parempi. Tuo pyörtymys kesken leikkausta, näön häiriintymisineen ja jalkojen pettämisineen — sen aiheutti morfiinin äkillinen poisjättäminen. Se olisi voinut johtaa kuolemalla päättyvään tajuttomuuteen. Minun täytyy ottaa selkoa hänen tilastaan… Mutta entäpä jos hän nukkuu?… Käyn ainakin hänen työhuoneensa viereiseen suojaan. Jos hän nukkuu, vetäydyn pois. Muutoin olisi tieto leikkauksen onnistumisesta parhain lääke…"

Avasin siis ensimmäisen oven niin hiljaa kuin mahdollista ja varpaillani kulkien. En ollut vielä astunut kynnyksenkään yli, ennenkuin korviini ennätti kovaäänistä puhetta työhuoneesta, jonka odotushuoneena tämä suoja oli. Lähenin kolkuttaakseni toista ovea ja ilmoittaakseni läsnäoloni. Muuan lause, jonka selvästi kuulin, naulasi minut siihen paikkaan, niin se minut tyrmistytti, ja kas tässä se hirveä keskustelu, jota kuuntelin, liikkumatonna, todellisen halvauksen tapaamana. Ortègue ei äärimmäisessä tuskassaan ollut enää kyennyt vaikenemaan salaisuudestaan. Hän oli juuri ilmaissut vaimolleen sairautensa nimen ja kaiken muun. Ja rouva Ortègue huudahti:

"Mutta jos sinä kuolet, en minäkään voi elää sen jälkeen! Sinä et saa kuolla!…"

"Lapsi raukkani", vastasi Ortègue, "sinä elät jälkeeni, ja niin on oikein. Et ole vielä kolmeakymmentä. Sinulla on oikeus elää…"

"Älä puhu niin. Älä saata minua kiusaukseen!… Älä saata minua kiusaukseen!" hän toisti. Arvasin siirretyn tuolin kolinasta, että hän nyt käveli huoneessa. "Aivan niin. Minulla oli hirveä ajatus: että vetäisin sinut kanssani pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen. Siitä saakka kun tiesin olevani tuomittu mies, nousin, en vain kerran, vaan kymmenet kerrat öisin kuunnellakseni nukkumistasi. Kuulin tyynen, raikkaan, säännöllisen hengityksesi. Sytytin kynttilän, jota varjostin kädelläni, jotten herättäisi sinua. Näin sinut niin kauniina, niin nuorena! Ah, nuoruus, mikä sana! Näin sinut vuoden päästä, kahden, kymmenen, viidentoista, alati yhtä kauniina, ja itse silloin niin kaukana poissa!… Sanoin itsekseni: 'Minä olen silloin vain pelkkä varjo. Hän on minut unohtava…'"

"Kyllä", väitti mies yhtä rajusti… "Kaikki unohtuu… Ja silloin syttyi epätoivo, mustasukkaisuus, raivo. Ja minä ajattelin: 'Mitä jos tappaisin hänet tuohon, hänen nukkuessaan, ilman että hän sitä tuntee?… Voin vain valita sopivan keinon. On olemassa paljon tappavia myrkkyjä. Minulla on niitä.' Ja sitten minua kauhistutti. Polvistuin vuoteesi viereen ja pyysin anteeksi. Et voi aavistaa, kuinka sinua rakastan. Enhän pelkää kuolemaa. Kuolema ei ole mysteerio muuta kuin niiden silmissä, jotka ovat tietämättömiä, jotka eivät ole nähneet totuutta. Minä, minä kyllä tiedän, mitä on tuo suuri uni. Mutta, Catherine, kun siihen on astuttava sinusta luopuen! Jättäen sinut toisille!… Mutta miksi kerron sinulle koko häpeäni, raukkamaisuuteni?… Saan sinut kauhistumaan minua…"

"Ei", sanoi mies, "sinä et voi enää rakastaa minua. Ei voi rakastaa tällaista haaskaa, mikä minusta on tullut. Kun katson itseäni peilistä, ja kun näen nämä kaameat kasvot, nuo laihtuneet posket, tuon vihertävän ihon, ymmärrän hyvin, ettei minua enää voi rakastaa. Ei voi enää. Se on ollutta ja mennyttä… Tähän aamuun asti oli minulla oikeus ajatella: 'Älykäs kuin on, isänsä kaltaisen tiedemiehen tytär, voi hän vielä löytää minussa sellaista, mihin voi mieltyä: taitoni, tieteeni; nähdessään minun työskentelevän tässä sairaalassa, kaikkien ihailemana, hän voi olla minusta ylpeä, ylpeä saadessaan kantaa nimeäni…' Tämä ajatus minua ylläpiti, innosti. Sen voimasta olen saanut näin tavattomia aikaan näinä viime viikkoina. Salli minun antaa itselleni tämä tunnustus, aivan kuin antaisin sen vainajalle. Sekin kaikki on nyt mennyttä, mennyttä!… Pyörryttyäni tänä aamuna en uskalla koskettaa ainoatakaan työaseistani. Pelkäisin liiaksi joutuvani murhaajaksi… Olenkin ehkä murhaaja, jollei Marsal ole onnistunut… Silloin olet sinä, tieteeni, taitoni, mennyttä, kaikki mennyttä, kaikki… Katsos, kauheata on, kun kaikki, mitä rakastit, menee menojaan, haihtuu, häviää, ja kun täytyy se nähdä, tuntea, itse poistua mukana, ja minkälaiseen kuolemaan!…"

"Mutta minä en poistu, Michel!" Millä äänensävyllä hän päästikään tuon huudahduksen!… "Minut sinä säilytät! Minua et kadota. Rakastan sinua, kuuletko, rakastan sinua."

"Älä käytä sellaisia sanoja." Millä äänensävyllä myöskin Ortègue vuorostaan väitti vastaan!… "Ne tekevät minun ylen kipeää… Sillä se ei ole mahdollista!… Sinä et rakasta minua. Sinä vain säälit minua. Ja tosiaan olenkin hyvin säälittävä."

"Minä rakastan sinua", vaimo rukoillen pyyteli. "Koko elämäni on sinussa. Rakastan sinua… En tiedä, liekö se mahdotonta, mieletöntä. Tiedän vain, että niin on. Rakastan sinua yhtä hellästi kuin sinä päivänä, jolloin pyysit minua vaimoksesi ja jolloin annoin sinulle myöntymykseni. Sinä päivänä annoin sinulle koko sieluni. Se on sinun, etkö tunne, että se on sinun? En ole koskaan sinulta mitään pidättänyt, en mitään. Mutta sano minulle, että ymmärrät minun rakastavan sinua, että tunnet sen. Sano se minulle…"

"Siksikö, että kärsit, että olet onneton?… Et ole siis ymmärtänyt, miksi sinua rakastan, miksi koko elämäni on sinussa, toistan sen sinulle vielä? Niin, koko elämäni. Sillä minä en myönnä, että voimme rakastaa kahdesti, tai että lakkaamme rakastamasta. Varsinkaan en myönnä, että voisimme alkaa elämämme uudestaan. Sitähän en ole milloinkaan voinut antaa äidilleni anteeksi. Olit minua paljon vanhempi. Olen aina tietänyt, että tulet vanhenemaan ennen minua, ja jo siitäkin syystä olen rakastanut sinua sitä enemmän. Isäni kasvatti minut tieteen palvojaksi. Hän oli minulle kertonut ajatuksensa sinusta, tiedemiesarvostasi. Sinun elämäsi runous, tuon niin monen kovan halki totuudelle pyhitetyn elämän, se se veti minua puoleensa, kaikki, mikä tuossa niin karkealta näyttävässä työssä on ylevää, hyvää. Sanoin itselleni: 'Kun hän alkaa vanheta, olen hänen luonaan. Olen hänen sairaanhoitajattarensa, jos niiksi tulee.' Muut naiset uneksivat äitiydestä. Minustakin olisi tullut äiti sinun kauttasi. Se olisi tehnyt minut ylen onnelliseksi. Minusta ei tullutkaan äitiä. En sitä sure. Mutta jollet tunne tätä juuri tällä hetkellä, jolloin sinulla on tarve se tuntea, niin mitä luulet minustakaan tulevan? Mistä luulet minun saavan voimaa? Jollen auta sinua tässä viime koetuksessa, niin, silloin on kaikki mennyttä. Mutta minä olen ylläpitävä sinua, auttava sinua'…" Ja uudelleen, rajusti: "Sinä aioit surmata minut? Vastaa."

"No hyvä! Tahdotko, että kuolemme yhdessä? Uskotko silloin, että rakastan sinua?…"

"Ah!" sanoi mies, ja minä värisin todetessani, että hänen äänensä muuttui ja että sen epätoivoista sävyä seurasi haltioitunut, ihastunut, hurmaantunut sointu. "Niin, minä uskon, että rakastat minua… Oi kiitos, kiitos! Ensi kerran viikkojen takaa irtaudun painajaisestani, tunnen hiukan hengittämisen, tuntemisen suloa. Niin, nyt tunnen, että sinä rakastat minua. Kuinka suloista se onkaan! Mikä tyyneys sydämessäni! Mikä jännityksen laukeaminen!… Kuinka rakastanetkaan minua, kun voit minulle näin puhua!"

"Viimeinkin!" huoahti vaimo. "Niin, rakastan sinua kiihkeästi, ehdottomasti. Katsos, minun ei tarvitse ponnistella erotakseni maailmasta, jossa sinua ei enää ole. En minäkään pelkää kuolemaa. Minäkin tiedän sen tuoksi suureksi uneksi. Milloin tahdot, että siihen vaivumme? Tänäänkö, ettei sinun ruumisraukkasi tarvitse enää niin kovasti kärsiä? Hetikö, tällä hetkellä, kun olemme niin yhtä, niin läpinäkyvät toinen toisellemme? Tahdotko? Olen valmis."

"Ei vielä", mies vastasi. Miten tuskaisesti odotinkaan noina kauheina silmänräpäyksinä vastaankuohahduksen huutoa hänen puoleltaan, tuon miehen, jota olin tottunut niin suuresti kunnioittamaan, kieltävää elettä tämän mielettömän alttiiksiantaumuksen tarjouksen kuultuaan! Tuota huutoa hän ei päästänyt. Tuota liikettä, sen aavistin, hän ei yrittänytkään. Se todisti, sen pahempi, että hänen sielunsa oli yhtä sairas kuin hänen ruumiinsa. Hän otti vastaan tuon hirveän kaksoisitsemurhan ehdotuksen, panematta sitä edes keskustelun alaiseksi, houreen vallassa, joka osoitti, että tuo rakkaus oli hänenkin koko elämänsä. Ja hän jatkoi: "Olen ylen onnellinen tällä hetkellä. En tahdo tätä onnea kadottaa. Niin kauan kuin minulla on silmät sinut nähdäkseni, kädet käsistäsi pidelläkseni, yksikin ajatus tietääkseni sinun olevan olemassa, tahdon elää, en tahdo kadottaa sinua hetkeksikään, en silmänräpäykseksikään. Morfiini pelastaa minut ylen suurista kärsimyksistä. Pelkäsin sitä, koska se esti minua työskentelemästä. Se ei estä minua sinua katselemasta, kuulemasta hengitystäsi, tuntemasta että elät. Minulla on vielä viikkoja jäljellä, ehkäpä kuukausia. En tahdo niitä menettää."

"En minäkään", sanoi vaimo. "Mutta lupaa minulle eräs asia. Vanno minulle kautta rakkautemme, että tämä on vain tuonnemma siirtämistä, ettet lähde ilman minua, että olemme tehneet liiton keskenämme, aivan niinkuin sinä päivänä, kun pyysit minua omaksesi. Muistathan?… Olet lääkäri. Tunnet hyvin lopun oireet. Kun ne ilmaantuvat, ilmoitat minulle siitä sekä myös keinot minunkin varaltani. Minulla on kyllä silloin oleva rohkeutta. Soljumme yhdessä pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen, kuten sanoit. Katsos, tulisi olemaan jotain vielä pimeämpää, kylmempää, tyhjempää: kotimme ilman sinua. Michel", hän juhlallisesti lausui sanoistaan hellittämättä, "tiedän, ettet ole koskaan ollut pitämättä antamaasi sanaa. Lupaa tämä minulle?"

"Minä lupaan", hän vastasi. "Kiitos", sanoi vaimo. Sitten mairitellen, puhuen hänelle kuin sairaalle: "Koeta nukkua hetkinen, rakkaani. Kaipaat unta. Sinun on säästellen pideltävä sitä vähää, mitä meillä on jäljellä, sen olet minulle velkaa. Kuuletko? Sinun on nukuttava."

"En ennenkuin tiedän leikkauksen tuloksen", mies vastasi, äänessään palava levottomuus. "Olen ollut niin järkytetty! Olen unohtanut onnettoman Dufourin. Jospa vain Marsal olisi hänet pelastanut!…"

XIV

Minulla oli puolestani kyllin aikaa pujahtaa tieheni, siirtyä takaisin käytävään. Siellä olisin kohdannut rouva Ortèguen aivan kuin sattumalta. Hän olisi luullut minun tulleen leikkaussalista. Ensi tunteeni kehoittamana olisinkin vetäytynyt pois. Ja kuitenkin jäin. Korvissani kaikuivat nuo sanat: "Tänään… Heti…" Jos Ortègue niihin uudelleen tarttuu voimiensa loppuessa ja taudin uuden käännekohdan sattuessa? Jos tuo hirveä suunnitelma pannaan toimeen tänä iltana, huomenna? Voisinko antaa itselleni anteeksi, etten päästänyt heti huutoa, joka oli kurkustani tulossa tämä rikos tiedossani. Sillä rikos se oli, tämä raukkamaisuus tuskassa, rikos sen esimerkin kautta, jonka se antoi kaikille sairaalamme haavoitetuille ja vieläpä tällä hetkellä. Minun vielä epäröidessäni, tuskin muutaman sekunnin, rouva Ortègue avasikin oven. Hän oli nähnyt minut. Hän peräytyi tyrmistyksen järkyttämänä; sitten hän, kehoittaen minua vaikenemaan panemalla toisen käden huulilleen, toisella osoittaen suljettua ovea ja tarttuen minua käsivarteen, veti minut mukanaan.

"Olitteko kauan tuolla?" hän kysyi, johdettuaan minut huoneeseen, joka oli varattu hänelle itselleen — niin lähellä sairasta! Ja sehän vielä enensi keskustelumme traagillisuutta, tuo mahdollisuus, että Ortègue ilmaantuisi haluisa houkuttelemana, saadakseen pikemmin tietää kapteeni Dufour raukan kohtalon.

"Olin kyllä, rouvani", vastasin. Miksi olisinkaan koettanut valehdella hänelle? "Tulin ilmoittamaan professorille suorittaneeni leikkauksen loppuun ja siinä onnistuneeni sekä tuodakseni hänelle luodin."

"Miksi ette siis tullut sisään?" hän kysyi käskevästi. "Miksi kuuntelitte puhettamme, vakoilitte meitä?"

"Hyvä rouva", keskeytin, "en voi puolustaa itseäni. Minun olisi ollut joko astuttava huoneeseen tai poistuttava. Se on totta. Olin kuin naulittu paikalleni."

"Ja nytkö aiotte puhutella häntä, sanoa, ettei hänellä ole oikeutta vetää minua mukanaan kuolemaan, järkyttää vielä ankarammaksi hänen suurta tuskaansa, evätä häneltä viime ilon, jonka olen voinut hänelle antaa? No niin, sitä en tahdo, Marsal. En sitä tahdo… Mutta vaiti!…" Hän laski taas sormensa suulleen heristäen korviaan. Joku kulki käytävässä, poistuvin askelin. "Antakaa minulle tuo luoti", hän sanoi, "jotta saan viedä sen puolisolleni. Kun hän tietää potilaalleen käyneen hyvin, menee hän levolle. Ei ennen… Ja odottakaa minua."

Viittä minuuttia myöhemmin hän oli tullut takaisin. Minulla oli ollut ajatuksen aikaa, ja minä se solmin uudelleen keskustelumme ottamalla hänet vastaan näillä sanoilla:

"Hyvä rouva, en aio puhua herra Ortèguelle. Hän on ylen sairas. En saata hänelle sen enempää mielenliikutusta. Jo kuukausimääriä hän on kärsinyt liiaksikin, nythän tekin sen tiedätte. Ja kaiken huippuna tuo niin tuskallisesti keskeytynyt leikkaus!… Jollemme olisi sotilassairaalassa, lähtisin tieheni tästä talosta. Nyt en voi. Hän ei päästäisi minua menemään. Minun läsnäoloni on täällä sitäkin välttämättömämpi, kun minä professorin oppilaana olen itsemäärätty hänen ohjeittensa toimeenpanijaksi, jos hän kieltäytyy leikkaamasta, niinkuin hän sanoi. En siis lähde pois enkä liioin puhu hänelle, toistan sen vielä. Mutta vaitiolo, johon sitoudun opettajaani nähden, palvova tunteeni häntä kohtaan, kunnioitukseni Teitä kohtaan, ne antavat minulle oikeuden puhua Teille itsellenne. Rouvani, tämä kaksoisitsemurha on rikos. Älkää tehkö sitä rikosta, älkääkä saattako häntäkään siihen."

"Ei yksin Teidän omanne, rouva. Ei kenenkään elämä ole hänen yksinomaisuuttaan. Vaan menkääpä sairassaleihimme, äsken leikkaamani haavoittuneen huoneeseen. Katselkaa häntä ja kysykää sitten omaltatunnoltanne. Niin kauan kuin maailmassa on joku kärsivä, jolle voimme tehdä hitusen hyvää, on poistumisemme karkurin työ, ja sota-aikana, tässä yhteisessä onnettomuudessamme, on kaikkialla ihmisiä, jotka kärsivät…"

"Entä jos mieheni tarvitsee minua enemmän kuin kaikki nuo toiset?" hän keskeytti. "Jollen voi muulla tavoin auttaa häntä kuolemaan? Puhuitte leikkaamastanne miehestä? Otaksukaa, että hän tällä hetkellä sairastaa varmasti tarttuvaa ja kuolettavaa tautia. Tulen sanomaan Teille: 'Häntä valvomaan tarvitaan hoitajatarta, minä lähden.' Sekin olisi itsemurha. Puhuisitteko rikoksesta silloinkin? Marsal, minun tekoni ei ole toisenlainen, ja omatuntoni on täysin rauhallinen. Muutoin ei omatuntonne minulle puhukaan, vaan ennakkoluulonne. Olen sen jo kauan huomannut. Te ette uskalla ajatella totuudenmukaisesti. Minä olen ensin isältäni, sitten mieheltäni oppinut totuudenmukaisesti ajattelemaan. Kuulkaas, tahdotteko, että kerron mitä mieheni ajattelee itsemurhasta? Kaksi vuotta sitten — silloin hän ei ollut sairas — eräs ystävättäremme surmasi itsensä. En mainitse Teille hänen nimeään. Asiaa peiteltiin - ennakkoluulosta joka tapauksessa. Joku sydämistyi hänelle siitä. Kuulen vielä mieheni vastaavan: 'Väitteet itsemurhaa vastaan ovat kylläisten sepittämiä, ihmisten, jotka rakastavat elämää ja tahtoisivat jokaisen rakastavan sitä heidän laillaan. Eläimellisimmän vaistomme he ovat keksineet muuttaa hyveeksi.'"

"Mutta itse tuo vaisto", vastasin, "todistaa, että itsemurha on vastoin luontoa, vastoin järjestystä, vastoin lakia."

"Menkää pohjiin saakka!" hän vastasi omituisen sala-ivaisesti. "Sanokaa, että Jumala sen kieltää, koska nyt kerran olette näin pitkällä. Minä hämmästytän Teitä. Siinä olisi ainakin järkeä. Mutta Jumala! Jos olisi olemassa Jumala, eläisinkö tänä hirveänä hetkenä? Olenko sen ansainnut?… Entä hyvä ja paha, mitä merkitsevät nuo sanat? Olen tiedemiehen tytär, tiedemiehen puoliso. Olen koko elämäni tottunut ajattelemaan. Tiedän, ettei Jumalaa ole. Tiedän, ettei ole haudantakaista maailmaa. Tiedän, että hyvä ja paha ovat pitkäaikaisen mukautumis-atavismin tuloksia. Muille naisille ei näissä sanontatavoissa ole järkevää sisältöä. Minulle niissä on. Isäni ja mieheni ovat niitä minulle riittävästi selittäneet. Kun tuo mukautuminen ei enää ole mahdollinen, kun ihmisolento kärsii liiaksi, kenen nimessä silloin kiellätte häntä vapauttamasta itseään tästä kärsimyksestä? Se on minun tarinani, Marsal. Minä kärsin liiaksi."

"Entäpä jos joku nykyinen juoksuhautasotilas, joku, jota kunnioitatte, jota rakastatte, esimerkiksi serkkunne Le Gallic, sanoisi hänkin: 'Kärsin liiaksi' ja surmaisi itsensä, mitä ajattelisitte hänestä?"

"Että hän on pelkuri, raukka, jos hän nimittäin kykenee taistelemaan. Mutta jollei hän kykene?… Marsal, antakaa minulle keino, jonka avulla taistella tätä hirvittävää tautia vastaan, joka ottaa minulta mieheni, riistää hänet minulta. Saattepa sitten nähdä!… Ei. Te tiedätte liiankin hyvin, ettei ole mitään tehtävissä, että syöpä on olemassa, leppymättömänä, parantumattomana, ja sen määräaika tulee yhtä varmasti, kuin yö ja päivä palaavat. Te tiedätte, että mieheni on mennyttä kalua. En puhunut hänelle äsken valhetta. Kuulitte sanani. Koko elämäni on hänessä. Jos häntä ei minulla ole, en voi jatkaa elämääni. En tahdo alkaa sitä uudelleen. Puhuitte ihmisluonnosta? Minun luonnolleni on olemassaolon koko arvo, sen koko kauneus liittynyt uskollisuuteen. Kaikki muu: naiset, jotka rakastavat rakastettuaankin, jotka toistavat toiselle miehelle samat sanat, jotka sanoivat toiselle, jotka kieltävät oman itsensä ja oman menneisyytensä, se kaikki on minulle vastenmielistä, kauhistuttaa minua. En tahdo muuttua; ja jälkeenjäämisessä on hirveintä tuo, että eläessämme vastoin tahtoamme muutumme. Jo tänä vuonna, mieheni sairastumisesta lähtien, olen hetkittäin pelännyt, että tunteeni, joka kuitenkin on niin ehjä, niin yksinomainen, luisuu käsistäni. Muistattehan Vincentin morsiamen, tuon onnettoman miehen, jonka kasvot murskaantuivat, ja kuinka tyttö pakeni kauhistuneena tuota sokeaa raukkaa verisine, märkivine kasvoineen ensin hiivittyään salaa auttamaan sitomisessa, ja kuinka hän kirkui pitkin käytäviä: 'Tuo ei ole enää hän! Tuo ei ole enää hän!…' Tuo epätoivo on minunkin epätoivoni. Toisin hetkin tuntuu kuin en enää tuntisi miestäni. Minua värisyttää ajatus, että hän sai ennen minussa liikkeelle sellaista, mitä hän ei enää saa liikkeelle. Mutta tuo väristys se on vielä rakkautta. Se on kiihkeää halua, etten olisi koskaan ollut olemassa muuta kuin häntä varten ja hänen kauttaan. Kun poistun hänen mukanaan, täytän tuon haluni. Se merkitsee minulle sitä, että olen todella elänyt elämäni."

Mitä vastata hänelle? Kenen nimessä todellakin julistaa hänen olevan väärässä? Näin hänet niin totuudellisena, ja ehdottomasta vilpittömyydestä virtaa muut pakostakin valtaava voima. Päästessämme käsittämään ihmisluontoa kaikkein sisimmältä ajatuskulultaan me samalla annamme sille tunnustuksemme. Suomme hetkeksi oikeutuksen ajatustavoille, jotka muuten, erillään vaikeroivasta, kärsivästä yksilöstä, hylkäämme inhoittavina. Emme voi enää häntä tuomita, niin eläväksi tunnemme hänet. Olin ennenkin kyllä aavistanut rouva Ortèguessa noiden kahden etevämmyysmiehen vaikutusta, joiden ilmapiirissä hän oli kasvanut ensin nuorena tyttönä, sitten aviovaimona. Mutta hänen kauneutensa, hänen loistelias hienoutensa, hänen ylellisyytensä näennäinen pintapuolisuus, hänen itsehillintänsä ja tavallinen vaiteliaisuutensa olivat estäneet minua tunkeutumasta tähän luonteeseen, joka monimutkaisuudessaankin oli niin lujasti yhtenäinen. Nyt totesin, kuinka suuresti hänen isänsä ja miehensä ajatustapa hallitsi hänen omaansa. Ei hän syyttä suotta ollut bretagnelaista alkuperää. Hän oli tarrautunut heidän opetukseensa kuin uskontoon. Tuo järjetön itsemurhapäätös oli kummunnut esiin tämän niin keskitetyn olemuksen pohjasyvyyksistä, olennon, joka kykeni sydämessään sitoutumaan vaikka kaikkein nurjimpaan. Tuo äärimmäisen alttiiksiantaumuksen halu, jossa oli aivan sekaisin hurmiota ja harkintaa ja joka oli syntynyt säälinhoureessa kaikkituhoovan nihilismin selviöiden oikeuttamana, se muodosti kokonaisen ihmiselämän samalla kertaa niin hehkuvan romanttisen ja ankarasti järjestelmällisen viimeismäärän, sen loppusumman. Yhtä hyvin olisi voinut teljetä virran pikkukivistä luodulla padolla kuin skolastisilla todisteluilla vastustaa näin kiihkeää mielettömyyttä. Sitä rajummin kuohuen se vyöryttää ne tieltään. Puhtaasti abstraktiset aatteet eivät pysty pidättämään ihmistä, jonka sielu on siinä kokonaan jännittyneessä tilassa, jossa ajatuskyky ja tunnekiihko ovat täysin sulautuneet yhteen. Hän taipuu ainoastaan apostolimaisen valtavoiman alaisuuteen, toisten yhtä jännitettyjen sielujen vaikutettavaksi. Elämä yksin voi taistella elämää vastaan. Sisäinen voimattomuuteni, omat älylliset epäselviöni olisivat joka tilassa jättäneet minut aseettomaksi noin hillittömästi purkautuvan tarmon edessä. Tässä tapauksessa herpautti minua toinenkin asianhaara. Aviollisella läheissuhteella on omat salaisuutensa. Pyhänhäväisyä on, jos kuka koettaa tunkeutua liian syvälle niihin. Tunsin tänä hetkenä, että olin kuunnellut — vastoin tahtoani — mutta sittenkin kuunnellut sellaista, mitä minun ei olisi milloinkaan tullut kuulla.

Hänelle oli kuitenkin sanottava jotakin, ja niin lausuin hänelle tapaamatta muita sanojakuin nämä yksinkertaisimman inhimilliset:

"En ole säälittävä", hän vastasi ylpeydellä, joka muistutti mieleeni Ortèguen ja hänen päänpudistuksensa, puristaissani hänen kättään saatuani hänen sisimmän luottamuksensa. Hän oli todella, ikäerosta huolimatta, tuon miehen vaimo. Hänet osoitti siksi vielä enemmän se jyrkkä päättäväisyys, joka sai hänet lopettamaan lyhyeen kohtauksen, joka oli vähällä kääntyä tarpeettoman liikuttavaksi. Hän oli puhutellut minua ainoastaan ehkäistäkseen ennakolta uuden tunkeutumisen siihen traagilliseen kaksin-oloon, jota hän halusi viimeisiin asti ylläpitää itsensä ja miehensä välillä. Häntä jo kadutti, että tämä purkaus oli ollut hänen tahtoaan voimakkaampi. Näin hänen jäykistyvän, vetäytyvän kuoreensa, ja kuivalla, katkaisevalla äänellä hän lisäsi: "Tämä on ajantuhlausta minulta, jonka on päätettävä laskut ennen mieheni heräämistä, sekä Teiltäkin, jonka on valvottava leikkauspotilastanne. Käykää hänen luokseen."

Tottelin häntä, mutta tuskin olin päässyt ulos ovesta, kun jo hänen läsnäolonsa magneettinen vaikutus särkyi, ja minä olin taas oma itseni ja toistin käytäviä kulkiessani itselleni:

Vissejä sanoja seurannut eräänlainen äänettömyys tekee perin omituisen vaikutuksen. Kun kahta tuntia myöhemmin taas tapasin rouva Ortèguen, tunsin, että kaikkinainen viittaaminen keskusteluumme oli mahdoton; hän oli jo tointunut eikä sallinut minun sitä uusivan. Olimme Ortèguen luona, joka oli tointunut hänkin. Levähtäneenä, muutaman hetken nukahdettuaan, hän oli kysynyt minua saadakseen tietää aamullisen leikkauksen yksityiskohdat.

"Olen tyytyväinen teihin, rakas Marsal", hän sanoi minulle. "Se on hyvin lohdullista. Luultavasti en enää koskaan tee leikkauksia." Hän pysäytti vastustavan kädenliikkeeni. "Mutta joskin käsi pettää, jää diagnoosi jäljelle. Voin vielä tehdä palveluksia — Teidän kanssanne. Tunnustakaa, etten ollut väärässä, kun Beaujonissa Teille toistelin: 'Ruvetkaa kirurgiksi.' Tämä tieteeseen perustuva taito on niin ihana! Ja miten joutuukaan ajatuskykymme liikkeelle, kun leikkausveitsi kädessä, vähäisintenkin anatoomisten yksityisseikkain uudelleen mieleen muistuessa, kirjaimellisesti oksastamme oman työmme elämän itsensä työhön! Tämä sota tarjoo meille ainoanlaatuisen tilaisuuden tavallisuudesta poikkeavain kokemusten tekemiseen. Pankaapa vain tarkoin huomioonne tuo tämänpäiväinen asia ja varsinkin nuo paikallistuttavat tuntomerkit. Muistattehan ne?"

