The Project Gutenberg eBook of Erik Autio
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Erik Autio

Author: John Stenius

Release date: January 14, 2020 [eBook #61175]

Language: Finnish

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERIK AUTIO ***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



ERIK AUTIO

Kirj.

Korpelainen [JOHN STENIUS]





Porissa,
Satakunnan Kirjakaupan kustannustoimisto,
1891.




1.


"Kuuleppa, eukko, mitä siihen sanot, että minä huomenna lähden
Helsinkiin?"

Näin lausuen talon-isäntä Antero Autio ripusti lakkinsa naulaan. Hän
oli käynyt kylässä, sen näki hänen hyvästä vaatteuksestaan.

"Helsinkiin! Minkätähden?" huudahti hänen emäntänsä, keskeytyen
kudonnassaan. "Oikeinko totta puhut?"

"Oikein totta", vastasi Antero. "Tässä on kirje Erikiltä -- vielä
vähemmin tyydyttävä kuin entiset. Voi, voi, kun ei se poika lopeta
lukujaan jo." Hän veti kirjeen taskustaan ja heitti sen pöydälle.

Emäntä jätti kangaspuut, tuli pöydän luo, levitti kirjeen ja luki.

Isäntä sillävälin nakutti nysästään perskat ja pani tupakaksi.

"Jaa, hän ei tule kesäksikään kotiin", sanoi emäntä ja huoaten käänsi
kirjeen kiinni taas. "Tokko hän tulee enää milloinkaan? Muuttunut hän
on -- aivan muuttunut!"

"Jotakin hänen on -- ties sen sitten mikä", mutisi Antero, veti
puolelleen taas kirjeen ja levitti sen eteensä.

"Melkeinpä minä tiedän mikä hänen on: hän häpeää vanhempiansa, suoraan
sanoen", virkkoi emäntä surumielin, "hän ei huoli meidän kanssamme enää
seurustella -- se on koko asia."

"Ja sopiiko papin niin ajatella?"

"Jumala tiesi, tuleeko hänestä pappi milloinkaan. Ihan itkemään
pakoittaa tää seikka. Kuinka olimmekin jo ilomielin ja ylvästelimme
hänestä, kun hän lupa-aikoina aina saarnasi täällä kotikirkossaan ja
kaikki kehuivat hänen saarnojansa niin kauniiksi. -- Ja nyt viimeisiin
aikoihin, sen sijaan että hänen pitäisi yhä enemmän harrastua jaloon
kutsumukseensa, nyt ei puhettakaan saarnoista, nyt hän tuskin
näyttää silmiänsä täällä -- viruilee vaan Helsingissä ja perehtyy
maailmanmielisten seuroihin."

"Jah!" puhahti Antero.

"Mutta muistatko, Antero!" jatkoi emäntä vähän äänekkäämmin. "Minä
olin vastaan Erikin lähettämistä lukioihin ja yliopistoihin. Minä aina
sanoin, että parempi on kun pysyy hän kotona ja astuu aikanansa talon
hoitoon, oppia oli hän saanut kyllin kyllä Lönnbomin luona lukiessaan.
Minä aavistin -- aavistin ja pelkäsin, että se aika oli tuleva, jolloin
hän muuttuu vieraaksi meille, jolloin hän halveksii vanhempiansa ja
kotiansa." Emäntä otti nenäliinan lakkaristaan ja pyyhki silmiänsä.

"Niinhän sinä sanoit ja arvelit alusta, mutta sitten olit taas
hyvilläsi, kun kuului kiittelemistä yhä hänen ahkeruudestaan ja
siivosta, raittiista elämästään."

"No en suinkaan minä pahoillani voinut olla poikani menestyksestä.
Sitähän juuri sanoin, että olimme yhteen aikaan parhaassa toivossa.
Mutta nyt ovat asiat toisin. -- Jaa, miten hän lienee pitänyt
raittiuslupaustansakin, koska niin paljon rahoja kuluttaa."

"Hm! Melkein hän olisi ostanut talon niillä rahoilla, mitkä oppiajalla
häneltä ovat kuluneet. Ei olisi silloin pitänyt käyttää häntä
Lönnpuminkaan koulussa."

"Älä taas sitä sano. Se oli päinvastoin onni, että Lönnbom sattui
pappilaan kotiopettajaksi ja otti Erikinkin kouluttaakseen. Minä
luulen, että harvassa on niin jaloja ihmisiä kuin Lönnbom, ja suurta
hyötyä ja sielun ylennystä oli Erikille hänen opetuksestaan. Siihen
olisi pitänyt tyytyä, niin olisi kaikki hyvin."

"Näet, oppi mahtaa olla semmoista, että kuta enemmän sitä saa, sitä
enemmän sitä pyytää. Mutta mitäpä entisistä enää puhuukaan! Mikä on
tehty, se on tehty, siinä ei auta ruotsinkieletkään."

"Niin no, mitä niistä puhuu", myönsi emäntä huoaten ja jatkoi sitten
vähän vilkkaammin: "Ja nyt aiot mennä Helsinkiin koettamaan kääntää
hänet taas paremmin meidän puoleemme?"

"Niin, täytyyhän jotenkin päästä silmätysten hänen kanssaan", vastasi
Antero harmistuneena. "Syksyllä hän ei tullut kotiin, vaikka ei
ollut opistossakaan -- piti parempana oleskella vieraissa, muka
metsästääkseen toverein kanssa; -- jouluksi hän ei tullut, kesäksi hän
ei tule, kirjeitä ei tule paitsi silloin kun hän rahoja tarvitsee --
täytyyhän mennä hänen puheilleen viimeinkin."

"Kyllähän sinulla hyvä tarkoitus on, mutta --"

"Ja minulla on toinenkin syy lähtööni, josta vielä en ole mitään
maininnut, vaan johon jo itse viittasit äsken kun puhuit Erikin
seuroista -- suuri syy."

"No?"

"Kun postikonttoorista tulin, poikkesin Silvennoisen puotiin.
Kauppamies oli jo tullut ja pyysi minua sisään. -- Erikkiä hän ei ollut
nähnyt Helsingissä, mutta toista meidän sukulaistamme hän oli siellä
sekä nähnyt että puhutellut -- Ödepergiä."

"No, onko tuo paha veljesi nyt taas Suomessa?"

"Sitäpä minäkin hämmästyin. -- Hän on ollut jo monta kuukautta, emmekä
me ole tienneet mitään. Hän käyttää, kuulen ma, jotakin tehdasta aivan
kaupungin lähistössä."

"Kun et huoli sanomalehtiä pitää, niin emme tiedä muusta maailmasta
mitään -- kyllä tuosta tehtaasta oli helsinkiläisissä sanomissa
mainittu."

"'Terveisiä Ödebergiltä', sanoi äkkiä Silvennoinen. Tosiaankin! Minä
ajattelin: kirouksia hän pikemmin lähettää meille kuin terveisiä.
-- Herjannut hän oli meitä nytkin kaiken aikaa, sen hyvin ymmärsin
Silvennoisen puheista, vaikka hän tahtoi sitä peitellä. Ja sama mies,
milt'ei vaan ilkeämpi, hän on kuin ennenkin. Mitä Silvennoinen muuta
kertoi hänen puhelemisistaan, se oli aivan pelkkää Jumalan pilkkaamista
ja raa'inta hävyttömyyttä -- hirveä mies tuo Ödeberg. Ja _viini_ herra
hän on olevinaan."

"Ja tietääkö hän että Erik on Helsingissä?"

"Nyt hän tietää, kun tuo tuhmajussi Silvennoinen siitä hänelle meni
ilmoittamaan."

"Ai-ai! No, olisihan hän muutenkin ennemmin tai myöhemmin tullut siihen
tietoon. Mutta hän vihaa meidän perhettämme niin ett'ei hän suinkaan
lähesty Erikkiä."

"Minä arvelen siitä vähän toisin. Juuri meidän kiusalla hän lähestyykin
Erikkiä, kostaaksensa meille hän pyytää Erikkiä turmioon."

"Jaa, jaa, voi olla niin -- aivan niin. Hän voi tekeytyä
ystävälliseksi; paha seura pukeutuu parahiten ystävyyden muotoon, se on
salassa syöpä myrkky."

"Niin, näet, enkö ollut nyt minä oikeassa -- ja sentähden täytyy
välttämättömästi varoittaa poikaa. Sitä ajattelin paluumatkalla
ja päätin lähteä Helsinkiin heti huomispäivänä. Reisua ei käy
tuonnentaminen siitäkään syystä, että rekikeli on jo ihan
viimeisillään."

"Jaa -- tokko sinä pääsetkään?"

"Sanoi Silvennoinen pääsevän vielä hyvänlaisesti nää kahdeksan
peninkulmaa rautatielle, ja sitten ei ole hätääkään."

"Entä takasin?"

"Noo -- Näet, vieraita tulee!"

Nuori herrasmies astui sisään. Se oli heidän rovastinsa nuorempi poika,
Mustialassa lukenut agronoomi. Hän palasi matkalta rajapitäjässä, missä
oli käynyt katsastamassa myytäväksi kuulutettua maatilaa.

"Hyvää iltapäivää!" tervehti hän. "Täytyy antaa hevosen pikkusen
puhaltaa täällä, keli on niin armottoman huono."

"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne! -- Jaa, keli on huonoa,
varsinkin aukeammilla seuduilla. Asemalle päin on sentään hyvä pääsö
vielä, sanoi Silvennoinen, joka tänään palasi Helsingistä."

"Vai niin! Jaa, se on sydänmaan tietä paraasta päästä. -- No, te saitte
terveisiä Erikiltä?"

"Saimmehan -- ja tänään tuli kirjekin postissa. Hän ei lupaa tulla
kotiin kesäksi."

"Eikö! Kaupungissako hän aikoo oleskella? Parempihan toki maalla on
kesällä -- mutta ei hän mennäkään kesänä tainnut olla kuin pari kolme
viikkoa täällä?"

"Ei. Eikä hän sano, jääpikö kaupunkiin vai meneekö tuttaviin -- eikä
hän lopeta kurssejaan, ties sen mitä hän ajattelee."

Agronoomi arveli kotvasen ennenkuin vastasi.

"Hm! pikemmin pääsi veljeni papiksi -- hän on jo kolmatta vuotta isän
apulaisena. Mutta sehän siinä oli, että hän pääsi edelle Erikistä heti
alussa, kuu tämä jäi arvelemaan, jatkaisiko lukujaan vai eikö."

"Niin. Kyllä olen jo ajatellut, että eiköhän olisi ollut Erikin parasta
tyytyä Lönnpummin oppiin vaan."

Agronoomi hymyili.

"Lehtori Lönnbom on kirjevaihdossa veljeni kanssa. Ei hän usein
kirjoita Erikistä; he eivät näy usein tapaavan toisiaan. Tiedättekö
varmaan, aikooko Erik papiksi todellakin?"

"No miksi hän aikoisi?"

"Lönnbom luuli viime kirjeessään, hänen aikovan lukea maisteriksi."

"Isompiko se olisi sitten kuin papin virka -- johan häntä maisteriksi
tässä on mainittu kuinka kauan."

"Hahaha, jaa no, en minä Lönnbomin luuloja voi taata. -- Olkaahan
huoleti kuitenkin, viipyyhän moni yliopistossa kymmeniä vuosia.
Onhan teillä varoja, ja onhan Erik siivo mies -- niin hän oli
lukiossa ollessamme ja siksi veljeni kehui häntä sinä vuonna, kun he
yliopistossa yhdessä olivat."

Emäntä tuli taas sisään. Kahvia tuotiin vieraalle.

"Onhan Erik aina tähän asti hyvin käyttänyt itsensä", puuttui puheesen
emäntä. "Suokoon Jumala että hän olisi samallainen edeskinpäin. Isoissa
kaupungeissa on paljon kiusauksia."

"Noo, kestäähän niitä aika mies", vastasi vieras. "Mutta rahoja siellä
menee riskisti. Koettavat kovin apinoida Pariisia; pariisilaisiin
turhuuksiin keräillään rahoja basaareilla ja arpajaisilla, joissa
ylhäiset neidet alentautuvat astumaan syöteiksi tiskien taakse."

"Jaa, kaikkea keksitään tässä köyhässä Suomessakin."

"Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen, ett'en siellä opiskellut.
Rupesin yksinkertaiseksi maanviljelijäksi, niin säästyi vähän edes
isä-ukon rahoja. -- Mutta hyvästi nyt, hyvät ihmiset, tällä kertaa
taas!" Maanviljelijä meni.

"Jaa, lähden kuin lähdenkin Helsinkiin", lausui Antero, kun
kahdenkesken jäivät taas. "Lönnpum on kuulen ma kirjoittanut, ett'ei
Erik taida papiksi enää aikoakaan. Se olisi katkera pettymys meille."

"Ohhoh, no johan sitä pelkäsin! Miksikä hän siis aikoo?"

"No maisteriksi, mikä hän on ollut jo tähänkin asti. Se on lorua ja
veruketta vaan, luulen minä, että siihen enempää oppia tarvitsee.
Koulunopettajalla on kirja nenän alla aina kun luettaa, onko hän
viisaampi kuin pappi, joka aivan vapaasti saarnaa!"

"Sitäkö sinä sanoit rovastin pojalle?" kysyi emäntä hiukkasen hymyillen.

"En, mutta sinulle sitä sanon. -- No olipa miten oli, laitahan
vaatteita laukkuun ja evästä vähän, ja mieti tyttöjen kanssa mitä
pääkaupungista tahtoisitte, kyllä minä ostan ja jaksan ostaakin. Ukko
menee kerrankin maailmaa katsomaan vähän laajemmalta, näet. Kumma
ett'en ennen ole ajatellut semmoista reisua -- aina vaan tyytynyt
tuohon vähäiseen maakaupunkiimme."

"No menehän Jumalan nimessä -- mutta yksi asia tässä tuumassasi vähän
huolettaa."

"Mikä se on?"

"Sinä et ole aivan raitis -- älähän suutu -- enhän minä muuta sano kuin
että toisinaan pitoloissa olet käynyt vähän liian iloiseksi. Jos nyt
Helsingissä --"

"Älä pelkää", keskeytti Antero. "Älä varoita vanhaa miestä. Olenhan
minä niin raitis kuin vanha mies voi olla, joka nyt kerran on tottunut
ruokaryyppynsä ottamaan eikä siinä näe minkäänlaista vaaraa."

"Jos olisin terveempi ihminen, niin tulisin sinun kanssasi --"

"Nyt luulet minua taas niin typeräksi, ett'en yksin osaa missään."

"Sitä en tee. Tahtoisin vaan olla sinun apunasi, en muuta. -- Vaikka
aikanani olen ollut paljonkin herrasväkien kanssa, et voi kuitenkaan,
sitä sanoa, että milloinkaan olisin pyytänyt ylpeillä paremmalla
sivistyksellä sinun rinnallasi -- et voi sitä sanoa."

"No en, en, eukkoseni, hyvähän sinä olet ollut aina ja tyytyväinen
tyhmään ukkoosi", hän taputti emäntäänsä olalle.

"Onko sinulla ainoatakaan tuttua Helsingissä?" kysyi emäntä.

"Onhan -- Lönnpummi --"

"Mitä -- tokko häntä siellä löytäisit --"

"Niin, ja muitakin: onhan Heinonen täältä meidän omasta pitäjästämme --"

"Joka pienestä pitäen on ollut poissa täältä, häntä et edes tunnekaan
enää. Missä hän siellä onkaan?"

"Uusperin tehtaassa ja Mikaanin verstaassa, sen sanoi Heinosen leski
viimeinkin kun tavattiin. Ja on vielä kolmaskin tuttu, kauppias
Kossman, joka ennen Jyväskylässä oli."

"No hänen luokse voisit mennä. -- Minusta on parempi ett'et aja Erikin
asuntoon, hän voisi sitä vaan pahaksua. Aja joko kestikievariin taikka
Kossmaniin."

"Hyvä! Ja leninkikankaita tuo ukko teille ja hyviä -- missä ovat Miina
ja Anna?"

"Ne menivät naapuritaloon, kyllä kohta tulevat. -- Jaa, puku nyt oikein
totuutta Erikille, vahvista häntä pysymään kerran alkamallansa uralla,
pysymään Jumalan pelvossa ja siivoudessa, varoita häntä karttamaan
Ödebergiä ja muita pahoja ihmisiä ja pyydä häntä kääntymään taas
meidän puoleemme, meidän hyväksi pojaksemme mikä hän oli ennen --
hänen väliäpitämättömyytensä on surettanut minua syvästi, vaikka olen
sulkenut surun sydämeeni, enkä sitä juuri näytellyt. -- Jaa, jaa,
paljon olen jo kokenut murhetta muutoinkin tässä maailmassa: veljeni
kuoli äkkiä, sitten rakas lapsemme, vanhin tyttäremme -- en voisi
kolmatta kohtausta enää kestää. --"

       *       *       *       *       *

Aution tila oli avarimpia, viljavimpia pitäjässä. Se oli eteläpäässä
joen varrella, likellä oli koski ja siihen rakennetut saha ja mylly
kuuluivat nekin tilaan.

Edellisellä omistajalla oli kuusi lasta: kolme tytärtä, kolme poikaa.
Tyttäret pääsivät aikaisin hyviin naimisiin, keskimäinen poika kuoli.
Jälellä oleville kahdelle pojalle, joiden ijänväliä oli päälle kymmenen
vuoden, päätti hän panna suuren tilansa kahtia. Vanhempi oli saapa
päätalon, nuorempi uudistalon ylempänä ynnä vesirakennukset, joita
käyttämään, hän näytti halua. -- Mutta näistä tuumista ei tullut totta.

Nuoremman pojan luonto ei mukautunut isän säädöksiin. Hän oli käynyt
kouluja montakin, mutta ei pysynyt kauan missään. Milloin tuhlasi hän
ja nosti velkoja niin hurjasti, että isä katsoi tarpeelliseksi siirtää
hänet toisiin oloihin toiseen kaupunkiin, milloin taas heittäytyi
hän huonoihin juoniin ja pantiin pois. Hänen ja kotiväen väli kävi
yhä kireämmäksi ja ritkahti viimein rikki. Isä ja poika tekivät eron
ijäksi; edellinen varusti vielä viimeisen kerran poikaansa suurella
summalla, poika luopui muista vaatimuksista ja meni, nimellä Ödeberg,
maailmaan onneansa etsimään. Viisi vuotta oli hän poissa, kuudentena
ilmaantui hän äkkiä kotipitäjääsen ja alkoi käräjänkäynnin veljeänsä,
Aution nykyistä isäntää, vastaan, saadaksensa muka perintönsä, puolen
tilasta. Antero olisi suostunut sovintokauppaan, mutta vähempiin
ehtoihin toinen ei tyytynyt. Epäsopu -- voimme melkein sanoa viha --
veljien välillä yltyi yltymistään, olletikin kun aika oli tuottanut
vielä suurempia eroituksia heidän keskensä. Ödeberg oli herrastunut
ja ylenkatsoi tyyten tyhmää veljeänsä. Hänen mielipiteensä olivat
entistään vielä paljon huonommat, Antero kauhistui kuulla hänen
jumalattomuuttansa ja turmelevia ajatuksiaan. No, kauan hänen ei
tarvinnut niitä kuullakaan. Ensi käräjissä kumottiin Ödebergin
vaatimukset, hän oli aikanansa vierasten läsnäollessa luopunut
perinnöstä, ja oli paitsi sitä jo isän eläessä saanut melkein sen
vastaavaa. Ödeberg meni matkoihinsa vihoissaan, ja oli joitakuita
vuosia poissa taas. Tuli sitten Suomeen rikkaana miehenä, kuten
huhuttiin, ja rupesi kauppamieheksi merikaupunkiin. Mutta rikkautensa
ei tainnut olla kovin kehuttava, hän teki konkurssin kohtakin ja katosi
kolmannen kerran näyttämöltä. Hänestä ei kuulunut sitten mitään moneen
Herran vuoteen, kunnes kauppias Silvennoinen ilmoitti Anterolle, hänen
palanneen taaskin suurilla rikkauksilla varustettuna ja asettuneen
tehtailijaksi pääkaupungin likitienoille. Mistä hän tuli ja miten hän
oli rikastunut, sitä ei tiedetty, mutta ainakin Antero epäili hänen
rahakeinoinsa rehellisyyttä.

Anteron elämä oli kulunut hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa.
Hän ei ollut pyrkinytkään milloinkaan sivistymään ja herrastumaan.
Isänsä kuoltua oli hän rikkaimpia miehiä niillä tienoin, mutta suora,
yksinkertainen talonpoika vaan. Hän nai kuitenkin varamaamittarin
tyttären, joka luettiin alhaisempaan herrasväkeen. Tyttö, kun
oli isätön ja köyhä, ei kovin kauan arvellut, ennenkuin sanoi
suostumuksensa ja sillä hankki sekä itselleen että vanhalle äidillensä
elannonmurheista vapaan tulevaisuuden. Eikä hänen koskaan tarvinnut
sitä katua, hän sai sydämellisen hyvän miehen, jonka mieleen ja
tapoihin hän kernaastikin mukautui, kertaakaan kaipaamatta entistä
epäiltävää herras-arvoansa. Heidän avioliitostaan syntyi poika ja
kolme tytärtä. Edellinen, Erik, peri äitinsä hienompaa, sivistykseen
sovistuvaa luonnetta. Hänen kirjaoppiaan edistikin äiti, ainakin niin
kauan kuin lähistössä siihen oli tilaisuutta; sittemmin äidinrakkaus
pyysi pysyttää häntä kotona. Kumminkaan niin ei käynyt. -- Tyttäristä
kuoli vanhin, nuoremmat kaksi olivat nyt äidin parhaana vanhain päiväin
ilona ja apuna.




2.


Eräässä pääkaupungin suosituimmista kahviloista istui Aution isäntä,
ryyppien hiljavoittoa kahviansa.

Viereisestä huoneesta kuului äänekästä puhelemista ja iloista naurua.

Ukko kahvikuppinsa ääressä oli jo useasti itseksensä myhäillyt kun
kuuli ja ymmärsi heidän puhettaan: mahtoivat olla suomenmielisiä miehiä
nuo, ja iloinen seura muuten.

Viimein nousi ukko ja lähestyi verkkaisesti tuota seuraa.

Nuorukaisia olivat siinä kaikki, ja punssia he joivat.

Puhelu hiljeni Aution isännän astuessa sisään; pöydän ääressä istujat
katsoivat häneen kummastellen, moni naurusuin.

"Antakaa anteeksi, hyvät herrat, että näin tungen tuntemattomaan
seuraan", alkoi ukko hymyillen ja vähän äimistyneenä, "mutta minusta on
aina niin iloista kuulla herrain puhuvan meidän sujuvata suomenkieltä
-- te olette yliopistolaisia, eikö niin?"

"Niin olemme", vastasi eräs pitkä nuorukainen, joka lakki päässä istui
ja keikutteli tuoliaan, ja jonka ääni useimmin oli toiseen kamariin
kajahtanut. "Suomen poikia kaikki ja kansanmielisiä miehiä -- astukaa
esille vaan, ukko, kuka te olette -- minun nimeni on Koiskanen."

"Minä olen Autio, talollinen tuolta keski-Suomesta -- Antero Autio."

"Niin -- esitelkööt nyt itsensä muutkin -- istukaa isäntä. Suomen
poikia me olemme!" Koiskanen löi kämmenellään pöytään että lasit
kilahtelivat. "Hoi, Ganymeedi, Markus vai mikä oletkaan -- paljon
enemmän punssia."

Muutkin tekivät itsensä tutuiksi isännän kanssa, hän pisti kättä sinne
ja tänne ja istuutui sitten, leveästi hymyillen, nuorten seuraan.

"Kiitoksia -- kiitoksia paljon", sanoi hän, kun Koiskanen kaasi hänelle
lasin punssia puhvettipojan tuomasta täydestä pullosta; "voipihan sitä
vähän maistella, vaan ei paljon. Eukot kotona aina niin varoittelevat.
Maistanhan vähän, mutta --"

"Hoo", huudahti Koiskanen, "tottahan toki, kun kerran pääkaupunkiin
tulee. Akkavalta olkoon kotona, ei se tänne ulotu. No maljahan,
veikkoset -- Tää on oikein venskan punssia, ainoa hyvä mikä meillä
Ruotsista on."

"Tunnetteko te, hyvät herrat", alkoi taas Autio, "minun poikaani
Erikkiä?"

"Tunnemme hyvinkin", vastattiin.

"Minä tulin kaupunkiin oikeastaan häntä tapaamaan, mutta kun kävin
hänen asunnossaan, niin ei ollutkaan mies kotona. Sanoivat siellä hänen
lähteneen tiistaina jonnekin maalle pariksi päiväksi -- pitäisipä hänen
palata jo kohta."

"Jaa", vastasi eräs, "hän meni pääsiäis-lomaa viettämään Väinö Ranolan
kotiin Järvenpäässä. -- En minä luule että hän vielä sieltä tulee."

Antero-ukko raapi korvallistansa.

"No älä hätäile, ukko", virkkoi Koiskanen, "meneehän Helsingissä viikon
päivät, maalaiselta varsinkin."

"Ei, ei minun käy kovin viipyminen", naureli Antero; "eukko kotona --"

"Taas hän eukostaan puhuu", sanoi joku -- "luulisi häntä aika
ämmälauriksi."

Antero vaan naureli.

"Sanoivat", jatkoi Antero, "Erikin käyvän useasti täällä Sumperin
kahvihuoneessa, sentähden minä pistäydyin tänne minäkin -- minä
ajattelin, että ehkä hän paluumatkalla heti poikkeaa tänne
virvoittelemaan."

"Ei hän tänä päivänä tule", sanoi Koiskanen, "ole huoleti siitä!"

"Tiedättekö hyvät herrat, hänen lukujaan? Johan hänen olisi pitänyt
päättää ne tällä termiinalla -- en minä ymmärrä, mitä se poika
vitkastelee."

"Se poika ei taida papiksi ruvetakaan", vastasi Koiskanen.

Antero, oli käydä murheelliseksi, mutta ilahtui taas kun toinen
seurassa sanoi:

"Älähän päätä! Vasta äskettäin Erik sanoi minulle aikovansa
pysyä teoloogisella urallaan, vaikka ei hän vielä pidä kiirutta
tentaminoillaan. Hän on opinhalukas ja lukee väliin paljon muitakin
_humaniora_."

"Kyllä hän minun mielestäni, saisi jättää nuo humanuorat
vähemmiksikin", arveli Antero.

"No ei hän niin kauan vielä ole yliopistossa ollut", vastasi toinen
hymyillen. "Tuo Wäinö Ranola, josta puhuttiin, on jo yhdeksättä vuotta
yliopistossa, -- papiksi hänkin alusta alkoi, nyt hän on kandidaatti,
vihittävä ensi promotionissa."

"Kyllä minä vaan sanon pojalleni, ett'ei hänen tarvitse Ranolan
esimerkkiä noudattaa."

"Noo, antakaa hänen lukea vaan, 'ei oppi ojaan kaada'", sanoi
Koiskanen. "Sanokaa hänelle ennemmin, että pysyy suomenmielisenä; hän
on minusta, melkein laimentunut nyt viime aikoina."

"Jassoo -- vai niin."

"Useimmin vaan tahtovat talonpoikain pojat olla vähemmin
suomenkiihkoisia kuin ne, jotka alkujaan ruotsalaisista kodeista
tulevat", virkkoi eräs.

"Älä puhu joutavia!" huudahti Koiskanen. "Minä olen talonpojan poika
ihan sydänmaan korvesta, vaan ei minua milloinkaan ruotsalaisuus
viettelisi."

"Oikein vastattu!" Antero taputti Koiskasta olkapäälle. "Enkö minä,
hyvät herrat, nyt saa luvan pistoovata pullon minäkin --" hän nousi
istuimeltaan.

"Miks'ei -- mutta tokko täällä enää viitsii istua!" arveltiin.

"Ei", huudahti Koiskanen. "Menkäämme muualle -- täytyyhän tälle
vieraalle näyttää pääkaupunkiamme vähäsen. Toisessa paikassa saatte
'pistouata', isäntä."

Koko seura ja Aution isäntä keskessä lähti nyt: menemään esplanaadin
kautta toiseen ravintolaan.

"Näette, tässä on meidän mainio Runeberg!" Seura seisahtui Runebergin
kuvapatsaan eteen.

"Jaa, siinä se ukko seisoo, ja aivan avopäin", sanoi Antero, katsoen
suu auki ylös kuvaan. "Erik kirjoitti heti ensimäisessä kirjeessään:
nyt on meillä Ruunakorpikin eksplanaatissa."

Nuorukaiset naurahtivat.

"Vai niin hän kirjoitti", ilvehti joku, "kyllä se oli koko _lapsus
calami_."

"Vai oli kalamiehen lapsia vaan tuo Ruunakorpi, vaikka sitten nousi
niin mainioksi", arveli Antero totuudessaan.

Yleinen hohotus taas.

"Älähän nyt hassuttele, veikkoni", huusi Koiskanen. "_Runeberg_ hän on
nimeltänsä eikä hän ole kalamiehen lapsi. Isä oli merikatteini, Lorenzo
Ulrikki Runeberg. -- Agrikola oli kalastajan poika."

"Jaa -- niinkö se on -- jaa, minä vähän sekauduin", sanoi Antero.

"No", sanoi Koiskanen, "keikahtaahan sana suusta väärinkin toisinaan."

"Entä tää vaimoihminen alla?" rupesi Antero nyt tarkastamaan
kantakuvaa; "hänen leskensä kai, koska niin on allapäin ja kallella
kypärin."

Nauraa saatiin taaskin.

"Suomi se on, ukko", selitti Koiskanen, "Suomi vertauskuvana. --
Ja allapäin se on sentähden, että suomalaisten oikeuksia on kauan
poljettu. Mutta kyllä se kohta päänsä nostaa!"

"Jaa -- jaha, vai semmoinen kuva se on", sanoi Antero, katsellen
tarkemmin ja aprikoiden kenties, miten päätä pystyyn saataisiin silloin
kun aika oli käsissä.

Mentiin sitten eteenpäin.

Poikettiin Ooperakellariin, ja Aution isäntä "pistouasi" punssia koko
joukolle.

Virkeämmillä elinvoimilla lähdettiin liikkeelle taas.

"Eivätkö kaikki ylioppilaat tunnekaan toinen toistansa?" kummasteli
Antero, kun ylioppilaita tuli vastaan ja hänen seuransa ei tervehtänyt.
"Tässä tulee pari valkolakkia taas."

"Sveekuksia!" sanoi Koiskanen halveksien, "emme niitä tunne."

"_Svek-oxe kan du vara sjelf_", mutisi sivumenijöistä toinen.

"Haha, sen vietävät nuo viikingit! Kuulkaa, pojat, minne nyt menemme?
Menkäämme manalaan!"

"Mitä", huusi Antero, "eihän toki elävältä sinne viedä."

"Ei se hirvittävä paikka olekaan enää, ajanmukaiseksi muuttunut sekin,
hahaha! -- Se on, näette isäntä, äsken avattu 'Tuonela'-niminen
ravintola, jota me pilalla Manalaksi mainitsemme: siinä saapi
verratonta olutta ja hyvää ruokaa, jos syödä tahtoo. Muuten hienoimpia
ravintolia."

Sinne astui alas seura ja sijoittui kulmaan pöydän ympärille.

Väkeä oli Tunnelissa paljonkin. Sievät tarjoojatytöt häärivät
edestakasin.

"Täällä on väkeä enemmänkin", virkkoi Antero. "Taitaapa maittaa heille
olut, niinkuin veli Koiskanen sanoi. -- Kukahan tuo niin mustanverinen
mies on ja mitä murretta hän puhuukaan --" hän aikoi osottaa
sormellaan, mutta vieressä istuja, ylioppilas Fellberg painoi hymyillen
alas hänen kättään. Sitten sanoi:

"Hän on meidän suomalaisten heimolaisia -- kas, kuin teistäkin tuntui
tutulta hänen puheensa. Hän on unkarilainen, näette, ja puhuu unkarin
kieltä konsuli Horst'in kanssa, joka osaa sen seitsemän kieltä. Taidan
minäkin vähän unkarilaista!"

"Vai unkarilainen -- ja meidän kansamme heimolaisia", ihmetteli Antero,
uteliaasti katsellen tuota vierasta. "Ja mikä hän on nimeltänsä?"

"Szapary -- Szapary Mauri hänen on nimensä, hän on professori."

"Hoh, hyvin -kaikuu suomalaiselta nimikin. Ja mitä hän täällä
toimittaa, tuo Saparo-Matti?"

"Hän on käynyt Karjalassa matkoilla --"

Hän keskeytyi, konsuli Horst tuli tervehtimään.

"Terve miehelle, Fellberg! En ole tavannut teitä, luulen ma, sitte kun
viime filoloogisessa kokouksessa."

"Jaa, niinpä taitaa olla", vastasi Fellberg,

"Minulla on senkin seitsemän puuhaa, näette: virka, kieliharrastukset,
maatila, kilpatuomarin toimi väliin, ynnä muuta, ynnä muuta."

"Herra Konsulilla oli kuuluisa kumppani tuossa äsken."

"Niin, ajattelin tuoda hänet tänne, koska tekin taidatte unkarin
kieltä, mutta hän juuri kiintyi korkeopppiseen keskusteluun maisteri
Kynnäppään kanssa -- tässä taitaa olla talonisäntä?"

"Niin, Konsuli Horst -- Talollinen Autio", esitteli Fellberg.

Horst veti tuolin allensa, tilasi seidelin olutta itselleen ja alkoi
puhella Aution isännän kanssa, joka siitä näytti olevan vallan
hyvillään.

"Niin, minä tapasin teidän puolelaisianne kilpa-ajoissa Hämeenlinnassa
-- talonmies Wester'in; hänellä oli varsin kaunis silkkimusta ori
nimeltä Hujo, vaan ei ollut se oikein tottunut vielä, karkaamaan tahtoi
kiihtyä. Teidän puolellanne taitaa olla hevois-miehiä montakin?"

"Noo, melkein joka toinen talollinen", kerskaili Antero. "Ja hevosia
niillä on, että keisarillekin kelpaisi."

"No, ja maanviljelys taitaa olla hyvällä kannalla teidän pitäjässänne?"
jatkoi puhelua Horst.

"Kukoistavalla kannalla kerrassaan!" vastasi Antero.

"Teillä on maanviljelyskoulu, luulen?"

"On. Mutta kummallista, huonoin tahtoo vaan olla kasvu koulun
pelloissa. Uudispeltoa taas perattiin tässä toissa vuonna, mutta niin
harva vilja siihen tuli, että aina ajattelin kun sivutse ajoin: ei
tuosta pellosta napinreiät repiä."

"Hahhah", naurahti Horst, "ei siitä sitten malliksi ole. -- Mutta
nyt, hyvät herrat, täytyy minun taas erota tästä hauskasta seurasta.
Professori näkyy olevan yksin." Hän kumarsi kepeästi ja meni.

"Sangen alhainen, puhelias herra tuo konsuli Horsti!" kiitteli Aution
isäntä.

"Puheleehan teidän kanssanne kun olette niin lystikäs", sanoi Fellberg.

"Emmeköhän syö päivällistämme täällä?" ehdotteli Koiskanen.

Niin päätettiin ja tehtiin.

"En ole tullut kysyneeksi herroilta", alkoi Antero-ukko taas, "tunteeko
kukaan teistä Heinosta täällä?"

"Heinosta -- mikä ja missä hän täällä on sitten?"

"Uusperissa pitäisi olla --"

"Osberg'issa, niin on!" vastasi Koiskanen -- "tunnen minä, hän on
taitava mekaanikko."

"Vai niin; näette, meidän poikia!"

"Olen minäkin häntä tehtaassa tavannut", lisäsi toinen. "Hän, kuulen
ma, kehuu keksineensä _perpetuum mobilenkin_."

"Jaa, mikäs se on?" kysyi Antero uteliaasti.

"Hm! Kone -- eli kalu, joka omasta voimastaan liikkuu."

"Jaa, eikö semmoista ole olemassa?" kysyi Antero.

"Onhan semmoisia!" huusi Koiskanen naurahtaen. "Selitä paremmin,
Rainio."

Tarjoojatyttö toi ruokia.

"Mitä Rosa arvelee, onko semmoista konetta, joka omasta voimastaan
liikkuu?" kysyi Koiskanen, ottaen tyttöä vyötäisistä kiinni.

"Ei ymmärrä rigtigt bra", vastasi Rosa hymyillen.

"Mitä sekasortoa se on, hempunen?"

Hempunen luikahti pois.

"Kai tulevaisuuden kieltä", sanoi Fellberg: "Kun fennomaanit ja
svekomaanit kerran maailmassa lyövät kättä käteen, sitten puhuvat
semmoista."

"Te vaan olette iloisia poikia", sanoi Antero-ukko. "Ja minäkin ihan
olen kymmenen vuotta nuorempi tällaisessa seurassa. -- No vieläkö sitä
vaarinkaljaa tässä holkaistaan -- tänne tytöt!"

Koiskanen kuiskasi tovereilleen: "Ukko rupeaa käymään melkein liian
iloiseksi. Emmeköhän mene toiseen paikkaan, jossa voimme olla
vapaampina?"

"Minä puolestani menen nyt pois kotiini", sanoi Fellberg.

"Älähän vielä!"

"Kyllä nyt en jouda jäämään enää, olen kutsuttu iltaseuraan, jossa on
sieviä neitosia, täytyy vähän selvitellä sitä ennen. -- Hyvästi isäntä,
ehkä tapaamme toisiamme täällä vielä --"

"Hyvästi ja kiitoksia hyvin paljon hyvästä seurasta. Emmeköhän huomenna
yhdy --" Antero otti Fellberg'in takin-käänteestä kiinni -- "taas
tuossa kahvilassa -- se eli niin saakelin hauskaa -- saakelin hauska
yhdyntä -- minä ihan kävin kymmenen vuotta --"

"Hyvä, hyvä -- Sundbergissa siis", Fellberg pääsi irti ja meni.

"Ettekö isäntä menisi mielellänne teaatteriin tänä iltana?" kysyi
Rainio.

"Oopperaan toki ennen!" huusi Koiskanen. "Eikä sekään kovin viehätä,
paras laululintunen on poissa, ihastuttaa italialaisia tätä nykyä. --
Vai menisittekö oopperaan, setä Antero, vanhaa Trubaduuria kuulemaan?"

"Rupatuuria, vai niin -- no en minä taida huolia vanhoja rupatuksia
kuulla."

"Ha ha ha! sillä on sutkauksia! Niin no, mennään totia juomaan, se on
paljon parempi. _Allons enfants -- de la patrie_!"

Vähän myöhempänä istui tää iloisa seura taas toisessa kapakassa.

"Ei nyt muuta kuin loiskuttamaan ja laulamaan taas", sanoi Antero
tehden totia itselleen.

"Tosiaan, emmeköhän pistä pikku lauluksi?" ehdotteli joku.

"No mikäs siinä on!" vastasi Koiskanen nousten ravakkaasti. -- "Mutta
onko täysiä ääniä. -- Rainio ensimmäinen tenoori, Tellström, Ahtiainen
toisia tenooreja -- niin ja sinä, Jaakko -- muut toisia bassoja --
ensimmäinen basso puuttuu."

"Eiköhän se mene ilmankin?" arveli joku.

"No koetetaan -- kestätkö sinä, Rainio, yksin äänessäsi?"

"Ojaa!"

"No, 'Mun muistuu mieleheni nyt' -- Mutta kuka tulee?"

Ovi aukeni ja lihava mies astui sisään.

"Mikähän Mahometti se on?" arveli Antero nauraen.

