The Project Gutenberg eBook of Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta, by J. O. Åberg

Tuon pienen Alajärven-joen rannalle, joka yhdistää Lappa- ja Ala-järvet Pohjanmaalla, tahdomme viedä lukijan eräänä kauniina kesäaamuna v. 1808. Pitkin tuon monissa mutkissa juoksevan joen rantoja leviää tummat metsät tai niiden välillä suon tapaiset seudut ja kankaat, joilla ainoastaan matala kanerva kasvaa. Astukaammepa hetkeksi aikaa metsän maailmaan katsomaan elämää, mikä sen helmassa vallitsee, ja miltä se näyttää.

Siellä elää, puitten ja soitten välillä, kasvi- ja eläinkunta lyhyen aikansa, ei niin moninaisena kuin tasamaalla, jossa ihmis-käsi saattaa ilmoihin melkein mahdottomia, vaan kumminkin sellaisena, että sitä ansaitsee katsella, niin kuin ilon lähteenä jokaiselle, joka käsittää nuo voimakkaasta luomisvoimasta puhuvat esineet, joita joka askeleella tapaamme luonnon ihmeellisessä valtakunnassa. Ihmeellä katselemme me mustaa metsää, ehkäpä salaisella pelollakin, sillä emmehän tunne, mitä se povessaan kätkee. Vaan astupa tuohon metsän maailmaan, joka sinusta näyttää niin uhkaavalle; tutustu noihin ääniin, jotka kuuluvat puiden latvoista ja matalista pensaista ja jotka ikäänkuin kuiskaavat satuja menneistä ajoista; opi eroittamaan käärmeen pitkällinen kahina kuivissa lehdissä, melusta, joka syntyy, kun sammakko hyppää lahoneiden oksain yli, jotka aika pian taas muuttaa mullaksi; kuultele lintujen aamu- ja ilta-lauluja, niin olet huomaava, ettei tuo jylhyys, jonka luulit niin eriämättömäksi metsästä, ole muuta, kuin mielenkuvitusta vaan. Sillä syvimmässä metsässäkin kohtaa sinua elo, jonka luonnon herra on soveltanut paikan mukaan, johon hän sen on asettanut.

On kesä aamu, kaunis aamu! Pienen joen aallot kohisevat leikkien rannan pieniä kiviä ja maahan putoneita oksia vastaan ja laulavat matkallaan äidilliseen helmaan kauniita lauluja ajoista, jotka ovat olleet ja menneet. Voi jospa ymmärtäisi noita ääniä; monta luonnon syvimmistä salaisuuksista saisi silloin kenties tietää!

Kun ensimmäiset auringon säteet ehtivät metsän sisimpiin osiin, silloin elo siellä virkoaa. Sen tarpeet ovat tyydytettävät. Arka myyrä pakenee, kavala kettu, tuo voittamaton veijari, hiipii pensaitten välitse, heiluttaa häntäänsä ja teeskentelee minkä kerkiää. Kovakuoriaiset hyörivät sudenkorentojen, mehiläisten ja ampiaisten parissa; jänis ravistaa ajattelevaisesti korviaan ja hyppää kohteliaasti syrjään, kun repo tulee hänen luokseen aamuterveisille — ja laulavain lintujen parvessa, joitten soitanto aina on yhtä vireä ja puhdas, lentää, aaveen näköisenä, kummituksena pimeyden maailmasta, valoa pelkäävä tarhapöllö syrjäiseen pesäänsä. Puun oksat kumartuvat aamutuulen suudellessa toisiinsa kuiskaellen: näin oli eilen, näin on huomenakin ja näin läpi aikojen; viidakot valkenevat ja sekasotkusta, joka ennen vallitsi sen helmassa, tulevat nyt kauniimmat kuvat ilmiin lukemattomissa muodoissa vaihtelevasta kasvimaailmasta; joen vesi kohisee kovemmin, ja pian pienet aallot hyppivät rajussa tanssissa rannoilla, joita ne vastikää suutelivat niin hiljaan.

Niin tulee yö. Silloin alkaa kummallinen risahteleminen melkein joka puun juurella. Koko metsän elämä muuttuu nyt öiseksi. Silloin kavaluus ja julmuus ovat vallitsevaiset ja silloin nämä eläinkunnan himot nousevat korkeimmalleen.

Viileä tuuli puhaltaa ulkona; metsässä on olo tukala. Eri äänien seassa, jotka tulevat vesiltä ja maalta, kuulee selvään tarhapöllön parkumisen. Keskiyön aikana hiljenevät äänet, lintu nyökäyttää pientä päätään, pistää sen siipensä alle ja raukee nukkumaan. Hetkeksi tulee äänettömyys — tunniksi vaan!

Ylistyslaulu, kaunis ja täysinäinen, tervehtii uutta päivää. Puut kumartuuvat toisiinsa kuiskaten.

Pienillä kivillä, joita oli tiheässä pitkin Alajärven joen itäistä rantaa, hyppeli nuori tyttö, paljain jaloin ja kauloin. Hänen soikeanpyöreiden kasvojensa ympäri, joiden suurissa sinervissä silmissä saattoi lukea ainoastaan lapsellista viattomuutta ja jonka suu oli paisuva, kuin kypsä rypäle, valuivat vaaleat hivukset irtonaisina aina vyötäisiin asti. Kevyt puku peitti hänen solakkaa vartaloansa eikä ulettunut alemma, kuin että pienet jalkansa ja nilkkaluunsa jäivät näkyviin. Tyttö näytti olevan seitsemäntoista vuotias ja oli, kuten lapset, jotka ovat kasvaneet luonnon helmassa, jo hyvin vaurastunut. Hän oli ruusu täydessä kukassaan; hän oli myöskin lilja; tuommoinen yhdistys kahdesta eri luonteesta, jota taideniekka ja ihannetaiteilija erittäin rakastavat.

Pohjanmaan helmi, siksi häntä yleisesti nimitettiin, antoikin syytä nimelleen, jolla ei ainoastaan tarkoitettu ruumiin vaan myöskin sielun kauneutta. Vaan Ilma, se oli tuon kauniin helmen nimi, ei tiennyt kauneudestaan. Oli tosin monta, jotka hänelle sen sanoivat, mutta hän ei sitä uskonut, vaan väisti tuon puheen luonnollisella pilallaan.

Kun hän nyt tuossa hyppelee kiveltä toiselle, silloin tällöin astuen veteen, antaen aaltojen huuhtoa pieniä jalkojaan, näyttää hän vedenneitoselta, joka on aaltojen helmasta noussut yli-ilmoihin katsomaan ja ihailemaan hänelle tuntematonta maailmaa.

"Voi kuinka kaunis aamu!" — kuiskasi hän kohottaen silmänsä aurinkoa kohden. — "Oi kuinka nyt on hauskaa ja virkistävää juoksennella Alajärven rannalla. Tämä toki on unta suloisempaa!"

Näillä sanoilla Ilma hyppäsi eräälle jotenkin korkealle kivelle ja katseli ympärilleen. Hieno aamutuuli tarttui hänen pitkään kiharaiseen tukkaansa ja kääri sen hänen vyötäisensä ja helmansa ympäri. Ilma hymyili nähdessään kuvansa heiluvassa aallossa; löi kätensä yhteen ja juoksi aika kyytiä pitkin rantaa. Vihdoin seisahti hän ja katseli etehensä niin tarkkaan, kuin jos hän olisi pelännyt väijyvää vihollista. Se olikin vaan eräs pieni punaseksi maalattu talo joen rannalla, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Somalta tuo pieni talo näytti, tuuheat puut sitä ympäröivät, ja Ilma ei voinut pidättää itseään huudahtamasta ilosta, kun hän katseli kotiaan.

Ilman katsellessa rauhaista kotiaan aukeni yksi sen ikkunoista ja keski-ikäinen nainen katsahti huoneesta ulos.

Nuori tyttö vaikeni; ainoastaan puoleksi hillitty nauru osoitti, että hän oli kuullut äitinsä huudon.

Hetkinen kului ennenkuin äiti uudestaan huusi ja Ilma oli jo puoleksi hiipinyt ulos pensastosta saattaakseen, äitinsä näkemättä, hiipiä esille ja siten hämmästyttää häntä, kun äiti astui ulos portaille. Silmäyksissään, joita hän heitti ympärilleen, saattoi selvään lukea levottomuutta ja tämä levottomuus ilmautui myöskin hänen äänessään, joka tällä kertaa kuului vahvemmalta, vaan samalla vähän epävakaiselta.

Tyttö säpsähti, kun hän taasen kuuli nimensä mainittavan. Hänen hieno korvansa huomasi tuon äänen epävakaisuuden, ja äkkiä ilmestynyt aavistus sanoi hänelle, että jotakin tärkeätä oli tapahtunut. Pitäen käsiään tiheään tykkivällä sydämmellään, riensi hän eteenpäin ja juoksi suoraan äidin syliin huudahtaen:

"Paha lapsi, joka et voi pysyä kotona näin varhain, vaan menet maihin, metsiin!" torui äiti, nähtävästi vihastuneena. — "Ja noin puettuna sitten!" lisäsi hän. "Olethan sinä hurja, tyttö. Tottahan sinun kumminkin pitäisi ymmärtämän ottaa kengät jalkahasi."

"Kengät! Miksi niin? Voi jos tietäisitte, äiti, kuinka helposti minä juoksen kivien ja kukkien yli, aivan kuin jos minulla olisi siivet. Tarvitsen tuskin koskettaakaan maata!"

Äiti katseli hetken ihastuksella kaunista tytärtään, sitten sanoi hän, kun todellisuus oli herättänyt hänet hänen ajatuksistaan, ja kasvonsa synkistyivät:

Rouva Maria Herner, Ilman äiti, oli keski-ikäinen vaimo säännöllisellä kasvojen muodolla. Nuoruudessaan oli hän ollut yhtä kaunis kuin tyttärensä nyt oli, ja saattoipa häntä vielä nytkin, neljänkymmenen vuoden ikäisenä, sanoa joksenkin kauniiksi. Ennen sodan alkua ei hän ollut tiennyt oikein mikä suru onkaan, vaan Huhtikuun 18 päivän jälkeen v. 1808, jolloin hänen miehensä kaatui Siikajoella Venäläisten vallassa olevia kukkuloita valloitettaessa, olivat ruusut sekä sydämmestään että poskiltaan rauenneet pois. Nyt hänellä vaan oli tyttärensä, jonka edestä hänen tuli elää. Vähitellen raskas surunsa sentään laimeni ja tyyni mietiskeleminen, joka käskee ihmisen tarkkaan täyttämään velvollisuutensa, käski häntäkin tästälähin pyhittämään kaiken elämänsä pienen talonsa hoitamiseksi ja Ilman kasvattamiseksi. Hän oli itse tavallista sivistyneempi nainen, ja taisi sentähden kylvää nuoren tytön sieluun siemeniä, jotka tulevaisuudessa kenties kantaisivat suuria hedelmiä; ja tämän teki hän sitä mieluimmin, kun Ilman mielenlaatu oli vieno ja herkkätuntoinen. Vaan tuo nuori tyttö oli myös perinyt isältään jäykän luonteen ja melkoisen itsepäisyyden; ja minkä hän kerran oli päättänyt tehdä, sen koki hän myöskin täyttää. Siinä suhteessa hän erosi äidistään, jossa paitse naisellista lauhkeutta, myöskin jossakin määrässä toimettomuus oli havaittavana.

Kun olivat tulleet ensimmäiseen, hyvin siivottuun huoneesen, vaipui rouva Herner ikkunan edessä olevalle sohvalle ja peitti kasvonsa käsillään.

"Äiti, äiti" — puhkesi Ilma sanomaan, rientäen äitiään kaulailemaan — "mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle se, teillä on jotain mielessänne!"

"Ettekö tahdo minulle ilmaista pelkoanne?" kysyi tyttö lempeästi. —
"Sillä tottahan se on…"

"Pelko, niin", — keskeytti rouva Herner, nostaen päätään. — "Oikein sinä arvasitkin, Ilma; hirmuinen pelko minua ahdistaa. En tiedä rohkenenko sinulle sitä mainita?"

"No, koska niin tahdot, niin minä sinulle sen kerron. Kuule nyt! mitäs sanoisit, jos yht'äkkiä näkisimme täällä joukon ryssiä!"

"Viholliset kulkevat ryöstöretkillä näillä seuduilla. Toissapäivänä oli pieni kasakkajoukko nähty Sikkilän läheisyydessä…"

"Kasakkajoukko!" huudahti Ilma, ennenkuin äiti ehti lopettaa. "Voi! minä olen niin usein kuullut kasakkain olevan meidän julmimpain vihollisemme!"

"Julmimmat eivät ne toki liene; ainakaan eivät Donin kasakat. Uraalin kasakoista en saata sitä sanoa. Isäsi, joka oli ollut noilla seuduilla, kertoi usein minulle näistä molemmista ratsastajajoukoista, ja hän vakuutti Donin kasakkain olevan paraimpain kaikista muista, jotka oli kohdannut. Kuinka me nyt teemme? Joko jäämme tänne tahi lähdemme Sikkilään?"

"Niinkuin itse tahdotte, äitini" kuiskasi Ilma ja heittäytyi äitinsä kaulaan. — "Vaan kyllä on vaikeata jättää koti!"

"On, Jumala nähköön", huokasi rouva Herner ja kallisti päänsä käsiinsä. "Vaan sehän kerran kumminki tapahtunee", lisäsi hän hiljemmin. "Täällä emme saata olla turvassa."

Tuo veitikkamainen lapsellinen hymy, joka ennen oli elänyt Ilman huulilla, oli nyt kadonnut; ja totisuus vallitsi noilla pienillä näppärillä huulilla ja noissa kauniissa sinervissä silmissä. Tässä silmänräpäyksessä näytti tuo seitsentoista vuotias Ilma semmoiselta, joka on tuomittu ratkaisemaan jotakin elämän arvoitusta. Ja olihan hänellä ja hänen äidillään todellakin tärkeä arvoitus ratkaistavana, sillä riippuihan kukaties heidän henkensä tästä ratkaisemisesta.

Aurinko oli sillävälin noussut aina korkeammalle taivaalle ja Alajärven pienet aallot välkkyivät niin kauniisti sen säteissä. Tämä kaunis aamu ennusti kaunista päivää.

Rouva Herner, kun oli hetken istunut ääneti ja mietteissään, sanoi astuen muutaman kerran edestakaisin lattialla:

— "Ilma, lähde sinä veneellä soutamaan Mikon luo ja käske häntä tulemaan tänne. Minä tiedän hänen sukkelaksi ja hän se yksin keksii keinon, jolla vältämme kasakkain tännetulon. Vaan joudu, Ilma; meillä ei ole aikaa hukattavana."

"Paikalla, paikalla, äiti!" sanoi nuori tyttö ja riensi toiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua palasi hän. Pienet somat lapikkaat, kiinnitettynä hienoilla hihnoilla, lumivalkoinen liina kaulassa ja samankaltainen päässään peittämässä hänen hätä hätää kokoonkäärittyä tukkaansa, siinä oli hänen matka-pukunsa. Kuinka kaunis hän siinä olikin! Eipä ollut ihme, että hän oli saanut liikanimen: Pohjanmaan helmi!

— "Hyvästi nyt vähäksi aikaa, äiti kulta!" sanoi hän syleillen äitiään. — "Pian olen takasin, ja varmaan olen tapaava Mikon."

"Mikkoko?" ihmetteli rouva Herner ja syöksi ikkunaan. — "Kas vaan, tuossa juuri hän tuleekin maalle. Vaan, Jumala varjelkoon, minkä näköinen hän on!"

Hetken perästä Mikko suntio astui ovesta sisälle. Kasvoissaan näki selvään levottomuutta, ja itsekseen hän mutisi pitkiä lauseita, joita ei kukaan muu, kuin hän itse, voinut ymmärtää.

II.

Vihdoin sanoi hän, kotvan aikaa mietittyään, astuen pari askelta edemmäksi lattialle sekä syvään kumartaen rouva Hernerille:

"Jumala antakoon", vastasi rouva Herner ojentaen Mikolle kättään. —
"Mitä uutisia sinulla on muassasi?"

Tuo nuori tyttö kiljasi ja olisi kaatunut maahan, ellei suntio olisi kerjennyt ottamaan häntä vahvoihin käsivarsiinsa. Vähälläpä myös oli, ettei rouva Hernerkin käynyt tainnoksiin Mikon vastauksesta, vaan hänellä sentään oli suurempi mielenmaltti tässä silmänräpäyksessä. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen, joiden kuluessa Mikko vei Ilman sohvalle, sanoi rouva Herner:

"Minä ymmärrän hyvin, että tuolla vertauksellasi tarkoitat katteini
Margunoffia."

"Aivan niin", vastasi Mikko nyökäyttäen päätään. — "Katteini on susi ja hän hiipii täällä ympäri sadan venäläisen jääkärin kanssa, sen olen itse nähnyt. Hänpä se eilen oli Sikkilässä, otti kaikki ruokatavarat, mitkä sai ja pelätti vaimot metsiin. Kun jääkärinsä olivat juoneet suuhunsa kaiken viinan, minkä käsiinsä saivat, läksi katteini heidän kanssaan Lappajärvelle päin, sillä hän tietää siellä pohjoisessa päin olevan rikasta väkeä. Mutta minäpä salaa seurasin hänen jälessään ja näin hänen eilen menevän joen yli matalikosta, joka on noin virstan päässä tästä pohjoiseen. Enempää en tarvinnutkaan tietää, sillä paikalla aavistin venäläisten hankkivan tälle paikalle."

"Oli niitäkin" — vastasi Mikko. — "Unhoitin sanoa, että katteinilla on muutamia niitäkin seurassaan."

"Kun katteini Margunoff tulee, en minä tahdo olla kotona, ettekä tekään, äiti, saa jäädä tänne. Sano meille, Mikko" — jatkoi hän nousevalla tuskalla tarttuen suntion käsiin, — "etkö tiedä mitään paikkaa, jossa saattaisimme piiletä!"

"Tiedänpä niinkin", vastasi Mikko vitkaan ja miettiväisesti. — "Mutta se riippuu siitä, jos te tahdotte seurata sinne."

"Sano meille se; jos sinulla on pelastuskeino, niin älä sitä meiltä estä", sanoi rouva Herner levottomasti.

"Asian laita, näettekö, on se, että Sikkilän kyläläiset ja koko seudun nuoret miehet ovat yksin voimin tehneet murroksen kaksi virstaa Sikkilästä pohjoiseen. Meidän korviimme on tullut, että kenraali Adlercreutz, jota Jumala siunatkoon, juuri äskettäin on voittanut viholliset Lapualla, ja että eräs toinen, jonka nimi on Sandels ja joka myöskin on kelpo mies, suorittaa asiansa oikein hyvin Itä-Suomessa. Silloinpa me aattelimme, ett'ei haittaisi, jos mekin yhtyisimme liittoon käydäksemme sotaa omalla tavallamme, sillä me Pohjalaiset olemme aina enemmän, kuin muut, saaneet kärsiä Venäläisten hävityksiä. Murroksen takana odotamme vaan kunnes katteini tulee, ja sinnepä olisi rouvankin paras lähteä. Kyllä minä näytän tien."