Hänen täten muutamin valaisevin lausein tehdessään lyhyesti selkoa vaikuttimistaan, miksi hän kyseessäolevassa tapauksessa asetti selkäydinpuristus-diagnoosin siihen ensin sovelletun poikkileikkautumisen-diagnoosin tilalle, hämmästytti minua levollisuus, joka nyt painoi leimansa hänen kasvoilleen. Koko hänen olennossaan oli jotain lauennutta, rauhallista, särkyneen lempeätä. Mikä tunnusmerkki olikaan, että tämä leikkausveitsen mestari voi näin levollisesti kieltäytyä, tämä kirurgian ruhtinas luopua vallastaan näin alistuvasti! Tuo kaksoisitsemurhan suunnitelma, harhaanmenneen säälin tarjooma, erhettyneen epätoivon vastaanottama, tuo houreliitto, se tyynnytti kuin ihmeen kautta hänen kapinoimishalunsa rajun, kouristavan myrskyn. Kuoleva mies, joka vimmastui tuntiessaan itsessään ja ympärillään kaiken luhistuvan, sortuvan kuiluun, sai äkkiä voimaa sanoakseen jäähyväiset elämälle, johon hänen ei tarvinnut jättää sitä olentoa, jota rakasti — ah, niin palavasti, hulluuteen saakka! Tämä rauha kauhistutti minua vielä enemmän kuin äskeiset mielenpurkaukset. Eikö siis tämän miehen ja tämän naisen välinen kuolemansopimus ollutkaan leikkiä, houkan hetken oikkua? Heti sen synnyttyä he sen omaksuivat vilpittömyydellä, joka oli ehdoton, täydellinen, vastustamaton. Kun näin heidät tällaisina, miehen niin sairaana, morfiinin ja tunnekiihkonsa kaksoispäihtymyksen vallassa miltei hurmiotilaan joutuneena, ja vaimon, katse lumottuna, kävi minulle ilmeiseksi, että edessäni oli molemminpuolisen silmänlumeilun ilmiö, johon kaikki avunyritykset ajautuisivat karille. Olin ollut läsnä tämän itsemurhahalun yht'aikaisesti puhjetessa. He eivät olleet sitä toisilleen tyrkyttäneet, vaan osallistaneet siitä toinen toisensa jonkinlaisen tunnetarttuman kautta, joka nyt tällä hetkellä näytti minusta kohtalolta, ennustelmalta, ja minä värisin olemukseni sisintä soppea myöten.

Tämä sallimus-ajatus kohtaa lääkäriä lakkaamatta. Ei ole toista, jota ammattimme opettaisi meitä useammin katsomaan silmästä silmään, omaksuen sen, kun loppupäätös on äkillinen ja musertava, ja taistellen sitä vastaan, kun määrähetki, epävarmana tai tuonnemmaksi siirtyneenä, suo meille aikaa. Aika, se se on meidän taistelukenttämme. Tai vielä paremmin, se on liittolaisemme. Kuinka usein olemmekaan nähneet sen verkallisen, salaisen työn parantavan korjaamattomat haavat, tuovan tapahtumain johdonmukaiseen kuteeseen odottamattoman aineksen, joka kumoaa varmat laskelmamme! Minulla oli aikaa. Olkoon se puolustuksenani, etten koettanut kaikkeani, ja heti paikalla, vastustaakseni kaameaa suunnitelmaa, johon sattuma oli minut tutustanut. Tiesin, ettei se toteutuisi huomenna eikä ylihuomenna eikä ennenkuin vasta pitkän ajan päästä. Ortèguen rakkauskiihko oli minulle siitä takeena: viimeiseen, äärimmäiseen asti hän karttaisi iäisen eron tuovaa liikettä. Ehkäpä tänä väliaikana omatunto itsestään herää hänessä? Muuan uusi keskustelu, johon miltei heti jouduimme, osoitti sen minulle: entisen moraalinsa haaksirikosta oli hänelle jäänyt tallelle rehellisyydentunto. Hän halusi puolustaa minun silmissäni tuonnottaista uudelleen-lankeamistaan morfiinin käyttöön.

"Marsal, tunnustakaa, ettette kunnioita minua, kun aloin taas ottaa ruiskeita? Olette väärässä. En ole pettänyt sanaani. Olin itseeni nähden sitoutunut kärsimään voidakseni tehdä leikkauksia ja palvella lähimmäisiäni. Mutta koska en enää voi, olen peruuttanut sanani. Tehdä leikkauksia? Silloinkaan, kun pyörtymykseni muisto ei minua siitä estäisikään, ei minulla olisi enää siihen voimaa… Katsokaas, tuskin jaksan nostaa tätä kirjaa…" Tarkoittamansa kirja oli hänen edellisenä vuonna julkaisemansa suurteos "Kliinillinen hermokirurgian tutkielma". Hän avasi sen ja sanoi, osoittaen minulle valkolaitaan lyijykynällä tehtyjä muistiinpanoja: "Olen oikaissut muutamia pikkuseikkoja. Jos siitä joskus tulee uusi painos, niin sovittakaa Te siihen nämä korjaukset. Marsal, tiedemies ei voi milloinkaan olla kyllin turhantarkka."

Tuo hänen tarkkatuntoisuutensa, sehän ihan pyytämällä pyysi puhumaan hänelle! Mutta kuinka tunnustaa kuunnelleeni hänen ja vaimonsa kauhistuttavaa keskustelua aiheuttamatta ehkä ylen rajua vihanpuuskaa, jollaisia hänellä oli ollut näinä viime viikkoina, sekä väliemme rikkoutumista? Jos hän ajoi minut tieheni tästä Saint-Guillaume kadun talosta — siihenhän hänellä oli valta — oli minun mahdoton uudelleen päästä kosketuksiin niiden kahden myötärikollisen kanssa, joiden rikoksen tahdoin hinnalla millä hyvänsä estää. Niin, minun täytyi malttaa mieleni, koska minulla, vielä kerran sanoen, oli aikaa. Tuosta harvinaisesta voimasta, jonka odotus synnyttää, soi hyvän esimerkin Marnen taistelu, jonka kehittyminen minun kohdaltani yhtyi tämän raskaan syyskuun kaikkiin tunneliikutuksiin. Puhelipa Ortègue itsekin siitä lakkaamatta.

"Tiedättekö, miksi Joffre on niin suuri?" hän sanoi minulle. "Siksi, että hän käy sotaa tieteellisesti."

Hän loihti silmäimme eteen kuvan kenraalista Charleroissa, missä tämä matemaattisesti mittasi saksalaisen lumivyöryn törmäysvoiman sekä laski, etteivät hänen omat varajoukkonsa ennätä rintamalle oikeaan aikaan, ja siksi antoi rintamansa peräytyä lähemmä näitä. Hän päätteli seuraavasti:

"Sellainen on tavallista tervettä järkeä ja huomiokykyä. Alista oma ajatuksesi tosiasioille ja ole valmis siitä luopumaan, sitä muodostelemaan tai muuttamaan, sen mukaan mitä opit ilmiöitä vaarinottamalla, tämä Claude Bernardin lause pitää paikkansa yhtä hyvin sotaan kuin laboratoorioon nähden. Ihmishengellä ei ole kahta eri järjestelmää, yksi ainoa kelpaa: todellisuuden vaarinotto sellaisenaan mukautuaksemme siihen. Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta."

Näin hänen tuumivan ja päättelevän näin oikeamielisesti ja järkevästi ja hämmästyin: niin suuri viisaus yhtyneenä samassa miehessä niin suureen eksymykseen! Koko päivän, kesken sairaalatoimieni, toistin ihaillen itsekseni hänen niin osuvaa sanontaansa: "Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta." Kahden haavasidonnan lomassa koetin sitä sovittaa siihen probleemiin, joka alkoi minua vaivata ja vaivaisi, sen tunsin, koko elämäni ajan, jollei minun onnistuisi sitä ratkaista ennen Ortèguen määräämää päivää. Tuon tosiasian, jonka olin yllättänyt: tuon hirvittävän kaksoisitsemurhapäätöksen, millä toisilla tosiasioilla sen estäisin? Yksinomaan sielullisilla tosiasioilla, sen tein itselleni selväksi. Kouriintuntuvat tosiasiat luisuivat käsistäni. Ei ole sitä pakkovaltaa, jonka voimalla ehkäistä tämänlaiset yritykset ja parantaa Ortèguen terveydentilaa, tämän draaman ensimmäistä, sen perusaihetta, — yhtä hyvin voisit ajatella antavasi hänelle takaisin viisikolmatta vuotiaan Ortèguen turmeltumattoman elimistön! Tuota toista tosiasiaa kartoin, antautumista selittelyihin hänen kanssaan. Olen jo sanonut minkä vuoksi. Yksi alue minulle jäi: rouva Ortèguen sieluntila. Hänkin, ja hän varsinkin, voi muuttua. Elämisen vaisto on hänen iällään vielä niin voimakas! Niin kyllä, mutta yhtä voimakas on persoonallinen kunniantunto, tuo tarve, ettemme petä sitoumustamme, sitäkin vähemmän, kun se on noin hirvittävä ja tuskallinen! Olin ylen selvästi todennut meidän keskisessä selvittelyssämme, että hän oli niitä, jotka eivät siedä edes pelon tai peräytymisen epäilystäkään. Kuinka voisin puhua hänelle pelatessani saavani hänet entistä lujemmin jäykistymään ylpeyteensä, jota hän tunsi traagillisesta uhrauksestaan?

Päivä liittyi kuitenkin päivään, viikko viikkoon; tuon maanantain, syyskuun 28:nnen jälkeen tuli maanantai, lokakuun viides, sitten maanantai, lokakuun kahdestoista. Jos olisin tehnyt päivittäisiä muistiinpanoja suhteistani Ortèguen perheeseen, olisin saanut joka ilta kirjoittaa nämä sanat: "Tilanne muuttumaton", nuo sanat, jotka minut masensivat, liian usein kun ne sain lukea "Sotatiedonannoista". Sillä sota jatkui perin läheisenä — kahdeksankymmenen kilometrin päässä Pariisista — ja yhä vielä niin epävarmana! Seurasin sen äkkivaihteluita yhtä suurella tuskanahdistuksella, aivan kuin en olisi ollutkaan sekaantunut tähän yksityisdraamaan — joka sittenkin oli niin vähäpätöinen, niin pieni tuon toisen rinnalla! Ymmärsin perin hyvin, että tuo ääretön taistelu, joka sillä hetkellä ulottihe aina Aisneen saakka, oli kahden erehtyneen aviopuolison mahdollisesti tapahtuvaan itsemurhaan verraten kuin Lissabonin tai Messinan maanjäristykset kahden muurahaisparan musertumiseen. Kansallisen levottomuuden ei onnistunut herpauttaa minusta tuota toista levottomuutta. Ne sekaantuivat toisiinsa, elvyttäen toisiaan. Avasin aamuisin sanomalehden kiireisen kärsimättömänä saadakseni tietää, kuinka pitkälle olimme ennättäneet Arrasin, Woevren ja Meusen kukkulain tienoilla ja taitoin sen kesken lukemisen kokoon Ortèguen ja hänen vaimonsa lähestyessä vaaniakseni yksinomaan heidän kasvonilmeitään. Miten pitkälle heidän rikoksellinen suunnitelmansa oli ennättänyt? Olivatko he uudelleen siitä puhelleet? Tietysti en päässyt selville muusta, kuin että opettaja raukkani kasvoista luin tuon leppymättömän taudin tekevän työtään ja hänen toverinsa kasvoilta tämän päättäneen välttää tiedustelujani. Hän oli nykyjään ylen rasittunut puuhistaan. Hänen väsymätön toimeliaisuutensa herätti kaikissa hämmästystä. Näin hänen päivät päästään sukkulana suikahtelevan miehensä työhuoneen ja sairaalan eri salien väliä, ilmoittaen professorille pienimmätkin tapahtumat ja saattaen perille määräykset, joita tämä itsepintaisesti tahtoi jaella leposohvaltaan. Ortègue makasi sillä pitkänään tuntikaudet polttaen savukkeen toisensa perästä. Kuolemanpäätöksen, jota nuori vaimo piilotteli kauniitten totisten kasvojensa varjossa, ja sen uutteran rakkaudentyön välillä, johon näin hänen antautuneen, vallitsi ymmälle saattava ristiriita. Olin siinä tajuavinani salaisen katumisen merkin. Hän kun miltei kuumeisesti halusi olla avuksi noille onnettomille ihmisille, niin tuntui minusta hetkittäin, kuin olisi hän ennakolta tahtonut sovittaa tekoaan. "Ei ole mahdollista", toistin itselleni, "ettei hän tuntisi tosiksi sanojani: että itsemurha tällä hetkellä on karkurin teko. Kerran jo vetosin tähän tunteeseen. Teenpä sen uudestaan." Odotin yhä antaakseni tämän ilmeisen tosiasian kehittyä edelleen hänessä. Silloin tällöin hän teki vaatimattomia huomautuksia, jotka osoittivat minulle, kuinka syvälle sairaalan kurjuus painui hänen mielikuvitukseensa, ja kuinka paljon arvoa hän pani sen vähäiseenkin lievitykseen. Muistan esimerkiksi, että kun muuan hänen ikäisensä ystävätär, erittäin kaunis ja viimeisen kuosin mukaisesti puettu nainen, tuli pyytämään häntä päivällisille, sanoin hänelle:

"Oikein tyrmistyy kun näkee ihmisiä, jotka eivät aavista, että nyt on sota."

"Niin, todellakin", hän vastasi. "Hän on sangen hyvä ihminen, mutta ei näe haavoitettuja. Jos minä hänen laillaan yhä kävisin kaupungilla syömässä, niin luulenpa, että täkäläiset vieraamme kummittelisivat aterialla silmissäni ja panisivat minut häpeämään itseäni. Niin kauan kuin he kärsivät, emme mekään saa elää entiseen tapaamme."

Toisen kerran, eräänä aamuna, kun hän tapasi minut sanomalehteni päähän päässeenä, ojensin sen hänelle.

"En", sanoi hän tehden kieltävän liikkeen. "Mitä puhutaan ja kirjoitetaan, ei herätä harrastustani. Ei ole olemassa enää muuta todellista kuin näiden ihmisparkojen kärsimykset", — hän osoitti pylväskäytävän läpi kulkevia, joilta oli jokaiselta joku jäsen poisleikattu — "sekä apu, jota heille voidaan antaa. En ymmärrä, kuinka Ranskassa kukaan nykyjään ajatteleekaan muuta kuin joko taistelemista tai haavoittuneiden hoitamista."

Saman päivän iltana, jolloin hän oli tällä ylevämielisellä uskontunnustuksellaan liikuttanut mieltäni, sain hänestä toisenkin vilauksen, joka lopullisesti antoi minulle aihetta toivoa, ettei tuo kaamea aie toteutuisikaan. Läheni lokakuun puoliväli. Taistelu raivosi Lillestä Verduniin saakka, ja hallinnollisen yhtenäisyyden sanomattomasta puutteesta oli seurauksena, että haavoitettujen tulo sairaalaamme oli miltei keskeytynyt. Kello oli lyönyt viisi. Iltapäivän haavahoito oli päättynyt tavallista pikemmin. Käytävissä vallitsi sairaskäyntimme jälkeinen hiljaisuus. Oli se hetki, jolloin toipilaat tulivat pois puutarhasta välttääkseen joutumasta ensimmäisten syyskylmäin yllättämiksi. Olin asettunut ikkunaan katsoakseni, ottaisivatko sotilaamme määräyksestä vaarin ja jäisikö kukaan jälkeen. Näin rouva Ortèguen kävelevän yksinään tyhjiksi käyneitä lehtokujia. Tuskin häntä ensimmältä tunsin, niin laahustava oli hänen tavallisesti varma ja ripeä käyntinsä — kuin tuiki uupuneen, murtuneen. Hän asteli katsellen puitten harvenneen kultaisen lehtikatoksen lomitse ihanaa punakeltaista lännen taivasta vaaleanvihreine kajastuksineen. Ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt ilmaa. Tämä vihanta, tyyni soppi, jatkonaan toiset samanlaiset, loi tästä suljetusta alueesta pienen puiston, harvinaisen rauhallisen ja suloisen. Sen yläpuolella kuvastuivat palatsien julkisivut, meidän palatsimme aikalaisten. Lehdistön aukoista näin niiden virttyneiden ja epämääräisten värien siellä täällä vilkastuvan ja auringon sattuvan muutamiin yläkerroksen ikkunaruutuihin. Paikan ja hetken tavaton hiljaisuus olivat sopusoinnussa sen valkean hahmon kanssa, jonka näin astuvan yhä väsyneemmin askelin. Tekikö tämä levon ilmapiiri tuon nuoren naisen kiusaantuneelle sydämelle hyvää, vai kärsikö hän ympäristönsä rauhallisuuden ja oman ajatuksensa ristiriidasta? Nurmikenttää koristivat kukkakorit, joiden kukat Ortègue antoi joka viikko uusia. Tämä kuului hänen sairaalansa aistikkuuksiin, ja huolimatta sodasta hän jatkoi samaan tapaan noudattaen itserakkautensa hienoista ylvästelynhalua. Rouva Ortègue pysähtyi tummanpunaisia kukkia kantavan ruusupensaan eteen. Hän poimi niistä yhden lähentäen sitä kasvoihinsa. Näin kaukaa ja alkavassa hämärässä en erottanut hänen piirteitään, mutta miten vertauskuvallisia olivatkaan tuo kädenliike, tuo asento, tuo kukka, jonka tuoksua hän hitaasti ja hekkumoiden hengitti, taustanaan lännen leimuava taivas — tämä nainen, jonka olin kuullut vihkiytyvän kuolemaan ja joka minulle äkkiä kajasti legendan nuorena vankina, joka jättää elämälle jäähyväisiään, surren sitä, surren itseään! Hänen, joka oli jo monta kertaa sairaalassamme törmännyt kuolemantuskan kylmään ja kamalaan todellisuuteen, kavahtiko hän kauhistuneena ajatuksissaan sitoumusta, johon oli tarjoutunut niin hellän, mutta mielettömän säälin kiihtymyksessä? Nousiko luonto tuossa liian alttiissa sielussa kapinaan lupausta vastaan, jonka oli pulpahuttanut esiin yli-inhimillisen jännityksen hetki? Äänettömän draaman, jota siinä mielessäni kuvittelin, teki äkkiä täydelliseksi Ortèguen tulo.

Näin hänen laskeutuvan ulkoportaitten astimia, epäilemättä etsien vaimoaan. Hän kulki muutaman askelen käytävää pitkin, ilman että tämä häiriintyi unelmistaan, joihin oli jäänyt liikahtamattomaksi, yhä painaen kasvojaan vasten tuoksuvaa punakukkaa. Mies pysähtyi ja katseli puolestaan häntä, niinkuin vaimo äsken oli katsellut ruusuja. Taivaanranta oli vaalennut. Auringonkajastus ei enää leimunnut ikkunaruuduilla. Tuntui kuin olisi Ortèguen tullen tuon rauhaisen hetken lumous häipynyt. Mitä lieneekään hän itse ajatellut katsellessaan vaimonsa kaihomielisyyttä, jos hän todellakin yhä aikoi vetää hänet mukanaan hautaan? Äkkiä hän lähestyi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Vaimo käännähti kuin pelästyneenä; sitten näin heidän palaavan taloa kohti hitain askelin, puhelematta toisilleen, aivan kuin olisivat kumpikin pelänneet toinen toisensa äänen sointua. Heidän vaiteliaisuuttaan säälien laskeusin alakertaan mennäkseni heitä vastaan. Kohtasin heidät ulkoportailla, ja aloin puhella heidän kanssaan sairaalaa koskevista kysymyksistä, jonka varjolla rouva Ortègue saattoi meidät jättää.

Hän oli poismennessään laskenut kauniin ruusunsa eräälle pylväskäytävän pöydälle. Ortègue, joka oli istuutunut, otti kukan, ja nyttemmin aina hansikoiduilla käsillään — hän halusi peittää niiden yhä tummuvaa värittymistä — hän alkoi riipiä sitä rikki, lehti lehdeltä, julma ilme pronssinvärisissä laihoissa kasvoissaan ja vihanvälkähdys leimuavissa silmissään, joiden ruskahtavaa jännekalvoa oli hirveä katsella. Kun kaikki terälehdet olivat pudonneet lattialle, heitti hän pöydälle ihanan ruusun surulliset, silvotut jäännökset ja sanoi vavahduksellisesti naurahtaen:

"Niin pitkälle on tultu, Marsal, että minä kostan kukille, minä, Michel Ortègue!…" Hän toisti: "Michel Ortègue!" Ja hän katosi samasta ovesta kuin vaimonsa, minun saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi.

XVI

Puoltatuntia myöhemmin hän kutsui minut työhuoneeseensa. Hänellä oli kädessä sähkösanoma, jonka ojensi minulle. Muuan rintamalääkäri, hänen entinen oppilaansa, ilmoitti hänelle Saint-Guillaume kadun sairaalan haltuun luovutettavaksi luutnantti Ernest Le Gallicin, joka oli vaikeasti haavoittunut päähän Albertin tienoilla sattuneissa taisteluissa:

"Tahtoisin, että valmistaisitte Catherinea", hän sanoi minulle.
"Minulla ei ole enää voimaa mihinkään. Menen nukkumaan."

Hänen silmäterissään häilehti unenhorros, joka, samoin kuin puolitiehen kiinnityönnetty morfiinilaatikkokin, todisti minulle hänen juuri ottaneen ruiskeen. Hän ei ollut tällä kertaa halunnut huumata ruumiillista tuskaansa. Koko äskeinen kohtaus oli saanut hänen mielensä liika suureen sekasortoon. Mihin kuiluun hän olikaan vajonnut, miten riutunut siitä kuitenkin niin äskeisestä päivästä lähtien, jolloin hän tässä samassa työhuoneessa oli vastaanottanut Le Gallicin tosin kimppuun-hyökkäävin sanoin, mutta koko olemukseltaan vielä niin varmana! Muistin, kuinka hän veti minut mukanaan käytävään ja laski leikkiään kukkain nimistä, jotka oli pantu pyhimysnimien tilalle. Muistin myös ensimmäiset pian-kumotut epäluuloni rouva Ortèguen itsensä ja sen harrastuksen suhteen, minkä serkkunsa hänessä herätti. Sain todeta, kuinka oikein silmäni olivat nähneet, kun en ollut antanut noille epäluuloille myöten, sekä että tämä naissielu oli liian uskollinen suvaitakseen naimisestaan lähtien itsessään tunnetta, jota hänen olisi tarvinnut punastua.

"Ernest parkani!" hän sanoi yksinkertaisesti luettuaan sähkösanoman, ja suuret kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei yrittänyt niitä sen enempää salata kuin vilpitöntä liikutustakaan, joka pani ne valumaan. "Sitä odotinkin", hän jatkoi. "Se ei ollut vältettävissä. Parhaimpiin aina osutaan. He ovat urhoollisimmat ja panevat itsensä alttiiksi ollakseen muille esimerkiksi. Ja serkkuni oli niin urhea! Sellainen hän oli jo lapsena. Näen hänet edessäni kymmenvuotiaana, koululomalla, jonka yhdessä vietimme Tréguierissä. Luostarissa tehtiin korjauksia, ja siellä oli telineet, jotka ulottuivat katolle asti. Muuan pieni sen kaupungin poikanen oli, Jumala ties kuinka, hilautunut ylimmille parruille tavoittaakseen paperileijansa. Ylös päästyään hän jäi siihen paikkaan, kahdareisin, kauhun valtaamana, liikahtamatta eteen- tai taaksepäin. Hän äkkää meidät ja huutaa apua. Ennenkuin hoitajatar, joka oli mukanamme, ehti estää, Ernest oli jo syöksähtänyt sinne, kiivennyt lankku lankulta ja kävelee parrua pitkin huutaen pikku pojalle: 'Katsos, ei tämä ole ollenkaan vaarallista.' Hän tarttui häntä käteen, toi hänet alas ja palasi sitten ottamaan kiinni leijaa, koko aikana ollenkaan kyykistymättä. Olen kuulevinani hänen sanovan minulle: 'Etpä usko, Catherine, kuinka hauska on pelätä ja sittenkin mennä vaan!' Hän rakasti vaaraa. Sitä vain pelkään, Marsal, kun hänellä on tuo haava päässä, ettei hän ole enää tajussaan, ei järjissään. Miten surullista, kun ihminen ei enää ole oma itsensä!"

"Siksi että hänet lähetetään tänne", hän vastasi, ja lisäsi väristen: "Kaikkeen täällä sairaalassa tottuu paitsi siihen. Ajattelin sitä viime yönä makuusalissa valvojana ollessani. Noina valvontaöinä panee aina muuan hetki tunteeni liikkeelle; se hetki, jolloin sinervä aamusarastus tunkee huoneisiin. Koko yön olet kuullut epätasaista hengitystä, sekavia huokauksia, sanalla sanoen, tuskaa. Tuona hetkenä sen näet; mutta se on samalla hetki, jolloin tuska melkein aina tyyntyy; ja nuo kärsivät ruumiit silmäisi edessä, jotka kaikesta huolimatta ovat nukahtaneet, alat taas toivoa. Sanot itsellesi, että jo tuokin uni on pieni lepo. Katselet heitä, vuode vuoteelta. Tunnet heidän haavoittumansa. Sanot itsellesi: 'Kahden, kolmen, viiden kuukauden perästä he ovat parantuneet.' Ja sitten katse pysähtyy yhteen niistä, joille ruumiillinen parantuminen vain merkitsisi surkastunutta, hävitettyä elämää, ilman muistia, ilman puhekykyä. Toivot, etteivät he enää koskaan heräisi. Ah, jos minun täytyy nähdä Ernest parka sellaisena!"

"Olette oikeassa", hän sanoi. "Muutoin emme jaksaisikaan." Hänen katseensa synkistyi vielä enemmän, kun hän lausui nuo arvoitukselliset, mutta minulle niin selvät sanat. Ja sitten, itsensä hilliten: "On pantava kuntoon huone, jonne hänet sijoitamme, sama, joka tuli tyhjäksi tänä aamuna, ensimmäinen oikealla toisen kerroksen käytävässä, tiedättehän. Minun tulisi sanoa 'kielohuone'. Mutta kukkanimet tuntuvat tänään liian kaameilta noista suojista."

Niiden välillä oli tosiaankin tavaton ristiriita: kevätajatusten, kevään raikkauden, keveän kevätiloisuuden, jotka heräävät kielon, tuon laakson liljan, lilium convalliumin mieleen johtamina, ja sen miehen ulkonäön välillä, jonka sanitäärit seuraavana päivänä toivat luoksemme. Vaikka Le Gallic saattoi kävellä, kannettiin hänet käsipaareilla häntä ensimmäiseksi hoitaneen kirurgin, ohjeitten mukaan, tämä kun nähtävästi pelkäsi vähäisimmänkin liikkeen seurauksia. Moninkertaiset harsositeet oli kääritty hänen päänsä ympärille. Niiden jatkona oli leukanauha. Näistä puitteistaan hänen tarmokkaat kasvonsa kuvastuivat kalvenneina, kuopalle painuneina, silmät suurentuneina ja surumielisyyden täyttäminä — kuin eläimellä, jos niin voisin sanoa. Kaksi sotakuukautta oli pyyhkäissyt innokkaan luutnanttimme yli, joka elokuun alussa lähti vielä murtumatonta voimaa uhkuen. Hän palasi luoksemme sekä haavoittumansa että liiallisen väsymyksen ja myös ylenmääräisten mielenliikutusten tyystin uuvuttamana. Mutta rouva Ortèguen ilmilausuma pelko ei ollut ainakaan toteutunut. Tässä ankaran iskun saaneessa ruumiissa oli henki säilynyt koskematonna, uljuus entisellään, toivehikkaisuus samana. Sen osoittivat hänen ensi sanansa, kun hän tuskin oli sijoitettu huoneeseensa ja näki serkkunsa kyynelsilmäisenä:

"Ei pidä itkeä, Catherine. Minun tähteni se ei maksa vaivaa. Nyt ei ole muuta surtavaa kuin yksi ainoa asia: saksalaisten voitto — ja he ovat lyödyt. Minä puolestani en ole koskaan mitään niin hartaasti pyytänyt hyvältä Jumalalta kuin sitä, että saisin oikeamielisessä sodassa kaatua aivan vihollisen nähden." Hän hymyili: "Hän on minua hemmoitellut, kun soi minulle kaupanpäällisiksi sen armon, että sen itse tajuan."

"No, kas niin, pikku Ernest", sanoi Ortègue, joka oli ottanut valvoakseen haavoitetun siirtämistä, "älkää puhuko liiaksi. Haluaisinpa tietää, kuinka oikein on tuon pikku pipin laita tuossa. Ottakaa pois kääre, Marsal, ja Te, Ernest, vastatkaa minulle, yksin tavuin vain, ettette väsytä itseänne. Ja ensinnäkin, kuinka monta päivää on täsmälleen siitä, kun haavoituitte?"

Hän seurasi kädellään oman niskansa rakennetta. Le Gallic pysäytti hänet, kun hän osoitti takaraivon hermojen kulkusuuntaa.

"Eikä kuumetta?"… Hän oli pannut potilaalle lämpömittarin kainalokuoppaan. "Ei lainkaan. Teillä ei ole ollut kouristuksia?"

Hän oli asettanut molemmat kätensä pienen välimatkan päähän, haavoitetun ohimoitten molemmin puolin. Tämä vastasi: "En oikein hyvin."

Olin jo purkanut auki harsositeet. Huomasimme takaraivossa pienen läven, sitäkin selvemmin havaittavan, kun oli pidetty huolta hiusten poisajelemisesta sen kohdalta. Ortègue tarkasti kauan haavoittumaa.

"Luulen voivani laatia diagnoosinne", hän sanoi vihdoin. "Niskaluun vioittuma. Haava tunkee lävitse ja on syvä. Luoti on jäänyt päähän. Sen pitäisi sijaita oikeanpuolisessa niskaliuskassa… Ei ole syytä tarttua asiaan, koska Teillä ei ole pyörrytystä, ei kuumetta, ei kouristuksia. Haavan näöstä päättäen ei siinä ole luusiruja. Se on todettavissa varovan trepanoimisen kautta. Te voitte parantua. Luoti jää ruumiiseen vieraaksi esineeksi, joka on helposti siedettävissä. Lepoa vuoteessa, morfiiniruiskeita ilkeän hermokivun tyyntämiseksi; on vain vähän liikuttava, jottei luoti siirry paikaltaan. Olette vielä nuori. Te toivutte kyllä. Teillä on vielä monta ihanaa elonpäivää, rakas ystäväni."

"Ei sen ihanampia kuin ne, jotka olen elänyt juoksuhaudoissa nämä viime viikot", vastasi upseeri. "On suurenmoista olla tulessa ja sanoa itselleen: 'Milloin tahansa voin saada nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin!'"

"Se jäänee toiseen kertaan", puuttui Ortègue puheeseen tahallisen hilpeällä äänellä. "Meidän lääkärien toimena on noiden kohtaamisten estäminen. Marsal panee siteenne taas paikoilleen. Minä menen hiukan lepäämään. Nähkääs, Ernest parka, minä olen ollut hyvin sairas siitä pitäin, kun viimeksi toisemme näimme. Olen yhä vieläkin sairas. Mutta en tahtonut jättää kenenkään, en edes hänen huolekseen", hän osoitti minua, "Teidän tutkimistanne. Huomenna annamme Langelin ottaa Teistä Röntgen-kuvan, hän on täällä Pariisissa sellaisiin toimiin taitavin. Hämmästyisin suuresti, jollei hän vahvistaisi diagnoosiani."

Hän lähti, jättäen meidät, rouva Ortèguen ja minut, yksin haavoittuneen luo. Tämä sulki puolittain silmänsä, keskeneräisestä sidottu pää liikkumatonna päänalusella.

"No niin!" alkoi rouva Ortègue. "Näethän, ettei asia olekaan niin vakava. Professori ei usein erehdy, ja koska hän ei ryhdy mihinkään toimenpiteisiin…" Haavoitetun yhä vaietessa hän jatkoi: "Uskothan mitä hän sanoi sinulle, eikö niin?"