"Hiljaan! Varatuomari Winkelstedt", ilmoitti hänelle Koiskanen
matalammalla äänellä, "rattoisa mies -- ja ensimmäinen basso, todella,
hän tuli aivan kuin kutsuttu --" hän kääntyi Rainioon ja kuiskasi:
"Mistähän tuo valta-juoppo tänne osasi, nyt sitä vasta elämätä tulee."

"Olimme lauluhommassa juuri", sanoi hän sitten ääneensä, "mutta meiltä
puuttui ensimmäinen basso."

"No ei sitä nyt enää puutu, hahaha", vastasi Winkelstedt vähän
rähisevällä äänellä. "Mutta 'ei sitä jaksa laulaa, jos ei kasta kaulaa'
-- viinalaskija hoi!"

Aution isäntä ja Winkelstedt esiteltiin nyt toisillensa, kaulaa
kasteltiiin ja sitten Savolaisen laulu kajahti. Rainio lauloi sangen
sulavasti, silmät kattoa kohti -- bassot vetivät vihaisesti.

"Nepä poikia!" huudahti Antero milt'ei vesissä silmin kun laulu loppui.
"Voi sun saakeli kuin kuului kauniilta. Laulakaa vielä, laulakaa vielä!"

Ja laulettiin vielä, ja suottailtiin väliin, ja ilta kului ja
Antero-ukon kieli kävi kankeammaksi -- paha kyllä, sillä nyt hän vasta
olisi tahtonut oikein puhua.

"Hyvät herrat --" hän kohotti lasinsa.

"_Silentium_!" huusi Koiskanen ja löi nyrkkinsä pöytään että lasit
hypähtivät.

-- "Hyvät velikullat. Kyllä tässä on lystiä -- pääkaupungissa -- ja
komeata -- paljon komeata -- niin komeutta katseltavana -- mutta 'arvon
mekin ansaitsemme' -- me Suomen talonpojat -- nämä kourat, näette --
nämä kourat kannattavat kuitenkin kaikkityyni -- nämät kourat --"

"Hyvä, hyvä!" keskeytettiin. "Suomen talonpoikain malja, hurraa,
hurraa! -- -- --"

Hoilaten hoiperteli seura vihoviimein pitkin katuja.

"Hsh, hiljaa ukko, älä kilju, esplanaadikadulle tullaan -- kyllin sitä
on meluttu jo muuallakin."

"Näet, jo tulee poliiseja tuolla!"

Jotkut seurasta vetäytyivät kiireimmiten takasin ristikadulle ja
pakenivat.

Antero, Winkelstedt ja kolme neljä muuta jäivät.

"Tulkoon vaikka viisi!" huusi Antero.

Poliisi kuului viheltävän.

"Ei, perhana! pois tästä täytyy pötkiä --" sanoi Winkelstedt. "Näytä
nyt, ukko, mitä 'nämä kourat' taitavat!" huusi hän Anterolle ja läksi
ravaamaan niin että maha höykkyi. Ja hänen jälkeensä pyyhkäisivät
viimeisetkin Anteron puolelta.

"Mitä elämää te pidätte tässä aivan keskellä kaupunkia yösydännä? --
seuratkaa!"

Poliisi kävi Anteron kaulukseen kiinni. -- "Ahaa!"

"Pois tieltä!" Antero otti poliisin sylin kiinni ja rojahutti hänet
aitauksen ylitse esplanaadin nurmikolle. Mutta samassa kävi kaksi muuta
poliisia hänen käsivarsiinsa kiinni.

"Hiljaa, hiljaa, ukko --" koettivat poliisit rauhoittaa Anteroa, joka
hossakoi kuin hullu -- "helkkarin riski ukko -- tokko tässä aikaan
tullaankaan hänen kanssaan."

"Pitäkää lujasti kiinni!" huusi ensimäinen poliisi kavuten esille
esplanaadista -- suuta vääntäen hän hieroi hartioitaan.-- "Pitäkää
kiinni -- se on parempi saalis kuin luulettekaan, hän teeskentelee
itseään humalaiseksi enemmän kuin onkaan. -- Näette", hän pyyhkäsi
lakin Anteron päästä pois. -- "Turpeenoja, vääränrahantekijä, joka
näillä tienoin kauan on kierrellyt, aivan hänen sinkalementtinsä -- --
näette, aivan tuommoinen kaltattu karju hän on -- ja muita oli joukossa
mutta pääsivät -- no eteenpäin nyt, ole siivolla vaan, 'bankodirehtöör
Durbenoja', piankin pääset 'vanhaan taloon'."

Ja he veivät ukon kanssaan. Ja ukko huusi ja kirosi, mutta ei auttanut,
kolmea vastaan eivät vanhan voimat riittäneet.

"Kuulkaa", sanoi ensimäinen poliisi toisille. "Toinen teistä menee
heti aamulla varhain poliisimestarille ilmoittamaan, että taitaa olla
vihdoinkin Turpeenoja kiinni."




3.


Pitkä, pitkä tie.

Ja sitä vaelsi Erik Autio.

Pimeän-hämärä peitti maan ja taivaan. Kummasti kohisi ja humisi
ylt'ympärillä.

Erik joudutti askeleitansa. Metsä harveni, seutu tuntui tutummalta: se
oli kuin maantie Helsinkiin.

"Onko vielä pitkältä?" kääntyi hän kumppaniltaan kysymään.

Vaan ei häntä ollutkaan.

Vast'ikään oli Ranola kulkenut hänen vieressään, nyt hän oli kadonnut
-- mihin?

Hän katsahti toiselle puolelleen. Siinä kulki mies, mutta ei se Ranola
ollut. Hän ei oikein nähnyt tuon miehen kasvoja.

"Eteenpäin, eteenpäin!" joudutti tuo tuntematon tuntemattomalla äänellä.

Kas! kuka vaimo siinä istuu maantien-vieressä ja itkee niin katkerasti!

"Äitihän se on!" huudahti Erik. "Mitä te itkette, hyvä äiti?"

"Eteenpäin!" joudutti tuntematon.

Erikin sydäntä särki tuo äitinsä katkera itku.

Mutta tuntematon otti häntä käsivarresta, vei hänet sivutse ja lausui
hänen korvaansa:

"Älä katso taaksesi -- mennään eteenpäin vaan -- henki sanoo: muistaa
on kuolla!"

Ja he kiitivät eteenpäin -- ah, mikä hirveän jyrkkä alamäki, he
juoksivat että jalat tuskin maata koskivat -- ah, toinen mokoma --
syvemmälle -- syvemmälle -- ilmassa putosi Erik pimeyteen -- --

       *       *       *       *       *

Tuskallisesti läähöttäen havahtui Erik Autio.

"Henki sanoo: muistaa on kuolla", toisti hän unen pyörryksissä.
"Kummallista!"

Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, siinä oli kylmä hiki. Suunsa tuntui
niin kuivalta, häntä tuimelti.

"Paha uni -- vai mikä painajainen lie ollutkaan", mutisi hän, pukien
päällensä. "Ei suinkaan se mitään merkinne. Sainhan nykyisin kirjeen
kotoa, ja terveinä siellä ovat äiti ja isä. -- Tulin juoneeksi vähän
liika paljon eilen, se sen unen toi. -- Tottumaton olin. -- Mutta kyllä
se raittius kuitenkin on hyvä asia, silloin nukkuu rauhallisesti ja
herää selvällä päällä; paha kun en pysynyt absolutistina!"

Mielensä oli painuksissa. Hän istautui kiikkutuoliinsa ja rupesi
tupakoimaan, odottaessaan aamukahvia.

Hän oli noussut liian aikaisin. Kello oli vasta seitsemän. Tuo ilkeä
uni!

Kahvi tuotiin, se virvoitti häntä, mieli parani.

Kohta hän oli täydellisesti vaatetettu ja ajatteli mennä kävelemään,
raitista kevät-ilmaa nautitsemaan.

Viheltäen käyskenteli hän edestakasin kammarissaan.

Erik Autio näytti olevan iältänsä lähes kolmenkymmenen vuoden vanha.
Hän oli tavallisen pitkä, hoikka mies. Kasvonsa olivat myöskin
tavalliset; jos ne mitä ilmaisivat, niin se oli pikemmin alakuloista
kuin iloista mielenlaatua.

Oveen koputettiin.

"Kuka niin aikaisin tulee? -- Astukaa sisään!"

Ylioppilas astui sisään.

"Morjens!"

"Terve miehelle, Koiskanen!" tervehti Erik. "Mitä sinulle kuuluu?
Aikaisinpa olet liikkeellä -- vaikka, ulosmenemässähän minäkin olin.
Paina puuta -- tässä on tupakkaa!"

"Eipä oikein hyviä kuulu nyt tällä kertaa", vastasi Koiskanen,
sytyttäen papyrossin. "Oltiin vähän liian iloisia tässä toisiltana ja
ainahan vähän tuhmuuksia tulee tuosta juomisesta."

"Niin todella", myönsi Erik. "Minäkin join itseni päihin eilen, mutta
en nyt taas maista moneen aikaan."

"Onko sinun isäsi nimi Antero Autio?" kysyi Koiskanen. "Tanakka,
iloisennäköinen mies?"

"On", vastasi Erik hämmästyen, "kuinka niin?"

"Hän oli meidän seurassamme silloin. Saakelin lysti ukko, hahaha!"

Erik ei nauranut, hän kävi totiseksi; hän katsoi kysyväisesti
Koiskaseen, aavistaen jotakin pahaa sanomaa.

"Hän oli tullut sinua tapaamaan, mutta kun olit poissa niin -- en
tiedä miten hän joutuikaan meidän seuraamme. No, meitä oli yhdessä
kuusi, seitsemän ukkoa. Isäsi oli iloinen kerran nähdä pääkaupungin
elämää, kehui vähänpäästä olevansa 'kymmenen vuotta nuorempi' näin
ylioppilasten joukossa. He veivät häntä ympäri kaupunkia ja kapakat
katseltiin toinen toisensa perään. Johan minä useasti kehoitin
lopettamaan ja menemään kukin kotiinsa, mutta eihän sitä otettu korviin
ollenkaan. Ja Antero-ukko oli hilpeimmillänsä ja piti puheita joka
paikassa. Yön selkään sitä mässäiltiin ja viimein tultiin hoilanneiksi
vähän liian kovasti kadulla, poliisi tuli, minä ja pari kolme, joilla
oli valkoset lakit, juoksimme heti paikalla pois -- yliopiston arvo
vaati sen. Emme siis tiedä miten siinä oikein kävi, sen vaan sain
kuulla kohta kun aamulla aukasin silmäni, että vei kuin veikin poliisi
Antero-ukon putkaan, missä hän kai oli vieläkin. No, minä läksin sitten
poliisikamariin tiedustamaan ja selvittämään. Totta se oli, isäsi
oli ollut siellä, mutta mennytkin jo -- mennyt yhtäkyytiä pois koko
kaupungista junassa kello yhdeksän, hahaha! kyllä hän mahtoi olla hyvin
harmissaan. Poliisi oli luullut häntä erääksi Turpeenoja-nimiseksi
kauan haetuksi henkilöksi. Poliisimestari itse oli kuulustellut häntä
-- viimein saatiin käsiin joku porvari, joka tunsi hänet, ja niin ukko
pääsi. -- No älähän ole sinä milläsikään, tapahtuuhan tuommoisia.--"

"Kyllä se oli hyvin ikävä tapaus -- hyvin ikävä tapaus", sanoi Erik,
synkästi katsoen eteensä.

"Mitä vielä, eihän siitä tietoa tule sen laajemmalle", lohdutti
Koiskanen.

"No ei vaan -- sanomalehtiin ja jokapaikkaan", sopisi Erik. "Saa--a!"

"Vielä mitä! Ole huoleti vaan. Minä käväsin täällä jo illalla -- minä
pidin toverin velvollisuutena edeltäkäsin ilmoittaa sinulle siitä,
ennenkuin kaupungissa --."

"Jaa, jaa, hyvä on", keskeytti Erik poiskääntyen.

"Ja sen kun olen tehnyt, niin sanon siis sinulle hyvästi jälleen tällä
kertaa. Älä ole milläsikään, veikkonen --"

"Hyvästi!"

Koiskanen meni.

Erik istuutui nojaten pöytään ja varjostaen kädellä silmiänsä. Hän
istui kauan liikkumatonna. Milloin nousi häpeän puna hänen poskiinsa,
milloin kähisi kirous hänen hampaittensa välillä.

Erik Autio oli herkkätuntoinen, kunnialtansa arka. Tuo Koiskasen sanoma
koski syvältä. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, kuta selvemmin hän
kuvasi mieleensä miten isänsä oli häväissyt itsensä, sitä kovemmin
sisunsa kuohui. Isänsä oli mennyt tiehensä, se nyt tosin oli hyvä.
Mutta häpeänsä hän jätti tänne ja se oli lankeeva Erikin, hänen
poikansa, päälle. Koiskanen oli aivan varmaan lauhkeimpaan karvaan
kuvannut tuota yöllistä hälinää -- missä Koiskanen kyllä itse oli
ollut päämestarina, tietäähän tuota hölöheikkiä, vaikka hän taas pääsi
ajoissa piiloon ja nyt tekeytyy niin viattomaksi. -- Mitähän kaikkea
ilkivaltaisuutta he tekivätkään -- heittivät ehkä akkunoita rikki,
jonkun ruotsinmielisen akkunoita -- ja isänsä oli kai käsikahakassa
oikein poliisien kanssa, ainahan hän voimiaan kerskaili kotonakin,
kun oli hutikassa. Ja pahantekijäksi, varkaaksi, murhaajaksi
kenties katsottiin häntä. Ja ihmisiä idästä ja lännestä tuotiin
katsomaan, tunsivatko häntä. Äh! Mikä piru hänet tänne lennätti!
Sanomiin se tulee, se on jo niissä, siitä ei ole epäilemistäkään.
Päällekirjoituksella: "katumelske" taikka: "raivokas maamies" -- niin,
taikka: "Turpeinen vangittu", kerrotaan koko juttu nimineen päivineen.
Mitä ne ujostelevat mainitsemasta moukan nimeä! -- Ei, ei Erik enää
uskaltaisi tuskin näyttää silmiänsä täällä, ainakaan ei niissä
paikoissa missä ennen oli käynyt. Pilkallista naurua ja pistopuheita
saisi hän nähdä ja kuulla jokapaikassa. -- Ja annappas kun kotiväki saa
kiinni tuon uutisen: nuo hyvät juorukontit, vanha ryökinä ja piika,
pian levittävät sen yli tään kaupungin-osaa --

Hän nousi kiivaasti ylös ja alkoi otsa rypyissä taas kävellä
edestakasin lattialla.

Aika kului, piika oli pari kertaa käynyt kurkistamassa ovesta, oliko
herra sisällä ja saisiko tulla huonetta siivoamaan. Erik seisahtui ja
arveli. Hän ei uskaltanut mennä kävelemään, ensimmäisillä askeleilla
voisi hän kohdata ihmisiä, jotka tiesivät tuota tapausta; hän ei
uskaltanut jäädä kotiinkaan, kuka sen tietää, vaikka piika ja ryökinä
jo olisivat kuulleet siitä -- hm! arvattavasti, hetihän Koiskanenkin
sai kuulla. Piika ensimmäisenä rupeaisi tyhmyydessään tavoittelemaan.

Hän sieppasi viimein lakkinsa ja astui ulos. Varovaisesti vakoili hän
pitkin katua. Vähän matkan päässä seisoi tyhjä isvossikka.

Hän meni sinne ja aikoi nousta troskaan.

"Minä olen tingattu, minä odotan", ilmoitti isvossikka, ja Erikin
täytyi vetää jalkansa pois troskasta.

Äkkiä tuli ristikadulta pari ylioppilasta, he seisahtuivat kulmassa
keskustelemaan.

Erik käännähti toisaalle kuin vihuri. "Niin, tuota tapausta siinäkin
vänkytellään!"

Hän meni samaa tietä takaisin.

Mutta täältäkin tuli vastaan -- ja tuttuja -- lehtori Lönnbom, totta
totisesti!

Hän poikkesi ristikadulle ja riensi eteenpäin, kiroten kun ei näkynyt
isvossikoita missään.

Vihdoin viimein tapasi hän yhden. Hän ajoi Kaivopuistoon ja käveli
siellä syrjäisimpiä teitä kaiken aamupuolta. -- -- --

Hän oli tyyntynyt, muuan ajatus oli iskenyt hänen päähänsä ja siitä hän
piti kiinni kuin pelastuksesta.

"Mitä puhuivatkaan toverit tässä yhtenä päivänä, että minulla on setä
täällä aivan lähistössä, vaikka en näy hänestä tietävänikään -- tehtaan
haltija Ödeberg.

"Ödeberg, jaa -- nimen Ödeberg on setäni ottanut, ja rikas hän oli --
yhteen aikaan; olenhan minä monestikin kuullut hänestä puhuttavan
kotona, vaikka ei juuri hyvää. Kyllä se on vaan sama mies, joka nyt on
täällä tehtailijana. Sinne menen -- ei hän kovin sukumielinen taida
olla, mutta jos ei hän ihan ulosaja, niin oleskelen hänen luonansa
jonkun viikon siksi kuin nää huhut haihtuvat. Päätetty!"

Mutta päivällistä piti syödä ensin. Hän nousi Kaivopuiston ravintolaan,
siellä häntä tuskin tunnettiin ja siellä kävi näin kevään alussa juuri
joku vieras vaan silloin tällöin. -- Hän käski tuoda ruokaa itselleen
ja käveli rauhatonna edestakaisin. Sanomalehtiin hän ei hirvinnyt
vilaistakaan. Hätäisesti syötyänsä läksi hän heti hevosta tilaamaan
matkallensa. Parin isvossikan kanssa puheli hän ensin. He sanoivat
kyllä osaavansa Ödeberg'in tehtaalle, vaan eivät kuitenkaan ottaneet
lähteäkseen näin huonolla kelillä, kun oli jäätikköä maantiellä pitkin
pituuttaan. Hän meni siis kestikievariin ja sai sieltä hevosen.

Matkaa mahtoi olla noin neljä taikka viidettä venäjän virstaa.
Kyytimies seisahutti portin edessä ja hyppäsi aukaisemaan. Tästä vei
kartanoon suora, noin pari sataa syltää pitkä tie taikka lehtokujan
tapainen, sillä sitä reunusti rinnakkaiset rivit lehtipuita, joista
mitkä olivat täysikasvuiset, mitkä vasta-istutetut.

Erik piti parempana kävellä loppumatkan. Hän siis ei ajanut sisään,
vaan maksoi ja lähetti pois kyytimiehensä.

Edessä oli loittoisalla ylänteellä koko joukko rakennuksia, jotkut
tiilistä ja korkeilla savutorveilla varustetut, enimmät puuhuoneita --
kaikki kuitenkin vähänläntäiset näöltään. Höyrykoneiden surina kuului
selvemmin ja selvemmin, ihmisiä hääräili ulkona ja kokonaisuus tarjosi
taulun, täynnä elävyyttä ja liikettä.

Päästyänsä perille, katseli Erik kotvasen ympärilleen.

"Koko keinoilija hänestä on tullutkin, näen mä! -- Olenkohan minä
ikänäni nähnyt häntä?" Hän haki muistissaan.

Muuan työmies läheni, lykäten tynnyriä käsikärryissä. Erik kysyi
häneltä, missä herra Ödeberg'in asunto oli. Työmies viittasi
yksikerroksiseen huoneukseen aivan vastassa.

Erik meni sinne. Noustavana olivat kaksipuoliset portaat, sieltä
aukesivat kaksois-lasiovet tampuuriin.

Erikin heittäessä pois palttootansa, aukeni ovi vasemmalla kädellä ja
kynnyksellä seisoi mies, jonka Erik heti arveli Ödeberg'iksi.




4.


Ödeberg ei ollut Erikin isän näköinen -- ja hänen herramainen
vaatteuksensa teki eroituksen vielä isommaksi, mutta oli hänen
kasvoissaan sentään sen verran sukulais-näköä, ett'ei Erik pelännyt
erehtyvänsä lausuessaan:

"Tulin kerran tervehtimään setääni -- nimeni on Erik Autio."

"Ah! Terve tulemasta, terve tulemasta --" hän pudisteli Erikin kättä.
-- "Iloista nähdä sinua, olen usein aikonut hakea käsiini sinut, mutta
ei ole aika myöten antanut. Käy sisään!"

Astuttiin isonlaiseen huoneesen, joka kalastosta päättäen mahtoi olla
samalla konttoon ja isännän tavallinen olopaikka. Ison italialaisen
akkunan alla oli kirjoituspöytä, vieressä hyllyjä ja telineitä
täynnänsä laskuja ja konttoorikirjoja. Sisempänä huoneessa taas oli
mukavia sohvia ja nojatuolia, peiliä ja koristuksia.

Erikin huomio pysyi pääasiallisesti kuitenkin itse isäntään
kiinnitettynä.

Ödeberg oli noin kahdeksanviidettä vuoden vanha, vaan niin hyvin
säilynyt, että melkein olisi luullut häntä neljänkymmenen ikäiseksi
vaan. Hän oli kaunis mies sekä vartaloltansa että muodoltansa. Kookas,
verevä, julkinen; tukka enemmän tummanpuoleinen, edestä jokseenkin
tuuhea, takana harvennut kaljupään kehäksi; silmät isot, iloiset, suu
huuliparralla varustettu ja melkein aina kyynillisesti hymyilevä. Hän
oli hyvästi, melkein keikarimaisesti puettu.

Hän käski istumaan ja tarjosi tupakkaa, sekä sikareja että paperosseja.

"Oletteko kauan olleet tehtaanhaltijana täällä?" kysyi Erik.

"En vielä puolta vuottakaan täyteen. Viime syystalvena ostin nää
rakennukset ja romukset."

"Niin, syyslukukautena en ollut yliopistossa, muuten olisin kai silloin
jo tavannut setää."

"Heitetään ehkä pois tuo setänimitys", virkkoi nyt Ödeberg ja jatkoi
vilkkaasti: "Olkaamme ystäviä eikä sukulaisia, se on paljon parempi.
Sukulaisuudesta on, luullakseni, haittaa vaan tässä maailmassa."

"Jaa." Erik ei pannut pahaksi tätä. lausuntoa, joka ei kuitenkaan juuri
imartelevainen ollut; hän muisti syyn tänne-tuloonsa. "Tosiaankin! Minä
melkein luulen sitä samaa, minä olen kokenut --"

"Niin, oikein", keskeytti Ödeberg. "Emmekä me yksin ole sitä mieltä.
Ruotsalainen tietää sananlaskusta että 'suku on pahin', saksalaisella
on _Ge-schlecht_, se on: kaiken pahan yhteiskäsitys -- huomaathan --"

"Hahaha", nauroi Autio. "Aivan oikein!"

"Ja mitä tarkoitit puhuessasi kokemuksesta?"

"Minä aioin sanoa, että olen kokenut jotakin sinnepäin minäkin, ja
aivan äskettäin. Sepä oikeastaan olikin syy siihen, että näin äkkiä
ilmaannun teidän eteenne."

Ödeberg naurahti.

"Isä-ukko oli saanut sen valistavan ajatuksen päähänsä, että piti tulla
tänne Helsinkiin --"

"Älä enää kerro", keskeytti Ödeberg nauraen; "minä tiedän tuon jutun
alusta loppuun. Tänä aamuna kävin kaupungissa ja siellä sen kertoi eräs
henkilö Sundberg'in kahvilassa."

Erik kävi totisen ja harmistuneen näköiseksi.

"Vai niin", lausui hän verkkaan, "niin no, arvasinhan minä, koko
kaupunki siitä puhuu -- ja minä hänen häpeänsä kantajaksi!"

"No--oh! Nauroivathan ne vähäsen, mutta mitä siitä."

"Kyllä minun täytyy pyytää saada oleskella täällä maalla joitakuita
päiviä, kunnes jonkun verran hälvenee tuo harmillinen juttu."

"Niin! Oleskele vaikka viikkokausia! Kerran tuottaa sukulaisuus vähän
ilonkin minulle. Olkaamme iloisia vaan, ja nyt lasi sen päälle."

Hän oli mennä, mutta Erik pidätti:

"Ei minua varten tarvitse. En minä juo juuri mitään."

"Et juo, sanot", Ödeberg seisahtui keskellä lattiaa, "mikä goodtemplari
sinä olet?"

"Melkeinpä olen miehiäni sen sorttinen. Sinisellä nauhalla varustettuna
tulin pääkaupunkiin --"

"Hahhah! Vai sinisellä nauhalla? -- Älä hiidessä!"

"Mutta pois minä sen pistin, eihän sitä ajan pitkään niin peräti raitis
voi olla -- ainakaan ei täällä."

"Mitä hulluuksia! Pistä hiiteen se! Ei noista raittiuden-sankareista
ole oikeitten ihmisten seuraan. Heidän koko ilmauksessaan on jotakin
nuloa ja nuoltua."

"Niin, mutta on se hyvä asia tavallaan tuo raittius --."

"Mitä joutavia -- Juokaamme lasimme kuin kelpo pojat, se on puhuttu!"

Ödeberg meni sisähuoneisiin. "Vai niin", virkkoi hän palattuansa
konttoorikammariin taas, "vai sininauhalainen sinä olet! Kenties kuulut
pelastus-armeijaan myös, mitä?"

"En toki!"

"Sepä olisi milt'ei parempi. Siinä saa edes tyttöjen kanssa hoilottaa
-- ja ties sen mitä lystiä pitää kulissien takana."

"Hahaha, on niitä maailmassa hulluuksia."

"No on, älä muuta sano. Eihän nyt enää kohdata normaalisia ihmisiä
kuin aika harvassa. Mitkä riehuvat raittiutta, mitkä pyhyyttä, mitkä
isänmaanarakkautta, mitkä mitäkin -- kaikki keppihevosillaan karkaavat
päin seiniä. Normaalinen ihminen taas -- jaa, tässäpä saamme vihiimme
-- lyhykäisesti sanoen, normaalisen ihmisen on 'oma suu _proximus_'."

Pitkänläntä, laiha piika toi tarjottimella pulloja ja laseja, ja
töllisteli herroihin, jotka naurelivat normaali-ihmiselle.

"Toiselle pöydälle", käski Ödeberg, osottaen divaanipöytään.

Piika vei tavarat sinne ja meni. "Tuo tyttö on väliaikainen vaan",
sanoi ikäänkuin anteeksi-anoen Ödeberg, kaataessaan laseihin, "hyvä
tyttö muuten, mutta hänellä on yksi vika, naisen suurin vika: hän on
ruma. Sinä satuit tänne pahaan aikaan, siihen nähden. Entinen erosi
täältä menneellä viikolla, hänen täytyi mennä reisuun -- hm! --
kylpemään, hahhah; aikaistahan se on, mutta minkä sille tekee, kun
pakko vaatii."

Erik naureli.

"No, saas tästä!" Ödeberg kävi kiinni lasiinsa.

"Saahan sitä yhden lasin juoda", sanoi Erik ja teki samoin. "Eihän
tässä käyne kuin isä-ukon sentään."

"Emme me maamoukkia ole. -- Ja unhota sinä pois tuo asia, ei se
ansaitse sitä arvoa, mitä siihen panet. Luuletko tosiaan, että
pääkaupunkilaiset viitsivät pitemmältä puhella muutaman talonpojan
viinavehkeistä?"

"Eihän siitä muuten puhuttaisi, mutta sehän tässä ilkeintä on: _minä_
ikäänkuin pidän vireillä tuota pilkkaa -- milloin minua nähdään, johtuu
heti mieleen taas tuo juttu ja nauretaan ja ilveillään selän takana,
jos ei edessäkin. -- Pirun harmi!"

"Hahhah! No ole täällä sitten, taikka mene johonkin reisuun. Vai onko
sinulla kiireiset opinnot? Miksikä mieheksi sinä oikeastaan luet?"

"Papiksi, jos siitä sitten mitään tulee."

"Vai papiksi?"

"Eipä se tie minua oikein miellytä."

"No niin, arvattavasti -- mitenkä se miellyttäisikään? Kyllä minun
täytyy suoraan sanoa sinulle: mitä sinä ajattelet, mies, vai
ajatteletko mitään ollenkaan?"

Autio ei vastannut, hän oli ikäänkuin häpeissään.

"Lääketieteesen olisi minulla ollut taipumusta", mutisi hän sitten; "en
tiedä miten tulinkaan kääntyneeksi jumaluus-oppiin."

"Jumaluusoppiin", toisti Ödeberg. "Mitä siinä opit oikeastaan? Mikä
Jumala on, ensiksikin, sanoppa se?"

"Minä vastaan raamatun sanoilla: 'Jumala on henki -- joka asuu
kirkkaudessa, johon ei yksikään taida tulla, jota ei yksikään ihminen
ole nähnyt, eikä taida nähdä' --"

"Niin, lisätä mahdottomuuksia mahdottomuuksiin ja siten välttää
varmaperäisiä selityksiä, sehän on pappien tapa. Hyvähän niitten on
väestää taivaita jumaloilla ja enkeleillä, sillä nää ovat kaikki
näkymättömät."

"Minun selitykseni oli suora sitaatti raamatusta, apostoli Paavalin
epistolasta --"

"No, pappejahan ja ihmisiä apostolit olivat -- vai jumaloitako ne
olivat?"

"Jumala puhuu heidän kauttansa. 'Te saitte sen sanan Jumalasta, jonka
meiltä kuulitte', sanoo Paavali myöskin."

"Mitä! ja äsken hän sanoi, ett'ei kukaan voi päästä likimaillekaan edes
näkemään, vielä vähemmin siis kuulemaan Jumalaa. Mistä Paavali sen
sanan sai -- hän puhuu ristiin, näethän sen sinäkin?"

"Ettekö siis usko Jumalan olevan?"

"En usko muuta kuin tiedän, muuten olisin vielä samalla kannalla kuin
neljäkymmentä vuotta takaperin. Lapsi uskoo satuja todeksi. --"

"Niin, näette, ja senkaltaisten on taivaan valtakunta."

"Kernaasti suotu! Mutta aika-ihminen sinne ei enää osaa."

"'Autuaat ovat ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.' -- Ihmisen
tieto on puuttuvainen --"

"Tosin, ja vielä paljon enemmän puuttuvainen se on ollut. Eteenpäinhän
sitä yhä pyritään, mutta tulee samalla olla tyytyväinen tietojensa
todelliseen asteesen, sekoittamatta niihin sumukuvia, jotka vaan
himmentävät edellisiä. No, joko useastikin olet puusäkistä pauhannut?"

"Joku puoli tusinaa saarnoja on ollut minun ansioni kotipitäjäläisteni
'ylösrakennuksesta'."

"Ja akat itkivät niin! Mutta minä sanon, niinkuin Persian shakki
sanoi Englannissa, jumalanpalveluksen johdosta: 'kova päähän teidän
kansallanne on, koska vuosi vuodelta sille yhtä ja samaa saarnataan.'
-- Niin hidas juurtumaan on tuo usko, näet. 'Ei pysy päässä panenta
mieli, ei kannanta vesi kaivossa'. -- Käänny sinä pois lääketieteesen,
todellisiin toimiin."

"Hm! Olenhan sitä jo monesti ajatellut, ja kyllä se siksi melkein
muuttuu."

"Niin, oikein! -- No vielähän näitä asioita ehtii puhella monestikin."

Ödeberg kävi toimittamassa vieraallensa huonetta.

"No mitä mietit?" alkoi hän sitten taas. "Ploiskis! Uskoa vaiko isäsi
iloa sinä aprikoitset?"

"Ei kumpaakaan. Johtui mieleeni että pitäisi muuttaa toiseen
kortteeriin, nyt kun kuukausi näinä päivinä päättyy."

"Päästäksesi noita pahoja puheita pakoon, niinkö?"

"No niin, suoraan sanoen. Kun saisin soveliaan asunnon Kaivopuistossa,
niin sinne tekisi mieleni koska kesän ai'on viettää täällä etelässä."

"Kaivopuistossa -- hm! miks'ei. Vai aiot kesän viettää täällä. -- Niin,
muuta Kaivopuistoon, siellä saat olla rauhassa! Älä ilmoita osoitettasi
kenellekään, niin pääset sekä tuttavista että omaisista."

"Pianpa ne kotona siitä selvän ottavat -- lehtori Lönnbom'in kautta,
jos ei muuten."

"Lönnbom'in -- kuka --"

"Minun entinen opettajani -- lyseon lehtori täällä."

"Vai niin, en tunne. Minä läksin kahdeksantoista vuotiaana matkoilleni
enkä tiennyt sinusta enkä sinun opettajistasi."

"Vaiheinen elämä taitaakin olla terveellisin, te olette nuoren näköinen
yhäti."

"Hm! Vaiheinen elämä, aivan niin, ja aikainen hyvä mieli -- ja onni
naisväessä, hahaha."

"Jaha! _Das schöne Geschlecht_." -- Erik naureli -- "Mitä se sana _nyt_
merkitsee?"

"Se on tykkänään toinen sana kuin taannoinen", vastasi Ödeberg
neuvokkaasti; "se merkitsee _puoli_ eikä siis myöten-anna
yhteis-käsitystä."

"Niin on", jatkoi Ödeberg. "Rakkaus tuottaa paraan ilon, ilo tekee
elämän onnelliseksi ja onnellinen elämä nuorentaa, sillä mielen
terveydestä riippuu ruumiin terveys. 'Rakkaus -- ilo -- onni', kas
siinä saat, tohtori, reseptin elämälle, _misce, da_!"

He nauroivat. --

Ja näin puheltiin, vuoroin tosia, vuoroin leikkiä joka päivä sen viikon
kuluessa, minkä Erik viipyi Ödeberg'in luona.

Ajatus on vapaa, jos mikä -- vapaa-ajattelijahan siis on jokainen
järkevä ihminen, sille perustukselle veti Ödeberg kysymykset.

Alusta Erik kyllä koetti puollustautua uskonnollisella asemalla, vaan
kauan hän ei kestänyt Ödeberg'in dialektillisia viisastelemisia; ja
vähitellen omisti hän vastapuolensa ajatukset, vaikka hän vielä näön
vuoksi niistä väitteli. Yleiseen oli Erikillä paljon pohjallisempi
oppi kuin Ödeberg'illä, vaan mainitulla alalla enenti puollustuksen
eduttomuutta hänen jo entisestäänkin siihen laimentunut mielensä.

Kerran viikon kuluessa kävi Erik kaupungissa. Hän oli kirjallisesti
sanonut ylös entisen kortteerinsa, ja vuokrasi nyt uuden
Kaivopuistossa. Pikimmältä pidettyänsä huolta tavarainsa muutosta,
palasi hän maalle muutamaksi päiväksi vielä.

Sitten siirtyi hän Kaivopuistoon.




5.


Erik Autio oli aivan mielellänsä noudattanut Ödeberg'in kehoitusta
käymään usein hänen luonansa. Kolme neljä kertaa viikossa ajoi hän
sinne, milloin koko päiväksi, milloin taas pariksi tunniksi vaan.
Ödeberg'in seura huvitti häntä ja poisti ne synkkämielisyyden puhdit,
joihin Erikin luonto toisinaan taipui antautumaan. Vaihe-aikaa eli Erik
tätä nykyä. Enemmän ja enemmän vastenmielisiksi kävivät hänen entiset
opintonsa, joka käynti Ödeberg'issä vakuutti häntä yhä vahvemmin,
että olisi ollut sulaa hulluutta jatkaa tiellä, jonka perustukset
ajanhengen painosta pettivät toinen toisensa perästä, joka ennemmin
taikka myöhemmin oli saapa tuomionsa. Ja kohta oli päätöksensä
tehty. Tiedonhaluinen kuin oli ja varustettu terävällä päällä, oli
hän jumaluusopin ohessa tutustunut toisiinkin tieteisiin jokseenkin
syvältä. Maisterin-seppele ei olisi enää vaikea hänen saavuttaa. Ja
sitten hän aikoi antautua lääketiedettä tutkimaan. Sitten ei voinut
kukaan paheksia rohkeintakaan hänen ajatustensa lentoa, sitten hän
voisi olla parantaja, puhdistaja, ei ainoasti ruumiin vaan sielunkin.
Ja mikä ääretön erotus viimeksimainitun käsitteen ja sen viran välillä
mihin hän alkuansa oli antautua! Vapaan kehittämisen asemesta oli
hän ollut pakko-röijyllä rujostuttaa ihmishengen, luontevan käynnin
asemesta elämän radalla oli hän jo alkanut sitä kämpiä kiinalaisissa
puukengissä.

Hän kiitti taivasta tästä muutoksestaan -- taikka ei juuri
taivastakaan, -- avaruutta, tyhjyyttähän tää oli, hän kiitti ylipäänsä,
hän tahtoi kiittää, mutta ketä? Ei ollut hänellä vastaanottajaa enää,
hänen vapaa henkensä kökötti epätietoisena oksallaan.

"Joutavia johtuukin mieleeni!" huudahti hän! "nyt on kaikki hyvin,
kaikki niinkuin oleman pitää, nyt olen oikea ihminen, nyt ovat
suomukset silmiltäni pudonneet." Mutta ei hän vaan tahtonut saada sitä
mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä, minkä tuon muutoksen olisi luullut
matkaansaattaneen. Pysyäksensä roveissaan täytyi hänen yhä ylläpitää
mieltänsä pitkillä puheilla ja suurella suulla. Uudessa asunnossaan
luultiin häntä ylen oppineeksi mieheksi ja siellä hän kohta sai
tohtorin arvon. Entisistä tovereistaan erkani hän erkanemistaan ja kun
ei vielä niin pian päässyt tulevain tiedekuntalaistensa tuttavuuteen,
seurusteli hän ensimmältä nuorten kanssa, jotka paraiten pitivät
hyvänänsä hänen viisauttansa. Syynä, siihen että hän valitsi uusia
seurustelukumppaneita taisi myöskin olla tieto ja toivo, ett'ei
näitten parissa tulisi puheeksi tuo hänen isänsä huvitteleminen
pääkaupungissa. Se harmi vaan ei ollut haihtunut hänen mielestään.
Hän oli käynyt melkein vihamieliseksi talonpoikia kohtaan ylimalkaan
ja enemmän kääntynyt svekomaaniksi. -- Ja mainiten vielä muutosta
aineellisella alalla: tuo raitis Autio oli ruvennut viinaan meneväksi;
hän oli enemmän tai vähemmän hiivassa harva se päivä.

       *       *       *       *       *

Sundberg'in kahvilassa istui seura nuoria miehiä.

"Komiteeoja ja kometiioja jos johonkin sorttiin", virkahti eräs, pannen
pihditetyn sanomalehtivihon, josta luki, polvelleen ja ottaen ryypyn
lasistaan; "jos jotakin valmistellaan ja muokataan --"

"Mikä useimmiten sietäisi nukkua nahkoihinsa heti", sanoi Erik Autio
pilkallisesti.

"Melkeinpä vaan", vastasi edellinen puhuja, kohottaen taas
sanomalehti-pihdin silmiensä eteen.

-- "Ja valtion rahoja niitä jaetaan jos johonkin tarkoitukseen,
Runoseppä Ruona on, näen mä, saanut kolmetuhatta markkaa matkarahaa
ulkomaille -- saa nähdä mistä hän sen jumalansäkeneen sieltä löytää."

"Voipi olla varasto siellä", arveli toinen. "Jaa, jaa, annappa hänen
päästä oikein Muusain lähteelle, kyllä niitä siitä suihkii!"

"Mahtoi hän tyytyä suomalaisiin Muusiin vaan", sanoi Autio naurahtaen.

"Niin! onhan niitä täälläkin", yhtyi siihen sanomalehtein lukija. "'Käy
sisään vaan sä Suomen runotarkin, tääll' on jo sija suotu sullekin,'
lausui juhlarunoilija jo hyvän aikaa takaperin -- eiköpä niitä lie
sitten sikiytynyt enemmänkin."

Naurettiin.