"Kiitoksia, Mikkoseni", sanoi rouva Herner liikutettuna. "Vaan mitä tietä me menemme, kun katteini Margunoff on pohjoisessa päin?"

"No, kunhan vaan pääsemme joen toiselle puolelle, joka tällä kohdalla on niin syvä, ett'ei kukaan pääse kahlaamalla sen yli, ei enää ole hätää laisinkaan."

"No hyvä, sinä saat viedä meidät minne tahdot, Mikko" — sanoi rouva Herner päättäväisesti. "Me olemme pian valmiit. Tule, Ilma; me otamme mukaamme vaan, mikä tärkeintä on."

Molemmat naiset katosivat nyt hetkeksi. Kun he tulivat takaisin matkapu'ussa, oli Mikko jo edeltäkäsin lähtenyt rannalle veneen luo.

— "Niin täytyy meidän nyt jättää rauhaisa kotimme, kenties ijäksi päiväksi!" huokasi rouva Herner katsellen ympärilleen surullisin silmin. — "Jumala meitä varjelkoon!"

Ilma itkeä tihutti äitinsä rinnoilla. Hänestä tuntui vielä raskaammalta jättää lapsuutensa koti. Nyt ei mikään, ei hymyilevä aamuaurinko, ei lintujen ilolaulut eikä aaltojen solina ilahuttanut häntä. Syvällä surulla kauniissa silmissään katseli hän seutua ja kyyneleet vuosivat aina runsemmin. Vihdoin sanoi hän irroittaen itsensä äidin syleilystä:

He astuivat nopeasti rappusille, sanoivat vielä kerran jäähyväiset kodilleen, jonka ulko-oven he tarkkaan lukitsivat, ja riensivät sitten kiireesti rannalle, josta Mikko, joka jo oli irroittanut veneen, viittasi heille merkiksi, että heidän tuli kiiruhtaa.

Ennenkuin menemme edemmäksi täytyy meidän ensin lähemmin tehdä tili katteini Margunoffista ja suhteesta, missä hän näyttää olevan rouva Herneriin ja hänen tyttäreensä.

Vähää ennen sodan syttymistä oli eräs suurenlainen kartano muutamia virstoja itäänpäin Sikkilästä tarjottu kaupaksi, koska sen omistaja oli tehnyt konkursin. Halullisten ostajain joukossa oli myöskin venäläinen Margunoff, erään jääkärirykmentin upsieri. Koska tämä oli rikas, ei auttanut mitään, että talonpojat ja seudun herrasmiehet, jotka eivät tahtonet ryssää naapurikseen, kohottivat kartanon hintaa. Se joutui Margunoffille, joka paikalla puhtaassa rahassa maksoi ostohinnan. Kun kartano kaikin puolin oli korjattu, muutti hän sinne asumaan ja eleli siellä Venäläisen tavalla. Tämä seikka tietysti suututti talonpoikia, jotka jo ennen vihasivat venäläisiä, joiden kauheista julmuuksista Pohjanmaalla "Ison vihan aikana" kertomuksia on säilynyt meidän aikoihimme asti, ja Margunoff sai useasti kokea, kuinka syvään hän oli vihattu. Uhmistellen jatkoi hän irstasta elämätään huolimatta kaikesta nurinasta, mikä häntä kaikkialla kohtasi. Eräänä päivänä oli Margunoff metsästämässä, jolloin häntä kohtasi niin äkillinen rankkasade, että hänen täytyi käydä etsimään suojaa itselleen. Sattumalta tuli hän näin kersantti Hernerin talolle, jossa hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt. Tuo rehellinen Suomalainen otti venäläisen vastaan kaikella mahdollisella kohteliaisuudella, ja Margunoff jäi yöksi. Sen päivän perästä tapahtui sangen usein, että hän joutui Hernerin taloon, joskopa oli paha tahi kaunis ilma, ja pianpa huomattiin, että nuo hänen tiheät vieraissakäyntinsä olivat ainoastaan Ilman takia eikä kiitollisuudesta, jonka tähden hän näytti ne tekevänsä. Herner pelästyi, kun hän näki irstaisen ryssän aikomuksen, ja antoi hänen selvään ymmärtää, että oli paras lopettaa nuo tiheät kestikäynnit. Tämän sai Margunoff myös kuulla talonpojilta, jotka rakastivat urheata kersanttia, ja kun hän ei nähnyt vaivansa päästä tarkoituksensa perille suoralla ja rehellisellä tavalla menestyvän, päätti hän salaa voittaa aikomuksensa. Häntä ei sentähden koskaan nähty päivillä Hernerin talon läheisyydessä, vaan illan tultua hiipi hän ympäri kuin susi. Mutta tuostakin sai Herner vihiä ja muutamana pimeänä syysiltana, kun Margunoff paraillaan koki päästä joen yli aivan lähellä kersantin kotoa, tuli tuo reipas Suomalainen hänen vastaansa. Keskustelu alkoi; puhe muuttui kiivaammaksi ja vihdoin kiistailijat kävivät käsikahakkaan. Margunoff, joka ei ollut heikko, puolusti itseään kauan, vaan väkevä Herner viimein kaasi hänen maahan, johon hän jäi makaamaan taittuneella käsivarrella. Herneriltä, kun hän näki onnettomuuden, joka oli kohdannut vastustajaansa, katosi viha paikalla, ja menipä hän auttavaisuudessaan niin pitkälle, että hän illan pimeässä kantoi selässään voitetun ryssän Sikkilään, jossa hän hankki hänelle rattaat ja hevoisen. Päästyään kotia täytyi Margunoffin ruveta sängyn omaksi ja siinä tilassa hän oli, kunnes sota syttyi. Muutamia päiviä ennen sodanjulistusta läksi hän, sydämmessään miettien kostoa, rykmenttinsä luo kenenkään aavistamatta oikeata suhdetta, koska ei kukaan vielä tiennyt sodasta mitään. Vaan samassa, kun rauha rikottiin ja Venäläisten sotajoukot marssivat rajan yli Suomeen, läksivät talonpojat miehissä Margunoffin kartanolle ja polttivat "ryssän pesän", joksi he sen nimittivät, poroksi. Tästä ei Margunoff saanut mitään tietoa, ennenkuin Lapuan tappelussa. Silloin vannoi hän talonpojille hirmuisen koston ja saavuttaakseen sen pyysi hän Rajevskiltä pienen joukon jääkäreitä ja kasakoita, käydäkseen sotaa omin käsin. Tämä esitys oli Rajevskin mielestä hyvä, koska Suomen talonpoikain partiokunnat nyt saisivat oivallisen vastustajan Margunoffissa, joka ei suinkaan ollut mikään taitamaton upsieri.

Että Margunoffilla, paitsi kostoa niille, jotka olivat polttaneet hänen talonsa, oli mielessään myös omat aikomuksensa Ilman suhteen, on luonnollista, ja hän iloitsi jo edeltäkäsin voitostaan nyt, kun naiset olivat yksinään kodissaan.

III.

Puolivälissä tietä rannalle seisahtui Ilma yhtäkkiä ja säikähdyksen huuto pääsi hänen huuliltaan.

Pitkin jokirantaa lähestyi joukko sotamiehiä rivakassa marssissa. He olivat vielä pitkän matkan päässä, vaan vaara oli kumminkin jotenkin uhkaava, koska pyssyn luoti helposti kantoi veneelle asti.

"Kiiruhtakaa!" huusi Mikko tarttuen airoihin ollakseen valmis lähtemään vesille. "Ne on Margunoffin sotamiehiä, ja että hän itsekin on muassa on luonnollista."

Nämä sanat siivittivät naisten askeleet; he milt'ei lensivät venettä kohden. Juuri kun pääsivät sen luo ja rouva Herner jo oli puoleksi veneessä, lensi pyssynluoti suhisten hänen korvansa ohitse, että hän melkein tainnuksissa vaipui Mikon syliin. Ilma riensi äitinsä jälessä ja Mikon kehoituksesta molemmat naiset laskihevat pitkäkseen veneen pohjalle, jossa he olivat edes vähän suojassa Venäläisten kuulia vastaan, jotka nyt rupesivat suhisemaan heidän ympärillään.

"Tulivatpa he sentään tällä kertaa liian myöhään" — sanoi Mikko laskiessaan aironsa veteen. — "Me olemme jo niin paljon ennakolla."

"Vaan veneemme!" puuttui Ilma sukkelaan puheesen. "Jos ryssät saavat sen käsiinsä, on heillekin mahdollista tulla yli yhtä pian, kuin mekin."

"Eipä niinkään", vastasi Mikko ja hymyili niin kummallisesti. — "Onpa heidän vaikea vähässä ajassa onkia sitä ylös joen pohjasta."

"Olet siis upottanut sen?" lausui rouva Herner, joka jälleen oli tointunut ja kuullut Mikon viimeiset sanat.

"Olen, sillä aavistin jotakin kiusaa tapahtuvan, ja juuri sentähden ryhdyinkin tuohon varmaan keinoon."

Sillä välin olivat Venäläiset aina enemmän lähestyneet rantaa, lakkaamatta ampuen. Ei ainoakaan luoti sentään tavannut Mikkoon, joka rivakoilla iskuilla souti tuon tällä kohdalla jotenkin leveän joen toiselle rannalle. Jääkärit juoksivat kuin lammaslauma edes takaisin rannalla hakien venettä, sillä ilman sitä eivät he ajatelleetkaan saavuttavansa pakolaisia, jotka jo olivat ehtineet liian kauas edelle. Heidän etsimisensä oli kumminkin turha, koska Mikko, kuten jo tiedämme, oli upottanut rouva Hernerin veneen joen pohjaan.

— "Älkää ampuko kuin kurjat raukat! Eikö seassanne ole ketään, joka voi tavata tuohon Suomalaislurjukseen", huusi katteini Margunoff, joka nyt vasta ehti rannalle ja vähän hämmästyneellä ja häijyllä silmäyksellä katseli saalistaan, jonka omistamisesta hän jo ennaalta oli iloinnut.

Muuan jääkäri, joka seisoi katteinia lähinnä, tähtäsi ja laukaisi.
Luoti lensi veneen ylitse ja meni toiselle rannalle.

"Annas tänne!" ärjäsi Margunoff vimmoissaan ja tarttui erään toisen lähellä olevan sotamiehen kivääriin. — "Minä teille näytän, ett'ei ole vaikeata osata tuommoiseen maaliin!"

Näin sanoessaan laukaisi hän. Luoti sattuikin maaliin, vaikka ei siihen, johon katteini tahtoi: se tarttui veneen perään, repäisi siitä muutamia pirstaleita irti ja putosi veteen. Tuskin oli pyssy lauennut, kun samassa pieni kasakka-joukko ratsasti rannalle. Ratsastajat nähdessään, selkenivät katteini Margunoffin mustat synkistyneet kasvot hiukan, vaan ei tuo kauan kestänyt. Synkkänä, kuin ennenkin astui hän kasakkain upsierin, erään nuoren ja kauniin miehen luo ja sanoi, osoittaen venettä, joka meni menemistään edemmäksi:

"Kiiruhtanut!" sanoi nuori kasakka, ja kauniit, miehekkäät kasvonsa synkistyivät. "Saattaako ratsumies tehdä kiirettä metsässä, ja semminki metsässä semmoisessa, kuin tämä, jossa järvi toisen perästä tulee kulkijalle vastaan pakoittaen koukkuja ja kierroksia tekemään. Elleivät ne esteet olisi olleet tiellämme, olisimme me…"

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän", keskeytti Margunoff sukkelaan. "Vaan eikö teidän miestenne joukossa ole ketään, joka lähtisi hevosineen uimaan toiselle rannalle. Virta ei ole väkevä ja minä luulisin koetuksen onnistuvan."

Kasakka-upsieri tarkasteli muutamilla silmäyksillä pieniä ruskeita miehiään ja käski sitten erään heistä, jonka hän luuli rohkeimmaksi kaikista, tekemään yritystä.

"Jos vaan pääset yli joen", sanoi Margunoff, "et tarvitse muuta, kuin ratsastat miehen nurin, sillä, niinkuin luulen, ei hänellä ole pyssyä muassaan."

Kasakka ratsasti rantaan ja pakoitti vilkkaan hevosensa menemään veteen. Sykkivin sydämmin katseli Margunoff tuota rohkeata yritystä ja kielsi jääkäriään ampumasta, sillä helpostihan olisi sattunut, että joku luoti vahingossa olisi lentänyt kasakkaan.

Kun Mikko näki kasakan syöksevän veteen, välähti ilonleimaus silmissään ja itsekseen hän mutisi: "Hulluutta kaikkityynni! Kuolemaan sinä lähdet."

"Mitä sinä jupiset?" kysyi rouva Herner nostaen päätään veneen vieren yläpuolelle.

"Estää häntä meitä takaa-ajamasta. Minä ymmärrän hyvin, rouva Herner, katteini Margunoffin aikomuksen. Jos kasakka pääsee ehiänä tälle rannalle, olemme me hukassa."

Tämän lyhyen keskustelun aikana oli Ilmakin kohounut istualle. Hänen silmäyksensä lensivät salamannopeudella uivaan viholliseen ja hänen kumppaniinsa rannalla ja sieltä taas äitiin ja Mikkoon. Kun hän näki muutaman jääkärin murtavan hänen kotinsa ulko-oven ja tunkevan sisälle, huudahti hän. Silloin jo hän aavisti mitä seuraaman piti.

Kasakka oli ehtinyt joen puoleen väliin, ja mustat silmänsä näyttivät sanovan niinpaljon kuin: nyt olette käsissäni! Mitä hän itsekseen mutisi, sitä ei kukaan kuullut.

"Pari airon-iskua vielä ja me olemme maalla", sanoi Mikko rouva
Hernerille. "Olkaa valmiina paikalla hyppäämään pois veneestä."

Rouva Herner ei sanaakaan vastannut, vaan kun vene töyttäsi rantaan, tekivät hän ja Ilma niinkuin Mikko oli käskenyt. Kuin tämä silloin näki naisten olevan maalla, nousi hän veneessä seisaalleen sekä veti äkkiä pistuolin, jonka oli piiloittanut takkinsa alle, esille. Rouva Herner ja Ilma vapisivat pelosta nähdessään Mikon aikomuksen ja Ilma sanoi tuskallisesti:

"Sen saa nähdä kohta", vastasi Mikko lyhyesti ja ojensi pistuolin kasakkaa kohden. Tämä, joka nyt vasta huomasi vastustajallaankin olevan aseen, tarttui nyt ratsupyssyynsä, mutta vaikkapa hän olikin nopea virittämään sitä, ehti Mikko kumminkin ennen häntä laukaista aseensa.

Kasakka heilutti kotvasen aikaa käsiään ilmassa: paksu verivirta tulvasi hänen avatusta suustaan, ja raskaalla huokauksella, viimeisellä tässä elämässä, vaipui hän aaltoihin. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä; hetken perästä sen jälkeen lainehtivat aallot hiljaan kuin ennenkin kasakan haudan yli, ja kenties oli tuo hiljainen laulu, jonka ne lauloivat, valitus-tervehdys Donin aromaille.

Kasakan kaatuessa syntyi kauhea häiriö Venäläisten seassa. Katteini Margunoff riehui; saalis oli nyt pääsevä hänen kynsistään, huolimatta kaikista ponnistuksistaan. Hurjassa raivossa hän sentähden huusi juostessaan pienelle talolle:

Eikä viipynytkään kauan ennenkuin liekki rupesi riehumaan suvilämmöstä kuivanneissa kattolaudoissa. Ennen auringon laskua oli rouva Hernerin pieni soma koti muuttunut savuavaksi tuhka-läjäksi, jota kasakat ja jääkärit tarkkaan nuuskivat, toivossa tavata jotakin, jota eivät olleet huomanneet taloa ryöstäessään.

Minkälaisilla tunteilla äiti ja tytär näkivät kotinsa muuttuvan tuhaksi, voimme kyllä käsittää. Kuumat kyyneleet huuhtoivat heidän poskiaan, sillä olivathan he nyt kodittomat ja päällepäätteeksi vihollisten takaa-ajamat, vihollisten, joiden ilo oli saada kiusata uhriaan, usein pitkälliseen kuolemaan asti. Se joka ei valittanut, vaan mielessään päätti uhrata viimeiset voimansa naisten pelastukseksi, oli Mikko. Silmänsä hehkuivat vihasta, kun hän näki tulipalon ja itsekseen jupisi hän:

"Tuo ei ole jäävä kostamatta, ei, niin totta kuin nimeni on Mikko.
Sinäpä sama heittiö poltit minunkin pirttini!"

"Mitä suuntaa me lähdemme menemään?" kysyi rouva Herner vihdoin, pyyhkien silmiään. "Vie meidät minne tahdot, Mikko: me luotamme kokonaan sinuun."

"Kiitoksia sanoistanne" — vastasi Mikko kiitollisella katsannolla; — "minä teen kaikki minkä voin rouvan pelastukseksi. Me emme saa viipyä kauan täällä", pitkitti hän hyvän aikaa katseltuaan ympärilleen, — "sillä katteini kyllä keksii jonkun keinon päästäkseen yli joen tältä kohdalta. Emme saa seisahtua, ennenkuin olemme murroksen luona ja vasta siellä saatamme olla jonkinlaisessa suojassa. Minä käyn edellä."

Odottamatta mitäkään vastausta rouva Herneriltä tahi hänen tyttäreltään läksi Mikko liikkeelle. Sikkilän läpi, jossa näkyi ainoastaan tyhjyyttä, kulkivat he nopeasti. Oli jo myöhään iltapuolella, kun pakolaiset saapuivat metsään, missä murros oli. Väsyneinä ja nälissään heittäytyivät rouva Herner ja Ilma pienelle nurmikolle, joka oli juuri metsänrannassa. Tämä viivytys suuresti huoletti vanhaa, rehellistä Mikkoa, joka aavisti Venäläisiä vakojia olevan seuduilla. Hänen huolellinen katsantonsa antoikin rouva Hernerille syytä kysymään:

Mikko oli hetken vaiti. Mielellään tahtoi hän puhua totta, vaan yhtä mielellään tahtoi hän myös, ett'eivät naiset tulisi levottomiksi. Hän ei oikein tiennyt mitä hänen piti vastaaman, kun Ilma sanoi:

"Sano vaan suoraan, Mikko, uhkaako meitä mikään vaara. Onhan paljon parempi, jos saamme tietää tuon jo nyt."

"No" — sanoi Mikko vihdoin pyyhkien pitkän tukkansa pois otsaltaan — "minä luulen vaaran uhkaavan."

"Eipä niinkään; ei vielä muutamaan tuntiin", sanoi Mikko pudistaen päätään. — "Vaan minä en saata uskoa, että hän, tuntiessaan täällä olevan murroksen, olisi lähtenyt tästä metsästä, jättämättä sinne vakojia. Juuri näitä vakojia minä pelkään. Jos siis suinkin on mahdollista, niin koettakaa käydä."

