E-text prepared by Tapio Riikonen

LAPPALAISTEN USKONTO

Kirj.

UNO HOLMBERG [UNO HARVA]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Johdanto.
Vainajainpalvonta.
Seita-palvonta.
Karhunpalvonta.
Luonnonjumalat.
Synnytyksenjumalattaret.
Kodin-, metsän- ja vedenhaltiat.
Noita.

Johdanto.

Pohjan perillä, missä talvi kauan viihtyy jäineen ja lumineen, valjuine kuutamoineen ja roihuavine revontulineen, mutta kesä valoisine öineen on vain lyhytaikainen vieras, on lappalaisten laaja kotimaa. Heidän harvaanasuttu asuma-alueensa ulottuu suurena kaarena Trondhjemin seuduilta lännessä itään Vienanmerelle asti, jakaantuen Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän Lappiin. Norjan Lapissa on lappalaisia koko Finmarkenin (Ruijan) ja Tromssan sekä osittain Nordlandin Trondhjemin ja Hedemarkin amteissa. Ruotsissa tavataan heitä kaikissa tunturiseuduissa, vieläpä Taalainmaankin pohjoisosissa; talveksi he laskeutuvat metsäseutuun liikkuen Pohjanlahden rannikkoa kohti. Suomessa on lappalaisia pääasiallisesti Utsjoella ja Inarissa, joiden aluetta entisaikaan nimitettiin Kemin Lapiksi, sekä Enontekiössä, joka ennen luettiin Tornion Lappiin. Venäjän puolella asuu Lappalaisia Kuollan niemimaalla. Yhteensä nousee mainitun kansan lukumäärä noin 30,000 henkeen.

Entisinä aikoina oli lappalaisten yksinomaisena elatuksena kalat ja metsänriista. Kalastuksesta elävät vieläkin n.s. kalastajalappalaiset, jotka elinkeinonsa vuoksi ovat sijoittuneet paitsi sisävesistöjen varsille myös kalarikkaiden vuonojen rannoille, missä asuvina heitä nimitetään merilappalaisiksi. Metsänriistasta arvokkaimpana on pidetty karhua ja peuraa. Viimeksimainittu on kotieläimeksikin kesytetty, ja tuottaa poronhoito lappalaisille monenlaista hyötyä. Poron lihaa ja maitoa käytetään ravinnoksi, sen jänteistä valmistetaan lankaa, nahasta vaatteita y.m., sarvista tarve- ja koriste-esineitä. Porolappalaisia, jotka karjansa mukana nousevat jäkäläpeitteisille tuntureille, nimitetään myös tunturilappalaisiksi. Vaivaloisinta on näiden elämä, se kun on alituista vaeltamista porokarjan kintereillä. Kun lumi keväällä hankeutuu tehden jäkälän saannin vaikeaksi, alkavat porot vaelluksensa tunturien alapuolisiin koivumetsiin, missä käyvät laitumella poikimisaikana, kunnes kesäksi nousevat tuntureille. Alkusyksystä laskeudutaan jälleen metsäseutuun ja vaellusta täällä kestää jouluun asti. Toisin paikoin porot kulkevat pitkätkin matkat, mutta tavallisesti on kunkin kyläkunnan kulkureitti sama. Syksyllä lappalaiset teurastavat porojaan; silloin he entiseen aikaan näyttävät saapuneen pyhäkköjensä läheisyyteen, missä samalla toimitettiin uhreja. Paimentolaiselämä pakoittaa tunturilappalaisen matkoillaan käyttämään asumuksenaan helposti siirrettävää telttakotaa.

Jonkinlaista kalastaja- ja tunturilappalaisen välimuotoa edustavat metsälappalaiset, joita asuu Ruotsin metsäseuduissa. He näyttävät alkuaan olleen metsästäjiä ja kalastajia, mutta toimeentuloaan parantaakseen ovat tunturilappalaisten tavalla alkaneet pitää poroja. He eivät kuitenkaan nouse karjoineen tuntureille, vaan oleskelevat koko vuoden metsäseuduissa. Viime aikoina on osa metsälappalaisia alkanut perustaa uutisasutuksia ja jäljitellä maataviljelevien talonpoikien elämää.

Lapinkielen asemasta suomalais-ugrilaisessa kielikunnassa ovat tutkijat lausuneet erilaisia olettamuksia. Myös lappalaisten rotuun nähden on eroavia mielipiteitä esitetty. Vaikka veriheimolaisuus olisikin epäilyksen alainen, ovat lappalaiset ainakin jo varhain olleet läheisessä suhteessa johonkin suomensukuiseen kansaan, jonka kielen he ovat omaksuneet. Saatamme siis hyvällä syyllä olettaa, että saman kosketuksen jälkiä voidaan havaita myös heidän pakanallisissa uskomuksissaan ja menoissaan.

Ensi aloitteet lappalaisten käännyttämiseksi tehtiin jo varhain katolisena aikana. Bremenin Adalbert piispan (1045-72) toimintakautena kerrotaan lappalaisille saarnatun kristinoppia. Vakavampaa laatua oli käännytystoimi kuitenkin vasta Margareta kuningattaren ja Erik Pommerilaisen hallitessa. Näihin aikoihin toimi lappalaisten keskuudessa Margareta niminen lappalaisnainen sekä muuan Toste, josta kirjelmässä v:lta 1419 sanotaan, että hän saarnasi lappalaisille sekä aikoi rakentaa heille kirkkoja. Katolisen ajan käännytysyrityksillä ei kuitenkaan liene ollut sen sanottavampaa merkitystä, kuin että ne jonkun verran ovat rikastuttaneet lappalaiskansan köyhää mielikuvitusmaailmaa. Vasta uskonpuhdistuksen jälkeen alkaa kristinusko pohjan perillä tuottaa huomattavampia hedelmiä. Ruotsin ja Suomen Lapissa kirkon työ edistyi suuresti varsinkin Kaarle XI:n ja hänen seuraajiensa aikana. Kustaa II:n Adolfin hallitessa on pantu alku lapinkieliselle uskonnolliselle kirjallisuudelle.

Hitaammin uusi aika koittaa Norjan puolella. Kuullessaan, että hänen valtakunnassaan vielä oli täysiä pakanoita, sääti Tanskan kuningas Kristian IV v. 1609, että kaikki lappalaiset, jotka todistettavasti harjoittivat pakanuutta eivätkä tahtoneet siitä luopua, oli rangaistava kuolemalla. Tällainen säädös ei kuitenkaan voinut saada aikaan muuta, kuin että lappalaiset alkoivat harjoittaa uskontoaan salassa. Tehokkaampi oli säädös v:lta 1634, jossa määrättiin, että kiertävä pappi oli lähetettävä lappalaisten keskuuteen saarnaamaan. Kuitenkin vasta "lappalaisten apostolin" Thomas von Westenin (1716-27) innokas lähetystyö oli omiansa kukistamaan pakanuuden. Suuri sivistyksen levittäjä oli myös Nils Stockfleth, joka harrasti lappalaisten opettamista heidän omalla kielellään. Hänen siunauksellinen toimintansa alkoi v. 1825.

Suomen lappalaisten käännyttäjistä 1600-luvulla ansaitsevat ennen muita mainitsemista Esaias Fellman (vanhempi), Johannes Tornaeus ja Gabriel Tuderus. 1800-luvulla sai Lars Levi Laestadius lappalaisten keskuudessa aikaan suuren herätyksen, joka hävitti heistä viimeisetkin pakanuuden perut.

Venäjän lappalaisten kastamisesta on kreikkalais-katolinen kirkko huolehtinut. Jo 1500-luvulla, ehkä ennenkin, lähetettiin Novgorodista pappeja Kuollan Lappiin. Huomatuimmat lähetyssaarnaajat täällä olivat Solovetskoin luostarin munkki Feodorit, joka v. 1527 asettui asumaan lappalaisten maahan ja jonka yhtenä päivänä kerrotaan kastaneen 2000 "villiä lappalaista", sekä hurskas Trifon, joka v. 1550 perusti luostarin Petshengiin. Kuitenkin ovat Venäjän lappalaiset nykyaikaan asti säilyttäneet paljon pakanallisia uskomuksia, vielä joku vuosi sitten he toimittivat porouhrejakin. Tiedot lappalaisten pakanuudenaikaisesta uskonnosta ovat verrattain runsaat. Varhaisimmat ovat P.A. Munchin (1850) julkaisemat lappalaisten noitauskontoa valaisevat tiedot 1200-luvulta olevassa "Chronicon Norvegiae" nimisessä teoksessa. 1500-luvun kirjallisuudessa ilmaantuu useita pienenlaisia lappalaisten uskomuksia koskevia tietoja. Jacob Ziegler (1536) kertoo muun muassa heidän "pitävän vuorille asetettuja kiviä jumalina" ja Damianus a Goes (1544) sanoo heidän uskontonsa olevan "tulen ja kivipatsaiden jumaloimista". Yksityiskohtaisempiakin seikkoja esittää Kaspar Peucer (1553), jonka teos on parhaita vanhempia lähteitä.

Varsinaiset lappalaisten muinaisuskon unheesta pelastajat ovat kuitenkin ne papit ja lähetyssaarnaajat, jotka Ruotsin ja Tanskan hallitus 1600-luvun loppu- ja 1700-luvun alkupuoliskolla lähetti lappalaisia valistamaan. Kauan aikaa oleskeltuaan ja työskenneltyään näiden keskuudessa oli heillä paremmin kuin kellään muulla tilaisuus perehtyä lappalaisten elämään ja uskontoon. Heidän kuvauksistaan, joita tähän asti suurimmaksi osaksi on käsikirjoituksina säilytetty arkistojen kätköissä, ovat tärkeimmät viime aikoina ilmestyneet painetussakin muodossa.

Lähetyssaarnaajista, jotka ovat työskennelleet Ruotsin Lapissa ja siellä muistiinpanneet näkemiään ja kuulemiaan, mainittakoon Samuel Rheen, joka toimi Luulajan Lapissa, Olaus Graan, Piitimen pastori, sekä Uumajan lähetyssaarnaajat lappalainen Nicolaus Lundius, Olaus Petri Niurenius ja hänen poikansa Ericus Plantinus, joiden kuvaukset, useimmat 1670-luvun alkupuoliskolta, K.B. Wiklund on julkaissut (1897-1905). Mainituista lähteistä on kuitenkin Johannes Schefferus jo ammentanut tietoja paljon huomiota herättäneeseen ja useille kielille käännettyyn teokseensa "Lapponia" (1673). Schefferuksen käyttämistä lähteistä mainittakoon lisäksi Wiklundin (1912) painattamat lappalaisen Spirri Nilsin sekä E.N. Setälän (1890) julkaisemat tuntemattoman muistiinpanot. Jonkun verran myöhemmältä ajalta kuin edelliset ovat lappalaissyntyisen Petrus Thureniuksen (1724) Åselen Lapista keräämät tiedot, jotka ovat painetut Isak Fellmanin (1910) suureen julkaisuun. Samassa teoksessa on myös Petrus Noraeuksen (1686) Piitimessä päivätty kirjelmä sekä otteita O. Mallmerin kertomuksesta Ruotsin Lapin kirkollisista oloista (1742). Viimeksimainittu sisältää kahden Luulajaan saapuneen lähetyssaarnaajan antamia lappalaisten uskontoa koskevia tietoja. Toinen noista lähetyssaarnaajista on varmaankin Pehr Högström, jonka omintakeisessa kuvauksessa Ruotsin kruunun alaisista Lapinmaista (painovuosi lienee 1746) osaksi ilmenee edellisten kanssa aivan yhtäpitäviä tietoja. Lappalaisten karhunpalvontaa kuvailevat Pehr Kjellström (1755) sekä muuan nimetön, jonka 1700-luvulta olevat muistiinpanot Wiklund on julkaissut (1912). Myöhempiä tietoja on Hogguérin (1841) matkakuvauksessa sekä Wiklundin muistiinpanoissa (1912).

Samoilta ajoilta kuin vanhimmat ruotsinpuoliset lähteet ovat tiedonannot, joita Suomen lappalaisten käännyttäjät Johannes Tornaeus ja Gabriel Tuderus ovat toiminta-alueellaan Tornion ja Kemin Lapissa keränneet. Edellisen muistiinpanot ilmestyivät painosta jonkun verran lyhennetyssä muodossa v. 1772, tärkeimmät osat jälkimäisen kuvausta v. 1773. Hiljattain (1901-10) on Wiklund ne parhaimpien käsikirjoitusten mukaan uudelleen julkaissut.

Ruotsin ja Suomen puoliset lähteet, miten suuri merkitys niillä onkin, ovat kuitenkin aivan liian niukkoja voidaksemme yksin niiden perusteella luoda selvää kuvaa lapinheimon pakanuudenaikaisista uskomuksista. Ruotsalaisilla ja suomalaisilla lähetyssaarnaajilla, joille kristinuskon juurruttaminen ja kirkollisten olojen järjestäminen oli pääasia, ei näytä riittäneen kylliksi harrastusta kansa- ja uskontotieteellisiin kysymyksiin. Sitäpaitsi lienee heidän ankara menettelytapansa, jota he käyttivät pakanuutta vastaan taistellessaan, saanut aikaan, että lappalaiset salasivat heiltä taikauskoisia käsityksiään, luonnonihmiset kun muutenkin ovat arkoja ilmoittamaan vieraille isiltä perityn ajatusmaailmansa salaisuuksia.

Enemmän tieteellistä ymmärtämystä ja innostusta näyttää olleen Norjan lappalaisten käännyttävillä, joista ensi sijalla on Thomas von Westen. Tämä harras ja uuttera mies osasi ihmeellisesti kaikkialla, missä hän esiintyi, saavuttaa lappalaisten täyden luottamuksen. Kerrotaan, että hänen saarnansa tenhosi lappalaisten mielet niin, että he kyynelsilmin antautuivat hänen hoitoonsa, ilmoittivat hänelle kaikki pakanalliset käsityksensä ja menonsa sekä lupasivat niistä luopua samalla jättäen noitarumpunsa. Täten oli Westenillä oiva tilaisuus tutustua lappalaisten pakanallisiin uskomuksiin. Suoranaisena johtona siihen olivat noitarumpujen kuviot, joiden merkityksen tuntemisen jo hän tajusi olevan tärkeätä lappalaisten mytologian selvittämiselle. Innostuneena menestyksestään oli hänellä aikomus valmistaa suuri kansatieteellinen teos, joka kuitenkin jäi ilmestymättä, mutta jota varten kerätyistä aineksista jälkimaailma on hyötynyt. Lappalaisten mytologian kuvaus, joka on eräässä hänen kirjelmässään Jämtlannin papistolle (1726), ilmestyi painosta S. Loenbomin toimittamana ensi kerran v. 1773. Hiljattain (1910) on sen Edgar Reuterskiöld luotettavimpien käsikirjoitusten mukaan uudelleen julkaissut. Westenin tieteellinen innostus vaikutti useihin muihinkin sen ajan lähetyssaarnaajiin, jotka hänen esimerkkiään seuraten ja hänen ohjeitaan noudattaen ovat muistiinpanoillaan tehneet tuntuvan palveluksen lappalaisten uskonnon tutkimiselle.

Paitsi Westenin ennenmainittua kuvausta ilmestyi painosta jo varhain myös erään toisen sikäläisen lähetyssaarnaajan Sigvard Kildalin (1730) esitys skandinavilaisen kirjallisuuden seuran julkaisuissa (1807). Muiden käsikirjoituksina säilyneet kuvaukset sitävastoin ovat ilmestyneet painosta vasta aivan viime vuosina. Johan Randulfin ansiokkaan kirjoituksen, n.s. Närö-käsikirjoituksen (1723) julkaisi J. Qvigstad (1903), jonka toimesta (1910) ilmestyi myös Isaac Olsenin esitys (luultavasti vuodelta 1716). Reuterskiöldin edellämainitussa teoksessa, johon Wiklund lapinkielen tuntijana on kirjoittanut sanaselityksiä ja nimiluettelon, olemme tilaisuudessa tutustumaan myös Henrik Forbuksen (1727), Jens Kildalin (1730), Carl Solanderin (1726), Lennart Sideniuksen (1726) y.m. esityksiin ja kuvauksiin, joista viimeksimainitun muistiinpanoja Christfrid Ganander teoksessaan "Mythologia Fennica" (1789) on käyttänyt hyväkseen. Mutta vaikkakin useimmat näistä kuvauksista käsikirjoituksina ollen eivät sellaisina ole laajemmissa piireissä voineet päästä tunnetuiksi, esiintyy muutamista niistä poimittuja tietoja kuitenkin jo varhain kirjallisuudessa. Erik Johan Jessen valmisti näet aikoinaan niihin perustuvan esityksen Norjan lappalaisten pakanallisesta uskonnosta. Käsikirjoituksista poimittuja tietoja, joita uusilla keräyksillä on täydennetty, on sitäpaitsi myös Knud Leemin kuvauksessa Ruijan lappalaisista (1767), johon Jessenin edellämainittu esitys on painettu liitteenä. Samoin on tietojen laita, joita Hans Hammond esittää "Pohjoismaiden lähetyshistoriassa" (1787).

Venäjän lappalaisten pakanallisista menoista ja käsityksistä eivät tietomme ole vallan varhaisia. Aikuisin tiedonlähde, jossa heidän uskonnollisista käsityksistään puhutaan, on eräs Solovetskoin luostarissa säilynyt käsikirjoitus, luultavasti 1500-luvulta. Siinä sanotaan lappalaisista, että he elivät kuin villipedot pääsemättömissä erämaissa ja vuorien rotkoissa ilman temppeleitä ja muita sivistyselämän tarpeita. Oikeasta Jumalasta he eivät mitään tietäneet, eivätkä tahtoneet tietää, vaan sitä, joka heidän vatsansa täyttää, he pitivät jumalanaan; jos he nuijalla voittivat otuksen, niin he jumaloivat nuijaa, ja jos he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat kiveä. Toinen yhtä hämärä tieto on pyhän Tritonin elämäkerrassa, jossa heidän sanotaan palvovan piruja, kumartavan ihmiskätten töitä sekä jumaloitsevan matelevaisia eläimiä ja yölepakoita. Nuo vanhimmat tiedot ovat siis jotakuinkin niukkoja ja epäselviä voidaksemme niistä suurinkaan tehdä johtopäätöksiä Venäjän lappalaisten muinaisuskontoon nähden. Sitä huomattavammat, vaikkakin myöhäisperäiset, ovat ne tiedot, joita meille antaa M.A. Castrén matkamuistelmissaan (1852), J. Fellman Suomi-kirjassa (1846) sekä A. Genetz Suomen Kuvalehdessä (1878) ynnä Kuollan Lapin murteiden sanakirjan (1891) esipuheessa, joka on Venäjän lappalaisten uskonnon arvokkaimpia lähteitä. Viime vuosikymmenien kuluessa ovat mielenkiintoisia muistiinpanoja tehneet myöskin venäläiset tutkijat ja matkailijat, joista mainittakoon N. Haruzin (1889), F.F. Shatkov (1911) ja W. Wiese (1912).

Samoin kuin Venäjän puolella on läntistenkin, kokonaan jo kristinuskoon kääntyneiden lappalaisten keskuudessa vielä aivan viime aikoina kerätty talteen runsas määrä muinaistietoja. Paitsi Petrus ja Lars Levi Laestadiuksen muistiinpanoja mainittakoon suomalaisten A. Andelinin (1858), O. Donnerin (1876), Hj. Appelgrenin (1882), Frans Äimän (1903), Väinö Salmisen (1907), ja G.A. Anderssonin (1914), ruotsalaisten K.E. Wiklundin (1911-12), Gustaf Hällströmin (1910), Eric von Rosenin (1911), ja Torsten Kolmodinin (1914), norjalaisten J. Qvigstadin ja G. Sandbergin (1888) sekä unkarilaisen I. Halászin (1885-93) kirjoitelmat ja julkaisut. Nykyaikaisten lähteiden joukkoon on lisäksi luettava lappalaisen Johan Turin (1910) lapinkielinen Kuvaus lappalaisen elämästä (Muittalus samid birra), jossa havainnollisella ja kansanomaisella tavalla kuvaillaan lappalaisten tunturielämää sekä osaksi myös heidän uskomuksiaan. Teokseen on liitetty tanskankielinen käännös.

Täten monella tavalla kerääntyneiden ainesten johdolla ovat tiedemiehet eri aikoina ryhtyneet luomaan yleiskuvauksiakin lappalaisten uskonnosta. Vanhin sellainen on Schefferuksen ennenmainitussa "Lapponia" teoksessa. Uskonnon kuvauksen esittää myöhemmin myös J. Vahl (1866) lähetyshistoriassaan ja J.A. Friis (1871) kirjoittaa aineesta erikoisen teoksen. Samoin G. von Düben (1873) liittää suureen kansatieteelliseen teokseensa lappalaisten muinaisuskontoa esittäviä lukuja.

Uudenaikaisempi on Norjan lappalaisten uskonnon kuvaus Amund Hellandin toimittamien arvokkaiden maakuntakertomusten Ruijaa käsittelevässä osassa (II, 1906). Hiljattain (1912) on myös E. Reuterskiöld uusien näkökohtien valossa kuvaillut Skandinavian lappalaisten uskontoa. Suomen Lapista seikkaperäisen kuvan saamme Jakob Fellmanin suuresta teoksesta (1906), jonka toinen osa sisältää sanakirjan muodossa esityksen lappalaisten uskonnosta. Useita vuosia aikaisemmin (1890) ilmestyi painosta venäläisen tutkijan N. Haruzinin laaja esitys Venäjän lappalaisista. Suppea esitys lappalaisten mytologiasta on lisäksi ruotsalaisessa teoksessa Nordisk Familjebok ja suomalaisessa Tietosanakirjassa. Edellinen on K.B. Wiklundin kirjoittama.

Erehdymme suuresti, jos luulemme, että lappalaisten uskomukset ja menot kaikkialla ovat olleet samanlaisia. Miksi tuntuviakin paikallisia eroavaisuuksia saattaa olla olemassa, käsittää helposti, kun ottaa huomioon, että Lapin laajalla alueella kielessäkin tapaa hyvin erilaisia muunnoksia. Esim. Utsjoen lappalainen tai Inarin tunturilappalainen ei ymmärrä Inarin kalastajalappalaisen kieltä, samoinkuin ei Jämtlannin lappalainen Piitimen lappalaista taikka viimeksimainittu Ruijan lappalaista. Paitsi omintakeista kehitystä on yhteisiin alkuperäisiin uskomuksiin eri seuduilla saattanut liittyä vieraitakin aineksia. Tiedämme, että lappalaisten rajanaapureina ovat jo vanhoista ajoista asti olleet suomalaiset ja skandinavit; myöhemmin ovat lappalaiset joutuneet kosketuksiin myös venäläisten kanssa. Vieraan kulttuurin vaikutus pistää silmään varsinkin läntisten lappalaisten keskuudessa. Täällä tapaa näet palvonnan esineenä muun muassa maanviljelyksen ja merenkulun, siis lappalaisille aivan vieraiden elinkeinojen suojelusjumalia. Usein ovat uhriteuraatkin naapurikansain kotieläimiä. Miten syvälle tämä vieras vaikutus on päässyt tunkeutumaan lappalaisten uskontoon ja sen harjoitukseen, ei kuitenkaan ole ollut helppo ratkaista. Ensimäisenä alkoi asiaa lähemmin tarkastaa Johan Fritzner, jonka tutkimus "Lappalaisten pakanuudesta ja noituudesta verrattuna muiden kansojen, etenkin norjalaisten taikauskoon" (1877) ei kuitenkaan silloin saavuttanut sitä huomiota, minkä olisi ansainnut. Myöhemmin ovat Axel Olrik (1905-10) ja Kaarle Krohn (1906) uudelleen nerokkaasti osoittaneet, miten germaninen vaikutus enemmän kuin on voitu luullakaan on ollut elähyttämässä lappalaisten uskonnollista mielikuvitusta. Nykyisin ovat vielä Wolf von Unwerth (1910-13) ja E.N. Setälä (1912) keksineet uusia vieraan kulttuurin kosketuksia. Lappalaisten pakanallisessa uskonnossa on näinmuodoin paljastunut arvokas lähde germanienkin muinaisuskonnon tutkimiselle. Vieras vaikutus on huomattavissa etupäässä kaikessa, mikä koskee lappalaisten korkeimpia, kehittyneimpiä jumaluusolentoja. Heidän ainoa omaperäinen ja samalla vanhin uskonnonmuotonsa näyttää olevan vainajain- ja siihen liittyvä karhunpalvonta. Mutta tähän, alkuperäisimpäänkin uskonnonmuotoon, kuten seuraavassa tulemme näkemään, on myöhemmin tullut piirteitä, joissa kuvastuu kehittyneempi kuin lappalaisten omaperäinen käsityskanta.

Jotta siis lappalaisten uskomuksista ja menoista voisi löytää niiden alkuperäisen pohjamuodon, ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta muiden suomensukuisten kansojen pakanallista uskontoa ja palvontaa. Siinä suhteessa on jo suomalais-ugrilaisen vertailevan uskontotutkimuksen perustaja M.A. Castrén viitannut uran ja sitä seuraten on Julius Krohn havainnollisesti ja huolellisesti esittänyt heimomme muinaisen jumalanpalveluksen alkuperäiset, yhteiset peruspiirteet teoksessa "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus", jonka hänen poikansa Kaarle Krohn täydentäen on julkaissut (1894). Kirjallisten lähteiden lisäksi edistävät, kuten jo Westen aikoinaan oivalsi, lappalaisten muinaisuskonnon tutkimista suuressa määrin myöskin heidän noitarumpujensa kuviot, joilla useimmilla on jokin uskonnollinen merkitys. Näitä "lappalaisten raamatuita", joita on talteen kerätty yli 70 ja joista jo O. Rudbeckius (1689) "Atlantica" teoksensa toisessa osassa antaa arvokkaita tietoja, ovat tutkineet J. Qvigstad (1888), G. Hallström (1910), Edgar Reuterskiöld (1910-12) ja K.B. Wiklund (1910-12).

Lähdekirjallisuudesta ynnä hyvistä neuvoista on lopuksi velvollisuuteni kiittää professoreja Kaarle Krohnia ja K.B. Wiklundia; myös maisteri T.I. Itkoselle, joka ystävällisesti on jättänyt käytettäväkseni Suomen ja Venäjän Lapista viime vuosina keräilemänsä muistotiedot, olen kiitollisuuden velassa.

Vainajainpalvonta.

Lappalaisen noidan käsityksen mukaan, sanoo Jessen, on ihmisen ruumiissa "kolme pääosaa": elämä, henki ja sielu. Hengellä eivät lappalaiset ymmärtäneet muuta kuin hengitystä ja elämä merkitsi vain ruumiin liikuntakykyä. Elämä ei kuitenkaan heidän alkuperäisen käsityksensä mukaan näytä tykkänään hävinneen vielä hengen lähdettyä, kuten heidän karhunpalvontansa ja uhritoimituksiin liittyvät tapansa todistavat, vaan eloon palaamisen mahdollisuus säilyi, niin kauan kuin luuranko oli tallella. Siinä tarkoituksessa he asettivat kaatamansa karhun luut ehjinä niiden luonnolliseen järjestykseen. Myös uhriteuraille uskottiin jumalain saattavan "kasvattaa luihin lihaa uudelleen". Epäilemättä oli ihmisestä ammoin samanlainen käsitys.

Ruumiista irtautuva sielu saattoi jo ihmisen elämän aikana, unen, horrostilan ja sairauden vallitessa jättää asuntonsa. Tällöin se pukeutui muuhunkin kuin ihmisen muotoon. Muunnoksille altis oli varsinkin noidan sielu, kuten myöhemmin tulemme näkemään. Yleinen näyttää olleen käsitys sielun ilmaantumisesta lintuna. Sellaisena se näyttäytyy etenkin kuoleman enteenä. Friisin mukaan Norjan lappalaiset nimittivät tällaista lintua, jonka yöllä kuultiin valittavan ihmisäänellä, "shuöje-lodde" ("s-lintu"). Suejeksi Lundius mainitsee Ruotsin Lapissa sanotun noidan haltiaa. Mainittua nimitystä Paasonen pitää suomalaisen "suoja" sanan vastineena, joka alkuaan lienee merkinnyt myös varjoa.

Ihmisen "varjo" eli haamu oli vielä kuolemankin jälkeen läheisessä suhteessa ruumiiseen tai tämän jäännöksiin. Salmisen kysymykseen, miksei uhriteurasten luita saanut rikkoa, lappalaiset vastasivat: "ne uhratut eläimet liikuskelivat näet haamuina maanalaisten kanssa määrättyinä öinä hautuumaasta hautuumaahan".

Muistotieto kertoo, ettei lappalaisilla varhaisimpina aikoina ollut varsinaisia hautuumaita, vaan oli heidän liikkuvan elintapansa vuoksi haudattava kuolleensa, minne milloinkin sattui. Usein valittiin hautuupaikaksi kiviröykkiö tai kallionrotko. Kesäiseen aikaan, jolloin heidän on vaikea, melkeinpä mahdoton kuorman kera matkustaa etäällä sijaitseville kirkoille, ovat lappalaiset vielä nykyään haudanneet omaisiaan sinne tänne asumuksiensa läheisyyteen, josta ne vasta talven ja kylmän tultua siirretään kirkkomaahan. Väliaikaisena hautuupaikkana käytetään tällaisissa tapauksissa, jos mahdollista, järvensaarta, jotteivät petoeläimet pääsisi tuhoamaan ruumiita ja jotteivät kuolleet sattuisi elossa olevien poluille. Kuitenkin näyttää lappalaisilla pakanuutensa loppuaikoina olleen suvun yhteisiäkin kalmistoja. Nähtävästi halusta päästä ennen manalle menneiden omaistensa seuraan johtui, että "lappalaiset pitivät Jumalan rangaistuksena, jolleivät saaneet kuolla synnyinseudullaan". Ainoastaan arvokkaampia henkilöitä, kuten eteviä jousimiehiä, kerrotaan heidän haudanneen pyhiin uhripaikkoihin. Kuolleen asunnostakin pidettiin huolta. Entisaikaan haudattiin ruumis maahan ontelon puun sisässä tai käytettiin puusta koverrettua arkkua. Syrjäisimmissä seuduissa ovat lappalaiset vielä kristillisenäkin aikana haudanneet kuolleitaan ahkioissa, joiden ympärille he estääkseen niitä petojen tai pikaisen mätänemisen tuhoilta ovat asettaneet turpeita ja puupölkkyjä. Mainitaanpa, että ruumis joskus olisi haudattu maahan istuvassakin asennossa eteen valjastetun poron reessä. Myös paasista tehtyjä ruohoilla ja koivunlehvillä pohjustettuja hautasijoja on Lapissa tavattu. Itäisten lappalaisten kerrotaan rakentaneen haudoille vielä hirsistä hakatun suojuksen, jonka kattoon tehtiin vähäinen reikä, jotta sielu sen kautta tarpeen tullen voisi vapaasti kulkea. Viimeksimainittu tapa lienee lainattu Vienan karjalaisilta.

Muinaislöydöistä päättäen näyttää haudan suunta pakanuuden aikana poikkeuksetta olleen lännestä itään, siten että ruumiin pääpuoli oli lännessä ja jalkapuoli idässä. Vainajan kasvot maassa levätessä olivat siis käännettyinä itää kohti. Tämä hautaussuunta näyttää Euroopassa entisaikaan olleen yleinen.

Vainajaa lappalaiset kiiruhtivat pesemään tavallisesti heti hengen lähdettyä, ennenkuin ruumis jäykistyi. Venäjän Lapissa on tapana, että naiset pesevät naisia, miehet miehiä. Skandinavian lappalaisilla oli pakanuuden aikana käsitys, että sillä, joka ruumiin varustaa sen viimeiseen asuntoon, piti olla oikeassa käsivarressa vaskirengas, jonka joku kuolleen omaisista hänelle antoi, "jottei hänelle mitään pahaa tapahtuisi". Venäjän Lapissa valmistavat vainajalle arkun ja maanalaisen lepokammion ainoastaan ne miehet, joiden vaimot eivät ole raskaudentilassa tai jo ovat herjenneet antamasta lapselleen rintaa. Muussa tapauksessa lapset voisivat sairastua kuolemantautiin. Hautauspäivänä ei kukaan, eivät edes naapurit saa toimittaa omia askareitaan, vaan kaikkien tulee olla valmiit, jos on tarvis, vainajaa palvelemaan. Tavan laiminlyömisestä saattaa aiheutua rangaistuksena kuolema.

Varakkaiden henkilöjen kertovat lähetyssaarnaajat haudanneen omaisiaan palttinaan käärittynä, köyhät käyttivät vanhaa sarkaa. Kietoessaan ruumiin kääreliinoihin lappalaiset pitivät huolta, että se kauttaaltaan peittyi. Tämä lienee johtunut pelosta, että vainajan sielu, jonka vielä kuolemankin jälkeen ajateltiin oleskelevan ruumiissaan, voisi jättää asuntonsa ja tulla kotolaisia säikäyttämään. Venäjän lappalaisilla on muutamin seuduin ollut tapana kääriä kuollut poron tai karhun taljaan. Vanhemman tavan mukaan lappalaiset käyttivät ainoastaan tuohikääreitä ruumiin ympärillä. Heidän hautalöydöistään onkin tavattu runsaasti tällaisia koivuntuohesta tehtyjä peitteitä, jotka kuolleen pään, joskus käsien ja jalkojen ympärillä ovat olleet moninkertaisia, osaksi yhteen ommeltuja.

Paitsi ruumiin varustamista mainituilla suojelevilla verhoilla kuului jälkeenjääneiden velvollisuuksiin huolehtia vainajan muistakin tarpeista. Hänelle piti antaa mukaan evästä ynnä aseita ja tarvekaluja, joita vainajan ajateltiin tarvitsevan haudantakaisessa elämässään. Kerrotaan, että lappalaisilla on ollut tapana panna kuolleen arkkuun evässäkki, johon on kerätty monenlaista ruokaa, leipää, juustoa, lihaa, kalaa, voita, talia y.m. Myöhempinä aikoina on hän saanut myös tupakkaa, sillä nautintoaineitakin ajateltiin hänen maanalaisessa asunnossaan tarvitsevan. Sitäpaitsi asetettiin kuolleiden mukana hautaan tarve-esineitä, tulukset, kuivia päreitä, jousia, nuolia, kirveitä, veitsiä, kalanpyydyksiä, suksia, lusikoita, tupakkapiippuja, kampoja, astioita y.m. Naisväelle kerrotaan annetun hautaan myös sakset ja neuloja. Ontuva sai sauvansa, noita rumpunsa, metsämies koiransa ja keihäänsä. Kotikoiransa vei perheenemäntäkin mukanaan. Myös verhot, joissa kuollut oli maannut sairauden aikana, ynnä ahkio, jolla ruumis kuljetettiin viimeiseen leposijaan, jäivät kuolleen omaisuudeksi. Ahkio joko kuopattiin hautaan tai asetettiin kumolleen haudan yli. Lappalaisten vanhoista hautalöydöistä onkin tavattu lukematon joukko monenmoisia tarvekaluja. Lappalaisten tapa kätkeä aarteensa maahan näyttää myös osaksi aiheutuneen siitä, että he uskoivat saavansa käyttää niitä maanalaisessa elämässä.

Lappalaisten hautaamismenoissa ilmenee selvästi ihmisen luontainen kuoleman kammo. Vainajan ruumista ei kanneta pihalle ovesta, vaan siltä kohden telttakankaan alitse, missä kuolema häntä on kohdannut, kuolleet ja elävät eivät näet saa tulla toistensa teille. Lappalaiset väittävät, että jos kuollut kannettaisiin oven kautta, olisi uusi kuolemantapaus pian jälleen odotettavissa. Muutamin seuduin on lisäksi tapana heittää tulta ja hehkuvaa tuhkaa niiden jälkeen, jotka saattavat vainajaa. Jos vainajan ruumis ennen hautaamista on asetettava jonnekin aittarakennukseen, pidetään sitä niin peloittavana paikkana, ettei sinne sinä aikana kukaan tohdi mennä. Ensimäisinä kuoleman jälkeisinä päivinä tuli vainajan asunnossa kaikkien ovien olla auki. Kuollan lappalaisilla on ollut tapana jättää asunto jonkun omaisen kuoltua muutamaksi aikaa tykkänään avoimeksi ja tyhjäksi; vasta viikon päästä on siihen uudelleen asetuttu asumaan. Joskus muutettiin kota kokonaan toiseen paikkaan ja kuolinsijalle pantiin merkiksi kivi. Kuoleman kammoa lisäsi vielä usko, että vainajan ennen kuolleet sukulaiset tulevat häntä noutamaan. Lappalaiset kertovat omin silmin nähneensä niitä pimeän aikana. Tavallisesti eivät kuitenkaan ihmiset niitä huomaa, mutta eläimet näkevät ne. Vainajaa hautuumaalle saatettaessa kuljetettiin ruumista viimeisenä kulkevan poron reessä.

Maahanpanijaisiin liittyivät peijaispidot. Leem kertoo, että Norjan Lapissa tällöin valmistettiin saattoväelle vaatimaton ateria, samalla tarjoiltiin simaa y.m. Ruotsin lappalaisilla on Tornaeuksen mukaan ollut tapana kutsua peijaisiin lähimmät sukulaiset, joille kullekin hautakummulla annettiin puoli tuoppia viinaa. Lundius kertoo lisäksi, että jos viinaa oli peijaispidoissa, niin lappalainen, kun juomaa tarjoiltiin, ensiksi kastoi siihen sormensa ja voiteli kasvonsa. Juotua alettiin vainajaa kehua. Sormien kasteleminen ja kasvojen voiteleminen saa selityksensä Norjan lappalaisten vastaavasta tavasta. Randulf kertoo näet, että lappalaisilla täällä, ennenkuin menivät kirkkoon Ehtoolliselle, oli tapana ottaa lasillinen olutta tai mieluummin viinaa, jos sitä sattui olemaan; juomaan kastettiin kolme sormea, joilla tehtiin ristinmerkki otsaan, mikä oli kuvaavinaan Thorin vasaraa. Toisella kertaa painettiin uudelleen kastetuilla sormilla paljaaseen rintaan kolme täplää, yksi kullakin sormella. Tämän lappalaiset tekivät, jotta heidän kuolleet sukulaisensa suojelisivat heitä. Sekä muistajaisjuoma että merkinteko ovat lappalaisille varmaankin tulleet Skandinavien taholta.