"Minun pitäisi hakea matka-apua päästäkseni Saksaan oppimaan oikein
olutta juomaan -- se ei tahdo maittaa enää", ilvehti yksi.

"Ennenkuin huomenna taas", vastasi toinen -- "'vie sika Saksaan, tuo
sika Saksasta', se sitten olisi matkastasi lyhyt, asiallinen kertomus."

"Hahhah!" nauroi lukija. "Kyllä tosiaankin täällä Suomessa ei osata
kohta panna tikkua ristiinkään, jos ei valtion varoilla käydä
ulkomaalla katsomassa, miten sitä siellä tehdään."

"No mitä muuta uutta sanomissa?" kysyi Autio, haukotteli ja katseli
tylsästi liikettä kadulla.

"No mitä, eihän näissä nykyaikoina ole mitään -- ei kassavailinkejakaan
nyt kuulu --"

"Vähään aikaan taas", täytti Autio. "Jopa entisistäkin on saanut suunsa
täyteen tuo kuuluisa suomalainen rehellisyys."

"No, no, joukossa jotakin", sanoi lukija.

"Sinä likaat omaa pesääsi", nuhteli Autiota eräs totisempi nuorukainen,
"mutta omia sinun puoluelaisiasi ovat arvoin olleet enimmät, joitten
petoksilla nyt koetat Suomen kansaa häväistä."

"Puoluelaisia? Ei minulla mitään puoluelaisia ole. -- Minä katson
asioita aina aivan puoluettomalta kannalta", vastasi Autio.

"Ph! Autio on olevinaan aivan puolueton ja kuitenkin tiedämme kaikki
että hän on ruotsikiihkoinen", lausui hänen vastustelijansa. "Autio on
hylännyt isänmaansa, niinkuin Jumalansakin."

"No, no, Wellanen, älähän viitsi", välitti lukija.

"Jatka, jatka!" kehoittivat naurellen toiset

"Ei minulla mitään jatkamista ole, suoraan sanon aina --"

"Hm, hm -m", hämmenti häntä lukija. "Niin, on tässä vähän
muutakin, tuota alinomaista kynäsotaa venäläisten kanssa meidän
konstitutioonistamme."

"Sehän nyt voisikin nukkua nahkaansa, niinkuin äsken sanoitte", virkkoi
muutama seurassa.

"Konstitutiooniko?" kysyi lukija.

"Ei, vaan kynäsota -- se on vaan pahennukseksi, että painetaan meidän
lehtiimme joka venäläisen nurkkakynäilijän pekoraalia."

"Mitä siihen sanoo Wellanen, syvien rivien edusmies?" kysyi Autio
pilkallisesti.

"Ja mitä muukalaisen siihen tulee?" vastasi Wellanen, otti lakkinsa ja
meni pois.

Erik irvisti hänen jälkeensä.

"Wellanen taisi suuttua meihin nyt", arveli joku.

"En minä suinkaan syytä suuttumiseen tässä näe minkäänlaista", vastasi
Autio. "Mutta suuttuneita ja äkäisiä ovat Wellanen et consortes
entisestäänkin ja aina."

"Hm! Kyllähän Wellanen kelpo mies on", sanoi lukija, "vaikka ei hän
tahdo oikein leikkiä ymmärtää, ainakaan ei eräissä kysymyksissä. --
Vanhemmatkin tiedemiehet pitävät hänestä paljon."

"Niin kauan kuin hän ei lennä silmille niitäkin", vastasi Autio.

"Maansa-puoltaja on Wellanen", vakuutti lukija enemmän itsekseen,
käännellen sanomain lehtiä.

"Yltiö hän on -- mistä tänne lienee eksynytkään. Pauhatkoon omassa
piirissään."

"Pauhaamaan pakkaa vaan vähän jokahinen, joka luulee olevansa oikeassa."

"Minä sanon mitä Wellaselta jäi sanomatta", lausui Erik älyämättä
pilkka-läpsäystä. "Tahdotko sen tietää --"

"En", katkasi lyhykäisesti lukija. -- "Mitäpä teidän kiistelemisistänne
-- hohhoo", hän heitti sanomalehdet pöydälle, nousi ylös, ojenteli
itseänsä ja haukotteli:. "näitä virkamiehen vaivoja!"

Erik naurahti.

"Väsyttämään rupeaa iloinenkin elämä", sanoi sitten Autio ja haukotteli
hänkin.

"Ei, kyllä tässä pitää ruveta lukemaan taas, että todellakin virkaan
pääsee."

"Parasta lienee. Rahatkin ovat taas kaikki; paastota pitää jonkun
viikon taas. -- Ahaa! Tunnetteko noita neitosia, jotka tuolta tulevat?"
Autio oli äkkiä virkistynyt.

Nuorukaiset nousivat katsomaan.

"Ei -- en minä tunne --"

"Tunnen minä toisen, tuo vasemmalla kädellä on neiti Karjalainen."

Autio otti lakkinsa, maksoi ja meni pois samaan suuntaan kuin nuo
neidet.

Tämä ei ollut ensi kerta kuin hän näki heitä. Ne olivat tulleet
häntä vastaan jo pari kertaa ennen. Toinen, joka neiti Karjalaiseksi
ilmoitettiin, ei vetänyt hänen huomiotansa puoleensa. Se oli toinen,
tuo kaunotar hänen rinnallaan, jota hän tahtoi nähdä, jota nähdessään
hän lumoutui ja jota nähtyänsä hän ei saanut rauhaa ennenkuin taas näki.

Taitavasti käyttäen rinnakkaisia katuja pääsi hän edelle, kääntyi ja
tuli ikäänkuin Kaivopuistosta päin noita neitosia vastaan.

Hänen ja kaunokaisen silmät kohtasivat toisiansa.

"Ah!" Erik seisahtui ja katsoi neitosien jälkeen. "Kuka hän lienee! Ja
Ödeberg johtuu mieleeni joka kerta kun häntä näen -- mikä kumma siinä
on! Nyt seuraan heitä, niin tulen tuntemaan missä hän asuu."

Hän kääntyi taas ja kulki hitaasti heidän jälessänsä, pysyen niin
kaukana, ett'eivät he häntä huomanneet.

He menivät Kaivopuistoon, kääntyivät siellä vasemmalle kädelle ja
astuivat viimein vähänläntäiseen vaan somaan pytinkiin, jota vielä
sitten kaunisti vienoisessa kevätpuvussa vihoittava tausta.

"Täällä Kaivopuistossa hän siis asuu -- sitä arvasin -- no ehkäpä
useasti vielä tapaamme toisiamme!"

Erik kääntyi kotiinpäin.

       *       *       *       *       *

Vähän myöhemmin tuli Ödeberg tuota pytinkiä kohti. Tuttavan tavalla
katsahti hän akkunoihin, juoksi portaita ylös ja astui sisään.

Häntä vastaanotti kaksi naista, vanhempi toinen ja toinen nuori, tuo
Erikin ihanne.

"Päivää, päivää", tervehti Ödeberg, "oliko vieraita teillä, kuului
vieraan ääni, kun tulin tuossa akkunain alla?"

"Oli neiti Karjalainen, hän meni juuri nyt kotiinsa ryytimaan kautta --
hän on meidän lähin naapurimme."

"Vielä lähempiä teillä on kadun puolella, aivan vastapäätä, tiedättekö:
kaksi pahinta kaupungin kielikelloa."

"Onhan niitä jokapaikassa -- ja onhan niitten kanssa tähän asti tultu
aikaan", vastasi naisista vanhempi.

"Jaha, hyvähän se on, armas Adelheid", sanoi Ödeberg pilkallisesti. --
"Mutta kyllä minun täytyy sinulle suoraan tunnustaa, että ennemmin minä
olisin sen nähnyt, että olisitte koreasti pysyneet Ruotsissa."

"Niin, sitä luulen sanomattasikin", vastasi Adelheid; "ei ole ensi
kerta kuin sinä, olet tahtonut päästä meistä -- jättää meidät köyhyyttä
ja kurjuutta kärsimään -- oman lapsesi ja minut, joka Jumalan --"

"Sh -- sh! Älähän huoli jatkaa, minä tiedän, ei sekään ole ensi kerta
kuultua", keskeytti Ödeberg, taputellen Adelheid'ia käsivarrelle. "Enkö
minä viimeinkin varustanut teitä semmoisella summalla, että toinen
sillä olisi toimeen tullut vuosikausiakin, ja eikö teillä ole neuvoja
ollut kartuttaa --"

"Neuvoja? Niin tuo turhan-aikainen kaupanpito, josta oli vahinkoa vaan."

"Hahaha, no, no, sen verran sitä. Kyllä me yhtäkaikki ymmärrämme
toisiamme. -- Tässä teillä on oikein sopiva asunto, rauhaisa mutta
paljon parempi ja lystimpi kuin maalla. Ja koska nyt kerran näillä
mailla olette --"

"En minä puolestani olisi huolinut tulla näille maille ollenkaan",
puuttui nyt nuori neiti nirpakasti puheesen, "täällä näyttää hyvin vaan
ikävänlaiselta, aluksi ainakin; ihmiset ovat epäkohteliaita, ei täällä
saa tuttuja eikä mitään."

"No älähän hätäile", sanoi Ödeberg, "kyllä vielä hyvä tulee! Koska
nyt kerran täällä olette, aioin juuri sanoa, tulee teidän tutustua
muiden kanssa ja pyrkiä hienoimpiinkin seuroihin, siitä on aina hyötyä.
Oletteko olleet ainoassakaan huvituksessa vielä?"

"Kerran tanssissa", vastasi neiti, "ja sieltäkin olisi saanut olla
poissa. Ihmiset vaan naurelivat mammalle."

"Hahhah, vai nauroivat, -- pukupynttäykselle vai hänen tavoillensako?"

"Kuka nauroi? En minä ainakaan mitään huomannut", sanoi Adelheid
närkästyen; "ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa; naurakoon ne itsellensä,
kyllä minä aina osaan olla kombil-voo." (comme il faut).

"Niin, ja osaat olla kömpel-öö myöskin, hahaha! No, iloista kuulla että
olette tansseissa olleet. Tanssittivatko ne mammaakin?"

"Enpä minä mennyt, vaikka tahtoivat -- ja vaikka ijästä ei olisi
haittaa ollut", vastasi Adelheid kenotellen. "Minä olin vaan Hedvig'in
'förkkelina'."

"Ilman olisin paljon mieluisemmin." mutisi Hedvig.

"Jaa no, niinkuin sanoin", lausui Ödeberg. "Hankkikaa tuttavia ja
kanssakäymistä, rikkaita kavaljeereja. Hedvig, ymmärräthän! --
Kavahtakaa kielipalkuja, ja älkää tulko usein minun luokseni -- ajakaa
huoleti sivutse, kun vasta sinne sattuu matkanne; kyllä minä autan
minkä voin, vaikka huonot ovat minunkin asiani -- katsomista vaan miten
konkurssia voisi välttää. No käykäämmehän raha-asioihimme nyt --" hän
veti lompakon povestaan ja istuutui Adelheid'in kanssa pöydän ääreen.

Hedvig otti kirjan ja istautui lukemaan sohvankulmaan.




6.


Lujaluonteisuus ja johdonmukaisuus ajatuksissa ovat, kuten
tiedetään, kiitettäviä omaisuuksia miehellä. Mutta toiselta puolen
sanoo sananlasku: _tempora mutantur et nos mutamur in illis._ Aika
ja sen sisältö, tuo ijankaikkinen edistys ja valistuminen, avaa
meidän silmämme näkemään monta seikkaa selkeämmin kuin siihen asti.
Lujaluonteisuus ja johdonmukaisuus näitten seikkain suhteen alenee
tavalliseksi itsepintaisuudeksi. "Ollaan entisellään", se sillä on
tunnussanana mustalla seinällään.

Näin ajatteli kai Erik'kin, kun hän, poiskääntyen papilliselta
tieltä, samalla puhkasi siihen kuuluvan hänestä ahtaan ajatuspiirin,
lentääksensä taas korkeammalle kuin siivet kannattivatkaan. Ihminen
on heikko ihminen, siitä ei pääse. Korkeudestansa, josta hän katseli
tuohon muurahaispesään, pilkallisella silmällä arvostellen inhimillisiä
tunteita ja harrastuksia -- pudota posahti hän itse piankin ja suoraan
tyttöviuhkan verkkoon, mistä hän sitten enää ei selvinnyt. Kuta enemmän
hän siinä tungeskeli, sitä paremmin sotkeutui.

Tuo tuntematon kaunotar täytti jo kaikki hänen ajatuksensa. Haaveillen
kulki hän nytkin, verkkaisesti ja väliin seisahtuen, sievää
metsäpolkua, mikä vei valta-maantielle.

Hän oli muutamain tiedekunta-toverein kanssa lähtenyt järvelle
ensikerran tänä kevännä. He olivat sitten nousseet maalle muutaman
huvilan kohdalla, missä eräs heistä vanhempiensa kanssa asuskeli
kesät. Hän oli kutsunut heitä viettämään illan täällä; huoneet tosin
eivät olleet vielä valmiina kesäreilassaan, vaan voisi oleskella
huvilan kauniissa puistossa ja huvitella keilisillä ollen sekä
punssin-juonnilla. Autio puolestaan, joka piti keilinlyöntiä liian
lapsellisena toimena, erosi heistä vähäksi aikaa; hän meni kerran
taas Ödeberg'iä tervehtimään, jonka kartano oli niin lähellä että
savu-torvet pistivät näkörajasta esille.

Kyseltyänsä suorinta tietä läheni hän nyt lähenemistään tehtaita. Kohta
pääsi hän maantielle ja nyt oli vaan puolen virstan matka kartanon
portille. Maantiellä oli jokseenkin vilkas liike, vaikka keli oli
pehmeänlaista vielä. Vähän matkaa portista oli muuan ajaja seisahtunut.
Lähemmä tultuansa havaitsi Erik naisväkeä istuvan ajoneuvoissa: kaksi
herras-naista istui kieseissä, taka-istuimelta hyppäsi juuri alas
nuori, noin viisitoista-vuotinen piikatyttö, joka saatuansa jonkun
käskyn meni portista sisään ja juoksi lehtokujaa pitkin kartanoon.
Nuorempi naisista heitti ylös harsonsa ja katsahti tytön jälkeen. --
Erik säpsähti ja verenkulkunsa kiihtyi vilkkaammaksi.

Siinähän istui tuo tuntematon, hänen unelmainsa jumalatar!

Heidän silmänsä kohtasivat toisiansa. Erik ensimäisenä loi alas
silmänsä, vähän epävakaisilla askeleilla hän pääsi sivutse, katsahti
punehtuneena taakseen vielä, aukasi sitten portin ja meni samaa tietä
kuin tyttö.

"Voi, kuin ihmeen ihana tuo tyttö! Mutta nyt saan ehkä tietää kuka hän
on, tännehän Ödeberg'in asuntoa kohti se piikatyttö näkyi juoksevan."

Hän nousi rappusia ylös, lasi-ovet olivat selällään, hän astui
tampuuriin ja aukasi oven Ödeberg'in kammariin.

Kas! Sohvassaan istui Ödeberg, ja hänen polvellaan tuo äskeinen tyttö,
koivet roikkuen lyhkäisen leningin alta.

Suuresti hävähtäen hyppäsi tyttö pois ja kiiruhti ovelle.

Ödeberg naureli ja huusi hänelle: "Niin, terveisiä vaan, kyllä minä
huomenna tulen."

Tyttö paiskasi oven kiinni ja juoksi takasin vartovan herrasväkensä
luokse.

"Hyvää päivää -- hahaa, te vanha veitikka", virkkoi Erik, asettuen
akkunasta katsomaan.

Ödeberg naureli ja hieroi leukaansa.

"Älähän luule joutavia", sanoi hän, "ilman suottailin tuon tytön
kanssa, vedin hänet luokseni kun hän seisoi tuossa pöydän ääressä
-- se on tuota Newtonin vetovoiman lakia vaan, isompi ruumis vetää
pienemmän luokseen, ja aina ankarammin kuta likemmäksi toinen tulee,
hahhaha. Helkkarin makeat muuten, nuo viisitoista-vuotiaat! Heidän
viattomuutensa --"

"Ketkä nuo herrasväet ovat, joitten luokse tuo teidän viaton tyttö nyt
menee -- tunnetteko heitä?"

"Tunnen -- viattomuus, näet, on viehättävin kaunistus tytöllä, sitä
viehättävämpi kuin se on niin lyhyt-ikäinen, ja sitä suuremmassa
arvossa pidettävä miesten puolesta, kun se heitä varten, heidän
kiihoituksekseen on olemassa. Se on naisen aroomi -- sillä on sama
virka, jos saan vertailla, kuin mausteella ruoassa ja viinissä, ja
sitä myöten kuin se katoaa, sitä myöten alenee nautittavan arvo,
herkku hailaantuu, entinen nektari on kuin yön seisonut sahti, hahaha
-- juopihan sitä janoonsa, mutta ei siitä muuhun olekaan kuin juuri
pahimman janon tyydyttämiseksi."

"No ketkä ne ovat nuo herrasväet, taikka rouvasväki, oikeammin
sanoakseni?"

"Jaa, tuo rouva ja neiti, jotka siinä nyt pois ajavat" -- Ödeberg
kurkisti Erikin olan ylitse, -- "rouva Helding ja hänen tyttärensä
Hedvig ne ovat."

"Hedvig Helding", toisti Erik ikäänkuin itsekseen.

"Niin, Hedvig Helding ja Adelheid Helding. Oletko ehkä nähnyt niitä
missä jo? Jaaha, arvattavasti, -- kaunis tyttö eikö?"

"Kauniimpia niitä ikänäni olen nähnyt!"

"Jaa, hahaha! Voit sinä tulla tutuksikin niiden kanssa, jos tahdot."

"No mitenkäs -- sitähän toki tahtoisinkin -- oletteko te tuttu niiden
kanssa?"

"Olen -- jo vanhuudestaan; Hedvig'in tunnen ihan pienestä pitäen."

"Vai niin -- ja mikä mies isä on, vieläkö hän elää?"

"Ei. -- Hän oli majuuri", Ödeberg rykäsi ja meni sylkemään, -- "me
olimme likimpiä tuttuja, lystikäs mies tuo majuuri, hahaha."

"Vai niin."

"Niin -- no, rouva Adelheid oli siro nainen aikanansa hänkin, vaikka ei
läheskään vielä semmoinen kuin tuli tyttärestä Hedvig'istä -- isä oli
pulska mies."

Ödeberg oli varsin hyvillä mielin tänään, naurusuin hän vaan käveli
edestakasin.

"Joko rouva Helding tyttärilleen kauankin on asunut täällä
kaupungissa?" tiedusteli Erik.

"Moniaita kuukausia."

"Vai vasta moniaita kuukausia! Ja mistä he ovat kotoisin oikeittain?"
kuulusteli yhä Erik.

"He ovat oikeastaan kotoisin Ruotsista."

"Aah! Ne eivät ole siis suomalaisia ollenkaan."

"No mitä sillä väliä. Osaavat he suomeakin sen verran, että sinun
kanssasi pääsevät pakinoille, ja taidathan sinä taas ruotsia --"

"Taidan, ja puhunkin ennemmin ruotsia; eihän suomesta ole hienommiksi
puheenparsiksi, se on ja on oleva talonpoikain kieltä."

"Hahhah, niinkö luulet, myöhästynyt svekomaani! Kyllä et taida nyt ihan
oikeassa olla! -- Noh, Heldingit ovat Ruotsista kotoisin, mutta asuivat
sitten Suomessa vuosikausia, eräässä Länsi-Suomen rantakaupungissa.
Viime vuonna olivat taas kotimaassaan: koettivat, kuulemma, jotakin
kauppaa; mutta se kaiketi ei menestynyt, koska siirtyivät tänne
jälleen. Mutta eihän niistä nyt viitsi kaiken iltaa puhua! Saanko
tarjota jotakin juotavaa, sanoppa, viiniä, punssia, totia, mikä
parhaimmin maittaa?"

"Kiitos! minusta yhdentekevää, valitkaa vaan itse!"

"No ehkä viiniä, siitä minä puolestani paraiten pidän. Ja minulla on
hyviä, aivan puhtaita, suoraan maahan tuotuja viinejä."

Hän meni kyökinpuolelle käskyjä antamaan.

"No mitä nyt muuta?" alkoi Ödeberg sisään tultuansa taas, heittäytyi
sohvankulmaan ja tupakoi tuprutti. "Mitenkä sinä tutitkaan, hevosella
vai jalanko -- ei suinkaan?"

Erik kertoi tuosta venematkasta ja sanoi pitävän kohta mennä rantaan
takaisin.

"Eihän niin kiire mahda olla sentään, jahka nyt joitakuita lasia juomme
ensin --"

Viini tuotiin, Ödeberg täytti lasit ja kilisti:

"No, _morjens bror Petterson, du glada lax!_ Eikö ole hyvää tää viini,
se säihkyy lasissa oikein!"

"Hyvää on!" myönsi Erik ja maiskautti kielellään. "Milloinka aiotte
mennä Helding'iin?" kysyi hän sitten.

"Huomenna -- niinkuin äsken sanoin Emmalle."

"Emmalle?"

"Niin, tuo tyttö" -- Ödeberg hymyili. -- "Niin huomenna -- tule mukaan
jos haluttaa. Sangen siivoja naisia, Heldingit! Mistä sinut tapaisi?"

"Jos olette niin hyvä ja käytte kerran minunkin luonani --"

"Ei taida aika antaa myöten, nyt kun asut Kaivopuiston perimmässä
pohjukassa. Mitenkä muuten olet tyytyväinen asuntoosi?"

"Noo, onhan siinä hiljainen, rauhallinen olento. -- Niin, sitä vielä
pyytäisin, ett'ette huolisi mainita mitään Helding'in herrasväelle
minun kodistani ja vanhemmistani --"

"Mitä minä niistä mainitsisin -- ole huoleti! Kuule, jos istut esim.
Oopriksessa huomenna kello puoli kahdentoista seuduissa, niin tapaamme
toinen toisemme siellä -- onhan minun tieni siitä sivutse ja voin
pistäytyä pikimmältäni sinne."

"Hyvä! Mutta nyt ehkä toverit ovat pelinsä lopettaneet", Erik katsoi
kelloonsa ja nousi.

"Pannaanhan pohjaan lasit, niin -- no, hyvästi, muista jälkiäsi!"

       *       *       *       *       *

Puolenpäivän aikana astui Helding'in saliin Ödeberg ja Erik Autio,
hyvissä vaatteissa kumpikin: edellinen piti ylipäätään paljon
pönäkästä puvusta, jälkimäinen oli tänään omittanut erinomaisen huolen
vaatteukselleen.

Erikillä oli niin kumma tunne mielessään, hän melkein vapisi.

Sali oli vähäläntä, vaan valoisa, kaksi akkunaa oli kadulle päin
ja vastapäätä oli nimikään kaksi puutarhaan päin. Muissa seinissä
oli ovia, kaksi kummassakin. Huonekalusta oli järjestetty muodin
mukaan. Puutarhaan päin antavien akkunoiden välillä oli viistossa
sohva, nojatuolia ja jakkaraisia molemmin puolin, sohvan takana ja
toisen akkunan alla korkeita ruukkukasvia, boston-pöytä taas toisen
akkunan alla. Tätä houkuttelevaa perukkaa otollisempi taisi asujainten
mielestä kuitenkin olla kadulle päin antava osa salia. Siellä oli
työpöytiä, tuolia ja levähdys-sohvia miellyttävässä jokapäiväisessä
epäjärjestyksessä, ja siellä istuivat nytkin rouva Helding ja hänen
tyttärensä Hedvig.

Rouva Helding näytti iältään olevan pari kolme vuotta yli
neljänkymmenen, oli lyhytvartinen, lihava nainen, kasvot pienet ja
punakat. Hänen nuorena ollessaan olivat ne voineet olla hyvinkin
sieväkät, vaan ajan pitkään olivat paisuneet liian pulleiksi ja saaneet
jokapäiväisen, melkein raakamaisen näön.

Hedvig Helding oli yhdeksännellätoista ikävuodellaan. Hän ei ollut
noita säännöllisiä marmorikaunokaisia, jotka ihmetyttävät, vaan
eivät lämmitä. Hänen muodossaan olisi ollut ojentamistakin osissa,
tarkan kauneopin kannalta katsoen; erittäinkin oli alapuoli kasvoja
vähän liian leveä. Mutta yhteensä ottaen oli Hedvig sentään mitä
viehättävimpiä neitosia. Hän oli varreltaan vähän yli keskimitan,
soreakasvuinen ja täyteläinen, melkein ihmeellisesti kehittynyt
nuoruuteensa nähden. Ihonsa oli hienonhieno, kasvojen ruusut mitä
heleimpiä. Silmät olivat suuret, tummat, milloin uneilevat, milloin
heloittavat; nenä pieni ja siro kuin kuvanveistäjän mestaroima;
suu kuin puhkeava ruusunteränen -- suunpielissä olisi läheltä
katsoja havainnut hienoja, valkeita liemeniä; tukka "_cendré_",
kullanvälkkeellä _à la Titian_.

Naiset nousivat ylös vierasten tullessa. Ödeberg esitteli: "Rouva
Helding -- neiti Hedvig Helding -- lääketieteen kokelas Autio."

Seura istuutui ja alkoi tyhjän, haeskelevan haastelun, millainen
ensi käynnillä on tavallinen. Vähittäin kävi kuitenkin rouva Helding
hilpeämmäksi ja puheliaammaksi, naureli ja katseli lehkosilmin
herroihin. Ja samassa määrässä alkoi Ödeberg leukailla, pysyen
kuitenkin tavallista enemmän säädyllisyyden rajoissa. Ei rouva
Helding ollut sivistyneimpiä naisia, sen älysi Erik heti; mutta hän
oli Hedvig'in äiti, ja se seikka olisi peittänyt paljon enemmänkin
puutteita. Hedvig ei puhunut paljon, istui enimmiten kainosti silmäten
alaspäin käsityöhönsä; mutta mitä hän sanoi, se oli Erikin mielestä
älykästä ja kaunista kaikki. Ja Erik puhui kaikista vähimmin ja mitä
jokapäiväisimpiä lauseita. Hän tunsi että Hedvig oli hänen sydämensä
hallitsijatar ja oli ujo ja alamainen hänen edessään.

Tarjottiin viiniä. Kilistäen Aution kanssa toivoi rouva Helding, että
hän useinkin kävisi heillä, heillä oli niin vähän tuttavia. Autio
kiitteli ilomielin ja lupasi kyllä käydä.

Rouva Helding'in tuli viinistä kuuma. Hän ehdotteli siis asettumista
verannalle.

"Meillä on veranta myös", sanoi hän, "ja puutarha, mutta tää on jätetty
aivan hoitamatta ja jääpi kai semmoiseksi, meillä ei ole varoja laittaa
sitä kuntoon."

"Tässä on korkeat, iloiset huoneet", virkkoi Erik silmäten ympärilleen.

"Ovathan ne jonkunlaiset", vastasi rouva Helding, "mutta ei niitä
meillä monta ole. Tässä on minun makuukamarini", hän viittasi raolla
olevaan oveen oikealla puolella, "vieressä kyökki, vastapäätä on
Hedvig'in kamari, ja tämä huone on vaan niinkuin läpikäytävä elikkä
verannan eteistupa --" hän aukasi likimmän oven.

Astuttiin pieneen kamariin, jossa ei ollut paljo muita huonekaluja kuin
pari kukkaispöytää. Täältä johti yksi ovi verannalle, toinen Hedvig'in
kamariin. Jälkimäinen oli puoleksi auki ja Erik näki vilahdukselta
hameita seinällä ja sukkia lattialla. Punehtuen veti Hedvig sukkelaan
ovensa kiinni.

Astuttiin sitten verannalle. Se oli tähän tehty kai sopusuhtaisuuden
vuoksi, koska toisessa päässä oli kyökinrappuset. Puutarha taikka
ryytimaa oli todellakin hoitamatta, puut ja pensaat karsimatta, polut
ruohoittuneet.

"Sievä ryytimaa, ja lysti istua täällä kesä-iltoina", arveli Erik. --
"Onko se tähän kuuluva tuokin soma huoneus tuolla perällä, puitten
peitossa?"

"Ei, se on naapuri-tontilla", vastasi Hedvig, "siinä asuu eräs neiti."

Rouva Helding ja Ödeberg puhelivat keskenään, talouden asioita, kuului.

"Kyllä minä voin sen suorittaa", sanoi päätteeksi Ödeberg. -- "Jaa,
niin muistan! Teidän Emmalla olisi tarjona paikka meidän puolella. --
Vai oletteko hänen kanssansa hyvin tyytyväiset?"

"En voi sanoa."

"No koska ette ole tyytyväiset, niin voisitte saada sijaan aika-ihmisen
meiltä, Martta-nimisen riskin piian -- ja Emma taas saa paljon
soveliaamman paikan hänkin. Arvelkaa asiata!"

"No en minä juuri pane vastaankaan", sanoi rouva Helding, "enemmänhän
aika-ihminen saa aikaan kuin tuommoinen tyttö."

"Niin, aivan niin, hahaha."

Istuttiin verannalla vähän aikaa ja puheltiin niitä näitä. Sitten nousi
Ödeberg ylös ja otti hattunsa,

Erik seurasi hänen esimerkkiään -- he jättivät hyvästi ja lupasivat
uudistaa käyntinsä niin pian kuin mahdollista.

"Rikas poika -- pitäkää häntä hyvänä!" kuiskasi Ödeberg sivumennessä
rouva Helding'ille.




7.


Nyt avautui Erikille uusi aika. Suloinen, mutta samassa tuskallinen
aika.

Ne hetket, mitkä hän vietti Hedvig Helding'in seurassa, luki hän
suloisimmiksi mitä ihmisen osaksi vaan voi tulla. Hän ei kääntänyt
silmiänsä Hedvig'istä, katseli häneen usein jumaloitsemisen innossa.
Ja silmät saivatkin palkita paljon puutteita puheessa. Hänen
tottumattomuutensa vallas-naisten seurassa oli aina sangen tuntuva.
Yhtä suulas kuin hän taisi olla tovereinsa seurassa, yhtä saamaton ja
harvasanainen hän oli Hedvig'in edessä. Tämä seikka harmitti häntä
suuresti, vaan hän ei päässyt vapaaksi tuosta tottumattomuudestaan.
"Mitä! osaanhan minä puhua kun vaan tahdon ja alkuun pääsen", rohkasi
hän itseänsä. Mutta ei auttanut, hänen täytyi myöntää, ett'ei
häneltä salonkipuhelu sujunut liukkaasti; ja paitsi sitä oli hän
ensi käynnillään ollut ujo ja hämillään, alku oli siis semmoinen
jo, Hedvig varmaankin nauraisi hänelle, jos hän nyt äkkiä koettaisi
muuttaa luontoa ja lähteä apinoimaan kaartin-upseerin tapoja. Hän olisi
naurettava irvi-kuva, siinä kaikki. Hän huokasi ja sai tyytyä itseensä.

Hän koetti kuitenkin toisinaan sanoa sukkeluuksia, mutta ne olivat
melkein aina onnistumattomia; mieli oli pelossa, muoto hävehtynyt,
sukkeluus siis tuli esiin höperöisinä sanoina vaan, joille Hedvig
muikisti suuta, eikä sydämmellisesti nauranut. Erik sitten aina piti
parempana pysyä vakavana: hän oli tosin ikävämpi, mutta luonnollisempi.
Mutta usein näkyi Hedvig melkein pitkästyvän hänen seuraansa. Ja Erik
taas miettimään ja tuumailemaan, mitä miellyttävää pitäisi puhella.
Yölläkin hän valvoi ja ajatteli tätä, hän ikäänkuin valmisteli
huomispäiväksi.

Hedvig oli kummallinen. Usein hän oli iloisin ja ystävällisin juuri
silloin kun Erik omasta mielestään oli tyhmin -- ja päinvastoin kun
Erik luuli olevansa oikein älykäs, taisi Hedvig olla hajamielinen ja
nurjakin. Sattuma se kai oli, jokin asia hänen mieltään painamassa --
mutta paha onni Erikille, jonka älyn-näytteet menivät hukkaan. Joskus
kohteli Hedvig Erikiä niin loukkaavalla kylmyydellä, että Erik surusta
ei ummistanut silmiänsä yöllä. Vavisten ja varoten pahinta, ilmautui
hän Heldingissä seuraavana päivänä -- mutta Hedvig olikin nyt sulaa
lempeyttä. Silmänräpäyksessä oli suru unhotettu ja ilo takasin tullut.

Kotona ja yksin oli Erik tästä puolen aivan toisellainen kuin ennen.
Lukemiset ja muut toimet jäivät peräti takapajulle. Kun hän kirjan
aukasi, ei hän päässyt lehteä kääntämään koskaan. Samaa sivua hän vaan
tutki, mutta kirjan viisaudella ei ollut enää sijaa hänen päässänsä.
Koko hänen mielensä oli Hedvig täyttänyt. Työnsä tätä nykyä oli
punniskella, miettiä ja joka puolelta tarkastaa Hedvig'in sanoja. Joka
sana Hedvig'in suusta oli, niin pian kuin hän sen kuuli, pysyväiseksi
painunut hänen mieleensä. Armahisen sanat ovat helppo ulkoläksy, lyhin
kappale katkismuksessa on niihin verraten kova papu purtava. -- Ja
jokaista Hedvig'in kasvojen liikuntoa katseli hän muistissa uudelleen
ja uudelleen, arveli mitä se tarkoitti vai eikö siinä mitään erinäistä
tarkoitusta ollutkaan, oliko hän ennen ollut sennäköinen ja millainen
oli hän oleva huomenna.

Ulkomuodostaan hän piti paljon huolta. Hänen paidanrintansa,
kauluksensa ja mansettinsa olivat aina huikasevan valkoiset, hän teetti
uusia vaatteita viimeisen muodin kankaista, osti aina vähän päästä
uusia kaulavöitä, kimeltäviä neuloja ja nappia. Kuitenkin, istuessaan
peilin edessä, täytyi hänen mielikarvaudekseen tunnustaa, ett'ei hän
ollut kaunis mies. "Mutta eihän miehen tarvitse olla kaunis", --
lohdutti hän itseänsä -- "onhan mitä kauneimmilla vaimoilla useinkin
sangen rumat miehet." Hän ajatteli avioliittoa ja rakkautensa juurtui,
juurtui!

Kävellen kamarissa edestakaisin puhui hän toisinansa itsekseen
ääneensä, oppiaksensa luontevasti sanottaviansa, mutta useimmin tulos
näistä harjoituksista ei ollut niin mikään; puheensa pukeutui kuitenkin
aina parempaan, muotoon, taikka hylättiin koko sanottava kelvottomana.

Muitten kanssa puheli hän päivä päivältä vähemmin. Talonemäntää hän
ei ennenkään tiheään tavannut, pari kohteliasta sanaa he vaihtoivat
silloin tällöin, kun sattuivat näkemään toinen toisensa. Piika Anna
sitä vastaan oli kyllä kielevä ja alkoi kohta, kun sisään tuli, puhella
Erikin kanssa. Mutta Erik oli nyt enimmiten niin ajatuksissaan,
että milloin vastasi, milloin ei. Juuri joskus kun Hedvig päivällä
oli ollut oikein suopea, silloin jutteli Erik Annan kanssa jonkun
aikaa jokseenkin halusta. Toverien luona hän kävi aina harvemmin,
ravintolassa hän ei käynyt enää ensinkään. Soitanto-iltoina hänet
sentään nähtiin vielä välisti kaivopuistossa ja esplanaadissa toverein
parissa ja lasin ääressä, mutta ei hän puhetta pitänyt niinkuin ennen,
entiset puheen-aineet eivät enää häntä miellyttäneet. Toverit pian
löysivät syyn hänen muutokseensa, ja rupesivat leikkiä laskemaan hänen
rakkaudestaan. Hän oli aluksi hyvillään, se oli ainoa miellyttävä
puheen-aine. Mutta kohta hän katkasi leikkipuheet -- Hedvig oli liian
hyvä niitten esineeksi. Ja suuresti suuttuneena nousi hän ylös ja meni
pois, jos vaan joku uskalsi Hedvig'in siveyttä loukata.

Uskoiko hän Hedvig'in siveyttä itse sitten? Se kysymys nousikin
hänen mieleensä usein. Epäilijä kuin muka oli kaikissa, ei hän ollut
myöntänyt siveyttäkään löytyvän. Mutta nyt kun Hedvig'istä oli
päätettävä, nyt täytyi epäilijän väistyä. Yhteys Hedvig'in kanssa olisi
liian hurmaava autuus että Erik sitä kellekään voisi myöntää. Hedvig
oli siveä, hänen _täytyi_ olla siveä. Ja eihän Hedvig milloinkaan ollut
kahdenkesken miehen kanssa, kotona oli aina äiti seurassa, ulkona
naisystävät rinnalla. Ja Hedvig'in koko käytös, nuo vilpittömät katseet
alaspäin, nuo ihanat punastumiset -- ei, siveä tyttö, enkeli oli Hedvig.

Ja kuitenkin, kuitenkin syntyi mustasukkaisuus ja haki halukkaasti
ravintonsa vähimmistäkin seikoista. Ja tää musta kouko himmenti Erikin
taivasta, teki tuskalliseksi hänen rakkautensa ajan.

Hän kävi Helding'issä joka päivä, enimmiten aamupäivällä, toisinaan
iltasillakin. He tiesivät häntä odottaa; hänen ei tarvinnut soitinta
vetää, ovi avautui melkein aina. Pari kertaa kuitenkaan ei ollut kotona
ketään, ja sittemmin otti Hedvig tavaksi suoraan sanoa hänelle: tulkaa
silloin ja silloin -- silloin olemme kotona.

Erik oli siis heidän ahkerin vierailijansa -- vaan ei, yhtä usein,
useamminkin kuin Erik, kävi Helding'issä heidän naapurinsa Elsa
Karjalainen; enimmiten kuitenkin eriaikoina kuin Erik, ja pikimmältänsä
vaan. Neiti Karjalaisen oli Erik nähnyt Hedvig'in kanssa kävelevän
jo ennen kuin hän itse tuli Hedvig'in kanssa tutuksi. Sittemmin he
esiteltiin toisilleen ja sattuivat useinkin yhteen seuraan. Neiti
Karjalainen oli vapaa, iloinen tyttö, jonka kanssa mielellään puheli.
Mutta Erik oli Hedvig'iin rakastunut eikä huolinut Elsasta, Elsa
puolestaan huomasi sen pian eikä huolinut sen enempää hänestäkään.
Neiti Elsalla oli aina kiire, hän ei joutunut istumaan; "virka
esinnä, virka esinnä", sanoi hän aina. Hän oli näet virkanainen, hän
istui aamupäivänsä rahatoimikamarin konttorissa. Hän oli nainen,
joka oli omissa valloissaan ja asui aivan yksin tuossa pienessä
pihahuoneuksessa, minkä Erik heti ensikerralla oli huomannut tuossa
puitten varjossa Helding'in ryytimaan rajalla. Ryytimaan kautta
tulikin ja meni Elsa aina, hänestä oli suorin tie paras, hänellä oli
kiire. -- --

Yhtenä päivänä istuttiin taas kolmen kesken Helding'in salissa.
Verannalla oli melkein liian helteinen, salissa viileämpi; sentähden
pidettiin parempana olla sisällä. Hedvig istui ikkunan luona pienen
työpöytänsä ääressä, rouva Helding nojatuolissa vähän matkaa edempänä
ja Erik heitä vastapäätä.

Erikin silmät loistivat. Hän oli viimein keksinyt jotakin, joka oli
oikein Hedvig'in mieleen.

Hän oli ehdotellut purjehdus-matkan saaristoon.

