E-text prepared by Jari Koivisto

RUNOJA HERKULES UROOSTA

Runoillut

T. J. DAHLBERG, ylioppilas

Yliopiston Konsistoriumi palkitsi nämä runot kilvoitelmakirjoituksena kehoitusrahalla.

Turussa, J. W. Lilljan kirjapainossa, 1862.

Imprimatur: C.R. Lindberg.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Herkule'n synty.
Herkule'n kasvatos.
Herkules teiden haarassa.
Herkulen ensimäiset työverot.
Herkules sotii väkituriloita vastaan.
Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.
Ensimäinen uro-työ.
Toinen uro-työ.
Kolmas uro-työ.
Neljäs uro-työ.
Wiides uro-työ.
Kuudes uro-työ.
Seitsemäs urotyö.
Kahdeksas uro-työ.
Yhdeksäs uro-työ.
Kymmenes uro-työ.
Eurystheyksen estelmys.
Yhdestoista uro-työ.
Kahdestoista uro-työ.
Herkules ja Megara eroavat toisistansa.
Herkules ja Eurytos.
Herkules ja Admetos.
Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.
Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.
Herkules uudellensa uro-töillä.
Herkules ja Deianira.
Herkules ja Nessus.
Herkule'n viimeiset retket.

Alkulause

Suomen kieltä tutkiessani ja Wäinämöisen kummallisia retkiä katsellessani Kalevalasta johtui kerran mieleeni muukalainenki uros Herkules. Minä ajattelin, että Suomen rahvaskin ehkä mielellänsä katseleisi jotaki kertomusta tästä mainiosta Kreikan uroosta, joka oli maailman voimallisin mies. Hänen syntymisensä tapahtui noin toista tuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymistä. Kansakunnat elivät vielä silloin pakanallisuuden pimeydessä ja palvelivat siis epäjumalia, joilla kansan papit ja päämiehet sanoivat olevan jnmalallisia omaisuuksia, mutta kumminki silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet, niinkuin ihmisilläki sekä siihen vielä ihmisen luonnon heikkouksiakin. Kun papit (oppineet) ja muut päämiehet kuuluttivat kansalle esimerkiksi, että sillä ja sillä jumalalla tahi jumalattarella oli niin ja niin monta poikaa tahi tytärtä, ja siihen sitte osasivat jutella pitkät junat kummallisia tarinoita näistä jumalista tahi jumalattarista; niin kansan täytyi uskoa kaikki todeksi, vaikka jutteliat olisivat kuinki mahdottomia tarinoineet; sillä mistäpäs se sivistymätöin kansa paremman tiedon sai. Tällä keinoin saattoivat nämä jutteliat syyttää omia heikkouksiansaki näkymättömien jumalien päälle, jotka kumminki heidän tarinoissansa usein olivat näkyväisiäkin. Jos joku mainiompi mies sattui löytymään, kas siitä oli näillä juttelioilla kohta koko tarut. Ne eivät suinkaan jättäneet pois mitään kummempaa tapausta sen elämästä, elleivät vaan liene kertoneet koumin koristusten kanssa. Kyllähän vanhat muistomerkit, sota-aseet ja sen semmoiset tosin näyttävätkin, että ennemmäiset ihmiset ovat olleet paljoa voimakkaampia, kuin nykyiset, ja tottahan siis vanhoissa tarinoissa sen aikuisten ihmisten ihmetöistä lienee perääkin. Siihen aikaan tapeltiin sodissakin käsikähmässä, ilman ruutien avutta, jousilla, keihäillä, viskimillä j.n.e. eikä niin kuin nykyjään tykillä, kiväärtillä j.n.e., sillä silloin ei vielä tietty mitään koko ruutien jutusta.

Wanhojen tarinoiden mukaan oli Herkules kuulu ihmeellisen voimansa, kummallisen sukuperäsyydensä ja sadunmoisien retkiensä tautta.

Koska Herkule'n somat retket siis johtuivat mieleeni Suomen kieltä tutkiessani, ja kun niistä tiedäkseni ennestänsä ei ole varsinaista tarinata Suomeksi; niin minä rupesin opetellessani niitä kirjoittelemaan. Mutta kun Herkule'n (niin kuin Wäinämöisenki) elämänkertomuksessa tavataan monta ylenluontoista seikkaa, niin minä katsoin soveliaammaksi kertoa niitä runoilemalla kuin suorasanaisesti kirjoittamalla. Lieneekö runoilemiseni onnistunut tahi ei, sitä en kykene sanomaan. Kun raudan sepän oppipoika tekee ensimäisen kalun raudasta, niin sitä ei — luullakseni — kovin paljon toruta, josko kalu onki vähäkelpoisempi kun mestarin omatekemänsä; lieneekö runosepän ensikertalaisella oppipojalla semmoista armoa vai ei?

Ohjeena tähän teokseeni on mulla ollut paraastansa. "Den klassiska fornålderns Hjeltesagor af Gustaf Schwab", mutta sitä en ole kumminkaan jokapaikassa seurannut, sillä "Allmän Mytholigi af C. Deleen" ja eräs "Konversationslexikon" ovat monessa kohti olleet johtonani.

Enin osa Suomen kansasta, ei varmaankaan tiedä mitään Kreikalaisten jumalais-sadustosta; senpä tautta seuraa tässä lyhykäinen selittely sekä niistä jumalista että monjaista muistaki nimistä, joita näissä runoissa tavataan.

Selittelö.

Akeloos, muuan virran jnmala eli haltia. Sen vanhemmat sanottiin olleen Oceanus ja Thetys.

Alkmene, kuningas Elektryonin ja Lydiken tytär, tuli kuningas Amphitryon kanssa naimiseen sillä välipuheella, että tämä kostaisi Teledoailaisia Alkmenen tapetun veljen tautta. Amphitryo meni kostamaan, mutta sillä aikaa kävi Jupiter Amphitryon näköissä Alkmenen luona yöjalassa. Amphitryon kuoltua tuli Alkmene toiseen naimiseen Rhadamantus-nimisen tuomarin kanssa.

Amatsonit, eräs sotaisa vaimokansa. Niitä sanotaan olleen monessakin maassa, mutta ne Amatsonit, joita vastaan Herkules soti, asuivat Pontus maalla Wähässä Asiassa. Miehet olivat niiltä ensin kuolleet sodassa melkein kaikki, ja kun niistä, mitä vielä oli jäänyt jälelle, kumminkaan ei ollut paljon turvaa; niin ne tappoivat itse viimeisetkin ja laittoivat omituisen valtionsa, jossa asujamet olivat ainoastansa vaimonpuolia, ja jota eräs kuninkaatar hallitsi. Amatsonit olisivat kumminki luonnon mukaisesti miehittä hävinneet peräti, mutta ne kävivät joka vuosi parvittain liki valtakunnissa miehien kisassa ja pitivät sitte ainoastansa tyttölapset itse, mutta pojat löivät he hengettömiksi tahi lähettimet isien luokse. Kahdeksan vuoden vanhasta poltettiin näiden tyttölasten oikean puoleista rintaa, jotta se ei pääsisi neitojen aikaihmiseksi tullessa kasvamaan semmoiseksi pullukaksi kun vasemman puoleinenki, sillä se olisi ollut sotiessa haittana, muka jousen pannen tiellä jousen jänttä jännittäissä, ja jousella sotiminen oli kumminki koko kansan paras sotimakeino. Siitä syystä kutsuttiinki niitä (Kreikan kielellä) Amatsoniksi, joka merkitsee rinnatointa.

Amor (latinainen nimitys), rakkauden jumala. Sen Kreikalaiset nimet olivat Himeros ja Eroos. Hänellä sanottiin olevan kultaiset siivet, hyvä jousi ja viinellinen teräviä rakkauden nuolia, joista kultakärkiset pystyivät, mutta lyijykärkiset kimposivat takasi.

Amphitryo, Thiryns-nimisen kaupungin kuningas. Hänen isänsä nimi oli Alkeys. Hän sattui vahingossa tappamaan setänsä Elektryonin ja muutti sen jälkeen Thehen kaupunkiin, jossa hän sai Elektryonin tyttären Alkmenen puolisoksensa. Hän oli silloin sotimassa Teleboailaisia vastaan, kun Jupiter rakastuneena kävi hänen näköisenä Alkmenen luona yöjalassa.

Anttäus, eräs jättiläinen Libyan erämaalla, sai taistellessansa Herkule'n kanssa silloin aina uutta voimaa, kun jalkansa hipasivat maata, mutta Herkules kouristi hänet kohona kuoliaksi.

Apollo (Phoebos) Jupiterin ja Latonan poika. Hän oli niin kaunis ja selväpäinen, että häntä kutsuttiin auringoksi. Hänen sanottiin keksineen jousella-ampumakeinon, ennustamisen, harpulla eli kanteleella soitannon ja vieläpä laulujen tekemisenki. Apollon kuuluisin ennustus-paikka (Orakeli) oli Delphin kaupungissa. Tämän jumalan sanottiin Pythialle ilmoittavan ennustuksia, joita Pythia ilmoitti temppelin papille ja papit vasta kysyjille.

Atlas, eräs jättiläinen, Japeto'n poika, oivallinen tähteinselittäjä; lienee siitä sanottukin hänen kannattelevan taivaan vaskikantta. Hänen sanottiin seisovan taivas hartioilla sillä vuorella Afrikassa, jota vieläkin kutsutaan Atlas-vuoreksi.

Bistonit, eräs kansakunta Thrakeiassa.

Delphi, muuan kaupunki Phokis maalla. Tämän kaupungin luulivat Kreikalaiset olevan maailman navalla; ehkä siitä syystä, kun se oli rakennettu korkean kunnahan kukulle, ja kun siinä oli Apollon Orakeli ja sen ennustustemppeli, joka oli rakennettu semmoisen vuorenrotkon päälle, josta sanottiin nousevan pyhää ennustushöyryä. Sekä Kreikalaiset että muukalaiset, ylhäiset ja alhaiset, riensivät lahjoinensa tätä Orakelia kysymään. Sillä keinoin sai Orakeli niin paljon hyvyyttä, että sen omaisuutta verrattiin Persian kuninkaan tavaroihin.

Epimetheys, Japeto'n poika, jonka sanottiin luoneen huikentelevaisia ja tuhmia ihmisiä samate kuin veljensä Prometheys nerokkaita ja viisaita. Hänen tyttärensä Pyrrha ja Prometheyksen poika Deukalion olivat Hellenin vanhemmat, jonka pojista taas Kreikan kuuluisimmat sukukunnat sikisivät.

Hebe, nuoruuden ja kauneuden jumalatar, Jupiterin ja Junon tytär, jonka Herkules sai taivaasen päästyänsä morsiameksensa.

Herakleides (Herakeäs) merkitsee Herkule'n poikia ja muita perillisiä.

Hesione, Trojan kuninkaan Laomedonin tytär, jonka Herkules vapautti meren pedosta, ja jonka tautta perijuuriansa Trojan kuulu sotakin vielä syttyi.

Hesperidet, kolme jumalallista impeä, jotka asuivat Atlantin meren puoleisella Afrikan rannalla. Niiden nimet olivat Aegele, Arethusa ja Hesperethusa. Morsiamena ollessansa lahjoitti Juno Jupiterille kolme omenapuuta, jotka kasvoivat kultakuorisia omenoita. Nämä puut istutti Jupiter Hesperidien yrttitarhaan ja niiden vartiaksi pantiin satapäinen tultasuitsuava lohikäärme.

Hippolyta, Amatsonien kuninkaatar, jonka kullasta ja päärlyistä tehdyn, kalliin miekanhankkiluksen Herkules suurella vaivalla hankki kuningas Eurystheykselle. Hippolyta joutui viimein Kreikan maalle Theseus uroon puolisoksi.

Japetos, eräs jättiläinen, Uranus-jumalan poika, Kreikalaisten kuuluisammien kansakuntien esi-isä.

Jolas (Jolaus), Iphikle'n poika, Herkule'n ohillinen ja sotakumppali.

Iphikles, kuningas Amphitryon ja sen puolison Alkmenen poika, Herkule'n kaksoispuoli. Iphile'n olisi luonnon mukaisesti pitänyt syntyä kolmea kuukautta ennen Herkulesta, mutta Jupiterin sanottiin tahtoneen säästää Alkmeneä sillä keinoin, että hän salli oman poikansakin Herkule'n syntyä yksin ajoin Iphikle'n kanssa.

Juno, jonka vanhemmat olivat Saturnus ja Rhea, oli rikkauden ja yltäkylläisyyden jumalatar, Jupiterin sisar ja puoliso ja siis ylimäinen jumalatar. Jupiterin sanottiin kosineen Junoa käkenä, mutta vähäpä tuosta; häät pidettiin sitä suuremmat Enosialaisten maalla, Therenus-virran luona. Kaikki jumalat ja kaikki ihmiset kutsuttiin häihin. Muut kaikki tulivat mutta impi Kelone ei tullutkaan. Tämä nauroi vaan koko näillä häillä ja sanoi Merkurius-nimiselle kutsujalle sitä tätä esteeksi, jonka tautta hän ei ollut pääsevinänsä kotoansa. Jupiter närkästyi immen ylpeydestä ja käski Merkuriuksen viskaamaan koko immen huoneinensa virtaan. Kelone muuttui virrassa kilpikonnaksi, joka sittämöiten kantaa huonettansa selässänsä ja saapi pahan kielensä tautta olla aivan äänetöinnä. Tämä jumalallinen parikunta ei kumminkaan elänyt hyvässä sovussa; riita ja tora ei loppunut paljon milloinkaan. Juno nenittelikse usein Jupiterille kuolevaisten kauniittarien luona käymisestä ja Jupiter juonitteli taas milloin mistäkin Junolle sekä rankasikin toisinansa. Juno kiusasi niitä lapsia, joita Jupiterilla oli kuolevaisten kauniittarien kanssa ja laittoi kerran suuren tuuliaisen Herkulestakin hukuttaaksensa, mutta silloinpa Jupiter suuttui ja pani Junon riippumaan kaulastansa pitkien kultaketjujen nenään taivaan ja maan välille, ja ripusti hyvin suuret summattomat pajanalaisimet kumpaiseenki jalkaan painamaan. Vulkanus yritti päästämään äitiänsä siitä piinasta, mutta Jupiter tarttui Vulkanuksen jalkaan ja viskata rutkautti hänet taivaasta alas. Wiimeinki päästi hän itse Junon irti, mutta Juno ei koskaan unhottanut sitä leikkiä ja yllytti vielä Jupiterin pojat sotimaan isäänsä vastaan.

Jupiter, Saturnuksen ja Rhean poika, monen vanhan aikuisen kansan ylimäinen jumala, muiden jumalien kuningas ja koko luonnon herra, jonka sanottiin päätänsä nyökäyttämällä saaneen taivaan ja maan järisemään. Ukkoisen tulet ja nuolet olivat hänen vallassansa ja niillä hän rankaisi ketä hän tahtoi. Hänen sanottiin voittaneen kaikki muut veljensä sodassa, mutta Neptunus ja Pluto jäivät voittamatta. Hän jakoi vallan näiden kanssa. Omaksi osaksensa sai hän taivaan, ja jumalien kuninkaan nimen. Neptunus sai meret ja Pluto Manalan.

Jupiteria palveltiin yleisemmästi kun muita jumalia, ja hänelläkin oli monta nimikko Orakelia, esim. Dodona, Ammon Libyassa, Trophono'n rotko j.n.e. Hänen sanottiin usein käyvän maallakin milloin missäkin haamussa, esim. kuningas Amphitryon näköissä Alkmenen luona yöjalassa.

Jättiläiset (Wäkiturilaat) olivat Uranus-jumalan ja Manalan akan poikia, jotka usein sotivat jumalia vastaan. Ne olivat hirveitä kaikin puolin; monjailla oli 100 kättä ja 50 päätä. Herkuleskin soti niitä vastaan jumalien apuna. Siinä sodassa kaatui jättiläiset Argius, Aleoneys, kaksi Aloides-nimistä, Klytius, Enkelados, Ephialtes, Eurytos, Hippolytos, Othos, Pallas, Polybetes, Porphyrion, Thaon, Tityos ja Typhon, joka oli julmin koko jättiläis joukosta ja peloitti jumalia enemmän kuin kaikki muut jättiläiset yhteensä.

Kreon, Theben kaupungin kuningas, Herkule'n Megara-nimisen puolison isä.

Laomedon, Trojan kaupungin kuningas. Hänen vanhempansa olivat Julus ja Erydike. Hän hallitsi 29 vuotta, teetti muurit Trojan ympärille ja satamaan vahvat varustukset vihollisia vastaan.

Megara, kuningas Kreonin tytär, ensimältä Herkule'n puoliso, mutta ne eroisivat toisistansa vapatahtoisesti ja Megara tuli sitte Herkulen sotakumppalin ja heimolaisen Jola'n puolisoksi.

Merkurius (latinainen nimitys) Kreikalaisten Hermes, Jupiterin ja Maijan poika, kaunopuheliaisuuden, matkamiesten, kauppamiesten, ystävyyden ja rauhan jumala, jumalien (varsinki Jupiterin) lähettiläs, tulkki ja palvelia, jonka tautta hänellä oli yötä päivää enemmän työtä tuin muilla jumalilla kellään. Hällä oli aina leveäliepeinen, siipiniekka matkalakki päässä, kahdesta käärmestä tehty siipiniekka matkasauva kädessä ja hyvin pitkät mustat siivet kantapäissä. Lakin siivet olivat valkeat ja sauvan toiset siivet mustat, toiset valkeat. Mustilla siivillä lenteli hän Manalassa ja valkeilla taas joka paikassa muualla.

Minerva, Jupiterin tytär, viisauden, taidon, tieteiden ja sodan jumalatar. (Nimitykset Pallas ja Athene merkitsevät samaa jumalatarta.) Minervan sanottiin syntyneen sillä lailla, että Jupiter ensin nieli elävältä Metis-nimisen immen, jonka jumalien Orakeli oli sanonut synnyttävän semmoisen pojan, joka veisi Jupiterilta vallan; nieltyänsä alkoi hänen päätänsä kivistää ja hän meni Vulkanus-nimiseltä pojaltansa neuvoa kysymään, sillä Vulkanus oli jumalien seppä, ja vieläpä jonkullainen pappakin. Vulkanus otti silloin hyvin suuren summattoman piilun ja päräytti sillä Jupiterin pään kahtia; aivosta nousi nyt Minerva-jumalatar täysikasvuisena ja täydessä sotapuvussansa. Jupiterin pää kupsahti kiini ennallensa ja Minerva lähti paikalla isänsä kanssa sotaan jättiläisiä vastaan.

Neptunus (Poseidon), Saturnus-jumalan ja Rhean poika, oli meren jumala. Hänellä sanottiin olevan kolmihaarainen torrakka kädessä, jolla hän pani meret meuruamaan.

Nessus, eräs ihmishevoinen, Iksionen ja Pilven poika, yritti ryöstämään Herkule'n puolisota Deianiraa, mutta Herkules ampui myrkytetyn nuolen hänen sydämensä lävitse.

Orakeli oli semmoisen paikan nimi, jossa ennustuksia ilmoitettiin ja vieläpä ennustuksiakin kutsuttiin orakeliksi. Orakelin ennustaminen oli kaikkein juhlallisin ennustus-keino, mitä vanhan aikuisilla kansoilla lie ollut. Pakanallisuuden monijumalaisuus antoi petturille hyvän tilaisuuden jumalien nimessä pettää ihmisiä ennustamisillansa ja sillä keinoin laiskana pitää hyviä päiviä muiden vaivannäöstä; sillä ennustusta saamaan tullessa piti kysyjillä oleman hyvät lahjat ennustuksen antajoille, ennen kun tohtivat toivoakkaan ennustusta saavansa. Ennustajat taas ilmoittivat ennustuksensa semmoisilla sanoilla ja niin epätietoisesti, että ennustus näytti käyvän toteen, josko kysymyksessä oleva seikka tapahtuiki niin eli näin, joko niin kuin kysyjä toivoi tahi aivan toisin. Sillä keinoin tuli sivistymätöin kansa helposti petetyksi. Ihmiset eivät pitäneet siitä mitään, jos ne kantoivat kultansa, hopeensa ja mitä parasta heillä vaan oli ennustajoille, kunhan saivat kuulla monjaita epätietoisia sanoja, joita sitte saivat miettiä ja aprikoin, mitä ne merkitseisivät. Jos asia tapahtuikin aivan toisin kuin kysyjä ennustuksen mukaan luuli sen tapahtuvan, ja jos hän siitä meni valittamaan ennustajoille, niin ne sitte vasta selittivät ennustuksensa sillä keinoin, että se kumminki näytti todemmoiselta. Orakelia oli jokaisen jumalan osaksi, muutamilla usiampiaki; vieläpä paraimmille uroillekin annettiin semmoinen kunnia kuoltua, että niilläkin oli nimikko Orakelinsa, esim. Herkule'n Orakeli Athenin kaupungissa.

Pallas sama kun Minerva. Paitsi tätä Pallas-jumalatarta oli muitakin saman nimellisiä, esim. jättiläinen Pallas ja muuan Herkule'n pojistakin oli Pallas-niminen.

Poseidon, Neptunus-jumalan Kreikalainen nimitys.