Sitävastoin omaperäinen on heidän tapansa teurastaa vainajaa vetämässä ollut poro, jota ei, kuten Högström sanoo, enää milloinkaan valjastettu. Tätä uhritoimitusta Rheen kuvailee seuraavasti: "Kolme päivää maahanpaniaisten jälkeen he ottavat poron, joka on kuljettanut ruumiin kirkkomaahan, teurastavat sen kuolleen kunniaksi ja syövät sukulaistensa ja omaistensa kera. Kuitenkin he keräävät kaikki luut yhteen, tekevät arkun, panevat ne siihen sekä hautaavat maahan. Sitten he valmistavat puusta kuvan, jonka asettavat arkun päälle; kuva on suuri tai pieni kuolleen koosta riippuen". Graanin mukaan haudattiin luiden keralla vielä kolme teuraan verellä voideltua vitsaa, joihin asetettiin paloja poron sydämestä ja keuhkoista.

Vielä peijaisten jälkeenkin on vainajaa muistettu viemällä hänen haudalleen tupakkaa tai muuta, mistä hän eläessään on pitänyt. Rheen kertoo, että jos vainaja oli varakas, teurastettiin hänen muistokseen poroja vielä vuoden, parin ja kolmenkin päästä. Tällöinkin piti teuraan luut kätkeä maan poveen. Uhriksi valitun poron oikeaan korvaan oli ommeltava musta lanka. Graan tietää heidän vielä leiponeen pieniä, puolen hopeatalarin suuruisia ohrakakkuja, joita he jonkun vuoden ajan kuoleman jälkeen paloittelivat omaistensa haudoille, "kunnes haudan painumisesta saattoivat päättää, että ruumis oli jo aivan mädännyt".

Jollei kuollutta uhrilla lyylitelty, luultiin köyhtymisen seuraavan rangaistuksena. Lundiuksen mukaan lappalaisten poroilla muutenkin on se ominaisuus, että ne, olipa niitä paljo tai vähä, "kuolevat isäntänsä jälkeen, missä kulkevat tai seisovat, kuin ruoho". Jos vainajaa vielä muutamia vuosia kuolemansa jälkeen käytettiin johonkin erikoiseen toimeen, kuten poropaimeneksi, oli hänelle sinä aikana vuosittain uhrattava.

Vainajia muisteltiin myös pitoja pidettäessä. Randulf sanoo, että minkä maljan lappalainen juokin, kaataa hän ennen juontiaan osan maahan jumalien, mutta etenkin kuolleiden kunniaksi. Lundius kertoo heidän pidoissaan uhraavan juustoa, lihaa, kalaa, rasvaa, ydintä y.m. ruokaa, minkä he vakkasessa jumalankuvan kera hautaavat maahan.

Millaiseksi lappalaiset kuvittelivat vainajan elämän "toisessa maailmassa" (mubbe aimo), ilmenee hautausvarustuksista. He ovat itse kertoneet asettavansa kuolleen mukaan ruokaa ynnä tarvekaluja siinä tarkoituksessa, "että vainaja voisi tyydyttää nälkäänsä, pyydystää kaloja ja hakata puita, kuten ennen maallisen elämänsä aikana". Lappalaisten haudantakaista oloa Jessen kuvailee seuraavasti: "Heillä on se käsitys, että he toisessa elämässään, tuonelassa toimittavat samoja askareita, joihin täällä ovat tottuneet, nim. loihtivat, ampuvat, tyydyttävät sukupuoliviettiään, syövät, juovat, tanssivat, polttavat tupakkaa ja ilahuttavat itseään viinalla. Kuitenkin on siellä kaikki ihanampaa ja täydellisempää kuin tässä elämässä."

Manalan iloissakaan eivät vainajat kuitenkaan voineet kokonaan unohtaa jäljellejääneitä omaisiaan, vaan sekaantuivat tuon tuostakin monella tavalla elossaolevien oloihin ja toimiin. Paitsi hautuupaikoissa ne saattoivat kotona käyden heitä säikäyttää. Ollessaan liikkeellä, sanoo Turi, ne lentävät ilmassa kuin linnut tai riehuvat kuin myrskytuuli niin, että metsän puut taipuvat maahan. Hän kertoo myös, miten erääseen saareen haudattu, joka päivänaikaankin kummitteli, lensi kerran suurena lintuna järven yli ja rannalle tultuaan peloitteli herrasmiehen muodossa porot lepopaikaltaan. Häiriötä ja ikävyyttä vainajat saavat aikaan varsinkin lähettämällä sairautta omaistensa keskuuteen. Tämä voi johtua useastakin syystä. Yhtenä oli kuolleiden halu saada, kuten Forbus sanoo, luokseen, "sukunsa, lapsensa ja omaisensa". Kuvaava on myös Högströmin muistiinpano, jossa kerrotaan lappalaisten sanoneen, kun eräs mies kuoli parhaassa iässään: "jumala ei olisi sellaista miestä niin pian ottanut luokseen, jollei hän olisi häntä tarvinnut ja jollei hänellä olisi ollut työtä häntä varten". Yksikseen kotaan jääneet pienokaiset uskotaan manalaisten vaihtavan.

Vainajat eivät tuottaneet kuitenkaan vain onnettomuutta, hiiden uskottiin myös suojelevan omaisiaan, vartioivan näiden porolaumoja sekä yleensä edistävän elossa olevien elinkeinoja. J. Kildal kertoo, miten lappalainen uhreilla voi saada isävainajansa tai muun läheisen sukulaisen tuonelasta vuoden, parin tai kolmen ajaksi vartioimaan hänen porojaan. Sanotun ajan kuluttua tämä lähtee takaisin tuonelaan. Vainajilta voitiin lisäksi tarpeen tullen saada monenlaisia hyviä neuvoja ja tietoja.

Varsin huomattavassa suhteessa vainajat olivat vastasyntyneisiin lapsiin. Olsen kertoo, että kun vaimot olivat raskauden tilassa, ilmaantuivat kuolleet heille ja määräsivät, mikä nimi lapselle oli annettava. Synnytyksen aikana oli toisinaan myös vainajille uhrattava, nämä saattoivat näet, jos tahtoivat, vaikeuttaa kirvoitusta. Nimen antaminen näyttää ainakin myöhempänä aikana toimitetun kastamalla. Kasteveteen asetettiin pari koivunoksaa, joista toinen oli renkaan muotoon taivutettu, sekä vaskirengas tai hopeahely. "Kastajaemo" (laug-edne) pesi lapsen vedessä, jolloin hän valoi vettä kolmasti sen päähän sekä antoi sille jonkun esivanhemman nimen lausuen muun muassa: "minä kastan sinut kuolleen nimiseksi. Olkoon sinulla sama onni ja ilo, kuin kuolleella oli eläessään." Nimihely (nabma-skiello) ripustettiin senjälkeen ikäänkuin amulettina lapsen käsivarteen tai rinnalle. Jos lapsi nimen saatuaan sairastui, luultiin taudin aiheutuvan siitä, että se oli sattunut saamaan väärän nimen. Tällöin ei auttanut muu kuin etsiä lapselle uusi nimi. Nimen uusiminen saattoi tapahtua useita kertoja lappalaisen elämässä. Graan sanoo, että nimi saatettiin vaihtaa 10 vuoden kuluessa kaksi ja kolmekin kertaa, ja Jessen tietää niitä vaihdetun joskus 70:nteen ikävuoteen asti.

Nimen mukana uskottiin lapsen saavan suojelushaltian, joka oli palvellut jo nimen edellistä omistajaa. Tämä ilmaantui joskus näkyväisessäkin, ainakin kalan (nemo-guole "nimikala") muodossa. Forbus sanoo, että sellaisen saaminen "on lappalaiselle mieluista". Kuitenkin näyttää siltä kuin itse vainaja, nimen entinen omistaja, olisi halunnut päästä lapsessa uudelleen eloon. Hänelle oli tällöin myös uhri toimitettava.

Kerran vuodessa vainajat lappalaisten käsityksen mukaan jättivät maanalaiset asuntonsa ja läksivät vaeltamaan pitkin metsiä ja tuntureita. Tämä tapahtui jouluna, vuoden kolkoimpana ja synkimpänä aikana. Senvuoksi piti lasten tällöin istua hiljaa; jos vähänkin melusi, alkoi heti näkyä kummituksia ja aaveita. Jouluaattona (molla) oli myös tapana piirtää lukuisia ristinmerkkejä kodan seiniin. Istuessaan jouluyönä asuntonsa ovella noidat tunsivat, kun henget astuivat heidän jalkojensa yli kotaan. Ruoka-aineita ja varsinkin vettä piti olla esillä henkien tullessa. Suojellakseen lähteitään henkien pilaamiselta lappalaiset heittivät "vaarallisimpana iltana" veteen metallipaloja. Jollei manalaisia kohdellut hyvin, saattoivat ne kostaa julmasti esim. imemällä aivot ihmisen päästä. Näitä jouluna liikkuvia henkiä nimitettiin joulogadse ("joulukansa").

Ruotsin lappalaisten pakanuuden aikaista joulunviettoa Rheen kuvailee seuraavalla tavalla. Jouluiltaa lappalaiset pitävät miltei paastopäivänä, ainakaan he eivät silloin syö lihaa, mutta joulupäivänä on heillä sitä lihavampi ateria. Kaikista juhlaruuista he keräävät palasia ja asettavat ne tuohiseen, joka on muodostettu pienen purren muotoiseksi mastoineen, purjeineen ja airoineen. Tämän tuohipurren ruokineen he asettavat puuhun jousenkantaman päähän kodasta joulukansalle uhriksi. Graan kertoo lisäksi, että he tällöin etsivät pisimmän petäjän kotansa läheisyydestä, sen vierimäiseen puuhun he asettivat niin korkealle kuin käsin ylettyivät ruokatuohisen, mutta edellisen runkoon veistivät neljälle puolelle "tarjottimen kokoisia" kuvioita. Kuhunkin niistä oli jokaisen kylässä olevan miehen, joka oli asettanut ruokapaloja tuohiseen, Heitettävä kolme lusikallista rasvaa. [Hammondin lähetyshistoriassa kerrotaan lappalaisten veistäneen kotansa läheisyydessä kasvavaan puuhun "miehen kasvot". Kuviota, jota nimitettiin "jollevakta", voideltiin linnunihralla.] Graanin mukaan oli tällöin tapana myös pystyttää neljän kyynärän korkuinen puu, jossa oli oksia keskellä. Tämä puu voideltiin jouluiltana teurastetun poron verellä ja sen oksille asetettiin teuraan keuhkon, sydämen, kielen ja huulen paloja.

Mallmer kertoo jouluna tehdyn petäjästä purjepuulla varustettuja, kolmen korttelin pituisia veneitä, jotka pyhitettiin "jouluherralle". Sekä vene että sen purjepuu voideltiin poron verellä ja sinne tänne piirrettiin ristinmerkkejä. Högström lisää, että purret asetettiin korkeisiin kuusiin ei riippuvaan asentoon, vaan muutamien yhteentaitettujen oksien päälle. Itse kuusikin merkittiin ristinmerkeillä ja voideltiin ison matkaa juuresta ylöspäin poron verellä. Sitäpaitsi hän sanoo olleen tapana ripustaa tuohisia korkeisiin puihin, jotka kahdelta puolen vuoltiin ja varustettiin ristinmerkeillä. Tuohiseen pantiin jouluruokaa, kalaa, juustoa ja maitoa, mutta ei lihaa, joskus myös talarin kokoinen leivos. Tuohisen syrjiin pistettiin kaksi lapion tapaista 1/2 kyynärän pituista pärettä (luultavasti airoiksi). Tämä uhri oli pyhitetty ruotia nimiselle haltialle, "jottei se vahingoittaisi heidän vaimojaan määrätyllä tavalla". [Sulkumerkkien välissä on latinaksi: "ettei se puhkaisisi tai lävistäisi naisten kohtua".]

Samanlaisen uhritavan ovat Norjankin lappalaiset tunteneet. Leem sanoo kuulleensa luotettavalta Porsangerin vuonon kalastajalta, että tämän toverit paransivat sairaan seuraavalla tavalla. He teurastivat joulun edellisenä päivänä porovasikan, keittivät lihan ja asettivat palasia siitä sekä leipää, juustoa ja voita pieneen vartavasten valmistettuun veneeseen. Samalla he pinosivat suuren kasan puita ja pystyttivät uhriveneen ruokineen niiden päälle sekä jättivät sen paikoilleen joulun ajaksi. Solander sanoo jouluna juodun struot-galles ("joulunaatto-mies") haltian maljan, jolloin juomaa valettiin kodan alustalle. Siihen paikkaan, mihin enin osa sattui valumaan, pantiin vielä leipää y.m. ruokaa. Varmaankin eteläisinten lappalaisten tapoja Leem kuvailee sanoessaan naisten kantaneen ruokaa esiliinassa navettaan, missä he kolmen päivän kuluttua itse kävivät sen syömässä. Jouluna oli lisäksi tapana ruokkia lintuja, esim. variksia. Että Norjankin lappalaisten käsityksen mukaan henget tällöin olivat liikkeellä, osoittaa vielä Jessenin tiedonanto, jonka mukaan noidat valvoivat jouluyön kokousta pitäen, sillä silloin tuli noaidde-gadse ("noitakansa") kodan ovesta sisälle.

Purjeveneuhri lappalaisten uskonnollisissa menoissa ei voi olla huomiota herättämättä, lappalaiset kun eivät milloinkaan ole olleet merikansaa. Syystä Fritzner vertaakin lappalaisten "joulukansaa", jota lisäksi palvotaan vierailta lainatun juhlan yhteydessä, islantilaisten "jolasveinar"-henkiin, joiden myös jouluna uskottiin liikkuvan. Saman uskon jätteitä tavataan vielä nykyään kaikkialla Skandinaviassa. Lappalaisilla yllämainittu uhritapa rajoittuukin ainoastaan Skandinavian Lappiin.

Kuten tunnettua liikkuivat henget suomalaisten käsityksen mukaan syksyllä kekrinä. Tätä nimitystä näyttää Venäjän lappalaisten kovre eli kevre vastaavan, jota he Fellmanin mukaan juhlivat joka joulu. [Genetz mainitsee nimen "karvaj", joka entisaikaan näyttää olleen huomattava haltia, venäläiset kun sen mukaan nimittävät lappalaisten uskontoa "karveja vjera" eli "kavreja vjera". "Karvaj" esiintyy myös pirua merkitsevänä haukkumasanana.] Emme kuitenkaan nimien yhtäläisyydestä voi päättää, uskoivatko Kuollan lappalaiset henkien olevan liikkeellä joulun aikana.

Alkuperäisin lienee käsitys, että vainajat viettävät haudantakaista elämäänsä hautojensa helmassa. Tämän ohella on Skandinavian lappalaisten keskuudessa hyvin yleinen usko, että kuolleet asettuvat vuoriin asumaan. Tällaisia tuonelavuoria he nimittivät passe-väre ("pyhä vuori"), eteläisessä Norjan Lapissa myös saivo. Jessen kertoo lappalaisten uskoneen, että tunturivuorissa asuu heidän kaltaisiaan olentoja, jotka harjoittavat samanlaisia elinkeinoja kuin he. Ainoastaan se ero on olemassa, että vuorissa asuva kansa on saavuttanut suuremman täydellisyyden ja viettää onnellisempaa elämää kuin tuntureilla harhailevat lappalaiset. Se on varakasta ja sen keskuudessa on eteviä noitia. Vuoren asukkailla on myös kotieläimiä, mutta paljoa parempia ja kauniimpia kuin lappalaisilla.

Saivo-asukkaita nimitettiin saivo-olmai ("s.-mies") ja saivo-neida ("s.-neito"). Jessen sanoo yhdessä saivossa olevan 3, 4 jopa 5:kin miestä ja sitäpaitsi vaimoja ja lapsia; olipa sellaisiakin saivoja, joissa oli ainoastaan miehiä. Saivossa asui siis jonkinlainen perhekunta. Eri saivojen asukkaiden sanottiin harjoittavan kanssakäymistä keskenään sekä ajavan poroilla, joita maanpäälliset heille uhrasivat, vuoresta toiseen. Heidän asuntonsa ja pukunsa olivat lappalaisten kaltaiset ja he puhuivat lapinkieltä. Eri saivoissa uskottiin käytettävän eri värisiä pukuja.

Vuorenväen oloja lappalaiset tunsivat hyvin, he kun olivat itse käyneet sitä tervehtimässä. "He olivat juoneet saivo-asukasten kera, tanssineet, joikuneet ja loihtineet heidän kanssaan; he olivat elävästi nähneet heidän miehensä, vaimonsa ja lapsensa niiden omissa oloissa; he olivat kuulleet heidän nimensä ja taisivat heidät tarkoin nimittää. Kokonaisia viikkoja he olivat viipyneet heidän luonaan, olivat polttaneet tupakkaa heidän kanssaan, juoneet viinaa sekä nauttineet muuta kestitystä. He olivat heille kiitollisuuden velassa monista hyvistä neuvoista, varoituksista, ennustuksista ja opeista, joita he olivat näiltä saaneet." Samoin kuin elossa olevat voivat pistäytyä vuorenväen luona, saattoivat vuorelaisetkin tulla elävien ilmoille ilmestyen näille monessa muodossa, usein kyynärän kokoisina kääpiöinä. Saattoivatpa ne unessa tulla harjoittamaan sukupuoliyhteyttäkin maanpäällisten kanssa. [Forbuksen kyselykaaviosta näkee lappalaisten kuvitelleen, että musta täplä, n.s. syntymämerkki on saivo-neidan aikaansaama.]

Saivo-asukkaat olivat elossa olevien suojelushenkiä. Randulf sanoo, että kussakin pyhässä vuoressa asui enkeli, joka voi suojella ja auttaa lappalaisia kaikissa heidän hankkeissaan. Tätäkin he kuten itse vuorta nimittivät saivoksi. Kuolemansa jälkeen lappalaiset toivoivat pääsevänsä siihen saivoon eli pyhään vuoreen, jonka haltia tämän elämän aikana oli ollut heidän suojelusenkelinsä. "Täällä he itse pääsivät jumaliksi, voiden pidättää kuolemaa jonkun aikaa heidän ystävistään ja sukulaisistaan, jotka uhrasivat heille poroja tai hevosia". Jessen sanoo: "Senvuoksi he halusivat sinne ja pääasiallisin syy, miksi he niin suuresti kunnioittivat saivoa ja turvasivat siihen, oli se, että he kerran, kun heidän kurja elämänsä oli päättynyt, toivoivat saavansa muuttaa saivoon, jonka asukkaita he pitivät lappalaisina ja sellaisina, jotka eläessään olivat ahkerasti saivolle uhranneet, loihtineet ja joikuneet ja senvuoksi toisessa elämässä nyt saivat nauttia niin suurta onnea." Joskus vuorenasukkaat saattoivat riistää ihmisen sielun ennen aikojaan, josta seurauksena oli asianomaisen sairastuminen. Tällöin tuli noidan käydä heitä hyvittämässä, jotta sairas tulisi jälleen terveeksi. Leem kertoo, että noidan läheiset tämän maatessa tainnostilassa koettivat arvailla, missä pyhässä vuoressa hänen sielunsa kulloinkin kulki.

Saivon lappalainen tavallisesti peri vanhemmiltaan. Kuoleman lähestyessä sanotaan näet lappalais-isän jakaneen saivo-omaisuutensa lapsiensa kesken. "Jos hän toista lasta suosi enemmän kuin toista, antoi hän tälle parempia ja voimakkaampia saivoja kuin toiselle." Usein saivo-asukkaat itse tarjoutuivat lappalaiselle avuksi. Randulf kertoo, miten saivo-henki suositteli itseään: "Niin ja niin monta vuotta olen palvellut isääsi maalla ja merellä hänen eläessään ja kun hän kuoli, saatoin hänen sielunsa siihen iloon, jota hän nyt nauttii, ja koska hän kuollessaan kehoitti minua samaten sinuakin palvelemaan, olen nyt tullut tarjoamaan sinulle samaa palvelustani. Jos sen otat vastaan, saat siitä nauttia kaikkea lupaamaani hyvää, mutta jos vastoin isäsi tahtoa ja käskyä et minusta huoli, olen valmis repimään sinut lukemattomiksi palasiksi." Saivo-henkiä voi myös saada myötäjäisinä, vieläpä saattoi niitä ostaakin. Forbus sanoo, etteivät kaikki vuorenhaltiat olleet yhtä hyviä ja avuliaita: "toinen pyhä vuori voi usein olla onnekkaampi avussa kuin toinen ja sen asukas kuuliaisempi tulemaan ja nopeampi kuin toisen pyhän vuoren". Lappalaisella oli monesti useampia saivoja käytettävänään. Randulf kertoo lappalaisen valitsevan itselleen yhden tai pari, joskus kolme tai neljä "suojelusenkeliä", jotka hän tarpeen tullen joikumalla kutsuu luokseen. J. Kildalin mukaan oli noidalla "perhehaltioita" kahdessa, kolmessa tai neljässä pyhässä vuoressa. Jessen kertoo miesikään tulleella saattavan olla usein 10, 12 jopa 14:kin saivoa. Mitä useampia niitä lappalaisella oli, sitä arvokkaampana häntä pidettiin. Saivo-henkien apu ei kuitenkaan tullut aivan huokeaksi, sillä ne vaativat lappalaisilta alituisesti uhreja.

Mikä merkitys tällä lappalaisten uskolla oli, käy ilmi Jessenin sanoista: "Saivo näyttää olleen pääkappale lappalaisten vanhassa uskonnossa".

Elävimpänä on mainittu vuorituonela-usko säilynyt Norjan lappalaisten keskuudessa, kuitenkin näyttää sama käsitys muinoin vallinneen Ruotsinkin puolella, vaikkei meillä ole siitä yhtäpaljon tietoja olemassa. Kuten tunnettu on vastaava usko rehoittanut myös lappalaisten naapureilla skandinaveilla. Heidänkin tarinoissaan kerrotaan vainajista, jotka asettuivat määrättyihin "pyhiin vuoriin" asumaan, vaikka olivat muualle haudattuja. Vuorenasukkaita nämä nimittivät "haugbuar". Kuten Unwerth on osoittanut on lappalaisilla ja skandinaveilla tässä suhteessa paljon yhteistä. Olisiko samanlainen luonto heidät johtanut samoihin käsityksiin? Kuitenkin näyttää todennäköiseltä, että germaniset esikuvat ovat lappalaisten saivo-kuvitelmia samoinkuin heidän monia muitakin uskomuksiaan elähyttäneet.

Myöhempinä aikoina oli Norjan lappalaisilla jonkinlainen käsitys vainajien yhteisestäkin olinpaikasta n.s. jabme-aimosta ("kuolleiden koti"), jossa jabme-akka hallitsi. Viimeksimainitulle uhrattiin, kuten kuolleille, mustia eläimiä, mutta ne olivat elävinä haudattavat maahan. Jabme-akan uhreista mainitaan erityisesti kissa ja kukko; kukko oli elävänä teljettävä kiviröykkiöön. Sekä Jabme-aimoa että jabme-akkaa Kaarle Krohn vertaa Skandinavien käsitykseen "hel'istä" sekä paikallisessa että paikkaa hallitsevan olennon merkityksessä. Kristillisenä aikana on jabme-aimosta tullut välitila, josta vainajan sielun ajatellaan joutuvan, ansionsa mukaan, vielä joko hyvään tai huonoon olotilaan. Jabme-akka käsitetään tällöin neitsyt Maariaksi, jonka puoleen lapset pyytävät kuolleita vanhempiaan kääntymään esirukouksin. Tässä ilmenee siis katolisen kiirastuliopin aiheuttama käsitys. Tuonelasta, jota nimitettiin myös tuonen aimo, siirtyivät hyvät ihmiset radien-aimoon ("haltian koti"), taivaaseen, mutta pahat rut- eli rota-aimoon, helvettiin, jolla oli muitakin nimiä, kuten fudno-aimo ("huono koti") ja tsheps-aimo ("musta koti"). Rota-aimossa hallitsee paha rutu eli rota, jolla Norjan lappalaisten uskonnossa on ollut varsin huomattava merkitys.

Kun rutua kristillisenä aikana on pidetty paholaisena, on helvettiäkin aljettu hänen nimensä mukaan nimittää. Silti ei ole todennäköistä, että rutu alkuaan olisi merkinnyt paholaista. Tosin tämä haltia usein aikaansaa onnettomuutta, etenkin jollei sitä muisteta uhriantimin lepyttää. Etupäässä se on vaikean taudin lähettäjä. Leem kertoo lappalaisten uskoneen, että rota vaivaa sairaudella sekä ihmisiä että eläimiä. Jessenin mukaan se saattoi vaikeuttaa myös sikiön kehitystä ja syntymistä. Kuitenkin näyttää siltä kuin tämä haltia lyyliteltynä tekisi palvojilleen hyvääkin. Viimeksimainittu kirjailija sanoo, että "sen samoinkuin vainajien huolena oli lappalaisten elämän ylläpitäminen ja varjeleminen vaaroissa". Senvuoksi lappalaiset toimittivat sille ahkerasti uhreja.

Rutun uhrit erosivat kuitenkin muiden jumalien uhreista. Niistä Leem kertoo seuraavasti: "He eivät mielellään uhranneet sille yleisen tavan mukaan, — jolloin he teurastivat eläimen kutsuen uhriaterialle niin paljon ystäviä, että saattoivat syödä pään, selän ja jalkojen lihat, sekä pirskoittivat verta useihin uhripuihin, jotka sievästi vuoltiin ja asetettiin jumalan kunniaksi uhrialttarin ääreen, samalla kun teuraan luut ynnä palanen kieltä, keuhkoa, päänlihaa, korvia, häntää, sydäntä y.m. asetettiin alttarille, — vaan he kuoppasivat tapetun hevosen ('en död häst') kokonaisena, jotta rota sillä ratsastaisi heidän luotaan rota-aimoon. Kuitenkin toisinaan rotalle uhrattiin yleisenkin tavan mukaan. Tällöin tehtiin siitä miehen muotoinen kuva ja uhriteuraan luut ladottiin uhrialttarille. Luihin rota luo, samaten kuin muutkin jumalat, uudelleen lihaa, lappalaiset näet uskovat, että, kun jumala saa uhriteuraan luut, se on hänelle yhtä hyvä kuin, jos saisi koko eläimen, sillä hän voi itse luoda lihaa luihin." Forbus, joka tätä haltiaa sanoo etelässä nimitettävän rota, mutta pohjoisessa rutu, tietää, että sille uhrattiin pystyttämällä tapettu hevonen maan päälle. S. Kildal liittää edellisiin uhritapoihin vielä seuraavan huomionsa: "Hevosuhri näyttää omituiselta, mutta se on tosi asia, sillä viime lauantaina poltin lappalais-nimismiehen sekä suntion kera suuressa kallionrotkossa uhriluiden ja puualttarin ohella hevosen, jonka luona oli reki ja joka tarkoitti rotan kunnioittamista ja palvontaa". Toisessa kohden hän puhuu vielä uhripuusta, "joka hevosen mukana pantiin rotalla vuorenonkaloon". Varmaankin tämä uhrikuva oli ihmisen muotoinen, jommoinen Randulfin mukaan oli tehtävä rutulle. Että hevonen todella oli rutun erikoisuhri ilmenee lisäksi eräistä noitarummun kuvioista.

Muitakin eroavaisuuksia tapaa rutulle ja luonnonjumalille toimitettujen uhrien välillä. Jälkimäisten uhrimerkit olivat koivusta valmistettavat, edellisen havupuusta. Jessen sanoo näet lappalaisten uhratessaan rutulle "ottaneen mielellään männynoksia". Tästä varmaankin saa selityksensä, miksi eräällä noitarummulla oleva neulaspuu on selitetty rutuksi. S. Kildalin kuvauksessa kerrotaan vielä, ettei tälle uhrattu "tavallisissa paikoissa", missä muut jumalat saivat uhrinsa. Oliko uhrisuuntakin toinen, ei lähdekirjallisuudesta käy suorastaan ilmi. Kuitenkin on eräitä siihen viittaavia tietoja. Puhuessaan lappalaisten luonnon elollistamisesta Jessen sanoo, että aamunkoi oli hyvälle taivaanjumalalle pyhitetty, mutta iltahämärä pahalle rutulle. Niillä noitarummuilla, joilla mainitut luonnonilmiöt olivat kuvatut, olikin edellinen radien-aimon, jälkimäinen rut-aimon kuvan kohdalla. Thuresson kertoo myös selostaessaan n.s. Linnen noitarummun kuvioita, että "kolmas maailma on helvetin maa, joka sijaitsee maailman länsipäässä".

Kuten rutun uhrikuvasta voi päättää, ajattelivat lappalaiset tämän haltian ihmishaahmoiseksi. Randulfin mukaan rutu näyttäytyi lappalaisille sinisessä pukimessa. Muutamissa lähteissä puhutaan rutun eläimestäkin, sutta sanotaan näet "rutun koiraksi". Kuitenkin on epätietoista, esiintyykö rutu tässä yhteydessä pakanallisen haltian vai myöhemmän paholaisen merkityksessä. Sutta nimitetään näet myös "paholaisen koiraksi", samoinkuin karhua "jumalan koiraksi".

Jo lähetyssaarnaajat, kuten Forbus, ovat kiinnittäneet huomionsa rutun uhrieläimeen, hevoseen, jota kotieläintä ei lappalaisilla ollut itsellään, vaan joka oli naapureilta ostettava. Uhritapa ei siis voi olla Lapissa kotimainen. Sitäpaitsi itse rutun ovat ainoastaan Skandinavian lappalaiset tunteneet.

Mikä tämä haltia alkuaan on ollut, siitä ovat tutkijat lausuneet erilaisia arveluja. Että se on maanalaisten haltiain sukua, osoittavat sille toimitetut uhrit. Huomattava on tässä suhteessa Noraeuksen muistiinpano: "Kun poro on kuollut, lupaavat he uhrin paholaiselle. Hänen nimessään he tekevät myös puukuvan, mikä uhrin kera kuopataan maahan, samoinkuin kuolleiden uhrit haudataan maahan kuvineen." Unwerth arvelee, että lappalaisten rutu olisi skandinaveilta lainattu Odin, minkä arvonimen "dröttinn" hän näkee rutu sanassa. Olrik vertaa tälle toimitettua hevosuhria Skandinavien tapaan haudata eläin (elävänä) maahan tarttuvan taudin raivotessa. Hän olettaa, että rutu on itse lappalaisten naapureilta lainaamansa uhrin vastaanottajaksi luoma haltia ja pitää hänen nimeäänkin, samoinkuin jo Fritzner, _rutto_taudin nimityksenä. Useat tutkijat ovat tähän olettamukseen yhtyneet. Rutulla on kuitenkin Norjan lappalaisten uskonnossa siksi huomattava sija, ettei sitä voine tällaiseksi haltiaksi selittää. Fellmanin mukaan on Suomen lappalaisilla toisenlaisia käsityksiä rutosta (rottotavdda); se kulkee paikasta toiseen ihmisten mukana ahkiossa tai laivassa ja sitä kuvitellaan kerän, nuken tai jonkun eläimen muotoiseksi. Ja toiseksi jos rutu olisi lapinkielessä ruttoa merkinnyt, miksi tämä sana pakanuuden mukana olisi siitä tykkänään hävinnyt. Vaikkakin rutu maanalaisena haltiana ei voi kilpailla suurten luonnonjumalien kanssa, näyttää sillä uhripalvonnasta päättäen olleen tärkeä merkitys. Lähetyssaarnaajat sanovat yksimielisesti, että lappalaiset etsivät siltä apua, kun muut jumalat eivät voineet heitä auttaa. Mainitsemista ansaitsee myös Jessenin huomautus, ettei "rutu, pimeyden isä, ollut heille vähemmin tarpeen kuin radien, valon valtias; kumpaakin he kunnioittivat, vieläpä kun he uskoivat, että kaiken vastoinkäymisen sai rutu aikaan, niin he osoittivat sille suurempaa kunnioitusta ja toimittivat enemmän uhreja kuin radienille".

Rutua ja sen palvontatapoja tutkiessa muistuu ehdottomasti mieleen Volgan suomensukuisten kansain keremeteissään palvoma haltia ja sille toimitetut uhrimenot. Siinäkin suhteessa nämä haltiat muistuttavat toisiaan, että ne kumpikin myöhemmin ovat saaneet paholaisen merkityksen. Olisiko vaateliaalla rutulla samanlainen alkuperä kuin keremetissä palvotulla hengellä? Tällöin rutu eli rota saattaisi olla muinoin elänyt skandinavi-ruhtinas (dröttinn). Siihen mielestäni viittaa hevosuhri sekä haltian siniviitta, jommoisessa ylimysten islantilaisessa saga-kirjallisuudessa kerrotaan esiintyneen. Lappalaisten maanalaisille hengille toimittamiin uhreihin luo lisävaloa heidän seita-palvontansa.

Seita-palvonta.

Jo Peucer 1500-luvulla tietää, että lappalaiset "palvovat jumalinaan puita ja kiviä". Kivijumalia (kedge-ibmel) kerrotaan heillä olleen määrätyissä pyhissä paikoissa. Tunturilappalaisilla oli "pyhät kivensä" vuorilla, kalastajalappalaisilla vuonojen, jokien ja järvien rannoilla. Mallmer sanoo niiden sijainneen tavallisesti "vuorten nenissä, järvien niemissä ja saarissa, kosken partaalla tai muissa pyhitetyissä paikoissa". Mainitut kivet, joita lappalaiset nimittävät seidoiksi, olivat yleisiä kaikkialla Lapissa.

Seitoina palvottiin luonnollisia kiviä. Tornaeus sanoo, ettei niillä ollut mitään erikoista muotoa, vaan olivat ne harmaita tai mustia, rumia veden kalvamia kiviä. Toiset kertovat niillä kuitenkin usein olleen jonkin erikoisen, hiukan ihmistä tai eläintä muistuttavan muodon. Arvokkaimpia näyttävät olleen ihmishaahmoa tavoittelevat seidat. Seidat saattoivat joskus olla myös suuria, kiintonaisia kallioita tai olivat ne ainoastaan "suuren lankakerän" kokoisia kiviä. Muutamin paikoin oli seitakiviä useita samassa pyhäkössä. Rheen, joka sanoo niitä Luulajan Lapissa nimitetyn storjunkare, tietää seitakiviä olleen yhdessä pari, kolme ja useampiakin. Niiden ajateltiin muodostavan perheen. Castrén kertoo Inarin rannalla palvotun kokonaista kivikasaa, joka oli ihmisen näköinen ja kokoinen ja jonka päänä oli ylimäiseksi asetettu suurempi kivi. Friis arvelee lappalaisten kuitenkin pitäneen jumalana vain ylintä kiveä, muut olivat vain alustana. Genetzin mukaan näkee Kuollan lappalaisten keskuudessa muutamin paikoin vieläkin teiden varsilla ja valkamoissa puolen tai parin kyynärän korkuisia kivikasoja, joko yksittäin tai kolme ja viisikin yhdessä paikassa. Venäjän lappalaiset nimittävät niitä sijli täppe ("seitakumpu"). Rosen kertoo vielä kesällä 1908 löytäneensä Luulajan Vidjakuoikassa pyhäkön, jossa oli muutamia pieniä noin 1/3 metrin korkuisia kumpuja ja niiden ympärillä kymmenkunta seitakiveä. Kun kivet asetti paikoilleen, näki, että kullakin kummulla oli ollut yksi iso kivi ja sen ympärillä useita pieniä. Pienistä jotkut olivat vain parin desimetrin korkuisia.

Kalastajalappalaisten seidat saattoivat olla vedenkin ympäröimiä kiviä. Seitajärven muinaismuistoista puhuessaan Andersson mainitsee seitakiven, joka sijaitsee järvessä Seitaniemen edustalla, n. 10 syltä rannasta. Kivi on sylen syvyisessä vedessä ja kohoaa kyynärän verran veden pintaa korkeammalle.

Kivikuvien ympärillä oleva alue, joka toisinaan saattoi olla verrattain laaja, oli aina jollakin tavoin merkitty, joskus aitauksellakin ympäröity. Niin kertoo Friis Norjan Lapissa olleen tapana rakentaa seidan ympärille kiviaita, jonka päälle vielä oli asetettu tukkeja uhrilahjojen suojaksi. Tavallisesti rajoittivat seita-alueen kuitenkin vain luonnon tarjoamat rajamerkit.

Pyhiä kiviään lappalaiset hellästi vaalivat. Tornaeus sanoo, että seita, mikäli mahdollista, aina oli sijoitettu vehmaaseen maahan, jossa nurmi kesällä oli kaunis ja rehevä. Kesällä kaunistettiin seidan sija lisäksi koivunlehvillä, talvella kuusenhavuilla. Seidan alustan tuli aina olla vihreä; kun vanhat lehvät ja havut surkastuivat, piti muuttaa uusia.

"Kivijumalansa" mieltä lappalaiset tiedustivat omituisella tavalla. Siitä on Tuderuksen kuvauksessa seikkaperäinen esitys. Kun lappalainen on jostakin asiasta epätietoinen, menee hän pyhään paikkaan, ottaa lakin päästään, asettaa kiven kädelleen ja puhuttelee jumalaansa rukoillen siltä tietoja. Luetellessaan kaikenlaisia asioita koettaa hän tavan takaa nostaa kiveä maasta. Jollei hän saa sitä kohotetuksi, vaan se käy yhä raskaammaksi, niin ei hänellä ole mitään toivoa sen saamisesta, mitä hän sillä kerralla anoo. Senjälkeen pyytää hän jotakin muuta jumalaltaan ja tekee taas saman yrityksen, kunnes kivi vihdoin, olkoon se miten suuri tahansa, käy niin keveäksi, että se helposti kohoaa maasta; pieninkin kivi on näet raskas, kun jumala ei anna vastausta tiedustajan kysymyksiin. Kun lappalaisen toive on toteutunut ja hän on saanut, mitä on pyytänyt, uhraa hän kiitollisuutensa osoitukseksi kivelle tutkien taas uhrin laatua edellä kerrotulla tavalla.

Tällainen tiedustamistapa ei kuitenkaan soveltunut silloin, kun seitana oli kallio tai kiintonainen kivi. Tällöin oli toisin meneteltävä. Graan mainitseekin erään Kemin ja Tornion Lapin rajalla olevan seidan, jolle lappalainen tiedustaessaan pani paljaan kätensä ja alkoi arvailla; silloin käsi tarttui kiinni kiveen eikä lähtenyt siitä, ennenkuin kysyvä sattui keksimään sen, mitä hänelle tulisi tapahtumaan.

Paikkaa, missä seita sijaitsi, lappalaiset pitivät pyhänä (passe). "Pyhäksi" he usein sanoivat pyhäkön ympärillä olevaa aluettakin. Rheen kertoo heidän nimittäneen vuoria, minne kivijumalat olivat asetetut, yleensä "pyhäksi vuoreksi" (passe-väre). Samoin kalastajalappalaiset nimittivät jokia ja järviä, joiden rannoilla heidän seitansa sijaitsivat "pyhäksi joeksi" (passe- eli ailes jokka) ja "pyhäksi järveksi" (passe- eli ailes javre). Sellaisia paikannimiä tavataan Lapissa vieläkin.