"Tiedän minkä tiedän", vastasi Le Gallic viimein. "Olen nähnyt rintama-ambulanssissa erään toverini, jota luoti oli osunut juuri samaan kohtaan. Hänkin oli, kuten minä, ilman kuumetta, ilman kouristuksia, ilman ajatushäiriöitä. Ja sitten hän äkkiä kuoli. Se on oleva minunkin tarinani, mutta minä olen 'selvä', niinkuin ne meidän kotipuolen merimiehet sanovat, muistathan? Ei puhuta minusta, suostu pois!"

"Ei toki, puhutaan vain siitä. Sanokaa toki hänelle, Marsal, ettei koskaan ole kahta vallan samanlaista haavoittumaa. Kuulehan, kerro meille pikemminkin, miten sait oman vammasi, sen sijaan että 'typeröit'. Sekin on niitä kotipuolen sanoja. Muistat kai sinäkin?"

"Oh, ei siinä ollut mitään sankarillista", vastasi upseeri, "ei edes mielenkiintoista. Semmoistahan sota on. Olet mukana parissakymmenessäkin taistelussa. Luodit eivät piittaa sinusta, ja sitten menet, kuten minäkin, juoksuhautaan määräystä viemään. Ollaan levolla. Päivä on raukean tyyni. Juuri sillä hetkellä, kun olla olettelet, tulee granaatti, ja sitten joudut — kuten minä — typerästi kiikkiin, sanoisin, jollei se olisi tapahtunut palvelusta suorittaessa, ja jollen olisi nähnyt samoissa olosuhteissa niin moneen tavalliseen sotamieheen osutun ilman että he valittivat. Enkä minäkään valita. Sodan alusta saakka vallitsi tovereitani ja minua vain yksi ajatus: ettemme olisi mekään arvottomia miestemme rinnalla. He ovat ihailtavia."

"Toivon tehneeni velvollisuuteni", Le Gallic vastasi… "Mutta puhutaanpa miehestäsi. Hän sanoi äsken olleensa sairaana?…"

"Emme me toivo mitään", sanoi rouva Ortègue. "Miksi valehdella serkulleni, Marsal? Ernest näkisi liiankin selvästi mieheni tilan. Hän kysyisi häneltä, onko hänellä tuskia ja missä. Hän hermostuttaisi hänet — tehän tunnette hänet — ja ihan tyhjänpäiväisesti. Niin, Ernest, Michel parka on hyvin sairas. Hänen päivänsä ovat luetut. Yksi sana kertoo sinulle kaiken: hänellä on syöpä."

Haavoittunut katsahti serkkuunsa ensi kerran Ortèguen poistuttua. Tyynen kärsimyksen ilme vaihtui hänen kasvoillaan sanomattomaksi sääliksi. Hän mutisi kuin itsekseen:

"Ristin tapaatte kaikkialta…" Sitten, kyselevästi: "Syöpä? Onko se varma?"

"Salli minun tehdä sinulle yksi kysymys? Miten pitkälle hän on tullut uskonnollisessa käsityskannassaan?"

"Miten pitkälle sitten tahtoisit hänen tulleen? Tiedäthän hyvin, ettei noita probleemeja ole hänelle koskaan ollut olemassakaan."

"Entä sinä itse, Catherine? Kun vielä olimme lapsia, oli sinulla uskosi tallella. Ei ole kuin kymmenen vuotta siitä, kun pääsiäislomallani — sinä olit silloin jo melkein nuori neito — näin sinut tuomiokirkossa, missä vuosisatoja ovat ne käyneet ehtoollisella, joista me polveudumme, sinä ja minä. Tuo lupaus, johon he uskoivat, johon sinäkin uskoit, eikö se palaudu mieleesi näin eron aattona — eron miehestäsi?"

"Vastaan sinulle pyhän Paavalin sanoin, joita muuan pappissotilas, joka sai surmansa Ypernissä, toisteli meille juoksuhaudoissa: 'Jos me olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat!"

"Ei ole kysymys siitä, tiedämmekö olevamme surkuteltavat, vaan siitä, elämmekö totuuden kannalla."

"Totuus ei voi sisältyä siihen käsityskantaan, jonka varassa ei voi kärsiä eikä kuolla."

"Katso minua, Ernest, ja katso miestäni", rouva Ortègue sanoi oudon uhittelevalla äänenpainolla. "Saat nähdä, emmekö me osaa sekä kärsiä että kuolla." Ja hän lähti huoneesta, lisäten: "Professori soisi, että puhuisit vain vähän, ja minä tässä panen sinut jaarittelemaan loputtomiin. Menen hakemaan hoitajatarta, jolle Marsal antaa ohjeet." Sitten hän, kuin hyvittääkseen rajua pakoansa, hymysi: "Hyvästi, Ernest, mutta vain vähäksi aikaa!"

XVII

Olin vavahtanut kuullessani hänen kutsuvan tuota kristittyä miestä näkemään hänen kärsimystään — ja kuolemaansa, oli hän lisännyt. Le Gallic sovellutti sen sanan vain Ortègueen. Minä olin ymmärtänyt, että hän sovitti sen itseensä. Hänhän oli täten vain uudelleen vakuuttanut haluavansa tuota itsemurhaa, ja minä olin jäänyt toimettomaksi — varovaisuudesta, johon yhä enemmän sekoittui omantunnonnuhdetta. Näin äkkiä haavoittuneessa upseerissa välikappaleen työn suorittamiseksi, johon minä tunsin itseni kykenemättömäksi. Hän oli rouva Ortèguen läheisin sukulainen, lukuunottamatta äitiä, joka oli ollut poissa Pariisista elokuun alusta asti. Olin hetken tuuminut kirjoittaa entiselle rouva Malfan-Trévisille. Siitä ajatuksesta luovuin, kun en tahtonut saattaa tämän niin poikkeuksellisen aviodraaman yhteyteen tuota itsekästä ja lahjatonta naista. Muistin, mikä oli minulle selvinnyt rouva Ortèguen tunnustusta kuunnellessani: että harkinta on voimaton kiihkotunnetta vastustamaan, ja että hillitöntä sielua hallitsemaan tarvitaan toisen sielun vaikutus, apostolimainen voima. Tuo voima oli nyt edessäni. Minun tarvitsi vain luoda katseeni upseerin lujiin kasvonpiirteisiin, hänen silmiinsä, joista kärsimyksenkin halki loisti sisäinen tuli, muistaakseni taas hänen puheensa poislähtiessään ja hänen äskeiset sanansa. Uskoessaan sen, minkä uskoi, ja niin vilpittömästi, hän varmastikin kauhistuisi kaksoisitsemurhaa. Mitäpä hän ei tekisikään estääkseen sitä! No niin. Minulla ei ollut oikeutta kertoa siitä hänelle, ei oikeutta ilmaista salaisuutta, jonka olin yllättänyt oman puolittain tahdottoman tahdittomuuteni kautta, mutta josta en ollenkaan itseäni kunnioittanut. Mutta kukapa tietää, eikö hän itse arvanne totuutta? Ne muutamat sanat, jotka hän lausui serkkunsa poistumisen selvitykseksi, ilmaisivat todella tuon luonteen syvällistä, miltei aavistuksellista tuntemusta. En sitä myöhemmin enää niin hämmästynyt tietäessäni, kuinka suuresti Le Gallic oli häntä rakastanut.

"Entä Te, tohtori Marsal", hän minulta ensin kysyi, "mitä Te ajattelette? Oletteko Tekin täydellisen kieltämisen kannalla?"

"En", vastasin hänelle, "mutta en myöskään myöntämisen. Siihen nähden, mikä koskee sielullista elämänpiiriä, olen jo aikoja ottanut mielilauseekseni erään keskiaikaisen padualaisen lääkärin hautakirjoituksen. Se kuuluu näin: 'Olen elänyt kahdeksankymmentä vuotta, olen lakkaamatta opiskellut ja olen ainakin oppinut yhden asian: etten ole tietämätön omasta tietämättömyydestäni… ignorantiam meam non ignorare.'"

"Nöyryys", sanoi Le Gallic, "on jo puoli uskoa. Mutta serkku raukkani — kuulittehan hänen sanansa? Hän pyytää minua näkemään hänen kärsivän, ja näittehän, kuinka hän pujahti pakoon. Mitä pakoon? Kärsimystään; niin vähän on hänellä voimaa sitä kestää. Vain ylpeys voi kärsiä yhtä tyynen naamarin varjossa kuin usko. Mutta se on vain naamari, ja sen taakse kätkeytyy epätoivo. Catherinen oppi on ylpeyden oppia; hän itse ei ole ylpeä. Nuorena tyttönä hän ihaili isäänsä. Hän ajatteli hänen tavallaan. Nyt hän rakastaa miestään. Hän ajattelee samoin kuin miehensä. Hänen persoonallisuudellaan on aina muihin nojautumisen tarve. Hän on nainen. Mitä hänestä tullee, kun Ortèguea ei hänellä enää ole?"

Sairaanhoitajattaren tulo keskeytti tämän keskustelun. Rouva Ortègue toi hänet mukanaan. Me poistuimme tällä kertaa yhdessä, hän ja minä. Hänen äskeiset sanansa olivat tuoneet taas sydämeeni sen levottomuuden, jota olin tuntenut Ortèguen työhuoneen oven takana tuon kauhean kohtauksen päivänä. Oli kuin olisin kuullut hänen juhlallisesti uudistavan itsemurhasopimuksensa, ja, niinkuin silloin, oli minun nytkin mahdoton vaieta.

"Mennään Röntgen-saliin", hän oli sanonut minulle, "levyjä järjestämään."

"Pyysitte serkkuanne näkemään Teidän kärsimystänne ja kuolemaanne." Toistin: "Ja kuolemaanne. Pysytte siis yhä hirvittävässä päätöksessänne?"

Hän ei edes katsahtanut minuun, ja mennen pöydän ääreen, joka oli täpötäynnä levyjä, hän alkoi niitä pidellä, vastaten vain:

Huomasin, että hänen näennäisestä tyyneydestään huolimatta hänen kätensä hieman vapisivat. Tuo liikutuksenväre rohkaisi minua jatkamaan, varsinkin, kun hän ei ollut minua jyrkästi pysäyttänyt.

"Suonette minulle sen tunnustuksen, rouva hyvä, että olen pitänyt lupaukseni. En ole koskaan puhunut asiasta professorin kanssa. Ja Teidän kanssanne en ole kertaakaan edes yrittänyt uudelleen solmia keskusteluamme, josta on jo kolme viikkoa."

"Se on totta", hän sanoi, "olette käyttäytynyt kuten ystävä ainakin.
Olen sen tuntenut, ja olen Teille siitä kiitollinen."

"No niin, rouva Ortègue, palaan samaan, mitä silloin Teille sanoin, nimittäin, ettei henkenne tällä hetkellä ole Teidän yksinomaisuuttanne. Olette kuullut serkkunne Le Gallicin sanat. Olette nähnyt hänet. Olette hänen kauttansa voinut vielä paremmin kuin muitten haavoittuneiden päästä selville siitä tunteesta, joka elähyttää kaikkia noita meidän puolestamme taistelevia miehiä. Ettekö Tekin tunne, että yksilöllinen sydändraamanne on ylen pieni tuon suuren draaman rinnalla?"

"Ah!" jatkoin, "ettekö tunne varsinkin sitä, ettei Teillä ole oikeutta ajatella tuolla tavalla, oikeutta irroittautua suuresta yhteisestä draamasta, johon meidän on kaikkien viimeiseen saakka otettava osaa? Tahdoitte tuottaa miehellenne hiukan iloa, koska hän on niin onneton?"

"Olkoon menneeksi. Mutta kuvitelkaapa joka tapauksessa mielessänne tulilinjaa, joka ulottuu Dunkerquesta Belfortiin saakka. Kuvitelkaa mielessänne noita ihmisiä, joita siellä on sadointuhansin. Näillä miehillä on vaimo niinkuin Teillä on miehenne. Heillä on lapset, äidit, isät. Heillä on tulevaisuutensa. Sen kaiken he antavat alttiiksi. Heidän ruumiinsa kärsii. He makaavat liejussa, granaattisateessa. Heidän sielunsa kärsii, kun he ajattelevat kaukaisia rakkaitaan, ja he itkevät salaa. Ja mennä täytyy. Muistatteko erään haavoittuneemme sanoja: 'Kun lähtee kapuamaan ylöspäin juoksuhaudan tikapuita, on kuin nousisi mestauslavalle.' He kapuavat niitä sittenkin. Miksi? Ranskan tähden. Mutta Ranska — onhan se vain yhdistelmä ranskalaisia kohtaloita! Ranska on me, toistan sen vielä: koko maaseutumme, kaikki kaupunkimme, Pariisi ja kaikki talot, jotka sen muodostavat, tämä Saint-Guillaume kadun sairaalamme, Teidän palatsinne États-Unis torin varrella. Tätä kaikkea nuo miehet puolustavat verensä hinnoin. Kysykää itseltänne täysin omantunnonmukaisesti: sitäkö varten he tekevät suunnattomia sankarillisia ponnistuksia, jotta tuollaiset kiihkotunteiset seikkailut kuin tämäkin näiden seinäin sisällä hankkeissa oleva kaksoisitsemurha kävisivät mahdollisiksi? Me teemme kukin osaltamme nuo ponnistelut tyhjiksi, jollemme tahdo niiden vuoksi olla sen arvollisempia."

"Voitte olla satakertaisesti oikeassa", hän vastasi, "mutta minä olen antanut lupaukseni."

Hän ei tahtonut voida vastata. Kuinka olisin ollut ajattelematta: jos tuo vapaus annettaisiin hänelle takaisin, hän olisi pelastettu. Mutta tuo "annettaisiin", kuka sitä edustaa? Sama mies, joka piti häntä vaikutuksensa alaisena ja jonka askelet juuri tällä hetkellä kuulin käytävästä. Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada heidän välillään aikaan sellaista selvittelyä, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo on ikäänkuin mittapuuna, jos niin voisi sanoa, ja todistaja voi estää kahden kiihtyneen ihmisen villiintymisen — ihmisen, jotka kohdatessaan vain kiihoittaisivat toinen toistaan? Mutta tuskin oli "isäntä" avannut oven, kun jo hänen katseestaan arvasin hänellä taas olleen vaikean kohtauksen ja kuulin hänen sanovan minulle:

"Marsal, olen tuuminut asiaa. En luule, että on odotettava huomiseen saakka Röntgenkuvaan nähden — saatte soittaa siitä Langelille — eikä liioin tuohon vähäiseen tutkimukseenkaan, löytyisikö luunsiruja. Mitä leikkaukseen tulee, niin olen siitä yhä epätietoinen. Niin peräti turmiolla koko mies!… Vaikka kun on tekemisissä hänenlaisensa tyynen vekkulin kanssa… Oh, hänellä ei ole tosiaankaan hermoja. Hänen aivonsa eivät ole heränneet toimimaan. Niin perin rauhalliset, yksitoikkoiset perheolot, kirkollinen koulu, Saint-Cyrin sotaopisto, kasarmi. Aina yhtä säännönmukaista. Ei minkäänlaisia aloitteita. Ei vaikutelmain vaihtelua. Tuollaiset ihmiset ovat varsin omiaan ylläpitämään itsessään vanhoja jätteitä. Hän tarjoo meille omituisen esimerkin määrätyn ajatustavan atavistisesta säilymisestä; se on hänessä käynyt pysyväksi, ja hän sovelluttaa sen joka asiaan. Se on hänelle nyt hyväksi."

"Mutta jos se nyt kuitenkin on hänelle hyväksi, rakas opettajani?…" uskalsin inttää vastaan.

"Oh!" sanoi Ortègue, "kyllä minä kartan koskemasta hänen henkiseen koneistoonsa. Muutoin, kyllä minä pulaan joutuisinkin. Mahdotonta on kohottaa moisia aivoja tieteelliselle näkökannalle, mikä itsessään on jotakin persoonatonta. Le Gallicin tapaiset sitä vastoin eivät kysy muuta kuin ihmisyksilöitten kohtaloita. Siihen nojautuu koko uskonnollinen ajatustapa. Tieteen perustana on rajattomuuslain tajunta. Tieteen silmissä me olemme pelkkiä sivu-ilmiöitä. Le Gallicin kaltaiselle on se, mitä hän sanoo sielukseen, pääasiallisin todellisuus. Ei siis mitään keskinäisen ymmärtämyksen mahdollisuutta."

"Kärsivä ja kuoleva ihmisolento on varmasti kuitenkin todellisuus", sanoi rouva Ortègue.

"Se on vain muuan ajankohta hänen elimistönsä tilassa", vastasi Ortègue, "ja nuo elimet itse edustavat vain vähäisten fyysillis-kemiaalisten toimintojen sarjaa, jotka tuhoaa muuan liikehtiminen, jolla ei ole alkua ja joka samoin on oleva loputon… Mutta perinnöllisyys, Marsal, se vasta voima! Katsokaa vaimoani! Hän tietää isänsä kautta, hän tietää minun kauttani, että on olemassa kaksi fyysillisen ja moraalisen maailmankaikkeuden kuvaa: uskonnon ja tieteen. Hän tietää, että noista kuvista toinen on unelmain, toinen luonnon pohjalla maalattu, ja että ne ovat yhteensovittamattomat. Jos toinen on tosi, on toinen erheellinen. Hän tietää sen, ja nyt hän tapaa jälleen sukulaisensa, jonka kera hän on kasvanut. Tämä on haavoittunut. Hän liikuttuu. Lapsuusvaikutelmat heräävät. Hetkeksi hänen viidentoista vuoden takainen persoonallisuutensa painaa varjoon hänen nykyisen persoonallisuutensa, eikä hän enää tajua poika paran mietteitten inhokkuutta, tämä kun kuvittelee, että hyvän Jumalan käsi — hän sanoo Häntä hyväksi! — johti hänet tuohon juoksuhautaan saamaan itseensä seoksen, joka muka vasituisesti oli hänen varalleen Essenissä valmistettu! Tunnusta, ystäväiseni", hän kääntyi nyt vaimonsa puoleen, "että se on hullutuspa, sulaa hullutusta!"

Kun hän viimeisiä sanojaan lausuessaan nauroi ilkkuvaa nauruaan, näin hämmästyksekseni rouva Ortèguen puhkeevan nyyhkytyksiin.

"No mutta, Catherine", mies huudahti, "mikä sinut panee itkemään?… Antakaa anteeksi, Marsal, tämä pieni perhekohtaus… Mutta mikä sinun on?"

"Tuo maailmankatsomus on liian ankara", vaimo vastasi, "siinä kaikki.
Se koskee minuun liiaksi."

"Lapsi raukkani, sitä vartenhan olemme tässä sairaalassa, että tekisimme sen hiukan vähemmän ankaraksi… Marsal, soittakaa toki heti Langelille tuosta Röntgen-kuvasta. Se on varminta."

XVIII

Mikä kohtaus, ja kuinka suurimerkityksellinen! Minusta oli tuntunut, että hänen sanoessaan "lapsi raukkani" Ortèguen äänessä oli ollut säälinväre. Miten pitkälle olivat puolisot todella tulleet hirveässä aikeessaan? Olivatko he siitä uudelleen puhelleet? Milloin? Millä sanoin? Miten saisin sen tietää? Kaksi asiaa oli varmaa. Rouva Ortègue oli vastaukseksi väitteisiini osannut vain huudahtaa "antaneensa lupauksensa". Mies taas oli heltynyt hänen kyyneleistään, kun hän valitti tuota maailmankatsomusta liian ankaraksi. Hän oli säälinyt hänen horjahtamistaan, sitä, että hän "antoi luonnolleen myöten". Muuan Ortèguen lausetapa sekin. Kuinka monta kertaa olinkaan kuullut hänen sairaalakierrollamme toistavan minulle uneen vaipuneitten haavoitettujemme vuoteen äärellä: "Kuinka liikuttava onkaan kärsivä ihmisolento antaessaan vallan yksinkertaisesti myöten luonnolleen!…" Eiköhän riittäisi, jos hän näkisi vaimonsa pelkäävän itsemurhaa, ja eikö hän ensimmäisenä mahtaisi puolustaa häntä kiusausta vastaan, jonka hän itse oli vaimossaan, kenties tietämättään, herättänyt suostuakseen sitten siihen hirvittävässä itsekkyyden ja tuskan houreessa? Niin, tuo kaikki olisi pitänyt paikkansa entisestä Ortèguesta, tuosta suurenmoisesta tieteen työntekijästä, triumfaattorista, josta lakkaamatta kuohuili — olen siitä ja huomauttanut — ehtymätön, tyhjentymätön alttiiksiantaumuksen lähde. Se kumpusi esiin hänen luonnonlaadustaan. Muuan alilääkäri-toverini sanoi hänestä: "Esimiehemme on jaloa viiniä!" Tuo lause toi mieleeni entispäiväin Ortèguen. Nykyisellä Ortèguella, tällä riutuneella, kuolevalla miehellä tuijottavine katseineen, lääkkeen hivuttamalla, vuoroin unenhorteisella, vuoroin kiivaalla ja epäluuloisella, sekä tuolla toisella ei ollut muuta yhteistä kuin hämmästyttävän sitkeä älyn selkeys. Hänen olemuksensa tunnepuoli oli sairas ihan rappioon saakka. Itsepintaisuudessaan, jota yllytti hänen lopullista virkaeroa karttava ylpeytensä, hän kieltäysi luopumasta sairaalastaan. Koska auto häntä liiaksi väsytti, vietti hän nyt yönsäkin täällä Saint-Guillaume kadun varrella. Tämä jokahetkinen yhdessäolo salli minun ylen selvästi todeta hänen olemuksensa siveellisen hajoamistilan, joka minulle, hänen oppilaalleen, oli paljoa apeampi kuin hänen ruumiinsa raukeaminen. Saatoin seurata päivästä päivään sen kaarta, ja heti totesin, että Ernest Le Gallicin sairaalaan-tulo osoitti tällä yhä jatkuvalla rappeutumisviivalla äkillistä putoomusta.

Siitä oli minulla ensimmäisenä todisteena hänen sala-ivansa — hänen, joka ei ikinä ennen ollut sellaista osoittanut potilailleen! — kun seuraavana päivänä ilmoitin hänelle Röntgen-kuvan ynnä oman tutkimukseni tulokset. "Ei luunsiruja, haava kunnossa — oivallista. Luoti oikeanpuolisessa niskaliuskassa, kuten otaksuinkin. Täytyy odottaa. Le Gallicin olosuhteet ovat mahdollisimman parhaat — lukuunottaen aivotkin, jotka eivät ole ikinä työskennelleet. Mitäs jos panisimme hänet ajattelemaan — ettekö usko, että hän siitä hämmästyisi?"

Hän puhkesi ivanauruun niinkuin viime elokuussa, upseerin ensi kertaa pistäytyessä luonamme. Silloin se tiesi vain sairaan hermostunutta ärtyisyyttä. Hänen tämänpäiväisessä hohotuksessaan ilmaisihe pahanilkisyyttä, miltei vihaa. Kaksi päivää myöhemmin yllätin vihaa hänen katseessaankin, ja vielä kiihkeämpänä. Läksimme yhdessä kielohuoneeseen. Rouva Ortègue oleili sen oven läheisyydessä. Hän tuli luoksemme:

"Ei nyt juuri", hän sanoi. "Ernest pyysi tavatakseen apotti Courmontia.
Vein tämän hänen luokseen…"

Ortègue ei jatkanut puhetta. Nojautuneena käytävän korkeaan ikkunasyvennykseen hän alkoi rummuttaa ruutua silminnähtävästi kärsimätönnä.

"Marsal", hän kysäisi, "kun toissapäivänä tainnutitte Le Gallicin tuon pikku joutavuuden vuoksi, oliko hän silloin jo tavannut papin?"

"Apotin lienee mieli hyvä!" hän jatkoi olkapäitään kohauttaen ja virkkoi sitten piloillaan: "Sodasta palaavan soturin tunnustus — se on sellainen kuin saattaa ollakin!"

"Entä nuo toiset!" rohkenin huomauttaa, "rakas opettajani, säälikää heitä. Sanoitte eräänä päivänä niin kauniisti: meidän tähtemme he antautuvat surmattaviksi."

"Enhän minä toki heitä siitä soimaa, että he uudelleen kansoittavat
Ranskan", nauroi Ortègue taas ivanauruaan. "Joka tapauksessa on
Bayardillamme pitkälti kerrottavana harha-askelistaan. — Kas niin, nyt
se on suoritettu."

"Kielon" ovi juuri aukesi antaen tietä kenttäpapille. Apotti Courmont oli kuusikymmenvuotias, hyvin lyhyt ja hento, kasvot raikkaanväriset, kauttaaltaan ruusunpunervat, ja niitä kirkastamassa kaksi sinistä, lapsellisen ilomielistä silmää kultasankaisten silmälasien takana. Hänen vaaleat, tuskin harmahtavat hiuksensa olivat kuin liekkikruununa hänen kasvojensa yläpuolella, jotka olivat alati-haltioituneen innostuksen elävöittämät. Näiden kasvojen avomielistä luonnetta sai papillinen neuvokkuus hieman korjattua silmänurkan vilkutuksin ja hymyilyin, jotka todistivat miehessä varsin terävää älyä, vastapainonaan pohjaton hyvyys. Hän oli Pariisin papiston keskuudessa tunnettu vapaamielisyydestään, joka oli hänelle maksanut apulaispapin paikan Notre-Dame-des-Champsissa. Tästä, syystä oli Ortègue hyväksynyt hänet sairaalaansa. Hän oli ollut hieman pettynyt huomatessaan tämän perin suvaitsevaisen papin niin lujauskoiseksi; mutta tuo suvaitsevaisuus oli lähetyssaarnaajan suvaitsevaisuutta. Olimme tietäneet hänestä todella apostolimaisen laupeuden piirteen: armeijan liikkeellepanon aikoina hän oli asettunut eräälle suurista rautatieasemistamme, puhutellut sotilaita ja näin saanut tilaisuuden ripittää satoja heistä. Tavallisesti Ortègue tarkasteli tätä kokonaan toisen vuosisadan olentoa huvitetun uteliaana. Tänään väikkyi hänen silmissään ja suunsa ympärillä pahansuopa iva, kun tuo kelpo mies sanoi lämpimän sydämellisesti:

"Ah, hyvä rouva, serkkunne Le Gallic on pyhimys. Hän on todella evankeliumin mukainen sotilas."

"Oi oi, herra apotti!" sanoi Ortègue. "Sanokaa mieluummin, että serkkumme on sankari. Se on oikeudenmukaista. Mutta evankeliumi ja taistotanterelta palaavat sotilaat! En lue usein tuota kirjaa, jota kumarran hämmästyttävimpänä kirjakauppamenestyksenä. Muistan kuitenkin erään vuorella pidetyn puheen: Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät nimitetään Jumalan lapsiksi! … Sellainen kai tuo teksti on?"

"On kyllä", sanoi pappi, "mutta kerrotaan myös sadanpäälliköstä — eräästä, joka oli luutnantti niinkuin Le Gallic — jonka palvelijan Herra paransi, ja jota hän ihaili. Sillä hän ihaili häntä, herra professori. Hän julisti: 'En ole Israelissakaan löytänyt niin suurta uskoa.' Pankaa se tarkoin huomioonne. Hän sanoi rikkaille: Luopukaa rikkauksistanne. Hän ei sanonut sadanpäällikölle: Erotkaa rykmentistänne. Sadanpäällikkö on sanoillaan: Domine, non sum dignus… antanut leiman messullemme… Nuo sotilaan sanat pappi toistaa joka päivä alttarilta ennen pyhää ehtoollista. Pyhän Uhrin sakramentissa on viime sana armeijan."

"Kas siinä evankeliumi, joka on sotilaallistettu niinkuin minun sairaalani!" vastasi Ortègue. "Samapa se; jos sadanpäällikön palvelijalla olisi ollut päässään se luoti, jota serkku parkamme kuljettaa takaraivossaan, olisi nasaretilainen puoskari hukkaan kuluttanut aikaansa… Älkää panko hampaankoloon, herra apotti. Te olette tehnyt tehtävänne, me käymme nyt omaamme. Menkäämme sadanpäällikkömme luo. Tuletko mukaan, Catherine?"

"Saatan herra apottia muutaman askelen", sanoi rouva Ortègue. Luin selvästi professorin huulilta sanat, joita hän ei päästänyt ilmoille: "Et suinkaan pyytäne anteeksi minun puolestani, vai mitä?" Hän tyytyi rypistämään kulmakarvojaan niin hermostuneesti, että hänen vaimonsa sen varmaan tulkitsi käskyksi. Hän tuskin soi itselleen aikaa vaihtaa pari kolme sanaa kenttäpapin kanssa ja oli mukanamme, kun astuimme huoneeseen.

XIX

Haavoittunut upseeri makasi selällään ja kirjoitteli parhaillaan stylografikynällä. Kuten edellisenäkin iltana oli hänen kauniilla riutuneilla kasvoillaan erinomaisen arvokkuuden ilme ja vilpitön loiste kirkkaissa, uneksivissa silmissään. "Yllätänpä teidät itse teosta, herra upseeri", sanoi Ortègue. "No mutta, Te kurin mies, eikö lääkärin määräyksiä otetakaan lukuun? Vastatkaa suoraan, enkö ole määrännyt Teille ehdotonta lepoa? Ja te teette työtä!…"

"Ei tämä ole työtä eikä mitään", sanoi Le Gallic. "Olen vain jäljentänyt muutamia mietteitä liitettäviksi eräästä lapsuudenystävästäni piirtämääni 'Muistokuvaan'. Sinä ehkä muistat hänet, Catherine, François Delanoën, joka osasi hoitaa niin hyvin purjeita?"

"Sai surmansa sankarina, aivan vierelläni, kahdeksantoista päivää sitten. Kirjoitin pienen kertomuksen hänen kuolemastaan muuatta Rennesin sanomalehteä varten. Hän oli ollut asianajajana tuossa kaupungissa. Sitten tuntui kyhäelmäni minusta liian muodottomalta, karkeatekoiselta, enkä sitä lähettänytkään perille."

Hän otti esiin muutamia lehtiä salkusta, joka oli laskettu hänen vuoteelleen Uuden Testamentin ja jonkun rukouskirjan väliin.

"Sinä voit ne lukea ääneenkin", hän lisäsi ojentaessaan paperit. "Tuosta kertomuksesta näette, Ortègue serkku, mitä väkemme oikein on miehiään, ja Te myöskin, tohtori Marsal. Nähkääs, heitä täytyy rakastaa. Heidän tehtävänsä on vaikea, sen saatte nähdä, ja entä millä mielellä he sen suorittavat! Kuulin erään sanovan juoksuhaudassa toiselle: 'Jos palaan tuleen, saan kunniaristin.' — Tai puuristin', sanoi toinen. Johon edellinen vastasi: 'Samantekevä.' Mutta luehan, Catherine."