"Me otamme evästä mukaan, purjehdimme vapaalla, viileällä merellä,
nousemme sitten jollekin vehmaiselle saarelle, teemme valkean, keitämme
kahvia, kävelemme sitten ympäristössä, tulemme takasin, syömme ja
juomme, leikimme ja laulamme -- voi kuinka herttaista!" Hedvig löi
kätensä yhteen ja nauroi iloisesti.

Erik lupasi tilata hyvän purjeveneen.

"Elsa Karjalainen tulee mukaan", virkkoi Hedvig; "hänelle ja parille
muulle tytölle annan tiedon, he ihastuvat ja ovat heti valmiina
tulemaan."

Rouva Helding, joka kauan aikaa oli katsellut Erikin iloisiin
kasvoihin, puuttui nyt puheesen:

"Niin, minä en taida tulla, minä pelkään vesimatkoja -- vaikka,
olisihan mukana taitava purjehtija, minkämoinen herra Autio varmaankin
on, mutta minä --"

"Mamma saa hyvin mielellään olla kotona", keskeytti Hedvig.

"Niin, etpä sinä minulle soisi mitään huvia", vastasi rouva Helding,
pahoillaan olevinaan. "Mitä herra Autio sanoo: tulenko vai enkö tule?"

"Tehkää aivan miten itse parhaaksi katsotte", vastasi kohta Autio, joka
jo kerta ennen oli toivonut sinne missä pippuri kasvaa tuon rouva
Helding'in.

"Niin, no -- en taida tulla", sanoi arvellen rouva. "Ja tällä kertaa,
Hedvig, saat luvan semmoiseen matkaan, mutta en minä useammin siihen
suostuisi."

"No, me menemme vielä monta kertaa", vastasi Hedvig viehättävällä
tottelemattomuudella, "vastahan me nyt --"

Hän keskeytyi ja vetäytyi syrjään akkunasta.

Erik kohottihe vähäsen tuoliltansa, ja näki katuvierustalla vastapäätä
solakan sotaherran, joka, huulipartaansa punoen, ihastelevin silmin
kurkisti akkunaan.

Hedvig, joka vilpittömästi katsoi alaspäin, alkoi nyt punastua, hyppäsi
tuoliltaan ja meni rouva Helding'in kamariin.

Erik punastui vielä enemmän ja hänen silmänsä verhottuivat pilveen.

"Kuka se oli -- joku tuttava", sanoi rouva Helding välinpitämättömästi,
"herra kai. Muutamat herrat ovat niin rohkeat, tuijottavat akkunoihin
-- te herra Autio olette aina niin siivo, te varmaankaan ette
kurkistaisi naisen akkunaan, vai mitä?" jatkoi hän hymyillen Erikille.

Erik ei kuullut. Hänen silmänsä olivat teroitettuna katuun, hänen
korvansa kamariin. Upseeri astui verkkaan kadun poikki ja katosi, kai
ristikadulle.

Mutta rouva Helding'in kamari on nurkkakamari, sen toinen akkuna antaa
ristikadulle -- missä Hedvig viipyy -- mitä tämä merkitsee? -- -- Erik
istui kuin neuloilla.

Hedvig astui nauraen sisään.

Erik katsoi häneen heikolla naurukokeella eli pikemmin haikealla
suun-väänteelle.

"Kuka se oli?" kysyi rouva Helding.

"En minä tiedä", vastasi Hedvig lyhyesti ja kävi totiseksi taas.

"Minkätähden sinä pois juoksit?"

"Täytyihän minun mennä, kun hän niin kurkisti sisään", vastasi Hedvig
jälleen naurahtaen.

Erik nousi ylös, hänen mielensä oli niin kummallinen, hänen täytyi
vähän ajatella yksinäisyydessä.

"No teidän purjehduksenne, milloin se on tapahtuva?" kysyi rouva
Helding.

"Niin -- milloin vaan neiti Hedvig tahtoo", vastasi Erik vähän
alakuloisesti.

"Niin, se purjehdus, se viehättävä purjehdus", huudahti Hedvig,
taas lapsellisesti ihastuen. "Sen pitää tapahtuman niin pian kuin
mahdollista -- niin vaikka tuulisikin kovanlaisesti."

Hän iski silmää Erikille ja katsahti syrjästä äitiinsä.

Hedvig'in silmän-isku oli balsami Erikin sydämelle. Hän ilostui taas,
lupasi toimiskella ja sanoi sitten hyvästi.

Mutta kaiken iltaa ja yötä hän ei saanut mielestänsä tuota
sapeli-sankaria.

       *       *       *       *       *

Aamulla oli Erikin mieli malttunut taas,

Hän oli käynyt oikeutta itsensä kanssa ja saanut sovinnon aikaan.

Sinulla on luuleva luonto -- syytti hän itseään -- ja sinä uskot
umpisilmin kaikki mitä se sinulle ilmi antaa, sinä et edes koeta
tarkastaa asiaa tyyneesti ja järkevästi.

Mutta silmänihän juuri todistavat, enhän siis umpisilmin usko. --

Ole vaiti, sinä olet väärässä, -- ja ajattele kerran mitä vääryyttä
teet Hedvig'ille, jota kuitenkin niin rakastat. Jo heti teidän
tuttavuutenne alusta aikain olet epäillyt häntä, olet karsaasti
katsonut jok'ainoaan herraan, joka vaan kadulla on tervehtinyt häntä
-- niitä ei ole ollut monta -- ja kohtelias hymy Hedvigin huulilla on
pistänyt sinua sydämeen, sinä olet siihen välttämättömästi tahtonut
jotakin salaista tarkoitusta. Sinä et ilkeä myöntää sitä itsellesikään,
matta luulevaisuutesi on yhä enentynyt -- ja itse olet sitä edistänyt.
Kiitä vaan itseäsi siitä että se on kasvanut ja kasvaa päivästä
päivään, samassa määrässä kuin rakkautesi -- mihinkä seurauksiin
viimein tulet tällä hullulla tiellä? -- Millaisen naisen viimein
teet Hedvig'istä, tuosta ihanasta, vilpittömästä tytöstä, jota niin
sanomattomasti sanot rakastavasi? Onko se rakkautta? Häpeä -- ja tuo
esiin edes yksi ainoa kelvollinen syy varomisiisi. -- Mitä varottavaa
näit hänen käytöksessänsä eilenkin? Ei niin mitään. Päinvastoin hän
käytti itsensä niinkuin siveimmän tytön sopii -- hän punastui ja meni
piiloon tuon jolonaaman silmistä ja odotti, kunnes hän meni sivutse. --

Mutta hänen naurunsa? --

Hänen naurunsa -- nuori, iloinen tyttö nauraa jos jollekin, -- ja jos
se nyt häntä mielyttikin vähän että häntä niin -- ei sitäkään, on
hän tuommoisia nähnyt jo tusinoittain. -- Ja nyt pois turhat luulot,
vast'edes muista se!




8.


Toivorikkaalla mielellä astui Erik ulos kamaristaan, mennäksensä
nyt purjevenettä hankkimaan. Mutta samassa toi muuan poika hänelle
kirje-lapun.

Hän avasi sen ja huudahti:

"Hedvig'iltä! Hedvig kirjoittaa minulle!"

Hän huomasi pojan, joka tyhmästi tuijotti häntä silmiin. Hän pisti
pojalle viisikolmatta penniä ja palasi takasin sisään.

Hedvig kirjoitti sangen lyhykäisesti:

    'Herra Autio!

    Purjevene on jo tarjona, älkää siis toista hankkiko. Tänään
    kello 12 aikana sopisi lähteä. Eiköhän niin?

                                           Hedvig Helding.'

Kuiva ilmoitus vaan, mutta Hedvig'in kirjoittama!

Hän suuteli kirjoitusta ja pisti sitten lipun poveensa.

"Mistähän ne niin äkkiä purjeveneen saivat?" arveli hän tyytymättömänä.
"Minä niin mielelläni olisin hakenut ja valinnut oikein hyvän, vakavan
veneen. Kuka sen tietää, millainen se heillä nyt on, -- vuotava, pieni
pähkinänkuori. Kyllä minä sitä ainakin moitin."

Tavallista aikaisemmin tuli hän tänään Helding'iin.

"Elsa Karjalainen kävi täällä jo varhain ja sai kuulla meidän
purjehdus-tuumistamme", sanoi heti ensimäiseksi Hedvig. "Hänen veljensä
on täällä, asioissa tullut illalla, hän on taitava purje-urheilussa ja
tuntee pari kaupungin purjehdusklupin jäsentä, hän toimittaa meille
oikean pikapurjehtijan."

Erik kävi noloksi, hänen hymyilevä suunsa, mikä juuri oli puhua
kiitoksensa kirjeestä, jäi irville.

Hedvig'iä näkyi naurattavan.

Erik nielasi mielikarvautensa ja kysyi:

"Kuka hänen veljensä on?"

"William Karjalainen -- poika -- konttoristi isänsä luona, vaan mikä
hän lienee -- heidän isänsä on kauppamies Porvoossa, enköhän sitä ole
teille kertonut", vastasi Hedvig aivan penseästi.

Erik rauhoittui.

"No sehän hyvä", sanoi hän, "niin saadaan hyvä vene ja hyvä kuljettaja
-- herra Karjalainen kai tulee mukaan."

"Arvattavasti."

"Nyt ei vähään aikaan taas saa kuulla muuta kuin purjehduksista --
puh!" sanoi rouva Adelheid.

"Niin -- tosin, minun pitää lähettää nuo kirjeet tyttölöille", virkahti
Hedvig ja nousi menemään kamariinsa. -- "Martta!"

"Minä kiitän teitä tuosta kirjeestä, minkä sain omien vastaan ottaa. Se
on oleva aina --"

"No kaikesta nyt pitäisi kiittääkin", keskeytti Hedvig, huolimatta
kuulla loppua Erikin puheesta.

Hän kävi kamarissaan ja toi kaksi kirje-lippua heidän Martta-nimiselle
piialleen, joka hänen huutoansa oli noudattanut.

"Vie tämä neiti Hiltuselle, ja tämä -- älähän vaihda -- tämä neiti
Hellberg'ille; ja odota vastinta -- ainakin suullista", käski hän.

Martta meni.

Tunti kului ja se oli Erikin onnellisimpia. Hedvig oli mitä
iloisimmalla tuulella, hän oli aivan yhtä mieltä Erikin kanssa mitä
tuli matkan määräpaikkaan, huvittelemisiin perillä, paluumatkan
vaihdettavaan suuntaan y.m. Ja vähän päästä hän katsahti Erikin silmiin
niin ystävällisesti, melkein hellästi.

Mutta häiritsijät tulivat.

Vähän ennen oli Martta tuonut myöntäviä vastauksia.

Porstuasta astuivat nyt esiin neidet Hellberg ja Hiltunen, verannan
kautta tulla tuhahtivat melkein samassa neiti Karjalainen ja hänen
veljensä William.

Uteliaasti silmäili Erik viimeksimainittua.

William Karjalainen oli erinomaisen kaunis poika, noin seitsemäntoista
tai kahdeksantoista ijässä. Norea vartalo, hieno iho, tummakka tukka
ja vilkkaat silmät -- siihen vielä luonteva, hilpeä käytös, vapaat
liikkeet, ikäänkuin olisi mies kotonaan joka paikassa -- siinä Elsan
veli.

Erik huokasi ja synkistyi. Aamun päätökset alkoivat horjua.

"Mikä piru tuon poikapahasen tänne tuuli!" mutisi hän itsekseen; "ja
ihan ilkeimmäksi kiusaksi minulle. Hän hankkii veneen, hän on taitava
purjehtija, luotettava perämies, hän viepi kiitokset -- eiköhän se
loppi koeta viedä minulta vielä Hedvig'inkin."

Hän pudisti nyrkkiänsä ja kiroili sydämessään tulokasta. Hän vihasi
William Karjalaista heti ensi silmänräpäyksestä.

Ja kun hän Hedvig'iin katsahti, ei suinkaan voinut laimeta hänen
vihansa.

Hedvig'in silmät seurasivat William'ia jokseenkin uskollisesti, ja kun
William katseli häneen, hymyilivät molemmat -- niin tarkoittavasti,
kuten Erikistä näytti.

Mutta aikaa ei ollut pitkiin arveluihin. Seura läksi menemään rantaan.

Taivas näkyi suosivan tätä matkaa. Heijaisevan sinisellä laella liiteli
kauniisti kartatuita pilvenkokkia. Tuuli kävi luoteesta, tasaisesti
aaltoili avara vedenpinta, joskus vaan tuli vilppaampi tuulahdus mikä
tiellensä tuiskahti tähtiä tuhansia.

Merimiehen mielestä olisi tämä ilma tuntunut kovin tyyneltä
purjehdus-ilmaksi, vaan lystäilijä-seuralle, jossa enin osa oli naisia,
oli se sangen sopiva.

Tultiin Kaivopuiston rantaan, missä laiturista köydessä lainosilla
kiikkui sievä pursi.

Sinne nyt ensin tytöt teppailivat ja sijoittuivat. Sitten hyppäsivät
herrat venheesen. Nuorat purettiin, purjeet pullistuivat ja yhä
nopeammin läksi pursi kiitämään kimeltelevällä selällä.

Karjalainen oli kuin itsestänsä määrätty astunut perämieheksi ja
johtajaksi, ja Autio ei huolinut siihen virkaan sitten sekaantua.
Autio oli tosin hyvä urheilija hänkin, purjehtija, pyssymies ja
polkupyörällä ajaja, -- vaan hänen täytyi itseksensä tunnustaa,
ett'ei hän ensiksimainitussa urheilussa ainakaan vetänyt vertoja
tälle pojalle, joka näytti asuneen enemmän aikaa merellä kuin maalla.
Karjalainen tiesi hyväkseen käyttää pienintäkin puuskahusta, tulipa
se miltä haaralta hyvänsä saarien syrjitse, hän suikahti salmiloista
risteilemättä ja sai aluksensa menemään tällä vähällä, tuulella niin
että kuohu keulanlaidalla lensi.

Erik oli jokseenkin hyvällä mielellä sentään, sillä Hedvig oli taas
kääntynyt hänen puoleensa. Hedvig iloitsi sydämen pohjasta tästä
raittiista, virvoittavasta huvituksesta, ja kiitteli Erikiä, joka sen
oli toimeenpannut.

Erik oli kuitenkin jo katunut koko tuumaansa.

Niin tultiin ihanalle saarelle, noustiin maalle, herrat tekivät
valkean ja Elsa Karjalainen tarjoutui emännöitsijäksi ja rupesi kahvia
keittämään.

Kohta istuivat kaikki, ilomielin pakinoiden kahvipannun ääressä, ja
tulivat kaikki siihen päätökseen, ett'ei milloinkaan maistu kahvi niin
hyvältä kuin silloin, koska se keitetään ja nautitaan ulkona luonnon
helmassa.

Sitten lähdettiin kävelemään, noustiin vähän matkaa sisempänä olevalle
mäelle, josta Erik oli sanonut olevan erinomaisen kauniin näköalan
saariston yli. Niin se olikin, näköala ihastutti kaikkia, ja taas sai
Erik kiitoksia ehdotuksestaan.

Erik piti kaiken aikaa tarkalla silmällä Hedvig'in ja William
Karjalaisen käytöstä, vaan ei saanut syytä mitään kateuteen. Hedvig,
samaten kuin neidet Hellberg ja Hiltunen, näkyi pitävän Williamia
enemmän poikana, jolle ei vielä ansainnut sievistellä ja pauloja
asettaa heidän puoleltaan. Ja Elsa komensi häntä, milloin polttopuita
taikka sytykkeitä hankkimaan, milloin tietä raivaamaan vehmaissa,
milloin kukkia noukkimaan vesiperäisille paikoille, milloin juoksemaan
edelle katsastamaan parasta istumapaikkaa, milloin mihinkin, ja William
täytti käskyt kerkeästi ja ripeästi. Ei hänellä ollut aikaa eikä
näyttänyt haluakaan olevan pitkiin puheisiin naisten kanssa.

Nytkin huusi Elsa häntä, ja he menivät edelläpäin rantaan takasin.

Kun muutkin sinne saapuivat, olivat jo ruokavarat somasti laaditut
nurmelle levitetylle valkoiselle pöytäliinalle. Kävelymatkasta oli hyvä
ruokahalu jokaisella. Varat vähenivät sangen sukkelaan, ja viinillä
virutettiin ruoka alas. Naiset kehottivat Erikiä pitämään pienen
tilaisuuteen soveliaan puheen. Erik nauroi eikä myöntynyt siihen
mitenkään, sanoen ei olevansa mikään puhuja. -- Elsa Karjalainen nyt
nosti lasinsa ja lausui:

"Päättynyt on kohta tämäkin rattoisa päivä. Äsken ilossa vietetyt
hetket kuuluvat muistojen piiriin jo. -- Syystä ylistetään tällaisia
huvimatkoja niin erittäin hauskoiksi, ja minä toivon että, nyt kun
alku on tehty, tämä seura ei ole tyytyvä tähän yhteen matkaan, vaan
vast'edes vielä usein on hankkiva saman virvoituksen ruumiillensa ja
sielulleen. Meri-ilma tuopi meille terveyttä ja iloa mieleen. Mutta ei
siinä kyllä! Mitä me tunnemme erittäinkin näin luonnon helmassa, mitä
me tunnemme kun kiikumme meren aalloilla, mitä me tunnemme kun nousemme
vuoren kukkulalle? Me tunnemme vapauden hengen kohottavan meidän
rintaamme. Uljaasti me katsahdamme ympärillemme, me näemme siintäviä
selkiä, viheröitseviä saloja ja saaria, ja toinenkin tunne on nyt
valloilla sielussamme: ihastuksen, rakkauden tunne meidän luonnonihanaa
isäinmaatamme kohtaan. Niin me rakastamme tätä maata ja sen asukkaita,
me lupaamme kaikki sitä rakastaa ja palvella kuolinhetkeen saakka. Ja
olkoon kauniin muisto tästäkin matkasta, että se on opettanut meitä
rakastamaan vapautta, isänmaata ja yksimielisyyttä isänmaallisissa
toimissamme. Suomen malja!"

"Hyvä, hyvä, eläköön!" huusivat kaikki yhteen suuhun. Kilistettiin ja
juotiin pohjaan.

Itsensä tyytyväisen näköisenä rupesi Elsa nyt korjaamaan pois
ruokaloput ja astiat.

Erik oli hieman häpeissänsä. Nainen oli ollut taitavampi kuin _hän_,
lukenut mies, ajatteli tietoviisas.

Hedvig ja neidet Hellberg ja Hiltunen alkoivat sitoa kiehkuroita heidän
poimimista kukkaisistansa, ja kutsuivat Erikiä auttamaan; ja tämä oli
nyt aivan kernas siihen.

William Karjalainen meni metsikköön hakemaan hanka-tapiksi sopivaa
puuta: hän pelkäsi että paluumatkalla saisivat ryhtyä airoihin, ja
toinen hanka oli vikanainen.

Kiehkuroista oli kaksi valmista kaksi vielä tehtävää, kun Hedvig
hyppäsi ylös sanoen:

"Viini on mennyt päähäni, minun täytyy vähän kävellä; tehkää te
viimeiset kiehkurat!"

Erik synkistyi. Kävisikö hänen jättäminen työnsä, eikö se olisi
epäkohteliaisuus taas? Ja jos Hedvig ei ottaisikaan häntä
seuraajaksensa, eikö se olisi häpeällistä hänelle taas? Niin, ja
hulluahan se olisi, juosta jälkeen -- arvaisivathan kaikki hänen
mustasukkaisuutensa.

Hän istui otsa rypyissä ja käänteli taitamattomasti kukkia käsissään.
Hänen korvansa kuulo oli kiintynyt metsikköön päin.

"Kas niin! no mitenkäs -- jo kuuluu sieltä puhelemista -- naurua -- he
ovat tavanneet toisensa --"

Ja hän alkoi itsekseen kiroilla koko tätä huvimatkaa, kiroilla
itseänsä, joka sen pani toimeen, kiroilla Karjalaista -- "aah! taas
Hedvig siellä nauraa -- nauraa kitkuttaa oikein --"

Puhkuen jatkoi hän tuota ilkeätä työtä, hän olisi halusta heittänyt nuo
kiehkurat Hellberg'iä ja Hiltusta vasten silmiä.

Kohta tuli arvoin Elsakin auttamaan. Kiehkurat saatiin valmiiksi, mutta
ei kuulunut Hedvig'iä eikä William Karjalaista.

"Missähän ne niin kauan viipyvät!" kummasteli Elsa.

Erik istui liikahtamatta, puhumatta; hänen mielensä oli musta -- hän
odotti, odotti -- hän tarkkasi joka rahinata -- mutta ei tullut ketään,
William hankansa kanssa ja Hedvig viini päässä olivat yhä vaan metsässä
-- hän kiroili ja noitui. --

No viimein, nyt tulevat.

Erikin silmät koettivat tunkea ihan heidän lävitsensä.

"Oo! joko olette odottaneet? Mitä jos en olisi ollenkaan tullut! minä
olin aivan eksyä metsässä. Oi, kuinka olen juoksennellut!" ja Hedvig
vaipui väsyneenä nurmelle istumaan.

Hän oli hyvin punanen ja näytti tyytymättömältä, vaan Aution silmä ei
tahtonut uskoa tuota tyytymättömyyttä.

Aution silmät kääntyivät nyt Karjalaiseen. Tämä oli aivan samallainen
kuin ennenkin. Ja vakaasti vähänpä röyhkeästikin vastasi hän Aution
silmäystä.

"Ettekö te yhdessä olleet?" kysyi Autio vähän pilkallisesti.

"Ei --" vastasi Hedvig vapaasti.

"Niin alusta pikimmältä", selitti Karjalainen huolettomasti. "Minä jäin
hankaa tekemään -- sitten kuulin neiti Helding'in huutavan, ja menin
häntä opastamaan."

Oliko tämä totta vai valhetta -- Erik ei ollut leiskaustakaan kuullut
-- mutta mahdollista että olivat etäällä sekä täältä että toisistaan --
Karjalainen oli aivan luonnollinen -- entä Hedvig --

"Vai uskallat taas Hedvig'iä epäillä!" tällä nuhteella koetti Erik
päättää ajatuksensa asiassa, mutta ne nousivat aina jälleen. Hän ei
tullut hyvälle mielelle tänä iltana enää.

Kotiin tulo veti myöhään. Meri tyyntyi tyyntymistään, purjeet olivat
ihan löyhänä. Herrain täytyi tarttua airoihin.

Hedvig puheli nyt ainoasti tyttöjen kanssa, hän tuskin katsahtikaan
herroihin.

Viimein päästiin mantereelle. Alus kiinnitettiin laituriin, seura lähti
kävelemään kotiin. Helding'in kulmassa he erosivat toisistaan.

Erik kääntyi vielä kerran äkkiä ja luuli huomaavansa epäiltävän hymyn
Hedvig'in huulilla kun hän heitti hyvästi Karjalaisilta.

Hän ei saanut tänäkään yönä unta.




9.


"Hahhah", naurahti Erik itsekseen kävellessään edestakasin kamarissaan,
pari kolme päivää jälkeen tuon huvimatkan. "Luulevaisuus tekee ihmisen
hulluksi, hän näkee kummituksia selvällä päivälläkin, ajattelee
perättömiä päänsä halki ja hankkii unettomia öitä itselleen. Hedvig ei
välitä tuosta pojasta enemmän kuin --" hän vihelsi ja teki poistavan
liikkeen kädellään. "Eiväthän ne ole tavanneet toisiansa sitte,
sen tiedän jokseenkin varmaan, ei Hedvig'in kasvoissa kertaakaan
veret vaihdu, kun hänestä tulee puhe -- minä sitävastoin punastun
tuota loppia mainitessa, eikö se ole naurettavaa -- niin, ja varsin
halveksien hän puhui hänestä vielä viimeiseksi illalla, -- hm!"

Hän heittihe kiikkutuoliin, otti papyrossin pöydällä olevasta
laatikosta, veti tulta ja imi mielihyvällä pitkiä savuja.

"Mutta _minä_ en ole enää vieras hänen sydämellensä, minä olen
voittanut siinä sijan, monesta itsessään vähäpätöisestä seikasta olen
sen jo huomannut -- rakkaus on tarkkasilmäinen, -- ja kuitenkin sitä
sanotaan sokeaksi! -- Niin, niin Erik, mitäs sanot kun semmoisen vaimon
saat että -- yksin kuningaskin voisi sinua kadehtia, saati sitten
kaartin ja muun väen upseerit, ja kaikki muutkin ihmiset -- koko rössy
läpensä, sanon minä. Semmoinen vaimo, semmoinen vaimo! Ja vaimokseni
minä halajan häntä, avio-vaimokseni, rakastaakseni häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä -- mitä vanhaa renkutusta käytänkään, jokapäiväisiä,
kylmiä sanoja -- minä, joka jumaloitsisin häntä, pitäisin korkeimpana
olentona mailman kaikkiudessa. Semmoinen vaimo, semmoinen vaimo! --
Mutta kohta tulee ryhtyä kosintaan, ei siinä muu auta, pois pelko ja
typeryys -- kuta vähemmin valitsen sanoja, sitä paremmin käy, sen olen
jo usein saanut kokea" -- hän huoahti -- -- "ja kun kerran pääsis
tuosta vanhasta marakatista --"

Hän sammutti tuhkakuppiin papyrossinsa, nousi ylös, veti kellonsa
taskusta ja katseli sitä kauan.

"Neljännestä enemmän tai vähemmän -- yhdentekevä. Kyllä nyt vaan menen
kultaseni luokse."

Hän otti uuden takin, puhalsi ja löi sen kauluksesta hienoimmatkin
tomun-hiukeet, veti sen sitten päällensä ja läksi aamukäynnillensä
Helding'iin.

"Nyt on taas huvimatka tekeillä", sanoi Hedvig, kun tervehdyksiä oli
vaihdettu ja istuttu; "purjehdusmatka niinkuin edellinenkin -- sama
vene -- samat henkilöt. -- Elsa Karjalainen pyysi sanomaan teille, että
olette tervetullut taas kumppaniksi."

"Jaha! Kiitoksia paljon, kyllähän minä olen siihen valmis", vastasi
Erik vähän verkallisesti -- hän ei enää pitänyt yhtään koko
purjehdus-matkoista.

"Herra Karjalainen on siis kaupungissa vielä?" virkkoi hän sitten, ja
katsoi tyyneenä olevinaan mutta, terävin silmin Hedvig'iin.

"Vielä", vastasi Hedvig ja katsahti häneen takaisin niin avonaisesti,
että Erik löi silmänsä alas.

"Herra Karjalainen on tehnyt ohjelman tälle matkalle", jatkoi Hedvig,
hän oli noussut ylös ja hakenut rihmakerän piirongilta. "Se tulee
ulotettavaksi vielä loitommalle kuin viimein. Aamulla jo pitäisi
lähdettämän, Elsalla on jouto-päivä huomenna."

"Huomenna siis", sanoi Autio.

"Niin", vastasi Hedvig levittäen ja tarkastaen virkkaustansa. -- "Minä
puolestani en tule tällä kertaa."

"Te ette tule!" huudahti Erik hämmästyen ja ihastuen samalla.

Riemuitse sydämeni! Hän ei huoli hiukkastakaan William Karjalaisesta!

"Mutta olittehan te, neiti Hedvig, niin mieltynyt purjehduksiin", alkoi
ääneensä Erik; "onko teillä estettä vai --"

"En minä esteistä huoli", vastasi Hedvig vähän naurahtaen; "en vaan
viitsi -- olihan se silloin hupaista, mutta en nyt vaan tahdo lähteä."

"Se nyt on _oikein_ päätetty kerran", virkahti rouva Helding, "mitä
noista vesimatkoista, varsin nyt kun tuo uskalikko Karjalainen aikoo
viedä heidät aivan avo-merelle. Mutta ei se minun ansiotani ole, tämä
Hedvig'in päätös -- ei ollenkaan; jos minä kieltäisin, silloin hän
juuri menisi."

Hedvig nauroi.

"Ettekö te tosiaankaan lähde?" kysyi Erik vielä.

"En."

"Mutta _te_ lähdette kai?" kysyi rouva Helding Autiolta.

"En tiedä", vastasi Erik, joka itsekseen jo vallan varmaan oli
päättänyt jäädä pois.

"Lähtekää toki! Ettehän suinkaan jää kotiin sentähden ett'en minä
tule?" sanoi Hedvig heittäen häneen viehättävän silmäyksen.

Erik hurmaantui, hän olisi tahtonut langeta polvilleen Hedvigin eteen
-- mutta tuo vanha tuossa!

Loistavin silmin meni Erik tänään Helding'istä. Yksi pelko häntä vaan
vaivasi: pysyyköhän Hedvig samalla mielellä huomiseen asti?

Iltapäivällä olisi hän sangen mielellään mennyt Hedvig'in luo,
varsinkin kun hän halusi saada vakuutuksen siitä oliko Hedvig vielä
samalla mielellä tuohon purjematkaan nähden, mutta hän oli ottanut
melkein tavaksi käydä iltakäynnillä joka toinen päivä vaan, hän oli
havainnut viisaimmaksi ja tarpeelliseksi karttaa joutumasta heille
vähimmäksikään rasitukseksi -- hän oli käynyt eilen, Hedvig ei ollut
myöskään mitään sanonut -- hän ei siis mennyt.

Hän päätti kerran pistäytyä Sundberg'in kahvilaan, siellähän
tavallisesti tapasi tuttavia. Hän oli nyt puhelijaalla tuulella, ja hän
tyhjensi nyt mielellään maljan onnensa jatkumiseksi.

Astuttuansa ravintolahuoneesen oivalsi hän vierisessä huoneessa
Ödeberg'in, joka siinä virvoitti itseänsä selterillä ja viinillä.

"Ahaa! Terve, terve!" huusi Ödeberg. "Tule tänne, niin saadaan puhua
pari sanaa, minulla ei ole aikaa kauan latkia selteriä täällä."

Erik tilasi lasin viiniä ja tuli Ödebergin luokse istumaan.

"No mitä kuuluu", sanoi Ödeberg, puristaen kättä hänen kanssansa, "ja
mitä Helding'iin kuuluu, minä ehkä pistäyn sielläkin pikimmältäni.
Mitäs pidät heistä, korea tyttö -- häh -- jaaha, vastauksen melkein
lukee sinun silmistäsi."

"Erinomainen tyttö!" vastasi Erik.

"Niinpä vaan", myönsi Ödeberg; "hänellä on vaan liian vähän tuttavia
-- pääsee liian vähän huvituksiin, vaikka eipä hän taida niitä kovin
kaivatakkaan, kosk'ei valita -- miten käynee, kun 'sesonki' oikein
alkaa."

"Neiti Hedvig näyttää olevan tyytyväinen ilman huvituksiakin, --
eivätkä ne nuorelle tytölle ole kovin hyödyksi, pikemmin vaan --"

"Mitä sinä puhut, hahhah, -- oletko taas papinkaappuun pujahtamassa?"

"Ei --", Erik naurahti vähän hämillään --"muuten vaan sattuivat sanani.
Eiköhän neiti Hedvig'illä ole ollut monta kosijaa jo?"

"No en minä sitä väliä tiedä, en minä kosijoista ole lukua pitänyt",
vastasi Ödeberg. -- "Hahhah, aiotko sinäkin ehkä kosia häntä?"

"Mitä sille nauratte -- vaikka aikoisinkin."

"Tee tahtos', tee tahtos'."

"Vai luuletteko ehkä turhaksi semmoista yritystä minulta?"

"En mitenkään, hulluksi vaan katson sitä ylipäätään. Mutta ota vaan
patentti Hedvig'iin, jos haluat elinkautis-naarasta. Minä puolestani en
saa päähäni mitä viisautta siinä on, kun sitoo itseensä toisen ihmisen;
vastukseksi sitten kun tahtoo vaihtaa."

"Ken Hedvig'in saisi, hän ei tahtoisi vaihtaa häntä vaikka olisi
tarjona taivaantäysi enkeleitä."

"Taas papillisia hourauksia! Niin sanoo alusta jokainen narri,
tuonnempana toisin. Entä jos Hedvig sinusta piankin tahtoisi päästä?"

"Ei, kyllä teidän mielipiteenne näissä asioissa eivät taida pitää
paikkaansa. Lapset, perheen-elämä, koko yhteiskunta menisivät
hunningolle."

"Päinvastoin, päinvastoin. Yhteiskunta vahvistuisi. Mutta -- _sat
sapienti_, ei muuta tällä kertaa, minun tulee mennä. -- Käy katsomassa,
jos haluttaa!" Erik jäi yksin naimisia miettimään. Hän olisi tahtonut
tiedustella yhtä ja toista Ödebergiltä, joka oli niin vanha tuttu
Helding'issä -- ja kaiketi tiesi Hedvig'istä kertoa paljonkin, jos
vaan huolisi sitä muistoonsa johtaa. Hän olisi suurimmalla hartaudella
kuunnellut vähäpätöisimpiäkin erityisyyksiä Hedvig'in koti-tavoista,
kaikista Hedvig'in tekemisistä ja jättämisistä, Hedvig'in tulosta
seura-elämään, sen vaikutuksista häneen ja toisiin, Hedvig'in
ihailijoista -- niin, eipä Ödeberg tiennytkään mitään kosijoista.
Miks'ei, jos vaan viitsisi muistella! Erikiä harmitti että Ödeberg'in
piti olla tuommoinen itsekäs, kyynillinen ihminen, jonka kanssa ei
voinut puhua mitään kunnollista.

Nuo ristiriitaisuudet, jotka alussa hänen mieltänsä kiinnittivät,
olivat saaneet astua aivan syrjään, pois Hedvig'in tieltä.

Hän istui ja odotti tuttavia, joi toisen lasin, vieläpä kolmannenkin,
mutta ei näkynyt ketään. Hän maksoi ja meni ulos, siekaili pitkin
katuloita, meni kotiin -- ilta tuntui sangen pitkältä.

       *       *       *       *       *

"No tekään ette lähteneet!" sanoi rouva Helding Erikille kun istuivat
taas seuraavana aamupäivänä verannalla.

Kuinka paljon ennen olisikaan Erik kuullut Hedvig'in suusta tämän
huudahduksen, varsinkin jos sitä olisi seurannut taas tuo viehättävä
silmäys.

Mutta Hedvig ei ollut virkannut mitään, melkein kuin olisi hänestä
yhdentekevä, oliko Erik huvimatkalla taikka täällä.

No ainakin pysyi hän päätöksessään ja jäi kotiin, siitä jo saan olla
iloinen, ajatteli Erik. Tokko hän katuu kotiin-jäämistään? Ja pitäneekö
hän minua kuitenkin tunkeilevana, kun hänen tähtensä jäin minäkin.
Mutta eilen en olisi sitä luullut.

"En lähtenyt, ei ollut minulla aikaa aamulla, pari kirjettä
kirjoitettavana", vastasi hän rouva Helding'ille ja katsahti Hedvig'in,
nähdäkseen mitä vaikutusta tämä kylmäkiskoinen selitys tekisi häneen.

Se ei tehnyt ollenkaan vaikutusta, ei mitään.

"Nyt pitäisi meidän, maalla olijain lystäillä jollakin toisella
tavalla", sanoi rouva Helding taas. "Mitä jos lähtisimme ajelemaan?"

"Pitkin katuja karittelemaan, niin", virkahti Hedvig pilkallisesti.

"Ei, vaan Eläintarhaan sopisi ajaa, siinä on niin rauhaisaa ja
maaseudun tapaista, ja ravintola vuorella, jos tahtoo virvoittaida",
sanoi Erik.

"No sinne kävisi meneminen", arveli Hedvig.

"Ehkä saan luvan hakea hevosia, niin mikä siinä on muuta kuin mennään",
sanoi Erik iloisesti ja nousi.

"Minä niin mielelläni lähden", hymisi rouva Adelheid.

Erik meni ja rämpytti kohta kahdella vossikalla takasin.

"Nyt on hevosia, koetin valita paraat roskaat", sanoi Erik astuen
sisään.

"Vai niin! -- No Hedvig --"

Hedvig naurahti, keikkui tuolillaan, pyyhki poskiaan käsillä ja oli
sangen epäröivän näköinen.

"En minä tule", virkkoi hän viimein, "se näyttäisi kovin mukavalta kun
me roskissamme ajaa porottaisimme Eläintarhaan", hän nauroi helisevän
hilpeästi. "Ja miten me niihin sijoitumme --"

"Toinen meistä herra Aution kanssa -- taikka sinä ja minä yhdessä --"

Hedvig nauroi jotta oli tukehtua.

"Jos olisi saatu vaunut, niin olisi paremmin käynyt päinsä tämä
huvimatka", sanoi hän sitten.

"No, vaunut tosin olisivat paremmat, niihin sopisimme kaikki kolme --
mutta koska herra Autio nyt kerran on ollut niin hyvä ja --"

"No eihän siitä mitään --" vastasi Autio vähän loukatun näköisenä.
-- Tokko Hedvig piti niin naurettavana istua hänen kansansa, vai
tarkoittiko hänen naurunsa paraasta päästä mammaansa vaan? Jos hän
rakastaisi häntä (Autiota) olisi hän tullut huonompaankin ajokaluun
eikä antanut hänen näin puuhata turhia, näin aatellen hän kääntyi ja
meni käskemään pois vossikat.

"Saanko ehkä luvan hankkia vaunut -- eihän tuota lysti-ajoa pitäisi
jättää aivan sikseen sentään?" alkoi Erik hymyillen, kun taas istuttiin.

Hän koetti väkisinkin olla hyvällä mielellä tänään, jott'ei Hedvig
pääsisi kovin paljon ajattelemaan tuota purjehdusmatkaa.

"Emmehän enää saata vaivata herra Autioa, kun niin tyhmästi
käytäydyimme", sanoi rouva Helding, anoen silmillään anteeksi Autiolta.

"Kyllä minä lähden jos vaunut saadaan", sanoi Hedvig. "Suokaa anteeksi
herra Autio, mutta en tiedä miten minua niin naurahti, kun hengessä
näin meidän matkamme", hän naurahti taas "Ylipäätään en tahdo ajaa
vossikoilla koskaan, ne ajavat niin hurjasti ja varomattomasti ja ovat
usein humalassakin."

"Aivan niin", myönsi Erik. "Älkäähän suinkaan olko millännekään,
älkäähän pyytäkö anteeksi -- minä ihan häpeen. Minä olin tyhmä, kun
en paremmin ajatellut asiaa, _minun_ olisi anteeksi pyydettävä. Mutta
saanko nyt hankkia vaunut?"

"Tänä päivänä ei taida enää ehtiä, mutta jos huomena on hyvä ilma, niin
lähtekäämme silloin", vastasi Hedvig iloisesti.

Hyvä oli taas kaikki ja toivoisa päivä odotettavissa. -- Erik
meni aikasemmin pois, hän aikoi tulla iltapuolella jälleen, vaan
hyvästi-jättäessä ei sanonut Hedvig nytkään mitään. "No ei hän sitä nyt
aina muista! --"

Viiden aikana iltapäivää käveli Erik esplanaadissa. Hänellä ei ollut
mitään tekemistä taikka oikeammin häntä ei haluttanut työ näihin
aikoihin. Hän ei tietänyt miten kuolettaa sitä aikaa, jota hän ei
viettänyt Hedvig'in luona. Kello kuusi aikoi hän mennä sinne taas,
mutta vielä oli tunti siksi, hän istahtui penkille ja piirteli hiekkaan
kepillään.

Joku ajoi eteläistä esplanaadi-katua hänen takanansa hyvää kyytiä. Hän
kääntyi katsomaan.

"Eikö se ole Hedvig, joka siinä istuu roskassa!" Hän hyppäsi penkiltä.
"Niin, niin tottakin, Hedvig se on, tunnenhan minä vaikk'en silmiä näe
tuon tiheän harson tähden -- mihinkä hän menee -- aivan yksin -- ja
vosikalla, vaikka aamupuolella sanoi: 'niillä en koskaan tahdo ajaa!"
Enempää ajattelematta rupesi hän juoksemaan, mutta hiljensi kulkuansa,
kun havaitsi että kaikki kävelijät kummastellen katsoivat häneen.