Priamos, Laomedonin poika, oli Trojan sodan aikaan Trojalaisten kuningas. Hänen nimensä Priamos (ostettu) tuli siitä, että sisarensa Hesione osti hänen Herkule'n vallasta, silloin kun Herkules kävi Laomedonia kostamassa Hesionen vapahtamapalkan maksamattomuudesta. Herkules tappoi kostosodassa Laomedonin ja hänen muut poikansa, mutta Podarkes (Priamos) jäi sisarensa Hesionenen kanssa vangiksi. Herkules antoi Hesionen sotakumppalinsa Telamonin puolisoksi, mutta Hesione heitti kultakorunsa Herkule'lle veljensä vapahtimeksi. Telamon vei Hesionen Kreikan maalle matkassansa, mutta Priamos jäi Trojan kuninkaaksi. Herkule'n hävittämän Trojan kaupungin rakenti Priamos uudellensa vielä kauniimmaksi kuin ennen oli ollutkaan ja valloitti Trojalaisille lisämaitakin. Hänellä oli 50 poikaa ja iso joukko kauniita tyttäriä. Paris-nimisen poikansa laittoi hän Kreikan maalle hakemaan Hesionea takasi, mutta Paris ryöstikin siihen siaan kuningas Menelauksen ihmeen kauniin puolison Helenan ja vei sen Trojan kanpunkiin muka puolisonansa. Kreikkalaiset tulivat siitä syystä suurella sotajoukolla hakemaan Helenaa takasi. Heidän laivastossansa oli 1200 laivaa, joilla ne nyt tulivat meren yli Trojan kaupungin rantaan. Trojalaiset eivät kumminkaan heittäneet hyvällä Helenaa Menelaukselle takasi ja siitä syystä syttyi nyt Trojan kuuluisa kymmenvuotinen sota, jossa Kreikalaiset viimein polttivat Trojan, sitte kuin Trojalaiset itse ensin hinasivat parikymmentä Kreikalaista suuren summattoman puuhevoisen sisässä kaupunkiinsa. Muut Kreikalaiset olivat purjehtivinansa pois koko Trojan rannoilta, mutta menivätkin ainoastansa Tenedos saaren suojaan piiloon ja heittivät Sinonin ulkopuolelle hevoista. Kun Trojalaiset juosta kahittivat rantaan, niin ne eivät enää nähneet yhtään vihollisista, mutta se hirmuinen puuhevoinen, joka oli karvaisilla hevoisen nahoilla kaunisteltu, seistä konotti rannalla. Likemmäksi tultuansa näkivät Trojalaiset kumminki Sinonin hevoisen alla, hirsien välissä, muka piilossa ja vetivät hänen sieltä esiin. Sinon valehteli nyt, että Kreikalaiset olivat rakentaneet hevoisen muutaman sotiessa suututtamassa jumalan kuuniaksi ja sovintouhriksi, muka sen tautta niin suuren, että Trojalaiset eivät saisi sitä kaupunkiinsa, ja sanoi Kreikalaisten ruvenneen uhraamaan häntä itseänsäkin samalle jnmalalle, mutta hän oli toki päässyt karkuun ja piilotellut ensin tiheessä ruohokossa kaulaansa myöten vedessä ja sieltä sitte päässyt tämän pyhän hevoisen alle. Trojalaiset uskoivat viimein Sinonia, repivät kaupunkinsa mnuriin ison aukun, jonka kautta he hinasivat tämän pyhän hevoisen kaupunkiinsa pyhälle alttarille; joivat ja iloitsivat sitte puolen yöhön asti, mutta nukkuivat viimein juovuksissa raskaasen uneen. Sinonki oli ollut juopinansa, mutta hän meni nyt ilmoittamaan tulirompsulla Kreikalaisille Tenedos saareen, että petos jo oli onnistunut; juoksi sitte sanomaan hevoisen mahassa oleville kumppalillensa, että Trojalaiset jo makasivat juovuksissa. Kreikalaiset laskeusivat hevoisesta alas ja alkoivat tappaa makaavia Trojalaisia. Toisetkin Kreikalaiset, jotka saaren suojassa olivat piilotelleet, joutuivat kohta tappamaan ja sytyttelivät viimein koko kaupungin tuleen. Troja paloi tukkunansa ja Priamos sortui koko suurine perheinensä. Hän oli juuri Jupiterin alttarilla rukoilemassa, kun Neoptolemus (Pyrrhos) surmasi hänen.

Prometheys, jättiläisparikunnan Japeto'n ja Klymen poika, joka taikakeinoillansa loi ihmisiä ja pilkkasi Jupiteria kolineillansa. Jupiterpa suuttui viimein ja tuomitsi hänen rautakahleilla sidottavaksi Kaukasusvuoren kallioon, ja tuomio oli vielä niin kova, että hänen pitäisi olla iankaiken niillä raudoilla Kaukasusvuoreen kytkettynä. Hirvittävä korppikotka lenti joka päivä repimään ja syömään hänen maksaansa, mutta se kasvoi aina uudellensa. Herkules ampui kotkan myrkytetyllä nuolella ja päästi Prometheyksen irti sekä käski hänen ottamaan pienen jytyisen Kaukasuksen kalliosta mukaansa, särki yhden raksin samoista rautakahleista ja käski Prometheyksen teettämään siitä raksin raudasta sormuksen ja panettamaan sen mainitun kiven jytyisen sormukseen niinkuin muun koristuskiven, jotta Jupiter saattaisi sanoa, että Prometheys vieläkin oli samalla raudalla Kaukasuksen kallioon kytketty.

Pyrrha, Emimetheyksen ja Pandoran tytär, Deukalionin puoliso ja Hellenin äiti. Kreikalaisilla oli samallainen historia Deukalionista ja Pyrrhasia, kun Moseksella Noachista ja sen perheestä.

Pythia, Apollon Orakelin nais-pappi Delphin kaupungissa. Delphin ennustus-temppeli rakennettiin semmoisen vuoren rotkon päälle, josta sanottiin nousevan pyhää, jumalallista ennustushöyryä. Rotkon ympärille laitettiin alttari ja aivan halkeeman yli hyvin iso, kolmijalkainen kultakattila, jonka sisästä Pythia ilmoitti ennustuksiansa. Orakelin papit valitsivat ensin Pythia immeksi nuoria, hyvin kauniita, neitoja; mutta kun muuan Thessalonialainen nuorukainen kerran ryösti Pythian, niin sittämöiten piti Pythiaksi valittavan immen oleman varsinki viidenkymmenen vuoden vanhan eli sitä vanhemmanki.

Uranus (Ouranos), Ilman ja Päivän poika, sanottiin olevan monen jumalan ja vieläpä jättiläistenki isä.

Vulkanus, Jupiterin ja Junon poika, jumalien seppä ja rumin jumala koko taivaassa. Silloin kun Vulkanus yritti päästämään äitiänsä taivaan ja maan väliltä riippumasta, niin Jupiter tarttui hänen jalkaansa ja viskata rutkautti hänet taivaasta alas. Vulkanus sattui putoomaan Lemnos-nimisen saaren maalle ja putosiki niin pahasti että hänen toinen jalkansa taittui ja hänen täytyi sittämöiten liikata kentustaa. Saaren asujamet ottivat hänen hoitaaksensa, mutta viimein pääsi hän taivaasen takasi Bacchus-jumalan rukoilemalla. Jupiter rakastui kerran Venus-jumalattareen, mntta Venus ei pitänyt hänestä paljon mitään. Tämäpä kävi Jnpiterin läylälle ja hän tuomitsi, että Venuksen (joka oli rakkauden ja lempeyden jnmalatar ja siihen vielä kauniin kaikista jumalattarista) piti ottaa Vulkanus puolisoksensa, vaikka tämä oli liikkaava kentos ja siihen vielä rumin jumalista. Tämä tuomio oli kyllä kova, mutta minkäpäs sille teki; Jupiter oli itse jumalien kuningas ja hänen tuomionsa olivat muka peruuttamattomia.

Zeys eli Zan, Zas, Zes j.n.e. nimityksiä, joita Kreikalaiset antoivat Jupiter-jumalalle.

* * * * *

Tästä selittelystä nähdään, missä hirvittävässä pimeydessä pakanalliset kansakunnat ovat vaeltaneet ja vielä nytkin vaeltavat. Ne raukat eivät ole koskaan palvelleet sitä oikeata, ainoata ja elävätä Jumalata, jota Kristinopin sulosanomat opettavat ja kehoittavat palvelemaan. Kuinka tärkeätä eikö siis Kristinopin ja sivistyksen valo ole pakanoille! Se onki jokaisen Kristillisen velvollisuus että niin paljon kuin mahdollista kokea auttaa Kristinopin levittämiseen pakanoiden seassa, jotka vielä nytkin vaeltavat samallaisessa pimeydessä. Olkoon nyt tämä teokseni muutamana esimerkkinä pakanallisten ja sivistymättömien kansakuntien surkuteltavasta tilaisuudesta. Joska muutamatkaan tätä teostani katsellessansa tulisivat miettimään, kuinka hekin osaltansa saattaisivat auttaa Kristinopin levittämiseen pakanallisten kansakuntien seassa, ja panisivat pienenkään lantin siihen kukkaroon, jolla kerätään rahaa lähetyssaarnaajoiden varustamiseksi; niin minä en luulisi turhaan työtä tehneeni tätä teostani laatiessani.

Helsingissä 26 p. Huhtikuuta 1861.

T. J. Dahlderg.

Esilause laululleni
Ruvetessani runolle.

    Laatisinpa laulujaki,
    Kyntäisinpä kynälläni,
    Kun ei kukana toruisi,
    Tuota kovin tuomitseisi.
    Tosin olen tottumatoin
    Lapsi laulun laatiaksi,
    Mutta tottahan ei toki
    Tunnotointa tuomittane.
    Kyllä kieltäni kiverrän,
    Sormiani suorittelen,
    Lausehia latomahan
    Runorullani riville,
    Waan en tuosta vielä tunne
    Enkä tiedä eiltäkäsin,
    Kyvenneekö kynäseni
    Pitemmältä piirtämähän.
    Yhtähyvin yrittelen
    Laulua nyt laatimahan
    Uljahimmasta uroosta,
    Miehestä mitä paraasta,
    Tahi tarkemmin sanoen:
    Herkuleksen hilskehistä,
    Mennehistä melskehistä,
    Sotaretkistä somista.
    Wirteni on vierahasta,
    Ulkolaisesta uroosta,
    Eikä Suomen sankarista,
    Sotamiesten metelistä;
    Waan ei tuosta toki tulle
    Syytä kovin synkeätä,
    Jahka saattaisin sanella
    Kaunihisti kaikuvasti.
    Jos ma Suomelle suloksi,
    Kansakunnalle koruksi,
    Saisin virren virumahan
    Sopivaisilla sanoilla,
    Siitä seuraisi minulle
    Itselleni suurin ilo,
    Ehkä muille muutamille
    Wielä vähä viihykkiä.

T.J.D.

Herkule'n synty.

    Kreikan maalla mainiolla,
    Walistuksen valkamilla
    Oli kuuluisa kuningas
    Amphitryo aikanansa,
    Jonka valta vaan ulottui
    Tiryns kanpungin tiloille,
    Mut hän muutti viimeiseltä
    Theben kaupunkiin talonsa.
    Siis ei voima häntä voinut
    Eikä mahti ensinkänä
    Kohotella korkealle,
    Mainioksi maailmassa.
    Waan ken onni ohjelevi,
    Hyvä lykky lykkelevi,
    Siitä kuuluvat sanomat,
    Wiestit kauvas vierähtävät.
    Ukko pilvien pitäjä,
    Itse Jupiter jumala,
    Astui alas taivahasta
    Maalle muuna matkamiesnä,
    Keksi kuninkaan kupeella
    Kävellessänsä kaduilla
    Kuninkaattaren komean
    Alkmenen on astumassa,
    Joll' oli huulet hunajasta,
    Kasvot ruusun kukkasista,
    Silmät vähän sinertävät
    Suloisuudesta sulavat.
    Silloin ampui Amor nuolen,
    Kipinänä kiidätteli,
    Joka sattui jumalahan,
    Jupiterihin jumahti,
    Alkoi poltella povea,
    Sytyttipä sydämenki
    Rakkaudella räykeällä,
    Suloisella suosiolla.
    Koska Amphitryo kohta
    Meni itse metelihin
    Teleboailaisten tautta
    Kosto sotahan kovahan;
    Tuli pilvien pitäjä,
    Rakastunut ukko raiska
    Kuninkahan kaltaisena
    Kuninkaattaren kotihin.
    Wirui sitte vieretysten
    Kanssa kaunihin kanansa
    Kolme yötä kerrassansa
    Paitsi päivän paistamatta.
    Mutta poies mennessänsä
    Antoi hän Alkmenen tiedä,
    Kenen kanssa tämä oli
    Kolme yötä kutkattanut
    Siitä Herkules sikisi,
    Syntyi suuri sankarimme,
    Uros uhkean tapainen,
    Miehistä mitä parahin.
    Kun hän oli kulkemassa,
    Päivähän jo pääsemässä
    Pimeästä piilolasta,
    Mustan-moisesta majasta,
    Niinpä Jupiter jyrisi,
    Urahteli ukkosena,
    Iski itse ilmitulta,
    Kalkutteli kauheasti
    Jotta vuoret vapisivat,
    Kummut kaikki kumisivat,
    Meret aavat meurusivat,
    Umpilammit lainehtivat.
    Sekä tällä tärinällä
    Että muilla merkkilöillä
    Ilmoitti isä Jupiter
    Pohlun poikansa tuloa.
    Alkmene nyt ajatteli,
    Mihin poikansa panisi,
    Jott'ei Juno jumalatar
    Wihojansa viskeleisi
    Puolisonsa pojan päälle
    Tahi äitiä toruisi
    Kamalasti kadehtien
    Kuolevaisen kunniata.
    Alkmenepä antoi viedä
    Poika paran parkuvaisen
    Tasaiselle tanterelle
    Kumppalitta kuolemahan.
    Siihen kurja oisi kuollut
    Kenenkänä keksimättä,
    Ellei viejänsä vetänyt
    Junoa jumalatarta
    Tämän lapsen tienoille,
    Potkivaisen pojan luokse,
    Kunne kaunis kumppalinsa
    Minervakin silloin meni.
    Kumpainenki katselevi
    Kaunokaisen kasvon päitä
    Kuin ne kuuti kuulakalta
    Puolipäivän paistehessa.
    Tämä helle poltti heitä,
    Wari vaivaksi rupesi
    Sekä lasta lepyttäissä
    Maahan istumaan manasi.
    Juno lasta liekutteli,
    Helmassansa heilutteli,
    Mutta nukkui nurmikolle
    Lapsen kanssa leikitellen.
    Silloin poika polvillansa,
    Neljän kontan kourillansa
    Riensi Junon rinnan luokse,
    Muka mesimättähille,
    Koppoi tissin kourihinsa,
    Nännin näppinsä välihin,
    Siitä sunhunsa sujautti,
    Maistoi mammia vähäisen.
    Koska nälkä häntä näykki,
    Niin hän näykki nännin päätä,
    Waan jo viimein vihoissansa
    Puri kovin koskevasti.
    Siitä suuttui jumalatar,
    Närkästyi unen näkiä,
    Heitti siihen Herkuleksen,
    Poika rukan rutkahutti.
    Mutta Minervapa otti
    Löytölapsen laupiasti,
    Kantoi Theben kaupunkihin,
    Antoi Alkmenen käsihin.
    Tämä tunsikin ilolla
    Hetimiten hertaisensa
    Sekä pani paikalla sen
    Kätkyehen kupsahutti.
    Herkules sai hörpätyksi
    Jumalallista jaloutta
    Imemällä itsellensä
    Juno jumalataresta.
    Tämä harmilla havaitsi,
    Kuka hänt' oli kupannut
    Sekä katui katkerasti
    Sitä sitten itseksensä,
    Ettei tuolta turkaselta
    Niskoja jo nitistänyt,
    Silloin kun se kumminki jo
    Raatoi hänen rintojansa.
    Juno koitui kostajaksi,
    Wastaiseksi vastukseksi,
    Kävi kyllä kamalasti
    Herkuleksen hengen päälle:
    Laittoi kaksi kauheata
    Käärmettä sen kätkyelle,
    Mutta poikanen puristi
    Kumpaisenki kuoliaksi.
    Isäpuolensa iloinen
    Amphitryo ajattel:
    "Tuosta pojasta tulevi
    Kuninkaita kuuluisampi";
    Puhui poppaukollensa
    Tiresias tietäjälle:
    "Saatatko sinä sanoa,
    Mikä pojasta panekse?"
    Poppa-äijä ääntelikse,
    Ukko sokea saneli:
    "Tiedän toki tarkoillensa
    Tämän seikan säntillensä."
    Silloin kaikki kuuntelivat,
    Hipohiiskumattomina,
    Tokko tuosta poikasesta
    Saataisiin sota-urosta.
    Tiresias virkkoi viimein,
    Lausui lapsen elämästä,
    Kertoi kaikki kannallensa,
    Joka seikan säntillensä;
    Kuinka monta kummitosta,
    Metsän pahinta petoa
    Poika kerran kellistääpi
    Kurikallansa kumohon;
    Siihen vielä senki sodan,
    Senki melkoisen metelin,
    Jossa Herkuleksen jousi
    Sekä nuolensa nopeat
    Woitti väkiturilahat,
    Jäyräpäiset jättiläiset,
    Kun ne ruojat ryykäsivät
    Olymposta ottamahan,
    Sekä vielä viimeiseksi,
    Että Hebe Herkulesta
    Outti Tuonelan tuvassa
    Tahi taivahan talossa.

Herkule'n kasvatos.

    Nämä kummat kuultuansa
    Tiresias tietäjältä
    Kutsui Amphitryo kohta
    Koko kansakunnastansa
    Uljahimmat urohista,
    Peluristakin paraimmat,
    Herkulesta hoitamahan
    Wiisahaksi veitikaksi.
    Linus neuvoi lukemahan
    Sekä viulun-soitantahan
    Joihin Herkules hyvästi
    Oppi mielin opettaisin;
    Waan kun Linus liijemmasti
    Pieksi poikasta pahasti
    Ilman syyttä synkeättä,
    Paitsi pahan tekemättä;
    Niin se nakkas' navakasti
    Soittimellansa somalla
    Harmaapäisen, halliparran,
    Kurittajan kuoliaksi.
    Waikka Herkules vapisi,
    Murhatyöstänsä murehti,
    Sekä katui katkerasti
    Koko tätä kähäkkätä;
    Niin ne käskettivät kohta
    Poikaparan keräjähän
    Tuomarin on tutkittaaksi,
    Rhadamantuksen manata.
    Tämä tuomaripa oli
    Luonnoltansa lauhallainen
    Sekä päästi poika paran
    Wapahaksi valloillensa.
    Amphitryo ajatteli,
    Pelon potkassa polonen,
    Että tämä poika-puoli,
    Weitikka kovin väkevä,
    Tuota tehden turmeleisi
    Ehkä kerran koko kansan;
    Pani pojan paimeneksi
    Karjallensa kaitsiaksi.
    Jupiterin julma poika
    Oli kaunis katsannolta,
    Kuuttatoista korttelia
    Kantapäästä päälaelle.
    Hänen nuolensa nopeat,
    Keihäät, viskimet vireät,
    Sattui aivan aina siihen,
    Kuhun nuita nuijahutti.
    Weitikkamme vellivati,
    Paimenpojan pahkakuppi,
    Oli vähän laajan lainen,
    Syvä purtilo sisältä;
    Siihen sopi suurin sonni,
    Kerrassansa keitettynä,
    Maksoinensa, moukkuinensa,
    Leppinensä, lieminensä.
    Poika pisti partahansa,
    Lippoi liemen leukahansa
    Tähtehiä tekemättä,
    Jahka nälkä näpisteli.
    Painoi pullokin vähäisen,
    Pikarikin pikkuruisen,
    Koska tuossa tyhjänäkin
    Oli kahden kanneksia,
    Poika pisti pullollisen
    Lieppihinsä livauhtti,
    Jotta viina virtanansa
    Kerran kurkussa kurahti
    Eikä toki tarvinnunna
    Kahden käden kannatella
    Pikaria pivossansa
    Kukkurana kuljettaissa.

Herkules teiden haarassa.

    Weitikkammepa vetäysi
    Poies karjan kaitsennasta,
    Kulki yksin kummukoita,
    Lepiköitä leuhutteli,
    Arvellen ja aprikoien,
    Huolissansa huokaellen:
    "Minnekkähän minä mennen,
    Kunne kurja kulkenenki?"
    Tällöin tuli kaksi tietä,
    Kaksi naista kaunokaista,
    Toinen oli oiva tyttö,
    Toinen portto potkittava.
    Oiva tyttöpä oliki,
    Puhtahassa puvussansa,
    Kyllä kaunis kaikin puolin,
    Puhdasposkinen, punakka.
    Toinen lyllykkä lihava,
    Katsannoltansa kavala,
    Keikkelikse käydessänsä
    Harvoissa hamehissansa.
    Tämä juoksi tultuansa
    Heti luokse Herkuleksen,
    Surkutteli suloisesti,
    Wiekoitteli viekkahasti:
    "Kyllä Herkules havaitsen,
    Mitä mielesi tekevi,
    Tule tänne tälle tielle,
    Ota minut ohjaksesi;
    Minä vien sun vii'akosta,
    Korven keskestä kotihin,
    Ilman suuretta surutta,
    Paitsi mielettä pahatta;
    Annan sulle syötävätä,
    Mahamäärällä makeeta,
    Kannan mettä kannulliset,
    Mahalata maljalliset.
    Et sä tarvitse tapella
    Etkä sortua sodassa
    Asu aina huoletoinna
    Kaunihissa kaammarissa,
    Joss' on istuimet iloiset,
    Kiikkutuolit tuutivaiset
    Wuotehet viruaksesi,
    Kanssani kamutaksesi."
    Koska Herkules sen kuuli,
    Kysäsi hän kummastellen:
    "Kukas olet kumma nainen?
    Sano paikalla sukusi!"
    Nainen sanoi naurusuulla:
    "Minä olen Onnellisuus,
    Mutta minun moittiani
    Haukkuvat mua Himoksi."
    Toinen tyttö sanoi silloin,
    Tuonnempata tultuansa:
    "Kuunteleppas poika kulta,
    Mitä minäki sanelen;
    Minä tiedän tarkoillensa,
    Aivan alkaen alusta,
    Miten synnyit, kuten kasvoit,
    Kussa sittemmin kuleksit,
    Sekä mitkä luonnonlahjat
    Sinulle on siunattunna:
    Seuraa siis nyt Siveyttä,
    Aja Avua jälestä.
    Mut et sinä muuten tule
    Kumminkana kunniahan;
    Ellet tahdo työtä tehdä,
    Sotaretkillä samata.
    Jos sä tahdot Jumalalta,
    Anot ukolta apua;
    Antaa ukko armostansa,
    Kun sä häntä kunnioitat.
    Jos sä tahdot jonkun kanssa
    Tulla vahvaksi tutuksi;
    Auta häntä asiassa,
    Puolla joka pulakassa.
    Jos sä vaadit valtiolta
    Warsinaista varjelusta;
    Tee sä sille tienestiä,
    Palvele kun pahin orja.
    Jos sä mielit mainioksi
    Kansan kummeksittavaksi;
    Raivaa silloin rasitukset,
    Katko kansan paulat poikki.
    Jos sä tahdot tappelussa
    Woiton kanssa kuljeskella;
    Opi silloin ovelasti
    Sotatemput tekemähän.
    Waan jos vaadit virkeyttä,
    Ruumiillista ripeyttä;
    Totta taivuta tapasi,
    Totu työtä tekemähän."
    Mutta Himo sanoi siihen,
    Lausui tuohon tuolla lailla:
    "Kuulet sen nyt kultaiseni,
    ymmärrät hyvin hyvästi,
    Mitä tämä tarinoipi
    Loruaapi loppumatta.
    Kuinka ilo ihmisille
    Oisi vainen vaivaloista;
    Waan kun tulet turvihini,
    Kuljet mulla kumppalina,
    Niin on vainen virvoitusta
    Riemua ja rikkautta."
    Avu alkoi uudellensa,
    Sanoi vähä vihaisesti:
    "Etkös vainen valehtele,
    Kehu kehno nähtävästi;
    Sull' on suussasi simoa,
    Huulillasi hunajata,
    Mutta murha mielessäsi,
    Myrkky myötänsä muassa.
    Mulla taas on taitavia
    Ystäviä ympärillä,
    Joita minä johdattelen,
    Holhoan ja huvittelen.
    Minä rauhat rakentelen
    Waltakuntien välillä,
    Ajan vihan armattoman
    Sotamiesten sydämistä;
    Olen sitte omituisna
    Ystävyyden yhdysmiesnä,
    Rakentelen rakka'uden,
    Pysyväisimmän perustan.
    Minä katson mielelläni,
    Huvituksella havaitsen,
    Kuinka kaikki kumppalini
    Riemuitsevat rinnatusten.
    Uljahimmatkin urohot
    Käyvät aina tätä tietä;
    Seuraa sinäki Siveyttä,
    Kylläs tulet kunniahan."