Pyhien paikkojensa suhteen lappalaiset noudattivat mitä suurinta varovaisuutta. Leem sanoo Norjan lappalaisten lähestyneen niitä ainoastaan pyhävaatteissaan notkistaen jo etäällä niille polvensa. Joka vuosi he matkailivat niihin ja jolleivät aina voineet toimittaa uutta uhria, piti ainakin liikuttaa paikalla ennestään olevia luita. Pyhäkköjensä lähelle he eivät mielellään pystyttäneet asuntojaan, jottei lasten itku tai muu melu jumalia häiritsisi. Matkustaessaan pyhän vuoren ohitse he eivät uskaltaneet nukahtaa, sillä he pitivät sitä liian vähäisen arvonannon osoituksena. Pyhässä paikassa he eivät myöskään puhuneet ääneen, eivätkä ampuneet sen alueelta lintua tai metsänotusta. Mitä heillä oli sinistä yllään, sen he aina riisuivat pyhää paikkaa lähestyessään. Naisten tuli ohikulkiessaankin peittää kasvonsa tai kääntää silmänsä poispäin. Miehelläkään ei saanut hänen pyhäkköön mennessään olla päällään pukua, jota joku nainen joskus oli käyttänyt, eikä edes jalkineita, jotka olivat olleet samassa likoastiassa naisten pieksujen kanssa. Myös Westen puhuu pyhistä järvistä, "joihin ei yksikään nainen saanut katsoa".

Samanlaisia käsityksiä oli Ruotsin lappalaisilla. Mallmer kertoo heidän pyhään paikkaan mennessään astuneen kodastaan erikoisen, asuntonsa perällä olevan oven kautta, josta eivät naiset saaneet kulkea. Samoin he tekivät mainitulta matkalta palatessaan. Uhrin ajaksi he sitoivat koiransa kiinni, jotteivät ne irti juostessaan olisi voineet saastuttaa heidän jälkiänsä. He uskoivat näet, että siitä seurauksena olisi jokin vastoinkäyminen, esim. sudet tulisivat sinä vuonna raatelemaan heidän karjaansa. Niin he tekivät myös mennessään kalastamaan pyhille järville. Eivät he myöskään antaneet koirilleen sellaisista paikoista pyydystämiensä kalojen luita, ennenkuin niitä jonkun aikaa oli vedessä lioitettu: Naiset eivät milloinkaan päässeet mukaan näille retkille, sillä mitään pyhää paikkaa he eivät saaneet lähestyä. Kun jossakin perheessä pyhälle järvelle mentäessä ei ollut tarpeeksi miehiä nuotanvetoon, piti hankkia apulaisia muualta; naiset eivät mitenkään saaneet siihen ottaa osaa. Högström tietää lisäksi, että naisväen oli varottava, etteivät he joutuneet kulkemaan edes kaukaa pyhän paikan ympäri. Esimerkkinä hän mainitsee, että jos lappalaisnainen muuttomatkalla oli kulkenut sellaisen paikan ohi sen oikealta puolelta, oli hänen takaisin päin siirryttäessä kuljettava sen ohi taas samalta puolelta, vaikka hänen matkansa siten olisi käynyt paljoa pitemmäksi. Koiria ei myöskään pyhään paikkaan laskettu.

Yhtä pyhinä pitivät Suomen ja Venäjän lappalaiset seita-alueitaan. Itkonen mainitsee muistiinpanoissaan erään Kuollan Lapin pyhäkön, joka sijaitsee noin 1 1/2 peninkulman päässä Suomen rajalta, olevan yhä vieläkin taikauskoisen kunnioituksen esineenä. Se on kapea, rannasta kahdelta puolen jyrkkänä kohoava kallioharju, nimeltään Algazjärvenpahta. "Kun soudetaan tämän ohitse, pitää noudattaa suurinta hiljaisuutta, vieläpä kastella hankavitsat, ettei narinaa syntyisi. Talvitie kulkee juuri samaisen paikan ohi, ja pyhää vuoren seinämää sivuutettaessa kulun täytyy tapahtua äänettömästi ja käyden. Sivuilleen ei saa liioin vilkua, vaan tulee katsoa säädyllisesti eteensä. Kun on pari kolme sataa metriä kerjetty paikan ohi, on noustava ahkiosta ja ainakin ensikertalaisen matkustajan juotava viinaa jumalan kunniaksi, ennenvanhaan oli vielä kaadettava hiukan uhriksi jäälle. Vasta senjälkeen saa laskea porot laukkaankin. Jos tämän varokeinon laiminlyö tai solvaa jumalaa, voi tämä nostaa tuhoisan lumimyrskyn rangaistukseksi tai, kuten joskus on käynyt, sitoa syyllisen poroineen päivineen paikalleen, ettei pääse hievahtamaan minnekään." Kertoessaan seidasta, joka sijaitsi Mutenian joen rannalla noin 1/2 kilometriä samannimisestä kylästä, sanoo Andersson, että kun veneellä kuljettiin jokea pitkin, niin eivät naiset saaneet olla veneessä pyhän kiven ohi soudettaessa, vaan oli heidän noustava maalle ja maata myöten eli joen rantaa pitkin kuljettava kiven ohi. Vielä piti naisten kiven yläpuolella pukeutua housuihin. Miehetkin, jotka kuljettivat venettä kiven ohi, riisuivat kengät jaloistaan ja lakin päästään. Jashtshenko sanoo naisten pyhää paikkaa lähestyessään aina "määrätyllä tavalla" sairastuneen, josta he tuntemattomillakin seuduilla saattoivat päättää pyhäkön lähelläolon.

Kuuluisimpia Suomen Lapin pyhiä tuntureja on Utsjoella Rastekaise, jonka huipulla on kaksi suurta kiveä. Fellman sanoo sen olleen lappalaisten arvokkaimpia pyhäkköjä. Taikauskoiset sitä vieläkin pelkäävät. Jos myrsky nousee tunturilla, pidetään sitä todistuksena siitä, että jumala on vihoissaan. Matkustajat kertovat lappalaisten lisäksi uskovan, ettei tämä tunturi mielellään näyttäydy vieraille, vaan sitä katseltaessa peittyy sumuun.

Seidan puoleen lappalainen kääntyi moninaisissa elämän tarpeissa. Leem mainitsee seitoja, joilta rukoiltiin kalaonnea. Erästä hän sanoo nimitetynkin "kalajumalaksi". Toisessa kohden hän kertoo, mitenkä muuan Porsangerin vuonon kalastaja joka kerta, kun hän läksi kalaan, lähestyi seitaa, söi sen nimessä eväitään sekä pani vähän ruokaa senkin osalle menestyäkseen kalamatkalla. Samoinkuin kalastajalappalaiset uhrasivat seidalle kalansaaliin vuoksi, samoin tunturilappalaiset pyysivät siltä poro-onnea. Maisteri Lauri Hannikainen on minulle ilmoittanut Lapissa kuulleensa, että Rastekaiselle, joka oli "poroseita", tehtiin keväisin, kun porot nousivat tunturille, uhrilupaus, mikä syksyllä pantiin toimeen, jos karja kesän kuluessa oli hyötynyt. Myöskin metsänriista oli seidan huolenpidon alainen. Rheenin mukaan sillä oli valta kaikenlaisten eläinten yli, karhujen, susien, kettujen, saukkojen, peurojen, kalojen ja lintujen; se saattoi myös antaa hyvän onnen niitä pyydystää. Vielä sairauden ja muun vastoinkäymisen kohdatessa etsittiin seidan apua. Mallmer kertoo, että jos ihmiset tai karja tulivat sairaiksi, tehtiin kivelle uhrilupaus, joka siinä tapauksessa, että sairas parani, pantiin täytäntöön; samoin, jos joku muu onnettomuus sattui, josta tahdottiin vapautua. Kun lisäksi muistamme, että seita sai rajuilmojakin aikaan, huomaamme, että se oli sekä mahtava että monipuolinen haltia.

Mistä riippui mykän seitakiven mahti ja mikä sen olopaikkaankin liitti niin taikauskoisen, pelonsekaisen kunnioituksen? Sitä eivät lappalaiset itsekään pakanuuden ajan lopussa enää kaikkialla tarkoin tienneet. Kuitenkin on eräitä viittauksia, jotka osoittavat, että seita-palvonta on vainajainpalveluksesta kehittynyt. Hyvin huomattava seikka on jo se, että seita on määrätyn perheen tai suvun suojelushaltia. Schefferuksen lähteenään käyttämässä nimettömän tiedonannossa sanotaan, että "storjunkare on jokaisella perheellä ja suvulla siinä maassa, missä tämä oleskelee ja asuu". Tutkiessaan, halusiko seita uhria, lappalaiset lausuivat joikumalla sen vuoren nimen, missä se sijaitsi. Samoin kertoo Rheen, joka lisäksi mainitsee 30 uhrivuorta Luulajan Lapista. Suuren suvun palvoma seita näyttää olleen mahtavampi kuin yksityisen perheen. Högström sanoo näet, että "näiden kivien mahtia arvostellaan niitä palvovien ja niille uhraavien lukumäärän mukaan". Toisessa paikassa hän puhuu seidasta, jota "koko kyläkunta kauan aikaa" oli palvonut. Sukupalvontaa, sillä lappalaiskylät ovat olleet sukukyliä, todistaa myös seuraava Tornaeuksen kuvaus: "Niin monta kuin oli kylää, melkeinpä voi sanoa, niin monta kuin oli lappalaista, niin monta oli jumalaakin, jotka olivat asetetut eri paikoille järven rannalle. Mutta niiden kesken oli aina yksi korkein ja mahtavin, jota yksin koko kyläkunta palvoi. Se sijoitettiin mäelle tai jollekin korkealle paikalle, jotta kaikki sen hyvin näkisivät ja sitä kunnioittaisivat; mutta muut koti- ja perhejumalat alemmille paikoille". Uhrausvelvollisuus meni perintönä vanhemmilta lapsille. S. Kildal sanoo, että "kun vanhemmat kuolevat, perivät lapset pyhät vuoret ja vuorijumalat".

Viimeksimainittu tietolähde vie meidät jo Norjan puolelle, missä pyhiin vuoriin liittyi ennenkerrottu saivo-usko. Tämä onkin hyvin läheisessä suhteessa seita-palvontaan. Jessen huomauttaa nimenomaan, että saivo-hengille uhrattiin kiven ääressä. Mutta saivo-asukkaat olivat juuri lappalaisperheen tai -suvun suojelushenkinä palvottuja esivanhempia. Että Ruotsinkin Lapissa on säilynyt hämärä tietoisuus seita-palvonnan alkuperästä, osoittaa Rheen sanoessaan: "nämä kivet he pystyttivät tuntureille, vuorenrotkoihin tai jokien ja järvien rannoille, missä he entisaikoina ovat kuulleet kummituksia". Myös Suomen lappalaiset ovat säilyttäneet eräitä mielenkiintoisia tietoja. Salminen kertoo näet erään miehen, joka yöpyi uhripaikan läheisyyteen, nähneen unissaan "kaikenlaisia aaveita, ihmisiä sekä eläimiä". Mainitsemista ansaitsee myös, ettei uhripaikalla "saanut kuolleista puhua pahaa, muuten manalaiset suuttuivat".

Lisäksi uskotaan seidan ilmaantuvan palvojilleen ihmisenmuotoisena. Kuvatessaan erästä uhritoimitusta Olsen kertoo: "Silloin tulee ihmisenkaltainen olento, ikäänkuin suuri herra, hyvin kaunis, kalliisiin vaatteisiin ja koristuksiin puettu ja istuutuu saadakseen ruokaa heidän kerallaan, puhuu heidän kanssaan ja opettaa heille lisää taitoja sekä sanoo asuvansa siinä tunturissa tai vuoressa, jolle he uhraavat". Tornaeus sanoo storjunkaren näyttäytyvän Luulajan lappalaisille komean, pitkän miehen muodossa mustaan herrasmiehen pukuun puettuna, pyssy kädessä. ["Storjunkare" nimitystä näyttää kuitenkin käytetyn myös hedelmällisyyden jumalasta, josta myöhemmin tulee puhe.] Myös Suomen lappalaisilta on Fellman kuullut tarinan miehestä, joka huonon kalaonnen vuoksi aikoi hävittää seitansa, mutta jätti sen tekemättä, kun tämä hänelle ilmestyi ihmishaahmoisena.

Asiaa valaisee vielä käsitys, että seita on kiveksi muuttunut ihminen. Jashtshenkon kuvauksesta lainaamme seuraavan tarinan. Puljärven sannalla asui lappalaisukko akkoineen. Ukko sairastui, kuoli ja haudattiin. Mutta öisin oli vainajalla tapana käydä tervehtimässä vaimoaan. Akka, joka ei tahtonut olla missään tekemisessä kuolleen kanssa, telkesi ovensa ja kärytti illoin pyhääsavua asunnossaan. Vainajalta ei hän kuitenkaan päässyt rauhaan. Hänen sitä huolehtiessaan sattui noita tulemaan hänen mökilleen. Vaimo kertoi tälle tuskansa. Noita rauhoitti häntä ja lupasi jäädä seuraavaksi yöksi hänen luokseen. Illalla hän siivosi kodan, asetti kaikki vaimon kapineet toiselle puolelle ja toisen lakaisi puhtaaksi; nurkkaan hän asetti muutamia kalanluita. Pian kumpikin kuuli, miten vainaja ulkona alkoi mitata nuottaa ja hetken kuluttua astui kotaan asettuen puhdistettuun paikkaan, missä alkoi nakertaa kalanluita. Silloin noita nousi, tarttui ukkoa käteen ja talutti hänet pihalle. Viivyttyään jonkun aikaa ulkona palasi hän jälleen ja sanoi eukolle, ettei vainaja sen erän perästä enää tule häntä häiritsemään. Katso huomenna taivaalle, lausui hän lopuksi ja läksi pois. Seuraavana aamuna näki eukko pihalle astuessaan, että jotakin mustaa liikkui taivaalla ja laskeutui Puljärven toiselle rannalle. Siitä päivin herkesi vainaja kotona käymästä, mutta vähän matkan päähän Puljärvestä sijoittui seita.

Seidoista on Venäjän lappalaisilla ollut yleensä aivan sama käsitys kuin vainajistaan. Ne elävät heidän mielikuvituksessaan lappalaisen elämää, paimentavat poroja, pitävät koiria, rakentavat asuntoja, valmistavat ahkioita y.m. Kuullaanpa, miten seita metsästääkin, kuinka sen koirat haukkuvat ja kuinka lumi sinkoo, kun se matkustaa poronkelkassa. Seita saattaa heidän käsityksensä mukaan sekä syntyä että kuolla, vieläpä viettää häitäkin. Se on näkymätön olento, mutta ilmestyy kuten vainajat eläinten, varsinkin lintujen muodossa. Niinpä kerrotaan, miten Vudjärven seita usein lensi kiven halkeamasta ilmaan korpin muotoisena. Verrattakoon tähän Venäjän lappalaisten uskoon Ruotsin lappalaisten käsitystä, että seita on ilmasta alaslaskeutuessaan kivettynyt lintu. Usein nähtiinkin niissä karkea linnun haahmo.

Kun vielä lopuksi muistamme, että seitakiviä saattoi yhdessä paikassa olla useita muodostaen ikäänkuin perheen, emme jääne epätietoisiksi tämän vanhanaikuisen lappalaisen uskonnonmuodon alkuperästä. Ei meidän kuitenkaan sovi ajatella, että seitapyhäköt olisivat alkuaan olleet kalmistoja. Sellaisen otaksuman kumoaa muun muassa seuraava Rheenin tiedonanto: "He uskovat storjunkaren asuvan muutamissa paikoissa, jonne eivät vuoren korkeuden vuoksi voi päästä; senvuoksi he voitelevat storjunkaren kunniaksi teurastamansa poron verellä kiven ja heittävät sen vuorelle, missä hän asuu."

Vähitellen aikojen kuluessa kun palvonnan alkuperäinen sisältö on joutunut unhoon, ovat itse kivet jääneet kansan taikauskoisen pitämyksen esineeksi. Ne ovat sellaisinaan alkaneet elää, saattavatpa liikkuakin, jonka vuoksi lappalaiset pelkäsivät joutua pyhän kiven kulkuteille. Kivi ajateltiin myös tuntevaksi olennoksi, tarpeen tullen voitiin sitä rangaista ja kurittaa lyömällä tai lohkaisemalla siitä palasia. Kun seita näyttäytyi vaaralliseksi naapuriksi, saattoivat lappalaiset sen tykkänään hävittää pirstomalla sen kappaleiksi, polttamalla poroksi tai upottamalla veteen. Se oli seidan kuolema.

Vanhan seidan asemesta voitiin ruveta uudelle uhraamaan. Kun lappalainen oli halukas hankkimaan itselleen uuden suojelushaltian, etsi hän kiven, joka jollakin tavalla herätti huomiota ja vihki sen virkaansa määrätyillä menoilla. Ennenkaikkea se oli voideltava verellä tai rasvalla:

"Voitelen, voitelen pyhää seitaa, syö tai ole syömättä, ole kuitenkin jumalani!"

Merilappalaiset käyttivät tähän tarkoitukseen hylkeenrasvaa. Vasta voitelun jälkeen oli seita jumala (ibmel).

Jotta kivijumala pysyisi suosiollisena, piti sitä usein uhreilla hyvittää. Senvuoksi lappalaiset voitelivat sitä tavan takaa ja heillä näyttää olleen yleiseen se käsitys, että mitä taajemmat ja runsaammat uhrit, sitä parempi jumalakin. Kun seidalle lakattiin uhraamasta, menetti se samalla mahtinsa.

Sompiojärven lappalaisten tietää perinnäistieto olleen jumalia valitessaan niin vaatimattomia ja vähällä tyydytettyjä, että pitivät jumalanaan sitä, minkä aamulla ensi kertaa kodasta ulos mentyään sattuivat ulkona näkemään, olipa se sitten kivi, kanto tai mikä tahansa. Seuraavana päivänä oli lappalaisella jo uusi jumala, jos hänen silmänsä aamulla ulos mennessä osuivat johonkin toiseen esineeseen. Tämän ainoalaatuisen tiedon mukaan olisi lappalaisilla siis ollut n.s. silmänräpäysjumalia, joita tutkijat ovat luulleet tavanneensa muutamilla luonnonkansoilla.

Kivien ohella oli lappalaisilla, kuten jo Peucer tietää, puisiakin seitoja. Ne olivat joko kiintonaisia kantoja tai maahan pystytettyjä paaluja. Tornaeus sanoo, ettei puuseidoillakaan yleensä ollut mitään erikoista muotoa. Ainoastaan siinä paikassa, missä Tornionjärvestä joki lähtee, oli kuohuvan Darra kosken saaressa muutamia ihmisennäköisiä patsaita. Ne seisoivat rivissä perätysten, etumainen oli miehen kokoinen, neljä muuta olivat jonkun verran pienempiä; jokaisella oli hatuntapainen päässään. Appelgren selittää, miten Suomen lappalaiset ovat puuseitojaan valmistaneet. He katkaisivat elävän puun noin yhden tai parin kyynärän korkeudelta, muodostivat sen pään ratin muotoiseksi, tasoittivat sileäksi ja kattoivat kiviliuskalla estääkseen siten puuta mätänemästä. Tällaisia patsaita kertoo hän lappalaisten laatineen "veden kunniaksi" kalarikkaiden vesistöjen varsille. Salminen sanoo lappalaisilla muistelujen mukaan olleen eri "veden jumalat", joille kalanpyynnistä tultua uhrattiin ja pyhitettiin "kalakarsikot".

Plantinus ilmoittaa Ruotsin lappalaisten "uhrikantojen" olleen parin kolmen kyynärän pituisia. Niille tehtiin karkea ihmishaahmo, "pää ja kaula", jotka sitten voideltiin verellä. "Uhrikantoa" käytettiin ainoastaan kerran, mutta "ei silti milloinkaan hävitetty". Senvuoksi saattoi Noraeus yhdessä paikassa nähdä "lukemattoman joukon puujumalia". Puupatsas kuvasi sitä haltiaa, jota kulloinkin palvottiin. Siihen viittaa Noraeuksen huomautus hänen kuvaillessaan lappalaisten vainajainpalvelusta: "puukuva, mikä tehdään, tarkoittaa henkilöä, jolle uhrataan".

Lappalaisten kivi- ja puuseitojen suhdetta toisiinsa valaisee Högströmin muistiinpano: "Epäilemättä on heillä jokin määrätty eroavaisuus, milloin eri jumalille uhraavat, mutta sitä en tunne. Kuitenkin, mikäli olen saanut tietää, he palvovat kivijumalia silloin, kun ovat niitä lähellä, mutta muulloin puisia." Näyttää siis siltä kuin puupatsaita olisi pystytetty vain tilapäisesti, ehkä etäämpänä sijaitsevassa pyhäkössä asuvan haltian kuvaksi. Kiviseitoja sanoo Högström lappalaisten pitäneen paljoa pyhempinä kuin puisia.

Uhreja seidalle ei laajan Lapin kaikilla alueilla tietysti toimitettu aivan yhtäläisin menoin. Ainoastaan yhteiset pääpiirteet ovat ikivanhoja, paikallisilla eroavaisuuksilla saattaa usein olla myöhempi, vieras alkuperä.

Parhaimpia meille säilyneitä uhrikuvauksia on Rheenin Luulajan Lapista. Kun lappalaiset olivat päättäneet uhrata, sitoivat he uhrieläimen kotansa taakse, pistivät sitä puukolla sydämeen pannen säilöön sydänveren. Sarvet sekä kaulan ja pään luut ynnä sorkat kantoivat he pyhiin paikkoihin, mihin heidän kivensä olivat asetetut. Kun lappalainen saapui sellaiseen paikkaan, otti hän lakin päästään, kumarteli seitaa sekä voiteli sitä uhrieläimen verellä ja rasvalla. Sarvet ladottiin kiven taakse päälletysten suureen ryhmään, jota nimitettiin "sarvitarhaksi" ja jossa joskus saattoi olla tuhatkuntakin sarvea. Uhrilihasta, jonka uhraajat itse nauttivat, leikattiin pieni pala kustakin jäsenestä, pujotettiin koivunvitsaan ja ripustettiin sarvien etupuolelle. Toisinaan toimitettiin itse uhrieläimen teurastuskin pyhässä paikassa, missä myös lihat keitettiin ja syötiin. Paitsi luita jäi teuraan nahka uhrivuorelle. Niurenius huomauttaa, että uhriteuraan pää ripustettiin puuhun.

Kemin lappalaisten seitauhria kuvailee Tuderus. Seitakiven viereen pystytettiin puu, jota nimitettiin luele-muor ("uhripuu"). Ennen uhraamista tiedusteltiin kiveä kohottamalla, mitä jumala halusi, jotta jokin määrätty asia tapahtuisi. Uhripuuhun sidottiin silloin uhriteuraaksi valittu eläin, joka "pitkän puheen jälkeen" teurastettiin. Verellä voideltiin puu ja kivi, ja kun liha oli keitetty, leikattiin pieniä liuskoja, jotka pujotettiin vitsarenkaaseen ja ripustettiin uhripuuhun. Senjälkeen ruvettiin uhriaterialle. Jos jotakin jäi syömättä, ei sitä saanut viedä kotiin, vaan oli jätettävä paikalle samoinkuin teuraan nahka ja luut. Siinä tapauksessa, että jumala tyytyi ennen teurastettuun poroon, ei tarvinnut uhrata muuta kuin pää, otsanahka sekä sydän. Uhripaikasta palatessa piti astua peräovesta kotaan, missä vielä syötiin erikoinen ateria.

Norjan lappalaisten sanoo Olsen leikanneen jo ennen teurastamista pienen palan eläimen kummastakin korvasta ja hännästä sekä asettaneen ne "esipalaksi" jumalalle. Uhrieläin teurastettiin pistämällä ja nahka nyljettiin siten, että sarvet ja sorkat jäivät siihen riippumaan. Tällöin valmistettiin muutamia ikäänkuin pieniä keppejä, joihin ristiinrastiin piirrettiin juovia ja kuvioita. Keppejä nimitettiin "uhripuiksi" (lödmorra, oik. luottemuorra) ja asetettiin teuraan verellä voideltuina epäjumalan ääreen; niiden tarkoitus oli olla tuohuksien sijaisina. Näemme siis, että lappalaiset tässäkin ovat saaneet vaikutteita naapureiltaan. Teuraan lihat paloiteltiin aivan kuin teurastuksessa ja kustakin jäsenestä leikattiin palanen epäjumalalle. Tuli tehtiin määrätylle keittopaikalle, jonka läheisyydessä mikäli mahdollista tuli olla lähde tai puro; teuraan lihat keitettiin kaikki yhdellä kertaa. Rasvalla, joka padassa kohoaa pinnalle, noita voiteli samoinkuin verelläkin muutamia omituisia kiviä ja asetti ne uhripaikalle muun uhrin ääreen. Senjälkeen hän seuralaisineen söi koko teuraan pitäen huolta, etteivät luut joutuisi hajalle; lopuksi ne kerättiin uhripaikalle, minne myös eläimen nahka jätettiin. Uhritoimituksen aikana lappalaiset joikuivat ja lauloivat lauluja, joita he nimittivät luete (vrt. suom. luote "loihtusana"). Tässäkin nimessä, jolle on löydetty vastine skandinavisessa "blöt" (uhri) sanassa, näkee vierasta vaikutusta.

Jessenin uhrikuvauksesta saamme lisäksi tietää, että uhriteuraan piti olla kaikinpuolin terve. Teurastettaessa tuli noidan asettaa erilleen eläimen turpa, silmät, korvat, sydän ja keuhkot sekä sitäpaitsi pieni osa jokaisesta jäsenestä, mutta ennenkaikkea porohärän siittimet. Nämä uhripalat haudattiin uhripitojen päätyttyä luiden kera maahan tuohesta tehdyssä arkussa, mikä vielä voideltiin eläimen verellä. Sille kohdalle pystytettiin koivunkannosta valmistettu parin kyynärän kokoinen puukuva, jonka päänä tuli olemaan kannon juuri. Tämä ei kuitenkaan liene alkuaan ollut mikään varsinainen seita, vaan pikemmin luonnonjumalien palvontaan kuuluva uhrikuva. Lappalaiset sitä nimittivät verro-muorra ("uhripuu") ja voitelivat uhriteuraan verellä. "Uhripuun" kummallekin puolelle pistettiin maahan koivunoksa niin, että niiden latvat taivutettiin yhteen sen yli. Tätä portintapaista laitosta, joka on ollut tunnettu Ruotsinkin puolella, nimitettiin kielde-muor ("viritetty puu").

Edellisistä hiukan poikkeava oli Venäjän lappalaisten uhritapa. Genetz kertoo kuulleensa eräältä lappalaiselta, joka itse oli ottanut osaa pyhään toimitukseen, että kun noita oli uhrin määrännyt, kokoontuivat kyläläiset teurastamaan poron, jonka lihat kaikki yhdellä kertaa keitettiin. Uhritoimitukseen oli ryhdyttävä varhain aamulla ja jumalia oli rukoiltava kasvot itäänpäin. Mitä lihasta jäi syömättä jätettiin uhripaikalle, samoin talja sarvineen ja sorkkineen. Nahka kuitenkin täytettiin risuilla ja asetettiin "uhripuuhun" (lihte-mirr) sellaiseen asentoon, että se muistutti elävää poroa. Shatkov, joka sanoo Venäjän lappalaisten uhranneen poroja vielä joku aika sitten, kertoo yhdellä kertaa uhratun 24 teurasta. Näin suurta uhrijuhlaa ei kuitenkaan näytä joka vuosi vietetyn eikä kaikkia eläimiä teurastettu yhtenä päivänä, vaan useampana, joitakuita kerrallaan. Kaikkien osaaottavien tuli peseytyä ja pukeutua puhtaaseen pukuun. Uhriruoka oli niin pyhää, ettei sitä saanut edes vaatteilleen pudottaa. Uhritoimituksen aikana noita seisoi muista erillään kääntyneenä itää kohti. Myös koivunoksilla täytetyt "porot" asetettiin pää itäänpäin. Uhritoimituksen jälkeen oli pappien jälleen puhdistauduttava.

Paitsi poroja, joiden varsinainen uhraamisaika oli syksyllä, lappalaiset teurastivat seidoille muitakin eläimiä, esim. lintuja ja muuta metsänriistaa, vieläpä naapureilta hankittuja vieraita kotieläimiä. Nämä olivat kuitenkin vain satunnaisia uhreja. Graan kertoo lappalaisten uhranneen koiran kokonaisena seidalle. Myös elävinä annetuista uhreista on esimerkkejä olemassa. Rosenvinge sanoo heidän teljenneen eläviä eläimiä vuorten rotkoihin ja luoliin jumalillensa. Samoin Kolmodin kertoo, miten perinnäistiedon mukaan lappalaiset veivät porohärkiä järvensaareen, minne ne sidottiin ja jätettiin uhriksi. Joitakuita tietoja on ihmisuhreistakin. Olsen mainitsee erään henkilön, "joka omalla kädellään surmasi viisi henkeä ja uhrasi heidän ruumiinsa Ailisvare nimiselle vuorelle, tämä kun oli hänen jumalansa". Myös Tuderus y.m.m. tietävät puhua lapsiuhreista.

Samoin kuin tunturilappalaiset uhrasivat porojaan samoin kalastajalappalaiset ruokkivat seitojaan kaloilla. Qvigstad ja Sandberg kertovat, miten viimeksimainitut palvoivat kivijumaliaan. Lähtiessään kalaan meni pyytäjä ensiksi kiven luo, suuteli sitä kolmasti ja lausui: "jos nyt saan kaloja, kun ryhdyn järvellä tai joella kalastamaan, lupaan sinulle niiden sisälmykset ja maksan." Saaliin saatuaan hän täytti lupauksensa. Samilin mainitsee erään n.s. "perkauskiven", "jolle lappalaisilla oli tapana heittää kalan sisälmyksiä ja suomuksia siinä tarkoituksessa, että he saisivat paljon kaloja niistä järvistä, missä haltioita oleskelee". Hän huomauttaa lisäksi, ettei naisten sopinut näitäkään kiviä lähestyä eikä edes kulkea niiden ympäri. Vielä viime vuosisadan keskivaiheille asti kuuluvat Norjan lappalaiset silloin tällöin salaa voidelleen kiviään. Myöhemmän ajan uhreina kerrotaan Suomen ja Venäjän Lapissa annetun seidalle myös rahaa, vaskirenkaita, tupakkaa y.m., jota asetettiin kivessä oleviin kuoppasiin.

Seitapalvonnan ohella kuuluu myös kaadetun karhun palvonta lappalaisten muinaisuskon pohjakerrokseen.

Karhunpalvonta.

Samoin kuin useille muille luonnonkansoille on lappalaisillekin metsänriista ja veden saalis ollut pyhä. Sekä metsästykseen että kalastukseen he suhtautuivat eri tavalla kuin muihin, arkielämän askareihin. Riistasta puhuttaessa käytettiin sanojakin, joilla oli tavallisuudesta poikkeava merkitys. Eräretkille piti mennä "puhtaina". [Vrt. syrjänien vastaavaa käsitystä, jota Nalimov kuvailee m.m.: "puhdistautuvat määrättyyn toimeen ryhtyessään, kuten metsästämään ja kalastamaan mennessään".] Pyydystämään lähtiessään metsä- ja kalamiehet eivät astuneet kodasta tavallisesti käytetyn oven (uksa), vaan erikoisen rakennuksen perällä (poshsho) olevan aukon kautta, jota pidettiin pyhänä ja jota tietä naisväki ei saanut kulkea, kuten uhrimenoista puhuessamme olemme maininneet. Mainittua aukkoa Kuollan lappalaiset nimittivät varr-lips ("verinen peräovi"), mikä nimitys aiheutui siitä, että verinen saalis aina sitä tietä oli tuotava kotaan. Rheen kertoo lappalaisten kodan peräoven kautta heittäneen asuntoonsa "sekä sen, mitä pyydystivät metsästä, nim. linnut ja riistan, että järvestä, nim. kaikenlaiset kalat". Eräretkiin eivät naiset saaneet ottaa osaa ja heidän oli erityisillä menoilla vastaanotettava niiltä palaavat miehet, nähtävästi suojellakseen itseään vaaralliselta kosketukselta. Niin oli varsinkin laita, kun saaliiksi sattui jokin suurempi otus. Tuderus kertoo, että, kun lappalainen "pyhän" oven kautta toi kotaan kaatamansa peuran lihat, "piti vaimolla olla valmiina lepänkuoren nestettä, jolla lappalainen, vaimon sitä pirskoittaessa, pesi kasvonsa uskoen tällä palvomisella saavansa sitä paremman peurojen pyydystämisonnen". Naisten ei myöskään, kuten Lundius tietää mainita, sopinut syödä mitä osaa hyvänsä "linnusta, oravasta, jäniksestä, peurasta, karhusta, sanalla sanoen kaikista metsäneläimistä".

Pyhimpänä riistana pidettiin kuitenkin karhua, jonka kunniaksi lappalaiset otuksen kaadettuaan viettivät peijaisjuhlaa.

Karhua eivät lappalaiset mielellään nimittäneet sen varsinaisella nimellä, vaan sanoivat sitä milloin miksikin: metsänisännäksi, vuorenukoksi, viisaaksi mieheksi, pyhäksi eläimeksi ja jumalan koiraksi. Itkonen kertoo miesten sitä Inarissa ja Koltassa nimittävän eri nimellä kuin naisten. Kun karhun oman nimen mainitsi, uskottiin eläimen sen kuulevan ja siitä vihastuvan. Pyyntiretkillä ja peijaispidoissa käytettiin karhun ruumiinosistakin tavallisuudesta poikkeavia nimityksiä.

Jos voimme uskoa Fjellneriä, oli karhulla jokin merkitys myös lappalaisten yhteiskuntaelämässä, hän sanoo näet heidän karhuntaljalla vannoneen valansa sekä solmineen lemmenliittonsa.

Enimmin pistää karhun taikauskoinen kunnioittaminen silmään pyynnin ja peijaisten aikana.

Syksyllä ensimäisen tuoreen lumen tultua lappalainen kiertää karhun ja tutkii, minne otus on pistäytynyt talvisuojaansa. Kun hän on päässyt varmuuteen karhun >pesästä, jättää hän eläimen rauhaan muutamaksi ajaksi, kunnes lunta maahan senverran karttuu, että otuksen käy vaikeaksi siinä liikkua. Usein tapahtuu karhun pyydystäminen vasta maalis- tai huhtikuussa. Silloin lappalainen kutsuu lähimmät sukulaisensa ja ystävänsä karhuntappoon. Vieraiden saavuttua ei heti ilman muuta käydä saaliin kimppuun, vaan ensiksi on vanhan tavan mukaan arparummulla tiedusteltava yrityksen menestystä. Niin pian kuin asia on selvinnyt, asettuvat metsämiehet ikäänkuin sotariviin ja marssivat peräkkäin määrätyssä järjestyksessä karhun pesälle. Rivin ensimäisenä astuu se, joka otuksen on kiertänyt. Hänen kädessään olevan sauvan päässä pitää välttämättömästi olla vaskirengas. Sitten seuraa tietäjä ja tämän jäljessä astuu joukon urhoollisin, joka jo edeltäpäin on määrätty karhun kaatajaksi, ja vihdoin koko joukko, kukin arvonsa mukaan. Jokaisella heistä on karhunpeijaisissa oma erikoinen tehtävänsä, kenellä lihankeittäjän toimi, kenellä vedenkantajan tai tulentekijän j.n.e. Kun he vihdoin ovat saapuneet karhun pesälle, hyökkäävät he otuksen kimppuun keihäillä ja pyssyillä ja tapettuaan kiskovat sen pesästä. Silloin he iloisina joikuvat pyytäen karhulta anteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään sekä kiittävät sitä siitä, että se antautui heille helposti tekemättä sen suurempaa vastarintaa tai särkemättä heidän sauvojaan ja keihäitään.

Tässä tilaisuudessa he noudattavat myös omituisia isiltä perittyjä tapoja. Niinpä he esim., niin pian kuin karhu on saatu kätköstään esille, ruoskivat sitä hienoilla vitsoilla tai voittonsa osoitukseksi asettavat suksensa kumolleen sen päälle. Myöskin on ollut tapana punoa eläimen alaleuvan ympärille vitsarengas, johon etevin joukosta sitoo vyönsä ja iloisesti joikuen kiskoo muutaman kerran kaatunutta karhua paikaltaan. Uljuuttaan lappalaisurhot osoittavat myös siten, että he uhkaavasti liikuttavat keihästä kuollutta päin, ikäänkuin se vielä olisi elossa. Leikkien jälkeen kontio peitetään kuusenhavuilla ja jätetään paikoilleen seuraavaan päivään.

Kun metsämiehet onnelliselta retkeltä palatessaan lähestyvät kotiaan, ilmoittavat he kotolaisille menestyksensä iloisella, tavanmukaisella joikumisella (sideslåt), jolloin kodassa oleva naisväki heti äänet arvattuaan alkaa pukeutua juhlavaatteisiin, samoin joikumalla vastaten urhojen tervehdyksiin. Joukon johtajalla on tapana palmikoida vitsa (söive-rise), jonka päähän hän tekee pienen renkaan. [Lappalaisten sananparsi: "lyö karhua vitsoilla", osoittaa, että mainittu tapa oli vanha ja yleinen. Mikä sen tarkoitus alkuaan oli, käynee ilmi Kärntenissä muistiinpannusta tarusta, jossa kerrotaan, että yöllä liikkuvat henget teurastettuaan ja syötyään härän asettivat luut nahan sisään ja löivät sitä vitsoilla, minkä jälkeen härkä jälleen alkoi elää.] Tällä vitsalla hän lyö kolmasti kodan perällä olevalle ovelle lausuen söive-olmai, jos urospuolinen, mutta söive-neida, jos naaraspuolinen eläin on kaatunut. Samoilla nimityksillä on ollut tapana nimittää sittemmin itse pyytäjääkin ja hänen vaimoaan. Eräässä toisessa lähteessä sanotaan metsämiehen vaimon tai jonkun muun antavan hänelle tällöin varta vasten palmikoidun koivunvitsan, johon naisväen tulee sitoa vaskihelyjä. Randulfin mukaan karhun kaataja ilmoittaa asiasta kotolaisille pistämällä leppäkepin teltan seinustan alta kotaan. Kun hänen vaimonsa sen huomaa, koettaa hän siihen tarttua, mutta mies vetää sen ulos tehden samoin kolme eri kertaa, josta vaimo ymmärtää, että "pyhä jumalan koira" on kaadettu. Ennenkuin urhot astuvat kotaan joikuvat he vielä jonkun aikaa oven ulkopuolella, kunnes naiset valmistuvat heitä vastaanottamaan.