"Täytyyhän meidän koettaa", huokasi rouva Herner ja nousi Mikon avulla seisaalle. — "Levotta saamme olla, kunnes perille pääsemme."

"Minä puolestani kyllä jaksan käydä vielä semmoisen matkan, kuin jo olemme käyneet", sanoi Ilma hypäten ylös. Vaan hänen jalkansa horjuivat ja hohtava puna hänen poskillaan ilmaisi kylläksi hänen jo liiaksi vaivanneen itseään. Sen huomasi myöskin sanoista, jotka Mikko itsekseen jupisi:

"Oiva tyttö! Vaikka on väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, on hän toki valmis uusiin ponnistuksiin." Ääneen hän sanoi: "Seuratkaa sitte minua!"

Suurimmalla varovaisuudella, joka selvään osoitti, että Mikko oli tottunut metsässä-kulkija, astui hän eteenpäin, ei suoraan, vaan suurissa mutkissa. Hienot pensaitten oksat taipuivat risahtamatta syrjään, eikä hän askeltakaan ottanut, ennenkuin hän ensiksi oli tutkinut paikkaa. Yhtä suurella varovaisuudella seurasivat häntä naiset. Sanaakaan ei lausuttu.

Yht'äkkiä seisahti Mikko ja pisti sormensa suuhunsa, mikä oli tarpeellinen merkki tässä silmänräpäyksessä, sillä vaikka naiset tähän asti olivat olleet ääneti, olisivat he epäilemättä huudahtaneet säikähdyksestä ja hämmästyksestä, nähdessään edessään näyn, mikä nyt heitä kohtasi. Mikon antamalla merkillä heittäysivät he maahan muutamain pensaitten taakse, josta he estämättä näkivät, mitä edessään oli. Itse eivät he tarvinneet pelätä joutuvansa huomatuiksi, niinkauan kuin asema vielä oli sama kuin nyt, sillä pensasto oli tiheä.

Noin kymmenen kyynärän päässä heistä makasi erään pensaan juurella kaksi venäläistä jääkäriä. Heidän pullakat, punervat kasvonsa selvään sanoivat missä työssä he olivat. Votkapulloa he ahkeraan kallistelivat, ja koko ajan he juttelivat milloin kovemmalla, milloin matalammalla äänellä, huolimatta siitä, jos kukaan heidät näki tahi ei.

"Mitä minä sanoin?" kuiskasi Mikko rouva Hernerille niin hiljaan, että hän tuskin kuuli. — "Katteini Margunoffin kanssa ei ole leikitteleminen! Vaan kyllä me vielä häntä vedämme nenästä", jatkoi hän lohduttaen, kun hän huomasi Ilman levottomuuden. "Noita lurjuksia emme tarvitse peljätä! ei ole vaikeata nipistää heidät pois."

"Koettaa", täytti Mikko. "Ai'onpa niinkin. Odottakaapa vaan hetkinen, kunnes viina on tehnyt paremman vaikutuksen, niin olen varma, että he huomenna saavat ottaa parannus-ryyppynsä murrostemme suojassa, jos heillä silloin vielä on viinaa jälellä." [Siksihän juomarit sanovat vahvistusnaukkua, jonka aamuisin ottavat kohmelon poistamiseksi. Tekijä.]

Naisten mielestä oli paras antaa Mikon tehdä, miten hänen mieli teki; he kyllä tiesivät hänen olevan miehen, johon saattoi luottaa.

Venäläisten keskustelu muuttui aina kova-äänisemmäksi. Ei tuossa kanssapuheessa sentään huomannut mitään vihaa, sillä silmäänpistävä omituisuus tällä kansalla on se, etteivät miehet päissään ole pahoja. Kun ryssä on humalassa on hän onnellisin, ja niin suopea, että oikein täytyy nauraa hänelle. Katsoppa vaan dvornikaa (portinvartiaa) joka vartioitsee palatsin porttia Pietarissa; kuinka onnellinen hän on, kun kielensä jaarittelee jos jotakin, ja kun jalat horjuvat allaan! Jos hän kaatuu kadulle, torille tahi portaille, jää hän siihen makaamaan; ei kukaan hänen untaan häiritse, sillä monet oikeuden palvelijoista, jotka käyvät ohitsensa, toivovat kenties sydämmessään olevansa tässä onnellisessa tilassa.

Nepä olivat oikeita ryssiä ja olivat sentähden tässä humalatilassaan hyvänsävyiset kuin ainakin. Ratkaistuaan asian, joka näytti hyvin tärkeältä, hypähtivät he seisaalleen, asettivat kiväärinsä puuta vasten ja rupesivat suutelemaan toinen toisensa poskia, yhä ylistellen toisiaan kauniilla korunimillä. Heidän lorunsa kuuluivat kauas, ja eipä ollut ilman, ettei naiset, erittäinkin Ilma, katselleet heidän liikuntojaan uteliaisuudella, kuunnellen heidän sanojaan, joista Mikko heille suomensi ne mitkä taisi. He olivat Mikon mielestä erittäin hyvät ystävät; kehuivat ystävyyttään, jonka ainoastaan kuolema taisi sammuttaa, ylistivät tsaaria, vaan kaikkein enemmän toki votkaa, jonka he viimeiseen pisaraan joivat. Eipä se ollut vaikuttamatta. Kun heidän ihastuksensa oli korkeimmallaan, syleilivät he toisiaan sekä heittivät tanssia pensaitten välillä, kunnes vihdoin kaatuivat nenälleen lähellä sitä pensasta, jonka takana pakolaisemme makasivat. Jonkun aikaa heidän sätkyvät käsivartensa ja koipensa osoittivat, että he koettivat päästä vapaaksi viinan vaikutuksesta, vaan vihdoin sen valta voitti, ja melkein samassa silmänräpäyksessä kuin jalkain ja käsien liikunnat lakkasivat, ilmoitti kova-ääninen kuorsaaminen heidän joutuneen unen valtaan.

"Enkö ollut oikeassa?" sanoi Mikko hymyellen ja nousi seisaalleen. —
"Nyt eivät he meille voi tehdä enemmän kuin äsken syntyneet lapset."

"En ole koskaan vielä tuommoisia kujeita nähnyt", sanoi Ilma. —
"Naurettavaa oli nähdä heidän syleilevän ja suutelevan toisiansa!"

"Huomenna!" puhkesi Mikko sanomaan. "Heidän pohmelossa olonsa on heidän autuutensa, ja silloin ovat he yhtä suopeat, kuin päissäänkin ollessaan. Katteini Margunoffilla oli renki, hänen nimensä olen unhoittanut, ja se mies oli hyvänsävyinen viisi päivää viikossa, nimittäin silloin kun oli päissään tahi pohmelossa. Yhden päivän oli hän vihainen, kuin rakki, ja se oli kun hän oli selkeä."

Keskustelu loppui tähän. Mikko meni kuorsaavain sotamiesten luo ja käänsi heidät naisten suureksi hämmästykseksi toisaalle. Vaan ryssät eivät laisinkaan näyttäneet olevansa hereillä.

"No, teidän helposti saa nipistetyksi pois!" sanoi Mikko itsekseen. "Te makaatte nyt tässä kunnes minä tulen takaisin."

Näin sanottuaan hän taittoi koko joukon oksia, jotka hän levitti sotamiesten päälle, ettei kukaan heitä keksisi, jos kenties heidän seuralaisistaan joku sattuisi paikalle; sitten otti hän heidän kiväärinsä sekä meni naisten luo, jotka piilopaikasta huolellisina olivat katselleet mitä Mikko teki.

"Nyt on aika jatkaa matkaa", sanoi hän; — "meillä on vielä pitkältä sitä jälellä."

Noin puoli tuntia tämän jälkeen saapuivat pakolaisemme murrokselle, missä heille huudettiin nuo tavalliset sanat: "Ken siellä?"

IV.

Vimmoissaan siitä, että saaliinsa oli päässyt kynsistään, riensi Margunoff, kun oli nähnyt kaikki, minkä hävittää saattoi, hävitetyksi, yli joen toiselle rannalle juuri samalla kohdalla, mistä ennenkin oli mennyt yli. Jos hän nyt olisi mennyt suoraan murrosta kohden, olisi hän tullut äkkiluulematta talonpoikain päälle, jotka eivät odottaneet häntä tulevaksi ennenkuin yöllä, vaan hän läksikin Sikkilään, luullen siellä toki jonkun elävän olennon löytävänsä, jolle saisi kostaa. Mutta kaikki olivat paenneet; ei edes kissaa tahi koiraa kohdannut. Tämä vielä enemmän suututti Margunoffia ja hän paikalla antoi käskyn sytyttää kaikki, mikä palaa taisi. Sotamiehet tietysti eivät olleet hitaat tuohon työhön.

Muutamia kyynäriä pohjoisimmassa olevasta pirtistä seisovat Margunoff ja kasakkaupsieri Kotschoffsky keskustellen asiasta, joka oli tärkeä; sen näki heidän katsannoistaan. Margunoffin otsa usein synkistyi ja hänen terävissä silmissään tuolloin saattoi nähdä uhkauksen-leimauksen, joka näytti mielensä olevan kiihkessä. Kotschoffskyn miehuullisissa kasvoissa vaihteli sääliväisyys ja jonkunlainen ylenkatse, josta ei varmaan saattanut sanoa, tuliko se sisällisistä vai ulkonaisista syistä.

"Pohjanmaan helmi", jupisi hän itsekseen kierrellen pieniä mustia viiksiään, — "se on kummallinen nimi!"

"Vaan hyvin ansaittu", sanoi Margunoff vähän kiivaasti. — "Pyhän Neitsyn nimessä, luutnantti, te ette vielä ole nähnyt tyttöä! Vaan toivon pian taitavani esitellä häntä minun… minun…"

— "Minun…" jatkoi Kotschoffsky äänellä, joka vähän vivahti pilkaan.
— "Mitä te tarkoitatte, katteini?"

"Se on oma asiani", sanoi Margunoff pikaisesti. "Olkoon miten on; tyttö on kaunis ja… ja… minun täytyy saada hänet omakseni."

Näin sanottuaan hän pitkällisesti kääntyi korkollaan toisaalle eikä siis huomannut hymyilyä, joka nousi kasakan hienoille huulille.

"Hän kaunistaisi minkä palatsin tahansa" — jatkoi Margunoff nousevalla innolla — "ja minun pitää saada hänet, kuuletteko, luutnantti, minun pitää saada hänet."

"Mitä ovat teidän aho-kukkanne tämän helmen rinnalla! Ei niillä ole loistoa; ne ovat tummat kuin kanervat Donin rannalla. Minä olen hänen voittava, sen vannon Pyhän Mikaelin kautta!"

Pilkallinen hymyily, joka kumminkin pian katosi, näkyi Kotschoffskyn huulilla. Kun pari kertaa oli kädellään silitellyt alimmaisen puolen kasvojaan, sanoi hän:

"Te olette hyvin varma asiastanne, katteini; vaan ettekö sentään luule tytön voivan päästä käsistänne?" Margunoff säpsähti näistä kasakan totisista sanoista. Muutaman silmän-räpäyksen hän katseli terävin silmin luutnanttia, ja näytti melkein, kuin jos hän ajatteli: "oletkohan sinä vaan minun kilpa-kosiani?" Mahdottomaksi ei hän sitä luullut, sillä Kotschoffsky oli häntä sekä nuorempi, että kauniimpi. Kun hän, niinkuin näytti, oli saanut ajatuksensa jälleen oikealle tolalle, vastasi hän katkeralla naurulla:

"Päästä käsistäni! No, vaikkapa niinkin vähäksi aikaa. Vaan jos hän kerta valtaani joutuu, on hän samalla minun. Mitä luulette, luutnantti, hänen sanovan, jos lahjoittaisin hänelle puvun kalliimmasta puna-kankaasta, minkä voi saada Gostinoi-Dvorissa?"

"Ja lisäksi kultaa kuormittain, ja kauniita arvonimiä: hahahaa! Ette monta naista löydä, jotka tuommoisia tarjomisia voivat vastaan seisoa!"

"Ehkä", vastasi nuori kasakka ajattelevaisesti katsellen itää kohden, jossa synkkä metsä oli vastassaan. "Vaan jos onkin muutamia, jotka myöntyvät, niin ei sillä ole sanottu, että tämä tyttö, jonka te itse nimitätte Pohjanmaan helmeksi, joksi muutkin häntä sanovat, on semmoinen. Päin vastoin nimi 'Pohjanmaan helmi' osoittaa, että…"

"Te puhutte liian suurella lämmöllä tästä tytöstä", puuttui Margunoff puheesen polkien vihoissaan maata — "Oletteko nähnyt häntä?"

"Menkää asemallenne" — ärjäsi Margunoff. "Sopivammassa tilaisuudessa saamme puhua tästä asiasta."

Luutnantti meni vitkaisilla askeleilla pois väkensä luo, jotka olivat asettuneet vähän matkan päähän itään Sikkilästä. Vaan ennenkuin hän erkani katteinista, loi hän häneen vakavan katseen jupisten itsekseen:

— "Tahdon seurata hänen jälkiään, ja hän saa nähdä, ettei vanha ryssä voi pettää donin-kasakkaa."

Mitä murroksella tarkoitetaan, sen tietää melkein jokainen, joka maalla asuu. Kumminkin tahdomme tässä lyhyesti kuvailla sitä, johon rouva Herner, Ilma ja Mikko pakenivat.

Se oli isossa metsässä ja lähellä tietä, joka juuri sillä paikalla kääntyy Lappajärvelle päin, oli se, niin sanoakseni, tärkeä kohta tuossa pikkusodassa, sillä sen kautta oli koko taipale Ala- ja Lappajärven välillä talonpoikain vallassa. Se myös oli syynä, miksi katteini Margunoff tahtoi saada sitä valtaansa.

Murros oli noin kolmekymmentä kyynärää pitkä, melkein viisitoista leveä, jonka tähden ne sata talonpoikaa, jotka sen suojaan olivat kokoontuneet, helposti taisivat puolustaa sitä. Eturinta oli tielle päin, ja sen eteen oli metsää kaadettu, niinkuin syrjille ja taaksekin. Puut oli jätetty hujan hajan päällekarkaajain hankaluudeksi. Rinta-suojat olivat tehty päällettäin asetetuista hirsistä, toiset irtonaisina, toiset kiinnitettyinä niinillä, noin kolmen kyynärän korkuudelle. Niitten takana seisoivat suomalaiset, valmiina laukaisemaan pyssynsä vihollisiin. Jos säännöllisesti harjoitetut sotamiehet ja upsierit olisivat puolustaneet tätä pientä murrosta, olisi se oivallisella asemallaan, jossa päällekarkaaja ei voinut käyttää tykistöä, ollut kelpo linnoitus.

Oli jo myöhään illalla, kun Mikko vastasi vahdin jo mainitsemaani huutoon: ken siellä! näillä sanoilla:

"Tulkaa!" kuului taasen vahdin suusta. Vaan ennenkuin Mikko vei väsyneet naiset murroksen taakse, kysyi hän vielä vahdilta, joka nyt näytti tulleensa puheliaammaksi: "Pitkä-Juhaniko on komennossa?"

"Hän", vastasi vahti iskien Mikolle silmää ja lisäsi hiljaisella äänellä, lähestyen Mikkoa: "Eipä kaikki ole siitä hyvillään, että Pitkä-Juhani komentoa pitää; vaan kyllähän kaikki hyvin käy, niin kauan kuin johtaa hyvin. Ylpeä veitikka hän on, vaan väkevä kuin karhu, sen tohdin sanoa."

Mikko kiitti saadusta ilmoituksesta ja meni naisten kanssa suoraan murrosta kohden, joka illan hämärässä, joka metsässä oli vielä suurempi, näytti suurelta linnamuurilta ulospäin asetetuilla pauloilla. Naisilla sentähden olikin suuri vaiva päästä perille, koskeivät mutkikasta tietä tunteneet, ja ellei Mikkoa olisi ollut, olisivat he usein pöllähtäneet nenälleen. Kerran vielä heille huudettiin, ennenkuin he pienestä aukosta pääsivät sisälle. Siellä oli tanner raivattu; ei ainoatakaan estettä ollut kulkijalla.

Kova-äänisestä melusta, joka kuului sisään tulijoille vastaan, seisahtuivat rouva Herner ja Ilma katsellen ympärilleen. Joka haaralla näki aseilla varustettuja miehiä, pieniä mustaverisiä miehiä, jotka olivat sukkelat liikunnoissa.

"Tämä tuntuu minusta vähän kummalliselta", sanoi rouva Herner, tarkkaan katsellen vaimoja ja lapsia, jotka liikkuivat mies-parvessa. "On aivan kuin olisin tullut vankeuteen."

"Olkaa huoleti, äiti kulta", lausui Ilma lempeästi ja aivan tyynellä äänellä; "olemmehen omain maanmiestemme luona, ja paitsi sitä on Mikko luvannut varjella meitä".

Suntio kuuli Ilman viimeiset sanat, ja hän ojensi vähäläntäisen vartalonsa suoraksi lausuessaan:

Rouva Herner puristi Mikon kättä mitään vastaamatta. Hänen sanansa olivat enämmän kuin Ilman tehneet hänet levolliseksi ja hän päätti koettaa hillitä tunteitaan niin paljon kuin mahdollista. Hän aikoi juuri sanoa jotakin Mikolle, kun tämä täyttä kurkkua huusi astuen pari askelta eteenpäin:

"Täällä!" vastasi karkea ääni etäisimmästä kulmasta. — "Ken minua huutaa?"

Raskaita askeleita kuului sieltä päin, mistä tuo karkea ääni vast'ikää kuului, ja kohta sen jälkeen seisoi Mikon edessä oikea jättiläinen. Se oli Pitkä-Juhani, ja hänelläpä oli syystä nimensä, jos kellään. Runsasta seitsemän jalkaa pitkä hän oli; hartiansa oli leveät ja suoraan ulonevat, rinta korkea, vaikka hän muutoin oli hoikka vyötäisiltään. Jo ensikatsannolla huomasi tällä miehellä olevan voimia ruumiinsa suuruuden suhteen. Kasvonsa eivät olleet rumat, vaikka ne oli täynnä suuria arpia taistelluista tappeluista: vaalea tukkansa valui säännöttömästi pitkin hartioitansa ja samoin vaalea ja tuuhea partansakaan ei aina sodan syttymisestä saakka ollut kampaa nähnyt.

"Ei minulla ole aikaa kammata itseäni", sanoikin Pitkä-Juhani, kun joku mainitsi hänelle hänen siivoomattomuuttansa. Ja hän oli oikeassa; sillä, joka, kuten hän, yöt päivät metsiä samoo väijymässä vihollista, ei suinkaan ole aikaa pitää huolta ulkonäöstään.

