Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

DYRE REIN

Kertomus isoisän isän talosta

Kirj.

JONAS LIE

Norjankielestä suomentanut

Anton Helve

Helsingissä, Suomal. Kirjallis. Seuran Kirjap. Osakeyhtiö, 1907.

SISÄLLYS:

   I. Lepokuva.
  II. Dyre Aakisen Rein.
 III. Syksy.
  IV. Joulu.
   V. Tuomari ja hänen rouvansa.
  VI. Rein ja Merete.
 Epiloogi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

I.

Lepokuva.

Mahtava joki, joka muina vuodenaikoina kohisi vuolaana virtana metsäseudun läpi, — välkkyen kuin vielä käyttämätön sahanterä sankassa tukkimetsässä, — virtasi nyt pitkällisen kesäkuivan jälkeen painuneena korkeiden hiekkariuttojen väliin. Kuuset ja männyt tihkuivat pihkaa tukahduttavassa kuumuudessa, eikä lehtipuissa värähtänyt ainoakaan lehti. Pölyinen maantie, jonka peninkulmakivissä oli kuningas Kristian V:n kuva, kimalteli kullankeltaisena juovana aitojen välissä…

Vanha tuomarintalo, jonka suuri, punainen taittokatto kohosi korkeiden vaahterain ja poppelien välistä, komeili arvokkaana kesäisessä autereessa harjun rinteellä.

Näin päivällisaikaan näytti talo kuin kuolleelta, — niin oli siellä autiota ja hiljaista —

Riihen vieressä seisoivat kahdet tuolirattaat, ja niiden vieressä söivät heinää valjaista riisutut ja liekaan pannut hevoset. Koirankopin varjoisalla puolella loikoi muhkeaturkkinen Ajax huohottaen. Se koetti vähän aikaa seurata silmillään paria kanaa, jotka rohkeanlaisesti näyttivät lähestyvän suljetun puutarhan portin vieressä kasvavia nokkosia, mutta painoi sitten unisena syvästi haukotellen suuren päänsä käpäliensä väliin…

Eräästä punaiseksi maalatun konttorirakennuksen ikkunasta, joka rakennus toiselta puolen rajoitti avaraa talonpihaa, näkyi erään konttoristin yläruumis. Konttoristi poltteli paitahihasillaan miettivästi piippuaan. Äkkiä näytti hän keksivän esineen, johon saattoi kiinnittää joutilaan huomionsa.

"Joudu, joudu, Malene! Pentusi odottavat", — huusi hän kyökkipiialle, joka avojaloin ja ruumis vinossa tuli keittiöstä, kantaen täysinäistä sianruokapyttyä porsaille.

"Ehkäpä hän tahtoo ruveta kummiksi?" vastasi tyttö samalla mitalla, kadotessaan ulkohuonerivin taakse…

Aurinko paahtoi leveitä, käyrillä käsipuilla varustettuja päärappusia…

Avarassa rakennuksessa vallitsevan päivällishiljaisuuden rikkoi vain välistä hiljaa kuuluva oven sulkeminen, ja keittiön puolelta kuului rukin yksitoikkoinen hyrinä.

Eräästä avonaisesta ullakkokamarin ikkunasta kuului parin nuoren tytön hillityn iloinen ääni…

Merete, talon tyttäristä nuorin, seisoi kammarissa sylissä liinavaatteita, joita hänen muutamia vuosia vanhempi sisarensa Alida otti häneltä ja levitti sänkyyn, joka oli pantava kuntoon.

"Autapa minua panemaan päällinen pieluksen päälle, Merete! Hänhän voi tulla tänään, enkä minä missään nimessä tahtoisi hänen näkevän, että me valmistamme ja siistimme hänen korkea-arvoisen persoonansa vastaanottamiseksi."

"Kuulehan, Alida", — virkkoi Merete hänelle, — "Femia pyysi Mariannen vaihtamaan viikkoa kanssaan. Minkä tähden arvelet hänen niin tehneen?" Hänen silmistään loisti veitikkamaisuus, kun hän omalla puolellaan veti pieluksen päällistä. "Femia tahtoo esiintyä komeasti, — vaikuttaa apulaiseen jo ensi päivinä, kun hän on täällä. Oo, kyllä kannattaa häntä sitten katsoa… Hän kävelee vain ja peilailee juhlallisesti ja vilkuu seinäpeiliin! 'Hän on vanhaa sukua ja hänellä on suhteita' — lausuu Femia juhlallisesti ja suuttuu ihan silmittömästi, kun minä hiukan matkin häntä…

"Luuletko, että hän on pitkä ja tumma, — sellainen intressantti? — Tahi entä jos se onkin pieni vaaleaverinen, — silloin Femia varmaankin nolostuu!"… Hän heitti nyt pieluksen, jonka nauhat juuri oli saanut solminneeksi, vuoteen päänalukselle.

Alida oikasi kumartunutta hoikkaa vartaloaan. Hänen kasvonsa olivat varmapiirteiset karakterikasvot, joista päättäen hän näytti 25 vuottansa melkoista vanhemmalta ja jotka osottivat hänen kuuluvan vanhaan sukuun.

"Se johtuu nimestä", — virkkoi hän, — "Dyre Rein… Se kuulostaa vanhalta herrastilan nimeltä. Ja kun Claes kirjoitti, että hän todellakin saa periä pohjoisessa olevat suuret Moldewigin maatilat, ja että täällä löytyvät suuret metsät ja metsästysmaat olivat oikeastaan syynä siihen, että hän haki tuomarinapulaisen virkaa isältä Arentzin jälkeen, niin näytti se Femiasta erittäin komealta ja houkuttelevalta!"

"Kuulehan, hän on matkustellut paljon, ollut Ranskassa ja Tanskassa", — huomautti Merete.

"Pyh, onhan isäkin matkustellut, — joten meidän ei lainkaan tarvitse kainostella sitä. Voimmepa, jos niin tarvitaan, vastaanottaa hänet ranskaksi; suokoon hän anteeksi ettemme osaa espanjaa."

"Kuule, Alida", — kuiskasi sisar salaperäisesti, — "luuletko, että Arentz sai rukkaset Mariannelta ja että hän sentähden matkusti tiehensä niin äkkiä? Olen ajatellut nyt, että hän olisi tahtonut hänet. Hehän olivat aina hyviä ystäviä; mutta se Marianne on aina niin käsittämätön…"

Alida veti vain hiukan halveksivasti huultaan.

"Nyt et taaskaan sano mitään, Alida! Eikä hän suinkaan voi sille mitään, että joku rakastuu häneen", jatkoi Merete kiivastuen.

"Hm-m —"

… "Ja että hän sitten antaa rukkaset, siihen kai hänellä lienee lupa, tiedän mä."

6

"Niin sitten, niin —"

"Mitä sitten, mitä; ole hyvä ja sano se… Sinä syytät aina
Mariannea!"

"Ohoo, — totta tosiaan ketään ei kosita, jollei asianomainen itse anna ensin vähän aihetta siihen… jolleivät toiset hyväntahtoiset sielut järjestä sitä", sanoi hän tuskin kuuluvasti.

"Hyi sinua, — hyi, sanon minä."

"Kosiiko kukaan minua?"

"Ei tietysti, koska olet jo kihloissa."

"Mutta kosiko minua kukaan ennen kun — ennenkun tämä sitten tapahtui
Grothin kanssa?"

Merete katsoi neuvottomana vanhempaan sisareensa.

… "Tahi olinko minä ehkä häijympi kuin Marianne? Ethän kai voine sitä sanoa… Ei, näes; mutta he tiesivät aina, missä minä olin tavattavissa."

"Tuo suuri piironki on vinosti peilin alla", keskeytti Merete. "Minä työnnän ja sinä vedät…"

He tarttuivat vanhanaikuisen pyöreäkylkisen piirongin vankkoihin kädensijoihin.

"Hu — ip… Meni jo liiaksi… Huip… Kas niin!"

Alida nousi piirongille, pyyhki huolellisesti vanhan peilin, jonka hijottu paksu lasi oli vähän rikki, ja asetti sen suoralleen vedensinisellä paneeliseinällä…

"Ojennapas minulle vasara, Merete!… Toiselle puolelle saa hän marsalkka Neyn ja toiselle Muratin kivipainokuvan."

"Mitä… eihän, — eikös äiti tahdo sitä pois otettavaksi?"

"Hoh, jokin herra Dyre, Dyre Rein", — veti Alida pitkään. "Äiti sanoi, että hänen käytettäväkseen asetetaan vielä eräs suurista vaatekaapeista oven ulkopuolelle. Hänellähän voi olla kiväärejä ja metsästystarpeita ja muuta sellaista säilytettävänä…"

"Näyttepä saaneen täällä kaikki hyvin sieväksi", kuului äkkiä kolmannen sisaren ääni.

"Ei, mutta sinäkö siinä olet…" — huudahti Merete hämillään. — "Sait minut aivan pelästymään, Marianne! Sinun teitäsi ei koskaan huomaa."

"Olen ajatellut sitä pientä tupakkapöytää, joka on mankelihuoneen vieressä olevassa kopissa vanhojen rukkien joukossa. Luulisinpä sen hauskentavan täällä vähän", huomautti Marianne, silmäiltyään huonetta.

"Mutta eihän hän polta lainkaan tupakkaa", sanoi Merete.

"Mistä sen tiedät?"

"Hänen isälle lähettämistä kirjeistään. Tunnen aina tupakkamiesten kirjeet hajusta."

"Ohoo! — Oletpa totta tosiaan ollut utelias", — virkkoi Marianne ja katsoi tutkivasti häneen. Hänen omituisen värittömien, rokonarpisten kasvojensa silmät pienenivät tällöin kapeiksi viiruiksi. — "Kunhan kerran tulee järkeä tuohon nenään, joka ei jätä mitään nuuskimatta, niin voi lapsesta tulla sangen vaarallinen, Alida!" — sanoi hän leikillisesti.

"Mutta minäpä tiedän muuta, joka voidaan asettaa tänne", sanoi Merete riemuitsevasti ja oli samassa jo poissa huoneesta.

Hän riensi kiiruusti rappusia myöten kuumalle, avaralle ja hämärälle ullakolle, jonka korkean taittokaton muutamista raoista tunki joitakuita auringon säteitä puolipimeälle lattialle. Vankkojen poikki- ja tukiparrujen sekä parin savutorven viereen oli läjätty käytettyjä huonekaluja, vanhoja väliverhokehiä ja suuria paperikasoja.

Siellä oli sekaisin naisensatuloita ja nojatuoleja, valokuvankehyksiä ja hyljättyjä teräväkärkisiä luistimia, ja kaikkialla nuorille ripustetut peitteet ja matka-vaatteet jakoivat ullakon osastoihin.

Kaulasta katkennut selloviulu ja muutamia rullauudinten puita ajaa körötteli ylinnä ullakon salaisuuksien päällä punaseksi maalatussa, kullatussa ja omituisilla leikkauksilla koristellussa kirkkoreessä, joka oli peräisin paikkakunnan "vanhalta ajalta."

Merete kohotti hameensa ylös ja kapusi parrun poikki ja riviin asetettujen lastensänkyjen ohi katon reunan vieressä olevan pitkän, risaisen matka-arkun luokse, jonka rikkein kansi oli raollaan.

Vanha nahka natisi ja ruostuneet, jäykistyneet saranat valittivat hänen avatessaan arkun, kun hän oli ensin vetänyt sitä vähän näkösälle. Hänen ponnistaessaan ilmeni hänen hienossa, hennossa olennossaan jotakin omituisen heikkoa. Hänen suuri, vaaleanruskea tukkansa laskeusi hiukan vinosti olkapäille.

Hän kaiveli innokkaasti arkun monilajista sisältöä. Siellä oli vanhoja naskalikärkisiä tanssikenkiä, pari olkalappua kierrettyine kultarimsuineen, heloilla varustettu pistoolinperä piilukkoineen ja vanha käytännöstä hyljätty Tanskan valtakunnanlippu.

Sitten löysi hän etsittävänsä, läjäsi taas kaikki paikoilleen ja paiskasi arkun kannen kiinni.

"Katsokaapas, mitä olen löytänyt!" sanoi hän vähän myöhemmin ullakkokammarissa. Hän näytti mahonkipuista messinkisärmäistä esinettä. — "Äidinisä Reichweinin saapaspihdit… Sitä voi tällä ruuvilla suurentaa ja pienentää aina jalan suuruuden mukaan. Se näyttää olevan aiottu ratsastussaappaita varten, koska, huomaatteko, sen voi levittää perästä niin leveäksi."

"Luuletko todellakin maksavan vaivaa asettaa mokomaa vanhaa kapinetta tänne", — epäili Alida.

"Pistä se vain sängyn viereen. Tuntee itsensä imarretuksi, kun kohdellaan ratsastajana", arveli Marianne tyynesti.

Merete laskeusi pitkälle pituuttaan yksinkertaiselle kuluneelle nahkasohvalle. Hänellä oli kasvuaikana ollut vähän taipumusta vartalon kierouteen, ja tuntui niin hyvältä loikoa seljällään. Hän katseli jalkojaan, joita verhosivat pumpuliset siniset sukat, ja nosteli ja taivutteli niitä nilkasta; luultavasti olivat saapaspihdit vaikuttaneet häneen.

Hän hymyili äkkiä… "Johtuu mieleeni: paneekohan Femia talousviikollaan suolalihaa ja kääresylttyä hänen voileivilleen, tahi vain pallo- ja herajuustoa —"

"Mitä sinä sitten tahtoisit hänelle antaa, Merete?" kysyi Marianne.

"Tahdon nähdä hänet ensin, — sitten vasta päätän…"

Hän hymyili ja katsoi kattoon —

"Kuules Alida, tiedätkö, kuinka monesti minä olen ollut rakastunut? — Kaksi kertaa —. Ensi kerran rakastuin pastori Bungeen, kun pääsin Herran Ehtoolliselle. Kaikki, mitä hän puhui, oli niin kaunista, ja hänen silmänsä olivat niin lempeät, ja kun hän sitten messusi syvällä bassollaan, jotta koko kirkko jyrisi!… Uneksin sitten hänen seisovan kiiltävässä messukaapussa omenapuun luona puutarhassa omena korkealle kohotetussa kädessä ja sanovan, ettei naisen tule syödä siitä! Se omena, jota hän piti kädessään, oli niin komean keltainen. Ja sitten näytti minusta melkein kuin hän itse olisi puraissut siitä, kun hän katosi puutarhanaidan vierustalle."

"Se merkitsee, että olit varastanut omenia ja sinulla oli paha omatunto", arveli Alida.

"Ei, en ollut — sillä kerralla!… Mutta sitten johtui mieleeni, että tottapa niitä oli joitakuita pudonnut puusta, koska kerran olin nähnyt niistä unta, ja aivan oikein, löysin maasta kaksi omenaa. Eikä ole mitään, vaikka sellaisia vahingoittuneita omenia puhalsinkin…

"Mutta rakastumiseni Bungeen — — niin, jospa olisit tietänyt, miltä tuntui, kun olin olevinani taivaallinen morsian. Mutta sitten, kun hän syksyllä suurissa kutsuissa isän nimipäivänä opetti minulle menuetin askelia. — Oo, mikä kauhea pettymys, — koko rakkaus loppui!…"

"Entä toinen?" kysyi Alida.

"Se — niin se toinen! Toisen kerran rakastuin majuri Witteen harjoituskentällä. Hänellä oli näet niin suuret, harmaat viikset ja hän oli niin miehevä ja komea… Ja sitten hänen hartiansa, jossa oli luoti, jonka hän oli saanut Onstadsundin luona!… Erityisesti vaikuttava oli hän eräänä päivänä, kun hän nummella pidetyssä paraatissa ratsasti neljä rummunlyöjää edellään. Hän näytti minusta maailman suurimmalta sankarilta, ja silloin sain hänet upseeripäivällisten jälkeen täällä meillä lupaamaan pelastamaan Puolan, josta, kuten tiedät, Sankowitz aina puhuu niin paljon. Hän oli niin herttainen ja sydämellisen hyvä, että minusta tuntui aina, kuin hän voisi tarinoida hevostensakin kanssa. Kun hänet sitten siirrettiin täältä, lahjoitin minä hänelle häkin lintuineni, — jota en olisi voinut uskoa kenenkään muun ihmisen huostaan kuin hänen! Ja hän lupasi kirjoittaa minulle siitä; mutta sen on hän unhottanut. Ja nyttemmin muistelen minä oikeastaan vain Peteriä, varpusta."

"Oo, olet kai ollut useammin rakastunut, luulen", — sanoi Marianne.

"En ole… Joka kerran, kun tänne on tullut joku, josta olen hiukan pitänyt, on joku teistä toisista näyttänyt niin ihastuneelta. Ja silloin, kiitos, — niinpä olen valmis…"

"Rakkaus on intohimo, joka on suurempi kuin kaikki muut intohimot", toisti hän nauraen isän lempikirjailijan, Holbergin mukaan.

"Tyttärelläni oli häät eikä minua oltu kutsuttu", laski hän leikkiä mennessään —

"Mutta katso, — katso vain Femiaa"… huusi hän äkkiä tälle ullakon ikkunasta. — "Tuolla hän tulee huvimajasta pitkät nankinihansikkaat kädessä. Hän on istunut siellä ja ommellut ne valmiiksi. Nyt tulee hän kävelemään hansikkaat kädessä, kun 'peto' saapuu." [Naar 'Dyret' kommer = kun 'peto' saapuu. Sanaleikki Dyre Reinin nimestä. Suoment. huom.]

"Femian näyttäisi pitävän saada lupa mennä Kristianiaan talveksi översti Gjeddelle katsastamaan hiukan maailmaa", arveli Marianne rauhallisella armollisella tavallaan.

"Nytkö? — Nytkö juuri", — huudahti Merete, — "kun… No, kylläpä olisi hauska nähdä hänen kasvojansa, jos hän kuulisi, että hänen tulee nyt lähteä!"

"Mutta johan Maren alkaa pestä rappusia", — keskeytti Marianne. —
"Isä ja äiti ovat siis jo heränneet."

Hän läksi alakertaan lopettamaan sen puolen kyynärää drellikangasta, joka hänen oli kudottava päivässä, ja Merete riensi ranskankielioppinsa ääreen.

Kovasinten karskuva ääni, joilla työväestö terotti viitakkeitaan iltapäiväniittoon, levisi äkkiä ympäri pihamaata. Nyt syntyi alhaalla liikettä.

Tavanmukaisin reippain ja kevein askelin näkyi tuomari kulkevan konttorirakennusta kohden, heiluttaen kädessään heloilla koristeltua merenvahapiippuaan. Hänen yllään oli pitkäliepeinen, pystykauluksinen sortuuki ja jalassa pitkävartiset saappaat. Pari henkilöä, — rahvaanmiehiä — jotka olivat loikoneet nurmikolla odottamassa konttoriaikaa, nousivat nyt ja seurasivat perästä sopivan matkan päässä hatut kädessä.

Hetkisen kuluttua tuli rappusille rouva puutarhahattu päässä ja nankini-puolihansikkaat kädessä.

Hän meni Alidan kera puutarhaan.

"Mielestäni olette hyvin järjestäneet ullakkokamarin, — minkälaisen ihmisen nyt sitten saamme taloomme taas", — virkkoi hän… "Sivistynyt ihminen hän kuitenkin lienee… Hän on matkustellut ulkomailla. Ehkäpä hän tulee puhumaan ranskaa teidän kanssanne. Sepä olisi koko onni."

"Mutta, äiti, mitä sanoo kapteeni Buchwald tullessaan syrjäytetyksi; hänhän pitää itseään niin taitavana ranskalaisena."

"Ei sillä ole väliä. Emmehän me voi sallia kapteenin pitävän vuokralla meitä", — sanoi hän sitoessaan erästä pensasta…

"Neilikat ovat kerrassaan komeita tänä vuonna lämpimän tähden… Ja katsos kiertoja, jotka ovat melkoisesti virkistyneet tänä aamuna…"

"Kun hän nyt ei vain olisi liian pilattu", — sanoi hän sitten, siirtyen aivan toiseen asiaan… "Tarkotan metsästystä!… Oltiinhan niin välinpitämättömiä Arentz-raukasta. Ei hänestä tehty ainoatakaan kysymystä niinä kahtena vuotena, jotka hän oli täällä. Mutta hän katosikin tosiaan kuin arvoitus, — niin äkkiä — ja eri syyllä joka päivä, mikä on samaa kuin ei mikään syy… Hän ei ollut erittäin hauska hän; — mutta oikea työhevonen hän sen sijaan oli. Kunpa nyt vain isä saisi hyvän apulaisen tästä uudesta!"…

He tulivat nyt sammaltuneelle, rappeutuneelle suihkukaivolle, jonka keskellä oli puupatsas, josta vesisuihku hiljalleen pursui esiin. Altaan ympärillä olevat puusäleet olivat vihreässä limassa.

Rouva pysähtyi, menemättä lähemmäksi kostean maan tähden:

"Tästä voitaisiin tehdä jotakin, jollei pelättäisi pieniä kustannuksia"… tuumi hän.

Mahtava harmaa pää takakenossa silmäili hän tutkivasti pitkin mäenvierua ja jatkoi sitten, tehden kuvaavia liikkeitä kädellään:

"Vihreitä kenttiä kukkapenkereineen ja pienine pensasryhmineen, ja tuonne vierulle mahtavan runsaudensarven muotoinen laite… Sitten puna- ja valkoruusupensasrivejä yhdensuuntaisesti käytävän kanssa aina portille asti. Taimitarhani tuolla nurkassa alkaa jo kasvaa liian sankaksi. Siellä riittää kyllä ottamista… Karviaismarjapensaita, punaisia ja mustia viinimarja- sekä keltaisia vattupensaita riveihin… Ja hedelmäpuita", — puheli hän, — "mistä niille vain saisi paikan… Olen jo ajatuksissani olevinani siinä ajassa, kun ne ovat kasvamassa ja minä voin oksastaa niitä ja näen niiden kantavan hedelmiä"…

"Mutta että sinä yhä vain mietit puutarhanlaatimistasi, äiti, vaikka isä pitää sitä aivan mahdottomana suurten kustannusten tähden!"

"Kun se kerran vain saadaan tekeille ja valmiiksi, niin kyllä hän siitä pitää. Miehet eivät tahdo koskaan ajatella, että jotakin on tehtävä tahi että rahaa on suoritettava… Talo tulee aivan toisen näköiseksi… Se päättyisi puistona tuolla lehdossa ja ulottuisi aina jokeen asti… Piirustukset ja suunnitelmat ovat jo aikoja sitten olleet valmiit", — lisäsi hän, nyykäyttäen varmasti päätään.

Alida hymyili —. Se tuli näet yhä suuremmaksi…

Rouva seisoi hiukan hajamielisen näköisenä ja jatkoi:

"Neljäntoista päivän kuluttua alkavat syyskäräjät… Kunpa nyt väki saisi viljan korjatuksi siksi, sillä minä tarvitsen kaikki työvoimat niinä kolmena neljänä viikkona, joina miesväki on käräjillä… Käypä huvimajasta noutamassa mittanauha, Alida", — jatkoi hän yhä enemmän innostuen. — "Katsokaamme, kuinka pitkälle parsalavakkeet voisivat ulottua, jos alamme tuosta koivusta tuolla. Jos kerran talo tahtoo voida esittää parsaa, niin täytyy sitä olla runsaasti… viisi lavaketta ja kaksi riviä kussakin… Ja kaikki se sääntöjen mukaisesti valmistettu lannoitusaine, joka on määrätty ruispeltoon, se… niin, se ei nyt tule sinne tänä vuonna!"… lisäsi hän nauraen.

"Muistatko viime ja toissa vuonna — ja joka kerran sitä ennen, kun olemme aina mitanneet vain tästä puutarhapylväästä", muistutti Alida veitikkamaisen näköisenä.

"Nyt tuonne", — sanoi rouva jyrkästi, — "niin saamme nähdä, vastaako tämä pala tässä toisella puolella olevaa. Neljätoista kyynärääkö sanoit?"

"Kas vain, te mittaatte äidin tulevaa puutarhaa?"… sanoi Marianne, hyväntahtoisesti leikkiä laskien, lähestyen heitä. "Tässä on sinulle kirje, Alida, Ra-tädiltä…" Hän antoi siskolleen pienen, suulakalla suljetun kirjelipun.

Merete tuli juosten hänen jäljissään:

"Minkä kirjeen toi Jens?"

Femia taas tuli paljon hitaammin puutarhaan kuulemaan, kuinka Rafosilla voitiin.

"Ra-täti kutsuu meidät tytöt ensi sunnuntaina illalliselle, äiti", — sanoi Alida… "Vastaleivottuja kermakakkuja"… luki hän…

Rouva otti kirjeen ja piti sitä hiukan loitolla…

"Kas vain, jälkikirjoitus!… Uusi apulainen on sydämellisesti tervetullut, jos häntä haluttaa käydä tervehtimässä vanhaa yksinäistä naista ja katsomassa luonnonmerkillisyyttämme Rafosia", — luki hän.

"Oo, hän ei malta odottaa kauemmin kuin sunnuntaihin!" huudahti Merete. "Saat olla varma, että hän on hyvin utelias näkemään hänet ja saamaan tietää, kenelle teistä hän määrää hänet… kuka teistä paraiten 'sopii' hänelle", — virkkoi hän sitten, vilkaisten Marianneen, — "ei kenellekään muulle kuin Barbaralle, ja hänestä taas Arentz ei huolinut."

"Ra-tädillä on oma tapansa onnellistuttaa perhettä!" — mutisi Alida.

"Niin, niin", keskeytti rouva, — "Ra-täti voi olla suurisuuntainen kaikista omituisuuksistaan ja päähänpistoistaan huolimatta. Antoihan hän tuhannen taalaria, jotta Marianne voi olla Christiansfeldissä kolmena vuotena ankaran rokon jälkeen… Mutta joudu nyt, jotta Jens saa mukaansa vastauksen, Alida! Te menette tietysti kaikki. Ja kirjoita, että herra Dyre epäilemättä mielihyvällä käyttää hyväkseen hänen ystävällistä kutsuaan saada tulla tervehtimään rakasta Ra-tätiä. — Kerro, että olemme panneet kuntoon Jessin huoneen hänelle, — ja kerro, — tiedäthän, että hän tahtoo kuulla kaikesta, — että Rödsi on poikinut" —

"Enkö minä saa lähettää hänelle vähäisen uunijuustoa", ehdotti
Marianne, — "matalassa vadissa valmiiksi kaneloituna ja sokeroituna? —
Sitä jää kyllä tähteelle riittävästi huomispäivän päivälliseksi."

"Kyllä; sano, Alida, että Marianne, jonka viikko nyt on, lähettää sen", — vastasi rouva… "Merete, Merete", huusi hän sitten äkkiä, "pari kanaa on tuolla tullut puutarhaan. Aja ne pian pois!"

Hän läksi kulkemaan lehtoon päin, ryhtyen taas keskeytyneitä puutarhasuunnitelmiaan jatkamaan. — — —

— Ruokakello soida helisi aitan katolla illalliselle kyökkipiian soittaessa kaikin voimin, ja ääntä jatkettiin joen rannalla olevissa taloissa…

Väki läksi heinänteosta kotiin asettuakseen pitkän keittiönpöydän ympärille, ja rouva tuli puutarhasta, seisahtuen tuontuostakin toinen käsi puuskassa ja nojaten kevyesti hienoon punasensinerväksi maalattuun haravaan, joka hänellä oli toisessa kädessä.

Tuomari oli jo salissa. Hän käveli kuumeinen puna poskillaan edestakaisin lattialla.

"Käske viedä Kvigstadin illallinen konttoriin!" — huusi hän Mariannen tullessa huoneeseen teetä tuomaan. "En tahdo nähdä häntä täällä salissa."

Rouva seurasi häntä silmillään ennenkuin sijottui vankkoine ruumiineen nahkapeitteiseen nojatuoliin.

"Mitä nyt, Orning, — mitä on tapahtunut?"

"Mitättömyyksiä… mitättömyyksiä… pieni skandaali vain."

"Taasko Kvigstad?" — kysyi rouva, nyökäyttäen päätään.

"Parantumaton lurjus… Parantumaton lurjus… Siellä se nyt istuu kalpeana ja kohmelossa avaamassa asiakirjapinkkaa, johon hänen on käytävä käsiksi; näin paksua —"

Tuomari näytti peukalon ja etusormen välisellä asiakirjapinkan paksuutta, rykien toivottomasti.

… "Pöytäkirja on käsin koskematta, ja minä kun luulin, että kaikki oli valmiina ja järjestyksessään!"

"Kvigstad saa paljon aikaan yhdessä yössä, kun hän oikein panee parastaan", — lohdutti rouva.

"Hän on nyt huilannut jo kaksi yötä", — keskeytti tuomari ärtyisestä — "juopotellut, tanssinut ja ollut häissä Nordsaetissa."

"Huono maku!"… mutisi Eufemia nyrpistäen nenäänsä ja maistellen teetään.

"Siellä on Martin Haug-vainajan suuri pesä, jonka tulee olla järjestyksessään huomenna kello 3 iltapäivällä, kirkonmäiltä kuulutettuna ja ilmoitettuna — perilliset tulevat pitkien matkojen takaa" —

Tuomari lykkäsi teekupin kiivaasti luotaan pöydän toiselle puolelle…

"Polttavan kuumaa!"

Marianne kaatoi tyynesti teen toiseen kuppiin, ja sitten takaisin isänsä suureen kullattuun konttorikuppiin.

"Ei olisi ensi kertaa, että hän tekisi ihmeitä, Orning", — sanoi taas rouva, syöden rauhallisesti voileipäänsä.

Tuomari ryki muutaman kerran ääneti synkän näköisenä, perheen tarttuessa hiljaa teekuppeihin.

… "Ja lisäksi sellaiseen aikaan, kun olen apulaisetta!" —

"Saathan nähdä, että Kvigstad varmaan korjaa huomiseksi laiminlyöntinsä," — sanoi rouva taas, laskien kädestään tyhjän teekuppinsa.

"Mutta isä, ethän ole syönyt mitään… Ehkä tahdot näitä voileipiä — syltyn kera"… ehdotti Marianne, järjestellessään pöydällä olevia astioita.

Tuomari heilautti kieltävästi kättään…

"Pelkäänpä tällä kerralla kielten katkeavan, rakas Kvigstadini!" — mumisi hän kumeasti ja nousi pöydästä mennäkseen konttoriin.

"Mikä se on, Alida… Mikä piru se on?" — Hän kääntyi äkkiä ympäri. "Sitä en ole kuullut kahteenkymmeneen vuoteen… tuota Haydnin kaunista pikku menuettia…"

"Sitä juuri tahdoin kysyä sinulta, isä", — sanoi Alida, joka seisoalta löi muutamia ääniä vanhan nuottilehden mukaan. — "Mitä sitten tulee?… Tästä on kokonainen kulma reväisty pois."

"Niin, katsos." — Tuomari istahti pianon ääreen ja antoi sormiensa lipua etsien koskettimilla. — "Tämä on kaunis — jumalallisen kaunis"…

Hän soitti ja syventyi kappaleeseen yhä enemmän Alidan ja Mereten seisoessa kumartuneena hänen vieressään.

"Niin, niin se on!" sanoi Alida. "Minusta tuntuu kuin tuntisin sen niin hyvin; — olen kai kuullut sen hyvin pienenä ollessani."

"Olet kyllä; — se oli Falben aikaan, jolloin meillä oli kvartetti.
Soitamme sen tänä iltana viululla ja pianolla, sinä ja minä —"

Hän rimputti vielä kerran revityn kohdan —

"Kas näin! — näin — Tässä se on — se pieni hauska käänne…"

Hän käänsi päätänsä kasvot loistaen…

"No, Marianne, et kai ole vielä vienyt pois voileipiäni…

"Kyllä kai hän suoriutuu siitä huomiseksi", — virkkoi hän, nousten pianon äärestä. "Menen konttoriin rohkaisemaan häntä vähän, — saamaan hänet innostumaan. Totta tosiaan, mitään ei ihminen tee haluttomasti… Hänellä on tietysti koko pesä päässä… Onhan hänellä rajaton kyky! Ja olisihan liikaa vaatia hänenluonteistansa miestä istumaan kiinnimuurattuna konttorituoliin vuosi läpeensä pääsemättä välillä jaloittelemaan" — —

Rouva seisoi ikkunassa ja katsoi miehensä jälkeen, kun tämä kevyesti juosten kiiruhti pihan poikki konttorirakennukseen. Hän pudisti päätään:

"Orning sinä, Orning", — mutisi hän…

"Kuinka sinä keksit sen vanhan laulunpätkän?"— sanoi hän äkkiä, kääntyen tutkivasti katsomaan Alidaa.

"Mutta sehän on eräs Haydnin menuetti, äiti!"

"Niin, mistä minä tiedän, mikä se on, lapseni. — No, lähdetään nyt katsomaan miltä malli kankaassasi näyttää, Eufemia…"

* * * * *

Viimeinen auringonsäde oli sammunut erääseen suuren, harmaan tuomarintalon yläkerroksen ikkunoista. Dian varjot lankesivat mustina ja pitkinä rakennuksista ja heinäru'oista niitylle, kun heinäväki tuli illalliselta kyökistä ja läksi menemään eri polkuja pitkin kukin kotiinsa torppaansa.

Pari tyttöä väänsi vettä kaivosta ja kaatoi kapallisen toisensa jälkeen saaviin, jonka sitten kantoivat korennolla kyökissä ja navetassa oleviin vesiammeisiin; ja halkovajassa alkoi uuttera halkojen hakkaaminen seuraavaksi päiväksi.

Pari konttoristia asteli piippuineen puolihämärässä tiellä…

Etehisen ovesta tulivat Alida ja Merete, juosten nopeasti perätysten rappusia alas. He olivat kumpikin taholtaan ikkunasta huomanneet kasvattisisarensa Barbaran mäessä lautturintuvan luona. Hän oli ollut joen takana Opsaetissa asialla.

Alida saapui ensimäisenä hänen luoksensa, koska hän oikasi suoraan vasta niitetyn niityn poikki, mutta hetken kuluttua oli jo Meretekin kasvattisisarensa toisessa käsivarressa.

"No, kuinka Randi voi?" sanoi Alida, nykien innokkaasti kasvattisisartaan.

"Saammeko viinimarjoja, Barbara?" — kysyi Merete ja nyki häntä toisesta käsivarresta.

Barbara kääntelihe hänelle tehtyjen kysymysten johdosta neuvottomana vuoroin toiseen, vuoroin toiseen päin. Hän oli paksu, lihava ja pyöreä, aivan toisellaista perherotua. Hän näytti hyväntahtoiselta ja käytännölliseltä. Silmät olivat hänellä pienet, siniset ja vilkkaat.

"Tietysti, tietysti, niin paljon kuin äiti tahtoi saadakin vieläpä enemmänkin, jos hän vain tahtoo? Olihan luonnollista, että meidän lukuisat kesävieraamme olivat tyhjentäneet puutarhamme, arveli Opsaetin muori… Mutta maksaa niitä emme suinkaan saa. Tietysti saa äiti antaa hänelle siitä jonkin lahjan, — muutamia pullollisia marjaviiniä tahi muuta sellaista. — Minulle tarjottiin illalliseksi kahvia ja leivoksia, joita oli jäänyt tähteelle häistä."

"Entä Randi? — kuinka hän voi, — oliko hän tyytyväinen?" — uteli
Alida.

"Kysyin häneltä", — uskoi Barbara heille — "kun Opsaetin muori oli mennyt puuroa keittämään illaksi, millainen hänen Torsteninsa oli, oliko hän kiltti?" — "Oh, hän on samallainen kuin muutkin", vastasi Randi. "— Miehet eivät kai ole parempia"… kertasi Barbara veitikkamaisesti.

"Sanoiko hän niin?" huudahti Alida erittäin mielenkiintoisesti, — "hänet kun houkuteltiin ja pakotettiin ottamaan tuo äytäri! — Tiedän Randin pitäneen Knut Raalienista aina siitä asti, kun pääsimme yhdessä Herran Ehtoolliselle… Mutta ne rahat!" — huusi hän hillityllä kiivaudella.

"Ja voitteko uskoa, kuinka uteliaita ne olivat kuulemaan uudesta apulaisesta, — kenen hän saa, — Mariannen vaiko Femian…"

"Eu-femian", puuttui tämä puheeseen rappusilta, jossa hän istui saaliinsa kääriytyneenä. "Tiedäthän etten minä pidä siitä, että minua kutsutaan Femiaksi!"

"Jos hänellä on kuin majuri Howardilla Mohikaanissa kivääri riippumassa olalla ja uhkaava katse, niin on hän saapa Eu-femian ", — lausui juhlallisella äänellä Merete.

— "Ja jos hän on niitä, jotka kuljeksivat hiljaa kuutamossa ja kohtaavat neitosen lehdossa, niin tulee se olemaan Marianne… Mutta jos se on hauska ja kiltti paksu miehenpalkero, joka tahtoo hyvää ruokaa, niin saa hän sinut, Barbara… Hiljaa", — keskeytti hän itsensä, — "isä virittää viulua. Joudu nyt sisään, Alida…"

Vähän myöhemmin kuului sisältä useat kohdat toistamalla Haydnin menuetti.

Eufemia jäi istumaan rappusille saaliinsa kietoutuneena ajatukset liidellen iltahämyn vaikutuksesta korkeissa unelmissa, samalla kun Marianne näkyi kävelevän edestakaisin pihamaalla rauhallisesti keskustellen konttoristi Schmidtin ja Augustinusenin kanssa, jotka olivat palanneet tieltä.

Aitan rappusilla istui vanha Henschien, konttorin monivuotinen yksinuskottu holhoojantoimen hoitaja, kumaroilla hartioilla palttoo, nauttien iltapiipustaan.

Suuressa puolipimeässä arkihuoneessa neuloi rouva kudintaan, nojaten unisena sohvan selkämykseen. Merete taas oli istuutunut ompeluksineen toisen ääreen niistä kahdesta talikynttilästä, jotka messinkijalustoissaan paloivat pianolla, ja Barbara istui lankavyyhteään kerien ikkunan luona.

Tuomari käveli edestakaisin lattialla viulu riipuksissa kädessä, tuontuostakin ajatuksissaan näppäillen kieliä, Alidan harjotellessa menuettia pianolla.

"Nyt se menee! — nyt soitamme sen yhdessä — viimeisen kerran…"

Hän painoi viulun korkeata, jäykkää kaulahuivia ja leuan kauluksen nipukoita vasten sekä veti tulisesti jousta, huojuttaen ruumistaan ja joutuen kokonaan innostuksen valtaan.

"Tämä on suloista — — — Ja nyt otamme toisen… Tänä iltana soitamme Haydnia… Verratonta…"

Heidän soittaessaan, — tuomari istui pianon ääressä Alidan vieressä, — torkahti rouva useita kertoja. Vihdoin tarttui hän päättävästi neuleeseensa, joka oli valahtanut hänen syliinsä, avasi hopeaisen keränpitimen ja pani työnsä kokoon. Ja ettei häiritsisi, nyökäytti hän päätään vain Barbaralle ja poistui huoneesta. — — —

— Merete oli pannut pois ompeluksensa ja siirtynyt siihen sohvan nurkkaan, jossa äiti oli istunut, ja Eufemia ja Marianne olivat toinen toisensa jälkeen hiipineet huoneen pimeään…

Seinäkellon viisarit näyttivät osottavan muutamia minutteja vailla puoli yksitoista — perheen määrättyä makuullemenoaikaa.

He olivat sinfonian viimeisessä osassa, jossa sävel nousi nousemistaan kuin syvältä äärettömän meren pohjalta…

Mereten johtui juuri mieleen kumartua eteenpäin ja kuiskata Mariannelle: — "Ajattele, huomisiltana istuu hän ehkä täällä kuuntelemassa!" — kun hän äkkiä, kesken kumartumistaan, pysähtyi ja rupesi katsoa tuijottamaan…

Tuolilla seinäkellon ja uunin välillä istui mies kädet toisella polvella ja katsoi häneen. Miehellä oli niin kaunis otsa ja pystytukka. Näytti siltä kuin mies olisi tietänyt kaikki hänen ajatuksensa ja hymyillyt niille sekä ilvehtinyt hiukan hänen kanssaan…

Sitten katosi olento, kumarrettuaan syvään päätään, ja samassa saivat hänen kasvonsa niin tuskallisen, kärsivän ilmeen…

Merete istui hämmästyksestä mykkänä, kauhistuneena, sävelten kaikuessa huoneessa ja vaimetessa loppuakordeihin.

Kello löi puolentunnin lyönnin…

Piano suljettiin ja kukin korjasi hiljalleen tavaransa kokoon…

Tuomari pani viulun laatikkoon, sytytti kynttilän, joka oli häntä varten valmiiksi asetettu pöydälle, ja meni hyräillen ja "hyvää yötä, lapset" sanoen makuusuojaan…

— Elokuunkuu pistihe näkyviin metsänreunan takaa, heittäen
varmapiirteisiä, mustia varjoja rakennusten väliin, ja kun Marianne ja
Merete tulivat rappusille sulkemaan etehisen ovea, näkivät he vanhan
Henschienin seisovan rappusten edessä.