"Luulevat minua hulluksi ja kokoutuvat vielä minun ympärilleni."

Roska kääntyi kulmasta, numero 19 välähti peräpeilillä.

"Ja juuri aioin mennä heille", hän pysähtyi. "Tämä toivo taas hukkaan!"

"Olisikohan hänellä joku salainen käynti -- miksi hänellä oli harso
silmillä näin kuumalla ilmalla, eikä parasolli varjona -- hän moitti
minun edessäni vossikoita -- hän ei kutsunut minua täksi illaksi --"

Ennenkuin hän itse tiesikään, oli hänen mieleensä astunut taas tuo
akkunaan kurkistava upseeri uudessa loistossa.

"Menen Helding'iin, niin saanhan siellä tietää minne hän ajoi."

Hän kääntyi kaivopuistoon päin, mutta seisahtui kohta taas.

"Saat kahden kuherrella rouva Adelheidin kanssa, annat hänelle vuoron
ensin -- kunnian vanhemmalle, niinkuin sopiikin -- -- piru, en minä
sinne mene."

Hän sylkäsi ja poikkesi ensimäiseen ravintolaan, ja kulahutti siellä
pari konjakki-ryyppyä kurkkuunsa. Nämät ajatuksen-asettajat saivat kuin
saivatkin selvemmälle uralle hänen havaintonsa.

"Nyt olen taas tompero, tyhjän-pelkuri", mutisi hän poismennen
ravintolasta. "Ihmiset eivät nyt enää saisi ajaa minne tahtovat
ilman että minä jälessä juoksen -- mitä minulla on tekemistä
Hedvig'in matkoilla -- mitä syytä minulla olisi varoa niitä? -- Ei
minkäännäköistä.

"Aina uskon pahaa hänestä, minä häijyläinen -- mutta minä rakastan häntä
niin äärettömästi!"

Hän päätti nyt Helding'in likitienoilla vartoa Hedvig'in kotiin-tuloa,
ja oli juuri kääntyä kaivopuistoa kohti taas, kun silmänsä sattuivat
roskaan, joka hiljaista kulkua oli tullut hänen takanansa ja nyt
asettui muitten vossikkain riviin kauppatorin kulmassa.

N:o 19!

Erik säpsähti -- tuo numero jo oli vastenmielinen -- hän katsoi
vihaisesti vossikkaan.

"Mutta nyt saattaisin kysyä tuolta lurjukselta, mihin hän vei Hedvig'in
-- vaan ei, ei se käy -- vai aiot sinä vielä vossikain avulla urkkia
hänen jälkiänsä, hourupää! -- -- Mutta jos nyt kysyisin kuitenkin --
mitä vahinkoa hänelle siitä olisi -- pelkkä kysymyshän se vaan olisi,
aivan tavallinen uteliaisuus, mihin tuttava meni --"

Hän lähestyi vossikoita. No, tuumasta toimeen.

"Mihin tuo neiti meni, joka äsken ajoi teidän roskassanne?" puhutteli
hän n:o 19:ta.

Vossikka töllisteli häneen kotvan aikaa ja vastasi sitten röyhkeästi:

"Mitä se herraan kuuluu? Minä olen ajanut kymmenenkin neitiä
tänäpäivänä, piru niiden kaikkien teitä muistakoon, enkä minä! -- Onko
herralla likka hukassa, vai mitä kysytte?" ja hän purskahti raakaan
nauruun, johon jotkut muutkin hänen kumppaneistansa yhtyivät.

Kas niin, kelvoton, mitä teit! Hedvig'isi annat alttiiksi noitten
raakain roistoin pilkalle!

Erik puri hammastansa ja kääntyi kiireimmiten pois.

"Herra -- kuulkaapas, herra!" huusi nyt sama ajuri hänen jälkeensä.

"Mitä siinä nyt huudatte?" kysäsi Erik tuimasti. Hänen täytyi pidättää
kulkunsa, pari noita veitikoita rupesi ajamaan hänen jälkeensä.

"Jos pari markkaa annatte, niin ilmoitan herralle niihin neitonen
meni", sanoi nyt n:o 19 ja eli salaviisaan näköinen.

Erik rypisti kulmiaan, arveli ja otti viimein pari markkaa taskustaan,
mitkä heitti ajurille: "No?"

"Kullenskanttiin hän meni -- katteini Kullenskantiin."

"Mikä se olisi?" virkkoi Erik vihaisesti ja arveli hävyttömäksi
pilkaksi koko ilmoitusta -- mutta tuo arvonimi "katteini" --

Hän vaaleni.

"Eihän se ole kuin _rantti_ -- ja Hullenrantti, et osaa oikein sanoa
hänen nimeänsä", korjasi toinen ajuri.

"Niin no Hullurantti sitten, jotain hulluutta se on --"

"Missä hän asuu?" kysyi Erik.

Miehet arvelivat luultavasti pitäisikö pari markkaa vaatia taas.

"Aah! Hultencranz --" iski Erikin mieleen, jossa silmänräpäyksessä
kaikki tunnetut ja tuntemattomat upseerit olivat paraatia kulkeneet.
"Niin sen niminen on niistä yksi", virkkoi hän enemmän itsekseen.

"No niin, aivan niin se on", huudahtivat molemmat vossikat.

Saatuansa vielä tietää kadun ja numeron, astui Erik taas esplanaadiin,
kävellen ensin hitaasti, mutta kiiruhti kohta kun pääsi pois noitten
vossikkain silmistä, ja suoraan heidän antamansa osoitteen mukaan.

"Mutta olisiko se mahdollista, että Hedvig -- tuntee tuon upseerin, ja
salaa sitä tuttavuutta -- Minkätähden? -- Ei, ei, tuhannen kertaa ei,
minä en usko sitä -- en vaikka -- --

"Jos ei se ollutkaan Hedvig -- ja nuo roistot valehtelevat vaan,
kiskoaksensa minulta rahaa -- niin sen täytyy olla, mutta saanhan
tännepäinkin kerran kävellä joutessa.

"Hultencranz on ehkä nainut mies ja Hedvig voi tuntea hänen rouvansa,
mitenkä _se_ olisi --"

"Päivää Autio!" tervehti muuan tuttava, lääketieteen kokelas. "Mihinkä
sinä marssit niin synkällä katsannolla; tule pois minun kanssani
meidän, lääkemiesten, kapakkaan."

"Tunnetko ehkä kapteini Hultencranz'in?" kysyi Autio vastauksen
asemasta.

"Kuka sitä viksaria ei tuntisi, '_par renommée_' [huhun mukaan] jos ei
muutenkaan."

"Kookas, pulskea mies?"

"Rojo, niin, -- itserakkaalla muodolla ja pitkillä viiksillä."

Aivan tuo akkunaan kurkistaja!

"Onko hän nainut mies?" kysyi Erik taas.

"Mitä sinä hänestä niin tiedustelet?" kummasteli kokelas. "Hän on liian
ylpeä ylioppilaan tuttavaksi."

"En suinkaan minä hänestä huoli tuttavaksi, mutta --"

"Niin, nainut mies hän on, mutta ei hän paljoa lukua pidä rouvastaan,
sen tietää jokainen. No tule minun kanssani niin voin, jos tahdot,
jutella vähän hänen rakkaus-seikoistansa."

"En nyt jouda, hyvästi vaan -- toisen kerran ehkä."

"Hyvästi hyvästi sitten!" -- -- --

Myöhään, puolen yhdentoista aikaan, palasi Erik vakous-retkeltään.

Hän oli kaiken iltaa oleskellut Hultencranz'in kartanon likitienoilla,
milloin kävellen edestakasin, milloin istuen huononpuoleisessa
ravintolassa viistoon vastapäätä, -- pysyen itse syrjässä, mutta pitäen
herkeämättä Hultencranz'in porttia tarkasti silmällä.

Monasti oli hän päättänyt mennä takasin ja Helding'iin, mutta se ajatus
aina pidätti häntä, että silloin juuri astuu Hedvig tuosta portista
esille -- arvoituksen selitys olisi aivan lähellä ja hän antaisi sen
luiskahtaa läpi käsiensä.

Yhtä monasti oli hän herjannut itseänsä kaikenmoisilla konnan-nimillä
ja vakuuttanut itsellensä, ett'ei hän voi siellä olla -- mutta kun hän
taas rivitti rinnan kaikki erityisyydet, niin hän jäi paikallensa,
vahtimaan vielä vähän aikaa.

"Tässä nyt seison vielä vähän aikaa, koska tätä hulluutta kerran olen
alkanut", sanoi hän, nojasi selkänsä Helding'in ryytimaan aitausta
vastaan ja sytytti papyrossin.

Hän kuuli kuinka roskia ajeli kaupungissa -- herkeämättä hurisi kuin
mehiläis-pesässä, milloin vähän hiljemmin, milloin taas kovemmin kun
lähemällä oli, mutta tänne ei tullut ketään.

Hän viskasi viimein papyrossin pois, huokasi tuskallisesti ja oli mennä
--

"Mutta sinä kirottu hölmö! Tuossahan Hedvig tulee kamaristaan
verannalle! Ja sinä uskallat luulla hänen Hultencranz'in luona olevan
-- Mutta jos hän kävi kuitenkin ja palasi kohta. Ei, ei hän olisi
ennättänyt, samalla hevosella hän ei tullut, ja aina siitä kuin se
palasi, jopa vähän ennenkin, olen minä vartioinut. Kotona hän on ollut
kaiken iltaa. -- Näet nyt minkä arvoiset sinun epäluulosi ovat!"

Näin itsekseen puhellen katseli hän kyyryllänsä aituuksen raosta.
Hänen kasvoissansa vaihtui yö päivään. Ihastelevilla, sydämen pohjasta
kiitollisilla silmillä seurasi hän Hedvig'in liikuntoja.

Hedvig astahti alas verannalta ryytimaahan.

"Mutta onko se Hedvig? -- voi onneton kuinka petyit, Elsa Karjalainen
se on, hänen hattunsa, hänen pitkä sadetakkinsa -- harso hänenkin
silmiensä edessä, nyt ovat naamastaan arkoja nuo naiset -- niin Elsa se
oli, hän meni kotiinsa -- Mutta Hedvig? Miks'ei Hedvig'iä näy missään
-- miks'ei hän saattanut Elsaa edes verannalle, ja tämä kumminkin
seisoi siinä jonkun aikaa -- niin, hän katsoi kadulle päin, ikäänkuin
sieltä odottaisi jotakuta -- ei ovessakaan Hedvig'iä näkynyt, ja
tavallisesti hän saattaa aina rajalle asti. -- Voi, voi, ei Hedvig ole
kotona sittenkään -- Elsa Karjalainen on näin myöhään häntä odottanut,
turhaan niinkuin minäkin -- Herra Jumala, mitä tämä merkitse --?"

Ja saman epätietoisuuden tuskissa tuli Erik kotiinsa.




10.


"Kauan sinä olet maannut tänään", ihmetteli rouva Helding, kun Hedvig
viimein kello puolivälissä yhdeksän ilmaantui kahville.

"Päätä kivisti, eikä se ole oikein selvä nytkään", vastasi Hedvig
väännellen kasvojaan.

Hän kaasi kahvia itselleen ja istuutui sitä juomaan.

"Onko Martta mennyt torille?" kysyi hän sitten, ikäänkuin sanoakseen
jotakin.

"Meni juuri."

Vähän aikaa vaiti oltuansa, kysyi rouva Helding:

"Niin, milloinka sanoitkaan ompelijattaren luvanneen ruveta neulomaan
sinun vaatteitasi?"

"Vasta viikon päästä", vastasi Hedvig. "Minä taidan kääntyä toisen
puoleen, kun vaan saisin paremman mallin -- ei tuo Elsan hurstuin
sentään olekkaan oikein minun mieluiseni."

"Sinäpä olet huikenteleva -- ensin pyydät malliksi, sitten ei
kelpaakkaan. Vie takasin sitten Elsan hurstuin." --

"Jahka hän tulee matkastaan; -- eihän sillä muutenkaan olisi kiirettä,
uutta hurstuintaan hän sanoi rupeavansa tästäpuolen pitämään
jokapäiväisenä."

"Milloinka Elsa tulee Porvoosta?"

"Huomenna kai."

"Ainako William Karjalainen on kaupungissa vai Elsan kanssako hän meni?"

"Ei. Muistaakseni Elsa mainitsi lähtötouhussaan illalla, että hänen
veljensä joutuu vasta joku päivä myöhemmin. Miten sitten lienee. Hän
oli niin hätäinen että viskasi vaan hurstuimensa minulle."

Hedvig nousi puhuessansa kaatamaan itselleen enemmän kahvia.

"No, milloin aiotte Aution kanssa puhua raha-asioista?" alkoi hän
sitten.

"Niin, näinä päivinä", vastasi rouva Helding. "Johan valmistus-aikaa on
ollutkin runsaasti. Totta puhuen, en oikein hennoisi vetää nenästä niin
siivoa poikaa."

Hedvig naurahti.

"No jotain hänenkin täytyy tehdä vastavuoroa, kun me häntä olemme niin
kauan hennoitelleet."

"Sitten hän kaiketi kosii sinua."

"Ei siitä tietoa ole. Sinuun hän kurkistaa aivan yhtä paljon kuin
minuun."

Rouva Helding hymyili hyvillään.

"No, no, vähän enemmän hän sentään taitaa sinua katsoa -- nuoriahan ne
miehet aina pyytävät; mutta ei Autio itse ole niin nuori, ett'ei hän
minulle ehkä paremmin soveltuisi. -- Tokkohan tänään jo alamme?"

"Huomenna sitten, ellei tänään."

"Ja samaa vanhaa rallatusta, että kaikki mitä meillä on, on velaksi
saatu, että joudumme aivan kadulle ellemme saa velkojia viihtymään ja
niin edespäin."

"Kuinka usein sitä onkaan käytetty jo, hahaha", Hedvig nauroi että
helisi.

"Mitä sitä muuttamaan niinkauvan kuin kelpaa vielä; ja onhan siinä
totuutta kyllä", sanoi rouva Helding.

"Ja minä autan", sanoi Hedvig, "minä sanon että Elsa kävi täällä
illalla sanomassa ett'ei hänen isänsä voi meille lainata."

"Mutta eihän Elsa ole kotona."

"No ei Autio sitä tiedä eikä tarvitse tietääkään. Myöntykää vaan
kaikkeen mitä minä sanon."

"Niin no, ei siinä valhetta olekkaan, ett'ei Karjalainen voi auttaa,
konkurssiin menevä mies hän kuuluu olevan. Vai mitä luulet?"

"Kyllä Karjalainen antaa minkä voi, mutta ei se meidän asioita paljon
auta", arveli Hedvig ja nauraa kitkutti ison aikaa.

"Mitä sinä naurat, ei se niin kovin naurettava asia ole", sanoi
rouva Helding. -- "Mutta alappas nyt pukea päällesi, Autio voi tulla
koht'sillään."

"Ei hän toki näin aikaiseen tänne tupanne", sanoi Hedvig ja meni
takasin kamariinsa.

Hedvig'in vaatetus veti tavallisesti pari tuntia, mutta tänään hän
oli vähän joutusampi, kello oli vast'ikään alkanut käydä yhtätoista,
kun hän jo tuli saliin taas, istuutui tuolilleen ja otti esille tuon
ijankaikkisen virkkauksensa, mikä vierasten ollessa oli todisteena
hänen ahkeruudestansa ja kodikkuudestansa.

Monta minuttia ei oltu istuttu, ennenkuin jo astuikin sisälle Erik
Autio.

Hän oli vaalea, silmät kuivat, polttavat kuin raivoisi sisällinen tuli
hänessä. Hänen hymynsä oli teeskennelty, kun hän soperti tervehdyksensä.

Hänestä näytti Hedvig niin erinomaisen punakalta tänäpäivänä, hänestä
Hedvig'in silmät eivät olleet vilkkaat kuin muulloin, ne olivat sameat
ja ikäänkuin karttivat häntä.

Katkerasti valitti Erikin sydän. Naiset odottivat ilmoitusta, että
kohta vaunut tulisivat, mutta Erik alkoikin aivan toisin.

"Minä tapasin Ödeberg'in eilen", alkoi hän tuntuvasti vapisevalla
äänellä -- "hän taisi sitten käydä täälläkin?"

"Ei hän ole käynyt", vastasi rouva Helding, "-- kas kun ei tullut
tervehtimään, vaikka kaupungissa oli."

"Hm! ja hän surkutteli kuitenkin teitä -- neiti Hedvig'iä erittäin, kun
on niin vähän tuttavia teillä -- ja vähän huvituksia teillä -- nyt --
ennenkuin 'sesonkiin' päästään."

Hedvig katsahti kummastellen Erikiin: mitä tämä oraileva, sepitetyltä
näyttävä alku tarkoittanee?

"Niin, kyllä meillä ensimmältä monasti oli hyviä ikävä", vastasi rouva
Helding, vaan jatkoi heti heltyvästi: "mutta sitte kun herra Autio tuli
meidän tutuksemme --"

"Täällä on kuitenkin monta iloista perhettä", keskeytti Autio
epäkohteliaasti, "-- erittäin upseeristossa -- nuoria rouvia, joihin
neiti Hedvig ehkä hyvin tutustuisi -- mutta ehkä tunnettekin,
ehkä neiti Hedvig tunteekin heitä jo joitakuita, esimerkiksi --
Hultencranz'in?"

Nyt olisi Hedvig ehkä punastunut, mutta hänellä oli jo ennestään niin
kauniit ruusut poskillaan, etteivät ne kauniimmiksi voineet tulla. Sen
hän tiesi ja katsahti avonaisesti Erikiin, joka nyt ei lyönyt silmiänsä
alas hänkään.

"Ei minulla ainakaan ole kunnia tuntea Hultencranz'ia eikä muitakaan
upseerin-herrasväkiä", vastasi Hedvig selvästi.

Erik ei tiennyt mitä uskoa.

"Emme niitä vielä tunne", lisäsi rouva Helding, "mutta tanssissa voipi
Hedvig -- ja minäkin -- tuonnempaan tulla esitellyksi useammallekin --
jahka nyt sesonki alkaa, kuten sanoitte."

Hedvig virkkasi ja tuumiskeli. Mutta kohta näytti naurun-halu rupeavan
häntä kiusaamaan niin, että tuskin taisi sitä hillitä.

Hän sai nyt valmiiksi nipun virkkauksessaan, ja puri kauan aikaa lankaa
poikki, peittäen siten nauruansa.

"Eilen kun kävelin, näytti minusta ihan kuin olisi neiti Hedvig ajanut
sivutse", alkoi taas Erik. Nyt Hedvig purskahti nauruun. "Missä te
minun näitte?" kysyi hän yhä nauraen. "Esplanaadissa kävelin ja te
ajoitte eteläistä esplanadikatua", vastasi Erik, vähän nauraen hänkin.
Hedvig'in luonnollinen iloisuus rupesi rauhoittamaan hänen mieltänsä.
"Tekö se olitte?"

"No ettekö te tunteneet, ettekö sen paremmin tunne minua?" ilvehteli
Hedvig.

"Teillä oli harso silmien edessä -- eli sillä naisella, joka siinä
ajoi, -- ja koska olitte sanoneet ettette tahdo ajaa vossikoilla, niin
--"

"Täytyyhän niillä joskus ajaa sentään!" virkkoi Hedvig totisempana
taas. "Minä se olin, minä kävin ompelija-neiden luona -- jos niin
tarkoin tahdotte tietää." Ja Hedvig nykäsi niskojaan.

Erik oli vaiti, hän ei uskaltanut enää kysellä.

Ompelija-neiden luona. Niin, miks'ei, se on aivan mahdollista, aivan
mahdollista! Nuo lurjukset käyttivät minua narrina, neuvoivat ja
kävellyttivät toiseen päähän kaupunkia, ja Hedvig sill'aikaa ehti
vaikka sata kertaa kotiinsa taas. Sen vietävät, nuo vossikat, en
minäkään huoli niillä koskaan ajaa.

Ompelija-neiden luona. Ja hän ei tunne Hultencranz'ia eikä muita.
Mahdollista sekin. Luultavaakin, koska hän ompelija-neiden luokse
ajoi, eikä -- Voi jos olisin varma! mutta mitenkä hän näytti niin:
kummalliselta, ja näyttää vielä.

"Niin, Hedvig kävi ompelija-neiden luona teettämässä --" alkoi rouva
Helding aivan kuin vahvistukseksi, vaan Hedvig keskeytti:

"No mitä siitä nyt sen enempää."

No kas nyt, sanoi Erik itseksensä, kävihän hän ompelija-neiden luona --
kas nyt kun taas selviää, nuo uhkaavat pilvet haihtuvat päivän sädetten
tieltä -- ja päivä, kirkas päivä on minun Hedvigini. -- Onkohan hän
näin punanen ollut muulloin? Ah, kuinka ihana, kuinka herttainen!

Hän katseli niin, niin hellästi Hedvig'iin. Hänen kasvonsa saivat
vähitellen taas tavallisen tyyneen muotonsa.

"Mutta mitenkä meidän lysti-ajon kanssa käy? sai nyt rouva Helding
sanoneeksi."

"Ah, niin!" säpsähti Erik. "Kyllä vaunut saadaan -- joko nyt heti
mielitte lähteä, niin käväsen käskemään tänne ne."

"No Hedvig, et suinkaan taas pane vastaan?"

"En, kyllä minä lähden, ja kuta pikemmin sitä parempi. Myöhemmällä on
niin paljon ihmisiä liikkeellä, en huolisi niin näytellä itseäni."

Erik kiirehti ulos. Hänellä ei ollut niinkään tietyssä vaunuin-saanti,
vaikka sanoi sen olevan vaan käskemisen varassa. Tuossa tuskallisessa
mielen-tilassa hän ei ollut huolinut muuta kuin pikimmältä kysyä erään
hotellin portin-vartijalta, vourattaisiinko hotellin hevoset ja vaunut
lysti-ajoa varten. Vastaus jäi epävakaiseksi.

Onneksi Erikille myöntyikin nyt isäntä aivan mielellään antamaan
parihevoset ja vaunut, ja puolen tunnin perästä ne jo seisoivat
Helding'in rappujen edessä.

Rouva Adelheid hyppäsi, ketterä olevinaan, vaunuihin ja tupsahti
patjalle niin että resorit rouskahtivat. Hän hymyili suloisesti
Erikille, joka seisoi vaunuin-astuimen vieressä, vaan Erik ei ollut
huomannutkaan hänen ketteryyttänsä, vielä vähemmin hän sitä kiitteli.

Hedvig'iä odotettiin.

Nyt tuli Hedvig, astahti rappusia alas ja nousi istumaan äitinsä
viereen, ja viimeisenä sijoittui Erik vasta-istuimelle.

Kuski läimähytti hevosilleen ja pois sitä mentiin kaupungin läpi
Eläintarhaan.

Erik oli iloinen taas ja katsahti ympärilleen melkein pöyhkeästi.
Samaten rouva Adelheid. Mutta Hedvig oli vähän kuin hävehtynyt ja
käänsi parasollinsa kasvojen eteen, missä vaan tiheämmässä oli ihmisiä.

Niin hän on häveliäs ja sinä luulit hänen ajavan julkisesti
Hultencranz'in luokse. Olit aivan kieropäinen taas, mies! niin nuhteli
Erik itseänsä, ja koetti nyt huomattavalla hellällä käytöksellä
sovittaa vikansa.

Kun kaupungista päästiin, kävi Hedvig'in käytös vapaammaksi. Hän näkyi
halulla hengittävän metsän tuoksuja, laski leikkiä ja naureskeli. Mutta
Autiosta tuntui kuin olisivat Hedvig'in ajatukset kuitenkin muualla;
usein hän kauniimmista paikoista ei sanonut ainoatakaan ihastuksen
sanaa, ja usein hän iloitsi ihan ilman syytä. No se oli nyt taas tuota
Hedvig'in omituista luontoa!

Ravintolassa syötiin päivälliset, niin hyvät kuin talo aikaan sai, ja
juotiin viinejä niin hyviä että rouva Adelheid ryypiskeli ja kiitteli,
kiitteli ja ryypiskeli, kunnes posket hehkuivat ja hän kävi niin
sydämelliseksi, jotta Erik ehdotteli että taas lähdettäisiin ajamaan.
Niin tehtiinkin sitte, ajeltiin vielä vähän ympäristössä ja käännyttiin
sitten kotiin päin. Hedvig näytti tuskastuneelta ja väsyneeltä jo.

Kotiin tultua kiittivät naiset tästä rattoisasta huvista ja rouva
Adelheid olisi tahtonut Erikiä sisällekin tulemaan, mutta Erik ei
tullut tällä kertaa. Hedvig'in käytös oli paluumatkalla muuttunut
epäsuosiolliseksi taas. Se suretti Erikiä, hän tahtoi ajatella ja olla
yksin.

Mutta siitä ei tullut mitään. Hän pääsi tuskin kotiin, niin saapui
sinne tovereja koko parvi. Erik harmistui, hän oli viime aikoina varsin
harvaan pitänyt kanssakäymistä tovereinsa kanssa, ja nyt juuri kun hän
tahtoi olla yksin, tulivat ne oikein miehissä häntä kiusaamaan. Jotkut
olivat nähneet huviajon ja siitä nyt laskettiin leikkiä kovasti ja
kauan. Hedvig oli tosin ainoa, mikä Erikin mieltä kiinnitti, mutta nyt
hän ei ollut ollenkaan leikkisellä päällä; ja kun aivan varmana asiana
jo ruvettiin pitämään kihlausta hänen ja Hedvig'in välillä, kävi hän
alakuloiseksi, ajatellessaan että se tapahtuma saattaa olla kaukana
vielä, päättäen Hedvig'in viimeisestäkin kylmästä käytöksestä.

Toverit istuivat hänen luonaan pari kolme tuntia, vaikka isäntä muuttui
yhä enemmän harvasanaiseksi. Viimein menivät ja kohta senjälkeen meni
Erikkin pois tupakan-savuisesta kamaristaan raittiisen ilta-ilmaan.

Hän käveli ison aikaa, ja pistäytyi sitten syrjäkadulle ja
hiljaisempaan ravintolaan.

Rakastaako Hedvig sinua todellakin, vai eikö hän sinua rakasta? Tämä
kysymys oli hänellä ratkaistavana nyt niinkuin niin monasti ennen. Ja
nytkään enempää kuin niin monasti ennenkään ei tullut siitä oikeata
tolkkua.

En vielä uskalla kosia, siihen päätökseen hän kuitenkin tuli. Ah, kun
saisin kaikki kilpaveljet tieltäni pois! Jos olisin itsevaltijas,
mestauttaisin ne heti.

Naurahtaen tälle hurjalle haave-kuvallensa nousi hän ylös ja otti
hyllyltä sanomalehden lukeaksensa eli oikeammin ollaksensa lukevinaan.

"Mikä ikivanha lehti tämä on!" Hän heitti sen pöydälle, hän ei
viitsinyt hakea toista, nojautui kyynäspäillensä ja tuijotti eteensä.
Hänen silmänsä osuivat tuon sanomalehden matkustaja-listaan, lopussa
oli: "yksityis-asunnossa: konttoristi Karjalainen Porvoosta,
Kaivopuisto --"

"Niin, hän asuu sisarensa kanssa, niin ihan naapurissa se veijari asuu,
ja ties sen kuinka kauan vielä. Missä kamarissa, sit'en tiedä -- sen
vaan tiedän että kaksi on Elsalla kamaria, vähäinen salintapainen ja
kyökki, niinhän Hedvig on sanonut. No arvatenkin hän ei ole paljon
kotona. Hedvig ja hän eivät ole tavanneet toisiansa näinä päivinä,
sen olen melkein selväksi vakoillut. -- Pahasti minä pelkäsin tuota
helkkarin Adonista, mutta ei Hedvig häntä rakasta. Ketä Hedvig
rakastaa? Ei hän taida minuakaan rakastaa, eikä sano edes tuntevansa
Hultencranz'ia -- Karjalainen olisi kauniin meistä kolmesta, ole
varoillasi, ole varoillasi vaan! Vahdi niinkuin illallakin, pettyypä
toisinaan ja --

"Hitto, mikä ajatus nyt päähäni lensi! -- --

"Petyinkö tosiaankin illalla, oliko se Elsa vai oliko se Hedvig. Aivan
samalla tavalla Hedvig tänään tepitti rappusia alas. Mutta Elsan oli
hattu ja ainakin hurstuin. Niin; niin -- mitä kujeita! ja harso silmien
edessä! Mutta mitenkä ne Hedvig'illä olivat? Lainalla ehkä -- kas, kas,
jo ymmärrän: -- mitä hän ompeluttaa, ehkä hurstuinta juuri -- hän ei
tahtonut sitä ilmaista -- ehkä Elsan hurstuin on mallina -- entä jos
Elsa edistää -- ties sen tuommoinen vapaa -- -- oi sentään, ei hän
tiedä, ei hän tiedä mitään -- akkunoita ei ole pää-seinässä. -- Hedvig
oli tänään toisellainen kuin muulloin, siinä en pety!

"Haa, mitä hirveitä ajatuksia! Minä olen aivan väärää jälkeä ajanut --
pois täältä, mitä kello on", hän veti kellon taskusta -- "yli 11 jo."
Hän viskasi tiskille maksettavansa ja riensi pois.

Hän läksi juosten Kaivopuistoon, mutta muuan poliisi astui esiin
kadunkulmasta ja katseli häneen oudoksuen; hänen täytyi hiljentää
kulkuansa, hänen muistiinsa juolahti isänsä murhe-ilveilys ja saatti
hänet vielä oneammalle mielelle.

Hengästyneenä ja kovasti tykyttävällä sydämellä tuli hän eiliselle
vahtipaikalleen Helding'in aituuksen luona. Hän kyyristyi ja kurkisti
joka taholle ryytimaata, odotti ja kuunteli -- mutta ei mitään.

Ahaa, ovi avattiin! Ehkä tulin oikealla ajalla sittenkin --

Kyökin ovi se olikin, ja se jäi pikkuiselle raolle.

"Tokko tuo Martta homsu on huomannut minun ja nyt pitää minua silmällä.
Joko hänkin tässä poliisiksi rupeaa -- -- luulee minua varkaaksi,
ehkä -- -- hän kai jo eilen näki minun täällä, ja ilmoittaa vielä
herrasväelleen näitä hulluuksia!"

Hänen täytyi hiipsahtaa vähän edemmäs, ja alkoi sitten taas
vartioimistaan -- täältä nähden oli verannan ovi melkein puun-oksien
peitossa, selvässä sitävastoin Elsa Karjalaisen huoneus, etenkin
tämänpuoleinen akkuna, jota paitsi valkoset kartiinit peitti vielä
puoliväliin nouseva punanen esirippu.

"Täältä ei Martta minua näe enään", kuiskasi hän itsekseen katsottuansa
vielä kerran aitausta pitkin, ja käänsi nyt huomionsa eteensä taas;
hänen silmänsä tarkasti tuota akkunaa -- kas! esirippu oli pudonnut --
"Mitä, mitä -- ah! käsi sieppasi sen ylös taas -- nainen se oli, nainen
-- --" hän katsoa muljotteli että silmät olivat tungeta kuopistaan --
turhaan, esirippu oli paikoillaan; tyyntä ja hiljaista oli kaikkialla,
paitsi Erikin rinnassa, missä yhä hassummin riehui.

"Hedvig, Hedvig!" hän väänteli käsiään.

"No mutta hillitse itsesi hiidessä! Elsahan se oli, Elsan kamari se on,
hänen veljensä asuu toisella puolella -- Et sitä tiedä -- ja oliko se
tuon laihan Elsan käsi -- -- mitä tässä nyt teen --" Hän juoksi tontin
toiselle puolelle nähdäkseen toisen puolen akkunaa, mutta sieltä oli
väli pitempi ja epäselvempi, hänen olisi pitänyt tunkea pihaan ensin ja
sieltä kuului vihaisen koiran uhkaava murina -- housut retkuina pääset
poliisin helmoihin sinä, ajatteli hän ajoissa ja muisti taas isänsä
murhe-ilveilystä.

Epätoivossa tuli Erik tänä yönä kotiin.

Hän heittäytyi vaatteissaan vuoteelle, puhkasi ja kiroili. Hänen
kiihoittunut mielikuvituksensa loihti esiin kiusaavia näkyjä. Milloin
karkasi hän ylös ja käveli pitkillä askeleilla kamarissaan, milloin
oli hän mennä ulos kaupunkiin, milloin koetti hän tyyntyä ja viskautui
levolle taas, vaan alkoi kohta jälleen samaa elämätä.

Kurjana, uuvuksissa vastaanotti hän uuden päivän.




11.


Martta ihan huudahti säikähdyksestä, kun hän seuraavana aamupäivänä
yht'äkkiä näki Erik Aution vaaleat, riutuneet kasvot kyökin ovessa.

"Hsh!" kuiskasi Erik, "onko neiti Karjalainen käynyt täällä iltasilla
myöhään -- toissa iltana ja illalla -- noin yhdentoista aikana mennyt
pois -- tiedättekö?"

"En minä varmaan --" alkoi ääneensä Martta.

"Hsh, hiljemmin", keskeytti Erik.

"En minä varmaan tiedä", koetti nyt Marttakin kuiskailla, "eiköpä hän
käynne myöhälläkin, yhtenään hän täällä juoksee."

Erik pistäytyi pois.

"Visseyttä, visseyttä minua _täytyy_ saada!" huoahti hän, mennessään
paraatirapulle.

Hän astui sisään.

Hedvig ja rouva Helding istuivat tavallisilla paikoillaan.

Jos Hedvig eilen oli ollut liian punanen, oli hän sitävastoin tänään
melkein liian vaalea; hän näytti tosiaankin raukealta.

Vilaukselta vaan hän nosti silmänsä Erikiin.

Erikin sydämeen pisti kuin puukolla olisi isketty.

"Eikö neiti Hedvig ole terve tänään", sanoi hän karkealla,
läähättävällä äänellä, "te olette niin kipeän näköinen?"

Itse hän oli paljon kipeämmän näköinen.

"Terve minä olen", vastasi Hedvig sukkelaan, punehtui pikkusen ja loi
nyt Erikiin vähän pitemmän, lempeän silmäyksen.

Mutta Erik nyt ei hurmaantunut; noissa silmissä oli omituinen
vesikiilto, ne olivat kuin rakkaudesta juopuneet, vaan niiden lempi ei
kuulunut hänelle, niskoitteli hän.

"Onko -- neiti Karjalainen näinä iltoina käynyt täällä?" sai hän nyt
vaivalla kysytyksi.

"On", vastasi Hedvig kohta, "hänellä kai on vähän ikävä, kun veljensä
meni -- ja hänellä oli vielä sitten eräs asia, josta mamma ehkä --"

"Onko William Karjalainen mennyt -- milloinka?" keskeytti Erik
erinomaisen hartaasti.

"On -- jo aikoja -- toissa päivänä, luullakseni", vastasi Hedvig taas
kohta, ja näytti sitten sangen tyyneeltä.

Rouva Helding tällävälin valmisteli puhumaan, hymyili ja huokasi.

Erik oli kuin pahasta unesta havahtunut; painajainen, satanaulainen,
vierähti hänen rinnastansa -- tuskat, pelot pakenivat, katosivat kuin
sumuihin, ja silmänräpäyksessä sai hän ilon ja onnen takasin, hänelle
tuli kuin pakko nauraa, hän olisi tahtonut syleillä koko mailmaa, hän
oli vapautettu kaikista epäluuloista -- nyt hän, hullu, oli ollut
melkein varma asiastaan ja nyt yksi ainoa sana puhalsi pois epäluulot,
ei ainoastansa viimeiset vaan samalla entisetkin, kaikki -- yksi ainoa
sana tuon enkelin suusta, jota kohtaan hän oli ollut niin hirveän
väärä --

Rouva Helding'in ääni kutsui hänet takasin todellisuuteen:

"Ei se ole kumma jos Hedvig raukka olisikin kipeä ja pahoittuneen
näköinen, meitä kun uhkaa köyhyys ja häviö. Nuoren mieli on arempi
onnettomuudelle. Niin minäkin olen hyvin suruissani."

"Uhkaako teitä köyhyys?" kysyi Erik kummastellen -- "siitä en ole
tiennyt mitään, siitä ette ole milloinkaan mitään maininneet."

"No ei", vastasi rouva Helding haikeasti hymyillen. "Me emme tahdo niin
tuoda esiin taloudellisia murheitamme -- mutta nyt kun niistä tuli puhe
-- niin mitenkä ne tulivatkaan puheeksi -- -- niin, Elsa Karjalaisen
käynnistä, se ei ollut mikään tervetullut käynti -- hänen isänsä ei voi
lainata meille mitään."

Erikin silmät kiilsivät ilosta, riemusta. Ei siinä kyllä, että kaikki
epäluulot poistuivat perättöminä, nyt tuli hän vielä tilaisuuteen
ojentaa auttavan käden Hedvig'ille ja hänen äidillensä, mitä
Karjalainen -- William Karjalaisen isä, huomaa se! -- ei ollut tehnyt.
-- William Karjalaisen saa nyt tyyten jättää laskusta pois -- hänet ja
kaikki kilpaveljet. Minä olen suurta, puolustamatonta vääryyttä tehnyt
sinulle Hedvig -- Hän katsoi Hedvig'iin anteeksi pyytävästi, miltei
vesissä silmin. Sitten hän kääntyi rouva Helding'iin, lausuen:

"Miks'ette ennen ole minulle mitään sanoneet noista raha-murheista,
minä tosin en ole niin rikas, että minun avustani voisi olla kehumista,
mutta ehkä vähän kuitenkin voisin tässä auttaa; onko velkoja teillä, ja
--"

"Te olette aina niin hyvä, herra Autio", keskeytti rouva Helding,
siirtyi istumaan likemmäksi Erikiä, otti hänen kätensä ja pudisti sitä
sydämellisesti.

"No eihän siitä mitään --" mutisi Erik vetäytyen vähän edemmäksi. "Onko
teillä --"

"Se olisi pitkä kertomus, jos alusta alkaisin", alkoi nyt rouva
Helding, "enkä minä tahdo sillä vaivata teidän korvianne. Lyhyesti
sanoen, kaikki mitä näissä huoneissa näette, on velaksi vaan meille
annettu, niukimmallakaan taloudella emme ole voineet välttää
velkaantumista, minä olen koettanut -- Hedvig'in tähden -- pitää
asioitamme jokseenkin auttavalla kannalla niin kauan kuin mahdollista
-- kuulkaahan vielä! -- Nyt rupeevat kuitenkin velkojat niin
ahdistamaan ett'en tiedä mikä tässä tulee eteen. Ödeberg, meidän
vanha hyvä tuttavamme, on luvannut lunastaa meille tarpeellisimmat
huonekalut, mutta hän ei ole enää rikas, hänellä on ollut tappioita
vaan tehtaistaan --"

"Antakaa anteeksi että keskeytän! Millä summalla, noin umpimäärin,
voisi saada velkojat tyydytetyiksi?"

"Niin, en voi ihan varmaan sanoa", arveli rouva Helding, "mutta kyllä
vaan pelkään että saan arvata velat noin viiteentuhanteen markkaan."

Hedvig ei ottanut tähän puheluun osaa ollenkaan. Hän veti nyt
nenäliinansa esille, ja ken sen taakse olisi kurkistanut, olisi nähnyt
hänen purevan huulta naurun estämiseksi.

"Viisituhatta markkaa, niin", toisti Erik -- "viisituhatta markkaa no,
kyllä minä ne teille hankin, jos saan luvan tarjoa apuani."