Rouva Ortègue levitti paperikäärön ja alkoi lukea. En luule, että koko sodan aikana mikään on vaikuttanut minuun niin liikuttavasti kuin tuo hurja hyökkäys, jonka kuvan tämä pehmeä, värähtelevä naisääni loi mukanataistelleen silmäin eteen — ah, hänen kuolemansa aattona! Tuo ääni sai vaivoin esiin teknilliset oppisanat, joita upseeri oli tullut vallan luonnollisesti käyttäneeksi, kun tuo tapahtuma taas nousi näkynä hänen sieluunsa sellaisenaan, koko karkeudessaan. Se heltyi, tukahtuen liian vaikeissa kohdin. Mutta kas tässä nuo sivut otsakkeineen, jonka Le Gallic oli kirjoittanut alkuun isolla, suoraan eteenpäin kulkevan toimen-miehen käsialalla.

FRANÇOIS DELANOË

Hän kuoli sankarina. Hän oli lapsuudentoverini, veljeni,
viimeisen viikon kersanttinani. Pikku raukka!

Osastopäällikköjen kellot oli asetettu käymään toistensa mukaan. Viideltä aamusella oli meidän määrä lähteä juoksuhaudasta ilman että annettiin raketilla merkkiä. Miehet ilman reppujaan. Jokaisella kaksisataa patruunaa. Ruokalaukussa leipäkyrsä ja viisi käsikranaattia. Kenttäpullot täynnä vettä ja kahvia. Selkään köytettynä viisi tyhjää hietapussia valloitettujen juoksuhautain telkeiksi.

Ennen lähtöä oli jokaisen, käyttämällä muuatta kannikkeeseemme kiinnitettyä työkalua, kaivettava itselleen porrasastin voidakseen sitä nopeammin hypätä vallin toiselle puolen. Sitten ei pyssynlaukaustakaan. Kokonaan pistinten varassa. Perille päästyä käsiksi kranaatteihin ja väkipuukkoihin!

Silloin kerran vielä tunsin tuota sisälmysten puristusta, tuota kaikissa jäsenissä tuntuvaa kosteaa lämpöä, jotka ovat vain pelon merkkejä, mutta joita ei ihmisvoimin millään voi hallita. Ei ihmisvoimin, mutta kyllä Jumalan voimin! Delanoë ja minä olimme edellisenä iltana nauttineet pyhää ehtoollista. Hän oli vierelläni ja sanoi minulle aivan hiljaa:

"Ei. En ole koskaan syvemmin tuntenut elämän arvoa. Se on niin kaunis, kun sen voi uhrata pyhälle asialle! Eikä minun ole koskaan ollut helpompi kuolla, sillä en ole milloinkaan tuntenut Jumalaa niin läheiseksi."

Hän oli puhuessaan, päivän verkkaan ja kelmeänä selkenevässä valossa, kuin unikuva, kaunis kuin ilmestys. Tuo valo karkoitti tieltään, ympäriltämme, pehmeätä, kosteaa usvaa, joka näytti soluvan kuin kääreliina pitkin rautalankaverkkomme silmukkakuutioita. Yöllä olivat miinanlaskijat johtaneet sen halki reittejä, jotka erotin selvästi.

Kaikki näytti minusta harmaalta, etäiseltä. En nähnyt ollenkaan matkamme määrää. Noin kolmensadan metrin päässä arvasin heidän juoksuhautansa piilevän maanpinnassa ammottavina, mustina aukkoina. Piilossa olevat ja tarkoin kätketyt ampumareiät lävistivät savensekaisen täytesoran. Edellisenä päivänä olin kiikarillani ottanut alueesta tunnusmerkkejä. Tiesin täsmälleen, minne oli sijoitettu heidän neljä kuularuiskuaan, jotka ympäröivät heidän puolustusasemiaan ja tekivät lähestymisen miltei mahdottomaksi.

Jollei raskas tykistömme pahaksi onneksi hyökkäyksen hetkellä voisi kehittää mahdollisimman suurta työtehoa, ja jos heidän piikkilankaverkkonsa yhä kesti, niin oli matemaattisen varmaa, että meidät niitettäisiin maahan joka mies.

Hän osoitti minulle noin kahdensadan metrin päässä olevaa tuskin huomattavaa maanpinnan poimuuntumaa, joka muodosti tarpeeksi suuren koveran kulmauksen suojatakseen maassa makaavia miehiä. Siinä oli mahdollisesti pelastuksemme: aikaa antaa toisen apujoukkoaallon vyörähtää meidän tasallemme, ennenkuin taas lähtisimme eteenpäin! Hän lisäsi: "Meillä on onni matkassamme."

Pitkällistä teräsaseitten kalsketta, kolhaistessa nopeita väläyksiä. Nyrkit pusertuvat kiväärin ympärille. Delanoë ja minä tarkastamme miehiämme.

Ah, te kaksikuukautisten kärsimysten ja toivojen veljet, te halvat veljemme, jotka yhdellä ainoalla kädenliikkeellä kohta heitämme palavaan pätsiin, kuinka tahtoisimmekaan suudella pronssinvärisiä, kuopalle painuneita kasvoparkojanne!

Juuri sillä hetkellä — ja aivan kuin olisi virta vienyt ajatuksemme yhteen, tunsin hänen tarttuvan käteeni: "Hyvästi, Ernest." — "Hyvästi. François", vastasin. Mutta hän sanoi uudelleen, perin totisesti: "Hyvästi."

Yhdellä iskulla ovat kaikki lakit, pistimet ja rinnat kummunneet esiin pimeästä juoksuhaudasta. Suljetuin rivein lähdetään liikkeelle, korkean ruohikon polkeentuessa jalkoihin.

Tik! Tik! Tik! panevat kuularuiskut lakkaamatta. Luotisade maiskahtaa meille vasten kasvoja. "Nopeammin!" Ah, kuuluu heikkoa ääntä luotien tunkiessa lihaan, luitten äkkiä murtuessa, kuuluu tukahdutettu huuto, viereisen miehen viimeinen kirous, kun hän vierii maahan saksalaista sadatellen!

"Nopeammin!" Kas tuossa nyt heidän sulkutulensa, katkonainen, mieletön. Shrapnelit pieksevät maata, ne räjähtävät kolme metriä paistamme. "Nopeammin, lapset, he ovat käsissämme!"

"Maahan!" Se tarjoo suojaa pariksi minuutiksi, "tuo siunattu multaharja! Litteiksi painuen, äänettöminä, huohottaen, me hieman hengähdämme."

Ah, Delanoësta vuotaa verta. Hän on kalpea. Veri virtaa poskelta vaalealle sotilasviitalle.

Joko nyt! Apujoukkorivit, jotka tulevat meitä kohti, ovat lähteneet liikkeelle. Toisen kerran nyt nousen ja huudan miehilleni: "Ylös, pojat! Rohkeutta! Eteenpäin!"

Hyökkäys — vinkuva pilvipyörre. Sata metriä vinhaa vauhtia. Muutama silmänräpäys. "Eteenpäin, eteenpäin!" Otsa painuksissa, sydän sykkien, yhteenpuristetuin hampain, kompastellen, mukaan temmattuina yhä kohti valkoista linjaa, joka syytää surmaa herkeämättä. "Eteenpäin!… Eteenpäin!… Eteenpäin!" Ihmisruumiitten yhteentörmäys — ne hypähtävät ilmaan, putoovat syvyyksiin, lysähtävät kokoon, pistimen kärki vielä toisten murskattujen lihassa, armoa anelevia, juoksuhautoihinsa pakenevia, hirmuista kamppailua rinta rintaa vasten, veitseniskuin, haavoittuneita, jotka kuristavat toinen toisensa.

"Murhaajat! Pelkurit! Rosvot! Lou vain! Termonde!… Hietapussit!
Ampumareiät!… Ampumareiät!… Eläköön Ranska!…"

Loistava aurinko, Jumalan aurinko, rauhan, työn, kristikunnan suurten päiväin aurinko nousi taivaalle. Aivan kuin olisi se pitänyt juhlavalaistusta voittomme kunniaksi. Kaikkialla äänetöntä, tuo hirvittävä "jälkeenpäin" tuleva äänettömyys, jota ei enää koskaan täytä kentälle kaatuneittemme värisevä: "Läsnä!" [Tarkoittaa nimenhuutoa taistelun jälkeen. Suom. muistutus.] — niin monien, monien! Tuossa äänettömyydessä huhuilin tuskaisesti, kurkkuni puristuessa kokoon: "Delanoë! Delanoë! Delanoë!…"

Löysin hänet makaavana kasvot maata vasten. Hänen ylpeisiin sotilaallisiin kasvoparkoihinsa oli kuolema iskenyt vimmaisesti. Niiden keskelle sattunut kranaatti oli hänet ruhjonut, lopettanut, mutta sattumatta skapulaarin kannatinnauhaan, ja hän lepäsi "Jeesuksen pyhä sydän" sydämellään.

"Oli minulla toinenkin syy, miksi en tätä julkaissut", sanoi Le Gallic, kun serkkunsa oli antanut hänelle takaisin paperiliuskat. "En tahtonut, että äitinsä saisi tietää, kuinka muodottomaksi ruhjoontui hänen poikansa, jota hän niin suuresti rakasti. Hän se minulle antoi tuon pienen työn, josta minua nuhtelitte, serkku hyvä. Mutta se on jo valmis. Rouva Delanoë haluaa lähettää tämän Mementon kaikille hänen osastonsa miehille. Nyt kun tiedät, kuinka hän on kuollut, Catherine, pyydän sinua sanomaan, ovatko valitsemani lauseet sinusta soveliaat…"

Hän ojensi rouva Ortèguelle toisen, irrallisen lehden. Tämä luki sen, tällä kertaa itsekseen. Hän aikoi antaa sen takaisin haavoitetulle, mutta Ortègue ehätti väliin:

Ne ovat nytkin edessäni nuo tekstit, jotka vielä samana iltana jäljensin itseäni varten. Toistan ne tähän nyt sellaisinaan. Minäkin haluan, kuten Le Gallic, julkaista silminnäkijän todistuksen. Esitän todistuskappaleen niistä kahdesta eri tavasta, joilla kuolemisen probleemi voidaan ratkaista. Nämä tekstit, jotka tuo bretagnelainen upseeri oli valinnut asetoverinsa Muistokuvaa varten, kuvaavat toista noista ratkaisemistavoista paremmin kuin kaikki lisäselitykset. Taistelukertomuksen rinnalle asetettuina ne valaisevat sitä ja saavat itse siitä valaistusta. Niissä on käsissämme — minusta tuntuu — Delanoën ja Le Gallicin kaltaisten koko sielullinen selvitys koottuna suppeaksi, salat paljastavaksi kuvaksi. Sillä noita "evankeliumin sadanpäälliköitä", niinkuin pappi heitä nimitti, on armeijassamme lukemattomia. Le Gallic oli niin perin vilpitön, että hänen persoonassaan eli ikäänkuin täydellisesti toteutuneena eräänlainen ihmistyyppi, joiden koko tahto on heidän toiminnassaan, heidän koko uskonsa heidän rukouksessaan, ja joita rukous johtaa toimimaan, samoin kuin toiminta johtaa heitä rukoilemaan. Tällaisen sieluntilan vertauskuvana on miekka — taiston ase, kun sen käteesi tempaat, risti, kun sen käyttämättömänä pystytät maahan! Ovatko tuollaiset yksilöt pelkkiä atavismin tuotteita, niinkuin Ortègue otaksui? Miksi sitten isänmaa juuri heistä saa ne työntekijät, jotka se kutsuu avukseen äärimmäisen vaaran hetkellä? Miksi juuri heidän kykynsä vastaavat sen yhteiskunnan kaikkein tähdellisimpiä elin-tarpeita, jonka jäseniä he ovat? Miksi juuri heidän tuntemis- ja ajattelutapansa saa kansallisesta elimistöstä sen, mitä se vakavinta tuottaa?

Muistokuvansa luonnoksen alkuun oli Le Gallic piirtänyt ristin tarunomaisine tunnuksineen: In hoc signo… ja sitten seuraavat lauseet — kunkin alkuperä ilmaistuna…

Sillä minä olen itse toisen vallan alla oleva mies, ja minulla on sotamiehiä käskettävinäni, ja kun sanon tälle: 'Mene', niin hän menee, ja toiselle: 'Tule', niin hän tulee, ja palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee. (Matteus.)

Mutta Hän on haavoitettu meidän syntiemme tähden, runneltu meidän rikostemme tähden; rangaistus, mikä meille on hankkinut rauhan, oli Hänen päällään, Hänen haavoistaan me olemme terveyden saaneet. (Jesaja.)

Salli minun nähdä kauniiksi se, mikä muista tuntuu halpa-arvoiselta, oi sotajoukkojen Jumala! Jos todella olet läsnä tässä ehtoollisuhrissa, suo armossasi, etten olisi kelvoton, ja että minäkin olisin arvollinen antamaan henkeni aatteen puolesta.

(Appel des armes teoksesta, ystäväni, luutnantti Ernest Psicharin, Renanin tyttärenpojan, kirjasta — kuollut vihollisen surmaamana rukousnauha käsivarressaan.)

Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsain määrin tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme runsain määrin myöskin lohdutus Kristuksen kautta. (Paavali.)

"Olen jostakin lukenut selonteon Pascal vainajan aivojen-avauksesta", sanoi Ortègue antaen käteeni Mementon. "Minun pitää se etsiä teille, Ernest. Tunnustan muutoin, etten käsittänyt, mitä yhteyttä on näillä kuvaamillanne verilöylykohtauksilla — välttämättömillä, sen myönnän, uljailla, myönnän senkin, mutta julmilla, tunnustakaa se vain suoraan — sekä näillä yliaistillista ihanteellisuutta henkivillä mietelauseilla."

"Ja sitten", jatkoi Ortègue tähän vastaamatta, "jos rouva Delanoëlle lienee tämmöisten lukemisesta hiukkasen lohdutusta, ei se minusta ole haitaksikaan. Sitä vastoin on minusta suurestikin haitaksi, että Te nuuskitte vanhoja kirjakuluja etsiäksenne niistä näitä tai muita lauseita. Minä vaadin päällenne ehdotonta lepoa ja liikkumattomuutta. Sillä kirjoittaminen tuottanee Teille hirmuisia tuskia, takaraivon seutuvilla kun on vioittunut kokonainen hermohaaroittuma. Olette kai saanut morfiiniruiskeen tänä aamuna ja minkäsuuruisen?"

"Niin tein", vastasi Le Gallic. "Tuska on kiusallinen, mutta siedettävä. Niin tuskalliseksi se ei käyne, etten sitä kestäisi mieluummin kuin sen tukahuttaisin. Muistanette, serkku hyvä, mitä sanoin Teille täällä viimeksi ohimennen pistäytyessäni, että ihmisen on sovitettava omasta puolestaan ja, jos voi, toistenkin? Siksipä koetan saada kärsimisvoimaa: juuri niiden tähden, joilla sitä ei ole."

"Kyllä, minusta, minusta juuri", intti Ortègue katkerana. "Koska Teille on kerrottu… Mutta kuka täällä on Teille siitä puhunut?…" Hänet valtasi oikea raivonpuuska. "Tekö, Marsal?" Ja ennenkuin ennätin tehdä epäävää kädenliikettä: "Mutta ei sentään. Te olette uskollisiani, Te." — Sitten, vaimoonsa kääntyen: "Sinä, Catherine. Sinä! En tahdo, että viivyt enää hetkeäkään tässä huoneessa. En tahdo, että enää tulet ollenkaan tänne. Kuuletko, minä kiellän sen. Mene… no mutta, menehän jo!"

Rouva Ortègue totteli ääneti, ilman kädenliikettäkin. Me jäimme kaikki kolme kuin tyrmistyneiksi tuosta arvottomasta mielenpurkauksesta, jota syyllinen jo itsekin häpesi. Hän oli istuutunut, yhä vielä vavisten, emmekä me katsoneet häneen. Pelkäsin, että myöskin Le Gallic voisi kiihoittua johonkin hurjuuteen. Hän oli ensin käynyt ihan punaiseksi, sitten hyvin kalpeaksi, niinkuin ihminen, jota heti-pidätetyn harmin puistatus kuohahduttaa. Ortègue katkaisi ensimmäisenä kiusallisen äänettömyyden, lausuen haavoittuneelle, kuin olisi vain tullut huoneeseen yksinomaan tätä lääkärinalaansa kuuluvaa toimitusta varten:

Hän oli riisunut hansikkaansa. Hänen keltataudin tummentamat sormensa asettuivat nuoren miehen valkealle ranteelle.

"Ei ole hidastunut", hän jatkoi, "eikä epätasainen. Se on hyvä merkki… Ei suinkaan Teitä alituisesti pyörrytä, kun makaatte vuoteessanne? Hyvä sekin… Kuuletteko hyvin mitä sanon? Kuulette siis… Ei hengenahdistusta? Ei kuvotusta?…"

Kaikki nämä kysymykset ilmaisivat hänen salaisesti pelkäävän, että pidennetyssä selkäytimessä ilmennyt taudinoireyhtymä voisi äkkiä osoittaa vakavaksi tilan, joka näennäisesti oli rauhoittava, mutta täynnä epäilyttäviä mahdollisuuksia.

"Tila muuttumaton", hän päätteli kääntyen minun puoleeni ja pannen taas hansikkaat käteensä, "ja siis suotuisa. Pysyn yhä ennusteessani: kaikki parantumisen mahdollisuudet on. Lepoa vain. Yhä vielä lepoa. Alituista lepoa."

Hän oli noussut, näytti epäröivän ja sanoi sitten, viiksiään pureskellen, matalalla äänellä, jota ei enää kannattanut mielipidettään muille pakottavan mestarin vakuuttava ja mahtipontinen sävy:

"Joskus on äänettömyys opiksi, Ernest. Ymmärsin Teidän vaikenemisenne. Olen hyvin sairas, kuten tiedätte, enkä aina hallitse hermojani… Tottahan se on, minä otan morfiinia, enkä halua kärsiä. Minun ajatuskannaltani on siihen syytä yhtä hyvin kuin Teillä on omalta ajatuskannaltanne syytä tahtoakin kärsiä. Meille monisteille on kärsimys hyödytön kauhu. En pelkää sitä. En pelkää mitään. Mutta se on minusta vailla järkeä, siinä kaikki. Tällä edellytyksellä vastatkaa suoraan, onko vaimoni sanonut Teille, että minä käytän morfiinia?"

"Hänet tuntien olisinkin voinut olla siitä varma", tarttui Ortègue uudelleen puheeseen. "Olen tehnyt hänelle vääryyttä", hän toisti epätoivoisesti: "hänelle!… Olen toisinaan kurja mies, Ernest, hyvin kurja mies. En tarvinnut tuota todistetta tietääkseni muutenkin, että moraalimme on vain elintemme terveydentilan ilmaus. Minulla oli äsken oikea sielullinen 'puuska'. Nyt se on ohi. Rakas ystävä, osoittakaa minulle hyvyyttä. Sallikaa serkkunne olla yhtenä hoitajattaristanne. Pyydän sitä."

"Serkku rakas", sanoi Le Gallic, "sallittehan minun olla teitä kohtaan aivan suora?"

"Tietysti", sanoi Ortègue. Näin hänen huultensa värinästä, että hänet taas valtasi äskeinen herkkä-ärtyisyys.

"No niin!" sanoi upseeri äänessään sama miettiväinen, empivä sävy. "Pyydän, ettette sitä ehdottomasti vaadi. Älkää nähkö pyynnössäni muuta, kuin mitä itse siihen sisällytän: hartaan toivomukseni, että viimeiset päiväni saisivat olla kuin yksinäistä hartaushetkeä, ja että turhat levottomuudenaiheet eivät niitä olisi häiritsemässä. Sillä minä elän viimeisiä päiviäni, sen tunnen, ja Te itse…", hän keskeytti Ortèguen epäämiset, "Te itsekin osoititte minulta kysellessänne, kuinka epäröivä diagnoosinne yhä on. Joka tapauksessa", hän vastasi uuteen epäykseen, "ei ole mahdotonta, että nämä päivät ovat viimeisiäni. Se on minulle jo kyllin halutakseni käyttää joka hetken valmistautuakseni. 'Fiat' on vasta huulillani; sydämeni ei ole sitä vielä täysin lausunut. Tarvitsen rauhaa. Tällä hetkellä esitätte minulle jalon kuvan miehestä, joka annettuaan perään kärsimättömyydelle — joka on ylen hyvin selitettävissä — rankaisee siitä itseään olemalla ylevämielinen. Olen aina, pitkin elämäni vartta, nähnyt, että tuollainen jälleenpyrkiminen korkeuksia kohti, hetkisen heikkouden tavattua, on niin suuressa kuin pienessäkin ominainen jaloille sieluille. Mutta miksi te kävitte kärsimättömäksi, ärryitte? Siksi että luulitte, että serkkuni, jolle minä olen läheisempi kuin tavallinen sukulainen, ainainen ystävä, että hän olisi voinut tutustaa minut koetuksiin, joita te yhdessä parhaillaan kestätte. Tuo sydämen epäluuloisuus voi Teidät vallata taas toistekin. Onhan se niin oikeutettu! Joka tapauksessa se voi Teidät taas vallata uudelleen. Se riittää syyksi, miksi en halua serkkuani hoitajakseni. Odottakaamme ainakin", — Ortègue hermostui nähtävästi yhä enemmän —, "odottakaamme huomiseen. Puhelemme tästä uudelleen tyynemmin. Asiallahan ei ole kiirettä."

"Ernest, Te annatte minun julmasti tuntea, etten äsken ollut oma itseni", sanoi Ortègue. "Kristitty ollaksenne puuttuu Teiltä hitunen armeliaisuutta."

Näin sanottuaan hän lähti. Valmistauduin seuraamaan häntä, mutta haavoitettu pidätti minut sanoen:

"Tehkää minulle muuan palvelus, tohtori Marsal. Tiedän, että apotti Courmont lähtee pois tänään iltapäivällä. Jollei hän ole ennättänyt poistua sairaalasta, toivoisin näkeväni hänet vielä kerran ennen hänen lähtöään. Jos lähetätte hänet luokseni, niin olen Teille hyvin kiitollinen."

XXI

Muuan hoitajatar, jonka tapasin portaissa, sanoi kohdanneensa kenttäpapin pihalla. Joudutin kulkuani. Hän oli jo ennättänyt ulos portista. Saavutin hänet vasta Saint-Guillaume ja Grenelle katujen kulmauksessa. Apotti parka teki hämmästyneen liikkeen, kun näki minun tulevan häntä kohti paljain päin ja sairaalatakissani.

"Onko luutnantin tila käynyt huonommaksi?" hän kysyi, osoittaen siten, kuinka suuresti hän otti osaa "sadanpäällikkönsä" kohtaloon.

"Ei", sanoin minä, "mutta hän haluaa tavata Teitä." Vetosin haavoittuneen hellittämättömään, miltei tuskalliseen pyyntöön, kertomatta tietystikään ikävästä kohtauksesta, joka oli sattunut sitä ennen ja, sen käsitin, myös aiheuttanut sen.

"Minä tulen", pappi ainoastaan virkkoi. Uteliaisuuteni sai nyt vastaansa tuollaiset ilmeettömät kasvot, jotka olivat minulle niin tutut — samanlaisethan ovat meidän lääkärienkin sairasneuvotteluissa. Käydessäni hänen rinnallaan kysyi hän odottamatta:

"Luuletteko, herra tohtori, että luutnantin voisi vaaratta siirtää johonkin toiseen sairaalaan?"

"Koska vakaumusten ollessa niin erilaiset ja kun herra Ortègue on niin hermostunut, pelkään syntyvän ristiriitaa heidän välillään. Le Gallic on suuri sotilaana. Siitä huolimatta tai juuri siksi hän on niin herkkäsydäminen!"

Näillä sanoin, jotka olivat merkitykseltään varsin epämääräiset, hän jätti minut. Näin niissä, samoin kuin tuossa siirtämisen mielijohteessa, merkin siitä, että niin hyvin rippi-isä kuin epäilemättä nuori sotilas itsekin levottomina suhtautuivat sairaalassa oleskeluun. Oikeuttikohan mahdollisena kajastava mielipiteitten ristiriita hänen ja serkkunsa miehen välillä upseerin pelon, sekä varsinkin sen, että hän oli sen ilmaissut papille? Miksi hän kutsutti tämän luokseen heti Ortèguen tarjouksen jälkeen? Hänen harras hurskautensa teki hänet kai alttiiksi kaikenlaisille omantunnonepäilyille. Näin äkkiä taas edessäni hänen perin totisen ilmeensä kuullessaan tarjouksen. Kuulin tuon miltei rukoilevan äänensävyn, jolla hän puhui viimeisinä päivinään tarvitsemastaan rauhasta. Ei, uskova nuori mies ei pelännyt jumalankieltäjän ja omain mielipiteittensä ristiriitaa. Hän pelkäsi omaa sydäntään. Minäkin muistin tuon "erään vuorella pidetyn puheen", niinkuin Ortègue sanoi. Olin lukenut itse hyvin usein Matteuksen evankeliumin viidennen, kuudennen ja seitsemännen luvun, tuon klassillisen palan "suunnattomasta kirjakauppamenestyksestä", käyttääkseni vielä kerran sala-ivaisen Ortèguen sanoja. Johtui mieleeni muuan säe, jonka syvää sielullista ymmärtämystä olin aina ihaillut kuin valojuovaa, jonka annetaan langeta ajatuksen ja teon välisiin suhteisiin: "Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään."

Tuskin olin lausunut mielessäni nuo sanat, kun ne jo muuttuivat varmuudeksi, ja kulkiessani huoneesta huoneeseen — oli iltapäivä — todetakseni, että aamulliset määräykset oli pantu toimeen, harhaili mielikuvitukseni varsin kaukana näistä sairaalan surkeuksista. Se vei minut Tréguieriin, tuohon vanhaan hurskaaseen, katedraalinsa ylevöittämään kaupunkiin ja Bretagnen maaseuduille, missä Ernest Le Gallic ja Catherine Malfan-Trévis olivat viisitoistavuotisina yhdessä kuljeksineet. Entiset otaksumani noiden kahden serkuksen entisyydestä saivat taas muodon. Ne tarkistuivat. Aavistin etäistä, viatonta idylliä, joka tytössä oli muuttunut himmeäksi muistoksi, nuoressa miehessä kasvanut kiihkotunteeksi. Viisitoistavuotisina ovat nuorukainen ja nuori tyttö todella samanikäiset. He rakastavat toisiaan tai luulevat rakastavansa. Kahdenkymmenen korvilla on tuo samanikäisyys enää vain päivämäärissä. Nuori tyttö, joka voi mennä naimisiin, perustaa kodin, tulla äidiksi, on jo saapunut elämän pysäyskohtaan, joka on paljoa pitemmällä kuin se, missä vielä viipyy nuori mies, joka tuskin on opintonsa päättänyt ja jonka elämänura ei vielä ole alkanutkaan. Tuo äsken hahmoiteltu idylli näyttää nuoresta tytöstä vain lapsellisuudelta. Hän tuntee nyt vetäymystä mieheen, joka voi olla hänelle tueksi, kypsän miehuuden voimakkuus hänet tenhoo. Hän unohtaa naiivin lemmentarinan, joka oli pelkkää unelmaa, jossa ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, ja jonka ainoina välikohtauksina olivat liian nopeat sydämentykytykset, liian kauan pitkitetyt kävelyt, saadut kukkakimput, puku, jota tuli pidettyä liian usein, koska se niin hyvin soveltui. Noita alkeellisia tunneliikutuksia ajatellessaan nuori nainen hymyilee tuntematta niissä enää omaa itseään. Nuori mies puolestaan ei unohda niin nopeasti, ja jos hän on Le Gallicin tapainen uskollinen ja uneksivainen, arka ja itseensäsulkeutunut bretagnelainen, johon aika kaivertaa vaikutelmat syvemmälle sen sijaan että ne haihduttaisi, hän rakastaa viidennentoista ikävuotensa pikku lemmittyä yhä enemmän aristuvalla ja kasvavalla kiihkotunteella. Se on hänessä vertavuotavana haavana, jonka hän kätkee, varsinkin sen aiheuttajalta. Hän pahastuisi itseensä, jos soimaisi tai valittaisi, ja hän tuntee tuskan hekkumaa pysyessään sitä uskollisempana, kuta vähemmän häntä ymmärretään. Jos he eivät olisi sukulaisia, niin poissaolo hänet parantaisi; mutta nyt hän näkee tytön alituisesti. Jos hän antautuisi kuten toverinsa aistillisen nautinnon pyörteeseen, kuihtuisi hänen sydämestään tuo romanttinen kukka niinkuin näistäkin; mutta hän on Le Gallic ja uskovainen kristitty. Hänen puhdasmielisyytensä elättää hänen hehkuvaa rakkauttaan. Siitä, jota hän rakastaa, on tullut toisen vaimo. Hän ei voi antaa anteeksi itselleen, että hän yhä hellii häntä mielessään, muuten kuin kieltämällä itseltään merkityksettömimmätkin tuttavallisuudenosoitteet. Kuinka selvisikään täten Le Gallicin koko käytös ja sen rinnalla Ortèguen koko esiintyminen! Ken rakastaa vaimoaan niin tulisesti kuin hän omaansa, se aavistaa tunteet, joita tämä herättää. Ortègue tiesi sisäisnäkemykseltä Le Gallicin salaisuuden, josta rouva Ortègue oli tähän asti ollut tietämätön. Ymmärsin vielä senkin, että tämä nainen oli aina pitänyt serkkuaan vielä miltei lapsena ja varsin suuressa määrin yksinkertaisena sieluna. Vaikka olikin puoliso ja tiedemiehen tytär, ei hän ollut koskaan huomannut sitä, minkä minä aavistin jo upseerin ensimmäisestä sairaalassa käynnistä saakka, ja jonka äsken olin todennut hänen sairasvuoteensa äärellä: tuota sisäiselämän harvinaista laajuutta, jonka hänen uskonnollinen uskonsa hänelle soi. Aikoiko hän päästä siitä selville nähdessään näin suurta sankaruutta, alistuvaisuutta, rakkautta ja varmuutta? Ortègue sitä nähtävästi pelkäsi. Se selitti hänen mustasukkaisuudenpuuskansa sekä myös haavoitetun lausuman toivomuksen, että hänet säästettäisiin tältä äärimmäiseltä koetukselta. Mikä kiusaus, mikä voimakas kiusaus, kun viimeinkin tunnet olevasi tunnettu, ymmärretty, kenties rakastettu!

XXII

Tämäkin oli niitä sielullisia rakennelmia, joita elämässäni olen niin usein laatinut. Epäilemättä on tämä kurja rujouteni, ontuva jalkani, työntämällä minut muista syrjään, tehnyt minusta pikemmin katselijan kuin näyttelijän elämän suuressa tragikomediassa. Olen paljon katsellut. Olen paljon mielessäni kuvitellut. Olen usein ja suuresti pettynyt. Tällä kertaa en. Kauhuni siitä, että näkisin tämän rikoksen toteutuvan — sillä nimellä nimitin yhä tuota kaksoisitsemurhaa — jännitti koko tarkkaamiskykyni; ja että tällöin näin oikeassa valossaan sen älyllisen harrastuksen, minkä serkkunsa moraalinen kanta oli äkkiä herättänyt rouva Ortèguessa, siitä sain melkein heti todisteen.