Herkule'n ensimäiset työverot.

    Onni ohjeli urosta,
    Tempasi hyvälle tielle,
    Jota lähti juoksemahan
    Ihmisyydelle iloksi.
    Kotihin kerittyänsä,
    Tuttaviinsa tultuansa
    Kuuli Herkules sen kumman,
    Seikan semmoisen havaitsi,
    Että julma jalopeura
    Oli ottanut olonsa
    Kithäronin kunnahalle,
    Korkealle kukkulalle,
    Jonka vuoren vierustalla
    Amphitryo antoi käydä
    Karjojansa kaitsemassa,
    Sonniansa syöttämässä.
    Uros meni uhkaellen
    Killin kiljuvan kisahan,
    Woitti konnan voimallansa,
    Keihäällänsä kellahutti,
    Nylki nahan nuljahutti,
    Kääri taljan takiksensa,
    Kyhäilipä kypäriäi
    Jalopeuran lekaluista.
    Tuolta tieltä tultuansa
    Sattui Herkules sotahan
    Minyeläisten miesten kanssa,
    Jotka vaativat veroa.
    Mutta Minervapa auttoi
    Thebeläisiä nyt toki,
    Antoi sota-asehensa
    Herkule'lle heilutella;
    Mutta muilta kumppalilta,
    Herkuleksen hankkimilta,
    Puuttui vielä sotapuku,
    Keihäät, kilvet ja kypärit.
    Mitäs huoli huima kansa
    Tuosta nuoriso nureksi,
    Jos se sotisopansaki
    Sai nyt sattumaisiansa.
    Pojat pistihet pajahan,
    Theben temppelin sisähän,
    Saivat sieltä sapelia,
    Keihäitä ja kypäriä,
    Joita ennen esi-isät
    Ripustivat riippumahan
    Tultuansa tappelusta,
    Wihollisten voittelosta.
    Semmoisilla sotimilla,
    Wanhoilla varustimilla,
    Menivät ne metelihin,
    Kävelivät kähäkkähän.
    Kohta kaatui kuningaski
    Wihollisten väestöltä,
    Joka joutui turmiolle
    Tämän päivösen perästä.
    Mutta voitto maksoi markan
    Woittavienki väelle,
    Sillä Amphitryo sortui
    Tappelussa tanterelle.
    Tämän tappelun perästä
    Riensi uros rinnustellen
    Ottamaan Orkomenosta
    Sekä sitä polttamahan.
    Ihmiskunta ihmetteli
    Tuommoisia työveroja
    Sekä piti sankaria
    Korkeassa kunniassa.
    Theben kaupungin kuningas,
    Koko Kreikan kukka Kreon,
    Salli sievän tyttärensä
    Megaran nyt mennä hälle.
    Tämä pulska puolisopa
    Synnyttiki sankarille
    Herttaisia hedelmiä,
    Kolme poikaista koreeta.
    Koko kansakunta kantoi
    Wielä voitonruhtinalle
    Kupilliset kultiansa,
    Wadilliset vaskiansa.
    Jupiterin poika pääsi
    Kohta siihen kunniahan,
    Jotta jumalatkin hälle
    Lähettivät lahjojansa.
    Merkurius laittoi miekan,
    Antoi nuolia Apollo,
    Vulkanus toi nuoliviinen,
    Sotisopansa Minerva.

Herkules sotii väkituriloita vastaan.

    Siinä suuressa sodassa,
    Kapinassa kamalassa,
    Jossa jätit jäyräpäiset,
    Wäkiturilaat väkevät,
    Ryykäsivät ryöstämähän
    Olymposta omaksensa,
    Osotti hän oivalailla,
    Näytti silmin nähtävästi,
    Jotta hänki jumaloille
    Kantoi kerran kiitoksensa
    Lahjain lähettämisestä,
    Antimien annannasta.
    Woipa kuitenki kuroinen,
    Nälän kaima kaiveroinen,
    Mikä tuprakka nyt tuli
    Jättiläisten joukon kanssa.
    Nämä viisikymmenpäiset,
    Satakätiset soturit,
    Näyttivätkin näöksiltä,
    Korpikuusen kaltaisilta:
    Naamoiltansa naavaisilta,
    Tukiltansa turrukoilta,
    Hartioilla heiluvilta
    Hapsiltansa harrukoilta.
    Heillä oli hivuksina
    Sekä partoina pahoilla
    Käärmehien kärryköitä,
    Kyitä kyllin kiiluvia,
    Siihen vielä säärivarret
    Sekä polvet pohkehetkin
    Kaikki lohikäärmehien
    Purstopuolista kudotut.
    Tämä kansa kauhistava,
    Julma jättiläisten joukko,
    Syntyi Uranus ukolle
    Muinoin Manalan akasta.
    Mutta Manalanpa akka
    Sattui siitä suuttumahan
    Jumalien joukkiolle
    Tahi taivahan väelle,
    Että uusi ilman ukko,
    Tahi Jupiter jumala,
    Otti vallan veljiltänsä
    Tuolla Tuonelan talossa,
    Joka olikin Olympos,
    Tahikka se vuoritalo,
    Johon jumalat jo ennen
    Ottivat olostansa.
    Siitä syystä ajoi akka
    Poikaparven kostamahan
    Tuonne Tuonelan tuvalle,
    Korkealle kukkulalle.
    Nyt ne jätit jäyräpäiset,
    Hiiden turjakkeet, tulivat
    Rynnäköllä ryöstämähän
    Tuota Tuonelan taloa.
    Tuli tuska Tuonelahan,
    Tuho Tuonelan tupahan,
    Sillä Orakeli sanoi
    Eiltäkäsin ennustaen:
    "Kun ei liene kuolevaista,
    Miestä maalla syntynyttä,
    Matkassanne metelissä,
    Niin on toivo toitualla."
    Mutta silloin seisoi suoja
    Herkules jo heidän luona
    Jousinensa, jänsinensä,
    Nuolinensa, nuijinensa.
    Kohta kaikki kynttäkantta,
    Jopa joka jumalainen,
    Tuolta Tuonelan tuvasta
    Hiiden kimppuhan hitisti.
    Siitä syttyi suurin sota,
    Pahin pauhina paneutui,
    Kuin on kuultu kuuna pänä,
    Kuuna kullan valkeana.
    Luonto nousi nujakkahan,
    Wuoret vieryivät vilisten,
    Päivä ei pääsnyt paistamahan
    Eikä kuu kumottamahan.
    Jättiläiset jäyräpäiset,
    Wiholliset, viskelivät
    Koko vuoren kappaleilla
    Aivan koppi kohdastansa.
    Herkules ei häpsähtänyt
    Eikä pötkinyt pakohan,
    Waikka vihollisten silmät
    Kiiluivat kun kissan päässä,
    Mutta nauroi muutamille
    Kumppalillensa kuhotti:
    "Kappas noita kiiluvivia,
    Mitä nuill' on nuolillemme."
    Silloin nuolia sirisi
    Jättiläisten jänttyröihin
    Sekä siihen monta muuta
    Kolahusta korvuksille.
    Kumman kansan kauhistavin
    Typhon niminenki tursas
    Kaatui tässä kahakassa
    Kumppaliensa keralla.

Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.

    Itse Jupiter isänsä,
    Tahi taatto taivahinen,
    Sääti sitte Herkuleksen
    Eurystheyksen palveluhun;
    Sillä Orakeli sanoi
    Siten Delphin temppelistä,
    Että Herkules ei ennen
    Taida tulla Tuonelahan,
    Kuin hän saisi kymmenkunnan
    Uro-työtä tehneheksi,
    Joita Jupiter nyt pani
    Eurystheyksen teettämähän.
    Siitä Herkules nyt huoli,
    Siitä suuresti sureksi,
    Niin että hän hullutteli,
    Riehui raukka riivattuna.
    Taudin kourissa kovissa,
    Hulluna humutessansa,
    Ampui hän nopein nuolin
    Omat lapsensa lävitse
    Siinä luulossa lujassa,
    Aivan siinä aatoksessa,
    Että vekaransa vielä
    Tähti jätin jänttyröitä.
    Mutta kun hän kumminki jo,
    Monen mylläkän perästä,
    Tuli taase tolkkuhunsa
    Hourauksensa hoijakasta;
    Niin hän katui katkerasti,
    Mitä hän oli humunnut,
    Tunnotoinna tuprutessa,
    Mieletöinnä myrytessä.
    Aika alkoi lievitellä
    Tätä sankarin surua
    Sekä saattoi hälle vielä
    Urhoollisen, uuden mielen.
    Wiho viimein päätti uros
    Taivon taattoa totella
    Sekä käydä kepotteli
    Eurystheystä etsimähän.
    Tämä kuuluisa kuningas,
    Mykenestä muinaisesta,
    Oli kuullut, kuinka paljon
    Kansa kiitti Herkulesta.
    Siitä syystä pelkäsi hän,
    Että Herkules häneltä
    Wielä kerran voisi viedä
    Waikka koko valtakunnan;
    Sillä sankarimme oli
    Hälle liki heimolainen,
    Jonka kuuluisuutta hän jo
    Kaiken ikänsä kadehti.
    Saatuansa sankarimme
    Kerran palkka-pojaksensa
    Tointoi Enrystheys nyt toki
    Saavansa sen sorretuksi.
    Tämä ilkeä isäntä
    Hääti kohta Herkulesta
    Kahakoihin kauheoihin,
    Metsän petojen pelihin.
    Mutta niistä melskehistä
    Tuli Herkules takasi
    Aina kahta kuulumpana,
    Woiton virttä veisaellen.
    Kaikki kansat, kaikki kielet,
    Kuuluttivat kummastellen,
    Kuinka Herkules hyvästi
    Täytti nämä uro-työnsä.

Ensimmäinen uro-työ.

    Metsän kauhea kuningas,
    Hyvin julma jalopeura,
    Asuskenteli ahoilla,
    Liehakoitsi laitumilla,
    Jott'ei neiet Nemeassa
    Eikä paimen-pojatkana
    Tämän pahan pedon tautta
    Käyneet karjan kaitsennassa.
    Kuningas käski Herkuleksen
    Tappamahan tämän pedon
    Sekä merkiksi mukamas
    Tuoda taljan tullessansa.
    Uros teki uuden nuijan
    Jalopeuran päätä vasten
    Korpikuusen korrukasta,
    Jonka repi juuriltansa.
    Wuoli vielä veitsellänsä,
    Tammen juuresta jukerti,
    Wiinellisen vasamoita,
    Nuolia koko koteron.
    Pitkä pönttö jutketuinen,
    Nuoliviini niskoillansa
    Sekä kurikka kädessä,
    Jousi jäykkä kainalossa,
    Meni Herkules metälle
    Otustansa ottamahan
    Ihan ipo itseksensä,
    Aivan kenenkään avutta.
    Päästyänsä niille paikoin,
    Niille synkille saloille,
    Josta pedon pesäpaikan
    Luuli kohta löytävänsä,
    Katseli hän kuikistellen
    Aivan yltä-ympäritse,
    Ettei leijona lymystä
    Hyppäisi havaitsematta.
    Päiväkauden kokonansa
    Uurti uros tällä lailla,
    Waan ei löytänyt lymyä,
    Jossa otus oisi ollut.
    Päivä alkoi jo pimitä,
    Metsä muuttui mustemmaksi,
    Metsämiehen mylhästäissä,
    Kummukaissa kuhjastaissa.
    Wiho viimein keksi uros,
    Hämärässäkin havaitsi,
    Kuinka julma jalopeura
    Kinttutietä kitvotteli
    Pahateosta palanneena,
    Luolahansa luitivana,
    Weri suuna, veri päänä,
    Wielä veriharjanakin.
    Uros poikkesi uralta,
    Pistihempä piilompahan,
    Pienen pajupehkon taakse
    Otustansa outtamahan.
    Otti jousen ovelasti,
    Kainalostansa kavalti,
    Jännittipä jäykän jousen
    Wikkelästi vireellensä;
    Otti sitte olaltansa
    Nuoliviinestä vasaman,
    Jonka juonelle asetti
    Walmihiksi jo varuille.
    Tätä tässä toimittaissa
    Tuli leijona likemmä,
    Jotta Herkules jo saattoi
    Lau'asta sen lapaluuhun.
    Mutta mitäs siitä lähti,
    Jos hän järähyttelikin,
    Koska nuolet kimposivat
    Niin kuin kivestä takasi.
    Jalopeura pöyhistihen
    Kiivahasti kiljuvana,
    Harja pystöhön pemahti,
    Selkä kääntyi köykyrälle.
    Kiljuen ja kilmuellen,
    Hirmu hammasta hioen,
    Piitti peto pehkon taakse
    Herkulesta tappamahan.
    Mutta Herkules mutasi
    Kurikalla kauhealla
    Pedon pahan penkerelle,
    Tainnuksihin tanterelle.
    Jätti poies jäykän jousen,
    Nuoliviinen maljassakin,
    Ettei häntä tässä työssä
    Liiat painot painelisi;
    Kierti sitte sievimmiten,
    Kaarratellen, kaulan luokse,
    Kännähtipä käsin kiini
    Kurkkua kuristamahan.
    Siten lähti leijonalta
    Henki hangelle hyvästi
    Eikä tullunna takasi
    Sinä ilmoisna ikänä.
    Nyt oil nahka nyljettävä,
    Weitsen kanssa vedettävä,
    Waan ei puukko pystynynnä
    Tahkoomatta taljan alle.
    Mutta viisas veitikkamme
    Keksi kohta kelpo keinon;
    Otti kynnet otukselta
    Nylki niillä niin kuin herra.
    Nakkais nahan niskoillensa
    Woiton merkiksi mukamas
    Sekä piti sittämöiten
    Tämän taljan takkinansa.

Toinen uro-työ.

    Herkules hävitti sitte
    Jolas kumppalinsa kanssa
    Hyvin snuren summattoman
    Lernan lohikäärmehenki,
    Joka metsässä maleksi
    Kaiken kansan kauhistusna,
    Sillä se oli suurin surma
    Lernalaisten laitumilla.
    Sille mustalle mörölle
    Yleni yheksän päätä,
    Joka päähän pörhö korvat
    Sekä suuret suut ja silmät.
    Mutta Herkules hitisti
    Sotavaunuilla somilla
    Tämän pedon tienoille,
    Lernalaisten laitumille;
    Keksi kohta kummituksen
    Wuoren rotkossa viruvan
    Sekä silloin seisahutti
    Älehetkin äytärinsä.
    Otti kurikan käteensä,
    Nuoliviinen niskoillensa,
    Alkoi astua kololle,
    Kussa käärme kääntelihen.
    Päästyänsä luolan luokse
    Alkoi uros uuvutella
    Lohikäärmettä lymyhyn
    Nuijapäillä nuolillansa.
    Mutta musta mörkö pötki
    Piilopaikasta pakohon
    Aivan ampujan etehen
    Joka suullansa suhisten.
    Weitikkamme vetäsi nyt
    Tapparansa tupestansa
    Sekä lipsi liukkahasti
    Pedon päitä penkereelle.
    Mutta kusta miekan terä
    Oli kaulat katkonunna,
    Siihen kasvoi kaksi päätä,
    Kaksi kauloa yleni.
    Uros hakkasi uhalla
    Mörön päitä miekallansa,
    Mutta kyllä tätä työtä
    Koitui kahta kauheammin.
    Urohomme uupumatoin
    Keksi kohta kumman keinon,
    Joka oli oivallinen
    Tässä pulassa pahassa.
    Käski kuskin, kumppalinsa
    Jolan, Iphikle'n pojan,
    Tulisena tuikkavalla
    Kekäleellä korvennella
    Paikalla ne pahat paikat,
    Joista kaulat katkoi poikkoi
    Tältä mustalta möröltä,
    Pööltä pahan näköiseltä.
    Tämä keino, kelpo neuvo,
    Auttoi aivanki hyvästi
    Päitä ei kaksin kasvanunna
    Eikä edes yksinkänä.
    Keskimäistä päätä kesti
    Uljahimmanki urohon
    Miekan terällä mitellä,
    Kaputella kalvallaki;
    Sillä kyllähän se sieti
    Kaikellaiset kamahukset,
    Koska koko käärme oli
    Kuolettamatoin katala.
    Herkules ei toki heitä
    Käärmettä nyt käsistänsä
    Kovin kiukuisna kululle,
    Laitumille liehumahan;
    Mutta painoi pedon päätä
    Wasten maata manteretta
    Sekä katsoi, kuinka vielä
    Weri juosta jollotteli;
    Weti sitte viinestänsä,
    Koppoi nuoli kontistansa,
    Kaikki nuolet nuijapäiset,
    Warmat sulitnt vasamat;
    Ryvetti ne ryömisiksi,
    Myrkkyisiksi mehuisiksi,
    Pedon peivelin veressä,
    Lohikäärmeen kähyssä.
    Näitä myrkkymehuisia,
    Nnijapäitä nuoliansa
    Oli sankarilla sitte
    Aivan aina matkassansa.
    Uros käski kumppalinsa
    Iphikle'n pojan Jola'n
    Kaivamahan kummukkohon
    Silloin hyvin syvän haudan,
    Johon pedon pötkähytti,
    Mörön mustan mötkähytti,
    Kantoi kauheita kiviä,
    Ison raunion ranasi,
    Pani haudan partahalle,
    Reunalle revityn reijän
    Siitä kuoppahan sysäsi,
    Wähitellen vieretteli,
    Suuret paadet summattomat,
    Raskahimmat rauniosta,
    Kiviröykkiön kylestä,
    Liuskapaikan liepehestä.

Kolmas uro-tyä.

    Silloin eli emähirvi,
    Kerynitis nimeltänsä,
    Arkadian mäki-mailla,
    Kunnahilla, kukkuloilla.
    Tämä hirvi hienokarva
    Eleskeli enimmiten
    Suuren vuoren vierustalla,
    Mänalos mäen sivulle.
    Sillä oli suuret sarvet,
    Kultaringillä kudotut,
    Sekä sorkatki soreat,
    Wallan vaskesta valetut.
    Diana ei ennen toki
    Hirveä hävittänynnä,
    Sillä se oli hänestä
    Kovin kaunis kuolemahan.
    Tämän hirven hiihtäminen,
    Elävänä noutaminen,
    Heitettihin Herkule'lle
    Isännältä ilkeältä.
    Waikka tämä vasikainen,
    Tämä hieho hienokarva,
    Oli liukas liikennöltä,
    Kavioiltansa kepeä,
    Jotta sitä juoksemalla
    Hyväkänä hitistäjä
    Saanut ilmoisna ikänä
    Köysin kiini kytkettääksi;
    Ajoi uros uupumatta
    Tätä hirveä hitisti,
    Wuosikauden kokonansa
    Pitkin maita piirrätellen;
    Sai sen viimeinki vikahan
    Nopealla nuolellansa,
    Josta raukka rampiutui
    Eikä päässynnä pakohon.
    Siten sai nyt sankarimme
    Uuvuttamalla uhalla
    Hillimättömänki hirven,
    Waski-sorkkaisen vasikan.

Neljäs uro-työ.

    Kuningaspa käski sitte
    Herkulesta hetimiten
    Menemähän metsätöitä
    Uudellensa uurtamahan:
    Ajamahan ansahansa,
    Panemahan paulohinsa
    Metsäsian melletyistä
    Erymanthus vuoren eistä;
    Sillä tämä sika teki
    Wäijyissänsä vuoren päällä
    Kurjammoista kukistusta,
    Sangen suurta surkeutta.
    Uros meni uinakasti
    Metsäsian metelihin,
    Puki sille päitset päähän,
    Kaulakahlehet sitasi,
    Rautariimuista rumista,
    Waskivitjoista kovista,
    Joilla sonnusti somasti
    Pahan porsahansa kärsän.
    Kuljetti nyt kuninkaalle,
    Talutteli taitavasti,
    Suuren sian summattoman,
    Katseltavaksi katalan.
    Koska kuningaski kurja
    Keksi kerran sian silmät,
    Niin hän meni niskoillensa
    Takaperin tanhualle;
    Mutta keksi kohta kurja
    Keitto kattilan kedolla,
    Maljan mainion avaran,
    Wadin vaskesta valetun;
    Siihen hyppäsi sisähän,
    Maljan pohjahan pakohon,
    Kyykistihi kyykyllensä,
    Hyvin hyypynyisillänsä.

Wiides nro-tyä.

    Eräs karjakas kuningas,
    Ahne Augias, eleli
    Ennen Elis kaupungissa
    Kreikan vanhan vallan alla.
    Hänellä oli ololta
    Ravittuja raavahia,
    Lypsylehmät lihavia
    Kaikki härät kaunihia.
    Niistä koitui koko karja,
    Paisui paimenten avulla,
    Nautalauma ja lavea,
    Koko kolmi tuhansinen.
    Karjakkaalla kuninkaalla
    Oli läävän lätykkätä,
    Jossa koko karja seisoi
    Joka päivä joutilasna;
    Sekä sonnit sorkkinensa,
    Härät kaikki häntinensä,
    Että muut elätti mullit,
    Lehmät lama lautaisetki.
    Kolmekymmentä keseä
    Tahi talvea paremmin
    Seisoi talli tanterella,
    Lahoi läävä luomatoinna.
    Nautojen navetta lanta,
    Sonnien sakea sonta,
    Koitui kovin korkealle,
    Kasvoi kattojen tasalle.
    Eurystheys nyt esitteli
    Herkulesta herjaellen,
    Että Herkules sen loisi
    Yhen päivän päätyessä.
    Herkulespa meni heti
    Aivan Augia'n etehen
    Sekä sanoi saattavansa
    Luoda läävän päivyessä.
    Kuningas katselee kauvan
    Ulkolaista uskotellen,
    Itseksensä ihmetellen,
    Arvellen ja aprikoien:
    "Kuinkahan tuo kaunokainen
    Ottaisi nyt orjan työtä,
    Tahikka hän tahtoneeki
    Saada suurta palkintoa;
    Waan ei tuo nyt tuosta saane
    Kovin suuria kokoja,
    Sillä se ei taida tulla
    Täysin määrin täytetyksi."
    Sanoi sitte suorastansa
    Korvin kuullen Herkuleksen:
    "Kuuleppas nyt kaunokainen,
    Uros uljas ulkolainen!
    Jos sä päivyessä saatat
    Luoda lannan läävästäni,
    Niin mä annan sulle siitä
    Kymmenekset karjastani."
    Herkulespa loi nyt läävän
    Lätykäisen lapiotta
    Päivyessä puhtahaksi
    Sillä keinoin kepeästi,
    Kuin hän sulki suuren virran
    Alpheuksen aijaksilla,
    Johti juovan juoksemahan
    Läävän likeisen lävitse,
    Josta joki juoksevainen,
    Wirran vesi vieryväinen,
    Pesi kaiken pahan siivon
    Joutuisasti juovahansa.
    Mutta koska nyt kuningas
    Augias ei aikonunna
    Raavaan jakohon ruveta
    Kera Herkule'n hyvällä;
    Niimpä Herkules hotaisi
    Palkastansa pettäväisen
    Kuninkahan kuoliaksi
    Korvatällillä kovalla.