"Ja te voisitte hankkia meille koko summan!" huudahti rouva Adelheid;
"te tahtoisitte ja voisitte niin suurella lainalla auttaa meitä, hyvä,
hyvä herra Autio! Me olemme teille sydämen pohjasta kiitolliset, mutta
niin suurta hyvyyttä emme voi vastaanottaa --"

"Olkaa huoleti vaan -- mutta yksi seikka tässä on ikävä --"

"Niin, mikä? --"

"Taitaa mennä melkein viikko aikaa ennenkuin rahat saan."

"No, eihän se pitkä aika ole -- mutta kuinka voimme vastaanottaa --
takasin-maksu tosin on varma, minulla on perintö toivossa, mutta sinne
asti --"

"Olkaa huoletta vaan! Älkäämme siitä enää puhuko, se on minulle suuri
ilo, suuri ilo, minä vakuutan, olla teille avuksi, missä vaan voin."

Erik oli oikein ylevällä mielellä.

Hän käänsi nyt puhelun toisiin aineisin, mutta se ei tahtonut niissä
oikein sujua, tuo laina-asia oli painanut erinomaisia jaloja ja
kiitollisia tunteita tähän seuraan, joihin jokapäiväiset asiat aivan
upposivat. Rouva Adelheid palasi kiitollisuuteensa niin useasti, että
Erik ei luullut sovelijaaksi sitä sen pitemmältä kuulla, hän meni siis
pois vähän tavallista aikasemmin.

Tuskin olivat hänen askeleensa katuvierustan paasilla kajahtaneet, niin
purskahtivat äiti ja tytär yht'aikaa nauruun. Rouva Helding herkesi
kuitenkin kohta ja sanoi nuhtelevasti Hedvigille:

"Ei saa nauraa! Näet nyt, eikö se ole niin hyvä poika tuo Erik, niin
hyvä ja siivo poika, ett'ei toista ole semmoista!"

"Kyllä te umpimäärin tokasittekin koko summan", nauroi vaan Hedvig.

"No, täysin kourin pitää ottaa silloin kun saa; hän on rikkaan pohatan
ainoa poika, ja minä luulen että _meille_ hän hankkisi kymmenenkin
tuhatta. -- Mutta kyllä hän nyt kosii sinua."

"Se asia on omassa vallassamme. En minä vielä vie häntä sinulta."
Hedvig naurahti taas. "Älkäämme jättäkö häntä kahdenkesken minun
kanssani, ja voinhan minä olla vähän ynseä vielä, sen verran vaan kuin
kiitollisuuden-velka sietää, hahaha." -- -- --

Erik oli kuin uusi ihminen.

Hän oli tullut tuimilla, vaaleilla kasvoilla, hätäisellä, epävakaisella
käynnillä; hän meni iloa loistavilla silmillä, vapaalla, kepeällä
käynnillä.

Niin, ilon päiväksi oli muuttunut tämä päivä, joka niin raskaalla
tuskalla alkoi. Ja taas oli Hedvig se armas aurinko, jonka säteiden
tieltä mustimmatkin pilvet poistuivat.

"Hahhaa, Karjalaisen olen useat kerrat toivonut meren syvyyteen
jollakin purjematkallaan, ja Hultencranz'in samaten hiiteen tavalla tai
toisella. Olkoot he nyt rauhassa, kosk'eivät sen vahingollisempia ole!
Mutta itse ansaitsisin kovan rangaistuksen, kun minun ihanaa tyttöäni
niin olen epäillyt, niin loukannut ja pahoittanut. Nyt ymmärrän
minkätähden hän näinä päivinä on ollut toisellainen sekä näöltään että
käytöksessään! Häntä on tosin surettanut tuo heidän rahapulansa, mutta
paljon enemmän ehkä minun kelvoton käytökseni, mikä on pannut kiviä
kuormaan vielä. Hän on arvannut minun epäluuloni -- niin, huomannut ne
selvään; tyhmästi ja törkeästihän minä olen ne esiin tuonut. Hän on
hävennyt, syvästi hävennyt minun epäluulojani, toisinaan koettanut
nauraa niille, mutta viimein suuttunut. Niin, melkein näytti kuin olisi
hän itkenytkin tänä aamuna. Voi minua ilkiötä! Kumma kun hän viitsi
vastata ollenkaan mitään minun häijyyn kuulusteluuni, mutta hyvin
lyhyeitä, harmistuneita vastauksia hän tosin antoikin. Ei se olisi
kumma jos hän antaisi minulle rukkaset että roiskaa, kun niin olen
käyttänyt itseni häntä kohtaan. En nyt vielä vähään aikaan uskalla
kosia ja se on minun oma syyni taas, itse olen esteitä nostanut
tielleni -- en uskalla kosia ennen kuin vähän saan pois noita pahoja
muistoja paremmalla, jalolla ja luottavalla käytöksellä. Koetappas
vielä varoa häntä, niin pilaat asiasi ijäksi päiviksi!

"Hahaha, mitä luulinkaan illalla kun tuohon akkunaan niin ahneesti
tirkistin! -- Ihmeellistä ihan, kuinka luuleva silmä saa kaikki näkymään
aivan toisessa valossa, semmoisessa valossa, mikä vahvistaa varomiset;
se tahtoo nähdä mitä pahimmin pelkää -- hahaha, mitä puhun, eihän
sekään lause taas oikein sovellu! --"

Hän tuli kotiin ja astui kamariinsa.

"Ja nyt raha-asioihin! Vaikka olisi kymmenen tuhatta kysymyksessä, niin
hankkisin ne ilolla ja suurimmalla kiitollisuudella, kun vaan Hedvig
voisi kohta unhottaa ja anteeksi antaa minun häijyyteni ja sitten
suostua pyyntöihini."

Hän istuutui kirjoittamaan.

Aina siitä asti kun hänen isänsä teki tuon onnettoman matkansa
pääkaupunkiin, ei ollut Erik huolinut kirjoittaa kotiinsa ainoata
sanaakaan, ei vaikka kirjeitä kotoa oli tullut useitakin sitte.

Ensimäisessä oli isä selvitellyt tuota ikävää tapausta, puolustellut
itseänsä niin hyvin kuin taisi ja pyytänyt poikaansa antamaan
anteeksi, jos hän sen kautta oli saanut kärsiä pilkkaa ja pahoja
puheita, sekä lopullisesti toivonut ett'ei tämä asia suinkaan olisi
vahingoittava vanhempien ja heidän lapsensa väliä. -- Tähän kun
vastausta ei kuulunut, kirjoitti isä toisen kerran ja pitemmältä.
Ikäviksensä oli hän havainnut, kirjoitti hän, että tuo tapaus oli
harmittanut hänen poikaansa enemmän kuin hän ensimmältä luuli, mutta
suureksi suruksi ja mielikarvaudeksi oli vielä ikävä muuttuva, jos
hänen poikansa sentähden, niin yhtäkaikki vähäpätöisen asian tähden,
katkaisisi yhteyden kodin ja vanhempain kanssa, jotka aina olivat häntä
rakastaneet ja hänen parastansa tarkoittaneet. Tuolla onnettomalla
matkallakin oli ollut hyvä tarkoitus, ja nyt seurasi pitkä kertomus
Ödeberg'istä, hänen itsekkäästä, sydämettömästä luonnostaan, hänen
kuleskelemisestansa ympäri mailmaa, hänen rikkauksiensa epäiltävästä
alusta, vaan etenkin hänen jumalattomuudestansa, jumalattomasta ja
ilkeästä elämästänsä, hänen siivottomuuksistansa ja riettaudestansa.
Hän asui nyt aivan pääkaupungin lähistössä, mutta häntä tuli Erikin
karttaa, kuin myrkkyä. Hänestä ei voisi mitenkään olla seuraksi
alkavalle papille. "Pysy Jumalassa, poikani, äläkä istu siinä, missä
pilkkaajat istuvat; sovi myös vanhempiesi kanssa, äläkä paaduta
sydäntäsi, sitä pyydän hartaasti, sitä pyydämme ja rukoilemme äitisi
kanssa joka päivä, joka hetki sydämessämme. Kirjoita vastaus ja kohta,
että saisimme rauhan taas mielellemme." -- Vaan ei vastausta seurannut,
ei minkäännäköistä. Tuli sitten kolmas kirja, missä isällinen valta
toden todella tahtoi päästä voimaan, niinikään neljäs yhä ankarammalla
sisällyksellä. -- Mutta Erik ei hiiskunut, hän oli kuin kuollut.

Nyt viimein päätti Erik kirjoittaa ja sopia isänsä kanssa, saadaksensa
nuo 5.000 markkaa Hedvig'ille ja hänen äidillensä:

Hän alkoi ilmoittamalla syvän mielikarvautensa tuosta isänsä
käytöksestä. Hänen oli täytynyt paeta pois koko kaupungista,
päästäksensä kuulemasta tuota ijankaikkista naurua ja pistelemistä.
Sentähden isän ensimäiset kirjeet vasta myöhemmin olivat saapuneet
hänen käteensä. Hän ei ollut pitkävillainen, tahtoi kernaasti unhottaa
kaikki, vaan vaati vastavuoroa ett'ei isä sekaantuisi hänen tuumiinsa
ja elämän tarkoituksensa. Hän oli enemmän nähnyt ja tullut tuntemaan
mailmaa kuin vanhempansa keski-Suomen korpiloissa, kyllä hän voisi
itse sekä paraiten valita seuransa että paraiten punnita millä uralla
hän taitaisi enimmin hyödyttää. Hän aikoi nyt lukea lääkäriksi, mutta
tämä muutos veti paljon pitemmän opinto-ajan ja sen johdosta enemmän
rahaa, ja monenkaltaisia kustannuksia oli heti alussa. Hänellä oli myös
vanhastaan joitakuita velkoja suoritettavina. Päästäksensä kerrassaan
vapaasti alkamaan ja huoletta katsomaan kohti tulevaisuutta, pyysi hän
nyt isänsä hyväksymään viidentuhannen markan vekselin. Sitte hän ei
vaivaisi häntä enää isoon aikaan. --

Tätä kirjettä kirjoittaessaan astuivat muistot kodista ja vanhempien
hyvyydestä ja huolenpidosta kerran vielä kirkkaasti hänen mieleensä.
Mutta kas! sekin oli Hedvig'in ansio, ilman hänettä hän ei olisi tullut
kirjoittaneeksi tätä sovinnollista kirjettä, ilman hänettä lapsellinen
rakkaus ei olisi palannut hänen sydämeensä. "Oi Hedvig, sinä olet minun
hyvä henkeni!" huudahti hän, tietämättä ihastuksissaan, mikä iva näissä
sanoissa piili. Hedvig, joka vierautti pois hänet vanhemmista, joka
veti pois hänet ahkeruudesta ja toimellisuudesta, joka kehnonti hänen
luonnettaan, joka mursi hänen henkistä ja aineellista tarmoansa --
Hedvig oli hänen hyvä henkensä.

Harvoin oli Erik ollut niin itsehensä tyytyväinen kuin tämän päivän
iltana. Hän oli katunut ja tehnyt parannuksen, hän oli tehnyt hyvän
työn ja ollut jalomielinen kaikin puolin, hän oli juhlallisesti
itsellensä luvannut tästäpuolen pysyä kaukana kaikista varomisista ja
turhista peloista, ja toivolla, uudella kirkastetulla toivolla hän nyt
katseli tulevaisuuteen.




12.


Joitakuita päiviä oli kulunut, rauhallisia päiviä. Erik ei ollut saanut
syytä mitään mustasukkaisuuteen taas. Yhtenä päivänä olivat rouva
Helding ja Hedvig olleet poissa matkalla. He kävivät Savion kartanossa,
tervehtimässä kotimaalaista, inspehtori Svenssonia. -- Mikä ja
millainen mies Svensson Saviolla on? tiedusteli Erik kohta kaupungissa.
Herran-tapainen näöltään, naimaton, mutta viidenkymmenen ikäinen jo,
sanottiin, eikä Erik huolinut hänestä sen enempää. "Ei hänestä vaaraa,
paitsi Adelheid'ille ehkä. Ja hyvä vaan, jos tämä häneen rakastuisi,
niin pääsisin minä tuon vanhan virnakan suosituksista. Sangen
mielelläni suon ne toiselle!" sanoi Erik itsekseen ja naurahti.

Kuudentena päivänä siitä, kun tuosta rahanpulasta tuli kysymys, jätti
Erik rouva Helding'ille 5,000 markkaa ja vastaanotti sydämellisimmät
kiitokset mainitun rouvan ja Hedvig'inkin puolelta. Hedvig'kin
likisti hänen kättänsä ja oli niin herttainen, ettei Erik tiennyt
oliko taivaassa jo vai maan päälläkö vielä. Kielellä kieppui hehkuva
rakkauden-tunnustus, mutta hän pidätti sitä vielä, se ei olisi ollut
ollenkaan paikallansa tässä tilaisuudessa, hän olisi ikäänkuin
turvannut tuohon rahasummaan saadaksensa Hedvig'in. Pois se! -- ja
hän katsahti kaikkeen maalliseen tavaraan ylevällä halveksimisella.
-- Vapaan piti Hedvig'in suostumuksen oleman, aivan vapaan
kiitollisuuden-velasta, lausui hän juhlallisesti itseksensä; mutta
kuitenkin piili sydämessä toivo, että tuo laina koko joukon lähentäisi
häntä päämääräänsä.

Muodon vuoksi vastaanotettu velkakirja taskussa astui Erik Helding'in
porstuasta ulos aivan samalla kun toinen vieras tuli rappusia ylös,
nimittäin Ödeberg.

Ödeberg pysähtyi ja tutkasi pikipäisin Erikin mielihyvästä loistavia
kasvoja, ja pikipäisin lensi häijynlainen hymy hänen huulillensa.

"Hyvää päivää", tervehti hän sitten sangen ystävällisesti. "Joko menet,
ja juuri kun niinä tulen -- tule pois sisään takasin, me emme ole
olleet Helding'issä yhdessä sittenkuin ensi käynnilläsi."

Erik arveli kotvasen. Hän olisi todella halusta tahtonut olla vielä
Ödeberg'in kanssa täällä, hän olisi tahtonut tulla tuntemaan mitä
Hedvig oikeastaan piti Ödeberg'in omituisista ajatuksista kaikissa
asioissa -- ensi käynnillä näitä ajatuksia ei ollut juuri esille
tullutkaan -- mutta hän pelkäsi ett'ei rouva Helding kiitolliselta
sydämeltään saisi oltua ilmoittamatta hänen lainaansa, jos hän
Ödeberg'in, heidän toisen auttajansa, kanssa kääntyisi takasin; hän
aivan kuin pyrkisi väärään valoon, rahoja kolistavaan kosijan; ehkä
epähuomiossa vielä hänen isästänsäkin tulisi puhe. -- Ei, parempi mennä
pois. -- Paha, kun en kieltänyt heitä puhumasta koko lainasta, mutta
ehk'eivät nyt puhukkaan, jott'ei Ödeberg epuuttaisi apujansa!

"Ei nyt sovellu", vastasi hän, "olisihan se ollut hauskaa, mutta
minulla on vähän toimittamista kotona. Hyvästi vaan!"

"No, hyvästi sitten!" sanoi Ödeberg ja astui sisään.

"Onnittelen, onnittelen! Vihonviimein taitaa olla teillä rahat
kourassa. Pitkällistä peliä te pidättekin tuon Aution kanssa."

"Älä sano Autiosta mitään, Autio on hyvä mies!" lausui rouva Helding.

"Jaaha, -- no se on iloista kuulla että hänestä niin pidät", vastasi
Ödeberg ja nauroi. "No, entä Hedvig, oletko hyvin mustasukkainen
sentähden?"

Hedvig naurahti.

"En tiedä, jahka nyt vielä vähän aikaa kilpailemme."

"Niin, hyvä, hyvä!" virkkoi siihen Ödeberg. "Taitaapa hän vaan olla
enemmän sinun mieleisesi kuin entiset rakastelijat."

"Ei ensinkään, ph!" vastasi Hedvig. "Hän on hiljainen mies, sentähden
hänen kanssansa niin kauan viipyy, hahaha! -- Kylläpä hän saa
'apskietin' aikanansa; nyt ihan kohta se ei käy laatuun."

"Ei, ei!" lisäsi rouva Adelheid. "Ei vielä isoon aikaan."

"No en suinkaan minä kiiruhtele! Mutta nyt", jatkoi Ödeberg
vilkkaammin, "palkinto minulle, joka tuon kultakukon teille toin."

"Kyllä me vaan yksin tahtoisimme pitää --"

"Hahhah! Pitäkää vaan yksin! Pitäköön kumpikin omansa! Mutta kolme
tuhattahan sinä sanoit pyytäneesi, Ade; kolmas siinä on liikaa, se
pois, muuten ei teidän jakonne luonnistu. Vedä siis tänne tuhat
minulle, ja ole kiitollinen että tyydyn."

Verkastellen meni Adelheid piirongin luokse ja veti laatikon auki, sen
verran vaan että sai sisään kätensä. Ödeberg oli näet noussut ylös ja
lähestyi piironkia hänkin.

"Tuossa taitaa olla tuhat", Adelheid pisti hänelle joitakuita seteliä.

Ödeberg luki.

"Oikein! Kas kun osasit ottaa umpimähkään", sanoi hän sitten, terävästi
katsoen Adelheid'iin.

"Noh, mitä teille nyt muuta kuuluu?" virkkoi Ödeberg, kun he kaikki
taas istuivat. "Missä te huvittelette tänä kuivana kesä-aikana?"

"Ei juuri muualla kuin kotona", vastasi Hedvig ja naurahti.

"Ja--a, aivan kuin minäkin!" sanoi Ödeberg, naurahtaen hänkin.

"Savilassa kävimme kerran", virkkoi Adelheid; "siinä on inspehtorina
kotimaalainen, Sven Svensson."

"Ahaa! Niin tosiaan, olenhan minä jossakussa, seurassa tavannut hänet,
en nyt muista -- Hm! -- se on iloista kuulla, viljele vaan väliäsi tuon
Svennin kanssa, hahaha!"

"Hän on hyvin kohtelias, liukaspuheinen mies", ilmoitti Adelheid,
"toisellainen kuin suomalaiset jöröt."

"Niin kohtelias kuin sinäkin. -- No, iloista kuulla, että liukkaasti
käy teidän kesken, hahaha. -- Mutta en jouda nyt pitemmältä
naljailemaan, vaikka kyllä olisi lystiä. -- Hyvästi Ade, hyvästi Hedi!
Arpajaistanssit tulee ensi viikolla, sinne kai menette -- Hyvästi,
eläkää iloisesti vaan!"

       *       *       *       *       *

Erik otti pöytälaatikosta avonaisen kirjeen ja silmäili sitä
loppupuolelta:

"Kuusi kuukautta tästä päivästä --"

"Niin, viime keskiviikosta -- on vekseli lunastettava, ja se sattuu
aivan pahimmoilleen, ajalla, jolloin maamiehellä on monenlaiset
rahanmenot muutenkin. Kyllä se vekseli vaan on uudistettava silloin, ja
koeta siihen hankkia rahaa itse --"

"Nyt hän on köyhä olevinaan!" mutisi Erik. "No sinne on pitkältä vielä
-- ja mitäs tässä muuta on?" hän käänsi paperin ja silmäili ensimäistä
sivua:

"Hm --, hm --"

"Niin raskaasti on meitä surettanut sinun kirjeesi. Sinä olet muuttanut
opintosi, kun olit jo aivan lähellä valmistua jaloon, pyhään virkaan --
se oli hyvin, hyvin katkeraa kuulla; mutta sinun mielesi mahtaa, olla
aivan muuttunut sekin -- luulen ymmärtäväni, mitä et suoraan sano --
luulen tapahtuneen, mitä aavistin ja pelkäsin --"

"Ah! Eikö nyt enää ihminen saisi vapaata tahtoaan käyttää -- ei,
pitäisi aina vaan kulkea yksinkertaisten vanhempain talutus-nuorassa,
kyllä kai -- no enempi semmoista:"

"Minä sanon sen oikein toden teolla, että _minä_ en olisi suostunut
tuohon ihan hämmästyttävään laina-asiaan. Äitiäsi tulee sinun kiittää,
hellän äitisi pyyntöjä -- että saat tuon summan. Mutta sen ehdon panen
minä sinulle: käy täällä kotona niin pian kuin mahdollista, että voimme
vielä yksissä neuvoin tuumailla kaikkia näitä niin tärkeitä asioita.
Paitsi sitä on äitisi kipeä ja halajaa sinua nähdä" --

"Noh", virkahti Erik, "tavallisia vanhuuden kipuja -- Ei, ei nyt sovi
lähteä, hyvät ihmiset! Kyllä vielä saatte odottaa. Olkoon nyt ukko
julma, kylläpähän aikanansa asettuu taas -- hyvä vaan kun sain tuon
vekseli-asian toimeen."

Hän pisti kirjeen laatikkoon takasin:

"Nuo kirjeet kodista saattavat vaan pahalle mielelle -- aina ovat
siellä tyytymättömiä, aina nuhteita, saarnoja -- melkein parempi kun en
lukisi niitä ensinkään."

Ja niin tekikin Erik. Ensi kerta kun kirje tuli, oli hän juuri menossa
Helding'iin. Hän pisti kirjeen semmoisenaan pöytälaatikkoon ja sinne se
jäi, unhotuksiin. --

Kului aikaa, viikko vieri loppuun ja toista alettiin, vaan Erik ei
tullut lähemmäksi määräänsä; päinvastoin melkein. Tosin! Yksi edistys
tuli hänen osaksensa, mutta sen vastapainona oli taas toinen, ikävä
tapaus. Edellisestä ensiksi puhuen: Hedvig'in albumia katsellessa
yhtenä päivänä, rohkaisi Erik mieltänsä ja pyysi Hedvig'in muotokuvaa.
Hedvig vastasi, hänellä ei olevan ainoatakaan jälellä viimeisestä
tusinasta, vaan lupasi niinpian kuin hän taas otattaa, antaa yhden
Erik'ille. Tämän johdosta pyydettiin sitten Erikin kuvaa vastavuoroksi.
Hänellä oli, hän toi ja sai ilon nähdä sen sitte Hedvig'insä albumissa.
Mutta päivästä päivään odotti ja halusi hän tuota luvattua kuvaa, --
turhaan. -- Hedvig ei ollut vielä käynyt valokuvaajalla, Erik ei vielä
päässyt suuteloilla peittelemään tuota kallista kuvaa. -- Ja toinen
ikävä sattui. Nuo arpajais-tanssit. Hedvig oli sanonut monastikin,
ett'ei hän huoli sinne mennä, hänellä oli niin vähän tuttuja, oli niin
kuuma aika ja väkeä kun kaiketi kokoontuisi paljon, eihän siinä ilkeisi
pyöriä punasena ja hikisenä. No! Erik ei mennyt hänkään, ainahan hänen
päätöksensä riippuivat Hedvig'in päätöksistä. Arpajais-ilta tuli ja
meni, Erik oli kotona ja hänen luottavaiseksi muuttunut mielensä ei
aavistanutkaan muuta kuin että Hedvig'kin oli kotona. Mutta seuraavana
päivänä ilmoitti Hedvig olleensa kuitenkin noissa tanssiaisissa ja
siellä olleen erinomaisen hauska.

Se koski kipeästi, tämä sanoma! Hedvig oli saanut uusia ihastelijoita,
tuo karvas kateuden-aika oli alkava taas -- Erik huokasi surumielin
-- ja mikä salatarkoitus takana oli; näytti aivan kuin olisi Hedvig
tahtonut viekotella häntä jäämään pois, päästäksensä huvitteleimaan
hänestä vapaana.

Ja valitettavasti taisi Erik ollakin oikeassa. Hedvig'in käytös
häntä kohtaan oli taas tuntuvasti kylmempi. -- Erik oli loukattu
tuosta petoksesta eikä voinut sitä salata. Hedvig kyllä huomasi
hänen mielipahansa, vaan ei huolinut häntä vähääkään lohduttaa. Erik
ajatteli uskollista rakkauttansa ja tuota suurta apuansa heidän
rahamurheissansa, ja hänen sairaassa sydämessänsä nousi nyt syytöksiä
Hedvig'iä vastaan kovuudesta ja kiittämättömyydestä. Hän suututteli
yhä enemmän, kävi harvasanaiseksi ja ikäväksi. Kotiin tultuansa
kuitenkin, kun oli yksin taas -- kaipauksensa vaan kumppalina,
tukehutti hän kaikki nuo pahat syytökset. Hän itse oli vikapää, hän
oli ollut loukattu ja kylmä ilman syytä. Muutu ajoissa! -- hän vaaleni
ajatellessansa että hän voisi menettää Hedvig'in. Hän pelkäsi miten
Hedvig huomenna häntä vastaanottaisi.

Niin oli, sen havaitsi hän suruksensa, heidän välinsä oli melkein vaan
samalla kannalla kuin ensi alussa. Nytkään hän ei ollut sen varmempi
kuin että hän vieläkin pelolla ja vapistuksella tuli Helding'iin,
epätietoisena mikä hänen kohtalonsa viimein oli oleva.

Tuli sitten päiviä, jolloin Hedvig oli ystävällisempi, ja taas virkosi
Erikin toivo.

"Nuo kirotut arpajais-tanssit, ne ovat syynä kaikkeen!" huudahti Erik
aina ajatustensa päätteeksi. Hän ei tullut selville, oliko hän itse
matkaansaattanut tuon kylmyyden Hedvig'in käytöksessä, vai olivatko
toiset, ihastelijat tunkeneet hänet pois tieltään. Ja nyt hän ei
edes tuntenutkaan heitä. Muodottomina mörköinä he häälyivät hänen
ympärillänsä.

"Oi, kun tulisi muutos, minä ihan menehdyn! Nuo kauheat luulot nostavat
päänsä taas, taas olen epäilevä ja loukkaava olentoa, jota ylinnä
rakastan, taas hän on harmistuva ja itkevä, ja syystä, sillä hän on
viaton nyt ja aina, ja -- huomaa se! -- millä oikeudella minä häntä
vartioitsen? Ei millään. Mitä minulla on sanomista, vaikka hänellä
olisi sulhasia kymmenkunta! Mitä se teihin kuuluu, voisi hän sanoa
minulle vasten silmiä. -- Ei! muutos täytyy tulla, oikeutta täytyy
saada! Minun morsiamenani, minun kihlattuna morsiamenani tulee hän
minun varjelukseni alaiseksi -- ja syyttäköön itseänsä ken sitten
uskaltaa, häneen edes kurkistaakaan!"

Jopa pidettiinkin Hedvig hänen morsiamenansa, sen sai hän kylliksensä
kuulla toverein parissa, kun soitanto-iltoina tapasi heidät
Kaivopuistossa. Hän suuttui heihin, vaan suuttui myös itseensä, hän oli
samanlainen itse, hän oli ennen aikojaan anastanut sulhasen oikeudet.

Ja Erik päätti kun päättikin kerran rohkaista mielensä, ilmoittaa
rakkautensa ja kosia, vaikka rouva Adelheid'inkin läsnä ollessa, koska
hänestä ei voinut päästä.

Adelheid oli muuttunut toisin kuin Hedvig. Hän kävi yhä makeammaksi
päivästä päivään. Ja Erikin, täytyi kun täytyikin olla mielinkielin,
koska hänen läsnäollessaan aikoi kosia. Niin lähenivät toisiansa,
ulkoapäin päättäen, paremmin Adelheid ja Erik kuin Hedvig ja Erik. Ja
Adelheid tarjoeli virvoituksia mitä vaan voi keksiä, simaa, viiniä,
hilloa y.m. y.m.

       *       *       *       *       *

Istuttiin salissa.

Hedvig oli viimeiset pari päivää ollut hyvinkin suopea taas, tosin
enemmän pintapuolisella, huolettomalla tavallaan, Ja Erikin kielellä
oli kieppunut kosinta, mutta sen lausuminen ei ollut helppo asia, --
se lykättiin päivästä päivään. -- No kerrankin meni Adelheid kyökkiin.
Erikin sydäntä ahdisti. Hän siirtyi vähän likemmäksi Hedvig'iä, silmien
edessä alkoi hämärtää, hän aukasi suutaan, änkytelläksensä esille mitä
niin hänen sydämensä täytti --

"Kuulkaa, herra Autio", alkoi samassa Hedvig vapaasti.

Aution muodon täytyi tasaantua taas tavallisen näköiseksi, hän rykäsi
hämillään ja katseli odottavasti Hedvig'iin. Hedvig oli kotvaseksi
keskeytynyt, nyt hän jatkoi:

"Näinä ihanina iltoina olen kaukaa kuullut satakielen laulua. Kuuluu
kuin löisi se liirujaan aivan ison lehtokujan tienoissa, rantapuolen
pensastoissa kai."

"Niin", sanoi Erik tyhjällä hymyllä; "mitä hän välitti satakielistä, ei
tuhatkielikään häntä huvittaisi."

"Kohta sen laulu-aika loppu ja minä en ole saanut koskaan kuunnella
sitä likemmältä. Olisin mennyt, pääseehän suoraan ryytimaasta
lehtokujalle -- mutta mamma ei viitsi tulla kanssani ja minä pelkään
juopuneita ja muita pahoja ihmisiä -- saisinko vaivata teitä olemaan
minun seuraajani vähäisellä kävelyllä huomis-iltana."

Erik ensimmältä ei uskonut korviaan.

Mikä arvaamaton, mikä ihmeen onnellinen käänne tuosta
satakielenlaulusta!

"Varsin mielelläni -- sydämen pohjasta mielelläni!" vastasi hän, hän
oli lisätä vakuutuksia vielä, hehkuvia vakuutuksia sydämensä riemusta,
tulisen tunnustuksen --

Mutta rouva Adelheid palasi.

Erik katsahti Hedvig'iin, Hedvig virkkasi ahkerasti oka puhunut sen
koommin satakielestä eikä kävelystä.

Tahtoiko hän salata sitä äidiltänsä? -- "Oi! suloinen salaisuus! No
viimeinkin, viimeinkin saan tilaisuuden -- ehkä montakin tilaisuutta
vielä -- ja minä tyhmä, tässä jo olin päästää suustani hätäisen
tunnustuksen, se olisi penkin alle mennyt ja rouva Helding'istä
en olisi vaan päässyt. Nyt saan rauhassa tehdä tunnustukseni
kahdenkesken Hedvigin kanssa -- mutta onko se mahdollista! Kummallista,
kummallista!" Hän Katseli Hedvig'iä pitkään. Tunsiko hän Hedvig'iä
sittenkään? Eikö hän ollut liian araksi arvannut häntä? Eikö hän jo
monasti ennenkin olisi saanut kävellä kahden hänen kanssansa, jos vaan
olisi tahtonut? Hän punastui, kun ajatteli tyhmyyttänsä. Mutta ei,
eihän siitä näyttänyt olevan toivomistakaan, sellainen oli Hedvig'in
käytös tähän asti ollut; hän olisi voinut vannoa sen että Hedvig,
kummastellen katsoen häneen, kohta olisi antanut kieltävän vastauksen.
Mutta mikä nyt hänen päähänsä pisti? Oikku -- siunattu oikku! Kerran
siunasi hän Hedvig'in oikullisuutta.

"Tulkaa verannalle, on niin erittäin ihana ilta -- saanko luvan tarjota
limonaadia, vaapukka-limonaadia --"

Vai onko se oikku ollenkaan? Erik istui vaan pää pyörryksissä, katseli
Hedvig'iä ja mietti. Ei -- se on rakkaus, se on rakkaus --

"-- sepä taitaa olla paras virvoke näin kuumassa. Olkaa niin hyvä!"
Rouva Helding teki kutsuvan liikkeen kädellänsä.

Erik nousi loistavin silmin.

Ja Hedvig nousi, vaan aivan tavallisena näöltään.

Oli tosiaankin mitä ihanin ilta. Ilma väreili lämmöstä, tuoksuja
lemahti puistosta.

Limonaadia maisteltiin vähän väliin, vaan vallan harvaan puheltiin.
Erik katsoi Hedvig'in tyveniin kasvoihin ja mietiskeli: onko se rakkaus
vai onko se oikku? Hedvig virkkasi ja ajatteli hänkin, kai satakieltä
-- muisteli ehkä myöskin: parempi käkönen kädessä kuin kymmenen
metsässä. Ja mitä rouva Adelheid ajatteli? Ei tiedä, hän vaan tirkisti
Erikiin.

Erik huomasi tämän ja rypisti kulmiaan, nyt hän ei huolinut peittää
harmiansa tuosta vaivaavasta kohtelijaisuudesta.

Ilta kului, limonaadi juotiin, Erik nousi ja heitti hyvästi.

Hedvig, joka samalla meni käskemään Marttaa korjaamaan lasit pois,
saatti Erikkiä tampurin ovelle.

"Niin, se kävely huomena", sanoi Erik matalalla äänellä, "milloin
ja miten saan luvan -- No tapaammehan me toisemme aamupäivällä
tavallisella ajalla."

"Tulkaa yhdentoista aikana -- hyvästi, hyvästi vaan!"

       *       *       *       *       *

"Milloin yhdentoista aikana?" kysyi rouva Helding, joka oli astunut
saliin.

"Aamupäivällä huomenna, tietysti -- hän on ruvennut tulemaan niin
aikaseen, että täytyi sitä sanoa. Aamusilla on aina niin kiire saada
päällensä."

Erik tuli kotiin.

Nyt oli ratkaiseva hetki tiettävissä; ja miten äkkiä se tulikaan! Juuri
kun hän oli arvellut, että he olivat vielä melkein samalla kannalla
kuin alussa. Mutta eiköhän se melkein niin ole -- en tiedä sittenkään
Hedvig'in sydäntä ja minä, minä olen ujo ja pelkääväinen nyt niinkuin
ensikerralla. Nyt ei ole enää pakko käsissä, jokohan huomenna kosin,
ehkä toisena iltana vasta --

Hän käveli edestakasin.

"Mutta mitenkä hän päättäisi tämän kävelyn? Eikö hän ajattele, eikö
hänen melkein pitäisi tietää, mitä minä olen hänelle sanova? Eikö hän
pelkää -- Vai olisko hän toinen kuin se puhdas enkeli -- Ei, joka
kerta ovat kaikki minun luuloni tyhjään rauenneet, häpeään tulleet!
Hän luottaa minuun -- hän rakastaa minua tyyneesti vaan syvästi --
Oi Hedvig, hyvä tyttö luota minuun, ota vastaan minun uskollinen
varjellukseni elinkaudeksikin --" hänen tuli kyyneleet silmiin.

Niin, Hedvig oli jo melkein hänen morsiamensa, ja sitä ajatteli Hedvig
itsekin -- siinä mielessä Erik tänä yönä nukkui.




13.


Oli yhdentoista tienoissa aamu-päivällä.

Helding'in verannalla istui tuo tavallinen seura:: rouva Adelheid,
Hedvig ja Erik Autio.

Viimeksimainittu oli vast'ikään tullut, ja tuonut Hedvig'ille sievän
ruusu-vihkosen.

Hedvig oli tapansa mukaan huolimattomasti ystävällinen. Hän pisti
vihkosen vesi-lasiin ja sanoi pari sanaa sen kauneudesta.

Enemmän sitä kiitteli rouva Adelheid, Kerta toisensa perästä hän otti
lasin käteensä, pisti nenänsä ruusujen sisään ja kurkisti herkeämättä
Erikiin.

Erik oli vähän vaivautuneen näköinen ja alkoi puhella niitä näitä,
arvottomia asioita, jokapäiväistä uutta.

Rouva Helding mennä lylleröi sitten sisään, ja kuului kohta
kyökin-puolella puuhailevan ja tiuskivan piialle.

"Mamma aikoo meille taas jotakin erinomaista kestitystä, saatte nähdä!"
virkkoi Hedvig naurahtaen.

"Hm! jassoo --" vastasi Erik väliäpitämättömästi ja jatkoi sitten
vilkkaasti: "No tänä iltana siis saan luvan -- sen suuren ilon, olla
teidän kavaljeerinanne viehättävällä kävelyllä luonnon helmassa?"

"Ni--in", vastasi Hedvig hymyillen.

"Tänä iltana ja vielä monena iltana", jatkoi Erik, ja katsoi
innoissansa Hedvig'iin.

Hedvig nousi äkkiä ylös. Porstuan ovessa kulki joku. Piti mennä
katsomaan.

"Onko se siis sovittu?" ennätti Erik kysyä.

"Oo--n", vastasi Hedvig pikimmältänsä kääntyen.

Hän tuli pian takasin, pistäen poveensa jotakin.

Samassa tuli rouva Helding'kin ja Martta tarjottimella ja pöydillä.

Hyvää, vaahtoavaa suklaata tuotiin tarjolle.

"Tuliko etehiseen kukaan?" kysäsi rouva Helding, kaataen suklaata
kuppeihin.

"Ei siinä ketään näkynyt", vastasi Hedvig.

"Olkaa niin hyvä, herra Autio, olkaa niin hyvä!" kehoitti rouva
Adelheid simasuin.

Suklaata juotiin, ja väliin pakinoittiin.

Erik oli tavallista puheljaampi, vaan sai melkein kaiken aikaa
vastauksia ainoastaan Adelheid'ilta.

Hedvig oli hajamielinen, haaveileva. Toisinaan pyöri kuin naurun halu
hänen huulillansa, vaan sitä eivät muut huomanneet, hän peitti sen
sukkelaan, nostaen suklaa-kuppinsa huulilleen.

Hän rakastaa minua! riemuitsi Erikin sydämessä. Minkätähden hän on noin
totinen tänään? Hän rakastaa minua, hän ajattelee tulevaisuutta, hän
tahtoo palkita minun harrasta rakkauttani, hän tahtoo myöntyä olemaan
minun -- _minun_ jumaloittu Hedvig'ini. Oi, jos se olisi totta vaan!!

Niin kului tuntia pari. Erik otti hattunsa ja keppinsä ja jätti
hyvästi. Hän likisti hellästi Hedvig'in kättä -- rouva Adelheid likisti
lujasti _hänen_ kättänsä.

Nyt korjasivat rouva ja Martta kupit ja kasarit pois.

Hedvig ei auttanut sormellakaan. Hän meni saliin, seisahtui
ruukku-kukkain edessä akkunan luona ja kiskoeli niistä lehtiä, mitkä
hän sitten miettien kiersi ja käänsi sormissaan.

"No menetkö tänä iltana Savioon?" kysyi hän, kun rouva Helding tuli
sisään.

"Menen, menen vallan varmaan -- kuuden junassa", vastasi rouva Helding
vaipuen nojatuoliin ja puhaltaen.

"Kuuden aikana tulee tänne vieras -- herra", Hedvig veti arvellen
povestaan käyntikortin taitetulla kulmalla. "Mutta ei se estä sinun
matkaasi, minä kutsun jonkun naistuttavistani tänne."

"Kuka? -- annappas tänne!"

Hedvig viskasi kortin äitinsä syliin. Rouva Helding otti sen ja luki:

"_Feodor Juroff, luutnantti_." -- "Ja mitä siinä on lyijykynällä
kirjoitettu: Saan -- saan kunnian käydä kello 6 j.p. -- Niin, jaha,
hän, jonka kanssa sinä tansseit toisen fransseesin arpajaisissa?"

"Hän."

"Jaha! ja sitä sinä siis kävit etehisessä äsken?"

"Sattui pahasti. Olisin minäkin tahtonut tulla tutuksi hänen kanssansa
-- vähänpä meillä muutenkin on tuttuja herroja -- mutta ei tätä
matkaa kävisi jättäminenkään. Ja kyllä sinun täytyy saada joku nainen
kolmanneksi, ei se muuten käy laatuun."