Olemme jo kuulleet, ettei Pitkä-Juhani ollut väilleen aivan mieleen. Syy tuohon on selvä, kun mainitsemme, että hän oli pohjoiselta Pohjanmaalta, jonka asukkaat luonteeltaan paljon eroavat eteläisemmän Pohjanmaan väestöstä. Ainoastaan hänen suurempi ruumiinvoimansa, hänen uljuutensa tappeluissa ja yhteinen harrastus, jonka päämaali oli tehdä ryssille niinpaljon kiusaa kuin mahdollista, vaikuttivat, että hän voi pitää asemansa.

"Mitäs sinä tahdot?" sanoi vihdoin Pitkä-Juhani, kotvasen aikaa katseltuaan naisia.

"Sen helposti voi ymmärtää", vastasi Mikko pikaisesti ja hiukan närkästyksissään. "Etkö näe että muassani on kaksi rouvasihmistä? He hakevat täältä suojaa, sillä katteini Margunoff on polttanut heidän kotinsa."

"Suokaa anteeksi!" sanoi Pitkä-Juhani, paljastaen päätään sekä kumartaen itseään kankeasti. — "Minä… minä…"

"Näytä meille joku paikka, jossa saamme levätä", keskeytti häntä rouva
Herner. — "Kiivas kulkumme on väsyttänyt meidät."

Pitkä-Juhani vei heidät pienen nuotio-tulen ääreen, joka oli sytytetty yhteen murroksen kulmaan. Tämän valkean ääreen olivat vaimot saaneet asettua, jotta eivät olisi miesten tiellä taistellessa. Kun rouva Herner ja Ilma astuivat esille, nousivat naiset seisaalleen, ja kuuluva hälinä kävi heidän seassan. Melkein jokainen heistä tunsi äskentulleet.

"Pohjanmaan helmi", lausui toinen puoleksi itsekseen, katsellen Ilmaa uteliailla, vähän levottomilla silmäyksillä.

"Rouva parka!" kuiskasi kolmas, sääliväisesti pudistaen päätään. "Eikö hänellä ole ollut kylliksi surua jo miehensä kuoltua, ilman että vielä sai uusia!"

Näillä ja samankaltaisilla lauseilla he säälivät rouva Herneriä ja hänen tytärtään, kunnes uni tukitsi heidän suunsa.

Keskiyö oli jo käsissä ja metsässä oli kaikki hiljaa kuin haudassa. Ei linnun laulua kuulunut, ainoastaan käärme luikerteli melkein äänettä maahan varistuneiden lehtien yli, väijyen lukemattomia matelijoita, joita pensastossa vilisi.

Murroksen suojasta läksi kohta, kun kello oli ilmoittanut keskiyön tulleen, neljä miestä, varustettuina aseilla aina hampaisin saakka. Ne olivat Pitkä-Juhani, Mikko sekä kaksi tanakkaa miestä. Sukkelina, kuin kissat, hiipivät he puitten välitse, ja puhuivat harvoin keskenään, ainakaan ei alussa. Vaan kun olivat ehtineet lähimmäisen vahdin ohitse, jolta saivat tietää, että metsä oli tyhjä vihollisista, eivät he enään olleet niin harva-sanaiset, vaan juttelivat rohkeasti.

"Sinä siis luulet sotamiesten vielä makaavan paikallaan?" kysyi Pitkä-Juhani pikaisesti, kääntyen Mikkoon, joka vieressään astui. Nuo toiset kaksi astuivat heidän jälissään.

"Luulen, niin totta kuin he olivat päissään", vastasi Mikko matalalla äänellä. — "Se hutikka ei heistä lähde niin pian."

Pitkä-Juhani nyökäytti hänelle päätään, ja he jatkoivat matkaansa pitkään aikaan sanaakaan hiiskahtamatta. Vihdoin kuiskasi Mikko, seisahduttuaan äkkiä.

Pitkä-Juhani, joka aina, kun jotakin oli aikeissa tehdä, oli harva-sanainen, nytkin taas nyökäytti päätään.

Äkkiä heittäysi Mikko maahan, rupesi kömpimään eteenpäin, jolloin hän tarkkaan käytti kaikellaista varovaisuutta. Milloin hän juoksi eteenpäin nelin-ryömin, milloin taas makasi paikallaan liikahtamatta itseään, kuunnellen tarkkaan. Hän kuuli ainoastaan yö-tuulen suhinan puissa ja pensaissa, ja sillä välin, välistä etäämmältä, välistä lähemmältä, tarhapöllön huudon.

"Emmekö jo kohta ole perillä?" kysyi Pitkä-Juhani, joka kävi Mikon jälkiä, ja jonka mielestä kulku kävi liian hitaasti.

"Paikalla", sanoi Mikko matalalla äänellä. "Kas nyt tunnen pensaston; tuolla he ovat. Eteenpäin nyt, mutta varovaisesti. Minä näen mustan esineen hiljaa liikkuvan tuolla. Se on luultavasti toinen vangistamme, joka on herännyt."

Pieni avonainen paikka eroitti Suomalaiset tuosta mustasta esineestä. Jo oli Mikko muutamia kyynäriä pensastosta tällä avopaikalla, kun korkea ääni suoraan edessään huusi:

Jos olisi kaatanut Mikon päälle ämpärillisen jääkylmää vettä, ei hän olisi enemmän hämmästynyt, kun nyt. Hän jäi kumminkin makaamaan paikalleen nähdessään mustan esineen liikkuvan. Hänen takanaan makasi Pitkä-Juhani, pää puoleksi pensastosta ulkona.

"Minä arvaan hänen petoksensa", ajatteli Pitkä-Juhani, irroittaen veitsen tuestaan. — "Kyllä minä hänelle annan!"

Tuo musta esine läheni varovilla askelilla, haperoiden edellään jollakin esineellä, joka näytti kivääriltä, joka se olikin. Tultuaan Mikon luo, joka makasi kuin kuollut, huusi hän vielä kerran hänelle sanat: "Kto tam!" saamatta mitään vastausta. Silloin ryssä, sillä ryssä hän oli, kumartui alas Mikkoon, jonka kaulukseen hän kävi koettaakseen kääntää häntä selälleen. Sitä tehdessään joutui hän selin seisomaan Pitkää-Juhania vastaan, joka käärmeen notkeudella oli kömpinyt pensastosta esille. Vihdoin onnistui ryssälle kääntää Mikkoa sen verran, että näki hänen kasvonsa. Samassa hän säpsähti, hypähti huudolla muutaman askeleen taaksepäin, vaan kaatui silloin Pitkää-Juhania vasten, joka nyt oli hiipinyt aivan hänen luokseen. Taistelu tietysti ei tullut pitkälliseksi, kun ryssä, joka oli joutunut aivan hämille, ei osannut käyttää sapeliaan. Hetkisen kestäneen painiskelemisen perästä kaatui hän maahan Pitkän-Juhanin veitsen lävistämänä. Ryssän kaatuessa, kun tuskan-huutonsa vielä eivät olleet loppuneet, rupesi joka haaralla pensaissa kahattelemaan. Nytpä Suomalaiset tiesivätkin missä vihollisensa olivat. Pyssy, joka laukaistiin ja jonka kuula katkaisi erään lähellä seisovan puun oksia, siroittaen ne ympäri, näyttikin Suomalaisille kokonaisen pitkän rivin jääkäreitä, jotka varovaisilla askeleilla marssivat heitä kohden.

"Täyttä juoksua takaisin!" komensi Pitkä-Juhani. — "Tänä yönä saamme puolustaa murrostamme!"

Nopein askelin Suomalaiset riensivät metsän läpi, ja tulivat paraasen aikaan herättämään talonpojat ja valmistamaan heidät taisteluun.

Katteini Margunoff, joka luuli metsän olevan täynnä Suomalaisia, ei tohtinut rientää niin nopeasti, ja senpätähden hän vasta päivän koitteessa saapui murroksen luo.

Öinen taistelu! Kauhua herättävät nuo sanat; verinen on taistelu erittäinkin metsässä, jossa tuhannet esteet yhdessä pimeyden kanssa ovat taistelijain häiriöksi.

Taistelu, joka päivän-koitteessa riehui murroksen luona, oli verinen kummin puolin. Suomalaiset puolustivat itseään urheasti ja yhtä urhoollinen oli Margunoffinkin päällekarkaus. Maahan kaadettujen puitten yli kiipesivät jääkärit ja kasakat, jotka viimemainitut olivat nousseet ratsailta, rohkeudella, minkä nämä sotamiehet usein osoittivat. Väärin olisi sanoa Venäläisten ylipäänsä olleen pelkureita; päinvastoin historijoitsijat aina kiittävät heidän urhollisuuttaan, joka tosin ei ollut niin kestävä, kuin Suomalaisten, vaan jolle kumminkin pitää antaa oikea arvonsa.

Niin olivat he ehtineet tuon puumuurin juurelle, vaan siinäpä heitä kohtasi hurja vastustus. Pitkävartisilla kirveillä, pajuneteilla, viikatteilla ja nuijilla tulivat talonpojat heidän vastaansa, ja moni jääkäri, moni kasakka syöksi halaistulla päällä tahi lävistetyllä rinnalla maahan. Margunoff itse johti jääkäreitä, Kotschoffsky kasakoita. Edellistä vastaan seisoi Pitkä-Juhani, heiluttaen julmaa nuijaa, jonka itse oli tehnyt, ja venäläinen katteini oli useimman kerran vähällä saada maistaa jättiläismäisen Pohjalaisen iskua; jälkimäistä vastaan puolusti Mikko urheasti paikkaansa.

Naisten tila tietysti ei ollut paraimpia. Tungettuina kokoon yhteen kulmaan, likellä sitä paikkaa, missä Mikko taisteli, tyrkkivät talonpojat, jotka hyörivät ja pyörivät joka taholla, usein tietämättä olivatko ystäväin vai vihollisten seassa, heidät milloin minnekin.

Rouva Herner oli enemmän kuollut, kuin elossa; Ilma sitä vastaan ei vielä ollut kadottanut rohkeuttansa ja voimaansa. Mistä hän ne sai, sitä ei hän itsekään tiennyt, eikä tässä ollutkaan aikaa ajatella sitä. Pienestä viinapullosta, jonka oli saanut Pitkältä-Juhanilta, kasteli hän ehtimiseen kalvaan äitinsä huulia ja antoi muillekin tarvitseville sen verran kuin riitti. Moni kiitollinen katsanto, monta siunaavaa sanaa, moni ystävällinen käden-puristus palkitsi tuon nuoren tytön auttavaisuuden. Vaan ei hän sitä ajatellut, hän vaan ajatteli tarvetta.

Puolen tuntia oli taistelu lakkaamatta riehunut, ja vielä ei olleet nuo säännöllisesti harjoitetut sotamiehet voittaneet palaakaan tuosta puisesta muurista, jota talonpojat puolustivat. Vaan nämät talonpojat olivatkin Pohjalaisia, niiden veljiä ja poikia, jotka olivat taistelleet Kolmannen Kustaan lippujen alla, sekä nyt kestävässä sodassa Pulkkilassa, Alavuudella sekä useissa muissa taisteluissa. Margunoff oli vetäinyt takaisin, samoin Kotschoffskykin.

"Minä en enään kuule taistelua", sanoi rouva Herner vavisten, ja katseli ympärilleen aroilla silmäyksillä; "ovatko ryssät jo vetäytyneet takaisin?"

"Ovat hetkeksi", vastasi Pitkä-Juhani, joka verisenä ja rikkirevityillä vaatteilla seisoi vaimojoukon edessä, ja muinaisajan uroonnäköisenä nojasi itseään nuijaan. — "Vaan eipä kestä kauan ennenkuin he taasen ovat kimpussamme. Nytpä sentään taidamme paremmin puolustaa itseämme, sillä päivä on valennut."

Niin olikin. Puiden latvat olivat alkaneet loistaa veripunaisesta aamuruskosta, ja puiden välillä ei enää vallinnut hämärä. Valon tultua saattoi nyt nähdä edemmäksikin, kuin muutaman sylen päähän; koko tappelukentän nyt näki. Muurin ulkopuolella makasi hujan hajan Venäläisiä ja Suomalaisia enemmän kuin sen sisäpuolella. Selvään toki näki Venäläisten kadottaneen enemmän väkeä.

Yhtäkkiä kuului metsästä kimakka pillin-ääni; Venäläisten rivit lähestyivät taasen; taistelu alkoi uudelleen, vaan tällä kertaa säännöllisemmästi kuin äsken.

"Tänne, toverit!" huusi Mikko, joka, kuten äskenkin, seisoi
Kotschoffskya vastaan. — "Minä en voi…"

Hän ei saanut puhua loppuun, sillä pyssynluoti heitti hänet alas muurilta. Raskaalla huokauksella vieri hän alas ja seisahtui vasta rouva Hernerin jalkain juureen. Tämä kiljasi kauhistuksesta ja hoiperteli pois. Mutta Ilma, tuo ruumiillisesti heikko tyttö, veti, kahden muun vaimo-ihmisen kanssa, tainnoksiin menneen Mikon syrjempään, tutkiakseen hänen haavaansa.

Samassa silmänräpäyksessä, kuin Mikko kaatui, astui luutnantti Kotschoffsky muurin ylimmäiselle reunalle. Voittajan riemuitseva hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän heilutti raskasta miekkaansa päänsä yli. Mutta tämä hymyily oli vähällä tulla hänen viimeiseksi hymyilykseen, sillä terävä viikate kohosi hänen ylitsensä, vaan seisahtui puolessa välissä ja putosi helisten ryssäin puolelle, jotka riemu-huudoilla ottivat tuota voittomerkkiä vastaan. Viikatemies itse sitä vastaan kaatui suinpäin murroksen sisäpuolelle; pyssynluoti oli lävistänyt hänen päänsä. Turhaan talonpojat juoksivat paikalle; jalkasialta, jonka Kotschoffsky sai muurilla, ei hän enää luopunut, vaikka kohta tilansa oli vaikea ja vaarallinen. Vaan kun Margunoff näki puolueistensa menestyksen, ja Pitkä-Juhani miestensä vastoinkäymisen, riensivät molemmat samalla paikalle, edellinen tekemään voittoa täydelliseksi, jälkimäinen sitä häneltä estämään.

Hetken nuo molemmat uroot seisoivat vastakkain. Margunoff nosti miekkaansa ja Pitkä-Juhani nuijaansa, vaan kumpaisenkaan isku ei saattanut siihen, johon se oli ai'ottu, sillä Margunoff, vähän ajateltuaan, vetäytyikin takaisin.

"Hän pelkää nuijaani!" huusi Pitkä-Juhani iskien nuijallaan erästä jääkäriä, joka paikalla kaatui muurilta omaistensa puolelle.

Tuo nuori kasakka taisteli urhoollisesti talonpoikia vastaan, jotka kovasti häntä ahdistivat; hänen mustat silmänsä välähtivät taiston-halusta ja minne hänen miekkansa sattui, siihen syviä merkkiä jäi. Hänen hoikka ja Donin kasakalle omituisen pitkä vartalonsa näkyi yli kaikkein muitten murroksen harjalla taistelevain; luodit lensivät suhisten hänen ympärillään, voimakkaimmat iskut tähdättiin häneen, vaan haavattomaksi hän jäi. Hänen silmänsä näyttivät hakevan jotakin esinettä, ja ne sen löysivät. Hänen silmänsä kohtasivat Ilman ja heikko puna nousi hänen poskilleen. Tietämättä minkä tähden katsahti hän Margunoffin puoleen, joka, nojaten murrosta vastaan muutamia kyynäriä hänestä, myöskin katseli nuorta tyttöä, vaan aivan toisilla silmillä. Kotschoffsky ymmärsi Margunoffin silmäykset, ja siitä hän vielä enemmän vahvistui luulossa, että Ilma olisi hukassa, jos hän joutuisi katteinin käsiin. Vaan millä lailla hän pelastaisi tytön, jos Margunoff pääsisi voitolle? Tämä ajatus lensi salaman tavalla hänen aivoissansa ja melkein samassa hän sai sille vastauksen joka kerta katsahtaessaan Margunoffiin, seuraten hänen askeleitaan. Tämä hänelle olikin helppoa, koska hän oli saanut käskyn yhä seurata katteinin väkeä. Tässä silmänräpäyksessä ei hän kumminkaan tainnut lähemmin asiata ajatella, sillä talonpojat syöksivät vimmoissaan häntä vastaan, ja ennenkuin oikein tiesikään, olivat he jo lykänneet hänen maahan paikaltaan. Notkea, kuin oli, hyppäsi hän kumminkin silmänräpäyksessä jälleen ylös ja aikoi juuri huutaa sotamiehilleen kehoitussanoja, kun Margunoffin voimakas ääni kuului pauhusta:

Margunoff itse hyppäsi murrokselle; sotamiehensä seurasivat jälessään. Talonpoikain täytyi peräytyä tuosta voimakkaasta päällekarkauksesta. Turhaan kiroili Pitkä-Juhani, turhaan hän heilutteli suurta nuijaansa; hänen omat miehensä vetivät hänet pois paikaltaan. Venäläiset syöksivät murroksen sisälle; Margunoff ja Kotschoffsky olivat etunenässä. Molemmat kääntyivät paikalle, missä vaimot olivat.

Näiden huulilta kuului, kuin yhdestä suusta, hädän- ja tuskanhuuto. Ilma ja hänen äitinsä syleilivät toinen toistansa hellästi, vaan ei kumpikaan osannut sanaakaan sanoa. Silloin näkivät he mustan, suuren vartalon edessään; se oli Pitkä-Juhani. Hän kääntyi ympäri, katseli hetken aikaa itkeviä vaimoja ja näkyi tahtovan sanoa jotakin, vaan siihen ei enään ollut tilaisuutta, sillä ryssät olivat samassa silmänräpäyksessä kimpussaan.

"Pane aseesi pois!" huusi Margunoff lähestyen Pitkää-Juhania; — "etkö näe, kuinka miehesi pakenevat?"

Pitkä-Juhani puri hammastansa kiukusta, nähdessään talonpoikain kiipeilevän murroksen yli toiselle puolelle, päästäkseen siellä turvaan, vaan hän kumminkin vastasi tyynellä äänellä:

"Kaikkein vaimojenko?" kysyi Margunoff, luoden silmänsä Ilmaan, että tämä vapisi.

"Eipä niinkään", vastasi Margunoff ivaten, "kaikki muut, paitsi kaksi, pääsevät."

"No, niinpä minä taistelen niinkauan, kuin voin!" sanoi tuo iso
Suomalainen katkerasti, kohoittaen nuijaansa.

Nytkö iskettiin ja lyötiin: kauhea oli häiriö; kaatuvia Ryssiä ja Suomalaisia, pakenevia ja takaa-ajavia, voivottelevia vaimoja; laukauksia, ruudinsavua ja mitä hirmuisin tunko, kas siinä taistelun loppu. Harjaantuneilla sotamiehillään Margunoff pääsi voitolle, vaan kalliisti ostettu se voitto oli. Tuskin puolet miehistään oli jälellä; sekä murroksen sisä- että ulkopuolella oli kokonaisia läjiä, kuolleita ja kuolevia sekaisin.