Merkkien antaminen johtui tietysti siitä, että karhun luultiin kuulevan, jos sen kaatamisesta sanoin kerrottaisiin.

Naisten, jotka eivät mitenkään saa karhua lähestyä, eivätkä ottaa osaa sen teurastukseen, tulee nyt metsämiesten pyhän peräoven kautta kotaan astuessa peittää kasvonsa liinalla. Jos he tahtovat, saavat he tulijoihin katsahtaa vaskirenkaan läpi; samalla tulee heidän vanhan tavan mukaan sylkeä tulijoiden kasvoille pureksimaansa lepänkuorta, josta metsämiesten kasvot käyvät aivan punaisiksi. Samoin he tekevät koirillekin, jotka miesten mukana ovat olleet eräretkellä. Lepänkuorinesteellä sekä miehet että naiset kirjailevat toisinaan ruumiinsa piirtämällä renkaan käsivarsien ympärille, piiruja rintaan ja ristinmerkin keskelle otsaa. Joskus naisväki värjää omatkin kasvonsa punaisiksi. Vielä on vaimoilla tapana koristella miehiään vaskirenkailla ja -ketjuilla, joita he kiinnittävät heidän kaulaansa ja vaatteiden alle toisen käden ja jalan ympärille. Äskenmainitun vitsan saa nyt pyydystäjän vaimo huostaansa; sen hän käärii liinavaatteeseen ja säilyttää siihen asti, kunnes karhun häntä keitetään ja syödään. Kun karhunkuuluutus täten on toimitettu, nauttivat lappalaiset päivän kunniaksi parhaita herkkujaan, joita miesten ja naisten tulee syödä erikseen. Sinä päivänä he eivät sen enempää toimita. Illan tullen käy kukin levolle niissä koristuksissa, jotka päivällä ovat tulleet hänen osaksensa. Mutta levolle miehet eivät mene yhdessä vaimojensa kanssa, vaan kumpikin sukupuoli nukkuu yönsä erikseen.

Vasta seuraavana päivänä ryhdytään karhun kuljetushommiin. Eivät kuitenkaan kaikki metsämiehet lähde matkalle, vaan muutamat jäävät kotiin valmistamaan ohdolle väliaikaista asuntoa. Se tehdään hakatuista laudoista ja katetaan kuusenhavuilla. Tällainen erityinen teurastus- ja keittohuone valmistetaan siinä tapauksessa, ettei, kuten esim. Jokkmokissa, karhua aseteta itse asuinkodan pyhään peräosaan. Suurin osa lähtee kuitenkin karhua noutamaan ja samoin kuin itse kuljettajat on vetojuhtana käytetty porokin koristeltu vaskirenkailla ja -ketjuilla, joita on ripustettu eläimen kaulaan. Poron kaulaan on sitäpaitsi ollut tapana piirtää lepänkuorinesteellä rengas sekä ristinmerkki keskelle otsaa, joskus muitakin kuvioita. Matkalla urhot joikuvat iloisina, pyytäen esim. ettei karhu lähettäisi pahaa ilmaa häiritsemään heitä. Koko ajan on vain varottava, ettei jouduta ajamaan yli naisten jälkien. Eikä naistenkaan ole hyvä astua karhun kulkemalle uralle, niin kauan kuin tätä toimitusta kestää, vieläpä on karhua vetänyt porokin vuoden ajan sopimaton heidän käytettäväkseen.

Kuorman kera kotia lähestyessään urhot uljaina joikuvat: "täällä tulee miehiä Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista"; johon vaimot joikumalla vastaavat: "tervetuloa, te jalot miehet Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista, te, jotka olette karhun kaataneet".

Karhu, joka täten juhlallisesti on kuljetettu perille, asetetaan nyt teurastuskotaan, joka tavallisesti rakennetaan asuinkodan "pyhän" oven puolelle noin kivenheiton päähän siitä [Turi kertoo, että lappalaiset toimittavat kaikkikin teurastuksensa yllämainitulla puolella kotaa] ja joka toisinaan juhlan kunniaksi kaunistetaan kenkäheinäseppeleillä. [Lappalaiset käyttävät sukan asemesta heiniä kengissään.] Sinne eläin asetetaan pitkälleen ja senkin yli pirskoitetaan pureksitun lepänkuoren nestettä, jota tuohisessa pannaan myös karhun nenän eteen. Vaskirenkailla, joita samoin kuin lepänkuorta karhunpeijaisissa taikasuojana paljon käytetään, koristellaan veitset, kirveet ynnä kaikki astiat, joita tällöin tarvitaan. Itse "pyhän" eläimenkin kaulaan sidotaan vaskirenkaita ja -ketjuja. Lapset, jotka tilaisuudessa saavat olla läsnä, käyvät tavan takaa kodassa naisväen luona kertomassa, mitä näkevät ja kuulevat.

Teurastaessaan miehet koko ajan joikuvat ilmoille tilapäisiä tunnelmiaan joko arvoitellen karhun kotiperää, kiittäen sitä sen turkista tai huomauttaen sille siitä, mikä kunnia nyt on tullut sen osaksi. Samalla he pyytävät sitä kertomaan juhlallisuuksista muillekin karhuille, jotta ne sitä halukkaammin antautuisivat pyydystäjälleen. Joikuen he myös arvoittelevat, mitä naiset kodassa kulloinkin toimittavat, ja jos he sattuvat oikein arvaamaan, jonka pian lasten kautta saavat tietää, pitävät he sitä onnellisena enteenä.

Kun otus vihdoin on nyljetty, irroitetaan lihat varovasti, jottei pieninkään luu rikkoutuisi tahi valtasuoni tai jänne siinä katkeaisi. Kaikki liha keitetään yhdellä kertaa, mutta miesten ja naisten osat eri kattiloissa; missään tapauksessa ei eläintä nyljetä sen enempää, kuin miten paljo lihaa kulloinkin voidaan keittää. Vasta niin pian kuin lihaosa on keitetty, jatketaan nylkemistä. Ensiksi keitetään kontion veri, johon sekoitetaan ihraa; tätä nautitaan heti mieliherkkuna. Karhun verellä, jota lappalaiset pitävät erittäin taikavoimaisena, voitelevat metsämiehet toisinaan ruumiinsakin, Randulfin mukaan vielä vaimonsa ja lapsensa ynnä kotaa kannattavat puut ja oven. Eläimen pää, jossa kurkkutorvi ja kaikki sisälmykset irroittamattomina riippuvat, jätetään sikseen, kunnes kaikki muu liha on keitetty. Se nyljetään vasta viimeiseksi, jolloin eläimen ohut, karvaton turpa leikataan erikseen; se, joka pään nylkee, saa kunnian sitoa tämän joksikuksi aikaa kasvoilleen. Karhun pää keitetään kaikkine siinä riippuvine sisälmyksineen, joita jonkun verran puhdistetaan, vaan ei kuitenkaan päästä irroiteta.

Karhunlihojen kiehuessa istuvat metsämiehet kummallakin puolella tulta arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Ensimäisenä istuu karhun kiertäjä, sitten arpoja, karhun kaataja j.n.e. aina sen mukaan, miten tärkeä toimi kullakin on ollut karhuntappajaisissa suoritettavana. Kattilan, jossa lihat keitetään, tulee välttämättömästi olla vaskesta tai ainakin vaskihelyillä koristettu. Keittäessä on varottava, ettei vähääkään liemestä kiehu tuleen, sitä kun pidetään erittäin onnettomana enteenä.

Kattilan kovaa kiehumista ei kuitenkaan ole tapana hiljentää lisäämällä vettä tai vähentämällä tulta; vaan siinä tapauksessa on jonkun miehistä käytävä kodassa tutkimassa, onko joku naisista ehkä sopimattomalla käytöksellään saanut sen aikaan. Jollei mitään erikoista syytä löydy, alkaa seuran päämies tavanmukaisella joikumisella tyynnyttää kuohuvaa kattilaa. [Tähän verrattakoon Anderssonin Suomen Lapissa tekemää muistiinpanoa: "Metsästysretkellä ollessa pidettiin saalista keittäessä aina tasainen tuli padan alla, ettei keittovettä roiskahtaisi maahan, sillä silloin pyynti menisi piloille."] Kun keitos, johon ei panna rahtuakaan suolaa, vihdoin on valmis, jakaa joukon johtomies tai arpoja kullekin hänen lihaosansa, jota miehet paikoillaan istuen alkavat nauttia; naisväelle viedään heidän osansa asuinkotaan. Lihankin jaossa lappalaiset noudattavat määrättyjä tapoja. Niin ei naisväki esim. saa syödä karhun etupuolta, vaan on se miesten nautittava; kuitenkin eläimen takaosastakin on kolme tai neljä viimeistä selkänikamaa vanhimman miesväestä syötävä. Naisten ei myöskään sovi syödä karhun jaloimpia elimiä, varsinkaan sydäntä, "pyhää lihaa", jonka miehet ahmivat suurimpana herkkunaan. Suuri arvo on myös eläimen munuaisilla ei ainoastaan makupalana, vaan myös lemmen nostattajana. Muutamat imevät karhun sappeakin karaistakseen luontoaan. Sen ihralla ei kuitenkaan ole hyvä voidella kenkiään, siitä kun eläin voi tietää, kuka hänet on kaatanut. Karhunlihaa syödessä ei saa käyttää veitsiä eikä muita teräsesineitä, vaan sitä on syötävä sormin tai puupuikoilla. Ei myöskään saa mitään säästää toiseksi kerraksi, vaan kaikki liha on saman aterian aikana lopetettava.

Miehet, jotka kantavat ruokaa asuinkotaan, ottaa naisväki nytkin vastaan pirskoittamalla heidän päälleen lepänkuorinestettä ja silmäilemällä heitä vaskirenkaan läpi. Samoin lappalaisvaimot tekevät lapsilleenkin, kun nämä saapuvat heidän luokseen teurastuspaikasta. Myös juhlaruokansa yli naiset pirskoittavat mainittua nestettä. Ensimäinen ruokapalansa on heidän sitäpaitsi nautittava siten, että he joko pujottavat sen vaskirenkaan läpi tai syödessään pitävät rengasta suunsa edessä. Aterioidessa on heidän aina puupuikkoja käytettävä, sillä paljain käsin ei naisten sovi karhunlihaan koskea. Viimeksi kannetaan kotaan karhun hännäntynkä, joka vähäisessä rasvassa on nylkemättömänä keitetty. Ennenmainittu vitsa otetaan nyt kätköstään esille ja kaikki läsnäolevat naiset ja lapset sitovat siihen vaskirenkaan helyksi. Kun he sitten ovat syöneet karhunhännästä kaiken, mitä siinä on syötävää, imeneet sen karvoihin kiintyneen rasvan sekä sitoneet siihen mainitun vitsan, jättävät he hännän koristuksineen takaisin miehille. Senjälkeen naiset peittävät kasvonsa ja miehet suutelevat heitä sekä kiittävät heitä siitä, etteivät he millään tavalla ole häirinneet karhujuhlan menoja.

Erään tuntemattoman muistiinpanoissa, jotka Wiklund on julkaissut, on useita karhunpeijaisjoikuja esitetty. Niistä huomaa, että lappalaisilla, samoinkuin voguleilla ja ostjakeilla, on tähän juhlaan liittynyt jonkinlaisia näytelmäntapaisia menoja, joissa kuvitellaan karhunkin esiintyvän. Karhun nimessä lappalaiset joikuvat muun muassa: "Nyt tulen suurista ja laajoista metsistä, joissa olen oleskellut, tiheäänasutuille seuduille" tai: "minä ajattelin mennä vanhaan paikkaani, mutta nämä nuoret miehet estivät matkani".

Kuten mainittu eivät lappalaiset särje karhun vähäisimpiäkään luita, vaan valmistavat niille leposijan eläimen kokoiseen, maahan kaivettuun kuoppaan, jonka pohjalle he koivunoksista tekevät pehmeän vuoteen. Kaikki luut sijoitetaan maahan juuri siinä järjestyksessä, jossa ne ovat elävän karhun ruumiissa. Lappalaisten tarkkuudesta tässä suhteessa mainittakoon, että, jos he yhteisen metsästysretken vuoksi ovat olleet pakoitetut antamaan osan saaliista muukalaisille, kuoppaavat he kuitenkin heidän osalleen jääneet luut maahan niiden luonnollisessa järjestyksessä, tai jos koira on sattunut syömään tahi kantamaan pois jonkun luista, täytyy sen menetetyn sijalle antaa vastaava luu omasta ruumiistaan. Turpanahka, jota pään nylkijä tähän asti on kantanut kasvoillaan, asetetaan nyt takaisin paikoilleen, samoin siitinelin ja häntä. Jälkimäisestä kuitenkin irroitetaan naisten sitomat vaskihelyt, joita senjälkeen käytetään esim. noitarummun koristuksena; taikka saa ne karhunkiertäjä "palkkioksi tarjoamastaan karhunlihasta". Mitä mainitulla koivunvitsalla, jota pyhyytensä vuoksi on säilytetty liinaan käärittynä ja jonka päässä olevaan renkaaseen häntä sidotaan, myöhemmin tehdään, ei selviä seuraamastamme Fjellströmin kuvauksesta. Kuitenkin se käynee ilmi lappalaisen Spirri Nilsin muistiinpanoista: "Kun he ovat keittäneet karhunlihat, keräävät he kaikki selkänikamat ja pujottavat ne vitsaan järjestyksessä yhden toisensa jälkeen, niinkuin ne ennen ovat luonnossa olleet, yhteenliittäen myös pään". Täten tulee vitsan päähän sidottu karhunhäntä oikealle paikalleen. Tuohinen lepänkuorineen asetetaan hautaankin ohdon nenän eteen. Mikä tarkoitus tällä tuohisella oli, emme saa tietää. Verrattakoon siihen Kanniston mainitsemaa vogulien tapaa, jotka kaatamansa karhun eteen asettavat tuohisessa kestitystä. Högströmin mukaan pannaan karhuvainajan hautaan joskus vielä esineitäkin, sukset, höylä, veitsi, vaskenpala y.m.

Täten juhlallisesti haudattuaan karhun lappalaiset puhuttelevat sitä ystävällisesti ja kehoittavat juoksujalassa ilmoittamaan muillekin karhuille, mikä suuri kunnia on tullut sen osaksi, jotteivät nämä pelkäisi ja asettuisi tekemään vastarintaa niitä pyydystettäessä. Senjälkeen hauta katetaan huolellisesti tukeilla ja kuusenhavuilla, jotteivät koirat tai pedot pääsisi koskemaan tai häiritsemään vainajaa. Toisin paikoin on vielä ollut tapana pystyttää pieni puukeihäs merkiksi kaadetun karhun haudalle.

Kaikki lappalaiset eivät kuitenkaan kaiva karhun hautaa samalla tavalla; muutamat tekevät sen pienemmäksi, mutta sitä syvemmäksi ja asettavat karhun luut siihen pystyasentoon. Pohjalle he panevat takimaiset, niiden päälle järjestyksessä muut luut ja ylimäiseksi pään, jonka viereen he asettavat tuohisen lepänkuorineen. Erään tiedonannon mukaan oli lappalaisilla myös ollut tapana sitoa karhun luut yhteen ja ripustaa ne puuhun sille kohdalle, missä eläin on kaadettu. Joskus ne vietiin pyhään uhripaikkaan.

Koko aterioimisen ajan on karhuntalja, johon myös, varsinkin päänkohdalle, on vaskihelyjä ja -renkaita ripustettu ja lepänkuorinestettä pirskoitettu, ollut kätkettynä kuusenhavujen alle. Nyt se otetaan esille piilostaan ja levitetään lumikinosta tai puuta vasten lähelle kotaa. Seuraa viimeinen karhunpeijaisleikki. Naiset saatetaan ulos asunnostaan huntu kasvoilla ja heidän käteensä annetaan jousi tai lepänoksa, joilla heidän tulee tähdätä miesten osoittamaan suuntaan karhuntaljaa kohti. Onnellinen ken sattuu maaliin osaamaan, sillä sitä pidetään enteenä, että hänen miehensä tulee kaatamaan seuraavan karhun. Jos taas osaaja on naimaton, saa hän elää iloisessa toivossa päästä kerta jalon karhunkaatajan emännäksi. Hän saa myös kunniatehtäväkseen ommella tinalangalla ristinmerkkejä verkatilkuille, joita ripustetaan jokaisen metsästysretkellä olleen urhon kaulaan, vieläpä poronkin, joka saaliin kuljetti kotiin. Senjälkeen poistetaan naisten kasvoilta peitteet ja vasta nyt he saavat katsella karhun komeata taljaa, mutta tällöinkin vain vaskirenkaan läpi. Vaskihelyjä, joita mainittuun nahkaan on ripustettu, ei heti juhlan päätyttyä irroiteta, vaan jäävät ne paikoilleen, kunnes nahka on kuivunut ja kelpaa käytettäväksi.

Lundiuksen mukaan miehet itse tiedustivat uuden karhun kaatamisonnea tähtäämällä männyn oksalle asetettuun maksaan. Kun karhunpeijaiset sanotulla tavalla ovat päättyneet, eivät miehet heti sen jälkeen mene asuinkotaan, vaan oleskelevat vielä jonkun aikaa teurastuskodassa; karhun kaatamisen jälkeen ei näet lappalaisten käsityksen mukaan metsämiesten sovellu kolmen vuorokauden aikana lähestyä vaimojaan. Johtomiehen tulee olla vaimostaan erillään vähintään viisi vuorokautta. Tämän ajan kuluttua tulee heidän vielä puhdistautua omituisin menoin, mitkä suoritetaan kolmannen päivän iltana auringonlaskun jälkeen. Silloin kaikki pyhään toimitukseen osaaottaneet peseytyvät koivuntuhasta valmistetussa väkevässä lipeässä ja sen jälkeen juostuaan kolme kertaa teurastuskodan ympäri hyppäävät asuinkotaan uksen kautta ja kohta ulos jälleen, taas takaisin ja ulos jälleen kodan perällä olevan pyhän oven kautta. Juoksunsa aikana he matkivat karhun möräjämistä. Lopuksi ottaa karhunkaatajan vaimo heidät kiinni ja tiedustelee, milloin uudelleen vietetään karhun peijaisjuhlaa. Tässä tilaisuudessa mainitaan hänen käyttävän aina rukkasia käsissään. Erään toisen tiedonannon mukaan tapahtuu puhdistautuminen siten, että urhot toinen toisensa jälkeen tarttuvat asuinkodan padanhaahlaan, juoksevat joikuen muutamia kertoja tulen ympäri ja sitten hypähtävät peräkkäin ovesta pihalle, jolloin joku lappalaiseukoista heittää kunkin jälkeen kuumaa tuhkaa. Tämän jälkeen miehet riisuvat vaskihelynsä ja voivat jälleen 'vahingotta seurustella vaimojensa kanssa. Jokaisen kaatamansa karhun muistoksi on lappalaisilla ollut tapana lyödä vaskinaula keihääseensä, pyssyynsä tai noitarumpuunsa, sillä he pitävät karhun kaatamista suurena kunniana.

Samoin kuin maakarhulle ovat lappalaiset jääkarhullekin osoittaneet palvovaa kunnioitusta. Kun Kuollan rannoille keväällä ajelehtivat jäät, kertoo Haruzin, joskus tuovat mukanaan jääkarhun, silloin lappalaiset rientävät sitä pyydystämään. Tapettuaan sen he iloitsevat leikkien kuin lapset, muun muassa he ryömivät karhun päälle ja möräjävät samalla ylistäen urhouttaan. Tehtyään nuotion he kauan aikaa istuvat sen ääressä ja joikuvat. Vähän väliä he nousevat ja kumartavat karhua. Vihdoin asettavat eläimen suuhun kappaleen suolakalaa lausuen: "älä sano kotona, että olit vieraissa eikä sinua ruokittu, tulkoot toisetkin, niin me niitäkin ruokimme". Lopuksi esittävät toivomuksen, että karhu kertoisi kaikille sukulaisilleen, miten uljaita miehiä lappalaiset ovat.

Mikä tarkoitus lappalaisilla lienee alkuaan ollut säilyttäessään noin huolellisesti kaikki karhun luut ja asettaessaan ne suojaan koirilta ja pedoilta? Ettei tällainen huolenpito kohdistunut yksinomaan karhuun, osoittaa seuraava Thureniuksen tiedonanto: "Karhun, jäniksen ja ilveksen luut pitää haudata kuiviin hiekkamäkiin tahi kätkeä vuorenrotkoihin, missä ei koira tai muu peto niihin koske. Tämän he tekevät senvuoksi, että nämä oleskelevat kuivalla maalla; sitävastoin niiden luut, jotka elävät vedessä, kätketään lähteisiin." Itkonen kertoo Kuollan lappalaisten vielä nykyään heittävän pyytämiensä kalojen ruodot, mikäli mahdollista murtamatta, veteen takaisin. Niureniuksen mukaan ripustettiin sudenkin luuranko puuhun.

Valaisevia vertauskohtia löydämme muiltakin luonnonkansoilta. Niin kerrotaan esim. intiaanien asettavan kaatamiensa biisonhärkien luut aroille niiden luonnolliseen asentoon siinä tarkoituksessa, että härät tulisivat henkiin seuraavaksi metsästyskaudeksi. Samoin eskimot heittävät hylkeiden luut veteen, jotta voisivat eläimiä uudelleen pyydystää. Elämän ajatellaan, siis jollakin tavalla säilyvän, niin kauan kuin luuranko säilyy. Ettei tämä usko ollut lappalaisillekaan vieras, käy ilmi erään gellivaaralaisen sanoista, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän asetti metson pään, jalat ja siivet eräälle kivelle, selitti, että niistä "kasvaa jälleen uusia lintuja, joita hän saa ampua". Sama lienee ollut karhunluidenkin säilyttämisen syy. Tuo tuntematon muistiinpanija, jonka kuvaukseen jo ennen olemme viitanneet, sanookin selittäessään lappalaisten karhunpeijaisia: "he uskovat, että karhu nousee jälleen ylös ja antautuu uudelleen ammuttavaksi".

Tämä ihmisiin ja eläimiin liittyvä sielu-usko johdattaa helposti muunkin luonnon elollistamiseen.

Luonnonjumalat.

Lappalaiset ovat entisaikaan, sanoo Jessen, olleet "niin yksinkertaisia, että ovat jumalinaan pitäneet ja kunnioittaneet luonnonesineitä, mikäli uskoivat niiden voivan joko hyödyttää tai vahingoittaa heitä heidän elinkeinoissaan". Lappalaisten jumalien suhtautuminen heidän elinkeinoihinsa onkin paras ja luotettavin opas tutkiessamme, mitkä heidän jumaluusolennoistaan ovat vanhoja ja alkuperäisiä, mitkä myöhempiä, uudempiin kehityskausiin kuuluvia.

Epäilemättä ovat lappalaiset monien muiden kansojen tavalla muinoin elollistaneet heitä ympäröivän luonnon ilmiöt ja esineet. Vielä nykyään ovat muun muassa revontulet heidän mielikuvituksessaan sekä eläviä että tajuavia olentoja. Kun ne kovasti "juoksevat", pelkäävät lappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat ajamaan porolla, hiljentävät he vauhtia ja poistavat kulkuset. Kodassakaan ei saa meluta, eikä revontulia ole hyvä sormellaan osoittaa, siitä ne näet suuttuvat ja alkavat entistä enemmän hyppiä ja liekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa tällöin avopäin astua pihalle, revontulet saattavat näet tarttua heitä hiuksiin. Jos niitä pilkkaa, "ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen". Myöhempi lienee Kuollan lappalaisten käsitys, että ne ovat "sodassa kaatuneita vainajia, jotka ilmassa henkinäkin taistelevat keskenään". Revontulille eivät lappalaiset kuitenkaan ole ryhtyneet toimittamaan uhreja.

Samoin ovat myös Lapin vaarat ja tunturit muinoin elävöityneet lappalaisten mielikuvituksessa. Mutta mitenkä lienee niille uhraamisen laita? Reuterskiöld, joka seitauhreissa näkee porolaitumien palvontaa, luulee tähän kysymykseen voivansa vastata myönteisesti. Luultavasti on seita-palvonta lappalaisilla kuitenkin paljoa aikaisempi poronhoitoa. Genetz mainitsee Kuollasta "ruohoseita" (räz'-sijl) nimisen haltiankin, mutta, jos yksinomaan nimen perusteella jotakin voi päättää, ei tässä liene kysymys muusta kuin muinaisesta seidasta, jolta on alettu ruohoakin rukoilla, samoinkuin kalastajalappalaiset anovat kaloja "kalaseidalta". Kuitenkin on huomattava, että ruoholla porojen ravintona, kuten Genetz huomauttaa, on varsin vähäinen merkitys. Mutta ei ole mahdotonta, että lappalaiset, poronhoidon tultua heille tärkeäksi elinkeinoksi, ovat alkaneet kohdistaa huomionsa kasvillisuuteen, jota poro tarvitsee ravinnokseen. Norjan lappalaisten "tunturien jumalatar" rana-neida, joka "vallitsee keväällä ensiksi viheriöitseviä tuntureja" sekä kasvattaa "ruohoa ja jäkälää porojen ravinnoksi", ei ole mikään seitajumala. Sille on toimitettu uhrejakin "keväällä, jotta poro ajoissa saisi ruohoa". Erään toisen tiedon mukaan uhrattiin sille joka syksy poro tai muu eläin. Omituinen piirre uhritavassa on se, että "uhrialttarin viereen oli asetettava rukki ja värttinä, jotka voideltiin teuraan verellä". Rukkiuhri, joka ei voi olla lappalaisilla omaperäinen, viittaa, että tämä "suurin kaikista jumalattarista", joka keväällä ruohon ohella tuotti "lehdetkin", kuuluu skandinaveilta lainattuun jumalamaailmaan (Frigg). [Vrt. Kalevanmiekan (Orionin) ruotsalaista nimitystä "Friggin rukki" myös "Friggin värttinä".] Varsin varhainen lappalaisten jumalistossa ei myöskään voi olla Genetzin Kuollassa muistiinpanema "ruohoemo" (räz'-ajk). Että sillä oli jokin valta poroihin, päättää kertoja omituisen menon perusteella, minkä hän itse matkoillaan sattui näkemään. Eräs mies, joka sai veljeltään lahjaksi poron, suuteli näet häntä ristiin, kuten venäläisillä on tapana, ja lankesi hänen jalkoihinsa; sitten hän suuteli myös poroa ja langettuaan tämänkin jalkoihin, suuteli vielä eläimen jalkaa. Mainitut menot, jotka toistettiin, toimitettiin "ruohoemon" kunniaksi. "Ruohoemon" uhreista ei kuitenkaan ole mitään tietoja olemassa.

Varhaisempi voi elollistetun metsän ja veden palvonta olla, se kun läheisesti liittyy lappalaisten alkuperäisimpiin elinkeinoihin. Tutkiessamme metsän ja veden palvontaa sinänsä syrjäytämme toistaiseksi erikoiset metsässä ja vedessä elävät haltiat.

Metsän tai puun sielullistuttamista kuvailee Haruzin seuraavassa Kuollan Lappia koskevassa tiedonannossaan. Kun lappalainen menee metsään puita noutamaan, niin hän, ennenkuin alkaa puuta kaataa, iskee sitä kerran kirveenkamaralla kylkeen eli, kuten sitä nimitetään, "tappaa puun". Jos hän sen jättää tekemättä, ajatellaan puun pesässä sähisevän ja heittävän poukkia. Mielenkiintoinen on myös neiti Demantin eräässä esitelmässään kertoma kuvaus lappalaisneidoista, jotka palatessaan tuntureilta metsäseutuun kiersivät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät puita. Jonkinlaiseen metsän tai puun palvontaankin viittaa seuraava Lundiuksen muistiinpano. Kun lappalainen ampuu metsälinnun, leikkaa hän vasemmasta siivestä neljä pisintä sulkaa ja heittää ne siihen paikkaan, missä linnun ampui; pudottaessaan riistan puusta hän asettaa samaan puuhun veistämänsä lastun hankaan sen "kaikki neljä jalkaa", samalla hän vielä voitelee puuta eläimen verellä.

Miten sitten lienee veden pyhittämisen ja palvomisen laita? Skandinavian lappalaisten keskuudessa puhutaan omituisista pyhistä järvistä, joissa oli "paljon lihavia kaloja" ja joita nimitettiin "saivoiksi" (luultavasti eri sana kun eteläisten lappalaisten pyhää vuorta ja sen haltiaa merkitsevä saivo). Niissä oli kaksi pohjaa päälletysten, joista ylimäisessä oli reikä, mistä kalat saattoivat päästä pyydystäjiä pakoon ylemmästä kerroksesta alempaan. Kodan reppanaa muistuttavan pohjareijän vuoksi sanottiin niitä myös "reppänäjärviksi" (reppenjavre). Tällaisella järvellä oli aivan hiljaa liikuttava, "ei saanut huutaa eikä kolistella", ei myöskään sopinut lausua rivoja sanoja tai puhua kaloista, sillä heti ne pujahtivat pyytäjältään pakoon.

Mainittu varovaisuus ei kuitenkaan liittynyt yksinomaan "saivoihin", vaan oli sitä yleensäkin kalastuksessa noudatettava. Yksin "saivoille" ominaista oli käsitys kahdesta pohjasta. Tämä ei kuitenkaan liene alkuaan lappalainen uskomus, se kun tavataan myös norjalaisilla ("huldretjærn"). Itse "saivo" l. salasana johtuu ruotsalaisen "sjö" ('järvi') sanan alkuskandinavisesta muodosta. Alkuaan vedenpalvontaa ei myöskään tarkoittane lappalaisten aikaisemmin kerrottu tapa heittää kalanruodot takaisin veteen eivätkä nimitykset sellaiset kuin passe-javre tai passe-jokka "pyhä järvi t. joki", jotka epäilemättä johtuvat vesistöjen rannoilla olleista pyhistä paikoista.

Jumaliaan lappalaiset nimittivät usein suomalaisilta lainatulla nimityksellä jubmel eli ibmel. On epätietoista, onko jubmel pakanuuden aikana merkinnyt myös erikoista taivaanjumalaa. Ainoastaan eräässä Högströmin muistiinpanemassa lauseessa: "Jubmel kuului vielä viime kesänä elävän", on sillä ukkosjumalan merkitys. Epäilemättä kristillistä Jumalaa tarkoittaa S. Kildal sanoessaan: "Jubmel, kaikkein korkein jumala on harvoihin noitarumpuihin kuvattu". Lähetyssaarnaajien kertomusten mukaan Norjan lappalaiset nimittivät "ylijumalaa" usein kristillisessä mielessä radien tai veralden rade (ruots. världens råd, "maailman vallitsija"); myös mailmen radien ("maailman r."). [Partisipin presensin yksikön genetivi sanasta radit (ruots. råda, "vallita"). Wiklund arvelee tämän genetivimuodon johtuneen siitä, että lähetyssaarnaajat ovat radien sanan irroittaneet sanayhdistyksistä, esim. radien-aimo ("vallitsijan koti").] Forbus sanoo, että tämän jumalan tärkein toimi oli antaa lapselle henki sekä ottaa hurskaiden sielut luokseen n.s. radien-aimoon. Joskus on noitarummulla kuvattuna kolminaisuus: radien-attshe ("r.-isä"), radien-akka ("r. vaimo") ja radien-bardne ("r.-lapsi"), joilla ilmeisesti on tarkoitettu katolisen kansankäsityksen "Isää", "Äitiä" ja "Poikaa". Lisäksi mainitaan nimi tshorve-radien, josta Leem sanoo, etteivät kaikki lappalaiset tiedä eroa sen ja radienin välillä, sekä tshorve-edne ("tsh. emo"). Wiklund olettaa, että tshorve ("sarvi") mainittujen jumalien nimissä johtuisi peuransarvea muistuttavasta merkistä, joka eräillä noitarummuilla on piirretty ylijumalien pään yläpuolelle. Ylijumalan vaimolla oli vielä nimenä sergve-edne ("s.-emo"). Kristillisen taivaanjumalan apulaisia olivat "pyhät miehet" (ailekes olmak), jommoisia olivat sekä viikonpäivien: perjantain, lauantain ja sunnuntain että suurten, juhla- ja paastopäivien haltiat. Toisinaan ovat nämä "pyhät miehet" kuvatut siivellisinä enkeleinä. Maximen radienin palvonnasta huomaa kuitenkin, ettei tämä "lappalaisten ylin jumala" ole vasta katolisen kirkon vaikutuksen luoma. J. Kildal kertoo näet, että sille uhrattiin joka syksy koirasporo tai muu eläin, "jottei hän antaisi maailman sortua". Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin haarukkapäinen puu n.s. maailmanpylväs, jolla jumalan ajateltiin kannattavan maailmaa ja joka uhritilaisuudessa voideltiin teuraan verellä. ["Maailman pylvääksi" (veralden tsuold) lappalaiset nimittivät myös pohjantähteä.] Paitsi määräaikaisia uhreja lappalaiset toimittivat hänelle satunnaisiakin milloin mistäkin syystä, muun muassa auringon ja kuun pimenemisen aikana, jotta hän estäisi sen tapahtumasta.

S. Kildal sanoo mainitun puun pystytetyn veralden radille ja Forbus kertoo sellaisen asetetun tshorve-radienin alttarin ääreen, "että hän voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Näistä tiedonannoista voi siis päättää, että nämä eri nimitykset tarkoittavat samaa maailmaa ylläpitävää taivaanjumalaa.

"Maailman pylväs" lienee ollut sekin patsas, jonka Leem kertoo omin silmin nähneensä Porsangerin vuonon läheisyydessä. Vanhassa uhripaikassa oli rinnakkain kaksi korkeata kiveä, joista toinen oli kokonaan sammaltunut. Kivien luona oli keittotelinepuita n.s. hasse morak (oik. basse-muorrak, "pyhät puut"), joita lappalaiset olivat käyttäneet valmistaessaan uhriateriaa. Kiviä vastaan oli ristiin pystytetty petäjäisiä riukuja, jotka olivat merkityt roomalaisia numeroita muistuttavilla merkeillä. Pyhäin kivien itäpuolella oli sitäpaitsi pitkä samanlaisilla merkeillä merkitty nelisärmäinen hirsi, jonka alipää oli kiinnitetty maahan aivan lähelle kiviä ja jonka yläpää kaaristui auringonnousuun päin. Puun kärjessä oli rautanaula, sellaisen esineen kaltainen, jolla veneitä tilkitään.

Lappalaisten käsitykselle maailmaa kannattavasta patsaasta emme löydä vertauskohtaa suomensukuisilta kansoilta. Ettei se myöskään ole alkuaan lappalainen uskomus, osoittaa Olrik, joka vertaa sitä germanien vastaavaan käsitykseen. Näilläkin oli näet "maailmanpatsaansa". Muinaissaksilaiset nimittivät niitä "irminsul" ('maailman pylväs'); hekin uskoivat niiden kannattavan maailmaa. [Historioitsija Widukind kertoo, että saksilaiset voitettuaan thüringiläiset v. 532 pystyttivät kaupunkinsa itäiselle portille (auringonnousun puolelle) irmensul-patsaan kiitosuhriksi. Irmensul oli myös se heidän kuuluisa pyhäkkönsä, jonka Kaarle Suuri hävitti v. 772.] Samoin kuin lappalaisten olivat näidenkin patsaat pystytetyt paljaan taivaan alle ja ne saattoivat olla joko vain tilapäisiä tai pitempiaikaisia. Myös Islannissa ja Skandinaviassa tavataan jälkiä patsaista, joille on osoitettu jumalallista kunnioitusta, vaikka niitä myöhempinä aikoina on käytetty katon alla joko temppeleissä tai yksityistenkin rakennuksissa. Rautapiikkiä patsaan kärjessä pitivät muinaiset viikingit erittäin pyhänä ja nimittivät sitä muun muassa "veraldar nagli" ('maailman naula').

Solander kertoo Norjan lappalaisten uskoneen maailman tukemiseen veralden olmai ("maailman mies") nimiselle jumalalle. Tälle toimitettiin uhri siten, että vartavasten valittu koirasporo vietiin teurastuspaikkaan, missä paljain päin rukoiltiin, että jumala ottaisi uhrin vastaan. Senjälkeen eläin pistämällä teurastettiin ja sen verellä voideltiin muuan puu, joka juurineen otettiin maasta ja jonka ympäri lappalaiset joikuen juoksivat. Tämä puu asetettiin uhripaikalle, jonne myös ripustettiin haarukkainen puu (klyfwa af trä), "jolla veralden olmai heidän käsityksensä mukaan kannattaa koko maailmaa". Uhriksi jätettiin teuraan luut, ei kuitenkaan koko poron luustoa, vaan ainoastaan niiden ruumiinosien luut, joista lappalaiset uhriaterian aikana olivat syöneet lihan. Niin sai jumala osakseen eläimen pään, selän, jalat ja sarvet sekä sitäpaitsi kielen, keuhkon, maksan ja korvien palasia ynnä hännän sekä siittimen. [Erään tuntemattoman reunamuistutus]

Veralden olmai esiintyy kuitenkin etupäässä hedelmällisyyden jumalana. Randulf vertaa sitä Saturnukseen ja sanoo, että lappalaiset "maalaavat sen noitarummulleen siten, että monilla okasilla varustettu käyrä viiva on piirretty hänen päänsä yli. Tämä tarkoittaa niin hyvin maan ja meren kuin karjankin hedelmällisyyttä. He rukoilevat häntä antamaan maalle hyvän viljankasvun, jotta voisivat hyvillä ehdoilla ostaa itselleen viljaa sekä olutta, viinaa ja kaikkea, mitä viljasta valmistetaan. Sen ilmaisevat kuokalla, joka hänellä on kädessään. Samoin he rukoilevat, että hän hedelmöittäisi meren, jotta he saisivat paljon kaloja (niin tekevät etupäässä merilappalaiset) ja että hän hedelmöittäisi heidän porokarjansa, jotta se kantaisi paljon vasikoita, sekä että hän hedelmöittäisi tunturien jäkälän, jota heidän poronsa syövät, jotta saataisiin paljon poron voita, juustoa y.m. Sanalla sanoen he rukoilevat veralden olmailta eli Saturnukselta kaikkea, mikä joko voi kasvaa tai syntyä".

Westenin päiväkirjassa v:lta 1722 mainitaan myös kahden Melon lappalaisen uhranneen koirasporon veralden olmaille "poro-onnen vuoksi".