"Niinpä vaan, valitettavasti", vastasi Hedvig pilkallisella
naurahduksella. "Nuo vanhat piiat, jotka täällä vastapäätä asuvat,
nostasivat hiiden hälinän. -- Kyllä se on sitä ilkeintä tapaa tuo
'esiliina-komento.' Nuoren tytön ei sovi missään iloita ja olla vapaa,
aina jonkun louhikäärmeen silmät seurana."

"Kylläpä sinä olet kohtelias -- minäkin kai olen noita louhikärmeitä."

"En minä sitä ole sanonut", vastasi Hedvig nauraen, "Sinä olet huvissa
itsesi tähden, sinä olet vielä niin nuori, että itse huvittelet."

"Niin no -- ja näöstä minua ei luulisi niinkään vanhaksi kuin olen",
sanoi rouva Helding heti leppyen. "Niin, ja enemmän pilalla minä
muistutinkin. -- Mutta ihmisten tähden, ihmisten tähden täytyy olla
varoillansa, sentähden --"

"Minä kutsun Elsa Karjalaisen luokseni täksi illaksi", täytti Hedvig.

"No tee niin, tee niin. En muistanut mainita matkastani Autiolle. Jos
nyt hänkin tulee."

"Ei hän tule."

"Mistä sen tiedät?"

"Muuten vaan luulen", vastasi Hedvig poiskääntyen. "Olihan hän illalla,
ei hän joka ilta tule."

"Sattui pahasti -- Teillä voi olla hyvinkin hauskaa kaiken iltaa, ja
vielä Autio seurassa. Mutta ei kävisi minun heittäminen menoani, minua
--"

"Ei teidän tarvitse sitä heittää, ei suinkaan", keskeytti Hedvig
kiivaasti. "Mitä hauskaa meillä olisi, -- Autio ei tule nyt taas, se on
varma, ja luutnantti menee puolen tunnin perästä pois -- ensimmäinen
käyntihän se on. Ja puistossa Varieté-ilta vielä sitten. Sinnehän tuon
Elviran kintut vetävät kaikki nuoret miehet."

Martta käski päivälliselle.

       *       *       *       *       *

Helteinen, kuuma kesä-ilta oli houkutellut hyvin paljon kansaa
kaivopuiston varjoa ja meri-tuulahduksia nautitsemaan.

Ja olipa siinä tarjona myös soittoa ja kaikenlaista näytelmää, muun
muassa yleisön suosikin Elvira Delmár'in nuora-tanssia.

Pöytäin ääret sekä verannalla että lakealla olivat täynnänsä
herroja ja naisia, ja käytävillä käveli toisia, naiset viuhutellen
varjostimillaan, herrat vähäväliin pyyhkien otsaansa ja hatun
sisä-reunaa. Soitto-paviljongista kajahteli "Kerjäläis-ylioppilaan"
hilpeitä säveliä.

Erik Autiokin nyt näkyi, ohjelma kädessä, lähestyvän näyttämöä. Hänen
muotonsa oli iloinen, hänen ryhtinsä reipas, miltei ylpeä.

Hän seisahtui ja katsahti ympärilleen, missä tuttuja löytäisi.

Niin! siinä istuu yksi parvi!

He olivat huomanneet hänen, hän nyykähytti heille ja läksi tulemaan
heidän luoksensa. Hän risteili ja tunki tuolien välitse -- "anteeksi!"
jonkun joukossa täytyi toisinaan väistyä vähäsen -- viimein hän oli
perillä.

"No siinähän se onnen poika tulee", tervehti eräs pöydän ääressä
istujoista, "kauniimman tytön suosittu sulhanen."

"Vai niin! no _gratulor, gratulor_!" [onnittelen], sanoi pari muuta.

Toiset naureskelivat salakähmäisesti.

"Älkää joutavia puhuko", vastasi Erik teeskennellen totiseksi ja hakien
tuolia itselleen. "Ja teillä on, näemmä, tuutingit jo edessänne. -- St!
viinuri --"

"Paikalla, paikalla", sanoi sivutse rientävä viinuri.

Erik katseli malttamattomasti ympärilleen, ja nakutti kepin-nupilla
pöytään.

Toinen viinuri ilmaantui, pyyhinliina kainalossa, ja noudatti hänen
käskyänsä.

"Totia tänne minullekin!"

"Kyllä!" viinuri riensi pois.

"Montako numeroa mennyt?" kysyi Erik.

"Kolmas menemässä", vastasi tuo ensimäinen puhuja. "Vähätpä muista,
minä ainakin tulin Elviran tähden vaan."

"Vähät hänestäkään!" sanoi Erik. "Mutta jossakin aikaansa pitää
viettää, sentähden _minä_ tulin."

"Harvoinpa sinua näkee nyt enää ulkona, Autio", virkkoi joku
kumppaneista.

"No kummako se on", ilmoitti ensimäinen puhuja hiljemmin. "Hedvig,
Hedvig pitää häntä ruusu-siteissään -- siinä hänen on hyvä olla, muusta
hän vähät huolii."

"Taas!" sanoi Erik, iskien puhujaan silmäyksen, mikä oli olevinaan
vihainen, ja kääntyi maksamaan totinsa, mikä samassa tuotiin.

Häntä lähinnä istuvan ylioppilaan silmät sattuivat kukkaron
sisällykseen. Toisten naureskellessa Hedvig'in ruusu-siteille, töykkäsi
hän hiljaa Erikiä kylkeen ja kuiskasi! "Voitko 'vipata' kymmenmarkkasen
huomiseen -- huomenna saat takasin."

Vastaamatta aukasi Erik pöydän suojassa kukkaronsa taas, otti
kymmenmarkkasen ja pisti pyytäjälle.

"No etkö ole katunut kauppojasi, että jumaluusopin jätit?" kysyi sitten
joku.

"Vielä mitä! meneehän muita yltäkyllin tuohon mustaan veljehistöön",
vastasi Erik.

"Niin mutta sillä uralla pikemmin pääsee leipään."

"Ja ruumiin lihavuuteen, se on totta."

Naurettiin.

"Ja pikemmin pääsee vaimoon, etkö sitä ole ajatellut, Erik", virkahti
taas joku.

"Ei sillä kiirettä", vastasi Erik, huolimatta seuran ilkkuisista
silmistä, "ja voipihan opintoajallakin mennä naimiseen, jos niin
tahtoo."

"Ja varoja löytyy."

"No ei niistä Autiolla puutetta ole", arveli äskeinen lainaaja.

"Meillä varattomilla olisi ainoana neuvona etsiä joku rikas
vanhapiika", sanoi ensimäinen puhuja.

"Niin", myönsi toinen, "ehkä sanomalehtien kautta: 'tällä tätä nykyä
ei enää oudolla tavalla' -- ja niin edespäin. Etkö luule siitä apua
olevan?"

"Luulen, luulen. Vastauksia ja valokuvia tulisi tulvana. Se on viljanen
vissi."

"Kauneuden-kilpailu sekin, alempaa arvoa -- ei siihen Hedvig'it kuulu",
ivaili kolmas.

Erik jo rypisti kulmiaan.

"Hyvähän se että vanhat piiatkin kerran kunniaan pääsevät. Vai eikö
_tässä_ jurymies katsoisikaan ihmisen muotoon?" puuttui puheesen neljäs.

"Mitä joutavia, 'ei vanhasta tule konkaria' -- pelehtyköön rauhassa
kunhan rahansa antaa", vastasi ensimäinen.

Naurettiin.

"Puh! kun on lämmin. Eiköhän siitä viimeinkin ukkosta ja sadetta tule",
arveli taas joku.

"Tokkohan!" virkahti Erik hiukan huolestuen ja katsahti taivasta.
"Hajapilviähän nuo ovat."

"Ylemmällä niin, mutta taivaan rantaa et näe, puut peittävät. --
Kylläpä sitä poutaa on kestänytkin -- tämän kuukauden."

Näyttämön esirippu soljui syrjään. Muuan ilve-laulaja esiintyi, ja veti
vähäksi aikaa huomion puoleensa.

Pöytä eteenpäin Erikin seurasta istui toinen, käytöksessään hiljaisempi
seura. Kohtuullisesti maisteltiin punssia tässä seurassa. Puheen johti
pitkä, parrakas mies, jonka silmistä loisti korkea äly ja samalla jalo
vakavuus. Nuoremmat seurassa eivät näyttäneet olevan lähemmin tuttuja
hänen kanssansa; usein siis mainittiin hänen nimensä: lehtori Lönnbom.

"Niin! Te olette siis savokarjalaisia kaikki", sanoi Lönnbom.
"Osakunta-tovereja! Minäkin näette, kuuluin savokarjalais-osakuntaan,
ja minut vetää vielä puoleensa paremmin tämä heimolaisuus, vaikka
halusta olen nuorien seurassa ylipäätään. Nuorien seura virvoittaa,
siitä saapi raittiita herätyksiä elämään ja isänmaalliseen työhön. --
Muista osakunnista en tunne juuri monta -- niin on tuossa yksi tuttu
sentään, Erik Autio."

"Tohtori, kuten häntä jo pilalla mainitaan", sanoi nuoremmista yksi.

"Niin tosin! Hän on kääntynyt äkkiä toiselle uralle", sanoi Lönnbom.
"Kuinkahan oikein tehty se sitten lienee tuommoinen pyörähdys toiselle
satulalle, kun on mies jo melkein valmis virkaansa. Ainakaan hänen
vanhempansa eivät ole siitä kovin iloissaan."

"Hän on Hämeen puolelta kotoisin", arveli joku.

"Niin, Hämeestä", vastasi Lönnbom. "Ylioppilaana olin konditioonilla
hänen kotipitäjässään -- rovastin poikain opettajana. Tämä Erik tuli
sitten, isänsä pyynnöstä, myöskin minun kouluuni. Hiljainen, hyvä
poika, erinomaisen hellätuntoinen talonpojan lapseksi."

"Eikö hän ole jo vanhanpuoleinen poika -- hän on myöhään alkanut
varmaankin."

"Hän oli kuudentoista vanha silloin, eikä hänelle alkujaan aiottukaan
sen enempää kouluttamista kuin mitä minä voin hänelle antaa. Sitten
muuttuivat mielet hänen kodissansa. -- Talonpojat tavallisesti alkavat
myöhään -- Matti Myöhäisiä ovat, meidän hyvät suomalaiset."

"Nyt hän on tietoviisas, ateisti vai mikä nihilisti hän lieneekään",
sanoi Lönnbom'in vieruskumppanit. "Isottelee ihmistuntemisella ja
elämän-viisaudella -- hah! Sen miehen kanssa minä en kauan sopisi."

"Aivan; hän on kokonaan muuttunut, niinkuin sanotte, Wellanen", myönsi
Lönnbom ja katsoi miettivästi eteensä pöytään. "Mutta minä, joka ehkä
tunnen hänet paremmin kuin te muut, ainakin enemmän aikaa kuin te
muut -- toivon että pohjalla hänen luonteessansa piilee paljon hyvää
vielä. Hän uskoo hyvään, vaikk'ei tahdo sitä myöntää. Hän on noita
kaksinaisluonteita, joista meidän aikakausi on niin rikas. Se kuuluu
muka hyvään käytöstapaan tuo vapaa olento, tuo kyynillinen hyveitten
halveksiminen, tuo uskonnon ylenkatse, tuo alituinen yhteisjärjestyksen
moittiminen. Mutta useimmissa nuoremmissa on onneksi vielä
pintapuolinen tämä mielenlaatu. Varotkoon itsensä nuorimies, ett'ei
tämä vale-luonne pääse valtaan, ett'ei se tukehduta hänen alkuperäistä,
Jumalan antamaa luonnettansa. Hillitköön ajoissa ylimielisyytensä.
Katsahtakoon meidän suurten miestemme elämäkertaan, ja hävetköön, kun
röyhkeydessään luulee olevansa viisaampi kuin he. Heidän kunniarikkaan
elämäntyönsä kulmakiviä tahtoo hän kukistaa. Mikä niille antoi lujuutta
elämässä ja uskallusta kuolemassa, tahtoo hän tehdä naurettavaksi.
Naurettava hän on itse -- kääpiö --, naurettava ja samalla surkeat
hänen yrityksensä."

"Mitä tuohon Autioon tulee, niin ei hänestä suinkaan olisi miksikään
uskonpuhdistajaksi" sanoi Wellanen; "peräti horjuvia ovat hänen omat
mielipiteensä. Ensimmältä hän oli harras raittiuden-ystävä, nyt hän on
aika juomari."

"Ei enää", virkahti nuoremmista yksi, "sittekuin hän on rakastunut
erääsen kauniisen tyttöön. Rakkaus jalostuttaa."

"Rakkaus jalostuttaa", toisti Lönnbom. Tosin! mutta se riippuu
sangen paljon siitä, millaista tyttöä rakastaa. Rakkaus siveään,
hyväntapaiseen tyttöön, johon voipi huoletta luottaa, jonka
vastarakkaus ei hämmenny oikkuihin ja keikaroimisiin, vaan vahvistuu
ja ylentyy päivä päivältä -- se jalostaa. Mutta ken huikentelevaista
tyttöä rakastaa, hän päinvastoin kehnostuu, hän joutuu pian kateuden,
vihan ja halpamielisyyden saaliiksi. Ja Aution rakkaus-asiasta en voi
hyvää aavistaa -- te näytte kummastelevan mitä minulla lienee tekemistä
tämän yksityisen asian kanssa. -- No, viime vuonna, kun Ruotsissa
olin, saatti sattuma minut samaan kartanoon asumaan, missä rouva
Heldingkin tyttärineen asui; tahtomattanikin tuli minun tietooni yhtä
ja toista heistä -- sitten sain kuulla Aution rakkaudesta -- Autio on
ollut ystäväni ja opetettavani -- hänen vanhempansa ovat kunniallisia
ihmisiä, -- "sentähden pidän melkein velvollisuutenani varoittaa,
kosk'ei hän itse saa silmiänsä auki. Vielä odotan yhtä tietoa, sitten
käyn hänen luonansa. Hän on vierautunut minusta, hän kai vihastuu
minuun, mutta ainakin on tuntoni sitten surutta."

"Ei Helding'in rouva, eikä neiti ole hyvässä huudossa täälläkään,
enää", sanoi Wellanen; "ei niitä oikein hyviin seuroihin päästetä
ensinkään."

"Ja tuo ihmis-tuntija Autio näkee heidät yhäti haaveellisessa
loistossa", Lönnbom hymyili -- "hän ei tunne itseänsä ja vielä vähemmin
toisia. Tunne itsesi! käski kreikkalainen viisas, ja hyvä sen, joka
sitä käskyä muistaa."

Hän kuuli jonkun lähestyvän ja kääntyi. Autio seisoi hänen edessänsä.
Hän nousi ylös iloisesti. Wellanen murti suuta.

Oli äkkiä ruvennut tuulemaan. Aikaväliin pyyhkäsi tuuliaispää lakeata,
niin että pöytäliinat löyhähtivät ilmaan ja naisten iso-reunaiset
hatut pyrkivät lentämään päästä. Lakealla istujain joukko sentähden
harveni harvenemistaan, naiset etenkin pyrkivät verannan ja salongin
suojaan. Senkin pöydän luota, joka oli Erikin ja Lönnbom'in seurain
välillä, olivat melkein kaikki kadonneet. Erikin ja Lönnbom'in silmät
olivat jo kohdanneet toisensa, vaan ensinmainittu oli aina sukkelaan
katsahtanut toisaalle päin. Mutta arvellen, ett'ei koko illan kävisi
näin teeskenteleminen tuntemattomaksi, päätti hän viimein nousta
tervehtimään entistä opettajaansa.

"Monen ajan perästä näkee sinun taas", sanoi Lönnbom pudistaen hänen
kättänsä. Mitä kuuluu? Miten ovat mieliisi uudet opintosi?

"Olen niin vasta-alkavainen vielä, ett'en varmaan saata sanoa", vastasi
Autio. "Sen vaan tiedän, että olen iloinen, kun käännyin takasin
tieltä, millä läksin pettämään sekä itseäni että muita."

"Älähän kovin iloitse", sanoi Lönnbom kepeällä pilkalla, "sitä tietä,
on moni sinua etevämpi kulkenut katumatta."

Autio häpesi hieman.

Wellanen naurahti.

"Pitäisihän todistajiksi minun sanoilleni oleman yllinkyllin taivaaseen
mulkoilevia mammonan-orjia", sanoi nyt Autio vähän närkästyneenä.

"Älähän tuomitse omilla todistuksilla", vastasi Lönnbom kuivasti, --
"ett'ei viimeinen eksytys tule ensimäistä pahemmaksi."

Ukkosen jyrähdys kuului.

Autio rypisti kulmiaan eikä huolinut pitkittää puhelemistaan Lönnbom'in
kanssa.

"Ehkä nyt vetäydyn taas omaan seuraani", sanoi hän ja heitti hyvästi.

"Minä olen monasti jo aikonut käydä luonasi", sanoi Lönnbom, "kyllä
kohta tulen -- puhelemaan entisiä ja nykyisiä."

"No terve tullut."

Autio oli tuskin asettunut taas kumppaniensa pariin, niin alkoi
heitellä sadetta -- isoja, raskaita pisaroita.

Kansaa pakeni katoksen alle.

Ukkonen jyrähti taas entistä kovemmin. Sade tiukkeni tiukkenemistaan,
kunnes vettä loiski taivaasta kuin kaatamalla.

Joka sorkka sisään.

Viimeisinä viinurit häärivät lakealla, korjaten pois pöytäliinat, lasit
ja kupit.

Väliin välähti salamoita ja ukkonen paukahti heti perästä.

Salonkiin sijoittui nyt ihmisiä äärin vierin. Soittokunta estraadilla
alkoi koettaa voimiaan ukkosen kanssa. Uusia virvoituksia huudettiin
pöytiin. Hälinää ja kilinää oli yhtä mittaa.

Ulkona rupesi ukkosen jyrinä kuulumaan kohta heikommalta,
kaukaisemmalta, vaan sadetta tuli taukoamatta.

Autio astui verannalle ja katseli ilmaa synkeänä. Taivas oli yhtenä
harmaana, ei ollut selkenemisestä paljon toivoa. Hän puristi
nyrkkiänsä, kiroili ja meni sisään.

"Enemmän totia", käski hän; "Juokaamme sitte, koska maatakin janottaa
niin määrättömästi."

Ja juominkia jatkettiin.

Elviran tanssi ja muut näyttämöllä toimitettavat numerot jäivät
sikseen. Soittokunta koetti korvata vajaukset. Silloin tällöin läksi
parvi kuulijoita pois, pyrkimään sateenvarjojen alla ja vossikkain
avulla kotiinsa.

Ilta kului, yö oli käsissä.

Sade helpoitti toisinaan, vaan tiheni sitten taas.

Autio kävi katsastamassa ilmaa vielä pari kertaa, vaan viihtyi sitten
lasinsa luona puoleen yöhön asti. Kello kävi yhtä, kun hän viimeisinä
jätti salin ja epävakavilla askeleilla läksi pois kotiinsa päin.
Puolivälillä yhdätti hän vossikaan ja ajoi sillä asuntoonsa.




14.


Eik ei ollut juuri hyvällä mielin, kun hän seuraavan päivän
aamupuolella puki päällensä peilin edessä.

Paha onni oli noussut vastaan heti ensikerran, kun Hedvig ja hän
olisivat saaneet olla kahdenkesken.

"Kyllä se nyt tiesi tulla sade ja jumalanilma, ja ennen kesti kuivuutta
ja tyyneyttä kuukausia katkeamatta", nurisi hän taivasta vastaan.

Hänen mielensä oli oudonlaisesti painuksissa. Ja nyt juolahti muistiin
tuo sulhasten kulunut korupuhe, että menevät vaikka tulen ja tulvan
kautta kun rakastettu käskee.

"Mitä, eihän se tähän sovellu", torjui hän tuota kiusallista ajatusta.
"Enhän minä olisi voinut viedä Hedvig'iä kävelemään semmoisella
raju-ilmalla -- ja olisihan hänen äitinsä heti pannut vastaan."

"Niin, mutta jos olisit mennyt tutkaisemaan, jonkun tekosyyn nojassa --
he olisivat kutsuneet sisään, ja siellä olisit saanut ties sen kuinka
kauan puhella Hedvigisi kanssa. --"

"Mitä joutavia, eihän herrasneiti päästä sisään niin myöhällä,
siitäpä kielet liikkeelle -- ja toiseksi, ei minun sentään yhäti käy
siellä juokseminen, hän voi tuskastua ja ihan suuttua minuun vielä
viimeiseksi."

Hän huoahti. Hänen onnellisuuttansa oli himmentänyt tuo oikullisuus
Hedvig'in käytöksessä. Kuinka usein hän olikaan ollut varma voitostaan
ja samassa saanut virittää alemmaksi ylpeät ajatuksensa. Mutta
eilen hän vakaantui siitä, että Hedvig häntä rakasti -- niin, tuo
eilinen sopimus ei antanut sijaa enemmälle kuin ainoastaan yhdelle
selitykselle: Hedvig odotti rakkauden-ilmoitusta ja oli antava
autuuden hänelle -- eihän Hedvig muuten olisi oikullisuudessaankaan
yhä ylläpitänyt hänen toivoansa, ei hän muuten olisi suostunutkaan
kahdenkeskenoloon, saati sitten sitä itse ehdotellut.

"Mutta jos olisi pitänyt mennä kuitenkin -- ei tiedä, ei tiedä --"
Erikin veri rupesi sukkelammin suonissa juoksemaan -- "mitä mahdottomia
-- -- vaikka, onhan minulla ollut onnea kyllä naisväen luona --" hän
naurahti, mutta hänen naurunsa haihtui heti ja hän keskeytti itsensä
inholla: "noita ompeliattaria ilkeen ajatella samalla kertaa kuin
Hedvig'iä."

"Mitä tässä aprikoitsen", päätti hän viimein, "jos olisin päässytkin
sisään -- olisihan tuo vanha virnakka, hänen äitinsä, taas istunut
kolmantena -- hiiteen hän! mitä hän aina tirkistelee minuun niin
inhottavan imelästi -- hahhaa -- naura hyvälle, naura pahalle! täytyypä
häntä kärsiä vastaiseksi -- mutta en minä huoli hänestä huoneisiini,
sitten kun Hedvig ja minä -- ah, mutta sinne on vielä aikaa, ajattele
ensin lähempää onnea -- tänä iltana, niin tänä iltana on kaikki
seposelvänä meidän välillämme, sen takaan."

Koko joukon iloisemmalla tuulella hän kohta käveli tuota tuttua
tietä Helding'iin. Ja pian oli eilinen vastus aivan unhotettu, hänen
huomionsa tarkistin katsomaan Hedvig'iä hänen tavallisella paikallaan
akkunan luona. Niin, taisi hän siinä istua, vaikka tavallista
syrjemmässä. Hänen sydämensä tykytti tiheään, kuten aina, kun hän
Hedvig'iä lähestyi.

Hän juoksi rappusia ylös ja kävi kiinni käsiripaan ovessa. Mutta kas!
lukossahan se olikin. Miksi he eivät odottaneet häntä tänään. --

Pahoja aavistuksia rupesi nousemaan, mutta ne eivät ehtineet saada
vielä määrättyä muotoa.

Hän soitti.

Martta tuli aukasemaan, vaan hän näytti sangen suuttuneelta. Hän tuskin
tervehti tulijaa. Mutta Erik ei huolinut hänestä sen enempää, hän näki
Hedvig'insä ja kiiruhti saliin.

Hedvig istui yksin ja virkkasi.

Hän oli viehättävä kuin aina -- puhdas ja ihana kuin ruusu
aamu-kasteessa.

Kerran yksin! Erik ihastui ja tuli kättelemään.

Hedvig pisti pari sormea hänelle, katsahti häneen, mutta käänsi heti
huomionsa käsityöhön taas.

Erik istuutui häntä vastapäätä.

"Nyt on jo tilaisuus", lensi hänelle ajatus, "nyt tulee sinun puhua,
suoraan, sydämen sanoilla" -- mutta -- -- Hedvig'in katsahdus tuntui
hänestä taas niin vieraalta -- Hedvig'in huulilla vivahti kuin
ylenkatsetta.

"Mamma ei ole kotona tänään", sanoi Hedvig lyhyesti ja naurahti hiukan.

"Niin, kerran saan --" alkoi Erik hymyillen.

"Teidän siis ei olisi tarvinnut tulla", Hedvig ei ollut kuulevinaan
että Erik alkoi vastata, vaan jatkoi suuta muikistaen. "Minä joudun
vielä huonoon huutoon. Minä pyytäisin siis että menette pois --
hetikohta!"

Erikin hymyilevät kasvot hölmistyivät pilalle.

Oliko se hänen rakastettu Hedvig'insä, joka näin hänet käski pois? Ja
millä tuikealla, melkein vihaavalla äänellä, millä vaivatulla muodolla
-- aivan kuin olisi mustalainen taikka mikä maankulkuri tunkeutunut
sisään.

Huonoon huutoon! Ikäänkuin kihlauksesta ei voisi olla puhettakaan -- ja
Erik, joka luuli sitä niin läheiseksi, melkein olevaksi jo; -- huonoon
huutoon! Hänen käynnistänsä päivällä, ja kuitenkin oli hänelle luvattu
saada kävellä hänen kanssansa yöllä.

Hedvig viskasi virkkauksensa pöydälle ja nousi tuskastuneena ylös.

"Minä -- minä menen sitte --" vastasi Erik tukkeutuvalla äänellä, otti
hattunsa ja meni syvästi loukattuna ulos.

Hän hoiperteli rappusia alas ja seisahtui -- häntä pyörrytti, hän oli
kuin huimaavasta korkeudesta syösty.

Ja syösty hän olikin -- toivonsa taivaasta.

Iloisimmalla toivolla hän oli tullut -- nuopeana kuin pihalle potkastu
koira hän meni.

"Voi!" hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, se tykytti että oli
haljeta -- "mikä kohtelu -- ja mikä julma pilkka -- että paremmin
soveltuisin hänen äidillensä -- millä sitä olen ansainnut --"

Viha rupesi hänessä kihisemään, kuohuilemaan -- hän koetti rauhoittaa
mieltänsä -- hänen silmänsä sipaisi salin akkunaa. Siinä seisoi Hedvig
ja hymyili.

"Ja riemutset vielä! --" hän ei huolinut selvitellä ajatuksiansa, hän
kääntyi äkkiä takaisin ja juoksi taas rappusia ylös -- ovi oli vielä
auki, hän astui saliin taas.

Hedvig seisoi työpöytänsä edessä ja pisti puikkonsa kerään.

Hän katsahti Erikiin kummastellen.

Vaaleana ja vapisevin huulin Erik astui Hedvig'in eteen.

"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt -- että minua niin kovasti
kohtelette. Minä olen rehellinen mies, joka uskollisesti -- on teitä
rakastanut -- ja palkinnoksi nyt menettelette minua kohtaan niinkuin
tunnoton -- tunnoton --"

Hedvig'kin vaaleni vähän.

"Mikä?" kysyi hän kylmäkiskoisesti.

Erik vaikeni.

"Ei teidän tarvitse tulla tänne soimaamaan minua", sanoi Hedvig,
"en minä huoli teidän soimauksistanne enempää kuin kaipaan teidän
liehakoimisiannekaan. Minä en halua mitään yhteistä teidän kanssanne.
Me emme sovellu toisillemme, se olisi ihan naurettava yhdistys."

"Ja sitä nyt vasta sanot --" Erik puri hammasta, otti Hedvig'iä
käsivarresta, lykkäsi hänet luotaan ja ärjyi:

"Ole arvossasi, mikä se sitten lieneekään --"

"Herra jesta -- hyi tuota petoa --" Hedvig vaipui nojatuoliin ja
hyrähti itkuun.

Erik heitti häneen viimeisen, epävakaisen silmäyksen ja astui pää
kekassa pois.

"Ah! Puh!" läähätti hän. "Kaikki on loppunut -- kaikki on loppunut --
nyt vihaan sinua yhtä paljon kuin ennen rakastin -- vihaan --"

Hän riensi kotiinpäin, töytäten keppiään niin kovasti kivitykseen että
se riksahti poikki. Vihaisesti viskasi hän tynkän kädestään.

       *       *       *       *       *

Seposelvä nyt oli Hedvig'in ja hänen välinsä, aikaisemmin kuin hän oli
luullutkaan.

       *       *       *       *       *

Lyhytmielinen ihminen! Luulet olleesi oikeassa, ja olet hullu! Luulet
voivasi vaihettaa tunteita helposti kuin vaatteita! Luulet voivasi
pyyhkiä pois muistoja, jotka ovat polttautuneet sieluusi!

"Nyt vihaan sinua", sanoi Erik -- ja tuntia myöhempään hän huomasi
rakastavansa Hedvig'iä aina vaan, rakastavansa häntä yhtä hehkuvasti
kuin ennen.

Minä en voinut toisin käyttäitä, puolusteli hän ensimmältä, ja mitä
siitä olisi ollut hyötyä -- Hedvig ei rakastanut sinua, Hedvig ei ole
milloinkaan rakastanut sinua.

Vai ei? ajatteli hän sitten. Eikö Hedvig monasti ole osoittanut
oikullisuutta sinua kohtaan -- sinä olet ollut kärsivällinen -- ja heti
jälkeenpäin hän on ollut sinulle hyvä taas, hellämielisesti sovittanut
kaikki ja katsellut sinua lempeästi, rakkaasti? Miksi _nyt_ niin
suututit?

"Voi voi, jos hänen äitinsä toki olisi ollut kotona -- ei tämä kaikki
olisi päässyt tapahtumaan.

"Mutta oliko se muuta kuin hänen tavallisia oikkujansa vaan? -- Ei
hän ollut todella suutuksissa -- hän hymyili akkunassa, aivan kuin
sovinnoksi -- ja minä suutuin siitä enemmän vaan -- olinko hullu?
Miks'en mennyt pois hiljaisuudessa -- iltapuolella olisi kaikki
ollut unhotettu, kaikki entisellään taas. -- Itse, itse olen onneni
hävittänyt."

Ja nyt tuli katumus, katkera katumus.

"Miksi, miksi en pitänyt paremmin huolta onnestani! -- Minä en ole
niin nuori enää, minä en ole etevä ruumiin enkä älyn puolesta. Se oli
tavaton, ansaitsematon onni, mikä minulle koitti, hellällä huolella
olisi minun pitänyt sitä varjella -- ja mitä tein! Raa'asti kouristin
kukkaseni -- voi onnetonta Erikiä. --

"Olisiko sovinto, olisiko anteeksi-saaminen mahdoton, aivan mahdoton?

"Olisi, olisi, auttamattomasti. Tuo kouristus jätti merkin, mikä syöpyi
sieluunkin. Älä odota armoa, sinä et sitä ansaitse, sinä et sitä saa
ikinä -- ikinä --"

Hän väänteli käsiään, hän ei saanut rauhaa sisällä eikä ulkona -- aina
vaan leijaili hänen edessänsä ne onnen osat, mitkä hän hurjuudessansa
oli hukannut.

"Hurjuudessani menin häntä solvaisemaan -- itse menin vaatimaan
rukkaset itselleni, hahaa -- Eikä siinä kyllä, käsin kävin häneen.
Askeleesta askeleesen olen murhannut kaikki toivoni, kaikki mitä
kalliinta minulla oli -- hän on nyt vieras, kuollut, -- en saa hänen
seuraansa, en saa häntä nähdä -- ja elä sitten! Kävele nyt yksinäsi
yöt, päivät! Oi nuo iltakävelyt, jotka eivät milloinkaan päässeet
toteutumaan -- mitä ne lupasivat, mitä ne merkitsivät? Eikö hänen
rakkauttansa? Hän rakasti sinua --"

Erik parka!

"Hän ei tunne itseänsäkään, vielä vähemmin toisia", sanoi Lönnbom
Kaivopuistossa. "Tunne itsesi! käski kreikkalainen viisas -- ja hyvä
sen, joka sitä käskyä maistaa." Jos Erik olisi kuullut nämä sanat,
olisivat ne ehkä nyt johtuneet hänen mieleensä. Hän ei ollut huolinut
tutkia, taisiko hän tulla aikoihin ilman tätä rakkauttansa, hän ei
ollut varoillansa, hän antoi vihalle valtaa, hän ei hillinnyt itseänsä
-- silmänräpäys käsitti koko elämän.

Seuraavana päivänä, kun Erik taas pakeni yksinäisille vaelluksilleen,
tuli Helding'in piika Martta häntä vastaan.

Erikin ajatukset olivat joskus viivähtäneet siinäkin kysymyksessä:
milläköhän mielellä Hedvig on tästä kaikesta, eiköhän Hedvig tunne
kaipausta kuitenkin?

Hän päätti vaihtaa pari sanaa Martan kanssa.

"Mitenkä voivat nyt teillä?" kysyi hän.

"Niin Helding'issä", vastasi Martta ja naurahti, "en minä heistä tiedä,
enkä huoli tietääkään mitään. Eilen minut ajettiin pois."

"Ja tiedättekö minkätähden pidätti häntä Martta. Neidin tähden! He
haukkuvat ja valehtelevat että minä olen joka yö poissa, mutta oikea
syy on se, että neiti pelkää minun tulevan tietämään hänen omat
vehkeensä. Näette! Toissa iltana olin ulkona -- veljeäni tervehtimässä
-- ja kun yöllä palasin, näin verannan oven olevan auki ja näin neiden
siellä vahtivan -- sulhasia tietysti, sillä tilaisuus oli hyvä, rouva
oli poissa, hän yksin kotona vaan. Mutta neiti äkkäsi minun ja suuttui
siitä niin että seuraavana --"

Loppua Erik ei enää kuullut, hän oli kuullut kyllin. Huumautuneena
kääntyi hän syrjemmille teille, kaivopuistoon pakoon, piiloon.
-- -- -- "Ja epäiletkö vielä että hän sinua rakasti? Hän odotti sinua
-- sinua -- -- hän odotti turhaan -- hän oli silloin jo yksin kotona --
ja sinä, tyhmä elävä, et ymmärtänyt, et mennyt -- aah!" hän heittäytyi
nurmelle, nyrkit otsaa vastaan, kiroili ja riehui -- -- -- "selvästi,
ehdottomasti hän sinä iltana sanoi: tulkaa yhdentoista aikana! --
olinko ihan mielipuoli, kun en paremmin ajatellut -- kun vaihetin tuon
sanomattoman onnen kehnoon juopumiseen --" hän nousi istualleen taas,
toivottomasti tuijottaen ilmaan.

Yhä korkeamalta, ihanammalta näytti hänen menetetty paratiisinsa, yhä
kurjemmalta, kauheammalta hänen kohtalonsa. Hän kammoksui epätoivonsa
kuiluja, mitkä hän itse oli avannut, vaan hänen täytyi niihin alas
syvemmälle, syvemmälle.

Nyt oli selvinnyt myös syy Hedvig'in käytökseen, nyt rupesi Erik häntä
paremmin tuntemaan. Oliko se oikeastaan siveän neiden käytöstä? nousi
hänessä kysymys -- mutta hän karkoitti sen kauas. Vieläkö tässä rupean
siveyden-saarnaajaksi! Siveä Erik -- vakaa, vanha Erik! pilkkaili hän.
Hän inhosi itseänsä.

Ja Hedvig oli ideaali nyt kuin ennen.

"Hedvig on niin siveä kuin kukaan muu, mutta hän rakasti sinua,
rakasti niin -- -- -- Oi kultani, lintuni! Orjana olisi pitänyt minun
ryömiä hänen jalkainsa juuressa ja rukoilla anteeksi -- ja mitä tein?
Minusta tuli halpa, ilkeä ihminen, minä roisto uskalsin käydä kourin
hentoon, viattomaan, turvattomaan tyttöön -- minä pakoitin kyyneleitä
noihin ihaniin rakkaisiin silmiin, jotka iloitsemaan ovat luodut,
eikä itkemään -- minä tuotin hänelle karvaan hetken, millaista hän ei
milloinkaan ollut kokenut, ei milloinkaan olisi pitänyt saada kokea --
oi, voi hänen kyyneleensä kuinka ne polttavat minun poloista sydäntäni,
polttavat kauheasti -- Hedvig enkelini! anna anteeksi, anna anteeksi!
Itse tahtoisin itkeä verta jos voisin -- vaan epätoivolla ei ole
kyyneleitä. Kuivettukoon myös kieli ja käsi minulta pahantekijältä,
joka elämäni surmasin -- -- Pois, pois täältä -- ihmisiä tulee -- pois
koko kaupungista -- vaikka Ödeberg'in luokse, siinä on ainakin metsä
likellä että pääsen hirttämään itseni."

Hän oli hulluuden rajalla.

Hän nousi ja läksi liikkeelle taas.

Takaa kuului iloista puhelemista -- hän säpsähti:

Hedvig'in ääni!

Hän katsahti taakseen. Niin, siinä tuli Hedvig, ja upseeri rinnalla --
kahden vaan.

Hän kiiruhti eteenpäin, poikkesi ensi käännökseen ja vakoili puun
takana.

"Kuka tuo mies on -- en ole nähnyt häntä ennen -- Hän nyt tuli minun
sijaani, hän saa mitä minulta meni -- minun onneni. Juoksenkohan esille
ja kuristan hänet siihen paikkaan -- ei vielä, ei vielä, mitä sillä
voittaisit. Ja Hedvig on iloinen, nauraa; hän _voipi_ olla iloinen ja
rakasti minua kuitenkin toissa päivänä vielä -- mutta hän huomaa minun,
hänen ilonsa on teeskennelty, hän tahtoo kostaa solvaustani -- Nyt
menivät, nyt ei niitä enää näy, nyt pois minäkin --"

Erik pettyi. Hedvig ei ollut huomannut häntä, ja oli iloinen kuitenkin.

Päivän vielä vietti Erik kaupungissa, hän tahtoi nähdä seurustelivatko
Hedvig ja upseeri taas yhdessä. Hän juoksi ja väijyi ja näkikin
ne iltapuolella taas yhdessä. Hän kiroili ja heitteli hirveimpiä
uhkauksia, otti sitten vossikan ja käski ajamaan Ödeberg'in tehtaille.

       *       *       *       *       *

Joku puoli tuntia myöhempänä tuli Lönnbom Erikin asuntoon ja tahtoi
häntä tavata.

"Ei ole kotona", ilmoitti Anna,

"Milloinkahan hän tulee -- millä aikaa hänet paraiten tapaa?"

"En voi sanoa, viime aikoma hän on ollut ulkona melkein yhtä päätä --
olen tuskin pari sanaa saanut vaihtaa hänen kanssansa."

Lönnbom meni.

Hän tuli taas seuraavana päivänä, vaan sai saman vastauksen.

Sitten hän ei tullut enää.




15.


"Vai onneton sanot olevasi -- ja kyllä eivät sinun kasvosi juuri iloon
viehätä. Mutta heitä hiiteen onnettomuutesi! Etkö tiedä: 'kun suru
tulee, anna sen ilolla mennä'."

Näin sanoen Ödeberg pisti palamaan hienon hyvänhajuisen papyrossin,
nojautui mukavasti sohvankulmaan ja tirkisti savun lävitse Erikiin,
joka synkeänä seistä töllötti akkunan luona.

"Onnettomuus", jatkoi Ödeberg, "onnettomuus on yhdeksässä tapauksessa
kymmenestä ihmisen oma tekemä ja ihmisen itsensä korjattava. Mikä nyt
sinua oikeastaan vaivaa? Onko tarttunut sinuun mikään vaarallinen
tauti? Lähde sitten kohta sitä parantelemaan, ymmärräthän sen, sinä
joka itse aiot ruveta ihmisten auttajaksi -- ainakin pois tästä pahasta
mailmasta. -- Vai oletko köyhtynyt, pelissä ehkä hukannut kaikki
varasi? -- No pää pystyyn vaan, ala sinä vuorostasi peijata ihmisiä,
vedä heitä nenästä lujasti, parempaa he todella eivät ansaitse. Vai
oletko rikoksen tehnyt ja pelkäät poliisin olevan kintuillasi? No älä
sitten siinä töllötä, laita luusi toisille markkinoille, siellä olet
yhtä hyvä kuin ennenkin. Vai --"

"En ole vielä murhamies ja jos kenen murhaan, niin se on itseni",
virkkoi Erik katkeralla pilkalla.