Se, joka kauimman ajan kesti, oli Pitkä-Juhani. Yksi ystävistään toisensa perään kaatui, vaan hän toki seisoi paikallaan heiluttaen suurta nuijaansa täysin voimin.

"Ei Suomalainen henkeänsä ota lahjaksi Ryssältä", vastasi Pitkä-Juhani, iskien nuijansa Margunoffia kohden, vaan tämä väistyi syrjään, ja sen sijaan eräs jääkäri, johon nuija sattui, halaistulla päällä vaipui maahan.

Samassa kuului pyssyn laukaus; Pitkä-Juhani horjui syrjään, vaan nousi jälleen pystyyn ja kohotti taasen nuijaansa Kotschoffskya kohden. Tuo nuori kasakka näytti olevan kuoleman oma, sillä tungossa ei hän päässyt eteen- eikä taaksepäin. Hänen silmäyksensä hakivat Ilmaa, vaan sitä ei ne nyt löytäneet, sillä tämä oli hoitamassa äitiään. Väkevällä ponnistuksella pakoitti hän takanansa seisovat sotamiehet väistymään, ja tämä hänen onnensa! isku ei sattunut häneen.

Toinen laukaus pamahti; luoti lensi Pitkän-Juhanin pään ohitse ja sattui rouva Herneriä rintaan. Onneton sydäntä särkevällä kiljauksella kaatui selälleen. Toinen kiljaus kohta sen jälkeen kuului; se oli Pitkän-Juhanin, joka myöskin kaatui, vetäen Margunoffin, jonka miekka oli lävistänyt hänen rintansa, mukanaan nurin. Katteini toki pian jälleen pääsi jaloilleen, veti vastustajansa rinnasta miekkansa ulos ja juoksi Ilman luo, joka melkein tainnoksissa makasi äitinsä vieressä.

"Tule!" huusi hän tarttuen Ilman käsivarteen. Tyttö koetti kaikin voimin irroittaa itsensä hänen käsistään, vaan turhaan.

"Tule!" suhisi Margunoff vielä kerran — "kun kerran olen sinun saanut käsihini, en sinua niin pian päästä."

Heikko kiljahdus kuului Ilman huulilta, ja hän kävi tainnoksiin. Huolimatta toisten naisten rukouksista ja valitushuudoista otti Margunoff Ilman käsivarrelleen sekä kantoi hänen pois sieltä. Tultuaan tuon siellä täällä rikkimurretun puumuurin luo, kohtasi häntä Kotschoffsky. Kasakan silmät hehkuivat vihasta, ja hän oli vähällä paljastaa miekkansa naisenryöstäjää vastaan. Vaan hän hillitsi vihansa, katsoi ylenkatseellisesti Margunoffiin ja läksi toisaalle itsekseen jupisten:

Murhat, tulipoltot ja ryöstöt osoittivat tien, jota Margunoff kulki Lappajärvelle, jossa hän odotti suurempaa saalista näillä seuduilla, joilla sota vielä ei ollut erittäin tuhoa levittänyt. Hän oli saanut tietää että mainitun järven rannalla olevain pitäjäin asukkaat olivat valmistaineet tekemään hänelle vastarintaa. Uhka-mielinen, kuin oli, luuli hän niillä sotamiehillä, joita hän johti, voivansa asettautua minkälaista talonpoikajoukkoa vastaan tahansa. Murroksen luona saamasta voitostaan oli hän ruvennut ylenkatsomaan talonpoikia, eikä hän enää levähdyspaikoilla huolinut asettaa tavallisia vahtiakaan. Kaikkialta, missä hän kulki, pakeni asukkaat, jättäen kotinsa ryöstettäviksi. Suuri olikin sentähden saalis, jonka oli saanut, kun hän muutamana aamuna auringon noustessa tuli Lappajärvelle. Tähän hän asettui leiriin, varustaen sen niin hyvin, kuin voi, ja valmisti itsensä lähtemään pienelle partioretkelle järvelle. Vaan eipä tuosta retkestä tullutkaan mitään, sillä asukkaat olivat piiloittaneet jok'ainoan veneen ja niin hyvin, että Margunoff kaksi päivää tarkkaan haettuansa ei löytänyt ainoatakaan. Suutuksissaan palasi hän leiriinsä päättäen odottaa sopivampaa tilaisuutta.

Näin oli neljätoista päivää kulunut. Ei mitään talonpoikaista sotajoukkoa näkynyt; ei yhtään venettä ollut löytynyt. Margunoff oli vimmoissaan. Kotschoffskylle hän harvoin ajatuksensa lausui, sillä hän huomasi selvään, että hänellä kasakassa oli kilpakosija. Joka kerta, kun tilaisuutta oli, lähetti hän sentähden hänen partioretkelle. Kotschoffsky totteli vasten tahtoansa, kiiruhti toimittamaan tehtävänsä ja oli aina pikemmin takasin, kuin Margunoff aavistikaan. Katteini ei kumminkaan vielä tahtonut rikkoa ystävyyttään kasakkaa kohtaan, sillä hän tiesi tämän avun itselleen olevan välttämättömän. Ratsuväettä hän helposti olisi tullut voitetuksi. Hän sentähden hillitsi vihansa, osoitti kasakkaa kohtaan ulkonäköisen ystävyyden, toki ei liian usein, vaan vannoi sillä välin kostoa ja kuolemaa hänelle. Kotschoffsky puolestaan hyvin huomasi Margunoffin mielen, vaan ei hän koskaan sanallakaan siihen viitannut. Salassa hän sentään iloitsi vallasta, joka hänellä oli kilpailijansa yli.

Enemmän kuolleena, kuin elävänä täytyi hänen, kahden sotamiehen, väliste itse Margunoffin, vartioitsemana, seurata Venäläisiä heidän kulkiessaan läpi metsien ja louhikko-maiden. Äidin epätietoista kohtaloa ajatella oli hänestä kauheata; silmänsä loiste katosi ja hienot poskensa kelmenivät. Margunoff oli hänen silmissään äitinsä murhaaja, ja koko hänen heikko ruumiinsa vapisi, kun hän seisoi hänen edessään. Pohjanmaan helmi oli nyt melkein muuttunut varjoksi, liljaksi, jonka ensimäinen kovempi tuuli oli taittava.

Silloin, näinä synkkinä hetkinä, ja muulloinkin, seisoi tuo nuori kasakkaupsieri hänen vieressään rohkaisten hänen mieltään. Alussa Ilma sysäsi hänet pois luotaan, sillä hän näki hänessä niinkuin kaikessa, millä oli ryssän nimi, ainoastaan petosta, ja hän oli monta kertaa vähällä kirota häntä. Vaan kuinka olikaan, ja sen tarkka ihmistuntija ratkaiskoon ja selittäköön, oli vieraan ääni liian lempeä ja totinen, saattaakseen olla perinpohjin kavalan ja viekkaan ihmisen; hän tuli katsoneeksi syvemmälle Kotschoffskyn silmiin, ja silloin pieni valon säde leimahti hänen surusta synkeään sydämmeensä. Vähitellen hän enemmän ja enemmän kuunteli hänen sanojaan ja kun hän kerran näki kasakan ja Margunoffin yhdessä ja silloin huomasi edellisen kasvoissa moitetta, kun jälkimäinen hänelle ärjäsi, silloin hän myös rupesi oikein panemaan luottamuksensa Donin aromaiden poikaan. Ja vähitellen luuli hän, vaikka tuo kenties vaan tuli mielenkuvituksesta, Kotschoffskyn silmissä lukevansa synkkää surumielisyyttä, joka kerta kun hän häneen katsoi. Tuota Ilma rupesi mietiskelemään, vaan ei hän mihinkään päätökseen tullut, sillä hänen ajatuksensa olivat aivan sekauksissa. Eräs seikka, joka melkein joka päivä tapahtui kumminkin enemmän, kuin muut, oli hänelle silmiin pistävä. Kun joku Margunoffin jääkäreistä ei ollut sen mökin tahi teltin edessä, jossa hän sai asua, kohdeltiin häntä aina pilkalla ja ivalla ja sangen usein sai hän kuulla herjaus sanoja, jotka selvään osoittivat, mitä oli tapahtuva. Hän vapisi ja hiipi syrjäiseen nurkkaan, johon herjaajan ääni ei kuulunut, ja kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten maahan. Väliste kumminkin sattui kasakka olemaan vahtimassa. Toisin oli silloin kaikki. Vahtinsa, niin usein kuin saattoi, koetti saada hänelle mukavuuksia, ja, mikä parasta oli, hänen käytöksensä sekä puheensa vahdittavaansa kohtaan oli semmoinen, että se kokonaan lohdutti häntä. Muistaa täytyy, että kasakat ovat hyvin erilaisia. Uralin kasakat, jotka ovat vartaloltaan suuria ja alkujaan tartarilaista kansaa, ovat villejä ja raivoisia, ja nämäpä melkein aina olivat syypäät kaikkiin julmiin hävityksiin ja kauheampiin murhiin. Donin kasakat sitä vastaan, jotka ovat vähäruumiisia ja hiukan villejä, ovat oikeastaan Puolalaisia, ja heillä on vielä tänäkin päivänä jälellä vähäisen ritarimaisuutta, jonka ovat esi-isiltään perineet. Koko Suomessa, vaan erittäinkin Pohjanmaalla, kehutaan Donin kasakoita urhoollisiksi ja kohteliaiksi. Kulneff oli Donilainen kasakka, ja häntäpä, syystä kyllä, pidetään tämän sodan ritarillisimpana sotijana.

Eräänä päivänä oli Ilma kysynyt eräältä kasakalta, miksi häntä niin eri tavalla kohdeltiin, ja tämä oli silloin vastannut:

Me tiedämme naisen sydämen olevan herkemmän, kuin miehen, tunteille, ja erittäinkin hyville.

Vaikka surunsa olikin raskas, tunsi hän kumminkin ikäänkuin lämpöisen virran juoksevan suonissaan kuullessaan tämän kasakan vastauksen, ja seuraus siitä oli tuo syvä kiitollisuus, jonka saattoi lukea hänen silmissään, kun hän vähän myöhemmin kohtasi Kotschoffskyn. Hän ei puhjennut kauniisin kiitossanoihin, vaan hiljainen "kiitos" oli, ystävällisen silmäyksen kanssa, hänen ainoa sanansa.

Tuo oli kyllin suuri palkinto Kotschoffskylle, ja kun hän kohta sen jälkeen erkani Ilmasta, ajatteli hän:

"Käyköön minulle kuinka tahansa; Margunoffin sylissä ei tyttö koskaan ole lepäävä."

Muutamalla pitkälle järveen menevällä niemellä, jossa paksu metsä kasvoi aina veden rajaan saakka, istui eräänä iltana auringon lasketessa Margunoff. Järven pinta oli kirkas kuin peili ja laskevan auringon purppura-säteet kultasivat sen; pienten saarien puut ja kivet kuvastivat itseään sen helmassa nyt, yhtä elotonna kuin kymmeniä vuosia sitten; tuolloin, tällöin pisti kala päänsä veden pinnan yläpuolelle, luultavasti katsellakseen muutaman sekunnin kuluessa yläilmojakin. Tämä ilta oli rauhallinen ja kaunis, kuin naisen puhtain aatos.

Margunoff istui kivellä niin lähellä vedenrajaa, ettei hän tarvinnut muuta, kuin ojentaa jalkansa päästäkseen veteen. Hän oli totinen mieleltään, melkeinpä vihoissaan, sen näki selvään rypistyneistä silmäkulmistaan sekä katsannostaan, jossa vähän väliä uhkauksen leimaus välähti.

"Aleksia", — puhui hän itsekseen likistäen otsaansa kädellään, — "sinä olet kyllä kaunis. Uralin juurella oli kotosi, siellä sinun ensi kerran näin, kun annoit aaltojen solinan ja alastomain vuorten tuulien laulella itsesi nukkumaan. Huuliesi väri oli kauniimpi purppurahuntua, joka ympäröi kapean vartalosi ja kaunisti kiharasi. Minä huusin sinua ja sinä kuulit minua. Sanoit sitten rakastavasi minua ja ne sanasi olet pitänyt, sinä vieläkin rakastat minua, vaan tänne et tahtonut minua seurata! Miksi et tahtonut, Aleksia? Pelkäätkö tätä kylmää maata; pelkäätkö olki-vuodetta rikkinäisessä teltissä tahi nokisessa pirtissä? Onpa kyllä suloisempaa maata pehmoisissa sohvissa, ihmeteltynä kuleksia Pietarin katuja ja iltasin rukoilla Obraskuvalta suloista yötä, kuin kuleksia sinne tänne tässä maassa, nukkua puiden oksain alla, tulla vainotuksi kaikkialla, järvien ja jokien välillä, eikä päivällä, sitä vähemmin yöllä olla varma pyssynluodista. Sinä valitsit paraimman osan, Aleksia, ja kun sä et tahtonut minua seurata, otin minä kumminkin sinut mukaani!"

Näin sanoessaan otti hän povitaskustaan pienen kultaisen kotelon, jonka hän avasi. Kaunis naisen-kuva hymyili vastahansa. Hän kauan sitä katseli, vaan vihdoin hän kävi ajattelevaiseksi; hän luuli näkevänsä toisen naisen kuvan. Sukkelaan hän hyppäsi seisaalleen, verensä rupesi kiehumaan, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja hän huusi:

"Mitä on sentään sinun kauneutesi hänen rinnalla? Sinä et voi vertoja vetää Ilmalle, Pohjanmaan helmelle! Oi etten olisi koskaan nähnyt häntä! Ja tämä kuva, minkätähden toin sen tänne muassani? Aleksia, minä aavistan, ettemme enään koskaan näe toisiamme! Lähde sinä takaisin Uralillesi! Sinä olet tielläni, sillä kun Ilma tulee kanssani Pietariin, täytyy sinun syrjästyä ja silloin sinä murhaat sen helmen, jonka olen löytänyt täältä. Kultaa saat, jos lähdet pois, kaikki, mitä tahdot, saat… vaan mitä minä puhunkaan!" keskeytti hän itseään: "Hahahaa! Minä Margunoff, pelkäämätön, minäkö pelkäisin naista! En, en! Minulla on valtaa, ja minä voin tehdä, mitä tahdon! Vaan tämä kuva!" huudahti hän, uudestaan taasen katsellen kaunista Uralin-naista — "miksi sitä enään säilyttäisin, kun en enään säilytä sitä sydämessäni? Haa! tuonne minä sen tahdon kätkeä!" huusi hän kohottaen kättään, jossa tuo kultainen kotelo oli; "aallot eivät koskaan anna saalistaan takaisin! Minä en enään koskaan tahdo nähdä häntä!"

Näin sanoessaan heitti hän pienen kotelon matalaan veteen. Uralin-tytön kuva katosi. Margunoff kääntyi toisaalle lähteäkseen tiehensä, vaan jäi toki vielä hetkeksi seisomaan, puhuen itsekseen:

"Tänä iltana täytyy minun puhutella Ilmaa; hänen pitää kuunnella sanojani." Vaan, keskeytti hän itseään vieden kätensä otsalleen, ikään kuin tällä tavoin koettaakseen karkoittaa nuo synkät kuvat, jotka liihoittelivat edessään, — "Kotschoffsky on tielläni. Kirottu olkoon se kasakka! Hän rakastaa tyttöä ja hänellä on, sen verran kuin voin huomata, menestystä! Vaan ei, ei, tänä iltana täytyy minun päästä erilleni hänestä muutamaksi tunniksi. Hänen pitää totella päällysmiestään. Hänen pitää totella minua."

Kun hän puolikovalla äänellä oli sanonut nämät sanat, katsahti hän vielä kerran Lappajärven rasvatyyntä pintaa ja katosi sitten puitten, pehkojen väliin.

Vähän aikaa sen jälkeen, kun Margunoff oli lähtenyt pois, rasahtelivat pensaitten oksat taasen niemellä ja Kotschoffsky tuli esiin.

"Tuonne hän heitti kuvan!" sanoi' hän hiljaa ja astui veteen.
"Olisikohan mahdollista löytää se!?"

Tarkkaan, kuin jos olisi hakenut miljoonan summaa, katseli kasakka veteen. Kauan hän turhaan etsi, vaan juuri kun oli heittämäisillään hakemisensa, keksi hänen terävä silmänsä jotakin kiiltävää veden pohjassa. Hän kiljasi ilosta ja pian oli tuo pieni kulta-kotelo hänen kädessään. Sukkelaan hän avasi sen, nähdäkseen, olisiko kuva mennyt pilalle, vaan niinpä ei ollutkaan. Kotelo oli niin hyvin suljettu, ett'ei pisaraakaan vettä ollut sen sisälle päässyt.

"Hän tahtoo lähettää minut johonkin pois tänä iltana!" jupisi
Kotschoffsky lähestyessään koukkuteitä myöten pientä leiriä, jossa
Venäläiset olivat, — "vaan minäpä kenties tulen takaisin, ennenkuin
hän aavistaakaan."

"Teidän täytyy tänä iltana lähteä partio-retkelle", sanoi Margunoff. "Olen kuullut talonpoikain kokoutuvan Pyhälahdelle. Menkää sinne, jos suinkin voitte, vaan älkää viipykö järin kauan!"

Näin sanottuaan katteini keikahti ympäri toisella korkollaan ja meni tiehensä. Hän tunsi itsensä levottomaksi, sillä Kotschoffskyn katsanto oli ollut erinomaisen tutkivainen.

Luutnantti kutsui ratsumiehensä aseisin ja puolen tunnin kuluttua hän näiden kanssa täyttää laukkaa ratsasti pitkin järven rantaa pohjoiseen Pyhälahtea kohden.

II.

Pirtissä, jossa Ilma asui, oli ainoastaan yksi huone, pieni ja pimeä. Tässä oli hän nyt elänyt lähes kaksi viikkoa, näkemättä muita, kuin ryssiä, kuulematta muita ääniä, kuin heidän. Tosi on, että ihminen onnettomuudessa saattaa tottua vähempään; niin oli ainakin Ilman käynyt. Kuinka usein oli hän tuntikaudet istunut paikallaan, katsellen noita paljaita savun mustaamia seiniä, tahi tuota nokista pesää, jossa kekäleitä vielä oli jälellä! Kuinka usein oli hän toivonut itselleen siipiä, joilla saattaisi lentää pimeästä vankeudestaan, ja kuinka usein olivat hänen valitushuutonsa äitinsä hänelle tuntemattomasta kohtalosta kaikuneet tässä huoneessa! Vaan ei kukaan tullut häntä vapaaksi laskemaan. Jos hän Margunoffilta pyysi päästäkseen vapaaksi, sai hän aina vastaukseksi "ei"; jos hän taas pyysi Kotschoffskyltä apua, ei hän tosin saanut samaa kovaa vastausta, vaan sen sijaan semmoisen, joka häntä tässä tilassa ei suuresti lohduttanut. Nuori kasakka-upsieri, näet, aina kun Ilma häneltä rukoili vapaaksi pääsemistä, sanoi:

Vaan kuinka kauan tämä odottaminen oli kestävä, sitä ei hän osannut sanoa, ja sentähden tämä epätietoisuus yöt päivät rasitti Ilmaa.