J. Kildal, joka tekee eron maailmaa kannattavan mailmen radienin ja tshorve-radienin välillä, sanoo lappalaisten joka syksy uhranneen viimeksimainitulle koirasporon tai muun eläimen, jotta jumala "antaisi maalle hyvän kasvullisuuden". Uhrialttarin viereen asetettiin nuori juurineen temmattu, ylösalaisin käännetty ja uhriteuraan verellä voideltu lehtipuu.

Hedelmällisyydenjumalan palvonnassa oli siitinelimillä hyvin huomattava osa. Noraeus kertoo Ruotsin lappalaisten uhranneen sille Matteuksen päivän tienoissa seuraavalla tavalla. "He kokosivat yhteen kaikkien teurastamiensa porojen sarvet, mutta yhden poron kaikki lihoista irroitetut luut pienimmästä suurimpaan ja pirskoittivat saman poron verta luiden yli, jotka he kaivoivat maahan pystyttäen siihen luiden keskelle koivusta tehdyn, myös verellä pirskoitetun puukuvan (puukuvaa he nimittivät veralden olmai eli maailman mies) [erään tuntemattoman reunamuistutus], johon rinnan kohdalle kasvojen alipuolelle kiinnitettiin sukupuolielin." Kun lappalaisilta kysyttiin, mitä tarkoitusta varten he näin tekivät, vastasivat he "seuraavansa esi-isien vanhoja sääntöjä sekä uhraavansa maalle ensinnäkin senvuoksi, että maa elättää heidän poronsa; toiseksi, ettei se lähettäisi tautia, joka kesän aikana kiusaa poron jalkoja, ne kun sinä vuodenaikana tavallisesti ovat sairaat; ja kolmanneksi, että maa ravinnon mukana antaisi elossa olevalle porokarjalle voimakkaan paritteluhalun, sen vuoksi he uhraavat mainitun elimen jumalankuvaan sidottuna, kuten yllä on kerrottu, jotta porojen luku suuressa määrässä lisääntyisi, sillä Matteuksen päivän tienoissa on porokarjan paras kiimanaika".

Kertoja ei itse mainitse esityksessään, millä nimellä mainitut lappalaiset nimittivät palvelemaansa hedelmällisyydenjumalaa, joka uhrikuvauksesta päättäen oli läheisessä suhteessa maahan. Että veralden olmai on todella ollut tunnettu Ruotsinkin Lapissa todistaa muun muassa erään lappalaisukon pappeintarkastuksessa Piitimessä v. 1688 tekemä tunnustus, että hänellä oli ollut kolme puusta valmistettua jumalankuvaa, nim. "Thorin, Thorin palvelijan sekä maailman miehen eli jumalan".

Ruotsin Lapissa näyttää hedelmällisyydenjumalan menoihin kuuluvia tapoja liittyneen vanhaan seitapalvontaankin. Erään tuntemattoman muistiinpanoissa sanotaan näet, että storjunkarelle uhrattaessa "sidottiin oikeaan sarveen se elin, jolla poro kartuttaa sukuaan, ja vasemman sarven ympäri tinalla punottu punainen lanka". Storjunkare, jota Luulajan Lappia koskevat lähteet usein käyttävät kiviseidan merkityksessä, näyttää siis joskus esiintyvän myös hedelmällisyydenjumalana. Högström kertoo Jokmokin pappilassa säilytetyn kolme juurikannosta valmistettua jumalankuvaa, joilla oli ihmisen muoto ja jotka v. 1738 oli otettu eräältä Kaitomin lappalaiselta. Tämä oli oikeudessa tunnustanut, että suurin niistä oli storjunkare. Tämän nimen osoittaessa hedelmällisyydenjumalaa voimme ymmärtää Spirri Nilsin mainitsemat vieraat uhrieläimet, kissat, koirat, lampaat ja kanat, joita storjunkarelle uhrattiin ja jotka olivat, kuten hän huomauttaa, Norjasta ostettavat. Hedelmällisyydenjumalan palvontaa tarkoittanee myös Rheen sanoessaan, että storjunkarelle uhrattaessa oli teuraan korvaan sidottava punainen lanka.

Randulf mainitsee Norjan lappalaisten uhranneen hedelmällisyydenjumalalle myös maanviljelyksessä käytettäviä tarve-esineitä, kuokkia ja lapioita.

Lapin tuntureilla, missä maanviljelyksestä ei voi olla puhettakaan, tapaamme siis sitäkin vaalivan jumaluusolennon. Tämä seikka on parhaana todistuksena siitä, että Skandinavian lappalaiset ovat lainanneet mainitun jumalan maataviljeleviltä naapureiltaan. Huomattava seikka on myös, ettei sillä ole omaa lappalaista nimeäkään; sekä storjunkare että sitä vanhempi nimitys veralden olmai ovat Skandinaviasta peräisin. Syystä vertaa Olrik tätä jumalaa muinaisskandinavilaisten Freyr nimiseen hedelmällisyydenjumalaan, jonka kunnianimitys Ruotsissa, kuten Snorri Sturluson (k. 1241) mainitsee, muinoin oli "veraldar god" ('maailman jumala'). Yhteinen piirre Skandinavien ja lappalaisten hedelmällisyydenjumalan palvonnassa oli sukupuolielimelle uhritoimituksessa annettu merkitys. Muutamilla noitarummuilla esiintyy hedelmällisyydenjumalan vieressä vielä toinen tätä pienempi olento, "palvelija". jota Kaarle Krohn vertaa Edda-mytologiassa kerrottuun Skirnir nimiseen Freyr jumalan palvelijaan.

Skandinavian Lappiin rajoittuvat myös lappalaisten auringon palvontaa koskevat tiedot.

Olaus Magnus kertoo teoksessaan, että lappalaiset palvovat aurinkoa ja osoittavat sille kiitollisuuttaan siitä, että se näkyy heille koko kesäkauden ja suo heille talven sankan pimeyden jälkeen valoa sekä lämpöä sen ankaran pakkasen sijaan. Samoin sanoo Rheen lappalaisten pitäneen aurinkoa kaikkein eläväin äitinä, joka huolehtii heidän porovasikoistaan ja antaa niille luonnollisen lämmön, jotta ne voisivat hyvin viihtyä.

Useimmilla lappalaisrummuilla onkin auringon kuvalla kunnia-sija muiden mytologisten kuvioiden keskellä. Siinä se usein esiintyy neliön muotoisena, jonka jokaisesta kärkipisteestä lähtee hieno viiva ikäänkuin auringonsäteitä kuvaten. Mutta tavallisin auringon merkki, jota käytetään varsinkin sille uhrattaessa, on luonnollisesti ympyränmuotoinen rengas. Jessen mainitsee, että kun Norjan lappalaiset uhrasivat auringolle, asettivat he uhripaikalle jumalankuvan viereen puun, jonka yläpään muodostivat ympyränmuotoiseksi ja varustivat okailla. Myös Solander kertoo auringon merkkinä käytetyn suurta, piirroksilla kaunistettua puurengasta. Yllämainitut esineet voideltiin uhritilaisuudessa teuraan verellä. Ruotsin lappalaisten Rheen sanoo asettaneen auringolle uhratessaan uhrieläimen arvokkaimmat luutkin kehän muotoon uhrilavalle.

Mutta uhrinakin auringolle tiedetään lappalaisten entisaikaan käyttäneen renkaanmuotoisia esineitä. Näistä puhuu Randulf mainiten, että Norjan lappalaisilla toisin paikoin on ollut tapana antaa auringolle (peive) uhrilahjoina sitä itseään kuvaavia esineitä. Sellaisen uhrin ajan kertoo hän olevan uuden vuoden aamun, jolloin perheen isä vaimoineen ja lapsineen menee lähteelle tai purolle, missä kukin uhraa auringolle vaskirenkaan. Siitä, miten veteen pudotettu rengas silloin loistaa, tekee lappalainen johtopäätöksiä alkavan vuoden vaiheista. Jos se on kirkas, ennustaa se hyvää vuotta, jos se on tumma, ennustaa se tulevia onnettomuuksia, mutta jos rengas vedessä on tykkänään musta, pidetään sitä kuoleman enteenä ja siinä tapauksessa on edullisinta heti ryhtyä manalaisia lepyttämään. Kuten Friis huomauttaa, ei tämä tapa kuitenkaan ole voinut olla yleinen paitsi eteläisimmässä Lapissa, aurinko kun napapiirin pohjoispuolella ei kohoa taivaanrannan yli vielä uudenvuodenpäivänä. Epäilemättä on tämä tapa Lappiin tullut etelästä, missä monet kansat aivan samoin ovat arvoitelleet tulevan vuoden tapahtumia.

Toisenlaisestakin uhritavasta kerrotaan saman kirjailijan muistiinpanoissa. Kun lappalaiset päivän aikaan ovat kulkeneet harhaan tuntureilla, laskeutuvat he polvilleen, rukoilevat auringolta päivänpaistetta ja samalla uhraavat kädensijalla varustetun puunpalasen, johon on kaiverrettu suuri ympyriäinen reikä. Tätä esinettä he pitävät kädessään kohti aurinkoa siten, että aurinko saattaa paistaa esineen läpi. Tämän sanoo kirjailija heidän tekevän kiitollisuuden osoitukseksi, kun aurinko heille näyttäytyy.

Paitsi yllämainittuja renkaan muotoisia esineitä lappalaiset ovat auringolle uhranneet ravintoaineitakin. Leem tietää mainita Norjan lappalaisilla olleen tapana voilla sivellä asuntojen ovet, kun aurinko pitkän poissaolon jälkeen ensikerran heittää säteitään taivaanrannalta. [Olisiko alkuaan auringolle tarkoitettu myös Graanin mainitsema edellä Kerrottu joulunaikainen uhri.]

Uhrieläimiäkin on auringolle teurastettu. Niiden piti aina olla naaraspuolisia ja, jos mahdollista, tuli niiden olla valkoisia väriltään. Ainakin valkoinen lanka oli sidottava sen eläimen korvaan, joka oli annettava uhriksi auringonjumalalle.

Ruotsin lappalaisten uhritoimituksesta Rheen antaa meille seuraavan kuvauksen. Kun uhrieläin on teurastettu, leikkaavat lappalaiset pienen kappaleen kaikista sen jäsenistä ja pujottavat ne kaareksi taivutettuun vitsaan, jonka ympärys on noin puoli tavallisen tynnyrin vanteesta. Tämän esineen he ripustavat kodan taakse tehdylle korkealle uhrilavalle. Graan selittää auringolle uhratun siten, että lappalaiset ottivat kolme koivunvitsaa, palmikoivat ne yhteen päästä alkaen keskivaiheille saakka, mihin kohtaan sitoivat langan. Mainitut vitsat he voitelivat uhriporon verellä. Senjälkeen he tekivät koivunoksasta pienen renkaan, jonka sijoittivat keskelle lavaa käyttäen sitä jumalankuvan asemesta ja sen sisäpuolelle he asettivat pienen palan uhriteuraan keuhkoa, sydäntä, kieltä ja huulta. Mutta nuo vereen kastetut, päästä yhteenpunotut koivunvitsat he pystyttivät mainitun renkaan päälle.

Useiden tiedonantojen mukaan lappalaiset viettivät suurta auringonjuhlaa vuosittain keskikesän valoisimpana aikana, jolloin he uhrasivat sille kasvullisuuden ja poronhoidon menestykseksi. Kildal sanoo Norjan lappalaisten ripustaneen juhannusiltana "päiväneidon" kunniaksi lehti- tai ruohorenkaan, jota nimitettiin auringon renkaaksi. Tällöin keitettiin myös voilla sekoitettu jauhopuuro, mikä syötiin auringon kunniaksi. Mainittua jauhokeitosta lappalaiset nimittivät auringon puuroksi. Jessen, joka kertoo saman juhlan vietosta, mainitsee lisäksi, että lappalaiset ruvetessaan uhriaterialle, jonka miehet nauttivat yhdessä vaimojensa kanssa, kumartuivat polvilleen ja rukoilivat aurinkoa "heittämään armollista valoaan porojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa". Syötyään he vielä tekivät samoin anoen "iloista maitokesää sekä porokarjan menestystä". Auringolle uhrattaessa käytettiin paitsi poroja myös lampaita ja vuohia. Jessen tietää Norjan Lapissa asetetun auringonjumalan alttarille vielä rukki ynnä pellavia.

Lappalaisten auringonpalvonta tarkoitti pääasiallisesti poronhoidon ynnä vuodentulon menestystä, mutta myös sairauden takia kerrotaan sille uhratun, varsinkin heikkomielisyyden ja kesän kuumimpina kuukausina vaivaavan päänkivun lieventämiseksi. Joskus muulloinkin arkielämän tarpeissa lappalaiset saattoivat kääntyä auringon puoleen rukouksin ja uhrein. Randulf kertoo, että merilappalaiset merellä ollessaan illan tullen laskeutuivat polvilleen, rukoilivat aurinkoa ja lupasivat sille uhreja koettaen sitä täten estää alenemasta. Samoin on tuntureilla vaeltajain ollut tapana tehdä, kun he yön lähestyessä etäällä asunnoistaan olivat kulkemaisillaan harhaan tai eksymäisillään porolaumoistaan.

Kuten päivälle ovat Skandinavian lappalaiset yönkin haltialle, kuulle osoittaneet jumalallista kunnioitusta. Varsinkin joulun tienoissa syntyvää kuuta, jota nimitettiin "pyhäksi kuuksi" (passe-manno) palvottiin erikoisemmin menoin. Heti uudenkuun tultua näkyviin vallitsi Norjan lappalaiskodissa täydellinen hiljaisuus; naiset eivät saaneet kehrätä eivätkä miehet toimittaa mitään melua aikaansaavia askareita. Uhriksi kuulle ripustettiin kodan lakeisreikään vaskirengas niin, että kuu sen lävitse saattoi paistaa kotaan. Jos jollakin tavalla joutui rikkomaan vanhaa tapaa vastaan, ajateltiin kuun siitä suuttuvan, ja oli jumalatar heti uhrilahjoilla lepytettävä. Thurenius sanoo Ruotsin lappalaisten pitäneen pyhänä marraskuuta, jolloin heillä samoin kuin Norjan lappalaisilla oli tapana toimittaa rengasuhri ynnä teurastaa kuulle puolen vuoden vanha porovasikka. Rengasuhri Thureniuksen tiedonannossa osoittanee kuitenkin, että saman kuun palvomisesta oli kysymys. Tuntemattoman Ruotsin Lappia koskevissa muistiinpanoissa selosteitaan joulukuun pyhittämistä seuraavin sanoin: "Koska porot tänä aikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset vaskirenkaan vaskiketjussa kodan kattoon oven kohdalle niin, että kuu voi valaista vaskirengasta; he uskovat näet, että kuu voi auttaa porolehmiä hyvin synnyttämään vasikoita sekä myös suojella niitä kaikilta vahingoilta kantamisen aikana." Vaskirenkaan lisäksi ripustettiin tällöin kotaan poronnahka kuun kunniaksi.

Paitsi joulun tienoissa syntyvää uutta kuuta ovat Skandinavian lappalaiset entisaikaan palvoneet erityisillä juhlamenoilla myös helmikuuta, jota he nimittivät kuova-manno. Högström mainitsee Ruotsin Lapissa eräältä lappalaiseukolta kuulleensa, että tämän vanhemmilla oli ollut tapana määrättynä aikana helmikuussa (luultavasti uudenkuun aikana) sitoa heiniä, joita lappalaiset käyttävät kengissään ja kintaissaan, porojensa sarviin. Senjälkeen kovasti kolistelemalla kehoitettiin kuova-mannoa syömään. Tästä tavasta, huomauttaa kertoja, voi päättää, että lappalaiset eivät pitäneet kuuta ainoastaan elävänä olentona, vaan myös arvelivat sen elävän heinistä, ja että sitä oli melskeellä ja hälinällä palvottava.

Mainitut lähteet eivät tyydyttävästi voi selittää, mikä on ollut näiden omituisten tapojen alkuperäinen tarkoitus. Paitsi Lapissa on muuallakin pohjoismaissa ollut tapana osoittaa kunnioitusta kahdelle vuoden ensimäiselle kuulle. Niin tiedetään esim. muinaisislantilaisten pitäneen velvollisuutenaan tervehtiä sekä vuoden ensimäistä Thorri-kuuta että sitä seuraavaa Goa-kuuta. Silloiset kuukaudet eivät tietysti olleet nykyisiä kalenterikuita, vaan luettiin aika itse kuun vaiheiden mukaan. Thorrin-tervehdys toimitettiin siis joka vuosi, kun uusi kuu ensi kerran joulun tienoissa näyttäytyi. Se oli etupäässä perheenisien tehtävä, jotka kuun kunniaksi valmistivat myös uhriaterian (Thorrablöt). Goa-kuun (siitä lappalaisten kuova-manno) tervehtiminen ja sille uhriaterian (Goiblöt) valmistaminen oli sitävastoin naisväen tehtävä. Hyvin varhain aamulla tuli naisten nousta vuoteeltaan ja rientää jo alusvaatteissa toivottamaan kuuta tervetulleeksi. Kuten Olrik arvelee, ilmenee näissä kuun hyvittely- ja tervehdysmenoissa se käsitys, että lähestyvän vuoden vaiheet ovat sen ensimäisistä kuukausista riippuvaisia. Tapa tervehtiä vuoden ensimäisiä kuita ei kuitenkaan ole ollut tunnettu ainoastaan Skandinaviassa, vaan muuallakin Europassa, esim. Ranskassa ja Italiassa.

Lappalaisten noudattama hiljaisuus joulukuun syntyessä lienee johtunut käsityksestä, että henget ovat tällöin liikkeellä. Vaikeampi on selittää, minkä vuoksi helmikuulle oli sidottava heiniä porokarjan sarviin. Mahdollisesti poron (?-skand. lehmän) sarvet kuvailivat kuun sarvia. Omituinen helmikuuta koskeva tieto on lisäksi Leemin teoksessa. Hän sanoo näet tällöin ripustetun heinälatoon villoihin ja heiniin käärityn lampaanluun, jonka tuli suojella karjaa helmikuun pakkasilta.

Samoin kuin auringolle uhrasivat lappalaiset kuullekin sen muodon mukaisia kuvioita. Pilvisinä öinä he tekivät sille uhriksi kädensijalla varustetun puukuvion, jossa oli pieni reikä; sen lävitse he antoivat kuun pilkistää, jottei se vihoissaan vetäytyisi pois valoineen, kuu kun pitkänä, pimeänä talvikautena on Lapissa erittäin suuriarvoinen valonantaja. Kuulle uhratessaan menettelivät Norjan lappalaiset Jessenin mukaan yleensä aivan samalla tavalla kuin auringolle uhratessaan, uhrieläimetkin olivat samoja, eivät milloinkaan mustia eivätkä koiraita. Leem sanoo lappalaisten rukoilleen kuulta "hyvää säätä ja selkeätä yöilmaa".

Kuun pimenemisen lappalaiset useiden muiden kansojen tavalla uskoivat olevan peikkojen työtä. Niitä peloitellakseen he tällöin melusivat, myöhempinä aikoina ampuivat pyssyilläkin ilmaan.

Omituinen on lisäksi lappalaisten tapa tiedustella, kun heidän vaimonsa olivat raskaudentilassa, kuun ja sen läheisyydessä olevan tähden asemasta syntyvän lapsen sukupuolta ja menestystä. Jos tähti oli kuun yläpuolella, oli lapsi poikalapsi, jos tähti oli kuun alapuolella, oli lapsi tyttölapsi; jos tähti oli kuun etupuolella oli se enne, että lapsi syntyy terveenä ja menestyy elämässään, mutta jos tähti oli kuun takapuolella, oli se joko vaikean synnytyksen tai lapsen varhaisen kuoleman merkki.

Lappalaisten auringon- ja kuunpalvonnassa olemme siis tavanneet paljon piirteitä, jotka todistavat eteläistä alkuperää. Sellaisia ovat paitsi vieraita uhrieläimiä, joita Forbuksen mukaan oli ostettava "meren rannalla asuvilta norjalaisilta", muun muassa "auringon puuro", maanviljelys kun oi ole lappalaisten elinkeino. Samoin lainattu on heidän tapansa voidella asuntojensa ovet, kun aurinko keskitalven jälkeen ensikerran näyttäytyy, mikä tapa myös norjalaisilla on entisaikaan ollut yleinen. Alkuperäinen ei myöskään voi olla uhritoimitus, josta Randulf kertoo seuraavin sanoin: "Eivät kenellekään epäjumalistaan lappalaiset toimita polttouhria, se on, he eivät polta uhrilahjoja, paitsi ainoastaan auringolle uhratessaan osoittaakseen sen kuumuutta ja tulta, ja sellainen uhri toimitetaan erikoisella, vartavasten pyhitetyllä uhrikivellä". Myös itse auringon käsittäminen naispuoliseksi olennoksi, kuten eteläisten Norjan lappalaisten nimitykset beive-neide ja sola-neide, osoittavat, muistuttaa "sol" sanan kieliopillista sukua, josta Kaarle Krohn huomauttaa. Niille renkaanmuotoisille esineillekin, joita lappalaiset uhraavat auringolle ja kuulle, on Skandinavian pronssikauden löydöistä runsaasti tavattu vastineita. Lappalaisten pieniä kädensijalla varustettuja puurenkaita, joilla aurinko ja kuu loitsittiin esille, Olrik vertaa Skandinaviassa historiantakaisena aikana paljon käytettyihin harpiksirenkaisiin. [Olrik sanoo tutkimuksessaan, ettei Suomensuvun kansoilla ole vastaavaa uhritapaa. Kuitenkin on huomattava, että myös samojedeilla tavataan auringonkehän muotoisia uhrikuvia ja merkkejä.] Lisäksi on huomattava, että kaikki yllämainitut auringon- ja kuunpalvontaa koskevat lähteet rajoittuvat yksinomaan Skandinavian Lappiin.

Lappalaisten tähtienpalvontaa tutkiessamme kiintyy huomio vielä erääseen Forbuksen kyselykaaviossa olevaan kysymykseen; "Oletko palvonut seulasia, jotta ne lämmittäisivät ilmaa?" Lindahlin ja Öhrlingin sanakirjassa on mainittu tarina, jossa eräs henkilö tämän tähden avulla säästyy pakkaseen kuolemasta. Kuten Hammarstedt huomauttaa, liittyvät nämäkin uskomukset läheisesti naapurikansojen käsityksiin seulasista (plejadeista).

Lappalaisten mahtavin ja laajimmalla alueella tunnettu luonnonjumala oli Hermes, mikä nimi samalla merkitsee sekä ukkosenjumalaa että itse luonnonilmiötä. Ukkosjumalaa Skandinavian lappalaiset nimittivät kuitenkin useimmiten vieraalla nimellä hora-galles (nimen alkuosana on skand. Thor; galles merkitsee ukkoa). Sitäpaitsi oli hänellä vielä mairenimityksiä kuten attshe ("isä"), attshekatsh ("isänen") sekä aija ja äijih ("ukko"), jotka samalla merkitsevät myös ukkosta ja joille, samoin kuin vastaaville suomalaisille ukkosjumalan nimityksille, on germanisia esikuvia, esim. ruotsalaisten "godfar" ('hyvä isä') ja "godgubben" ('hyvä ukko').

Mainitun jumalan suuri merkitys ilmenee muun muassa siinä, että hän on miltei kaikille noitarummuille kuvattu. Näissä hän usein esiintyy ihmisenkaltaisena olentona, jolla on vasara kädessään; joskus on hänellä niitä kaksikin, yksi kummassakin kädessä. Toisinaan on hänen merkkinään vain kaksi ristiin asetettua vasaraa. Tämä esine onkin ukkosenjumalan paras tuntomerkki. Mihin tarkoitukseen lappalaiset uskoivat hänen vasaraansa tarvitsevan, käy ilmi seuraavista Rheenin sanoista: "he pitävät ukkosta elävänä olentona, joka jyryää taivaassa ja jonka toimena on tappaa kaikki rullit (troll); näitä he uskovat olevan kaikkialla, tuntureissa, vuorissa ja järvissä. Senvuoksi he maalaavat hänelle vasaran käteen".

Muutamilla noitarummuilla, jotka O. Rudbeckius kuuluisassa Atlantica teoksessaan on kuvannut, esiintyy kaksikin ukkosjumalan edustajaa, joista toinen riippuu rummun yläreunasta pää alaspäin.

Paitsi vasaraa oli ukkosjumalalla vielä toinenkin ase nim. kaari. Siitä Rheen mainitsee: "taivaankaarta he nimittävät Thorin kaareksi; sillä tämä ampuu ja surmaa kaikki rullit, jotka tahtovat tehdä heille jotakin pahaa". Taivaankaarta lappalaiset nimittivät omakielisellä nimellä tiermaz juks ("ukkosen kaari"). Eipä "ukontalttakaan" näytä lappalaisille olleen tuntematon.

Syystä että ukkosen uskottiin ajavan takaa peikkoja, lappalaiset ajoivat koiransa pihalle joka kerta, kun kuulivat ukonilman lähestyvän. He pelkäsivät näet rullien voivan kätkeytyä koiriin. Vieläpä puukontuppeenkin niiden luultiin saattavan piiloutua, senvuoksi, jos tämä jyrinän aikana sattui olemaan tyhjänä, oli siihen pantava jollei muuta niin puupuikko. Puun juurelle ei tällöin myöskään ollut hyvä asettua, ainakin oli veitsi lyötävä suojaksi puuhun.

Jessenin mukaan lappalaiset uskoivat saavansa ukkosen valloilleen myös taikakeinoilla, nim. lujasti joikumalla tai rummuttamalla. Niin he tekivät varsinkin silloin, kun heidän karjansa oli loitsittu ja he tahtoivat sen vapauttaa lumouksesta. Myös vihamiehiään vahingoittaakseen noidat saattoivat ukkosen irti. Jollei hora-galles voinut vahingoittaa henkilöä, jota vastaan hän oli lähetetty, kääntyi hän ankarana ja julmana itse sitä noitaa vastaan, joka hänet oli laskenut valloilleen.

Thorin vasaramerkkiä Skandinavian lappalaiset käyttivät taikasuojana moniin tarkoituksiin. Randulf kertoo, että kun Norjan lappalaiset pakoitettiin käymään Herran ehtoollisella, he sitä ennen toimittivat omituiset menot kotonaan. Muun muassa he kastoivat kolme sormea olut- tai viinalasiin ja tekivät niillä otsaansa ristinmerkin, joka merkitsi Thorin ristinmuotoista vasaraa. Sen he tekivät vakuuttaakseen olevansa hänen uskollisia palvelijoitaan. Thorin vasaramerkin piirsivät vanhemmat myös äskensyntyneen poikalapsen esinahkaan veitsellä, jolla isä vielä ympärileikkasi koiran tai vuohen samalla teurastaen tämän eläimen uhriksi. Toisessa kohden sama kertoja huomauttaa, että niinkuin Norjan talonpojat piirtävät jouluiltana ristinmerkkejä oviinsa tai tekevät sanotun merkin veitsellä olueen tai viinaan silloin, kun juovat, tahi voipyttyyn selittäen tämän merkin Jeesuksen ristiksi, aivan samoin tekevät myös lappalaiset, mutta heidän merkkinsä tarkoittaa Thorin vasaraa, mikä merkitys, kertojan mukaan, aikoinaan on ollut Norjankin rahvaan ristinmerkillä.

Hora-gallesta, jota lappalaiset kuvittelivat sinipukuiseksi mieheksi, ei kuitenkaan pidetty ainoastaan pahojen rullien karkoittajana.

Ukkosenpalvonnan syitä Randulf kuvailee seuraavasti: "Tätä jumalaa, joka seisoo moukari toisessa kädessä ja vasara toisessa, lappalaiset palvovat erityisesti kun ukkonen käy, jotta tämä vasarallaan sen ajaisi takaisin vahingoittamasta heitä ja heidän porojaan; samoin he pyytävät häntä, kun tahtovat ukkosen ja salaman iskemään henkilöitä, joille ovat vihoissaan, että hän moukarillaan, mikä hänellä on toisessa kädessään, saattaisi ukonjyryä ja salamoita niiden yli". Toisessa paikassa sama kertoja huomauttaa hora-galles jumalan antavan menestystä myös taisteluissa sekä suojelevan poroja susilta ja karhuilta.

Jessen kertoo lappalaisten uhranneen ukkoselle porokarjansa takia, joka "aukeilla tuntureilla on hänen voimalleen alttiina". Kun eräiltä Ruotsin lappalaisilta kysyttiin, minkä vuoksi he uhrasivat, vastasivat he sen tekevänsä ukkoselle, jota suuresti pelkäsivät, "jottei salama tekisi pahaa heille eikä heidän karjalleen sekä jotta ukkonen antaisi tummista ja paksuista pilvistään virkistävää sadetta ruohonkasvun ja jäkälän hyväksi". Luulajan keräjillä lappalaiset tunnustivat tälle jumalalle uhraavansa "syystä että hän antoi heille kauniin ilman".

Siitä, miten Ruotsin Lapissa toimitettiin uhri ukkoselle, on Rheenin muistiinpanoissa seikkaperäinen esitys. "Kun noitarumpu on osoittanut, että Thorille on uhrattava, sidotaan uhriksi määrätty porohärkä kodan taakse, minne naisten ei ole lupa astua. Poro teurastetaan pistämällä sitä veitsellä sydämeen. Sydäntä lähinnä oleva veri säilytetään Thorin kuvan voiteeksi. Niin monta poroa kuin lappalainen teurastaa ja uhraa, yhtä monta jumalankuvaa hän pystyttää Thorin kunniaksi. Kuvat valmistetaan koivunkannosta, juuresta tehdään pää, varsi muusta osasta ja käteen pannaan vasara. Sittenkun uhriporot ovat teurastetut, rakentavat he kotainsa taakse kolmen kyynärän korkuisen lavan sekä pystyttävät kauniita koivunoksia lavan reunoille. Samoin he siroittavat niitä maahan kodasta uhrilavalle asti. Mainitulle lavalle asettavat he sitten Thorin kuvat verellä voideltuina. Niiden rintaan tehdään lisäksi muutamia ristinmerkkejä. Kuvien taakse he pystyttävät sarvet ja tärkeimmät päänluut ynnä jalat. Samalla he ottavat pienen lihapalan jokaisesta jäsenestä; ne asetetaan lavalle kuvan eteen pienessä tuohisessa, johon vielä kaadetaan vähän rasvaa".

Thorille uhrattavan teuraan oikeaan korvaan oli neulottava merkiksi harmaa villalanka.

Rheenin muistiinpanoihin liitetyssä piirroksessa on ukkosjumalan kuvilla kumpaisessakin kädessä koholle nostettu vasara. Schefferuksen teoksessa olevassa uhrikuvassa käy vasaran varsi jumalan kuvan ruumiin läpi ollen siten käsienkin sijaisena. Erään tuntemattoman kirjoittamassa lähteessä sanotaan lappalaisten lyöneen jumalankuvan päähän vielä teräsnaulan ynnä piinpalan, "jotta Thor niillä voisi iskeä tulta". Monin paikoin on ukkosenjumalan uhrikuvana ollut ainoastaan suuri vasara. Forbus sanoo hänen kunniakseen tehdyn kaksi syltä pitkän, sirosti kirjaillun vasaran, mikä uhritilaisuudessa voideltiin teuraan verellä. Samoin S. Kildal kertoo lappalaisten thora-gallesille uhranneen, paitsi poroja ja muita eläimiä, myös suuria, kauniisti kirjailtuja puuvasaroita, joita he asettivat vuorenrotkoihin. Sellaisen monenlaisia uhriesineitä sisältävän luolan hän kertoo löytäneensä Lapin-retkellään.

Samoinkuin Thorin vasarasta tehtiin itse jumalasta toisinaan hyvinkin suuria kuvia. Noraeus kertoo niiden joskus olleen kokonaisia maasta juurineen kiskottuja koivuja, jotka veistettyinä pystytettiin uhrilavan ääreen juuripuoli ylöspäin. Myös Mathias Steucius mainitsee isänsä kertoneen, että lappalaisilla oli uhripaikoissaan tavattoman suuria hirsiä, joille oli veistetty karkea ihmishaahmo.

Suomen lappalaisten käsityksen mukaan ukkosenjumala aijeg asui suurissa kallionrotkoissa. Fellman luettelee muutamia sellaisia hänen palveluspaikkojaan ja kertoo niistä löydetyn suuret määrät poron luita ja sarvia. Useat uhripaikat ovat saaneet nimensäkin ukkosenjumalasta, kuten Aijeg-javre ("Ukonjärvi").

Vielä nykyään, kertoo Itkonen, äijih elää Inarissa kansan tietoisuudessa. Hänelle oli pyhitetty Äijih-sualui ("Ukonsaari"), pienehkö, korkea kalliosaari Inarinjärvessä noin peninkulman päässä kirkolta; sitä kohtaan moni lappalainen vieläkin tuntee kunnioitusta. Saaren länsi- ja pohjoispuolella on muutamia luolia ja rotkoja, joihin ennenmuinoin tiettävästi on kannettu poron- ja peuransarvia uhriksi. Joitakin vuosikymmeniä takaperin oli sarvia kertomusten mukaan näkyvissä suuret määrät, mutta nykyään näkee siellä vain joitakuita jätteitä; luolain suulla on maassa myös kekäleitä ja puolipalaneita tuohenpalasia. Ennen lienee sieltä löydetty pieniä metalliesineitäkin. Vielä viimeaikoihin asti on järvellä oltaessa rukoiltu "ukolta" myötäistä tuulta heittämällä vaskiraha veteen. Kerran oli eräs lappalainen luvannut jumalalle jäärän, mutta kun oli saanut sen, mitä rukoili, oli hän ruvennut katumaan ja päättänyt kotiin tultuaan peruuttaa lupauksensa. Perille ehdittyään hän kuitenkin hämmästyksekseen huomasi, että luvattu jäärä oli kadoksissa.

Muutamilla läntisten lappalaisten rummuilla näkee ukkosenjumalan vieressä toisen olennon kuvattuna, jonka on selitetty tarkoittavan "Thorin palvelijaa". Tämä "palvelijakin" näyttää olleen uhripalvonnan alainen; eräässä Piitimessä v. 1688 pidetyssä tarkastuskokouksessa tunnusti näet vanha lappalaisukko, että hänellä oli puisten jumalankuviensa joukossa sekä Thor että "Thorin enkeli". Samoin mainitaan Luulajan käräjillä v. 1687 tehdyssä pöytäkirjassa lappalaisten myöntäneen syksyllä Matteuksen päivän aikana uhranneensa koirasporojen sarvet "Thorin pojille" ja "Thorin rengeille". Viimeksimainituilla he näyttävät kuitenkin tarkoittaneen vain kiviseitojaan. Lappalaiset tietävät kertoa myös "Thorin palvelijan" toiminnasta. Kun noidan sielu oli lähtenyt tiedustelumatkalle tuonelaan, väijyivät paholaiset sitä, mutta hora-gallesin koira starbo, joka eräällä rummullakin on kuvattuna, vartioi ruumista. Paholaisia kiivaasti haukkuessaan se herätti ukkosenjumalan palvelijan, joka riensi ilmoittamaan asiasta isännälleen. Tämä ryhtyi heti vasarallaan huitomaan rulleja ja piruja, jotka näinollen eivät voineet estää noidan sielua palaamasta takaisin ruumiiseen eivätkä muutenkaan sitä vahingoittaa. "Thorin palvelijan" nimityksen olettaa Wiklund esiintyvän myös horanorja ("Thorin orja") nimessä, jolla ukkosenjumalaa ja ukkosta myös toisin paikoin on nimitetty. Lisäksi puhutaan "tiermesin rengistä" eräässä J. Fellmanin muistiinpanemassa tarussa, joka ilmeisesti on Skandinaviasta peräisin.

Onpa ukkosenjumalalla puolisokin lappalaisten jumalistossa. Fellman kertoo Suomen lappalaisten nimittäneen häntä akko ja ravdna. Häntä sanottiin "lapsettomaksi". Uhrina hänelle kuten hänen puolisolleenkin kerrotaan annetun poronsarvia ja -luita. Tavallisesti olivat vuorien luolat ja rotkot hänellekin pyhitettyjä. Sellaisia oli Suomen Lapissa useissa paikoin, ja ovat ne saaneet nimensäkin mainitun jumalattaren mukaan. Pyhien rotkojen ja luolien seinämiä ovat lappalaiset silloin tällöin voidelleet poron ja kalan rasvalla. Pihlajanmarjat olivat erityisesti ukkosenjumalan puolisolle pyhitettyjä. Pihlajia kerrotaankin runsaasti kasvaneen hänen luoliensa läheisyydessä.

Miten ankarana ja arvokkaana lappalaiset pitivät mainittua jumalatarta, osoittaa kertomus eräästä Olavi Päiviä nimisestä uskonintoisesta miehestä, joka Suomen Lapissa on kuuluisa jumalankuvien polttajana ja pyhien paikkojen hävittäjänä. Tämä oli aina hyvin menestynyt työssään, mutta vaikea vastus häntä kohtasi, kun hän aikoi ruveta raastamaan Muddusjärvellä, 2 penink. Inarin kirkolta olevaa paljon käytettyä akka-jumalattaren palveluspaikkaa, nim. erästä luolaa, jossa oli tavattoman paljon poronsarvia. Matkallaan sinne hän näet sairastui ankaraan tautiin. Kun hän vihdoin siitä parani, jatkoi hän kuitenkin matkaansa, mutta silloin akka nosti niin rajun myrskyn, että hän oli järvellä kulkiessaan hukkumaisillaan. Kolmannella kerralla onnistui hänen vihdoin päästä perille; silloinkin riehui niin kova rae- ja sadeilma, ettei hän monista rukouksistaan huolimatta tahtonut saada tulta viritetyksi. Lopuksi hänen kuitenkin, kun hän lausui toimivansa kolmeyhteisen Jumalan nimessä, onnistui virittää halot, joita hän suuren joukon oli kasannut sanotun rotkon ympärille. Silloin jumalatar lensi tulesta vesilinnun muotoisena yli järven niin, että siivet suhisivat sen mennessä. Kun tuli oli palanut muutaman vuorokauden ajan, sortui kallioluola, jonka jätteet sittemmin on tykkänään alle aaltojen upotettu.