Kuudes uro-työ.

    Arkadiassa asusti
    Riettalinnun ryökäleitä,
    Kaikki kurjen kokosta,
    Mutta kyllin kauheita.
    Niillä oli olopaikka
    Stymphalos lammin liepehillä,
    Jossa ne jo joka päivä
    Tuottivat tuhat tuhoa
    Rautaisilla siivillänsä,
    Kynsillänsä, kynillänsä,
    Suurilla teräs-sulilla,
    Teräs-nokan nuokkuroilla.
    Nämä raadot rasittivat,
    Hävittivät hirveästi,
    Sekä maalla matavia
    Että ilman eläviä,
    Sillä niiden rauta-sulat,
    Teräs-kärkiset terävät,
    Kiitivät kun noijan nuolet,
    Tulisesti tuijottivat,
    Putosivat päätä kohti,
    Ajajoiden aivohinki,
    Tahi silmiä tavaten
    Sutkahtivat sydämehen.
    Nepä lemmot lentelivät
    Parvissa pahan teossa
    Sekä syödä rohmusivat
    Kaikki ruoat kulkkuhunsa,
    Siihen sitte syötyänsä
    Pilasivat joka paikan,
    Jotta niiden jälki sitte
    Haisi hyvin happamelta.
    Nämä närkästyttäväiset
    Rietalinnut, liehuvaiset,
    Ajoi uros ulkomaille,
    Karkotteli kaukaisille,
    Walu vaskesta tehyillä,
    Kovin kummilla koneilla,
    Päristimillä pahoilla,
    Rämisevillä rätyillä,
    Jotka antoi jumalatar,
    Wiisa'uden vallitsija,
    Minerva sotien suoja,
    Pallas kutsuttu paremmin.

Seitsemäs uro-työ.

    Minos kuuluisa kuningas,
    Kreikan saaren vanha valta,
    Ryösti juhdan jumalalta
    Poseidonilta polonen,
    Josta syystä sonni suuttui,
    Härkä raivohan rupesi,
    Wimmattuna veen emolta,
    Neptnuuksen noijuttua.
    Tämä härkä hillimätöin,
    Suulta tulta suitsuava,
    Poltti kaupungit poroksi,
    Kyläkunnat kypeniksi,
    Hirsimetsät hiiliköiksi,
    Sydämmaitakin sysille
    Wiinapuut ja elinpaikat
    Kaikki mustalle murulle.
    Uros lähti murtamahan,
    Laivallansa laskemahan,
    Selän saarehen sotahan,
    Härän heittiön hakuhan.
    Meren poikki päästyänsä,
    Saaren maalle saatuansa,
    Keksi Herknles kedolla
    Kummituksen kulkemassa,
    Jonka turpa tulta tunki
    Sekä sieramet savua,
    Niskat nurin, silmät samoin,
    Kynnet kyntivät vakoja.
    Uros ryyhtyi rynnäköllä
    Käsin kiini keppelästi
    Mörköhän mörisevähän,
    Julman juhdan juntturahan.
    Piti sitte kun pihillä
    Kiini kourilla kovilla
    Härän häijyn sarviloista,
    Sonnin sotakeihäksistä.
    Weitikkamme venytti nyt,
    Jälessänsä jänttyröitti,
    Mullin mustan, muljasilmän,
    Tuliturvan, tuhkivaisen,
    Laviahan laivahansa
    Purren putketuisehensa,
    Kytki kiini kytkyellä,
    Waski vitjoilla vatusti,
    Laivan lankku lattialle,
    Silitetylle sialle;
    Pani puista paksut parret
    Seinät seivästi sivulle,
    Sillä jos se siitä pääsi
    Laajemmalta liehumahan,
    Oman valtansa varassa
    Pitkin purtta piirtämähän,
    Niin se puski purjemiehet,
    Laivan laskiat, lakohon,
    Nurin nurkkahan nutisti,
    Kolmin kerroin kontallensa.
    Oisikohan se jo siitä
    Lakastunut liehumasta,
    Jos jo laittoi laivamiehet
    Menemähän manalahan?
    Wielä vähä veikkoseni,
    Lukiani, laulajani!
    Wai se siitä ilostuisi,
    Herkieisi heilumasta.
    Nyt se puita puskemahan,
    Mastojakin murtamahan,
    Puski purren perän puhki,
    Laski läpi laivan laijat,
    Tuohoi tulta turvastansa,
    Sieramistansa savua,
    Sekä poltti purtensa ja
    Kytkyensä kypeniksi.
    Tuolla lailla oisi tullut
    Meren aavan aaltoloilla
    Kokko kauhean kamala,
    Nuotta nuotion veroinen.
    Mutta nyt se musta mulli,
    Tuli turpainen vasikka,
    Pantihinki partehensa
    Paksuhin perustimihin.
    Siinä tuli tämä suuri
    Saaren härkä, hävittävä,
    Kreitan maalta Kreikan maalle,
    Eurystheyksen edustalle.

Kahdeksas uro-työ.

    Muinaisessa Thrakeiassa
    Eli ennen Diomedes,
    Kovin kopea kuningas
    Bistonien päälikkönä.
    Hänellä oli hepoja,
    Tammoja tavattomia,
    Jotka rauta raksissansa
    Söivät väski soimistansa.
    Nämä äytärit älehet,
    Hillimättömät hevoiset,
    Söivät vierasten lihoa,
    Miesten muka muukalaisten,
    Joita kuningas kukisti
    Tavattomasti tapatti,
    Koko valtakunnastansa
    Aina armon antamatta.
    Eurystheys pakotti ensin
    Ilman ilkeyksissänsä
    Herkulesta hakemahan
    Niitä hepoja hänelle.
    Kun kuningas Diomedes
    Käski käskyläisiänsä
    Heittämähän Herkulesta
    Hepojansa herkutella;
    Niinpä Herkules näpisti
    Kuningasta korvuksista
    Sekä viskasi vihalla
    Aivan koppikohdastansa
    Tämän kuulun kukistajan,
    Muukalaisten murhamiehen
    Ruman ruumen-ruuhen alle
    Syöttilästen syötäväksi.
    Weipä sitte veiterästi,
    Talutteli taitavasti,
    Nämä hirveät hevoiset
    Mykenähän muassansa.

Yhdeksäs uro-työ.

    Wähän Asian ahoilla,
    Pontus maalla mainiolla
    Eli eräs neitokansa
    Amatsonit nimeltänsä.
    Niillä oli omituinen
    Warsinainen valtionsa;
    Siinä sitte Hippolyta
    Kansan kuninkaattarena.
    Nämä neiet nännittömät,
    Rintapuolta puuttuvaiset,
    Ampuivatkin ankarasti,
    Haavoittivat hirveästi,
    Kiireesti kiitäessä,
    Nuijapäillä nuolillansa
    Wihollisensa vikohin,
    Kutistajansa kumohon.
    Näiden neitojen neroa,
    Tyttärien työveroa,
    Mainitahan maailmassa
    Iankaiken ihmetellen;
    Kun ne kulta kunnahansa,
    Metisimmät mättähänsä,
    Kaiken kauneimmat korunsa,
    Rakkauden rakentajat,
    Rintapuolensa repivät
    Poies polttivat pakotta
    Siitä syystä, kun ne kakut,
    Wehnäleivät vereltänsä,
    Tullut tielle ampuessa,
    Sotaretkillä soluivat
    Piilipyssyn ponnen päähän
    Jousen jänttä jännittäissä.
    Kuninkaattaren kupeella,
    Hippolytan hamehella,
    Riippui miekka ristikahva,
    Keihäs kultainen kekotti
    Kulta kahlekantimella,
    Wiilekkeellä, vyölle vyötty,
    Jonka sodan suoja kerran
    Laittoi lahjaksi hänelle.
    Tätä kultakannatinta,
    Päärlykäistä perustinta,
    Oli Herkules hakija
    Uros tuoja ulkomaalta.
    Hänpä kutsui kaikki koolle,
    Jotka tahtoivat tapella,
    Lähti sitte laivallansa
    Meriä myöten menemähän.
    Pääsi viimein tiensä päähän,
    Monen melskeen perästä,
    Termodonin tienoille,
    Ison virran vierymille,
    Jossa Amatsonit asui
    Themiskyran kaupungissa,
    Kussa Hippolyta häntä
    Wastaan otti vierahana.
    Herkule'npa hyvä puhe
    Sekä kaunis katsantokin
    Täyttivät tämän sydämen
    Suloisella suosiolla.
    Uros haastavi hänelle
    Kohta kielellä kepeellä,
    Kuka häntä tänne hääti
    Sekä mitä mieli saada.
    Hippolyta hyvä impi,
    Kukoistava kuninkaatar,
    Aikoi heti antamahan
    Kultakahlekantimensa.
    Saip' on siitä saattamahan
    Sankaria satamahan
    Sekä sanoi suloisesti
    Säysällä sävelillä:
    "Kyll' on kulta kantimeni
    Rakas minun mielestäni,
    Sillä minä sain sen muinoin
    Sodan suojan suosiosta;
    Mutta sinä uros uljas
    Out kun oma kulta mulle,
    Siis mä kannan kantimeni.
    Aivan laivahasi asti;
    Ota sitte omakseni,
    Pane vaikka pantiohon,
    Mutta muista minuaki,
    Koskas tulet kotihisi."
    Tuolla lailla lausui neiti,
    Kuninkaatar kaunis impi,
    Herkule'n hyvän keralla
    Rantotietä tepotellen.
    Mutta silloin sattui seikka,
    Este ennätti etehen,
    Joka velloi vellivadin,
    Perin pohjin pengosteli.
    Amatsonit arvelivat
    Sekä luulivat lujasti
    Herkulesta heittiöksi,
    Ryöstäväksi ryökäleeksi,
    Joka heiltä Hippolytan
    Weisi viekottelemalla,
    Koska se nyt kuiskutteli
    Tuolla tavoin tämän kanssa.
    Noapa nostivat napinan,
    Sodan suuren summattoman,
    Muukalaista mokomata
    Muokataksensa mukamas.
    Koko neitokansakunnan
    Halvemmat ja heikot neiet,
    Sotivat nyt sankarimme
    Matkakumppalien kanssa,
    Mutta muut jalommat neiet
    Wapasukuiset, valitut,
    Kokivat nyt nuollillansa
    Urostamme uuvutella.
    Tämä tappoi jo tusinan
    Niitä neitoja, nitisti,
    Mutta kun jo kolmastoista,
    Melanippe nimeltänsä,
    Tuli hänen huomahansa,
    Tahi valtansa varahan,
    Niin ne toiset neiet pötki
    Pelon potkassa pakohon.
    Melanippe oli muka
    Koko parvesta parahin,
    Kun se oli sotajoukon
    Jousiniekka johdattaja.
    Hippolyta heitti silloin
    Kultakahlekantimensa,
    Mutta tahtoi Melanipen
    Tätä vastahan takasi.
    Siten sai nyt sankarimme
    Kultakahlekannattimen,
    Jonka kantoi omin käsin
    Aivan laivahansa asti.
    Silloin seilit auvottihin,
    Purjennuorat purettihin,
    Laiva lähti luistamahan
    Tuulen käsissä tutisten.
    Herkulespa päästi vielä
    Tällä tiellä tullessansa
    Laumedonin tyttärenki
    Waivapaikasta pahasta.
    Tämä tyttö Hesione
    Riippui raukka rautasella
    Kalliohan kytkettynä
    Meren mörön syötäväksi.
    Meren mörkö, musta murri,
    Konna kauhean kamala,
    Kohosi nyt neljänkontan,
    Ryömi ruma rannikolle.
    Mutta kun sen kummituksen
    Leukaluut jo levisivät,
    Niin että se oli aivan
    Neittä nielemäisillänsä;
    Niinpä sankari sujahti
    Pedon peivelin kitahan
    Sekä särki sisälmykset
    Puukollansa, perkosteli.
    Tuli toki takasiki
    Woiton virttä veisaellen,
    Waikka joka henki hänen
    Luuli sinne sortuanki.
    Kun ei Laomedon laita
    Luvattuja lahjojansa,
    Niinpä uros uhkaeli:
    "Muista murrin syntymistä!"
    Laski siitä laivallansa,
    Koitui kotirannallensa
    Sekä kantoi kuninkaalle
    Hankkimansa hankkiluksen.

Kymmenes uro-työ.

    Ennen oli Erythia,
    Saari suuri Spaniassa;
    Siinä eli eräs jätti,
    Euryones kolmipäinen.
    Hällä oli hyvin paljon
    Karjoja ja kaunihia,
    Joita toinen jättiläinen,
    Paimenpoika, paimenteli
    Kaksipäisen koiran kanssa,
    Haukun harmahan keralla,
    Jolla juuttahalla oli,
    Kahdet silmät, kahdet korvat.
    Eurystheyksen teki mieli,
    Syttyi himo sydämessä,
    Saada Geryonein karjat
    Itsellensä ilmaiseksi.
    Hänpä hääti Herkulesta,
    Palkkalaistansa pakotti,
    Lähtemähän länsimaalle
    Näiden härkien hakuhan.
    Herkulesp' on hetimiten
    Länsimaalle lähtemässä,
    Haminassa haahdessansa,
    Satamassa soutamassa.
    Tällöin tuli tuuliainen
    Iästä iso vihuri,
    Joka puita pemisteli,
    Muutti meren myrskyiseksi.
    Mutta tämä tuulen puuska
    Puhui seilit pullukalle,
    Laittoi laivan lentämähän,
    Länttä kohti luistamahan.
    Waan ei tätä viuhakkata
    Kovin kauvan kestänynnä,
    Sillä iso itätuuli
    Kääntyi perin pohjaiseksi.
    Tämä tuulen tuppurainen
    Työnti laivan toitualle
    Sekä saattoi sankarimme
    Erämaalle Libyassa.
    Täällä asui Anttäus jätti,
    Joka tuli taisteluhun,
    Mutta sankarimme sorti
    Tämän konnan kourimalla.
    Monen melskehen perästä
    Sekä mailla ja merillä
    Souti uros simpukalla
    Sotasaaren rantaselle.
    Siitä hyppäs' sankarimme
    Herkules nyt hietikolle,
    Jossa jätti juuri juotti
    Kaunokaista karjaansa.
    Tuossa tuprukka tulevi,
    Koituvi kuvan kapina,
    Sillä paimenpoika aikoi
    Herkulesta hirttämähän.
    Mutta uros ulkolainen,
    Pikku veitikka verevä,
    Antoi jätin jänttyrälle
    Heti kohta korvatällin
    Jättiläisen juonet loppui
    Kohta aivan kokonansa,
    Sillä kuusinen kurikka
    Teki tällöinki tuhoa.
    Konna kaatui kahakassa
    Kehuvine kielinensä
    Sekä konnan kumma koira
    Hirmuisine hampainensa.
    Lehmät juosta leppasivat,
    Härkälaumat laukkasivat,
    Menemässä jo merille
    Silloin sankarimme kanssa;
    Koska Geryones keksi
    Miehen muka muukalaisen
    Karjojansa kaitsemassa,
    Nautojansa näpsimässä.
    Kolmet silmät, kolmet korvat,
    Kolme suuta kauheata,
    Kolmet kädet, kolmet jalat,
    Kolme koko ruumistaki
    Oli tällä jättiläällä,
    Kauhealla kolmipäällä,
    Joka juoksi nyt jälestä
    Sekä kiljui kiivahasti,
    Tahtoi tulla tukkapäähän,
    Käydä kiini kääpiöhön,
    Kuusin käsin kourimahan
    Kerin kauloa katalan.
    Mutta Herkulespa mutki
    Kurikalla kauhealla
    Geryonen kolmipäisen
    Leukaluihin lujimpihin.
    Leukaluista lähti lihat,
    Palat poskista putosi,
    Kamalanki konnan korvat
    Soivat tilliä somasti
    Sekä siihen silmät suuret
    Iskivät kun ilmi tulta,
    Halliparran hampahatki
    Kuuntelivat kulkkulaissa.
    Kohta kaatui konnamainen,
    Mötkähti mokoma mörkö,
    Ruma ruoja rymäkällä,
    Pahulainen pauhinalla,
    Jotta vuoret vapisivat,
    Tunturitki tutisivat,
    Korvet kaukana kolisi,
    Laaksot luona laulelivat.
    Siihen jäi nyt jättiläinen,
    Kumma konna kuollehena,
    Syöpäläisten syötäväksi,
    Manteren makumujuksi.
    Uros uljas ulkolainen,
    Wanha veitikka väkevä,
    Silpoi sitte sulallansa,
    Taittoi tapparan terällä,
    Lepän lyhkäisen lehosta,
    Koivu kepin kummukosta
    Pitkän pajuisen potukan,
    Hoikan haapaisen hotakan,
    Joilla alkavi ajella,
    Johdatella joutuisasti,
    Lihavata laumoansa,
    Kaunokaista karjoansa,
    Läpi maiden mainioiden,
    Wastaisia vuoriteitä,
    Aina Alpien ylitse,
    Sekä vielä virtojenki
    Italian ihanaisen
    Pitkän niemekkeen nenähän,
    Jossa asui jättiläinen
    Kakus niminen kamotti.
    Kakus katsoi kalliolta,
    Pilkisteli piilostansa,
    Kuinka Herkules nyt heitti
    Lehmilaumansa levolle
    Paimen pojatta pahatta,
    Ihan ilman kaitsiatta,
    Sekä nukkui nurmikolle
    Syrjällensä syötyänsä.
    Kakus kulki kalliolta,
    Hiipsi hiisi hiljallensa,
    Warpaillansa varoitellen
    Liki lehmileteriä;
    Otti sitte ovelasti,
    Weipä ruoja viekkahasti,
    Koko karjasta koreimmat,
    Rasvaisimmat raavahista;
    Härät hännistä venytti,
    Takaperin talutteli,
    Louhiluolansa lomahan,
    Wuoren rinta rotkohonsa;
    Sulki suurella kivellä,
    Kalliolla kauhealla,
    Luojan luoman laajan luukun,
    Aukun aavalta avaran.
    Herkules ei hädistänsä,
    Lihavista lehmistänsä,
    Tiennyt tarkkoa tiliä,
    Saanut selveä lukua;
    Mutta alkoi jo ajella,
    Juohatella juhtiansa,
    Levänneitä lehmiänsä,
    Ravituita raavaitansa,
    Kun hän kuuli ammumisen,
    Wuoren rotkosta volinan,
    Näki härkänsä häkissä
    Kivi kirkon lukkarina,
    Kakus kakotti katolla,
    Wuoren reunalla vokotti,
    Tunki tulta turvastansa,
    Sieramistansa savua.
    Herkules ei häpsähtänyt,
    Säikähtänyt, säpsähtänyt,
    Tämän miehen metelistä,
    Tulen, savun tungennasta,
    Karkas' päälle kerrassansa
    Armottomilla aseilla,
    Sekä suurilla kivillä
    Että puilla paksummilla.
    Kun ne semmoiset kurikat
    Kolahtivat päätä kohti,
    Silloin loppui lappaminen,
    Suusta tulen tunkeminen,
    Kakus kaatui kalliolle,
    Tuuskahti jo turvallensa,
    Rutkahtipa ruoja viimein
    Wuoren louhien lomahan.
    Herkules nyt helkytteli,
    Kivikantta kalkutteli,
    Muserti muruiksi kiven,
    Kallionki kappaleiksi,
    Oli aukkua oveksi
    Hätäisillenki härille,
    Jotka juosta luppasivat
    Muiden mullien mukahan.
    Uros uljas ulkolainen,
    Itse härkien isäntä,
    Wei nyt karjansa vetehen
    Aivan aaltojen varahan;
    Uipa maastaki ulomma,
    Niinpä viisas viehkuroiki,
    Ettei härät hävinnynnä,
    Mullit mennynnä Manalle,
    Skyllan kallion kylessä,
    Louhiluotojen lomissa,
    Tahi kaivohon Karybdi'n,
    Häränsilmähän häijyhyhyn.
    Lehmät nousivat leholle,
    Härät kaikki hietikolle,
    Messinanki salmen suusta,
    Waarapaikasta pahasta,
    Sikelian saarekkeelle,
    Maalle kolmikolkkaiselle,
    Jossa outti oma laiva
    Herkulesta haminassa.
    Herkulespa vei nyt härät
    Sekä lehmät laivahansa
    Sarvista sujuttamalla
    Kynttäkantta kantturoien.
    Laiva tuuti lainehilla,
    Meren aaltojen muassa,
    Kunnes tuli myötä tuuli,
    Nousi hirmuinen nujakka,
    Joka työnti joutuisasti
    Karjan kaitsijan kotiinsa
    Kreikan maalle mahtavalle
    Kuninkaansa kummeksia.

Eurystheyksen estelmys.

    Tuolla tavoin täytti uros
    Koko kymmenkunnan töitä,
    Joita Orakeli oli
    Ennen hälle esitellyt.
    Waan ei Eurystheys nyt vielä
    Tähän täysin tyytynynnä,
    Sillä hän sanoi olevan
    Siinä syytä kyllitellen,
    Kun Jolas oli ollut
    Herkulella kumppalina,
    Silloin koska hän kukisti
    Lernan lohikäärmettä;
    Alpheus virran vesi taase
    Augiasta auttaessa
    Lannan lapioimisessa
    Lehmiläävän lätykästä.
    Eurystheys nyt esitteli
    Wielä kaksi vaikeata
    Uro-työtä tehtäväksi,
    Täysin määrin täytettääksi.

Yhdestoista uro-työ.

