The Project Gutenberg eBook of Uuteen elämään: Idylli erämaasta This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Uuteen elämään: Idylli erämaasta Author: Väinö Kataja Release date: March 17, 2019 [eBook #59079] Language: Finnish Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUTEEN ELÄMÄÄN: IDYLLI ERÄMAASTA *** E-text prepared by Tapio Riikonen UUTEEN ELÄMÄÄN Idylli erämaasta Kirj. VÄINÖ KATAJA Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909. I. Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta mailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka selässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu olan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja pounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin, kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin. Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden rantoja, metsän peitossa pysyen. On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö. Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan lämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon tuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu, tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka polun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja tukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat kumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän tyvi. Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen. Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla. Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan sääskiä ympäriltään. Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon kovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen kirjailija. Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat taivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten jalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival kuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään kuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo. Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista koko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja kerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan vastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui hänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota hän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja kävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki kumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja kuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan taloon, jossa levähdettiin. Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan asuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus, pienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja näytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään viettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja kuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien rannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden asukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta kulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin toisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään. Tämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta korkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa, Heikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja johon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli hänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten selässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli sinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun oman pellon vilja oli aikoja loppunut. Ihmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen kumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös sauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta siinä kysyttiin. Vähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan todellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä ja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea jokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei koskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista maaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin näennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla... Mutta tämä! Tämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta oli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin... Tämän sitkeän, kovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa vastaan... Kun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat hänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui, tuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi... "Ei ole enää pitkä matka järvelle", vastasi Heikki eikä katsonutkaan taakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin. Kaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia sauvonut vastavirtaan... nyt tuommoinen taakka selässä... ja kuitenkin astui kuin levännyt, nuori mies... Ei taakseen joutanut silmäämään, ei taakkaansa mättäälle laskemaan. "Tästä alkavat heti... tuo jänkkäpilkka kun on kierretty... hyvät maat ja paremmat polut", puheli Heikki hetken kuluttua. "Joko olemme puolivälissä?" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut kysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää kysymystään niin kauan kuin mahdollista. "Jo toki!" kuului Heikin rauhoittava vastaus. "Eihän tätä väliä vedestä veteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä... vaan liekö tuota kukaan oikein mitannut." "Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa", muisteli Kaarlo. "Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä leveä..." "Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?" "Niin on -- ei sinne tietämättä kulkija kostu... Ja kyllä siellä saapi olla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi... Kun kuulutte semmoiseen paikkaan haluavan... On sekin!..." Kaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä, ja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä puheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei Heikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin vähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka. Silloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti kuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin Heikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä, ilonsa ja onnensa. Ei ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen oli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut tietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne Illinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut rakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren lapsilauman nuorin poika. "Kauanko Heikki on jo täällä asunut?" "Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa." Taas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin, sillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään. "Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle, minun tavallinen lepokiveni... Jospa siinä levähtäisimme!" kuuli Kaarlo Heikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä. He olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet männikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle. "Tästä se alkaa Hiirimaanvaara... Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin siintää sinne jo kappale järven lahtea", selitteli Heikki taas. Kaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa kadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta, erämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään. Polku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan mäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia, näkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta yhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea oli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä honkia ristikkäin, sikin sokin. Paljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki oli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin Kaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin viereen ja arveli: "Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on selässä." "On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla... neljäkymmentä vuotta jo..." Hän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin. "Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta... tuon pitkän kuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin vilahtelee vettä metsän välistä... Siinä on muudan Illinginjärven lahti", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään. Kaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana vielä, välkkyvän vesiä. "Mutta taloa ei vielä näy", sanoi hän. "Ei näy juuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin näkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta pianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa... Ja mitäpä siinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!... Lihavammat ovat maat siellä etelässä..." "Lienevätkö lihavammat... kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin muuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa, sydänmaalla en koskaan..." "No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?" "Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että Helsingin humu lakkaa kuulumasta." Heikkiä nauratti. "No, jo te parhaan paikan löysittekin! Ei tämän meidän järvemme kautta kesän aikana kulje kukaan ihminen. Tämä on vähän syrjässä kulkuteistä kesällä, mutta talvella pitävät poromiehet jälkeä auki kevätpuoleen asti..." "En minä ketään kaipaakaan. Sitä hauskempi, kun ei näe ketään vierasta." "No, on se kummaa. Mutta mitäpä siitä on hyvää ihmisten näkemisestäkään. En minä vain ole ikävöinyt enkä kauppoja katunut, kun aloin katsella paikkaa tänne Illinginjärven rannalle. Ei kukaan tänne silloin halunnut, kun tämä oli niin syrjässä eikä vesiä pitkin päässyt kulkemaan. Mutta nyt kyllä jo monet kadehtivatkin. Kun poikasena täällä kuljin otusta hakemassa, yövyin usein tähän järven rantaan... juuri tuonne, johon kartanoa sitten aloin rakentaa. Minua miellytti järvi... se on saivovetinen ja kalarikas... ja miellyttivät maatkin ja järvenrannan lihava multa. Kun muualla ensimäiset syyshallat panivat mustikat, säilyivät ne siinä syyspakkasiin asti. Siitä ymmärsin, ettei paikka ollut hallanarka, ja se minua innostutti." Heikki vetäisi sikaaristaan vahvan sauhun ja sanoi sitten: "Enkä saata moittia, että halla olisi viljaani hätyytellyt..." Kaarlo seurasi Heikin puhetta mielenkiinnolla. Kummallinen mies tämä Heikki! Juro oli ollut kirkolla, vähäpuheinen välillä, mutta kun oli tultu tänne kiveliöön ja päästy kahden kesken, oli muuttunut puheliaaksi. Ja käynyt muutenkin miellyttävämmäksi. Kaarlo huomasi vasta nyt, että Heikillä oli kauniit, tuntehikkaat silmät ja säännölliset, miehekkäät kasvot, vaikka ne nyt olivat harvan parransängen peitossa. Epäilemättä oli Heikki nuorena ollut komea, miellyttävä mies. Eikä tainnut olla niin lahjatonkaan kuin Kaarlo oli luullut. Häntä alkoi Heikki yhä enemmän ja enemmän miellyttää, ja hän havaitsi alinomaa uusia puolia Heikissä. Kun he olivat tuokion tupakoineet äänettöminä, nousi Heikki ja arveli: "Jospa sitten katkaisemme tämän lopunkin taivalta." Ja kun olivat jo lähteneet sinnepäin, missä vesiä näkyi vilkkuvan, sanoi Heikki: "Menkää sitten sinne meille, niin kyllä siellä toimitetaan vuode vieraalle... Minä käyn vielä venevalkamassa..." "Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?" kysyi Kaarlo hämmästyen. "Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä." Kaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa. Olisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt erämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä oli kotona, kuinka suuri puute... ehkä leipäkin lopussa. "On näin yön aikana vähän viileämpää", kuuli hän Heikin vielä arvelevan. Polku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta ja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja paikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin lähteistä edempää. Tuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt mihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän korkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne täytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria syntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas... niin kauas... niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan uutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren luonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä jonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi ahdistellut sydäntä... Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän näki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja harmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin ne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja... Jos sinne eksyisi elämästä! Mutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha. Kaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus, karun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä ilma... Hän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa entiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän tyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika hälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja tästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä. Reippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä oli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee käsittämään sydänmaan miehen elämää... Kuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka näytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä, ensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja aivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota heidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. -- "Nyt ollaan perillä", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata tulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja pikkurisuja. Kaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi. Toiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku vastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen vaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja paljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä. "Tämä on siis Illinginjärvi?" "Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo... Se uusi rakennus on navetta, menneenä talvena vasta salvettu..." "Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?..." Heikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen, saadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti. "On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama." "Mikä se on?" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi tälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön keskellä, kirkkaan järven rannalla. "Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu olevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului rovastikin papereistaan lukevan." "Vai Kaihola!" Ja Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta lisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut havainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi ja kysäisi: "Mutta millä me soudamme järven yli? Eihän näy venettä tällä rannalla..." "Tällä sauhulla me veneen saamme, jahka huomaavat", sanoi Heikki. Kaarlo ymmärsi nyt vasta, mitä varten Heikki oli sytyttänyt tulen. "Tämä on siis jonkunlaista langatonta sähköttämistä", nauroi hän, sillä ensi kertaa eläissään hän näki, miten erämaan asukas ilmoittaa järven yli tahtovansa. Mitäpä hän olikaan nähnyt kansan elämästä! "Mutta ellei siellä kukaan ole valveilla?" hän epäili. "Kyllä sen aina joku huomaa. Eivät ne näin tähän aikaan kesästä nuku öisin täällä päin... Jopahan näkyy Eeva kävelevän venevalkamaan." Ottaen kiikarin käsilaukustaan katseli Kaarlokin taloon päin. "Eeva", virkkoi hän. "Onko hän teidän tyttärenne?" Oli. Eeva oli nyt vanhin lapsista; kaksi vanhempaa, poikia kumpikin, oli nuorena hukkunut järveen, heikkoon jäähän. Nuorempia oli vielä kolme poikaa ja kaksi tytärtä. "Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee noutamaan", aprikoi Heikki. Hetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo: "Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen rauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata semmoisen nimen!" "Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa syksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta minua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi... Ja viipyi välisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia. Ja kuoli sitten... mikä sydämenvika lie ollut..." Ja Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä. Vene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon tuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi olevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut olkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui, loi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä huomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt kasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän oli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen. "Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille kesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa ruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja... eikä tämä muuta kuulu tahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen", esitteli Heikki Kaarloa tyttärelleen. Kaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään sanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi nähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli miellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen röijyn alta. II. He työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt takaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä tavaroita. Aurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien, koko järveä kullaten. Eeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään puhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän yksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa sydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän katseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin häntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä venheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois entisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven jylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä kuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai oliko valveilla... Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän, rantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului kaukaisista korvista. Tämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat... tässä oli nyt se maailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua kaikin puolin... Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä suuret synnit... täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja hyvää... Oli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon suurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä, jossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui synnissä!... Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta... Oliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja taivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä rauhaan? "Kuinka vanha Eeva on?" Hän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan enemmän kuin äsken. "Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista." Hänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli hän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja pohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista rintaakin pilkisti palanen näkyviin... Kaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui viehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden ilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus sädehtivän -- sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa. Katkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti Kaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista mielikuvitustaan. Näinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan mielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä kuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä! Seurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit, eläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja eikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!... Hän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli vannonut porttolan eteisessä... että hän vangitsee halunsa, hänen heikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä... hänestä on tuleva uusi mies... Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän rauhoittui ja alkoi jutella Eevalle. "Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?" Mutta Eeva kysyi vuorostaan: "Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla, kun tänne arvasitte tulla?" "No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?" Ei ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen toimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut lypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö. "Montako on lehmää?" "On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin, joka oli paras maitolehmä..." "Sepä nyt oli..." "Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa... kirveellä löi kaksi varvasta poikki... Onko teillä lehmiä?" Eevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli lehmiä. Kaarloa nauratti. "Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta lehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta." "Ei taida olla peltojakaan?" Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven... Hän inhosi vieläkin äskeistä. "Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa... Helsingissä on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna." Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä? "Kirjoja vain ja vähän vaatteita." "Onko semmoisia satukirjoja?" "Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?" "Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska kirja..." He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa. Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä venevalkama porraspuineen. Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja avuttomilta! Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä. Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone, jonka musta ovi oli järvelle päin. "Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone", selitteli Eeva. "Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!" "Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin tehty." Ei ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö ketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli: "Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy. Taisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön seutuna." "Eikö Eeva ollut nukkumassa?" "Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin, että isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi." Kaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli likinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä. "Vai poikii Mansikka pian", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin huvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä erämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi hänelle. "Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin." "No, sepä on hauskaa!" Järven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi. Pohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin hyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden. "Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä", puhkesi Kaarlo ihmettelemään. "On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin." "Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin." Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä. Samassa kolahti vene porraspuihin. Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä ikkunaa. Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä sydänmaa sen takana... kauas silmän kantamattomiin... leivättömään Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa... Oliko kukaan ihminen koskaan kulkenutkaan! Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen, outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola... Mitä varten hän oli tänne tullut? Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut... Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä? Oli. Niin oli. Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi, ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se, että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi kuihtumus ja jäykistyminen... Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus kangistunut... Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut. Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka oli ollut hänen suurin erehdyksensä! Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista... Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet toiveet syttymään. Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot huumaa... Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on; siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä... Nyt hän oli saapunut tänne! Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt. "Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen palasen." Ei hän matkastaan muuta selittänyt. Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo valaissut hänen pimeää mieltänsä? Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys ruumiin. Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle kaatumassa... Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille, eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään... Erämaan rauhassa... Erämaan rauhassa... Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset. Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?... Köyhiä, kovaa kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä tehneitä... Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet... Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen sydämessään. Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten mieliksi! Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja kauniit silmät ja tuuhean tukan... Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä mitään syntisestä maailmasta!... Kun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen uneen. III. Hän heräsi siihen, että kuuli puhelua jostakin pihasalta ja pääskysten liverryksiä ilmasta. Hän oli nukkunut niin, ettei ensin muistanut missä olikaan. Mutta kun hän pääsi oikein valveille, palasivat kuluneen yön muistot mieleen. Päivä oli kai jo hyvin lännellä. Hän ei nähnyt aurinkoa, mutta hänestä tuntui, että hän oli nukkunut kauan ja hyvin. Tunsi mielensä virkeäksi, vaikka jalkapohjat olivat arkoina eilisen kävelyn jälkeen. Hän nousi ylös ja päätti lähteä uimaan. Ei pannut kenkiäkään jalkaansa. Täytyi nyt aloittaa oikeaa metsäelämää kaikin voimin! Karaista ruumistansa, puhdistaa sieluansa! Ja viheltäen käveli hän tuvan poikki ja meni pirttiin. Heikkikin oli juurikään saapunut tuliaisineen. Koko perhe oli kokoontunut pöydän ympärille, jolle Heikki lappoi laukustaan minkä mitäkin tuomista. Siinä olivat kaikki pojatkin, Aapo, Erkki ja Akseli, joita Kaarlo ei ollut vielä nähnyt. Siinä seisoivat pikku tytötkin Laila ja Maria äitinsä vieressä, uteliaina katsellen isän tuomisia. Heikki komensi pojat kättelemään Kaarloa ja sanoi: "Kiittäkää myöskin! Tämä herra se antoi rahaa tuliaisiin ja maksoi vielä jauhotkin kauppiaaseen!" Pojat tulivat kättelemään. Olivat vankkoja poikia, Aapo jo pitempi isäänsä, avojaloin, mutta puhtaat paidat kaikilla. Emäntä oli pitkähkö, laiha nainen leppeine sinisine silmineen, joiden ilme oli samanlainen kuin Eevankin. "Missä Eeva on?" kysyi Kaarlo. "Se tulee heti... meni teille lypsämään maitoa." Aapolle isä oli tuonut uuden, kiiltävän uistimen, pikkupojille onget ja jokaiselle sitäpaitsi kirveen omiin nimiinsä, Eevalle ja pikkutytöille huivit ja emännälle pakan liinakangasta. Kaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin hyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi: "Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan eräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä sanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei taida tyytyä... Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri tahtookin... Niin minä sanoin, että tulkoon vain... ja niin on nyt tullut..." "Tänne kiveliöön!..." virkkoi emäntä. "Ei täällä ole vieraalle mitään antamista..." "Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan myöskin... ei hätää... Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen... Mutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa, että maisteri on jo valveilla", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään näyttänyt väsymys vaivaavan. Pojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä ja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät. Kaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi: "Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät, että..." "Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?" kysyi Heikki vastaan. "Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut, missä olinkaan!" "Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä", virkkoi emäntä. "Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta", nauroi Kaarlo. "Mikä on hätänä!" "Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin joku poromies", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi Kaarloa, että oli tänne hautautunut. "Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt", puolusteli Kaarlo. "En minä täällä mitään kaipaa." Heikki sanoi siihen: "Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä... Vaikka huomenna jo..." "Ei toki... en minä mitään ikävöi..." Kaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset lentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs täynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi pesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean, louhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin tullessa aamuvarhaisella. Navetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki. Samassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala, puoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä oli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa mielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka oli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme iloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja miellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin tummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä oli hurmaavaa. Pojatkin joutuivat siihen. "Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli. "Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan." "Olet nyt", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista. "Me lähdemme miehissä tästä", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen maitoastian. "Ja sitten kalastamaan!" "Minullakin on onki!" huomautti Akseli taas toimessaan. Hetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista polkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin, lakitta ja paitahihasillaan. Sillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta hän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi veteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja heittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä venevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli päänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään, järveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan. Kaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja hän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut, kun oli näin paljon kirjojakin. Kaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle, otettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli vain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki niitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä. Hän avasi kannen ja luki "Kalevala". Mikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen. Äitikin tuli kamariin. "Rikas se taitaa olla. Isällekin oli antanut jauhoihin rahaa, sanoen, että kyllä sitten sovitaan, ja rovastikin oli maininnut, että kyllä se olostansa maksaa, kun vain saapi olla rauhassa", selitteli emäntä Eevalle. "Paljon sillä näkyy olevan kirjoja ja vaatteita tuossa toisessa", näytteli Eeva ja kehuskeli. "Mutta ei se ollut virastaan mitään selvää tehnyt, vaikka isä oli välillä kysynytkin", tiesi emäntä. "Saattaa olla isokin virka. Kuinka lienee vanha? Nuorelta näyttää, mutta on sillä semmoista somaa alamielisyyttä silmissään." "Sanoi viisikolmatta täyttäneensä." Eeva havaitsi nyt ikkunalaudalla kultakellon ja sormuksen, jotka Kaarlo oli siihen jättänyt. Yhdessä he niitä emännän kanssa kävivät tunnustelemaan ja tutkimaan. "Antaisipa noita kirjoja luettavaksi!" toivoi Eeva. "Ne ovat varmaan vieraskielisiä kaikki." "Tämä tässä on suomalainen..." Ja Eeva otti "Kalevalan" uudestaan kapsäkistä. "Elä missään nimessä koske!" varoitti äiti, vaikka itsekin olisi ollut utelias näkemään. "Kyllä minä vielä jolloinkin pyydän lainaksi", arveli Eeva. "Et saa pyytää. Voipi suuttua." "Ei suinkaan suutu... niinpä on lempeäsilmäinen." Ja Eeva katseli vieläkin "Kalevalaa". "Se on silmistään vähän vorstmestari-vainajan näköinen... liekö sitten niin siivo ja hyväsydäminen", tunnusteli emäntä. Häntäkin oli vieras miellyttänyt. "Mistä meille tiesi tulla?" kysyi Eeva. "Rovasti oli neuvonut. Pappilaan oli isä käsketty. Siinä olivat yhteen tulleet." "Hyvä tämä on ja ystävällinen. Tiedusteli lehmistäkin. Katsokaa, äiti, kuinka se on hyvä uimaankin... noin vain... nyt keljottaa selällään kuin hauki..." "Niin näkyy. Siisti nyt huone, ja laitamme ruokaa sille." Emäntä meni, mutta Eeva jäi siistimään huonetta ja panemaan vuodetta kokoon. Herttainen mies oli, siivonnäköinen ja soma. Ei ollut naimisissa, mutta varmaan oli ystävä jossakin kaukana... Ja ajatuksissaan tarttui Eeva uudelleen "Kalevalaan" ja luki muutamia rivejä. IV. Suurimman, kirkkaimman valon vallassa oli Pohjola. Ei ollut pimeänaikaa ollenkaan. Kaiket yöt oli aurinko näkynyt vaarojen yli, vaikka sen loisto vähän vaimenikin sydänyöllä. Tämä valo, tämä outo kirkkaus, vaikutti Kaarloon omituisesti. Hän eli kuin eri elämää. Hänestä tuntui niinkuin hän kevenisi ja puhdistuisi, nuortuisi, ja niinkuin uusi elämä olisi hänessä alkanut. Pari viikkoa oli hän vasta ollut Kaiholassa. Hän oli jo ryhtynyt siihen työhön, jonka hän kesän aikana oli päättänyt täällä valmistaa. Hän oli nauttinut tästä ihmeellisestä valoisuudesta ja karusta sydänmaan luonnosta. Öisin, kun oli vähän viileämpää, hän souti poikain kanssa uistinta ja palasi vasta sitten kun päivä alkoi lämmittää. Eevakin oli joskus mukana. Tähän aikaan elivät Kaiholan asukkaat omituista elämää: nukkuivat useinkin päivillä, mutta öisin olivat liikkeellä. Öisin kulki Heikkikin kuokkamaalla, ja sinne piti poikainkin joutua silloin kun Kaarlo ei tarvinnut kalastuskumppania. Alussa hän oli rauhallinen, nukkui levollisesti ja tunsi saavansa uusia voimia. Yksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa mielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis, niin luonnollinen ja suora!... Kuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon mielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin ennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli lempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä... Ja se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli nähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä havaita. Ja taas hän kirosi itseään. Eihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään muuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin alussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei ollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. -- Hänen oma syynsä oli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen rauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi. Mitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta, kulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan tyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi heti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki... Hän nousi kynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta Eeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja solahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana... Paljaat käsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa avoimena... Hän kysyi hiljaisella äänellä: "Nukutko Eeva?... nukutko Eeva?..." Mutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen sisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen... Silloin hän muisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän ystävällisen talon ihmiset... Ja kiireesti hän riensi pois. Silloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa! Sillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että veisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta... Mutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen mieltänsä häiritsemään. -- Eeva oli kokematon erämaan lapsi, -- kuiskaili se. -- Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi... Mitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!... Mikä notkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen silmissään... Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää... Etkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä... Ei Eeva siitä sen onnettomammaksi tule... Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten lakkaa... Mutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas lähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään ärsyttämään? Ja silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut tämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään... Ja hän puhui kiukkuisena kiusaajalle: -- Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, -- ja rakenna ihmelinnoja, saastainen halu, mutta minä olen minä... Ja kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen, häpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa. Mutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan. Oli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan. Eräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä pikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli navettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut kyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä. Eeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen jalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään polvea... tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea... Kaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt polveaan hameensa peittoon... "Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?" sanoi hän Eevalle. "Siellä ne ovat. Aikoiko maisteri järvelle?" "No, en tiedä. Olisi tässä jo aika ruveta minunkin tosityöhön. Kesä kuluu." "Mutta tehän kirjoitatte ihan myötäänsä! Mitä te kirjoitatte?" "Minä suomennan erästä ranskalaista romaania." Eeva ei osannut siihen mitään sanoa. Hetken kuluttua virkkoi: "Mutta jo teillä on paljon kirjoja!" "Ei niitä täällä ole paljon." Eeva nousi lypsämästä. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet ohimoille ja posket punoittivat. Kun hän kävi kiulua tyhjentämässä pyttyyn, joka oli keskellä navetan lattiaa, kumartui hän niin, että Kaarlo näki hänen pulleat, sirot pohkeensa takaapäin... "Olisi minulla ollut yksi pyyntö, mutta äiti ei ole luvannut..." Eeva katsoi häntä suoraan silmiin, loistavin, viisain katsein. Hän tuli melkein Kaarlon viereen... "Mikä se olisi? Sano pois vain! Jos voin täyttää pyyntösi, niin teen sen heti..." Hän laski kätensä Eevan olkapäälle ja painoi etusormellaan poskeen. Eeva ei muuttanut ilmettä kasvoissaan, vaan sanoi päättävästi: "Huomenna sanon..." Ja hän asettui toista lehmää lypsämään. "Miksei nyt?" Kaarlo meni navettaan ja seisahtui Eevan viereen. "En minä nyt. Tämä se nyt on se Mansikka, josta teille selitin, kun järvellä tulimme. Se on nyt poikinut ja antaa toista kiulua maitoa aamuin, illoin." "Vai niin." Kaarlon teki mieli laskea kätensä Eevan hiuksille, jotka olivat niin silkinhienot ja pehmoiset, ja hiuksilta sitten paljaalle valkoiselle kaulalle. Mutta ei tehnyt kuitenkaan. Äskeinen kosketus jo häntä kadutti, ja hän ponnisti kaiken kykynsä poistuakseen. "No, Eeva sanoo sitten huomenna! Minäpä lähden tästä käymään kuokkamaalla..." Ja hän poistui navetasta, sydän rinnassa takoen kuin vasaralla... Mikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin... niin... Äh...! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin viehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut nähneensä... Hän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja halujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän oli... ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat ruumiillisia suloja... pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita... Miksei hän nähnyt tytössä muita piirteitä? Siksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen entisen elämänsä maininkeja, jotka _täytyi_ tyynnyttää, _täytyi_ asettaa... Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä kuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa... Hänen elämänsä täällä maanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli aikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään... _Jos_ hän nyt lankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!... Oli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös... Niin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran alla lihavassa kuusikkokorvessa. Siellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi, hakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen pitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää, männynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät nuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea. Muutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta näytti. Kaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla ollut kuin lyhyt oras... nyt jo pitkä oljenalku... pian kai olisi tähkällä. "Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä tynnyriin", selitti Heikki. Vaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei tämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo... tämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia. Hän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen poikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki repimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois tieltä. "Riskejä poikia te olette!" Noin sitä maata viljeltiin, noin kiskottiin lakittomin päin, hiki tippuen pitkin nokista naamaa! Mitä saivat palkakseen tästä kovasta, rasittavasta työstä? Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää oman kansansa taistelua, ymmärtää, ettei tätä kansaa syyttä ollut sanottu sitkeäksi ja niukkaan tuloon tyytyväiseksi. "Kun nuo pojat tässä jaksaisi miehiksi kasvattaa, niin kyllä me tästä talon tekisimme", jutteli Heikki Kaarlolle. "Vähältä näyttää tämä meidän vainiomme vielä... Vaikka töitä tässä olen tehnyt... Tuossa on vieläkin navetan takana iso mänty, jonka juurelle ensin laukkuni laskin... Ja siitä aloin... Kahteen kesään en saanut kerätyksi heiniä kuin yhdelle lehmälle... Niittyä minä sitten ensi vuosina harrastinkin... raivasin Kuverojan varren ja laitoin tammen. Siitä on tullut nyt hyvä niitty, on maaheinää aika paljon paikoitellen... Niitty on pellon äiti, sanotaan. Ja niin minä sitä olen lisännyt ja lisännyt, latoja kevätahavain aikana salvanut... Mutta mitäpä minä niistä nyt teille juttelen..." "Jutelkaahan vain! Hauskaa on kuulla, kuinka tässä olette elämään alkaneet", kehoitti Kaarlo. Nyt hän vasta alkoi oikein ymmärtää "kansan elämää". "Ei sitä yksi mies sentään maailmaa kerkiä", sanoi Heikki. "Pankaa nyt täältä sikaari ja istahtakaa tähän levähtämään", kehoitti Kaarlo. Heikki näyttikin kovin uupuneelta, ja hänen silmäinsä kirkas ilmekin oli kuin himmennyt. "Väsymys jo alkaa minussakin tuntua", hän sanoi ja istahti Kaarlon viereen, poikain ahertaessa nuotion ympärillä. "Olisi pitänyt saada tämä sarka kuokituksi ennen heinäntekoa, vaan keskiin näyttää jäävän... huomenna jo pitää alkaa lehtikerppuja lampaille... ja sitten heinäntekoon... Pojista alkaa jo olla hyvä apu: Aapo tuo käykin täydestä miehestä, eikä ole kehnokuntoinen Erkkikään, ja Akselikin jo niittää kampailee toisten jäljessä lakeisensa niinkuin muutkin. Eeva se olisi hyvä heinäntekijä ja joutuisa haravamies, mutta kun kuivi tuolta äidiltä käsi, ettei kykene lypsämään, niin ei Eeva pääse kuin lähiniityille päivänajaksi... Mutta nyt ei enää ole hätää. Ensi alussa oli, kun kahden vain kahlaten perkasimme veteliä jänkkiä... Ja siinä se meni äidiltäkin terveys, kun raskaaksi vielä sattui kesänajaksi..." "Kyllä on ollut hirveää", sanoi Kaarlo, jonka sydän pian lämpeni ja mieli heltyi. "Ei sekään niin. Mutta se oli, kun Eeva syntyi. Ei ollut paljon mitään suuhun panemista ja täytyi yksin jättää vaimo ja vastasyntynyt, lähteä ensimmäisiin kyliin apua hakemaan..." Kaarloa ihan hirvitti. Ja Heikki kertoi kaikki tyynesti, tasaisesti, aivan kuin kaikki olisi ollut ja tapahtunut kuten luonnollisinta ja selvintä oli. Mutta kuka kuitenkaan tiesi, mitä tuon jäykän miehen rinnassa oli liikkunut, mitä oli tuntenut ja kärsinyt näinä pitkinä vuosina nälän ja puutteen ahdistamana, keskellä asumatonta kiveliötä! Tällä laillako olivat kaikki korvet asutuiksi tulleet? Nälkää ja kipuja kärsienkö oli Suomi tullut viljellyksi? Niin oli. Kaarlo ymmärsi sen nyt. Eikä mitään ollut hän ennen nähnyt eikä tiennyt! -- Jospa ne tietäisivät siellä kotona Helsingissä, mitä minä täällä näen ja tutkin, tuntisivat korven asukkaan elämää! "Ei sitä silloin kukaan uskonut, kun minä tähän tulin, että tästä taloa koskaan tulee, mutta nyt uskovat. Meillä nyt jo sentään elättää kaksitoistakin nautaeläintä ja hevosen... Kun nyt vain jaksaa saada peltoa lisää, niin... Ja olen minä ajatellut, että kun tämän perintömaaksi saapi, niin on tässä lapsilla toista aloittaa elämäänsä kuin meillä... Peltoa vain tarvitsee saada lisää... Tämä on melkoisen hyvää peltomaata... Nuo sarat tuossa... Eikö ole kaunis laiho, vaikka ei niihin liiennyt lantaakaan kuin liimaksi..." Sitä Kaarlo jo oli tässä ihmetellytkin. Hyvillä mielin jatkoi Heikki: "Kun nyt vain kesä pysyisi tämmöisenä, niin Laurin päivänä joutuisi leikattavaksi... Ja jos täyteen jyvään pääsee, niin kyllä tulee leipää koko talveksi..." Hyvissä toiveissa näytti Heikki olevan, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta, kun hän katseli peltojaan. "Mutta merkillistä on sittenkin, että olette tässä näinkin hyvään elämänalkuun päässeet!" kummasteli Kaarlo. "On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala huolen pitänyt... Tänä kesänä ei tarvinnut ottaa velkaakaan... Mitä nyt teille tulee, kun jauhoihinkin rahan annoitte... Mutta ei ole nyt kauppiaaseen mitään..." "Niistä minun anneistani emme puhu mitään, kunnon Heikki", sanoi Kaarlo, ja hän tunsi, että hän yhä enemmän ja enemmän alkoi ymmärtää ja kunnioittaa tätä hiljaista, vaivojaan valittamatonta miestä. He istuivat hetkisen ääneti, omissa mietteissään kumpikin. Ilta oli kaunis ja kirkas, aurinko oli kukkulain lakien tasalla melkein suoraan pohjoisessa. Suuri, äänetön erämaan rauha vallitsi ympäristössä. "Näin se lyhyt kesä kuluu hupaisesti", alkoi Heikki puhua. "Aurinkokin on jo öisin piilossa tuolla vaarain takana... nyt jo laskee tuon Mainavaaran huipun taakse... Siitä minä aina pidän merkkiä, jotta milloin heinän teon aloitan... Ja on se tuokin, että kun ohra hiusta näyttää, niin varta silloin viikatteesi... Nyt jo on ensimmäinen kylvö hiuksella..." "Onpa Heikillä varmat merkit", hymähti Kaarlo. -- Luonnon lapsia opettaa luonto, -- ajatteli hän. Mitä oli hän oppinut luonnosta? Ei muistanut mitään oppineensa. "Menkääpä, pojat, panemaan sauna lämpiämään", käski Heikki poikia. "Jopa tässä nyt on täksi päiväksi revittykin juuria... pitää tässä hautoa jäseniään..." Mieleen olikin pojille, että saivat heittää kuokkimisen. Heillä olikin ollut verrattain helppoa siitä asti, kun Kaarlo tuli. Saivat vain