Kuinkahan oli apotti Courmont menetellyt haihduttaakseen Le Gallicin omantunnonepäilyt? Pitikö hän niitä pelkkänä mielikuvituksena? Vai arveliko hän, että rouva Ortèguen läsnäolo haavoitetun vuoteen äärellä mahdollisesti voisi johtaa hänen kääntymiseensä ja, kukapa tietää, professorinkin? Ainakin tehtiin äänetön sopimus, ja nuori vaimo alkoi taas suorittaa serkulleen joitakuita hoitajattaren toimiin kuuluvia palveluksia. Hän auttoi häntä sidottaessa. Hän piti huolta hänen aterioistaan. Vaikka Le Gallic nähtävästi ei ryhtynyt serkkunsa kanssa pitkiin puheisiin, tahtoen ne kieltää itseltään, niin ne harvat sanat, jotka silloin tällöin pääsivät hänen huuliltaan kuvaten hänen elämäntulkintaansa, arvostelut, joita hän kohdisti asioihin ja ihmisiin, kirjat, joita tämä näki hänen lukevan, samoin kuin kaikki hänen rikkaan sielunsa ilmaukset, ne askarruttivat rouva Ortèguea. Se jo riitti panemaan hänet kaksi vuorokautta hoideltuaan kysymään minulta:

"En muita kuin äitini. Tarkoitan: todella tuntenut. Mutta vilpittömästi uskovalle ihmiselle on ominaista, että hän kätkee sisimpänsä toisilta. Sekin on evankeliumin sääntö ja osa tuosta 'eräästä puheesta': Vaan sinä, kun rukoilet, mene kamariisi ja sulje ovesi ja rukoile salassa."

"Mutta niistä, jotka olette tietänyt vilpittömiksi uskoviksi, vaikkette olekaan heitä hyvin tuntenut, oletteko heistä huomannut, että heidän uskonsa antoi heille voimaa?"

"Annoin kysymykselleni huonon muodon. Tahtoisin tietää tämän: mitä arvelette, johtuuko se voima, jota serkkuni nyt osoittaa kärsimyksissään, jotka ovat sangen suuret, sekä äskettäin kuoleman uhatessa, jota hän niin kylmäverisesti uhmasi, johtuuko tuo voima, toistan sen, hänen mielipiteistään vai luonteestaan?"

"Minua sentään kummastuttaa", hän intti, "että ihmiset voivat saada voimaa täydellisestä erehdyksestä."

Nyt oli hänessä vasta kummastusta. Mutta muutamaa päivää myöhemmin kuulin hänen, itsekin suuresti kummastuneena, olevan miehensä kanssa keskustelussa, joka ylen selvästi paljasti, mikä kehitys oli tapahtunut hänen mielessään.

"Tiedättekö, mitä Le Gallic äsken sanoi minulle?" alkoi Ortègue. "'Lyön vetoa tuhannesta' — hän, upseeri, mies, joka oli mukana — 'että Marnen taistelu oli ihme…' — 'Miksi niin?' — 'Siksi että se ei näytä koskaan olevan strateegisesti selitettävissä.' — 'No hyvä!' vastasin, 'sanokaa vain, ettei se ole selitettävissä, ja ettemme tunne sen vallan riittäviä ja välttämättömiä ehtoja, mutta niitä on ollut.' — 'Niin onkin', hän sanoi, 'nimittäin yliluonnollisia.' — Tunnustakaa, Marsal, olevan kummallista, että joku voi ajatella näin vielä vuonna 1914. Pelkkää vuosisataista kaavoihin jäykistymistä!'…"

"Onhan maailmassa sentään meille tuntemattomiakin asioita", sanoi rouva
Ortègue.

"Silloinhan Le Gallicin otaksuma voisi yhtä hyvin olla tosi kuin mikä muu hyvänsä."

"Mieti vähän", tarttui mies uudelleen puheeseen. "Sinähän et tiedä tällä hetkellä, mitä on viereisessä huoneessa? Johtuuko siitä, että sinulla on oikeus ajatella tuossa huoneessa olevan tarunomaisia eläimiä, esimerkiksi kentaurin tai yksisarvisen? Me emme tiedä, mitä meille tuntemattomat asiat ovat. Mutta me tiedämme täysin varmasti, mitä ne eivät voi olla."

"Joka tapauksessa", sanoi rouva Ortègue, "Hertzin aallot ja radiumi, ennenkuin ne keksittiin…"

"Siihen, että maailmankaikkeudessa voi olla työssä voimia, joiden olemassaoloakaan emme edes aavista. Puhuessaan yliluonnollisista Le Gallic ei muuta väitäkään."

"Anteeksi, hän ei arvele noita voimia vain mahdollisiksi, hän esittää ne todellisina."

"Mutta", virkkoi rouva Ortègue, "jollei hänen uskomuksissaan olisi osittainkaan todellisuutta, minkälaatuista hyvänsä, kuinka hän sitten niistä voisi ammentaa voimaa? Se, mikä vaikuttaa siihen, mikä on todellista, on välttämättä itsekin todellista."

"Häneen vaikuttavat hänen mielipiteensä, ja väärät käsitykset määräävät tahtoamme yhtä suuresti ja joskus voimakkaamminkin kuin oikeat."

Nyt en voinut hillitä itseäni sekaantumasta asiaan. Rouva Ortèguen vastaväitteet olivat liiaksikin samanlaisia kuin ne, joita näinä viime viikkoina tavantakaa oli ollut omassa mielessäni. Keskustelu herätti nyt mielenkiintoani omaltakin kannaltani.

"Onko tuo vallan täsmällistä, rakas opettajani? Tosin vääräkin mielipide voi saada meidät toimimaan, mutta varsin pian toimintamme törmää todellisuutta vastaan, joka rangaistukseksi syyttää meitä valheesta."

"Ja eikö Teistä todellisuus syytä Le Gallicin mystillisiä haavekuvia valheesta? Jollei muu, niin tämä hirveä sota…"

"Ei minusta, rakas opettaja. Hän osaa sen tulkita itselleen ja sovittautuu sen mukaan."

"Enkö ollutkin vallan oikeassa!" Ortègue huudahti. "Primo purgare. Taudinmyrkky ilmenee jo Teissäkin. Vetoan teidän molempain älyyn, en herkkätuntoisuuteenne tai mielikuvitukseenne. Ei toiveitamme eikä unelmiamme voi ottaa lukuun totuutta etsiessä. On kysymys sellaisen maailmankäsityksen muodostamisesta, joka on sopusoinnussa tieteellisen kokemuksen ilmaisemusten kanssa, ilmaisemusten, joita meidän on uskallettava pitää koskemattomina. Ja kaikista maailmankäsityksistä vain yksi ainoa ei ole noiden ilmaisemusten vastainen: iäinen, ääretön voima, joka aina pysyy ainesosiltaan ja laeiltaan samana, voima, joka luo, hävittää, uudistaa ehtymättömänä, vailla alkua, vailla loppua ja siis myös vailla päämäärää. Kaikki, mikä on olemassa: yksilöt, lajit, kiertotähdet, kohoovat esiin tuosta epämääräisestä syvyydestä ja taas siihen vaipuvat. Emme tiedä tämän voiman valtapiirille mitään rajaa. Sen lait ovat pysyviä, mutta me emme tunne niitä kaikkia. Siitä johtuvat epäselvyydet, joita sanomme mysteerioiksi, ja jotka eivät ole muuta kuin taittumattomien valonsäteitten risteilyä. Niihin me majoitamme toiveemme ja unelmamme. Kas siinä tuo 'yliluonnollinen'! Mutta sehän on totta, että puhuipa Le Gallicille taittumattomien valonsäteitten risteilystä.'… Vaan ehkäpä hän kumminkin tietänee, että valonsäteitä on olemassa, ja että niiden kohdatessa toisensa valo himmenee. Onhan hänen täytynyt tutkia hiukan fysiikkaakin päästäkseen Saint-Cyriin, — mikäli se hänelle on edullista!…"

XXIII

Hän oli sanonut tuon viime pikku lauseensa niin purevasti, että keskustelu päättyi lyhyeen. Mustasukkaisuus raateli taas hänen sydäntään. Hänen vaimonsa oli varmasti siitä yhtä selvillä kuin minäkin. Huomasin, että tämän kohtauksen jälkeisinä päivinä alkoivat hänen käyntinsä haavoitetun huoneessa harveta. Hän lähetti sairaanhoitajattaren joka toinen kerta tilalleen. Sen sijaan hän kävi yhä useammin tapaamassa miestään. Lakkaamatta hän palasi uudelleen työhuoneeseen professorin levätessä. Olikohan Ortègue vain siellä? Hän ei päästänyt miestään silmistänsä, tuli levottomaksi hänen vähimmästäkin kärsimättömyydestään ja pyrki kaikin mokomin riistämään häneltä aseet noudattamalla hänen pienimpiäkin mielijohteitaan. Huomasin myös, että tämä lisääntynyt huomaavaisuus näytti enentävän Ortèguen herkkä-ärtyisyyttä, sen sijaan että olisi sitä lieventänyt. Hänestä tuli kiittämätön potilas, joka syyttää hoitajiaan sairaudestaan. "Ketä Oidipus enin inhoo?" kysyi minulta kerran muuan keuhkotautipotilaani, jota moitin hänen kovuudestaan erästä sukulaistaan kohtaan, joka tuhlaamalla tuhlasi hänelle alttiita palveluksiaan. "Antigonea, koska tämä joka hetki hänelle todistaa, että hän on sokea!" Tahtomattani muistin tämän kyynillisen selityksen nähdessäni Ortèguen käyvän yhä kohtuuttomammaksi vaimolleen, ja minä tunsin, että tuossa oudossa mielijohteessa valitettavasti piili surullinen inhimillinen totuus.

Mutta oliko Ortèguessa muutakin kuin pelkkää kohtuuttomuutta? Oli kyllä sen silmissä, joka pani huomionsa vain tekoihin. Ken pohjia myöten tuntee perheolot, niinkuin minä heidän olonsa tunsin, sille eivät teot merkitse mitään. Tunteet ovat kaikki kaikessa. Jos rouva Ortègue olisi vältellyt sairaalaa voimatta kestää miehensä rappeutumista, olisi sairaan mieleen jäänyt vähemmän kaunaa. Hän olisi voinut sanoa: "Hän kärsii liiaksi nähdessään minut tällaisena. Hän rakastaa minua vielä." Mutta hänen silmissään, niinkuin minunkin, tuli noista lisääntyneistä pienistä aineellisista huolenpidoista ilmi alituinen tahallinen ponnistus. Varsinkin tuo hänen järjestelmällinen pakonsa, serkkunsa karttaminen, osoitti hänen taistelevan vastaan. Mitä vastaan? Kenties ei uuden rakkauden, mutta kyllä uuden harrastuksen tunkeutumista sydämeensä. Hänelle alkoi elävöityä toinenkin miehinen persoonallisuus. Kieli on perin karkeaa hepreaa silloin, kun on tulkittava tunnevivahteita, ja sen sanontatavat haihattelevat tuollaisiksi vain likipitoisiksi, niin etten tapaa täsmällisiä sanoja tulkitakseni moraalista tilannetta, jonka hirveät vaihekohdat taisin niin selvästi erottaa, tuota ihmissielun draamaa, sielun, joka oli toiseen sieluun nähden tullut jonkinlaiseen kyllästyksen tilaan, huomaten kauhein omantunnontuskin muinaisten helläin tunteitten loppumisen. Kyllästys on liian teknillinen, liian karkea sana. Mutta se ilmaisee niin perin täsmällisesti sen mahdottomuuden, johon rouva Ortègue oli joutunut, kun miehensä ei enää kyennyt saamaan häntä kokemaan uutta tunneliikutusta! Sitä vastoin olivat kokonaan uusia ne tunteet, joita lapsuudentoverissa äkkiä ilmitullut elämänrunous hänessä herätti. Hän oli tuntenut tämän kilttinä lapsena, kelpo nuorena miehenä, varsin ansiokkaana saint-cyriläisenä, uutterana upseerina. Uudelleen tavatessa hän kohtasi "ristiretkeilijän", ja vieläpä hetkenä, jolloin hänen rakkautensa miestään kohtaan, oltuaan aina enemmän kuviteltu kuin todellinen, oli olemassa enää vain hänen tahdossaan. Kun hän tuossa traagillisessa kohtauksessamme ilmaisi kauhunsa, inhonsa naisia kohtaan, jotka rakastavat jo kerran rakastettuaan, jotka itse kieltävät menneisyytensä, oli häneltä päässyt tämä tunnustus: "Jälkeenjäämisessä on hirveintä se, että me eläessämme vastoin tahtoamme muutumme." Hän jo silloin puolustihe tunneherkkyytensä ehtymistä vastaan. Hänen mielettömän kuolemaan tarjoutumisensa vaikuttimena ei ollut yksinomaan vastustamaton halu lohduttaa kauhistavassa ahdistuksessa olevaa. Hän oli tahtonut antaa itselleenkin todisteen siitä, että hän oli ehdottomasti sokeasti uskollinen rakkaudelleen. Kuinka hän enää voisi luoda itselleen tuollaista harhakuvaa, nyt kun sen rinnalla oli yhä kasvamassa toinen tunne, sitäkin voimakkaampi, kun siitä johtui eloonheräämistä? Tuo hurskas nuori tyttö, joka hän oli ollut, ennenkuin isän ajatusten hypnoottinen vaikutus teki hänestä uskottoman, virkosi hämärästi hänen sydämessään. Hän tapasi siitä samalla uudelleen jälkiä vähemmän todella koetusta kuin uneksitusta sydämen levottomuudesta sekä entispäivinä syrjääntyöntyneen, äkkiä vironneen muiston viidennentoista vuotensa hiljaisesta lemmentarinasta. Niissä puheissa, joita hoitajatar ja haavoitettu vaihtoivat keskenään minun ja Ortèguen kuullen, aina olosuhteitten mukaan, nuo sanat: 'Muistatko sinä?' lakkaamatta kulkivat edes takaisin. Muinaiset leikkikumppanukset palasivat muistoissaan kohtauksiin, jotka olivat merkityksettömiä kaikille muille paitsi heille itselleen. Ortègue niistä puuttui, mutta eiköhän se vain liene ollut hänen vaimolleen tuon entisten esiinloihtimisen viehätyksiä? Hän sai siinä lepoa parast'aikaisesta painajaisestaan.

Ehkäpä siinä oli myös — jäljennän tämän ajatuksen pelkkänä otaksumana — jonkinlaista vaikutusta tuosta henkisestä ympäristöstä, joka aina uudelleen palaa mieleeni. Mistä merkeistä tunnemme jonkin voiman, esimerkiksi sähkön, läsnäolon? Siitä, että se vaikuttaa meihin suoranaisesti, tai että se muuttuu toiseksi voimaksi, joka vuorostaan vaikuttaa meihin. Valo ja lämpö kuuluvat edelliseen ryhmään, sähkö jälkimmäiseen. Me emme voi sitä havaita, ja tästä selviää, miksi se on kauan pysynyt tuntemattomana. On siis mahdollista, että on olemassa psyykillinen, hermokeskuksista riippumaton keskus, josta jälkimmäisetkin ammentavat voimansa. Eiköhän Blainvillen sanontaan, että aivot ovat ajatuksen pohja eivätkä ajattelemisen elin, sisältyne sama otaksuma, jonka itse olen omaksunut? Mutta minä joudun pois aineestani. Tahdoin ainoastaan liittää yleislaatuisempaan lakiin telepatia- tai oikeammin sanoen telestesia-ilmiön, jossa olen ollut myötä. Myers määritteli sen näin: 'Kaikenlaatuisten vaikutelmien siirtyminen aivoista toisiin, kokonaan riippumatta kaikista tunnetuista tuntemuksia välittävistä teistä.' Goethe, joka oli tieteellinen suurnero, sanoi hänkin: "Sielut voivat pelkän läsnäolonsa kautta voimakkaasti vaikuttaa toisiin sieluihin." Tuo moraalinen valtaus, jota Le Gallic alkoi saada aikaan rouva Ortèguessa, eikö se ollut juuri tämänlaatuista toimintaa? Hän oli rakastanut häntä ja rakasti häntä vieläkin kiihkeästi, sen sain sittemmin tietää, antamatta tunteelleen oikeutusta. Epäilemättä hän liitti hänet yhtämittaisiin puheluihinsa Jumalan kanssa, ja se pidensi hänen rukouksiaan ja hartausmietiskelyjään rajattomiin. Kaikki tapahtui, aivan kuin olisi tästä salaisesta rakkauden syttiöstä virtaava säteily ympäröinyt tuon nuoren naisen, tehonnut häneen. Aivan kuin olisi magneettinen virta yhdistänyt kaksi napaa! Mutta missä on virta, siellä on myös johtokeskus. Kenties lopultakin — siirryn näkökannalle, jolle Le Gallic itsekin olisi asettunut — olin mukana vain ihmeessä, joita uskomattoman silmä ei näe, mutta jotka uskolle ovat jokapäiväisiä? Niin, kenties haavoitetun soturin palava rukous pääsi käsiksi siihen lumouksen kiroon, joka jo viikkokausia painoi tuota onnetonta naista. Kukapa tietää?

Nämä otaksumat kiihoittivat ajatuksiani näihin aikoihin. Vieläkin ne kiinnittävät mieltäni. Mutta mitä merkitsivät kuolemantuskaiselle puolisolle hänen vaimonsa kehityksen syyt ja tuon vaikutuksen perusteet, tälle vallanhimoiselle ja kiihkotunteiselle Ortèguelle, jonka sairaus teki herkkä-ärtyiseksi ja jonka mustasukkaisuus kohta oli tekevä sydämettömäksi? Tuon hänen niin kauan omistamansa naissydämen levottomuus ja tämän aihe ei voinut jäädä huomaamatta hänen tarkkanäköisyydeltään, joka oli sitäkin terävämpi, kun hänen ja Le Gallicin väliseen tunnekilpaan liittyi toinenkin. Ortègue oli näet yhtä kiihkeä epäuskossaan kuin rakkaudessaan. Että hänen kilpailijansa oli näin harras uskovainen, enensi hänen kiusaantumistaan. Kun sitä nyt ja näin etäältä katsoen muistelen, värisyttää minua ajatellessani marttyyriutta, jollaiseksi muodostuivat Ortèguen vaitiollen vietetyt viime päivät. Sain sittemmin tietää, ettei edes hänen vaimonsa onnistunut moneen tuntiin saada häneltä sanaakaan. Niinkuin sortuneesta linnasta korkea vahtitorni yksin jää pystyyn todistamaan hävitetyn rakennuksen muinaista mahtavuutta, niin jäi myös siitä voitonriemuisesta Ortèguesta, jonka olin tuntenut, jota olin ihaillut, ylpeys yksin jäljelle. Rouva Ortèguen puheitten lomasta pääsin ymmärtämään, ettei tuo raju kohtaus, jonka uhriksi hän joutui minun läsnäollessani Le Gallicin vuoteen äärellä, enää uusiintunut. Ei hän liioin koko tänä aikana, jota kesti lähes kaksi viikkoa, milloinkaan puhunut vaimolleen heidän itsemurhasopimuksestaan, vaikka hänen yhä edistyvä laihtumisensa ja keltataudin yhä huomattavampi kiihtyminen kertoivat sairauden heltymättömästä kulusta. Hän nousi makuulta enää vain muutamaksi tunniksi, mutta kieltäytyi yhä luopumasta sairaalastaan, huolimatta ammattitoveriensa moitteista, kun nämä tulivat häntä katsomaan ja rohkenivat antaa hänelle neuvoja. Ilmeisesti hän kärsi yhä enemmän ja otti morfiiniruiskeita yhä tiheämmin. Moista tilaa ei voinut jatkua, ei fyysillisesti, ei moraalisesti, sen ymmärsin. Yhtyneinä kaikki huomioni ilmaisivat, että ratkaiseva käänne oli lähellä. Sairaan voimat olivat lopussa, mutta miehen mustasukkaisuus ei. Sen hän oli vielä osoittava.

XXIV

Eräänä aamuna, kun tapani mukaan olin menossa hänen makuusuojaansa jättääkseni hänelle yöhoitajattarien tiedonannot, sain kuulla hänen nousseen ja olevan työhuoneessaan. Tapasin hänet siellä kirjoituspöytänsä ääressä parhaillaan tarkistamassa kirjepinkkaa, toisia rikkirepien, toisia järjestäen, toisia heittäen roihuavaan valkeaan. Tein heti itselleni selväksi, että nämä olivat viimeisiä valmisteluja. Tunsin tuon pitkänomaisen jykeän mahonkilippaan, joka tavallisesti mahtaili hänen työpöydällään, États-Unis torin varrella. Tiesin, että hän säilytti siinä kirjevaihtoaan. Hän tuskin heitti silmäystäkään papereihin, jotka hänelle ojensin. Tavallisesti hän ne hyvin tarkoin tutki.

"Se on totta", hän kysyi minulta, "kuinka pitkälle ovat muistiinpanonne edistyneet?"

Hän oli todellakin pyytänyt minua pitämään päiväkirjaa sairaalassamme sattuneista mielenkiintoisimmista tapauksista. Hän jatkoi puhettaan:

"Olen lujasti sitä mieltä, kuten Teille jo olen sanonut, ettei työni täällä ole ollut sitä, miksi sen olisin tahtonut — nimittäin aineellisiin tuloksiinsa nähden. Minä olen joka tapauksessa", hän oikaisi sanansa: "me olemme joka tapauksessa tehneet kunnon työtä. Sen on tultava tieteen hyväksi. Kuinka monta vaarinottoanne nuo kaikkiaan sisältävät?"

"Oivallista!" hän sanoi. "Olette ollut minulle suureksi avuksi näinä vaikeina hetkinä, rakas Marsal. Tahdotteko nyt olla oikein kiltti poloiselle opettajallenne? Kirjoittakaa nuo yksitoista, kaksitoista viimeistä vaarinottoanne lopullisesti puhtaaksi huomenaamuun…"

Quénaut oli muuan kirurgi, jonka hän oli ottanut apulaisekseen pyörtymiskohtauksensa jälkeen — varsin taitava mies suorittamaan leikkauksia — ja joka muutoin lakkaamatta kiusasi minua puhumaan Ortèguelle hänen syöpänsä leikkaamisesta. Mestarimme edessä hän kutistui samanlaiseksi pikkupojaksi kuin minäkin. Renard oli sama kykenemätön opiskelija, joka oli ja yhä vieläkin on alilääkärinämme.

"Siis tästä huomisaamuun on päiväkirja kokonaisuudessaan valmiiksi laadittuna", vastasin.

"Kiitos. Soisin, että nämä muistiinpanot jätetään lääketieteellisen akatemian ensi istuntoon, mutta minun täytyy ne tarkistaa. Eihän tiedä, kuka tässä elää, kuka kuolee, ja tilani ollessa tällainen…"

Noita sanoja lausuessaan oli hänen huulillaan hymy, joka sai minut lopullisesti vakuutetuksi, niin katkera ja kärsimätön se oli. Hänen luotaan lähtiessäni minua kylmäsi, polveni vapisivat. Olin saanut selvyyden siitä, että hän oli tehnyt päätöksensä. Vielä selvemmäksi se kävi minulle kohdatessani rouva Ortèguen. Hän oli kalpea, kasvojen ilme kuin jäykistynyt, luomet räpyttivät miltei suonenvedontapaisesti ja silmät tuntuivat enää näkevän vain kauhunkuvan, joka oli asettunut hänen ja kaikkien esineitten välille. Jos kerran näin oli laita ja määrähetki käsissä, niin en saanut enää epäröidä; ja että määrähetki oli tullut, siitä sain kolmannen ja epäämättömän todisteen erään vallan yksinkertaisen tapahtuman kautta. Että se sattui samaan aikaan, jolloin Ortègue oli pyytänyt minua laatimaan valmiiksi muistiinpanoni, se lopultakin haihdutti epäilykseni. Puoli kymmenen tienoissa professori kutsutti minut uudelleen luokseen. Hänen seurassaan oli juhlallisen näköinen henkilö, jonka olin jo ennenkin tavannut hänen luonaan, ja joka itse asiassa oli hänen asianajajansa.

"Unohdin sanoa Teille, rakas Marsal", hän ryhtyi puheeseen, "että herra Métivierin piti tulla tänään, kun on allekirjoitettava tuo sopimus, jolla määritellään Teidän asemanne täällä sitten kun minua ei enää ole."

"Taasko noita päähänpistoja!" penäsi vastaan paksu lakimies, varmasti satulaansa sijoittunut kuusikymmenvuotias, jonka lihavahko ylensyömärin ulkomuoto oli tavattomana vastakohtana tuolle kuoleman kanssa kamppailevalle miehelle, jota hän pyysi lohduttaa. "Näytätte paljon paremmalta", hän intti. "Muutoin olemme apulaiseni ja minä tehneet toimistossamme sen huomion, että testamentin laatiminen virkistää ihmisiä, ettekä Te sitä vielä tarvitse…"

"Olkaa hyvä ja tutustuttakaa tohtori Marsal välikirjan sisältöön", sanoi Ortègue ottamatta varteen kuluneita lohdutuksen sanoja, joiden tahdoton sala-iva oli kerrassaan julma. Herra Métivier antoi käteeni leimamerkillä varustetun paperin, johon heitin muodon vuoksi silmäyksen. "Hän on haettanut luokseen asianajajansa tarkistaakseen jälkisäädöksensä", ajattelin, "tämä toinenhan sen jo ilmaisi. Mitä siis enää odotan?" Ja tuskin olin viimeisen pykälän alle pannut nimimerkkini, kun nopeasti lausuin hyvästit. Menin suoraan rouva Ortèguen huoneeseen. Hän ei ollut siellä. Etsin häntä läpi koko sairaalan löytämättä häntä mistään. Heitin sikseen ja puhuttelin kirjuria, jonka toimena oli pitää ovella luetteloa kävijöistä. Häneltä sain tietää rouva Ortèguen lähteneen ulos. Vaistomaisesti ja äkisti harkiten sanoin itselleni: "Jos itsemurha on päätetty asia, on hän varmaan mennyt kotiinsa États-Unis torin varrelle pannakseen järjestykseen yksityispaperinsa niinkuin Ortèguekin äsken omansa. Kuinka sen saisin tietää? Puhelimitse? Silloin hän jättäisi minulle vastaamatta, jos hän siellä on! Mennäkö sinne? Yllättää hänet? Koettakaamme…"

Tuskin sain riisuttua sairaalapuseroni, pukeuduttua seurustelutakkiini ja tilattua vuokra-auton, kun jo ajaa jyryytin Saint-Germainin boulevardia, rantalaitureita, Avenue Marceauta ja Bizet katua pitkin kohti tuota palatsia, missä niin usein olin käynyt tervehtimässä muotiin tullutta kirurgia hänen onnellisempina päivinään. Miten sekasortoisia olivatkaan ajatukseni matkan kestäessä ja mikä liikutus minut valtasi portinvahdin vastattua kysymykseeni:

Syöksyin portaisiin varmana siitä, että jos hän parhaillaan järjesti yksityisasioitaan, tapaisin hänet toisen kerroksen pikku-salista. Ensi kerroksen suojat olivat varatut potilaille ynnä vastaanottoihin. Koko ympäristöni toi siinä astimia kavutessani mieleeni kuvan Ortèguesta ennen hänen sairastumistaan. Hän oli kiihkeässä huutokaupassa, eräässä kuulussa myymätilaisuudessa kilvoitellut omakseen Italian renessanssin aikuisen kuvapatsaan, jota säilytettiin eteishallissa. Pitkin seinäviertä levitetyt espanjalaiset gobeliinit olivat prameilleet eräässä suuressa muinaisesineitten näyttelyssä varustettuina hänen kerääjänimellään. Hänen henkiin pelastamansa amerikkalaisen miljoonamiehen kiitollisuudenosoitteena oli suunnaton fajanssimaljakko uudenajan taiteen näytteenä: sitä kannattamassa oli yhtä suunnattoman suuri veistoksin koristettu puujalusta, joka sijaitsi porrasaskelmalla. Asumuksen hiljaisuus ikäänkuin kylpi vanhanaikuisista ikkunoista tulvivassa lämpöisessä, pehmeässä valossa — mutta ainaiseksi oli sen jättänyt hän, jonka ylpeydenesineistä talo vielä kertoili. Tämä autio, äänetön porraskäytävä lisäsi apeuttani. Fyysillisesti minusta tuntui aivan kuin olisin käynyt haudalla, ja että Ortègue jo oli kuollut!… Mutta oli muuan, joka vielä eli ja jonka tuli elää: tuo onneton nainen, joka oli hänkin kavunnut näitä astimia voitonriemuisten päiväin varjokuvien keskitse. Olin pikku-salin oven edessä. Kolkutin sanomattoman liikutuksen vallassa. Muuan ääni vastasi: "Sisään!" Hänen äänensä!

Niinkuin miehensä äsken — mikä ilmeisesti todisti, etten ollut erehtynyt — istui hänkin kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään kirjeitä, joita oli ryhtynyt järjestämään. Sitten hän oli keskeyttänyt työnsä kirjoittaakseen. Luullen puhuvansa portinvahdille hän sanoi vain: "Tekö, Joseph?…", ja kynä kulki edelleen. Hän käännähti, näki minut ja nousi huudahtaen:

"Te, Marsal! Mitä on tapahtunut? Mieheni kutsuu minua? Onko hänen tilansa huonontunut?"

Ensi kerran pitkästä aikaa näin hänet toisessa puvussa kuin sairaanhoitajattaren. Hän oli yhä entispäiväin kaunis rouva Ortègue, mutta kuinka muuttunut! Nämä tuskanviikot olivat tehneet hänen jalomuotoiset kasvonsa piirteiltään ohuemmiksi, kokoonpuristetummiksi, kuopallisemmiksi, ikäänkuin julman metallipakotuksen muovailemina.

"Ei, hyvä rouva", vastasin, "eikä hän edes tiedä Teidän poislähdöstänne. Jätin hänet herra Métieverin, asianajajansa, seuraan."

Käsiään selän takana pidellen hän nojausi niiden varassa pöytään, pää alaspainuneena, hervottomana riippuen. Kun yllätyksen sävähdys kerta oli ohi, ei läsnäoloni häntä enää hämmästyttänyt. Kuinka ja miksi olin tullut États-Unis torille, minkä ennakko-aavistuksen vetämänä, sitä hän ei kysynyt. Olin läsnä. Olin osa siitä unenhorroksesta, josta hän ponnistelihe irtautuakseen; ja tuijottavin silmin, suu puoliavoimena, hän virkkoi:

"Niin, huomiseksi se on määrätty. Olen luvannut, ja minulta puuttuu rohkeus…"

Hän oli sanonut nuo sanat matalalla äänellä, kuin itselleen. Sitten hän katsahti minuun:

"Marsal, en voi puhua miehelleni. En voi uhmata hänen ylenkatsettaan. Kas tässä…" Hän kääntyi ja osoitti vapisevalla kädellä tullessani keskeytynyttä sivua: "Kirjoitin tuohon sen, mitä minulla ei ole voimaa sanoa hänelle. Ottakaa tämä paperi, Marsal, ottakaa se…"

Hän vaipui tuolille, ja kuin murtuen hän antoi hitaasti käsivartensa soljua pöydälle ja päänsä käsivarsilleen ja alkoi itkeä sanomatta enää sanaakaan. Otin paperin ja luin:

"Olen vilpittömästi luullut, että rakkaus oli koko elämäni, koko olemukseni. Sanoin hänelle niin, eikä se olekaan totta.