Samana iltana, kun Kotschoffsky ratsasti tuolle tutkimusretkelleen Pyhälahdelle, istui Ilma pienessä ikkunassa ajatuksissaan katsellen järven pintaa. Hänen katsantonsa oli ihmeteltävän tyyni, sillä hän oli nyt saanut erittäin tärkeän asian miettiäkseen, nimittäin pakoon lähtemisen. Tämä ajatus oli noussut häneen samana aamuna. Vaan kuinka oli tämä pakoon lähteminen tapahtuva, kun häntä niin kovasti vartioittiin? Hän koetti keksiä jotakin keinoa, vaan eipä mitään löytynyt. Jospa hän sentään olisi tänään saanut puhella Kotschoffskyn kanssa, olisi kenties jotakin valennut. Niin luuli hän, ja oikein hän luuli. Pienen pirtin ovella seisoi vahtimassa kasakka. Ilma ei ollut häntä ennen huomannut.

"Miksihän ei luutnantti ottanut häntä mukaansa!" ajatteli hän peittäen pienen päänsä käsillään. — "Olisikohan hän tehnyt sen, että…"

Asekeleita kuului lähestyvän ikkunaan. Ilma vetäytyi vähän syrjään, vaan asettui taasen entiseen asemaansa, kun huomasi kasakan seisahtuvan ikkunan kohdalle. Sama mies oli usein ollut häntä vahtimassa, jonka tähden Ilma hyvin tunsi hänen.

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kasakka, kun huomasi tytön aikovan puhua — "olkaa varovainen!"

Ilma säpsähti kuullessaan nämät sanat. Ne soivat hänen korvissaan kuin pelastuslaulu.

"Sekää!" sanoi kasakka ojentaen Ilmalle sukkelaan pienen kokoon käärityn paperin, ensin katseltuaan joka haaralle ympärilleen. — "Lukekaa se ja käskekää sitten!"

Vapisevalla kädellä aukaisi Ilma tuon pienen kirjeen, joka vaan sisälsi nämät sanat:

K."

Millaisilla tunteilla Ilma luki nämät sanat, saattaa helposti ymmärtää. Hän tiesi nyt niiden olevan tuolta nuorelta kasakka-upsierilta, ja jos hän nyt olisi ollut saapuvilla, olisi hän langennut polvilleen hänen jalkainsa juureen. Nyt hän ymmärsi minkätähden Kotschoffsky, joka ennen joka päivä oli puhutellut häntä, tänään kokonaan oli väistänyt häntä. Se oli sentähden ettei Margunoff olisi aavistanut mitään pahaa. Ilossaan siitä, että pelastuksen aamu nyt oli koittanut, ei tuo kaunis vanki ollut tarpeeksi varoillaan, vaan puhui kova-äänisemmin, kuin tarpeellista olikaan. Vahti ensimmäiseksi huomasi tuon varomattomuuden, jonka seuraukset olisivat olleet kyllä pahat, koska Margunoff hiipivin askelin lähestyi, ja hän sanoi sentähden huolimattomasti nojaten itseään seinää vastaan.

"Vetäytykää syrjään, vaan hitaasti, ettei katteini, joka paraillaan tulee tänne, huomaa mitään. Minä luulen ettei hän vielä ole keksinyt meidän puhelevan."

Kasakan tyyni ääni rauhoitti Ilmankin, ja huolimatta Margunoffista, joka nopein askelin lähestyi, vetäytyi hän syrjään, vaan ei kauemmaksi, kuin että hyvin saattoi nähdä katteinin, Hän näytti vihaiselta ja usein leimahteli hänen silmissään niin kauheasti, että Ilma oikein tuli pahoille mielin.

"Hän tulee tänne", kuiskasi hän. — "Minä otan häntä vastaan tyvenellä mielin."

III.

"Hyvää iltaa, kaunis vankini!" tervehti Margunoff heittäen lakkinsa pirtin ainoalle tuolille. — "Miltä yksinäisyys tuntuu?"

Margunoff sen käsitti, ja hän puri hammastaan. Hänen kylmä mielensä tyvennyys, pikaisesti katoava kuin pilven hattara, esti häntä ensi silmänräpäyksessä pahastumasta. Hän pakoitti hehkuvat tunteensa rauhoittumaan. Hän vielä toisen kerran kysyi samalla tavalla ja kun hän silloin sai saman vastauksen, sanoi hän:

"Minä sen tunnen", vastasi vihdoin tyttö. — "Vaan minä en sitä pelkää", lisäsi hän pannen painon joka sanalle.

Margunoff nyt kääntyi pois, sillä tuon kauniin vankinsa silmissä vallitseva levollisuus saattoi hänet hämille. Ei hän vielä koskaan ollut tavannut semmoista naista, sen hän nyt tunnusti, vaan juuri se seikka ärsytti häntä suurimpiin ponnistuksiin voittoa saadakseen. Hän sanoi sentähden, lähestyen Ilmaa, joka oli vetäytynyt enemmän seinälle:

"Ja mitä sinä siihen vastaat? Minä sen tahdon tietää vielä tänä iltana."

Eipä Ilmakaan ollut niin tyyni, kun koetti teeskennellä. Hän aavisti nyt mitä pahinta, ja hän oli valmis kohtaamaan, mitä vaan vastahansa oli tuleva, olkoon se mistä laadusta tahansa.

"Vaan ajattelepa, minkälaisia etuja sinulle tarjoon", sanoi Margunoff vallan toisella äänellä. "Saat kultaa ja kalliita kiviä, sillä sellaista on minulla yllin kyllin, ja kankaasta, mikä löytyy Gostinoi Dvorissa…"

"Lopettakaa jo!" huusi Ilma ja hohtava puna nousi poskilleen; "kaiken sen saat tarjota venäläiselle vaimolle, eikä Suomalaiselle, sillä hän sinua ja kultaasi ylenkatsoo."

"Minun palatsissani Vasilefski Ostrovissa olet sinä yksin hallitseva. Sinä saat loistaa hovissa ja jalkasi ei koskaan ole astuva likaiselle kadulle. Sinä saat ajella Nevskin prospektilla Pietarin komeimmissa vaunuissa, ja", jatkoi katteini väkisin tarttuen Ilman käteen, "sinua kaikki kadehtivat ja minä sinua jumaloitsen!"

Kiivaalla liikunnolla Ilma tempasi itsensä irti ja juoksi etäälle katteinista.

"Vaikkapa tarjoaisit minulle koko Pietarin, vaikkapa taitaisit asettaa minut valtaistuimelle, annan sinulle kumminkin kieltävän vastauksen!" — vastasi Ilma ja purppura punaisina hohtivat hänen poskensa. "Mielummin, kuin sinun komeassa palatsissa, elän pienessä mökissä synnyinmaassani! Mitä luulet minun pitävän sinun vaunuistasi, kalleuksistasi! Niitä minä halveksin… Pois ryssä! Suomalainen tyttö ei sinuun konsanaan suostu."

Tähän asti oli Margunoff ollut merkillisen levollinen, vaan kun hän kuuli nämät pilkalliset sanat, silloin ei hän enään voinut hillitä itseään. Vuoroitellen kalveana ja punasena kiukusta, hyppäsi hän seisaalleen ja ennenkuin tyttö oli ehtinyt pois tieltä oli hän tarttunut hänen käsivarteensa.

"Polvillesi!" huusi hän vapisevalla äänellä. — "Minä sinulle näytän, mitä on vastustella käskyjäni. Polvillesi, sanon!"

"En", sanoi Ilma yhtä tyynenä, kuin ennenkin, "Suomen tyttö ei käy polvilleen Venäläisen eteen."

"Etkö pelkää minua?" huusi Margunoff riehuten. "Etkö tiedä, että saatan ottaa sinulta vaikka hengen?"

"Ota vaan! Elämä ei minulle ole mistäkään arvosta, kun olet äidiltäni ryöstänyt sen", sanoi Ilma vapisevalla äänellä.

"Vai niin!" sanoi katteini pilkallisesti — "elämä ei sinusta ole minkään arvoinen. No niinpä en minäkään siitä huoli. Sinä saat elää, vaan… hahahaaa… sinä saat elää minun luonani."

Ilma vapisi. Katteinin sanat häntä niin pelästyttivät, että hän oli vähällä käydä tainnoksiin.

"No hyvä. Sinun ei tarvitsekaan tulla kanssani Pietariin. Mutta muista, että tänä yönä morsiusvuoteemme valmistetaan tämän katon alla. Muutaman tunnin kuluttua palajan minä tänne jälleen."

Näin sanottuaan Margunoff läksi ovelle. Ilma, joka nyt käsitti onnettomuutensa laajuuden, syöksi kädet ristissä hänen luokseen, vaan katteini sysäsi ynseästi hänet luotaan ja katosi, pilkallisesti nauraen.

Ilma hoiperteli takaisin; silmissään kaikki musteni ja hän vaipui vuoteelleen. Mutta ei hän kauan siinä maannut, ennenkuin miehen ääni kuului pienestä akkunasta:

Ilma hyppäsi ylös sekä meni akkunalle, jossa häntä kohtasivat vahtimassa olevan kasakan silmäykset, joissa hän selvään näki levottomuutta.

"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kuiskasi sotamies matalalla äänellä. —
"Meidän täytyy nyt, katteinin poissa ollessa, lähteä matkaamme."

"Eikö tämä olekaan mikään uni!" lausui Ilma, joka vielä oli puoleksi sekainnuksissaan Margunoffin sanoista. — "Pääsenkö siis irti hänestä, joka tahtoo perikatoani?"

"Pääsette!" vastasi kasakka pikaisesti. — "Vaan tehkää joutua, pukekaa yllenne nämä housut, tämä takki ja lakki ja vyöttäkää sapeli vyöllenne!"

Näin sanoessaan heitti vahti mainitut kapineet ovesta sisälle. Ilma hetken aikaa oli niin hämmästyksissään, ettei tiennyt mitä piti tekemän. Tosin olivat vaatteet nyt hänen edessään, vaan hän ei sentään oikein tiennyt uskaltaisiko jättää itsensä kasakan haltuun. Silloin Kotschoffskyn sanat juohtuivat hänelle mieleen, ja kaikki pelko hänestä katosi. Pian hän puki ylleen nuo välttämättömät esineet, sitoi vyön vyötäisilleen sekä läheni ovea. Hän säpsähti pelästyksestä, kun ovi, hänen siihen koskiessa, aukeni. Hän jo oli peräytymäisillään yrityksestään, kun kasakka, joka oli ollut oven takana lymyssä, astui esille sanoen:

"Vihan vimmoissaan ei katteini muistanut sitä lukita", vastasi kasakka.
"Mutta tulkaa jo, jos tahdotte päästä vapaaksi."

Ilma ei nyt enään ollut kahdella mielin. Sykkivin sydämin astui hän pienelle pihalle. Ei kukaan, eipä itse Margunoffkaan olisi tässä valepuvussa tuntenut häntä. Ei muuta tarvinnut kuin rohkeutta, ja Ilma päätti säilyttää rohkeutensa aina pisimpään.

"Tulkaa nyt!" kuiskasi kasakka tarttuen Ilman käsivarteen. "Käyttäkää itseänne aivan kuin olisitte meidän miehiämme, jos joku vastahamme tulee, älkääkö pelätkö; kyllä minä takaan että onnistumme."

"Hiljaa, hiljaa!" keskeytti häntä kasakka kiireisesti. "Me emme saa puhella, muuta kuin hätätilassa. Missä katteini on! Hän läksi äsken pienelle partioretkelle etelään päin, vaan, niinkuin tiedätte, piti hänen tuleman takaisin parin tunnin päästä ja että hän sanansa pitää, siitä saatte olla varma."

"Kiiruhtakaamme vaan", pyysi Ilma nöyrällä äänellä. "Voi hyvä Jumala, se kuin nyt olisi leirin ulkopuolella!"

"Olkaa huoletta!" kuiskasi kasakka. — "Mitä päällysmieheni on minulle käskenyt, sen teen minä, vaikka saisin kuoleman palkakseni. Kasakan velvollisuus on totella."

Kiitollisuuden huokaus nousi Ilman rinnasta. Hän tahtoi vielä enemmän puhua tuosta jalosta miehestä, joka oli ryhtynyt häntä pelastamaan, vaan Elka, se oli kasakan nimi, kielsi häntä sanaakaan hiiskahtamasta. Hän totteli ja kääri päällysvaatteensa lujemmin ruumiinsa ympäri.

Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, jolloin eri esineet tulivat epäselvemmiksi. Usein luuli Ilma pienemmän puun väijyväksi ryssäksi, ja usein hän säpsähti nähdessään jonkun kiven kummalliset muodostukset. Eihän tuo ole ihmeellistä; mielensä kun oli kovin liikutettu, luuli hän näkevänsä vaaroja, missä ei niitä ollutkaan.

Pienessä leirissä, joka kumminkin, sen asujamiin katsoen, oli jotenkin laaja, oli kaikki hiljaa ja rauhaisaa, ja tämäpä tietysti teki paon helpommaksi. Elka kävi edellä ja kohta hänen jälessään Ilma, käsi miekan kahvassa, valmiina käyttämään tuota hänelle niin outoa asetta. Tuo nyt jo jotenkin varma pelastuksen toive teki hänen luonnollisen rohkeutensa suuremmaksi; kätensä ei enään vavissut ja kauniista sinisistä silmistään loisti luottamus, joka suuresti ilahutti Elkaa, joka kerta, kun hän katsahti taakseen pelastettavansa puoleen.

Niin olivat he tulleet leirin pohjoisimpaan päähän. Tähän asti eivät he olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä, ja Ilma luuli kaiken vaaran jo menneen ohi, kun kova ääni huusi.

Ilma vapisi, vaan hänen onnekseen oli niin pimeä, ettei vahti sitä huomannut. Elka jatkoi:

"Hänen viimeiset sanansa minulle olivat: Elka, minä ratsastan Pyhälahdelle päin, jonne luulen talonpoikain kotoutuneen. Ellen puolentoista tunnin kuluttua palaja, olen joutunut vangiksi. Lähe sinä silloin minua hakemaan ja kerro onnettomuuteni katteini Margunoffille, ja…"

"No niin; sinä olet menevä häntä hakemaan, vaan tämä, joka on seurassasi?"

"Kuule minua, houkkio!" sanoi Elka, vähän levotonna. — "Ethän ole antanut minun puhua loppuun. Kuules mitä muuta luutnantti sanoi: 'Älä suinkaan lähde yksinäsi, sillä jos sinäkin joutuisit vangiksi, niin eihän sinusta olisi mitään apua. Ota sentähden mukahasi luotettava mies, kenen vaan tahdot.' Nämä olivat luutnantin sanat, kuuletko nyt."

"Kyllä kuulen!" vastasi vahti epäileväisesti — "vaan minusta näyttää kumppanisi enemmän naiselta, kuin mieheltä. Minä tahdoin vaan…"

"Batschuska (ukkoseni)", keskeytti Elka taputtaen vanhaa sotamiestä olalle; — "ajatteletko nuoruuttasi ja aikaa jolloin vaimosi vielä kantoi koschnikkaa? [Naimattomat naiset Venäjällä käyttävät koschnikkaa (päähuntua); nainneet vaan myssyä.] Niin, niin, olipa se aika minullekin onnellinen" — jatkoi hän huo'aten — "vaan juttelenpa minä tässä aikani hukkaan, vaikka luutnantti ehkä minua odottaa! Yö on, isäseni, viileä ja votka-tilkkanen ei olisi liikaa! Minulla on vaan yksi dvugrivenoi [= 20 kopekkaa. Tekijä.]; ota se, ja jääpihän siitä sentään vähän jälelle pivoksikin (olueksi)."

Vahti ojensi koneellisesti kättään ja Elka siihen pani ne muutamat rahansa, jotka hänellä oli.

"Bog stebää (Jumala kanssasi)!" kuiskasi hän pistäen rahat isoon taskuhunsa. "Tullos onnellisesti takaisin!"

Elka nyökäytti päätään, tarttui kalveen Ilman käsivarteen ja jatkoi matkaansa. Kun olivat vahdin kohdalla, kumarsi tämä itseään, tarkemmin nähdäkseen oudon kasvoja, vaan Elka, joka nyt huomasi ratkaisevan silmänräpäyksen olevan käsillä, sysäsi häntä vähän syrjään ja sanoi nauraen:

"Älä nyt ole lapsellinen, ukkoseni! Sinä olet jo liian vanha katsellaksesi kauniita kasvoja!"

Ja ennenkuin vanha vahti ehti tointua hämmästyksestään, olivat Elka ja hänen seurakumppalinsa kadonneet. Ukko kuunteli hetken aikaa tarkkaan, vaan kun ei kuullut mitään melua, asettui hän jälleen entiselle paikalleen totisilla kasvoilla lukien saamia rahojaan.

Puolen tunnin kuluttua seisoi vahti vielä paikallaan liikahtamatta itseään. Pienet rahakolikot piti hän vasemmassa kädessään ja oikealla piteli hän kivääriään. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin alallaan hän seisoi. Vaan yhtäkkiä hän virkosi, sillä hänen tottunut silmänsä oli keksinyt ihmisiä olevan läheisyydessä; hän kuunteli metsään päin, joka jylhänä, mustana kohosi edessään, vaan siellä oli kaikki hiljaa. Tuo melu oli siis leiristä. Ukko ei asiaa ehtinyt kauan ajatella, sillä ennen pikaa ympäröi häntä joukko sotamiehiä, hänen omia kumppaniaan. Vaan kuinka hän ällistyi, kun katteini Margunoff, joka oli palannut, ennenkuin oli odotettu, astui etehensä kysyen vihaisella äänellä:

"Kyllähän Elkan seurakumppani oli miehen vaatteissa", vastasi vahti. "Vaan oli itsenikin mielestä kummallista, ett'en saanut nähdä hänen kasvojaan; minä…"

"Hyvä, hyvä!" huusi Margunoff polkien maata. — "Hän on paennut! Voi Kotschoffsky, sen saat kalliisti maksaa! Sotamiehet", jatkoi hän osoittaen vahtia, joka kalveana ja suorana seisoi edessään, — "antakaa tuolle kaksikymmentä viisi paria vitsoja! Paikalla!"

"Yksi dvugrivenoi kahdestakymmenestä viidestä vitsaparista; se on sentään liian pieni maksu!"

Margunoff, asetettuaan kaksi uutta vahtia poisviedyn sijaan, otti muutamia miehiä mukaansa ja katosi metsään, samaan suuntaan minne Elka ja Ilma olivat paenneet.

Kun pakolaiset onnellisesti olivat päässeet vahdin ohitse, huokasi Ilma syvään. Minne hän katsoi, näki hän vaan synkän metsän. Häntä värisytti, kun hän nyt oli yksinään kasakan kanssa sen helmassa. Vaan hänen pelkonsa asettui kokonaan, kun tämä sanoi:

"Nyt olemme melkein pelastetut, ja nyt saatan teille kertoa luutnantti
Kotschoffskyn tahdon."