"Itsesi -- vai niin -- hm! -- Noh, ilman omaa syytä ja tahtoa olemme
työnnetyt tähän mailmaan. --

"-- Kuka käski, en minä huoli täällä olla, sanoo elämäänsä kyllästynyt.
Ja kyllä hän on oikeassa, kyllä itsemurha siihen nähden on oikeutettu.
-- Mutta miksi olla elämäänsä kyllästynyt? Eihän se niin kovin
pitkä ole, ja onhan siinä rääppeissä vielä joitakuita herkkusiakin
haettavina."

"Minulla ainakaan ei ole mitään siinä haettavaa", vastasi Erik
synkästi. "Minä olen menettänyt kaikki -- ja omasta syystäni,
äärettömästä tyhmyydestäni."

"No mikä se on, puhu suusi puhtaaksi, mies, jos tahdot lohdutusta."

"Lohdutuksesta en huoli, lohdutusta minulla ei ole --" sanoi Erik
soinnuttomalla äänellä -- -- -- "Minulla oli onni", jatkoi hän
koroittaen äänensä, "taivaallinen onni. Minulla oli tyttö, jota rakastin
ylitse kaikkia --"

Ödeberg'in naurahdus keskeytti kertomuksen --

"Niin, naurakaa, naurakaa, sitä odotin; naurakaa tälle hullulle. Itse
en jaksa nauraa, nauru on ijäksi kuollut huuliltani. Elämäni onni on
hukattu, siinä ei auta mikään. -- Minulla oli paratiisi, ja kauniin
ruusu siinä. Hän oli elämäni, henkeni -- ilman häntä olen tyhjä haahmu,
haudan oma."

"Hedvig, sekö on ruususi?"

"Hedvig, Hedvig se oli -- oli", vastasi Erik hiljaa, vaipui tuolille
pää käteen nojautuen, "ja kuulkaa loppua -- niinä kirottu aasi en
ottanut mitä tarjona oli minulle ansaitsemattomalle -- hylkäsin onnen,
mikä ainoan, viimeisen kerran minulle kukoisti --"

"Joutavaa kukkais-kieltä. Yksinkertaiseksi proosaksi käännettynä siis:
Hedvig'in olisit saanut, vaan olit liian veltto -- ja toinen vei,
niinkö?"

"Sinnepäin -- en jaksa tarkemmin kertoa, käytökseni minua niin ilettää
-- ja mitä siitä olisi hyötyä, ollutta ja mennyttä on kaikki."

"No en minä ole utelias. Mutta koska ollutta et saa olemattomaksi,
niin miksi et unhota hiiteen koko roskaa. Hulluin kaikista ihmisten
hulluuksista on katumus, ja syystä se oli egyptiläisillä rangaistuksen
alainen. Sillä tunteella ei ole tolkullista päätä eikä perää, ei pennin
edestä. Vaikka valittaisit kuinka haikeasti, et saa sekuntiakaan
takasin menneestä ajasta."

"Sen tiedän kyllä, mutta en voi unhottaa -- en vaikka sata vuotta
täytyisi elää."

"Hahhaha narria! Ja minä joka jo melkeen luulin tehneeni sinusta
ymmärtäväisen ihmisen. -- Kuuleppas nyt minun neuvoani: mene iloisiin
seuroihin ja riehu oikein sydämen pohjasta pois kaikki surut, ja tule
sitten kiittämään hyvästä neuvosta."

"Hyi herjaa! Siveän neiden asemasta, joka oli ihana ja kirkas kuin
kevät-aamu -- sen asemasta ottaisin mitä hyvänänsä --"

"Mistä sinä Hedvig'in siveyden niin tarkoin tiedät? Ödeberg yski ja
naureskeli ja nousi sylkemään uunin luokse."

"Vaikk'en tietäisikään -- Hedvig'iä minulle ei palkitse kukaan, jos
niinä, kelvoton, toivoisinkin korvausta -- vaan sitä en tee. Olkoot
pimeät, lohduttomat viimeiset päiväni."

"Narri! Mutta käännyn vielä tuohon siveyteen. Siveys on sana, joka
oikeastaan olisi poispyyhittävä sanakirjasta. Sillä siveys on
aina ehdonalainen, kypsymätön käsite; sen määritys loppuu sanaan:
niinkauankuin taikka kunnes. Kyllä vaan naiset ovat yhtä siveitä
kaikki. Ota heistä paraskin mailman silmissä, tytön taikka rouvan
-- anna tulla miehen, joka tietää asiansa, eikä ole semmoinen narri
kuin sinä -- anna hänen leikkiä pikkusen tuon hyviön kanssa, niin
ei siinä monta päivää kulu, ennenkuin hyviö, jumalan kiitos, on
tullut ymmärtämään, ett'ei oikea rakkaus anna vangita itseänsä hullun
konvenansin siteisin -- ei se odota papillista siunausta, ei se kuule
aviollista uskollisuutta -- vapaa tahtoo rakkaus olla ja vapaan sen
tulee olla, muuten menettää elämä todellisen arvonsa. -- Ja sinä asetat
siveyden ja rakkauden rinnan, vaikka ovat leppymättömät vihamiehet."

Erik istui otsa rypyissä. Kerran kuitenkin Ödeberg'in puhuessa puhkesi
syvä huokaus hänen rinnastansa.

Ödeberg seisoi vähän aikaa keskellä lattiaa katsellen pilkallisesti
Erikiin.

"Noh! sanoja, sanoja, pelkkiä sanoja!" virkkoi hän sitten. "Mutta
nyt otan luvakseni esitellä sinulle uuden tähden, joka on noussut
kirkastamaan meidän yksitoikkoista elämäämme täällä."

Hän meni sisähuoneisin antavalle ovelle, avasi sitä raolle ja huusi:

"Hellin, ole niin hyvä ja tule tänne!"

Kohta ilmautui kynnykselle sievä, valkeanverinen tyttö, noin
kahdenkymmenen ijällä.

Ödeberg teki kohtelijaan käden-liikkeen --

"Saan luvan esitellä -- neiti Hellin Toivonen -- tohtori Autio
-- -- -- hahahaa kuin kaikuvat sopivilta nuo nimet, sangen sattuvilta
tässä tilaisuudessa."

Hän otti tytön kädestä kiinni ja vei hänet tuolin luo -- Hellin seurasi
vähän vastahakoisesti ja hymyili heikosti, katsahtaen ikäänkuin
baarillansa Erikiin, tietämätönnä vielä miten tässä pitäisi käyttäidä.

Niin istuttiin alas, Hellin tuolille salin-pöydän ääressä, Ödeberg
pitäen edelleen Hellinin kättä.

"Näet, Hellin, tuo Autio on selvä kuva nimestään, onnensa hautapatsas
-- koko hänen elämänsä on autio, -- etkö häntä vähän hellisi, Hellin."

Ödeberg naurahti, Hellin hymyili heikosti eikä vastannut mitään. Tuo
nyreissään nököttävä Erik ei näyttänyt häntä ollenkaan miellyttävän.

"Tule pois tänne, Erik Autio, niin istutaan tässä oikein '_en
familie_'" [perheellisesti], sanoi Ödeberg; "älähän ole noin
epäkohtelias, mitä Hellin sinusta ajattelee. --"

"Hän on saanut rukkaset", kuiskasi hän Hellinille, vilaisten ilkuisesti
Erikiin.

Hellin naurahti hellästi.

Erikin otsa rypistyi yhä ankarammaksi, hän kääntyi pöytään päin ja
nojasi päätä molempiin käsiin.

"Kuule Hellin, tuohan kellarista pari pulloa Ausbruch'ia, viini on
siunattu neste mielipahassa -- kolme lasia, Hellin --"

"Kolme lasia?" toisti Hellin.

"Niin, emme suinkaan ilman sinua huoli täällä juoda juhnustella. Tytöt
ja viini kuuluvat yhteen kuin -- hm! -- Viini menettää tulensa, kun
tyttö on pois ja tytöllä on kaksinkertainen viehätysvoima, kun hän on
Hebe'nä -- niin, Hellin."

Hellin hymyili, nousi tuoliltaan ja meni käskyä täyttämään.

"No, mitä nyt muuta sanot?" alkoi Ödeberg taas.

-- "Eikö se ole helkkarin hempunen tuo Hellin -- paljon parempi kuin
koko Hedvig?"

"Voi pilkkaa, kurjaa pilkkaa", huoahti Erik, nyökyttäen päätänsä.

"Hahhahaa -- pelkäänpä että jo alat ajatella vaan paratiisin 'houria',
ei meidän maalliset immet sinulle enää kelpaa."

"Minä en voi häntä nähdä --" alkoi Erik äkkiä.

"Ketä -- Helliniä?" kysäsi Ödeberg.

"Hedvig'iä en voi nähdä enää -- se on sanomaton tuska nähdä hänet
toisen rinnalla -- sentähden pakenin tänne -- sentähden pyydän täällä
vierasvaraisuutta vähäksi aikaa -- -- en minä kauan taida sitä tarvita."

"Hyvin mielelläni -- ole niin kauan kuin vaan tahdot. Kyllä sinusta
vielä miestä tulee, eihän ihminen niin rutihulluksi voi mennä."

Hellin astui sisään, tuoden tarjottimella viinipullon ja kolme lasia.

"Saanko kaataa?" kysyi hän matalalla, vilpittömällä äänellään.

"No mitenkäs", vastasi Ödeberg, seuraten ihantelevilla silmillä kaikkia
hänen liikuntojansa.

Lasit olivat täytetyt.

"Eläköön ilo vielä viimeiseen asti, kunnes hajoaa tää lahoava pallo",
Ödeberg kohotti lasinsa. "Ilon malja!"

Ödeberg ja Hellin kilistivät ja joivat. Erik tietysti ei yhtynyt
maljaan, hän istui paikoillaan ja valju pilkka-irvistys vivahti hänen
huulillansa.

"Ja iloisten ihmisten malja!" Ödeberg kohotti uudelleen lasinsa
vilaisten Erikiin. "Olkoon vielä viimeiseen asti oikeitakin ihmisiä
tässä vanhassa, hassunsekaisessa yhteiskunnassa!"

"Ja Tuonelaan tuskaantuneet! Siihen juon", kavahti Erik vastaan,
tyhjensi lasinsa yhdessä kulauksessa, tempasi hattunsa ja meni ulos.

Hellin nyrpisti nenäänsä ja heitti vallan vähän imartelevan katseen
Erikin jälkeen.

"Koituva lappviikkiläinen", naurahti Ödeberg.

"Ei se kumma ole, että hän sai rukkaset", virkkoi Hellin. "Kuka hänen
morsiamensa oli?"

"No olipa yksi, toiste kerron", vastasi Ödeberg ja veti nyt tytön
viereensä istumaan sohvaan.

"Kilkkis! Hellin. Me kaksi tiedämme käyttää hyväksemme elämän harvoja
ilon hetkiä, eikö niin -- voi kun tillä on nätti tuu", siperteli
Ödeberg ja suuteli Helliniä.

Heliin hymyili heikosti.

       *       *       *       *       *

Ulkona Erik marssi mäet ja männiköt.

Hän oli paennut Ödeberg'in turviin. Mutta Ödeberg tuntuikin nyt hänen
mielestänsä melkein kuin ventovieraita, viholliselta. Vihollisia
olivat kaikki ihmiset. Parhaalle entiselle ystävälle, isälle, äidille,
hänellä ei olisi ollut muuta kuin tuima, torjuva käytös. Hänen surunsa,
se oli ainoa kelvollinen kumppani, sitä hän kuljetti kanssaan joka
paikkaan, sitä hän hoiti ja ravitsi, sitä hän kyseli ja tutkiskeli,
sitä hän toisinaan tuuditti kuolonmietteillä, herättääksensä sen
heti taas, tunkeaksensa taas sen sisimpiin sopukkoihin, alkaaksensa
alusta taas. Ja itsensä-syyttämiset saattivat häntä toisinaan ääneensä
tuskittelemaan ja raastamaan tukkaansa päästä.

Toivon kipinää ei missään. Musta, lohduton tulevaisuus ammotteli häntä
vastaan. Hän oli osaton, ilman määrää, ilman yhteisyyttä minkään kanssa
mailmassa taikka taivaassa.

Eikä hän parannut täällä. Päinvastoin. Enemmän ja enemmän hän vetäytyi
pois kaikesta seuraelämästä. Useimmat atriat hän söi yksin kamarissaan.
Yksinänsä kamarissaan hän ryyppi; ja väkeviä juomia hän sai tässä
talossa runsaasti. Enimmät illat hän kellistyi täydessä puvussaan
sänkyyn; nousi kurjana aamusella taas, ei huolinut pestä itseänsä eikä
muuttaa vaatteita. Liassa ja laiskuudessa hän vietti päivänsä.

Ödeberg kartti häntä. Ei hän hulluin parissa huolinut olla, sanoi hän.
Ja talonväki todella luuli Erikiä hulluksi. Piiat kammoksuivat häntä ja
toivoivat hänen pikaista poislähtöänsä.

Nousevalla viikolla oli Ödeberg'in nimipäivä, jota aina vietettiin
kestillä. Siitä ilmoitti Ödeberg Erikille, ja tämä päätti siksi mennä
matkoihinsa.

       *       *       *       *       *

"Hyvää päivää, Hedi!" tervehti Ödeberg, astuen sisä-ovesta Hedvig'in
kamariin, pani pöydälle silkkihattunsa, koppa alaspäin, veti hansikkaan
oikeasta kädestään ja kätteli Hedvig'iä.

Hedvig, joka hänen tullessansa lojotellen sohvannurkassa luki
romaanikirjaa, mikä kuluneista kulmista ja ränstyneistä siteistä
päättäen oli joku Zolan taikka Kock'in lainakirjastosta, laski kirjan
syliinsä, nyykähytti päätään ja ojensi verkkaan kättänsä Ödeberg'ille.

"Mitenkä voit, 'ikävät on ajat ja päivät on pitkät', kai?" kysyi
Ödeberg.

"Ikävä, ikävä -- mitenkä muuten", vastasi Hedvig ja haukotteli.

"Mammasi ei ole kotona, kuulemma; missähän se vanha tarhapöllö
pöyhistelee taas?"

"Hän meni esplanaadiin kävelemään. Olisitteko tahtoneet tavata häntä?"

"En, en minä sentähden kysynyt. -- Parempi vaan ett'ei hän ollut kotona."

"Teillä on uusi piika taas, näemmä. Mistä tuommoisen löntterön
löysitte?"

"En minä tiedä mistä hän lienee -- en minä ole pestannut häntä."

"Hm! Useimpa niitä täällä vaihetetaan."

"No, sinä olet rikkonut välisi Aution kanssa", virkkoi Ödeberg jälleen
ja istuutui, pannen kyynäspäät pöydälle ja katsellen kadulla kulkijoita.

"Niin", vastasi Hedvig naurahtaen, "ja mitä siihen sanotte?"

"Mitäs minä siihen sanoisin", vastasi Ödeberg välinpitämättömästi; "en
siihen sano mitään. Ihmettelen vaan että niin kauan kesti ystävyytenne."

"Sitäpä nyt ihmettelen joka päivä itsekin."

"Ei hän juuri kovin miellyttävä mies ole, se täytyy tunnustaa."

"No ei, se olisi synti sanoa. Minä petyin hänen suhteensa ihan peräti.
Mutta tavallisestihan kumminkin tuommoiset tyyneennäköiset, ujomaiset
luonteet ovat kuin sammumattomat tulivuoret, kun viimein voittavat
alaa. Tämä sitä vastoin oli sama tokero alusta loppuun asti."

"Ja nyt sinulla on luutnantti Juroff ongessasi", virkahti Ödeberg.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi kohta Hedvig hiukan punehtuen, ja rupesi
oikeimmin istumaan.

"Hm tottahan minä tyttärestäni sen verran huolta pidän, että hankin
tietoja hänen elostansa ja olostansa", vastasi Ödeberg. "Juroff kuuluu
olevan rikas, ei hän hulluimpia rakastajia ole sinulle."

"Ja kaunis mies, vaikka pienenläntä. Oletko häntä nähnyt?"

"En, enkä ole utelias häntä näkemäänkään. Hoida sinä sitä asiaa yksin,
se taitaakin olla viimeisiä täällä."

"Viimeisiä? Ettäkö minä menisin hänelle vaimoksi, sitäkö tarkoitat?"

"Ph, ethän todella niin hassuksi minua luule. Mennä vihille -- ja
kahdeksantoista ikäisenä, kun ihanin ilon-aika avautuu -- sepä olisi
verraton hairaus."

"Minä tarkoitin sitä, että ensi vuonna ehkä muutamme tykkänään pois
tästä puuro-maasta. Kunhan voin välttää pakko-konkurssia vielä vähän
aikaa, niin olen ajatellut keväällä myydä, vaikka polkuhinnastakin,
kaikki nämä kiusalliset laitokset. Niiden kanssa en olisi pitänyt alkaa
ollenkaan, en niinä sovellu semmoiseen ijankaikkiseen hommailemiseen
kuin minkä ne vaativat antaaksensa täyden tulon. Sitten siirrymme
suureen mailinaan, siellä saat kreiviä ja parooneja ja miljoonamiehiä
-- heh! ylioppilasten ja luutnanttein sijaan. Siellä meille koittaa
kultanen aika -- ja mamma jääköön --"

"Tänne, no se nyt tosin olisi hyvä", tokasi Hedvig. "Sitä juuri aioin
ehdotella."

"Niin, ei hänestä kohta ole kuin varisten-peloittimeksi. -- No mitä
muuten pidät minun tuumistani?"

"En vielä tiedä. Voivathan olla kyllä hyvät."

"Niin no, sitä minäkin", Ödeberg nousi ylös. "Ja nyt ehkä sietäisi
lähteä taas -- on asioita kaupungissa parissa paikoin --" hän otti
hattunsa ja kätteli kylmästi Hedvigiä -- "terveisiä mammalle -- eläkää
iloisesti."

Hän meni ulos, seisoi vähän aikaa kadunkulmassa, heiluttaen keppiään ja
käydä keikaili sitten tiehensä.




16.


Lämmin päivä oli päättynyt. Auertavalla taivaalla uiskenteli heleästi
hohtavia pilven haituvia. Luonto lähti levolle, vereksenä ja tuoksuvana
se oli kohta kasteen peitosta heräjävä uuteen ihanuuteen taas.
Maantietä pääkaupunkiin vaelsi Erik Autio. Surkeasti muuttunut oli
tämä mies. Hänen käyntinsä oli pikemmin vaapustelevan vanhuksen kuin
parhaassa ijässään olevan miehen. Usein hän seisahtui ja tuijotti
tylsästi eteensä. Kaunis hän ei ollut milloinkaan ollut, mutta nyt
olivat hänen kasvonsa vieläkin vähemmän miellyttävät.

Rappiolle joutunut, ruma äijä, ajattelivat nuotkin iloiset parit, jotka
häntä vastaan tulivat, ja joitten iloiset puheet hetkiseksi vaikenivat,
kun heidän silmänsä kohtasivat tuon vaalean, velton henkilön
siivottomalla parransängellään ja huolimattomalla vaatetuksellaan.
"Korviani leikkaa ihmisten ilo", mutisi Erik ja istuutui väsyneenä
kivelle maantien varrella.

"Voi katalaa, tätä onnetonta elämää, tätä onnetonta elämää", huokaili
hän. "Tämä onneton elämä. Kun tulisi sille loppu --"

Hän nojasi päätänsä käsiin ja ajatteli -- ajatteli sitä samaa, mitä hän
tuhannesti oli ajatellut ja punniskellut.

Huokauksia ja kirouksia puhkesi hänen suustaan vuorotellen.

Viimein nosti hän päänsä.

"Niin semmoista viisautta siis olen hankkinut kirjoista ja elämästä,
että nyt vaimon tähden menehdyn. Ph! Ödeberg'in viisaudet --
ojennusnuoranani -- mitä nyt siitäkään on. -- Pois mielestäni kirottu
nainen!"

Hän pyyhkäsi otsaansa. Hänen hattunsa putosi maahan. Hän katsoi siihen
väliäpitämättömästi ja sitten maantiehen kaupunkiin päin, arvellen
menisikö eteenpäin vai pakenisiko metsiin kuin riivattu, pois ihmisten
silmistä. Hänen katseensa verhottui, kääntyi kääntymistään taas
sisäänpäin.

"Niin tällainen ihana oli sekin ilta, onneni viimeinen ilta, viimeinen
ilta hänen kanssansa -- sitten minua odotti korkeimmat rakkauden ilot;
-- kaunihimman kukkasen olisin saanut poimia -- ja minä hylkäsin sen,
ja heitin toiselle.

"Voi hullu, voi mikä ääretön hullu olit, Erik!!

"Voi jos olisi kauhea unen-näkö vaan kaikki -- mutta niin ei ole, se on
todellisuus, taipumaton, armoton todellisuus, jota mitkään kyyneleet,
mitkään tuskan huudot eivät liikuta. Voi jos vuosilla jälellä olevasta
elämästäsi voisit ostaa tuon yhden ainoan päivän uudesta elettäväksi
-- mutta niin ei käy, se on vajonnut jo aikojen hautaan, mistä mikään
voima mailmassa sitä enää ei saa takasin.

"Kadu nyt kun on myöhäistä, kadu nyt kun olet auttamattomasti hukannut
onnesi. Elä nyt kurjuuttasi, parempaa et ole ansainnut. Punniskele
uudelleen ja uudelleen miten sinun olisi pitänyt tehdä ja miten teit;
elä uudelleen ja uudelleen mielessäsi koko tuon ihanan ajan, minkä
hänen kanssansa vietit, tuo uudelleen ja uudelleen nuo tuhannet muistot
raatelemaan sydäntäsi; vertaile millainen on elämäsi nyt ja millainen
se olisi voinut olla, jos et itse -- _itse_, tahallasi, olisi sitä
hävittänyt; ajattele sitä autuutta, mitä nyt toinen nauttii, koska sinä
raukka et osannut sitä arvostella -- Voih, Herra laupias Jumala, tee
loppu tästä tuskasta kohta, kohta --" hän löi epätoivossaan otsaansa.

"Hah hahaa, johan nyt lapsettamaankin rupeaa tietoviisasta. Pane kädet
ristiin ja rukoile, silmät taivasta kohti, Jumalaan päin muka -- ehkä
selkeästä taivaasta saat salaman lentämään päähääsi, -- Niin tuo Jumala
ohjaa muka asiat kaikki hyvään päin lapsukaisillensa. Hän laittoi tuon
raju-ilman, mikä minun elämäni hävitti. No miks'ei hän täytä tointansa
salamalla, mikä naulaisi minut tähän paikkaan -- ha? -- Ei, kyllä se
lähemmältä on tuleva."

Hän nousi ylös veltosti, otti hattunsa ja alkoi astua eteenpäin.

"Tee työtä", höpisi hän taas itsekseen, "ahkera työ haihduttaa surut,
niin neuvovat muutamat houkkiot, joitten koko elämä ja sielu on
kiintynyt näihin kurjiin jokapäiväisiin toimiin. Hyvähän niitten on
sanoa, heitä ei ole vaivannut tämä helvetti sielussa, tämä kalvava
mato, joka ei kuole, tämä tuli, joka ei sammu. Työ ilettää minua,
sekavat aivoni eivät pysty vastaanottamaan mitään opintoa. Ruumiin
ja sielun voimat ovat rauenneet. Kolmenkymmenen ijällä olen väsynyt,
elämäänsä kyllästynyt ukko. Rauhaan, ikuiseen rauhaan, mullassa
mätänemään, sinne toivon -- siinä unhotan, ja olen unhotettu, tyhjään
mennyt, mistä milloinkaan en olisi pitänyt ilmaantua -- -- Upota
viinaan surusi, sanovat toiset; no sitä neuvoa olen kyllä noudattanut,
siksi kuin käteni vapisevat kuin vanhan akan ja koko mies on mennyt
vielä kahta kurjemmaksi raadoksi kuin ennen. Ja olenko siitä iloisempi
-- hah -- -- Ja onhan naisia mailmassa, muka. Yhden menetit, ota
toinen. Niin, ota toinen hahhaa! Sinua Hedvig olen rakastanut kaikesta
sielustani ja mielestäni, sinä olet ollut koko mailmani, sinä olet
täyttänyt kaikki ajatukseni, sinun tähtesi olen unhottanut kaikki työt
ja toimet, vanhemmat, ystävät, kaikki -- -- -- kauan, kauan epäilin,
häälyin vuoroin pelossa ja toivossa, kadehdin, vartioitsin, koetin
kaikella tavoin varjella itselleni kukastani, jännitin kaikki sieluni
voimat miellyttääkseni sitä -- ja kas! palkinto oli lähellä, palkinto
mikä voitti korkeimmatkin toiveeni -- jo avautui taivaan, seitsemännen
taivaan portit -- ja miten loppui minun romaanini -- voi minua kurjaa,
onnetonta elävätä --"

Ohkuen ja purren hammasta hän astui kaupunkiin, kävellen nyt
kiivaammin. Sivu-menijöistä moni melkein seisahtui, kun tämä kulkija
näytti niin kummalliselta. Hän heitti katsojaan kirouksen ja vihaavan
silmäyksen, ja riensi eteenpäin.

Vihdoin hän pääsi kortteerinsa eteen, veti syvästi henkeänsä ja koetti
antaa muodollensa tyyneen näön. Sitten aukasi hän kyökin oven.

"No Herra Jumala siunatkoon!" huusi Anna, joka askaroitsi hellin
edessä, pyyhkäsi pikimmältä käsiään ja löi ne yhteen. "Viimeinkin näkee
tohtorin taas. Mutta missä te näin kauan olette olleet -- ettehän toki
ennen viikkokausia olleet poissa meiltä. Ja me kuin rouvan kanssa
olemme kummastelleet ja arvelleet sinne tänne, -- Mutta oletteko olleet
kipeänä, te olette todella oikein huonon näköinen --"

"En minä ole kipeä", katkaisi Erik ja koetti naurahtaa, mutta hänen
naurunsa kaikui kuin hahatus haudasta. "Tuttavain luona kävin -- maalla
-- en tullut siitä teille sanoneeksi. Olkaa niin hyvä ja antakaa minun
kamarini avain."

"Kyllä, kyllä", sanoi Anna, päästäen likaisen kyökki-esiliinan
päältään. "Avaimen otimme korjuusen, kun ei teitä kuulunut. No nyt
rouva ihmettelee ja ihastuu, kun saa kuulla, että viimein olette
tulleet --"

Hän meni edellä, avasi Erikin kamarin oven ja astui hänen kanssansa
sisään.

"Rouva on maalla hänkin", jatkoi Anna, "hän lähti Malm'iin asioille
ja lupasi huomenna hyvissä ajoin aamupuolella olla kotona jälleen. Ja
minä olin juuri menossa pois kotoa minäkin, kun tulitte -- tokko nyt
tarvitsette mitään, tahdotteko illallista taikka teevettä taikka --"

"En tarvitse mitään", kiiruhti Erik keskeyttämään; "menkää vaan, hyvä
Anna, niihin vaan tahdotte. Hyvästi vaan!"

"No mutta pitäähän kumminkin tehdä sija teille ennenkuin menen. Te
näytätte kovin väsyneeltä."

"No tehkää, tehkää", joudutti Erik.

Ennen hän mielelläänkin oli puhellut ja laskenut leikkiä Annan kanssa,
nyt hän olisi halusta nyrkillään lyönyt hänet lattiaan, niin kiusasivat
häntä Annan pakinat.

"Mutta missä junassa tulitte, eihän se Pietarin juna vielä tullut"
kyseli Anna.

"Tulin jalan."

"No Herrasen aika, jalan -- ja mistä asti?"

"Ei se kovin pitkä matka ollut."

"Vai jalan -- no ei se kumma ole, että olette väsynyt."

Erik rykäsi vihasesti.

"No nyt toki viihdytte täällä vähän aikaa taas -- eiköhän niin?"

"Niin, niin."

Anna katsahti tutkivasti tohtoriin, tämä tyly harvasanaisuus oudoksutti
häntä. Mutta olipa tohtori jo jonkun aikaa ollut vähän kummallinen
-- isoon aikaan hän ei ollut sellainen ollut kuin ennen -- ei niin
nöyrä, -- ei niin puhelijas. Niin, se on aivan tosi. Ja mikä hänet on
muuttanut? Melkeinpä arvaan -- olenhan kuullut yhtä ja toista. --

Anna pudisteli päätään ja jatkoi, nyt itsekseen puhuen, tointaan.

Erik viskausi raskaasti kiikkutuoliin. "No nyt olisi valmista", sanoi
Anna ääneen. "Ja kosk'ei tohtori sano tahtovansa mitään illallista,
niin sanon sitten hyvästi." --

"Hyvästi, hyvästi!" Anna meni ulos.

"Mene hiiteen!" mutisi Erik puhaten.

Hänen väsynyt silmäyksensä lensi ympäri huonetta. Siinä oli kaikki
hyvässä järjestyksessä. Erik oli ollut järjestystä rakastava
mies. Kirjat hyllyllä, kirjoitusneuvot pöydällä, pienet rihkamat
toaletti-hyllyllä -- kaikki olivat somasti järjestetyt. Vaatteita oli
tosin jäänyt esille viimeisiin aikoihin enemmän kuin tarpeen oli --
mutta ne oli Anna huolellisesti kääntänyt kokoon ja pannut päälletysten
tuolille.

Erik huokasi. Se aika, jolloin hänellä oli halua työhön ja
säännölliseen päivä-järjestykseen, se aika oli kuin vuosikausien takana.

Hän nousi nyt ylös ja meni sängyn luo, jonka yläpuolella seinällä
riippui hänen ampuma-aseensa.

Hän katsoi niihin vähän aikaa miettivästi.

Ristiin riippui siinä hirvensarven haaroissa haulikko ja luotipyssy,
keskellä revolveri, ja kaikenlaisia jahti-tarpeita ympärillä.

Hän otti revolverin alas, palasi pöydän luokse ja tarkasteli pistuolia
ikkunan edessä. Hänen kätensä vapisivat ja värähtivät, kiroten viskasi
hän aseen pöydälle.

Hän hoiperteli piironkinsa luo, veti ulos laatikon toisensa perästä,
haki ja kaiveli niissä, kiroili ja pyyhki hien otsastaan. Viimein
hän löysi mitä tarvitsi, pienen patruunilaatikon. Sen hän taas toi
pöydälle, -- vaipui tuolille ja nojasi päätänsä käsiin.

"Mitä on tämä elämä", kuiskasi hän; "mitä on tämä elämä, että
silmänräpäystäkään sitä säälisin. Mitä se tarkoittaa, tämä kummallinen
olemus maan päällä. Ei mitään, ei niin mitään -- --

"Ja tuo leikkikuva, ihminen, olisi paras luonnossa, olemusten ydin!
-- Kurjin hän on, sanon minä -- hän on osaksensa saanut sielun
kärsimysten kalkin, tyhjennettäväksi viimeiseen pisaraan asti. -- Mato
musertuu jalkani alla. Mutta kuka minut musertaa? Mitä vahinkoa minun
kuolemastani olisi enemmän kuin tuon madon, minkä limaista raatoa
tuskin huomataankaan? Onhan mailmassa matoja, onhan hulluja. Yksi
enemmän taikka vähemmän, se on aivan yhdentekevää. -- -- Äkkikuolema
on paras; miks'en minäkin sitä saisi? Ja miks'en itse saisi lopettaa
olemusta, jonka olen havainnut erhetykseksi. Miksi tuomitsisin itseni
odottamaan tiesi kuinka pitkällistä kamppausta tautivuoteella -- taikka
hulluinhuonetta? Vai olisiko täällä enää mitään minua pidättämässä? Ei
-- mennyttä on kaikki, apua en saa mistään -- korvausta en voi löytää
siihen minkä hukkasin --"

Hän ummisti silmänsä ja harhaili vielä kerran kuvittelujen ilmoissa.
Hän näki Hedvigin, rakastettuna, jumaloittuna morsiamenansa, hän palasi
kotipitäjääsensä, syleili ilomielin vanhempiansa, joita hän viimeisiin
aikoihin niin oli halveksinut, riemuiten esitteli hän heille ja
siskoillensa ihanan Hedvig'insä, sopu ja ilo vallitsi ja oli nyt pysyvä
ijäksi, kymmenkertaisella ahkeruudella hän ryhtyi opintoihin, muutaman
vuoden perästä olivat tutkinnot suoritetut Jumalan avulla -- hm -- taas
Jumala! Mutta eiköhän onnellisella ihmisellä ole Jumala -- hänen täytyy
kiittää ja ylistää suuresta onnestaan. --

Kolkutus ovella.

Hän kavahti seisaalleen ja työntäytyi kiikkutuolin ja pöydän väliin
peittääkseen pistuolin.

Anna taas astui sisään, ja jäi ensimmältä ääneti töllistämään tohtorin
julmiin, vääntyneisiin kasvoihin.

"Suokaa anteeksi. Poissa ollessanne tuli teille tämä kirje; minä
tapasin postiljoonin kadulla, hän antoi kirjeen ja minä pistin sen
tämän hameen taskuun, ja sinne se olisi ihan unohtunut, ellen nyt olisi
ottanut päälleni tätä hametta taas. Antakaa anteeksi."

Erik vastaanotti kirjeen, ja Anna meni tiellensä.

Kirje oli isältä, sen hän kohta näki.

Hän heitti sen avaamatta pöydälle. Mitähän siitä paremmaksi tulisi, jos
sen lukisikin, joutavia loruja kotitaloudesta -- ja varoitus-saarnoja
noitten vanhain yksinkertaiselta kannalta. Heikkona kajastuksena nousi
hänen muistiinsa, että isä jossakin kirjeessään oli maininnut äidin
olevan sairaana. Rakkauden hurmauksissa tämä tieto ei ollut liikuttanut
häntä enempää kuin muutkaan asiat, mitkä Hedvigin kanssa eivät
olleet yhteydessä -- niin, tämän edellinenkin kirje taisi vielä olla
pöytä-laatikossa avaamatta, lukematta -- nyt hän muisti.

Verkalleen, ikäänkuin unessa kävijä otti hän kuitenkin kirjeen käteensä
taas, ratkoi kuvertin ja silmäili sisällystä, -- jäähyväisiksi
kodistansa.

Se oli sanoma, että hänen äitinsä oli kuollut. Edellinen kirje oli
kutsunut häntä äidin tautivuoteelle, saamaan viimeiset jäähyväiset,
viimeiset siunaukset. "Mutta sinä et tullut, sinä luonnoton lapsi",
kirjoitti isä. "Sinä vaellat jumalattomain tiellä, sinä olet paatunut
tylsäksi lihallisuuden orjaksi niinkuin opettajasi. Voi surua
yhtäkaikki, että oma veljeni on viekotellut poikani, ei ainoastaan
hänen vanhemmiltansa pois -- vaan pois Jumalasta; ja saattanut
tielle, mikä vie iankaikkiseen kadotukseen. Eikö ole hitustakaan
enää lapsellista rakkautta sinun sydämessäsi, hiventäkään enää
jalompia tunteita. Käänny, käänny pois, poikani, jota minä ja autuas
vainajani niin hellästi olemme rakastaneet. Se on minun viimeinen
pyyntöni, se oli äitisi viimeinen huokaus. Niin, hän pääsi pois tästä
murheen-laaksosta, missä hänen suurin, viimeinen katkera murheensa
oli se, että ainoa poikamme meiltä meni hukkumaan mailman ja synnin
pyörteisiin Jos et nytkään tule, jos et huoli osoittaa äidillesi
viimeistäkään kunniaa -- niin mene, mene omia teitäsi, niinä kauhistun
sinua."

Enemmän ja enemmän jäykistyivät Erikin silmät. Kirje putosi lattiaan.
Liikkumatta, tunnottomana seisoi hän paikallaan. --

"Aah, ainoa auttajani --" puhkesi viimein tuskallinen huoahdus hänen
suustansa; hän laskeutui tuolille, tempasi revolverin, latasi hirveällä
kiireellä käänsi aseen kohti ohimoansa --

Pamaus, ja itse-murhaaja sortui kuin vyhti lattiaan, vetäen tuolin
kumoon kanssansa.

Suonenvetojen käännähdys -- silmät aukenivat luonnottomasti --
viimeinen värähdys -- --

Erikin henki oli eronnut. -- -- --

       *       *       *       *       *

Ja annas aurinko nousi ja valaisi kuollutta kamarissa. Lakastunut
silmä joi häijästymättä sen säteitä. -- Veri-lätäkkö välkkyi lattialla.

       *       *       *       *       *

"Katso tekoasi, sinä joka kerran olit veljeni", sanoi Autio-isäntä
Ödeberg'ille Erikin paarien vieressä. "Sinä, juuri sinä, turmelit tuon
onnettoman ja saatit tekoon, mikä katkasi häneltä mahdollisuuden päästä
vielä Jumalansa armoon. Hänen verensä tulkoon sinun päällesi."

Ödeberg kohautti olkapäitänsä. "Sano mitä tahdot; en minä suutu enkä
kaipaa sinun ystävyyttäsi. Mutta vastaanhan kumminkin vähän tuohon
juhlalliseen tuomioosi -- täytyy vähän vastata arvoni kannalta. Erikin
kuolemaan minulla ei ole vähääkään syytä, siihen on selvin todistus
juuri hänen kuolemansa. Luuletko sinä tosiaan, että minun oppilaani
olisi ottanut mailman murheet niin raskaiksi, että tuolla tavalla
täytyisi niitä paeta. Pois se! vaikka mullin mallin menisi -- ihan
minun edessäni, minua se ei liikuta. Meikäläinen ei kiinnitä mieltänsä
mihinkään mailmassa -- vie kaikki, vähät siitä! Niin olen tyytyväinen
rauhassani, aikanansahan pääsee tästä vanhasta mätä-pesästä.

"Muuten, mitäs suret, mistä sen tiedät vaikka poikasi olisi päässytkin
sinne mihin hänet toivoit. Näet, nyt puhun teidän omalta kannaltanne.
-- Syntiä tehdään joka hetki -- olisihan niitä vuosi vuodelta karttunut
hänelle yhä enemmän vaan. Kelvollisempi hän siis oli Jumalallesi nyt
kuin tuonnempana, eikö se ole aivan loogillista. Te vaaditte ennen
kuolemaa kurssin parannuksessa ja elävässä uskossa -- mutta kuka tässä
paranee, kuka uskoo elävästi, sanoppas se -- jotkut haaveksijat, joilta
alinomaiset uskonnolliset mietiskelyt ja surut ovat vääntäneet mielen
nurin niin että luulevat itsensä pyhiksi ennen aikojaan."

Autio kääntyi inholla Ödeberg'istä pois.

       *       *       *       *       *

"Itsemurhaajana siis loppui tuo Erik, rakastajani", virkkoi Hedvig,
haukotteli ja heitti pöydälle sanomalehden, josta oli lukenut. "Niin,
niin -- ja eiköhän vaan ollut syynä siihen nuo rukkaset, mitkä hänelle
annoin. -- Heikko sielu, huono mies! Ei hän parempaa ansainnut, tuo
vitkallinen, saamaton sulhanen -- tomppeli, joka uskalsi minua niin
solvaista, -- niin, niinkauan kuin muistan, enhän minä itse-murhaajaa
suvaitse albumissani --"

Hän nousi ylös, avasi albuminsa, otti sieltä kuvan irti ja repäsi tämän
pieniin kappaleisin, mitkä viskasi uunin-pesään.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERIK AUTIO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.