"Olen luullut, että jos hän kuolisi, olisi minun luonnollista, välttämätöntä kuolla hänen kerallaan Minusta tuntui, että jos hänet minulta otettaisiin, minäkään en enää olisi olemassa. Kuin olisi sielu irroitettu ruumiistani. En voinut kuvitella mielessäni hänen kadottamisensa tuskaa. Se olisi ollut liian hirveä. En voinut. Kuvittelin mielessäni, kuinka autio, kuinka tyhjä hänen elämästään eroitettu elämäni olisi — kuin silmät, joilta valo on riistetty, kuin sydän, josta veri on kuiviin juoksutettu. Niin suuresti olin hänen läpitunkemansa, niin suuresti hän minua hallitsi! Hänen äänensä, katseensa, henkensä olivat tunkeutuneet minuun, tehneet minusta uuden olennon. Tuo niin lämmin, värisevä katse, niin hohteentäysi — tuo hieman ankara ääni, joka minusta oli kuin älyn ja rakkauden oma ääni — tuo väsymätön henki, jonka rohkeus tempasi minut, luottamukseni hurmiossa, mukaansa — ah, minussahan ei ollut kerrassaan olemassakaan mitään muuta! Olin kuin jäljennös sinusta, heijastus sinusta! En koskaan toisten naisten tavoin ajatellut omia kasvojani, jäseniäni, joita niin suuresti rakastit. Kun suljin silmäni, loisti katseesi yhä silmäluomieni allakin minut omistaen. Michel, Michel, haihtuuko rakkautemme? Nyt pelkään sinua! Kärsin sanomatonta häpeää ja tuskanahdistusta. Päivästä päivään, hetkestä hetkeen minusta tuntuu, että sinä soljut käsistäni, että väistyt minusta kauemmaksi, että sinusta eristäytynyt elämäni muodostuu uudelleen. Halajan sellaista, mikä ei ole sinua. Halajan ilmaa ja aurinkoa ja lakeuksia, joilla on niin hyvä kuljeksia! Halajan ottaa osaa taistelevan kansani innonhehkuun. Halajan haavoitettujen kiitosta, niiden, joille teen hyvää. Oi Michel! Halajan tuota kaikkea, ilman sinuakin.

"Michel!… Mutta en koskaan uskaltaisi puhua hänelle. Kuinka hän minua ylenkatsoisikaan! Olisiko hän milloinkaan jättänyt minut yksin vaaraan, kärsimyksiin?

"Ja minä, minä elän, minä jätän hänet yksin… Tuota kauheaa polkua, jolla minä vaivun, hän kulkee yhä eteenpäin hetki hetkeltä. Hänen täytyy mennä eteenpäin. Hän ei voi pysähtyä, tuo onneton! Ei kukaan muu maailmassa kuin minä voisi häntä auttaa kulkemalla hänen kerallaan, laskeutumalla hänen vierelleen hautaan.

"Ah, Michel, en voi! Lupasin liikoja; vapauta minut! Jos tätä vaadit, niin ruumiimme saa yhdistää arkku, mutta henkemme erkanevat toisistaan jo ennen kuolemaa. Tämä koetus on liian kammoittava. Se musertaa minut. Se murskaa rakkauteni. Salli minun elää. Rikkirevittynäkin, jopa mäsäksi piestynäkin tahtoisin elää. Tiedän kyllä, että olen aina oleva kurja noiden ihanien vuosien jälkeen, joihin sinä minut tutustutit. Ah, jospa voisin toivoa sinun kerallasi astuvani toisen maailman kynnyksen yli, jos rakkautemme voisi jatkua jossakin taivaassa tai helvetissä! Mutta kuolema on kaiken loppu. Rukoilen sinua, Michel: kukkasen, jota rakastit, anna sen olla…"

Suonenvedontapaisesti vedetty viiva päätti tuon äkkiä keskeytetyn lauseen, jonka tuore muste ei vielä ollut täysin kuivunut. En enää toiste elämässäni ole tunteva liikutusta sellaista kuin nyt saatuani katsahtaa, koskettaa ihmissieluun sen sisäisen haavan ollessa vertavuotavin.

XXV

Minulla ei ollut aikaa jäädä liikutuksen valtaan. Pitelin kädessäni tuota ainoanlaatuista, viikkokausia etsimääni välikappaletta, jolla voisin vaikuttaa Ortègueen. Tätä kuolemantuskaista vetoamusta hän oli noudattava, arvelematta. Niin toiseksi muuttunut kuin hänen persoonallisuutensa olikin, niin sairauden, myrkyn ja epätoivon kutistama, oli se sivellinvedoiltaan liian suurisuuntainen, jotta hän olisi voinut pysyä kylmänä kuolemantuskaisen ihmissielun rukoilevalle pyynnölle. Katsahdin rouva Ortègueen. Hän yhä itki, käsivarret, pää, vartalo kuin murskaksi menneinä pöytää vasten, jolla hän oli kirjoittanut tuon vaikeroivan tunnustuksensa. Hän ei enää nähnyt minua. Hän ei tietänyt minun olevan läsnä, ei edes, missä itsekään oli. Miksi koettaisinkaan häntä lohduttaa? Pelastettava hän oli. Lähdin pikkusalista vaimentaen askeleitani. Sitten syöksyin, niin nopeasti kuin kurjalta jalaltani pääsin, portaisiin, ulos talosta, autoon. Huusin kuljettajalle osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Vavisten pelkäsin, että rouva Ortègue tuntoihinsa tullen seuraa jäljissäni riistääkseen minulta taas tämän paperin, oman pelastuksensa! — Luin uudelleen sen sydäntäsärkevät sanat, keskeyttäen lukuni lakkaamatta vakoillakseni autosuojuksen nelinurkkaruudusta, rientäisivätkö toiset ajoneuvot perässäni. Vaan ei. Niin pian kuin olin saapunut sairaalalle ja kuljettajalle maksaessani totesin, että Saint-Guillaume katu pysyi autiona. Rouva Ortègue ei ollut seurannut minua, ei ainakaan heti. Minulla oli täysi toimintavapaus.

Törmäsin pihalla herra Métivieriin. Tuo muototarkka asianajaja, joka vielä äsken Ortèguen työhuoneessa oli ottanut minut vastaan etäällä-pysyttelevän kohteliaana, lähestyi nyt minua ensiksi. Keskustelunsa kuuluisan asiatuttunsa kanssa oli hänet niin hämmästyttänyt, että hän alkoi siitä puhua minulle senkin uhalla, että laiminlöisi ammattiinsa kuuluvan vaiteliaisuuden:

"Hyvä että tapasin Teidät, tohtori Marsal. Tiedän, kuinka paljon herra Ortègue pitää Teistä. Sain siitä juuri äsken todisteen." Ymmärsin sittemmin tämän viittauksen opettaja parkani testamenttiin, hän kun jalomielisessä ystävyydessään oli vaimonsa kuoleman varalta säätänyt sairaalansa minun omakseni. "Ja Tehän myöskin", jatkoi Métivier, "pidätte hänestä paljon, eikö niin?"

"No niin, pitäkää häntä silmällä. Minua ei hämmästyttäisi, vaikkapa hän hautoisikin turmiokasta päätöstä. Olen pitänyt velvollisuutenani edeltäkäsin ilmoittaa asiasta herra kenttäpapille. Sillä tietänette, etten ole mikään vapaa-ajattelija. Uskon sokeasti, ja tapaisin mielelläni tuolla ylhäällä uskolliset asiatuttuni, varsinkin ne, jotka ovat toimistoni ylpeytenä, kuten herra Ortègue."

Niin tuskani raatelema kuin olinkin, kummastelin mielessäni, kuinka samat ajatukset, erilaisten ihmissielujen läpi taittuessaan, pukeutuvat aivan vastakkaisiin muotoihin. Arvoisan pariisilaisnotaarin kannalta oli tuonpuoleinen maailma olemassa vain kaikkea hyvää omaavia ihmisiä varten — jotka häneltä sekaantuivat hyviin ihmisiin — suuren maallisen menestyksen jatkumista. Tämä paratiisi-unelma hyväoloisesta jälkeis-elosta ei muistuttanut bretagnelaisen Le Gallicin tuskan-uskontoa sen enempää, kuin arvon porvari itse muistutti nuorta upseeria. Mutta tämän arkiaikaisen optimisminsa kautta Métivier sittenkin tunnusti henkisen maailman olemassaolon. Ja Ortègue samoin, vasten tahtoaankin, kapinoivan pessimisminsä kautta. Hänen raivonsa, hänen intohimonkouristuksensa, hänen kieltämyskiihkonsa, hänen epätoivonsa kuoleman lähetessä, joka hänen silmissään oli olemattomuuteen raukeamus, hänen vihanpuuskansa — tuo kaikki oli vain Prokusteen vuoteella makaavan katkotuista jäsenistä tihkuvaa verta. Hänen oppinsa silpoi hänen sielunsa. Kaikkea tätä mietin nyt perästäpäin. Sinä hetkenä minulla oli vain yksi ajatus: "Herra Métivier on puhunut apotti Courmontille. Kunpahan apotti ei olisi jo puhutellut Ortèguea, ja kunpahan vain en tapaisi tätä ylen kiihtyneenä! Jos mahdollista, ehättäkäämme ennen…" Ja minä kiiruhdin työhuonetta kohti, mutta melkein oven kohdalla, eräässä käytävän käänteessä, tapasin papin itsensä.

"Haetteko professoria?" hän kohta kysäisi minulta. "Hän on herra Le
Gallicin luona. Minä puolestani etsin rouva Ortèguea."

"Levotonko hänestä!" vastasi apotti Courmont. "Hän tuli äsken herra Le Gallicin huoneeseen, ja minkälaisessa mielentilassa! Hän ei enää yhtään voinut itseään hillitä. Hän pani toimeen aika kohtauksen! Hän teki meidät osaltamme vastuunalaisiksi rouva Ortèguen poissaolosta. Silloin sanoin lähteväni tiedustamaan. Jätin hänet nojatuoliin vaipuneena. Ah, hän on hyvin sairas! Jumalan käsi on joskus ylen kova oltuaan niin armahtavainen, niin avoin. Ja mitäpä ruumiista! Mutta sielu!…"

"Vielä muuan kysymys, herra apotti, jos suvaitsette. Asianajaja on kertonut Teille pelostaan professorin suhteen, tiedän sen. Hän pelkää opettaja parkani hautovan itsemurha-ajatuksia. Ette suinkaan ole ottanut tätä asiaa puheeksi herra Ortèguen kanssa?"

"En", sanoi pappi. "Mutta keskustelumme teki minuun niin järkyttävän vaikutuksen, että kiipesin yläkertaan puhumaan siitä herra Le Gallicin kanssa, tämä kun on varsin läheinen sukulainen."

"He ehkä puhuvat siitä tällä hetkellä", huudahdin, "ja mitähän he sanonevat? Sallikaa minun mennä heidän luokseen, herra apotti… mutta yksin. Se on viisaampaa. Minä tyynnytän professorin hänen vaimonsa poissaoloon nähden. Hän lähti sairaalasta toimittaakseen erään asian, ja jos Ortèguen ja hänen serkkunsa välillä on syntynyt väittely, kykenen minä arvovaltaisemmin välittämään. Pelkästään Teidän pukunne uhkaisi saattaa herra Ortèguen vihan vimmaan."

"Jätän Teidät, tohtori Marsal", vastasi herra Courmont. "Kun kerran herra Le Gallic on läsnä, olen minä varsin tarpeeton, uskonnolliselta kannalta katsoen. Minä saarnaan evankeliumia. Hän tekee parempaa: hänen elämänsä, hänen kärsimyksensä ovat evankeliumia. Jollei herra Ortègue pääse näkemään uskonnollista totuutta tämän suuren sielun läpitse, ei hän voi sitä ollenkaan nähdä; hän on silloin niitä ihmisiä, joita me jumaluusoppineet nimitämme 'vakuuttamattoman tietämättömiksi'. Vertaus talenteista sen meille opettaa: Jumala ei vaadi muilta kuin niiltä, joille Hän on antanutkin… Ja sitä paitsi tulevat köyhät, joita professori on armeliaisuudesta auttanut, rukoilemaan hänen puolestaan. Sanoin sen herra Métivierille. Arvatkaapa, mitä hän vastasi minulle: 'He ovatkin varmin palkkio.' Oh, hän ei ole mikään François de Sales. Mutta joka tapauksessa ei tuo ollut hullumpi sana maallikon suusta. Mutta minähän pidätän Teitä… Menkää toki… Menkää…"

XXVI

Tapasin Ortèguen upseerin vuoteen vierellä. Le Gallicin luomet olivat ummessa, aivan kuin hän olisi nukkunut, sillä välin kuin toisen levottomat silmäterät säihkyivät vihaa. Molemmat olivat vaiti. Le Gallic ei päästänyt ilmi vastustushalua, jonka hänessä herätti serkkunsa miehen ilmeinen ja epäoikeutettu mustasukkaisuus, ja varmaankin hän soimasi itseään, että edes saattoi sitä tuntea. Ortègue oli vaitiolostaan tukahtua. Mutta hän ei voinut nuorelle miehelle, jota hän piti vaimonsa sydämeen nousseena kilpailijanaan, paljastaa sisäistä martyyriuttaan. Ylpeys vaati häntä kätkemään kauhistavan käännekohdan, jota hän parhaillaan eli ja joka oli saanut hänet äkkiä asettamaan tuon kohtalokkaan määrähetken seuraavaksi päiväksi. Kiusautuneena nähdessään hänen, jota rakasti hulluuteen asti, henkisesti luisuvan käsistään, ja kiihkeän epäluulonsa menehdyttämänä, jota oli sitäkin mahdottomampi tyynnyttää, se kun ei johtunut tosiasioista, vaan tunteista, hän oli tahtonut yrittää epätoivoista vedonlyöntiä: joko hänen vaimonsa rakasti häntä yhä ja kaksoisitsemurhan sopimus pysyi lujana tahi vaimo, jollei häntä enää rakastanut, oli peräytyvä, ja niin hän, Ortègue, saisi asian selville. Vaimo ei ollut peräytynyt, mutta Ortègue ei ollut sittenkään selvillä. Uuden epäilyn oli nostattanut tuo suostumus, tuo rouva Ortèguen aivan epäröimättä lausuma myöntymys, jonka hän myös oli paneva täytäntöön, mutta johon hänet sai — mikä? Aikoiko hän kuolla Ortèguen kera rakkauden vaiko ainoastaan kunniantunnon vaatimuksesta? Tämä tuskallinen kysymys kohosi Ortèguen ratkaistavaksi. Hän ei voinut sitä kestää. Vaimon selittämätön poissaolo, se kun teki arvoituksen kaksinverroin vaikeaksi, sai hänen raivonsa, ehkäpä omantunnonnuhteensakin perin yltymään. Miten julma olikaan tuo lupauksen täyttämisen vaatimus, jonka hän asetti olennolle, jonka alttiiksiantautuvaisuutta hän oli niin suuressa määrin saanut kokea! Entinen Ortègue, niin jalo ja ylevämielinen, soimasi nykyistä harhaanmennyttä Ortèguea tästä vääryydestä. Ja lisäksi, miten suuri olikaan ristiriita tämän miltei eläimellisen intohimonpurkauksen ja sen itsehillinnän välillä, josta Le Gallic tänä samana hetkenä antoi tuolle raivohullulle vakavan, nöyryyttävän esimerkin! Tämä luonteen ylemmyys oli loukkaus eikä myöskään Ortèguen siedettävissä hänen elättäessään povessansa nykyisiä tunteitaan upseeria kohtaan. Että hänen vaimonsa rakasti Le Gallicia, sitä hän pelkäsi kauhulla, kammostuen. Hän epäili sitä tosin vielä. Mutta hän ei epäillyt, että Le Gallic rakasti hänen vaimoaan. Itse asiassa, olen siitä jo huomauttanut, hän oli sen aina tietänyt. Myötätunto, leikkisä suvaitsevaisuus, jota hän niin kauan oli osoittanut vaimonsa serkulle, oli sitä omanlaatuistaan suopeutta, jota elämässä jo pitemmälle ennättänyt mies tuntee nuorempaansa kohtaan, jonka suhteen hänet on asetettu etusijalle — asia, joka vastustamattomasti mitä herkimmin hivelee itserakkauttamme. Oli tapahtunut peräytymys vastakkaiseen suuntaan siitä lähtien, kun Ortègue ei enää ehdottomasti uskonut tuohon etusijaansa. Le Gallicin hillitty tunne serkkuaan kohtaan oli mairitellut voitonriemuista puolisoa. Kuoleva mies siitä ärtyi, loukkaantui. Olen siitä jo huomauttanut: hän vihasi häntä.

Nämä mietteet ovat nyt hajonneet laajalti ajatusmaailmaani. Sinä hetkenä käsitin ne kaikki yhdessä väläyksessä, henkisesti samanaikaisen, potilaitteni kuvaaman tainnuttamisen ensi huumauksen kaltaisen ilmiön pohjalla: näet kaikkien elämäsi yksityiskohtain astuvan eteesi, yksi ainoa silmäyksesi käsittää vuosikaudet, ja kuitenkin on eetterin tai kloroformin sisäänhengitystä kestänyt vain haihtuvan hetkisen.

"Luutnantti hyvä", sanoin Le Gallicille kynnykseltä, "suonettehan anteeksi. Minulla olisi professorille erikseen puhuttavaa."

Totesin itselleni, että ääneni hieman vapisi. Epäilemättä olivat kasvoni muuttuneet. Nämä liikutuksen merkit eivät jääneet huomaamatta Ortèguelta, joka keskeytti minut kiivaasti:

Hänenkin äänensä tukahtui. Luin selvästi hänen silmistään kauhunkuvan, joka nousi hänen eteensä: hänen kiihkon hullauttama uhrinsa oli ehättänyt ennen määrähetkeä ja surmannut ensimmäisenä itsensä.

"Rauhoittukaa, rakas opettaja", vastasin, "ei ole tapahtunut mitään.
Tulen juuri rouva Ortèguen luota."

"Hän on siis palannut? Hänen pitäisi tietää, että etsin häntä. Miksi hän ei ole mukananne?"

"Ei hän ollut pyytänyt minua tulemaan, rakas opettaja. Menin sinne itsestäni."

"Koska tohtori Marsal oli levoton hänestä, serkku hyvä. Hän ei rohkene sanoa sitä Teille, mutta minä arvaan sen."

Le Gallic se nyt ehätti väliin. Ensi kerran hänen sairaalaan tulonsa jälkeen värisi hänen tavallisesti niin alistuneessa, kaikesta irroittuneessa äänessään mahtipontinen sävy.

"Niin", lisäsi hän, "ja minä myös olen ollut levoton hänestä hänen aamullisen käyntinsä jälkeen."

"Hän on siis puhunut Teille?" sanoi Ortègue, eteenpäin kumartuen. Hän katsoi minuun, katsoi Le Galliciin ja virkkoi molemmille: "Mitä tämä salaliitto ympärilläni oikeastaan merkitsee?" Sitten rajusti yksistään Le Gallicille: "Mitä hän on sanonut Teille?"

"Ei mitään. Mutta näin hänet niin levottomana, niin tuskaisena, niinkuin ihmisen, joka pyristelee irti musertavan tuskanankeuden syleilystä. Pelkään tietäväni hänen tuskansa syyn."

"Asia on varsin vakava", vastasi Le Gallic nähtävällä ponnistuksella, "ja kuitenkin… Rakas serkku, jos Catherinen äiti olisi täällä tai tämän puutteessa tätimme, joka lähinnä hänen äitiään on hänen likeisin sukulaisensa, vannottaisin heitä tekemään Teille erään kysymyksen. Kun he eivät ole läsnä, ja minä yksin edustan sukuamme, ette varmaankaan loukkautune, jos itse teen tuon kysymyksen. On todella kyseessä, sikäli kuin pelkoni on oikea — enkä yksinomaan minä sitä pelkää — hirvein suru, minkä Catherine voisi Teidän syystänne joutua kokemaan. Serkku hyvä, luvatkaa kunniasanallanne, ettette mieti itsenne surmaamista…"

Kuullessani moisen pyynnön, joka sellaisena hetkenä tehtiin sellaiselle miehelle, vapisin, ja sitäkin enemmän, kun katsahdin Ortègueen, joka kuunteli sitä yhteenpuristetuin hampain, leimuavin silmin ja molemmin käsin puristaen tuolin käsinojaa. Olen usein ajatellut, että tuo onneton raukka, toisaalta mustasukkaisuutensa, toisaalta morfiinin vaikutuksen alaisena, sai tuossa meidän edessämme todellisen hourepuuskan ensi oireet. Olisikohan hän ilman sitä koskaan vastannut tähän ilmeisesti mahdottomaan kysymykseen toisella vielä mahdottomammalla, joka uhkasi saada aikaan kohtalokkaaksi käyvän tunneliikutuksen hänen hoitoonsa uskotussa haavoittuneessa? Olisiko hän varsinkaan lisännyt siihen tunnustusta, joka lopullisesti asetti hänet niin suureen moraalisen alemmuuden asemaan tuohon nuoreen mieheen nähden?

"Koska olemme pyytämässä toisiltamme kunniasanoja", hän alkoi, "niin vastaan kysymykseenne, rakas Ernest, kunhan Te olette vastannut minun kysymykseeni. Oh! Rouva Ortèguen suvun edustajanako Te luulette olevanne oikeutettu pitämään silmällä perhe-elämääni? No hyvä! Antakaa minulle kunniasananne, ettette ole rakastunut vaimooni."

"Serkku!" huudahti Le Gallic, jonka hämmästys ja harmi oli saanut kohoutumaan vuoteesta. Hän toisti: "Serkku!"

"Hah-hah!" jatkoi Ortègue purskahtaen hurjaan nauruun ja äänessään julma voitonriemu. "Ette anna tuota sanaa! Ette voi!… Siis rakastatte häntä!"

"Te rakastatte häntä!" toisti toinen, kokonaan poissa suunniltaan. "Enhän vain tästä päivästä alkaen sitä tiedä, nähkääs. Olen sen aina tietänyt. Mutta siinä on eroa. Ennen vanhaan Te ette toivonut mitään. Tunsitte itsenne pikkupojaksi senkaltaisen miehen rinnalla, mikä minä olin… Mikä olin!" hän toisti. "Kaksi kuukautta sitten, täällä käydessänne, aloitte sanoa itsellenne — luin tuon häpeällisen ajatuksen mielestänne: 'Jospa hän tulisi vapaaksi!' Ja sitten, kun haavoituitte, toimititte itsenne lähetetyksi tänne minun luokseni saadaksenne nähdä hänet jälleen. Olen sanonut Teille sen, minkä uskon todeksi: että Te voitte elää — sen sijaan että minä… Minuun nähden ei Teidän tarvitse olla lääkäri tietääksenne, että minä kuolen, ja silloin… Silloin, kuuletteko, tyhjiin menee aikeenne. Vaimoni ei rakasta Teitä. Minua hän rakastaa ja poistuu mukanani — iäksi. Hän on siihen tarjoutunut. Otin vastaan. Te ette ole häntä minulta riistävä. Minä saan hänet pitää… Ah, todellakin, Te kuvittelette puolustavanne häntä minua vastaan? Kun hän palaa, niin pyytäkää häntä käymään luonanne. Kertokaa hänelle, että minä surmaan itseni, että olen sen Teille sanonut, että olen sanonut Teille hänen tahtovan kuolla kanssani, että me olemme tuon sopimuksen yhteisesti tehneet. Saakaa hänet muuttamaan mieltä. Koettakaa. Valtuutan Teidät siihen. En tiedä missä lienevät äsken ajatukseni olleet, kun kummastelin, miksi hän ei ollut täällä. Hän oli mennyt kotiimme États-Unis torin varrelle tekemään samaa, minkä minä täällä tänä aamuna: panemaan asiat järjestykseen kuin ainakin matkan varalta… Matkahan tämä onkin, mutta matka, jolta ei palata… Mutta koska rakastatte häntä, ja koska minä olen aina ollut Teille suopea, Ernest, olisitte vallan hyvin voinut olla tulematta tänne pilaamaan meidän viime hetkiämme."

"En tullut omasta halustani, serkku rakas", vastasi Le Gallic, "minut lähetettiin tänne pyytämättäni. Voin sanoa Teille, että olen sitä pahoitellut aina tähän saakka."

Hän kääntyi minun puoleeni: "Tohtori Marsal, olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo krusifiksi."

Hän osoitti minulle norsunluista ristiinnaulitunkuvaa — tekotavaltaan uudenaikuista ja hyvin vaatimatonta — jonka hän oli antanut ripustaa seinälle vastapäätä vuodettaan, jotta se olisi aina ollut hänellä silmäin edessä. Annoin sen hänelle. Hän tarttui pieneen mustapuiseen ristiin liittäen kätensä yhteen. Ja hitaasti hän vei sen huulilleen, suuteli jalkoja lävistävää naulaa sekä sanoi minulle:

"Kiitos, tohtori. Iloitsen, että olette läsnä sekä kuulemassa valaa, jonka aion tehdä… Michel", hän puhutteli nyt Ortèguea — veljellisin nimityksin, jonka odottamaton sulous hämmästytti raivoisaa miestä ja sai hänet nostamaan päänsä. "Michel, tämän Vapahtajan kuvan nimessä vannon Teille, etten eläissäni ole sanonut Catherinelle sanaakaan, en ainuttakaan, jota Te ette olisi voinut olla kuulemassa. Jos mieleeni lienee koskaan liitänyt ajatus, että hän voisi olla vapaa ja tulla vaimokseni, niin vannon, että se on tapahtunut vastoin tahtoani, ja että olen sen ajatuksen karkoittanut pitäen sitä rikoksellisena kiusauksena, Te kun vielä olette elossa. Tämä Kristuksen kuva ensimmäisen ehtoollisellakäyntini ajoilta on todistajani, että olen Häneltä pyytänyt vastustusvoimaa, ja että Hän on sitä minulle antanut. Ennen vanhaan pyysin Häneltä voimaa voidakseni iloita Catherinen onnesta, vaikka tuo onni tuli hänen osakseen Teidän kauttanne, ja vaikka itse rakastinkin häntä kiihkeästi. Sillä totta on, että olen rakastanut häntä kiihkeästi, yksinomaan häntä. Niin, minä rukoilin, että Te voisitte tehdä hänet onnelliseksi tässä maailmassa, ja kuolemani olisin valmis antamaan uhriksi, jotta hän saisi olla onnellinen toisessa maailmassa, johon uskon. Niin häntä rakastin, niin häntä rakastan. Ja Te, Michel, tarkastakaapa nyt, miten Te häntä rakastatte, tekoa, johon aiotte hänet saattaa. Sanotte, että hän tarjoutui surmaamaan itsensä kerallanne. Tuota tarjousta ette saa ottaa vastaan. Älkäämme enää seuloko sanojamme. Te teette hänestä hirvittävän itsekkyytenne uhrin. Te uskotte vain tähän elämään, ja Te riistätte häneltä ne ilot, joita se voisi hänelle vielä suoda, syystä ettei hän enää nauttisi niitä Teidän kerallanne!… Ja sitä paitsi, mikä onkaan tämä elämä!… Vaikka olisi vain yksi mahdollisuus tuhannesta, kymmenestätuhannesta, miljoonasta, että on olemassa toinenkin elämä, niin voisitte omasta puolestanne uhitella tuota yhtä mahdollisuutta, mutta yksinomaan omasta puolestanne. Voitte sanoa itsellenne: 'Minä surmaan itseni, antaudun alttiiksi tälle uhkalle. Uskon, että kuolema on tyhjiin raukeamista. Jos Jumala on olemassa ja rankaisee minua, on se hänen asiansa.' Olkoon niin. Joka tapauksessa ette ole varma siitä, että kuolema on tyhjiin raukeamista. Se on vain oman mielenne luoma kuvitelma. Se ei ole mikään kokemus — ja Tehän ette myönnä todeksi muuta kuin kokemuksen. Minä sanon Teille, että Teitä odottaa hirveä rangaistus. Käykää sitä kohti, mutta älkää saattako sen alaiseksi ketään toista. Jos lienette päättänyt surmata itsenne, Michel, niin älkää vetäkö myötänne tuohon salaperäiseen kohtaloon, painoksi oman päänne päälle, sen olennon itsemurhaa, jota olette rakastavinanne. Älkää saattako kadotukseen tätä ihanaa sielua."

Hän ojentausi taas vuoteelleen murtuneena tämän pitkän, kiihkeän puheen ponnistuksesta ja lisäsi puoliääneen:

Tämä sairaan ruumiillinen valitus, se kun seurasi heti tuon selvityksen ja valan korkealentoista mystiikkaa, herätti minut kohdaltani tietoiseksi hänen fyysillisestä tilastaan, ja kun hän lisäsi: "Ei haita. Pyörrytys menee ohi", sanoin Ortèguelle:

"Rakas opettaja, lähtekäämme täältä ja antakaamme herra Le Gallicin levätä."

"Minä menen nyt, mutta en ennenkuin olen vakuuttanut kunniasanallani hänen edessään sekä Teidän, Marsal, että olen jättänyt, jätän ja tulen jättämään vaimoni vapaaksi joko seuraamaan myötäni tahi olemaan seuraamatta, sinä päivänä, jolloin päätän tehdä lopun kaikesta. Te olette kunnon mies, Ernest, mutta tiedän tunnossani olevani kunnon mies minäkin."

XXVII

"Kiiruhtakaa etsimään käsiinne Renard", sanoi Ortègue minulle, kun tuskin olimme tulleet huoneesta ja ovi oli sulkeutunut jälkeemme. "Istukoon hän Le Gallicin vierellä. Toivoakseni ei tuo pyörrytys merkitse mitään, mutta kun haavoittuma on päässä, sattuu joskus ilkeitä yllätyksiä, piileviä tarttuma-aineita, jotka siirtyvät aivoainekseen. Ja kun kerran pidennetty selkäydin joutuu alttiiksi!… Lyhyesti, on varovaisinta pitää häntä silmällä. Joutukaa ja tavoittakaa minut taas työhuoneessani."