Että lappalaisten ukkosenpalvonnassa on runsaasti germanista ainesta oivalsivat aikoinaan jo lappalaisten käännyttäjät. Lukuunottamatta vierasperäistä nimitystä johdattaa ukkosenjumalan päätunnusmerkkikin vasara mieleen Skandinavien Thorin, joka samoin kuin hora-galles ajaa takaa rulleja. Lappalaisten naapureiltaan omaksumista tavoista ja käsityksistä voi päättää, että lainaamisen on täytynyt tapahtua verrattain varhain, jo esihistoriallisena aikana. Olrik huomauttaa, ettei heidän tavalleen varustaa jumalankuvansa kahdella vasaralla tai antaa hänelle uhrilahjana tavattoman suuria puuvasaroita, löydä vertauskohtaa viikinkikauden kuvista eikä Edda-kirjallisuuden mytologiasta. Ainoastaan Saxo Grammaticus kertoo, miten kuningas Maunu Niilonpoika Väkevä kerran vei eräästä Ruotsin saaresta pari suurta ja raskasta vaskesta valmistettua Thorin vasaraa, mikä teko herätti suurta närkästystä kansassa, joka piti paikkaa erittäin pyhänä. Mutta sekä paikan huomattava pyhyys että kahden vasaran käyttäminen, joka on vieras viikinkikaudelle, viittaa tutkijan mielestä vanhempaan aikaan. Itse aineskin, josta vasarat olivat valmistetut, johtaa pronssikauteen. Tämän aikakauden löydöissä onkin tavattu hyvin suuria vasarakirveitä, joita on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen ja jotka esiintyvät parittain.

Myöhempää perua on sitävastoin torstaipäivän pyhittäminen. Leem sanoo, etteivät Norjan lappalaiset Thorin päivänä eli torstaina pitäneet sopivana esim. kehrätä villoja, ja Randulf tietää mainita, että heillä sinä päivänä oli tapana pestä pois lapsen päästä sille kristillisessä kasteessa annettu nimi. Muistaessamme, että itse viikon päivien nimet Roomasta käsin tulleen sivistysvirtauksen mukana vasta verrattain myöhään vakiintuivat pohjolassa, ymmärrämme, ettei mainitun päivän pyhittäminen skandinaveillakaan voi olla varsin vanha. Torstain nimitys lapinkielessä kuuluu duorasdak, joka on sellaisenaan lainattu eikä ukkosenjumalan nimestä johdettu.

Skandinaveilta lainattu on myös ukkosenjumalan "palvelija", jota Olrik vertaa Edda-runoudessa esiintyvään Thjalfe nimiseen Thorin seuralaiseen, sekä hänen puolisonsa ravdna, jonka suomalainen vastine on Agricolan mainitsema rauni. Viimeksimainitun, jolle pihlajat olivat pyhitetyt, on Setälä selittänyt saaneen nimensä ruotsalaisen "rönn" ('pihlaja') sanan alkuskandinavisesta muodosta. Samoin kuin tammi aikoinaan oli ukkosenjumalan, lienee pihlaja ollut hänen puolisonsa puu ja sellaisena pyhitetty. Kuten ukkosenjumalaa uskotaan paholaisten pihlajaakin pelkäävän. [Varmaankin slaavilaisilta saatu on itäisten suomensukuisten kansain pihlajan pyhittäminen, jota kuvaa m.m. Jakovlevin tsheremisseistä tekemä muistiinpano: "Vuoritsheremissien käsityksen mukaan pirut eivät voi lähestyä pihlajaa, vaan pelkäävät sitä. Senvuoksi tsheremissit kun he yöpyvät metsään, asettavat pihlajanoksia päänsä alle ja jos he joskus sattuvat kuulemaan tai näkemään joitakin kummituksia, juoksevat he pihlajan luo; sen oksia he asettavat myös tuleen (ikäänkuin pyhänsavun ainetta)."]

Mainitsimme, että lappalaisilla oli omakin kaikkialla Lapissa tunnettu ukkosjumalan nimitys Hermes, jota M.A. Castrén on verrannut ostjakkien taivaanjumalan töramin nimeen. Tämän perusteella Wiklund olettaa, että he olisivat palvoneet ukkosta jo ennenkuin joutuivat kosketuksiin Skandinavien kanssa. Tosin he lienevät elollistaneet ukkosen, kuten muutkin luonnonilmiöt. Mutta sille uhraamisesta, kuten Kaarle Krohn huomauttaa, ei ole tietoja olemassa. [Genetzin ja Shatkovin uhrikuvauksista voinee kuitenkin päättää, että Kuollan lappalaiset ovat taivaanvoimia palvoneet. Siihen mielestäni viittaa ennenkaikkea itäinen uhrisuunta.]

Randulfin muistiinpanoissa mainitaan ukkosen- ja hedelmällisyydenjumalan rinnalla vielä kolmas miltei yhtä huomattava jumaluusolento, jota lappalaiset nimittivät biegga-galles ("tuuliukko") tai biegg-olmai ("tuulimies"). Tämä oli tuulenjumala.

Randulf kuvailee häntä seuraavasti: "Kolmatta suurta jumalaansa lappalaiset nimittävät biegga-galles, hän on sama kuin Aeolus. He maalaavat hänet (noitarummulleen) oikeassa kädessä lapio, jolla hän lapioi tuulta takaisin luoliinsa, kun se on kylliksi puhaltanut, mutta vasemmassa kädessä nuija, jolla hän ajaa tuulen ulos puhaltamaan. Tätä jumalaa he rukoilevat sekä silloin, kun ovat porolaumoineen tuntureilla, jotta hän tyynnyttäisi heidän eläimilleen vahingollisen tuulen, että myöskin silloin, kun he ovat merellä kalastamassa ja myrskyn noustua ovat joutuneet kuolemanvaaraan. Tällöin he myös lupaavat asettaa uhreja hänen alttarilleen".

Forbus sanoo häntä kesäjumalaksi, joka vallitsee ilmaa ja tuulta, vettä ja merta.

Vaikka mainitut vanhimmat tiedot koskevat yksinomaan Norjan Lappia, on biegg-olmai ollut laajemmallakin alueella tunnettu. Suomenkin lappalaisten jumalistossa hän, kuten J. Fellman kertoo, hallitsi tuulta ja ilmaa, joten hän halunsa mukaan saattoi joko suosia matkamiehiä myötäisellä tuulella tahi toimittaa heille ankaria vastatuulia, niin että suuret laivat menivät kumoon merellä. Pitämällä tuulta kauan aikaa samalla ilmansuunnalla hän voi kuljettaa porot loitolla sijaitseville seuduille, poroilla kun yleensä on tapana aina kulkea vastatuuleen.

Vielä nykyään, sanoo Itkonen, on piegga-olmai nimeltään tunnettu vanhoille inarilaisille ja utsjokelaisille, joskaan ei hänestä eikä hänen toimistaan tiedetä sen enempää kertoa. Inarin kirkolta noin peninkulman lounaiseen sijaitsee eräs piegga-oaivi ("tuulispäätunturi") niminen tunturi, jonka laella on ennenvanhaan ollut piegga-olmaille uhrattuja sarvia.

Tuulenjumalalle toimitetuista uhreista ei ole lähdekirjallisuudessa yksityiskohtaista kuvausta. Muutamia arvokkaita tietoja on kuitenkin olemassa. Niinpä Solander, joka sanoo lappalaisten luvanneen "tuuliukolle" uhreja ankaran tuulen noustua, tietää hänelle eläimiä uhratun. Tuulenjumalan uhri ei kuitenkaan ollut määräaikainen eikä jokavuotinen. Uhrialttarin ääreen oli jumalan kunniaksi asetettava tuulenpesä (väderskått), joka voideltiin teuraan verellä. Randulfin mukaan tuulenjumalalle uhrattiin esineitäkin, pieniä veneitä, ja Forbus mainitsee uhrilahjana vielä puulapion.

Randulf tietää kertoa myös eräästä tuulen taikomisesta, jota lappalaiset muka ennen muinoin paljon harjoittivat: "Kun he ovat vihoissaan jollekin, pyytävät he tuulenjumalalta tuulta, jonka he loitsimalla sitovat kolmeen solmuun. Heidän aukaistuaan ensimäisen niistä, syntyy kohtalainen tuuli; aukaistaessa toista, syntyy jo niin voimakas tuuli, että purjevene tuskin puolella etupurjeella voi vaaratta purjehtia; mutta heidän aukaistuaan kolmannenkin solmun seuraa välttämättömästi haaksirikko."

Mainitusta tuulen nostamistaiasta on tietoja jo verrattain varhaiselta ajalta. Vanhin sellainen on 13:nnelta vuosisadalta eräässä "Geographia universalis" nimisessä teoksessa, jossa kerrotaan, että Vinlandian, s.o. Norjan Lapin, asukkaat tekevät kerän langasta, johon he solmivat määrätyn luvun solmuja. Tuulen saamiseksi aukaistaan yksi tai useampia sitä myöten, toivotaanko heikompaa tai vahvempaa tuulta. Tällaisia keriä he kauppaavat merimiehille, joiden on täytynyt tuulen tyynnyttyä pysähtyä heidän rannoilleen.

Tällainen tuulen tekemisen taika ei kuitenkaan saata olla lappalaisperäinen, nämä kun eivät ole alkuaan käyttäneet purjeita. Fritzner osoittaakin tutkimuksessaan, että lappalaiset ovat tämän tavan oppineet skandinavilais-naapureiltaan, jotka jo muinoin ovat olleet kuuluisia purjehtijoita.

Mutta onko sitten itse tuulenjumalakaan Lapissa omaperäinen? Olisiko myöskään tuulenjumalalla lappalaisten elämässä ollut siksi suuri merkitys, että hän jo, ennenkuin lappalaiset joutuivat kosketuksiin Skandinavien kanssa, olisi ollut uhripalvonnan alainen? Johan Falck (Altenissa pappina vv. 1735-1757) sanoo lappalaisten palvoneen tuulenjumalaa "ainoastaan siksi, että tämä pelastaisi heidät hengenhädästä, kun myrsky ja rajuilma yllätti heidät merellä". Näyttää siis siltä, kuin tämä jumala olisi ollut etupäässä merimiesten jumala ja sellaisena se epäilemättä on skandinaveilta lainattu.

Lappalaisten biegga-gallesin ja Skandinavien tuulen- ja merenjumalan Njordin läheistä sukulaisuutta osoittaa, kuten Olrik huomauttaa, hänelle osoitettu veneuhrikin, jota Skandinavian pronssikaudella on paljon käytetty. Tuulenjumalan kädessä olevan esineen selittäminen "lapioksi" on mainitun tutkijan mielestä myöhempää, varmaankin väärinkäsitetystä melasta johtunutta, jolla merkillä varustettuina roomalaisten merenjumalan kuvien tunnetaan saapuneen pohjolaan.

Lappalaisten tuulenjumalan skandinavista alkuperää [suomalaisilta lainattu on tuulenjumala ilmaris erään Tornion lappalaisen noitarummulla (kts. kuvaa Suomal. runojen uskonto s. 13)] todistaa lisäksi se seikka, että tämä heidän noitarummullaan on kuvattuna skandinavilaisten ukkosen- ja hedelmällisyydenjumalain rinnalla. Olrik osoittaa, miten lappalaisten jumalakolminaisuutta: hora-galles, veralden olmai ja biegga-galles, vastaa vanhoissa islantilaisissa valankaavoissa käytetty kolminaisuus: Thor, Freyr ja Njordr.

Skandinaveilta lainattujen luonnonjumalien joukkoon lienee pakkasenjumalakin jisen-olmai ("härmämies") luettava. Forbus sanoo sen olevan "sään, lumen ja jään haltian, jolle uhrataan, jottei jää vahingoittaisi poroja sekä jotta lumituisku taukoaisi". Solander kertoo sitä palvotun talvella ankaran ilman ja lumen vuoksi. Siihen katsoen, että jise sana esiintyy vain lapin eteläisessä murteessa, on epävarmaa, onko tämä haltia sen laajemmalla alalla ollut tunnettu. Sanan merkitys "härmä ruohikossa" viittaa, että lappalaisten "härmämies", samoin kuin useimmat heidän luonnonjumalistaan, kuuluu maata viljelevien naapurien jumalistoon.

Suurille luonnonjumalille lappalaiset uhrasivat tavallisesti eri paikassa kuin maanalaisille haltioille. Useimmiten käytettiin tällöin uhrialttarina puusta valmistettua lavaa, jolle uhrikuvat ja uhriantimet asetettiin vihreille lehville. Toisinaan olivat nämä uhrilavat sangen suuria, joten samalla lavalla saatettiin uhrata useille eri jumalille. Rheen esim. sanoo, että ukkoselle ja auringolle asetettiin uhri samalle kodan taakse pystytetylle korkealle uhrilavalle. Kertoessaan, että lappalaiset varustivat kunkin jumalankuvan määrätyllä tuntomerkillä Solander huomauttaa: "mille jumalalle lappalainen uhraakin, tekee hän sen tavallisesti samassa uhripaikassa". Randulf sanoo lappalaisten uhrilavojen olleen niinkin suuria, että niissä oli puuainesta noin 20-30 kuormaa. Sellaisia S. Kildal poltti eräällä alueella Ofotenissa v. 1722 yli neljäkymmentä, joista yhdellä ainoalla alttarilla saattoi olla luita ja sarvia 5 tai 6 hevoskuormaa. Yhteinen tunnusmerkki kaikille luonnonjumalille uhrattaessa oli, kuten jo ennen on huomautettu, se, että uhripuina käytettiin lehtipuita, tavallisesti koivua, josta myös muita uhriesineitä valmistettiin.

Vieraan kulttuurin luomia tai kehittämiä, kuten lappalaisten suuret luonnonjumalat, ovat myös useimmat heidän synnytyksenjumalattaristaan.

Synnytyksenjumalattaret.

Lappalaisten synnytyksenjumalattaret olivat madderakka ja tämän kolme tytärtä sarakka, juksakka ja uksakka.

Madderakka ("m.-akka") ei lähdekirjallisuudessa esiinny yhtä tärkeänä toimihenkilönä kuin hänen tyttärensä, vaikka hänet mainitaan muiden "akkojen" emona. Sidenius kertoo lappalaisten uhraavan tälle ainoastaan siinä tarkoituksessa, "että hän antaisi tyttäriensä palvella naisia". Hän huomauttaa kuitenkin, että tämä jumalatar muutamien käsityksen mukaan itsekin ottaa osaa tyttäriensä toimiin avustaen heitä. Jessen sanoo, että madderakka luo sikiölle ruumiin, ja Randulf tietää hänen saattavan sekä naiset että naaraseläimet hedelmällisiksi.

Eräillä noitarummuilla esiintyy madderakan ohella vielä miespuolinen madderaija ("m.-ukko"), jonka myös ajateltiin jollakin tavalla edistävän lapsen syntymistä. Jessen sanoo hänelle uhratunkin samoin kuin hänen vaimolleen, kuitenkaan ei hänelle toimitettu yhtä suuria uhreja kuin jälkimäiselle. Siihen nähden, että mainittu "ukko" "akkaan" verraten on sangen harvinainen jumaluusolento ja hänen toimensakin varsin vähäpätöinen, on syytä Wiklundin tavalla olettaa, että tämä on vasta verrattain myöhään tullut aikaisemman "akan" rinnalle.

Madderakka, jonka nimen "sukuperää" merkitsevä alkuosa äänteellisesti vastaa suomen mantere sanaa, oli maassa asuva olento. J. Kildal sanoo hänen asuneen tyttärineen lappalaiskodan alla. Senvuoksi olikin synnytyksenjumalattarille kodan alaiseen maahan uhrattava.

Itse synnytystilaisuudessa näyttää sarakalla olleen suurin merkitys. Kuten Wiklund huomauttaa, johtuu hänen nimensä alkuosa tekosanasta saret ("halkoa"). Skanke tietää häntä Saltenissa nimitetyn sadsla-akka, "jonka uskottiin avustavan naisia synnytyksessä". Viimeksimainitun nimen alkuosan hän sanoo merkitsevän "päästä halkaistua puuta". Nämä nimitykset muistuttavat mieleen erään synnytyksen helpoittamiseksi toimitetun taian, joka kuvastuu Forbuksen kysymyksestä: "etkö ole hakannut halkoja synnytyksen aikana sarakan kunniaksi?" Epäilemättä on sarakka, jota toisin paikoin nimitetään myös saredne ("s.-emo"), jossakin suhteessa _halkomis_taikaan.

Forbuksen kyselykaaviosta saamme lisäksi tietää, että näitä sarakan kunniaksi halottuja puita pidettiin pyhinä; niitä ei poltettu eikä niihin saanut edes koskea. Toinenkin synnytyksen edistämistä ja helpoittamista koskeva taika ilmenee hänen kysymyksestään: "oletko tuona aikana käynyt lähteellä vettä noutamassa ja kaatanut sitä maahan sarakan kunniaksi?"

Etupäässä lapsivuoteen aikana, sanoo Randulf, lappalaiset palvoivat sarakkaa. Paitsi vaimoja hän suojeli porolehmiä niiden kantaessa sekä lievensi niiden synnytysvaivoja. Senvuoksi lappalaisnaiset koettivat aina pysytellä hyvissä väleissä tämän jumalattaren kanssa. Miten syvästi sarakan uskottiin ottavan osaa suojattinsa vaivoihin, käy ilmi lappalaisten käsityksestä, että hän tunsi samat tuskat kuin itse synnyttäjä. Samoin kuin madderakka loi sarakkakin lappalaisten käsityksen mukaan sikiölle ruumiin.

Sarakan suojelukseen lappalaisnaiset turvautuivat myös kuukautisten aikana. Tällöin oli heidän Forbuksen mukaan riisuttava kauluksensa ja vyönsä "sarakan kunniaksi". Tämä tapa johtui varmaankin siitä, ettei naisilla sinä aikana saanut olla solmuja vaatteissaan. Kuukautisten aikana naista pidettiin saastaisena. Leem kuvailee lappalaisten käsityksiä ja pitämyksiä tässä suhteessa seuraavin sanoin: "Nainen ei sanottuna aikana saanut astua mieshenkilön jalan yli tämän ojennetuin jaloin maassa istuessa; hän ei myöskään saanut astua pyssyn yli, jos se oli maassa, ei mennä asuinkodan katolle, ei astua rannalle niin pitkälle, että hän olisi joutunut siihen paikkaan, jonne kalastajat pyytämästä tultuaan viskaavat kalat veneestä, eikä lypsää lehmää. Kun naisen aika oli ohitse, pesi hän päänsä vesikattilasta, minkä sitten jauhoilla puhdisti ja missä leipoi leivoksen. Tämän sai ainoastaan naisväki syödä".

Jonkinlainen jauhoista valmistettu puhdistusateria syötiin sarakan kunniaksi myös onnellisen synnytyksen jälkeen. Näitä puhdistusmenoja Jessen kuvailee seuraavin sanoin: "Ennen synnytystä joivat lapsivuoteessa olevat vaimot sarakan-viinaa sekä synnytyksen jälkeen söivät läsnäolevien naisten kera sarakan-puuroa. Sarakan kunniaksi valmistettuja pitoja vietettiin heidän tapansa mukaan juhlallisesti. Sanottuun puuroon pantiin kolme puikkoa; yksi oli päästä halkaistu, siihen ripustettiin kolme rengasta, toinen oli musta, kolmas valkoinen. Nämä asetettiin pariksi kolmeksi vuorokaudeksi kodan oven alle. Jos sen jälkeen huomattiin, että musta puikko oli poissa, päätettiin siitä, että joko äiti tai lapsi tulisi kuolemaan; jos sitävastoin valkoinen puikko oli kadoksissa, tulisivat kumpikin jäämään eloon".

S. Kildal sanoo "sarakan-puuroon" olleen tapana asettaa pieni jousi ja nuoli, mitkä myöhemmin ripustettiin lapsen kehdon ääreen, jotta lapsesta, jos se oli poika, kehittyisi hyvä metsämies. Forbus selittää asian tarkemmin huomauttaen, että sanottuun puuroon pantiin jousi kolmine osineen, nim. varsi, kaari ja nuoli. Siitä, mikä mainituista esineistä sattui syödessä lusikkaan, arvoiteltiin jotakin. Jolleivät jousen osat sattuneet lusikkaan, ei niitä ripustettu kehtoon, vaan heitettiin pois. Forbuksen kyselykaaviosta voi päättää jousta säilytetyn toisellakin tavalla. Siinä on näet seuraava kysymys: "Onko sinulla pieni jousi tallella, jota sinun piti kantaa ylläsi?"

Samoin kuin päästä halkaistu puu tai puikko viittaa sarakan nimeen samoin lienee synnyttäjän puuroon pantu jousi jossakin suhteessa madderakan toiseen tyttäreen juksakkaan ("jousiakkaan"), jota toisin paikoin nimitettiin myös stäukedne ("jousiemo"). [Saltenissa juksakkaa tai uksakkaa, nimitettiin jiukom-akka "hoitaja-akka".] Solander sanoo viimeksimainitusta, että hän "auttaa naista lapsen sikiämisessä ja syntymisessä". Juksakan tärkein toimi oli muodostaa tyttölapsi äidinkohdussa poikalapseksi. Jotta hän sen suostuisi tekemään, oli hänelle uhrattava. Leemin mukaan lappalaiset uhrasivat hänelle ahkerasti, sillä he halusivat mieluummin poika- kuin tyttölapsia, tytöistä kun ei ollut mitään hyötyä metsästysretkille. Juksakka, joka noitarummulla joskus esiintyy jousi kädessä kuvattuna, näyttää kehittäneen poikalasta jaloksi jousimieheksi.

Kolmas madderakan tyttäristä oli uksakka ("uksi- eli ovi-akka") jonka ajateltiin asuvan maassa kodan uksen alla. Ovenvartiana hän suojeli ihmisiä näiden sisälle ja ulos astuessa. Synnytyksessä hänen tehtävänsä oli vastaanottaa pienokainen tämän maailmaan tullessa. Myöhemminkin uksakka vartioi lasta varsinkin sen ottaessa ensi askeleitaan, jottei lapsi lankeaisi eikä loukkaantuisi. Hänelle vuodatettiin juomauhreja maahan hänen asuinpaikkansa kohdalle, kodan oven alle.

Jessen tietää vielä mainita, että madderakalle ja sarakalle pyhitettiin erikoinen asumus. Joskus on noitarummullekin asuinkotaa tarkoittavan piirroksen viereen kuvattu sarakankin kota. Siihen katsoen, etteivät lappalaiset ole jumalilleen rakentaneet asumuksia, voi päättää, että n.s. "sarakan kota" on muistomerkki niiltä ajoilta, jolloin lapsensynnyttäjän ei sopinut olla asuinkodassa, vaan oli häntä varten rakennettava erityinen kota synnyttämisen ajaksi. Niin tekevät esim. samojedit vielä meidän päivinämme. Lähetyssaarnaajain käydessä lappalaisten keskuudessa he jo näyttävät hyljänneen tämän vanhan tavan, kuitenkin heillä oli vielä tällöin jälkiä käsityksestä, että nainen on synnytyksen aikana epäpyhä. Leem kertoo, että lapsivuoteessa käytetyt vaatteetkin oli hävitettävä. Sairastaessaan oli vaimon kodassa pysyttävä muista erillään määrätyssä paikassa eikä hän sinä aikana saanut muuttaa sijaansa. Venäjän Lapissa häntä pidettiin saastaisena kolme, joskus kuusikin viikkoa, jona aikana hän ei saanut syödä eikä seurustella perheensä kera.

Uhratessaan synnytyksen helpoittamiseksi lappalaiset menettelivät toisin kuin uhreissa yleensä. Olsen kertoo, että lappalaisvaimo tuntiessaan äidiksi tulevansa hankki jo edeltäpäin pienen koiran, jota piti luonaan, kunnes synnyttämisen aika lähestyi. Silloin oli hänen vähää ennen kuin asettui lapsivuoteeseen uhrattava se, "jotta jumala auttaisi häntä niin, että kaikki onnistuisi hyvin, että hän ja lapsi saisivat pitää elämänsä ja terveytensä ja jälkeenkin päin elää hyvissä voimissa ja terveinä". Jollei sanotusta uhrista ollut apua, piti kutsua noita, joka tainnostilaan langettuaan tiedusteli vaikean kirvoituksen syitä. Manalaiset saattoivat näet estää lasta maailmaan tulemasta. Tällöin oli niille uhri toimitettava. Kun synnytys oli onnellisesti päättynyt, uhrattiin jälleen joko poro tai jokin naapurikansalta hankittu kotieläin.

Synnytyksen jälkeen teurastettavan eläimen päähän oli sidottava liinahuntu ja oli teuras sellaisenaan haudattava maahan. Muutamat kertojat huomauttavat nimenomaan, että synnytyksenhaltioille oli teuraat elävinä uhrattava. Niin mainitsee Leem, että äidiksi tulevan oli haudattava koira elävänä maahan, ja J. Kildal, joka synnytyksen kiitosuhrina kertoo käytetyn m.m. hiehoja, vasikoita, lampaita, karitsoja, vuohia, porsaita, kissoja ja kukkoja, sanoo, että ne kuopattiin elävinä maahan ja tukehutettiin heittämällä multaa niiden yli; ainoastaan kukko suljettiin kiviröykkiöön, missä se saattoi jonkun aikaa elää ja kiekua, kunnes kuoli nälkään. Lukuunottamatta kukkoa, sanoo Jessen, ei sarakalle uhrattu koiraseläimiä.

Paitsi teuraita uhrattiin "akoille" muutakin esim. juomaa. Kun myöhään illalla satuttiin kodassa kolistamaan, luultiin "akkojen" siitä suuttuvan ja oli niitä senvuoksi viinalla lyyliteltävä. Juomauhri kaadettiin niille maahan myös hyvän lapsenpäästön ja sikiön vuoksi. Raskaat vaimot uhrasivat joskus vielä lihaa ja juustoa synnytyksenjumalattarille. Myös jouluna, kun useita jumalia muisteltiin, toimitettiin "akoillekin" viinauhri. Eräs lappalainen, joka Westenille tunnusti toimittaneensa pakanallisia uhreja, kertoi, että hänellä oli erikoinen, kauniisti kirjailtu puupikari, jota hän käytti yksinomaan vuodattaessaan juomauhreja. Niitä hän toimitti muun muassa madderakalle, "jotta tämä olisi armollinen hänen vaimolleen ja sikiölle, kun vaimo sattui olemaan raskauden tilassa". Usein uhrattiin sarakalle lieden tuleen, mutta uksakalle aina maahan oven kohdalle. Randulfin muistiinpanoista voi päättää, että synnytyksenjumalattarille uhrattiin lisäksi rukkeja ja värttinöitä.

Leemin mukaan (synnytyksenhaltialle?) uhrattiin myös lehmän kantaessa, jolloin ensi maito oli maahan lypsettävä. Puhdistusmenoissa käytettiin tässäkin tapauksessa jauhoja, joita siroitettiin kantaneen lehmän ja vasikan yli. Jauhoja oli sitäpaitsi pantava maitoonkin, ennenkuin miehet saattoivat sitä maistaa. Epäilemättä oli jauhoilla tällöin sama merkitys kuin naisten puhdistusaterioissa. Leemin mainitsema tapa oli tietysti vain eteläisillä lappalaisilla, jotka muutamin paikoin ovat alkaneet käyttää kotieläiminään myös lehmiä.

Monet piirteet yllämainituissa uskomuksissa ja menoissa todistavat, etteivät ne voi olla Lapissa kotimaisia. Yksin jauhotkin, joilla näyttää olleen niin merkitsevä sija, viittaavat maanviljelyksestä elävän kansan tapoihin. Senvuoksi onkin lappalaisten sarakanpuuroa verrattu Skandinavien vastaavaan ateriaan, n.s. nornien puuroon (nornagreytur), jota nimitystä Färön vaimot käyttävät ensimäisestä synnytyksen jälkeen syödystä ateriasta. Troels Lund mainitsee synnyttäjien puuroon asetetun kolme puikkoakin, jotka vastaavat lappalaisten arpomispuikkoja. Myös rukkiuhri sekä vieraat uhriteuraat liinahuntuineen ovat epäämättömiä lainattujen tapojen todistuksia. Lappalaisten synnynjumalattaret esiintyvät noitarummulle kuvattuina usein vielä kolmena haltiana, mikä kolminaisuus muistuttaa mieleen Skandinavien nornat. Niitä näet myös oli kolmiluku. Näyttää siis siltä, kuin madderakan kolme kehittynein piirtein esiintyvää tytärtä olisivat naapurien jumalattaria; saadakseen madderakankin mahtumaan synnynjumalattarien kolmilukuun, pitävät muutamat lähdekirjailijat juksakkaa ja uksakkaa samana olentona. Tämä on kuitenkin aivan ilmeinen erehdys. Todennäköisempää on, että madderakka on tyttäristään erillään oleva synnynhaltia. Yhdelle näistä voi löytää suoranaisen skandinavisen vastineen nim. uksakalle. Sitä tarkoin vastaava haltia, kuten jo Laestadius huomauttaa, on näet ruotsalaisten "oviakka" (dörrkäring), joka oli valonarka, oven ääressä asuva haltia. Kun astui ovesta ulos kynttilä kädessä piti varoa, ettei se sammuttaisi kynttilää. Sellaisena elää muisto hänestä vielä nykyään Länsipohjassa. Myöskin juksakka jousineen ei saattane olla omaperäinen lappalaisilla, joiden käsityksen mukaan nainen ja metsästysase eivät edes saaneet tulla kosketuksiin toistensa kanssa. Yhtenä kolmesta nornasta lienee siis sarakkakin lainajumalattariin luettava. Hänen nimeensähän juuri "nornien puurokin" on liittynyt. Lisäksi on huomattava, että madderakan tyttäret ovat olleet tunnettuja ainoastaan Skandinaviassa asuvien lappalaisten keskuudessa, etupäässä Norjan Lapissa. Mitenkä on sitten madderakan laita? Fellmanin mukaan hän on ollut tunnettu Suomenkin Lapissa. Tällekin voi ehkä löytää vastineen Skandinaviasta. Ruotsalaisilla on näet säilynyt madderakkaa vastaava nimitys "jordegumma", jolla nykyään tarkoitetaan kätilöä, mutta, kuten Setälä olettaa, on ennenvanhaan saattanut merkitä myös maassa asuvaa, lapsia antavaa jumaluusolentoa. Samanlainen sanan merkityksen kehitys tavataan lapissakin, Gellivaarassa on näet muistiinpantu nimi sarak kätilönkin merkityksessä. Kuitenkaan ei madderakan sen paremmin kuin kaikkien synnytykseen liittyvien uskomusten ja tapojen tarvitse olla lappalaisilla skandinavista lainaa. Vertailuja tehdessämme emme voi jättää huomioonottamatta, että samojedeillakin on aivan vastaava maassa asuva synnytyksenjumalatar, jolle nämä, T.V. Lehtisalon muistiinpanojen mukaan, uhraavat lappalaisten tavalla synnytyksen helpoittamiseksi koiran kokonaisena kodan oven eteen maahan.

Katolisena aikana on lappalaisten akka-uskoon liittynyt kristillisiäkin aineksia. Olemme jo vainajainpalvonnan yhteydessä puhuneet lappalaisten kasteesta, jossa lapselle annettiin jonkun esivanhemman nimi. Kastetoimitusta, jossa lapsi pyhitettiin sarakalle, nimitettiin vierasperäisellä sanalla laugo. Toimituksen jälkeen kaadettiin kastevesi kodanalaiseen, maahan tehtyyn kuoppaan, mikä jälleen luotiin umpeen. Paitsi vainajalle, joka kutsuttiin uudelleen eloon, uhrattiin tällöin, kuten Jessen kertoo, myöskin sarakalle. Epäilemättä ovat katolisen kirkon kastemenot, vaikka mahdollisesti jo esikristillisenä aikana puolipakanallisten Skandinavien välityksellä, vaikuttaneet lappalaisten nimenantamistapoihin. Venäjän lappalaisilla ei ole mitään erikoisia kastemenoja, kuitenkin hekin ovat antaneet lapselle entisaikaan esi-isän nimen sanoen, että lapsi täten "saa esi-isän onnen".

Kirkon ehtoollismenojakin ovat Trondhjemin sekä Nordlandin eteläosassa asuvat lappalaiset matkineet. Useat lähteet tietävät kertoa, että edellisenä päivänä tai seuraavana senjälkeen, kuin nämä kävivät kirkossa Herran ehtoollisella, he nauttivat sarakan kunniaksi "hänen ruumistaan ja vertaan". Tämän he tekivät joko kotona tai kirkkomatkalla, jolloin heillä oli evästä mukanaan. Jessen sanoo heidän asettuneen jonkun puron rannalle, missä polvistuivat ja siunasivat ruokansa sanoen: "tämä on sarakan liha". Syötyään he joivat vettä purosta sanoen: "tämä on sarakan veri". Joskus juotiin veden asemesta olutta tai viinaa. Toisin paikoin toimitettiin samat menot jonkun muunkin jumalan kunniaksi. Näin kerrotaan heidän menetelleen estääkseen vanhoja jumaliaan vihastumasta, kun heidän pappien pakoittamina oli käytävä kirkossa Herran ehtoollisella.

Myöhemmin on neitsyt Maaria tullut sarakan sijaiseksi. Erään suomenkieltä taitavan Tornion lappalaisen noitarummulle kuvattu synnytyksenhaltia selitettiin tarkoittavan "Maariaa, Jumalan äitiä", joka, "kun häntä rukoiltiin, auttoi etenkin lapsivuodevaimoja". Hänen rinnallaan oli pyhän Annan kuva. Tätä sanoi lappalainen Maarian sisareksi, joka yhdessä hänen kanssaan antoi apuaan. Neitsyt Maariaa tarkoittanee myös ennenmainittu sergve-edne, lappalaisten ylijumalan puoliso, "joka loi ihmisten ja eläinten sielut". Samoin lienee Kuollan lappalaisten "syntyemon" (shant-ajk) laita. Paitsi sarakan on neitsyt Maaria joskus tullut uksakankin sijaiseksi. Niin on erästä noitarummun kuviota nimitetty Maarian uksa ("Maarian ovi"), josta Skanke sanoo, että se on "neitsyt Maariasta tehty jumaluusolento, jonka muutamat lappalaisperheet uskoivat vartioivan heidän kotainsa ovea sekä aukaisevan ovet myös noidille, kun näiden oli mentävä ja tultava jabme-aimosta".

Samoin kuin uksella oli kodan peräovellakin "akkansa", mutta hän ei ollut synnytyksenjumalatar, vaan on kodinhaltioihin luettava.

Kodin-, metsän- ja vedenhaltiat.

Olemme maininneet, että lappalaiset pitivät pyhänä kodan perukkaa (poshsho), missä he säilyttivät metsästysaseita, noitarumpua y.m. esineitä ja jonne naiset eivät milloinkaan saaneet astua. Pitäen silmällä eräiden suomensukuisten kansain vastaavia uskomuksia ja tapoja Julius Krohn olettaa lappalaiskodan perukassa säilytetyn entisaikaan myös kodinhaltiainkuvia. Lähetyssaarnaajat eivät siitä tiedä mitään kertoa. Kuitenkin he mainitsevat lappalaisilla olleen poshshoakka nimisen haltian, jonka ajateltiin asuvan kodan perällä maassa. Solander sanoo, että tämä "sallii" metsästyksen. Kuten muille kodanalaisille akoille uhrattiin poshshoakallekin jouluna juomauhri. Lähdettä ilmoittamatta Vahl kertoo hänestä tehdyn kuvankin: "Tämän jumalattaren kuva oli kodassa pyhän oven ääressä ja lihan, joka sen kautta heitettiin sisään, tuli siis kotaan tullessaan kulkea hänen silmäinsä ohi. Myös piti metsämiehen, ennenkuin hän astui kotaan, sovittaa vuodattamansa veri sekä haudata teurastetun eläimen pääkallo jumalattaren jalkojen eteen".

Epävarmaa on, onko poshshoakka todella vanha lappalainen kodanhaltia vai muiden kodassa elävien "akkojen" mukaan muodostettu. Suomen ja Venäjän lappalaiset eivät häntä tunne. Lukuunottamatta Vähiin tietoa, ei hänelle kerrota teuraita uhratun. Jouluna vuodatettu viinauhrikaan ei voi olla vanha toimitus, paloviina kun vasta 1500-luvulla tulee Skandinaviassa käytäntöön.

Kota-uhreja lappalaiset näyttävät toimittaneen, paitsi synnyttämisen aikana, pääasiallisesti vain "kuoleman hädässä", jolloin uhriteuras kokonaisena kuopattiin kodanalaiseen maahan. Sitä tarkoittanee myös Solander sanoessaan: "kodan alla asuu sertendurik, jolle uhrataan sairauden sattuessa".

Ihmisenkaltainen kodinhaltia on Venäjän lappalaisten kiöde-jielle ("kota-eläjä"), jonka Genetz mainitsee. Jokaisella kodalla on oma haltiansa, jota lappalainen pelkää niin, ettei hän tohdi yksin nukkua asunnossaan. Luultavasti samaa haltiaa Haruzin nimittää pört-hozjin ("tupa-isäntä"), jonka uskotaan asuvan lieden alla. Sitäkin lappalaiset pelkäävät tehden iltaisin veitsellä ristinmerkkejä takkaan. Se ilmaantuu joskus koirankarvaisena. Lappalaiset uhraavat sitä lepyttääkseen ja ovat onnellisia, kun se kaikkoaa talosta. Kun he matkoille mennessään jättävät kotinsa, asettavat he liedelle halkoja, sytykkeitä ja tulitikkuja, jotta sitä pikemmin palatessaan voisivat tehdä tulen, ettei kukaan sairastuisi. Uunin ääressä, missä yllämainittu olento asustaa, on nelikulmainen noin 1/2 neliökyynärän suuruinen tila, jossa naiset eivät saa istua, eivät seisoa eivätkä edes astua ylitse. Todennäköistä on, että mainittu kodinhaltia on venäläisiltä lainattu (hozjin = venäl. "hozjain", 'isäntä'). Suomalaisten välityksellä on lappalaisille tullut myös "tonttu" (tonto), ruotsalaisten "tomte" ('kotikonnun haltia'). Meidän "paraa" vastaa lappalaisten smieragatto (ruots. "smörkatt").

Kielteinen todistus siitä, että lappalaisten pääjumalat ovat lainattuja, lausuu Kaarle Krohn, on lisäksi heidän sivistyksensä omaperäisiä aloja koskevan mytologian vähäpätöinen kehitys. Ihmeeksemme emme noitarumpujen kuvien joukosta, jossa esiintyy vierastenkin elinkeinojen, kuten maanviljelyksen ja merenkulun, suojelusjumalia, löydä muuta kuin yhden nim. leib-olmai nimisen metsästyksen haltian ja hänkin näyttää olevan tunnettu etupäässä vain Norjan Lapissa.