"Tsss-s…" varoitti tämä hiljaa, kohottaen kättään heihin päin, — "eikö kuulunut kuin paimentorven kaiku tuolta harjun takaa?… ikäänkuin joku olisi puhaltanut", — mutisi hän.

He seisoivat kuunnellen — —

Rafosin kohahdus häiritsi äkkiä hiljaisuutta…

"Se oli jotakin… Se oli jotakin…" mutisi Henschien itsekseen mennessään.

"Hyvää yötä, Marianne-neito. Hyvää yötä, Merete-neito…"

Merete jäi seisomaan kuin maahan naulittuna, kunnes Marianne kärsimättömästi huusi hänet sisään, ja hän nousi rappusia sisarensa jäljissä kuin ihmeellisen, kamalan unelman vallassa, — ikäänkuin olisi kokenut jotakin jota ei voinut kertoa…

II

Dyre Aakisen Rein.

Rouva ja pari tyttäristä seisoi silityskammarissa tarkastamassa ja mittaamassa erästä villakangaspakkaa, joka juuri oli tuotu värjääjästä. Mutta Alida ei saanut sitä pitemmäksi kuin kahdeksikymmeneksineljäksi ja puoleksi kyynäräksi, vaikka kaksikymmentäviisi ja neljännes oli lähetetty. Se oli kutistunut kauheasti…

"Nyt alkavat tulla perinnönjaolle", sanoi Marianne ikkunan luota.

"Tuo tuossa on Ole Nordsaethagen — pojannulikka, joksi häntä kyllä voi kutsua, — tuo tuolla, jolla on hopeanapit nutussa ja joka vetää hevosta perästään tallinseinukselle", — kuului vanha karjakko Randi lörpöttelevän kyökkipiialle kyökissä. — "Äh… rahaa kuin roskaa; hän ei tiedä itsekään, kuinka rikas on, sanotaan, — voi kulkea peninkulmittaan, pääsemättä omasta metsästään. Ja nyt aikoo hän naida Haugilta."

"Ajattele, Alida", jatkoi Marianne, — "se on sen vanhan kelpo Lars Aaserudin poika, joka puhua jyrisi niin, ettemme häntä koskaan ymmärtäneet."

"Vai hän se on!—joka pienenä ollessamme veti lompakon matkasaapastensa varresta ja kiersi paperista kirkkaan hopeataalarin meille kullekin."

… "Ja tuo taas tuolla rattailla, — tuo pitkä ja vankka, hän on Anders Aarlid, joka tahtoo ottaa talon oikeuksineen Haugin leskeltä", — kuului Randi parpattavan.

… "Nuo tuolla loitompana, äiti, — jotka juuri laskeutuvat rattailta", — he olivat nyt kaikki tulleet ikkunaan — "ne ovat varmaankin aina Aardalista asti… Sen näkee puvuista — hauskoja, vanhanaikuisia, — ja koristelluista kirkkosiloista. Katsokaa vain, kuinka juhlallisesti ne nousevat konttorin rappusia."

"Yksinpä herra Tron Hersaet", — huudahti rouva, — "rauhanrikkoja ja käräjöitsijä… hyi kuitenkin, — tallustaa konttoria kohden hattu silmillä, ikäänkuin olisi menossa suoraan vastalausetta panemaan! Ja sitten valittaa hän kuninkaalle…

"Ja tuossa tulee itse Gudbjör, Haugin leski, — yksinään rattailla… ajaa itse hevosta. — — Niin, kääri sinä vain villakangas kokoon, Alida. Isä lähettää hänet varmaan tänne…"

Hetkistä myöhemmin tuli rouva kyökinovelle ja käski Mariannen ruveta valmistamaan kahvia sekä panna järjestykseen tarjottimen kakkuineen ja hiekkaleivoksineen… "Lähetä sitten tänne tytöt auttamaan minua hänen kanssaan seurusteltaessa. Hänen täytyy saada puhella teidän jokaisen kanssa…"

Haugin leskelle näytettiin puutarhaa. He katselivat kukkalavoja, marjapensaita ja hedelmäpuita sekä vavahtelivat nauris- ja kaalimaan luona, ollen yhtä mieltä siitä, että tämä vuosi kesäkuivan tähden oli ollut sangen vaikea… Entä sitten lehtimadot!…

Niin, Alida-neito oli kyllä siinä oikeassa, sillä Haugilla olivat madot syöneet viini- ja karviaismarjapensasten lehdet vartta myöten, eikä kaalipenkeissäkään juuri paljon vihreää näkynyt. Mutta heillä ei ollutkaan aikaa hoitaa ja kastella ja puhdistaa puutarhaa niin hienoksi kuin tuomarilla, ei…

Sitten täytyi Gudbjörin tulla sisään katsomaan ja ihailemaan Mariannen kudosta sekä saada selitys mallista, jossa pohja oli laadittu hedelmäkoria esittävän piirustuksen mukaan.

Ja tietysti katseltiin myös vuoden muut liinavaatekaappia varten tehdyt työt. Siellä ne olivat hyllyillä — vielä valkaisemattomat alimpana, — kaikki malille ja lavendelille tuoksuvat häikäisevän valkoiset drellit ja hurstikankaat, ja niiden liina oli kylvetty ja korjattu ja häkilöity tuomarintalossa, ja jokainoan säikeen olivat talon omat tyttäret kehränneet, kartanneet ja kutoneet.

Tarkastusmatka ei loppunut tähän, sillä nyt tuli Barbara, mukanaan Taugbölin emäntä, joka hänkin oli lähetetty konttorista. Niinpä otettiin esiin sen ruokasuojan takana olevan puolipimeän huoneen avaimet, jossa talon alituisesti surisevien rukkien työn tulokset olivat nähtävänä. Siellä riippui seinillä kierrettyjä villalankavyyhtiä ja liinalankaa vuoden ompelutarpeiksi, ohutta ja paksua, valkoista ja mustaa, vielä kerimätöntä. Lattialla oli rukkia, viipsinpuita ja koria täynnä vasta kerittyä, karttaamatonta villaa.

Ja nyt istuivat Gudbjör ja Langsaetin muori ja Taugbölin muori, päässä komeat silkkihuivit, jotka muodostivat korkean huipun päälaella, kahvipöydässä kammarissa. Alituisia kehotuksia "ottaa lisää" noudattivat he vain hitaasti, niin sanoaksemme tuuma tuumalta, alituisesti kursaillen ja kehuen. Perinnönjakokokous näytti aiheuttavan jonkinlaisen poltteen kasvoihin, ja välistä teki Gudbjör muutamia viittauksia vävynsä Nordsettenin ahneudesta, joita huomautuksia molemmat toiset kuuntelivat hillityllä uteliaisuudella. Häneltä oli juuri pääsemäisillään syvä, salaperäinen huokaus "ahneudesta", kun samassa kuului ajoneuvojen jyrinää…

"Se ei ole perinnönjakokokoukseen tulemassa!" — sanoi Marianne, katsoen tarkkaavasti portille, silmät kirtistyen kahdeksi kapeaksi viiruksi.

"Olkihattu rattailla — matkanuttu ja suuri matka-arkku kiinnitettynä taakse"… sanoi Barbara.

Eufemia oikaisihe nyt äkkiä rakastettavan alentuvaisesta asennostaan, jossa hän oli katsonut hyväksi ihailla Langsaetin muorin vanhanaikuista, paksua ja lujatekoista silkkiesiliinaa. Hän sipasi hamettaan alaspäin, järjesti nopeasti pukunsa ja kurkisti peilistä yläosaa ruumiistaan. Sitten nojausi hän taaksepäin tuolissa kylmä, ylhäinen ilme kasvoilla…

"Hän ajaa rappusten eteen. Saattepas nähdä, että se on apulainen, —
Rein!" huudahti Barbara.

Äiti ja tyttäret vaihtoivat keskenään hetkisen neuvottomina katseita. Tässä he nyt istuivat perinnönjakokokouksen eukkojen seurassa, — ja isä oli konttorissa!

Samassa päästi Ajax hurjan haukunnan ja riuhtoi vitjojaan, jatkaen sitten pitkäveteisenä ulvontana, välistä aina haukahtaen.

"Hyi sentään, kuinka inhottavaa — onhan tämä ihan kamalaa "… arveli Barbara. — "No, nyt hän laskeutuu rattailta ja puhelee sille — taputtaa ja silittää sen päätä, — antaa sen nuuskia kättään… Ja eikö vaan Ajax hiivi koppiinsa ikäänkuin häpeissään huonosta käytöksestään… Onko mokomaa ennen nähty!"

Rouva nousi sohvalta:

"Käske Inger-kyökkipiian mennä viemään hänet huoneeseensa, Barbara. Minä menen rappusille häntä vastaan. — Pidä sinä, Marianne, huolta kahvikupeista —"

"Mutta mikä sinua vaivaa, Merete?" — Rouva pysähtyi hämmästyneenä.
Tytär seisoi pitäen kiinni tuolista kalpeana ja läähättäen —

"Olet juonut liian väkevää kahvia, lapsi", — sanoi hän ja silitti hänen tukkaansa. "Mene heti juomaan vähän kylmää vettä."

Rouva työnsi Mereten kyökinovelle päin, lähtien itse etehiseen…

Siellä seisoi vieras jo rappusilla, kun rouva tuli, ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hän näytti aivan hajamieliseltä, — ikään kuin hän olisi maannut istuallaan rattailla, — kun rouva toivotti hänet parilla sanalla tervetulleeksi ja ilmoitti tuomarin olevan tärkeissä hommissa. Ja rouvan kohteliaaseen kysymykseen hänen matkastaan huudahti hän aivan häikäilemättä:

"Kuuden tunnin ajo joen vartta pitkin auringon paahteessa. — Se on kauheata!" —

Hän seisoi siinä hattu kädessä sankkatukkaisena. Hänellä olivat tummat kulmakarvat ja terävät petolinnun kasvot, ja hän sanoi sen niin töykeästi, — näyttämättä olevan millään tavalla hämillään mielialansa purkauksesta, tuo nuori herra!… Hän luuli kai tulleensa niin kauas maaseudulle, että sellainen käytös kävi päinsä…

Lähtiessään palvelijattaren ja renkipojan jäljissä, jotka kantoivat hänen matka-arkkunsa, kapsäkkinsä ja kaksi kivääriänsä yläkerroksessa olevaan huoneeseen, pyysi hän, — nyt aivan kohteliaasti, — saada luvan tulla alakertaan esitteleimään vähän myöhemmin.

Ei missään tapauksessa… mietti rouva, ollut vahingoksi ryhtyä heti vastarintaan, jos tässä oli jotakin tarpeettoman vaateliasta… Hänessä oli jotakin, joka ärsytti rouvan itsetuntoa. Pitäisipä toki nuoren miehen vähän hillitä itseään tervehtiessään ensi kertaa talon rouvaa.

"Puuroa ja vähän yhtä ja toista", — sanoi hän myöhemmin Mariannelle, — "aivan kuin tavallisesti"… —

— Perinnönjakokokous näytti kestävänkin melko kauan ja salissa niin hartaasti odotettu vapautumisen hetki viipyi pitkään. Aikaa kulutettiin mikäli mahdollista keskustelemalla eri aineista, kuten — kevytmielisesti solmituista avioliitoista ja niiden surullisista seurauksista. Keskustelun keskeyttivät aina välistä uudet kahvintarjoilemiset…

Muutamat pesän osakkaat kävelivät ikävystyneinä talon pihalla, valjastipa jo jokunen hevostaankin.

Niin että alkoi jo näyttää siltä, kuin sekin voisi loppua!

Vihdoin ilmestyi konttoristi Schmidt ovelle ja toi sanan tuomarilta, että nyt olisi talon kolmen vieraan aika tulla konttoriin ja olla saapuvilla pesänjakokirjoja julkiluettaessa. — —

— — — Levoton iltapäivä oli ohi, ja viimeiset rattaat kadonneet portista.

Tuomari tuli konttorista vinhaa vauhtia, jotta nutun liepeet liehuivat jalkojen ympärillä. Hän hykerteli tyytyväisenä käsiään ikäänkuin vaikean tehtävän suoritettuaan.

"Saakelin ihminen… Saakeli miehekseen tuo Kvigstad!… Eikö vain ollutkin koko tuo laaja juttu siellä valmiina ja sellaisessa kunnossa kuin —. Hän on totisesti peuhannut kolmannen yön pesässä, ja sen yhtä ankarasti kuin molemmat edelliset… Ja sitten huomaan minä hänen välistä vilkaisevan minuun, ikään kuin hän tahtoisi tulla vakuutetuksi, että minäkin täydellisesti käsitän hänen mestariteoksensa.

"… Niin, niin, myönnän, että minulle on arvoitus, kuinka ihminen voi niin omistaa ja pitää mielessään kaikki sellaiset ikävät yksityisseikat ja asianhaarat lähimäisensä omaisuudesta, — sanalla sanoen säilyttää ne sydämellään…"

"Mutta nyt meillä on muuta ajattelemista kuin se, Orning", — keskeytti rouva hänet. — "Uusi apulaisesi on tullut."

— "Mitä? — Mitä sanot, Bolette?"

— "Hän on mennyt suoraa päätä huoneeseensa kaikkine matkatavaroineen ja kaikenlaisine metsästystarpeineen… Tee minulle nyt se palvelus, Orning, ettet liian innokkaasti utele hänen soitannollisesta kyvystään, kun hän tulee alakertaan, tahi heti ryhdy korkeampiin aineisiin. Hän näyttää minusta olevan sellainen, että meidän on ensin hiukan katsastettava häntä. Ensi kerrasta riippuu niin paljon —"

Tuomari kakisteli vähän kurkkuaan kävellen edestakaisin lattialla kädet pitkän lievenutun takana.

"Minkälaisen apulaisen kohtalo suo, se on todellakin yhtä epävarmaa kuin sää!" huudahti hän.

"Paras on varmaan se, joka on vähimmin musikaalinen", virkkoi rouva poistuessaan huoneesta.

Tuomari jatkoi hyräillen lattialla kävelemistään, hymyillen itsekseen ja katsoen hänen jälkeensä…

"Milteipä sukkelasti… Mutta — mutta vain vähän sopimattomasti… hrr…"

Hän hämmästyi vähän, nähdessään Femian avaavan oven, mutta vetäytyvän heti takaisin, vilkaistuaan nopeasti huoneeseen. Hänen päässään oli olkihattu ja kädessä pitkät nankinihansikkaat sekä käsivarrella kori.

— Vähän myöhemmin oli apulainen, Dyre Rein, asetettu illallispöytään Alidan ja Henschienin väliin, joka juuri oli esitelty hänelle. Vanha konttoristi istui kumaraselkäisenä, hillitysti räpytellen pieniä pyöreitä linnunsilmiään ja heittäen välistä epäluuloisen syrjäkatseen uuteen esimieheensä, ikäänkuin varuillaan mahdollisilta sekaantumisilta toimivaltaansa.

Hänen alapuolellaan istui Kvigstad, jonka terävät harmaat silmät ehtivät joka paikkaan, varovasti mitaten uuden apulaisen sanojen ja liikkeiden syvyyttä. Hänen kasvoillaan oli tänä iltana omituinen ilme — kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, — ja hän sormieli Alida-neidon helmikorko-ompeleista serviettirengasta, joka sattumalta oli kierinyt pöytäliinan yli. Ja hänen alapuolellaan taas istui pikku Schmidt silmät tähdättyinä puuroon ja huomio jakaantuneena kahden ihanteensa, tuomarin ja Kvigstadin välille, — kuinka vastatullut vaikutti edellinen, ja mitä jälkimäinen hänestä arveli. Sitä paitsi oli nuori konttoristi syvästi rakastunut kaksikymmenkahdeksanvuotiaaseen Marianneen, joka istui häntä vastapäätä pöydässä, ja oli tätä nykyä kauhean mustasukkainen tämän naapuriin Augustinuseniin, jota Marianne oli kunnioittanut seurallaan kävelyretkellä kahtena iltana perätysten. Marianne ei juuri ollut kaunis, mutta sellainen vartalo! — ja hänellä oli niin ihastuttava käynti, — hän oli niin lempeä ja osanottavainen ja hauska…

Barbara oli hyvin kiintynyt apulaiseen. Hän silmäili häntä uteliaana vilkkailla, käytännöllisillä silmillään ja teki huomioitaan… Apulaisella oli niin suuret kauniit sarvinapit kiinninapitetussa nutussa — ja suuri silkkiliina solmittuna taiteelliseen solmuun paidankauluksen alle… Mustat kulmakarvat olivat vinossa nenää vasten… Hänellä ei ollut sormusta kädessä, — ei ollut kai kihloissa. Nyt teki hän voisilmän puuroon ennenkuin kukaan hänelle tarjosi!…

— "Ja tässä on meidän nuorin tyttäremme…" sanoi rouva, kun Merete tuli sisään ja asettui nopeasti kumartaen äidin viereen pöydän päähän.

"Tulet myöhään, lapsi!"

"Minun täytyi lopettaa marjain puhdistaminen", — sanoi hän puolustellen, saaden vaikeasti sanat suustaan.

"Ja nyt saat ottaa kiinni meidät muut… Kas tässä, tyttöseni;" — rouva ojensi hänelle lautasen, jossa oli vain pieni annos ruokaa; hän oli huomannut, kuinka kalpea ja raukea tytär oli.

"Ja meidän puolella maata ette siis ole koskaan ennen ollut?" — sanoi hän sitten Reinille, kääntääkseen hänen huomiotansa toisaanne.

"En, kotini on melkein meren rannalla… Mutta eikö rouva tahtoisi antaa minulle vielä annoksen puuroa?" keskeytti hän. Hän oli ihmeteltävän nopeasti tyhjentänyt lautasensa.

"Minua ilahuttaa, että teillä on niin taloudellisia ominaisuuksia. Te pidätte siis puurosta?" kysyi rouva hymyillen.

"Kyllä, rouva, — lähinnä kaikkea muuta ruokaa", selitti hän tyynesti — "ja kun ei ole syönyt sitten aamun, niin esiintyy ruokahalu parhaassa valossaan."

Merete avasi silmänsä selkosen selälleen ja häneltä pääsi miltei kuuluva helpotuksen huokaus.

Hämmästyessään puhkesi hän äkkiä hillittömään nauruun. E-e-e-i, mietti hän hämmästyneenä, — se oli taaskin aaveiden näkemistä!…

Rouva katsoi hämmästyneenä häneen. Mikä vaivasi tyttöä, joka muuten oli niin luonnollinen ja tasainen?…

"Niin, katsos Merete", — puuttui puheeseen tuomari, — "äiti rupesi jo iloitsemaan luullessaan saaneensa mahtavan tilaajan puurovadille."

Merete ei voinut hillitä itseään; helähti vielä kerran pidätetty nauru: — kyömynenäiset kasvot! ja pilkallinen sointi äänessä… ja nyt ryhtyi hän reippaasti ja ruokahalulla toiseen puuroannokseen…

Oh, — ja kuinka hän oli esiintynyt hänelle oikeana kauhistuksen henkenä!…

Mutta nyt täytyi hänen tuontuostakin salaa katsoa häneen hänen siinä istuessaan, kastaessaan puuroa maitoon ja niellessään, — tukka riippuen aina käsiselälle asti hänen viedessään lusikkaa suuhun… Hän pyöräytti joka kerran pyöreätä mustaa päätään jyrkästi puhuttelemaansa henkilöä kohden, ja Merete huomasi hänen vilkaisevan nopeasti Eufemiaan, joka oli alkanut silloin tällöin lausua jonkin sanan keskusteluun, nojautuen huolettomasti tuolin selkänojaan.

Ja ainakin pari kertaa suuntautuivat apulaisen silmät, valon välähdys silmäripsien alla, Marianneen, kun tämä tyttären lailla leikillä ilmoitti isälleen, että saadaan sitä vielä jotakin puuronkin jälkeen. Näytti siltä kuin apulainen olisi hämmästynyt hänen ulkonäöstään…

Pienet lautaset, joilla oli leikattua lihaa, sylttyä ja lohta, lähetettiin nyt kiertämään pöytää, ja pikku Schmidt tiesi, että rouvan silmät valvoivat häntä, katsoen unhottiko hän käyttää voi- tahi juustoveistä, jotka olivat vieressä.

Uusille konttoristeille oli rouvan tarkka kasvatusmenettely hyvin kuuma kiirastuli, ja hän katsoi arastellen, kuinka uusi apulainen, ikäänkuin rouvaa ei olisi ollutkaan, varusti itsensä suolalihalla, niin että lautanen puoliksi tyhjentyi, sekä teki sitten ankaroita hyökkäyksiä juustoa vastaan, joka oli vielä käsin koskematta.

Inger-kyökkipiika tuli ovesta ja Ajax tunkeutui kuten sen tapa oli irti ollessaan, hänen jäljissään. Se meni suoraan Reinin luo ja nuuski ja nuoli hänen kättään, jota hän puhuessaan piti riipuksissa sen kuonon edessä, kiinnittämättä koiraan sen enempää huomiota.

Vähitellen alkoi hän hymyillä Barbaralle, jonka tutkiva ja ihmettelevä katse herkeämättä oli kiinnitetty häneen. Tuo Ajaxin kohteleminen oli suuresti huvittanut häntä aina apulaisen tulosta asti.

Eufemia virkkoi takakenossa istuen muutamia sanoja Ajaxin epäkohteliaasta vastaanotosta…

"Mutta että te rohkenitte mennä sen luokse!" — sanoi Barbara innokkaasti. "Se on todellakin purrut kerran. Me pidämme sitä aina vitjoissa mätäkuussa."

"Ajax on rehellinen koira, huomasin sen heti. Päästin sen vitjoista, ja sitä se häpesi", selitti Rein… "Teidän poikanne Claes, meriupseeri, näytti minulle mainion jahtikoiran täältä", — sanoi hän kääntyen tuomariin. — "Suomalaisrotuinenko?"…

"Vai niin, tunnetteko Claesin?" puuttui rouva puheeseen.

"Olemme matkustelleet yhdessä meidän puolen vuonoseuduissa mittausmatkoilla."

"Oliko hänellä viulu mukanaan?" kysyi tuomari.

"Tietysti, tietysti, hän soitti aina myöhään yöhön. Soitto on minulle suloista kieltä, josta minä kuitenkin ymmärrän vain muutamia sanoja. Mutta mitä hän sanoi viululla, sen minä ymmärsin!"

"Vai niin, — todellakin?"… Tuomari ojensi innostuneena päätään kankeasta kauluksesta.

"Viulunkielet valittivat ja huusivat, koska hänen täytyi tehdä karttoja ja mittailla ja luodata kuninkaan palveluksessa, sen sijaan että hän saisi kohottautua ilmaan vapaana kuin leivonen ja soittaa."

Tuomari nojausi miettivästi taaksepäin tuolissa…

"Niin, niin! täytyyhän sitä tässä maailmassa olla jotakin", virkkoi hän surullisesti, — "Se on kova välttämättömyys!"

"Ei sitä nyt kuitenkaan voi antautua viulunvinguttajaksi", — sanoi rouva. "Katsokaa nyt tuota Sankowitz-raukkaa, joka kuleksii ympäri ja antaa opetusta paikkakunnalla ja saa niukan toimeentulonsa ja muutamia markkoja puhdasta rahaa kustakin paikasta."

"Ole vaiti, Bolette", keskeytti hänet tuomari jyrkästi, — "häntä ei saataisi luotaamaan eikä mittaamaan… Hän on harhaileva taiteilijasielu, josta olisi voinut tulla jotakin etevää suuressa kotimaassaan."

Tuomari työnsi nopeasti tuolin taaksepäin, lopettaen aterian sanomalla: "tervetuloa!"

Ja Merete huomasi, kuinka apulaisen silmät siirtyivät äidistä isään ja sitten taas takaisin, ikäänkuin hän olisi aavistanut, että talossa puhalsi kaksi erilaista tuulta.

Tyttärille tuli jonkinmoinen kiire ryhtyä kukin puolestaan toimittamaan ruoan viemistä pöydästä, kun rouva ensin hitaasti ja arvokkaasti oli noussut pöydästä sanottuaan pari sanaa Mariannelle. Hän astui varmalla arvokkaalla tavallaan, harmaa pää takakenossa, tuomarin luokse ja sanoi jotakin, jota tuomari kuunteli hajamielisen ja hiukan ärtyisen näköisenä.

"Minun mielestäni ei lainkaan sovi, että te soitatte heti ensimäisenä iltana, kun uusi apulaisesi on täällä, Orning", — sanoi hän. — "Eikö sinunkin mielestäsi olisi paras viedä hänet heti konttoriin ja näyttää hänelle se niin kauan kun on valoisaa, niin tietää hän, mihin hänen on huomenna mentävä."

Tuomari otti nuuskarasian liivintaskusta ja napautti pari kertaa kiivaasti sen kanteen. Hän näytti olevan kaikkea muuta kuin huvitettu ajatellessaan täytyvänsä taas mennä konttoriin erittäin ankaran päivän jälkeen ja saada "hyvä ilta", jonka hän oli luullut varanneensa itsellensä, turmelluksi.

Hänen mielialansa ilmeni murinana "hm — rrr…", jolla hän äkkiä keskeytti vaimonsa, ja hän pyysi kevyen kohteliaasti Reinin seuraamaan mukanaan katsomaan konttoria…

— Tuossa käveli Augustinusen ja tuolla oli Schmidt pihalla. Edellinen käveli edestakaisin tien yläosassa portin luona, toinen taas oli vaatimattomammin valinnut itselleen navetan ajosillan ja heinävaunujen välisen paikan. Kvigstad taas oli katsonut hyväksi kolmen rasittavan vuorokauden perästä kaivaa väsyneet jäsenensä heinävaunujen syvyyteen odottamaan tähtiä.

Kumpikin näytti ikävystyneeltä ja tyhjältä. Marianne-neidolla oli talousviikko, sen he tiesivät, eikä näyttänyt lainkaan siltä kuin hän tulisi ulos tänä iltana. Omituisen sielun magnetismin vaikutuksesta, ehkäpä saman ajatuksen vetäminä lähenivät nämä molemmat kilpailijat toisiaan samassa määrässä kuin toivo sammui…

Tuolla istui Eufemia saalissaan rappusilla, leikkien sulkapallolla — viskasi sen ilmaan ja tapasi kiinni joko raketilla tahi kädellä.

Rappusten juurella jutteli ja vitsaili Barbara vanhan Henschienin kanssa, joka oli istunut tikapuiden puolapuulle. Merete taas puuhasi edestakaisin puutarhanportista, kantaen aina täysinäisen ruiskukannun äidille, joka kasteli kukkaislavoja.

Eräässä toisen kerroksen etehisen ikkunoista näkyi Alida mietteissään lukevan sulhaseltaan Grothilta tullutta kirjettä…

… Konttorin rappusilla puheltiin innokkaasti, ja ikäänkuin vapautuneena raskaasta taakasta tuli tuomari Reinin seurassa pihalle.

Hän pysähtyi ja näytti virkistyneen, — katsoi ympärilleen ja hengitti heinän tuoksua kasvavalla mielihyvällä…

"Lars!" — huusi hän sitten tallille päin, jossa näki rengin ripustavan silavaljaita naulaan, — "Figaro on kai saanut tänään kuusi mittaansa kauroja?… Tuo se esille että saamme sitä vähän katsella…"

Lars talutti tallista vilkkaan eläimen, joka äkkiä hirnahti valoon tultuaan.

Tuomari kulki hevosen ympäri, taputteli sitä tarkastellen ja veti sitä kämmenellä pitkin selkää… "Et saa antaa sille liian paljon tätä voimakasta nurmiheinää, se on lehmien eikä ratsuhevosten rehua…"

"Me emme ole saaneet tänään aamuratsastustamme", — puheli hän ystävällisesti hevoselle…

"Taluta sitä vähän, Lars, jotta se saa jalkansa hiukan vetreiksi", käski hän ja seurasi tarkasti, kun hevonen marhaminnasta talutettuna asteli notkeasti juomaan kaivolle.

"Kaunis eläin!…"

"Antakaamme sille tarpeeksi liikuntaa niin että riittää", kuului sitten innostuneen intohimoisesti.

Ja pian seisoi hän röyhyävin piipuin katsellen ja kääntyen aina sitä mukaa kuin Lars juoksutti Figaroa nuorasta ympäri pihamaata…

Rein oli sillä välin mennyt rappusten luokse, jossa Eufemia istui leikitellen sulkapallolla.

Hän seurasi tarkasti pallon lentoa ilmassa näyttämättä merkkiäkään siitä, että huomasi pallonheittäjän.

Sulkapallo putosi rappusille ja Rein otti sen ja antoi Eufemialle.

"Sulkapalloa en ole pelannut koskaan", sanoi hän ja otti toisen raketin penkiltä.

Hän otti Eufemian hiljaa heittämän pallon rakettinsa lyönnillä vastaan.

Välipitämättömästi antoi Eufemia pallolle iskun takaisin häntä kohden.

Parin yrityksen perästä onnistui Reinin alhaalta antaa pallolle niin sopiva vauhti, että Eufemia istualtaan penkiltä voi sen tavata ja lennättää hymyillen takaisin hänelle yhä kauemmaksi pihalle. Vaihtelevalla onnella kehittyi sulkapallonvaihto molempain ollessa äänettöminä — Reinin innokkaasti koettaessa oppia tätä uutta taitoa. Hänen sulkapallonsa lensi yhä ylemmäksi ja sattui yhä varmemmin Eufemian kasvoihin ja syliin. Eufemian annettua kelpo iskun, lensi sulkapallo aina kaivolle asti, jonne Merete juuri riensi ruiskukannuineen.

"Oh, te 'nuorin'… ja naurava… heittäkää tänne sulkapallo!" — huusi
Rein innoissaan.

Merete otti pallon nopeasti maasta ja lennätti sen häntä kohden. Mutta äkkiä tuli hän hehkuvan punaiseksi ja kääntyi kyökkipiian puoleen, joka juuri nosti vettä kaivosta.

"Täyttäkää ruiskukannu, Malene, ja viekää se äidille!" Hän pudisti vesipisarat esiliinastaan, ja astui arvokkaasti pihan poikki rappusille, jossa Rein seisoi kuivaten otsaansa ponnistelun jälkeen, ja sanoi miltei alentuvasti: "Nimeni on Merete, — Merete Orning, — Merete-neito!"

"Mitä ihmeitä, — Merete!… Oli kerran kuningatar, jonka nimi oli Merete", — sanoi hän kumartaen. — "Harvinainen nimi… nimi, jota ei helposti unhota. Sitä tulee kantaa arvokkaasti!"…

"Nyt olemme kastelleet kaikki kukkaislavat, Eufemia", — keskeytti
Merete, näyttäen kosteata esiliinaansa…

"Täälläkö te istuttekin?" sanoi Marianne, tullen eteisestä iso avainkimppu kädessä.

Hän istui penkille. —

"Tämä on minun viikkoni, herra Rein, ja minun täytyy tutustuttaa teitä vähän talon tapoihin", sanoi hän leikillisesti. — "Minä lähetän aamiaisen huoneeseenne kello seitsemän aamulla — tai onko se kenties liian aikaista näin matkan perästä? — Kahvia ja voileipiä… Talossa on määrätty järjestyksensä, mutta voidaanhan sitä soveltaa kunkin maun ja mielen mukaan", lisäsi hän tyynesti hymyillen.

"Kiitos, neiti, — niin, tehän olette kai Marianne-neito, — jollen vain erehdy, — olen aivan peloissani!"

… "Ja jos tahdotte maitoa, niin… Maitoa on tosin nykyisin vähänlaisesti. Kuten näette, näyttää navetassa miltei kuolleelta. Melkein kaikki lehmät — ja karjakot ja yksi rengeistä ovat karjatalolla."

"Meillä on yhdeksäntoista lypsylehmää", — puuttui Barbara innokkaasti puheeseen tikapuilta.

"Miksei kaksikymmentä?" kysyi Rein.

"Ei, Svartsi katkaisi jalkansa juuri juhannusaattona; se oli tarttunut suohon."

"Tämä on siis tuomarin tila?" — virkkoi Rein kuin itsekseen… Puuttuen keskusteluun tuli Barbara huvitettuna tikapuilta ja istuutui rappusille. Merete kuunteli puoliksi riippuen kaidepuusta.

"Augustinusen!" — huusi Marianne äkkiä hänelle säleaidan yli, "tulkaa kanssani sulkemaan aitanovi! Tehän osaatte sen tempun. Avainta tuskin enää voi kiertää, meidän täytyy pian saada seppä tänne…"

Augustinusen seurasi häntä onnellisena ja suuresti mielissään, ollessaan valittu, uudesta apulaisesta ja illan synkistä toiveista huolimatta.

Pihalla hätisteli tuomari ja taputti käsiään Figarolle, joka nyt taas ajettiin talliin.

Hän tuli tyytyväisenä ja vilkkaana rappusia kohden, samalla kun rouva omalta taholtaan suuntasi kulkunsa sinne kintereillään Malene, joka kantoi kahta tyhjää ruiskukannua.

"Nyt on kai maatamenon aika, lapset", — sanoi hän sekä otti päähineen päästänsä ja ripusti sen eteisen naulaan. "Hyvää yötä, kaikki!… Ja nyt täytyy teidän muistaa lukea ikkunalasit kammarissanne, Rein, ja muistaa mitä unia näette ensimäisenä yönä. Se näet tapahtuu, kuten tiedätte", laski hän leikkiä…

Erottiin, ja kukin meni omalle taholleen. — Schmidt meni heinärattaille ja pudisti Kvigstadia, joka iltahämyssä oli ottanut valmistavan levon syvällä heinissä. Ja Marianne ja Augustinusen palasivat puhellen taidetemppua tekemästä aitanavain mukanaan…

* * * * *

Ylhäällä molemmissa tyttöjen huoneissa, jotka olivat vieretysten, pidettiin nyt neuvottelua ja tehtiin tuomioita. —

Merete ja Barbara olivat kumpikin istuneet sänkynsä reunalle, toisten kävellessä lattialla ja avatessa tukkaansa ja pukeutuessa yöksi.

"No?" — kysyi Barbara odottavasti.

"No?" — virkkoi Eufemia.

"Niin, mitä sinä arvelet, Marianne? — Nyt saisit sinä kerran sanoa mielipiteesi ensin", arveli Merete.

"No miksei, tuollainen 'joltisenkin'… tahi pikemmin 'erittäin'", tuomitsi Marianne. Oli vanha tapa käyttää kapteeni Buchwaldtin mittakaavaa arvostelun pohjana.

"Miksei kaksikymmentä lehmää yhdeksäntoista sijasta!" matki Eufemia pannessaan hiusneula suussa tukkaansa nutturalle yöksi… "Se maistuu hieman arkiruoalta…"

"Henschien arveli, ettei hän ole mikään konttorimies", sanoi Barbara. "Hän ei kysynyt yhtään kertaa asioista — tiedustelihan vain koiraroduista ja muusta sellaisesta!"

"Hän ei juuri näytä lukeneelta mieheltä", arveli Alida. "Mutta varma hän on käytöksessään. Se on tilanomistajanpoikaa se… Sen kuulee jo äänestä — niin komean jyrisevä R."

"Liiotellun hienoa kasvatusta ei hänen voi syyttää saaneen", puuttui Eufemia kostonhaluisena puheeseen. Rein ei ollut kääntänyt häneen kylliksi huomiota sulkapallopelissä.

"Hänestä ei näytä tulevan utuisen romantillinen ritari sinulle, Eufemia", ilveili Merete. "Puuronsyöjä — ja niin musta, kuin olisi 'suuri Bastian' kastanut hänet mustepullossa hänen piennä ollessaan."

"Luulisipa miltei, ettei hän ole suurin seurustellut naisten kanssa ennen!" — virkkoi Marianne miettivästi.

Näytti siltä kuin tämä huomautus olisi pannut heidät kaikki ajattelemaan, ja syntyi äänettömyys, jonka kestäessä uutta näkökohtaa harkittiin.

Kukaan heistä ei todellakaan ollut huomannut hänessä merkkiäkään käsittämyksestä tahi kohteliaisuuden tai mairittelun vivahdustakaan, — ei silmäniskua eikä hymyilyä yhdellekään heistä muista kuin tuomarille ja konttoristeille.

"Tietysti on hänet kasvattanut kotiopettaja yksinäisyydessä siellä pohjoisessa maatilalla", — tuumi Eufemia innokkaasti, "ja sitten täysikasvuisena lähettänyt valmiina suorittamaan tutkintojansa. Sillä tavalla ei hän ole voinut saada mitään maailmantapoja."

"Siis aivan kuin vastasyntynyt lapsi siinä suhteessa."

Sitä harkittiin…

"Ole vaiti, Merete!"

Merete asteli ympäri hyräillen menuettia pitkä yöpaita kädessään, ja kohottelihe varpailleen…

"Hän kumartaa muuten kauniisti niskaansa ja päätänsä, kun hän kääntyy jonkun puoleen", virkkoi hän sitten.

"Panitko senkin merkille!" virkkoi Marianne.

* * * * *

Tuomarin talon seurue — viisi Vangenin neitosta, Kvigstad ja Rein — oli jo kulkenut tunnin ajan sunnuntai-iltapäivällä matkalla Ra-tädin luokse.

Mitään erityisen hauskaa seuraa ei voinut odottaakaan uudesta apulaisesta, siitä olivat sisarukset selvillä.

Määrättyjen konttorituntien jälkeen aamu- ja iltapäivällä retkeili hän ympäri seutua. Anders-torppari oli tavannut hänet jopa tukkilautoilla asti, ja illallispöydässä istui hän väsyneenä ja harvasanaisena nieleskellen ruokaa. Ja heti illallisen jälkeen oli hän mennyt huoneeseensa nukkumaan.

Eräänä iltana oli hän istunut perheen luona hetkisen kuuntelemassa soittoa. Mutta hän oli joko vaipunut synkkämielisyyden tai unen valtaan. Sillä äkkiä hätkähti hän, tarttui molemmin käsin päähänsä ja syöksyi ulos ovesta sanomatta edes hyvää yötä. Soitto ei ollut kai sinä iltana hänelle "suloista kieltä", kuten hän aikaisemmin oli siitä sanonut.

Nyt tällä matkalla oli hän välistä kulkenut yhden, välistä toisen sisaruksen rinnalla yhtä ja toista jutellen, ja olivat nämä näyttäneet hänelle eri teitä ja näköpaikkoja. Oli tuntunut miltei kummalliselta, — jota sisarusten keskenään vaihtamat silmäykset kylläkin osoittivat, — kun äänetön, tumma ritarimme äkkiä aivan kohteliaasti tarjoutui kantamaan Mariannen koria, joka oli täynnä vastakypsyneitä hedelmiä maistiaisiksi tuomarin puutarhan eri puista…

Ja Marianne näytti todellakin komealta kävellessään siinä päässä suuri hattu, jota piti kiinni leuan alla oleva solmu, yllä lyhyt liivi ja vyö melkein rinnan alla ja päällä pehmeissä poimuissa laskeutuva hame, joka ei peittänyt hänen kauniita jalanliikkeitään ja korkeita nilkkojaan. Hänellä oli aivan yhtä täydellinen vartalo kuin Alidalla, ja sitä paitsi oli hänessä jotakin tyynennotkeaa, mikä ikäänkuin sopi paremmin ystävällisiin, mutta ei suinkaan kauniisiin kasvoihin.

He olivat tulleet jo Rafos-metsän ulkoreunalle, josta voivat lähteä oikotielle, kun Rein äkkiä ojentautui ja katsoi ympärilleen. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa, ikäänkuin vainuaisi jotakin uutta…

"Mikä suurenmoinen yksinäisyys!" huudahti hän. "Vain auringonpaahdetta ja huminaa…"

Tuolla laaksossa oli Rafos tiheine kuusimetsineen ja raivokkaasti kohisevine koskineen.

Rein veti yhä ilmaa keuhkoihinsa syvin henkäyksin… "ihana matka!…"

"Nytkö vasta sen huomaatte?" — kysyi Alida iloisesti.

… "Ja täällä asuu siis 'Ra-täti?'… Nimi kuulostaa niin omituiselta, aivan kuin egyptiläiseltä tahi intialaiselta. — Se on kuin jonkinlainen yksinäinen petolinnun kirkaisu ilmasta."

Siinä oli jotakin, joka sai heidät hymyilemään…

"Puuttuisi vain, että hän tekisi saman huomautuksen Rafosilla, — imartelisi vanhaa rouvaa kutsumalla häntä haukaksi tahi kotkaksi", — huudahti Kvigstad puoliääneen.

"Hiljaa, hiljaa", — sanoi Rein, kohottaen varottaen kätensä ja kurottautuen yhä innokkaammin eteenpäin silmäillessään yhä tarkemmin metsäistä rinnettä.

Hän päästi hiljaisen vihellyksen ja vähän sen jälkeen muutamia hiljaisia, lyhyitä, nauravia kirkaisuja.

"Katsokaa", kuiskasi hän ja tarttui, ympärilleen katsomatta, lähimmän naisen käsivarteen ja veti hänet tienreunan ulkopuolelle. —

"Katsokaa, — näettekö tuolla kiven takana puun luona harmaata korvaparia. Siellä on jänis, joka on tullut uteliaaksi… Tuossa se nyt könkkäsi tiehensä!"