Tuskin olin saanut käsiini opiskelijamme ja saattanut hänet tarpeellisin ohjein haavoitetun luo, kun jo uudelleen kolkutin työhuoneen ovea. Mustasukkaisuuden houre ei ollut vielä kokonaan ohi. Ortègue oli alkava uudelleen kyselynsä. Minua odotellessaan hän oli taas ryhtynyt järjestämään papereitaan. Olen usein huomannut, että käännekohdissa toimimme täten automaattisesti, ja sitä koneellisemmin, kuta rajummat ne ovat. Eiköhän luonto, joka pitää alempaa sielullista olemustamme tasapainossa, puolustautune tällä tavoin korvatakseen ylemmän sielullisen olemuksemme sekasortoisuuden? Täydellinen mullistus päättyisi joko kuolemaan tai mielenhäiriöön. Hänen hansikoidut kätensä jatkoivat yhä järjestelyä, kun hän kysyi minulta:

Tunnustin silloin kaiken: että olin oven takaa kuunnellut hänen ja hänen vaimonsa keskustelua; että rouva Ortègue oli vaatinut minua pysymään vaiti; mitä kaikkea olin siitä lähtien tuntenut mielessäni; kuinka olin toivonut, että hän itse kohdaltaan olisi luopunut tuosta hirveästä suunnitelmasta; heränneestä huomiostani, kun hän oli kiirehtänyt minua muutamassa tunnissa laatimaan valmiiksi sairaalan muistiinpanot; asianajajan käynnistä ja yhä kasvavasta epäluulostani rouva Ortèguen poissaolon johdosta… Minä lopetin:

"Sanoin itselleni: jos asia on varma, on hän kotonaan. Mitäs muuta, läksin sinne. En sopinut asiasta kenenkään kanssa. En kysynyt neuvoa keneltäkään. Teitä ei suinkaan ympäröi mikään salaliitto. Sellaista ei ole ikinä ollutkaan."

"Eikö mitään salaliittoa?" hän huudahti. "Entä tuo vaitiolo, jota hän Teiltä vaati? Mainitsittehan siitä itse," Sitten, äärettömän katkerasti: "Kuinka yksin ihminen onkaan!"

"No niin, kun saavuitte kotiimme États-Unis torin varrelle, oliko hän siellä?"

"Rakas opettajani, hän ei kirjoittanut mitään kirjettä. Hän ei jättänyt haltuuni mitään Teille tulevaa."

"Mutta Te puhuitte hänen kanssaan. Kyselitte häneltä. Hän vastasi Teille. Te lähditte pois hänen luotaan — palasitte tänne ja etsitte minua. Sanokaa suoraan, jättikö hän Teille jonkun sanoman minulle tuotavaksi? Minkä? Tahdon sen tietää."

"Hän ei jättänyt minulle mitään tehtäväksi. Tuskin hän puheli minulle paria kolmea sanaa enempää. Hän oli peräti masennuksissaan. Hän oli, niinkuin suuren ahdistuksen hetkinä sattuu, piirtänyt paperille muutaman lauseen. Hän näytti ne minulle, kun ei kyennyt puhumaan. Luin tuon paperin. Pujahdin tieheni ottaen sen mukaani. Tuon sen Teille. Mutta, sanon sen vielä kerran, hän ei lähettänyt sitä Teille. Hän olisi pyytänyt sen takaisin, jos hänellä olisi ollut siihen voimaa. Sitä hänellä ei ollut. Siinä on huuto, hänen huutonsa, ja sen täytyy päästä Teidän korviinne."

Olin ottanut taskustani tuon paperiliuskan. Ortègue tempasi sen käsistäni ja alkoi lukea sitä huudahtaen hurjasti:

"Viimeinkin saan sen tietää!" Minulle oli kerran eläissäni sattunut inhoittava uteliaisuuden puuska: halusin nähdä teloitusta. Läksin paikalle. En nähnyt itse toimitusta. En nähnyt kirveen laskeutumista, en pään putoamista. Juuri tuona hetkenä sulkeutuivat silmäni. Sama kauhu valtasi minut Ortèguen edessä hänen lukiessaan vaimonsa kirjoittamia epätoivoisia sivuja, ja minä käänsin pois katseeni. Minun oli täytynyt antaa hänelle tuo isku. En voinut katsella häntä, kun se hänet kohtasi. Olin väärässä. Ei hivenenkään olisi ollut annettava mennä hukkaan viime opetuksesta, jonka monien entisten lisäksi sain tältä harvinaiselta mieheltä: opetuksen jalosta sydämestä, joka arvosteli itseään, tuomitsi itseään ja täten, jalosti peräytymällä, myönsi olevaksi kokonaisen tosiasiain käsitepiirin, tosiasian, jotka hänen älynsä oli kieltänyt. Niin — todella liikuttavan selvityksen saivat nuo kuuluisat sanat: "Sydämellä on järkisyynsä, joita järki ei tunne." Tämä ehdoton deterministi tunnusti, itseään määrätyistä teoista soimatessaan, — joskaan hän ei sitä tehnyt itselleen selväksi — velvoituksen ja vapauden. Tämä ilmiöitten mies, jolle ajatus ja tunne olivat pelkkiä tapahtumia, julisti, itse sitä ymmärtämättään, sitä kunnioitusta, jota yksilö on velkapää osoittamaan toiselle yksilölle. Tämä henkisen maailmankaikkeuden kieltäjä liikkui kuitenkin tällä hetkellä yksinomaan sen piirissä, huolimatta tuskantäyden ruumiinsa taakasta, huolimatta pitkällisen myrkytyksensä orjuudesta.

Odotin hänen puoleltaan kohtaavani kapinaa, vihaa, rajuutta, kaikkea tuota surkeutta, jonka hän oli päästänyt näkyville Le Gallicin vuoteen vierellä. Mutta hämmästyksen valtaamana kuulin hänen puhuvan minulle tavattoman tyynesti ja äänellä, johon hänen vaimonsa muisteleminen sai enää vain hellyyttä — epäitsekästä, olin sanoa, ruumiista irroittunutta, hellyyttä. Sillä haudan tuolta puolen tuli tuo ääni, joka nytkin sitä muistaissani niin liikuttaa minua! Juuri aikoessani tuoda tiedoksi nämä hänen viime sanansa, hänen varsinaisen jälkisäädöksensä, jonka hän halusi minun keräävän muistiini, täytyy minun keskeyttää. Kynä näet vapisee kädessäni.

"Marsal", hän alkoi stoalaisen älyniekan äänellä, jolla hän oli aikaisemmin tässä samassa työhuoneessaan minulle esittänyt syöpänsä diagnoosin. "Eikö minulla koko elämäni ajan ole ollut kyllin syytä uskon tosiasioihin? Tosiasia — miten varman pohjan se antaakaan jalkain alle! Viikkokausia olen nyt rehkinyt epävarmuudessa, mielikuvitelmissa. En ole tietänyt. Nyt tiedän. Olen vapautunut. Koska olette kuullut keskusteluni vaimo parkani kanssa, ymmärrätte kaiken: epäilin hänen rakkauttaan, hän tahtoi antaa minulle siitä todisteen, ja minä, minä halusin nähdä hänen antavan sen. Hän sen antoikin, vaan ei sitä, minkä minun silmäni näkivät. Se oli tuon ylevän sydämen puolelta säälinpurkaus — ihailtavan säälin. Se ei ollut rakkautta. Ja sitten epäilin taas ja tuon epäilyni vuoksi tein rikoksen, niin, rikoksen. En sillä että otin vastaan hänen kaksoisitsemurhan tarjouksensa. Siitä en soimaa itseäni. Rakkaudentarjous oli minulla oikeus ottaa vastaan. Meille lyhytikäisille, voisi miltei sanoa harhakuvamaisille olennoille edustaa kärsimys pahaa; hyvää taas on onni ja varsinkin rakkaus, rakkaus, jonka avulla jokainen meistä voi astua oman olemuksensa rajain ulkopuolelle, yhtyä toiseen olentoon ja hänen kauttaan siihen, mikä on kaikki-käsittävää. Nähkääs, Marsal, äly, se kehittyy sukupolvesta sukupolveen eikä vieläkään ole kuin tuskin hahmoiteltu. Rakkaus taas on hetkellistä, mutta täyttä, uhkuvan runsasta omistamista — kaiken sen omistamista, mikä on omaa itseämme ylempää. Silloin me elämme iäisyyshetkemme. Olennosta, joka meille tämän kaiken antaa, emme voi luopua. Hän on silmäimme terä, luittemme ydin, tyhjentymätön ja yltäkylläinen onnemme. Ja että hän haluaa, jos hän kerran meitä rakastaa, kuolla kun mekin kuolemme, niin onhan se niin luonnollista, niin oikeutettua. Ei. En soimaa itseäni, että sanoin vaimolleni: 'kiitos!' ja että otin vastaan hänen tarjouksensa. Rikokseni on se, että ennakolta aavistaessani, ettei hän minua enää rakkaudesta rakastanut, vaadin tuon lupauksen täyttämistä. Miksi? Pannakseni hänet koetukselle. Ja se, nähkääs, oli inhottavaa, kurjaa. Hänen surmansa vastaanottaminen, jopa sen avustaminen, jotta saisimme toisiamme rakastaen yhdessä kuolla, sehän oli onnemme korkein hurmio. Mutta mies, joka uskaltaa, mitä minä uskalsin panna panokseksi, Marsal: sen, että hän olisi surmannut itsensä säälistä minua kohtaan, valheen vallassa, johon minun epäluuloni oli hänet pakottanut, — se mies on murhaaja."

"Olkaa siis loogillinen, rakas opettajani", pujahutin lomaan. "Ette siis enää suvaitse tuota ajatusta, että hän kuolisi kanssanne?…"

"Olen kyllä, rakas opettaja, ja juuri siksi, että olen Teidät ymmärtänyt, sanon Teille: tehkää vielä enemmän kuin että vain vapautatte hänet tuosta mielettömästä lupauksesta. Auttakaa häntä — Tehän sen voitte — tulemaan moraalisesti terveeksi tulemalla itsekin samoin terveeksi."

"Te ajattelette tuota mustasukkaisuuden kohtausta, jonka panin toimeen Le Gallicin nähden — minä, hänen lääkärinsä, haavoitetun potilaani nähden! Uskokaa pois: kadun sitä katkerasti. Olin silloin mieletön…"

"Ei ole kysymys Le Gallicista. On kysymys Teistä itsestänne. Tunnustakaa, että Teidän kaltaisenne sairas, ruumiillisesti sairas ihminen, mutta moraalisesti terve, olisi jo aikoja sitten hakenut parannusta tautiinsa."

"Onhan muuan tilapäinen parannuskeino. Itse olisitte sitä neuvonut ja määrännyt sen heti kohta potilaallenne, josta olisitte tehnyt saman diagnoosin kuin itsestänne."

"Niin, leikkaus. Puhuitte siitä kerran minulle, hyläten sen ja vieläpä sellaisin sanoin, etten ole uskaltanut sitä enää ottaa puheeksi. Tänään uskallan vaikka mitä. Tuo leikkaus on tehokas, väitittepä sitten mitä väititte. Muistatteko Dieulafoyn kahta ihanaa luentoa haimasyövästä ja tuota juttua hänen portugalilaisestaan, joka sai leikkauksen tapahduttua nauttia pitkällistä ja täydellistä terveyttä? Luvatkaa, että neuvottelette virkatovereittemme kanssa, ja että jos he — itse tietysti valitsette heidät — arvelevat, että leikkaus olisi pantava toimeen, Te sallisitte sen tapahtuvan?"

"En vastusta enää", hän vastasi. "Ja miksikä, tosiaankin?… Mutta muuan toinen toimi on kiireellisempi, Marsal, vaimo raukkani rauhoittaminen. Ajattelen kuolemantuskaa, jota hän parhaillaan kokee. Hän ei palaja tänne. Teidän täytyy lähteä häntä hakemaan. On muutoin parempi, että Te näette hänet ennenkuin minä ja puhutte hänelle. Minä en voi nyt heti ja näin monien tunneliikutusten vallassa… Marsal, mitä ajattelemmekaan! Ottakaamme ensin selvää, onko hän siellä."

Hän oli jo tarttunut työpöydälleen sijoitettuun irtopuhelimeen ja tiedusti États-Unis torin portinvartijalta, oliko rouva Ortègue kotona.

"Hän ei ole lähtenyt sieltä", hän sanoi. "Käykää Te puhelimeen, Marsal", ja hän ojensi minulle toisen kuulotorvista. "Pyytäkää hänet puheisiin. Hänellä on puhelin omassa pikku-salissaan. Te voitte hänet kohta rauhoittaa. Säästätte häneltä siten vielä suuremman ahdistuksen. Sanokaa hänelle, että olette antanut minulle hänen kirjeensä, sillä kirje se tosiaankin oli, vaikka hänellä ei vain ollut rohkeutta lähettää sitä. Sanokaa hänelle, että olen sangen tyyni, että odotan häntä, ja että Te tulette häntä noutamaan kertoaksenne hänelle, minun pyynnöstäni, kaikki."

"Voinko näin ollen sanoa hänelle, että olette päättänyt suostua leikkaukseen, jos se tunnustetaan mahdolliseksi?"

Meidän vaihtaessamme keskenämme nämä muutamat sanat oli portinvartija yhdistänyt johdon palatsin sisähuoneisiin. Ääni, jonka hyvin tunsin, vastasi minulle — rouva Ortèguen ääni. "Hän on tullut", olin sanomaisillani Ortèguelle, kun näin hänen jo tarttuneen toiseen kuulotorveen. "Jospa hän ei vain vastaisi mitään, mikä tekee pahaa Ortèguelle", ajattelin, "ja kuitenkaan en voi häntä pysäyttää!" Ääneen sanoin:

"Tekö, rouvani? Olen puhunut professorille. Olen antanut hänelle sen, minkä kirjoititte. Hän on sen lukenut ja pyytää Teitä olemaan tyyni… Hän lähettää minut noutamaan Teitä. Saavun heti. Kerron Teille keskustelumme. Se on tekevä Teille hyvää… Siihen asti, sanon sen vielä kerran, olkaa rauhallinen…"

"Hän voi paremmin. Tuo lukemansa toi hänelle vapautuksen. Niin hän on itse sanonut. Hän iloitsee saadessaan jälleen nähdä Teidät."

"Saakaa hänet vielä kerran puhumaan", sanoi Ortègue minulle aivan hiljaa, "jotta vielä kerran kuulen hänen äänensä. Selittäkää hänelle, miksi en itse puhu hänelle. Keksikää jokin syy."

"Oletteko vielä puhelimessa, rouva? Professori pyytää kysymään, oletteko jo rauhoittunut hänen suhteensa?"

"Hän tahtoisi kyllä mielellään itse haastella kanssanne puhelimessa, mutta käskee minun sanoa, ettei hänellä ole siihen voimaa. Hän on liiaksi liikutettu. Hän pyytää, ettette olisi levoton siitä ettekä mistään muustakaan."

"Kuinka usein, Marsal", sanoi minulle Ortègue ripustaessaan kuulotorven paikoilleen, "olenkaan tullut tähän, tämän puhelimen ääreen kahden leikkauksen väliajalla, kutsuttanut hänet puheilleni, kuunnellut hänen ääntään kuten äsken ja tuntenut, että hän oli kodissamme, onnellisena ja minua ikävöiden! Vain pari sanaa hänen suustaan — kuinka ne virkistivätkään! Mutta menkää nyt, Marsal. Odottavalle ovat sekunnit vuosia, muistelevalle vuodet sekunteja. Lähtekää nopeasti, niinkuin hän pyysi."

XXVIII

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin olin États-Unis torin varrella. Palatsin portilla vakoili rouva Ortègue tuloani. Kun ajoneuvoni kiersivät puistikon ympäri, tunsi hän minut ruudun lävitse ja tuli minua kohti. Hän oli nyt kuin aivan toinen nainen. Jo pelkästään hänen katseestaankin saatoin päättää, että koko hänen elintarmonsa oli noina muutamina tunteina keskittynyt yhteen ainoaan syvään ja nöyrään tunteeseen, eläimelliseen kuolemanpelkoon. Hänen silmistään, jotka äsken vielä olivat ihan mielettömät tuskasta, läksi nyt lämmin, salaperäinen hohde. Hän saisi elää. Hänen puoliavoin suunsa näytti hengittävän ahnaasti vapautuksen ilmaa. Tuskin olin huutanut kuljettajaa pysäyttämään, kun hän jo oli noussut vaunuun antaen itse osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Hän jäi hetkeksi vaiti, ja sanoi sitten pelokkaalla sävyllä, jossa värisi levottomuuden viime jäte:

"Niin, rauhoittaakseen Teitä, tukeakseen Teitä, sanoakseen ymmärtävänsä
Teitä. Ah, jospa olisitte ollut läsnä, kun hän luki nuo sivut!"

"Eihän toki. Kirjoittaessanne ne Te olitte totuudellinen, ja siten palautitte hänetkin totuuteen."

"Senkö vuoksi, että hän sallii minun pettävän sanani? Sanotte siis pelkuruuttani totuudeksi! Hän varmasti kovin halveksii minua, Marsal."

"Hän ei ole milloinkaan Teitä rakastanut näin suuresti, ja todisteena siitä on, että hän tahtoo yrittää elää. Tiedättehän, ettei hän tätä ennen edes suostunut ajattelemaankaan leikkausta."

"Niin on. Ymmärtänette kyllä, että Te olette hänen päänsä kääntänyt."

"Leikkaus! Se on totta. Miksi en ole sitä ennemmin ajatellut?…" hän sanoi ristien kätensä. "Miksi en ole puhunut hänelle siitä? Niin paljon aikaa on hukattu! Elimme kuin painajaisen ahdistamina, kuin mielihoureessa. Kukapa tietää, vaikka se olisi nyt jo myöhäistä? Mutta eihän se ole, eihän? Ah, miksei sitä ole jo tehty? Kun hän minulle kertoi kaiken, samana päivänä, jolloin tuo Dufourin asia sattui, oli hän vielä niin hyvissä voimissa. Niin hän olikin aina, kun ei ottanut morfiinia. Tuo myrkky se hänet tuhoaa. Siitäkin hänet parannetaan. Saan hänet takaisin joksikin aikaa, ehkä pitkäksikin, ja minä näytän hänelle kyllä, etten ole lakannut rakastamasta häntä. Mutta minähän olen vain nainen. Minussa ei ole hänen henkensä suuruutta. Hän odotti minulta liikoja. Syy on minun. Odotin itse liikoja itseltäni. Niin on myös käsitteitteni laita. Muistattehan kai sen kerran, jolloin itkin? En tiedä enää mitä ajattelen, mitä uskon. On hetkiä, jolloin tuntuu siltä kuin jokin meitä voimakkaampi vyöryttäisi meitä eteenpäin. Olemme kuin suuren aallon pohjassa. Suljemme vain silmämme ja annamme sen viedä itseämme."

Näin hän puheli, ja minä sain sen vaikutelman, kuin olisi vierelläni ollut vain pieni lapsi, jota minun täytyi rakastaa, kaikkea tuota heikkoutta, tuota niin jännittyneeksi tuntemani tahdon hämminkiä, tätä vaiston varaan jättäytymistä. Olin vallan varma, että tämän epävarman, yksinjääneen olento paran läsnäolo kävisi Ortèguelle ylivoimaiseksi. Hän säälisi häntä, ja tuo sääli oli lopulta hälventävä hänen ylpeytensä ja epätoivonsa pahat unet. Valitettavasti oli hänen uhri parkansa aavistus osunut oikeaan. Oli liian myöhäistä.

Saavuimme Saint-Guillaume kadulle. Kun työnsin auki suuren ajoportin toisen puoliskon päästääkseni sisään rouva Ortèguen, niin ne kolme sairaanhoitajatarta, jotka vilkkaasti keskustelivat palatsin pihalla, katkaisivat äkkiä puheensa meidät nähtyään. He siirtyivät syrjään ja seurasivat toveriani katsein, joka pani minut pelkäämään. En voinut kysellä heiltä, kun en tahtonut jättää silmänräpäykseksikään vaimo parkaa, joka miltei juoksi panematta huomiota tuohon pieneen tapahtumaan. Näky, mikä tarjoutui eteiskäytävässä, oli siksi tavaton, ettei hän olisi heti kysynyt: "No mutta, mitä onkaan tapahtunut?" Siellä oli haavoitettuja, hoitajattaria, potilaitten vieraita, puhellen keskenään sellaisella järkyttyneellä kiihkeydellä, joka kiehuu ja kuohuu äkillisten onnettomuuksien ympärillä. Hekin vetäytyivät tieltä mitään vastaamatta. Hän juoksi yhä edelleen ja tuli pieneen suojaan, joka oli Ortèguen työhuoneen edessä. Hän törmäsi tohtori Quenautiin, joka tuli huoneesta ja pysäytti rouva Ortèguen sanoen hänelle:

"Älkää menkö sisään, rouva. Professori on juuri äsken saanut pyörtymyskohtauksen. Renard hoitaa häntä. Hän tulee kyllä taas tuntoihinsa. Ei, älkää menkö sinne. Marsal, estäkää rouvaa menemästä sisään."

Rouva Ortègue päästi läpitunkevan huudon: "Hän on kuollut!" Ja työntäen vastustamattomalla voimalla tieltään Quenautin ja minut hän syöksyi työhuoneeseen.

Ortègue makasi pitkänään sohvalla, jolla muistin häntä tutkineeni kaksi kuukautta sitten — suu oli puoliavoin, mutta ei hengähdystäkään siitä enää kulkenut — luomet raollaan, mutta ei ainutkaan katse enää kirkastanut hänen lasimaisia, silmäteriään. Rouva Ortègue päästi toisen huudon, äskeistä vielä vihlovamman, heittäytyen miehensä ylitse ja alkoi häntä syleillä peittäen suudelmillaan ja kyyneleillään nuo liikkumattomat, tuhoutuneet kasvot, joiden ääretöntä surullisuutta hänen hyväilynsä eivät enää voineet hälventää.

"On parempi jättää hänet yksin", sanoin Quenautille ja Renardille, jotka vielä viipyivät epäröivinä. Muut olivat vetäytyneet pois. Työnsin heidät molemmat viereiseen huoneeseen ja kysyin hiljaa:

"Emme tiedä siitä juuri sen enempää kuin Tekään", sanoi Quenaut. "Olimme yläkerrassa, Renard ja minä, luutnantti Le Gallicin luona, jonka laita, sivumennen sanoen, on huonosti. Teidän onkin sinne heti kavuttava, Renard. Tapaamme toisemme taas siellä. Muuan poika syöksyy ihan poissa suunniltaan kertomaan kuulleensa vaikerrusta kulkiessaan Ortèguen ikkunan alitse sekä menneensä sisään ja tavanneensa professorin tajuttomana. Laskeusimme alakertaan. Onneton mies oli jo tiedoton. Hän kuoli melkein heti. Tiedätte, että hän käytti morfiinia kohtuuttomasti. Hän oli antanut itselleen liian väkevän ruiskeen. Sellaistahan sattuu… Mutta vaimo parka!…"

Korviimme ennätti viereisestä huoneesta niin raju nyyhkytys, että kävin levottomaksi:

"Palatkaa Tekin luutnantin luo, rakas virkaveli", sanoin Quenautille.
"Minä menen koettamaan, voisinko lohduttaa häntä."

Minulla oli omat syyni, miksi laitoin tieltäni tämän todistajan. Pelkäsin näet, että rouva Ortèguelta voisi tuskanhoureissa päästä ilmiantava sana. Tämän tuskallisen aviodraaman oli kuolema äkisti ratkaissut. Kunnioitus Ortèguen muistoa kohtaan vaati, että sen julma käänne peittyi ikuisen salaisuuden verhoon. Onneksi Quenautissa ammatillinen velvollisuudentunne voitti uteliaisuuden.

"Jätän siis Teidät", hän sanoi. "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tilanne tuolla yläkerrassa on vakava: valtimonlyönti hidas, tuskanahdistusta, pyörrytystä, kalpeutta, Cheyne-Stokesin tekohengitystä, ja kaiken päälliseksi ilmiselvä taudinoire-yhtymä pidennetyssä selkäytimessä. Ortègue sitä muutoin jo pelkäsikin. Minähän olisin leikannut hänet heti tultua. Luodit, jotka aivoihin jääneinä muka ovat siedettävissä, ovat teoriaa. Ortèguen itsensäkin olisin leikannut. Puhuin siitä Teille usein, ja oikeassa olinkin. Olisin yhdistänyt hänen sappirakkonsa johonkin suolenosaan. Hänen keltatautinsa olisi poistunut. Hänen tuskansa olisivat hävinneet ainakin kuukausiksi. On ennenkuulumatonta, että hänenlaisensa mestari mieluummin valitsi morfiinin tylsytyksen ja sen aiheuttamat vaarat… Mutta kuulkaa, kuinka rouva parka vaikeroi. Ah, miten suuresti hän rakastikaan miestään!"

Tuskin hän oli mennyt ovesta, kun riensin työhuoneeseen. Rouva Ortègue syleili yhä ruumista. Tartuin häntä käsivarteen ja koetin irroittaa hänet siitä. Hän salli sen tapahtua, aivan kuin ensi hetken hermojännitys olisi lauennut passiivisuudeksi, jonka tuskanahdistus ja mielenhuume teki sitäkin peloittavammaksi. Kun poistin hänet sohvan luota, jolla Ortègue makasi, käänsi hän yhä päätään miestään kohti, hänen kouristuneisiin kasvoihinsa, hänen tuijottaviin silmiinsä, ja toisti lakkaamatta:

"Hän on surmannut itsensä. Hän on surmannut itsensä minun tähteni. Hän kuoli epätoivoisena — minun tähteni. Syy on minun. Minun kauhea pelkuruuteni tuotti hänelle kuoleman. Ah Marsal, miksi näytitte hänelle nuo paperiliuskat? En pyytänyt Teiltä sitä, en tätä."

"Ei ei, hyvä rouva, ei hän surmannut itseään", vastasin — valehdellen tahallani. Ymmärsin nyt hyvin, miksi Ortègue oli karkoittanut minut luotaan, sekä myös hänen traagillisen päätöksensä tehdä itsemurhansa yksin, hiljaisesti, niin että se saattoi käydä luonnollisesta kuolemasta jopa minunkin silmissäni ja erityisesti hänen vaimonsa silmissä. Tämä ei rakastanut häntä enää niin, kuin hän halusi olla rakastettu. Hän oli saanut siitä todisteen. Äkkiä hän oli päättänyt tehdä heti lopun kaikesta näkemättä enää vaimoaan. Mieleeni muistui kädenliike, jolla hän oli tarttunut puhelintorveen kuullakseen kerran vielä tuon ihaillun äänen, ja tuo muisto jäyti sydäntäni, jatkaessani kuitenkin hyödytöntä petostani.

"Ajatelkaahan toki, rouva hyvä. Jos hän olisi surmannut itsensä, olisi hän jättänyt jälkeensä jonkun sanasen — tänne, nähtäviin…" Osoitin hänelle pöytää ja sanoin, papereita siirrellen: "Näettehän itse, ettei ole mitään."

"Miksi hän olisi kirjoittanut minulle? Mitä hänellä oli minulle sanottavaa?"

"Hän ei jaksanut sitä kestää. Olin häntä liiaksi haavoittanut. Ah, miksi näytitte hänelle nuo paperiliuskat?"

"Liiaksi haavoittanut? Mutta olisittepa kuullut, kuinka hän puhui Teistä ne luettuaan — miten hellästi, miten kärsimättömänä toivoen Teitä luokseen, saadakseen tyynnytellä Teitä!" Kun taas johdin mieleeni suvaitsevan lempeyden, jolla Ortègue tosiaan oli suhtautunut asiaan, niin kuinka syvästi tajusinkaan hänen sankaruutensa ja martyyriutensa! Tunsin myös, etten voisi pettää tätä naista, joka kuunteli sanojani silmät yhä vainajaan kiinnitettyinä. Kuitenkin intin yhäti: "Ei. Hän ei ole surmannut itseään. Emme kumpikaan, Quenaut ja minä, vielä tiedä, miten hän on kuollut. Mutta ilmeistä on, että kyseessä on vain muuan hänen tautinsa vaihe. Veritulppa, verentungos aivoissa, sydämenhalvaus — onhan tuhansia mahdollisuuksia…"

"Saan sen helposti tietää", hän sanoi, ja käsistäni livahtaen hän kävi piironginlaatikolle, jonka tunsin hyvin ja johon Ortègue piti morfiiniaan lukittuna. Avainkimppuun kiinnitetty avain oli vielä suulla. "Nähkääs nyt", hän huudahti, "hän on avannut laatikon. Siinä oli myrkkymme."

Rajusti hän vetäisi avaimesta. Eräässä lokerossa hän huomasi pienen pullon, johon hän tarttui, ja joka sisälsi valkoista jauhetta. Hän nosti sitä ikkunasta tulevaa valoa vasten. Saatoin lukea nimilipusta tuon peloittavan kaavan KCN. Se oli cyankaliumia. Pullo oli ääriään myöten täysi ja suljettu sinetöidyllä tulpalla. Rouva Ortègue mutisi:

Onneksi hän ensi epäluulonsa toteamisinnossa ei huomannut, minkä minä puolestani kauhistuen äkkäsin: suurikokoista injektioruiskua, takaisin lokeroonsa pantuna. Siinä näkyi vielä hiukan nestettä. Tuo neste oli, kuten sittemmin totesin, morfiinia. Quenaut oli asiaan nähden osunut oikeaan, käsittämättä kuitenkaan sen sisintä merkitystä. Ortègue oli käyttänyt yksinkertaisinta itsemurhatapaa, jonka perille oli vaikein päästä: hän oli ruiskuttanut itseensä kauhistavan annoksen tavallista myrkkyään. Hänellä oli ollut voimaa panna takaisin paikoilleen tuo surma-ase, pukea taas ylleen ja laskeutua sohvalleen. Kaikki nämä yksityiskohdat rakentuivat uudelleen ajatuksissani niin ilmiselvinä, kuin esiinmanattuina, että olin päästää huudon minäkin. Hillitsin kumminkin liikutukseni, ja kuin koneellisesti työntäen laatikon kiinni sanoin rouva Ortèguelle:

"Hän on surmannut itsensä jollakin toisella tavalla. Hän on toivonut, etten ymmärtäisi, että uskoisin onnettomuuden sattuneen. Hän on ollut yleväsydäminen kuten aina. Mutta hän ei tahtonut nähdä minua jälleen."

Hän oli lysähtänyt nojatuoliin. Molemmin käsin hän puristi pikku pulloa, ja kuulin hänen vaikeroivan:

"Tai hän ei ehkä tahtonut sitä myrkkyä, minkä valmisti meidän molempain varalta."

Hän ei vastannut, ja päätään pudistaen hän painoi rintaansa vasten molempia käsiään, jotka yhä olivat sulkeutuneina pullon ympäri. Olin hellittämätön:

"Hyvä rouva, Teidän täytyy antaa tuo pullo minulle. Pyydän sitä miehenne nimessä, jonka viimeinen tahto, juuri täällä, minun läsnäollessani noin tunti sitten lausuttu, oli, että Te eläisitte."