Samilin kertoo leib-olmain "vallitsevan metsästystä; lappalaiset uhraavat hänelle, jotta hän antaisi heille metsästys- ja pyydystämisonnea". Forbuskin sanoo häntä metsästyksen jumalaksi, "jolle uhrattiin ja laulettiin ja jota rukoiltiin ja kumarrettiin". Että mainittu jumaluusolento oli etupäässä karhujen suojelushaltia, osoittaa seuraava Randulfin kuvaus: "leib-olmai on karhumies eli -jumala, joka on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet. Hänen nimensä merkitsee oikeastaan leppämiestä". Lisäksi hän kertoo, että, jolleivät lappalaiset ole häneltä anoneet apua, ei otus ainoastaan jää heiltä saamatta, vaan tämä jumala saattaa lisäksi avustaa karhua, kun se hyökkää pyytäjien kimppuun. Senvuoksi lappalaiset, ennenkuin lähtevät sitä pyytämään, tarttuvat rumpuunsa ja anovat sitä olemaan karhua puolustamatta. Vielä hän nimenomaan huomauttaa, että lappalaiset pitivät leib-olmaita "karhun suojelijana".

Leib-olmaille annetuista uhreista ei lähteissä sen tarkemmin kerrota eikä itse uhritavastakaan. Ainoastaan Randulf mainitsee hänelle uhratun metsämiehen tarpeita: nuolia ja jousia. Friisin teokseen kuvatulla lappalaisrummulla hän esiintyykin jousi kädessään, mutta Westenin vastaavassa piirroksessa on hänellä sauvantapainen ase. Leib-olmaille uhrattaessa eivät naiset mitenkään saaneet ottaa osaa uhritoimituksiin. Tämän jumalan pyhyyden takia, selittää J. Kildal, eivät naiset myöskään saaneet lähestyä metsämiehiä, kun he palasivat retkeltään, ei kulkea heidän käyttämänsä pyhän peräoven kautta eikä paljain käsin viedä karhunlihaa suuhunsa, vaan heidän tuli pirskoittaa lepänkuorinestettä karhunkaatajien kasvoille. Forbus huomauttaa, että mainitun nesteen pirskoittaminen tapahtui juuri "leib-olmain kunniaksi". Näinollen on tämän haltian nimi "leppämies" varmaankin johtunut lepänkuoren taianomaisesta käyttämisestä karhunpeijaisjuhlissa.

Mahdollisesti onkin leib-olmai, joka noitarummulla on karhun viereen kuvattu, joskus karhunakin esitetty, juuri karhunpalveluksesta kehittynyt.

Suomen lappalaisilla kerrotaan olleen erikoinen runsain uhrein palvottu "metsän jumalatar". Tornaeus nimittää häntä virku-akka ja sanoo hänen olleen "kuuluisan seidan", joka oli tavallinen puunkanto ilman mitään muotoa. Niureniuksen mukaan Kemin lappalaiset nimittivät häntä viresakka ja muodostivat häntä kuvaavalle seidalle ihmisenkaltaiset kasvot. Vironakka eli vielä Fellmanin aikana kansan muistissa Kemijärvellä, missä sen kuva oli ollut tiheässä metsässä. Jumalattaren nimen alkuosan merkitys on epävarma. Fellman näkee siinä suomalaisen "virka" (sadin) sanan. Mainittua "akkaa" on verrattu Agricolan mainitsemaan virankannos nimiseen karjalaisten jumalaan.

Suomalaisten "Tapiota" tarkoittanee Kuollan lappalaisten tava eli tavaj (myös tava-ajk, "t.-emo"), jonka sanotaan suojelevan sekä metsästystä että kalastusta.

Venäjän lappalaisilla Haruzin tietää lisäksi mainita miehts-hozjin ("metsänisäntä") nimisen metsänhaltian. Se on musta, hännällinen olento. Mitään pahaa ei se tee ihmisille, jolleivät ihmiset sitä vihoita. Jos metsässä huutaa, laulaa tai meluaa, silloin metsänisäntä suuttuu ja eksyttää ihmiset metsään niin, etteivät he milloinkaan pääse sieltä pois, metsänhaltia näet rakastaa hiljaisuutta. Paitsi tähän metsänhaltiakäsitykseen liittynyttä taikauskoa osoittaa sen nimikin (hozjin = venäl. "hozjain"), että tämä haltia on lainattu venäläisiltä. Sama haltia lienee Genetzin muistiinpanema värejielle ("metsä-eläjä").

Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisilla olevan myös luot-hozjik (hozjik = venäl. "hozjaika", 'emäntä') nimisen haltian, joka hoitaa poroja, kun ne kesäkauden paimenetta kulkevat metsässä. Tämä pitää niitä koolla, johdattaa ne hyville jäkälämaille sekä suojelee pedoilta. Ihmisiltä hän ei kuitenkaan voi varjella laumaa. Hän avustaa myös metsämiestä villipeuran pyydystämisessä. Lappalaiset eivät häntä pelkää. Ajaessaan porot keväällä laitumelle he rukoilevat häntä sanoen: "luot-hozjik, suojele porojamme!" ja syksyllä, jos löytävät kaiken karjansa, lausuvat: "kiitos sinulle, luot-hozjik, että varjelit porojamme!" Siinäkään tapauksessa, etteivät he löydä kaikkia eläimiään, eivät he häntä moiti. Tämä haltia, joka asuu tunturien jäkälärikkailla kentillä, muistuttaa ihmistä, sillä on ihmisen kasvot ja kulkee ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura.

Sama haltia lienee Genetzin mainitsema mintish, joka ilmaantuu myös naispuolisena meantash-ajk. Eräässä sadussa esiintyy mientush niminen olento, joka toisinaan ilmaantuu porohärkänä, toisinaan heittäen sarvensa muuttautuu ihmiseksi. Mientush merkitsee metsäpeuraa ja on nähtävästi siitä kehittynyt haltia, aivan samoin kuin leib-olmai karhusta. Venäjän lappalaiset puhuvat sudenkin suojelushaltiasta; pahoinpitelemällä sutta se voitiin peloittaa pitämään suojattejaan kurissa.

Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisten porohaltioina vielä pots-hozjin ("poro-isäntä") ja pots-hozjik ("poro-emäntä"), joilla oli sama toimi kuin luot-hozjik haltialla.

Läntisten lappalaisten metsänväessä huomaa skandinavisia haltioita. Leem mainitsee ganish nimisen vuoripirun, joka varmaankin on sama olento kuin Randulfin muistiinpanema gidne (Piitimen kine, Luulajan kani). Tämä näyttäytyy metsässä; etupuolelta katsoen se on ihana neito, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Metsänneito palvelee lappalaisia, kokoaa porot, kun ne ovat hajaantuneet tunturille sekä avustaa vaatimia lypsettäessä. Joskus se pyrkii harjoittamaan sukupuoliyhteyttäkin lappalaisten kera. Sen ulkomuoto ja käytös muistuttaa siis Skandinavien metsänneitoa. Friisin mukaan ganish merkitsee myös "kaikua".

Nimensäkin puolesta vieras haltia on Norjan lappalaisten gufittar, joka on maanalainen kääpiömäinen metsissä ja tuntureilla asuva olento. Toisinaan se ilmaantuu maan päälle kauniine karjoineen, poroineen, lehmineen ja lampaineen. Joskus se ripustaa kellon karjansa kaulaan, joten lappalainen helposti kuulee, missä se laumoineen kulloinkin kuljeksii. Silloin ei tarvitse muuta kuin astua rohkeasti sitä kohti sivuilleen vilkuilematta ja näyttää rautapalaa tai heittää sellainen lauman yli, niin haltia kohta pakenee maan alle jättäen kalliit karjansa ihmisten haltuun. Kuten jo Leem huomauttaa, vastaa lappalaisten gufittaria norjalaisten "go(d)vetter" ('hyvä haltia').

Samanlainen maanalainen olento on Ruotsin lappalaisten uldda, joka myös nousee maan päälle karjoineen. Tämän kerrotaan vaihtavan yksikseen jätetyt lapset sekä monella tavalla häiritsevän ihmisiä, jotka ovat asettuneet asumaan sen olopaikkaan. Lappalaisilla on tapana kaataa sille juomauhri, esim. kahvia tai viinaa maahan. Uldda, kuten sen nimikin osoittaa, on sama olento kuin ruotsalaisten "huldra".

Muuttolintujen haltiatar on barbmo-akka (vrt. barbmolodde "muuttolintu"), joka palauttaa linnut pohjolaan lämpimistä maista. Lintujen yleinen haltia on loddis-edne ("lintu-emo"). Helland vertaa näitä norjalaisissa kansansaduissa esiintyviin eri eläinlajien suojelushaltioihin.

Yleistä vedenhaltiaa Skandinavian lappalaiset nimittivät tshasolmai ("vesimies"). Sidenius sanoo tämän olleen kalastuksenjumalan, joka toi kaloja pyytäjän koukkuun tai verkkoon. Senvuoksi lappalaiset toimittivat sille uhreja. J. Kildal kertoo "vesimiehelle" uhratun, jottei se vahingoittaisi ketään vesillä liikuttaessa. S. Kildalin mukaan sitä palvoivat sekä tunturi- että merilappalaiset. Uhratessaan "vesimiehelle", jotta tämä haltia antaisi heille sitä suuremman kalaonnen, he tekivät siitä kauniisti veistetyn kuvan, jonka asettivat vuorenrotkoon. Randulf puhuu kahdesta kalastuksen erikoisjumalasta: Tonsie-jumala oli merijumala, jota rukoiltiin, kun tahdottiin menestystä merellä kalastettaessa; Harchild-jumala oli joki- ja järvikalastuksen kaitsija. Kuten Qvigstad huomauttaa, oli edellinen varmaankin Tunnsjön ja jälkimäinen Haarkjölenin kalaseita. Randulf kuvailee vielä, miten lappalaiset koettivat arvalla tiedustella kalaonnea, rummun kalvolle kun oli kuvattu myös kalavesi. Jos arpa sattui sen suunnikkaan muotoiseksi piirretyn alan keskelle, oli se hyvän kalastusonnen enne; jos se joutui vain koskettamaan sen reunaa, oli se merkkinä siitä, että jumala halusi uhrin; mutta jollei arpa ollenkaan lähestynyt sanottua kohtaa, oli se todistus siitä, ettei pyydystäminen tulisi onnistumaan, vaikka uhraisikin. Tavallisin vedenhaltian uhri oli Randulfin mukaan kuollut koira.

Skandinavian lappalaisten tshasolmaita, joka saattaa olla naapureilta lainattu, vastaa Venäjän lappalaisten tshatse-jielle ("vesieläjä"). Genetz kertoo sen asuvan joissa ja järvissä. Se on vaarallinen olento, se näet koettaa vetää ihmisiä luokseen. Jo sen näyttäytyminenkin ennustaa onnettomuutta. Esimerkkinä mainitaan, miten vetehinen kerran näyttäytyi eräälle vaimolle. Kun tämä silloin uskalsi kysyä mitä hänen näyttäytymisensä ennusti, vastasi vedenhaltia: "onnettomuutta, onnettomuutta!" ilmoittaen vaimon pojan kohta kuolevan, mikä kolmen päivän kuluttua tapahtuikin.

Itkosen Muotkassa keräämien tietojen mukaan "vesi-eläjä" näyttäytyy monenmuotoisena ja erivärisenä naisena, alastomana lapsena ja kalanakin, kuten mateena ja kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee rantaan. On turmiollista tappaa haltiakala. Jos sen näkee, on rannalle asetettava uhriksi viinaa pikarissa, leipäpala ja vähän rahaa, esim. 15 kopeekkaa. Samoin on tehtävä, jos näkee haltian unessa. Vedenhaltian lapset ilmestyvät usein kalan (tavallisesti vesistölle oudon) muodossa. [Olisiko mainitun haltian ilmaantuminen kalana viittaus siihen, että vedessä asuva haltia alkuaan olisi — kala-haltia, samoin kuin lappalaisten metsänhaltia alkuaan — karhu-, peura-, susi- tai muu eläin-haltia?] Tällainen kala, jota nimitetään märdes ("marras"), ennustaa pyydystäjälleen kuolemaa. Sama kerääjä mainitsee oudon tai oudolla tavalla vedestä tai maalla pyydystetyn ennuseläimen nimenä myös meädus, joka Setälän mukaan voi olla samaa sanajuurta kuin suomalainen menninkäinen ja skandinavilainen "minning" ('enne').

Naispuolista vedenhaltiaa Venäjän lappalaiset nimittävät tshatse-jienne ("vesiemo"). Haruzin sanoo sen asuvan järvissä. Alastoman naisen muotoisena se nousee rannalle kampaamaan hiuksiaan. Sen kasvot ovat vaaleat; suortuvat kauniit, mustat. Jos "vesi-emon" säikäyttää, syöksyy se kiireesti veteen jättäen joskus kampansa ja osan hiuksiaan kivelle, missä istui. Se houkuttelee ihmisiä, varsinkin miehiä luokseen.

Pitkähiuksisen, alastoman naisen näköisenä "vesiemo" mainitaan myös Itkosen muistiinpanoissa. Yöllä tai varhain aamulla se näyttäytyy, etenkin Reinnargan salmessa. "Kun se ilmestyy pelästyttämistarkoituksessa, alkaa vesi tyvenelläkin säällä kiehua renkaina. Haltiatar näkyy veden pinnalla silmiä myöten ja sukeltaa jälleen syvyyteen. Joskus se tarttuu nuottaankin. Hänellä on tiettävästi pieniä lapsia, mutta puoliso on tuntematon. Vesiemo sieppaa ihmisen, varsinkin lapsia uimaretkellä, toisinaan veneestäkin. On varottava, etteivät lapset pääse illalla meluamaan rannalle ja siten häiritsemään hänen yörauhaansa. Vesiemo suojelee pieniä vesilinnun poikia ja hukuttaa sen, joka niitä ahdistaa. Joskus se ilmestyy ihmiselle unessakin."

Mainitut Venäjän lappalaisten vedenhaltiat todistavat epäilemättä venäläistä vaikutusta. Jo nimensä puolesta vastaa tshatse-jielle venäläisten "vodjanoi" vetehistä. Samoin ei tshatse-jienne saata olla muu kuin venäläinen "rusalka", jonka näköisenä ja tapaisena se esiintyy.

Läntisten lappalaisten vastaava vedenneito on skandinaveilta lainattu. Fjellner kertoo saiva-neida ("järvineito") nimisistä järvissä asuvista haltioista, jotka vallitsevat kaloja ja suovat hyvän kalaonnen sille, joka osaa hankkia ja säilyttää niiden suosion. Myös S. Kildal mainitsee vedenhaltian, jonka nimen saive-neide hän tulkitsee sanalla "vesi-nainen". Kuten jo Düben huomauttaa on lappalaisten "järvineito" sama haltia kuin ruotsalaisten "sjöjungfru". Epätietoista on, tarkoittaako A. Thuresson mainitsemallaan saive-almailla "järvi-miestä", vaiko vainajainpalvonnan yhteydessä esitettyä saivo-olmaita.

Nimensäkin puolesta vieraita vedenhaltioita ovat akkruvva eli avfruvva (skand. "havfru", 'merirouva'), jonka vartalon yläpuoli on ihmisen kaltainen, mutta alapuoli on varustettu kalanpyrstöllä, sekä ravgga, joka näyttäytyy monessa eri muodossa, kuten ihmisen, vedessä uiskentelevan esineen tai rannalla olevan kiven näköisenä. Usein tämä haltia oleskelee veteen hukkuneen ruumiin tai vaatteiden läheisyydessä. Meriläinen, joka nimittää sitä suomeksi meriraukka, kertoo sen näyttäytyvän juuri sen veneen soutuneuvoja tarkastelemassa, josta joku pian tulee hukkumaan. Tämänkin vedenhaltian ilmestyminen on paha enne, se tietää myrskyä, haaksirikkoa tai hukkumista. Kun "raukan" näkee rannalla kuljeksivan, pitää se tuliraudalla piirittää, niin se ei saata paeta tai jos katoaakin ilmestyy uudelleen. Silloin on siltä kysyttävä, miksi se näyttäytyy, kuka tulee hukkumaan ja milloin. Meriraukka tietää tulevankin vuoden tapahtumat. Auringon noustessa tämä, kuten haltiat yleensä, katoaa näkyvistä. Vaihtamalla pukua meriraukan kanssa pääsee ihminen näkymättömäksi. Kuten jo Fritzner osoittaa, on lappalaisten ravgga samoin kuin Norjan suomalaisten meriraukka Skandinavien "draugr", veteen hukkuneen haamu, joka onnettomuuden edellä kummittelee.

Ruotsalaisten "necken" tavataan Ruotsin ja Suomen lappalaisilla nik ja nekke nimellisenä. Näiden käsityksen mukaan se on vaarallinen olento, joka varsinkin uimassa olon aikana koettaa upottaa ihmisiä. Taikauskoiset eivät mielellään lähde soutelemaan heittämättä vettä kädellään kolmasti rannalle. Lappalaisten näkki näyttäytyy myrskyn tai jonkun onnettomuuden edellä monessa eri muodossa, joskus köysivyyhdinkin tai kaatuneen veneen haahmossa.

Suomalaisilta saatu on lappalaisten käsitys erikoisesta veden haltiasta (tshatse-haldde "veden haltia"). [Paitsi veden haltiasta puhutaan joskus kodinkin y.m. "haltiasta".] Tälle ovat Suomen lappalaiset Fellmanin mukaan uhranneet pieniä hopearahoja, jotta se antaisi heille veden aarteita, kaloja, majavia, helmiä y.m. Meriläinen tietää lappalaisten uhranneen sille myös ensimäiseksi keväällä saadun kalan luut ehjinä veteen. Lappalaisten tavalle mennä juhannusyönä kosken rannalle tiedustamaan vedenhaltialta monenlaisia tärkeitä asioita löydämme esikuvan suomalaisilta. Suomalaista vaikutusta todistaa tämän toimituksen nimikin "hiiden markkinat".

Kansanrunoutemme "meritursasta" vastaa lappalaisten lainaama vessedursses ("vesitursas").

Lappalaisten kodin-, metsän- ja vedenhaltioilla on verrattain vähäpätöinen merkitys. Heidän käsityksensä mukaan olivat saivo-asukkaat kyllin mahtavia suojelemaan heidän elämäänsä ja kaikkia heidän elinkeinojaan. Näiden ja elossa olevien varsinainen välittäjä oli lappalaisilla noita.

Noita.

Lappalaisten muinaisuskonnossa oli noidalla (noaidde) niin huomattava sija, että sitä syystä on voitu nimittää noitauskonnoksi. Kaikessa ja kaikkialla, missä jumalien tai henkien mieltä oli tutkittava, oli hän tarpeellinen välimies. Sitäpaitsi oli hänellä uhrintoimittajan tärkeä tehtävä. Tämän takia lappalaiset pitivät häntä suuressa arvossa ja hänellä oli usein johtava asema kansalaistensa keskuudessa. Mahtavimpia noitia, kertoo Lundius, mainittiin kunnianimityksellä "tunturiherra" tai "tunturikuningas". Heidän maineensa levisi laajalle yli Lapin alueiden ja heidän nimensä säilyi kauan polvesta polveen jälkeläisten muistissa.

Noidan arvo ja asema lappalaisten keskuudessa käy ilmi myös seuraavasta Olsenin kuvauksesta. Kun tietäjä kutsuttuna tai matkoillaan lähestyi lappalaiskotaa, menivät perheenjäsenet häntä vastaan paljastetuin päin ja kiittivät häntä kaikesta hänen ennen antamastaan avusta. Hänet asetettiin istumaan uudelle porontaljalle, hänelle tarjottiin herkullisimmat ruuat ja juomat ja kun hän jäi yöksi kotaan, annettiin hänelle leposijaksi aina paras paikka.

Paitsi määrättyä veroa (verro), jota maksettiin kahdesti vuodessa, kesällä ja talvella, sai noita kustakin toimestaan joka kerta erityisen palkkion sen mukaan, oliko kadonnutta tiedusteltava, sairas parannettava vai uhri toimitettava. Rikkaat antoivat usein runsaalla kädellä. Paitsi rahaa, hopeaesineitä ja vaatteita, annettiin tietäjälle porojakin. Jollei noitaa kaikin tavoin palveltu ja hyvitetty, ajateltiin hänen voivan aiheuttaa monenlaista onnettomuutta, esim. sairautta tai manata susia ja karhuja raatelemaan vihamiestensä karjaa.

Mutta vaikka noidan toimi lappalaisten keskuudessa oli yhtä kunniakas kuin tuottavakin, ei siihen kuitenkaan kuka hyvänsä saattanut ryhtyä, sillä se edellytti erikoisia luontaisia taipumuksia. [Kuollan lappalaiset selittivät, että noidan yliluonnollinen voima on jumalain lahja sekä rukouksilla ja uskonnollisilla harjoituksilla hankittava.] Noidan taipumukset kulkivat usein, kuten tietäjän toimikin, samassa suvussa ikäänkuin sukuperintönä isältä pojalle. Tavallisesti ne ilmenivät jo lapsuuden iässä, mutta joskus saattoivat näyttäytyä myöhemminkin, esim. jonkun ankaran taudin seurauksena. Tornaeus mainitsee, että kun lappalainen sairastuu, näyttäytyy hänessä pian kaikenlaisia hourailemisen oireita, jotka taudin uudistuessa yhä lisääntyvät. Useimpien kirjailijoiden mukaan on lappalaiskansalla erikoinen taipumus hermostumiseen. Vähästä he säikähtävät, helposti pyörtyvät ja pienimmistäkin seikoista ärtyvät ja käyttäytyvät kuin vähämieliset. Unissaan he ovat rauhattomia, väliin joikuvat, väliin itkevät ääneen. Noitien mainitaan käyttäneen kiihoituskeinojakin, kuten väkijuomia tai yhden päivän paastoa ennen loveen lakeamistaan.

Tästä sielullisesta herkkyydestä johtui, että lappalainen usein saattoi nähdä kaikenlaisia sairaloisia näkyjä, joissa hän uskoi manalaisten hänelle ilmestyvän. Kenelle sellaista oli tapahtunut, hänet luultiin saivo-hengen valinneen välittäjäksi itsensä ja maan päällä elävien ihmisten välillä. Henki näyttäytyi usein näkyväisessä muodossa tullessaan kutsumaan asianomaista noidan virkaan. Joskus tämä kutsuminen tapahtui unessa tai päihtymyksentilassa. Kun noidan haltiat, joita nimitettiin noaidde-gadse ("noitakansa") pyrkivät nuoren miehen palvelukseen, perustivat he usein vaatimuksensa siihen, että olivat ennen palvelleet hänen isäänsä ja tämän isiä. Jolleivät he saaneet häntä hyvällä suostumaan, käyttivät he uhkauksia, jopa väkivaltaakin. Mainitaanpa tapauksia, jolloin haltiat siihen määrään vaivasivat asianomaista henkilöä, että varhainen kuihtuminen ja kuolemakin oli seurauksena. Siinä tapauksessa, että lappalainen mielihyvällä suostui henkien kutsumukseen, olivat nämä hänelle suopeita, antoivat hänelle apuaan, opettivat hänelle loitsimistaitoa, harjoittivat häntä joikumisessa sekä neuvoivat, miten oli meneteltävä uhritoimituksissa. Tämä koulutus tapahtui joko maan päällä jossakin yksinäisessä paikassa taikka saattoi henkihaltia oppilaansa itse saivoon kuulemaan maanalaisten suurnoitien viisautta. Kun lappalainen ensikerran elämässään sai haltian, käyttäytyi hän Lundiuksen mukaan puolen vuoden ajan kuin heikkomielinen; hän ei voinut sietää vaimoaan, lapsiaan eikä palvelusväkeään, vaan nauttimatta mitään ravintoa harhaili yksinään metsissä ja tuntureilla.

Saatuaan sekä haltioiltaan että vanhemmiltaan kaikki noidantoimessa tarvittavat tiedot, vihittiin tietäjä virkaansa erityisillä vanhan tavan mukaisilla menoilla. Jessen antaa meille teoksessaan kuvauksen, miten tämä toimitus tapahtui Norjan Lapissa. Jouluyönä, jolloin kaikkien henkien ajateltiin olevan liikkeellä, kokoontuivat vanhat ammattinoidat kokelaan asuntoon. Saadakseen tietää, oliko vasta-alkavalla tietäjän virkaan kuuluvia taipumuksia, kokeilivat he siten, että yksi vanhoista noidista kävi hänen kanssaan istumaan kodan oven suulle niin, että heidän jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita alkoi nyt joikua ja lyödä rumpua. Jos haltiat tällöin saapuivat paikalle ja nuori kokelas yksin huomasi, kuinka ne astuivat heidän jalkojensa yli kotaan, vaan vanha noita ei sitä tuntenut, vaikka muista merkeistä tiesi niin tapahtuneen, silloin kokelas nimitettiin noidaksi, ja siitä päivästä alkaen oli jokaisen hänet siksi tunnustettava. Vahvistaakseen itseään voimia kysyvään virkaansa oli nuorella noidalla tapana nauttia n.s. saivo-vettä, jota saatiin pyhästä vuoresta. Myöhempää lienee erityinen kastetoimitus, "noidankaste", jolla tietäjä vihittiin virkaansa.

Koko elämänsä aikaa ei noita kuitenkaan saattanut olla vaikeassa virassaan. Tavallisesti hän tuli kelvottomaksi jo 50 vuoden ikäisenä, jonka jälkeen ei kukaan enää pyytänyt häntä mihinkään tärkeämpään toimeen. Mutta sitäkin ennen hän voi virkansa menettää, sillä noidalta uhripappina vaadittiin, että hänen ruumiinsa oli kaikin puolin virheetön; hampaankin menettäminen pidätti hänet noidan toimista.

Niin pian kuin lappalainen julkisesti oli vastaanottanut tietäjän viran ja arvon, alkoivat haltiat yhä tuttavallisemmin seurustella hänen kanssaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin missäkin muodossa, joskus vanhuksen tai naisen, joskus lappalaispukuisen pojan tai kyynärän kokoisen kääpiön, joskus eläintenkin muodossa. Tällaisia haltioita, sanoo Lundius, oli muutamilla kolme, muutamilla neljä, viisi jopa yhdeksänkin. Että ne olivat vainajien henkiä, voi päättää siitä, että niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa. J. Kildal sanoo noidalla olleen haltioita kahdessa, kolmessa tai neljässä vuoressa.

Näitä henkiä noita saattoi käyttää mielensä mukaan palvelukseensa. Hänen ei tarvinnut muuta kuin joikua, niin ne saapuivat hänen luoksensa. Kun hänen tuli matkustaa vierailla seuduilla, seurasivat ne mukana uskollisina oppaina. Metsästys- ja kalastusretkillä olivat ne hänen suojelushenkiään ja osoittivat palvelustansa antamalla runsaan saaliin. Myös omaisuudesta ja porolaumoista ne pitivät huolen. Kun oli lähdettävä kaukana sijaitsevalle markkinapaikalle, lähetti noita haltiansa edeltäpäin tiedustelemaan, joko kauppiaat olivat saapuneet. Hetken perästä palasi haltia ja ilmoitti, miten oli asianlaita. Samoin, jos noita oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, hankki hän haltiansa kautta tiedon omaisistaan ja porolaumoistaan. Myös tulevista tapahtumista saattoi haltia antaa tietoja omistajalleen. Näistä ja etäisistä seuduista tietoja hankkiva haltia ei ilmeisesti ollut muu kuin noidan oma helposti liikkuva "sielu". Sitä valaisee muun muassa Tornaeuksen kertoma tapaus. Kun hän kerta nuhteli erästä lappalaista tämän taikauskoisten menojen takia, niin tämä silloin heti tiesi ilmoittaa hänelle kaiken, mitä hänelle Lapin-matkallaan oli tapahtunut, ja väitti, ettei hän sille mahtanut mitään, että sai kaikenlaisia näkyjä.

Noita saattoi käyttää haltiaansa myös vihamiehiänsä vastaan. Kun kaksi noitaa riitaantui keskenään esimerkiksi markkinoilla juovuspäissä, tahtoivat he näyttää toisilleen, kummalla heistä oli voimakkaampi haltia. He asettuivat silloin vastatusten ja rupesivat loitsimaan. Tällöin uskottiin heidän haltiansa taistelevan keskenään porohärän muodossa. Se, jolla oli voimakkaampi haltiahärkä, pääsi kilpaloitsinnassa voitolle. Taisteluun käytettiin myös noidan lintua vurnes-lodde ("v.-lintu"), josta Forbus sanoo, ettei se ollut "mikään jumala, vaan paha lintu, jonka lappalainen lähettää vihamiestään tahi toista noitaa vastaan, kun hänen on taisteltava tämän kanssa".

Noidan haltiaa Lundins sanoo Ruotsin lappalaisten nimittäneen sueje. Se seikka, että tämä saattaa pukeutua kalan, linnun ja käärmeen muotoon, osoittaa, että saeje-eläimet Ruotsin Lapissa vastaavat niitä noita-eläimiä, joita Norjan lappalaiset kuvittelivat avustavan tietäjää, kun hänen tainnostilassa tuli käydä tuonelassa. Sellaisia oli saivo-sarva ("s.-poro"), saivo-lodde ("s.-lintu"), saivo-guole ("s.-kala") ja saivo-gärmai ("s.-käärme"). Muutamien lähteiden mukaan niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa, senvuoksi esiintyy niiden nimissä saivo sanan sijalla toisinaan myös passe-väre ("pyhä vuori") esim. passe-väre-sarva. Lieneekö tämä kuitenkaan ollut lappalaisten alkuperäinen käsitys? J. Kildal, joka olettaa näiden eläinten asuvan pyhissä vuorissa, huomauttaa samalla, miten ne erosivat vuorenväestä: "Noidalla on monta passe-väre-olmaita ja monta passe-väre-neidaa, niin että jos hänellä on neljä passe-värea, on hänellä passe-väre-olmai ja passe-väre-neida jokaisessa niistä; mutta noidalla ei tavallisesti ole muuta kuin yksi passe-väre-lodde, yksi passe-väre-guole ja yksi passe-väre-sarva". Forbus kiinnittää myöskin huomiota siihen että "saivo-guole ei kuulu maanalaisiin jumaliin, vaikkakin hänen tointaan ja palvelustaan käytetään jabme-aimoon mentäessä". Selvästi näkyy, että nämä eläimet olivat sielu-eläimiä, joiden muotoon noidan sielun ruumiista irtauduttuaan uskottiin pukeutuvan. Porohärkänä se kiiti maita myöten, lintuna se lensi ilman halki, kalana sukelsi vetten läpi, käärmeenä luikerteli maan sisässä. Samaa todistaa seuraava J. Kildalin kuvaus: "Kun kaksi noitaa ovat kumpikin laskeneet sarvansa taisteluun toisiaan vastaan, niin tapahtuu, että mikäli taisteleva sarva voittaa tai häviää, sikäli sama noita saa voiton tai tappion; jos toinen sarva puskee toiselta sarven, silloin sairastuu se noita, jonka sarvan sarvi katkesi; jos toinen sarva tappaa toisen, silloin kuolee se noita, jonka sarva sai surmansa. Tässä taistelussa tapahtuu myös siten, että yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi kuin kamppaileva sarva käy, yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi käy myös noita, jonka puolesta sarva taistelee". Sama kertoja mainitsee myös, että, kun noita lankee loveen, "matkustaa hän passe-väre-guolessaan jabme-aimoon", ja kun hän herää horrostilastaan, silloin "on passe-väre-guole tuonut noidan vahingoittumattomana jabme-aimosta takaisin tämän ruumiiseen". Jessen tietää lisäksi kertoa, että "mitä voimakkaammin noita saattoi joikua, sitä pitempi oli hänen käärmeensä". Huomattava on myös, että suomalaisillakin on tarinoita siitä, miten lappalainen lentää lintuna ilmassa; kun sellaisen linnun ampuu, putoaa lappalainen maahan. Forbus nimittää näitä haltia-eläimiä, joita toisinaan näkee noitarummullakin kuvattuna yhteisellä nimellä "noidan varjoksi". Paasosen mukaan sueje, kuten olemme maininneet, lienee alkujaan merkinnyt ihmisen "haamusielua, varjoa".

Muuntelemistaito oli noidan haltialle tarpeen varsinkin manalassa suoriutuakseen siellä kaikista vaikeuksista, etenkin jos sen oli tuotava takaisin jonkun sairaan sielu, jonka manalaiset, tämän liikkuessa ulkona ruumiistaan, olivat vanginneet ja riistäneet tuonelaan. Vainajat näet olivat usein varsin vastahakoisia luopumaan saaliistaan. Lundius sanoo, että maanalaiset henget tietävät jo edeltäpäin, koska noita aikoo tulla heidän luokseen. Tällöin he tarkoin telkeävät ovensa, mutta taitava noita löytää kuitenkin aina jonkun reiän, mistä hänen sielunsa saattaa pujahtaa sisälle. Usein syntyy ankara ottelu maanpäällisen ja maanalaisen noidan välillä, kunnes tuonelaiset vihdoin määrätystä uhrista suostuvat sovintoon. Kun asia on päätetty, tuo noidan haltia asianomaisen sielun jälleen kotipaikalleen vuorien ja laaksojen kautta suurella vauhdilla niin, että hiekka ja kivet sinkoavat heidän ympärillään.

Manalaan sanoo Forbus noidan menneen myös, kun hänen oli tuotava joku sukulaisistaan, isä, äiti tai muu henkilö maan päälle sekä asetettava hänet paimentamaan poroja määrätyllä tunturilla yhden, kahden, kolmen tai neljän vuoden ajaksi, jona aikana vainajalle oli vuosittain uhrattava.

Lappalaisten noita-uskolle, samoinkuin heidän seita-palvonnalleen, voidaan löytää vastineita myös samojedien uskonnosta. T.V. Lehtisalo, joka kielitieteellisten tutkimusten ohella on muistiinpannut runsaasti uskonnollisiakin käsityksiä ja menoja, ilmoittaa, että samojedi-noidankin sielu henkimatkallaan pukeutuu, miten tarve kulloinkin vaatii, linnun, kalan, käärmeen y.m. muotoon. Samojedit uskovat lisäksi, aivan kuin lappalaiset, että noitain haltiat taistelevat keskenään esim. porohärän muodossa. Kaikesta päättäen on lappalaisten noitausko ikivanhaa, suomalais-ugrilaisille ja samojedeille yhteistä kulttuuriperua.

Paitsi mainittujen eläinten haahmossa uskottiin lappalaisnoidan sielun voivan lentää vielä tuuliaispäänä, minkä uskon jätteitä on Suomessakin muistiinpantu, sekä tulena.

Tulena kulkemisesta on Randulfin muistiinpanoissa mielenkiintoinen tiedonanto. Kun kaksi lappalaista riitaantuvat keskenään, asettuvat he maahan ja alkavat joikua, että heidän saivonsa lähettäisivät heille heidän "valonsa" (tshuovgganas). Tämä on tulta, joka tulee Orionista (Kalevanmiekasta) ja lentää ilmassa revontulena. Kun nyt "valot" kohtaavat toisensa taivaalla, taistelevat ne keskenään. Tällöin kumpikin noita kuullessaan ilmasta kauheata melua ja räiskynää heittäytyy maahan kasvoilleen joikuen kiihkeästi saivoaan, jotta hänen "valonsa" voittaisi. Kumman tuli vihdoin heikkenee, hän sairastuu; jos se tykkänään sammuu, perii noidan kuolema. Tulena liikkumisesta johtuu suomalaisten lappalaiselle noidalle antama nimitys "tulilappalainen".

Noidan ja noidan välillä, joita suuressa lappalaiskylässä saattoi olla kolme tai neljä, oli joskus hyvinkin huomattava arvoeroitus olemassa. Oikein väkevän ja karaistuneen tietäjän uskottiin voivan tehdä mitä ihmeellisimpiä tekoja; hän saattoi vahingoittumatta pitää kädessään hehkuvaa kiveä, heittäytyä tuleen y.m.

Olsen sanoo lappalaisten luontoaan nostattaakseen käyttäneen myös eräänlaista "noidan juomaa" (noaidde-jukkamus), joka valmistettiin koivuntuhkalipeästä tai sekoittamalla veteen hylkeenrasvaa sekä kalojen päitä ja sisälmyksiä. Tätä nauttimalla noita voi karaista ruumistaan siihen määrään, että hän saattoi iskeä kirveellä otsaansa tai rintaansa vahingoittumatta. Teräs ja tuli eivät pystyneet hänen ihoonsa eivätkä vesi ja myrsky voineet häntä tuhota ja, jos hän oikein runsaasti nautti mainittua taikajuomaa, voi hän vaatteet riisuttuaan istua hehkuvalle tulisijalle sekä ripottaa tulta ja palavia hiiliä ylitsensä ilman mitään vaaraa. Sama kertoja mainitsee tällaista taikajuomaa annetun jo pienille lapsillekin, jotta niistä kerta sukeutuisi suuria noitia. Tämä taikajuoma lappalaisten uskonnollisissa menoissa lienee kuitenkin vasta myöhemmän ajan taikauskoon kuuluva piirre.

Loitsiessaan lappalaisnoita käytti rummuntapaista esinettä (kobdas), jonka puuaines otettiin kuusesta, petäjästä [eräs Tornion lappalainen väitti häntä v. 1691 kuulusteltaessa, että rummun puuaineksen aina piti välttämättä olla petäjää] tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että asianomainen puu oli kasvanut muista erillään ja jossakin varjopaikassa, jonne ei auringon säde sattunut. Nahka, jota käytettiin rummun kalvona, nyljettiin poron kaulasta, säämysköitiin ja naulattiin runkoon puunauloilla tai ommeltiin poron lihaksista saaduilla jännesäikeillä. Tälle sileäksi pingoitetulle kalvolle maalattiin lepänkuorinesteellä tai poron verellä lukuisa joukko kuvioita. Usein kuvattiin siihen kaikki lappalaisten jumalat ja haltiat, aurinko ja kuu, metsä- ja kotieläimet, kirkot, kodat ja ruoka-aitat, karjatarhat ja kalastusvedet, vieläpä tuonelakin asujamineen. Kuvat eivät kuitenkaan kaikilla rummuilla olleet läheskään samoja tai samanlaisia puhumattakaan siitä, että ne aina olisivat esiintyneet samassa järjestyksessä. Luonnollisesti on eri seuduilla ja eri aikoina noudatettu erilaista kuvaamistapaa. Itse rummun muodossakin, ei ainoastaan sen kokoon, vaan rakenteeseenkin nähden, voi selvästi havaita eroavaisuutta. Hallström, joka useissa museoissa on tutkinut lappalaisrumpuja, jakaa ne rakenteensa puolesta kahteen pääryhmään, joista toista voimme nimittää seula-, toista kansi muodoksi.