    Hesperidien hyvien,
    Ilman impien pyhien,
    Yrttitarhan tarrukassa,
    Aina asti Afrikassa,
    Kasvoi kultakuorisia
    Oiva onnen omenia
    Kolmessa ja kaunihissa
    Omenapuussa puuhkeassa,
    Jotka Jupiter jumala
    Oli itse istuttanut
    Saatuaan ne sulhaisena
    Juno jumalattarelta.
    Immet vartioivat vielä
    Yhä yrttitarhaansa
    Satapäisen tulisuisen
    Lohikäärmehen keralla.
    Nuita kultakuorisia
    Oiva onnen omenia
    Oli Herkules hakija
    Aina asti Afrikasta.
    Tiellä tänne tullessansa,
    Pitkin maita maleksien
    Yhtyi uros yhtenänsä
    Pulakasta pulakkahan,
    Eräs jätti Japetos
    Eli ennen eukkonensa,
    Kanssa kaunihin Klymenen,
    Tytön väkiturilaisen,
    Tämä parikunta koitui
    Maailmassa mainioksi,
    Kolmen veljen vanhemmiksi,
    Kolmen kuuluisan urohon.
    Atlas ensin esikoinen,
    Talon kannen kannattaja,
    Toinen taase Epimetheys
    Tahi tytön Pyrrhan isä,
    Kolmas pahnan pohjimainen,
    Kuopus kutsuttu Prometheys,
    Koitui kerran Kreikan kansan
    Kuuluksi esi-isäksi,
    Prometheys loi loitsemalla
    Saoin miehiä savesta,
    Teki tyttöjä tuhansin
    Sanan voimalla samate,
    Puhui heihin henkeäkin
    Eli elämän tulesta,
    Jot'ei itse iskenynnä,
    Takonunna taulahansa,
    Mutta luoma lausehilla,
    Loitsijoiden luottehilla,
    Tahtoi taivahan ukolta,
    Kaiken luonnon laatialta.
    Senpä tähden tämä noita,
    Tämä poppa vanha velho,
    Wietiin vnorelle mäkisen,
    Kaukasuksen kukknlalle,
    Jonne taivahan takoja,
    Kaiken luonnon kalkuttaja,
    Itse Jupiter jumala
    Panetti sen paulohinsa
    Kahlehilla ja kovilla,
    Jalkaraudoilla jaloilla,
    Siitä syystä kun se oli
    Luojan töille tungetellut.
    Haukat hakkasivat häntä,
    Korppikotkat kiusasivat,
    Rinnan rikki jo repivät,
    Maksan mettä maistelivat.
    Nämä rietat raatelevat,
    Korppikotkat kanhistavat,
    Ajoi Herkules hitolle
    Tahi tappoi nuolillansa;
    Ratkoi rautaraksit rikki,
    Paksut paulat paukutteli,
    Päästi miehen pälkähästä,
    Waivapalkasta vapahti.
    Semmoinenpa seikka sattui
    Uroholle uljahalle
    Matkalla jo mennessänsä
    Omenoita ottamahan.
    Monta muuta mylläkkätä
    Sattui sitte sillä tiellä,
    Mutta viho viimein oli
    Uros tarhan tienoilla.
    Hänpä kiipesi nyt kohta
    Korkealle kukkulalle,
    Jossa Atlas jättiläinen
    Taivon kantta kannatteli.
    Uros häneltä uteli,
    Tultuansa tutkaeli,
    Kuinka kultaiset omenat
    Somimmasti saataisihin,
    Ett'ei neitoset näkisi,
    Hesperidit havaitseisi,
    Eikä peto pelottaisi
    Tarhan vahti tavottaisi.
    Atlas itse aikoi mennä,
    Hiisi hiihteä lupasi
    Omenoita noutamahan
    Lohikäärmetten lomitse,
    Jos hän oisi joutavana,
    Wapaana vaeltavana,
    Ettei kuorma kurittaisi,
    Raskahasti rasittaisi.
    Herkulesp' on sanoi siihen,
    Uros kerran kerskaeli:
    "Kyllä minäki kykenen
    Taivon kantta kantamahan,
    Kun sä kultaiset omenat
    Kannat mulle kaunihisti
    Tuolta tunturin takoa,
    Kultatarhan tarrukasta."
    Atlas lähti länttä kohti,
    Meni meren rantaselle
    Omenoita ottamahan
    Yrttitarhan tarrukasta.
    Noukki nuoret nuppulatki,
    Kultakuoriset kukisti,
    Kokosi ne konttihinsa,
    Latoi laukkunsa sisähän.
    Alkoi käydä käpsytellä,
    Hiljallensa hipsutella,
    Konttinensa koikulella,
    Laukkunensa lötkytellä;
    Mutta kuuliki kuhinan,
    Hesperidien helinän,
    Lohikäärmetten kähinän,
    Siipiniekkojen sirinän;
    Neiet nuista nuhtelivat,
    Naiset nuoret napisivat,
    Lohikäärmeet kävivät
    Jättiläistä jäytämähän.
    Waan ei väkiturilaamme,
    Rosvo rohkea roveelta,
    Kuunnellunna kurinata,
    Käärmehien käräjätä;
    Mutta tulla törkötteli
    Entisille sioillensa,
    Jossa Herkules jorotti
    Taivon kantta kannatellen.
    Atlas puisti pussistansa,
    Kopisteli kontistansa,
    Kultakuoriset omenat
    Uhalla uroon eteen,
    Hiiskui sitte hiijemmoinen
    Herkuleksen korvin kuullen;
    "Min' en ota olalleni
    Tästä lähin taivon kantta;
    Kanna sinäki nyt kerran
    Wuorostasi vaski-kantta,
    Sillä kyllä minä muistan,
    Kuinka paljon taivas painoi.
    Näin on hyvä heiluani,
    Tanssiani, tarsiani,
    Kun ei kupari-kypäri
    Paina pahoin korvillani."
    Atlas aikoi tuolla tavoin
    Poika paran pettämähän,
    Mutta poika petti hänen,
    Wiisahasti viekotteli.
    "Weikko velikultaiseni!"
    Sanoi Herkules hänelle,
    "Kanna häntä vielä kerran!
    Ota kerran olallesi!
    Että minä ensin saisin
    Pehmikettä pääni päälle,
    Jott'ei taivon kova kansi
    Aivojani ahdistaisi;
    Kyllä minä sitte kannan
    Ihan ilmoisen ikäni
    Taivon kaarta kaunokaista,
    Ilman pieltä ihanaista."
    Tämä pulska puhe toki
    Auttoi tässä asiassa;
    Atlas otti olellensa
    Taivon kannen kalkutetun.
    Waan kun uros uudellensa
    Pääsi valtansa varahan,
    Meniki hän matkahansa
    Kulta omenien kanssa.
    Tuolla tavoin täytti uros
    Senki ison ihmetyönsä
    Sekä kantoi kultakontin
    Eurystheyksen edustalle.

Kahdestoista uro-työ.

    Koska kuningas jo keksi
    Ettei uros uuvu maalla,
    Häätävi hän Herkulesta
    Menemähän Manalahan.
    Siellä haukkui kumma koira,
    Julma juutas jumputteli,
    Jotta vuorten rotkot raikui,
    Kalliotki kajattivat,
    Konnan koiran haukunnasta,
    Ärripurrin ärinästä,
    Kuni ukkosen käsissä,
    Kaikkivallan kalkuttaissa.
    Senpä koiran kolmipäisen,
    Konna Kerberos nimisen,
    Oli Herkules hakeva
    Manalasta Mykenähän.
    Kerbero'lta kolmipäältä
    Walui vaahti leukaluilta,
    Waan se ei ollut valko vaahti,
    Mutta musta myrkkymehu.
    Koiran karvoinakin oli
    Sekä päässä ja selässä
    Käärmehiä kamaloita,
    Eläviä vankuroita.
    Tämän häijyn häntä oli
    Wielä kahta kauheampi,
    Sillä se ol' suomuksinen
    Lohikäärme kokonansa,
    Jolla oli purston päässä,
    Wiimeisessä vipukassa,
    Pitkä pistin piippulainen,
    Myrkkymehuinen nenäke.
    Manalahan mennäksensä
    Sekä sieltä tullaksensa
    Kävi Herkuleski kerran
    Poppa-ukkojen puheella.
    Saipa toki tarkat tieot,
    Josko tarkat tarvitsiki,
    Eumolpus ennustajan,
    Welhon viisahan pajasta.
    Meni tuosta tietoinensa
    Matkohinsa Manalahan,
    Sattui siellä virran suuhnu
    Akeronin rantaselle.
    Täällä koira terhentävi,
    Kumma konna korsoavi,
    Muka maalta tullehelle
    Wierahalle vihoissansa.
    Waan ei vieras vapissunna,
    Tuosta kovin tutissunna,
    Josko koira konnamainen
    Hänelle nyt härisikin.
    Uros pani pahulaisen
    Kolme päätä kourillansa
    Wäkisellä vääntämällä
    Polvi-pihtinsä välihin;
    Sitoi sitte kaikki kaulat
    Waski-vitjan silmukkahan,
    Jotta koira ei kyennyt
    Kuhunkana kulkemahan.
    Mutta mörkö köytti tällöin
    Myrkky-mehu pistimellä
    Herknlesta hetimiten
    Ohimoihin ohuihin.
    Ei tuo toki turmellunna,
    Kovin pahoin koskennunna,
    Sillä sankarimme oli
    Loitsijalta lumoittunna.
    Uros otti ovelasti
    Waski-vitjat kätehensä,
    Weti sitte vintturoitti
    Koiran maalle Manalasta.
    Mutta koska Kerberos nyt
    Pääsi päivä paistehesen,
    Niin sen kolmesta kidasta
    Alkoi vaahtea valua.
    Siitä kasvoi myrkkymarjat
    Sekä kaikki myrkkykasvit,
    Mitä nytki nurmikoilla
    Kukoistaapi kukkasina.
    Weitikkamme venytti nyt,
    Koko matkan kantturoitti,
    Kumman koiran kuninkaalle,
    Eurystheyksen edustalle.
    Koska kuningaski kerran
    Keksi Kerbero'n kamalan,
    Pyörtyiki hän pyllyllensä
    Kauhistuksesta kovasta;
    Mutta siitä selittyä
    Sanovi hän sankarille;
    "Mene minne itse mielit
    Poies palveluksestani."
    Uros käski koiran kohta
    Loitsemalla Manalahan,
    Jossa vielä vinkuneeki
    Pahnlaisna parkuvana.
    Sitte heilui Herkules jo
    Oman valtansa varassa
    Eikä tarvinnut totella
    Muita koko maailmassa.
    Eurystheys ei kumminkana
    Kuollut aivan kostamatta,
    Josko jäikin Herkulelta
    Kokonansa kostamatta;
    Sillä kun hän Herkuleksen
    Kuoltuaki vielä koki
    Saada sankarin sukua
    Sotimalla sorretuksi;
    Saivat Herakleidit hänen
    Sotasvangiksi somasti
    Sekä sitte surmasivat
    Kirveellä kostavalla.

Herkules ja Megara eroavat toisistansa.

    Koska uros viho viimein
    Monen melskeen perästä
    Pääsi palveluksestansa
    Wapaana vaeltamahan;
    Lähtevi hän lippomahan
    Theben kaupunkiin takasi,
    Jossa pulska puolisonsa
    Toivoi häntä tulevaksi.
    Mutta tänne tullessansa
    Tahtoi uros ensin tiedä,
    Jos hän oisi onnellinen
    Edeskäsin eläissänsä.
    Sitä vasten vaelti hän
    Ensin Delphin temppelihin,
    Jossa oli Orakeli
    Kultaisessa kattilassa.
    Tultuansa temppelihin,
    Joka hohti hopealta,
    Käydä kepotteli uros
    Pyhän Pythian etehen.
    Tämä impi istui itse
    Kultaisessa kattilassa,
    Joka kolmella jalalla
    Seisoi tässä temppelissä.
    Uros lausui lattialta,
    Kultakattilan kupeelta;
    "Ilmoitappas pyhä impi,
    Sano selvillä sanoilla;
    Mikä onni minulla on,
    Kuin mä tulen kotihini
    Sekä vielä sittemiten
    Koko elin kautenani."
    Luonto nousi neitosella,
    Impi tuli intohonsa,
    Jotta joka hivuskarva
    Päässä pystöhön pemahti.
    Tuommoisena tuppurina,
    Pöyrypäänä pörretyisnä,
    Ilmoitti nyt pyhä impi,
    Pyhä Pythia puheli;
    "Ei sun ole onnestasi
    Koko elinkautenasi,
    Jos sä elät edeskäsin
    Entisine eukkonesi."
    Sillä lailla lausui impi,
    Pyhä Pythia puheli,
    Mutta lopetti lorunsa,
    Waikka uros utelikin
    Kun ei impi ilmoittanut,
    Enempätä ennustanut,
    Lähti uros nyt uhalla
    Temppelistä telmehellä.
    Kivi-lattia lotisi,
    Hopeutettu seinä heilui,
    Kumu kullattu kumisi,
    Kultakattila kalisi.
    Uros riipasi rivasta,
    Kultaoven koukkurasta,
    Mutta tämä töpsähtiki
    Poikki hänen pivohonsa.
    Katsomatta kourahansa,
    Kuinka tulta koukku kiilti,
    Nakkasi hän navakasti
    Koukun kattilan kupeesen.
    Kattilassa kakottava
    Pyhä impi pyllähtävi
    Kamahusta kauhistuen
    Pyörtyneenä pyllyllensä.
    Oven vartija ei ollut
    Päästää poies Herkulesta
    Rivan rikki revittyä,
    Pyhän immen pyörryttyä;
    Mutta sankari sotalas
    Tarttui miehen tukkapäähän
    Sekä laittoi seinamälle
    Koko vartijan kolisten.
    Kun ei ovi kuitenkana
    Auvennunna avaimetta
    Sulin käsin kiskomalla
    Repimällä, reutomalla;
    Otti uros olaltansa
    Kohta kuulun kurikansa
    Sekä ruhtoi, ruskutteli,
    Koko oven kappaleiksi.
    Siitä lähti sankarimme
    Kotihinsa kulkemahan
    Itseksensä ihmetellen
    Pyhän immen ilmoitusta.
    Mutta kun hän kuitenki nyt
    Arveli ja ajatteli,
    Miten Megarasta voisi
    Olla hälle onnen haitta;
    Alkoi hän jo aprikoia,
    Ett'ei muuten mitenkänä,
    Jos ei hälle juolahtaisi
    Megarasta mielehensä
    Sekä hulluuden humakka
    Että poikansa poloset,
    Sillä silloin hän ei oisi
    Ollenkana onnellinen.
    Kotihin kerittyänsä
    Luokse aino armahansa
    Kertoi Herkules nyt kaikki
    Melskehensä Megaralle.
    Koska Megaraki kuuli
    Pyhän immen ilmoituksen
    Sekä mitä sankarimme
    Siitä sittemmin jo mietti;
    Sanoi hän nyt suloisesti
    Lemmityistänsä lohutti:
    "Kuulepas nyt kultaiseni,
    Mitä mull' on mielessäni;
    Meill' on oma valta vielä
    Tehdä mitä mielinemme,
    Ett'ei ennustus tulisi
    Pahoin puolin täytetyksi.
    Ero ei nyt ehkä oisi
    Meille mitä hulluimpia
    Sillä sull' ei sitte oisi
    Minun tauttani muretta
    Niistä muinoin murhatuista
    Polosista pojistamme,
    Jotka hullunna humuten
    Nuolin lasketit lävitse."
    Koska Herkules havaitsi
    Tämän mielen Megaralla,
    Ihastui hän iloiseksi
    Sekä lausui lemmellensä;
    "Mull' on muinoinen toveri,
    Jolas Iphikle'n poika,
    Joka sankari sotalas
    Oisi sulle sovelias;
    Mieltynet sä menemähän
    Tämän pojan puolisoksi,
    Ottavi se omaksensa
    Sinut suurella sulolla."
    Koska Jolas sen kuuli,
    Että sankarimme soisi
    Megaran menevän hälle
    Kainulaiseksi kanaksi;
    Lankesi hän lattialle
    Maahan Megaran etehen
    Sekä sanoi suloisesti
    Säyseillä sävelillä;
    "Kuinkahan ma kurja voisin
    Rukoilla niin rakkahasti,
    Ettet armas antaisi mun
    Nousta tästä toivotoinna!"
    Jolas ei ennättänyt
    Sitä enemmän sanella,
    Kun jo morsian Megara
    Sulki sulhon sylihinsä.
    Tuolla tavoin tuli niistä
    Heti pulska parikunta,
    Jonka häissä joka henki
    Wiinoissansa viipotteli.
    Herkules ei herennynnä
    Eukotoinna elämähän,
    Mutta alkoi ajatella,
    Mistä saisi morsiamen.

Herkules ja Eurytos.

    Euboean saaressa ja
    Oikalian kaupungissa
    Oli impi ihanainen,
    Kuninkahan kuulu tytär.
    Tätä Euryton tytärtä,
    Iolea ihanata,
    Kiitti kaikki Herkule'lle
    Kaunihiksi kukkaiseksi.
    Kuningas aikoi antamahan
    Tämän immen ihanaisen
    Sille sota-sankarille
    Tahi tarkka ampujalle,
    Joka oisi ovelampi,
    Jousi-kiistassa jalompi,
    Kun hän vielä vanhanakin,
    Tahi poikansa parahat.
    Eurytos olikin ennen
    Ollunna opettamassa
    Herkulesta juuri jousin
    Ankarasti ampumahan.
    Kuultuansa kuulutoksen
    Iolesta ihanasta
    Oli Herkuleskin heti
    Jousikkaiden joukkiossa.
    Kohta alkoi ampuminen,
    Kosioiden kilvoittelo,
    Jossa jousi-jyräkässä
    Herkules oli ovelin.
    Eurytoski keksi kerran
    Wielä vähä veiterämmän,
    Kun hän oli kuullutkana
    Maailmassa mainittavan,
    Sekä alkoi ajatella
    Sulhopoikasta peläten,
    Että se vävynä vielä
    Woisi viedä vallan hältä.
    Koska Herkules kysäsi,
    Tokko hälle heitetähän
    Woiton palkkoa parasta,
    Ihanata Iolea;
    Esteli nyt immen isä
    Sekä sanoi sitä syyksi,
    Että morsian mukamas
    Oli liian nuori lapsi.
    Iphitos, Iolen veli,
    Koki kyllä puhutella
    Kuningasta kuulemahan
    Rakastavan rukousta.
    Kuningas käski kosijata
    Wierassansa viipymähän,
    Mut ei lastansa luvannut
    Kuitenkaan sen kumppaliksi.
    Uros uljas väsyi viimein
    Tyhjän toimituksehensa,
    Kun ei saanut kumminkana
    Morsianta mukahansa,
    Sekä lähti suruisena
    Menemähän matkohinsa
    Siltä meren saaren maalta
    Kotihinsa Kreikan maalle.
    Mutta menemäisillänsä
    yhytti hän ystävänsä
    Iphito'n, Iolen veljen,
    Joka juoksi jälempätä,
    Siinä se nyt saattoi hälle
    Lemmen lahjasen lehessä,
    Jonka impi itse laittoi
    Suruiselle sulhollensa.
    Impi oli itsestänsä
    Iphitolle ilmoittanut,
    Että hän ei Herkulesta
    Laske poies lahjasetta
    Sekä silloin sätkittänyt
    Tuuheasta tukastansa
    Kiiltomustan kiehkuraisen
    Tällä tavalla sanoen;
    "Minä laitan lahjaseni,
    Lemmen lehessä lähetän,
    Uroholle uljahalle,
    Sulhaiselle surevalle;
    Juokse veikko joutuisasti
    Heitä tämä Herkulelle
    Sekä sano sen olevan
    Multa muistiksi hänelle."
    Koska ihanan Iolen
    Lemmen lehti lahjoinensa
    Pääsi Herkule'n povelle,
    Sankarimme sydämelle;
    Kiitti tämä tuomamiesta
    Sekä lahjan laittajata,
    Mutta murhe murti sitte
    Molempien miesten mieltä.
    Kädet yhtyi vielä kerran,
    Jäähyväiset jätettihin,
    Mutta sitten matkustavi
    Kumpainenki kotihinsa.

Herkules ja Admetos.

    Muuan mainio Admetos,
    Pheren kaupungin kuningas,
    Eli tällöin Thessalian
    Hyötymaalla mainiolla.
    Jupiter ajoi Apollon
    Jumalien joukkiosta
    Alas hovihin Admeto'n
    Lehmikarjan kaitsijaksi.
    Admetos piti Apollon
    Niin kun pappinsa parahan,
    Jonka tautta tää Jumala
    Hovin varjona vaelti.
    Koska tämä kuningas jo
    Kitui kuoleman käsissä
    Sekä Surma surpetuinen
    Outti häntä jo ovella;
    Anoi jumala Apollo
    Kuninkaalle kuolevalle
    Tuonelaisten laupiutta
    Surman viitaketta vasten.
    Tuonelaisten tuomiopa
    Oli kuitenki kamala,
    Sillä siinä ei luvattu
    Muulla lailla laupiutta,
    Ellei kuninkahan eistä
    Joku mene Surman myötä,
    Mutta kukas tahtoi mennä
    Toisen tautta Tuonelahan;
    Eipä edes vanhempansa
    Wanhat vatuiset kapiskot,
    Waikka ne jo vapisivat
    Kaksi sauvassa kävellen.
    Ainoastansa Alkeste,
    Kukoistava kuninkaatar,
    Sanoi silloin saattavansa
    Kuolla kuninkahan eistä.
    Hätänäpin olivat ne
    Sanat suusta solunehet,
    Kun jo Surma seisoi siinä
    Wäärän viitakkeensa kanssa,
    Sillä se jo ennestänsä
    Tiesi aivan tarkoillensa
    Eiltäkäsin ennustetun
    Kuninkahan kuoluhetken.
    Kukoistava kuninkaatar,
    Ihana Alkeste alkoi
    Laittautua lähtemähän
    Surman myötä menemähän.
    Pesi päänsä puhtahaksi,
    Puna-posket paistaviksi,
    Wirran veillä vieryvillä,
    Kosken kuohun kummaskalla;
    Pukeusiin pyhä pukuunsa,
    Päärlyt päähänsä ripusti,
    Astui kuninkaan kupeella,
    Lapsilaumansa keralla,
    Siihen suojahan sisälle,
    Jossa Surma jo odotti.
    Otti sitte omiltansa
    Juhlalliset jäähyväiset
    Sulki lapset sylihinsä
    Sekä lempi lämpimästi
    Antoi suuta suloisesti
    Wielä kerran kullalleenki;
    Waan kun Surma silloin juuri
    Wiitakettansa vilautti,
    Niinpä kuninkaatar kurja
    Wirkki viimein kuninkaalle:
    "Minä menen, kultaiseni!
    Kohta Surman kumppaliksi,
    Mutta henkesi on mulle
    Kallihimpi kun omani;
    Sillä sinun kuoltuasi
    Min' en voisi mitenkänä
    Nähdä lapsi laumoamme
    Isätöinnä itkevänä.
    Sinä olet siihen vielä
    Koko valtakunnallemme
    Tarpehellisempi turva,
    Kuni minä kurja oisin.
    Mutta sen mä sanon sulle
    Wielä viho viimeiseksi;
    Älä ota äitipuolta
    Pieniämme pieksämähän!"
    Kuningas vannoi vesi silmin
    Kuolevalle kullallensa,
    Että hän ei eläissänsä
    Huoli muuta morsianta.
    Kohta heitti heikko henki
    Kuninkahan kultaisenki,
    Sillä Surma säälimätöin
    Niitti hengen heinän poikki.