"Kerro, kerro!" sanoi Ilma ja hieno puna nousi hänen poskilleen, kun hän kuuli tuon nuoren kasakkaluutnantin nimeä mainittavan.

"Näin sanoi hän minulle, ratsastaessaan pois: 'Elka, sinä tiedät minun pitävän tuosta kauniista Suomalais-tytöstä. Tahtoisin mielelläni, että hän jäisi meidän luoksemme, vaan Margunoffin tähden ei hän saa jäädä, sillä sille hän on liian hyvä. Jos sinä tänä yönä taidat vapauttaa hänet, annan minä sinulle ja sinun jälkeisillesi sen pienen maatilkan, joka minulla on, ja jolla sinä asut Donin rannalla. Sinun pitää koettaman viedä hänet syrjäteitä myöten Pyhälahdelle, ja siellä minä kyllä sinut saatan suojaan Suomalaisia vastaan. Minä en enään saa häntä nähdä koko sodan aikana, vaan sano hänelle, että minä, kun se on loppunut, ystävänään tulen hänen kotiinsa.' Ne sanat sanoi hän, niin totta kuin tahdon autuaaksi tulla."

Jos olisi metsässä ollut valoisampaa, olisi Elka saanut nähdä, kuinka väleen ruusut Ilman poskilla muuttuivat liljoiksi, ja kuinka raskaasti hänen povensa paisueli. Nyt ei hän nähnyt mitään.

"Vie minut sitten Pyhälahdelle", kuiskasi tyttö, tarttuen Elkan paksuihin käsiin. — "Siellä kenties saan tietää, elääkö armas äitini vielä, vai ei."

"Voitteko käydä sen matkan niin pian, kuin tarvitsisi?" kysyi Elka osaa ottavaisesti.

"Voin", vastasi Ilma matalalla äänellä, — "vaikkapa tie olisi toisen verran pitempi."

Nyt taasen alkoi kävy, josta ainoastaan se, joka itse öiseen aikaan on kulkenut maissa, metsissä, voi saada vähäisen käsityksen. Se oli paljoa vaikeampi, kuin pakoretki kotoolta. Väliste täytyi heidän kaalata lokaisien virtain yli, hiipiä pensaitten välitse, joitten orjantappurat repivät heidän vaatteensa, kasvonsa ja kätensä, kiivetä yli kiviraunioin ja maahan kaatuneitten puitten, y.m., ja tätä vaikeata kulkuaan tehdessään täytyi heidän tarkkaan katsella ett'ei vaan vihollinen ollut heidän niskassaan. Mutta Ilma oli merkillisen kestävä, ja vaikka pienet kätensä olivat verissä, ei valitussanaakaan kuulunut hänen huuliltaan.

Mitä hän ajatteli, piti hän mielessään salattuna. Vaan me saatamme sentään arvata, ett'ei hänen sanansa koko aikaa ollut äidissä, vaan…, mutta mitä hyötyä olisi, jos tuon edeltäkäsin ilmoittaisi!

Päivän koittaessa olivat pakolaiset Lappajärven rannalla, noin puolessa välissä tietä Pyhälahdelle. Nyt oli heidän koko joukon helpompi kulkea, kun saattoivat nähdä etehensä; he rupesivatkin astumaan rivakammasti.

Vaan yhtäkkiä seisahtui Elka asettaen sormensa suunsa kohdalle. Ilma ymmärsi merkin ja kumartui maahan erään pensaan taakse. Sieltä hän näki Elkan käärmeen notkeudella hiipivän eteenpäin; hän näki kasakan valmistautuvan hyppäykseen, ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän näki hänen sen tekevän, näkyi toinenkin henkilö hypähtävän maasta ylös Elkan eteen. Ilma luuli nyt saavansa nähdä kauhean kaksintaistelun, vaan kuinka suuresti hän hämmästyi, kun sen sijaan näki heidän lankevan toistensa syliin, ja monenmoisilla liikennöillä, joita hän ei ymmärtänyt, ilmoittavan iloansa. Korkeilla hyppäyksillä juoksi Elka tytön luo, joka puoleksi oli noussut seisaalle, ja sanoi, lyöden käsiään yhteen:

"Me olemme tavanneet meidän miehiämme! Luutnantti Kotschoffsky on etsinyt teidän maanmiehiänne! Tulkaa, hän kyllä vie teidän heidän luokseen!"

Ilma punastui kuin ruusu. Kotschoffsky! Sallimus oli vienyt hänet hänen luokseen! Kuinka kiireesti hänen sydämensä sykki, kun hän nopeilla askeleilla seurasi Elkaa paikalle, johon Kotschoffsky oli pysähtynyt. Silmiänsä oikein huimasi; semmoisessa mielen ahdistuksessa hän oli. Vielä enemmän hän tuli hämille kuullessaan huudon:

Hän oli tuntenut Kotschoffskyn äänen, ja tuo neitsyellinen puna, joka vähää ennen oli noussut hänen kasvoilleen, muuttui nyt veren heloittavaksi punaksi.

"Missä on Ilma, Pohjanmaan helmi?" huusi nuori kasakka-luutnantti, syösten esiin Elkan luo. — "Onko sinun onnistunut… ah, kas!" — keskeytti hän itseään huomatessaan punastuneen tytön… "sinä olet pelastettu!"

"Olen", kuiskasi tyttö antaen nuoren kasakan pidellä kättään, johon hän oli tarttunut, — "minä olen pelastettu. Kiitoksia, että…"

Edemmäksi ei hän ehtinyt puheessaan, sillä ujostelematta oli Kotschoffsky kietonut käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri sekä painanut hehkuvan suudelman hänen huulilleen.

— "Vaan nyt sinun täytyy päästä maanmiestesi luo, jotka pian ovat minun niskoillani. Et saa enää kauemmin viipyä, Ilma", jatkoi hän katsellen Ilmaa syvään silmiin. — "En ole ketään rakastanut enemmän kuin sinua; tässä tahdon sinulle sen sanoa. Älä minua kiroa sentähden, että olen kasakka! Jää hyvästi! Kun sota on loppunut, tahdon etsiä sinua läpi kaiken Suomen! Ei, minä en enään saa viipyä kauemmin… minä… minun täytyy lähteä!"

Äkkinäisellä liikunnolla irroitti hän itsensä Ilmasta, joka hervotonna vaipui maahan, ja oli muutamia hyppäyksiä tehtyään omain miestensä joukossa.

IV.

Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme sallittakoon meidän mennä vähän taaksepäin ajassa. Me muutamme siis itsemme murrokselle Sikkilässä pari tuntia Suomalaisten onnettoman tappion jälkeen.

Kun aurinko oli korkeimmallaan taivaalla, heräsi Mikko ja nousi istumaan. Hänestä ei nyt juossut niin rajusti verta, ja kun hän oli saanut käsivarressaan olevan haavansa sidotuksi, jaksoi hän taasen jaloilleen. Katsellessaan ympärilleen hämmästyi hän: tuossa makasi Pitkä-Juhani selällään ja muutamia kyynäriä hänestä rouva Herner muutamain muitten naisten rinnalla. Kaikkein ensiksi meni hän Ilman äidin luo ja pani kätensä hänen sydämensä kohdalle; se tykytti vielä, vaan heikosti. Kun tuli Pitkän-Juhanin luo, näki hän tämän uroon jo kuolleeksi, sillä hänen ruumiinsa oli kylmä. Hänen kuolonkamppauksensa mahtoi olla hirmuinen, sillä yltympäriltään oli hän potkinut multaa ylös, ja kiinni-kitistettyjen sormiensa välissä oli ruohomyttyjä. Mikko huokasi nähdessään tämän urhean isämaata rakastavan miehen makaavan edessään hengetönnä, ja kiitti Jumalaa, että oli saanut elää.

"Vaan minne ovat toiset vaimot joutuneet?" puhui hän itsekseen. "Yksinäni en voi, kun olen niin heikko, viedä rouva Herneriä täältä pois, ja jos läksisin hänelle apua etsimään, kestäisi liian kauan, ennenkuin mitään saisin. Vaan Ilma, Ilma!" huusi hän katsellen ympärilleen; — "hän ei ole täällä! Taivahan Jumala, hän on joutunut katteinin käsiin!"

Kuinka ahkeraan Mikko hakikaan Pohjanmaan helmeä, ei hän sitä löytänyt, hän oli poissa.

"No, sittenpä en herkeäkään häntä etsimästä" — sanoi hän; — "vahtikoon häntä katteini niin hyvin, kuin voi!"

Käveltyään hetken edestakaisin, näki Mikko pitkän jonon ihmisiä tulevan Sikkilästä päin. Ne olivat vaimot, jotka olivat taistelon kestäessä paenneet. Heidän kasvonsa olivat synkät, ja puhuessaan hävityksestä, joka oli kohdannut heidän kyläänsä, puristivat he nyrkkiään ja sanoivat, että jos ryssä vielä kerran pistäisi nokkansa sinne, he sen kyllä korventaisivat. Vaimojen avulla saatiin rouva Herner, muut haavoitetut sekä Pitkä-Juhani kylään. He tahtoivat pitää hänelle uhkeat maahanpanijaiset, ja semmoisetpa hän saikin. Kuolleet Venäläiset haudattiin murroksen luona.

Kun läheisten kyläin asukkaat olivat saaneet tietää onnettomuudesta, kiiruhtivat he apuun, ja pian oli koko joukko havumökkejä rakennettu. Näissä sitten ruvettiin sairaita hoitamaan. Rouva Herneriä hoidettiin erinomaisella huolella. Haavansa tosin oli vaarallisimpia, vaan hänen luonnosta vahva ruumiinsa pääsi voitolle ja hän tuli paremmaksi päivä päivältä. Ilman kadottaminen sentään oli haava, jota ei voitu parantaa. Rouva Hernerin suru oli tosin suuri, vaan hän ajatteli että Hän, joka kaikki maailmassa ohjaa, kyllä oli suojeleva hänen heikkoa tytärtään. Väliste kumminkin oli hetkiä, jolloin hän heittäytyi epätoivon valtaan, ja oli valmis nurisemaan Jumalaa vastaan, onnettomuudesta, jonka Hän oli saattanut hänen päälleen. Vaan, saatuaan rauhansa takaisin, pyysi hän nöyrällä sydämellä anteeksi epäuskostaan, ja silloin hän tunsi itsensä erittäin vahvistetuksi.

Vähitellen tuhkaläjät tasoittuivat ja uusia huoneitten-sijoja mittaeltiin. Rouva Hernerinkin taloon Sikkiläläisten auttavaisuus ulottui. Työ kävi rivakasti, vaan yhtäkkiä se taukoi.

Eräänä sateisena ja tuulisena iltana rouva Herner ja Mikko istuivat yhdessä matalalla äänellä puhellen keskenään, erittäin Ilmasta, ja Mikko sanoi silloin suoraan ajatuksensa, nimittäin, että luuli tytön vielä olevan elossa. Silloin, juuri kun sade pahimmasti hakkasi havumajoja, ja ankara tuuli tempasi lehtiä ja oksia mukahansa ilmaan, astui sisälle poika, märkänä ja likaisena. Rouva Hernerin kalveat kasvot nähdessään seisahtui hän puoleksi hämillään pienen aukon luona, joka teki oven virkaa. Mikko käski häntä luokseen ja poika, joka nyt tuli rohkeammaksi, meni urheasti Mikon luo, jolle antoi arpakapulan.

"Ahaa" — sanoi Mikko ja silmänsä loistivat — "se kapula on Pyhälahdelta; sen olen kerran lapsena nähnyt. Eikö niin, poika?" kysyi hän pojalta.

"Suuri se on. Eräs Venäläinen katteini hävittää ja polttaa kaikki, mitä etehensä sattuu, ja kulkee Pyhälahdelle päin."

Mielipahasta huokasi rouva Herner raskaasti. Hän oli luullut pojan voivan antaa hänelle jotakin tietoa Ilmasta.

Seuraavana päivänä olivat Sikkiläläiset ja läheisten kyläin asukkaat taasen ryhtyneet aseisin ja seuraavana aamuna he pitkiä syrjäteitä myöden kiiruhtivat Pyhälahdelle.

Suurella vaivalla sai Mikko rouva Hernerin jäämään kotia ja ainoastaan se, että Mikko juhlallisesti lupasi pelastaa tahi ainakin etsiä ylös Ilmaa, saattoi hänet jäämään. Oli niinkuin Mikko sanoi: "kuinka hän, rouva Herner, jonka haavat vasta puoleksi olivat parantuneet, olisi voinut marssia metsässä! Äidinrakkaus tosin voi saada matkaan paljon, kun oli kysymys alttiiksi-antamisesta, mutta tässä se sentään oli liian heikko."

Runsaat kyyneleet valuivat rouva Hernerin silmistä, kun talonpojat läksivät liikkeelle, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä rukoili hän Mikolta, ettei ilman Ilmaa palaisi takaisin.

Tuo nuori poika, joka oli vienyt arpakapulan Sikkilään, oli palveluksessa eräällä varakkaalla talonpojalla Pyhälahdella. Hänen syntymätalonsa oli Sotkamon kirkolla kaukana itään Oulunjärveltä. Nuori ja vaaroihin tottunut kuin oli, valittiin hän tuohon varalliseen toimeen, arpakapulan vientiin. Se hänen tehtävänsä onnistui, kuten tiedämme, ja sen jälkeen hän sai juosta miesjoukon edellä, sekä nuuskia kotkan-silmillään joka haaralle.

Kun Mikko, heidän tultuaan Pyhälahdelle, läksi partioretkelle, oli poikakin muassa, ja hänpä se oli väsymätön vakoilemaan. Hän hiipi maassa kuin käärme ja kiipesi puihin kuin orava. Hänenpä ansionsa oli, että Kotschoffskyn pieni joukko keksittiin, ennenkuin olisi ollut liian myöhäistä metsämäkiin hajaantuneille talonpojille.

Kun Mikko ja opaspoika eräänä jälkeenpuolenpäivänä olivat vakoilemassa ja aikoivat palata kotiinsa saamattansa mitään toimeen, ja vaikka he hyvin tiesivät vihollisen olevan läheisyydessä, seisahtui poika yhtäkkiä ja asetti pyssynsä olalleen. Mikko, joka luuli hänen saaneen jonkun otuksen näkyviinsä, aikoi juuri kieltää häntä ampumasta, kun pyssy jo laukesi ja eräs kasakka suin päin syöksi suuren, tuuhean puun pisimmiltä oksilta maahan. Pojan terävät silmät olivat keksineet vihollisen oksain välitse.

Kun pyssy oli lauennut, syntyi hirmuinen melu metsässä ja töin tuskin Mikko ja hänen seurakumppaninsa pääsivät ehiänä pensaitten välitse pakoon. Kasakat olivat heidän jälessään, ja usein olivat he vähällä joutua vangiksi.

Saavuttuaan Pyhälahdelle pysähtyi Kotschoffsky; hän ei uskaltanut karata monilukuisen vihollisensa päälle vaan tyytyi, tämän ratsastajakansan tapaan, kuljeskella joka haaralla vangiten ne, jotka olivat uskaltaneet liian etäälle pääjoukostaan. Vaan talonpojat, kun näkivät kasakkain aikomuksen, karkasivat rohkeasti heidän päälleen, ja Kotschoffsky kun oli liian vähävoimainen, vetäytyi äkkiä takaisin.

Tällä hänen peräytymis-matkallaan me hänen tapaamme hetkisen levähtämässä. Vaan, kuten tiedämme, ei hänen leponsa tullut niin pitkäksi, kuin ai'ottu oli.

Tuskin oli kasakka huutanut sanansa: "Vstavajte, tschuchni sdess!" kun talonpojat täyttä juoksua nähtiin tulevan pieneltä, harvapuiselta kukkulalta. He olivat niin innokkaat kostamaan julmille vihollisilleen, että he laimiinlöivät kaiken järjestyksen, vaikka he murroksensa luona taistellessaan selvään näkivät, että järjestystä kaipaavalle joukolle on sanomattoman vaikeata voittaa säännöllistä sotajoukkoa, vaikka tämä jälkimäinen olisikin paljoa pienempi. Päällekarkaavat talonpojat eivät muuta ajatelleet kuin kostoa; he eivät siitä väliä pitäneet, jos he itse joutuivatkin hukkaan, kunhan vaan nuo vihatut ryssät hajoitettiin. Semmoinen oli mieli Pohjanmaan talonpojilla. Mitä olisivat he tällä hehkuvalla isänmaan-rakkaudella saaneet toimeen, jos he, niinkuin itse yksimielisesti halusivat, olisivat saaneet aseita ja ampuma-aineita? Mikon rinnalla, joka oli ensimmäisten joukossa, juoksi tuo urhea poika, sukkelana ja keveänä, kuin kissa:

"Minä olen haavoitettu!" huusi hän, kun oli ehtinyt puoliväliin mäen vierimätä. Hetken hän seisoi alallaan, pitäen kättään sydämellään. Sitten hän raskaasti putosi pienen kukkapensaan yli.

"Poika raukka!" kuiskasi Mikko kumartuen kuolleen yli. — "Et sinä enään koskaan näe Sotkamoa." Poika kuuli nuo sanat, ja hän nosti päätään.

"En enään koskaan saa nähdä kotiani", sanoi hän. — "En enään koskaan saa kuulla pohjatuulen suhinaa enkä aaltojen hyrskyä myrskyn pauhatessa. Vaan minä olen kumminkin tyytyväinen. Hyvästi!"

Vaan hänen ruumiinsa ympärille riensivät talonpojat, huolimatta kuulista, jotka siellä täällä kaasivat muutamia heistä, ja varma on, että monen huulilta kuului tämä, joko kova-ääninen tahi hiljainen kirous:

Kun Venäläinen vahti oli huutanut nuo kehoitus-sanansa, hypähti Ilma ylös. Poskensa hohtivat ja povensa kohoeli rajusti. Hän katseli ympärilleen ja silmänsä sattuivat Kotschoffskyyn, joka nyt paraillaan järjesti väkeään. Hän pani kätensä sydämelleen, ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen tässä asiassa, vaan mitä sydämensä vastasi, ei hän ymmärtänyt. Vaan kun ensimmäinen laukaus kuului ja hän näki Suomalaisten tulevan kunnaalta alas, silloin hänen naisenluontonsa pääsi voitolle. Nopeasti hän riensi Kotschoffskyn luo, löi kätensä hänen vartalonsa ympäri ja sanoi puoleksi itkien ja hellästi häneen katsoen:

Nuoren kasakan silmät loistivat, kun hän näki Ilman, Pohjanmaan helmen, jalkainsa juurella. Hän tunsi hetkisen voittoriemun, sillä hän oli siitä iloissaan, että oli saanut tuon nuoren tytön Margunoffin käsistä, vaan tätä tunnetta seurasi toinen, nimittäin lähemmin ajattelemisen tunne. Pitikö hänen seurata Ilman neuvoa ja paeta nyt, kun hänen ei kenties tarvinnut sitä tehdä! Ei, vastasi hänelle sisällinen ääni; hänen etelämainen verensä rupesi kiehumaan, ja velvollisuuden kova käsky voitti rakkauden.