kalastella järvellä maisterin kanssa; se oli paljon hauskempaa kuin repiä kivoja juuria ja polttaa rutoläjiä. "Lähdemmekö uistille, kun saunasta tullaan?" huusi Akseli saunalle mennessään. "Pankaa te kovasti puita, että tulee hyvää löylyä", varoitti Heikki. "Varmaan maisterikin taas saunaan..." "No, johan toki! Minäkö laiminlöisin hyvät kylvyt! En vain!" Pojat riensivät juoksujalassa saunalle, jonka ikkunoista ja mustasta ovesta alkoi hetken kuluttua nousta sakea sauhu, paksuna pilvenä hajaantuen järvelle päin. "Mikäpä alkaa tuntua tämä kiveliön elämä?" kysyi Heikki. "Hauskaa on ollut. Ei ole kuultu kahteen viikkoon maailmalta mitään!" vastasi Kaarlo. "Eipä tänne näin kesän aikana, kun ei satu kulkijoita... Ja menee talvisinkin kuukausia, ettei ketään näy, mutta siihen tottuu..." Heikki meni pirttiin ja Kaarlo käveli tuvan läpi kamariinsa. Pöydällä ikkunan luona olivat hänen kirjansa ja kirjoitusvehkeensä levällään. Hän istahti tuolilleen ja katseli rantaan päin, saunalle, josta musta sauhu pakkasi ulos rei'istä ja ikkunoista. Hän tunsi kummallista apeutta mielessään. Oliko ikävä vai mitä? Olihan hän täällä nyt löytänyt, mitä oli halunnutkin: rauhaa ja yksinäisyyttä, lepoa, jota oli ikävöinyt, tervettä erämaan elämää ja kirkasta Pohjolan ilmaa. Parantuakseen hän oli tänne tullut, unhoittaakseen entisyytensä ja aloittaakseen uutta elämää. Sillä eihän se ollut oikeaa elämää, jota hän oli viettänyt! Kun hän oli päässyt ylioppilaaksi, oli hänelle auennut vapaus. Upeassa kauppiaskodissa kasvaneena, mutta kovan kurin alaisena, ei hän pääkaupungissa ollut saanut kouluajalla minkäänlaista vapautta. Mutta kun ankara isä kuoli juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan ja hän sai perinnön käsiinsä, päätti hän tutkia elämää. Ulkomailla hän oli matkustellut näiden viiden vuoden aikana -- tuskin mitään saaden aikaan. Kieliä oli tosin vähän opiskellut ja tutustunut kirjallisuuteen ja tuhlannut rahoja. Maailman elämä ja suurkaupungin viettelykset olivat olleet liian houkuttelevia. Hän ei ollut jaksanut vastustaa niitä... tuskin oli oikein tahtonutkaan... Mutta sitten tuli äkkiä ikävä ja kaipuu kotimaahan, äitelä mieli ja kyllästyminen kaikkeen siihen, mitä näki vieraassa maassa. Hän oli uskonut kehittävänsä kirjailijalahjojansa ja oppivansa taitavaksi suomentajaksi. Mutta vähiin olivat suomennostyöt supistuneet. Kotimaahan oli tosin silloin tällöin lähettänyt pienen novellisuomennoksen, mutta ei mitään muuta. Alkuperäistä tekelettä hän ei ollut luonut, vaikka monesti oli miettinyt aiheita. Mutta kesän aikana hän oli aikonut suomentaa erään Emile Zolan laajimmista romaaneista... Työ oli tuossa vasta alulla! Nyt hänen täytyy käydä tosityöhön, päätteli hän. Hän oli nuori! Hän paranisi nyt täällä kaikesta entisestä: ruumis saisi uutta verta, mieli erämaan surumielisyyttä. Hän uisi ja kylpisi, kävelisi maita ja vaaroja, joisi kirkkaitten lähteitten vesiä... Ja salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli. "Mihin sinä oikeastaan aiot?" kysyivät toverit ja tuttavat. "Menenpähän levähtämään jonnekin." He uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan maille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas Pohjolaan... Lapin raukoille rajoille... Mutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään? Ei mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi sydämessä kuin vetten viri... V. Oli lauantai-ilta. Heikki oli jo poikain kanssa aloitellut heinäntekoa. Olivat olleet yökunnassa Uittosaajossa, joka oli kotojänkkää loitompana, heinävä suonsilmä vaarojen välissä. Mutta nyt lauantai-iltana olivat saapuneet kotia. Olivat saunoneet ja istuivat pirtissä, pannen verkalleen vaatteita päälleen. Kaarlokin oli joukossa. Oli melkein puoliyön aika, mutta aivan valoisaa vielä, vaikka aurinko oli hetkeksi laskenut Mainavaaran taakse. Emäntä keitteli saunakahvia, ja Eeva oli navetalla, sillä lehmät olivat tänä iltana palanneet hyvin myöhään kotia. Oli haasteltu kaikenlaisista asioista, maanviljelyksestä etupäässä. Kaarloa äsken hävetti, kun hän niin vähän tunsi maanviljelystä, että tuskin mihinkään Heikin tekemään kysymykseen tiesi vastata. Heikki tuntui olevan tiedonhaluinen mies, joka muisti kaikki, mitä kerran kuuli. "Ensi viikolla minäkin tulen heinäntekoon", puheli Kaarlo. "Aapo on lainannut minulle pitkävartiset saappaansa... kyllä tästä nyt kyetään..." "Kuverojalla meillä onkin iso niittypirtti ja tahko loukossa", selitti Akseli. "Siellä ei tarvitse kuusen juurella yötä olla. Lähtekää jo meidän kanssamme", esitteli hän Kaarlolle, sillä he olivat tulleet oikein hyviksi ystäviksi. "Vaikkapa lähdenkin!" "Mutta mitenkä käypi, kun ei siellä olekaan maitoa?" nauroi Heikki. "Eipä taida piimä lystää..." "Kyllä kelpaa piimäkin", uskoi Kaarlo itse. "Onko se isokin niitty, se Kuveroja?" hän kysyi sitten. "No, jos on kirkkaita poutia, niin kyllä sen sitten puolessatoista viikossa saamme tehdyksi... Se onkin paras ja laajin niitty", selitti Heikki. "Kylläpä siinä on työtä", kummasteli Kaarlo; "vai niin kauan menee!" "Ja matkassa pitää sittenkin olla aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja jos sateita sattuu, niin menee siinä kaksikin viikkoa umpeen..." "Niin, mutta sitten on vielä Sammaljoki, Hanhisaajo ja Risuniitty", luetteli Akseli. Kun he olivat juoneet saunakahvin ja Eeva tuonut Kaarlolle kipollisen maitoa, sanoi Kaarlo leikillä: "Ei ole kuulunut muusta maailmasta mitään... vaikka olisi palanut koko homma..." "Eipä ole kuulunut, että olisi palanutkaan..." "Tulevana kesänä minäkin pääsen juhannuskirkkoon", iloitsi Akseli. Ja Kaarlo sai nyt kuulla, etteivät Eeva ja Aapokaan olleet käyneet kirkonkylässä kuin kaksi kertaa eläissään... rippikouluaikana. "Eikö tee joskus mieli?" kysyi hän Aapolta. "Eipä juuri." Aapo olikin sellainen vähäpuheinen, hiljainen miehen alku. Haasteli niinkuin vanhat miehet. "Entä eikö Eevan tee mieli?" "Minkäpä tekee, jos mieli olisikin?" Eevan silmissä vilahti kuin ikävää. Siihen taukosi keskustelu. Heikki ei arvellut sinne eikä tänne. Tultuaan huoneeseensa Kaarlo alkoi riisuutua. Pitkin viikkoa hän oli työskennellyt eikä ollut usein Eevankaan kanssa joutunut puheisiin. Eeva näytti nyt ujostelevan häntä enemmän kuin ensin. Pikkutyttöjen kanssa oli Kaarlo käynyt järvellä kalastamassa, sillä Eeva oli, heti kun oli saanut lehmät hoidetuksi ja päästänyt ne metsään, mennyt kerppuja tekemään vainioiden taakse. Eeva oli välistä näyttänyt olevan syvissä mietteissä, mutta ei ollut Kaarlolle sanonut sitä tuonnoista asiaa. Mikä asia hänellä saattoi olla? kysyi hän itseltään, mutta ei saanut siihen mitään vastausta. Joka yö oli kiusaaja häirinnyt hänen rauhaansa. Kun miesväki oli yökunnassa niityllä, ja emäntä ja pikkutytöt nukkuivat pirtissä, tiesi Kaarlo Eevan olevan yksin aitassaan... Kiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään, lehdittyyn aittaan... Eeva ei panisi sitä pahakseen... sallisi siihen viereensä asettua... antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli lauantai-ilta... Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään... Ja yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: -- Entäpä se onkin juuri sitä, joka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä... hänen on yksin ikäväkin... Kaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen ruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen... Se ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa... Se oli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin sinisiin silmiinsä... Mitä se lienee ollut? Nämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo ollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden kesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista seikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät pojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet. Kun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että "voi perhana, kun pääsi komea ahven", eivät pojat näyttäneet siitä ymmärtävän mitään... Mutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi puhjennut, viehkeimmillään... hehkeimmillään... Mutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi, ollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa... Saattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi... Hän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle ja päätti hiipiä... Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut tänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä kesävieras... Mutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi kävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton alle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen puhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon äskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen sydämeensä. "Eeva", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan. Eeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli suloisempi kuin koskaan ennen. "Eeva... tule tänne lähemmäs", sanoi hän houkuttelevalla äänellä uudestaan. "Nyt minä tulin sitä asiaa... Huomenna kun on sunnuntai, olisi aikaa..." Eevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen pehmeä. "Tulehan tänne!" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän vilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää olisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan, paiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi: "Mitä Eeva tahtoi?" Eeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen: "Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt... tuota kirjaa lukeakseni..." Ja Eeva osoitti nurkassa olevaa avonaista kapsäkkiä, joka oli kirjoja täynnä. Kaarlo tunsi omituista pettymystä mielessään ja jonkunlaista hämmästystä. Ymmärsikö Eeva kirjoista? Osasiko oikein sisältäkään lukea? Hän ei tiennyt mitä vastata, joten Eeva jatkoi: "Minä siihen kerran vilkaisin, mutta en ole uskaltanut koskea. Se on suomalainen kirja, 'Kalevala'... Äiti on kovin vihainen, kun siihen koskin, että jos te suututte. Mutta minä niin mielelläni tahtoisin lukea..." Kaarlo yhä katseli hämmästyksissään Eevaa. Kuinka hänen otsansa oli sievä ja hyvin muodostunut, hiussuorto niin verrattoman kaunis! Pitkien silmäripsien alta loistivat suuret, tummansiniset silmät omituisen arasti ja pehmeästi. Niiden ilme oli viisas ja tarkkaava. Hiukset olivat valuneet ohimoille, ja palmikko ulottui lanteitten alapuolelle. "Vai tahtoisi Eeva lukea", sanoi Kaarlo vihdoin, mutta aivan kuin ei olisi vieläkään oikein ymmärtänyt Eevan tarkoitusta. "Onko Eeva ennen lukenut kertomuksia?" osasi hän sitten kysyä. "Olen minä Genoveevan, mutta pojat ovat sen repineet." Eeva seisoi kuin tuomiotaan odotellen, väliin luoden pitkän silmäyksen kirjoihin päin. "Saapihan Eeva mitä tahtoo... Vai 'Kalevalaa'... Annappa sieltä kapsäkistä..." Nopeasti kumartui Eeva nurkkaan, jossa kapsäkki kirjoineen oli, ja otti sukkelaan pinkasta "Kalevalan". Se oli sidottu mustiin kansiin, mutta Eeva tunsi sen jo päältäkin, vaikkei ollut kuin kerran käyttänyt kädessään. Mutta sillä aikaa kun Eeva kumartui "Kalevalaa" ottamaan, ehti Kaarlon rietas mielikuvitus rynnätä muihin mietteisiin... -- Tämä oli Eevan omaa keksimää, päästäkseen tänne puheille, kun ei minussa ollut miestä menemään hänen luokseen... osasipa tyttö oivan koukun!... Eeva ojensi Kaarlolle "Kalevalan" ja sanoi: "Tämä on se kirja, jota halusin..." Kaarlosta kuului niinkuin Eevan ääni olisi vavissut. Hänen sieraimiinsa tuoksahti Eevan puvusta hajuheinäin ja lehtien lemua. "Syksyllä on isä luvannut, kun kesävoi viedään kauppiaaseen, ostaa minulle kansakoulukirjoja... Tänä kesänä tuleekin paljon enemmän voita kuin viime kesänä... Minä olen niin hyvin koettanut ruokkia lehmiä... Eikä ole itse maistettu rieskamaitoa kuin sunnuntai-aamuisin... Nyt on jo voita melkein niin paljon kuin menneenä kesänä oli Mikkelinä, ja on vasta Jaakon päivä huomenna..." Eeva puhui loistavin kasvoin, hyvässä toivossa, että hän syksyn tullen saisi kansakoulukirjoja... Hän seisoi niin likellä sänkyä, että Kaarlo olisi ylettänyt kaappaamaan hänen lanteestaan kiinni ja vetämään hänet sänkynsä laidalle. Käsi jo ojentui, mutta laskeusi hänen kuullessaan Eevan äänen ja puheen, ja häpeän puna nousi hänen poskilleen. "Eeva saapi lukea vaikka kaikki kirjat", sanoi hän, painautui maata ja asetti molemmat kämmenensä niskan taakse. "Oikein paljo kiitoksia!" Ja Eeva pusersi kirjaa käteensä kuin peläten sen putoavan. "Pojat ovat menneet hilloon... Huomenna saatte hilloja... Ja hyvästi nyt! Nukkukaa rauhassa!" Ja Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos. Kaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi ja lämpimästi. Oliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset tuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin yöpuvussa nuoren miehen huoneeseen... Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä sopimattomaksi! Kuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen, viaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä toisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti alussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta... Jumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta sänkyyn... Häneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli aikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan? Ei, tuhannen kertaa ei. Jos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt pienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä tulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen... Ja silloin... silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä iäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut! Hän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko elinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan vakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle valtaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta... Olihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle hymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä koskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren liikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat, sievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin väliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä... Eevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei tahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut; hänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa mietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva usein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli kapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen uteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää kirjavarastostaan... Mutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli kieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli kieltänyt... Ja kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat puhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä muisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen hyräillyt kappaletta Runebergin "Torpan tytöstä". Seuraavana päivänä hän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla... Ja Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä ilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu, sielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata, mitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon varteen! Kaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut sitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti väräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa... Ehkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle itselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt, kuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven ympärillä! Mutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli ajatellut! Nytkö vasta hän sen ymmärsi! Hän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui niinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt vasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat tähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja katsellessa... Sokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja! Uni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui katselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean, kaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko... -- Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä... kesäisin kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... -- runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. -- Sen kirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman matkoista väsynyt mies... ja löysi aarteen, suuren ja kalliin... Se tyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan valot toisiansa syleilevät... Se tyttö oli puhdas pulmunen... sen veri nuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva uponnut... Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt... Semmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä. Mutta ehkä nyt oli kohdannut! Hän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä kummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin äsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet olivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan valkoista... Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät kuin helmet... Eevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen... -- Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin rakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä sitkeää, kärsivää kansaani... Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki väsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot... paetkaa pois sumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä... ja te paranette! Aurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen ylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko loistossaan... Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot silmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia, tummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa... Kaarlo aukaisi ikkunan ja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan... Ei olisi saanut nukkua yhtenäkään yönä... ei päästää tätä salaa ohitseen... Hän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan koivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän järvelle... Oliko hän koskaan vieraalla maalla ollessa tämmöistä tuntenut? Oliko mieli tuntunut koskaan näin levolliselta? Oliko sydän näin tyynesti, hiljaisesti riemuinnut? Ei muistanut hän tällaista. Kun hän aamulla käveli avojaloin pirttiin, näki hän porstuan ja portaat katajahavuilla ripotelluiksi. Raitis katajanhavun lemu levisi ympärille, ja jonkunlainen juhlatunnelma valtasi hänet. Pirtin lattia oli lehditettynä, ja Heikki istui pöydän päässä raamattua lukien. Emäntä istui toisessa päässä ja näytti kuuntelevan Heikin lukua. Nyt oli sunnuntai, oli Jaakonpäivän sunnuntai. Heikki luki kappaleen loppuun, luki hartaalla, veisaavalla äänellä, mutta selvään. Lopetettuaan lukunsa, hän siirsi raskaan raamattunsa vähän syrjään ja alkoi tuumailla Kaarlon kanssa. Minkätähden oli porstua ja portaat havutettu ja pirtin lattia lehditetty? "No isä tahtoo sillä lailla, kun hänellä on toisena nimenä Jaakko", sanoi emäntä. "On siinä muukin syy, ja se on suurempi. Ohra on jo maitojyvällä", sanoi Heikki. "Jos näin lämmintä riittää, niin Laurin päivän tienoissa saapi leikata ensimmäiset kylvöt." "Milloin se on Laurin päivä?" kysäisi Kaarlo. "Elokuun kymmenes päivä." Hän sai tietää muutakin. Tänään syötiin ensi kerran uusia perunoita. Ja kaikki lapset olivat menneet marjaan, hilloja poimimaan, joita tänä kesänä oli verrattoman paljon. Hyvä kesä oli kaikin puolin. Heiniäkin tuli runsaasti. "Mutta muistan minä erään poutakesän, siitä on nyt tämä kymmenes, kun ensimmäiset kylvöt leikattiin näin Jaakonpäivän viikolla... Semmoista kesää ei minun eläissäni ole ollut..." "Silloin saimme uusia perunoita jo ennen Jaakonpäivää", muisteli emäntäkin. Kaarlo ihmetteli. Ja he läksivät Heikin kanssa katselemaan peltoja. Heikki oli ajanut parransängen poskiltaan. Hänellä oli eheät housut ja puhdas valkoinen paita. Näytti nuoremmaltakin nyt ja oli oikein mainiolla tuulella. Päivä paistoi lämpimästi, taivas oli aivan pilvetön, ja lämmin tuulenhenki huokui järveltä päin. Pihan nurmi tuntui paljaaseen jalkapohjaan lämpöiseltä, ja hiekkapoluilla melkein poltti. He kävelivät navetan taitse pellon pientaretta pitkin. Kauniina tasona siinä ohranpäät nyökkyivät. Heikki taittoi yhden pään, puristi jyvää, josta roiskahti pisara valkoista nestettä, ja näytti Kaarlolle. "Tuommoistako sitä maitojyväksi sanotaan?" "Tämmöistä... viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua valmis..." Peltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti niitylle, Kuverojalle päin. Kaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä. "Mihin päin ne ovat menneet marjaan?" hän kysyi. "Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin jänkillä ja saajoissa." "Tuolta kuuluu ääniä!" He pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne tulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei tulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko kirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat: Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkapäisen lainehisen. Vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä vieri impi veen emona; uipi idät, uipi lännet, uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilmanrannat -- itkeä hyryttelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, poloinen päiviäni, lapsi kurja kulkuani! Jo olen joutunut johonkin, iäkseni ilman alle, tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi." Mutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja näkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa lukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita, punaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta pikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä. "Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!" huusi Akseli ja lisäsi: "Eeva taitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan." Eeva oli niin herttaisen miellyttävän näköinen, kun hänen poskensa punottivat, ja huivi oli solmittu niskan taakse kiinni. Se somisti häntä. Hän riensi Kaarlon luo ja tarjosi tuohisestaan, silmät ilosta loistaen. Kaikki muutkin tulivat ja tarjosivat. "Onpa nyt... onpa nyt!" riemuitsi Kaarlo. "Kovin ovatkin kauniita ja suuria!" He lähtivät kaikki pihaan päin. "Ja nyt minä annan kaikille, mitä olen luvannut. Aapolle rahaa uusiin pieksuihin, Erkille ja Akselille uusiin talvilakkeihin ja pikkutytöille Lailalle ja Marille kenkiin ja hameisiin ja röijyihin." Kaikin kuuntelivat suu hymyssä. "Mitä te Eevalle annatte?" muisti Akseli kysyä. Kaarlo silmäsi Eevaan. Ensi kerran Eeva loi katseensa alaspäin ja punastui. "Voi, antakaa se runokirja, se Väinämöisen runokirja Eevalle", esitteli Akseli. "No, Eeva saa kirjan." Kun tyttö nosti katseensa Kaarloon päin, näki tämä siinä saman ilmeen kuin eilen illallakin, kun Eeva lähtiessään häntä silmäsi. Hän tunsi lämpöisen laineen loiskahtavan sydämessään. Merkillinen... merkillinen tyttö, mietti hän. Eikä hänelle selvinnyt, mitä Eevan lempeä katse oikeastaan tarkoitti. VI. Kuverojalla oli heinä saatu tehdyksi, ja nyt oltiin jo Hanhisaajossa, josta kuljettiin yöksi kotia. Lehmät aamuisin lypsettyään läksi Eevakin luo'olle. Kaarlo seurasi mukana. Heillä oli nyt niin paljon puhelemista, että melkein unohtivat kaiken muun. Kaarlo ei voinut kyllin ihmetellä Eevaa. Hän osasi ulkoa melkein joka runon "Kalevalasta" ja kyseli aina uutta ja uutta Kaarlolta. Maailman alusta piti Kaarlon selittää. Ja Eeva muisti kaikki, mitä kuuli Kaarlon puhuvan maailmasta ja sen historiasta. Ja yhä lisää tietoja tahtoi. Kaarlo jätti sikseen kirjallisen työnsäkin ja oleskeli aina Eevan seurassa. He olivat kerran käyneet Kuverojallakin, vaikka sinne oli niin pitkä matka. Nyt olivat menossa Hanhisaajoon. Sinne lähti polku saunan luota rannasta ja vei ensin hiekkaista järvenrantaa pitkin ensimmäisen rantakallion luo. Se oli kivinen, louhikkoinen niemi, joka näytti juoksevan suoraan suuresta ja laajalakisesta Susijupukasta edempää erämaasta. Se ei pysähtynyt vielä järvenrantaankaan, vaan sukelsi rantahiekkaan päästyään veden alle ja kiilteli sieltä sylien syvyydestä. He astelivat peräkkäin, Eeva edellä, Kaarlo perässä, kummallakin haravat olalla. Kun ehtivät kivisen niemen luo, niin lähtivät sen kuvetta noudattaen kiveliöön päin. "Tässä isä toissa syksynä sai ahman... tuosta juuri... noiden kahden kallion lomasta oli kurkistellut", näytti Eeva. Mutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin opetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia lauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka lahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja muistinsa!... Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä! Kaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon riippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku väliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten kuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku vaati. Nämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli ollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä kirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki itseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet kokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään paljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta väliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä. Mitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin joka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää ollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin muuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa kohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva... "Osaisin minäkin tehdä lauluja", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä Hanhisaajoa. "Oletko koettanut?" "Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma." Eeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot. "Koetahan sanoa!" "En minä nyt. Illalla sitten... Mutta kyllä se Lemminkäinen kuitenkin oli aika hulivili... Mutta teiltä jäi kesken se Kaarina Maununtyttären tarina..." "Ei se ole tarina. Se on historiallinen totuus. Kaarina joutui naimisiin kuninkaanpojan kanssa ja sai paljon kärsiä." Ja Kaarlo kertoi pitkälti Kaarina Maununtyttärestä. Hetken kuluttua arvosteli Eeva: "Mutta he rakastivat kuitenkin toisiaan! Kuinka ihmeen kaunis onkaan se Kaarina ollut!" Ja taas hetken perästä: "Mahtaa olla kaunista sentään tämä Jumalan luoma maailma... Joka kerrankin sen näkisi!..." "Siellä maailmassa on niin paljon pahaa... syntiä, tuskaa ja suruja, verta, vainoa ja sotia... Ei sinne kannata haluta..." "Sinne minä nyt tahtoisin!" Eeva käännähti taas katsomaan Kaarloon. Hänen silmissään välähti kuin salama, ja Kaarlo huomasi niissä saman ilmeen kuin silloinkin, kun Eeva kuuli jotakin merkillistä maailmassa tapahtuneen. "Joko te pian lähdette?" kysäisi hän sitten melkein väräjävällä äänellä. "En minä vielä. Minun on niin hyvä ja hauska täällä olla..." "Eikö teidän ole ikävä? Kyllä minunkin on joskus ollut ikävä, mutta ei nyt tänä kesänä..." "Mihinkä Eeva ikävöitsi?" "En tiennyt... Oli vain ikävä... välistä kirkonkylään..." He saapuivat jo niin lähelle niittyä, että kuulivat viikatteen hiontaa ja näkivät niittomiehet. Akseli huomasi heidät ensiksi. "Maisteri ja Eeva tulevat luo'olle", hän huusi. Niittäjät seisahtuivat katsomaan. "Jo on maisterillakin harava!" iloitsi Akseli. Eeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin kokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata miten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan samalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin että he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He viipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen auringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo kantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti, sillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan. Mutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat avopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan. "Maamies teistä tuleekin", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi heiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa. "Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun viikatteeseenkin." "Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli", arveli Heikki. "Niin... kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin ja risuihin kompastuin..." "Niin oli, niin oli", naurahti Heikki. "Mutta kyllä kiveliö poikansa opettaa." He palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli eellimmäisenä ja lasketteli "Kalevalasta" säkeitä, jotta korpi kaikui. "Näin maailma luotiin", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän luvun "Kalevalasta". "Itsekö se on lukenut?" kysyi Kaarlo. "Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki", vastasi Eeva. "Kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilmaan..." kuului Akselin ääni edeltä. Saapuessaan rantapolulle, joka johti saunalle, he näkivät emännän ja pikkutyttöjen puuhailevan rakennuksen edustalla. "Parhaiksi tulitte. Kylpy on valmis", huusi heille Laila, joka äidin ja Marin kanssa oli valmistanut kylvyn niittymiehille. Kylvyn ja aterian jälkeen tuli Eeva, iltatyöt tehtyään, Kaarlon luo. Kaarlo oli luvannut opastaa kirjoituksessa. Eevan posket punoittivat saunoituksen jälkeen kuin mansikat, ja muutenkin hän näytti niin ihmeen somalta. Mutta Kaarlo oli huomaavinaan, että hänen silmissään oli jokin alakuloinen ilme, ja että ääni ei soinut niin kirkkaalta kuin päivällä. "Mutta se sinun runosi, Eeva? Nyt sinun pitää se minulle lukea!" Hän seisoi aivan Eevan edessä ja silitteli hänen hiuksiaan kämmenellään. "Se on niin ruma", sanoi Eeva, mutta ajatuksissaan hän pisti kätensä Kaarlon takinnappiin ja pyöritteli sitä sormillaan. "Sano vain! Olkoon kuinka ruma hyvänsä!" "Oikein omaksiko minä saan 'Kalevalan?'" "Saatpa tietysti, ja saat nämä kaikki muutkin suomenkieliset kirjat. Saat ottaa jo nämä omaan haltuusi." Ja Kaarlo latoi kapsäkistään kirjoja suuren pinon pöydälle. "Tässä on uusinta suomalaista kaunokirjallisuutta." Eeva katseli hämmästyksissään. "Mutta mistä te sitten itse saatte, kun annatte kaikki minulle!" "Kyllä minä saan! En viitsi niitä takaisin kuljettaa. Sinulle olen ne ajatellutkin antaa..." "Mitä minä sitten teille annan!" Eeva näytti kovin onnettomalta. "Olethan koko kesän ollut hyvä minulle, siinä on kyllä." Kaarlon ääni oli pehmeä, ja hän katsoi Eevaa silmiin niin, että Eeva laski katseensa alaspäin. "No, nyt se runosi!" "Mutta se on teistä." "Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille... minä istun tänne ikkunan luo..." Oli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka Eevan veret muuttuivat. Eeva alkoi: "Kerran kesän alussa, juhannuksen jälkeisenä, kulki kauas Kaiholaamme, kiveliön kuuluville, mies meren takainen: saapui valon vallitessa, päivän öitä valaistessa, taivon tähtein piilotessa alla siintävän sinisen. Silloin saapui siro, sievä, kävi kaunis Kaiholahan. Siellä tyttö, tyhmänlainen, mietti mit' on miehiänsä, kun on kirjoja kosolta, pitkä pino painettua. Mietti maata mennessänsä, aamuin aina aprikoien: saisko sairas parannusta, jos sais kirjaan kurkistella, käsin käyä 'Kalevalaan'..." "Semmoinen se on alku... Mutta en minä enää..." Kaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä monenlaista. "Sekö tyttöä enimmin miellytti... ne merentakaisen miehen kirjat?" "Ne ensin..." "Ei mies itse vähääkään?" "On se lopussa sekin..." "Anna minulle se runo!" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti semmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut. "En minä sitä ole kirjoittanut..." "Milloin sinä olet sen sepittänyt?" "Kerran illalla... kun jo olin maata pannut." He olivat pitkän aikaa ääneti. "Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin..." "Minulla olisi niin kauhea halu lukea... Kun oppisi oikein paljon. Siellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin tahtoo..." "Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä tehdään..." "Mutta sinnepä tekin taas lähdette!" "Niin, mutta sinun on parempi täällä, sinä et tunne elämää... et tiedä, kuinka pahoja ihmiset maailmassa ovat..." "Ettepähän tekään ole paha..." "Minä juuri olenkin paha... Jos sinä tietäisit, kuinka paha minä olen... olisin voinut sinutkin pettää, jos sinä olisit ollut semmoinen kuin muut tytöt..." "Enkö sitten ole semmoinen?" "Et, sillä sinä olet hyvä. Sano minulle, eikö sinua kukaan poika ole suudellut tai muuten..." "Ei ole koskaan. Minkätähden te sitä kysytte?" "Ilman vain." Kaarlo siirsi tuoliaan vähä lähemmäs Eevaa. "Miten oli sitten se runon loppu? Sano nyt!" Eeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä. Kaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän varovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi: "Tosiko se on tuo sinun runosi?" "Tosi se on." "Eeva, Eeva... sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa..." Hän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti painaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja vakuuttaa... Mutta oli jotakin, mikä esti... Hänestä tuntui, että Eeva oli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen... niin lapsellinen, vilpitön ja suora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan... "Erämaan kukka... kovan kiveliön kävijä... Tiedätkö, että olet minulle niin rakas... niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa... Te olette minulle rakkaita kaikki... isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt..." Hän heltyi niin, että pillahti itkuun. "Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette..." "Lähtisitkö sinä minun kanssani?" "Lähtisin minä..." "Mutta jos minä sinut pettäisin ja jättäisin sitten..." "Ette te voi minua pettää..." "Mistä sen niin varmaan tiedät?" "Minä näen sen teidän silmistänne, ja muutenkin... te olette hyvä." "Lapsi-raukka! Rakastatko minua?" "Rakastan minä... nyt minä oikein rakastankin..." "Mutta isä ja äiti ja pojat ja pikkutytöt?" Eeva jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häntä ja painoi kuuman suudelman hänen otsalleen. Eevan poistuttua Kaarlo tunsi elävänsä jaloa, puhdasta, ihanaa elämää. Kaikki saasta ja lika tuntui lähteneen hänestä... Rakastiko hän Eevaa? Rakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä aika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että entinen elämä oli vain pahaa unennäköä... Ja kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen mielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen... Se entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili hukkaan menneistä vuosista... Jo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne takaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata takaisin viekoitusten ja viettelysten teille... Täällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja ikävöinyt... löysi vielä paljon muutakin... tapasi suuren, puhtaan ja kalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus... Miksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä... Eeva rupeaisi hänen vaimokseen... He tekisivät uuden talon tuonne Raakonrannalle... Siellä olisi maita ja metsiä... Hän katoaisi pois maailmasta... ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat. Mutta sitten syntyi toinen kuva... Jos veisi Eevan täältä matkassaan... näyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan... Mitä ne olivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä, huulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta... Hyi! Eeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa ihmetyttäisi kaikkia... Ja kaikki häntä ihailisivat... Niin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka olisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään... Sitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta tyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva... Ei, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen vaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä, mutta se oli tervettä ja rauhallista... Mutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat? Tyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa hoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista sopusointua... Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli teki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia haluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin se oli? Eeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin salama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa ihmiselämää... näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään ihmisvirtaan... Ja taas hän mietti: -- Tänne tulen takaisin... täällä elän... tänne kuolen. En missään olisi minä parantunut näin terveeksi... En missään muualla olisi saanut takaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani... Tämä on onnelani, ja elämäni paratiisi... Tämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän karun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton ihmemaa! Kärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli heidän voittonsa ollut... Täällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli viljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva ja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä virtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta. -- Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on nostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle... -- Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat jo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni! Vedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että... -- En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille... Ei kukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan huultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä lähdit... erämaan kiveliön ihmetyttö... Hän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan täyttäessä hänen sydämensä. VII. Pohjolan kesä on lyhyt. Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys. Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka tietää sen mutkikkaat polut. Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin puhtaana. Nyt hän sen tunsi. Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää... eikä koskaan voisi tulla takaisin... Mutta nyt voipi. Hän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa peltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää kuin navetan takainen pelto. Kaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään. "Viikon päästä siis lähdette", sanoi tyttö hiljaisella äänellä. Kaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa. "Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan... Mutta äiti ei saata lypsää..." "Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella kirjoitan..." "Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!..." "Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani..." Eevan silmissä ilo aivan salamoi. "Kun olisi talvi oikein lyhyt..." "Sinä kirjoitat minulle... Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa saatte..." "Niin, niin..." Heikkikin tuli siihen. "Onnen te toitte tänne matkassanne", sanoi hän. "Hyvä on kesä ollut, ja vuosi tulee runsas ja raskas... Näin runsasta vuotta en ole koskaan ennen saanut..." "Saatte leipää koko talveksi?" "Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt... kun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla." "Eipä ole hallaa näkynyt..." "Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin jokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen." "Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?" "Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen kuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat kertoneet Aapolle..." "Missä Aapo ne kohtasi?" "Aapo on käynyt linnustamassa..." Kaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta päästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä olkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän sanan. "Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte tekin maistaa uutisleipää", tuumaili Heikki. "Käyppä, Akseli, lisäämässä koivuja riihen pesään." Rannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli riihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja ikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan. "Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä", esitteli Akseli. Paistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran saaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita. "Niin me teemme, Akseli", sanoi hän. "Pidämme oikein hauskaa tänä iltana." "Jotta senkin hauskan vielä näkee", sanoi Heikkikin ja painautui leikkaamaan. Hämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli jo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto. Istuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja Kaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret lähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui taivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi sakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista rotkoista ja pohjattomilta leviltä. Kun Heikki tuli sisälle, arveli hän: "Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä... Seestyy taivas, eikä tuulen henkeä käy... Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun..." Äskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla pelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo vapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi. "Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää ollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin vielä tuon navettapellon antanut olla... antanut tuleentua pari päivää, mutta epäilin, että kyllä se... ja aamulla on kyllä kuura maassa, se nähdään." He lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli kylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut koskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin pitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän kaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat kasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä ja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi solmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä ihmisiä. Pihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle: "Tämmöinen se on... Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla hallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki viepi... ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja... Voipi välisti tulla kylmä keskellä kesääkin..." "Mutta tämähän ei ole hallanarka?" muisteli Kaarlo. "Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen heti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä tämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen pellot eivät ole joutuneet kypsiksi..." He seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen. Silloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo kypsyneet. Heikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan. Ja varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan. VIII. On vielä varhainen aamu. Yö on ollut kylmä. Valkoisena huurteena hohtelevat Kaiholan uudistalossa pellon sänget ja pihamaan nurmikko. Kirkkaana nousee syysaurinko ja kimaltelee valkoisten kattojen harjoilla. Venevalkamassakin ovat porraspuut huurteessa ja jäänriittaa palanen rantahiekan reunalla. Heikki siinä puuhaa veneen luona, asetellen uusia hankavitsoja paikoilleen. Kun kuura on maasta sulanut ja päivä noussut korkeammalle, työnnetään vene vesille. Kaarlo on nyt poislähdössä Kaiholasta. Eeva ja Akseli lähtevät venheessä saattamaan poikki järven Raakonrannalle, mutta Heikki menee kirkonkylään asti, johon nyt on muitakin asioita. Rannalla seisovat emäntä ja pikkutytöt, ja Aapo ja Erkki katselevat, kun vene loittonee rannasta. Eeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja Akseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja koko hänen olemuksensa on alakuloista. "Silloin oli aamuyö", sanoo Eeva hiljaa. "Niin oli... se oli ihana aamu... Mutta kaunis päivä nytkin tulee... Kas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa... syksy tulee..." "Ja sitten se talvi..." Eevan ääni on surullinen. Kaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset tunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa, josta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että ikävöi sinne takaisin... Mutta kun vertasi sitä entistä tähän nykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos se vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa... jos hän ei enää jaksaisikaan... Mutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen, väkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran pyörteeseen joutuu... Mutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää vain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee niinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa kuiluun... ja tulee tänne takaisin... oman rakkaan, ihanan impensä syliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan. "Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän näköinen nyt olette kuin tänne tullessa", puhelee Heikki veneen perästä. Oli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa aika sydänmaan mieheltä. "Täällähän elää paljaasta ilmasta", naurahti hän. "En ole koskaan tuntenut itseäni näin terveeksi..." "Terveinä mekin täällä olemme pysyneet." Kaarlo koettaa haastella jotakin hauskaa, mutta ei hymähdä Akselikaan. Suurin, totisin silmin poika katselee ja on kuin tahtoisi laueta itkuun. "Jouluksi minä lähetän Akselille kuvakirjan ja pikkutytöille myös." Mutta ei huvita sekään poikaa. "Tulkaa sitten vain kesäksi", pyysi poika pitkän väliajan perästä. "Varmaan tulen." Eevan silmissä on yhä kostea kiilto, ja Kaarlosta näyttää kuin hänen hento povensa kohoilisi tuskasta. "Jos te ette muistakaan minua!" Eeva puhuu hiljaisella äänellä. "Minä muistan aina ja iäti! Muista sinäkin minua... ja isän kanssa jo kirjoitan ja lähetän tuliaisia, ja kirjoja saat kovasti..." "Jos minä Mikkelinä pääsen isän kanssa voinvientiin kirkonkylään, niin silloin käyn kirjettä kysymässä..." "Niin tee. Silloin siellä jo on." Jo kopsahtaa vene Raakonrannan hiekkaiseen venevalkamaan, jossa vielä näkyy nokisia hangon palasia kesällisestä merkkitulesta. "Mahtuisi tänne toinenkin talo", arvelee Kaarlo. "Jo toki, mutta eipä ole miestä, joka paljain kämmenin uskaltaisi alottaa." Ja sen sanottuaan nousee Heikki veneen perästä, nostaa Kaarlon kapsäkit rantahiekalle ja alkaa asettaa niitä korentoon, sitten olalla kantaakseen. "Kevenneet nämä ovat. Ne kirjatko ne niin raskaita olivat!" "Nepä ne." Kaarlo on irroittanut sievän kiiltävän sormuksensa sormestaan, ja kun hyvästelee Eevaa, niin painaa sen tytön sormeen. "Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!" Akseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä. Heikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat, eivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja risut. Kun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että siinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja vaarojen lakia järven ympäriltä. Heikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle, jolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo korkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli... -- Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... Voi, nähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä... Hän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan päin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä päivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä... Kun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän... Jos vieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä... jos se vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää jaksaisikaan tulla takaisin... Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei enää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi... *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUTEEN ELÄMÄÄN: IDYLLI ERÄMAASTA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.