* * *

    Kahen, kolmen päivän päästä
    Tuli Herkules hovihin,
    Jossa joka henki juuri
    Heilui huolivaattehissa.
    Koska nyt Admetos kuuli
    Hänen tulleen hovihin,
    Wiepi hän nyt vierahansa
    Kaunihisen kammarihin
    Sekä tuotti sinne sitte
    Mehua mitä makeinta,
    Jota itsekin iloisna
    Joi ja juotti vierahalla.
    Uros keksi kuitenkin nyt,
    Ett'ei kuningas kävellyt
    Ilman suuretta surutta,
    Paitsi mielettä pahatta,
    Sekä kysäsikin siitä
    Kuninkaalta kummeksien,
    Mitä se muka murehti,
    Haikeasti huokaeli.
    Kuningas ei knitenkana
    Hämmästytä Herkulesta
    Huoliansa haastamalla
    Aivan alkaen alusta.
    Mutta muuan palvelija
    Sattui viimein sanomahan,
    Mikä murhe heillä oli
    Joka hengellä hovissa.
    Palvelija kertoi kaikki
    Kuninkahan kuulematta,
    Sillä se ei silloin ollut
    Koko siinä kammarissa.
    Kertomuksen kuultuansa
    Lähti Herkules hovista
    Alkesteä auttamahan
    Surman kynsistä kotiinsa.
    Uros etsi ensimältä
    Kuolemata kamalata
    Tuolta Tuonelan tuvasta,
    Jumalien joukkiosta;
    Mutta kun ei Kuolemata
    Ollut Tuonelan tuvassa,
    Tuli Herkules takasi
    Tyhjän toimitettuansa.
    Tuonelasta tultuansa
    Meni uros Manalahan
    Josta kerran jo kuletti
    Konnan koiran kahlehissa.
    Sama koira kolmipäinen
    Oli vielä vartiana,
    Waan ei virkkanut mitänä
    Lumojalle luonnokkaalle.
    Tällä tavoin tuli uros
    Kenenkänä keksimättä
    Kohta Kuoleman kupeelle,
    Surman kamalan sivulle.
    Herkules sitasi Surman
    Kahleella kiiluvilla,
    Jotka Jupiter jumala
    Oli tehnyt timantista.
    Uros kiinnitti kovasti
    Kahlehia kiiluvia,
    Kunnes Surma viimein suostui
    Päästämään Alkesten poies.
    Herkules tuli takasi
    Kohta kotihin Admeto'n,
    Mutta häll' oli muassa
    Aivan elävä Alkeste.
    Kuninkaattarella oli
    Pieni peitto pään ylitse,
    Ett'ei kuningas kotona
    Woisi tuntea vähällä.
    Kuningas sattui suruissansa
    Itseksensä istumahan,
    Koska uros uudellensa
    Tuli hänen hovihinsa.
    Herkules sanoi hänelle,
    Lausui tuolla lausehella;
    "Kuules kuningas Admetos,
    Mitä mull' on sanomista!
    Tämän tytön voitin minä
    Wiimeisessä voittelossa;
    Ota se nyt suojahasi,
    Huostahasi, hoitohosi!
    Sillä minä itse menen
    Muille maille kaukaisille
    Enkä jouda ensinkänä
    Häntä hyvin hoitamahan."
    Admetos ei aikonunna
    Huolimahan huostahansa
    Tyttölasta liiatenki
    Näinä aikoina apeina.
    Waan kun Herkules hujautti
    Peiton neitosen nenältä,
    Niin ei tässä tarvittunna
    Kuningasta kumarrella.
    Admetos näki Alkesten
    Elävänä edessänsä
    Eikä uskonut esinnä
    Olevansa valvehilla;
    Waan kun uros kertoi kaikki,
    Mitenkä hän Manalassa
    Sitoi Surman kahlehilla
    Sekä kiinitti kovasti,
    Kunnes Surma viimein suostui
    Antamaan Alkesten hälle;
    Tunsi kuningaski toki
    Warmahanki valvovansa.
    Kiitellen sanoi kuningas
    Sitten onnensa sepälle;
    "Sen mä sanon selvillensä,
    Waikka vielä kenen kuullen,
    Että minä edeskäsin
    Olen onnellisimpia
    Mitä maalla matelevi,
    Taivon kansi kattanevi.
    Sinä suurin sankarista,
    Uljahin on urohista,
    Loit minulle lohdutuksen,
    Huolissani huojennuksen.
    Siis mä kiittelen sinua,
    Jupiterin jalo poika,
    Kun sä Manalan majasta
    Toit Alkesteni takasi.
    Joka henki, piika, renki,
    Koko valtakunnassani
    Auttakoot minua aina
    Kuuluttahan kunniaasi."

Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.

    Admeto'lle annettua
    Eukon entisen takasi
    Lähti Herkules hovista
    Muille maille menemähän.
    Monen melskehen perästä
    Maita maleksiessansa
    Taukousiin hän Tirynsihin,
    Kuuluisahan kaupunkihin.
    Täällä tapasi hän toki
    Wielä yhden ystävänsä
    Iphito'n, Iolen veljen,
    Josta jo on juteltunna.
    Iphitos ihana poika
    Sanoi sanan-lennättäjän
    Tulleen Euryto'n etehen
    Semmoisen sanoman kanssa,
    Että varas oli vienyt
    Kuninkahan lehmikarjan
    Eikä paimenet parahat
    Woineet vorolle mitänä.
    Waikka tämä varas oli
    Wanha voro Autolykos,
    Joka taisi kaikki karjat
    Muuttaa monen näköisiksi;
    Luuli Eurytos lujasti
    Sitä heti Herkule'ksi
    Sekä sanoi suuttuneena
    Tällä lailla lasketellen;
    "Sillä keinoin kostelevi
    Herkules nyt siitä syystä,
    Kun en lastani luvannut
    Heittää hälle heittiölle."
    Iphitos koki isäänsä
    Saada sitä luulemasta,
    Sillä hän ol' saanut kuulla,
    Missä Herkules maleksi.
    Iphitospa lähti itse
    Herkulesta hakemahan,
    Jonka kanssa katseleisi,
    Missä lehmät mellastavat.
    Kun Iphitos kerran pääsi
    Herkuleksen huonehesen,
    Selitti hän sankarille
    Joka seikan säntillensä.
    Herkules piti hyvänä
    Iphitosta ihmetellen
    Sekä sanoi lähtevänsä
    Kaunokarjan katseluhun.
    Miehet etsivät esinnä
    Sekä mailta että soilta,
    Mutta tulivat takasi
    Tyhjän toimitettuansa.
    Kun ne sitte kamusivat
    Kivikirkonki katolle,
    Että he nyt helpommasti
    Kanuokarjan keksisivät;
    Oli Iphitos jo ihan
    Koko katolta kolista,
    Mutta pääsi kynsin kiini
    Herkuleksen hartioihin.
    Herkules ei ennättänyt
    Muuta miettiä mitänä,
    Kuni että kumppalinsa
    Tuppi häntä tahallansa.
    Siitä syystä surmasi hän
    Iphitosta itseänsä,
    Niin että se nurin niskoin
    Kiiti kalloin kalliohon.

Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.

    Katumus jo kauhistava
    Särki sankarin sydäntä,
    Siitä kun hän kurja oli
    Kumppaninsa kuolettanut.
    Huolissansa uurti uros
    Pappikuninkaiden luona
    Puhdistusta pyytämässä
    Murhatyönsä tehtyänsä.
    Niistä oli nimituten:
    Peleys, Pylos saaren pappi,
    Toinen taase Hippokoon
    Spartan kanpungin kuningas.
    Kolmas, kuningas Deiphobos
    Amyklestä antoi viimein
    Herkulelle huolivalle
    Lohdutusta laupiasti.
    Murhan tautta murehtien
    Kääntyi uros kipeäksi,
    Mutta meni vielä vaivoin
    Pyhän Pythian puheelle.
    Pyhä impi ilmoittava
    Muisti muinaisen metelin
    Eikä aijo antamahan
    Ennustusta ensinkänä.
    Sankarimme kantoi silloin
    Kultakattilan kedolle
    Sekä laittoi sinne sitte
    Omituisen Orakelin.
    Delphin temppelin jumala,
    Aina ankara Apollo,
    Waati häntä siitä syystä
    Kahenkynnen kahakkahan.
    Mutta tällöin tuli toki
    Ukon-kynsi kolmanneksi,
    Jonka Jupiter jumala
    Wiskas' veljesten välille.
    Sitte saapi sankarimme
    Toki tämän ennustuksen;
    "Et sä uros ennen taida
    Tulla aivan terveheksi,
    Kun sä orjana oleksit
    Kolme vuotta kokonansa,
    Eli ellet Eurytolle
    Heitä hintarahojasi."
    Tauti kuritti kovasti
    Herkulesta hankkimahan
    Terveyttänsä takasi,
    Waikka vielä vaikeammin.
    Mnuan mainio Omphale,
    Lydian leskikuninkaatar,
    Tarjos' kuunetta tuhatta
    Hopeeruplissa hänestä
    Sekä sai nyt sankarimme
    Orjaksensa ostamalla,
    Mutta orjan hinta meni
    Ensimältä Eurytolle,
    Joka jätti hinnan heti
    Poikansa perillisille,
    Siitä syystä kun ne kurjat
    Olivat nyt orpanoita.
    Omphalelle ollessansa
    Tuli uros terveheksi
    Sekä kävi sieltä jaloin
    Melskehissä melkosissa.
    Kekropien vorokansa
    Epheso'n on edustalta
    Käväsi hän kopsimassa
    Kurikallansa kumohon.
    Yksi ylpeä Syleos
    Wietti viinatarhohinsa
    Matkamiehet muukalaiset
    Tarhan työtä tekemähän,
    Mutta maksoi matkamiehen
    Päiväpalkan iltamassa
    Miekallansa mutkimalla,
    Tapparalla tappamalla.
    Herkules hotasi häntä
    Lapiolla lapaluuhan,
    Niin että se nurin niskoin
    Kuntsahti nyt kuoliaksi.
    Kiskoi sitte sulin käsin
    Wielä viinaturhastaki
    Wiinamarjapuut ja pehkot
    Jokahisen juuriltansa.
    Mutta vielä oli muuan
    Lytierses Lydiassa,
    Joka vanha voro oli
    Rosvojoukon johdattaja.
    Sankarimme tappoi tämän
    Johdattajan joukkonensa
    Sekä viskoi vorot vielä
    Kosken kovan kuohumahan.
    Koska kuninkaatar keksi
    Urohomme uljahaksi,
    Otti hän sen orjan töiltä
    Hovihinsa huviksensa.
    Herkulespa herkesi nyt
    Aivan akkojen varahan
    Waimoväen vaattehissa
    Wärttinätä vääntämähän.
    Uros kertoi ketrulina
    Naikkosille nauraville,
    Missä hän on miilustanut
    Koko elinkautenansa;
    Kuinka hän on kukistanut
    Metsän pedot pahimmatki,
    Kuljetellut Kerberosta
    Sekä Surmanki sitonut.
    Mutta koska kolme vuotta
    Oli mennynnä ohitse,
    Heitti Herkules hitolle
    Wärttinätä vääntämisen
    Sekä otti Omphalelta
    Taljatakkinsa takasi,
    Heitettyänsä hänelle
    Kultakorut kulmiltansa.
    Jupiterin julma poika
    Oli uljas uudellensa
    Sekä lähti sotimahan,
    Kostajana kulkemahan.

Herkules uudellensa uro-töillä.

    Paitsi monta muuta miestä,
    Joita kohti kosto kävi,
    Oli Laomedon ensin,
    Josta jo on juteltuki.
    Tämä Trojan rakentaja
    Sekä kuuluisa kuningas
    Antoi ensin veen emännän
    Rakennella rantaselle
    Kivimuurin mahottoman
    Wihollistansa vasten,
    Mutta jätti maksamatta
    Wanhan veen emännän vaivat.
    Waan se vanha veen emäntä
    Laittoi meren mustan mörön
    Trojan maalle marrimahan,
    Kostajana konkimahan.
    Meren mörkö musta murri,
    Peto peivelin näköinen,
    Saattoi suurta surkeutta
    Joka jumalainen päivä.
    Laomedon laittoi viimein
    Ennustusta etsimähän
    Tuolta Delphin temppelistä
    Pyhän immen istuimelta.
    Pyhä Pythia puheli
    Tällä tavalla sanoen;
    "Peto paha marri maalle
    Muurin tekopalkan tautta;
    Mutta menevi merehen
    Toiste tulemattomaksi,
    Jahka joku jalo neiti
    Syöksetään sen syötäväksi."
    Koska Laomedon kuuli,
    Että peto pakeneisi
    Trojan maalta marrimasta,
    Jos se saisi jalon neien.
    Kutsutti hän koko kansan
    Tulemahan tuumimahan,
    Mistä joku jalo neiti
    Saataisihin pedon suuhun.
    Kun ei kukana nyt muuten
    Pannut lastansa pedolle,
    Päätettihin viimein panna
    Arpa-liput liikkehelle.
    Joka jalon neien nimi
    Pantiin pienelle lipulle,
    Liput sitte lippahasen,
    Waskisehen vakkasehen.
    Muuan liikutti lipasta,
    Waskikantta vaaputteli,
    Jotta liput liikkuisivat
    Arpavakan kannen alla.
    Pikku poika otti sitte
    Yhen lipun lippahasta,
    Siinä seisoi "Hesione",
    Kuninkahan kannis tytär.
    Hesione heitettihin
    Kalliohon kytkettynä
    Meren mörön syötäväksi,
    Waikka kuningas valitti.
    Laomedon keksi laivan
    Tällöin toki tulevaksi
    Sekä siinä sankarimme,
    Uljahimman urohista.
    Tämä oli tulemassa,
    Kotihinsa kulkemassa,
    Neitokansan napinasta
    Kultakannattimen kanssa.
    Kuningas huuti huilotteli
    Herkulestä hädässänsä
    Tulemahan tytärtänsä
    Pelastamahan pedolta.
    Uros tappoi tämän pedon,
    Päästi tytön pälkähästä
    Siten kun on kerrottunna
    Tuolla toisessa tarussa.
    Mutta kun ei kuningas nyt
    Heittänynnä Herkule'lle
    Sotahepojaan hyviä
    Waikka vannoen lupasit;
    Lähti uros uhkaellen
    Poies päästöpalkattansa,
    Mutta tuli toisen kerran
    Kostajana kauheana.
    Sankaria seurasi nyt
    Kuusi suurta sotapurtta
    Sekä niissä sotioita,
    Miehiä mitä paraita.
    Näistä sotasankarista
    Oli Telamon ovelin,
    Jolle Hesione joutui
    Tapeltua toveriksi.
    Tultuansa Trojan maalle
    Heitti Herkules vahiksi
    Sotalaivojensa luokse
    Oikleonin, oiva miehen;
    Mutta Laomedon laittoi
    Sinne suuren sotajoukon,
    Joka sorti surkeasti
    Wäkevätki vahtimiehet.
    Kuninkahan kansa oli
    Tulemassa jo takasi,
    Mutta silloin syttyi sota,
    Kiihtyi kauhea kahakka.
    Sankarimme sotaväki
    Kierti kuninkahan kansan
    Sekä tappoi tanterelle
    Joka miehen myttyrähän;
    Kävi kohti kaupunkia,
    Murti Trojan muurin rikki,
    Mutta Telamonpa meni
    Ensi miesnä muurin yli.
    Toki toisena urosna
    Juoksi Herkules jälestä,
    Mutta alkoi ajatella
    Kumppania kadehtien;
    "Nyt mä neän ensikerran
    Jälemmäksi jääneheni,
    Mutta mull' on vielä miekka
    Sekä kostava kurikka."
    Sitä siinä ajatellen
    Tempasi hän tupestansa
    Murhamiekan hirvittävän
    Tappaaksensa Telamonin;
    Mutta koska tämä keksi,
    Että uros uhkaeli,
    Alkoi hän nyt ahkerasti
    Koota kiviä kadulta.
    Koska Herkules havaitsi
    Hänen kiviä kokoovan,
    Kysäsi hän kummeksien;
    "Mitä sinä siinä laait?"
    Silloin sanovi Telamon
    Tällä tavoin taitavasti;
    "Uutta uhri-alttaria
    Sulle voiton sankarille."
    Koska Herkules havaitsi,
    Että Telamon ei tahdo
    Wiedä voittoa häneltä,
    Lauhtuvi hän lempeäksi.
    Sittämöiten sotivat he
    Wieretysten veljeksinä
    Sekä saivat valtahansa
    Kuninkahan kansoinensa.
    Kuninkahan poika-parvi
    Kaatui tässä tappelussa,
    Paitsi Podarkes niminen,
    Joka joutui Herkule'lle.
    Pedosta pelastamansa
    Kuninkahan kuulun tytön
    Hesionen heitti uros
    Telamonin toveriksi.
    Tyttö heitti Herkule'lle
    Kultakorut kaulaltansa
    Weljensä vapahtimeksi,
    Podarke'n pelastimeksi.
    Priamos pantihin pojalle
    Siitä syystä nyt nimeksi,
    Jolta sitä joka kansa
    Kutsui Trojan kuninkaana.
    Siten loppui Laomedon,
    Walapattoinen pakana,
    Waikka kerran kerskaellen
    Herkulesta herjaeli.
    Sillä lailla liehuttua
    Lähti uros laivoinensa
    Meren vettä viilemähän,
    Kotihinsa kulkemahan.
    Mutta meri meuruaapi
    Junon käskystä kovasti,
    Kunnes Jupiter jumala
    Käänti kaikki tuulen kourat.
    Wiho viimein päästyänsä
    Kreikan maalle mahtavalle
    Laittoi uros Olympian,
    Kuulun kilvoittelo paikan.
    Isä, Jupiter jumala,
    Tuli tänne taivahasta
    Poikinensa painisille,
    Kera Herkule'n kisahan.
    Kun ei Jupiter jumala
    Piisannuuna pojallensa,
    Kiitteli hän Herkuleksen
    Jumalallista jaloutta.
    Waan ei Herkules herennyt
    Olemaan Olympiassa,
    Mutta meni kostamahan
    Pykos saaren Peleystä,
    Joka muinoin hääti häntä
    Poies puhdistamatoinna,
    Waikka kohta katuvaisna
    Murhatyönsä tehtyänsä.
    Herkulespa hävitti nyt
    Kuninkahan kaupunginki
    Sekä häntäki hotasi
    Kostavalla kourallansa.
    Tappoi sitte tappelussa
    Peleyksen poika-parven,
    Josta hälle oisi ollut
    Kymmenkunta kostajia.
    Mutta vielä oli muuan,
    Jota kohti kosto kävi,
    Nimituten Hippokoon,
    Spartan kaupungin kuningas.
    Herkules ol' hänelleki
    Wielä siitä vihoissansa,
    Kun se kanssa hääti häntä
    Poies puhdistamatoinna.
    Pylosta palattuansa
    Hankki uros uudellensa
    Hyvin suuren sotajonkon
    Tätä vihollista vasten.
    Hippokoon keksi kohta
    Sankarimme sotajoukon
    Sekä tuli tappeluhun
    Suuren sotaväen kanssa.
    Herkuleksen kumppalista
    Kaatui kuningas Kepheos
    Koko kaksikymmenisen
    Poikaparvensa keralla;
    Mutta kostajan kurikka
    Teki tällöinki tuhoa,
    Sillä Hippokoon kaatui
    Koko poika-parvinensa.
    Sitten oli sota vielä
    Kahta mointa kauheampi,
    Siinä soturit sotivat
    Wiimeiseltä vimmatuina.
    Tässä kahakassa kaatui —
    Paitsi monta muuta miestä —
    Sankarimme soturista
    Wielä veljensä Iphikles.
    Mutta Herkulespa mätki
    Kurikalla kauhealla
    Wiholliset viimeiseltä
    Joka kynnen kyntsällensä;
    Woitti sitte valtahansa
    Koko Spartan kaupunginki,
    Jonka hän nyt heti jätti
    Tyndareykselle takasi.
    Tällä tavoin tuli tämä
    Wielä valta-istuimelle,
    Jolta hänet Hippokoon
    Oli syyttä syöstänynnä.

Herkules ja Deianira.

    Monta muuta uro-työtä
    Tehtyänsä tuli uros
    Esinnä Etoliahan
    Kalydonin kaupunkihin.
    Oineys oli Kalydonin
    Kanpungissa kuninkaana;
    Deianira taase tämän
    Kuninkahan kuulu tytär.
    Tämä tyttö, kaunis kukka,
    Kärsi sitä surkeutta,
    Että hällä oli eräs
    Kumman kaltainen kosija.
    Deianira eli ensin
    Pleyronin kaupnngissa,
    Jossa oli oppihuone
    Knninkaiden tyttärille.
    Täällä alkoi Akeloos,
    Wanhin virran haltioista,
    Kolmellaisna kosijana
    Tätä tytärtä kosia.
    Deianira kulki kerran
    Kaunokumppaliinsa kanssa
    Puolipäivän paistaessa
    Tyynen virran vierymätä.
    Koska Akeloos keksi
    Kaunokaisen kulkevaisen
    Syttyi hänen sydämensä
    Rakkaudesta rähinästä;
    Mutta kun hän kumminki jo
    Oli ihan ikivanha,
    Alkoi hän nyt aprikoida,
    Tokko tyttö tulis' hälle,
    Jos hän vanhana vatuisna
    Koitteleisiki kosia,
    Waikka kohta hänki kuului
    Jumalien joukkiohon.
    Siitä syystä sukeusiin hän
    Walkoiseksi vasikaksi
    Sekä käydä keikutteli
    Tyttöparven tienoille.
    Koska neitoset näkivät
    Wailan valkosen vasikan,
    Joka heille hyvillänsä
    Ystävänä ynähteli;
    Kahittivat ne nyt kaikki
    Juoksemalla joutuisasti
    Sitä silitteleämähän
    Tahi taputtelemahan.
    Deianira sanoi silloin
    Mullin kaulassa kamuten;
    "Woi! jos minä saisin sinun
    Ihanaisen itselleni."
    Mutta mullipa mölähti
    Siihen selvillä sanoilla;
    "Kyllä sinä saatkin minun,
    Jahka minä saanen sinun."
    Siitä neiet säikähtivät
    Sekä pötkivät pakohan
    Tätä heti tätillensä
    Kummastellen kertomahan.
    Mutta Akeloos muuttui
    Härän haamusta takasi,
    Loihe lohikäärmeheksi,
    Sinisuomu-selkäiseksi;
    Tuli sitte toisen kerran
    Deianiran tienoille
    Suomuisena sulhaisena,
    Wiekkahana vonkurana.
    Deianira näki toki
    Sen jo pitkän matkan päähän
    Sekä arvaten asian
    Pötki paikalla pakohon.
    Eikä jäänyt ensinkänä
    Koko oppikaupunkihin,
    Mutta pyrki heti poies
    Kalydonin kaupunkihin.
    Akeloos arvasi nyt,
    Minne tyttö oli mennyt,
    Sillä hän ei nähnyt sitä
    Muiden neitien muassa.
    Madon haamnn heitettyä
    Arvelee Akeloos,
    Mimmoisena hän menisi
    Kolmannesti kosimahan.
    Meni ruoja viho viimein
    Muuten miehen muotoisena
    Mutta hällä oli härän
    Paksu pää ja suuret sarvet.
    Kun se sulho poika kulki
    Kalydonin kaupungissa,
    Niinpä koko kansakunta
    Piti häntä perkeleenä.
    Kaikki vahit karkasivat
    Porttiin pielistä pakohon,
    Kun ne keksi kummitoksen
    Heitä kohti kahittavan.
    Tällä tavoin tuli tämä
    Kenenkänä kieltämättä
    Kuninkaalle kertomahan,
    Mikä hän ol' miehiänsä.
    Waikka kuningas nyt kuuli,
    Että sarvipäinen sulho
    Oli muuan muinoisesta
    Jumalien joukkiosta;
    Ei hän ensin ajatelet
    Panna tälle tytärtänsä,
    Sillä tämä sulho näytti
    Pahulaista pahemmalta;
    Mutta pelkopa pakotti
    Oineystä olemahan
    Kosijalle kohtelias
    Tässä tilaisuudessansa.
    Akeloos ajatteli
    Sekä luuli jo lujasti,
    Ett'ei sitä sankaria
    Tule tämän ilman alta,
    Joka tällöin taisi tulla
    Hälle hangoitteliaksi;
    Mutta hänen miettiessä
    Tuli Herkules hovihin.
    Sankarimme oli saanut
    Kerran kuulla kiitettävän
    Tämän kuninkahan tytön
    Ihmeellistä ihanuutta.
    Kun ei hällä kuitenkana
    Ollut muuta morsianta
    Sittämöiten kun Megara
    Jäi Jolan toveriksi;
    Alkoi hän jo ajatella,
    Että hän nyt ehkä saisi
    Tästä kuulusta tytöstä
    Deianirasta toverin.
    Hänp' on otti olallensa
    Nemean jalopeuran nahan,
    Nuoliviinen niskoillensa,
    Jousen jäykän kynkkähänsä;
    Koppoi vielä kourahansa
    Kuparisen kurikkansa
    Sekä lähti semmoisena
    Koreata kosimahan;
    Sillä hällä oli siitä
    Ennakolta entehensä,
    Ett'ei mointa morsianta
    Saada aivan sulin käsin.
    Koska Akeloos keksi
    Sotasankarin tulevan,
    Puisteli hän härän päätä,
    Härän hammasta hiasi;
    Sillä hälle syttyi heti
    Musta ave aivohonsa,
    Että tämäkin tulee
    Kaunokaista kosimahan.
    Akeloos arvasiki
    Seikan aivan säntillensä,
    Sillä sankari kysäsi
    Kuningasta kumartaen;
    "Heitätkö sä Herkule'lle
    Deianiran tyttäresi
    Poleseksi puolisoksi,
    Kainaloiseksi kanaksi?"
    Oineys rukka oli silloin
    Sanan suuhun saamatoinna,
    Sillä sarvipäisen silmät
    Katselivat karsahasti;
    Mutta kun hän katselee
    Sankarin sota-aseita,
    Näytti nuija sekä nuolet
    Kostavaisilta koneilta.
    Jos hän lapsensa lupaisi
    Herkule'lle herttaiseksi
    Oisi Akeloos ollut
    Hälle siitä suutuksissa;
    Tahi jos hän taas sen jätti
    Akeloon armahaksi,
    Oisi Herkule'lla ollut
    Kovin kostava kurikka;
    Jos hän käski kumpaisenki
    Morsiametta menemähän,
    Oisi kumpiki kosija
    Koitununna kostajaksi.
    Tässä tarkassa tilassa,
    Asemassa ahtahassa,
    Täytyi hänen siis sanoa
    Kosteiden korvin kuullen;
    "Teit' on kaksi kosijata,
    Kaksi uljasta urosta,
    Mutta mull' on yksi tytär,
    Ainokainen annettava;
    Kumpi teist' on ovelampi,
    Painin-lyönnissä parempi,
    Sep' on sulho saakohonki
    Deianiran toveriksi."
    Kumpainenki kosijoista
    Tyytyi tähän tuomiohon,
    Siinä sarvipääkin sulho
    Toivoi toki voittavansa.
    Kuningas ja kuninkaatar
    Toivat tällöin tyttärensä
    Katsomahan kosijoiden
    Kaksin-kimppu kahakkata.
    Koska tämä neiti nuori,
    Impi ihmehen ihana,
    Deianira näki näiden
    Sulhaistensa silmäykset;
    Kajahtivat kasvot ensin
    Liki lumivalkoisiksi,
    Mutta muuttuivat jo heti
    Ruusunkukan kaltaisiksi;
    Siinä tämä tyttö parka
    Säikähti nyt sarvipäätä,
    Mutta katsoi mielellänsä
    Herkulesta hempeätä.
    Nämä immen ihanaisen
    Punaposket purppuraiset
    Kehoittivat kosijoita
    Panemahan parastansa.
    Herkules jo heilutteli
    Kurikkata kauheata,
    Jousen jänsi järähteli,
    Nuolet kiiti nopeasti;
    Mutta sarvipäisen sulhon
    Niska kesti nuijaroia
    Eikä nuoletkaan nopeat
    Pystyneet härän päähän.
    Akeloos alkoi silloin
    Sarvillansa survimalla
    Saada sankarin sivuhin
    Kuolettavia koloja.
    Tällöin tuli tappelusta
    Soturien sylipaini,
    Jok' ei ollut lasten leikki,
    Poikasien painin-lyönti.
    Kumpainenki koki toista
    Käsivarsin varnistella
    Tahi paiskata pahasti
    Jalkakammilla kumohon.
    Hiki juoksi jo jokina
    Pitkin kinttuja pirisi
    Painin-heittäjien päistä,
    Jäsenistä jäntevistä.
    Kumpainenki kahistaja
    Ähki, puhki, älähteli,
    Niin kun pahan pieksettävät
    Tauvin kourissa kovissa.
    Wiho viimein voitti toki
    Jupiterin jalo poika
    Sekä paiskata päräytti
    Sarvipäisen pitkällensä.
    Tämä muodostui nyt muuksi,
    Loihe lohikäärmeheksi,
    Mutta Herkulespa muisti
    Lohikäärmehen lumoja,
    Sekä oli sulin käsin
    Kuristaa sen kuoliaksi,
    Ellei tämä ennättänyt
    Taase muuksi muotostua.
    Akeloos ahdistettu
    Muuttui mustaksi häräksi,
    Jolla oli suuret sarvet
    Sekä sangen suuret silmät;
    Mutta Herkules havaitsi,
    Mistä musta mulli marri,
    Sekä tarttui tanakasti
    Sonnin sotakeihäsehen,
    Josta kerran kiepsahutti
    Hangoittelevaisen härän
    Pitkin sotapenkerettä
    Kolmin kerroin kivikkohon.
    Sankarille jäi se sarvi
    Katkenneena kourahansa,
    Josta mullin muljasilmän
    Pyörähytti pyllyllensä.
    Tällöin täytyi Akeloo'n
    Tunnustaa jo tapanneensa
    Sekä armoa anoa
    Herkulelta hädässänsä;
    Sillä hän ei sarvipuolla
    Sinä ilmoisna ikänä
    Tainnut tulla ennallensa
    Härän haamusta takasi.
    Silloin sanoi sankarimme,
    Wirkki voiton-ruhtinaana;
    "Lupaatko sinä lujasti,
    Wahvistatko valallasi,
    Ettet ilmoisna ikänä,
    Kuuna kullan valkeana,
    Minun mieltäni pahoita
    Ilveilläsi ilkehillä?"
    Akeloos sanoi siihen,
    Härän huulilla vokelti;
    "Minä lupoan lujasti
    Walallani vahvistaen,
    Etten ilmoisna ikänä,
    Kuuna kullan valkeana,
    Sinun mieltäsi pahoita
    Ilmeilläni ilkehillä.
    Minä annan mielelläni
    Morsiamen mennä sulle,
    Mutta anna sinä mulle
    Suuri sarveni takasi!"
    Uros kiusasi uhalla
    Sarvipäistä sulhaismiestä
    Tällä tavoin taitavasti
    Hänelle nyt haastamalla;
    "Kyllä sinä muuten saisit
    Suuren sarvesi takasi,
    Mutta mitäs minä pidän
    Wasta voiton-merkkinäni?"
    Akeloos sanoi siihen,
    Lausui tuohon tuolla lailla;
    "Minä annan voiton-merkin
    Wielä paljoa paremman;
    Sillä kuin mä kerran kävin
    Kreikan kuninkahan luona,
    Antoi muine Amalthea,
    Kuninkahan kaunis tytär,
    Hyvin suuren summattoman
    yltäkylläisyyden sarven,
    Jok' on aina täpö täynnä
    Hedelmiä hyvimpiä;
    Minä jätän sen nyt sulle
    Makeine marjoinensa,
    Syöös siitä sen ikäsi,
    Milloin mielesi tekevi;
    Mutta jos sä jätät mulle
    Sarven sarvesta takasi,
    Niin mä kiitän siitä sua
    Tuonelaanki tultuamme."
    Uros täytti tällöin toki
    Akeloo'n anomuksen,
    Jahka tämä jätti hälle
    Yltäkylläisyyden sarven.
    Akeloos alkoi sitte
    Mennä poies matkohinsa,
    Mutta Herkulespa meni
    Deianiran teivintähän.
    Kohta juoksi joka kynsi,
    Piiat, pojat, pienet, suuret,
    Koko kuninkaan hovissa
    Heille häitä häärimässä.
    Siitä pidot pidettihin,
    Wihkiäiset vietettihin,
    Wanhat otellen olutta,
    Nuoret taase tanssimalla.
    Siten sai nyt sankarimme
    Deianiran toveriksi,
    Mutta oli vielä muuten
    Hyvin huikentelevainen;
    Mellasteli melskehissä,
    Käyskenteli kähäköissä
    Yhtähyvin yhtenänsä
    Totutulla tavallansa.
    Armahansa asui vielä
    Kauvan koti-talossansa
    Pikkusine poikinensa,
    Kera Hyllus hedelmänsä.
    Uros uurti tänne toki
    Rauhan rakkahan ajoilla
    Herttaistansa, Hyllustansa,
    Lämpimästi lempimähän.
    Mutta melkosesta kerran
    Tuprakasta tultuansa
    Ihan yltä-ympäritse
    Wihollistensa verissä,
    Pani uros passar'pojan
    Pesumaljan pitäjäksi
    Saadaksensa somemmasti
    Wettä kaulan kammaskalle.
    Passar'poika parka piti
    Pesuvatia vapisten
    Sekä sattui kaatamahan
    Siitä sankarin jalalle.
    Uros piti poika paran
    Heti huolimattomana
    Sekä sormipaukullansa
    Pojan otsahan pamautti.
    Tuosta poika pykertyvi
    Pyörtyneenä pyllyllensä,
    Pesukuppi kumollensa,
    Wesilampi lattialle.
    Deianirakin tulevi
    Kammarista kahittavi
    Katsomahan, kuulemahan,
    Mitä täällä telmetähän.
    Passar'poika pötköttävi
    Aivan henki hieverinä
    Lattialla lammikossa,
    Kupin kumotun kupeella.
    Wiho viimein kuuluvi nyt
    Kerran kurkusta kurahus,
    Mutta siten muuttuikin
    Poika potkimattomaksi.
    Kuningas ei kuitenkana
    Sattununna saapuille,
    Niin että hän oisi nähnyt
    Passar'poikansa pulakan.
    Uros kertoi kohta kaikki
    Deianiralle todella,
    Miten passar'poika hälle
    Pesu-kuppia piteli,
    Sekä mitenkä hän sitä
    Kynnellänsä kopsahutti,
    Kun se katsomattomana
    Kaatoi hänen kengillensä.
    Deianira alkoi toki
    Puolisollensa puhua;
    "Paetkaamme poikinemme
    Koko isäni kotoa;
    Sillä koska ukko kerran
    Saapi tiedä tappaneisi
    Hovipoikansa parahan,
    Niin se siitä närkästyvi.
    Kenpä tiesi tarkoillensa,
    Tahi kenpä taisi taata,
    Tokko sinäkänä taidat
    Ihan ilman suuttumatta
    Kuulla isän iankaiken
    Passaristansa puhuvan
    Eli syyttävän sinua
    Tahallasi tappaneisi."
    Tämä neuvopa näytti nyt
    Herkuleestakin hyvältä,
    Sillä mitenkäs hän muuten
    Pääsi tästä pulakasta.
    Herkule'lla oli Hyllus,
    Pieni poika pullukkansa,
    Sekä kaunis kultaisensa
    Deianira toverina,
    Kun hän lähti kulkemahan
    Kalydonin kaupungista
    Keyks kuninkahan luokse,
    Tuonne Traki'n kanpunkihin.

Herkules ja Nessus.

    Pakolaiset pääsivät jo
    Evenos virran vierymälle,
    Josta heidän piti päästä
    Wielä virran ylitsekin.
    Mutta täällä oli muuan,
    Joka kantoi kulkevia
    Wirran yli vikkelästi
    Pienen kanto-palkan eistä.
    Tämä kantaja katala,
    Kummallainan kulettaja,
    Oli häijy ihmis-hepo,
    Nessus mainiten nimeltä.
    Nessus oli nivuisihin
    Asti aivan miehen moinen,
    Mutta muuten alapuolin
    Häijy hännäkäs hevoinen.
    Herkules ei itse huoli
    Kaalaajata kantamahan,
    Sillä hän ja Hyllus pääsi
    Hyvin hänen avuttansa,
    Mutta maksoi yhtähyvin
    Kantopalkan kaunihisti,
    Että Nessus näppärästi
    Kantais' kultaista urohon.
    Herkule'lla oli Hyllus,
    Käsivarrella kökötti,
    Joen poikki polkatessa,
    Avojaloin astuessa.
    Nessus otti ovelasti,
    Keppelästi keikahutti
    Deianiran kynkällensä
    Niin kun piijun pikkuruisen;
    Kävi sitte källeröitti,
    Wirran vettä viipotteli,
    Kaunihine kuorminensa,
    Poikki joen päästäksensä;
    Mutta ihmehen ihanan
    Kannettavan kauneuspa
    Wimmasikin viemämiehen
    Suloisella suosiolla.
    Kaalattuansa keselle
    Wirran vettä vieryvätä
    Alkoi Nessus näpillänsä
    Helmuksissa haamuilla.
    Deianira huuti heti
    Hädässänsä Herkulesta,
    Joka Hyllusta hyväillen
    Oli pääsnyt mäen päälle.
    Uros kääntyi katsomahan,
    Miksi kultaisensa kirkui,
    Sekä näki, mitä Nessus
    Oli tälle tekemässä.
    Otti silloin olaltansa
    Nuoliviinestä vasaman,
    Jonka juonelle asetti,
    Jousellensa johdatteli.
    Nessus nousua tekevi
    Kaunihine kuorminensa
    Wirran veistä vieryvästä
    Rantaiselle santaiselle.
    Mutta myrkytetty nuoli
    Lenti silloin jo siristen
    Wäkivallan tekiähän,
    Selän kautta sydämehen.
    Deianira pääsi poies
    Kumman kantajan käsistä
    Sekä lähti luistamahan
    Heti luokse herttaisensa.
    Herkules havaitsi hänen
    Pääsnehen jo pälkähästä,
    Waan ei tällöin vielä tullut
    Nessusta nutistamahan;
    Sillä kun hän katsahtaa,
    Missä Hyllus mellastaa,
    Niin ei poikasta näkynyt
    Koko sillä seutualla.
    Herkules ei voinut häntä
    Pitää silloin sylissänsä,
    Kun hän jousta jännitteli
    Sekä ampui ankarasti.
    Mutta poika päästyänsä
    Oman valtansa varahan
    Piristikin pajukkohon
    Pitkin nurmi penkerettä.
    Keksittyänsä kultaisensa
    Pääsnehen jo pälkähästä
    Etsi Herkules nyt ensin
    Poikastansa pajukosta.
    Mutta sepä maksoi vielä
    Kerran hälle kaunihisti,
    Että hän ei ensin mennyt
    Nessusta nutistamahan;
    Sillä tämä turkanenpa
    Ajatteli aivossansa
    Wielä henki-heitoillaanki
    Kostoa jo kauheata.
    Deianira tahtoi juosta
    Pälkähästä päästyänsä
    Luokse aino armahansa,
    Herkuleksen herttaisensa;
    Mutta Nessus virkkoi vielä
    Kamalalla kielellänsä;
    "Oi sä ihmehen ihana!
    Kuules vielä kuolevaista!
    Minä kadun katkerasti
    Riettahasti rikkoneeni,
    Siinä kuin mä kurjamainen
    Kovin kiusasin sinua,
    Jotta sinun silloin täytyi
    Pahoin parkua käsissä,
    Kuin et mua kuitenkana
    Woinna muuten vastustella;
    Waan jos huolit hyvän neuvon
    Kaunokainen korvihisi,
    Muistelet sä maailmassa
    Hyvin mielin minuaki.
    Katsos kuinka kauheasti
    Weri virtana valuvi
    Sydämeni sopukoista
    Hienon hietikon hyviksi;
    Mutta minä tunnen toki,
    Etten tätä kauvan kestä,
    Sillä voimani verenä
    Nuolen nenästä valuvi.
    Jos sä sitte, kuin mä kuolen,
    Kuin ei veri vuodakana,
    Kokoat ne kokkarehet,
    Wiho viimeiset pisarat,
    Jotka silloin jähmettyvät
    Haavan suulle hyytyneinä,
    On se hyytynyt hytelmä
    Sulle tarkka taika-voide;
    Mutta pidä pimennossa,
    Päivän paistamattomassa,
    Tahi kaukana tulesta,
    Helteestä, hiiloksesta.
    Jospa sinä jolloin kulloin
    Kenenkänä keksimättä
    Pyyhit puolisosi paidan
    Tällä taika voitehella;
    Ei se elinkautenansa
    Huoli muita herttaiseksi,
    Kuni sinun kultaisensa,
    Ainokaisen armahansa."
    Saatuansa sanotuksi
    Kielin kavalat sanansa
    Kaatui Nessus nenällensä
    Hengetöinnä hietikolle.
    Deianira näki miten
    Weri hyytyi hytelmäksi,
    Sekä alkoi aprikoia,
    Mitä Nessus muka neuvoi.
    Hän ei luullut hertaisensa
    Rakkautta rauenneeksi,
    Mutta kuitenki keräsi
    Weren tilkat vakkaseensa.
    Nousi sitte nopeasti
    Wirran viereltä mäelle
    Katsomahan kadonneita
    Hyllusta ja Herkulesta,
    Jotka juuri joutuisasti,
    Käsitysten kaunihisti,
    Tulla tepottelivat jo
    Pajukosta palanneina.
    Maita, soita maleksien
    Kumppaliensa keralla
    Pääsi uros tiensä päähän
    Keyks kuninkaan hovihin.

Herkuleen viimeiset retket.

I.

    Herkulesta hakartavi,
    Että Eurytos ol' jäänyt
    Häntä herjaeltuansa
    Kokonansa kostamatta.
    Eurytos ei esinnäkin
    Heittänynnä Herkule'lle
    Iolea ihanata
    Kainaloiseksi kanaksi;
    Waikka kohta uros voitti
    Jousikiistassa kovassa,
    Jonka ehdon isä itse
    Pani kosioiden päälle;
    Sekä sitte syyttömästi
    Sanoi tätä sankaria
    Raavahien ryöstäjäksi,
    Warastavaksi voroksi,
    Josta Herkuleski juuri
    Waikka kohta vahingossa
    Tappoi yhen ystävänsä
    Iphito'n, Iolen veljen.
    Tämän murha-työnsä tautta
    Täytyi uljahan uroomme
    Kumarrella kuninkaita
    Sekä olla orjanaki.
    Kaikki nämä kärsimykset,
    Nämä pahat parsaukset,
    Waati kostoa kovoa,
    Hävitystä hirveätä.
    Kohta kului kuusi vuotta
    Sekä vuotta seitsemänki
    Herkulelta harmissansa
    Keyks kuninkaan hovissa.
    Hyllus kasvoi kaunihiksi
    Werevine veikkoinensa
    Sekä sai jo sisarenki
    Makarian mainittavan.
    Saatuansa värvätyksi,
    Hankituksi, haalituksi,
    Hyvin suuren sotajoukon,
    Poikaparven, parahimman,
    Heitti uros herttaisensa
    Lapsinensa laulamahan
    Sekä lähti sotimahan
    Eurytosta etsimähän.
    Tämä kopea kuningas
    Euboeassa elävä
    Oli vielä Oikalian
    Kaupungissa kaunihissa
    Kolmen poikansa keralla
    Kanssa kaiken perehensä
    Hovissansa hohtavassa,
    Kivilinnassa komeessa.
    Onni oli uroholla
    Matkassansa metelissä,
    Sillä poikaparvi purki
    Kivilinnan kokonansa;
    Mutta itse mötki uros
    Kurikalla kauhealla
    Kuninkahan kuoliaksi,
    Pojat pitkin penkereitä.
    Tuli poltti tuprakassa
    Koko kaupungin poroksi
    Joka nurkan nuuskimalla,
    Joka hökkelön hakien.
    Impi ihana Iole,
    Jonka tautta tapeltiinki,
    Oli vielä kumman kaunis,
    Kypsimmällänsä kukoisti.
    Herkules sai haltuhunsa
    Tämän ihanan Iolen
    Sekä saalihitki suuret,
    Kullat kaikki kaupungista.

II.