Hän nauroi… "Metsässä vartioi meitä monta silmää, joita emme näe."

"Ho-ho-ho-hoo!" — huusi hän jotta metsä raikui ja taputti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää koko eläinmaailman… "Täällä istuu varmaan sekä ukkometsoja että koppeloita joukottain puissa ja pensaissa."

"Halloo — halloo-o! — Syntyisipä näillä harjuilla komea metsästys!
Kunpa olisi ollut pyssy mukana!" Hän pidättyi äkkiä…

"Huu! — eikö ole merkillistä, että ihmisen valtaa halu murhata ja juoda verta juuri silloin, kun on tullut tällaiseen siunattuun hiljaisuuteen? — Kurja ihmisluonne, joka seuraa kaikkialle!…"

"Tiedättekö, milloin jänis maistuu parhaalta, neiti?" sanoi hän, kääntyen Alidan puoleen. "Silloin kun sitä on ajettu niin ankarasti, että tuska on ajanut veren aina sen nahkaan asti."

"Hyi!" huudahti Alida vastenmielisesti.

"Aivan niin! — Me saamme sen kyökkitietä, nyljemme ja puhdistamme sen kaikista kuudesta nahkasta, jotka sen esihistoriasta — ja syömme sen sitten ja nautimme siitä…"

Se kuulosti niin loukkaavan inhoittavalta ja hänessä oli jotakin vastenmielistä, niin että he kiiruhtivat kulkuaan metsäpolulla.

Se kulki jyrkkiä rinteitä pitkin joki alapuolella, kunnes metsä äkkiä avautui Rafosin talon edessä, jossa oli punaiseksi maalattu päärakennus ja sen vieressä pieni puutarha.

Kun he kiersivät kellahtavien ruispeltojen ohi, näkivät he Bie-neidin, Ra-tädin monivuotisen seuranaisen, kiiruhtavan sisään rappusilta ilmoittamaan heidän tulostaan, ja pihalla tervehti heitä sähisevä ukkohanhi naaraksien räkättäen säestäessä.

Suuressa, vanhoilla huonekaluilla kalustetussa arkihuoneessa istui Ra-täti nojatuolissa yllä kukikas silkkipuku kalanluisine kureliiveineen ja pitsikalvostimineen, pelaamassa pikettiä talon ystävän ja naapurin vanhan Oppenin, Kööpenhaminan yliopiston kandidaatin non contemnendus kanssa, joka myös oli laaksossa sijaitsevan Oppidalin sahan osakas.

"Peli on teidän, Oppen", — muistutti hän ja työnsi kortit syrjään.

"Hyvää päivää, rakkaat lapset", — kuului sitten, samalla kun terävä, nuolennopea katse lensi Reiniin, joka näyttäytyi ovessa naisten takana. — "Voidaanko kotona hyvin?" —

"Vai niin, — kaikki hyvin!"

Vierasvarainen ilme tuli ankarammaksi, ja hän naputteli pelipöytää hoikilla keltaisilla sormillaan, joissa säteili jalokivisormuksia.

"Isä ja äiti olivat sangen ystävällisiä salliessaan teidän tulla tervehtimään vanhaa tätiä", kuului sitten. "Viime käynnistänne onkin totta tosiaan niin pitkä aika, että minä sen jälkeen voisin olla sekä kuollut että haudattu!"

"Siitähän ei ole kuin kolme sunnuntaita", väitti Merete.

"Entä isä? — eikö hän maininnut mitään tännetulostaan?… Hänellä on kai esteitä", kuului terävästi.

"Hän puhui jotakin, että hän aikoo tehdä tänne ratsastusretken tänään iltapäivällä", — selitti Alida, — "mutta minä en tiedä varmasti" —

"Vai niin, — et tiedä varmasti, et vainen…" kuului terävästi. — "Entä Groth… oletko kuullut mitään hänestä?… Hän puuhaa kai tehtaan ottamista huostaansa? Eikä häiden aikaa vielä ole määrätty? — Vai niin!… Ukko tekee verukkeita minkä voi päästäkseen luovuttamasta valtaa", — sanoi hän nyökäyttäen päätään.

"Ja tämä on uusi apulainen, herra Rein", — keskeytti hän puheensa, nousten puoliksi ylös ja ojentaen kätensä. —

"Niin, ota nyt paikka… tuolla sohvassa, Marianne!" — sanoi hän määräävästi, "ja sinä, Alida, toisessa nurkassa… Eufemia tässä nojatuolissa. Ja te, Kvigstad, muutatte kyllä tämän tuolin pöydän ääreen… Tuo paikka tuolla on teille, herra Rein — niin tiedän, missä te kukin olette", — sanoi hän nauraen… "Niin, pikku Mereteä ei maksa vaivaa kiinnittää mihinkään, hänenhän täytyy juosta ympäri katsomassa kaikkea ja olla tädin sanansaattajana."

"Kiitos, rouva", sanoi Rein. — "Mutta saanko luvan istua täällä ikkunan luona?"

"Saatte kyllä! Älkää toki luulko joutuneenne minkään vallanhimoisen metsännoidan luo", sanoi hän leikillisesti.

"Olette pitänyt yksinäisyyttä parempana ja asettunut asumaan tänne luontoon, rouva", sanoi Rein. — "Kaikkialla vain metsää —"

"Ei, en minä ymmärrä luontoa, minä välitän vain ihmisistä. — Me emme kuitenkaan ole puita, — emmekä myöskään luodut hautautumaan pöllöjen ja kaikenlaisten petojen joukkoon", vastasi Ra-täti tuimasti, murtaen hiukan tanskaksi… "Mutta sitä asetutaan asumaan omiensa joukkoon, onko se sitten maun mukaista tahi ei."

"Onpa siinä kaunis, vankka vanhanaikuinen tuoli", huomautti Rein, vetäessään tuolin ikkunan eteen.

Hän tarkasteli mielenkiintoisesti huonetta…

"Omituisilla leikkeleillä varustettu seinäkello!… Ja lipas tuossa… se näyttää niin synkältä ja perhesalaperäiseltä, aivan kuin siinä olisi vielä löytymätön salalaatikko… Perintöomaisuutta kai, rouva?" — kysyi hän.

"Niin, se ei ole tehty tällä paikkakunnalla", vastasi hän hymyillen.
"Muistan vielä, kuinka ollessani pieni tyttö alus vihdoinkin saapui
Aalborgista, tuoden huonekaluston isälleni, joka oli siirretty
Christiansandiin. Alus oli kärsinyt haaksirikon, ja huonekalut pantiin
vajaan kuivamaan —"

"Niin", huudahti Oppen, vanhoista muistoista innostuen, — "mitäpä sitä voisi luottaa moiseen lastialukseen!… Keikuimme kokonaista kuusi viikkoa, — pidimme säätä jos jonkinlaisissa satamissa, ennenkuin saavuimme Kööpenhaminaan; — minusta tuli merimies sillä matkalla", sanoi hän hymyillen.

"Kesti koko kevään", jatkoi rouva, — "ja pitkälle kesään ennenkuin saimme Odenseeltä sellaisen taidepuusepän, joka voi korjata huonekaluston… Ja sen jälkeen ovat ne saaneet monenlaisia kalliita matkakokemuksia sekä minun isäni että mies-vainajani, presidentin, eläessä, kun meitä muuteltiin. Milloin kuljetettiin niitä rahtitavarana pitkin rannikkoa, milloin taas täryteltiin rattaille kuormitettuina huonoja kivikkoisia maanteitä pitkin. — Paras keino raihnautta vastaan on vahva terveys, — eikö niin, Oppen?"

"Aivan niin, aivan niin", — jyrisi kandidaatti piippunsa takaa. — "Se on isäin perintö, jonka omistajana pitäisi syntyä."

"Niin, ja sitten pitää huolta sen säilymisestä, Oppen!" virkkoi rouva tarkoittavasti.

"Mutta ryhtykää nyt käsiksi illalliseen", kehotti hän, kun teevehkeet kauniine kullattuine vanhanaikuisine posliineineen tuotiin pöydälle, ja Bie-neiti pani teelehtiä ja kanelinkuorta surisevaan teekeittiöön.

"Tuoretta leipää, tytöt…" sanoi hän, kääntäen korissa leipäviipaletta. — "Taikina on tällä kerralla kohonnut hyvin, Bie! — ei merkkiäkään litskasta… munat ovat vastamunittuja — tämänpäiväisiä, jollette pidä sapatin rikkomisena syödä sunnuntaina munittuja munia. Vakuutan kuitenkin, ettei kana sille mitään voi!" laski hän leikkiä armottomasti, niin että tyttöjen täytyi luoda katseensa maahan… "Ja sinä Marianne, valmista onnekkaalla kädelläsi kandidaatin teenorri. Rommia on tuolla kaapissa…"

"Teidän täytyy myös maistaa hänen valmistettaan, Rein", sanoi Ra-täti, nyökyttäen päätään. "Saatte olla varma, että se tyttö ymmärtää sen asian!"

"Eikö koko konsti ole siinä, että kaadetaan vähän teetä ja paljon rommia, Oppen?" sanoi Marianne leikillisesti.

"Ja tarjotaan Marianne-neidon kädestä!" — lisäsi kandidaatti vilkkaasti.

… "Mutta te, Rein, luulen minä, haluatte mieluummin teen sekottamatta", sanoi hän, pitäen kysyvästi karahvia häntä kohden. "Olen huomannut teidän pitävän maidosta, ja silloin on tavallisesti puhdas maku!"

"Siinä olette huomannut oikein, neiti, juon vastenmielisesti väkeviä", vakuutti Rein.

"Siinä on tyttö", — huudahti Ra-täti, — "onkohan mitään, jota hän ei näe eikä huomaa!…"

"Ja Bien kermakakut, Marianne! niitä täytyy sinun maistaa. Ne ovat tällä kerralla yhtä kuohkoisia kuin jos sinä itse olisit ne paistanut."

… "Kas, kas, Rein 'sopii' siis Mariannelle", — sanoi Merete, nykäisten tarkoittavasti Alidaa…

Eufemia, joka oli istuutunut nojatuoliin ja näytteli profiliansa, veti pahantuulisen näköisenä pitkiä nankinipuolihansikkaitaan kyynärpäittensä yläpuolelle.

… "Ja sitten tarjoat kai myös Kvigstadille karahvistasi, Marianne", jatkoi Ra-täti, — "niin pääsee hänen kielensä kahleistaan ja hän voi huvittaa meitä paikkakunnan uutisilla, joita hänellä lienee koko varasto."

"Ei ole enää uutisia", murisi Kvigstad, — "sillä kaikki on jo märehditty… Mutta malttakaapas… kukaan ei ole surmannut itseään sen jälkeen kun löydettiin Anders Saeter aitastaan riippumasta vanhojen sianliikkiöiden rinnalla. Ei, odottakaapas, — vanhalla rikkaalla maakauppias Simonsenilla on taas juoppohulluuskohtaus. Hänen luonaan on ollut sekä lääkärit että papit. Hän istuu paljaassa — anteeksi — paidassa raha-arkullaan, hänen täytyy näet puolustaa sitä perkeleeltä, väittää hän, koska se on väärin hankittua omaisuutta… Muuten pelataan korttia tänäiltana majurissa. — Olen nähnyt jo kaksien ajoneuvojen olevan maantiellä menossa sinne — tohtorin ja asianajaja Poppen…"

"Ahaa", — huudahti Bie-neiti, — "eilinen paistiporsas!… Kristian Dale oli ensin täällä meillä tarjoamassa sitä, mutta kun rouva ei tahtonut sitä ostaa, meni hän majurille."

"Niin, se oli todellakin liian kallis minulle", vakuutti Ra-täti, — "mutta majurilla on varaa kaikkeen, kun siellä tahdotaan saada syntymään jotakin herkullista."

"Tuossa ratsastaa isä pihalle", huusi Merete innokkaasti ikkunan luota ja hänen pienet terävät silmänsä suuntausivat tarkasti oveen.

"Täti näyttää reippaalta", — tervehti tuomari ja heitti ratsastushansikkaat kädestään. — "Iloisissa kesteissä, näen minä."

"Niinpä niin, — vielä minä kestän, Thomas, unhotettuna ja yksinäisenä istuessani täällä pesässäni… Kun muistaa sinun monet toimesi, ei voi odottaakaan, että muistaisit vanhaa tätiä, jonka luona sitä paitsi ei ole mitään hauskaa —"

"Oletpa mielestäni totta tosiaan kylläkin hauska", virkkoi tuomari, — "siinä suhteessa ei mitään puutu… Mutta nyt maistuu kupillinen teetä erinomaiselta!" huudahti hän heittäytyen tuolille. — "Herttainen iltapäivä — hiukan kuuma vain. Ja Figaro kantaa keveästi kuin höyhenen —"

"Olla joutilaana ja harrastaa soitantoa — ja antaa viulun surra"… mutisi Ra-täti ärtyisesti.

"No, no, täti", rauhoitti tuomari häntä hyväntahtoisesti, — "meille ei ole kaikille suotu samallaista luonnetta… Kiitos, Bie-neiti, tee saisi olla mieluummin vähän väkevämpää, — ja sitten vähän tuota mainiota härän kieltä. —"

"Luonne, sanot, luonne"… toisti Ra-täti hermostuneesti; — "jos ihmiset saisivat seurata luonnettaan, niin saataisipa nähdä kauniita asioita!"

"Niinpä kyllä, — meidän tulee soveltua saappaisiin, eikä saapasten meille, — ja sitten iloita känsistä ja hyvästä omastatunnosta", — sanoi tuomari laittaessaan itselleen herkullista voileipää. "Mutta tädin on helppo puhua", sanoi hän silmää iskien, — "tädin, joka on aina ymmärtänyt hillitä luonteensa."

Ra-täti otti kelpo hyppysellisen nuuskaa. "Poikasi Jessin sallit sinä yhä vielä seurata luonnettaan", huudahti hän sitten, — "johtaa dramaattista seuraa vielä tänäkin talvena sen sijaan että hän kerrankin suorittaisi tutkintonsa!"

Alkoi tuntua ukkosta ilmassa, ja Marianne nousi sohvasta:

"Puutarhan puut ovat vielä aivan mustanaan kirsikoita", sanoi hän ikkunan luota. "Saammeko mennä niitä vähän ryöstämään, täti? Tule Eufemia… Tule Alida! — Eikö kukaan herroista tahdo jälkiruokaa?" kutsui hän ystävällisesti hymyillen kohteliasta hymyään. "Minä poimin teille, Oppen"…

Tuomari jäi istumaan yksin huoneeseen teekuppi kädessä. Hän tiesi että myrsky puhkeaisi valloilleen Jessin viime kirjeen johdosta, ja sentähden oli hän viivyttänyt käyntiään mahdollisimman kauan.

Bie-neiti korjasi teevehkeet pöydältä kuulematta ja näkemättä mitään, kuten tavallisesti.

Seinäkellon käki pistihe näkyviin ja kukkui kuusi kertaa —

"Joka kerran kun tuo kello lyö, ajattelen minä, että se on ollut lääninamtmannin ja valtioneuvos Orningin salissa", muisteli Ra-täti jäykästi. — "Ja nyt istutaan vanhoilla päivillä allikossa ja mitä kauemmin istutaan, sitä syvemmälle vaivutaan…"

"Onni ei asusta aina korkeimmilla kukkuloilla, täti! — Ei, ei se asusta", kuului jonkunverran surumielisesti… "Minä olen jo kauan sitten tottunut siihen asemaan, joka minulla on. Se on itsenäinen ja riippumaton — suhteellisen riippumaton, kuten laita kerran on tässä maailmassa…"

"Onni, — onni!"… Ra-täti löi kiivaasti keppinsä lattiaan. "Mutta onhan kuitenkin verta suonissa, tahtoo päästä eteenpäin itse perheineen! Sinun suhteillasi ja niillä suosituksilla, joita sinulla olisi käytettävänä, olisit sinä kohonnut maan korkeimpiin paikkoihin. Sinun tyttäriesi olisi vain tarvinnut ojentaa kättänsä, saadaksensa kenen he vain toivoivat. Ja nyt alkaa Jess isänsä radan alusta."

"Maailma on merkillinen… Maailma on merkillinen", virkkoi tuomari ajatuksiinsa vaipuneena, — "ja täynnä kiipeemätankoja, joissa apinoiden lailla kilpaillaan kuka ennen latvaan pääsee…"

"Mitä, — mitä" — sähisi Ra-täti.

"Hm, — hm! Sanon vain, että tätiin on kokoontunut koko perheen kunnianhimo."

"Niin, mitäpä välittää perheestään kun vain saa soittaa viulua… viulua, — soittaa — luonnetta!" kivahti Ra-täti. "Olet joutunut tänne maalle viisine tyttärinesi, joiden tulevaisuus ei ole turvattu ja joilla ei ole muita toiveita kuin joutua joidenkin maaseutusuuruuksien syliin!"

Tuomari laski kädestään puoliksi syödyn voileivän ja työnsi luotaan mielipahoissaan veitsen. "Niin niin, — olet kyllä oikeassa, täti — mihin he kaikki joutuvat!" — Ja hän vaipui surullisiin ajatuksiin.

"Sinun täytyy kirjoittaa ankara kirje Jessille, sitä minä tahdon — —. No, katsos nyt — eikö hän enää syö… Bie, Bie! — tuokaa enemmän teetä — ja kermakakkuja — — Noh, kyllähän tyttärille aina jonkin keinon keksimme! — Katsos nyt — katsos nyt —"

"Ei; ei, täti… Elämä ei ole niin kevyttä", sanoi tuomari; hän katsoi kattoon, tarkastellen valkoiseksi maalattuja parruja…

"Tyttö-rukat, jotka ehkä kukin odottavat prinssiänsä!" huudahti tuomari huoaten.

"Ei toki, Thomas, siihen he ovat liian järkeviä. Pikku Merete mahdollisesti voisi niin tehdä vielä. — Syö nyt — syö nyt!…"

Tuomari tyhjensi ajatuksissaan teekuppinsa ja söi kermakakkunsa.

"Niin, nyt täytyy minun lähteä!" sanoi hän, keskeyttäen hajamielisyytensä, ja nousi ylös.

"Sinä olet aina ollut kuin mikäkin mätämuna, Thomas", — mutisi Ra-täti. — "Tervehdi Bolettea… ja varo Figarota. Tiedäthän, että se on vauhko." —

Tuomari nyökäytti päätään. Hän ymmärsi aseman, — kuinka hänen vaimonsa ja Ra-täti haetuimmalla tavalla koettivat pysyä loitolla toisistaan kaikenlaisilla mahdollisilla kohteliaisuuksilla. He tunsivat molemmat, että heidän pyöränsä takertuisivat toisiinsa heti kun joutuisivat samaan huoneeseen. Ra-täti oli jo monet vuodet korkean ikänsä tähden ollut estetty matkustamasta Vangenille, samalla kuin Bolette teki tavanmukaisen vuosikäyntinsä Ra-tädin luokse neuvottelemaan perheen eri asioista hänen nimipäivänään kevätpuolella. — — —

Renki talutti Figaron rappusten eteen, ja tuomari helpotti satulavyötä sekä tarkasti että mahahihna oli kyllin kireällä… "Puhhuh"… puhkui hän, päästyään satulaan… "Tässähän istuu erinomaisen hyvin!"

"No, no, no, Figaro, — eikö äksyys vielä ole lähtenyt!" kuului sitten, kun hän näpäyttäen ruoskalla vikuroivaa hevosta ajoi portista, nyökäyttäen päätään aidan yli puutarhassa olevalle seurueelle…

— — — Merete tiesi, että metsässä aidan toisella puolella oli kypsiä taikinamarjoja, ja hän oli katsonut hyväksi lähteä harhailemaan omin päin.

Niitä kasvoi halkeamissa ja louhikoissa ja ne houkuttelivat.

Ja yhä useampia hän löysi mitä pitemmälle tunkeutui syvennyksiin.

Hän oli jo tullut toiselle puolelle, jossa Ra-koski äkkiä kohinallaan teki kuuroksi, kun huomasi Reinin.

"Se on väärä tie… se on väärä tie!"… huusi hän päätään pudistaen ja käsi kouruna suun edessä, jotta hänen äänensä olisi kuulunut kohinalta ja jyrinältä. — "Se loppuu tuonne kiviröykkiöön, — ei vie pitemmälle… kuuletteko, — e-ei vie pitemmälle!" huusi hän viittilöiden Reinille. Merete kapusi sitten alas polulle, jääden odottamaan…

"Teidän täytyy kiertää tunturiharjun ympäri", — selitti hän ja riensi edellä tietä näyttämään.

Vähän ajan kuluttua avautui suuremmoinen, huimaava näköala!…

Rämeiltä ja soilta peninkulmien päästä tunturin autioilta alueilta tulevine lisävesineen katosi Ra-joki kristallikirkkaana virran synnyttämine vaahtojuovineen äkkijyrkästi märkien harmaakiviseinien väliin. Se murtui putouksessa kallionlohkareiden muodostamaan poikkimuuriin, mikä sai sen jättiläisvoiman kehittymään mahtavaksi valkoiseksi majesteetilliseksi kauneudeksi, savun noustessa pilvenään rotkosta.

Ilta-aurinko paistoi syvyyteen koivunlehvistön läpi, jossa oli rivi punaisia läiskiä…

— "Eikö näytä siltä kuin se olisi jonkin elävän olennon verta, joka on heitetty tänne ja tippunut tunturinkukkulalta tunturinkukkulalle." sanoi Rein äkkiä.

"Kums… kums… ja… piste ja loppu!… Piste ja loppu!"… Hän seisoi tuijottaen ammottavaan syvyyteen. — "Sitten nukkuu niin tuskatonna patjoilla…"

"Teidän pitäisi varoa ja astua askel taaksepäin", varoitti Merete väristen. Rein seisoi miltei pelottavan lähellä reunaa.

"Sellaiset vastapuhjenneet neidot", — sanoi hän kääntyen äkkiä Mereten puoleen, — "ne näkevät vaahdossa ja saippuakuplissa — — morsiuspuvun ja pitsiharson… tuossa hienossa, valkoisessa kosken savussa, eikö totta? —

"… Ja sitten täysin luottavasti morsiussänkyyn…" mutisi hän.

"Minun täytyy rientää takaisin", — huudahti Merete. — "Alkaa hämärtää. — Uh, kuinka kamala olette!…"

"Teillä ei kai liene sydäntä jättää minua yksin tänne pimeään, Merete-neito, — eikä antaa minun yksin pyrkiä takaisin monimutkaista tietä", sanoi hän nyt totisen rauhallisesti, niin että Mereten täytyi katsoa häneen.

Hän oli kirkaisemaisillaan nähdessään Reinin kasvojen ilmeen… sama raskasmielinen, surullinen katse, jonka hän oli nähnyt edessään arkihuoneessa silloin illalla!

Hän pakotti itseään ja riensi edellä; — hän ei tietänyt, kuinka oli kulkenut tien heidän tultuaan Ra-tädin rappusten luokse, jossa toiset olivat ja valmiina lähtemään kotimatkalle —

III.

Syksy.

He kulkivat miettivänlevottoman näköisinä, nuo Vangenin neitoset, odottaessaan nyt isää ja konttoristeja kotiin.

Tuomari, apulainen ja koko konttorihenkilökunta oli ollut syyskäräjillä, joita pidettiin laakson yhdeksässä käräjäkunnassa useita päiviä kussakin paikassa.

Näinä neljänä viikkona oli kotona ollut ainoastaan naisväki, mutta aikaa ei käytetty tällä kerralla, kuten muulloin, taloustöihin… Ei toimeenpantu mitään höyhenten riivintää hurstit ympärillä ja suu ja sieraimet täynnä untuvia pitkälle kurkkuun asti. Vuoden patjoiksi ja pieluksiksi kootut höyhenet ja untuvat saivat olla vasuissaan ja säkeissään…

Kangaspuut saivat seisoa keskentekoisine palttina-, drelli- ja villakankaineen. Päällysvaatteiden ja turkkien korjaukset talven varalta oli lykätty, ja ovien ja kattojen maalaus ja valkaiseminen jätettiin tänä vuonna kokonaan tekemättä. Kaikki ulkoiset hommat talossa ja karjatalolta kotiutuneiden hoidon sai Marianne tehtäväkseen sekä parhaansa mukaan hoitaa tilit, kysymällä rouvalta neuvoja mahdollisimman vähän!

Rouva Orningin ja hänen tyttäriensä aika oli kokonaan käytetty.

Kaikki miehiset ja naisvoimat, joita oli Vangenin talossa ja torpissa, sekä sitäpaitsi niin paljon palkkalaisia, kuin oli saatavissa, oli samana päivänä kun tuomari läksi käräjille, kutsuttu laittamaan niin kauan suunniteltua uutta puutarhaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina tuomarin palattua käräjämatkalta.

Aamusta varhain pimeän tuloon asti oli rouva liikkunut mittakeppi ja -nauha kädessä kuumissaan auringonpaahteessa ja läpimärkänä sateessa asettelemassa keppejä ja mittaamassa ja valvomassa työtä maata kuokalla ja lapiolla käännettäessä ja lannoitusaineita tuotaessa.

Siellä järjestettiin laajoja nurmikenttiä puuryhmineen, jotka otettiin taimitarhasta, sekä sinne tänne kukkasarkoja.

Kukkaislavoja pensaskasvineen ja ruusuineen, reunustettuina helmihyasinteillä syntyi puutarhaan rivittäin. Marjapehkojen ja hedelmäpuiden taimia istutettiin suuret määrät, niin että taimitarha, rouvan monivuotinen reservi, tyhjeni viimeiseen vesaan!

Vanha lammikko, joka tähän asti oli ollut vihreän liman peitossa, puhdistettiin nyt kokonaan; pieni suihkukaivo pantiin käyntiin ja tiet lapioitiin ja täytettiin soralla.

Alhaalla lehdossa ja joen rannalla olivat kirveet raivanneet puiston, ja sinne rakennettiin huvimajaa ja asetettiin sinne tänne penkkejä puuryhmien väliin.

Ensi päivästä alkaen oli seudun kaksi puuseppää hakannut ja kiinnittänyt pitkiä lautoja, joista piti tuleman säleaita ja joita kuorma toisensa perästä ajettiin talon pihalle eteläpuolella olevalta erioikeutetulta sahalta.

— Tänään odotettaessa tuomaria kotiin oli milloin yksi milloin toinen sisaruksista pitämässä vahtia jossakin salin ikkunoista, silmäillen usvaiseen ilmaan…

He katsoivat miettivästi toisiinsa… Mitä isä arvelisi siitä? — Niin jyrkästi kuin hän oli aina ollut puutarhahommaa vastaan!

Alhaalta kuului navakoita, lyhyitä ja nopeita vasaraniskuja. Siellä naulattiin säle säleen jälkeen suureen puutarhanaitaan, joka ulottui alaspäin, — osa vielä puolivalmiina, pylväät vain pystyssä, — niin pitkälle kunnes katosi mäen alle… Tuossa tuli vanha Henschien Blackenin vetämässä kariolissa yliholhoojantoimi arkussa, joka oli sidottu kariolin taakse. —

Ja sitten Augustinusen, Schmidt ja Kvigstad kaksi-istuimisilla kyytirattailla…

He katosivat kapsäkkeineen ja matkatavaroineen konttorirakennukseen…

Vähän myöhemmin, miltei hämärissä, ajoi tuomari apulaisensa Reinin kanssa pihalle. Hän oli haetuttanut itsensä viimeisestä käräjäpaikasta omilla vaunuillaan.

Astuttuaan alas vaunuista, jäi hän seisomaan hetkiseksi palttoo auki ja tuijotti puuaineensa uutuudesta hohtavaan säleaitaan.

Suu puristui yhä tiukemmin yhteen… Hän käsitti heti sen omavaltaisen teon, joka tässä oli tapahtunut, — mikä oli pantu alkuun ja loppuunsuoritettu hänen poissa ollessaan!

Kasvot punaisina pyörähti hän tyytymättömänä ympäri ja meni suoraa tietä huoneeseensa…

— Hän ei näyttäytynyt ennenkuin illallispöydässä. —

Rouva tarjosi tuoretta kalaa… Vähän kevyttä ruokaa mahtoi maistua kaikkien juottovasikka- ja porsaspaistien jälkeen, joilla heitä nyt koko kuukauden ajan oli kestitetty käräjäpaikoissa, arveli rouva.

Talon naisväki tarjoili ja lähetti kiertämään ruokia pöydässä jonkinmoisella jännityksellä…

— "Elkää ottako päätä, Rein", sanoi Marianne leikillisesti, — "jättäkää se isän toiseen annokseen. Kalanpäät ovat hänen etuoikeutensa, tietäkää se."

Tuomari istui totisena syöden kalaansa.

"Millaista on ollut käräjillä? Olette tietysti pelanneet korttia kruununvoudin ja asianajajan ja pappien kanssa joka ilta?"… kysyi rouva, kääntyen pöydänpäähän päin ja huolellisesti valiten kalapalasia.

"Te saatte ryhtyä huomenna käsiksi luvatonta tukinhakkuuta yhteismaalla koskevaan juttuun, Rein!" virkkoi tuomari kiinnittämättä huomiota rouvansa kysymykseen.

— "Nimismies ilmoitti jutun jo ennen meidän käräjille menoamme."

"Tuota noin"… virkkoi Henschien miettivästä, — "jos Graabergin poika saa sakkoja, tulee pitää varansa ettei hän saa nostaa äidinperintöään yliholhoojalaitoksesta."

"Hän syntinen se juuri on joutunut satimeen!" — virkkoi Kvigstad. "On yleisesti tunnettu asia, että koko paikkakunta hakkaa puita ja rosvoaa valtion maalla."

"Kuulustelussa ja todistuksissa tulee olemaan paljon työtä", huomautti tuomari.

"Täällä meillä on myös ollut suuri ja laaja työ suoritettavana", puuttui rouva puheeseen, puhdistaen ja leikaten toisen sydäntä niistä kahdesta talikynttilästä, jotka olivat pöydällä, — "olemme perkanneet ja järjestäneet ja saaneet valmiiksi niin kauan suunnitellun puutarhan… niin että te nyt pääsette rauhaan työmiesten olosta talossa sen puuhan tähden", sanoi hän leikillisesti.

"Kutsukaa todistajat huomenna! — Pankaa tutkimus alkuun", jatkoi tuomari lainkaan välittämättä puutarhauutisesta.

"Minä olen harjoitellut poissaollessasi kaksi Mozartin sonaattia pianolle ja viululle", yritti Alida hetkisen kuluttua, keskeyttääkseen syntyneen äänettömyyden.

Tuomari vilkasi salin oveen, jonka takana piano oli:

"Ei, ei, lapsi, — olen väsynyt, menen suoraan sänkyyn!"… Totta totisesti vetivät ne kaikki yhtä köyttä…

Mennessään Mereten ohi, joka katsoi alakuloisena häneen, silitti tuomari kevyesti hänen hiuksiaan ja poistui loukkaantuneen näköisenä makuuhuoneeseensa. —

— — Kolakkana puolipimeänä syysiltana tekivät kotiintulleet, käytyään ensin hakemassa piippunsa, kukin oman tarkastusmatkansa korkean ja komean puutarhanaidan sisä- ja ulkopuolelle saadakseen mikäli mahdollista tarkan käsityksen taloon niin äkkiä tulleesta suuresta uutuudesta.

Kun naisväki sitten tuli ulos saalit ja liinat ympärillään, syntyi kysely ja tarkka tiedustelu.

— "Täytyy tuntua omituiselta tavata kotiin tullessaan niin sanoakseni uuden talon vanhan sijasta!" — sanoi Rein terävänpuoleisesti.

"Niin, luuletteko että se olisi miellyttävä tahi vastenmielinen hämmästys?" puuttui Marianne hyväntahtoisesti puheeseen. — "Sanon teille, Rein, — naisen luonne on kuin silkkilanka. Riippuu vain miehestä ymmärtääkö hän kietoa sen sormensa ympärille. Sellainen kuin te, joka aina tiedätte mitä tahdotte"… lisäsi hän hiljemmin.

Tuolla alhaalla seisoi Barbara ja kertoi innokkaasti, kuinka Anders- ja Lars-torppari olivat kaivaneet parsalavoja, niin ja niin monen jalan syvyydeltä, ja kuinka runsaasti lavat oli lannoitettu — kerroksittain maata ja lantaa. Kyllä tulisi paljon parsaa! mutta vasta kolmen vuoden kuluttua voitaisiin sitä leikata syötäväksi.

Eufemia nyrpisti nenäänsä Barbaran lannoituspuheille ja eristi itsensä, kietoen tiukasti saalin ympärilleen —. Tietysti aiheutti puistohomma sen että koko yritys tuli suuremmoisemmaksi kuin oli aiottu, virkkoi hän jäykästi.

Epäilyksen vaivaamana lähestyi vanha Henschien joukkoa ja kosketti hiljaa ja varovasti Alidan käsivartta…

"Tätä suurta työtä ei kai kuitenkaan liene tehty aivan ilman tuomarin käskyä, neiti?" kysyi hän vanhan palvelijan levottomalla tutunomaisuudella.

"Kylmät ovat naisten neuvot! niinkö arvelette Henschien?" sanoi Rein äkkiä kovaäänisesti, kävellessään Mariannen kanssa… "Aviomies on tietysti onnellinen saadessaan kävellä siinä paratiisin puutarhassa, jonka hänen naisensa ovat valmistaneet hänelle, — syödessään hedelmiä ja nauriita ja kaalinpäitä, aina sikäli kuin sopii…

"Pigens Kind er rød og rund, og Røsten er saa linde. Aeblet vinker sødt en Stund; men Ormen bor derinde! —"

("Tytön poski on punainen ja pyöreä, ja ääni on niin lempeä. Omena viittoo makeana hetken; mutta käärme siinä asuu! —") lausui hän puoliksi kääntyneenä Marianneen.

Nuoret naiset vetäytyvät vähitellen syrjään. — Ilkeä raakalainen, jota täytyy varoa…

He ottivat pienen iltakävelyn, — Barbara kertoen ja tutustuttaen
Henschieniä koko puutarhalaitokseen. Ja Marianne oli antanut
Augustinusenin ja Schmidtin tavata itsensä, — nämä kun yhä kasvavalla
mustasukkaisuudella olivat seuranneet hänen tuttavallista käytöstään
Reiniä kohtaan.

Ystävällisesti kuunteli hän nyt mitä heillä molemmilla oli sydämellä matkalta, silmiensä miettivästä seuratessa Reiniä ja muuttuessa yhä enemmän kapeiden viirujen kaltaisiksi —

Kvigstadilla oli tänä iltana onni voida kiinnittää Alidan huomiota. Hän kuvaili sukkelasti neljän viikon helvettiä käräjillä juopotteluineen, huonoine unineen ja ankaroine töineen. — Ja nyt oltiin taas kotona Vangenilla! — mikä tuntui kuin olisi tullut taas kirkon helmaan.

"Kunpa nyt vain isä voisi antaa anteeksi puutarhan, Kvigstad!" avasi hän vihdoin huolestuneen sydämensä Kvigstadille. "On niin ikävää, kun hän jostakin pahastuu… Näyttää aivan siltä kuin se olisi kokonaan hänen luonnettaan vastaan, — hän, joka muuten voi ihastua kaikkeen."

"Niin, jospa olisi minun vallassani keventää jotakin teidän huolistanne, Alida-neito, niin!"…

Hän tunsi, että se suoraan ilmeni hänen äänensävystään ja sentähden toivotti hän hyvää yötä.

Tuo tuttavallisuuden purkaus Alidan puolelta — —

Alida-neito oli hänen naisellisen puhtauden ja täydellisyyden ihanteensa, — joka suhteessa tavalliselle konttoristille saavuttamaton; — ja melkein puomilla erotettu kaikista hänen kunnianhimonsa ilmalinnoista, kun Ra-täti oli saanut hänet kahlehdituksi Grothiin, tuohon rikkaaseen, mutta joka suhteessa häntä mitättömämpään tehtaanomistajan poikaan…

— Merete oli kävellyt vihaisena, kunnes hän äkkiä huusi Reinille:

"Hyi, — te olette ilkeä ihminen… en voinut mennä nukkumaan ennenkuin sain sen teille sanotuksi!

"Hyi"… kuului hänen liikutettu äänensä, kun hän katosi eteisen ovesta.

* * * * *

Tuomari seisoi seuraavana aamuna neuvottomana rappusilla…

"Lars, missä on Lars", huusi hän pahantuulisesti, — "tallinovi on seposen selällään…

"Lars, Lars," — huusi hän, "tuo Figaro tänne!"

Hän aikoo kai lähteä tavalliselle aamuratsastukselleen, ajatteli
Merete, joka seisoi lähellä.

"Olet kai teettänyt sillä kevyttä työtä poissaollessani, Lars, — ajanut lantaa ruispellolle?" — kysyi tuomari, tarkastellen lemmikkihevostaan.

"Olen kyllä; — mutta sitä ei viety ruispellolle. Rouva käski ajaa kaikki uuteen puutarhaan."

"Parsalavoihin", — selitti Merete hämillään.

"Lanta-aineet?… Minun lanta-aineeni!" ärjäsi tuomari kasvot tulipunasina.

Rein, joka oli tullut paikalle, seisoi kumartuneena, tunnustellen kädellään Figaron toista takajalkaa.

"Tässä tuntuu olevan jotain pehmeää, ikäänkuin suonisolmu", arveli hän. "Minä näen sen seisoessaan nostavan jalkaa. Sitä on pidetty liikkeessä liian vähän — on saanut seisoa liian kauan paikoillaan."

Tuomari kumartui tunnustelemaan hevosen jalkaa.

"Se paranee kyllä pian, kun se saa kelpo liikuntaa", arveli Rein. "Tuomari saa nyt ratsastaa kelpo lailla sillä… Kaunis eläin muuten, lautaset ovat tosin vähän liian jyrkät, kuten kaikilla tunturihevosilla."

"Se onkin sieltä kotoisin… Te näytätte olevan hevostuntija, kuulen minä", tunnusti tuomari.

"Ymmärrän niitä ainakin paremmin kuin ihmisiä", sanoi Rein lyhyesti. — "Mutta katsokaa, kuinka se luimistaa korviaan taaksepäin ikäänkuin kuullakseen, mitä me puhumme. Se on arka… Se voi tulla pahaksi tavaksi, se, — voi tehdä sen vauhkoksi. Sillä on tallissa liian pimeä, kun se saa seisoa pää seinän nurkassa."

"Se on korjattava — hevoselle on annettava toinen paikka… Mutta voitteko sanoa minulle, minkätähden kaikki on niin nurinkurisesti laitettu: — kaikki hännät valoon päin päiden sijasta!… Eikö tunnu siltä kuin maailmasta olisi luotu ensin väärä pää?" huudahti tuomari ärtyisenä ja läksi astumaan suoraan konttorinovea kohti selkä päättävästi käännettynä uutta puutarhanaitaa kohden —.

— "Kiitos eilisestä läksytyksestä, Merete-neito," — sanoi Rein, aikoessaan lähteä hänkin konttoriin. "Ette usko, kuinka hyvää tekee saada rapsauksia lähimäiseltä… että joku valittaakin niin paljon toisesta!"

Vai niin? — hän kiitti… mietti Merete. Tahtoiko hän ilveillä hänen kanssaan? — Mutta näyttihän hän nyt oikein kiltiltä ja — silmien ilme oli ihan kaunis… E-e-i, — ei hän käsittänyt tuota ihmistä…

* * * * *

"Alida! — Femia! — Marianne! — Barbara!" — kuului Merete huutavan illalla arkihuoneen ikkunasta. — "Peittäkää silmänne ja arvatkaa!… Kuka nousee mäkeä?"

"Tietysti Groth"… sanoi Alida lyhyesti.

"Ei, kiitos, katsopas itse —"

"Sankowitz!" — huusivat kaikki yhteen suuhun.

"Mutta voitteko ajatella, kuinka onnellinen sattuma, — ajatelkaa isää!"…

He kiitivät kaikki ulos.

Tomuisena matkasta ja parroittuneena näytti Sankowitz väsyneeltä ja nääntyneeltä heiluttaessaan auringon laskiessa pehmeää hattuaan. —

"Siinä ne seisovat rappusilla kaikki Vangenin neitoset!" tervehti hän iloisen vilkkaasti.

Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen. —

"Ja mistä tulette nyt Sankowitz?" kysyi Marianne.

"Kruunufoudin rouvan luota, niin!" Hän huokasi ja vaipui nääntyneenä penkille. — "Olen kierrellyt ympäri laaksoissa viidessä pappilassa ja stämmanut joka paikassa. Mutta se kruunufoudin rouva, hän on niin ei-musikalisch kuin yksi lehmä… ja tahto että tyttärensä soittaisivat kuitenkin vaikeimpi kappaleet. Fürchterlich piina siinä talossa! — Ja sitten mine läksi tieheni heti tänäpäivänä heti kun olin stämmanut klaverin."

Hän kuivasi otsansa siniruutuisella nenäliinalla.

"Ach niin! Sanon teille, Vangenin neitoset, olen kovin surullinen. — Puolalaiset ovat suuren Schlagin verloren Ostrolenkan luona… Ja minun sydämeni on Puolassa… Ja minä toivoisin että ruumiini olisi siellä… Ja että minulla olisi vaimo ja poikia ja tyttäriä ja pieniä lapsia, ja ne kaikki tulisivat schlahtatuiksi Puolan tähden, — kunnes tulisi niin korkealta Ansichtia, jotka valittaisivat, että he ylettäisivät den Gott im Himmel ja vaatisivat vapauttaan!"

"Mutta mistä tiedätte tuon kaiken, Sankowitz?" huudahti Alida.

Sankowitz otti liivintaskustaan kirjeen;

"Mine sain sen postikonttorista eräältä ystävältä in Danzig. Tässä seisoo se kaikki. Ja nyt he ovat ryhtyneet sirppeihin ja viikatteisiin!"…

Hän vaipui surullisiin mietteisiin…

"Mutta nyt täytyy teidän tulla sisään, Sankowitz!" kutsui Alida.
"Tarvitsette hyvinkin lepoa pitkän matkan perästä."

"Niin, niin, — kaksi peninkulmaa… en ole huomannut tietä jalan alla tämän kirjeen tähden Puolasta — kaiken sen Menschennothin tähden…"

Soitannollisessa tuomarinperheessä tuntui aina kuin juhlalta niinä kahtena kertana vuodessa kun maanpakolainen saksalainen tuli taloon ja viipyi siellä muutamia viikkoja kiertomatkallaan paikkakunnalla, jossa hän eli pianoja virittämällä ja antamalla opetusta soitannossa ja laulussa.

Kun tuomari tuli arkihuoneeseen, oli Sankowitz jo avannut pianon ja irroittanut puupohjan.

"Tällä on hyvä luonto tällä pianolla", — tervehti hän tuomaria, — "pysyy hyvin stämmissä… Se ei kai saa levätä muulloin kuin yöllä tässä talossa."

Hän juoksutti sormiaan koskettimilla lääkärin tottumuksella, oikaisi viritysavaimella sivumennen pari ääntä ja jäi sitten istumaan ja virittämään ja linkuttamaan, kunnes kutsuttiin illalliselle. —

— — Painostavan harvasanaisuuden vallitessa kun oli nopeasti syöty ateria, korjasivat sisarukset ruokaa pöydästä päät yhdessä…

"… En ole koskaan nähnyt äitiä niin kohteliaana Sankowitzia kohtaan, Alida!" kuiskasi Merete. "Hän tarjosi hänelle ruokaa ja kehotti häntä syömään ja pyysi Ingerin panemaan kuntoon keltaisen kammarin sen sijaan että olisi makuuttanut häntä Schmidtin ja Augustinusenin huoneessa kuten tavallisesti. Isä kääntelihe ja vääntelihe ja katsoi toisaalle; hän ymmärsi että nyt hyvitetään… Mutta kun isä sitten äkkiä pyysi Sankowitzin jäämään taloon jouluun asti, niin kääntelihe ja vääntelihe myös äiti" — nauroi Merete, — "ja näytti kovin nolostuneelta. Sitä ei ole isä koskaan ennen tehnyt ensin puhumatta äidin kanssa asiasta —"

"Ja että konttoristien sitten pitää istua pöydässä ja huomata että jotakin on nurinkurisesti", lisäsi Eufemia, — "ja tuo sietämätön Rein rohkenee tehdä häpeämättömiä huomautuksiaan… Tästä puoleen en aio enää katsoakaan häneen, — enkä olla kuulevinanikaan mitä hän sanoo!" — purki hän pahaa tuultaan.

"Sitten täällä tulee oikein hauskaa", arveli Merete. "Isä ei kuule mitä äiti sanoo, emmekä me taas kuule mitä toiset sanovat, — jokainen puhuu itsekseen! — Kerran ei isä koskenut viuluun kuuteen viikkoon, muistatteko, kuinka kauheata täällä silloin oli — aivan kuin kuollutta."

"Tuolla seisoo äiti yhtä tyynenä tarkastellen puutarhanaitaa, kuinka pitkälle se on edistynyt tänään", sanoi Marianne hymyillen. "Hän ei tahdo jättää sitä kuitenkaan keskentekoiseksi…"

Arkihuoneesta kuulivat he jo Sankowitzin soittavan muutamia juoksutuksia pianolla ja rupeavan haaveilemaan…

He hiipivät huoneeseen toinen toisensa perästä.

Tuomari oli vetänyt nojatuolin huoneen pimeimpään nurkkaan, ja välistä hehkui lähellä lattiaa pitkä merenvahapiippu, kun hän vaivuttuaan unhotuksen helmoihin, taas muutamilla syvillä vedoilla antoi eloa siihen.

Sankowitz oli omituinen tänä iltana.

Pianosta läksi ihmeellisiä fantasioja tänään. Hän oli aivan unhottumaton istuessaan siinä ja hyräillessään mahdottomalla äänellään ja säestäessään hyräilyään — — surullisia, slaavilaisia luonnonsäveliä, valittavia, kaihoavia…

Sävel nousi ja laski milloin sanomattoman vienona ja hentona, milloin taas tuulen suhinana ja huokailuna ja voihkavana itkusateena äärettömillä avaroilla tasangoilla… Sankowitzin mielessä leikkivät kotimaan mielialat… Hän puhui kuin vierasta kieltä…

Hän istui nyt takakenossa tuolilla, ikäänkuin yhä katsoen johonkin, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.

Marianne seisoi pöydän luona niistäen kynttilöitä. Ja vähitellen ruvettiin jo puhelemaan ääneen…

—"Sellainen soittotaiteilija on onnellinen, joka voi puhua ja vaihtaa ajatuksia koko maailman kanssa; hänen täytyy aina sisällisesti olla kuin tuuletettu huone!" — virkkoi Rein kääntyen puoliksi Mereten puoleen. Merete istui jakkaralla ja poimutteli veitsellä paperia kynttilärannikoiksi.

Rein hymyili hänen hämmästyneelle kasvojensa ilmeelle… Taas lörpötteli hän käsittämättömiä!

"Voitteko kuvitella mielessänne jotakin henkilöä, jolla ei ole koskaan ollut ketään puhetoveria ja joka ei myöskään koskaan voi saada ketään?" kysyi hän äkkiä synkästi.

"Näytätte niin pelästyneeltä? En ole varastanut enkä pistänyt tuleen toisen taloa enkä murhannut", sanoi Rein hymyillen.

"Minulla kuuluu kerran olleen pikku sisko"… virkkoi hän mietteissään, — "ja olen aina ajatellut, että jos minulla olisi ollut hän puhetoverina, niin —. Moinen häikäilemätön henkilö, — joka sanoi 'hyi' toiselle ja pani silmänsä niin ankaran näköisiksi, — ja voi uhata petoa toisessa… Se ei ole nojautunut viisaisiin ja kauniisiin perusteihin, sanon teille, Merete-neito…"

Merete ei tietänyt kuinka se tapahtui… Mutta tuntui siltä kuin hänet lempeästi ja hänen pelkäämättään olisi vedetty keskusteluun tuon hiljaisen surullisen miehen kanssa, jonka hän oli nähnyt edessään juuri tuolla tuolilla sinä iltana… Ja nyt oli samoin laita kuin silloin, että hän ikäänkuin ymmärsi Mereten ajatukset —.

* * * * *

Vaikka Sankowitz itse tuon tuostakin oli jonkin verran "scbrechlich" perusteettomien mielenpurkaustensa ja Puolaa koskevien jankutustensa tähden, — niin oli hän kuitenkin erittäin sopiva mies olemaan talossa juuri nyt tähän pahanilmanaikaan.

Niinä soittotunteina, joita hän antoi tyttärille aamupäivisin, tiesivät he yhtä varmasti kuin että kello löi yksitoista, että nyt tulisi tuomari ovesta ja pysähtyisi vähäksi aikaa pianon ääreen kuuntelemaan mitä he soittivat. Ja sitten johtui hänen mieleensä soittokappaleita, joista hänen täytyi tehdä vähän selvää muutamia kertoja näppäimiä koskettamalla. Kellon lyödessä puoli kaksitoista hätkähti hän ikäänkuin olisi kaikki katkaistu veitsellä, ja hän astui nahkakalosseissaan varovasti tunnustellen lokaisen ja rapakkoisen pihamaan poikki.

Ilma oli sateinen ja kolakka; herkeämätön syyssade rapisi lakkaamatta maahan. Tynnyrit olivat sadevettä täpösen täynnä kattokourujen alla, ja vesi nousi korkealle ojissa. Purot tulvivat koskenaan, niin että myllynpyörät pääsivät liikkeelle ja hautautuivat valkeaan vaahtoon.

Halkokuorma toisensa jälkeen ajaa jyrisi metsästä pihalle lyhyinä, hämärinä päivinä, ja halkopinot kasvoivat kasvamistaan vajassa talven tarpeeksi. Harmaana roiskuneesta tieloasta pysähtyivät ajoneuvot konttorinoven eteen, ja jaloista siirtyi loka edelleen rappusille.

Tuomari jatkoi yhä aamuratsastuksiaan Figarolla, — nyt kuitenkin paksu nuttu yllä ja jalassa pitkät ratsastussaappaat. Puutarhanaita oli yhä edelleen ilmaa hänelle, samoin kuin hänen korvansa olivat kuurot rouvan huomautuksille ja lausunnoille. Kun välttämättömästi tarvittiin rahaa, sai se tyttäristä, jolla oli talousviikko, mennä hänen luoksensa konttoriin sitä pyytämään. Tänä sateisena aikana saattoi Rein tulla kotiin läpimärkänä öisin kello kahden kolmen aikaan mukanaan forelleja, joita hän oli pyydystänyt jostakin etäisestä metsäjoesta, ja toisina aamuina toi hän ennen konttoriaikaa lintuja tahi jäniksiä keittiöön. Silloin sitä mentiin aika kyytiä pyssy kädessä ja koira mukana mäkien ja harjujen poikki. Niin että milloin hän oikeastaan nukkui, sitä —. Millainen ruumis hänellä mahtoikaan olla!…

Mutta konttoriajasta piti hän tuiki tarkasti huolen, kilpaillen siinä suhteessa Henschienin kanssa. Ja kuitenkin, — Henschien väitti yhä vain, ettei Rein ollut toimimies, — se oli tunneasia se! Mutta hänellä oli todellakin hyvä pää, niin että hän voi suoriutua myös siitä, niin että hän välistä saattoi kiihottaa Kvigstadin kunnianhimon tekemään ihmeitä. Mutta hänen ajatuksensa eivät oikeastaan olleet siellä, vaan metsissä ja joissa. Niin että kun hän istui mietteissään, ajatteli hän kyllä enemmän metsoja ja forelleja kuin lakikirjaa, — ajatteli minne lähtisi, kun hän illalla illalliselle tulematta meni ruokahuoneeseen ja sai voileipäkäärön mukaansa.

* * * * *

— Näin syksymyöhällä oli rouvalla ja tyttärillä yllin kyllin tehtävää ja järjestettävää ja valmistettavaa ennen joulun ja talven tuloa.

Pitkä punaiseksi maalattu kyökinpöytä oli täpösen täynnä monina ruoka veroina talon torppari väkeä, suuria ja pieniä. Liina oli kuivattu ja häkilöity, vilja oli puitu riihessä. Ja nyt kuului päivät pitkät jyrinää, kun perunoita ajettiin kotiin ja kaadettiin kellariin.

Yhden tyttäristä hoitaessa talousviikkoa, istui kaksi toista vuorotellen kangaspuissa valmistamassa ristikkoista kaunista puolivillaista talvileningeiksi. Toiset saivat huolekseen kaikki ulkotyöt sekä kynttilänsydänten valmistamisen — paksut käytettäväksi huoneissa ja ohuet lyhtyihin ja ulkotarpeisiin — lähellä olevaa suurta kynttilänkastamista varten.

Pitkinä pimeinä iltapäivinä, kun ainoastaan palava päre valaisi keittiön uuninraosta palveljain töitä, istuivat rouva ja tyttäret talikynttilän ympärillä ja ompelivat ja kerivät lankaa ja kehräsivät. Samalla neuvoteltiin mitä ja kuinka paljon pitäisi teurastaa, mitä leipoa, mitä juomia panna jouluksi.

Ja sitten seurasi jouluvieraita koskeva luku, — ketä vieraita käskettäisiin Jessin kutsua… Ehkäpä tulisi myös Christiane Gjedde jouluvierailulle, jos äiti antaisi Jessin varta vasten mennä överstille kutsua viemään… Groth olisi tietysti jouluvieras — — —

* * * * *

— Eräänä harmaankylmänä aamuna tuli Rein talon yläpuolella olevasta metsiköstä. Hän piti kädessään pihlajanmarjaterttua ja näytti pikkulintunippua Meretelle.

"Katsokaas, mitä minä olen toimittanut tänä aamuna", huusi hän, "ennenkuin nyt lähden tekemään suurempia pahoja töitä ihmisten joukossa."

"Katsokaapas"… hän piti pihlajanmarjaterttua hänen kasvojensa edessä, "tämä… ja pari kolme samanlaista punaista terttua ovat houkutelleet näitä seitsemää linturaukkaa…

"Minä seisoin ja pidin silmällä, kuinka viimeinen niistä meni loukkuun. Se hypähti ensin ja siirtyi sitten etemmäksi oksalla, — pyrähti sitten lentoon, teki lyhyen kierroksen ilmassa ja katsoa tirrotti noita kosteita punaisia marjoja. Se ihan taisteli itsensä kanssa, — kärsi lopulta niin että silmät tulivat pieniksi ja suu jäi ammolleen, kunnes se äkkiä sokeasti syöksyi satimeen, — aivan samoin kuin me ihmiset!… Minussa on vähän luonnontutkijaa, huomaatteko!"

"Inhoittavaa!" — torui Merete. "Viekää ne heti keittiöön, kuuletteko! Tekee ihan pahaa katsoa noita pikkueläin-raukkoja, jotka vielä ovat aivan lämpimiä."

"Viekää pois ne vain, niin, niin!" — jäljitteli Rein, — "niin voidaan sitten syödä rapostella ne — hyvin paistettuina…"

"Onko sitten parempi minun lähteä nyt kiusaamaan miesraukkaa, joka auttaakseen hiukan vaimoaan ja lapsiaan on kirjoittanut vähän väärin, tunnustamaan itsensä kuritushuoneeseen", sanoi hän, kun kiesit, joilla hänen ja Augustinusenin piti lähteä, ajoivat rappusten eteen. — "Minun täytyy pitää hänen edessään aivan toisenlaisia pihlajanmarjoja… kysellä, jotta hän sekaantuu, — asetella hänelle satimia niin hienon hienoja kuin konsanaan kellään metsästäjällä on… Ajatelkaa nyt, Merete", sanoi hän, "olen harjoitellut ja koettanut totuttaa itseäni tähän pahaan työhön koko kostean aamuhetken" —. Kun kiessit vierivät pihalta, seisoi Merete ruoka-aitan luona ja katsoi hänen jälkeensä…

Yhtenä hetkenä saattoi hän kiivastua ja raivostua häneen niin, että —.
Ja seuraavana hetkenä taas — —.

— — Illallisen jälkeen oli perhe ja konttoristit koolla ruokasalissa. Tuomari ja Sankowitz kuuluivat soittavan laajoja sonaatteja viululla ja pianolla arkihuoneessa. Oli ruvettu jo lämmittämään uunia, ja tuntui herttaisen lämpimältä syyspäivän kylmästä värisemisen jälkeen.

Rouva oli tuottanut sisään pähkinöitä ja omenoita, joista tänä vuonna oli saatu sangen runsas sato. Maistettuaan paria eri lajia, rupesi hän kävelemään edestakaisin lattialla sukankutimineen, ennenkuin väsyneenä päivän toimista läksi makuuhuoneeseensa.

Nuoret asettuivat suuren ruokapöydän ympärille, ja pian oli "Musta Pekka" täydessä käynnissä. Herrat istuivat parroittuneina ja kasvoissa kaikenlaisia mustia viivoja, jotka oli tehty poltetulla korkilla, samalla kun naisia rangaistiin ainoastaan tehtävillä ja pienillä kauneuspilkuilla…

Kvigstadin kulmakarvat oli muutettu mahtaviksi viiksiksi, ja pieni punaposkinen Schmidt tuli pian sangen pelottavan näköiseksi kokopartoineen ja tuuheine viiksineen.

Huvittavan salaperäinen pistosana oli, ettei itse Musta Pekka, — Rein, — ollut mukana tänä iltana. Hän oli mennyt suoraan kuulustelusta palattuaan huoneeseensa, — — ja oli oikeastaan kyseessä, kuka esiintyisi hänenä in effigie, josta oli aina kysymys…

"Olkaa varuillanne, Barbara-neito", sanoi Henschien, — "musta on vanavedessä — vainoamassa… varokaa!"… Hän piti kortteja, joista Barbaran piti ottaa yksi, ovelasti hänen edessään.

"Huh, huu", huudahti Barbara ja tempasi yhden kortin. — "Ei, mutta totta tosiaan, enkö jäänytkin hänen saaliiksensa!" riemuitsi hän.

Schmidt, jonka vuoro oli nyt, tähtäsi tarkasti, välttääksensä huonon kortin… "Tämä näyttää kuitenkin vaaralliselta." — Hän veti yhden kortin ja oli polttavinaan sormensa.

"Ei, ei, sitä kuitenkaan tiedä saako kalan vai linnun", — sanoi
Marianne miettivästi nyökyttäen päätään, kun piti ottaa kortti
Schmidtiltä.

"Forellin tahi metson, tarkoitatte kai", huomautti Schmidt sukkelasti.
Hänellä oli onni istua lähellä Marianne-neitoa tänä iltana.

… "Tahi nokikolarin, joka nokee ja mustaa toiselta koko maailman", murisi Kvigstad.

"Ei hän ole juuri talon seuraelämää kohottava", virkkoi Eufemia.

"Uh, emmeköhän voisi pian lopettaa tätä sukkelaa Mustaa Pekkaa!" huudahti Merete. "Minun mielestäni se on sekä tyhmää että ikävää…"

"Mutta vakavasti puhuen, hän on sangen omituinen, perin merkillinen, tuo herra Dyre Aakisen Rein", virkkoi Marianne ajatuksissaan.

"On muutamia, jotka pitävät etuoikeutenaan sanoa sukkelia epäkohteliaisuuksia", virkkoi Alida. "Kaikkien tulee ikäänkuin taipua heidän mielialansa mukaan!"

"Niin, yksinpä Ajaxkin kopissaan ottaa selvän, pitääkö sen olla tyytyväinen ja haukkua vaiko antaa päänsä riippua ja katsoa murjottaa", vakuutti Kvigstad.

"No, Augustinusen!" sanoi Kvigstad. "Nyt on teidän vuoronne jakaa kortit."

Augustinusen istui yhdellä viiksenpuoliskolla koristettuna jotenkin haluttoman näköisenä. Hän ei ollut oikein seurustelupäällä tänä iltana.

Schmidt vilkasi epäluuloisesti häneen mahtavasta parrastaan, nähdäkseen oliko jotakin tapahtunut hänen ja Marianne-neidon välillä.

"Tämä oli sangen omituinen päivä, tämä päivä!"… puhkesi Augustinusen puhumaan. Hän laski äkkiä kortit kädestään ikäänkuin olisi päättänyt ruveta jotakin kertomaan. — "Kerrassaan merkillinen tapaus!"

"Niinkö — mikä sitten?" Kaikkien kasvot kääntyivät häneen.

"Niin, mikä Reinille sattui tänään — niin — sangen — tuota noin — sangen omituinen…"

"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" udeltiin jännittyneinä.

"No niin, — olimme juuri lopettaneet kuulustelun Röslandilla ja allekirjoittaneet kuulustelupöytäkirjan, kun näimme todistajain ja talonväen syöksevän yhdessä rykelmässä navettaan.

"Minä tietysti perässä —

"Niin, siellä seisoi karjakko ja itki ja näytti jotakin tavatonta. Minun täytyy valmistaa teitä edeltäkäsin kuulemaan, että se oli kamalaa! — Vasikalla, jonka lehmä oli poikinut, oli kaksi päätä, täysin kehittyneitä molemmat — se katsoi neljällä silmällä ja ammotteli suutaan, jossa oli kaksi kieltä, maitoa saadakseen. Inhottava näky!… Ja kääntyessäni ympäri näin Reinin seisovan takanani silmät suurina ja kasvot aivan harmaina. Hän ei saanut suustaan äännähdystäkään… ja äkkiä makasi hän pitkällä pituuttaan navetan ovella…

"Luulin hänen saaneen halvauksen, — syöksyin hänen luoksensa, avasin hänen vaatteensa, repäsin rikki paidankauluksen ajan voittamisen tähden ja huusin kylmää vettä.

"Mutta minun vielä tempoessani, avatessani ja riistäessäni vaatteita hänen yltään avasi hän äkkiä silmänsä ja hätkähti. Hän syöksyi sitten kuin mielipuoli väkijoukon läpi huoneeseen. Siellä kuulimme hänen panevan oven perässään hakaan.

"Vähän ajan kuluttua tuli hän ulos aivan tyynenä matkapukimissa, palttoo yllä.

"'Meidän täytyy heti valjastaa hevonen, Augustinusen!' — hoputti hän. Minä rupesin pahoinvoimaan, mutta se menee kyllä ohi, kun pääsen raittiiseen ilmaan.'"

He istuivat kaikki hämmästyneinä. —

"Uh — kuinka kauheata"… huudahti Merete väristen.

Marianne istui kädet polven ympäri kiedottuina ja heilutteli ruumistaan sangen mielenkiintoisena —

"Mies ei saa pyörtyä kuin nainen", katkaisi Eufemia äänettömyyden.

"Hän — metsästäjä? — joka murhaa kaikki mitä vain voi", sanoi
Henschien, pudistaen päätään. — "Käsittämätöntä!"

"Ja sitten, — että hän tuolla tavalla sulki oven perästään"… tuumi
Augustinusen.

"Ettekö sitä käsitä?" sanoi Kvigstad ilveillen. — "Hän sulkeutui varmuuden vuoksi talliin ikäänkuin itsetietoinen vauhko hevonen. — Muuten pidätän itselläni oikeuden tehdä sen huomautuksen, että vauhkot hevoset ovat parhaita."

"Äiti oli kyllä oikeassa", huudahti Barbara, "sanoessaan heti, että Rein on omituinen ja vaativainen… Hän kirjoitti ensin ja pyysi omaa huonetta. Ja siellä hallitsee hän nyt ikäänkuin koko talon ulkopuolella, ei kukaan tiedä, missä hän on aamuin ja illoin! — Välistä ei hän ole vielä tullut kotiin retkiltään Ingerin viedessä aamiaista hänen huoneeseensa", arvosteli hän.

"Vaatimuksia, niin!" — purki vanha Henschien sappeaan. "Käräjillä ei hän mitenkään voinut tulla toimeen ilman omaa huonetta, samoin kuin itse tuomari. — Hän ei muka saanut unta silmiinsä, jos tiesi, että joku toinenkin ihminen hengitti ja makasi ja uneksi samassa huoneessa kuin hän, sanoi hän. Jokaisessa käräjäpaikassa täytyi tehdä muutoksia vakiintuneisiin vanhoihin tapoihin!"…

"Eikö teidän pitäisi ilmoittaa isälle kaikista niistä vaikeuksista, jotka hän aiheuttaa, Henschien?" virkkoi Eufemia vihoissaan, kun pianonsoitto oli loppunut ja tuomari tuli tyytyväisenä heidän luokseen ja huusi käsiään taputtaen:

"Makaamaan, makaamaan!"… — — Sisarusten järjestäessä huonetta mutisi Marianne vielä:

"Hän on muuten vähän enemmän kuin omituinen, arvelen"…

"Niinpä tosiaan, ja vähän enemmän kuin vaativainen", vahvisti Eufemia, — "kun hän aivan häikäilemättä kaalaa metsästys- ja kalastussaappaissaan joka paikassa talossa!"

"Ni-in, ni-in — se ei ehkä — ehkä — sovi se"… lisäsi Marianne.

"Asiat on nyt kuitenkin niin hullusti ettei maksa vaivaa puhua siitä äidille, jotta hän voisi vaikuttaa isään", sanoi Eufemia, — "ja kaikki on joutunut tavallisilta raiteiltaan tuon puutarhan tähden."

"Minä luulin, että apulaista tarvitsisi isä ettekä te!" — huudahti Merete. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui nyt uhmailevasti heilutellen jalkojaan.

"Sinun nenääsi ei vielä kiinnitetä huomiota", sai hän vastaukseksi
Eufemialta.

"Ei. Jumala paratkoon… Luonnollisesti isän edut huolestuttavat teitä niin suuresti!" jatkoi Merete. "Isä itse sanoo muuten olevansa niin äärettömän tyytyväinen häneen."

"Etkä sinä yhtään vähemmän, näyttää siltä", — virkkoi Marianne. "Hänhän on viime aikoina ruvennut kunnioittamaan lasta luottamuksellaan ja monilla syvämietteisillä mietteillään."

"Minusta näyttää todellakin että te puututte liian paljon konttoriasioihin!" kuului tulistuneesti.

"Kuulepas vaan häntä… Luulenpa tosiaan, että tytöntypykkä on saanut maistaa vähän rakastumisesta!" sanoi Eufemia lopuksi. Mereten valtasi äkkiä valtava itku ja hän syöksyi ulos ovesta ja juoksi yläkertaan. —

"Katsopas vaan!" — sanoi Marianne ja katsoi hänen jälkeensä. Näytti kuin hänen rokonarpisen ihonsa alla olisi tapahtunut värin muutos… "Olisipa sitten aika saada tuo herra Dyre pois talosta", sanoi hän nyökyttäen päätään, ja hänen silmäviiruistaan välähti kuin valo. — "Luulenpa, että pistäydyn huomisaamuna Ra-tädin luona, — teen jotakin asiaa sinne… niin hän puhuu kyllä isälle."

* * * * *

Tuomari tuli eräänä iltapäivänä kotiin pitkältä ratsastusmatkalta, jonka oli tehnyt Ra-tädin luokse.

Figaro oli tien loasta harmaa lautasia myöten. Ilma oli harmaa ja mieliala oli harmaa.

Hän viskasi ohjakset Larsille ja heittäysi ääneti ja pahantuulisena istumaan tuolille eteisessä riisuakseen jalastaan ratsastussaappaat, samalla kun Inger asetti toiset varrensuita myöten kiillotetut saappaat hänen viereensä.

Hän seisoi jo ajatuksissaan arkihuoneen ikkunassa vastaamatta Alidan
Ra-tädistä tekemään kysymykseen…

— Ikävä ja vaikea asema… Ja tässä hän nyt oli oikeastaan ymmällä — — hänen pitäisi toimia syistä, jotka vähimmin kaikista koskivat häntä ja konttoripuolta! — Päinvastoin, aivan yksityisiä perheasioita, — järkevyysnäkökohtia — ja mikä voisi olla tarkoituksenmukaista ja hyödyllistä hänen taloudellisille oloilleen…

Häntä oikeastaan halutti suuresti puhua vaimonsa kanssa, punnita asiaa hänen kanssaan ja saada tietää hänen mielipiteensä. Mennä noin vain ilman muuta irtisanomaan Reinin kaltainen apulainen — kelpo mies ja sitä paitsi sellainen, jolla on koko joukko maanviljelystä ja luontoa ja eläimiä koskevia harrastuksia, joiden kanssa hän voisi olla sopusoinnussa, — kaikkea muuta kuin tavallinen kuiva konttorimies! — ja lisäksi nyt, kun Henschien luultavasti saa sen avonaisen nimismiesviran, jota hän on sanonut hakevansa…

Ja syy… syy… Niin, että tytöt tarvitsivat hauskaa, sivistynyttä seuraa täällä yksinäisyydessä maalla… Tjaa — siinäpä oikeastaan koko asia…

Kuka saakeli voisi sanoa hänelle, mikä nyt olisi järkevintä, kuka muu kuin Bolette!

… Hän rupesi kävelemään edestakaisin arkihuoneen ja ruokasalin väliä, jossa rouva seisoi hametta leikaten.

"Levitä vaate niin, että se on tasaisesti, Merete, niin leikkaamme toisen selkäkappaleen tämän mukaan", kuului huoneesta, ja saksit kulkivat jarskuen pöydän yli.

Tuomari pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin miettimään ja katsoi rouvaansa. Mutta sitten jatkoi hän taas edestakaisin kulkemistaan kynnyksen yli yhä hitaammin, tuon tuostakin karistellen kurkkuaan…

"Kuules, Alida", — sanoi rouva, koettaen saada ääneensä ystävällisen sävyn, halaistessaan kangasta ja leikellessään. "Meidän tulee muistaa nuo keitetyt ja kylmäksi jäähdytetyt pikkulinnut, jotka Marianne eilen valmisti Ra-tädille… Jollei ilma ja keli olisi niin huono, niin saisitte sinä ja Merete mennä sinne huomenna niitä viemään, — tahi kenties saa Blacken lähteä, jollei sitä tarvita täällä", — kuului ja tuomari sai puoli katsetta. — "Meillä ei ole syksymmällä aikaa kohteliaisuuksiin, tiedäthän sen hyvin."

Tuomari katsoi hätäisesti pöytään päin. Hänen johtui jo mieleensä iskeä reikä pitkäaikaisen äänettömyyden muuriin —

"Hm — hm" — kakisteli hän ja pysähtyi vähän… Sakset leikkasivat terävästi pitkin pöytää, ja hänestä näytti rouvan suun seudussa olevan pienen leikillisen hymyn oireita.

Kun hän taas kulki kynnyksen poikki, pisti hänen silmäänsä palanen kostean kimaltelevaa puutarhanaitaa.

Vielä kerran kakistaen kurkkuaan kääntyi hän ympäri, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksen, ja poistui ruokasalista.

"Tiedätkö, Marianne", — sanoi hän eteisessä niin kovasti, että sen saattoi kuulla hänen rouvansakin, — "minä olen monesta syystä aikonut irtisanoa Reinin." —

Hän läksi menemään konttoriin. —

"Isä… isä!"… kuuli hän äkkiä huudettavan takanaan — — Merete siellä tuli nopein askelin hänen jäljissään rappusissa…

"Sinä et saa, sinä et saa, isä, sinä et saa irtisanoa Reiniä…" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

Tuomari katsoi hämmästyneenä Mereteen ja hänen kasvoilleen tuli tutkiva ilme.

Mutta hän ei kysynyt… Ja Merete juoksi ihastuneena takaisin, mennen sisään kyökin ovesta.

Tuomari nousi hyvin hitaasti, pysähdellen, rappusia ylös ja mietti…

Hän oli saanut kuulla kuin sävelen lempityttärensä sisimmästä sydämenpurkauksesta.

IV.

Joulu.

Lunta satoi kosteahkoina raskaina akanpaloina hämäränä jouluaatto-iltapäivänä.

Ajotie oli lapioitu leveäksi, ja Vangenin talossa oli viljalyhteitä asetettu aitan katolle.

Lattiat ja rappuset olivat vastapestyt, kupari- ja messinkiastiat hohtivat kyökissä. Ja tallissa ja navetassa, renkituvassa ja leivintuvassa oli kaikki järjestyksessään paikallaan. Valjaat olivat vastarasvatut ja puhdistetut, ja reet ja kelkat suden- ja karhunnahkavällyineen olivat valmiina käytettäväksi.

Ylhäällä vierashuoneessa paloivat koivuhalot kaakeliuuneissa, ja sängyt hienoine, loistavanvalkoisine lakanoineen olivat auki lämpiämässä.

Paal ja Lars, renki, olivat jo aikaisin aamulla lähteneet Figarolla ja isolla Ruskolla kumpikin isoreellään vastaanottamaan Jessiä ja jouluvieraita kolmen penikulman päässä olevaan kievariin.

Nuori Groth oli päivällisaikaan ajaa sujahuttanut rappusten eteen kauniilla mustalla hevosellaan kulkuset kilisten. Hän oli saanut käytettäväkseen hienon vierashuoneen salin päässä.

Tuossa tuli pikku Blacken pukkirekineen kotiin Ra-tädin luota, — Marianne reessä ja Merete takana pukilla. He olivat vieneet sinne tuomisia, — makupaloja kaikista joulun herkuista, — sekä Mariannen koruommellun tyynyn Ra-tädin nojatuolin selkänojaan. He palasivat nyt tuoden tädin tavallisen joulutervehdyksen: suljetun kirjekuoren, jossa oli viisi taalaria kullekin tyttärelle.

Ja nyt tuli Rein kotiin — kuten musta piru lumisateesta, kuten
Kvigstad sanoo.

Hän oli ollut huonolla tuulella konttorissa nyt joulun aikaan, oli ollut niin kiukkuinen, että hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, — tehnyt työtä kuin seppä, vastannut hajamielisesti kun joku oli häneltä jotakin tiedustellut, ja sitten oli hän kiirehtinyt metsään olipa sitten varhainen tahi myöhä. Väki kertoi nähneensä tulen loistavan myllyrakennuksesta. Hän otti sen metsästysasemakseen ja teki sinne tulen.

Ja lunta yhä raskaammin ja sankemmin sataessa alettiin kuulostaa yhä innokkaammin ja katsoa tielle vierasten tuloa odottaen, ja kuumeen tapaisella levottomuudella viimeisteltiin valmistuksia.

Joulukakkuja leikattiin palasiksi teen kera tarjottavaksi. Lasilautaset ja maljakot täytettiin kermahyytelöllä ja kohomunkeilla; kermakakkuja, juutalaiskakkuja, Berlinin leivoksia ja "Fire Species" nimisiä herkkuja asetettiin pöydälle, ja olutta ja maitoa tuotiin kellarista.

Puolipimeässä huoneessa valaisi ainoastaan tulennos uunissa ja joulupöytä odotti kolmine kotona valettuine haarakynttilöineen, jotka olivat valmiit sytytettäviksi…

— Teekeittiö oli jo kauvan kiehua porissut. —

Ja Marianne seisoi kyökissä ja valvoi poron kyljyksen ja hanhen paistumista, — viimemainittu oli lahja Ra-tädiltä, jonka mielestä vanhan tanskalaisen tavan mukaan jouluaattoiltana piti olla hanhi pöydässä.

Nyt tuli Schmidt hengästyneenä ja lumesta märkänä kyökkiin ja ilmoitti kuulleensa kulkusten kilinää joelta.

Kynttilät ja lyhdyt sytytettiin ja riennettiin ulos. —

Ja siinä ne tulivat!…

Ensin Figaro Christiane Gjedde ja Jess reessä, joka viimemainittu huusi tervehdyksen reestä, samalla kun neiti lyhdyn valossa autettiin jalkapussista ja karhunnahkavällyistä, kannettiin rappusille ja jätettiin naisväen tervehdittäväksi ja hoitoon eteiseen.

Ja Christiane toi terveisiä isältä ja äidiltä.

Ja tuossa tuli portista iso Rusko kaula komealla kaarella ja kulkuset soiden Jessin ottaessa perheen poikana ja isäntänä molemmat toverinsa vastaan rappusilla.

"Tämä tässä on lääketieteen ylioppilas Gaarder, isä! — taitava tanssija, — ja hänellä on erinomainen ääni, vakuutan sinulle…

"Ja tämä on Anders Nergaard, joka on tehnyt sen ihmeen, että on suorittanut lainopillisen tutkinnon parhailla arvolauseilla lukematta enempää kuin silloin tällöin öisin!…"

Tutkivia katseita sai veli osakseen, ja muutamia nopeita keskinäistä ymmärtämistä osottavia silmäyksiä vaihdettiin Jessin ja hänen sisariensa välillä siinä määrin kuin he tunsivat hänen asiansa. — Lähinnä koskivat ne sitä, uhkasiko taas jouluilma pimetä nousevista pilvistä velkojen ja maksamattomien laskujen muodossa. Muistettiin vielä sangen hyvin ne satayksitoista taalaria ja kahdeksantoista killinkiä, jotka syöksyivät isän niskaan itse uudenvuodenpäivänä viime vuonna.

Sittenkuin kaikki tervehdykset ja esittelyt oli suoritettu ja valmistavasti kerrottu myötä- ja vastoinkäymiset matkalla, nousivat he iloisesti puhellen rappusista talon asianomaisten saattamina eri vierashuoneisiin riisumaan matkavaatteet ja purkamaan matka-arkut.

Eikä kauan sen jälkeen olivat he kaikki koolla alakerrassa puhellen ja lörpötellen kilpaa tuttavuutta toistensa kanssa tehdessään.

Lämmin tee maistui erinomaiselta, ja joulumieliala oli syntymässä…

Nyt ilmoitettiin, että karjakko-Randi odotti eteisessä päreineen ja lyhtyineen.

"No niin, nyt lähdemme ulos katsastamaan joulutonttua, ennen kun ruoka tuodaan pöytään!" huusi tuomari. — "Ken tahtoo, hän seuratkoon!"

"Minun täytyy päästä mukaan… Minun täytyy päästä mukaan!"… vastattiin innokkaasti.

"Ei tule joulua ennenkuin olemme käyneet tallissa ja navetassa!" selitti Jess kotimuistojen valtaamana.

Mutta rouva, kodin raskas järjestyspyörä, määräsi että Christiane ja pari tytöistä jäisi sisään eikä menisi kastelemaan ja likaamaan jalkojaan. Hän vei Christianen kanssaan sohvaan ja kyseli, kuinka voitiin kotona överstissä, tiedusteli isästä ja äidistä ja sisaruksista…

Randi etunenässä mentiin sitten kulkueessa pihamaan poikki.

Navetan luona seisoi nuorempi karjakko ja Anders-vanhus odottamassa, ja siellä sytytti Randi päreensä lyhdyn kynttilästä.

Hän teki kolme tuliristiä oven edessä ja sammutti sitten varovasti päreen lumeen.

Navetassa kiersi hän sitten ympäri ja antoi elukoille niiden joulujuoman, johon oli sekotettu jauhoja ja suolaa. Kaksi lyhtyä heitti heikon valonsa pilttuuriviin, jossa lehmät märehtivät ja purivat tuon tuostakin odottavasti ynähdellen syvimmästä pimeästä Tuomari taputteli ja silitteli "Rödsiä" ja "Svartsia", "Brandrosia" ja "Guldbringeä", "Veneblomia" ja "Drivaa" ja toisti kullekin lauseen:

"Syö hyvin ja loista hyvin, tänäiltana on jouluaattoilta!"

Ja Randi teki selkoa ja kertoi navetan yksityiskohdista…

Nyt oli ainoastaan viisitoista kytkyessä, — yksi härkä ja viisi lehmää oli teurastettu…

Ja tuossa seisoi itse kellokas… lypsi viisi tuoppia kerrallaan… ja Rödsin kurkkuun oli tässä eräänä päivänä tarttunut peruna ja se oli ollut menettämäisillään henkensä… Ja tuo kaunis vasikka tuolla karsinassa oli Brandrosin. — — —

Joulumenojen seuraava osa, katsominen, että pantiin puuroa joulutontulle luuvaan, oli uskottu Anders-vanhuksen, navettamiehen ja Randin salaiseen huolenpitoon, — selitti Jess paluumatkalla. "Me emme saaneet koskaan selvää siitä salaisuudesta, me pojat, vaikka koetimme vakoilla jos jollakin tavalla."

"Niin kukapa tuntee kaikkia elämän salaisia voimia", sanoi tuomari.

"Katsokaa tuonne"… Rein laski äkkiä kätensä Jessin olkapäälle, — "tuota harmaata tuolla!… Näettekö, — tuolla luuvan ovella… nyt se liikkuu. — Eikö näytä siltä kuin siellä kävellä tassuttelisi pikkuinen ukko?… Näettekö, — on kuin sinervä hohde ympäröisi sitä lumisateessa… Katsokaa nyt", kuului innokkaasti… "nyt se hiipii pois — pimeään —"

"Niin, mutta mikä se oli?"… sanoi Jess hätkähtäen. "Se oli todellakin jotakin!"

"Niin, kyllä se oli varmasti itse joulutonttu!" — huudahti Barbara vakuuttavasti.

"Oh, se ei ollut kerrassaan mitään!" sanoi Merete halveksivasti.

"Ei, se ei ollutkaan mitään — tällä kerralla", — virkkoi Rein kuivasti. "Minua halutti vain tehdä pieni koe, — tutkia kaupunkilaisten verta."

"Saakeli vieköön", pääsi Jessiltä puolikiukkuisesti — "luulenpa totta tosiaan, että nuo vanhat renkitupajutut voivat hämmästyttää!"

"Siinä nyt näette, ettei se vaikuta yksin Randiin ja Andersiin", — arveli Rein.

Naurettiin ja laskettiin leikkiä siitä, että oli nähty joulutonttu, ja sitten pistäydyttiin tallissa, jossa Figaro ja Iso-Rusko tömistelivät ja hirnuivat ilosta hinkalon ääressä päivällä suorittamansa kuuden peninkulman juoksun jälkeen syvässä lumessa.

Ruokasalissa oli jo riisiryynipuuro juhlakatteisella pöydällä.

Asetuttiin istumaan jonkinverran valikoiden, — niin istuttaisiin "kahdenteenkymmenenteen päivään" asti.

Puuro syötiin haarakynttilöiden alla varovasti, sillä tiedettiin nyt alotettavan joulun ruokavuori.

Hanhi, poronkyljykset ja makkarat kannettiin sisään… Rouva ja Marianne leikkasivat viipaleihin. Omena-, luumu- ja sylttivadit kiersivät pöytää.

Jess otti haltuunsa viinapullon, — kulki ympäri ja kaatoi, — joi vanhan Henschienin terveydeksi… Jos hän oikein muisti, olivat he kuutenatoista tai seitsemänätoista vuotena viettäneet joulua yhdessä. —

Ja tuossa istui Sankowitz ja joi Puolan maljan… "Liikuttava tila siellä", — sanoi hän päätään nyökyttäen. Ja nyt kuohui voimakas kotitekoinen olut laseissa, ja tuomari joi joulun tulleeksi täysinäisestä hopeahaarikasta, jonka kannessa oli Fredrik IV:nen rintakuva ja joka muuten oli pöydässä ainoastaan koristuksena, mutta tänä iltana kiersi se ympäri.

"Erinomaista olutta, äiti!" selitti Jess…

"1 — aamusella hyvin maistaa,

"2 — terveyden tämä vie,

"3 — miehen houkkioksi saattaa,

"4 — ojaan päättää päivän tien —"

luki hän juhlallisesti kirjoituksen haarikan kustakin juovasta. "Se on vanha perintökalu… Isät ovat alkaneet aikaisin tirkistää haarikkaan, ymmärrätkö, Gaarder."

"Niin", — nauroi tuomari; — "voidaan periä vaikka mitä muuta, mutta ei kokemusta."

"Entä mitä toiveita meillä on joulutanssiaisista, vierailuista ja muusta sellaisesta, Eufemia, — Merete, — Barbara, — Alida?" kysyi Jess. — "Niin, sinähän olet kihloissa etkä siis ole huvitettu siitä… Lankoni Groth, — Nergaard!"… esitteli hän, — "joka on hylännyt opinnot uhrautuaksensa Mammonalle, — hoitaa isänsä suurta rautatehdasta."

Nuori vaaleaverinen herra, hienoine kauluksineen ja pitkine keltaisine liiveineen vastasi esittelyyn nopealla päännyökkäyksellä, josta voi huomata itsetietoisen ainoan pojan ja perillisen. Varmana ja kopeana istui Alida jonkinverran huonotuulisen näköisenä hänen rinnallaan.

… "Ja täällä kotona, äiti!… Emmekö pidä joulutanssiaisia? — Jos nyt Christiane-neito ja me muut matkustajat jätämme yhteisen anomuksen tuomarille! — Mitä arvelette, isä? — Tanssiaiset täällä Vangenilla kolmantena joulupäivänä? — Ajatella, että Sankowitz istuu pianon ääressä!"…

"Mitä sanotte te siitä aikeesta, tytöt?" kysyi tuomari vilkkaasti… "Minun asiani on avata viinikellari ja teidän tulee pitää huolta lopusta."

Polttava puna nousi rouvan arvokkaille kasvoille; mutta hän tarttui heti ohjaksiin:

"Viidentenä joulupäivänä", määräsi hän, — "meidän täytyy saada vähän hengähtämisaikaa. Huomenna kirkkoajan jälkeen lähtee nuori miesväkemme hevosilla joulutervehdyksille paikkakunnalle ja kutsuu vieraita teelle ja tanssimaan", määräsi hän.

"Totta totisesti on tämä mainio hanhi, joka on lentänyt tänne Ra-tädin luota… Se ansaitsee ryypyn lisää, Jess!" huudahti tuomari ojentaen lasinsa…

— "Mikäli minä ymmärrän, olemme me nyt päässeet ruokalajien pääosan loppuun ja voimme siirtyä torttuihin ja joulunamusiin", arveli hän, käärien serviettinsä kokoon.

"Mutta siirron aikana sopii erinomaisesti pistäytyä toivottamassa väelle iloista joulua"…

Ja tuomari seurueen saattamana meni kyökkiin.

Siellä istuivat talon miehiset ja naispalvelijat, yhdeksän luvultaan, pitkän pöydän ympärillä, syöden puuroa ja lipeäkalaa. Olutkannuja ja viinapullo oli myös vapaasti käytettävissä, ja kaksi vastasytytettyä talikynttilää valaisi heikosti mahtavan suurta voikimpaletta. Pino pehmeätä leipää ja juusto, tornin korkuinen, joka oli aiottu kestämään koko pyhiksi, komeilivat vielä juhlallisesti koskemattomina. Uunissa räiski ja rätisi — välistä oikein paukahdellen — kuusihalkotulennos, ja uuninrakoon pistetty palava päre heitti synkkää tulipunaista kajastusta pitkin kyökin seiniä asetetuille vastapuhdistetuille kupari- ja messinkiastioille.

"Tuntuu kuin olisi muuttanut itse kirkkaaseen tunturiseinään maanalaisten voimien luokse!" huudahti Rein.

"Tulkaa, neiti", — huusi hän vallattomasti ja tarttui Mereten käteen, — "niin tanssitaan keijukaistanssi!"… Polkien jalkojaan kuin hyppypolskassa veti hän Mereten perästään lattialle ja pyöritti häntä sitten ympäri kuin pyörää kätensä alla. — Kumaraselkäinen ja suurikasvoinen Randi näpäytti lieden luona päreestä hiiltyneen karstan ja katsoi epäluuloisesti mustaan apulaiseen, joka ilveili yliluonnollisilla asioilla itse jouluaattoiltana.

"Sanon kuin noita, että minä mielelläni tahtoisin nuolla auringonpaistetta", — huudahti Rein, — "kun vain siitä ei menehtyisi", — tuli sitten hiljempaa…

Simaa kaadettiin laseihin kaikille, ja tuomari joi väen kanssa, kunkin kanssa erikseen sekä toivotti "iloista joulua!"…

Ja nyt täytyi heidän ruveta syömään! - Anders-vanhuksen piti olla kyökkimestarina eikä unhottaa olutkannua ja viinapulloa. — Eihän joulu ollut useammin kuin kerran vuodessa! — muistutti tuomari heitä kaikkien seisoessa pöydän ympärillä tyytyväisen näköisinä, valmiina ryhtymään ruokaan käsiksi heti kun juhlallinen tervehdys oli loppunut.

Ruokasalissa jatkettiin sitten siman ja oluen juontia, torttujen ja josjonkinlaisten joulunamusten syöntiä.

Mieliala oli mainio. Tunnettiin oltavan kuin läheisempi piiri, jolla oli yhteiset kutsu-, tanssiais-, rekiretki- ja luistelusuunnitelmat sekä niiden välillä jouluhauskuus kodissa.

Illallisen päätyttyä siirryttiin arkihuoneeseen juomaan lämmintä punssia.

Mutta kahtena päivänä oli ajettu kuusitoista peninkulmaa ja väsymys vaati omansa.

Pehmeät untuvapatjat kutsuivat, ja raskaat silmäluomet odottivat huomispäivän mukavaa myöhäistä heräämistä, jolloin päästäisiin kahvitarjottimen, joulukakun ja räiskyvän tulennoksen ääreen…

* * * * *

Kaikki nuoret herrat olivat olleet uutterasti liikkeellä, ajaneet hevosella joulutervehdyksillä ja kutsuneet vieraita sekä joen tältä että tuolta puolelta aina kruununvoutiin asti.

Matkan, portviinin ja madeiran vilkastuttamina istuivat he nyt hämärässä tulennoksen ääressä arkihuoneessa talon naisten seurassa.

Uunista lähtevä milloin vaalea milloin tummanpunainen kajastus värisi ja lipui ja pisti välistä esiin pitkän käärmeenkielen avonaisesta uuninluukusta.

Se valaisi Alidan kyynärpäätä ja leukaa hänen istuessaan jakkaralla ja tuijottaessaan tuleen sekä silloin tällöin vastatessaan vieressään istuvalle Grothille.

Ja etempänä heilutteli Eufemia hiljaa korkeanilkkaista jalkaansa keskustellen Gaarderin kanssa seudun säätyläisistä ja laskien pientä leikkiä milloin mistäkin heistä ja mitaten heitä ylimielisellä mittapuullaan.

Barbara keskusteli kauempana huoneessa Henschienin kanssa tuttavallisesti kuiskaillen, ja sohvassa istuivat Jess ja Christiane innokkaasti puhellen uusista kotiljonkivuoroista, joita he nyt tulisivat käyttämään tanssiaisissa täällä. Sitä johtaisi luonnollisesti hän Jessin kanssa.

Kvigstad istui pahantuulisena huoneen pimeimmässä osassa, tuijottaen Alidaan ja tuskallisesti tarkaten hänen jokaista liikettään ja hänen jokaista sulhaselleen lausumaansa sanaa.

Nergaard ärsytti Mereteä ja vitsaili hänen kanssaan. —

Ja Marianne istui Augustinusenin ja Schmidtin ympäröimänä, kerrotuttaen heillä kokemuksistaan sinä päivänä ja jouluhuveissa.

Uunissa alkoi tummeta, ja Marianne meni uunin ääreen, laskeusi polvilleen ja kohensi tulta ennenkuin pisti uusia halkoja uuniin, jolloin tulennos taas leimahti tuleen ja rupesi valaisemaan…

Mutta nyt tuli Alidalle liian kuuma, niin että hän siirtyi kauemmaksi huoneeseen.

Huoneessa oli syntynyt kuiskaava tuttavallinen hämymieliala ikäänkuin siellä olisi ollut ainoastaan pareja.

"Tällainen hämäränvietto maalla joulunaikaan on hyvin hauskaa!"… virkkoi Gaarder.

"On muuten yhtä ja toista ulkona pimeässä ja lumessa, joka painaa valkoisia kasvoja sellaista 'hauskaa' ikkunalasia vasten ja katsoo sisään", tokasi Rein äkkiä.

"Niin", myönsi Nergaard, — "kulkea tassutteleehan kummituksia ja kaikenlaisia muita aaveita lumessa ulkona näin joulupimeässä. Kaupungissa tekevät niiden olemassa olosta lopun poliisit ja vartijat. Ja piru itse on muuttanut Vardöhusiin, tiedätte kai; ihmiset eivät tahdo enää uskoa siihen täällä alhaalla."

"Uskoa?" — toisti Rein. — "Usko on vakuutus siitä, jota ei näe, sanotaanhan raamatussa niin… ilmahinen kappale!… sanoa uskovansa, on utua, ja sanoa ei uskovansa on myös utua!… Juuri kun on saanut sen kiinni, katoaa se kuin savu kädestä. — Ja kuitenkin —!"

"Usko on kai kuitenkin jotakin muuta kuin sivistymätön pimeän pelko?
Siihen on — tahi ainakin aavistetaan olevan — järkisyyt", — virkkoi
Nergaard.

"Niin, mutta selittäkää"… yllytti Rein; — "on perheitä, jotka ovat kylläkin sivistyneitä, mutta joissa yhtäkaikki pimeät onnettomuutta ennustavat tarinat elävät.

"Ne voivat siirtyä miehestä mieheen ja naisesta naiseen. Kamala rikos tahi jokin muu salainen seikka voi käärmeen lailla tunkeutua tietoisuuteen kautta koko suvun Kaikki suvun jäsenet luulevat kai ei uskovansa sitä, mutta kaikki he kuitenkin ehkä kantavat sitä kuin kysymystä veressään: lyökö Nemesis minua vai eikö lyö?"

"Luku perinnöllisestä mielipuolisuudesta!" mutisi Gaarder välinpitämättömästi.

"On kuin olisi jotakin tapahtunut esi-isien valtakunnassa", jatkoi Rein kokonaan syventyneenä aineeseensa, — "himo on joutunut harhateille, — aikaansaanut yhden tapauksen. Pyhän rajalain poikki, jonka mukaan luonto rakentaa, on menty, ja väärien johtopäätösten hiljaisen virran sulku on murtunut jossakin taka-ajan pimeässä."

"Jumaliste — sehän on samaa kuin olla perkeleen vallassa!" virkkoi
Nergaard.

"Ja sitten rangaistaan se, tahi jos tahdotte mieluumin, punnitaan se", sanoi Rein innokkaasti. — "Synnin psykologia se on maailman mysteriaa… Jossakin polvessa, seitsemännessä, kuten tavallisesti sanotaan, näyttäytyy laki epäsikiönä, ruumiillisena tai henkisenä. Henkilö syntyy karvapilkkuisena, jotka pilkut ovat ikäänkuin eläinolemuksen jätteitä. Toinen taas 'haamun kynnet vielä selässä, ikäänkuin otteen jäleltä.' — Kolmas arkana ja henkien näkijänä eikä voi sietää nähdä verta…"

"Lopuksi syntyy puhtaasti lääkeopillinen kysymys", ratkaisi Gaarder. —
"Sekottuneena vereen sukupolvesta sukupolveen…"

"Ja pitäisi se voida karkoittaa taas, arvelette? — jossakin houruinhoitolassa, jossa hengen voimistelua harjoitetaan järkiperäisesti? — Hm! on kyllä perusseikkoja, jotka — — —"

Syntyi kaamea hiljaisuus.

"Onpa miltei inhottavaa"… kuiskasi Eufemia Gaarderille. "Alanpa vähitellen epäillä, että hän itse on sekä karvainen että kynsinen."

"Huh-huh, kukahan hänetkin saa!" — huudahti Barbara pudistaen päätään
Henschienille.

"Saakeli tietäköön, kuinka isä on tullut hankkineeksi mokoman mystikon apulaisekseen!" kuiskasi Jess Christianen korvaan. — "Muuten oli hän hauska ja taitava seurustelija vierailulla tänään, puhui ja johti keskustelua."

"Ehdotan, että sytytämme kynttilät", — sanoi Alida, — "täällä on tullut vallan kammottavaa." — — —

— "Miksi tuijotatte hiillokseen, Merete-neito?" kysyi Rein hillitysti.
— "Teenkö minä maailman pimeäksi ja syväksi kuiluksi teille?"…

Rein seisoi mietteisiinsä vaipuneena, ja tulennoksen kajastus sattui hänen voimakkaalle kädelleen.

… "Kamotanko minä teitä?" — sanoi hän äkkiä ja kääntyi jyrkästi häntä kohden.

Vastauksen sijasta silitti Merete hellästi hänen karvaista kättään.

Hänen täytyi tehdä se; — hän ei voinut olla sitä tekemättä — ja sitten hiipi hän huoneesta. —

* * * * *

Tehtiin suuria valmistuksia tanssiaisten varalta.

Kyökissä hallitsi ja vallitsi Teian-muori, paikkakunnan taitava keittäjätär, joka oli ollut taloudenhoitajattarena suuremmissa taloissa, ja oli sitten naitu erääseen Teian-taloon. Kaikenlaiset hienot ruokalajit ja hyytelöt alkoivat täyttää ruokasalin ja ruokakonttorin hyllyt.

Ja sitten oli lähetetty hevosella hakemaan neiti Lindiä, joka oli seudun ja koko piirikunnan taitavin hiustenhoitaja. Kun hän koetteeksi kiersi kiharoita sormiensa ympäri ja suunnitteli tukkalaitetta, olivat hänen silmänsä ja otteensa verrattomat. Hän oli parempaa väkeä, — sai seurustella useimmissa taloissa ja tunsi heidän salaisimmatkin asiansa — ja oli äänetön kuin hauta! Kun apulainen Kraft oli lähettänyt purkukirjeen Olivia Seierstedlille, vapisi hänen kätensä niin, että hänen täytyi alkaa kolmasti alusta. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, ja samana iltana tanssiaisissa sai Olivia kirjeen.

Oli itsestään selvää, että hän tulisi tuomarille. Mutta työtä kun hänellä oli yllin kyllin — hän sai sanoja seudun kaikilta kulmilta, — ei hänellä ollut aikaa jälellä muuta kuin ne pari tuntia, jotka olivat kello kuuden illalla ja tanssiaisten alkamisen välillä. Aamulla, — juuri viidentenä joulupäivänä, — oli laitettava kuntoon koko pappilan nuori väki ja sitten jouduttava kahden peninkulman päähän kruununvoudin Kajan ja Lettan luo.

Se oli pettymys laskuissa, sillä nyt täytyi heidän hiuslaitteen takia istuallaan nukkua tuolilla koko yö Muttta eihän se ollut niin kovin vaarallista pari yötä ennen tanssiaisia!…

Piano oli siirretty saliin. Kynttilöitä oli pantu kattokruunuun, jalustoihin ja lampetteihin korkeiden peilien sivulla. Vanhat perhevalokuvat valkoisine tekotukkineen hämärsivät seinillä. Leveistä lankuista tehty lattia oli valkoiseksi pesty ja luistavaksi tanssittu monena jouluna, ja hienot kotikutoiset uutimet koristivat ikkunoita. — Viidennen joulupäivän iltana ajoi portista ajoneuvoja toinen toisensa perästä, leveitä ja kapeita rekiä väkeä täynnä, ja vieraat katosivat pukuhuoneisiin, herrat alakerrokseen ja naiset yläkerrokseen.

Tuossa päästeli myös itse Bie-neiti jalkojaan jalkapussista.

Täytyihän hänenkin saada huvitella joulun aikana, oli Ra-täti arvellut. Sitä paitsi oli hänellä salaisena tehtävänä katsoa ja pitää silmällä mitä tanssiaisissa tapahtui antamatta minkään jäädä huomaamatta. Lyhyesti sanoen, hänen tuli tehdä katsaus koko seutuun, ja sitten riittäisi keskusteluainetta Rafosilla pitkiksi ajoiksi.

Siinä kirjelipussa, jonka hän toi Mariannelle, antoi Ra-täti muutamia pieniä neuvoja: Jessin tulisi tietysti johtaa poloneesi Christiane Gjedden kanssa, ja isän ei tulisi unhottaa parilla sanalla mainita överstistä illallispöydässä… Katsottakoon, että Bie-neiti saa pikkuisen pyörähtää Augustinusenin tahi Schmidtin kanssa, muuten nukahtaa hän, Jumala paratkoon, myöhemmin yöllä!… "Sinusta itsestäsi, lapsi, en nykyisin tiedä, miten laitasi on, — Bie saa sitten kertoa minulle mistäpäin tuuli käy"… — — Vanhempi väki oli mennyt saliin ja istui nyt pitkin seinävierustoja teekuppeineen. Nuoremmat tuon tuostakin, yksi tai useampia kerrallaan, tulivat sisään ja kulkivat salin läpi tuntien kuin juoksevansa kujanjuoksua. Syntyi kuin muuri kummallekin puolelle, naisia ja herroja, — valoisa ja ilmava, ja pimeä.

Ensi hetket kuluivat katsasteluun ja tarkasteluun.

Näkyi heti että neiti Lind oli ollut kaikkialla, — oikeita taideteoksia nuo tukkalaitteet!… Inger-kyökkipiika oli alituisesti raivaamassa itselleen tietä teetarjottimineen, ja hänen vanavedessään seurasivat Barbara ja Merete vehnäleipineen ja kaikenlaisine joululeivoksineen.

… "Tuo tuolla, — jolla on ohut tukka?" Thea Grönbeck nykäsi kiihkeästi Mariannea, — "sehän on kai kandidaatti Nergaard, jolla pitäisi olla niin erinomainen pää. — Hän näyttää todellakin sellaiselta, — pelkästä ajattelemisesta menettävät ne tukkansa… Oo, kunpa vain tietäisi edeltäpäin, mitä hän sanoisi, jos hän" — sanoa töksäytti hän — — —

… "Ja tuo pieni ruskeaverinen tuolla?" kysyi hän taas häneltä hetkisen kuluttua, — "hän on siis Gaarder? — medisiinari. — Kysyn sentähden, etten erehtyisi henkilöstä"… virkkoi hän hämillään. Hän oli menehtymäisillään tanssiaiskuumeesta.

"Mutta hän on miltei komea mies, Eufemia, tuo teidän apulaisenne, en ole häntä ennen nähnyt", sanoi Johanne Sommerfeldt, seisottuaan hetkisen vaipuneena katsomaan Reiniä.

"Niin näköjään kyllä ja etenkin kun hän on hyvästi puettuna", vastasi Eufemia. "Mutta pidä varasi, hän voi päästää suustaan aivan häikäilemättömiä sanoja, niin että koko talo melkein pelkää häntä… Vai kuinka, Marianne?"

"Kenenkään seurassa en tunne itseäni niin turvalliseksi!" — Merete seisoi itsekseen miettien ja hymyillen tarjotessaan kakkuja vieraille.

"Hän kuuluu olevan niin omituinen", jatkoi Johanne, — "sellainen kiertelijä ja kulkuri, sanotaan… Ehkäpä hänelle on sattunut rakkaussuruja?"…

Merete katsahti äkkiä ympärilleen…

Hän jäi seisomaan tarjotin kädessä hajamielisesti tuijottaen.

Hän tunsi pahoinvointia koko ruumiissaan, — oli kuin seinä olisi luhistunut ja salissa tuli niin kiillotonta. —

Hän heräsi vasta sitten kun Marianne rupesi katsomaan häneen. Sisaren pienet silmät näyttivät tutkivan häntä…

… Ja tuossa seisoi Cristiane Gjedde hoikkana ja pitkänä, puolta päätä muita ylempänä, sinisissä, ja veti itsetietoisesti kuin pääkaupunkilaisdaami konsanaan pitkiä silkkihansikkaita kyynärpäiden yläpuolelle, varustautuen siihen hetkeen, kun hän talon pojan kanssa alkaisi tanssiaiset.

Nyt avattiin piano, jonkinmoisella jäykkyydellä tanssittiin poloneesi, sillä tanssiaiskuume jäykisti verta, — kunnes Sankowitz rupesi soittamaan tulista valssia, jolloin pari toisensa jälkeen läksi pyörimään lattialle. Hetkisen kuluttua oli lattia kuin lainehtiva kehä paikkakunnan jouluvierasten tanssiessa velvollisuustanssia eri perheiden naisten kanssa.

Rouva teki yleiskatsauksen tanssiviin. Hän oli kehottanut Kvigstadia ja Schmidtiä ja Augustinusenia viemään tanssiin kaikki ne naiset, jotka jäivät istumaan. Mutta Rein! — näytti kuuluvan hänen moniin häikäilemättömyyksiinsä, ettei hän kertaakaan suvainnut tanssia, vaikka varmasti osasi. Hän näytti kuitenkin tekevän edes jotakin hyötyä siirtymällä milloin minkin vanhemman naisen viereen… Hm, — rouva muisti kyllä häneltä saamansa imartelun: — "Vanhat vain minua oikeastaan huvittavat", sanoi hän, — "he ovat eläneet ja he voivat antaa oikeat tiedot!" —

Tuomari näkyi tuon tuostakin käyvän pianon luona; pian soitti hän itsekin muutaman vanhan tanssinpätkän, joka antoi vauhtia salissa.

Sitten seisoi hän vähän aikaa katselemassa…

Kvigstad herätti ihan ihmettelyä tänä iltana, — tanssi aivan erinomaisesti — oli kai harjautunut kaikissa niissä talonpoikaishäissä, joissa oli käynyt. Hän ei myöskään näyttänyt haikailevan käydä pyytämässä tanssiin… Kuten esimerkiksi nyt juuri tuon kauniin Valeria Bornemannin, joka oli majurissa vieraissa, — vei häntä lattiaa pitkin ja pyöritteli kuin mikähän!… Nyt kierteli hän taas selvästi Alidan ympärillä, joka johti tyrolilaisvalssia Grothin kanssa. Tuossa miehessä oli muuten jotakin ihmeteltävän rajua, — ikään kuin hän olisi juonut… Mutta katso vain, kuinka tottuneen kohteliaasti hän saattoi naisensa paikoilleen… Se oli kyllä jotenkin liikanaista se, kun hän oli vain talon konttoristi, mutta kun se suoritettiin niin saakelin sirosti! — —

Siinä pyöri ja aaltoili tanssissa naisten päitä tukka tornitettuna ja korkeilla niskakammoilla tuettuna korkealle päälaelle.

Tanssiaiset oli nyt niin sanoaksemme tanssittu vauhtiin. Kasvoihin oli tullut eloa ja väriä… Sydämet löivät ja haavekuvien verho liiteli silmäin edessä. —

Seinustalla puheltiin vilkkaasti tanssin seuratessa toistaan.

Mutta nyt tulivat Marianne ja Alida hiljaa ilmoittamaan äidille, että pöytä oli katettu.

Ja nuorten mieliharmiksi, mutta vanhempien sitä suuremmaksi iloksi keskeytettiin tanssi ja mentiin illallispöytään —.

Se oli kuin jännittävän romaanin ensimäinen osa, jonka jatkoa odotettiin. —

— Ruokasalin uhkean hyvin varustetussa hevosenkengänmuotoisessa pöydässä oli meno vilkasta.

Puheita pidettiin ja maljoja juotiin mielialan yhä kohotessa ja tavanmukaisia seuralauluja laulettiin.

Inger-kyökkärin ja parin muun kantaessa kyökistä ruokia tarjottimellisen toisensa perästä tarjoilivat talon naiset pöydässä, tarjosivat ja leikkiä laskien tyrkyttivät, suosittelivat kapteeni Buchwaldille, joka oli oikea herkkusuu, maukkaimpia paloja, valitsivat palasia rovasti-vanhukselle, kilistelivät lasia ja joivat milloin kenenkin kanssa

"Menee joulu, niin tulee sitten vanha touhu!"

kaikuessa ympärillä — —.

Kun Marianne tuli hetkiseksi istumaan paikalleen lisäpöydässä, sanoi hän leikillisesti Reinille:

"Tiedättekö, että te olette tehnyt valloituksia tänä iltana? — Rouva Paus ja majurin rouva ovat aivan ihastuneet teihin… onnittelevat äitiä meidän herttaisesta uudesta apulaisestamme… Ajattelen", — tuli sitten hiljaa, — "mikä monipuolinen sielu te olettekaan, — juuri sellainen, joka voi panna ihmisten päät pyörälle. — — Tunnustan ajatelleeni teitä suuresti"…

"Mutta teidän mielestänne ankkuri painuu aina mutaan", laski Rein leikkiä.

"Ankeriashan kai siellä liikkuu?" vastasi Marianne samalla mitalla, — "ankerias, jota ei koskaan saa kynsiinsä… Tänä iltana on teidän myös onnistunut kiemurrella vapaaksi tanssista, vaikka varmasti olette sekä harjaantunut että tottunut kavaljeeri."

"Mistä sen tiedätte, neiti?"

"Oo, tarvitsee vain nähdä teidän kulkevan lattian poikki ja asettuvan istumaan keskustelemaan jonkin kanssa, tietääkseen sen. — — No, nyt saitte kai minut taas kiinni tyhmyydestä. Luulette kai minun istuvan tässä kehottamassa teitä tanssimaan velvollisuustanssin talon tyttärien kanssa?" sanoi Marianne nauraen… "Oo, te olette vaarallinen! — ette ole koskaan siellä missä teidän luulisi olevan" —

"Sanonpa teille, Marianne-neito", — vastasi Rein nauraen, — "että meistä pistää näkyviin kaksi eri eläinlajia. — Teissä on kissa, minussa taas koira, — ja silloinhan voi käsittää." — Hän teki omituisen liikkeen.

"Sangen kohteliasta!"

"Mutta käynee kai laatuun asua saman katon alla", — sanoi Rein ystävällisesti kohottaen lasiansa, — "antamalla tunnustuksensa toistensa erilaisille luonteille — vaikkakin välistä hiukan sähähtäen."

"Kuten Ajax ja Miss, tarkoitatte kai?" Pila tuntui hiukan jäykältä. Marianne nyökäytti päätään ja läksi ottamaan huostaansa viilihyytelö-astian, joka saattoi Ingerin neuvottomaksi.

Juotiin ja laulettiin, siirreltiin ja käänneltiin tuoleja puoliksi ulospäin pöydästä keskusteltaessa ja poistuttiin paikoiltaan juomaan toistensa maljoja…

Eufemia antoi nyt jälkiruoan aikana pitää itselleen kokonaisen kolmen kavaljeerin seuraa, joista tahtoi olla hiukan vastusta, kun hänen välistä täytyi käydä hoitamassa talousvelvollisuuksiaan.

Ja tuossa istui Barbara pöytään… Hänen täytyi nyt saada hänenkin vähän herkuista toisten alkaessa nousta pöydästä ja vetäytyessä syrjään.

"Teidän täytyy myös ottaa vähän tätä hanhea Valkosessa kastikkeessa, Henschien, — sen hyvyydestä menen takuuseen", sanoi hän ja varusti emäntämäisesti Henschienin lautasen ruoalla. — "Voimme istua täällä rauhassa ja syödä hetkisen; olen totta totisesti yhtä iloinen, jos pari tanssia tanssitaankin sillä aikaa —"

Hän veti tuolin lähemmäksi pöytää niiden tieltä, jotka poistuivat ruokasalista, ja heillä oli sangen hauskaa…

Majuri ja kapteeni Buchwald istuivat vielä jälellä pöydän toisessa päässä tuolit vastakkain ja väittelivät Haxthausenin petoksesta vuonna 1814.

Merete oli liikkunut koko illan hajamielisenä; hän ei ollut saanut mielestään Johanne Sommerfeldtin lausetta: Ehkäpä hänelle on sattunut rakkaussuruja?…

Hän muisti kaikki, mitä Rein oli sanonut: "Koskaan ei hänellä ole ollut ketään puhekumppania eikä hän koskaan sellaista saisikaan!"…

Ja paljon — paljon muutakin merkillistä johtui hänen mieleensä nyt…

Aina oli hänen ilmeensä puoliksi surullinen.

— Ja tuossa hän äkkiä näkyi seisovan käytävässä ikäänkuin häntä odottamassa, — ja katsoi niin merkillisesti häneen!

Sydän löi ja tykytti äkkiä niin huimaavasti…

Hyvä Jumala, jospa kuitenkin olisin…

Rein tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti häntä loitolla edessään —

"Olette niin ihastuttava tänä iltana, Merete, — niin kummallisesti ajatuksissanne… Olen pitänyt silmällä teitä koko ajan…

"Janoavalle sielulle on jotakin saada maistella elämästä!" kuului sitten alakuloisesti. — "Sitä kuvittelee mielessään… Kuvittelee mielessään… Uneksivathan ihmiset…

"Tahdotteko laskea pienen valkoisen kätenne hetkeksi otsalleni, Merete-neito", — huudahti hän äkkiä intohimoisesti heidän seisoessaan siinä puolipimeässä, — "niin tunnen sen koko ikäni!… Teidän yhdessä pikkukengässänne on enemmän onnea kuin —. Ja minä olen niin köyhä, — niin köyhä" — —

Kun majuri ja kapteeni tulivat nyt äänekkäästi jutellen käytävään, keskeytti hän:

"Niin, nyt täytyy prinsessan mennä taas omaan valtakuntaansa!"…

— — Salissa astui nyt tuomari otsa hiukan punaisena kevyin askelin lattian poikki.

"Meidän täytyy saada nyt menuetti, Sankowitz!" sanoi hän innokkaasti.

"Menuetti! Menuetti!" huusi hän. "Minä johdan sen. Ja nyt täytyy minun lainata Alidaa, Groth, — hän osaa…"

Ja pianosta kaikui tunnelmarikas menuetti Sankowitzin sormien alta.

Järjestyttiin parittain.

Ja juhlallisesti liikuttiin soiton jälkeen vastakkain, kohottautuen ja laskeutuen kimmoisin, valituin askelin, kumarrellen ja niiaillen hameita levitellen, liidellen tanssin tahdissa kuvitteluiden maailmaan.

Ylinnä aaltoilevissa riveissä seisoi tuomari korkeine valkoisine kaulaliinoineen ja liiveihin kiinnitettyine säihkyvine neuloineen, ja Alida ja Mariannen hento hyvinmuodostunut vartalo sinisessä ja punaisessa silkkipuvussa mustine riippuvine reunuksineen a la grec, puhvihihoineen ja vyönsolki korkealla rinnan alla. Sulavasti oli hame ryhmittynyt laskoksiin niin että jalat korkeakantaisine, teräväkärkisine ristinauhakenkineen jäivät näkyviin.

Rouva, ruustinna ja majurinrouva näkivät nuoruutensa muistorikasten silkki- ja juhlapukujensa aaltoilevan tämän uuden suvun joukossa, jonka sydämet sykkivät samalla tavalla, jos kohta kieli kuului hiukan toisellaiselta.

Talon nuoremmat tyttäret, — kuten nuoriso yleensä — liikkui kevyissä vaaleissa musliineissaan…

— Merete kulki kuin juhlallisessa unessa —. Tuntui kuin soitto olisi tulkinnut hänen tämäniltaiset kokemuksensa, — laulanut ne julki…

Hän tunsi Reinin katseen olevan kiintyneenä häneen polttavana, kiehtovana…

Oviaukon ja pelipöytien päällä leijailevan tupakansavun väliltä näkyi rovastin ja majurin ja vanhan asianajaja Poppen ja kruununvoudin enemmän tahi vähemmän kaljut, harmaat ja valkoiset päät. He olivat heittäneet kortit kädestään, kun kuulivat Sankowitzin rupeavan soittamaan menuettia, ja vanhat muistot johtuivat heidän mieleensä.

Ja nyt kun menuetti loppui, alotti hän huiman galoppaadin.

Ja silloin täytyi rovastin, majurin, asianajajan, kruununvoudin ja kaikkien muidenkin päästä mukaan. He veivät tanssiin talonemännän, ruustinnan, majurinrouvan, kruununvoudinrouvan ja muita rouvia.

Sitten seurasi fandango, katrilli, Böhmin valssi käsientaputuksineen, anglaise, warsovienne ja "Kehraus". —

Ja päästyään alkuun pysyivät vanhat innokkaasti lattialla samalla kun emännän punasta sokeriviiniä ja tuomarin paljon kehuttua verratonta punssia ahkerasti tarjoiltiin ympäri. — —

— Myöhemmin yöllä istuivat sitten nuoret kaksittain, jotka olivat löytäneet toisensa, kotiljongissa ympäri salia, vuorojen moninaisesti vaihdellen viedessä heitä lattialle ja taas yhä uudestaan yhteen.

Tällöin johtivat Jess ja Christiane Gjedde uusine pääkaupungin tanssiaisista tuomine keksintöineen!

Siinä loisti Eufemia keskellä lattiaa kukkaisvuorossa paksu lyhyt silmälasipäinen Gaarder ja pitkä, ohuttukkainen Nergaard edessään, — antoi kuningattarenomaisella kasvojenilmeellä edellisen saada sormuksen, toisen — kukan, kun sitä vastoin Fossumin Paussin kadetti sai tyytyä nenäliinaan. Hän näki toisessa tulevan professorin ja toisessa korkeimman tuomioistuimen jäsenen tahi mahdollisesti jopa valtioneuvoksen.

Siinä kumartelivat naiset herroille tässä ylösalaisin käännetyssä maailmassa.

Ja Marianne Grothille… Hän jäi tanssin loputtua istumaan hänen viereensä, Alidan ollessa muissa hommissa, ja syventyi innolla keskustelemaan aiotuista uusista töistä tehtaalla ja Grothin muista tulevaisuussuunnitelmista.

— Pianon ääressä istui Sankowitz vielä nyt aamupuolella yötä väsymättä soittaen, silloin tällöin vilkastuttaen unen kaltaista tilaansa koneenomaisesti tarttumalla alituisesti täysinäiseen lasiin. Hän heräsi vain joka kerran kun uusi vuoro taputettiin ja huudettiin valssia tai sottista.

Ja salin alanurkassa nieli Bie-neiti haukotuksen toisensa perästä, painui nyykälleen, mutta oikaisihe taas yhä uudestaan. Mariannen toimesta oli hän saanut kolme neljä kertaa pyörähtää kotiljongissa, ja nyt oli hänellä hyvä omatunto senkin tähden, että oli saanut tyhjennetyksi neiti Mögeltönderin tiedot…

Hän oikaisihe reippaasti ja vilkastuneena, kun tuoksuava kahvitarjotin purjehti ovesta sisään joulukakkutarjotin perästä, — ja sitten vielä toinen tarjotin seurueineen salin toiselle seinämälle.

Se oli viimeinen leimahdus!

Ja sitten kun kahvi oli juotu, sekä ensimäinen että toinen kuppi, astui rouva Paus, — heillä oli pisin matka, — lattian poikki Kajan ja Lettan luokse ja ilmoitti heille, että nyt täytyy lopettaa; kello oli puoli kuusi, eivätkä he joutuisi kotiin Fossumille ennen kello yhdeksää.

Siihen vastattiin vain äänettömän ja rukoilevan näköisinä tanssiin vilkuen, joka vielä oli täydessä menossa Sankowitzin hillittömien, vaikkakin jonkin verran laimentuneiden sävelten tahdissa.

Mutta nyt puuttui ruustinna asiaan ja meni tanssin johtajien luokse…
Jessin täytyi taputtaa käsiään ja lopettaa kotiljongi…

"Eikö totta, neiti Gjedde, kaupungissa ette kai ole tottunut lopettamaan tanssiaisia tähän aikaan vuorokaudesta?" — sanoi hän leikillisesti.

Kuu heitti heikkoa valoaan lumeen ulkona, ja reet ajoivat kilisevin kulkusin rappusten eteen toinen toisensa perästä kyytimiesten vilkkaasti huudellessa varotushuutoja. He olivat saaneet hekin renkituvassa runsaasti joulukestitystä ja lopuksi aamutuikun matkalle.

Huoneet olivat täynnä matkapukuisia ihmisiä ja ovet olivat auki.

Herrojen odottaessa naistensa pukeutumista täytyi heidän tietysti pistäytyä vielä kerran ruokasalissa ottamassa pieni matkaryyppy ja tarinoimassa vähän ja purkamassa viimeiset sydämellä olevat asiat.

Kalpeana ja hiukan horjuen ja ääni käheänä seisoi joukossa Kvigstad sinkautellen ympärilleen sukkelia ja jonkinverran loukkaaviakin huomautuksia…

"Nyt sitä on juotu omattunnot lepoon ainakin kolmeksi vuorokaudeksi", — sanoi hän häpeämättömän tuttavallisesti asianajaja Poppelle, — "ja voidaan nukkua rauhassa kuulematta noita kirottuja ääniä seinästä, — tai mitä arvelette, asianajaja?"

… Kun Kaja Paus pisti päänsä ovesta ja nyökäytti sitä rakastetulleen Oppegaardin pienelle pihtipolviselle sahanhoitajalle, teki Kvigstad äänekkäästi myrkyllisen huomautuksen.

Äkkiä huomasi hän Alidan katsovan totisesti häneen.

Kvigstad laski juuri täytetyn lasinsa päättävästi pöydälle…

"Ei, ei, — en juo enää… antakaa anteeksi… anteeksi Alida-neito! — Mutta kun on koko yön ollut poljettuna ja ylitanssittuna"… sammalsi hän. —

— — Alkoi jo koittaa harmaa päivä, kun viimeiset kulkuset soivat ulos portista.

* * * * *

Joulua oli vietetty ja vietettiin yhä edelleen, niin ettei Gaarder enää voinut seurata aikaa. Hänen täytyi laskea aikaa päivällisten ja tanssiaisten mukaan, sanoi hän, ja hän unohti kokonaan vetää kellonsa, kun tuli kotiin tavallisesti vasta myöhään aamulla.

Vierasvaraisuuden ovet oli avattu, ja hän oli nyt maistanut sen runsautta miltei paikkakunnan joka perheessä; — päivällisiä voitettuine urhoineen, jotka lauloivat ja puhuivat viimeiseen hengenvetoonsa asti. Ja sattuipa Jessin milloin millekin pääkaupunkilaisystävälle, etteivät he muistaneet, kuinka olivat tulleet siitäkin päivällistilaisuudesta ennenkun heräsivät reessä jäällä tähtien kimallukseen tahi Vangenin vierassängyssä.

Loppiainen oli mennyt miltei hiipimällä heidän ohitsensa. Kahdentenakymmenentenä päivänä loppui joulu, ja silloin oli lähdettävä matkalle.

Kun oli vain muutamia päiviä jälellä, ei enää voitu lykätä paljon puhuttua vierailua Ra-tädin luokse.

Aamulla oli Jess tullut sisään vanha krinuliinihame yllä, jonka hän oli löytänyt eräästä ullakon kaapista. Hän ehdotti, että mentäisiin Ra-tädin luokse joulupukkeina.

Ja sana lähetettiin kirjallisen ilmoituksen seuraamana, että korkeanylhäinen herrasväki aikoi tulla osottamaan hänelle kohteliaisuuttaan iltapäivällä.

Syntyi aikamoinen etsintä ja laatikoiden, kaappien, arkkujen ja kapsäkkien kaiveleminen ullakolla, jotta saataisiin käsiin tarvittavia vanhoja vaatteita ja pukuja.

Oli siinä puuhaa, mutta hyvin se myös onnistui. Päivemmällä kuleksittiin ympäri sangen erilaisissa puvuissa. — Groth punasessa tanskalaisen ratsuväkiöverstin univormussa pitkävartisine saappaineen ja sapelineen, päässä tekotukka, jossa niskapuolella oli rusetti; Nergaard polvihousuissa ja solkikengissä, röyhys ja sortuuki à la Robespierre vallankumouksen ajoilta; Gaarder taas oli kuuluisana ryövärinä Rinaldo Rinaldinina, isopartaisena, kauhtana yllä ja päässä leveälierinen hattu.

Henschien ja Schmidt esittivät vanhaa ja uutta vuotta, — edellinen oli kokonaan harmaan sammal- ja naavaparran peitossa, toisen kasvoilla taas oli nuorekas, punertava naamio pitkine uteliaine nokkineen.

Jess taas oli olevinaan paikkakunnan hyvinvoipa "kerjäläisvouti" yllä vanha kiiltonappinen laahusnuttu, kädessä pitkä virkamiehensauva ja niskassa kankea hattu. Ja Rein oli nokikolarina, kokonaan mustissaan, tikapuut, vasta ja suti olalla.

Naisten päässä oli enemmän tahi vähemmän puuteroidut korkeat tekotukat, yllä isoäidin aikuiset suippoliivit ja pönkkähame, toisilla taas oli adrienit ja suuret lannetyynyt.

Kvigstad ei ollut kotona viidentenä joulupäivänä olleiden tanssiaisten jälkeen. Tiedettiin hänen taas lähteneen ryyppyretkille paikkakunnalle.

Vähän jälkeen päivällisen läksi seurue liikkeelle, — Groth kyyditen
Mariannea mustan oriinsa reessä… Grothin ollessa ohjaksissa oli
Marianne levollinen. Varjelkoon, että hän olisi antanut kenenkään
kaupunkilaisherran olla ohjaksissa…

Alida oli päättänyt jäädä kotiin soittelemaan isän kanssa. Nyt kun Sankowitz oli lähtenyt, oli musiikkia isän mielestä liian vähän joulujuhlallisuuksien aikana.

Sankowitz oli sanonut, että aika Vangenilla oli kadonnut kuin "selig Traum". Hän poistui talosta täydellisesti puettuna niihin vaatteisiin, joita tuomari ja Jess olivat hänelle antaneet. Ja viimeisenä aamuna oli hän makuuhuoneessa saanut tuomarilta, kuten tavallisesti, rahasumman, jonka suuruutta ei koskaan tiedetty.

Jess ja Christiane ajoivat isossa reessä, ja Gaarder ja Eufemia seuraavassa, jota vastoin muu seurue, kuusi luvultaan, oli sijoittunut suureen neli-istuimiseen rekeen… Rein näytti notkealta ja iloiselta nokikolarilta lumisella tiellä…

Sitten piti olla tilaa vielä tikapuille ja vastalle; — ja ainoastaan Merete-neito, joka oli vähintäin puolta kapeampi kuin Barbara lannetyynyineen, — voi mahtua hänen viereensä, väitti Rein.

— Alida seisoi mietteissään etehisen ikkunassa yläkerrassa silmäillen rekiretkeläisten jälkeen. Hänen kasvonsa saivat yhä ankaramman ilmeen.

Hän seisoi paikallaan vielä koneenomaisesti hengittäen jäätyneeseen ikkunalasiin, vaikka reet jo kauan sitten olivat kadonneet näkyvistä.

— Tuomari oli käyttänyt iltapäivän hiljaisuutta ja vierasten poissaoloa hyväkseen ryhtyäkseen vähän arkipäivätouhuihinsa. Hän liikkui hyräillen oljenkorsi suussa, pistäysi tallissa ja navetassa, halko- ja vaunuvajassa ja ryhtyi syviin neuvotteluihin Lars-rengin kanssa hakattujen tukkien ajamisesta metsästä Oppegaardin sahalle. Oli paras käyttää hyväkseen hyvää keliä heti kun kahdeskymmenes päivä ja joulu olivat ohitse.

Arkihuoneessa oli rouva istuutunut nojatuoliin eräs Walter Scottin romaaneista avonaisena edessään pöydällä ja kynttilä sen vieressä. Hän käänsi tavantakaa lehteä sukkapuikolla, lukien ja ommellen, ja Alida soitti pimeässä pianoa.

Nyt kuului tuomari tulevan etehisessä, ja Alida sytytti pianon kynttilät.

"Huh — huu, — Alida!" Hän hieroi käsistään kylmän. — "Tuntuupa suloiselta tällainen rauhallinen iltapäivä… Sinä soitit Oberonia!… Kuulee yksinkertaisen torven äänen kappaleen uudessa asussakin… Monet vanhat kauniit sävelmät on varmaankin alkuaan sävelletty torvelle, — puhallettavaksi metsästysretkellä tahi linnanmuureilta… Meillä ei ole iloista torvea, vaan syvä, raskas paimentorvi perussävelenä… Eiköhän oteta vähän Oberonista nyt —"

Ja moni nuottilehti käännettiin illan kuluessa. Tuomari laski kädestään viulun ainoastaan teenjuontiajaksi.

Alida lakkasi äkkiä soittamasta ja hätkähti.

"Kvigstad tahtoo puhua tuomarin kanssa", ilmoitettiin ovelta.

"Kvigstad!" — huudahti tuomari ja huokasi muutamia kertoja… "Huh, huh, — nyt menen ulos sanomaan sille miehelle kaiken sen, minkä hän tietää paremmin kuin minä."

Alida oli nopeasti noussut pianon äärestä ja seisoi tuoliin nojaten levottomasti kuunnellen isän ollessa ulkona. —

— "Saakelin mies!" sanoi tuomari tullessaan hetkisen kuluttua sisään; — "hän koettelee totta totisesti vihastuneita jumalia! Rymyttyään tarpeekseen, saapuu hän juuri loppiaispäivänä ja tahtoo tarkastaa konttorin, tehdä kaikki uudenvuoden suoritukset nimismiehille kahdenneksikymmenenneksi päiväksi ja niin edespäin, pelkkiä ihmeitä…"

Alida katosi nopeasti.

— Kvigstad oli jo tullut rappusille mennäkseen konttorirakennukseen, kun etehisen ovi hänen takanaan avattiin…

"Kvigstad!" huudettiin hiljaa.

Hän kääntyi nopeasti, — se oli Alidan ääni.

"Kvigstad!" huudettiin taas. Ja Alida seisoi silmät aivan hänen kasvojensa lähellä pimeässä. —

"Minä — minä uskon teidän ihmeisiinne!" kuiskasi hän tulisesti.

"Alida-neito!"… Kvigstad levitti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut estää itseänsä putoamasta rappusista — "Ei, ei, ymmärränkö teitä oikein! — Te — te puhutte kai konttorista. — Niin, minä parannan itseni."

"Ei, Kvigstad, — minä se odotan — — ihmettä!" tuli tuskin kuuluvasti ennenkuin hän kiivaasti tempasi etehisen oven auki ja pakeni sisään.

— — Myöhään illalla ilmoitti kulkusten kilinä seurueen paluun, ja matkue saapui äänekkäästi nauraen ja iloisesti jutellen…

Jess oli mitä parhaalla tuulella ja yritti kahdesti kantaa Christianen reestä rappusia ylös, ennenkuin hän talutti hänet puoliksi kannatellen matkapalttoossa ja päällyskengissä sisään. Hyväntuulisuudessaan oli hän ollut vähällä kosia Christianea reessä.

Ra-täti oli kutsunut hänet tuttavalliseen neuvotteluun makuukamariin ja oli siellä selittänyt hänelle, kuinka helppo hänen olisi, miellyttävä ja kyvykäs kun oli ja kun hänellä oli sellaiset sukulaisuussuhteet, jos hän vain päättäisi pikkuisen ponnistaa ja suorittaa tutkintonsa! Ra-täti oli sitten nimenomaan velvoittanut hänet menemään översti Gjeddelle viemään hänen tervehdyksensä ja sanomaan, kuinka ihastunut hän oli heidän tyttäreensä Christianeen, — mikä daami hän oli ja kuinka hieno ja tahdikas hänen käytöksensä!

Mutta yhteisvedoksi tuli sadan taalarin seteli, jolla hän saisi maksaa otaksutut velkansa päästäkseen taas takaisin raiteisiinsa.

… Muuten oli Ra-täti yleensä ollut parhaalla tuulellaan ja sangen ihastunut 'korkeanylhäisestä' vierailusta, — hän oli mielenkiinnolla tarkastanut ja tuntenut eri vaatekappaleet — tämä oli äidinisä Reichweinin ajalta ja tämä taas erään isoisänäidin…

Christiane oli tuossa tuokiossa voittanut hänen suosionsa, — niin että hän näytätti hänelle sen safraninkeltaisen pukunsa, jota hän oli kantanut seuratessaan miestään, presidenttiä, kruunausjuhlaan…

Samalla oli hän kerran toisensa jälkeen nipistänyt Mariannea käsivarresta ja kuiskannut: — "Tämä vasta olisi jotakin Jessille… Hänen kanssaan olisi hän hyvällä tiellä, — ja keskellä kaikkea sitä, mitä maa voi tarjota tulevaisuuden toiveita!"…

Bie oli kattanut pöydän mitä runsaimmilla jouluherkuilla, ja oli jo myöhäinen kun nuoret taas istuivat reessä…

— Punasessa överstinvormussaan seisoi nyt Groth auttaen Mariannea riisumaan kappaa; — Marianne tuskin käsitti, että he jo olivat taas kotona! He olivat vallan lörpötelleet ajan kulun, arveli hän, niiatessaan juhlallisesti pukunsa mukaisesti.

Pimeän etehisen nurkassa auttoi Barbara adriennessään ja lannetyynyissään väsyneeltä "vanhalta vuodelta" naavaparran irroittamista, jonka hän sitten viskasi puulaatikkoon.

* * * * *

Varhain aamulla paljon ennen päivän sarastusta olivat jouluvieraat poistuneet talosta helisevään pakkaseen.

Matkaeväistä oli pidetty sangen suurta huolta; matkalaukku oli täytetty monenlaisilla herkullisilla voileivillä, taskumatit kaksi kertaa puhdistetulla ja koiruohoviinalla. Tietysti oli mukana lahjoja sekä översti Gjedden perheelle että Jessin isäntäväelle, ja oli siinä myös komeita juustoja.

Jäähyväiset tapahtuivat puoliksi itkien puoliksi leikkiä laskien ja nauraen, kunnes kaikki oli onnellisesti peitetty rekeen ja Lars, joka ajoi etunenässä, näpäyttänyt ruoskallaan isoa Ruskoa.

Nyt seisoivat he kaikki siinä katsoen ja kuunnellen kunnes kulkusten viimeinenkin ääni oli lakannut kuulumasta. — —

— "Niin, nyt sitä on eletty pyörteessä", sanoi Rein Meretelle… "Ja nyt täytyy pitää varansa, ettei synny noidantanssia", lisäsi hän synkästi.

"Ja minä iloitsen suuresti arkipäivistä ja joka päivästä!" huudahti
Merete tulisesti.

"Niin, — siitä täytyykin tulla loppu!" — mutisi Rein itsekseen…
"Pikku neitosten onnea ja iloa ei saa samentaa" — —

"Minä en ole sellainen pikku neito, joka tahtoo leikkiä ja tanssia", vastasi Merete kiivaasti.

"Ei, ei, senpä minä, senpä juuri — olen huomannut"… sanoi Rein itsekseen.

"Voi teitä, Merete-raukkaa, kun olette saanut minusta ystävän!" — — —

* * * * *

— — — Arkipäivän piikkopaitoineen ja kaurakakkuineen, kuten sanotaan, piti nyt taas alkaa.

Myöhäinen aamiainen sylttyineen, sianliikkiöineen ja erilaisine leikkeleruokineen ja oluineen ja viinaryyppyineen oli tänään lakkautettu ja tavanmukainen kahvitarjotin voileipineen oli taas kello kahdeksan aikaan ilmestynyt makuuhuoneisiin.

Schmidt oli taas ryhtynyt toimeensa nuorimpana miehenä puhdistamaan ja täyttämään mustepulloja. Ulkokonttorissa rapisivat sulkakynät ja natisivat konttorituolit.

Tuntui jonkinlaiselta johtavalta juhlallisuudelta, ja hiljaisuutta häiritsi vain tuon tuostakin yskähteleminen.

Kello yhdentoista aikaan käveli tuomari mietteissään edestakaisin sisemmässä konttorihuoneessa.

Oli todellakin tapahtunut yhtä ja toista. Tuli niin sanoaksemme isku iskun jälkeen.

Heti aamulla oli Rein ilmoittanut hänelle odottamattomien tietojen pakottavan hänet niin pian kuin mahdollista jättämään paikkansa.

Se oli niin sopimatonta kuin suinkin, kun hän nyt oli jonkinverran perehtynyt konttorin asioihin! — Ja nyt oli taas uusi etsittävä ja harjoitettava! —

Ja sitten oli Henschien tullut sisään hiljaa ja varovasti, — oli katsonut lattiaan päätänsä hiljaa nyykyttäen ja hengittänyt raskaasti, ennenkuin esitti sanottavansa. Suu tarmokkaasti yhteenpuristettuna, niin että leukapielet näyttivät suuremmilta ja iho parran alla tummanpunaselta, sanoi hän vihdoin tulleensa nimitetyksi nimismieheksi ja uskaltavansa syvimmässä alamaisuudessa pyytää tuomarin ja hänen rouvansa suostumusta siihen, että heidän kasvattityttärensä Barbara-neito saisi tulla hänen vaimokseen. Hänen asemassaan ja hänen iällään, joka läheni viittäkymmentä, voi ehkä näyttää siltä kuin hän tähtäisi jotenkin korkealle, mutta sydämen kieli — —

… "Kovaa… Jotakin luonnonvastaista"… mutisi tuomari pysähtyessään tuon tuostakin katsomaan ikkunasta talvihämärään, ikäänkuin löytäisi sieltä elämän ikävän varmuuden… "Tuskin täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja annapa kun heittäytyy kahtakymmentä vuotta vanhemman miehen syliin, miehen, joka on miltei originaali —

"Pelottavan päättävästi menetelty!…

"… Luulenpa, että Ra-täti lopultakin on oikeassa." Hän heittäytyi kiihottuneena nahkatuolille. — "Kaikki tulee lopulta minun viakseni, koska minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa ja makua tälle maailmalle…

"Kirottu viulu pirullisine iloineen! —

"Mieluummin onnettomin avioliitto kuin jäädä naimattomaksi! on kai Barbara arvellut… Mieluummin se kuin antaa nuoruutensa kuihtua… Mieluummin se kuin ei mitään! — — Tämän elämän kaikki runsaat mahdollisuudet, joista hän on uneksinut, on hän raukka tinkinyt vanhaksi kumaraselkäiseksi kaljupääksi Henschieniksi!

"Tinkimistä! — Tinkimistä, sellaista on elämä!

"— Mutta tämä täytyy Boletten" — —

Naputettiin reippaasti oveen.

Huoneeseen astui Kvigstad hermostuneen nopeasti. Vaaleilla tarmokkailla kasvoilla oli miltei juhlallinen ilme, ja hän heitti teräviä katseita tuomariin.

"Irtisanomaanko, Kvigstad!" — sanoi tuomari ivaten. "Te näytätte siltä, kuin teillä olisi jotakin erityistä sanottavaa."

"Niin, minulla on tuomarille pyyntö, ja minä voin vain luottaa vanhaan, monesti kovasti koeteltuun hyväntahtoisuuteenne", — lausui hän liikutettuna. "Tuomari tietää, että minun täytyi luopua lukemasta norjalaista lainopillista tutkintoa varten, työskenneltyäni ensin puolitoista vuotta. Se on nyt taas käynyt minulle mahdolliseksi ja minulle on mitä tärkeintä suorittaa tämä tutkinto. Ja sentähden minun täytyy pyytää saada erota konttorista niin pian kuin mahdollista, niin pian kuin tuomari on saanut toisen miehen minun sijaani."

"Vai niin — todellakin? Myöskin te!" huudahti tuomari.

"Niin, — niin, — luonnollisesti…

"Niin pian kuin se vain käy päinsä… Se ei satu juuri sopivaan aikaan. — Henschien jättää myös konttorin, — ja ottaa hoitoonsa nimismiespiirinsä keväällä. Ja Rein lähtee myös tiehensä 'niin pian kuin mahdollista!' — Niin että tässä tulee uutta väkeä joka taholle…

"Niin, niin Kvigstad!" hän nyökäytti hillitysti päätään. "Niin pian kuin mahdollista. Kirjoitan heti ja tiedustan uutta väkeä."

Tuomari astui tuimasti edestakaisin lattialla, kun Kvigstad oli poistunut.

"Onko mokomaa ennen kuultu… Todellakin kelpo annos näin aamutuimaan!

"Tjaa, — olen ollut monesti irtisanomaisillani Kvigstadin, — pitänyt häntä niin sanoakseni vain armosta, — joten tämän pitäisi olla vain miellyttävä apuaskel hänen puoleltaan", tuumi hän jonkinlaisella hirtehisen huumorilla…

"Olin oikeastaan arvellut, että hänestä tulisi konttorin enfant terrible ainaiseksi…

"No niin, hänen vertaistaan ei otetakaan noin vain käden käänteessä!" —

— Uudenvuoden alettua näin rohkaisevasti meni tuomari pihan poikki päärakennukseen miettien mielessään, että kenties olisi tällä kerralla tarkoituksenmukaista jakaa hiukan tämän maailman suruja ja iloja aviopuolisonsa kanssa.

Päärakennuksessa järjesteltiin ja siistittiin, — pestiin joulu loppuneeksi samoin kuin se oli pesty alkaneeksi. Pölyhuiska ja lakaisuvastoja oli ovipielissä, ja vesiämpäri ja pesurätit vallitsivat vierashuoneissa, ja kaksi torpparinvaimoa oli kutsuttu pesemään hiekalla salin lattiaa. Kaapit ja laatikot olivat jo ottaneet vastaan luetut posliinit, lasit ja hopeat lukkojensa taakse.

Arkihuone oli tullut tavalliseen asuunsa, ja kaksi rukkia ja yksi kerinkakko oli saanut vanhan paikkansa ikkunoiden alla.

Rouva istui laskien ja asettaen värjättyä lankaa kortille uuden pumpulikankaan malliksi, jota kudottaisiin kesäpuvuiksi, tyttärien puuhatessa edestakaisin ja pistäessä tuon tuostakin sanansa mallin valitsemiseen.

Välistä kuiskailtiin päivän suuresta tapahtumasta. — Mutta mitä isä nyt siitä sanoisi —

Sisarukset olivat jo kauan hymyilleet ja huomautelleet toisilleen
Barbaran ja Henschienin tuttavallisuudesta ja ystävyydestä; — mutta
äsken juuri oli Barbara tullut ruokasuojaan ja ilmoittanut kaikki
Mariannelle ja pyytänyt häntä puoltajakseen äidille…

… Se oli nyt ratkaistu hänen ja Henschienin kesken, ilmoitti Barbara. Ja keväällä olisi hän nimismiehen rouva Vestdalenissa. Se oli paras piiri koko amtissa, ja olihan hän tuntenut Henschienin kolmetoistavuotiaasta asti.

Kunpa nyt vain isä ja äiti olisivat tyytyväisiä. — Hän oli niin levoton, niin levoton!

Kun tuomari sitten astui sisään, heitti rouva nopean tutkivan silmäyksen häneen, mutta ei näyttänyt muuten häiriytyvän; — hän jatkoi vain laskemistaan ja langan kerimistään korteille eri malleiksi.

Tuomari vilkasi ympäri huonetta heidän puuhiaan, ja tässä keksi hän johdannon niille jotenkin suurille uutisille, joita hän toi tullessaan.

"Niin, olemme taas arkielämässä, Merete", virkkoi rouva jotakin sanoakseen, ojentautuen hiukan. "Äkillinen muutos eilisestä! — Mitähän tämäkin uusi vuosi tuo tullessaan"… tuli sitten hetkisen kuluttua, ja hän vilkasi tuomariin tehdäkseen otettavan askeleen helpommaksi hänelle. "Voihan tapahtua niin paljon" —

"Missä on Barbara, Alida?" — kysyi tuomari sitten; ääni vapisi lähestymisen halusta. "Minulla on hänelle vähän puhumista, — jotakin sangen tärkeätä!"

"Barbara on aitassa panemassa evästä Larsille, joka lähtee tukinajoon", ilmoitti rouva. "Pian kai hän sieltä joutuu."

"Katsokaapas, mitä olemme löytäneet vierashuoneesta, jossa Nergaard asui", sanoi Marianne, joka samassa tuli huoneeseen. — "Katso ja ihaile, Eufemia! — näitä hienoja tohveleita, jotka hän on unhottanut… Kirjava silkkivuori ja korko-ommeltuja perhosia, — tämähän on oikein hienon hienoa, kuten Nergaard itsekin!"

Tohveleita tarkastettiin —

"Kiltti ja hauska herra, erittäin huvitettu omasta persoonastaan!" sanoi rouva hymyillen. "Pidä sinä ennemmin kiinni Gaarderista, Eufemia", ilveili hän. "Hänestä näyttää tulevan mies! — Hän ei ainakaan loukkaannu kaikista pikkuasioista…"

"Hm, hm" hymähteli tuomari. Hänen kasvonsa olivat ankarat ja katseessa oli katkera ilme.

"Barbaraa minä tarvitsin"… muistutti hän hiukan käheästi. "No, tuossa hän tulee."

Hän viittasi ikkunasta kädellään hänelle.

"Niin, rakas Barbarani!" — virkkoi hän, kun Barbara tuli huoneeseen kyyneleet silmissä, tietäen mistä oli kysymys. "Olen tänään kuullut suuren uutisen. — Henschien pyytää sinun kättäsi, ja sinä näytät tehneen jo päätöksesi. — Olen oppinut pitämään häntä perin rehellisenä ja kelpo miehenä, — ja kun sinä kerran pidät hänestä, niin —. Sinä et todellakaan tule tekemään ketään onnettomaksi, rakas Barbarani!" — lisäsi hän omituisella äänenpainolla.

"Ja jo keväällä aikoo hän perustaa kodin…

"Niin, ja mitä kapioihin tulee", — sanoi hän tarkoittavasti vilaisten sinne päin, missä rouva istui, — "niin sehän kuuluu naisdepartementtiin ja on ratkaistava siellä. Minulta saat kahdeksansataa taalaria sisältävän pankkikirjan. Se on sinun perintösi. Ja sitten tiedät kyllä, että minä olen aina auttava ja tukeva sinua tarvittaessa."

Hän taputti Barbaraa lempeästi olalle…

"Niin, lapseni, — minun täytyy nyt mennä kirjoittamaan pari kirjettä, jotka täytyy erityisen lähetin lähteä heti viemään postikonttoriin. Paitsi Henschieniä ovat tänään myös sekä Rein että Kvigstad, — joka aikoo suorittaa tutkintonsa, — ilmoittaneet minulle erinäisistä syistä olevansa pakoitetut jättämään konttorin, joten minä tulen työskentelemään aivan uudella henkilökunnalla."

Rouva hätkähti ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi itsensä.

Alida liikahti äkkiä, niin että kerinkakko kaatui, — ja Marianne katsahti terävästi ja tutkivasti Mereteen, joka äkkiä oli tullut harmaankalpeaksi. —

Tuomari läksi taas takaisin konttoriin…

Mies… mutisi hän — Mies… Boletten ilkeä käsitys ihmisistä!…

* * * * *

Rein otti iltapäivällä tuon tuostakin esiin ja syventyi lukemaan pientä nopeasti kirjoitettua kirjelippua, jonka suulakka oli painettu sormustimella ja jonka Merete ohimennessään oli pistänyt hänen käteensä. "Lukekaa!" oli hän kuiskannut miltei käskevän totisesti. Siihen oli kirjoitettu:

"Elkää matkustako, elkää matkustako, Rein —. Isä ei voi olla ilman teitä. — Te ette saa… Jollei minulla sitten saa olla ketään — mitään enää maailmassa, jota ajattelisin, niin voi kyllä sanoa kuten sanoitte aamulla, 'minua raukkaa, joka olen saanut teidät ystäväksi!'"

Myöhemmin läksi Rein kuljeksimaan pakkaseen.

Hän ei nähnyt enää lyijykynäkirjoitusta; mutta hän tiesi, mitä se sisälsi, ja kuvitteli mielessään lukevansa sanat yhä uudestaan.

V.

Tuomari ja hänen rouvansa.

Hän jäi… Hän jäi!…

Merete oli kuullut isänsä ilmoittavan sen arkihuoneessa eilen, kuten hänen tapansa oli, kun hän tahtoi että äitikin saisi tietää jotakin.

"Kuulkaapas, Merete-neito!" sanoi Rein seuraavana aamuna rauhallisesti, joskin hiukan äänekkäästi, tullessaan aittaan, sillä nyt oli Mereten talousviikko. — "Kuulkaapas, voitteko antaa minulle jotakin rasvaa tahi laastaria… Katsokaa näitä!" — hän ojensi kättänsä, — "kaikkia näitä naarmuja ranteessa. Upposin eilen hankiaisella erääseen orjantappurapensaaseen, otin kädelläni vastaan, ja tämä oli siitä seurauksena… Vähän Riian-palsamia tahi hylkeenrasvaa?"

Merete hätkähti — ja riensi hakemaan palttinalapun ja vähän öljyä.

"Ja sitten", selitti Rein, kun Merete tuli takaisin ja auttoi häntä sitomaan kääreen ranteen ympärille, — "oli saakelin sopimaton hetki, — olin suoraan sanoen jättämäisilläni tuomarin pulaan… Eihän sitä juuri voi sopivasti matkustaa tiehensä ja jättää häntä yksin, suoraan sanoen, tyhjään konttoriin.

"Ja kiitos kirjelipusta! — se tuli vilpittömänä muistutuksena nuorelta kelpo ystävättäreltä. — Niin että me yhä edelleen saamme tarinoida keskenämme. Mehän ihmettelemme vähän kumpikin tätä maailmaa? — — tahtoo sanoa, minulle tulee kauhean kiire. Meidän täytyy tehdä Schmidtistä Augustinusen, Augustinusenista Kvigstad, ja minun täytyy koettaa ottaa huostaani Henschienin työt, kunnes uudet voimat saapuvat… Ja sitten saan minä luvan suorittaa matkat keväämmällä." — —

Merete kuunteli hajamielisenä näitä hänen kertomuksiaan ja selostuksiaan. Tiesihän hän niin hyvin, että Rein oli jäänyt, koska hän oli pyytänyt häntä, — hänen tähtensä — — —

* * * * *

Jo kuun lopussa läksi Kvigstad pääkaupunkiin, jättäen kaikki työt, jotka kuuluivat hänen konttoritehtäviinsä, järjestykseensä ja erinomaiseen kuntoon.

Kun hän ajoi reessä tietä pitkin, tiesi hän, että Alida-neito katsoi hänen jälkeensä eräästä ullakon ikkunasta. Hän kohottihe ylös, päästyään eräälle mäelle, otti lakin päästään ja heilutti sitä kuin voittaja…

Seurasi rasittava aika monine matkoineen. Työtä tehtiin myöhään iltaan laajassa konttorissa.

Rein auttoi tunnollisesti tuomaria kantamaan työtaakkaa. Ja yleiseksi hämmästykseksi näytti hän voivan sangen hyvin ollessaan innokkaassa työssä. Hän oli tasaisempi ja sävyisämpi, — laskipa leikkiäkin 'luonteensa vihollisen kanssa', kuten hän Mariannea kutsui…

Ja vastuunalaisuus! — sanoi hän nauraen. Hän ei nukkunut koskaan niin hyvin kuin milloin hänellä oli todellinen vastuu kannettavana. — —

Perheellä ei ollut sen vähemmän työtä ja touhua. Se koski Barbaran kapioita.

Liinakankaita, drelliä ja damastia oli runsaasti varattu tyttärien tarpeeksi, ja niistä mitattiin nyt osia, ommeltiin, päärmettiin ja merkattiin kaikenlaisia vaatekappaleita, — kaksi tusinaa sitä, neljä tusinaa tätä, viisi tusinaa tuota…

Tyynyjä täytettiin ja pakattiin arkkuihin, joiden välipaikat täytettiin ompelurihmalla ja kaikenlaisella muulla tavaralla, joita taloudellinen huolenpito arvasi hyvin tarvittavan. Kaikenlaisia alusvaatteita, nyplättyjä, kudottuja ja ommeltuja pitkinä yksitoikkoisina talvina, oli valmiina tusinoittain. Muuan ompeliatar oli tuotu auttamaan. Paitsi niitä kahta pukua, jotka olivat tekeillä, oli kolmas vielä kangaspuissa… Kyllä oli työtä yllin kyllin!

Henschienin toivomuksen mukaan piti häät pidettämän kaikessa hiljaisuudessa aikaisin keväällä — — —

* * * * *

Tänä kiireellisenä aikana oli Reinillä ainoastaan sunnuntait käytettävänä metsästysmatkoihinsa.

Jo lauantai-iltana tuli hän tällä kerralla ruokasaliin, jossa Merete seisoi kangaspuista juuri otettu palttinapakka sylissä odottaen Alidaa kyökistä auttamaan sitä kokoontaitettaessa.

"Siinä työssä voin kyllä auttaa teitä", sanoi Rein, "jos te sitten tahdotte hankkia minulle vähän matkaevästä; lähden liikkeelle jo tänä yönä… Pitäkää vain kiinni siitä, niin minä taitan kokoon… kuinka pitkältä? — kyynäräkö? — Viisi korttelia? — Kuusi korttelia? — Niinkuin kuulette, ymmärrän minä näitä asioita." Merete mittasi, ja Rein taittoi viiden korttelin pituudelta hänen sormiensa väliin…

"Pidättekö kiinni?"

He hätääntyivät ja rupesivat kiirehtimään, kun Reinin käsi koski Mereten käteen, ja seuraavaa taitetta tehtäessä näytti siltä kuin olisivat sormet tempautuneet palaneina takaisin.

Mutta sitten laski Rein taitteen toisensa jälkeen Mereten käteen…

Rein seisoi ääneti ja Merete punasena, niin että veri suhisi, silmät luotuina kankaaseen… Kumpaisenkin kädet vapisivat.

Sitten oli kaikki kokoontaitettu.

Viimeistä taitetta tehtäessä tarttui Rein Mereten käteen, mutta päästi sen sitten äkkiä, ikäänkuin olisi tyrkännyt sen luotaan, ja jäi seisomaan huoneeseen tuijottaen, Mereten hämillään tasotellessa vaatetta pöydällä.

"Niin", kuului sitten tavallista innokkaammin vähän myöhemmin, kun Alida tuli huoneeseen, — "aion lähteä kuutamoon jo tänä yönä, — luistimilla kokonaisen peninkulman Lovandetin poikki, — aivan yksin erämaahan — ainoastaan pitkä varjo seuralaisena. Hah, hah, haa!" — nauroi hän omituisen tarkotuksettomasti — —. "Kiitos, — lähettäkää minulle sitten vähän matkaevästä huoneeseeni", pyysi hän, pyörähtäessään äkkiä ympäri ja poistuessaan huoneesta.

— — Merete liikkui koko sunnuntaipäivän kuin kuumeessa… Oli kuin lumen sulaessa syntyvä vahva valo olisi saanut silmät vettymään ja koko maiseman siten vavahtelemaan…

Hän tapasi itsensä milloin minkäkin ikkunan äärestä toisessa kerroksessa…

Muutamia talonväestä ajoi kotiin kirkosta ja vähän sen jälkeen tuli astumalla pari palvelijaa…

Paistin haju tuoksui kyökistä etehiseen, ja konttoristit kävelivät joutilaina alakerroksessa odotellen päivälliskutsua. — — —

— Pitkän sunnuntai-päivällislevon jälkeen, joka käsitti renkituvan, konttorin ja päärakennuksen, heräsi ikäänkuin uusi toiminnanhalu suunnitelmineen päivän loppuosan viettämiseksi…

Sovittiin mennä kävelemään sinne ja tänne, ja muutamat naisväestä pukivat päällysvaatteet yllensä. Pari konttoristeista meni joen poikki lukkarille juomaan kahvia ja pelaamaan vähän korttia…

Barbara oli vetäytynyt makuuhuoneeseen, jossa hän käytti hyväkseen aikaa siistiäksensä ja järjestääkseen ja pakatakseen tavaroita laatikkoihin ja arkkuihin, jotta kaikki olisi valmiina ratkaisevaksi päiväksi ja häiksi.

— Hiljaisena iltapäivänä hipui kevätauringon kalpea kajastus vielä siellä täällä lumisia kukkuloita, ja välistä kaikui omituisia etäisiä jyrähdyksiä ilmassa Lovandetilta harjun takaa, jossa pakkanen ukkosen jyrinän kaltaisella jyskeellä repi pitkiä halkeamia jäähän.

Merete kuljeksi pihalla ja katsoi ja kuunteli…

Hän silitti ja taputti Ajaxia, joka nuuski häntä ja juoksi häntä kypäräntöyhtönä heiluen edestakaisin tiellä, ikäänkuin jotakin odottaen…

Nyt hämärissä tuli muutamia toisista kotiin vilkkaasti puhellen, — Augustinusen ja Yarmann — uusi konttoristi, joka tulisi Henschienin paikalle, käynniltään lukkarilta.

Ajax juoksi äkkiä kovasti haukkuen porttia kohden, jossa Rein näyttäytyi puolipimeässä.

Hän käski koiran olla vaiti, tervehti lyhyesti ja heitti suuren ammutun metson rappusille.

"Ette voi uskoa, kuinka komealta se näytti auringon noustessa aamulla", — huudahti hän omituisen innostuneella äänellä, — "kun se äkkiä rupesi soimaan hongassa!

"— Minä tähtäsin sen leikkiessä ja soittaessa itsensä sokeaksi ja pyörälle päästä silmät kiinni vasten aurinkoa.

"— Se lausui värssyn toisensa jälkeen Korkeasta veisusta niin että, tunnustan, se oli vähällä riisua minulta aseet. Mutta kun se sitten rupesi koukkuilemaan siinä oksalla kuin itse Salomo-kuningas, — silloin pamahti!"… Seurasi käheä pilkkanauru.

Kun hän huomasi Mereten katsovan liikutettuna ja kiusaantuneena, huudahti hän räikeästi:

"Niin, sitä saa niin paljon onnen etumakua tässä elämässä, että käsittää kyllä, kun sen menettää!"

* * * * *

Maaliskuu oli vilahtanut Vangenin ikkunoiden ohi räikeine lumikenttien synnyttämine kevätvaloineen, jolloin maa oli jääkovassa kirressä ja tuulet tuiki levottomia. Huhtikuu oli roiskuttanut kattotiiliä ja seiniä lumirännällä ja ähkysateilla. Ja jo toukokuun alussa oli rouva Orning, heti kun mäki lumen sulamisaikaan oli paljastunut, ryhtynyt puutarhatyöhön.

Hän jatkoi työtään väsymättä, vaikka kevätlumi auringonpaahteesta huolimatta jääti ja kirpakka ilma sieretti hänen kätensä ja kasvonsa päähineen alapuolelta.

Siellä lajiteltiin paperitötteröitä ja pusseja, joissa oli erilajisia siemeniä ja tarkat otsikkokirjoitukset, ja sikäli kuin lämpö kasvoi, kylvettiin siemenet ja istutettiin taimet.

Ja juhannuksen aikaan saattoi rouva Orning puutarhan kentältä, — siltä, joka muodosti suuren runsaudensarven, — silmäillä laitoksen yli puineen ja puistoineen virralle asti ja sanoa itsekseen, että on siinä kaunis työn tulos!

Mutta tätä rasittavaa ulkoilmaelämää seurasi taantumus, ja rouva sai vanhan vaivansa, ruusukohtauksen, niin ettei hän voinut poistua huoneestaan 6-8 viikkoon.

Romaani ja neulos olivat pöydällä, jotta niihin voi turvautua taloushuolien välillä, kun hän oli yksin eikä hänellä ollut mitään ohjeita annettavana.

Siltä paikalta, jonka hän oli valinnut kukikaspeitteiselle mahonkituolilleen, voi hän nähdä osan puutarhasta, joka päättyi nurkkahuvihuoneen luona.

Lämmin aamupäivän aurinko paistoi vinosti sisään, ja sen paahdetta hillitsivät kokoonvedetyt punaset uutimet. Nytkin, vaikka aurinko oli korkeimmillaan, ei se paistanut edes niin pitkälle syvään huoneeseen kuin sen mahtavan sängyn edessä olevalle matolle, joka valkoisine tupsu-uutimineen täytti koko takaliston.

Rouva istui yksin, ja hänen silmänsä seurasivat pienten vihertävien ikkunalasien läpi päärakennuksen terävää varjoa, joka yhä enemmän vetäytyi takaisin puutarhakentältä. Siellä voisi tulla hyvinkin kuivaa, jos aurinko paistaisi samalla lailla kuin tänään; — maa oli sellaista, että sitä tarvitsi kastella sekä aamuin että illoin —

Hän aikoi soittaa kelloa kutsuaksensa Barbaran.

Sitten pudisti hän päätään… Ei ollut ensikerta, että hän huomasi olevansa niin hajamielinen!

Hän kaipasi Barbaraa joka suhteessa. Hänen aina sukkelaa avuliaisuuttansa, — kaipasi häntä kaksinkertaisesti, kun talo sai nyttemmin olla ilman Marianneakin, joka toista kuukautta sitten oli matkustanut Grothien luokse tehtaalle, jonne hän oli tarjoutunut oksastamaan hedelmäpuita, minkä taidon hän oli oppinut äidiltään. Sinne näytiin saadun tartunta täältä. Iso, vanha puutarha aiottiin panna kuntoon ja perkata — luultavasti nuoria varten…

… Niin, nyt oli pikku Barbara rouva Henschieninä kaukana Vestdalenissa, ja hänellä oli oma puutarhansa hoidettavana. Hän kyllä kirjoitti ikävöivänsä päästä käymään kotona. Hänen täytyi saada tietää kaikista talon asioista: kuinka oli karjan ja kuinka Randin laita, kuinka monta elikkoa tänä vuonna lähetettäisiin karjatalolle… No, se kai kyllä menisi vähitellen ohi. Vangen oli niin sanoaksemme ollut hänen maailmansa, hänen näköalansa ei ollutkaan ulottunut laajemmalle.

Oli todellakin ollut kyyneleiden päivä silloin kun hänet ja Henschien eräänä arkipäivänä keväällä kaikessa hiljaisuudessa vihittiin kirkossa ja kun he sitten läksivät matkaan Brunten ja Borkenin vetämissä vaunuissa.

Ja lahjoja saatiin myös, — liemikauha, kahdeksantoista ruokalusikkaa ja kaksi tusinaa teelusikoita, jotka kaikki oli tilattu pääkaupungin kultasepältä. Mutta oli siinä ollut puuhaa saada asia päätetyksi isän kanssa monia kiertoteitä… Oli se kiusallista aikaa…!

Mutta nyt sanoivat pikkutytöt nähneensä isän kävelevän itse puistossa sitä katselemassa, — tarkastelevan sitä joka paikasta. Hän poikkesi aina sinne palatessaan iltapäivisin kotiin pelloille tekemiltään kävelymatkoilta katsomasta väen kyntämistä ja kylvämistä.

Rouva pudisti voimakasta päätään hymyn vivahdus huulilla.

Niin, ne miehet — ne miehet!…

Levoton kevät monine muutoksineen heidän kodissaan, — rasittavia kuukausia, vaivaloisia ja edesvastuullisia isälle konttorissa!

Ja ei niin sanaakaan mistään!…

Merete ja Rein alkoivat huolestuttaa häntä.

Merete oli ilmeisesti menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Rein saattoi esiintyä kuinka häikäilemättömästi ja tylysti tahansa, — se teki vain hänet yhä miellyttävämmäksi ja hauskemmaksi, sanottiin! Oli todellakin menty jo niin pitkälle, että oli vapaaehtoisesti totuttu olemaan sanomatta sanaakaan Reinistä Mereten läsnäollessa; voi huomata kuinka hän kärsi siitä ja kuinka se vaivasi häntä…

Omituinen oikullinen luonne oli tuo Rein. Niin itsensäkieltävä, kun oli kyseessä isän auttaminen konttorissa, — mutta muuten niin oikullinen ja — häijy, voi miltei sanoa. —

Ei lainkaan toivottava vävypoika, ei —

Rouva istui vielä takakenossa tuolilla — mietteisiinsä vaipuneena, kun
Alida nopeasti astui, sisään sulkien oven jäljissään.

Hän astui kiihottuneen näköisenä pari kertaa lattian poikki, ennen kun huohottaen pysähtyi äitinsä nojatuolin eteen.

"Niin, — sinä ehkä pidät sitä suruna, äiti. — Mutta se on tarkoin harkittua eikä sitä voi muuttaa!"

Kasvot olivat kalpeat ja päättäväiset, pää kuin leimattu mitalli.

"Kangaspuissa oleva hieno villaleninkikankaani kyllä tulee käytäntöön. Mutta Hambrolla oleva silkkikangas, jonka eilen sanoit minun välttämättömästi tarvitsevan, siitä ei tule mitään. —

"En koskaan, en koskaan ota minä Grothia, — en koskaan! Oli Ra-tädin viisasta huolenpitoa", — nauroi hän ivallisesti, — "saada minut kiinnitetyksi tuohon rautatehtaaseen… Olen nyt laahannut tuota raskasta uunia kaksi vuotta, kunnes se lopulta rupesi tuntumaan liian polttavalta, — liian polttavalta —

"Ja sitten on minulla vieläkin sanomista sinulle, äiti!"

"Mielestäni olet jo tarpeeksi sanonut", sanoi rouva aivan hämmästyksissään.

Alida heittäytyi äkkiä hänen syliinsä, itkien ilmoille vuosia pitkän epätoivonsa.

"No, no, Alida —"

"Olen sanonut Kvigstadille, äiti, että jos hän palaa tutkintonsa suorittaneena, niin —"

"Niin — niin? — sano pois, lapseni!"

"Niin ei hän saa kieltävää vastausta —"

Syntyi äänettömyys, — — — kuului vain läiskäys äidin lyödessä kätensä yhteen. —

"Minä otan hänet — ilman tutkintoakin", — huudahti Merete uhmailevasti säkenöivin silmin.

"Vai niin. — Niitä nykyajan tyttäriä! — Kapinahenkeä!" — sanoi rouva, koettaen koota ajatuksiaan —

"Niin, niin… vai niin"… Sorminivelet naksoivat ja hän hengitti raskaasti…

"No niin!" lisäsi hän sitten äkkiä tyyntyen, — "Saamme kai tottua katsomaan pienistä ikkunalaseista tyttäriämme…

"Arvelet siis voivasi tulla onnelliseksi hänen kanssaan, Alida!"… rupesi hän puhumaan kuiskaten, silitellen hänen hiuksiaan…

"Kyllä, kyllä — kyllä, kyllä, — hän on lahjakas mies… ja sinä kyllä voit johtaa häntä, — kääriä hänet vaikka sormesi ympärille, niin järkevä, hyvä ja lujaluonteinen kun olet…"

"No, no!"…

Alida oli taas saanut itkunkohtauksen.

"No, no, lapsi… miehen tahto on miehen kunnia, sanotaan. Mutta se on myös naisen!" — — —

— Auringonpaisteen viirun kasvaessa yhä pitemmälle lattian poikki huoneessa, niin että rouva Orningin lopulta täytyi varjostaa kasvojaan nenäliinalla, oli Alida saanut itkeä sydämensä tyhjäksi — perusteellisesti ja kauan.

Se taistelu oli ollut liian kova ja pitkällinen, jota hän oli taistellut yksinään hiljaisuudessa, mutta nyt! — kun kaikki oli uskottu äidille, tuntui hänestä kuin onnen tunne olisi lamauttanut hänet — — —

Rouva istui taas yksin, kuunnellen hänen keveitä nopeita askeliaan, jotka poistuivat eteisen poikki…

He olivat sopineet, että Alidan asiain ollessa nykyisellä kannalla, täytyi hänen itsensä ottaa puhuaksensa isälle asiasta — sopivan tilaisuuden sattuessa.

Mutta — mutta — rouvan kasvot synkistyivät äkkiä —

Ra-täti! Mitä sanoo Ra-täti?… Hänen oma sellaisella innolla aikaansaamansa kauppa… Tämä naimiskauppa, 'joka johtaisi perheen arvoa vastaavaan positsioniin'…

Sivuuttaa hänen tahtonsa!

Rouva teki uhkaavan näköisenä äkillisen liikkeen ikäänkuin noustakseen ylös, mutta vaipui taas takaisin tuolille mutisten:

Ne rahat!… Ne rahat!…

Ra-täti tekee varmasti Alidan perinnöttömäksi! — ja ehkä toisetkin.

— Ja kuka, — hän tarttui tuolin käsinojaan, katsoen neuvottomana ympärilleen, — kuka on sanova hänelle tämän?

Niin, kuka?… siitä syntyy viho viimeinen meteli! — — —

* * * * *

Kesäpäivät tulivat ja menivät auringonpaisteineen ja varjoineen rouvan kahden ikkunan editse.

Romaani oli pöydällä sukkapuikko pistettynä miltei samojen sivujen väliin…

Ikkunoiden alla olevassa puutarhassa kasvoi ja nousi taimelle — yhtenä päivänä yhdet, toisena toiset kukat. Välistä tulivat tytöt hänen luokseen näyttämään salaattia ja krassia, välistä redisejä, pieniä keltajuuria, kirsikan- ja omenankukkia…

Olisipa ollut hauskaa saada kävellä puutarhassa seuraamassa tuota kaikkea. Kesähän meni häneltä miltei kokonaan hukkaan…

… Vaikeata ja raskasta kaikin puolin… ja kun sitä paitsi tällä tavoin oli suljettu huoneeseensa, olivat ajatukset niin usein liioteltuja — —.

Kun hän eräänä aamuna istui vaipuneena synkkiin ajatuksiinsa, ovi miltei tempaamalla avattiin…

Merete se syöksyi huoneeseen sillä tavalla!

Hän ei kuullut varotusta, vaan juoksi äidin luokse ja ojensi häntä kohden ruusun. Tyttö säteili ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi nähnyt kukkaa.

"Näetkö, äiti, tätä!"

"Kyllä, kun et vain pidä sitä niin lähellä kasvojani."

"Se on isältä!" — tuli riemuiten, niin että hän tuskin sai sanat suustaan.

"Isältä!" — — Rouva otti ruusun ja katsoi sitä tarkasti.

"Minun piti jättää se sinulle ja sanoa että se on ensimäinen uudesta puutarhastasi! Isä tulee luoksesi iltapäivällä tiedustelemaan vointiasi", — päätti hän hengästyksissään.

Rouva istui ääneti hetken. Sitten nousi hän ylös ja meni ikkunaan ikäänkuin tutkiaksensa ruusua, pyyhkien kuitenkin salaa kyyneleen toisensa jälkeen silmistään…

"Missä on nenäliinani?" kuului kärsimättömästi.

"Sanoiko hän todellakin niin? — Sinusta siis näytti, että hän piti puutarhasta?…

"Tämä ruusu on ylemmästä pensasaidasta, — hän on siis käynyt sielläkin…

"Tiesinhän minä, että se kerran tapahtuisi, — että hän pitäisi siitä…

"Totta totisesti on hänellä parempi maku minun puutarhani kuin minulla hänen musiikkinsa suhteen", sanoi rouva hymyillen viillyttäessään ja kuivatessaan kasvojaan nenäliinalla.

Hetkisen kuluttua istui hän tyynesti takaisin tuoliin, katsellen tyytyväisenä auringonpaistetta ja ikkunaa.

"Sen minä sanon, että hän saa antaa aivan toisessa suhteessa kalliin sovintolahjan", huudahti hän äkkiä, — "Kaikki puutarhanaidan laudat! — Tuolla laatikossa on sahalta tullut lasku — kaksikymmentäviisi taalaria. Ne hän nyt mielellään maksaa", — sanoi hän tyytyväisenä.

"Kyllä tuntuu ihan helpotukselta kun saa ne maksetuksi!"…

Hän katsoi ympärilleen —.

"Kuule, Merete, meidän täytyy saada Inger tänne pesemään ikkunoita ja peiliä ja ovea, — ja hieman siistimään joka paikasta, koska minä kuulun saavan niin harvinaisen vieraan!" ilveili hän — —

— Uutinen levisi kulovalkean tavoin sisaruksille ja synnytti koko päiväksi oikean juhlatunnelman taloon. Katsottiin iloisina tarkoittavasti toisiinsa, kuiskittiin vilkkaasti, ja jokainen isän tahi äidin sana sai entisen varman arvonsa taas.

Vallitsi ikäänkuin vapautumisen tunne koko talossa, — se tuntui konttorissa, ja aavistettiin kenties kyökissäkin, että sovinto oli syntynyt jumalten valtakunnassa.

— — "Eikö ole ollut suloinen päivä tänään?" — sanoi Merete Reinille tämän tullessa hänen luoksensa hänen iltapuolella ollessaan mullittamassa leukoijia, jotka alkoivat avata nuppujaan ja näyttää värejään. Puutarha oli näet pidettävä mahdollisimman hyvässä kunnossa, kunnes äiti taas voisi itse ryhtyä siellä työhön… "Tiesin, aamulla herätessäni että jotakin hauskaa tapahtuisi", — jatkoi Merete vilkkaasti. "Aina kun uneksin suurista viheriöistä nurmikentistä, tapahtuu jotakin oikein hämmästyttävän onnellista!"

"Vai niin, te olette siis tosi-unien näkijä, Merete neito?"

"Niin, se on varmaa! — Kun näen unta vedestä ja kukista ja pikku-rahoista, — huu, silloin tiedän tapahtuvan jotakin vastenmielistä."

"Se johtuu siitä että olette pannut sen merkille — ja tapahtuuhan aina jotakin, johon sitä voi soveltaa… Noin nuori tyttö ei kai voine olla taikauskoinen?" sanoi Rein tutkivasti.

"Taikauskoinen, ei, — en usko kummituksiin, mutta muuten —"

"Mitä muuten?"

"Niin, on niin paljon, mikä on kauhean ihmeellistä — jota ei käsitä" —

"Mitä se on, Merete-neito?" kysyi Rein. Hänen silmissään kuvastui jonkinverran pelkoa.

"Niin, sitä en voi sanoa, — enkä myöskään tahdo. Mutta on olemassa asioita, jotka ovat määrääviä minun elämälleni!" sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi: hän oli tullut hyvin kalpeaksi, — "ja joita en voi itselleni selittää."

"Vai niin, teillä on siis jotakin, joka on ratkaisevaa kohtalollenne, Merete", — kysyi Rein ja hänen kasvoillaan leikki hymyily. "Eikö ole ihmeellistä", keskeytti hän äkkiä, — "että me kenties kaikki liikumme omine uskoinemme ja taikauskoinemme… Katsokaa nyt vaikka tuota vanhaa kuivaa Henschieniä! Hänen täytyi aina räiskäyttää kolme musteläiskää pulpetille ennenkuin hän alkoi laskea yhteen. Sitten rupesi hän aavistamaan, että minä pidin häntä silmällä, ja hän vilkui alituisesti minuun. Välistä pisti päähäni kiusata häntä. Mutta silloin kakisteli hän kurkkuaan ja rupesi miettimään ja muodostelemaan kynäänsä, kunnes sai rauhassa räiskäyttää kolme musteläiskäänsä…

"No, se nyt oli vain sellaista pientä konttorilevottomuutta, — pöytäkirjojen kaapimisen pelkoa…

"Eikä Bie-neiti tunne itseänsä rauhalliseksi olemuksen räjähtämiseltä — Ra-tädin hyväntuulen muodossa, — ennenkuin hän on huolellisesti kuivannut jalkansa seitsemän kertaa portaiden edessä oleviin kuusenhavuihin ennen sisään menemistään" — —

"Mutta että te voittekin huomata tuollaisia pikkuseikkoja!" huudahti
Merete kuin pilvistä pudonneena.

"Mihinkäpä minä silmäni panisin, Merete-neito", nauroi Rein…

"Ja ajatelkaapa nyt kapteeni Buchwaldianne! — Ettekö ole koskaan ranskantunneillanne huomannut, että hän ei istuudu tuolille ennenkun on kulkenut kerran sen ympäri? Huomasin sen jo ensi kerroilla nähdessäni hänet arkihuoneessa. Ja mitä merkkejä hän samalla tekee sormillaan nutunliepeittensä alla tahi taskussa, sitä en minä voi sanoa. Mutta hän ei vain istu ennenkuin nuo menot on suoritettu. Pitäkää varanne vain!… Se voi olla vain viaton suojelustoimenpide tavallista vastoinkäymistä vastaan… Tahi ken tietää mitä kaikkea on syntynyt tuon hiljaisen miehen mielikuvituksessa. — Ehkä hän tahtoo ehkäistä jonkin hengen tahi kummituksen istuutumasta siihen ja kiertämästä käsiään hänen ympärilleen. Ehkäpä vaivaa häntä hänen toinen minänsä ja hän näkee itsensä."

"Näkee itsensä… Olen kuullut, että silloin täytyy kuolla!" sanoi
Merete.

"Hm, — olemuksen pelolla on niin monta muotoa, — niin monta kauhun huutoa ihmisessä, kun on kerran saanut korvansa auki… Luonnonvoimat iskevät ihmisiin. — Tuntee soittimen kieliä ulkopuolella itseään… Täysi kuu vetää, samoin kuin se imee luodetta ja vuoksea… Kuka tietää, jos me kaikki olisimmekin lasista ja läpikuultavia!

"… On sellaisia", tuli sitten varovasti, — "jotka tulevat niihin aikoihin äärettömän tuskallisiksi… Heidät valtaa sellainen levottomuus… tuntevat ikäänkuin heidän täytyisi lähteä maita mantereita kiertämään loitolle ihmisistä suorittamaan kamppailun sen kanssa, joka muodostaa pelon heissä! —

"Niin, Merete-neito, — sellaisessa tapauksessa ei toinen voi auttaa toista!"

"Voi kyllä", — sanoi Merete hiljaa, — "juuri sellaisen — yksinäisyystunteen sattuessa"…

"Niinkö? — Tarkoitatteko, että juuri sentähden Aatami sai Eevan? — Niin, siinä on paljon siinä", sanoi hän äkkiä hymyillen. — "Saanko nyt tuoda teille vettä, jotta saisitte täyttää kaikki nuo pienet kuopat, joita olette kaivanut leukoijien ympärille?"…

Ilta-auringon säteiden kimallellen hypähdellessä puutarhanaidan läpi, tulivat toiset ulos toinen toisensa jälkeen arkihuoneesta ja konttorista jutellen ja tarinoiden auttamaan puutarhassa.

Tuomari käveli siellä merenvahapiippuineen. Sen sininen savu näkyi pensasaitojen ja kukkalavojen läpi…

Oli kuin kaikki olisi loistanut uudessa — sovituksen valossa!

* * * * *

Niin, kuka?

Tuomarin itsensä oli täytynyt ottaa huolekseen surullinen tehtävä ilmoittaa Ra-tädille, että Alidan liitto Grothin kanssa purkautuisi.

Rouva seisoi ikkunassa katsoen kuinka tuomari nousi hevosen selkään ja kannusti Figaroa happamen näköisenä…

Hän ei ollut erittäin ihastunut tehtävästään. Mutta kukapa muukaan voi sen suorittaa? Ja sitten hänellä oli oma tapansa katsoa asioita… Hän ei huolehtinut edeltäpäin, eikä juuri ajatellut erityisesti niitä jälestäpäinkään. —

Tuomari ratsasti herttaisena alkukesän iltapäivänä maantietä pitkin…

Aitojen molemmin puolin kylvettiin, kynnettiin ja äestettiin, ja työväki nosti hattua ja juoksi avaamaan porttia nähdessään tuomarin tulevan. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten tavallisesti, siellä täällä vaihtamaan muutamia sanoja, vaan rajoittui, vaipuneena kun oli omiin ajatuksiinsa, ainoastaan hajamielisiin päännyökäyksiin…

… On luonteita, jotka suoriutuvat kaikissa oloissa, ja toisia, jotka takertuvat niihin kiinni… Alidaan olivat hänen ajatuksensa keskittyneet… Yhtä lujaluonteinen ja avomielinen ja rehellinen kuin äitikin… Mutta onneksi oli hänessä tunteellisuutta ja naisellista norjuutta, jota Bolettessa… Hm, — hän pani Figaron taas ravaamaan — —

Hetken kuluttua kulki hevonen taas käyden. Figaron korvat näyttivät tuontuostakin kuulevan monia hymähdyksiä ja puoliksi tukahdutettuja mielenpurkauksia, jotka näyttivät koskevan aivan etäisiä asioita…

Ja sitten Kvigstadista vävypoika!… Se on totta totisesti hänen ihmetöidensä huippu! Originelli mies — loistava pää…

… On niin satunnaista, että sovitaan yhteen tässä maailmassa… Hän huokasi kevyesti.

Tahi loppujen lopuksi, jos on joku, josta pitää… Silloin ei riitä kokonainen tehdaskaan ikävine Grotheineen Kvigstadia vastaan, joka on vallannut toisen mielen! — Hyvä, Alida! — Hän käänsi hevosensa sille varjoisalle metsäpolulle, joka vei Rafosille, ja kiirehti hevostaan. — —

— Ra-täti istui auringonpaisteessa rappusilla jakkara jalkojen alla ja tyynyjä ja saaleja varmuuden vuoksi lähellä. Hän hätkähti, kun hänen terävät mustat silmänsä keksivät ratsastajan metsätiellä.

"Bie — Bie!" komensi hän eteiseen. "Pane paras viilikehlo arkihuoneen pöydälle ja rommia mukaan. — Se on Thomaksen lempiruokaa kesällä, kun hän on kuumissaan."

Hän kompuroi keppinsä nojassa sisään ja rupesi huolellisesti järjestämään nojatuolinsa ympäristöä.

Tuomarin ajaessa pihaan juoksi renki ottamaan huostaansa hevosen…

"Näin sinun olevan rappusilla, täti; sitten kai lienee terveytesi hyvä", — tervehti tuomari. "Niin, sinulla on hyvät voimat — hoitaa taloa. — Näin, millaiset ovat viljelyksesi: niiden veroisia saa etsiä — ja sinun veroistasi myöskin!" laski hän leikkiä.

"Moiset kohteliaisuudet ovat minusta kuin liian vanhoja kuivaneita hunajakakkuja. Onko sinulla jotakin asiaa?"

"Hm"… kakisteli tuomari kurkkuaan —

"Ja Bolette-raukan täytyy yhä vain pysytellä makuuhuoneessa, vaikka on niin kaunis kesä", jatkoi tuomari.

Ra-tädin syvälle painunut suu puristui kokoon; hän nojautui takakenoon tuolissa ja rupesi katsoa tuijottamaan häneen. —

"Näytät minusta niin mielistelevältä ja puheliaalta tänään. On siis jotain,—joka minun on sulatettava?"…

"Niin — niin, — katsos, täti, maailmassa ei saa aina mitä tahtoo", alotti hän varovasti. "Ja eihän sitä voi vaariakaan, että saattaisi kaikki järjestää mielensä mukaisesti… ja nuoriso, tiedäthän, täti! — Onhan sinullakin ollut verta suonissasi."

"Lörpötystä — lörpötystä! — Mistä on kysymys? Puhu" — keskeytti Ra-täti hänet ja jysäytti kärsimättömästi keppiänsä lattiaan. — "Ensin voitelee suuni hunajalla." — Hän teki pelottavan irvistyksen.

"Meidän täytyy koettaa katsoa ymmärtävillä silmillä, täti!" huomautti tuomari, — "niin hyvin kuin voimme."

Ra-täti pani päänsä kallelleen ja katsoi häneen.

"Puhu sinä vain, Thomas! Olen valmistautunut, odotan — vaikka mitä!— vieläpä sitäkin, että sinulla on kassanvajaus", pisti hän myrkyllisesti.

"Bie-neiti, olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle vähän vettä", sanoi tuomari, varovasti valmistautuen kaikkien mahdollisuuksien varalta, kun Bie näyttäytyi ovessa viilikehloineen, mutta nopeasti vetäytyi taas takaisin.

"Niin, niin, täti! — On sitä nähty pahempiakin asioita kuin että kihlauksesta ei ole tullut mitään" —

"Alida!" — huusi Ra-täti ja heitti päätään kiivaasti taaksepäin.

"Niin, juuri hän. Alida on tunnustanut mielentilansa Bolettelle ja minulle. Hän tahtoo rikkoa kihlauksensa Grothin kanssa."

"Rikkoa!" miltei ulvahti Ra-täti. — "Kuinka hän uskaltaa!" —

"Sille ei voi mitään! — Groth on hänestä suorastaan vastenmielinen."

"Ei voi mitään!" — matki Ra-täti… "Se on sinun tapaistasi, Thomas! — Vastenmielinen — koko tulevaisuutta vastaan… On sekin puhetta! — Jotakin on tehtävä! — Uppiniskainen lapsi!… Kuinka monen luulet saavan seurata omaa päätään siinä suhteessa! — Tulisipa siitä kaunista!"

Ra-täti uhkasi häntä etusormella:

"Käske sinä vaan Boletten sanomaan hänelle suorat sanat!… Tahi onko myös Bolette tullut romantilliseksi, — sentimentaaliksi — — höö, hörrr" — hänen rintansa korahti, — hänen oli vaikea hengittää.

"Sille ei voi mitään, täti! — Ja sitte vielä lisää. — Sinun täytyy kuulla kaikki"…

"Vieläkö enemmän? — Jospa tietäisit, kuinka vastenmielinen olet,
Thomas!" — Ra-tädin kasvoilla oli ihan tuskan ilme.

"Tiedäthän, että Kvigstad on lähtenyt luotani suorittamaan tutkintoansa"…

"Mitä?" Ra-täti katsahti nopeasti tuomariin. "Juuri häneen on Alida kiintynyt, hänestä hän on koko ajan pitänyt — Sille ei voi mitään, täti."

"Sinun ei mitääsi!" huusi Ra-täti; hän kohottihe nuolen nopeudella tuolista ja antoi tuomarille korvapuustin, kepin kaatuessa kolisten lattialle. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin myssy vinossa ja voihki…

Ei ollut suinkaan kevyt se käsi, jota tuomari oli saanut maistaa, ja hänen kasvojensa toinen puoli oli aivan punainen, kun hän nopeasti nousi, tarttui poskeensa ja katsoi käteensä, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi ottamaan lakkinsa, ja hänen suupielissään näkyi hymyntapaista…

"Thomas! Thomas!" — voihki Ra-täti avuttomana… "Älä mene… Älä mene… Oma rakas poikani! — — Niin, jätä sinä vain vanha tätisi", — huoahti hän vielä kerran, "niin hänelle ei jää ketään jälelle… Ei, tule nyt tänne, Thomas, oma poikani! Tule nyt tänne ja istu tähän tuolille… niin saadaan puhua siitä" — houkutteli hän.

"Kun viimeksi annoit minulle korvapuustin, olin nelitoistavuotias. Samana päivänä tulin kotiin kesälomalle… Ja kun se tapahtuu niin harvoin…" — kuului puoliksi vihaisesti, puoliksi leikillisesti.

"Sinä olet ollut aina lempipoikani", voihki Ra-täti… "Et kai ole aivan suuttunut minuun", — alkoi hän levottomasti pyytää… "Istu nyt, istu nyt, Thomas, että saan nähdä, ettet enää ole vihoissasi", pyyteli hän vapisevalla äänellä… "Istu nyt tähän!" — Ra-täti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja taputteli ja suuteli niitä nöyrästi —

"Myssyni… myssyni…" — Hän tarttui päähänsä ja asetteli ja oikoi myssyään…

"Kvigstad, niinkö sanoit?… Meidän täytyy hankkia hänelle kruununvoudinvirka!" huudahti hän äkkiä vilkastuen…

"Bie! Bie! missä hän viipyy viilikehloineen! Tahi ehkä tahdot ennemmin lasillisen madeiraa? Bie!" — — —

* * * * *

— Kotimatkalla hymyili tuomari… asema oli yhtäkkiä pelastettu…

… Ja että häntä oli kohdeltu kuin poikaa — se maistui niin ihmeellisen hyvältä…

VI.

Rein ja Merete.

Harjujen yläpuolella Vangenin takana kohosi vuorijono harjanteeksi, joka muistutti tuntureista.

Kaksi peninkulmaa sieltä sisämaahan päin oli tuomarintalon karjakartano.

Sieltä juuri oli koko Vangenin nuoriso eräänä lämpimänä kesäpäiväniltana palaamassa alaspäin kaksipäiväiseltä retkeltä karjakartanolle.

Alkoi kohota pilviä, jotka kokoontuivat mustiksi, uhkaaviksi rykelmiksi. —

Näytti uhkaavalta; rajusäätä peläten riennettiin kotiinpäin vuolasta, koskista Ra-joen vartta pitkin kulkevaa metsäpolkua.

Lovandetin rantaan päästyä päätettiin matkan jouduttamiseksi mennä venheellä järven poikki. Eufemia ja Alida menivät toiseen venheeseen, jossa pari konttoristia hoiti airoja, Reinin tarjoutuessa soutamaan Mereten järven poikki pienellä ruuhella. Muut kiertäisivät jalkaisin järven ympäri.

Kiiruhdettiin matkallelähtöä —

Reinin täytyi ensin tyhjentää venhe, joka oli vettä puolillaan, tarkastaa, oliko tappi lujasti kiinni sekä kääntää ja kuivata tuhtolaudat.

"Tulkaa nyt venheeseen, Merete-neito!" —

Hän kallisti venhettä syrjälleen, jotta Merete saisi jalansijan, ja auttoi hänet venheeseen. Sitten heitti hän matkalaukun keulaan ja vihkon tuoreita tunturikukkia Mereten syliin.

Työnnettyään venhettä kivien lomitse, istuutui Rein rauhallisen tyytyväisenä ja rupesi uutterasti soutamaan…

"'Neitsyt Marian kultakenkiä'"… sanoi Rein, nyökäyttäen päätään kukkia kohden, joita Merete järjesteli… "Ne muistuttavat minua aina äidistäni… Se oli hänen lempikukkansa", — sanoi hän soutaen. — "Äitini oli niin raskasmielinen, ja teki minuun niin omituisen vaikutuksen lapsena, kun hän kerran sanoi: — 'Nuo… nuo loistavan keltaiset, — ne ovat viimeiset aurinkoiset jäljet neitsyt Marian olosta tässä maassa!' — Hän oli mieleltään ikäänkuin jonkin verran katolinen, ja hänellä olivat omat kuvittelunsa"…

Merete istui katsellen hienoja, kengänmuotoisia kukkia —

"Että tekin olette kerran ollut pieni", — puheli hän mietteissään, — "ja puhellut äidin kanssa! — Aivan toisin kuin kaikki muut pojat, voisi ajatella… Te olette kai myös istunut lukemassa opettajan johdolla. — Mutta minä en voi kuvitellakaan, ettette te olisi tietänyt kaikkea ennakolta."

"Muistan vain, kuinka seisoin katsoen äitiäni, kun hän ikäänkuin loittoni, — ja ihmettelin, mihin hänen ajatuksensa voivat mennä, kun ne tuolla tavalla häipyivät etäisyyteen, kuin linnut — jonnekin salaperäiseen maailmaan. — Jossa ei koskaan olisi pitänyt olla!" — lisäsi hän synkästi. "Rajojen yli meneminen kostaa itsensä… Rajat ovat ne muodot, joihin maailma valautuu…

"Ei, olin kylläkin tiedonhaluinen ja opinjanoinen", jatkoi hän vilkkaasti. "Mutta sisäisille silmilleni eivät he kuitenkaan voineet pistää sivistyksen silmälaseja."

"Minä kuvittelen mielessäni teidän ikäänkuin kulkevan tunturin juurella, joka näyttää uhkaavan vieremällä" — sanoi Merete miettivästi.

"Ettekö koskaan pelkää, että jokin vieremä voisi sattua teidän elämässänne, Merete?" — kysyi Rein tutkivasti.

"Oh — en"…

Merete pudisti päätään, ja hänen kasvoilleen tuli onnenilme.

— Nyt rupesi käymään pieniä, lyhyitä tuulenpuuskia, ja aallot löivät ja loiskivat venheen keulaan ja vesi tummeni nousevista pilvistä.

"Ottakaa saali hartioillenne… Ette kai pelkää vähäistä myrskyä? — Te, joka ette edes pelkää kokonaista vuorenvieremää!" sanoi Rein rohkaisevasti.

"Ei", — huudahti Merete miltei riemuiten, — "en ole koskaan tuntenut itseäni turvallisemmaksi."

Alkoi putoilla harvakseen suuria sadepisaroita; Rein souti lujasti, vetäen voimakkaita vetoja vastatuulessa. — Näytti kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kuohuksissa…

Äkkiä välähti salama puolipimeässä ja kuului ukkosenjyrähdys.

Rein pysäytti airot ja katsoi ympärilleen —

"Kunpa saisi elää näin, kunnes susi tahi kotka korjaisi, — eikä maailmaa enää olisi!" — virkkoi hän.

Ukkonen jyskää ja jyrisee tunturien välisessä ahtaassa laaksossa ja salama seuraa toistaan.

Merete istui ajatuksiinsa vaipuneena, hiljaa ja tyynenä…

Äkkiä kuului ankara räjähdys, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan jossakin metsän sisässä.

Merete hätkähti. —

"Entäpä jos se nyt olisi iskenyt tänne venheeseen!" — kuiskasi Rein ikäänkuin ilmaisten salaisimmat ajatuksensa — — — "Ja me molemmat olisimme saaneet asuntomme täällä aaltojen alla" — —

Ukkonen jyrisi, sade valui virtanaan.

Tuuli kiihtyi, — ja vaimeni taas, ja ilma seestyi —

Ja he istuivat siinä omituinen tunne mielessään, että heidät oli jätetty ainoastaan toisilleen, — keskellä luonnon ylivoimia…

— Ilta-aurinko paistaa hellitti taas kaksinkertaisen kirkkaasti pikku ruuhen saapuessa rantaan.

Rein veti venheen voimakkaasti pitkältä rannalle ja puuhasi sitten aiheettoman kauan sen kiinni sitomisessa —

Sitten juoksi hän äkkiä venheen ääreen ja tempasi Mereten syliinsä…

"Tulkoon siitä vuorenvieremä tahi ei, onni tai onnettomuus, — tahdotteko uskaltaa elämänne minulle, Merete?"… kuiskasi hän tulisesti kantaessaan hänet maihin.

Ja Merete painautui säteilevänä häntä vasten…

Tiesihän hän sen, tiesihän hän sen!… — — —

* * * * *

— Ja he puhelivat ja he kertoivat ja he sulkivat toisensa syliinsä…

… Olihan Rein tullut hänen luokseen sisimpine sieluineen jo ennen kun hän ensi kerran ajoi rattailla pihaan, — tunnusti Merete…

Ja he saapuivat kotiin kokonaista kaksi tuntia myöhemmin kuin muut — ja myöhästyivät illalliselta —

* * * * *

Elämä Vangenilla oli tullut omituiseksi pitkinä lämpiminä elokuun päivinä. Aamiaisen aikaan olivat nuo kaksi jo olleet aamukävelyllään kasteen vielä ollessa maassa.

Heillä olivat omat merkkinsä, Reinillä konttorinikkunasta, Meretellä arkihuoneesta tahi keittiöstä, siitä, oliko aikaa kohtaukseen puutarhassa marjapensasten luona. He kohtasivat toisensa kello 5:n aikaan iltapäiväauringon paisteessa ja kävelivät illemmalla virralle päin.

Joka aamu oli ikäänkuin heräämistä uuteen taivaaseen ja uuteen maahan, — maahan, jonka päivän täytti ennen aavistamaton sulo, jota ei oltu ennen koettu!

… Ja he tekivät kävelyretken Ra-tädin luokse, jolle Merete esitti "nokikolarin". — Ja Ra-tädin kasvot ihan säteilivät, ja hän kyseli Reiniltä salavihkaa niistä moldewigilaisista tiluksista…

Ja he kulkivat taas yhdessä Rafosia kohti, Merete ja Rein, — muistelivat, kuinka he silloin olivat nähneet ja kohdanneet toisensa siellä, mitä he olivat ajatelleet ja mitä sanoneet —

Heidän siinä illalla kävellessään tuntui kuin kosken kohina olisi äkkiä tauonnut —

Rein pysähtyi ikäänkuin kuuntelemaan ja tarttui sitten suonenvedontapaisesti Mereten käsivarteen…

"Tulee niin hiljaista, aivan kuin kuolonhiljaista elämänmelun perästä"… huudahti Rein omituisen kalpeana, — "ikäänkuin totuuden alaston kallio kohoisi kaukaa näkyviin…

"Käsittämätöntä, kuinka melu ja pauhina voivat turruttaa ihmisen niin, että hän esimerkiksi luulee voivansa elää tässä maailmassa — — — Eevatta!" — käänsi hän äkkiä puheensa leikiksi, huomatessaan Mereten tulevan levottomaksi. — —

Rein saattoi välistä seisoa ja tuijottaa häneen niin että hän ihan pelästyi —

"Ei mitään, — ei mitään, Merete!… Nähdessäni, kuinka lujasti sinä uskot onneen, — uskon minäkin. Minun täytyy vain välistä muistuttaa itseäni siitä, ikäänkuin näpistää käsivarrestani. Minäkö todellakin kuljen tässä ja voin koska tahansa koskettaa sinua ja saada varmuutta? — Minun on niin vaikeata käsittää, että kimalainen surisee ja leppäkerttu kiiltää ja vattu riippuu kypsänä ja aurinko paistaa ja että sinä seisot tässä luonani, — vain sentähden, että minä olisin onnellinen! — Rakkaani, jos maa häviäisi tahi avautuisi, — niin ei se olisi sen pahempaa, kuin että me aivan luonnollisesti solahtaisimme yhteisine onninemme säilöön"…

* * * * *

Tuomaria ja hänen rouvaansa ei kiinnittänyt yksistään Mereten ja Reinin kihlaus. Katsoipa asiaa kuinka tahansa, — ja olihan Rein omituinen luonne, josta ei ollut helppo päästä selville, — oli kuitenkin selvää, että Merete tunsi itsensä onnelliseksi hänen kanssaan, arvelivat tuomari ja hänen rouvansa. Rein oli siksi varakas, että hän voi täyttää ehdottoman toivomuksensa mennä naimisiin jo syksyllä ja muuttaa perintötilalleen kunnes saisi sopivan viran.

Niin että nyt samana vuonna saatiin uudella kiireellä ja uusilla voimainponnistuksilla luoda morsiuskapiot.

Olihan se vähän raskasta rouvalle, joka juuri oli päässyt vankeudestaan ja jonka nyt olisi pitänyt kaikessa rauhassa saada koota voimia ja virkistyä puutarhatyössä.

Ja kaiken lisäksi Mariannen suuri tapaus!

He olivat suuresti hämmästyneet, kun hän ei palannut heti tehtaalta kun Alida lähetti sen kirjeen, jossa purki kihlauksen, ja isän samalla kirjoitettua ja kutsuttua Marianne kotiin.

Ja oli kuin olisi pommi iskenyt Vangenin perheeseen, kun Groth ja
Marianne sitten julkaisivat kihlauksensa.

Mutta kun he olivat lukeneet kirjeen loppuun, tuntui kaikki ymmärrettävältä ja miltei luonnolliselta. Groth kirjoitti, että hän puolestaan yhä enemmän oli tuntenut ja tullut huomaamaan, että juuri Marianne kiinnitti häntä ja että he olivat kuin luodut toisilleen.

Grothin vanhemmat toivoivat nyt, että häät pidettäisiin mahdollisimman pian ja lykkäämättä, lunastamalla kuninkaankirje.

… Niin, että tässä päästiin ainakin kapioiden valmistamispuuhista, vaikkakin isän täytyi ostella hopeakaluja ja kallisarvoisia morsiuslahjoja.

Ja kun sitten lähetti toi Vangenilta Rafosille Grothin kirjeen uuteen kuoreen suljettuna, istui Ra-täti kauan ruumistaan heilutellen ja päätään nyökytellen ja mietti… Sitä tyttöä!… Arvasihan hän, että hän se viimeisen piston ottaisi… Hän pelasi aina niin erinomaisesti. Hänellä, tyttörukalla oli vain niin huonot kortit! — rokonarpiset, kalpeat kasvot — ja pienet, viisaat — mutta tirrottavat silmät…

* * * * *

Tuomarin apulaisineen ja konttorihenkilökuntineen taas kierrellessä syyskäräjillä, jossa asiakirjoja luettiin ja "Christian Quint" vallitsi, ja kansa seisoi paljastetut päät kattona, täyttäen koko pihamaan, kun hän ja kruununvouti Paus menivät käräjäsaliin tahi tulivat sieltä, — pantiin Vangenilla kaikki voimat liikkeelle, jotta Mereten kapiot saataisiin valmiiksi siinä lyhyessä ajassa, joka oli jälellä häihin.

He huomasivat nyt, mitä merkitsi Mariannen ja Barbaran poissaolo nyt kun oli muitakin syyskiireitä. Alida sai tehdä työtä heidän molempien puolesta, ja rouvasta näytti hänellä välistä olevan työtä yli voimien.

Helpotti ihan suuresti, kun Marianne sangen järkevästi lähetti heille ompelijattaren tehtaalta ja Barbara odottamatta saapui kotiin auttamaan kokonaiseksi kolmeksi viikoksi.

Hän puikkelehti ympäri vanha palttinaesiliina edessään kuin kala vedessä, järjestäen ja hoitaen ulkoista taloutta muiden istuessa kangastensa ja ompeluksiensa ääressä.

Silloin tällöin "sopivan tilaisuuden sattuessa" sai rouva tietoja tuomarilta, tavallisesti hänen siirtyessään uuteen käräjäpaikkaan, ja pieniä lippusia vaihtoivat keskenään yhä useammin Rein ja Merete.

Merete piti myös innokkaasti silmällä jokaista sekä hevosella että jalkaisin kulkevaa matkustajaa, jonka hän äkkäsi maantiellä ja jota voi epäillä kirjeentuojaksi ja joka mahdollisesti poikkeaisi sisään Vangenin portista, tahi myös niitä, jotka tulivat toiselta taholta ja joita ehkä voisi käyttää hänen omien pikku kirjeittensä viemiseen…

Reinin rakkautta uhkuvassa, ikävöivässä viime kirjeessä oli ollut omituinen, masentava lisäys…

Siihen oli kirjoitettu lyijykynällä:

"Minut valtasi tuska tänään. Tuli mieleeni odottamatta, että minun täytyisi nyt matkustaa kotiin Dalilani, sorean, nuoren, viattoman Dalilani luokse ja — tulla houkutelluksi omantunnontuskiin ja edesvastuuseen ja naimisiin sen kaikkine moniin sukupolviin ulottuvine seurauksineen… Vihantunne heräsi minussa. Minusta rupesi äkkiä tuntumaan kuin näkisin sinussa luonnon kiusauksen, — viattomissa uskollisissa silmissäsi luonnon petoksen! — Se täyttää ensin oman välikappaleensa mielikuvituksilla tehdäkseen vaikutuksen pohjattoman käsittämättömäksi uhrille.

"… Luonto! — kunpa se olisikin vain välinpitämätön, tunteeton, tilapäinen, — vain eloton… Mutta se onkin ovela, — käyttää meitä hyväkseen ovelasti, viekkaasti, pusertaa meistä mehun kuin sienistä, — käyttää meitä niin kauan kun sydänverestämme on pisarakaan jälellä, ja heittää meidät sitten luotaan kulutettuina, murtuneina. — Mitäpä hän välittää siitä, että jälelle jäänyt värisevä, katuva sydän huutaa —

"Puhalla sitä, niin se katoo!" — päättyi se. —

— Puhaltaa sitä… Merete tunsi olevansa hämillään, kiusautunut…

Sitten rupesi hän miettimään "kiusaus"-sanaa. —

Hän ei voinut olla yhä uudestaan tuijottamatta siihen —

"Kyllä, hän kyllä — — — puhaltaisi siihen!" kirjoitti Merete sitten.
Rein ei vain kärsinyt olla kauan yksin…

Ja tuota kaikkein herttaisinta, mustinta, rakkainta tukkaa ei hän suinkaan leikkaisi, nykäisisihän vain sitä, tukistaisi siitä, joka kerran kun Rein alkaisi katsoa "pimeään"! — — —

* * * * *

Kuinka tunnit kuluivatkaan hitaasti sinä päivänä, kun heidän piti tulla kotiin, — kuinka seinäkellon minutit olivat sitkeässä tuloajan lähestyessä!

Vihdoin, vihdoin näkyivät tuomarin vaunut, ja niissä oli myös Rein.

Merete oli monen monta kertaa pieni kirsikanpunainen huivi päässä rientänyt mäelle, josta näkyi kauimmaksi maantielle.

Hän tiesi, ettei Rein pitänyt vastaanottokohtauksesta kaikkien nähden, ja sentähden hiipi hän sykkivin sydämin ullakon rappusille ja yllätti Reinin, kun tämä pettyneenä ja ympärilleen katsellen läksi niitä nousemaan huoneeseensa.

"Merete!"… Rein tuijotti häneen ennenkun kietoi hänet syliinsä, piti häntä vähän loitolla itsestään ja syleili häntä sitten taas.

Heidän viime näkemästään oli kulunut kokonainen ijäisyys!…

Ja sitten puhalsi Merete häntä — ja hän taas Mereteä —

"Merete — Merete…"

Ilo oli niin raju, kuin se olisi ollut kauan lujasti suljettuna… Rein ei saanut sanaa suustaan, — mielenliikutus voitti hänet ja hän puhkesi itkuun, — puristi vain Mereten rintaansa vasten.

Merete katsoi häneen miltei peläten, sillä hän ei ollut luullut Reinin voivan itkeä…

Ja sitten — illalla — sanoivat he toisilleen yhä uudestaan hyvää yötä, — ja yhä uudestaan oli heillä jotakin sanomista toisilleen eivätkä he olleet voida antaa sen tapahtua viimeisen kerran.

— Seuraavana aamuna kohtasivat he taas toisensa heille kumpaisellekin ilmestyneessä maailmassa, jossa kaikki oli ensikerran-hohteessa, kasteenraitista, koskematonta — — —

— Ja sitten saapui Ra-tädin renki hevosella. Hän tuli sisään etehisestä sangen uteliasten Eufemian ja Barbaran saattamana.

Ja huomattiin, kun hyvin kääritty ja sinetitöitty laatikko rouvan läsnä ollessa arkihuoneessa avattiin että se sisälsi ei enemmän eikä vähemmän kuin kaunista paksua mainiota silkkikangasta, jonka Ra-täti, moisen tuhlaavan päähänpiston saatuaan, oli tilannut Kööpenhaminasta lahjaksi Meretelle, — "tulevalle nuorelle rouvalle, joka saisi hyvän aseman yhteiskunnassa".

Barbara, jonka mielestä Rein ei osannut pitää sitä tarpeeksi suuressa arvossa, piti kangasta innostuneena hänen edessään, alkaen lörpötellä ja tehdä selkoa siitä, mitä vielä valmistettiin kapioiksi. Hänen puheliaisuutensa keskeytti kuitenkin rouva Orning kertomalla Reinille ja Meretelle, että isä tilaa tänäpäivänä uuden suuren reen karhunnahkavällyineen heidän talvimatkojaan varten…

Mutta silloin ei Eufemiakaan voinut enää pidättyä ilmoittamasta, että
Merete saisi turkiskapan tehtaalta…

Tämä viimeinen uutinen livahti miltei huomaamatta ohi. Rein oli äkkiä poistunut huoneesta. —

Päivällisen aikaan lienee hänen ajatuksiaan kiinnittänyt jokin. Hän näytti hajamieliseltä, ja,heti kun noustiin pöydästä, riensi hän konttoriin nyökäyttäen vain päätään vastaukseksi Mereten kysyvään katseeseen.

Ruokasalissa istuivat Eufemia ja ompelijatar uutterasti valmistaen
Mereten morsiushametta. Valkonen harsomainen kangas oli levällään, ja
Merete kävi tuontuostakin sitä tarkastelemassa. Varottiin antamasta
hänen pistää ommeltakaan siihen. Se tuottaisi näet onnettomuutta. —

Sitä uutterammin ompeli hän huoneessaan muuta. Siellä voi hän olla rauhassa ja rakennella yksinään ajatuksissaan tuulentupia neulaa käytellessään… Hän oli Reinin mukana pitkillä retkillä ja kävelymatkoilla. — Rein souti häntä, kantoi hänet maihin… Hän istui heidän kodissaan suuren pohjoisessa olevan vuonon rannalla katsellen ikkunasta ja odottaen häntä…

Hänen edessään oli kuin puolivalveilla nähtyjen unien sumussa se aika, kun hän jäisi kahden hänen kanssaan! —

Hän työskenteli innokkaasti saadakseen ajan kulumaan, jotta tulisi ilta, — ratkoi ompeleen sillä moniteräisellä kynäveitsellä, jonka Rein oli lainannut hänelle, laski sen pois kädestään, — mutta hänen täytyi ottaa se taas, — kosketella sitä, — katsella ja käännellä sitä —

Tuontuostakin saivat ajatukset hänen silmänsä loistamaan, kunnes hänen notkea vartalonsa vähitellen ikäänkuin vaipui niihin — — — — —

— Ja illalla, kun Rein tuli sisään etehisen ovesta himmeässä lyhdynvalossa, yllätti Merete hänet kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.

Mutta Rein miltei tyrkkäsi hänet luotaan… "Mokomat valmistukset ja puuhat ja sopimukset!" — huudahti Rein.

— "Minusta tuntuu kuin vä'ät ja pihdit pitäisivät minua kiinni…
Tuntuu kuin ovi lyötäisiin lukkoon takanani!"

Merete katsoi kauhistumistaan kauhistuen, kuinka hän seisoi tuijottaen kalpeana, raivoissaan silmät kamalasti palaen.

… "Ne ompelevat ja ompelevat pakkoröijyä ylleni", — ilkkui hän, ja hänen kasvonsa olivat kuin terävät petolinnunkasvot. — "Ja sitten ajavat he ruumiin pois isossa reessä!"…

Mereten mieleen välähti kuin salama, että sen täytyy olla hänen salaisen tuskansa, tuon mielentilan, joka nyt niin äkkiä on vallannut hänet, ja sen kanssa juuri hän saisi taistella koko elämänsä.

Merete hillitsi itsensä, hymyili lämpimästi ja laski kätensä hänen olalleen, samalla kun hänen silmänsä miltei uhmailevasti katsoivat Reinin silmiin.

"Minun täytyy, — täytyy tuntea vapauteni, — että voin vapaasti valita viimeiseen asti", — huudahti Rein miltei karkeasti.

"Et kai tarkoittane" — — kuiskasi Merete…

"Tietysti tahdon sinut vangita, — koko sydämestäni tahdon sinut vangita!… Mutta älä näytä niin kovalta ja ankaralta", — pyysi Merete. — —

Rein vastasi niin väsyneesti, raukeasti, jonkinlaisella sairaan ystävällisellä hymyllä.

— Hän puhui vain muutamia sanoja sinä iltana.

Hän piti Mereten hyväilyjä lohdutuksena, joka kuitenkin voi puolittain lieventää tuskia. Hänen katseensa oli kuin kuollut, ja hän hymyili, kun Merete vakuuttavasti arveli, että se oli vain huonoa tuulta, ja hän lupasi mennä huoneeseensa levolle, — ja suuteli sitten kevyesti Mereten otsaa — —

Seuraavana aamuna pisti Rein varovasti päänsä sekä ruokasaliin että arkihuoneeseen ja katsoi ympäriinsä.

… "Ei hän ole täällä", nauroi Eufemia Reinin vetäytyessä nopeasti takaisin.

Rein ei löytänyt häntä ruokahuoneesta eikä myöskään aitasta. Mutta Merete oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa seisoessaan äitinsä vieressä vaatekaapin luona, ja hän juoksi Reiniä vastaan tämän tullessa keittiöstä.

Rein ojensi hänelle molemmat kätensä —

"Omistanko sinut vielä tänään, —?"… kuului miltei tuskallisesti.

Merete heittäytyi iloisesti hymyillen hänen syliinsä.

Rein painoi hänen molemmat kätensä otsalleen:

"Olen loikonut valveilla koko yön, kuunnellen, kuinka ilkeästi ja rumasti sinulle puhuttiin eilen. — Omalle, rakkaalle, ihanalle Meretelleni!"

"Minä en sitä muista", — kuiskasi Merete, — "kun näen sinut taas, — kun olet tässä luonani… Pidä vain mielialasi, — osaanhan minä puhaltaa, tiedäthän." —

Hetkisen kuluttua oli kaikki kuin poispyyhittyä ja unhotettua. Rein laski leikkiä ja nauroi Mereten kanssa ja nosti hänet korkealle ennenkuin riensi konttoriin.

Mutta nyt tiesi Merete saavansa varmasti itkeä monta kertaa. Mutta mitäpä siitä…

* * * * *

Sankowitz seisoi taas Vangenilla vanha, kuhmuinen hattu päässä, yllä kosteat vaatteet ja jalassa lokaiset saappaat, joita hän kuivasi etehisessä oleviin havuihin. Hän asetti märän, vuotavan pumpulisen sateenvarjon varovasti seinää vasten tervehtiessään Alidaa.

"Yksi kauhistava ilma tänä syksynä, — sataa niin paljon…

"Jaa! — ei olla monta jälellä jaloista Vangenin neitosista… Ei niin kuin viime jouluna, jolloin ne kaikki tanssivat siinä suuressa salissa. — Nyt on ommeltu morsiuslahjoja ja kerrottu on niistä kaikista uutisista, missä vain olen kulkenut, — joka paikassa. — Marianne-neito on niin plötzlich armollinen rouva suurella bruukilla!…

"Ja nuori Merete-neito, joka oli näin pieni," — hän näytti kädellään matalalle, — "kun ensi kerta näin hänet, on kihloissa ja menee pian naimisiin herra apulaisen Reinin kanssa…

"Barbara-neito —

"Ja Alida-neito itse —

"Jaa, se on paljon, kun kaikki linnut lentävät matkaansa pesästä!

"Ja tuomari? — Ja rouva?…

"Ja klaveeri"…

— Sankowitz oli tervetullut nyt samoin kuin viime vuonnakin. Hän tuli sopivaan aikaan oikeana miehenä hankkimaan tuomarille soitannollista huvia.

Tuomari kuljeksi yksin, ikään kuin talossa, jossa pantiin tavaroita kokoon muuttoa varten. Hän turvautui piippuun, tarttui viuluun, kävi katsomassa Figaroa, hän hoiti maanviljelystä.

Mutta iltaisin…

Säälitti pyytää Alidaa pianoa soittamaan niinä ainoina joutohetkinä, jotka hänellä oli päivän ankaran työn jälkeen kirjoittaakseen sulhaselleen!

Nämä suurille, nelikulmaisille sinisille postipaperiarkeille kirjoitetut kirjeet voi hän lähettää vain joka kolmantena postipäivänä. Sitäpaitsi täytyi paperiarkit kirjoittaa pitkin ja poikki, sillä postimaksu oli kallis — kokonaista 16 killinkiä.

Ja pehmeitä, hänen makunsa mukaisesti leveiksi vuoltuja sulkakyniä oli aina runsaasti hänen käytettävänään salin pöydällä. Augustinusen ja Schmidt osottivat siten toverillista intoaan. He olivat mielestään jonkinlaisessa yhteydessä Alidan ja Kvigstadin suhteen kanssa — heidän itsetuntonsa oli niin sanoaksemme noussut virkaveljen päästyä tuomarin perheeseen…

Alida istui sinä iltana onnesta kuohuvin tuntein ja vastasi — tällä kerralla tehden poikkeuksen — ensi postissa Kvigstadin viime kirjeeseen, jossa tämä hämmästytti häntä ja koko taloa ilmoittamalla suorittaneensa loistavasti lainopillisen tutkinnon.

— Täten oli yht'äkkiä avautunut koko toiveikas tulevaisuus — päästä hänen isänsä apulaiseksi Reinin jälkeen, — mennä naimisiin ja asua kotona Vangenilla kahdessa hauskassa päivän puoleisessa huoneessa, kuten isä ja äiti olivat ehdottaneet, kunnes hän voisi päästä valtionvirkaan…

… Alida ajatteli viime ja tämän vuoden tapahtumia, — — — ja tunsi olevansa hämmästynyt — ihmeestä! — —

* * * * *

Tuomari ja hänen rouvansa tahtoivat, että Reinille ja Meretelle pidettäisiin suuret häät, joihin heidän kaikki tuttavansa koko piiristä kutsuttaisiin. He olivat nyt saaneet kyllänsä "hiljaisista" häistä.

Välteltiin niin paljon kuin mahdollista puhua tahi keskustella näistä asioista Reinin läsnäollessa. He olivat huomanneet, ettei hän "samoin kuin muutkaan miehet pitänyt touhusta", kuten rouvalla oli tapana sanoa. Hän tuli aina hajamieliseksi ja pujahti tiehensä, kun vain satuttiin koskemaankaan niihin asioihin.

Monissa puuhissa tuskin huomattiin, että syyspäivät pimenemistään pimenivät ja lyhenemistään lyhenivät, niin että jo aikaisin iltapäivällä voitiin nähdä siellä täällä tulia tuikkavan alamaan taloista.

Ensi rekikeli oli jo mennyt, kun ylimääräinen kuorma kaikenlaisia häiksi tilattuja tavaroita saapui kaupungista eräänä rämyisenä päivänä.

Kun Rein välistä täydessä rauhassa sai tavata Mereten yksin ompelupöydän ääressä arkihuoneessa, istuutui hän hänen luokseen puhelemaan.

Reinin täytyi aina tarttua Mereten kauniisiin käsiin ja katsella niitä ja ranteita, "joita hän juuri nyt itse tarvitsi niin välttämättömästi pikku ompelukseensa", kuten Merete sanoi aina nauraen.

Ja kun hän eräänä päivänä taas otti ne, koetti hän sormustaan, jonka onyksikivessä oli pieni vaakuna, hänen sormeensa.

Se oli tietysti liian suuri, mutta sen voi kyllä kultaseppä pienentää, — ja "se kyllä sopisi… kyllä sopisi" toisti Rein — —.

Rein painoi sen Mereten kahdelle sormelle, niin että se puristi ne yhteen.

"Se on sinun, Merete!"

Merete katsoi sormusta ja suuteli sitä kyyneleet silmissä.

"Pidä se! — Pidä se toistaiseksi," — huudahti hän hermostuneesti. —

Hän hypähti ylös ja poistui äkkiä ovesta. — —

* * * * *

Merete tiesi, kuinka mielellään Rein olisi tahtonut, että hän olisi seurannut mukana hänen retkillään, ja kuinka pettyneeksi hän tunsi itsensä, kun hänen täytyi mennä yksin.

Lauhkeassa suojailmassa kosteassa harmaassa sumussa kulki matka sitten lauttauspaikalle ja joelle, joka oli täynnä harmaanvalkoista sohjua ylempänä laaksossa sataneesta lumesta, tahi kulki matka lähinnä seuraavina päivinä huurteisen, tyynen kuusimetsän läpi Lovandetille, jonka kirkkaalla peilillä oli muutamia pudonneita punasia ja keltasia syyslehtiä…

He saattoivat kulkea kauan ääneti, vaihtamatta tuskin sanaakaan keskenään.

Sitten alkoi Rein:

"Tästä olet kulkenut, Merete! — ei, et ole kulkenut… Lapsena ja myöhemminkin olet aina juossut ja hyräillyt, — kuvittelen mielessäni, — monta kertaa koko matkan Ra-tädin luokse… Silloin olet kai ajatellut monia asioita, — niihin aikoihin, kun aloit tulla täysikasvuiseksi, — että tulisi jokin ihmeellinen seikkailu vieraasta maasta — tahi hyvin kaukaa, — niinhän?" —

"En juuri voi sanoa ajatelleeni mitään ennenkuin sinä iltana, kun näin sinut sillä tavalla —. Silloin se alkoi. Sitä ennen olin vain pieni, tyhmä tytöntypykkä."

Ja sitten täytyi Mereten — Rein pakotti hänet siihen — kertoa kaikesta niiltä ajoilta, kun hän oli tyhmä tytöntypykkä, — kaikesta, joka Mereten mielestä oli niin kauhean lystikästä, ja kaikista kirjeistään…

Ja sitten alkoi Rein kertoa itsestään ja ihmeellisestä elämästä meren rannalla, — lapsuudestaan, kotioloistaan. Hän ei maininnut koskaan isästään — ainoastaan äidistään. Oli kuin häntä olisi huvittanut juoksuttaa itseään ja Mereteä ajatuksissa ympäri kuin lapsia, jotka miltei ovat leikkineet yhdessä.

"Jospa me molemmat olisimme tunteneet toisemme silloin, — olisihan se edes ollut palanen yhdessä vietettyä elämää!"…

Kuinka se oli hänen itsensä tapaista, mietti Merete, — ja "hänellä itsellään" tarkoitti hän aina häntä sellaisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran näyssään.

Rein seisoi ja katsoi häneen silmissä outo hehku, syleili häntä intohimoisesti ja puristi hänet yhä uudestaan kiihkeästi rintaansa vasten. Mutta sitten päästi hän äkkiä hänet.

"Rientäkäämme!" sanoi hän ja läksi kulkemaan nopeasti, — ja hiljensi kulkuaan vasta heidän päästyään suurelle maantielle…

Siellä hengitti hän syvään —

"Siunattu olkoon lapsuutesi, jonka olen jakanut kanssasi, Merete! —
Lovandet olkoon todistajamme!"

Merete ei käsittänyt häntä — täydellisesti. Mutta olihan niin paljon, jota hän ei käsittänyt… Ja ne kysymykset, jotka hän aikoi tehdä, kuolivat aina sydämentykytykseen, jonka hän sai ajatellessaan että he pian, hyvin pian kuuluisivat toisilleen, — ja silloin — silloin hän kyllä — —

Sitten kohtasivat he puujalka-Larsraukan, joka nilkutti heitä vastaan kainalosauvoineen —

"Hän ei ole menettänyt jalkaansa, hänen toinen jalkansa on synnynnältään liian lyhyt", selitti Merete.

Reinin kasvoilta näytti väri katoovan. Hän ei vastannut, kulkihan vain ääneti tiehen tuijottaen…

Äkkiä pudisti hän nyrkkiä taivasta kohden —

"Pitäisihän tuolla ylhäällä löytyä sydän! — Mutta mitä voi sanoa siitä, joka lähettää maailmaan keskentekoisia, rujoja olentoja!

"Hän vaatii rakkautta!?"

Rein kulki kuohuksissaan tietä, ja kesti melko kauan ennenkuin Mereten taas onnistui saada huostaansa hänen kätensä ja saada häneltä silmäys.

"Niin, niin", — sanoi Rein sitten hymyillen hänelle… "Pakkanen antaa poskillesi niin hienon värin, — tekee sinut kahta vertaa kauniimmaksi!"

… Huurreaika on yleensä vuoden kaunein aika, arveli hän…

* * * * *

Häävalmistuksia tehtiin suurisuuntaisesti.

Keittäjätär, Teianin matami, oli saapunut ja saanut heti ohjeet rouvalta sekä käytettäväkseen tarveaineita, — juottovasikan, hanhia ja kanoja; — kaloja oli tilattu parilta kolmelta kalastajalta…

Keitettiin, valmistettiin, leivottiin ja paistettiin, ja Vangenin suuressa uunissa räiskyi tuli aamusta iltaan.

Ja kutsuja lähetettiin jo kahdeksan päivää ennen.

— — Jos piirikunnan perheet Barbara-neidon ja Marianne-neidon häissä niin sanoaksemme olivat olleet estetyt ilmaisemasta lämmintä, sydämellistä tahi kunnioittavaa osanottoaan tärkeisiin tapahtumiin Orningin perheessä, niin nyt oli sitä lujemmin päätetty ottaa vahinko takaisin.

Kaikki ikkunoilla olevat kukat saivat nyt kaatua saksien tiellä. Seppeleitä sidottiin, ja kokoonnuttiin yhteen punomaan pitkiä köynnöksiä kirkon alttarin ja vihkipallien ympärille.

Ja nyt, kun vihkiäisten piti tapahtua ylihuomenna, ajoivat ajoneuvot toistensa jälkeen seudun kaikilta tahoilta kirkonoven eteen tuoden suuret määrät kukkia ja vihreää koristeiksi ja mattoja lattialle.

Jännitys ja odotus oli suuri…

Kirkossa harjoiteltaisiin laulamaan erästä juhlatilaisuuteen sepitettyä ja monistettua häälaulua toimeliasten käsien koristellessa kirkkoa…

Koko seudun ajatukset ja silmät olivat kohdistetut suippoon kirkontorniin, jonka tuuliviiri kääntelihe sinne tänne varisten aina silloin tällöin kohotessa pakoon usvaiseen ilmaan.

* * * * *

— Vanhan tavan mukaisesti eivät sulhanen ja morsian saisi enää nähdä toisiaan ennenkun huomenna kirkossa, sen sai Rein kuulla yläeteisessä aikaisin aamupäivällä kävellessään levottomasti edestakaisin Mereteä odottaen.

Tieto näytti saavan hänet hämmästymään, ja hän jäi ajatuksissaan seisomaan…

Sitten, ikäänkuin olisi tehnyt äkkipäätöksen, riensi hän ullakolle, jossa tiesi Mereten olevan jotakin etsimässä.

Merete seisoi etäällä erään vanhan kaapin luona tarkastaen rasiaa toisensa jälkeen kattoluukusta tulevassa harmaassa valojuovassa. "Tahdon ainakin sanoa jäähyväiset nuorelle tytölle", — sanoi Rein ullakolle tullessaan. Merete huomasi hänen katseensa olevan niin ihmeellisen tuskaisen.

"Tuonnäköinen on siis nuori neiti Merete Orning! jota ilman en voi elää…" —

Hän seisoi, tuijottaen Mereteen kädet hänen olkapäillään… "Jos olisin voinut, olisin paennut monesti, — aikoja sitten… Älä ihmettele niin! — Älä näytä niin kysyvältä" —

Hän sipasi hermostuneesti kädellään otsaansa…

— "Tuosta vanhasta leikkauksilla ja kultauksilla koristellusta kirkkoreestä tuolla olen nähnyt unta koko yön"… sanoi Rein raskasmielisesti hymyillen.

"Sinä istuit siinä, Merete. Mutta minun oli kaikista ponnistuksistani huolimatta mahdoton päästä mukaan selloviulun takia, joka poikkikaulaisena kökötti rinnallasi! Välistä koetin nousta rekeen sivulta, välistä taas seisoa kannoilla — ja alituisesti kuulin äänen, joka koveni kovenemistaan joka kerran kun yritin rekeen. Ja lopulta kuului pitkä, kauhea ulvonta seudun yli minua vastaan, ja se halveksi minua! —

"Olin sinua niin lähellä, että miltei voin koskettaa sinuun; — mutta sinä, sinä olit kuin toisessa maailmassa —

"Kun reki kääntyi, jäin minä seisomaan ja katsomaan sen lumeen tekemiä jälkiä — ja heräsin siitä, että kuulin huutavani sinun jälkeesi — Merete! — Merete! —

"Niinhän?" — Hänen äänensä vapisi ja hän itse värisi. — "Pianhan pääsen huutamasta jälkeesi? — Sano, lupaa minulle se, — suutele minua vakuudeksi… Nyt ei saa tulla mitään meidän molempien väliimme."

Hän rupesi äkkiä tuijottamaan rekeen.

"Mikä sinua vaivaa?" — huudahti Merete. — "Minkätähden olet niin kiihtynyt tänään?"

"Minusta näytti, kuin olisin nähnyt itseni istumassa reessä"… kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. —

"Ja se, joka näkee itsensä, tiedäthän"…

"Oo, Rein! — emmehän enää tarvitse odottaa kuin huomiseen!"

* * * * *

Samana iltana syntyi kuolonhiljaisuus Vangenilla kesken monia kiireitä.

Rafosin renki tuli taloon märäksi ajetulla hevosella paimenpoika mukanaan ja pyysi saada puhutella tuomaria ja rouvaa — kahden kesken. —

Renki seisoi kalpeana ja säikähtyneenä oven sisäpuolella ikäänkuin hän olisi pelännyt sanoa sanottavaansa:

Paimenpoika oli tullut hurjasti juosten Rafosille ja kertonut nähneensä herra Reinin syöksyvän koskeen juuri putouksen kohdalla, missä kuohui kovimmin!… Hän oli kai luiskahtanut näköalapaikan jäätiköltä. Talonväki lähetettiin heti kiireen kaupalla koskelle tutkimaan ennen kuin rupesi hämärtämään, — ja he löysivät hänen lakkinsa riippumassa eräässä pensaassa juuri sen paikan alapuolella, jossa hän oli seisonut. Se oli kai pudotessa tempautunut hänen päästään.

Seuraavana aamuna lähetettäisiin väkeä etsimään. Mutta koskesta ei maksanut vaivaa etsiä. — Se ei antanut koskaan mitään takaisin!

Sanoma levisi kuiskauksin kaikki masentaen ympäri talon.

Ja tuomari ja hänen rouvansa vaihtoivat keskenään surullisia silmäyksiä, — täytyihän heidän yhdessä koettaa valmistaa lapsiraukkaansa.

He tapasivat Mereten seisomassa etehisen ikkunassa kuin kivettyneenä, — hän oli nähnyt sanantuojan tulevan läpimärällä hevosella ja ymmärtänyt kaikki. — Hän pyysi vain tyynesti ja hiljaa saada tietää kaikki yksityiskohdat, — kaikki, mitä he tiesivät.

Hän ei välittänyt lohdutuksesta, — otti kynttilän ja meni Reinin huoneeseen. Hän näytti tahtovan olla yksin…

Vapisevin käsin etsi hän siellä, olisiko jotakin kirjettä hänelle.

Aavistus heräsi —

Ja kasvavalla levottomuudella etsi hän sitten hyllyllä ja kirjoituspöydällä olevien paperien joukosta…

Hän avasi varovasti piirongin laatikon… Siellä, pikku osastossa oli useita vihkoja ja asiakirjoja. — Hän otti ne esiin toisen toisensa perästä…

Aivan oikein, tuohon oli kirjoitettu: — "Meretelle!" —

Oo, hyvä jumala! Hyvä jumala!

Ei, se olikin kirjoitettu jo kauan sitten, — nimenomaan päivätty "heidän kihlauksensa jälkeisenä yönä".

Hän rikkoi jäätävän tyynenä sinetin, — hänen täytyi, — täytyi saada selvyyttä!

Se oli jonkinlainen viimeinen tahto, jonkinlainen testamentti, mikäli hän ymmärsi, jossa Rein, siltä varalta, että kuolisi, nimenomaan luovutti hänelle asiakirjansa ja paperinsa ja kaikki mitä omisti. Kukaan ei tekisi vastaväitteitä; ei tarvitsisi mitään muodollisuuksia. Hänen perintöoikeutensa Moldewigin tiloihin lakkasi hänen kanssaan.

Merete puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen kaikki tunteet.

Hän laski kuin unessa testamentin luotaan, — avasi paperin toisensa jälkeen, — etsi etsimistään jotakin selvitystä.

Eräästä hienosta vanhasta lompakosta löysi hän muutamia kirjoitettuja lehtiä…

Hän siirsi kynttilän ihan viereensä, — luki tarkasti epäselvää käsialaa, — painoi mitä syvimmin jännitettynä joka sanan sieluunsa samalla kun värittömien kasvojen silmiin tuli outo hehku…

— "Ei siitä ollut mitään apua. — Ei ollut mitään apua", — alkoi ensimäinen lehti. — "Luulin voivani paeta sitä lähtemällä kaupunkiin — tekemällä ulkomaamatkan!… Mutta minut voi olemuksen yksinäisyys vallata keskellä ihmishyörinääkin — pahimmin juuri silloin!…" —

* * * * *

Muistan selvästi aikaisimman vaikutuksen: Istuin lattialla ja leikin ja kuulin äitini hillitysti keskustelevan kätilön kanssa, että jokin, joka oli ollut kynsi, ja jokin sormentapainen oli leikattu selästäni kun olin vuoden vanha…

Se oli kynsi eikä kynnen nenä, vakuutti matami.

Äiti kuunteli tarkkaavasti ja sanoi jyrkästi, että se täytyy salata…

— Minä en voinut sitten ajatella muuta. Se oli aina mielessäni — tunsin kuin otteen selässäni, — kuin takanani olisi ollut jokin, jota en kuitenkaan nähnyt.

Ja sitten tuo suvussa kulkeva tarina epäsikiöistä… jostakin pahasta, joka oli sovitettava joka seitsemännessä polvessa! —

Kun olin kymmen- tahi yksitoistavuotias, huomasin minä kuin kynnen ihon alla kehräsluun yläpuolella, ja olin tuntevinani ikäänkuin varpaan…

Tunnustelin sitä alituisesti… kauhistuin hirveästi, — välistä tunsin sanomatonta epätoivoa, — en rohjennut uida toisten poikien kanssa, — pysyttelin arkana itsekseni.

Aloin kaihtaa ihmisiä, — voin kauhistuksissani tuntea pitäväni ruumiissani, — kantavani — toista henkilöä, jonka varpaat ja kädet pistivät esiin minusta. — Kasvavana ollessani heräsin öisin kauhunhuutoon. — Nyt musertaisi se minut!…

— Vahva tukankasvuni! — Minua ilahutti, että isällänikin oli ollut vahva tukka, — että se oli suvussa. — — —

* * * * *

— — Makaan kuin vangittu silmä järven pohjassa ja katson sen läpi valoisaan päivään, ikäänkuin ylempään kerrokseen, — erotan tähdet… Tiedän, että on olemassa sielu, — niin etten rohkene päästää valloilleen syyntakeetonta hiittä itsestäni. — Luomakunnalla on myös henkensä kaukaiset raja-asukkaat, jotka voivat olla kahlehdittuna tuskaan, — ottaakseen osaa elämään, — peläten auringonpaisteesta taas vaipuvansa takaisin syvään varjoon. — — —

* * * * *

— Se maailma, jossa ihmiset vain muutamia sukupolvia sitten ovat päässeet toistensa syömisen kannasta ja korvanneet sen vain hienommalla samallaisella tavalla… Hämähäkki ja kärpänen!…

Kuvittelen olevamme suljetut kauheaan huoneeseen ja täytyvämme jäädä sinne, kunnes olemme laatineet lain syystä ja vaikutuksesta luonteessamme. Ja sitten siirrymme me vähitellen siihen, jota kutsutaan hengeksi. — —

Tiedetään varmasti, että kaksi lisättynä kahteen on neljä… Ja niin voi kahdesta siemenestä kahteen lisättynä hengen laskuesimerkissä tulla neljä kokonaista metsää! — — —

* * * * *

— — Välistä tunnen minä tuskallisesti ja vapisten, että olemuksella on tämä lanka minussa, — jokin kostolasku suvulleni, jonka se voi tempaista —

Lasken laskemistani: — isäni, isoisäni, isoisänisäni, laivuri, joka tuli rikkaaksi Englannin-matkoillaan… Minä olen viides… Mutta sitten? — onko yksi tahi kaksi polvea seitsemänteen?

— Mennään naimisiin ja vedetään muita samaan kiroukseen. — — —

* * * * *

Tänä iltana ollessani ulkona yksin… kuului taas se ääni, — ikäänkuin, olisi jotakin jyrähtäen vyörähtänyt syvällä maan uumenissa — tahi minussa itsessäni… Tunne oli samanlainen kuin maanjäristyksen tapahtuessa kuuluu olevan, — kaikki epävarmaa, horjuvaa, irtonaista…

Ja säikäyksissään rupesi kuu luomaan irvikuvia…

Maaperä huutaa salaperäisin äänin ikäänkuin jostakin salaperäisestä maailmasta… Nimi kaikuu syvällä alhaalla…

Tuossa nousee ikäänkuin varjo, joka tahtoo tarttua minuun. — Hän, se toinen, kynsiniekka…

Kosto on kypsä ja on taas päässyt valloilleen!

Kenties on syvällä minussa hänen oma sykkivä sydämensä, — hänen omat viettinsä…

Pimeänpelko nousee kuin suuret, äärettömät ruumisvaunut yöstä… — — —

* * * * *

— "Elämän juhla", — niinhän sitä kutsutaan… mutta ei vain minulle! — — —

* * * * *

— Merete istui tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kolmen neljän paperilehden yli.

Hän piti niitä edessään vielä kauan sittenkin, kun oli ne läpilukenut, — elänyt niiden sisällön…

Ihmeellisen selvästi kehiytyi mielikuvana hänen eteensä hänen yhteiselämänsä Reinin kanssa, päivä päivältä, ensi illasta lähtien, kun hän oli nähnyt Reinin haavenäyssä. Niin moni sana, niin moni viittaus, jotka olivat jääneet puoliksi ymmärrettyinä mieleen, olivat nyt hänelle selkosen selvät.

Hän istui liikahtamatta, katseessa kuvastuen sisälliset näyt. —

Hänen ruumiinsa alkoi nytkähdellä ja hänen silmälautasensa vapisivat ikäänkuin hän olisi ponnistellut taas herätäkseen.

Äkkiä virtasi veri kasvoihin, ja hän tarttui otsaansa — Rein, — Rein, — hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä…

Ei koskaan! — Ei koskaan!

Hän kaatui takaperin tuoliin hurjasti kirkaisten. — — —

* * * * *

— Tuomari ja hänen rouvansa olivat kävelleet edestakaisin koko illan kuulostaen ja pitäen silmällä oven raosta näkyvää valoviirua.

Portaita ylös kohosi säveliä, — etäisiä, tukahdutettuja pitkäveteisiä akordeja pianosta, jonka ääressä Sankowitz istui yksin soittaen koraalia, hiljaisten pikasananviejien kiitäessä ääneti pimeässä ympäri paikkakuntaa.

Äkkiä kuului Mereten valitushuuto.

He löysivät hänet tunnottomana, ja tuomari kantoi hänet hänen makuuhuoneeseensa. —

Seuraavana päivänä oli Meretellä kova aivokuume. —

Epiloogi.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Kolmekymmentä vuotta oli kulunut valkolumineen ja kesävihervineen.

Mahtava virta ei enää tullut tuntemattomilta tunturimailta ja "mustista" metsistä, joihin kirves oli vielä tuskin koskenut, eikä se virrannut enää seutujen kautta, joiden asukkaat olivat hiljaista, ajanhengen koskettamatonta väkeä.

Tuomari Orning ja hänen suuriaikeinen rouvansa uinuivat toistensa rinnalla sen kirkon vieressä, jonka edessä väki oli ottanut hatut ja lakit päästä heidän astuessaan alas vaunuistaan tahi noustessaan reestään.

Vangenia hallitsi nyt vanha kruununvouti ja valtiopäivämies Kvigstad, — piirikuntansa kunnioitettavimpia ja mahtavimpia miehiä.

Hän oli asianajajana ollessaan lunastanut vaimonsa Alidan sukutalon ja asui nyt siellä lukuisan lapsilaumansa tähteiden kanssa, kun vanhimmat jo olivat lentäneet pesästä ja hankkineet itselleen yhteiskunnallisen aseman.

Iso päärakennus vanhoine merkillisine hedelmäpuutarhoineen ja puistoineen loisti valkoiseksi maalattuna uusine kattoineen ja suurine ikkunoineen vaahteroiden ja poppelien välistä harjun rinteellä.

Molemmat tuomarinaikuiset "neitsytkammiot" toisessa kerroksessa olivat nyt neiti Merete Orningin hallussa.

Hän makasi aina vuoteessa, ja nuoremman polven keskuudessa kulki hänestä seuraava tarina:

Kun hänen sulhasensa tapaturmaisesti syöksyi Rafosiin itse hääpäivän aattoiltana, — kun kaikki jo oli valmista, kirkko koristettu ja koko paikkakunta kutsuttu vieraaksi, — oli hän sairastunut vaaralliseen tautiin.

Sen jälkeen pysyi hän aina sängynomana eikä poistunut koskaan huoneistaan.

Näytettiin vieläkin sitä paikkaa, josta sulhanen oli luiskahtanut koskeen. Hänen ruumistaan ei löydetty, ja sanottiin, että kun Lovandet oli jäässä, hänet saattoi nähdä kuuvalossa leijuvan kuin varjo.

* * * * *

Merete oli ollut ylhäällä ja pukeutunut huolellisesti.

Hän piti erittäin hienoista liinavaatteista pitseineen ja koruompeleineen, ja Alidan tyttärillä oli tapana usein juhla- ja syntymäpäivinä hämmästyttää häntä jollakin hienosti tehdyllä vaatekappaleella.

Kruununvouti oli periaatteellisista syistä lähettänyt poikansa aikaisin maailmaan koettamaan sitä; mutta "tyttäriä oli suojeltava", — heidän luonteensa puhtautta, heidän ruumiillista ja henkistä terveyttään varjeltava ja kauneudentunnettaan kehitettävä. Heistä pitäisi tulla miehiänsä kasvattavia vaimoja, ja äiteinä tulisi heidän kehittää tulevaa sukupolvea, — yleensä tulla sellaisiksi kuin Alida ja Vangenin neitoset, — arveli Kvigstad.

Mereten huoneessa näytti tänään hienolta ja komealta — tuoreita kukkia kaikkialla ja pieni vihko "neitsyt Marian kultakenkiä" lasissa sängyn vieressä olevalla pöydällä.

Mariannea kahden tyttärensä kanssa odotettiin tehtaalta kesäkäynnille vanhalle Vangenille.

— Merete oli taas mennyt sänkyyn.

Hän makasi siinä hiukan väsyneenä, nauttien aamupäivän hiljaisuudesta, jota häiritsi vain jokin silloin tällöin pihalta kuuluva ääni…

Hän nojasi kyynärvarteensa äkkiä vilkastuen ja kuunteli. —

Siinä ne tulivat… hienoissa neljän istuttavissa, kahden uljaan, ruskean hevosen vetämissä vaunuissa. Nämä ranskalaiset parihevoset oli Groth ostanut viime vuonna… Merete näki kaiken sen ajatuksissaan. —

Onpa hyvä, ettei Groth itse ole mukana! — Sillä silloin on Marianne yhtä järkevä ja hauska olento kuin ennen, eikä kiusallinen, huolehtiva nainen, joka lakkaamatta pitää miestään silmällä ikäänkuin hänen itsensä täytyisi alituisesti niellä jotakin…

Merete veti kellonnauhasta.

"Sanokaa siellä alakerroksessa, että syököön sisareni ja juokoon kahvia ennenkuin tulee luokseni, mutta että molemmat pikku tytöt tulkoot heti näyttäytymään tädille", — sanoi hän palvelijattarelle.

Mariannen kaksi tyttöä ja Alidan nuorin tytär riensivät portaita ylös sekä syöksyivät huoneeseen tervehtimään omituista tätiä, joka makasi aina sängyssä eikä voinut koskaan voittaa suurta suruaan, — kuten äiti sanoi.

"Ra-täti!" — sanoi Merete hymyillen, kun vanhin tytöistä, vilkasliikkeinen, päättävästi anasti paikan sängyn edessä… "Hän on kai tulinen ja kiivas, Bolette?" kysyi hän toiselta sisarelta. "Mutta yhtä hyvä silti!"

"Ja sinä, Bolette… Luulenpa, että olet isääni, — hänen lempeät ja ystävällisesti hymyilevät silmänsä. — Sinä kuulut olevan musikaalinen… Niin, kunpa saisit siitä yhtä paljon iloa kuin hän, niin — kunpa voisi pitää ilonsa itsessään — ettei sitä kukaan voisi ryöstää! —

"… Niin, eikö sinusta ole ihmeellistä, 'Ra-täti', pitää yhtä sormusta kahdessa sormessa?" sanoi Merete hymyillen, kun vanhin tytöistä tarttui hänen käteensä ja tarkasti siinä olevaa eriskummallisuutta, joka aina pysyi heistä yhtä uutena.

Sitten täytyi tietysti serkun kuljettaa heitä ympäri ja näyttää, mitä kaikkea tädin kahdessa kodikkaassa, vanhanaikuisessa, valkoiseksi maalatussa huoneessa oli… kirjahylly jossa oli monenlaisia historiallisia teoksia, kielioppeja ja oppikirjoja… Merete-täti oli opettanut kaikille Alidan lapsille niitä aineita, joihin hän itse oli perehtynyt ja jotka huvittivat häntä.

Ja vanha lasten lipas, joka oli niin lähellä sänkyä, että siihen ulottui kädellä, täytyi tutkia. Se oli täynnä kanavakangasta ja silkkiä, joita käytettiin, kun hän välistä istui sängyssä ja huvittelihe ompelemalla kuvioita oman mielikuvituksensa mukaan. Vuosien kuluessa valmistui yhtä ja toista ja lähetettiin lahjaksi sisarille, jotka säilyttivät niitä miltei kunnioituksella.

Ja sitten suuri, kupeva, messinkihelainen piironki, jonka päällä oli vanha hijolasinen peili ja jonka ylintä lukittua laatikkoa he eivät koskaan saaneet avata… —

— Iltapäivällä istui Marianne yksin hänen luonaan. Rouva Groth oli komea, vanhahko nainen, jonka kiharat olivat jo harmaat. Hänen rokonarpisissa, hiukan luisevissa kasvoissaan pieni vilkas silmäpari välistä siristyi tirrottaen ikäänkuin hän olisi tutkinut, mitä oli pohjalla…

He keskustelivat hillitysti, tuttavallisesti. Välistä nousi Marianne paikaltaan ojentaakseen Meretelle lasin tahi mitä hän näytti tarvitsevan.

"On ihmeellistä, että voit seurata kaikkea, Merete! — ikäänkuin näkisit sängystäsi kautta koko seudun, — vieläpä etemmäksikin…" virkkoi Marianne. "Istuessani näin luonasi, rupeaa minusta tuntumaan kuin tyttöaikoinamme Vangenilla."

"Niin," — sanoi Merete, nyökäyttäen kaunista päätään; hän muistutti vielä nuoresta tytöstä. — "Meidän aikanamme ei ollut sellaista kiirettä ja vauhtia kuin nyt. Ei myöskään tapahtunut niin paljon. Posti tuli kerran viikossa tuoden yhden ainoan pikku sanomalehden… oli aikaa hautoa saamiansa vaikutuksia, — ja siksi ne olivat ehkä sitä syvempiä…"

Marianne katsoa tirrotti omituisen miettivän näköisenä sisareensa: —

"Oli aina niin raskasta ajatella, että sinä makaat täällä, Merete. — Mutta nyt olen alkanut tyytyä siihen. Kun on niin luonteva ja eheä, murtuu myös kokonaan! — Sinä et voinut enää soveltua maailmaan —"

— Nyt koputti palvelustyttö oveen ja pyysi rouva Grothin tulemaan alakerrokseen teelle…

Marianne seisoi hetkisen ikäänkuin hänen mielessään olisi liikkunut jotakin. —

Sitten kumartui hän äkkiä sisarensa yli ja kuiskasi liikutettuna: —

"Jos minulle olisi suotu suuri rakkaus, — makaisin minä mielelläni sinun sijallasi, Merete!" —