Seularumpu, jota Lapissa näyttää käytetyn paljoa laajemmalla alueella kuin kansirumpua, rakennettiin siten, että nahka pingoitettiin kämmenenlevyiseen puuvanteeseen; vanteen tuli olla mikäli mahdollista oksaton, ohut lauta, jonka päät taivutettiin yhteen ja kiinnitettiin toisiinsa nauloilla tahi vitsasiteillä. Rummun kehän tuli olla yhtä puuta; usein käytettiin tähän tarkoitukseen jo luonnostaan kaareksi kasvanutta puuta. Sellaisia puita, jotka hyvin soveltuivat noitarummuksi, eivät lappalaiset ennenmuinoin mielellään käyttäneetkään muuhun tarkoitukseen. Vielä viime aikoihin asti on sellaisten puiden kaatamista pidetty rikoksellisena tekona. Seularumpujen kehän muoto oli tavallisesti soikea, harvoin oli toinen pää leveämpi toista. Kädensijan muodosti kapea poikkipuu, joka oli kiinnitetty rummun takapuolelle.

Kansirummun koppa sitävastoin koverrettiin puusta kuperan kannen tapaiseksi, jonka avonaiselle puolelle pingoitettiin nahka. Kannen pohjaan lävistettiin kaksi pitkulaista reikää kädensijaksi. Sitäpaitsi se koristeltiin veistämällä siihen runsaasti korukuvioita sekä pieniä reikiä, jotka samalla antoivat rummulle kumeamman ja kuuluvamman äänen. Kehän piiri oli soikea, munanmuotoinen. Kansirummun koko, se kun aina rakennettiin yhdestä puusta, ei kovinkaan vaihdellut, jotavastoin seularumpuja saattoi olla tavattoman suuriakin.

Wiklund mainitsee vielä erään luultavasti Kemin Lapissa käytetyn rumpulajin, jota hän pitää molempien edellämainittujen välimuotona. Tämän pohjan muodostavat useat yhteenliitetyt puuliuskat.

Lappalaisrumpujen eroavaisuus ilmenee sitäpaitsi niiden kalvojen kuvituksessa. Seularummun kuvasto muodostaa ainoastaan yhden yhteisen piirin, jonka keskustaan auringon kuva on piirretty. Tämä on tavallisesti nelikulmainen, jonka kärkipisteistä lähtee neljä hienoa viivaa eli sädettä kalvon reunaa kohti; ani harvoin on auringon kuva näillä rummuilla ympyränmuotoinen.

Kansirummun maalattu pinta taas on jaettu osiin, kahteen tai useampaan, poikkisuorilla viivoilla, joiden yläpuolella näkee kuvioita rivissä, harvoin riipuksissa niiden alapuolella. Ylimpänä ilmaantuvat taivaalliset ylijumalat. Näillä rummuilla ei auringon kuvalla ole vallitsevaa asemaa kalvon keskustassa kuten seularummuilla. Sekamuotojakin on olemassa.

Lisäksi eroaa kumpikin rumpulaji toisistaan koristeittensa puolesta. Seularumpu, joka kuvitukseltaankin joskus muistuttaa siperialaista rumpua [kuvitettuja rumpuja tavataan esim. Abakan-tatareilla], on samoin kuin tämäkin varustettu kirjavilla tinalangoin kierretyillä hihnoilla sekä ketjuilla, joihin vielä on ripustettu monenlaisia hopea-, vaski- ja rautahelyjä. Hihnat ja ketjut ovat kiinnitetyt rummun takapuolelle joko puukehän reunaan tai kädensijaan.

Kansirumpuun kiinnitetyt koristeet näyttävät olevan eri laatua. Tavallisesti ne ovat petojen kynsiä, metsäeläinten korvia, karvoja y.m. Useasti nämäkin koristukset puuttuvat, jolloin niitä korvaavat vain rummun koppaan kaiverretut piirrokset. Viimeksimainittu rumpulaji, joka näyttää olevan omaperäinen muodostus lappalaisilla, on käytettävissä olevien tietojen mukaan ollut tunnettu pääasiallisesti vain Luulajan ja Tornion Lapissa.

Paitsi koristuksia ja helyjä kuului noitarumpuun poronsarvesta valmistettu, joskus majavannahalla päällystetty kaksihaarainen vasara. Useimmat talteen korjatut vasarat ovat varsin taitehikkaasti kirjaillut. Myöhempinä aikoina käytettiin rummulla loitsittaessa vielä irtonaista rengaskimppua, jossa isompaan vaskirenkaaseen tai -kolmioon oli ripustettu joukko pienempiä. Suomen lappalaiset nimittivät tätä esinettä arvaksi.

Hallström kuvailee perinnäistietojen perusteella, miten uusi noitarumpu vihittiin virkaansa. Koko kotakunnan tuli silloin olla koolla ja ottaa osaa pyhään toimitukseen. Täysikasvuisten naisten tuli rummun koristeeksi ripustaa vaskihely. Itse toimitus tapahtui seuraavalla tavalla. Lappalainen istuutui arvokkaimpaan paikkaan, otti lakin päästään, asetti rummun tulta vasten ja käänteli sitä niin, että siinä riippuvat helistimet kumahtelivat rummun kalvoon; näin hän teki, kunnes kuuli, että nahka lämmitessään oli kyllin kovaksi pingoittunut. Senjälkeen hän kumartui etuviistoon, koputti vasaran tasaisella puolella rummun kalvoa ja mumisi jotakin itsekseen. Sitten hän teki rummullaan muutamia eriskummallisia liikkeitä, muun muassa satutteli sitä eri esineitä vastaan kodassa ja vihdoin pani sen kalvolle kolmikulmaisen arvan ja alkoi tätä hiljallensa hypittää.

Noitarumpuaan mainitaan lappalaisen pitäneen erittäin suuressa arvossa. Jottei kuka hyvänsä olisi voinut sitä silmäillä, säilytti hän sitä nahkakotelossa kodan peräosassa. Varsinkin oli varottava, ettei naishenkilö joutunut rumpua pilaamaan; hän ei saanut edes kädellään koskettaa sitä eikä hänen sopinut kolmen vuorokauden aikana astua tienkään poikki, jota myöten rumpua muuttoretkellä oli kuljetettu. Jos hän sen teki, ajateltiin siitä olevan seurauksena kuoleman tai jonkun muun suuren onnettomuuden. Milloin tämmöinen teko ei mitenkään ollut vältettävissä, oli hänen rummulle lepytykseksi uhrattava vaskirengas. Varovaisuuden vuoksi vietiin rumpu kodasta yksinomaan perällä olevan pyhän oven kautta ja muuttomatkalla sitä kuljetettiin viimeisen poron reessä. Jos mahdollista kuljetettiin sitä vain sellaisia sivuteitä pitkin, joita ei kukaan ihminen ennen ollut kulkenut. Niin pian kuin noitarumpu jollakin tavalla tuli saastutetuksi, pidettiin sitä loitsimiseen kelpaamattomana. Jos sitä loukkasi, ajateltiin sen voivan ilmoittaa ääneen mielipahansa joko itkien tai uhkaussanoin. Mitä vanhempi noitarumpu, joka kulki perintönä isältä pojalle, oli, sitä suuremmassa arvossa sitä pidettiin.

Pakanuuden ajan lopulla noitarumpu oli Lapissa hyvin yleinen. Niinkuin kristityillä on raamattu, sanoo Friis, oli rumpu miltei jokaisessa lappalaisperheessä. Saipa v. Westen niitä Norjan Lapissa kristinuskoon kääntyneiltä lappalaisilta huostaansa toistasataa kappaletta. Ei kuitenkaan jokainen lappalaisukko, joka omisti tämän taikaesineen, silti ollut mikään varsinainen noita. Hän käytti sitä tavallisesti vain omiksi tarpeikseen arpomisvälineenä. Mihin hyvänsä näet lappalainen ryhtyi, muuttopuuhiin, metsästykseen, kalastukseen, tai jos hänen oli tiedusteltava, mistä hänen tuntureilla harhaan joutunut karjalaumansa oli löydettävissä tai mistä jokin vastoinkäyminen hänen elämässään oli aiheutunut, taikka jos hän tahtoi lepyttää jumaliansa uhreilla, aina hän turvautui rumpuunsa siltä tiedustellen.

Kun lappalainen syystä tai toisesta ryhtyi loitsimaan, oli ikäänkuin juhlapäivä. Hän peseytyi, kampasi hiuksensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa. Samoin tekivät muutkin, jotka ottivat osaa pyhään toimitukseen. Sellaiseen tilaisuuteen sanoo Olsen tavallisesti kaikkien naapurienkin kokoontuneen "punaisissa ja sinisissä mekoissaan sormuksilla, välkkyvillä kaulakäädyillä ja kaikenlaisilla kirjavilla rintakoristeilla kaunistettuina". Kun itse toimitus alkoi, huomauttaa Thurenius, oli leikki kaukana, ei naurettu eikä loruttu, vaan suurimmalla hartaudella odotettiin noidan ilmoitusta. Loitsimaan ruvetessaan tämä laskeutui maahan vasemmalle polvelleen pitäen rumpua vasemmassa kädessään vaakasuorassa asennossa. Aluksi hän asetti arparenkaan rummun kalvolle auringon kuvan kohdalle ja alkoi sitä poronsarvisella vasarallaan hiljallensa hypittää naputtaen varovasti arvan ympärystää. Samalla hän joikui jonkinlaista laulua. Jos arpa alkoi liikkua myötäpäivään, oli se onnellinen enne, mutta jos se siirtyi päinvastaiseen suuntaan, ennusti se onnettomuutta, sairautta ja kaikkea pahaa. Mille kuviolle arpa vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi, siitä arvattiin tutkittavana olevan asian tila. Metsästys- tai kalastusretkellä oli varma menestys, jos rengaskimppu jäi hypähtelemään jonkun metsäeläimen tai kalaveden kuvan kohdalle. Jos se taas pysähtyi jonkun jumalankuvan ääreen, oli se osoituksena, että asianomainen jumala halusi uhria. Uhriteuraan otollisuutta tiedusteltaessa oli tapana ottaa eläimen kaulasta karva ja sitoa se rengaskimppuun. Jos arpa siirtyi pysyväisesti tuonelaisten kohdalle tai tykkänään hypähti pois rummun kalvolta, oli se kuoleman tai jonkun muun suuren onnettomuuden enne. Otollisin loitsimishetki vuorokaudessa oli lappalaisten käsitykseen mukaan ilta.

Noitarumpua ei kuitenkaan Käytetty vain arpomiseen; muutamat lappalaisten käännyttäjät tietävät näet kertoa, että kun noita ensiksi oli menetellyt yllämainitulla tavalla, hän vielä rumpua päristämällä kiihdytti itseään niin, että lankesi tainnostilaan. Siitä Graan antaa meille seuraavan kuvauksen. Kun lappalainen tahtoi tietää, miten jonkun asian laita on jossakin etäisessä paikassa, asetti hän vaskirenkaan auringon kuviolle ja alkoi naputtaa rummun kalvoa yhä kovemmin kaksihaaraisella vasaralla. Samalla kun arpa hyppi edestakaisin kuviolta toiselle, lauloi noita omituista laulua, jota sanottiin joikumiseksi. Lauluun yhtyivät myös kaikki muut saapuvilla olevat lappalaisukot ja -eukot. Kuitenkin tuli miesväen joikua äänekkäämmin kuin naisten. Laulussa toistettiin tavan takaa sen vuoren tai tunturin nimi, missä niiden haltijain uskottiin asuvan, jotka saattoivat antaa haluttuja tietoja. Samoin lappalaiset mainitsivat sen seudun, jota heidän tiedustelunsa lähinnä koski. Kun noita kauan aikaa oli lyönyt rumpuaan ja muita äänekkäämmin joikunut, kiihtyi hän kiihtymistään, kunnes arparengas pysähtyi yhteen paikkaan, rummunlyöjän kasvot synkistyivät ja hän vaipui polvilleen jatkaen kädet puuskassa vielä joikumistaan yhä äänekkäämmin, kunnes vihdoin lankesi maahan ikäänkuin kuollut. Läsnäolevien miesten ja naisten tuli jatkaa laulamistaan siihen asti, että noita heräsi horrostilastaan. Silloin muistutettiin hänelle, mistä oli kysymys ja mihin asiaan tietoja tarvittiin. Tultuaan tajuihinsa oli noita uupunut ja hiestynyt, aivan kuin olisi hän tehnyt hyvin raskaan työn ja hän alkoi kertoa kaikkea, mitä hän horrostilassa oli saanut tietää.

Samoin kertoo Niurenius kuvaillen hyvin elävästi lappalaisten loitsimista. Kun lappalainen pärryttää vasaralla noitarumpua, syntyy siitä tavaton melu, jota taikakaluun ripustetut petojen luut ja kynnet sekä vaskirenkainen arpa rummun kalvolla hälinällään säestävät. Samalla noita joikuu voimainsa takaa karjuen hirveästi kuin haukkuva koira, joka kiukkuisena iskee hampaansa ympärilleen. Vihdoin arparengas poukahtaa maahan, mutta hypähtää heti jälleen omasta voimastaan takaisin rummun kalvolle. Yhtämittaista rummutusta ja joikumista kestää, kunnes arpa vihdoin pysähtyy määrätylle paikalle ja noita vaipuu tunnotonna maahan kuin kaatumatautinen. Näyttää siltä, kuin ei hänessä enää olisikaan elonmerkkejä ja kuin sielu olisi jättänyt asuntonsa. Tällöin on tarkkaan vartioitava, ettei mikään esine pääse koskettamaan noidan horrostilassa olevaa ruumista, sillä siinä tapauksessa ei sielu lappalaisten käsityksen mukaan enää siihen palaa. Kun noita vihdoin tulee tajuntaan, herää hän ikäänkuin syvästä unesta ja antaa tietoja kysymyksessä olevaan asiaan, vaikkakin ne olisivat olleet noudettavat pitkien matkojen takaa.

Viimeksimainittujen tiedonantojen mukaan lappalaiset käyttivät siis yhtaikaa kahta aivan erilaista tiedustelukeinoa: arpomista ja loveen lankeamista. Tällainen menettelytapa tuntuu luonnottomalta. Useat lähdekirjat tekevätkin eron mainittujen loitsimistapojen välillä. Arpomiseen mainitaan rumpua käytetyn vain määrätyssä tapauksessa, kun oli kysymyksessä jokin vähäpätöisempi asia, esim. metsästyksen tai kalastuksen onnistuminen. Kuka hyvänsä mieshenkilö saattoi tällöin rumpunsa välityksellä ottaa asiasta selkoa olematta varsinainen noita. Mutta vaikeissa elämänkohtaloissa, kuten ankaran taudin tultua, tiedusteltiin onnettomuuden syytä yksinomaan tainnostilassa, johon päästäkseen lappalainen käytti rumpua kiihdytysvälineenä. Tällöin olikin aina turvauduttava ammattinoidan apuun; ainoastaan hän saattoi lähteä puhuttelemaan tuonelaisia, joista taudin ja yleensä onnettomuuksien ajateltiin aiheutuvan. Sairauden syynä oli joko se, että joku sukulaisvainaja halusi omaista luokseen tai oli tauti rangaistus jostakin rikoksesta tahi jonkun velvollisuuden laiminlyömisestä. Itse sairaan riutuminen ja surkastuminen johtui lappalaisten käsityksen mukaan siitä, että manalaiset olivat ryöstäneet hänen sielunsa tai vieneet jonkun häneen hyvin läheisessä suhteessa olleen esineen esim. kengän, lakin tai kintaan; luonnonkansoilla on näet sellainen usko, että jos joltakin voi saada jonkun häneen kosketuksessa olleen esineen, saa itse asianomaisen henkilönkin valtaansa. Tällöin oli noidan otettava selko siitä, mitä vainajat kaipasivat, mistä he olivat vihastuneet ja millä keinoilla he olivat lepytettävissä, jotta jättäisivät sairaan rauhaan.

Leem kuvailee, miten Norjan Lapissa loitsittiin sairauden sattuessa. Kun noidan oli tehtävä maanalainen tiedustelumatka, kutsui hän kokoon haltiansa, jotka tulivat hänen luokseen näkymättömässä muodossa. Läsnä piti olla myös kaksi pyhävaatteisiin puettua liinahuntuista mutta vyötöntä naista, yksi lakiton ja vyötön mies sekä keskenkasvuinen tyttö. Kun kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olennot olivat saapuneet koolle, otti noitakin lakin päästään, aukaisi vyönsä ja irroitti kenkänsä paulat, verhosi kasvonsa, pani kädet puuskaan ja kumartui eteen ja taakse päin lausuen: "valjastakaa vetoporo! —- työntäkää vene vesille!" Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa tulisijalta kekäleitä paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja huitoa sillä molemmin käsin yli olkainsa; vielä hän kiersi sillä kolmasti apulaisnaisensa ja viimein vaipui maahan ikäänkuin kuollut. Silloin ei kukaan saanut häneen koskea, ja oli tarkasti varottava, ettei kärpänenkään päässyt häntä likelle. Ruumiin ollessa tainnostilassa ajateltiin sielun vaeltavan maanalaisella matkalla jossakin pyhässä vuoressa. Läsnäolevat naiset keskustelivat hiljaa arvoitellen, missä hänen henkensä kulloinkin liikkui. Jos he silloin pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat mainitsemaan oikean, niin noita liikutti kättä tai jalkaa. Samalla he jännitetyin mielin koettivat arvailla, mitä kaikkea noita näki ja kuuli. Kun tämä vihdoin rupesi selviämään tainnostilastaan ja alkoi matalalla äänellä tavoitella laulun päätä, koroittivat naisetkin äänensä ja yhtyivät lauluun. Lopuksi noita ilmoitti, mistä sairaus oli johtunut, mille haltialle sairaan puolesta oli uhrattava, nimitti uhrieläimen ja uhripaikan sekä vakuutti sairaan paranevan määrätyn ajan kuluessa.

Leem ei kuitenkaan kuvauksessaan puhu mitään noitarummusta, jota vastoin Jessen nimenomaan mainitsee, että noita juuri sitä käytti välineenä tainnostilaan päästäkseen. Hän kertoo noidan maanalaiselle tiedustelumatkalle lähtiessään koonneen ympärilleen niin monta miestä ja naista kuin hän vain sai käsiinsä, tarttuneen rumpuunsa ja pärryttäneen sitä voimainsa takaa samalla joikuen jotakin lauluntapaista, johon kaikki läsnäolijat suurella äänellä yhtyivät. Näin tehdessään hän kiihtyi kiihtymistään, hyppi ja suoritti mitä kummallisimpia liikkeitä kaiken aikaa loitsien ja joikuen, kunnes vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Tainnostilassa hän pysyi tunnin ajan, jonka jälkeen toinen noita hänet herätti unestaan.

Ruotsin lappalaisten loitsimista kuvailee Lundius. Kun noita jonkun aikaa on pärryttänyt rumpuaan, kaatuu hän maahan ikäänkuin kuollut ja hänen ruumiinsa on kova kuin kivi. Jäykässä asennossaan hän makaa tunnin ajan, jolloin läsnäolijat joikumalla herättävät hänet henkiin. Silloin vironnut noita tarttuu uudelleen rumpuunsa, asettaa sen korvansa juureen, näpäyttelee sitä hiljalleen ja tuumii. Jonkun aikaa mietittyään hän alkaa kertoa kaikkea, mitä hän näki ja koki maanalaisella matkallaan. Graan huomauttaa, että oikein kova noita saattoi hätätilassa käyttää rummun asemesta vaikka pytynkantta, jossa ei ollut minkäänlaisia kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen ripaan, käänsi sileän puolen ylöspäin ja otti vyöstään vaskirenkaan, jota veitsellä naputtaen alkoi hypittää kannella, kunnes meni tainnoksiin ja vaipui maahan. Puolen tunnin ajan kuluttua hän heräsi ja antoi vastauksen kysymyksessä olevaan asiaan.

Edelläesitettyjen kertomusten tavalla esittää myös Olsen lappalaisnoidan loveen lankeamista eli "sukeltamista" (de tshangali), kuten he itse sitä nimittävät. Lisäksi hän huomauttaa, että noidalla aina piti olla apulaisena toinen loitsija, joka hänet tainnostilastaan jälleen saattoi henkiin. Apulaishenkilön piti olla nainen, mieluimmin neitsyt, jos sellainen sattui olemaan saatavissa. Tämän tehtävänä oli etsiä noidan sielu, kun se jossakin harhaili vuorten sisässä tai järvien alla, sekä johdattaa se jälleen takaisin ruumiiseen. Jos herättäjä oli toimeensa kykenemätön, eikä löytänyt noidan sielua, silloin ei tämä enää herännyt tainnostilastaan. Toiset vihamieliset noidat voivat myös eksyttää sielun maanalaisella retkellä ja siten estää sitä ruumiiseen palaamasta. Useiden noitien kerrotaankin jääneen vaaranalaiselle matkalleen. Ei ole siis kumma, että noita horrostilasta havahduttuaan monenlaisin mairittelevin sanoin ylisteli sitä, joka hänet jälleen oli joikunut henkiin.

Siperialaisen shamanin tavalla on lappalainen noita alkuaan käyttänyt rumpuaan ainoastaan kiihdytysvälineenä. Noitarummun käyttäminen arparumpuna näyttää olevan myöhempi keksintö. Fritzner olettaa tutkimuksessaan, että seula-arvonta, joka pohjoismaihin on tullut etelästä ja joka 1500-luvulla oli yleisesti käytännössä keski-Europassa olisi antanut lappalaisille aiheen ruveta käyttämään noitarumpuaan viimeksimainitulla tavalla. Suomalaisillakin, joilla ei noitarummusta ole säilynyt muistoja, on seulalla arpominen ollut yleinen. Lappalaisten noitarummussa olevia kuvia tarkastaessa huomaa, että useat niistä ovat myöhäsyntyisiä. Vanhempien rumpujen ani harvojen kuvien lisäksi on niitä vähitellen karttunut niin melkoinen määrä, että nuorempien rumpujen kokoa on täytynyt laajentaa. Niinkin suuria rumpuja Tornaeus kertoo tavanneensa Kemin Lapissa v. 1671, ettei niitä tavallisessa ahkiossa olisi voinut kuljettaa. Rummun myöhempi käyttäminen arpomiseen selittää myös syyn, miksi tämä taikaesine oli niin yleinen Lapissa ja miksi se saattoi niin kauan säilyä monessa lappalaisperheessä.

Vanhimmassa meille säilyneessä kuvauksessa lappalaisesta loitsijasta, joka on peräisin 13:nnelta vuosisadalta, puhutaan noitarummun käyttämisestä yksinomaan kiihoitusvälineenä. Siinä kerrotaan aluksi, miten lappalaiset ihmeellisellä tavalla paholaisen avulla voivat edeltäpäin ilmoittaa tulevia asioita, tiedustaa kaukana sijaitsevien seutujen tapahtumia sekä tuoda ilmi unohdettuja ja kätkettyjä aarteita. Taikakeinoillaan he voivat myös vastustaa sairautta, jopa itse kuolemaakin. Esimerkkinä siitä mainitaan seuraava tapaus. Muutamat norjalaiset kauppiaat olivat kerta tulleet lappalaisten luo ja istuivat paraikaa aterioimassa, kun heidän emäntänsä yhtäkkiä sairastui ja kuoli. Samalla kun vieraat olivat huolissaan ei niin paljon itse kuoleman takia kuin sen johdosta, että jokin kateellinen noita ehkä oli ryöstänyt tämän hengen, ja kun itse lappalaisetkaan murheissaan eivät tietäneet, mitä tehdä, nousi eräs tietäjä, levitti vaatteen ja asettui sen alle valmistautuen loitsimaan. Pian kohotti hän ilmaan seulantapaisen esineen, johon oli kuvattu valaskala, poro ahkioineen sekä vene airoineen, senkaltaisia kulkuvälineitä ajateltiin näet noidan haltian käyttävän kiitäessään yli lumisten, korkeiden vuorien ja syvien järvien kautta. Kun hän kauan aikaa täten oli joikunut ja tanssinut, lankesi hän vihdoin maahan mustannäköisenä. Kuola valui hänen suustaan, hänen vatsansa halkesi ja kauhealla kiljahduksella hän heitti henkensä. Silloin muukalaiset tiedustelivat kummankin henkilön kohtaloa toiselta noidalta, joka samalla tavalla, mutta paremmalla menestyksellä teki tehtävänsä: kohta näet nousi heidän emäntänsä terveenä pystyyn ja ilmoitti mistä maassa makaavan noidan kuolema oli aiheutunut. Kun näet tämän haltia valaskalan muodossa läksi matkalleen, niin toinen tälle vihamielinen haltia käytti tilaisuutta hyväkseen, muuttautui teräväksi paaluksi ja kätkeytyi erääseen järveen, niin että noidan haltia, kun hän huimalla vauhdilla syöksähti läpi järven, siinä puhkaisi vatsansa. Tapaturma näyttäytyi itse kodassa makaavan kuolleen noidan ruumiissa.

Ylläolevassa tiedonannossa mainitut kuvat lienevät, kuten Kaarle Krohn olettaa, lappalaisrummun alkuperäisimpiä piirroksia ja vastaavat siperialaisen shamanin rummulla olevia kuvia. Kuvien tarkoitus lienee alkuaan ollut vain tietäjän mielikuvituksen kiihoittaminen muistuttamalla hänelle niistä kulkuvälineistä, joita hänen sielunsa uskottiin käyttävän, sekä eläimistä, joiden muotoon sen uskottiin pukeutuvan manalaan matkatessaan. Muutamissa lappalaisilta saaduissa rummuissa näkeekin yllämainitut kuvat itse rummun keskustassa, joiden ympärille loitsimistavan muuttuessa myöhempinä aikoina on kerääntynyt monenlaisia muita kuvia.

Lappalaisten tapa käyttää rumpua loitsimiseen on nykyään Lapissa jo kaikkialla hävinnyt, mutta ei kokonaan kansan muistista kadonnut. Päinvastoin nykyisenkin polven keskuudessa elää perinnäistieto noitarummusta ja sen käyttämisestä ei vain arpomisen, vaan myös loveen lankeamisen välineenä. Skandinavian Lapissa vanhukset kertovat vielä viime vuosisadalla niitä omin silmin nähneensä. V. 1909 mainitsee A. Palm kuulleensa luotettavilta henkilöiltä, että pari kolme vuotta sitä ennen oli Åselen pitäjässä löydetty noitarumpu upotettuna lähteeseen. Sitä ei löytäjä kuitenkaan ymmärtänyt tallettaa, vaan on se sittemmin särkynyt kappaleiksi.. Norjan Lapissa on noitarumpua viimeksi käytetty v. 1860 Halfjelddalissa.

Suomenkin Lapissa on viime vuosikymmeniin asti säilynyt muistoja noitarummuista. Appelgrenin mukaan puhutaan näet Kemin kihlakunnassa kannus-lappalaisista sekä kerrotaan tarinoita noidan loveen lankeamisesta ja miten puoltaja eli arvaaja hänet jälleen lauloi henkiin.

Ei edes kaukaisessa Venäjän Lapissa, jossa aikomaan, kuten Tornaeus mainitsee, uskottiin olleen kaikkein suurimmat noidat, ole noitarumpu tiettävästi viime vuosikymmeninä enää ollut käytännössä. Genetz, joka v. 1876 kävi tutkimusmatkalla Kuollan Lapissa kertoo, ettei hän silloin enää missään tavannut itse esinettä, mutta että noitarummun käyttötapa kiihoitusvälineenä ynnä sen nimitys kiömdes eli kumdes vielä oli kansan tuoreessa muistissa. Heidän naapurinsakin Venäjän karjalaiset muistelevat lappalaisrumpua nimellä kontakka.

Venäjän lappalaisten nykyisestä loitsimistavasta Genetz antaa meille seuraavan kuvauksen. Ennenkuin noita ryhtyy itse loitsimistoimitukseen, haluaa hän nukkua unen, jossa luulee saavansa tietoja tutkiessaan, mikä tauti jotakuta vaivaa, miksi ilma on kurja, miksi kalastus tai poronhoito ei ota onnistuaksensa tai miten jokin onnettomuus on vältettävissä. Neuvoa kysyvän tulee itse mennä hänen kanssaan levolle saman peitteen alle. Itse loitsiminen toimitetaan vasta seuraavana päivänä. Noidalle pitää silloin antaa vähäisen hopeata, myös kirves tulee hänellä olla oikeassa kädessään, kun hän kumartuu kodan lattialle polvilleen. Samoin polvistuvat tai kyykistyvät muutkin, jotka ottavat osaa toimitukseen. Naiset asettuvat noidan oikealle, miehet vasemmalle puolelle. Silmät puoleksi ummessa noita alkaa lausua laulavalla äänellä muutamia sanoja, joihin muut yhtyvät. Vuorotellen kääntyy hän oikealle ja vasemmalle ja se puoli, jota hän näin innostuttaa, koroittaa silloin äänensä. Hiki tippuu noidan otsasta ja hän kuivaa sitä liinalla, jota eräs naisista pitää käsillä. Laulu on peräti yksitoikkoista; se tuskin nousee ja laskee enempää kuin puoli nuottia. Mutta mitä enemmän noita kiihtyy sitä kovemmalla äänellä hän muiden säestäessä joikuu. Jokainen uusi säveljakso aloitetaan aina korkeammalla äänellä. Sanat lausutaan niin epäselvästi, ettei niistä voi erottaa muuta kuin ehkä joskus jonkin jumalan nimen. Kun laulu on päättynyt, kattaa noita toimituksen aikana käytetyllä liinalla vähäksi aikaa lähimäisen naisen pään. Kaikki kiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten asennostaan. Tällaista loitsimista nimittävät Turjan lappalaiset kikki (luultavasti sama sana kuin suomen "kykkiä").

Paitsi tainnostilassa ja unessa tietäjä saattoi "nähdä" monenlaisia asioita myös vedestä tai viinasta. Näin päästiin varsinkin varkaan perille. Leem kertoo siten voitavan myös pakoittaa tämän tuomaan takaisin varastamansa tavara; vahingoittamalla näet kuvan silmää tai muuta ruumiinosaa uskottiin varkaan vastaavalla tavalla kärsivän. Tästä lappalaisten käsityksestä Kaarle Krohnkin mainitsee esimerkkejä "Suomalaisten runojen uskonnossa".

Luonnonlasten usko, että mitä kuvalle tehdään tapahtuu myös asianomaiselle ihmiselle, ilmenee seuraavassa Randulfin muistiinpanemassa tavassa. Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa.

Noidan nuolta, joilla hänen luultiin voivan vahingoittaa sekä ihmisiä että eläimiä, lappalaiset nimittivät gand [tämä sana esiintyy jo 1200-luvulta olevassa lähteessä], jota myöhempinä aikoina kuviteltiin myös myrkylliseksi hyönteiseksi y.m., sekä toisella nimellä noidendirri. Kuten jo Fritzner on osoittanut, johtuu edellinen skandinavilaisesta sanasta "gandr" ('noitasauva'). Samalta taholta on tullut dirri, joka suomeenkin on lainattu "tyrä" (noidannuoli) muodossa. Vieraista nimityksistä saattanee päättää, että lappalaiset ovat uskonsa "noidannuoliin" lainanneet skandinaveilta.

Arpomiskeinoja oli lappalaisilla muitakin kuin noitarumpu. Hyvin yleinen oli riippuvan esineen, kirveen, veitsen, kiven, vyön y.m. heilumisesta arvonta. Lundius kertoo, että, kun Ruotsin lappalainen tahtoo tietää, mistäpäin metsän riistaa helpommin on saatavissa, sitoo hän langan kirveen varteen ja ripustaa sen kodan orteen. Sitten hän alkaa sitä puhutella, jolloin kirves rupec hiljakseen pyörimään. Minne päin kirveen varsi vihdoin pysähtyessään osoittaa, sieltä uskoo lappalainen seuraavana päivänä saavansa runsaan saaliin. Samalla tavalla hän arpoilee kivellä, joka kuitenkin pitää noutaa jostakin pyhästä vuoresta. Tämä arpomismuoto on entisaikaan ollut yleinen kaikkialla Europassa.

Vielä toisellakin tavalla lappalainen saattoi arpoa. Graan kertoo, miten lappalaisukko istuutui kodan perälle, laski kirveen maahan ja asetti kattilan sen päälle. Kattilaan hän pani monenlaisia työkapineita, heittipä siihen vielä lakinkin päästään. Sitten hän alkoi hitaasti kohottaa kattilaa samalla lausuen kysymyksiä, jotka koskivat porojen menestystä, metsästysonnea y.m. Hetken päästä hän asetti sen jälleen lattialle, laskeutui polvilleen, painoi päänsä kattilan sisään ja höpisi jotakin itsekseen. Pian istahti hän jälleen entiselle paikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos se nyt tuntui keveämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän tiesi saaneensa vastauksen kysymykseensä. Viimeksimainittu arpomistapa muistuttaa siis seitapalvonnan yhteydessä kerrottua kiven kohottamista.

Tietäjätoimensa ohella oli lappalaisnoita samalla uhrintoimittaja. Toisin paikoin Norjan Lapissa hänen kerrotaan käyttäneen uhratessaan erikoista pukuakin. Siitä Randulf kertoo seuraavin sanoin: "Jos lappalainen itse on noita ja kykenevä toimittamaan uhrin, tai jollei hän sitä ole, vaan käyttää tähän toimeen toista, niin on hänen tai sen, joka teurasuhrin toimittaa, vanhan pakanallisen tavan mukaan pukeuduttava erikoiseen uhripukuun, s.o. hänen päänsä ympäri on sidottava liinainen naisen nyörihattu, johon vielä pannaan lehti- ja kukkaseppele. Samanlainen seppele pannaan myös uhriteuraan päähän. Uhripapin hartioille ripustetaan lisäksi valkoinen esiliinantapainen vaate".

Jessen kuvailee uhrintoimittajan pukua vielä yksityiskohtaisemmin: "Uhripappi oli silloin parhaisiin vaatteisiinsa puettu, hänellä oli oikeassa käsivarressaan vaskiketju ja vyö oli sidottu hänen vasemman olkapäänsä yli oikean kainalon alitse kuin ritarinauha. Jos saivo-neidalle tahi 'akoille' oli uhrattava, oli hänellä vielä valkoinen liinahattu päässään lukuunottamatta tavanmukaista valkoista liinapukua".

Jessenin tiedonannosta voi siis päättää, että uhripapin puku oli erilainen riippuen siitä, uhrattiinko mies- vai naispuolisille jumalille. Naisjumalillekaan ei naisten sopinut uhrata, mutta silti piti uhraajan puvun muistuttaa naisen pukua. Senvuoksi varmaankin oli uhripapilla naisen päähine. Olsen tietää mainita, että liinahuntu oli sidottava myös uhriteuraan päähän, kun tämä vaimon onnellisen synnytyksen jälkeen kokonaisena kuopattiin maahan. Tästä voinee päättää, että Jessen yllämainituilla "akoilla" tarkoittaa juuri synnytyksen jumalattaria.

Tämä rajoitetulla alueella käytetty uhriasu kukkaseppeleineen herätti jo lähetyssaarnaajien huomiota. Randulf vertaa sitä syystä roomalaisten uhripappien pukuihin. Suomensukuisten kansain menoista emme löydä sille vertauskohtaa, eikä se saata olla Lapissa omaperäinen, sillä epäilemättä ilmenee tässä kehittyneempi kulttuuri, kuin minkä lappalaiset ovat saattaneet luoda. Vaskiketjua, jota noidan kerrotaan pitäneen käsivarressaan, Olrik vertaa Skandinavien alttarin pyhään renkaaseen, jota uhripappi uhritilaisuudessa piti käsivarressaan. Eteläisistä sivistysmaista saapunut kulttuurivirtaus näyttää siis Skandinavien välityksellä ulottuneen Lapin tuntureille asti. Vyö, jonka Jessen sanoo muistuttavan ritarinauhaa, saa selityksensä seuraavasta J. Kildalin muistiinpanosta: "noita, joka uhrin toimittaa, riisuu vyön yltään nöyryyden osoitukseksi ja ripustaa sen hartioilleen". Uhritoimituksen edellä tuli noidan paastota sekä pestä ja puhdistaa koko ruumiinsa. Venäjänkin lappalaisten keskuudessa oli uhrintoimittajien tapana aina peseytyä sekä pukeutua uuteen pukuun pyhään toimitukseen ryhtyessään.

Onko lappalaisella tietäjällä siperialaisen shamanin tavalla ollut erikoinen noidan puku myös loitsiessaan, siitä ei ole tietoja olemassa. Ainoastaan muutamia viittauksia on, joiden perustuksella saattaa jotakin olettaa. Suomen lappalaisten kesken kerrotaan näet, että noidan pään piti olla peitossa, josta saattanee päättää, että hänellä aikoinaan oli jonkinlainen kasvoja verhoava päähine. Venäjän Lapissa puhutaan lisäksi jonkinlaisesta "noidan vyöstä". Shatkov sanoo sen olleen noin korttelin levyisen nahkavyön, joka oli päällystetty kolmella erivärisellä verkakaistaleella; ylimäinen oli keltainen, keskimäinen punainen, alin musta. Vyö oli vielä helmikoristeilla ja kolmella vaskirenkaalla varustettu. Nukkumaan asettuessaan tietäjä puki vyön ylleen uskoen unessa saavansa tietää sairaan kohtalon. Mainitun vyön pitäminen tiedustelutilaisuudessa sotii kuitenkin läntisten lappalaisten käsitystä vastaan, että noidan, vieläpä hänen apulaistensakin tuli riisua vyönsä loitsimisen ajaksi, ilmeisesti jottei se estäisi sielun irtautumista ruumiista. Vanhinkaan lappalaisten loitsimista kuvaileva tieto 1200-luvulta ei tiedä mainita mitään erikoisesta noidan puvusta.

Lappalaisten noita-usko, joka läheisesti liittyy heidän käsityksiinsä sielusta ja vainajista, on heidän muinaisuskontonsa "pääkappale".

Vainajien ja noitien merkitystä lappalaisten yhteiskuntaelämässä Olsen kuvailee kaunopuheisesti sanoessaan, että manalaiset, joiden asunnot, elintavat, puvut ja kieli ovat aivan samat kuin maanpäällisten lappalaisten, "käskevät heitä pitämään juuri semmoisia asuntoja, menoja ja tapoja, pukukuoseja ja tätä kieltä ynnä muuta näkemäänsä, velvoittaen siihen etenkin noitia, joiden tulee muita opettaa ja kurinpidolla kasvattaa; puhuvat heidän kanssaan lappia ja varoittavat heitä, etteivät mitään muuta kieltä viljelisi kuin lappia, se kun on kielistä paras, jota heidän jumalansa käyttävät ja jota heidän esi-isänsä ovat käyttäneet ja jonka heidän ensimäinen noitansa ja haltiakansa ynnä muut muinaiset ovat muodostaneet; jos he nimittäin tahtovat kauan ja hyvin elää, menestyä elinkeinoissaan sekä itsensä ja elukkansa terveinä säilyttää."