Hän kavahti pystyyn, asetti nojatuolin itsensä ja minun väliin ja sanoi minulle, puristaen pulloa vielä lujemmin:

XXIX

Tämän niin lyhyen, mutta minulle kauhean kohtauksen keskeytti sen ainoan henkilön tulo, jonka läsnäollessa se kyllä olisi voinut jatkuakin, hän kun näet oli pappi, nimittäin apotti Courmont, joka saapui, kuten hänen ensi sanoistaan sain selville, Le Gallicin lähettämänä, kuolevan miehen, jota hän juuri oli ollut valmistamassa. Hän astui sisään ja käsitti heti tämän kohtauksen, joka olikin hänelle ylen valaiseva kaiken sen pohjalla, mitä äskeinen ripitettävänsä varmaan oli hänelle ilmaissut: sohvalla makaava vainaja; minä, kovin liikutettuna ja pyytävässä asennossa; rouva Ortègue nojatuolin turviin paenneena ja hurjassa puolustusasennossa puristaen myrkkypulloa itseään vasten.

"Koska kerran olette täällä, herra apotti", huudahdin, "niin auttakaa minua."

Ojennetut käteni osoittivat kyllin selvästi, minkälaista apua häneltä pyysin. Tahdoin saada takaisin pullon ja vallan heti paikalla, peläten, että tuo onneton särkisi sinetin ja surmaisi itsensä silmäimme edessä: hyppysellinenkin tätä jauhetta nyt heti, ja loppu olisi käsissä. Käytin — värisen vieläkin sitä näin kaukaa ajatellen — keinoa, joka olisi voinut kaikkein varmimmin jouduttaa ratkaisua, jota juuri tahdoin estää. Hillitsemättömän raivon valtaamassa ihmisessä kiihkeys on omiaan yhä vain yllyttämään kiihkeyttä. Mutta pappi puolestaan ei ollut kadottanut kylmäverisyyttään. Hän ymmärsi kaiken ja oivalsi vaaran. Kun toistin: "Auttakaa minua…" kääntyi hän rouva Ortèguen puoleen ja sanoi, minulle vastaamatta:

"Hyvä rouva, olen kuullut tästä hirveästä onnettomuudesta. Olen tullut rukoilemaan rakkaan vainajanne ruumiin äärellä. Sallittehan sen, eikö niin?" Rouva Ortègue teki myöntymyksen merkin. Pappi kysyi: "Ettekö tekin tahdo rukoilla kanssani?"

Rouva Ortègue kielsi pudistaen hurjana päätään. Apotti Courmont ei ruvennut itsepintaiseksi. Hän polvistui sohvan jalkopäähän, teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla. Minä pidin yhä silmällä rouva Ortèguea. Isämeidän-rukouksen lauseet, joita pappi toisti, sattuivat hänen korviinsa, samoin kuin minunkin, katkonaisina: "… Tapahtukoon Sinun tahtosi… Anna meille velkamme anteeksi… Äläkä saata meitä kiusaukseen…" Näin, että hänen kätensä hieman hellittivät otteestaan ja että pari suurta kyyneltä vierähti pitkin hänen poskiaan. Mikä voima oli häneen vaikuttamassa? En tiedä siitä mitään. Virtasiko tuo voima henkisestä lähteestä, hänen ulkopuoleltaan? Kenties. Myönnän tällaisen vaikutuksen mahdolliseksi. Vai lähtikö papista suggestiota? Myönnän senkin. Etäiset lapsuusvaikutelmatko, ehkä uudelleen ja voimakkaasti kutsuivat häntä takaisin elämään papin tuossa polvistuessa ja mumistessa rukousta kuolleen vierellä? Myönnänpä vielä senkin. Taas totean tosiasioita, voimatta niitä selittää. Tämä tosiasia sitä paitsi todistaa minulle, että uskonnollisen kurin muovailema äly voi osoittautua harvinaisen kykeneväksi kohta oivaltamaan ja käsittelemään todellisuutta. Apotti Courmont oli tavannut oikean keinon, millä murtaa tuon onnettoman naisen itsemurhakiihko. Kuinka pitkäksi aikaa?

"Rukoilin hänelle rauhaa, rouvani. Hän on tehnyt niin paljon työtä, kärsinyt niin paljon, rakastanut niin paljon. Jumala on hyvä. Hän näkee mitä me emme näe. Hän on antava hänelle rauhan. Jos vain…" Hän pysähtyi ja sanoi vieläkin lempeämmällä äänellä, miltei rukoillen: "Rouvani, tulin toisenkin asian vuoksi. Kerätkää rohkeutenne. Serkkunne Ernest on hyvin, hyvin sairas… Hänen hetkensä ovat luetut, ehkäpä minuutitkin. Hän halusi tavata Teitä…"

Rouva Ortègue pudisti päätään kuten tuonoin, kun hän antoi hurjan kieltonsa.

"Älkää kieltäkö, rouva", vetosi pappi häneen. Ja osoittaen kuollutta hän sanoi: "Jollei muuten, niin hänen tähtensä. Hänestä juuri, sen tiedän, herra Le Gallic tahtoo puhua kanssanne."

"Niin, pitkästi. Menkää Te sinne, rouvani. Minä jään tänne kuollutta valvomaan."

Hän oli ottanut nenäliinan pyyhkiäkseen kyyneleensä. Huomasin, yhä häntä silmistäni päästämättä, että hän kääri siihen cyancaliumpullon. Hän teki tuon liikkeen kulkiessani hänen perässään porraskäytävässä. Hän astui huoneeseen, ja minä valmistausin jäämään käytävään ottaakseni kunnioittavasti huomioon tämän viimeisen kohtaamisen salaluontoisuuden. "Ei hän ainakaan surmaa itseään Le Gallicin nähden", ajattelin. Mutta sairas mies, huomatessaan minut rouva Ortèguen takaa, kutsui minut kädeneleellä sisään. Hänen epäsäännöllinen hengityksensä ei sallinut enää yhtämittaista puhetta. Se milloin kiihtyi ja sitten taas hidastui, jopa toisinaan miltei pysähtyikin. Lomassa hän sai puhutuksi sanoen Quenautille ja Renardille, jotka oleilivat hänen vierellään:

"Hyvät herrat, minulla on puhuttavaa serkkuni kanssa. Tohtori Marsalin tahtoisin myös pitää täällä."

Tämän halun salaisen vaikuttimen ymmärsin heti. Tiesin asioista riittävästi, jotta hän saattoi puhua rouva Ortèguelle määrätyin sanoin tarvitsematta tehdä minulle mistään selkoa, mutta minun läsnäoloni oli myös kyllin estämään häntä joutumasta kiusaukseen lausua toisia sanoja.

Renard ja Quenaut poistuivat, mutta jälkimmäinen ei malttanut olla sanomatta ääneen:

"Me jäämme tuonne käytävään, hyvä luutnantti. Älkää väsyttäkö itseänne liikaa."

"Ei voi enää tehdä mitään. Sairaus iskeytyy pidennettyyn selkäytimeen.
Asia on ratkaistu."

"Catherine", alotti kuoleva upseeri, ja hänen katkonainen esityksensä kävi vielä tuskallisemmaksi kuulla kuin hänen lausumansa sanat, hänen kun piti aina välillä huohottaa. Hän puhui todella kuolemantuskassa. "Catherine, olen selvittänyt asiani Michelin kanssa tohtori Marsalin kuullen. Hän kertoi minulle, mitä olet ollut aikeissa tehdä… Tiedän, että häneen nähden kaikki on lopussa. Pelkään, että sinä yhä vieläkin aiot olla elämättä hänen jälkeensä… Catherine, sinun täytyy elää. Hänen tähtensä sinun täytyy. Minä, kuoleva mies, vakuutan sinulle, että on olemassa toinenkin maailma. Tunnen sen yhä läheisempänä.

"Näen sen. Kosketan sitä… Tiedän, että tuossa toisessa maailmassa voidaan kärsiä. Kärsiä omien erehdysten tähden ja myöskin niiden, joihin olemme toisia johtaneet. Elossa olevien hyvä tahto, hyvät teot voivat tuottaa lievitystä… Sinä et tiedä, onko se totta. Et voi olla liioin varma, ettei se pidä paikkaansa. Samaa sanoin miehellesi tänään… Ajattelehan, että jos tämä on totta, niin sinun itsemurhasi laskee Michel raukkasi harteille kauhean taakan, rajan toisella puolen. Jos se on totta, niin ajattelehan sitäkin, että elämäsi voi olla hänelle hyödyksi, hyväksi… Näet siis, että sinun tulee elää… Jos se on totta, ei yksikään hetki, jonka elät kärsivällisenä, nöyränä, rakastavana, mene mieheesi nähden hukkaan. Ei mikään, minkä uhraamme, mene hukkaan. Mitä tänä hetkenä kärsin, mitä jo olen kärsinyt, se ei ole hukassa, koska se on uhri, jonka kannan. Uhraan kuolemani sinun hyväksesi, jotta sinä saisit valoa ja puhdistuisit, jotta sinä eläisit…"

"Catherine parka! Minä, joka saan poistua, ymmärrän hyvin, että sinun tehtäväsi on paljon raskaampi ja vaikeampi kuin minun. Ihmisen on niin helppo antaa kaikkensa yhdellä kertaa… Mutta katsos, minä olen kärsinyt paljon, ennenkuin olen päässyt tähän hetkeen… Tiedän, että syvimmässään kaikkinainen kärsimys, johon alistumme, kätkee omaa suurta lohdutustaan… Hyvästi, Catherine; en pyydä sinulta lupausta. Mutta sinä et salline, että turhaan olen uhrautunut sinun tähtesi. Hyvästi, jätä minut nyt kahden Hänen kanssaan, Surujen miehen…"

Hän puristi ristiinnaulitunkuvaa rintaansa vastaan, tuon liikkeen kertoessa samaa äärimmäistä turvautumista kuin äsken rouva Ortèguen puristaessa myrkkypulloaan.

"Hyvästi", sanoi tämä, ja kumartuen haavoitetun upseerin otsan yli hän painoi sille suudelman. Le Gallic loi häneen kiitollisen, pyytävän katseen. Hänen huulensa sammalsivat "kiitoksen", joka enää oli vain henkäys. Koska taintumus uhkasi, juoksin ovelle kutsumaan Quenautia ja Renardia:

"Pitäkää te huolta hänestä", sanoin heille. "Täytyy koettaa lanteen-lävistystä. Tulen kohta takaisin suorittamaan sitä kanssanne. Renard, pankaa tarvittavat aseet kuntoon."

Yhä puhuen vedin mukanani rouva Ortèguea, joka seurasi minua koneellisin askelin. Kun olimme saapuneet hänen miehensä työhuoneeseen, missä apotti Courmont yhä rukoili kuolleen vierellä, tartuin hänen käteensä, joka yhä puristi nenäliinaan käärittyä pulloa. Sormet hellittivät. Myrkky oli käsissäni.

XXX

Hän elää. Viikko on vierähtänyt toisensa jälkeen, kuusi pitkää viikkoa siitä päivästä, jolloin olin riistänyt häneltä myrkkypullon hänen vielä kiireestä kantapäähän vavistessaan tuon kuolemantuskaisen miehen harrasta manausta. Olin ymmärtänyt, että hän aikoi pitää lupauksensa ja elää, sillä hän halusi olla loppuun saakka läsnä Ortèguen hautajaisissa. Kolmea päivää myöhemmin hän oli läsnä Le Gallicin maahanpaniaisissa. Näillä kahdella juhlamenolla ei ollut muuta yhteistä kuin hänen läsnäolonsa. Ortègue oli viimeisessä jälkisäädöksensä lisäyksessä — mikä nyt selvitti minulle hurskaan asianajajan hämmästyksen — vaatinut siviilihautausta. Hänen vastenmielisyydellään Le Gallicia kohtaan ja tällä halulla lienee varmasti ollut jotain yhteyttä. Oi, kuinka surullinen oli tuo iltapäivä marraskuun alkupuolella, jolloin saatoimme hänet Passyn hautuumaalle! Hän oli jo aikaisemmin — prameilevana vielä kuoleman jälkeenkin — antanut pystyttää itselleen sinne marmorisen, mosaiikkikoristeisen hautakiven. Ihmisjoukot tungeksivat kuuluisan kirurgin tomumajan jäljissä. Miten vastakkainen kaikin puolin olikaan tuntemattoman luutnantin vaatimaton ruumissaatto! Niin sanotun hiljaisen messun perästä, joka pidettiin kello kahdeksalta Tuomas Akvinolaisen mukaan nimitetyssä kirkossa, veimme ruumiin Montparnassen rautatieasemalle, josta se lähti Tréguieriin. Bretagnelainen sotilas oli saava leposijansa tuolla kaukana, synnyinseudun mullassa, missä jo uinuivat hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki esi-isänsä, joiden elämää hän oli elänyt, joiden usko oli ollut hänenkin. Verratessani näitä kahta hautausta toisiinsa näen niissä vertauskuvan. Upseeri oli elänyt yhteiselämää. Hän kuoli yhteiskuoleman. Hän lepää yhteislevossa. Opettaja parkani jää kuolemassaan yksin, niinkuin oli ollut yksin elämänsä viimeisinä traagillisina hetkinä. Kuulen vielä korvissani hänen äänensä, kun hän, kuoleman ollessa niin lähellä, niin vihlovin sävyin sanoi: "Kuinka yksin ihminen onkaan!" Kun kuljen Passyn hautuumaan ohi, katselen sanomattoman liikutettuna tuota suunnattoman suurta tukimuuria, joka työnnäikse Henri-Martinin valtakadun puolelle. Annan ajatukseni tunkea tuon korkean multavallin läpi, kuljen, kuljen, kunnes kohtaan hautaholvin, jossa keskellä kylmää, hiljaisuutta, kuolemaa lahoamistaan lahoo tuo neronsa ja intohimonsa kuluttama mies, jollainen Ortègue oli ollut. Minun tulee häntä sääli. Tahtoisin auttaa häntä, ja sitten sanon itselleni, että jos hän vielä kärsii, ei hän ainakaan tuolla kärsi!

Oli toinenkin, joka sanoi itselleen samaa: hänen vaimonsa. Juuri tänä hetkenä katselen ikkunasta nurmikenttää, joka viheriöi sairaalamme kauniitten vanhojen puitten juurella. Sairasten leposohvalla makaa muuan sotilas. Hänen vieressään on kaksi kainalosauvaa. Side peittää silmiä. Hän saapui luoksemme sokeana ja reisi murskautuneena. Pelastimme hänen jalkansa. Emme voineet antaa hänelle näköään takaisin. Hänen vieressään istuu rouva Ortègue lukien hänelle ääneen. Kuinka laihtunut ja riutunut hän onkaan! Elämä, jota hän on viettänyt nämä kuusi kuukautta, selittää ylen selvästi tämän heikontumisen. Hän on elänyt ja elää yhä, mutta jokapäiväisessä toimeliaisuudessa tuhlaamalla sen rajattomiin saakka haavoitettujemme auttamiseksi. Sodan pitkittyessä eivät sairassalimme valitettavasti pääse tyhjenemään. Moni meistä uupuu. Rouva Ortègue vain ei. Jo ensi päivinä kummastelimme ja ihailimme hänen alttiiksiantavaisuuttaan. Hänen miehensä kuoltua me sitä sekä ihailemme että pelkäämme. Näemme hänen valvovan yön toisensa jälkeen, tarjoutuvan mitä raskaimpiin, mitä vastenmielisimpiin, mitä vaarallisimpiin toimiin. Jos tarttuvaa tautia vähintäkään epäillään, on hän heti käsillä. Hän antaa päivänsä. Hän antaa yönsä. Hän antaa koko elämänsä. Minusta, joka tiedän hänen salaisuutensa, tuntuu usein, kuin olisi tuossa hänen laupeudentyössään jotakin itsemurhan tapaista. On kuin hän koettaisi tyydyttää noiden kahden häntä niin suuresti rakastaneen miehen tahtoa, pyrkien elämään, niinkuin Le Gallic pyysi, ja kuolemaan, niinkuin hän Ortèguelle lupasi. Hankkiakseni hänelle hiukan lepoa olen pyytänyt häntä erikoisesti huolehtimaan sokeista potilaistamme. Vaatimaton tehtävä! "Mutta", niinkuin hänelle sanoi apotti Courmont, joka myös on levoton hänen uhatusta terveydentilastaan hänen näin suuresti väärinkäyttäessään voimiaan, "lohduttaminen ei ole mikään vaatimaton tehtävä." Pappi sai hänet suostumaan. Se seikka, että tällä oli moinen vaikutusvalta häneen, osoittaa, että rouva Ortèguessa on sisällinen työ käymässä. Häntä kalvaa uskonnollinen koti-ikävä. Le Gallicin persoonallisuus vaikuttaa yhä hänen persoonallisuuteensa, ja tämä ihana sielu — kuten Le Gallic hänet määritteli — pysyy niin uskollisena, niin lojaalisena, ettei Ortègue itsekään, jos hän äkkiä palaisi elämään, voisi tuota vaikutusta kadehtia. Vain hänen tähtensähän tämä jalo nainen niin kiihkeästi haluaa uskoa. Vielä eilen — sillä hän puhuu minulle avonaisemmin kuin muille — hän tunnusti:

"Te moititte minua, ystäväni, että teen liiaksi työtä täällä sairaalassa. Eihän minulla ole muuta viihdytystä. Kun olen ylen uuvuksissa työskenneltyäni yöt päivät, sanon itselleni: 'Jos Le Gallicin usko on tosi, jos on olemassa toinen maailma, jos mieheni sielu ei ole sammunut, jos se on jossakin, missä se kärsii, niin ehkäpä vähäinen osa siitä avusta, minkä annan muille, tulee hänenkin hyväkseen.' Se on pelkkä toive ja epäilyntäysi. Mutta kun sen varaan heittäydyn, syntyy minussa sanomaton tyyneys, aivan kuin olisin jostakin päin saanut kiitoksen. Mutta mistä?"

Tämän naisen tekemä yksinkertainen kysymys tarkoitti — ei sen vähempää kuin kuoleman tuskallisen ja välttämättömän probleemin ratkaistavaksi asettamista. Mitä Ortèguen onneton leski oikeastaan kyseli mielessään? Sitä, katkeavatko suhteet ainaiseksi, vai onko olemassa salaperäistä yhteyttä kuolleitten ja elävien välillä; tyhjentyykö toimintamme kokonaan nykyiseen piiriinsä vai jatkuuko se jossain muualla henkisessä maailmankaikkeudessa; mikä on näkyvän maailmankaikkeuden pääperusta, mikä sen lopullinen selitys? Jos tuollaista jatkumista on olemassa, saa kuolema toisen tarkoituksen tai pikemmin, sillä on tarkoitusta ainoastaan siinä tapauksessa, että tuollaista jatkumista todella on olemassa. Jollei sitä ole, niin kuolema on pelkkä loppu, ja mitä eroa on silloin kuolemalla ja kuolemalla, kun jätetään lukuunottamatta tuskat? Kaikki asiat käyvät kuolevalle samanarvoisiksi, koska ne kaikki tuhoavat hänet yhtäläisesti. Mutta tämän kuitenkin niin tärkeän probleemin, joka meidän kaikkien täytyy saada ratkaistuksi tai ainakin pohdituksi, me unohdamme elämän arkikulussa. Ja kuinka se nykyoloissa vaatikaan huomiotamme, kun yleinen mullistus, tämä suunnaton ja hirveä sota, asettaa sen joka päivä, joka hetki ja niin monesti ratkaistavaksemme — halki koko Europan, miljoonain ihmisten, taistelevien ja kotona-olevien, kaatuvien ja eloonjäävien, yksilöiden, perheitten, kansojen, koko ihmiskuntamme ratkaistavaksi! Onko verellä ja kyynelillä, joita on niin runsaasti vuodatettu, muutoin minkäänlaista merkitystä? Vai eikö tämä maailmanlaajuinen ristiriita olekaan muuta kuin yhteinen hurja hourepuuskamme, jonka ainoana tuloksena on oleva, että lukemattomat ihmiselimistöt ennenaikojaan joutuvat fyysilliskemiallisten hajoutumisten ja yhdistymisten tapahtumasarjaan? Tämän pitkän kertomuksen päätteeksi nousee eteemme juuri sama probleemi. Sen tutkimiseksi olen minäkin tahtonut antaa oman lisäni. Olen sen antanut. Minkä arvoinen se lienee?

Näitä sivuja aloittaessani sanoin julkaisevani ne "muistelmana", "vaarinottona". Muistelman tulee ennen kaikkea olla täsmällinen. Näillä sivuilla on tuo ominaisuus. Sen tunnustuksen voin niille suoda. Mutta sitä en ole voinut estää, että olen niitä kirjoitellut mielenliikutuksen vallassa, joka yhä kasvoi, sikäli kuin nuo eri vaiheet palautuivat muistiini, eikä mielenliikutus, ole tieteellistä suhtautumista. Kyyneleitten vuodattaminen mikroskooppiin ei ole koskaan ollut eduksi nähdäksemme selvästi sen läpi. Nyt kun olen aikeissa tehdä johtopäätökseni, koetan saada takaisin sen kylmä-älyisyyden, joka on kaiken objektiivisuuden ehtona.

Toistakaamme lyhyesti ne tosiasiat, joiden todentaminen on tämän "vaarinottoni" tulos. Ne ryhmittyvät kahden pääkohdan alaisiksi. — Näen toisaalta ylemmyysmiehen Ortèguen, joka oli varustettu kaikilla älyn aseilla, ja jolle kohtalo oli runsain määrin jakanut kaikkea suosiotaan. Äkkiä nousee kuolema hänen eteensä. Hän uhmaa sitä määrätyllä opilla. Hän ei voi siihen mukautua. Kuolema tietää hänelle koko hänen tunneihmisensä tuhoutumista, ja hänen tunne-elämänsä syvimmät elinvoimat nousevat kapinaan sitä vastaan. Se tietää hänelle hänen älyllisen itsensä tuhoutumista. Tosin hänen oppilaansa tulevat varmasti jatkamaan hänen toimintaansa. Hänen leikkaamansa sairaat elävät hänen jälkeensä. Hänen muistonsa ei häviä; mutta hänen työnsä kallisarvoisin saavutus, hänen ajatuksensa harkinnan keräämine aarteineen, tuo kyky, jonka kautta ihminen tietonsa avulla yhdistää oman minänsä iäisiin lakeihin, kaikki se sortuu tyhjiinraukeamukseen. Tähän oman olemuksensa luhistumiseen hän lopulta suostui pateettisen suurisuuntaisena, mutta se suuruus oli muserretun resignation suuruutta. Se oli hengen taipumista — epätoivoisen voimattomuuden elein — vastustamattomain, korkeampain voimain painostukseen, voimain, jotka hänelle olivat hirviömäisiä, koska ne olivat hänet luoneet vain murskatakseen hänet. Tällainen on ensimmäinen tarkasteluni alaisista tapauksista. — Toisaalta näen — se on noista tapauksista toinen — kokoonpanoltaan hyvin yksinkertaisen ihmisen, Le Gallicin, toiminnan, mutta perin vaatimattoman toiminnan miehen. Se, mitä hän maailmassa älyllisesti edustaa, tuntuu samoin ylen vaatimattomalta. Hän ei ole itse muodostanut oppiaan, hän on sen saanut. Ortèguen kaltaiset miehet häntä siitä halveksivat. Ovatko he oikeassa? Eivätkö Le Gallicin tapaiset tietämättään tuo myötään elämän selvittämiseksi vuosisataisen, pitkällisen kokemukseen-perustautumisen lopputulosta? Hänenkin tielleen nousee kuolema. Tuo perinnäinen oppi sallii hänen heti suostua siihen, tehdä siitä ponnisteluittensa esineen, luoda siitä rikastumistilaisuuden sekä itselleen että muille. Hänen tunneihmisensä sopeutuu siihen kohta, sillä hän saattaa tuon oppinsa mukaisesti kantaa uhriksi kärsimyksensä ja kuolemantuskansa, vakuutettuna siitä, että hänen uhrinsa on siirrettävissä niiden hyväksi, joita hän rakastaa. Hänen älyllinen minänsä samoin mukautuu siihen. Hän itse vakuuttaa tätä puhuessaan "pelastuksestaan". Pelastus on olemuksemme parhaimman osan elossa-säilyttämistä. Hänen alistumisensa on innostusta, iloa, rakkautta. Missä toinen sortuu, hän on voitollinen. Missä toinen heittää sikseen, siinä hän vahvistuu. Ortèguen kaltaisille on kuolema käänteentekevä ilmiö, johon sisältyy tavallaan kuin sala-väijymystä, jotakin kokonaan tolkutonta. Le Gallicin tapaisille se on täydellistymistä, täyttymystä. Mitä voi siitä päättää? Että näistä kahdesta otaksumasta kuolemaan nähden — joiden käytäntöön-soveltamista olen voinut tarkastaa näissä kahdessa miehessä — toinen on käyttökelpoinen, toinen ei. Teen selväksi itselleni, että tämä sanonta on niin yksinkertainen, että se tuntuu lapselliselta. Minulle puolestani, myönnän sen, omalta erikoiselta älylliseltä näkökannaltani se on niin monia johtopäätöksiä täynnä! Kliinillinen kasvatukseni vaatii minua pitämään käytäntöön-soveltamista teoriain ratkaisevana koetteena. Lääketieteessä myönnän vain todennetun totuuden, s.o. toiminnassaolevan ja siis kokemusperäisen. Tältä näkökannalta, niin outo kuin tällaiselle kannalle siirtyminen lieneekin, minusta Le Gallic tuntuu tieteellisemmältä kuin Ortègue sekä olevan lähempänä Magendieta, joka näyttäessään muuatta koetta Tiedemannille ja tämän inttäessä vastaan: 'Entä Bichetin laki?' vastasi: "Minun ei tarvitse välittää tuosta laista. Se on väärässä, jos kokeeni sen kumoaa."

Vielä suurempaan täsmällisyyteen päästäkseni analysoin minäkin puolestani vielä kerran kokeeni tulokset ja johdan siitä tämän uuden sanonnan: kuolemalla ei ole tarkoitusta, jos se on pelkkä loppu; mutta tarkoituksensa sillä on, jos se on uhri. — Sivumennen sanoen, mitä kätkettyjä rikkauksia piileekään kielessä, ja kuinka tuo sana tarkoitus on syvällinen, kaksinverroin arvokas ilmaistessaan noita molempia: sekä merkitystä että suuntaa! — Mutta uhrilla itselläänkin täytyy olla tarkoitus. Muutamissa tapauksissa luulemme varsin selvästi käsittävämme tuon tarkoituksen: Delanoët ja Dufourit, he uhraavat henkensä juoksuhaudoissa maansa puolesta. Noiden alttiiksiantaumusten yhteissumma muodostaa armeijan. Armeija pelastaa tämän maan. Muutoin ei voi sanoa muuta, kuin että siinä nykyhetki uhrautuu tulevaisuuden hyväksi; mutta me emme voi nähdä millä oikeudella tulevaisuus, jota ei vielä ole, vaatii tätä etuoikeutta, jollei ole olemassa omantunnon antamaa pakottavaa käskyä, josta se on saanut ilmaisemuksen muualta käsin. Ja taas on edessämme rouva Ortèguen kysymys: "Mutta mistä?" Ja entä silloin, kun uhrista ei ole tuontuokiollista tulosta? Kun se, jonka vuoksi itsensä alttiiksi antanut suoritti uhrinsa, ei saakaan sitä hyväkseen, ei edes aavista sitä? Rouva Ortègue oli Le Gallicin vuoteen vieressä ja kuuli, että tämä antoi henkensä uhriksi hänen tähtensä. Olisi voinut sattua, ettei hän olisi ollut siellä. Joka päivä merkitään kirjoihin "kadonneiksi" sotamiehiä, jotka ovat antautuneet kuolemalle alttiiksi toveriensa puolesta, eivätkä nämä ole siitä tietäneet, ovatpa ehkä menneet hukkaan tuosta uhrista huolimatta. Uhri on silti ollut olemassa. Jotta sillä olisi joku tarkoitus, täytyy siis ihmistodistajain puutteessa olla joku, joka sen ottaa vastaan, henki, joka kykenee merkitsemään luetteloihinsa teon, minkä toinen ihminen teki toisen hyväksi, silloin kun tästä teosta ei ole mitään tulosta eikä yksikään ihminen siitä tiedä. Jollei ole tällaista näiden tuntemattomiksi ja tehottomiksi jääneitten alttiiksiantaumusten todistajaa, niin ne ovat kuin niitä ei olisi ollutkaan. Koko olemuksemme nousee kapinaan tätä vastaan. Eikö toisaalta tämä todistaja, tämä omatunto, meidän omantuntomme tuomari ja ylläpitäjä, eikö se esiinny siinä maailmassa, minkä fyysillinen kokemus meille avaa? Ja eikö tämä todista, ettei fyysillinen kokemus ole tyhjentävä todellisuuteen nähden? Mieleeni muistuu muuan sana, jonka läsnäollessani lausui pitkän, uskonnollista kokemusta koskevan keskustelun päätteeksi amerikkalainen fysioloogi William James, tapaamistani tiedemiehistä kaikkein vilpittömin, tosiasian kuriin alistunein: "Uskon, että Ihanteen yhteyteen tultuamme uusi voima saa jalansijaa maailmassa ja synnyttää uusia ilmiöitä." Mitä hän tarkoitti Ihanteella? Voimaa, koska se on voiman lähde. Koska se samalla on älyn lähde, täytyy sen olla äly. Koska se on rakkauden lähde, täytyy sen olla rakkaus. Seurauksena ei voi olla sellaista, mitä ei sisällä se, mikä käy sen edellä. William James sanoi vielä ylemmästä sielullisesta minästämme, että "se on osa jostakin sitä itseään suuremmasta, mutta samanluontoisesta, jostakin, mikä toimii maailmankaikkeudessa tuon minän ulkopuolella ja saattaa rientää sille avuksi…"

"Nuohan ovat uskontunnustuksemme alkusanat, vain toisin sanontatavoin julkituotuina", vastasi minulle apotti Courmont eräänä päivänä, kun nuo kaksi lausetta hänelle toistin "Tuo meidän: Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen — eiköhän se ole juuri tuo suurempi, mutta samanluontoinen? Eikö se ole tuo: joka voi rientää avuksi?… William James puhuu uudesta voimasta, joka saa jalansijaa maailmassa. Mitä muuta on tämä meidän sanamme: astui alas taivaista meidän tähtemme?…"

Kuuntelin häntä. Ja sen jälkeen, kun olen nähnyt Le Gallicin ja Ortèguen kuolevan sekä sen moraalisen voiman kyllyyden, mikä ilmeni edellisen, ja sen stoalaisen, mutta niin perin alastomaksi riistetyn tuskan, mikä tuli ilmi jälkimmäisen kuolinhädässä, en voi enää kokemusperäisesti sanoa tuon papin olevan väärässä — sitäkin vähemmän, kun hän lisää, viitaten rouva Ortèguen mielenlevottomuuteen — ja myös omaani, kuten otaksun, sillä hän on perin hienotunteinen:

"Miten tuskaisesti ovatkaan nykyään vaivatut sieluparat etsineet totuutta, joka oli läsnä, perin yksinkertaisena ja aivan heidän ulottuvillaan! Mutta tuo etsimisen tuska, eikö se ole samaa kuin rukous? Kun tunnemme, että meiltä puuttuu Jumala, on Hän itse asiassa meitä hyvin lähellä."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN TARKOITUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.