    Deianira itki illat
    Huolissansa huokaellen,
    Kun ei kuulu kultaistansa,
    Herkulesta hertaistansa.
    Mutta viho viimein kaikui
    Koko kuninkahan hovi
    Ilo-äänestä isosta,
    Riemuhuudon huminasta.
    Läähättäen lenti muuan
    Sanansaattaja salihin,
    Joka itkiän iloksi
    Kertoi kielellä kepeellä;
    "Riemuitse nyt ruhtinaatar!
    Pyyhi poskilta pisarat!
    Sillä sinun puolisosi
    Elää vielä vammatoinna
    Sekä ompi onnellisna
    Tulemassa jo takasi,
    Mutta laativi lavoa,
    Poltto-uhrin perustata."
    Likas lähettilähänsä
    Kuuluttavi kansalleki
    Tuolla nurmi tanterella
    Woiton suurta sanomata;
    Waan hän itse viipyvi nyt,
    Niin kun mie jo mainitsinki,
    Kenäumin niemekkeellä,
    Euboean nenäkkeellä,
    Uhri-lavan laainnassa,
    Rankoja rovitsemassa,
    Jotta Jupiter ei jäisi
    Kokonansa kiittämättä.
    Likas lähettiläs tuli
    Kohta kanssa kartanohon
    Sekä hänen seurassansa
    Sotavangit suruisina.
    "Terve! terve! ruhtinaatar!
    Sankarimme aino armas!"
    Lausui lähettiläs heti
    Deianiran nähtyänsä:
    "Eipä onnen ohjeliat
    Tuolla Tuonelan tuvassa
    Kuuna kullan valkeana
    Rakastele rikoksia.
    Sankarimme sota tuli
    Syistä sangen synkeistä,
    Senpä tautta seurasiki
    Häntä siunaus sodassa.
    Nyt ne kerskailiat kaikki
    Korskeine kielinensä
    Ovat mennynnä Manalle
    Pitkin sota-penkereitä;
    Waan kuitenki kaikitenki
    Sanottaa nyt sankarimme
    Minun suullani sinulle,
    Rakastettu ruhtinaatar;
    Säästä sinä säälimällä
    Sydämellä suopeasti
    Näitä tänne tuomiamme
    Wankia ja vanhuksia,
    Jotka ovat Oikalian
    Kaupungista kadonneesta,
    Mutta jotka minä jätän
    Sotasaalisna sinulle;
    Paitsi muita parkasia,
    Poikasia, piikasia,
    Säästä tätä siveätä,
    Nuorta neittä, onnetointa,
    Joka juuri jalkohisi
    Lattialle lankeaa
    Armostasi avarasta
    Laupiutta löytämähän."
    Deianira tähystävi
    Säälivillä silmillänsä
    Nuorta neittä kaunokaista,
    Impyettä ihanaista.
    Nostaa nyt nuoren neien
    Ylös niin kun ystävänsä
    Tällä tavoin surkutellen
    Lauhkealla lausehella;
    "Niin on niin nyt neitoseni!
    Ynnä tekin ystäväni!
    Se on sangen surullista,
    Minuaki murtavaista,
    Kuin mä neän, kuinka juuri
    Jalot neiet, naimattomat,
    Ollen orjien osalla
    Saavat kärsiä kovuutta,
    Tahi kuinka kunnottomat
    Wanhuksetki vangituina
    Lasten lastensa keralla
    Muilla mailla maleksivat.
    Zeys! taivahan takoja,
    Kaiken luonnon kolkuttaja,
    Ellös koskana kurita
    Sukuani sillä lailla!
    Mutta kukas sinä kurja
    Impi ihanainen olet?
    Eli lienet joku jalo
    Naittamatoin neiti parka?
    Sinäpä sen Likas saatat
    Selittääki säntillensä,
    Kenen tämä neiti nuori,
    Impi ihanainen onpi!"
    "Mistäpä sen minä tiennen?"
    Sanoi Likas liukkahasti,
    Mutta vähän viivyttyvä
    Pitkitti hän puhettansa;
    "Kyllä se ei kuitenkana
    Mahda olla Oikalian
    Huonnoimmista huonehista,
    Pahimmista perehistä."
    Koska impi parka itse
    Huokaeli hiiskumatta,
    Niin ei ruhtinaatar raahi
    Tarkemmasti tutkaella,
    Mutta vietti viipymättä
    Likas lähettilähällä
    Tämän immen ihanaisen
    Kaunihisen kammarihin.
    Koska Likas lähettiläs
    Meni tätä tekemähän,
    Tuli sanan saattajoista
    Ensin tullut toisen kerran
    Hiljallensa hiipetellen
    Deianiran tienoille
    Sekä sopotti supalta,
    Muka muiden kuulematta;
    "Älä rakas ruhtinaatar
    Usko tuota toista miestä!
    Sillä se ei sano sulle
    Totta tässä asiassa.
    Minä kuulin korvillani,
    Kun se itse kuulutteli
    Tuolla keskellä ketoa
    Korvin kuullen kymmenien,
    Että Herkules hävitti
    Oikalian kaupungin ja
    Kuninkahan kivilinnan
    Tämän nuoren neien tautta,
    Joka onki Oikalian
    Kuninkahan kuulu tytär,
    Itse ihana Iole,
    Ennen kilpa kosittava.
    Herkuleskin oli ollut
    Kerran tällä kosiana,
    Mutta morsiamen isä
    Eurytos ol' estellynnä.
    Puheen-parsikin puhuvi,
    Sanan-laskukin sanovi;
    'Wanha rakkaus ei ruostu
    Kuuna kullan valkeana.'
    Havaitsethan siitä hyvin,
    Miksi puolisosi meni
    Tätä neittä naimatointa
    Orjaksensa ottamahan;
    Pidä vaan kun pivossasi,
    Että Herkules ei heitä
    Iolea ihanata
    Aivan orjien osalle."
    Tämän tuhman tarun tautta
    Pisti pahan-luulon piikki
    Deianiran rinnan rikki
    Niin kun neulan nenäkkeellä.
    Wesipisarat pirisi
    Kohta silmistä koreista
    Pitkin punaposken päitä
    Hienoisille helmuksille.
    Deianira kutsui toki
    Likas lähettilähän nyt
    Kahen kesken kammariinsa
    Tarkemmasti tutkittaaksi.
    Likas vannoi vaikeasti
    Siinä totta sanoneensa,
    Että hän ei ensinkänä
    Tiennyt tytön vanhempia.
    Deianira torui tällöin
    Siitä Likasta lujasti,
    Kun se vannoi vaikeasti,
    Waikka vasten tietoansa;
    Sanoi sitte suorastansa,
    Että hän jo tiesi tämän
    Immen olevan Iolen,
    Kuninkahan kuulun tytön,
    Jota Herkuleskin juuri
    Oli käynyt kosimassa,
    Mutta että hän ei muka
    Wihaa neittä siitä syystä.
    Koska Likas kerran kuuli
    Aivan niitä asioita,
    Juuri juttuja samoja,
    Joita itsekin julisti
    Tuolla nurmi-tanterella,
    Tuolla keskellä ketoa;
    Tunnusti hän tietävänsä,
    Kenen tämä tyttö oli;
    Mutta sanoi siitä syystä
    Puhuneensa toisin puolin,
    Että Herkules ei hänen
    Käskenynnä kertomahan
    Puolisonsa korvin kuullen
    Muuta tästä tyttärestä,
    Kun että ne kaikki sitä
    Pitäisivät paremmasti;
    Sillä siitä oisi ollut
    Sankarille suuri ilo,
    Kun hän oisi omin kielin
    Saanut ilmaista Iolen.
    Deianira sanoi sitte
    Likas lähettilähälle,
    Että hänki Herkule'lle
    Lähettävi jonkun lahjan,
    Siitä koska sankarikin
    Laittoi hänen huomahansa
    Sotavangit, vanhat, nuoret,
    Sekä kultakorujakin;
    Mutta laittoi lahjan viejän
    Sitte salihin takasi
    Lahjan-laittama-ajaksi
    Oven suussa outtamahan.

III.

    Deianira parka piti
    Niin kun Nessus hälle neuvoi
    Wielä verivoidevakan
    Piilopaikassa piimeessä.
    Ruhtinaatar rukka luuli,
    Että tämä myrkky-mehu
    Oli tarkka taika voide
    Eikä myrkky ensinkänä.
    Senpä tautta toivoi hän nyt,
    Että tämä voide voisi
    Saada hänet Herkule'lle
    Ainoaksi armahaksi;
    Sillä Iole ihana
    Oli kovin kaunis orja,
    Ettei Herkules hänehen
    Woisi vielä mielistyä.
    Tässä toivossa hyvässä
    Aukasi hän arkun kannen,
    Jossa tarkka taika-voide
    Oli vielä vakkasessa.
    Otti sitten ovelasti
    Lukokkaasta laatikosta
    Herkuleksen heleimmän
    Puna paidan purppuraisen,
    Johonka hän kulta-kuvat
    Oli itse ommellunna
    Hienoisilla, huippuisilla,
    Soreilla sormillansa.
    Otti vielä villavakan,
    Wallan maalatun vetäsi,
    Josta valko villatukon
    Hyppysiinsä hivutteli;
    Pisti valko villatukon
    Werivoidevakkasehen
    Sekä pyyhki sillä sitte
    Puolisonsa puna paidan;
    Mutta viskasi nyt villat
    Lattialle lautaselle,
    Kun ei niitä kumminkana
    Enää tässä tarvittunna.
    Laittoi sitte laskoksille,
    Koukuroille kaunihille,
    Koko kullalla kudotun
    Kaunokaisen kenkkikalun.
    Otti sitte olallisen
    Waski-vöisen vakkasensa,
    Johon pani puna paidan
    Kannen alle kirjavaisen.
    Kantoi viimein kirjo kannen
    Likas lähettilähälle
    Sekä sanoi selvitellen,
    Wakavasti varoitellen;
    "Täss' on paita purppurainen
    Puolisolleni punainen,
    Johon minä kulta kuvat
    Olen itse ommellunna.
    Kanna Likas lippahalla,
    Waski-vyöllä vakkasella
    Tämä lahja laittamani
    Puolisolleni puhasna;
    Mutta muistakin sanoa,
    Että hän ei ennen pidä
    Purppuraista paitoansa,
    Kuin on uhri uhrattava.
    Wie sä vielä hälle tämä
    Sinettinen sormukseni,
    Että hän ei epäileisi
    Minun lahjan laittaneini."
    Likas lupasi lujasti
    Wiedä kaikki kaunihisti
    Sekä lähti luistamahan
    Kenäumin niemekkeelle.
    Deianira laittoi toki
    Hyllus poikansa perästä,
    Jotta Hyllus Herkulesta
    Kiirehtisi kotihinsa.
    Tuli sitte taase siihen
    Kaunihisen kammariinsa,
    Jossa oli puna paidan
    Woitehella voidellunna;
    Mutta keksi kohta, miten
    Walko villatukko oli
    Mustununna, muuttununna,
    Lattialla lautaisella.
    Walko villatukko oli
    Mennyt möyhyksi, muruiksi,
    Sekä sihisi sinisnä
    Puolipäivän paistehessa.
    Deianira näki tästä
    Walko villan muutunnasta,
    Että verivoide oli
    Kaikki myrkkyistä mehua.
    Häntä aavisti nyt heti
    Sydäntänsä särkemästä
    Ettei hyvä hyyrrä siitä
    Puna paidan pyyhinnästä.
    Murhe murti päätä puhki,
    Suru täytti sydämehen,
    Niin että se kurja kiiti
    Kammarista kammarihin.

IV.

    Wiho viimein tuli Hyllus
    Herkulesta hakemasta,
    Mutta ilman isättänsä,
    Paitsi valta vanhempaansa.
    "Ai! jos äiti", huuti Hyllus,
    "Oisit ollut syntymättä,
    Eli ellet ensinkänä
    Oisi ollut äitinäni,
    Tahi joska taivahasta
    Oisi suotunna sinulle
    Toinen mieli, toinen kieli,
    Aivan toiset ajatukset!"
    Ruhtinaatar rukka tahtoi
    Paikallensa pakahtua,
    Koska poika siten puhui
    Tanterelta tultuansa.
    "Kuules lapsi kultaiseni!
    Minkäs tautta moitit mua?"
    Kysäsi hän kummastellen
    Lapseltansa lauhkeasti.
    "Minä kävin Kenäumin
    Pitkän niemekkeen nenässä",
    Sanoi poika itkusuulla,
    Wesisilmänä valitti,
    "Sinä surmoat isäni
    Lailla kovin kauhealla,
    Jot'ei ilmoisna ikänä
    Ole nähty näillä mailla."
    Deianira kävi tällöin
    Aivan kalman kalveaksi,
    Mutta rohkaisikse sitte
    Wielä kerran kysymähän;
    "Kuka kurja sitä sanoi
    Sulle, poikani polonen,
    Että minä millonkana
    Woisin tehdä tuolla lailla?"
    Poika puhui pitemmältä
    Surullisilla sanoilla;
    "Ei ou syrjäinen sanonut,
    Wennon vieras valittanut;
    Omat silmäni olivat
    Kauhistusta katsomassa
    Kenäumin niemekkeellä,
    Uhrikunnahan kukulla.
    Uhrihärkiä hyviä,
    Mullia mitä paraita
    Oli ladottu lavalle
    Kaksitoista kallotoinna.
    Likas toi nyt laittamasi
    Puna paidan purppuraisen
    Waskivyöllä vakkasella
    Isälleni itsellensä.
    Isä ottikin iloisna
    Päällensä punaisen paidan
    Sekä kiitti kaunihiksi
    Kulta-koruja koreita.
    Tuohoi sitte jo tulia
    Tervaksisilla tikuilla
    Alle puiden petäjäisten,
    Päälle alttarin arinan.
    Isä rukka nyt rukoili
    Ensin alttarin edessä
    Sekä kiitti sinuaki
    Lahjasesi laittamamasta.
    Waan kun uhrin liekki löi jo
    Kohti taivasta koreesti,
    Syttyi tuli toisellainen
    Heti isäni ihossa.
    Hiki vieryi virtanansa
    Pitkin partoa piristen,
    Puna paita poltti häntä
    Niin kun turkasen tulella.
    Isä repi riekaleiksi
    Kenkkikalusi kirotun,
    Mutta murha-myrkky poltti
    Häntä kahta kauheammin.
    Hirveästi huuti hän nyt
    Likas lähettilästänsä,
    Joka myrkkymehu-paidan
    Oli hälle heittänynnä;
    Juoksi sitte sen jälestä,
    Tarttui jalkahan takoa
    Sekä viskasi vihalla
    Kurjan kohti kallioita,
    Joita meren aallot aina
    Rantasella räiskyttävät,
    Niin että se kurja niistä
    Meren pohjahan putosi.
    Sotamiehet säikähtivät,
    Pojat parkuivat pahasti,
    Nähdessänsä, kuinka kauvas
    Likas lenti kalliohon.
    Joka jumalaisen miehen
    Täytyi pötkiä pakohan,
    Sillä kaikki kauhistuivat
    Wimmattua voimakasta.
    Isä parka piehtaroi nyt
    Ensin pitkin penkerettä,
    Mutta hyppi sitten maasta
    Ylös koppikohdastansa
    Sekä karjui kauheasti
    Tuskan tulen polttaessa,
    Jotta vuoret volisivat,
    Laaksot pahoin laulelivat.
    Kiivahasti kirosi hän
    Siitä sua äiti parka,
    Kun sa kuoleman kipuhin
    Saatit hänen syyttömästi.
    Wiimein huuti hän minua
    Surkeilla sävelillä;
    'Hyllus! poikani polonen,
    Ainokainen auttajani!
    Jos sä sydämestä säälit
    Ihan syytöintä isääsi
    Tässä kuoleman kivussa,
    Murha-myrkyn polttaessa;
    Niinpä laita mulle laiva,
    Etten kurja köntistyisi
    Tälle meren saaren maalle,
    Walkamalle vierahalle.'
    Koska minä tämän kuulin,
    Laitoin minä hälle laivan,
    Jolla hänet toimme tänne
    Kivuissansa kiljuvana.
    Kohta sinä saat sen nähdä,
    Kannettavan kammariinsa,
    Ehkä vielä elävänä
    Eli ehkä kuollehena.
    Tämä on nyt tekemäsi
    Aivan alkaen alusta,
    Uljahimman urohista
    Saatit sinä surman suuhan."

V.

    Deianira jätti tällöin,
    Sanaakana sanomatta,
    Lapsen lohduttamattoman,
    Hyllus paran huolihinsa
    Sekä lähti lapsen luota
    Lohdutusta löytämähän
    Katumuksen kauhistavan
    Sydäntänsä särkiessä.
    Poika katsoi kohta ylös
    Itkusohvan sopukasta,
    Mutta äiti oli mennyt
    Toiste tulemattomaksi.
    Hovin hyvä vanha piika
    Seisoi samalla sialla,
    Jossa äiti äsken seisoi
    Hyllus pojan haastaessa.
    Wanha piikapa valitti
    Hyllukselle huolissansa,
    Että ruhtinaatar rukka
    Oli itse ilmoittanut,
    Miten Nessus häntä neuvoi
    Kuollessansa kavalasti
    Tekemähän tuolla lailla
    Kun hän kurja oli tehnyt.
    Hyllus hyppäsi nyt ylös
    Katkerasti katuvaisna
    Äsken äijän äitiänsä
    Syylliseksi syyttämästä;
    Kiiti sitte suruissansa
    Luokse valta vanhempansa
    Anteheksi anomahan
    Pahoin puhumisestansa.
    Koska nyt ei kuitenkana
    Äitin ääntä kuulununna
    Hovin suurissa salissa,
    Huonehissa hohtavissa,
    Katsoi poika parka kerran
    Sänky-suojanki sisähän
    Sekä äkkäsikin äitin
    Sängyn päällä pötköttävän;
    Mutta miekka hirvittävä,
    Kaksiteräinen terävä,
    Seisoi äitin sydämessä
    Weren vielä vuotaessa.
    Hyllus halasi nyt vielä
    Runneltua ruumistaki
    Waikeasti valittaen
    Malttamattomuudestansa.
    Poika pyöri polvillansa
    Kuolleen äitinsä kupeella,
    Kunnes isän iso ääni
    Havahutti hänet ylös.
    "Hyllus!" huuti Herkules nyt,
    "Tule tänne turvakseni!
    Mutta missäs sinä olet,
    Kun en sua keksikkänä?
    Ahaa armas! joko kuulit?
    Koska tunnut jo tulevan,
    Tule tänne turvakseni!
    Auta mua armiasti!
    Tempaise nyt tapparasi!
    Säilä rautasi sivalla!
    Sekä lyödä läjähytä!
    Kaulahani kamahuta!
    Jotta kaula katkiavi,
    Pääni poikki pyörähtävi,
    Etten tässä tuskassani
    Kovin pitkältä kituisi;
    Älä arvele kun akat!
    Älä vapise kun vaimot!
    Mutta armahda minua
    Tällä tavoin tekemällä!
    Sillä muuten täytyvi mun,
    Uljahimman urohista,
    Nyyhkiä kun nuoren neien
    Iankaiken itkevänä."
    Kivuissansa katsoi hän nyt
    Siinä seisovien päälle
    Sekä levitti sylensä
    Tällä tavalla sanoen:
    "Katsokaapa käsieni
    Jäseniä jänteviä,
    Kuinka ne jo kuivettuvat,
    Surkeasti surkastuvat;
    Waikka niillä Nemeassa
    Tapoin julman jalopeuran,
    Joka paimenpoikasille
    Oli hirmu hirvittävin;
    Waikka niillä vielä voitin
    Lernan lohikäärmehenki,
    Mustan mörön, myrkyllisen,
    Monipäisenki mokoman;
    Nämä ovat samat sormet
    Samat kädet, samat kourat,
    Joilla köytin Kerbero'nki,
    Tapoin jätit jäyräpäiset.
    Ei ou sitä sankaria
    Tullut tämän ilman alta,
    Jonka keihäs jonkun kerran
    Oisi mua murrellunna.
    Mutta muuan murha-käsi
    Laittoi mulle myrkky-lahjan,
    Tämä myrkky murti minut,
    Tuotti tuskan sydämeeni.
    Katkaise nyt Hyllus kulta
    Tämä tuska tukkunansa,
    Sillä keinoin että sinä
    Kerran kättä kiepsahutat!
    Mutta muista vielä vasta
    Myrkky-lahjan laittajata!
    Sillä sydämeni kipu
    Ansaitsevi kovan koston."
    Waan kun Hyllus vannoi hälle,
    Että ruhtinaatar rukka
    Oli pettynyt peräti
    Nessus ruojan neuvomasta,
    Sekä sitte saatuansa
    Tiedä pahoin tehnehensä
    Sovinnoksi survaissunsa
    Murhamiekan sydämeensä;
    Niinpä Herkuleski heti
    Lauhtui aivan laupiaksi
    Sekä tahtoi kohta tiedä,
    Missä ruumis mötköttävi.
    Hyllus vei nyt Herkuleksen
    Makaus-suojan sängyn luokse
    Jossa Iolekin itki
    Waikeasti valittaen.
    Sekä tuskan tulen liekki
    Että suru mitä suurin
    Särki sankarin sydäntä
    Kielin kertomattomasti.
    Mutta vielä verivallan
    Waimo vainajansa luona
    Löysi uros lohdutuksen
    Lapsiansa lempimällä;
    Pani poikansa polosen
    Sekä itkevän Iolen
    Kädet kohta käsihinsä
    Tällä tavalla sanoen:
    "Lapset raukat rakkahani!
    Sydämelleni suloiset,
    Siinä sinäkin Iole
    Olet minulle kun oma;
    Kuolema jo kaivelevi
    Sydäntäni surkeasti,
    Mutta mull' on vielä muuan
    Lohdutus nyt lapsistani.
    Antakaatte armahani
    Tulla toivoni todeksi
    Siten ettette eroa,
    Tästälähin toisistanne!"
    Sillä lailla lopetti nyt
    Uros uljas itkusuulla
    Sekä liitti lempeästi
    Kaksi nuorta käsitysten.
    Tällöin tuli lähettiläs
    Tuolta Delphin temppelistä,
    Joka kertoi kielellänsä
    Pyhän immen ilmoituksen:
    "Tuolla Tuonelan tuvassa,
    Kaikkivallan kammarissa,
    On se päätös päätettynnä
    Perki peruuttamattomaksi,
    Että Herkule'n elämän
    Sammumisen sia onpi
    Oetan vuoren viimeisellä
    Kukkulalla, korkealla."
    Koska Herkules sen kuuli,
    Jätti hän jo jäähyväiset
    Sulavalla sydämellä
    Lapsiansa lempimällä.
    Wietti sitte viimeiseksi
    Tuskan kovan tungetessa
    Itsensä kannin-istuimella
    Oetan kunnahan kukulle;
    Teetti sinne suuren lavan,
    Rankarion rakennutti
    Sekä könti kivuissansa
    Rankarion reunamalle.
    Rion päälle päästyänsä
    Käski uros kumppaliinsa
    Tuoda tulta tervaksihin,
    Rankarovion rakohin;
    Waan ei sitä sankaria,
    Sitä yhtä ystävätä,
    Tullut tällöin toverista,
    Joka oisi tuonut tulta.
    Mutta koska uros kurja
    Tuskan kovan kouriessa
    Rukoillen ja ruikuttaen
    Waati tulta valittaen;
    Taipui toki Philoktetes
    Armon tulta antamahan,
    Sillä sankarimme kipu
    Näytti kovin kauhealta.
    Tämän yhden ystävänsä
    Nöyryydestä näytetystä
    Heitti Herkules hänelle
    Kiitokseksi, kunniaksi,
    Sekä nuolensa sulitut,
    Kaikki varmat vasamansa,
    Että jäykän jousensa ja
    Kostavaisen kuokkansa.
    Tuli alkoi tuikahella
    Rankarovion raoista,
    Liekki löi jo leimahellen
    Kohti taivasta kovasti.
    Ukko pilvien pitäjä,
    Isä Jupiter jumala,
    Keksi kohta poikasensa
    Pitkitellen paistuvaksi
    Sekä silloin sävähytti
    Tulen nuolen taivahasta,
    Joka poltti pikemmästi
    Rankarion ratisevan.
    Kaikki katsojat näkivät,
    Kuinka muuan musta pilvi
    Laskeutui nyt laveana
    Polttorovion poroille;
    Kuinka Jupiter jyristen
    Antoi poikansa polosen
    Nousta pilven naulakkeella
    Tuonne Tuonelan tupahan.
    Koska kumppalit menivät
    Tulen liekin loputtua
    Muka luita löytämähän
    Polttorovion poroilta;
    Niin ei täällä nähtykkänä,
    Hakemallakaan halittu,
    Yhen yhtä nikamata,
    Luuta aivan ainoata.
    Nyt ne muisti, mitä tästä
    Uljahimmasta uroosta
    Oli ennen ennustettu
    Tiresias tietäjältä;
    Nimittäen nämä sanat;
    "Että Hebe Herkulesta
    Outti Tuonelan tuvassa
    Tahi taivahan talossa."
    Aina armias Minerva
    Otti Tuonelan ovelta
    Herkuleksen hetimiten
    Jumalien joukkiohon.
    Koska Juno jumalatar
    Näki sankarimme siellä,
    Lauhtui hänki laupiaksi
    Uljaimmalle uroholle
    Sekä sääti tyttärensä
    Heben heti Herkule'lle
    Ihan iankaikkiseksi
    Morsiameksi mukamas.
    Koko Kreikan kansakunta
    Uhrasikin uroholle
    Kohta kiitos-uhrit niin kun
    Jollekulle jumalalle.
    Herkulesta jäi jälelle
    Iso parvi poikasia,
    Joiden pojanpojanpojat
    Wiho viimein valloittivat
    Koko Kreikan kansakunnan
    Asuin paikat parahimmat,
    Jotka sitälyytä jäivät
    Herakleidien hyviksi.