"Minä en saata paeta, tahraamatta nimeäni häpeään", vastasi hän kohoittaen nuoren tytön seisaalle. "Minä kyllä taistelen sinun maanmiehiäsi vastaan, Ilma, vaan kumminkin täytyy minun totella velvollisuuteni ja kunniani käskyä. Tahtoisitko minun olevan kurjan pelkurin, joka säännöttömän talonpoikajoukon ensimäisessä päällekarkauksessa pötki pakoon melkein kertaakaan miekkaansa käyttämättä. Ei, Ilma, sitä et suinkaan tahtone!"

"En, minä en sitä tahdo!" huusi tyttö innostuneena, heittäytyen Kotschoffskyn rinnoille; "taistele sinä, kuin mies; minä rukoilen puolestasi!"

Nämä Ilman sanat kuuluivat niin kummallisilta kasakan korvissa. Suomalainen tyttö rukoili hänen, vihollisensa puolesta! Oliko se mahdollista? Oli, sillä olihan hän sen sanonut, ja tämän hänen päätöksensä oli rakkaus synnyttänyt. Hän ei rukoilisi Venäläisille voittoa, vaan ainoastaan Kotschoffskylle pelastusta. Se oli hänen rukouksensa.

"Elka", sanoi Kotschoffsky kun mainittu kasakka astui hänen ohitsensa; — "vielä kerran minä heitän tämän tytön sinun haltuhusi!"

"Ei, minä tahdon seurata sinua taisteluun", sanoi Ilma, "minä tahdon olla missä sinä olet."

Kotschoffsky näytti vähän aikaa epätietoiselta. Vaan kun talonpojat ahdistaen lähenivät ja hänen läsnäolonsa aina enemmän ja enemmän oli tarpeellinen vaarallisimmilla paikoilla, teki hän päätöksen Ilman suhteen.

"Sinä et saa seurata minua", sanoi hän vakavasti. — "Voisihan onnettomuudesta tapahtua, että luoti sattuisi sinuun! Ei, Ilma, sinun täytyy jäädä tähän."

Tyttö ei sanaakaan vastannut, vaan kumarsi päätään merkiksi, että tahtoi totella.

Pieni kasakkajoukko ei kestänyt talonpoikain vimmattua päällekarkausta, vaan peräytyi, vaikka sentään yhä järjestyksessä. Kotschoffsky itse oli etunenässä ja johti takaisin-kulun uljuudella, joka olisi ollut kunniaksi mille päällikölle tahansa.

Muutamaksi silmänräpäykseksi kohtasivat hän ja Mikko toinen toisensa. Rehellisen Suomalaisen silmissä paloi kostonliekki, seistessään kasakan edessä, ja samaa nuijaa, joka ennen oli ollut Pitkän-Juhanin, vaan nyt oli Mikon omaisuus, kohotti hän Kotschoffskya vasten.

"Missä on Ilma?" huusi Mikko astuen askeleen lähemmäksi vastustajaansa. — "Jos olet murhannut hänet, niin anna hänen ruumiinsa minulle; jos hän elää, niin anna hänet takaisin hänen äidilleen!"

Silloin Kotschoffsky keskellä tulista tappelua laski maahan aseensa, katsoi Mikkoa suoraan silmiin ja kysyi:

"Vai niin! Ilma on sinusta puhunut ja kehunut sinua uskolliseksi
Suomalaiseksi."

"Vaan minä tahdon tietää missä hän on!" huusi Mikko vimmastuneena. —
"Kuuletko, kasakka; minä tahdon tietää sen!"

"Ilma on täällä", vastasi Kotschoffsky tyynesti. — "Vaan hän ei tahdo lähteä minun luotani."

Kotschoffsky ei tähän kysymykseen ehtinyt vastata, sillä tuossa rajussa kahakassa temmattiin hän toisaalle ja ennenkuin tiesikään oli hän kaukana Mikosta.

Tämä puolestaan kaikin voimin ponnisti päästäkseen kasakkaluutnantin luo; hän halkasi pään toisensa perään, vaan kumminkin seisoi hänen vastassaan yhä useimpia vihollisia. Kuinka hän hakikin pensaissa, pehkoissa, ei hän kumminkaan tavannut tyttöä.

Me mainitsimme kasakkain peräytyneen. Tämä peräytyminen tapahtui nopeasti, nopeammin, kuin Kotschoffsky tahtoikaan; vaan mitäpä hän voi tehdä. Seisahtua oli sama, kuin uhrata henkensä vimmastuneille talonpojille. Yksi ajatus sentään häntä suuresti kiusasi, se oli, että hänen vihdoin viimein kumminkin täytyi kohdata katteinia. Riita heidän välillään oli syttyvä, sillä joko täytyi hänen jättää Ilma hänelle poistaakseen puolestaan kaiken epäluulon, taikkapa ruveta järkenään hänen vastustajakseen. Minkä hänen nyt piti valitseman?

Tätä tuumiessaan oli hän saavuttanut Elkan ja Ilman, jotka pakenivat minkä kerkesivät. Ilma, kun hänen huomasi, heittäytyi arvelematta hänen syliinsä ja syleili häntä kauan.

"Ilma, tyttöseni", sanoi nuori kasakka painaen häntä rintaansa vasten, "sinulla on kaksi ehtoa valittavana. Joko menet omain maanmiestesi luo tahi antaut Margunoffin käsiin."

"Jos joudut Margunoffin käsiin, en minä voi tehdä mitään, sillä Margunoff on minun esimieheni", vastasi kasakka nähtävällä tuskalla. — "Jos taas lähdet maanmiestesi puolelle, taidamme toivoa tapaavamme toinen toisemme ainakin sodan loputtua. Tee nyt niinkuin itse tahdot. Kyllähän minä tahtoisin sinun jäävän minun luokseni", sanoi hän taputellen tytön poskia, "vaan sinun turvasi tähden…"

"Kyllä minä pidän huolta itsestäni! Rakas Ilma, tee nyt päätöksesi pian! Näethän, että minun kohta täytyy vetäytyä pois, ja muutaman tunnin kuluttua, pitää minun oleman pääjoukon luona. Tee pian päätöksesi" — huusi hän todellisen tuskan ahdistamana. — "Sano pian tahtovasi palata Suomalaisten luo, ja Elka sinua on saattava."

"En", sanoi Ilma kiivaasti. "Miksi palajaisin heidän luokseen, kun äitini luultavasti jo on kuollut. Miksi…"

"Elääkö äitini", huusi hän, ja oli vähällä kaatua maahan, — "Keltä olet sen saanut tietää?"

Nyt Ilma oikein oli kahdella mielin. Seuraisiko hän kasakkaa tahi palajaisiko Suomalaisten luo.

"Päätä jo pian!" huusi vihdoin Kotschoffsky. — "Vimmoissaan olevat talonpojat meitä niin ahdistavat, että meidän kohta täytyy lähteä pakoon. Ilma! Palaja äitisi luo ja…"

"Minä tahdon totella sinua", sanoi tyttö itkusilmin. — "Mutta lupaa minulle, että…"

Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta keskeytti hänen sanansa. Hänen silmänsä kääntyivät sinnepäin, ja kauhistuksen kiljahdus kuului hänen huuliltaan, kun hän lausui nimen:

"Liian myöhään, myöhään", — lausui Kotschoffsky itsekseen, puristaen
Ilmaa rintojansa vasten. "Pyhä Neitsyt sinua suojelkoon!"

Silmänräpäystäkään hukkaamatta karkasi Margunoff takaa-ajavain talonpoikain päälle, ja hänen onnistui, pienellä jääkärijoukollaan pysäyttää heidän rajun päällekarkauksensa. Ruvettiin nyt taistelemaan yhdellä paikalla, joka oli puuton aho metsän keskellä. Apu, jonka Margunoff toi kasakoille, oli kylläksi riittävä hetkeksi pitämään talonpoikia aisoissa, vaan pian sentään Venäläiset olivat ympäröittyinä, jolloin heidän täytyi taistella henkensä pelastuksesta eikä voitosta.

Tuossa villissä kahakassa havaitsi Margunoff Ilman. Huudahtaen ilosta syöksi hän häntä kohden, vaan silloin kohtasi häntä Kotschoffskyn totinen muoto.

"Mitä nyt!" huusi Margunoff uhaten, — "tahdotteko estää minua ottamasta takaisin omaisuuttani?"

"Hän ei ole teidän omaisuutenne", vastasi Kotschoffsky tyynesti, "nyt on hän minun."

"Vaan hän itse on antanut minulle sydämensä", vastasi Kotschoffsky. — "Kas tässä, katteini, oletteko te jo unhoittaneet kauniin Uraalin tytön?"

Näin sanoessaan otti kasakkaluutnantti taskustaan tuon kultaisen kotelon, jonka oli onkinut Lappajärvestä, pitäen sitä katteinin silmäin edessä.

Margunoff peräytyi pari askelta, kuolonkalveus levisi hänen kasvoilleen ja itsekseen hän jupisi:

"Tuossa!" lausui Kotschoffsky heittäen kotelon Margunoffin jalkain juureen. — "Pitäkää omanne, minä puolestani pidän omaisuuteni."

Katteini syöksi esille, vaan hän tuli liian myöhään: muutamat Suomalaiset talonpojat olivat sysänneet kasakan ja Ilman toisaalle. Hänen miekkansa kaasi monta, ja ponnistettuaan kaikin voimin, onnistui hänen vihdoin päästä nuoren tytön lähelle. Tämän vieressä seisoi Mikko, joka tarpeeksi oli tehnyt tilin äidin kohtalosta, kun Margunoff heidät keskeytti huudolla:

"Otappa hänet!" sanoi Mikko asettuen Ilman eteen, joka tässä tärkeässä tilaisuudessa sattui saamaan erään kaatuneen kasakan pistuolin. Hänen silmäyksensä etsivät Kotschoffskya, ja hän näki hänen tappelun kovimmassa leikissä taistelevan monilukuisia vihollisia vastaan. Hän tahtoi päästä hänen luokseen, vaan Mikon käsi hänet siitä esti.

Margunoffin tulosta Ilman heikko käsivarsi sai voimia, ja hän päätti ei antautuvansa hyväntahtoisesti. Hän tiesi pistuolin ladatuksi, ja tämä tieto vahvisti häntä.

"Otappa hänet!" sanoi Mikko toisen kerran kohoittaen nuijaansa. —
"Vaan tiesi häntä ottamaan käy minun ruumiini yli!"

"Hahahaa!" nauroi ryssä pilkallisesti. — "Suuria sanoja sinä käytät.
Sinua musertaa ei ole vaikeata."

Mikko kohotti nuijaansa voimakkaasen iskuun, vaan katteini väistyi taitavasti syrjään, ja ennenkuin Mikko oli ehtinyt uudestaan asettua päällekarkaaja-asemaansa, oli Margunoffin miekka lävistänyt hänen rintansa. Muutaman silmänräpäyksen hän hoiperteli ilmassa, huusi kerran tuskallisesti ja vaipui maahan. Muutaman heikon korinan jälkeen oli kaikki loppunut, Mikko, rouva Hernerin ja Ilman uskollinen pelastaja poltetusta kodista, oli seurannut urhoollista toveriaan, Pitkää-Juhania, toiseen maailmaan.

"Haa, nytpä vihdoinkin olet minun!" huusi Margunoff juosten Ilman luo.
— "Antaudu nyt, sillä ei ole enään ketään sinua puolustamassa."

"Minäpä puolustan itse itseäni", sanoi Ilma vakavalla äänellä. —
"Pistuoli on ladattu, katteini Margunoff."

Näin sanoessaan kohoitti hän pienen aseensa katteinin rintaa kohden. Hänen pieni kätensä ei vavissut; silmänsä oli tyyni, ja pienet huulensa olivat totiset. Muutamaksi silmänräpäykseksi katsahti hän Kotschoffskyyn päin; hän yhä vielä taisteli samalla uljuudella, ja se näky Ilmalle antoi uusia voimia.

"Nyt tahi ei milloinkaan!" huusi Margunoff, syöksi salaman nopeudella saaliinsa perään, ennenkuin Suomalaiset, jotka rupesivat huomaamaan hänen asemaansa, olivat häneltä katkaisseet paluumatkan omain miestensä luo. — "Elävänä tahi kuolleena täytyy minun saada tyttö!"

Ilman huulet vähän vapisivat mielen liikutuksesta, hänen sormensa kosketti lukkoon; pistuoli laukesi ja Margunoff kaatui. Luoti oli osannut hänen sydämehensä; kuolema seurasi paikalla. Vasemmassa kädessään oli hänellä tuo pieni kotelo.

Kotschoffsky säpsähti. Hänen silmänsä sattuivat Ilmaan, joka vielä seisoi Margunoffin ruumiin luona pitäen kädessään savuavaa pistuolia. Hänen ympärillään seisoi joukko talonpoikia, kaikin voimin riemuten ja hurraten. Silloin nuori kasakka näki, ett'ei hän enään voinut mitään toimittaa, ja antoi peräytymismerkin.

Yleinen oli ilo Suomalaisten seassa, kun ryssät pakenivat, ja kaikki yhdellä suulla sanoivat Ilman onnellisella laukauksellaan pelastaneen heidän kotiseutunsa, sillä senjälkeen ei enään olisi mikään Venäläinen uskaltava tulla sinne. Vaan Ilma ei kuullut kiitosta, joka tuli hänelle osaksi. Voima, joka tähän asti niin merkillisesti oli pitänyt häntä pystyssä, uupui nyt häneltä, ja uuvuksissa vaipui hän erään Sikkilänmiehen syliin, Kotschoffskyn nimi huulillaan.

Ja tämä taistelu, jossa talonpojat voittivat, oli sodan viimeinen sillä seudulla. Leiriin jäänyt pieni Venäläinen joukko antautui, kun talonpojat sinne saapuivat, ja riemukulussa vietiin heitä Sikkilään.

Vaan Kotschoffskya ei enään niillä seuduilla koko sodan aikana näkynyt. Toiset sanoivat hänen hukkuneen paetessaan, toiset taas, että hän onnellisesti oli päässyt Venäläisten armeijaan. Ei kukaan, ainakaan ei sinä vuonna, kuullut mitään hänestä tahi Elkasta.

VI.

Oli Elokuun loppupuolella vuonna 1809. Sikkilän kylä oli uudestaan rakennettu ja pienen Alajärven-joen toisella puolella näkyi rouva Hernerin talo, kauniimpana nyt, kuin ennen. Sodan veristä soihtua ei nyt enään heilutettu Suomen yli; sen liekki sammutettiin, kun veljesmaa joutui toisen hallitsijan haltuun. Kova oli taistelu ollut, kuumina valuivat kyyneleet pitkin Pohjalaisten poskia kuullessaan lännestä tulevan sanoman, että heidän maansa oli — myöty! Ja jos Suomalaisille tämä tuntui katkeralta, eikö se sitten tuntunut katkerammalta Ruotsalaisille, ja millä mielipahalla he katselivat sitä tahi niitä, jotka olivat olleet syypäät veljeyssiteen katkeamiseen! — Ja tämä mielipaha ei vieläkään ole laimentunut; se on ainakin meidän luulomme.

Oli aamu, tyyni ja kaunis, kuin se, josta puhuttiin kertomuksemme ensimmäisessä luvussa. Kello oli vast'ikää lyönyt seitsemän. Huoneen portailla seisoi Ilma katsellen ajattelevaisesti pienen joen yli Sikkilään, jonka turvekatot näkyivät etäältä. Tyttö näytti alakuloiselta. Tosin olivat entiset ruusut jälleen nousseet poskilleen, vaan silmissään ei enään elänyt tuo lapsellinen iloisuutensa. Katsantonsa oli nyt ajattelevainen, melkeinpä synkkä.

"Pitkä aika on kulunut", puhui hän hiljaa — "ja hän ei palaja. Olisiko kuolema häntä kohdannut! Ei, ei hän ole saanut kuolla; olenhan joka päivä rukoillut Jumalaa hänen henkensä puolesta. Hän ei ole kuollut; sen tunnen itsestäni! Vaan… mitä… tuo on! Vene lähenee toiselta rannalta tänne!… Se on… hän…!"

Paikalla oli Ilma rannalla, ja kun vihdoin vene töyttäsi rannan kiviä vastaan, silloin oli hän saanut vastauksen kysymykseensä oliko hän elossa vai eikö.

Tuo nuori sivili-vaatteisin puettu mies, joka notkeana hyppäsi maalle, oli Kotschoffsky.

Nuorten käsi kädessä astuessa ylös talolle, jonka portailla rouva Herner totisilla kasvoilla heitä katseli, kertoi Kotschoffsky Ilmalle kuinka hänen, töin tuskin päästyään pakoon raivoavain talonpoikain käsistä, onnistui päästä kenraali Kamenskin armeijaan. Oravaisilla oli hän pahasti haavoittunut, koettaessaan pelastaa uskollista Elkaa, joka vihdoin urhoollisen puolustuksen jälkeen kaatui. Hän ei siis päässytkään takaisin Donin aromaille.

Sitten kertoi Kotschoffsky joutuneensa vangiksi ja tulleensa viedyksi Tukholmiin, jossa häntä oli hyvin kohdeltu. Ainoastaan kaksi viikkoa sitten oli hän julistettu terveeksi ja päästetty lähtemään lasaretista.

Totisilla kasvoilla ja liikunnoilla otti rouva Herner häntä vastaan. Hän näki sentään pian, päiviä muutamia kun oli kulunut, ja kasakka aina vielä oli heillä, että hän oli jalo mies, ja kuinka olisikaan hän voinut ajatella toisin — olihan hän pelastanut hänen tyttärensä katteini Margunoffin käsistä!

Kun nyt ruvettiin naimista hankkimaan, tahtoi rouva Herner itsepäisesti, että Kotschoffskyn kaikella mokomin piti asettuman asumaan lähelle häntä. Vähän asiaa tuumailtuaan, suostui Kotschoffsky tuohon, rakensi Margunoffin poltetun talon sijalle talon, johon asettui asumaan.

Syksyllä nuoret vihittiin. Alussa talonpojat tosin vähän nurisivat Kotschoffskyn naapurisuudesta, vaan kuta enemmän he oppivat häntä tuntemaan, sitä enemmän he oppivat pitämään entistä vihollistaan arvossa hänen rehellisyytensä ja ystävällisyytensä tähden.

Ja Ilma yhä edelleen oli kansan suosiossa, ja missä talonpojat vaan sattuivat yhteen ja ruvettiin hänestä puhumaan, lisäsivät he aina hänen nimensä jälkeen sen liikanimen, jonka ennen olivat tottuneet hänelle antamaan; Pohjanmaan helmi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POHJANMAAN HELMI: ROMANTILLINEN KERTOMUS 1808 VUODEN SODASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta

POHJANMAAN HELMI

J. O. ÅBERG

SISÄLLYS:

I.

II.

III.

IV.

V

I.

II.

K."

III.

IV.

V.

VI.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE