The Project Gutenberg eBook of Kaksi pakolaista: Austraalialainen kertomus This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Kaksi pakolaista: Austraalialainen kertomus Author: Friedrich Gerstäcker Release date: March 7, 2020 [eBook #61576] Language: Finnish Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAKSI PAKOLAISTA: AUSTRAALIALAINEN KERTOMUS *** E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen KAKSI PAKOLAISTA Austraalialainen kertomus Kirj. FRIEDRICH GERSTÄCKER Suomennos Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911. ENSIMÄINEN LUKU. Squatteri [Squatter'eiksi nimitetään Austraaliassa suurien lammas- ja sarvikarjalaumojen omistajia, joilla tavallisesti on vuokralla suunnattomia aloja aro- ja ruohomaata. Squattereja on tähän asti pidetty Austraalian ylimyksinä. Suom. muist.] Powellin perhe Murray-joen varrella Austraaliassa oli kauhun vallassa. Mustan poliisivoiman päällikkö, luutnantti Walker, oli äkkiarvaamatta heidän keskellään kavaluudella vanginnut heidän vieraansa Mac Donaldin. Poliisiupseeri selitti, että tämä oli henkipatoksi julistettu rosvo Jack London, myöskin tunnettu nimillä Murphy ja Bridol. Powellilaiset katsoivat olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa Mac Donaldille, sillä hän oli pelastanut heidän vanhimman tyttärensä Saran mustien raakalaisten käsistä, jotka olivat hyökänneet ratsastusretkellä hänen kimppuunsa ja yrittäneet raahata hänet mukaansa. Mutta jo eräällä aikaisemmallakin käynnillään Mac Donald oli hankkinut itselleen Powellin perheen kunnioituksen ja rakkauden. Erittäinkin Sara tunsi kiintyneensä tuohon komeaan, ritarilliseen mieheen lämpimällä rakkaudella, vaikkei Mac Donald tehnyt mitään rohkaistakseen hänen mieltymystänsä. Walker sitävastoin oli, ennenkuin oli vanginnut onnellisen kilpailijansa, kosinut Saraa, mutta saanut rukkaset. Erään, kuten ilmoitettiin, Englannissa tehdyn murhan tähden oli Mac Donald tuomittu siirtovankeuteen Austraaliaan. Mutta uhkarohkealla tavalla hän karkasi vankilasta. Ollakseen turvassa hän pakeni metsiin, missä teki huimalla rohkeudellaan nimensä kuuluisaksi. Verta hän ei kuitenkaan vuodattanut koskaan. Turhaan sekä herra Powell että hänen voutinsa Bale, jotka luottivat Mac Donaldiin ja hänen viattomuuteensa, tarjoutuivat menemään takuuseen siitä, että hän oli vapaaehtoisesti saapuva lähimmän tuomioistuimen eteen. He tahtoivat siten säästää häntä joutumasta häpeällisesti kuljetettavaksi käsiraudoissa. Mutta Walker hylkäsi jalomielisen tarjouksen viitaten velvollisuuteensa, samoin Mac Donald, joka ei tahtonut olla kiitollisuudenvelassa poliisiupseerille. Toby, "kuivan neva-aseman" uusi majanvartia, istui näiden tapahtumain aikana mökkinsä edustalla ja pureksi tupakan puutteessa nyreänä varpua. Paimen oli vastikään ajanut lauman pois ja jättänyt äreän miehen vartioimaan paikkaa. "Hm", murahti hän puhuen itsekseen, -- "täällä minä nyt ikävissäni murjotan tämmöisessä perhanan pesässä. -- Majanvartian virka ja palkkaa kaksikymmentä puntaa vuodessa -- ainakin hyvä korko sille sataselle, joka on luvattu päästäni -- mutta ei tupakan hiventä eikä muuta keinoa edessä kuin näivettyä tässä kirotun kuivassa elämässä ja maassa kuin mikäkin käpertynyt sieni. Jollei tässä olisi pakko parannella noita haavoille juostuja raajojani ja antaa väsyneen, vainotun ruumis-pahan hieman levätä, niin tekisinpä piruja ja näyttäisin miten lampaita paimennetaan ja laittaisin koirille kovan leikin... On tämäkin maa -- kaikki ylösalaisin... oikea piintynyt metsäsissi pannaan talonvahdiksi -- pukki kaalimaan vartiaksi -- eikä sitten edes jätetä hänelle mitään varastettavaa. Kyllä tästä taas pitää rannikolle päästä ja hankkia parempi turvapaikka. -- Kunpa nyt edes tulisi joku päällysmiehen roisto tänne, että saisin tupakkaa... sitä kun on, niin kelpaa huilata vaikka maailman ääriin. -- -- Ja Jack Londonkin on täällä -- herrasmies taas niinkuin tavallista, ja peevelin hyvä hevonen sillä on. John saa tietysti juosta. No, saa täällä edes olla rauhassa noilta niinsanotun oikeuden vainukoirilta, ja Jumalan tai perkeleen avulla kai vielä Johnkin kerran saa hyvän hevosen allensa ja siistin nutun ruumiinsa verhoksi. Hevonen ensiksi -- muu seuraa sitten itsestään. Halloo, kuka siellä?" keskeytti hän äkkiä, kuullessaan kavion kapsetta. Vaistomaisesti hän nousi ja tempasi majan seinustalta kiväärinsä, jotta se olisi käsillä tarpeen tullen. Mutta sitten hän näki harvan pensaikon läpi, että tulija oli vouti, ja pistäen kätensä taskuun hän käveli verkalleen muutaman askelen häntä vastaan. "Vai niin, Toby, noin ahkerana?" virkkoi Bale, joka ajaa karahutti paikalle. "Tuota tarhan-aitaa pitäisi korjata, ja tähän kattoonkin olisi pantava jokunen uusi kaarnalevy. Luullakseni olen siitä jo kerran teille sanonut. Vai aiotteko ruveta jatkamaan edeltäjänne tointa?" "Hitto vieköön", murisi uusi majanvartia, "minulta ei käy työnteko, jollei ole tupakkapuru hampaissa. Kurkkuni on niin kuiva, että tuskin henki kulkee." Nauraen vastasi vouti: "Jos sitä vain puuttuu, niin tässä on. -- Mutta kun kone nyt on rasvattu, niin se toivottavasti tekee työtäkin." "Eiköhän", myönteli mies tyytyväisen näköisenä repien muitta mutkitta käärepaperin pois ja työntäen himokkaasti suuhunsa koko pötkyn. "Tyytyväiseksi tulette. -- Peijakas, kylläpä maistuu!" "Kauanko olette ollut ilman tupakkaa?" "Kauanko? -- jo siitä kai on kulunut iankaikkisuus; olen sen jälkeen kadottanut koko ajantietoni. Tänään alkaa uusi vuosi." "Onneksi olkoon! Muuten -- huomisaamuna tulevat rattaat tänne. Tarvitsemme lisää teuraslampaita, sillä meillä on koko liuta mustia poliiseja kartanossa kortteeria." Vastausta odottamatta hän ratsasti tiehensä jättäen uuden majanvartian kaikkea muuta kuin mieluisan ällistyksen valtaan. "Tuhat tulimaista", jupisi mies itsekseen, "siinäpä kaunis juttu -- _ne_ nuuskijat täällä... taisi loppua lyhyeen ilo täällä pensaikon turvissa? [Austraalian sisäosissa on suolakasvien muodostamia omituisia, äärettömän laajoja pensaikkoja (swubs). Suom. muist.] Hm, hm, -- hyväpaikkainen majanvartia pensaikon keskellä, naula tupakkaa käsirahoina ja nuo mustat pedot kenties tuossa paikassa kintereillä. Johnny, Johnny, asema on tukala, ja jos tällä kertaa selviät pulasta, niin kunnioitanpa sinua. Mutta joutavia, kuka tietää osuvatko he koskaan näille maille. Ei pidä älähtää, ennenkuin tuntuu nahassa kipu, ja kyllä aika neuvon tuo. Pois en nyt tohdi lähteä, ennenkuin he keksivät olinpaikkani ja pakottavat minut pötkimään pakoon, sillä tässä pehmeässä maassa he kohta olisivat kaikki kuin viivana perässäni -- täällähän voi sokeakin kepillä tuntea jäljet hiekassa. Mutta varoillaan täytyy olla entistä enemmän -- ja jos he tulevat -- hiisi heidät vieköön" -- sanoi hän synkästi, lisäten vielä karkean kirouksen -- "niin eivät he turhanpäiten ole kolmea vuotta ajaneet Punaista Johnia takaa pensaikoissa, missä hän on tehnyt veljesliiton mustien kanssa ja oppinut ainakin osan heidän viekkauttansa. Eikä sitäpaitsi pyssynikään ole mikään turha kapine, ja niin kauan kuin ruutia ja lyijyä riittää, voin pitää heidät loitolla itsestäni." Puhuessaan hän meni majaan, pienensi levollisesti piipullisen tupakkaa ja puhalteli pian ilmeisellä mielihyvällä savuja ilmaan. Pyssyn hän ripusti selkäänsä lähteäkseen aidankorjaus- ja katonpaikkaustyöhönsä. "Jahka ajorenki huomisaamuna tulee tänne, niin saan häneltä joka tapauksessa tietää, mitä mustat hommaavat. Ehkä ne ovatkin jatkaneet matkaansa, niin ettei tarvitse niitä sen enempää pelätä", tuumi hän. Hän tiesi, että niin kauan kuin hän oli täällä palveluksessa, hänen täytyi täyttää velvollisuutensa. Katonpaikkuuseen hän tarvitsi muutamia suuria puunkuoren palasia, ja siksi hän, mökistä löytämänsä pieni kirves muassaan, lähti verkalleen astumaan kohden muuatta läheistä laguunia, jonka partaalla kasvoi useita suuria kumipuita. Kiväärinsä hän piilotti erään puun taakse siltä varalta että vouti ehkä sattuisi palaamaan tätä tietä. Sitten hän tottuneella kädellä hakkasi ja irroitti tarvittavat kuorenpalat. Hän syventyi työhönsä niin, että hetkeksi kokonaan unohti ympäristönsä. Yhtäkkiä hän kuuli aivan vierestänsä jonkun huutavan hänen vanhaa sissinimeänsä: "Punainen John!" Ikäänkuin käärmeen pistämänä hän käännähti, ja olipa säikähdyksen syytäkin, sillä tuskin viidentoista askelen päässä hänestä seisoi, kivääri häntä kohti tähdättynä, musta mies pelätyn pensaikkopoliisin puvussa, nauraa hohotti huomatessaan yllätyksen vaikuttaman hämmästyksen hänen kasvoillaan ja huusi huonolla englanninkielellään: "Mitäs kuuluma, Punainen John, häh? Hyvä kuuluma? Ha-ha-haa! -- Jaa jaa, nyt me mene yhdessä paksun sauhun tykö [kaupunkiin]. -- Seis, ei liikkua!" karjaisi hän uhkaavalla äänellä, kun niinsanottu Toby vaistomaisesti liikahti sinnepäin, missä kiväärinsä oli. -- "Kuyunkon pyssyssä on paljo lyijy, paljo ruuti -- pam, se paukku, ja kuula teke läven, raukka Punainen John." John, joka näin oli joutunut satimeen, oli kiukusta haljeta, että hän, vanha, ovela sissi, oli antanut poliisimiehen tällä tapaa vetää itseään nenästä. Mutta väkivalta ei nyt auttanut mitään; jos laukaus vain haavoittaisikin häntä, olisi hän pensaikossa mennyttä miestä. Sitäpaitsi saattoi lähitienoilla olla muitakin, jotka pyssynpamaus vain pikemmin toisi tänne. Luotuaan pikaisen silmäyksen kohden puuta, jota vasten hänen kiväärinsä nojasi, hän tuli vakuutetuksi, ettei musta aavistanut pyssyn läheisyyttä; muuten mies olisi hiipinyt paikalle toiselta puolen, saadakseen ensin aseen valtaansa. Oli siis vielä toivoa. Nyt, piti vain panna viekkaus viekkautta vastaan, ja siksi hän aivan rauhallisena alkoi nurista: "No mikä nyt on hätänä? Eikö ihminen saa enää tehdä rauhassa työtänsä ilman ettei joku tuollainen musta, sinitakkinen hirtehinen ryömi hänen perässään ja tähtää häntä pyssyllä? Ollaanko tässä metsäsissien parissa vai rauhallisella asemallako?" "Kaikki hyvin, Punainen John, oikein hyvin!" nauroi musta mielissään viekkautensa onnistumisesta. "Ei vaan pakoon, muuten puff -- kuula vielä vikkelämpi kuin bumerangi." [Bumerangi: Austraalian alkuasukkaiden käyttämä heittoase. Suora, muist.] "Mene hiiteen!" sätti valkoihoinen. "Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta ja miksi nimität minua Punaiseksi Johniksi, häh? Nimeni on _Toby_ ja minä olen täällä majanvartiana." "Ha-ha-haa", nauroi musta jälleen. "Kaikki hyvin... mister Walker tulla oikein iloiseksi." "Walker -- hitto soikoon", ajatteli John, "nyt on piru merrassa". Mutta hän ei antanut mustan poliisin huomata, kuinka tuo nimi häntä säikytti, vaan päinvastoin kysyi: "_Kuka_ tulee iloiseksi? -- Mutta laske nyt jo hitossa pyssy poskeltasi! Näethän sinä, senkin perhanan sokea maamyyrä, etten minä voi juosta pakoon." Sitten hän käänsi poliisimiehelle selkänsä ja astui ontuen noin viiden askelen päässä olevan puun luokse, jonka juurelle paneutui hitaasti istumaan. Kuyunko oli hyvin epäluuloisena seurannut tätä liikettä. Että valkoihoinen _ei_ ollut ontuva, sen hän oli nähnyt jäljistä, joita seuraten oli tänne hiipinyt; ontuminen oli vain tuon pelätyn veijarin viekkautta, jolla hän koetti voittaa Kuyunkon luottamuksen. Mutta mustaihoinen nauroi hiljaa itsekseen, että valkoinen mies piti häntä niin tyhmänä, ja kun alaston vuorenseinä aivan puun takana kohosi noin neljänkymmenen askelen korkuisena jyrkänteenä, joten rosvo siis ei voinut sitäkään tietä päästä pakoon hänen pyssynsä ulottuvilta, antoi hän miehen tehdä mielensä mukaan. Vasta kun hän oli istuutunut, laski poliisi pyssynsä ja läksi verkalleen, mutta vielä hyvin varovaisena astumaan häntä kohden. "Kuka se tulee iloiseksi, häh?" kysyi John vielä kerran. "No mister Walker, luutnantti", vastasi musta. "Hänkö?" huudahti John teeskennellen riemastusta niin taitavasti, että ovela poliisimieskin joutui ymmälle. "No jos _hän_ on täällä, niin sitten ei minulla ole hätää, poikaseni! Samainen mies on juuri kirjoittanut minulle, että hänellä on taskussaan täydellinen armahduskirja minulle. Peijakas, poika, se tieto oli tupakkamällin arvoinen." "Tupakka -- onko teillä?" kysäisi Kuyunko himokkaasti, rohkenematta kuitenkaan lähestyä vankiansa, jonka hän ladatulla pyssyllään piti helposti vallassaan. "Luulisinpä olevan", nauroi rosvo, -- "vouti juuri toi kokonaisen naulan... tahdotko maistaa?" Musta viivytti vastaustaan hetken. Mutta hänen omatuntonsa ei estellyt. Mitä hän saattoi hankkia vangilta itselleen, oli puhdasta voittoa; sitä ei siis pitänyt jättää hyväkseen käyttämättä. "Hyvä", sanoi hän, "mutta sitte Punainen John tule minun kanssa luutnantti Walkerin tykö -- hyvä mies mister Walker, ei teke hänelle mitään paha." "Niin, kyllä tunnen sen miehen hyvyyden", ajatteli John, mutta ääneen hän vastasi, kopeloiden taskujaan rauhallisesti ja näköjään aivan välinpitämättömänä, muka tupakkaa etsien: "Tulen kyllä, poikaseni, oikeinpa mielelläni... hauska taas tavata luutnanttiasi... minne hittoon se tupakka... _yksinkö_ sinä tänne tulit?" "Ihan yksin", nauroi Kuyunko, aikalailla ylpeänä siitä, että oli omin päin saattanut vaarallisen valkoihoisen kiikkiin. "Kaikki toiset asemalla..." "Ei mutta... luulenpa, että olen jättänyt tupakkani tuonne pensaan juurelle -- siellähän se on ihan takanasi... nyt astut sen päälle." Kuyunko vilkaisi varovasti sinnepäin, mihin John oli osoittanut, kääntämättä kuitenkaan selkäänsä, ja vasta nähdessään sissin jäävän aivan rauhallisena loikomaan kyynärpäittensä varaan, hän kääntyi katsomaan taaksensa. Se kesti vain tuokion, mutta siinä ajassa John jo ehti ponnahtaa pystyyn ja harpata puun taakse, ennenkuin Kuyunko ennätti nostaa pyssyn poskelleen ja tähdätä. Musta, joka ei aavistanutkaan, että John oli kätkenyt aseensa sinne, luuli, että tämä tahtoi saada puunrungon itsensä ja poliisin vähin, päästäkseen karkaamaan pensaikkoon. Hän hyökkäsi senvuoksi kivääri ojennettuna ja täysin varmana omasta turvallisuudestaan puuta kohti ja hieman sivulle saadakseen karkulaisen jälleen tähtäimeensä. Mutta yhtäkkiä pamahti laukaus hiljaisessa metsässä, ja Kuyunko, jonka käsistä kivääri putosi, seisoi tuokion hiljaa ja liikahtamatta, tuijottaen murhaajaansa, sitten kädet hervahtivat alas ja hän suistui kuolleena maahan. Punainen John latasi vaistomaisesti kiväärinsä uudelleen, ennenkuin muuhun ryhtyi. "Siinä se", jupisi hän puhuen tapansa mukaan ääneen itseksensä. "_Se_ lurjus on saanut palkkansa, mutta kauanko kestänee, ennenkuin koko parvi on kimpussani. Jollei tuo peijakas olisi hiipinyt niskaani kuin kissa, -- hm, enpä olisi luullut, että ne tällä lailla pystyisivät yllättämään minut. Ja mitä nyt tehdä? No, eipä hätää! Ei ole Punainen John turhanpäiten ollut kolme vuotta kuin kaahattu villi koira, eikä tässä kannata siekailla, kun on kenties neljäkolmatta tuntia tai enemmänkin aikaa päästä takaa-ajajista edelle. Tahtoisinpa nähdä, kumpi on viisaampi, minäkö vai nuo mustat pakanat, joita meidän kristitty kuvernöörimme usuttaa ihmisten kimppuun niinkuin koiriansa kettujen perään. Punainen John ei ole vielä heidän käsissään, ja jos he lähettävät miehiänsä _yksitellen_ jälkeeni, niin taidanpa vähitellen tehdä lopun koko heidän suuriarvoisesta poliisivoimastaan, ha-ha-haa. Näytän pitkän nenän niille roistoille, niin pitkän kuin tuo kumipuu." Ensin hän laukaisi vainajan kiväärin ja heitti sen maahan ruumiin viereen. Sitten hän kostutti kaulaliinansa läpimäräksi kuolleen veressä ja pani sen suurenpuoleiselle puunkuoren kappaleelle, jonka otti olallensa ja läksi kiireesti astumaan takaisin majaan hakeakseen sieltä itselleen evästä ja muutakin kelpaavaa kalua. Mennessään hän pysähtyi monta kertaa ja tipahutti pisaran verta maahan. Majassa hän ei viipynyt kauan, sillä siellä hän saattoi joka hetki saada kimppuunsa uusia vakoilijoita. Hän vain mursi auki Hendricks paimenen arkun, joka oli nurkassa, otti siitä rahaa, taskuveitsen ja tulukset ja painautui sitten suorinta tietä joelle. Hän pakeni aluksi niin kiireesti kuin suinkin ja vältti kaikkia pehmeitä paikkoja maassa, joissa hänen jälkensä olisivat näkyneet liian selvään. Vallan hyvin hän tiesi, ettei se mitään auttanut ja että mustat tulivat seuraamaan häntä yhtä helposti kuin selvällä maantiellä; mutta takaa-ajajien täytyi edes uskoa, että hän oli koettanut johtaa heitä harhaan. Se kuului hänen suunnitelmaansa samoin kuin nuo sinne-tänne tiputetut veripisaratkin. Hän oli muka haavoittunut, joka alussa pakeni minkä juoksemaan pääsi, mutta jonka voimat vähitellen heikkenivät. Hän pysähtyi monta kertaa, vieläpä istahtikin silloin-tällöin ja jätti joka paikkaan verisiä jälkiä, vaikkakin pieniä. Viimeiset parisataa askelta jokirannasta hän kulki hitain, laahustavin askelin, laskeutui pitkäkseen muutaman puun alle, vaikkakin vain pariksi sekunniksi, ja etsi sitten sopivaa paikkaa uidakseen joen poikki, joka tällä kohtaa oli melkoisen syvä. Hän valitsi paikan, jossa ranta oli matala, mutta jonka vastaisella puolella oli hyvin syvä kohta. Veneenä, johon hän pani kiväärinsä, ruutinsa, peitteensä, tuluksensa ja verisen kaulahuivinsa säilyttääkseen ne kuivina, hän käytti puunkuorta, jonka oli tätä tarkoitusta varten ottanut mukaansa. Taitavana uimarina hän pääsi helposti toiselle rannalle. Täällä vasta alkoi hänen juonensa, jonka tarkoituksena oli johtaa mustat harhaan. Hän tarttui kynsin melkoisen jyrkkään savitörmään, ikäänkuin olisi yrittänyt kavuta sitä myöten maalle, nosti polvensa ylös, mutta luisui jälleen alas ja veti veristä huivia pari kertaa maata pitkin. Kiväärin jäljenkin hän painoi pehmeään saveen. Mutta sitten hän läksi, vetäen perässään pientä kaarnavenettänsä, uimaan virran mukana hitaasti jokea alaspäin. Oli jo sangen hämärä, ja hän tiesi, ettei hänellä tänä yönä enää ollut pelkoa takaa-ajajistaan. Nyt oli vain pidettävä huoli siitä, etteivät nämä päässeet vallan pian uudestaan hänen jäljilleen. Hänen laskunsa pitivät erinomaisesti paikkansa siinäkin suhteessa, että poliisimiehet olivat päättäneet odottaa tiedustelijansa palaamista ennenkuin kävivät rosvoa vangitsemaan. Ennenkuin he siis saivat tietää kumppaninsa kohtalon ja ennenkuin Hendricks raivostuneena rahojensa varkaudesta oli ehtinyt valittaa karannutta majanvartiaa vastaan, oli John ennättänyt olla matkallaan lähes neljäkolmatta tuntia ja siten saanut katkaistuksi jälkensä monen peninkulman laajuudelta. Kun mustat myöhemmin löysivät toverinsa ruumiin, seurasivat he helposti pakolaisen jälkiä ja osoittivat naureskellen veritäpliä, joiden he arvelivat johtuneen pahasta haavasta -- olihan Kuyunkon pyssy ollut laukaistu. -- Joen toiseltakin rannalta lie löysivät ilman ajanhukkaa verijäljet ja muut merkit, vartavasten heitä varten tehdyt. Mutta siinä vääpeli, joka oli liittynyt mukaan, heitti kaiken toivon varmaksi luullun saaliin elävältä pyydystämisestä. "Pojat!" huusi hän miehillensä. "Se roisto on saanut kurkkunsa vettä täyteen, ja nyt menee meiltä sata puntaa sivu suun, jollemme löydä raatoa jonkun kaatuneen puun latvasta, minne se on ajautunut. Tässä hän on koettanut nousta maalle, mutta on kaksi kertaa luisunut takaisin -- ja verta näyttää hänestä juosseen kuin sian kurkusta. Saakeli soikoon, antaisinpa pikkusormeni, jos saisimme sen roiston hengissä kiinni!" Eikä siinä tosiaankaan ollut muuta neuvona kuin ruveta etsimään tuon, kuten luultiin, laukauksesta pahoin haavoittuneen rikoksellisen ruumista. Vääpeli lähetti senvuoksi heti erään Mabong nimisen miehensä luutnantin luokse ilmoittamaan asiasta, ja sillaikaa mustat heittivät vaatteet yltänsä sukeltaakseen etsimään saalistaan veden alta. Harvat villiheimot koko maailmassa ovat niin harjaantuneita uimareja ja varsinkaan sukeltajia kuin Murrayn jokialueen mustaihoiset. Jokikin näytti tässä kyllä lupaavan palkita heidän vaivansa, vähän matkaa heitä alempana oli näet useita laajalatvaisia kumipuita kaatunut jokeen ja jäänyt siihen raskaina kuin lyijy, mutta mustat eivät löytäneet niiden piikkisistä, limaskaisista oksista niin mitään, ja turhaan he saivat hakea, kunnes yö teki lopun enemmistä etsimisistä. Aamun sarastaessa vääpeli sitten itse lähti asemalle tekemään selkoa puolittain onnistuneesta, puolittain hukkaanmenneestä takaa-ajosta. Vain kaksi miestä hän jätti joelle etsimistä jatkamaan. Liian kovasti häntä sapetti ajatus noin vain ilman muuta heittää sadan punnan palkinto. Sillävälin oli Walker vankinsa ja Mahongin kera lähtenyt matkaan, ja Mac Donald näytti aivan tyynesti mukautuvan kohtaloonsa. Hänen kätensä olivat tosin raudoissa, ja luja nuora, joka oli sidottu hänen hevosensa suitsiin ja jonka toinen pää oli kiinni Walkerin satulannupissa, ohjasi hänen ratsunsa kulkua ja teki jo edeltäpäin kaikki pakoyritykset mahdottomiksi. Mutta mitäpä hän olisikaan voinut aseetonna ja käsiraudoissa tehdä pelastuksekseen kuivassa pensaikossa! Vielä kerran hän loi surumielisen katseen ystävälliseen taloon. Hänestä melkein tuntui, kuin toinen ikkunaverhoista olisi liikahtanut, -- mutta kaiketi hän vain erehtyi, ja syvään huokaisten hän käänsi päänsä toisaalle ja kahleitaan muistamatta puristi ratsunsa kylkiä, niin että se hypähti ja koetti syöksyä eteenpäin. Mutta nuora pidätti sen. Mabong seurasi luutnanttinsa käskystä aivan heidän jäljissään, ja oli saanut ankaran määräyksen pienimmästäkin pakoyrityksestä ampua vangin ratsun selästä maahan. Kun he saapuivat alkavan pensaikon reunalle, niin Walker pysäytti hevosensa, käänsi sen ja katseli minuutin verran hiljaa ja vaieten taakse jäänyttä pientä taloryhmää, joka lepäsi rauhallisena nousevan auringon valossa. Ketään ihmistä ei ollut vielä näkyvissä. Ainoastaan Nguyulloman, mustaihoinen, jonka jalat olivat kuivettuneet ja joka käveli käsillään, istui talon takaisella hietaharjulla matalan kaarnamajansa edustalla kohennellen nuotiotaan, josta nousi sakea musta savupatsas pystysuorana raikkaaseen aamuilmaan. "Eteenpäin", virkkoi Walker äkkiä ja käänsi hevosensa. "Parempi olisi meille kummallekin, jollemme olisi milloinkaan tulleet tuota paikkaa näkemään!" Mac Donald katsoi kysyvästi häneen, mutta nuori mies painoi päänsä alas ja tuijotti synkkänä eteensä. Muutamassa tienkäänteessä ajaa karahuttivat vääpeli ja kahdeksan hänen miestänsä yhtäkkiä vastaan. "Herra yliluutnantti", sanoi vanha soturi, "saan ilmoittaa, että -. no jumaliste" -- huudahti hän yhtäkkiä unohtaen virkansa ja kurin vaatimukset ja töllistellen vankia -- "mr. Mac Donald hänen majesteettinsa manseteissa?" Luutnantti oli vaiti hetken aikaa, mutta hieno voitonriemuinen hymy väreili kuitenkin hänen kasvoillaan, ja viitaten vankiin hän lausui ivallisen kohteliaasti vääpelillensä: "Kulloch, minulla on kunnia tässä esittää teille herra Jack London." "Tuhat tulimaista!" huudahti vääpeli -- mustat seisoivat vielä niin paljon taampana, etteivät voineet kuulla luutnantin sanoja, mutta he supattelivat kummissaan keskenänsä nähdessään aseman vieraan olevan käsiraudoissa. -- "No onpa retki siis kannattanut, ja olemme siepanneet kiinni ja tehneet vaarattomiksi molemmat päälinnut." "Ettekö tahdo viedä minua muidenkin miestenne nähtäväksi?" kysyi Mac Donald suuttumuksesta värisevällä äänellä. "Ei ole tarpeen", vastasi Walker levollisesti, "sillä otan itse kuljettaakseni teidät lähimmälle poliisiasemalle". Vääpeli teki sitten lyhyesti selkoa "etsintänsä" tuloksista ja ilmaisi lujana vakaumuksenaan, että _haavoitettu_ rosvo oli päättänyt rikoksellisen elämänuransa Murrayn aalloissa ja oli nyt kiinni-ajautuneena jonkun kaatuneen kumipuun latvassa. Mustat tosin olivat toista mieltä, koska eivät olleet tavanneet pienimpiäkään jälkiä joen _pohjassa_. Mutta sellaisethan oli vahva virta saattanut pyyhkiä pois, ja heidän jatketut etsimisensä tulivat epäilemättä olemaan hyödyttömiä. Sitäpaitsi oli joen yläjuoksun varrella varmaankin satanut runsaasti, sillä vesi oli viime yönä noussut kolme tuumaa, ja kun joki alkoi tähän vuodenaikaan paisua, niin ei useinkaan kestänyt kauan, ennenkuin se tulvi yli äyräittensä. "Sitä suurempi meillä on syy lopettaa etsimisemme niin joutuisaan kuin suinkin", vastasi upseeri poiketen polulta joelle päin, joka tällä kohtaa oli tuskin kahdenkymmenen askelen päässä. "Minusta näyttää, että vesi alkaa käydä sameaksi- Käyttäkää siis vielä tämä päivä siihen ja etsikää tarkoin toispuolinen ranta, erittäinkin asemalle saakka alaspäin, ja vasta jollei mitään löydy, lähdette miesten kera jälkeeni tänään illalla. Mabong saa lähteä teidän mukaanne -- hän on älykkäimpiä mustaihoisia -- ja minä otan sijaan jonkun toisen miehen. Lähimmällä asemalla odotan tarkempia tietoja ja jään sinne, kunnes te itse tuotte minulle sanoman tuloksistanne. Jos vesi nousee uhkaavasti, täytyy meidän kiiruhtaa ehtiäksemme poliisiasemalle ja ylävämmälle maalle." Vääpeli ei näyttänyt kovin halukkaalta jatkamaan joka tapauksessa hyödytöntä etsimistä, mutta käsky oli annettu ja se täytyi panna toimeen. Neljä tai viisi engl. peninkulmaa hän kuitenkin vielä pysyi upseerin seurassa päästäkseen takaisin sille paikalle, missä Punainen John oli uinut joen poikki. Sitten hän poikkesi miehinensä oikealle, kun taas upseeri, vankinsa ja erään poliisimiehen seuraamana, ajaa karahutti Malleykukkuloiden suuntaan pitkin niiden juurta. Tunnin verran he olivat näin ratsastaneet vieretysten, kukin omissa ajatuksissaan, kun joku mustaihoinen olento vilahti heidän editsensä tien poikki ja katosi tiheään teepensaikkoon yhtä nopeasti ja jäljettömästi kuin oli ilmaantunutkin. Walker tarttui vaistomaisesti hevosensa suitsiin, ja hänen takanaan ratsastava musta poliisimies nousi jalustimille seisomaan seuratakseen tummaa olentoa silmillään niin kauas kuin suinkin. Mutta Mac Donald vavahti omituisesti. Hän miltei luuli tunteneensa tuon aavemaisesti ohi livahtaneen villin leveässä yläruumiissa erään ystävänsä, päällikkö Kakurrun hahmon. Kun he saapuivat paikalle, missä villi oli vauhdilla loikannut polun yli, seisautti Walker hevosensa, ja hänen musta poliisinsa hyppäsi satulasta ja tarkasteli jälkeä, pää miltei maahan kiinni painettuna. "Turha vaiva, poikaseni", nauroi upseeri. "Olemme joka tapauksessa yllättäneet veitikan, joka kuuluu johonkin lähiheimoon, ja hän panee parastaan päästäkseen tieltämme pois. Tuollaisilla juuttailla on aina paha omatunto, ja he pötkivät käpälämäkeen niin pian kuin näkevät univormun." Musta ei nähtävästi ymmärtänyt halkaistua sanaakaan luutnantin puheesta, vaan katseli pitkään ja huolellisesti jälkeä ja totteli vasta kun upseeri toistamiseen käski häntä jatkamaan matkaa ja jättämään alkuasukkaan sillensä. Kun hän jälleen oli saavuttanut luutnantin, kysyi tämä mitä hän oli keksinyt. Mutta mies parka ei osannut sanaakaan englantia, vaan lateli omalla kielellään pitkän jutun, josta Walker taas ei ymmärtänyt hölyn pölyä. "Tämäpä kaunista", harmitteli hän itsekseen. "Nyt on tuo vääpeli laittanut mukaani miehen, jolle en osaa edes puhua." "Siinä ei ole mitään tärkeätä", virkkoi Mac Donald, joka oli hyvin tarkoin kuunnellut mustan kertojan sanoja. "Hän vain sanoo, ettei tunne jälkeä, ja arvelee, että alkuasukas ehkä on jostakin toisesta heimosta." "Osaatteko näiden ihmisten kieltä?" huudahti Walker hieman kummastellen. "Ainakin _ymmärrän_ sitä joltisestikin." "Hyvä", nauroi Walker. "Olkaa siis ainakin niin hyvä, että käskette hänen laittaa tulen rannalle ensimäiseen joenpolvekkeeseen, mihin saavumme, jotta voimme saada itsellemme lasin teetä. Emme ole kukaan vielä syöneet aamiaista tänään." Mac Donald tulkitsi nämä sanat miehelle. Mutta tämä katsoi ensin kysyvästi upseeriinsa, ikäänkuin odottaen häneltä vahvistusta käskyyn, ja vasta kun Walker nyökäytti hänelle päätänsä, karahutti hän edelle ja lähti panemaan käskyä toimeen. Molemmat toiset ratsastajat seurasivat sillaikaa verkalleen epäselvää, tuskin näkyvää tienjälkeä, Walker hiljaa ja mietteissään, välittämättä paljoa siitä, mitä ympärillä tapahtui, mutta Mac Donald jännitetyn tarkkaavaisena ja melkein henkeä salpaavan odotuksen vallassa. Noin sadan askelen päässä hän oli jälleen huomannut äskeisen tumman haamun aivan tien vieressä, ja oli ilmeistä, että joku musta heimo piti silmällä ja seurasi heitä. Olipa mustanahoilla mitä tahansa mielessä heitä vastaan, _hänelle_ saattoi "siitä koitua pelkkää hyötyä. Kuolemakin tuntui hänestä toivottavalta verrattuna siihen, mitä hänellä oli odotettavana, tähänastista vielä kauheampaan vankeuteen. Mutta jos hän oli nähnyt oikein, jos Kakurru oli väijyjäin joukossa, silloin hänellä ei ollut omasta puolestaan mitään pelättävää, sillä tämä mies oli hänelle kiitollisuudenvelassa ja vihasi mustaa poliisia kuin kuolemaa. Miltei kouristuksentapaisesti ja tahdottomasti hän miettiessään ponnisteli käsillään, ja vasta tämä liike herätti yhtäkkiä upseerin huomion." "Puristavatko raudat teitä?" kysyi hän säälivällä äänellä, mutta jatkoi kohta ensi sanojensa jälkeen paljon tylymmin: -- "niinpä niin, hankala kappale, nämä käsiraudat, mutta niistä päästää teitä en voi!" Mac Donald ei vastannut mitään, vaan pani kahlehditut kätensä satulannupille ja katseli synkkänä eteensä maahan. Yhtäkkiä hän tunsi upseerin hillitsevän hevostaan. Verkalleen hän käänsi päänsä Walkeriin päin ja tuli hieman hämilleen huomatessaan tämän katselevan häntä tarkkaan ja tutkivasti. "Vastatkaapa minulle erääseen kysymykseen, Mac Donald", sanoi Walker, "kysymykseen, jota en tee teille poliisiluutnanttina, vaan miehenä miehelle". "Ja mikä se olisi?" vastasi Mac Donald. "Yksinkertaisesti tämä -- oliko teillä tosiaankin tarkoituksena, jollette olisi joutunut kiinni, asettua tänne... perustaa itsellenne -- _koti_? Aioitteko..." Mac Donald ei kuunnellut häntä enää -- hänen silmänsä kiintyivät hämmästyneinä ja ihmeissään Kakurrun tummaan hahmoon, joka aivan upseerin hevosen takana sukelsi esiin sankasta suolapensaikosta ja heilutti ilmassa pientä austraalialaista nuijaa, vaddy'a. Walker seurasi nopeasti hänen katsettaan, mutta oli tuskin kääntänyt päänsä, kun vaddy samassa suhahti ja sattui hänen otsaansa, niin että hän äännähtämättä putosi tajutonna ja ikäänkuin luodin lävistämänä maahan. Nopeasti kuin kenguru pujahti villi perässä noutaakseen syrjään kimmahtaneen aseensa, ja ennenkuin Mac Donald oli saanut pelästyksestä korskuvan hevosensa rauhoittumaan, oli hän jo taas paikalla, kumartui tajuttomana makaavan puoleen ja heilutti voitonriemuisena avainta, joka avasi käsirautojen lukon. "Kakurru, sepä sattui oikeaan aikaan!" huudahti Mac Donald riemuiten ja ojensi hurjasta mielenliikutuksesta vapisevat kätensä alkuasukasta kohden. Kolmen sekunnin kuluttua hän oli vapaa. "Niin", myhäili Kakurru hiljaa itsekseen, kumartuen pyörtyneen upseerin yli. "Ja nyt teemme tästä lopun." "Seis!" huudahti silloin Mac Donald astuen väliin ja työntäen mustan syrjään. "Emme vuodata verta, jollei hätä meitä siihen pakota. Anna tänne raudat." "Hyvä niinkin", sanoi villi, paikalla älyten vapautetun vangin tarkoituksen. "Käännätte asian toisinpäin. Ha-ha-haa, kylläpä ällistyy mies jahka virkoaa. Hyvä -- mutta toinen on minun." "Mitä aiot tehdä?" huudahti Mac Donald, kun Kakurru meni upseerin hevosen luo, joka oli suitsistaan takertunut pensaikkoon, ja irroitti satulasta karbiinin. "Mitäkö aion tehdä?" huusi villi säkenöivin silmin. "Tappaa mustan vakoojan! Kirotut koirat, jotka kavaltavat omat heimolaisensa, nuuskivat heidän jälkiään ja vievät heitä valkoisten teuraiksi! Te panette _tuon_ kiinni, -- toisesta pidän minä huolen!" Ja ennenkuin Mac Donald ehti vastata sanaakaan, oli Kakurru hävinnyt tiheikköön. Mutta Mac Donaldille jäi tuskin aikaa panna upseerin kädet rautoihin, ja juuri kun hän väänsi raudat lukkoon, virkosi pyörtynyt, jonka otsaa heittoase oli onneksi kohdannut vain viistosti, avasi silmänsä jälleen ja yritti kauhistuneena hypähtää pystyyn. "Mitä tämä on?" hän huusi tuntiessaan kätensä sidotuiksi. "Perkele! Apua! Mabong -- auttamaan!" "Luutnantti Walker!" sanoi Mac Donald, jokatällävälin oli ottanut hänen satulahuotrastaan pistolit ja ase kädessä astui raivostuneena pystyyn karkaavan nuoren miehen luo. "Te näette, että sotaonni on kääntynyt. Olemme vaihtaneet osia ja te olette minun vallassani. Niin vähän kuin ajattelenkin tehdä teille mitään pahaa, pakotatte minut kuitenkin, jos kerrankin huudatte, ampumaan kuulan läpi aivojenne tai, mikä on vielä pahempaa, jättämään teidät sidottuna ja kapula suussa pensaikkoon. Mukautukaa siis välttämättömyyteen -- kohtalo ja erään uskollisen mustaihoisen apu ovat vapauttaneet minut, ja olen päättänyt tällä kertaa varjella vapauttani paremmin kuin ennen." "Petosta!" sai raivostunut upseeri sanotuksi kiristellen hampaitansa. "Miettikää mitä rohkenette tehdä, koskea kuninkaalliseen virkamieheen." "Onhan se hirveä rikos", vastasi Mac Donald hymyillen, "mutta katsoen siihen, mitä kaikkea minulla jo entuudelta on niskoillani, luulen jaksavani kantaa senkin." Walker ei vastannut mitään, mutta se tuskaisan toivova katse, jonka hän loi siihen suuntaan, minne hänen musta poliisisotilaansa oli edeltäpäin ratsastanut, osoitti selvästi, että hän odotti vielä apua siltä taholta. Silloin pamahti yhtäkkiä laukaus sillä suunnalla, ja Mac Donald, joka heristi korviansa tuokion, meni jälleen luutnantin hevosen luo, pisti vasemmanpuolisen pistolin takaisin huotraansa ja pitäen toista kädessään hypähti satulaan. "Pakonne on turha!" huusi Walker voitonriemuisena. "Musta kätyrinne makaa verissään, ja kun minun mieheni seuraavat jälkiänne, ette _voi_ päästä käsistämme." Mac Donald ei vastannut mitään, vaan katsoi terävästi ja tutkivasti sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut. Hänen hampaansa olivat lujasti yhteenpuristetut, kasvonsa kuolonkalpeat, ja hän oli silminnähtävästi tekemäisillään hurjan, epätoivoisen päätöksen. Silloin kuului kavion kapsetta, ja melkein samassa Kakurru riehuen ja ulvoen karahutti hurjalla vauhdilla esiin ja käännähytti hevosensa vasta tultuaan aivan molempien miesten luo. Hän oli hirveän näköinen. Hänen musta, ilkialaston ruumiinsa kiilsi juuri voidellusta rasvasta, johon siellä-täällä sekoittui jokunen kapea veriviiru; hänen kätensä ja partansakin tiukkuivat samaisesta aineesta ja silmänsä säkenöivät voitonriemusta. Walker peitti kauhuissaan silmänsä käsillään, ja Mac Donaldkin kääntyi vavahtaen poispäin, sillä molemmat he aivan hyvin tunsivat näiden heimojen tavat ja tiesivät jo heti nähdessään rasvasta kiiltävän villin, että tämä oli tappanut vihollisensa ja hieronut ruumistaan voitetun lämpimällä munuaisrasvalla. Nämä poloiset uskovat näet siten saavansa voitetun vihollisensa voimat omikseen, ja samalla he pitävät ihoon hierottua rasvaa suurimpana voitonmerkkinään. "Siinä näette", virkkoi Mac Donald hetkisen vaitiolon jälkeen, "mikä on seuraus tuhoisasta järjestelmästänne, kun käännätte mustat mustia vastaan. Näiden onnetonten heimojen viha saa siitä vain uutta virikettä, veren- ja kostonhimo yltyy, raivo kasvaa, ja niin paljon kuin teille toisinaan saattaakin olla heistä hyötyä, on teidän otettava seuraukset omaksi syyksenne." "Ja mitä aiotte nyt tehdä minulle?" sanoi Walker synkästi. "Olen vallassanne -- mitä olette päättänyt?" "Olette vapaa", vastasi Mac Donald nopeasti, "jos kunniasanallanne lupaatte antaa minulle neljänkolmatta tunnin etuvoiton. Sen jälkeen saatte ajaa minua takaa milloin ja missä haluatte." "En koskaan!" huudahti upseeri päättäväisesti. "Siitä silmänräpäyksestä asti kuin voin taas käyttää jäseniäni ja koota väkeni, olen jäljissänne. Panen henkeni alttiiksi saadakseni teidät jälleen valtaani." "Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin viedä teidät jonkun matkaa mukanani toimittaakseni teidät ainakin miestenne lähettyviltä pois", lausui Mac Donald kohauttaen olkapäitään. "Mutta jollen seuraa teitä hyvällä!" kysyi upseeri uhmaavasti. "Älkää pakottako minua väkivallantöihin!" vastasi Mac Donald vakavasti. "Kun jo muutenkin olen äärimmilleni ahdistettu, on enää tuskin huomattava raja minun ja rikoksen välillä. Minä _tahdoin_ elää hiljaista, yksinäistä, kunniallista elämää, otsani hiessä ansaita leipäni ja alkaa uudestaan olemiseni maailmassa, joka on minua pahoin pidellyt, -- kaikki muistotkin siitä, mikä on mennyt, tahdoin haudata. Kohtalo ei salli sitä, mutta minä olen lujasti päättänyt ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Syyttömästi, vastaani todistavien asianhaarojen nojalla tuomittuna, siirtovankeuteen vietynä, raakojen vartiain rääkkäämänä ja miltei mielipuoleksi tehtynä pakenin pensaikkoon. Kuin villipetoa on minua vainottu, mutta näytänpä nyt hampaitanikin. Sentähden on teillä vain yksi vaihtoehto: joko seuraatte minua hyvällä parin päivän matkan, niinkuin minä seurasin teitä antautuakseni uudelleen kidutuspenkkiin, tahi on _kuolemanne_ takaava vaitiolonne. Muuten" -- lisäsi hän nopeasti ja rauhallisemmin -- "oivallatte kyllä meidän keskinäisen suhteemme niin selvästi, ettei minun ole tarvis siitä teille puhua sanaakaan. Tiedätte varsin hyvin, etten minä _voi_ millään muulla tavalla menetellä, ellen tahdo heti paikalla taas joutua teikäläisten käsiin. Säästäkää siis minulta väkivallantyön katkera välttämättömyys." "Tottelen vain pakkoa", vastasi Walker synkästi, "ja vakuutan kunniasanallani, että otan elämäntehtäväkseni tämän häväistyksen kostamisen ja hyvityksen". "Se, että tiedätte tämän elämänne olevan minun kädessäni ja kuitenkin rohkenette puhua noin, ilmaisee suurempaa luottamusta _rosvoon_ kuin mitä poliisi yleensä on taipuvainen osoittamaan", vastasi Mac Donald hymyillen. "Mutta oli miten oli, muuta en teiltä odotakaan kuin että teette pahimpanne -- kunhan vain olen toimittanut itseni teidän valtanne ulottuvilta pois. Ja nyt satulaan, herra Walker, ennen kaikkea välttääksemme semmoista mahdollisuutta, että tapaisimme sattumalta teidän miehenne taas. -- Kakurru, tuletko mukaan?" "Mihin, Jacky?" "Takaisin ja aseman ohi", vastasi Mac Donald villin omalla kielellä, "ja sitten edelleen kohden auringon laskua". "Tietysti", vastasi musta nauraen ja säkenöivin silmin, "ainakin valkoisten taloille asti. -- Siellä tänään paljo teetä ja leipää ja sokeria ja tupakkaa." _"Tänään? Siellä?"_ kysyi Mac Donald kummastuneena. "Mitä sillä tarkoitat?" "Saa nähdä", vastasi villi lyhyesti. Kakurru pysytteli Mac Donaldin sivulla, osoittaen samalla mitä suuntaa oli mentävä, ja poikkesi vanhalle lammaspolulle, joka vei Malley-kukkuloille. Niiden taitse he saattoivat suojassa ja huomaamatta ratsastaa aseman ympäri. Muuten Kakurru monta kertaa karahutti vasemmalla oleville harjanteille, joista oli vapaampi näköala laaksoon. Yhtäkkiä hän eräältä tasaiselta kummulta viittoi seuralaisiaan luoksensa. Mac Donald ja Walker olivat jo hetken aikaa tunteneet savun hajua ja näkivät nyt sankan mustan pilven nousevan kummun takaa. Jonkun minuutin kuluttua olivat molemmat Kakurrun luona eivätkä voineet pidättää kummastuksen ja kauhun huudahdusta nähdessään sakean mustan savun nousevan aseman rakennuksista. "Laupias Jumala, mitä tämä on?" huudahti Mac Donald kauhuissaan. "Asema palaa!" "Ha-ha-ha-haa!" nauroi Kakurru. "Luuletteko, että mustat miehet turhaan ja kostamatta vuodattavat vertansa ja antavat ampua nuoria heimolaisiaan kuin mitä dingoja. [Dingo: austraalialainen koira.] Jos teillä onkin tuliaseet ja pitkät puukot, niin on mustalla miehellä sen sijaan keihäs ja sytykkeitä ja hän osaa käyttää niitä. Nguyulloman on antanut merkin, että valkoiset ovat lähteneet asemalta, ja nyt on aika viedä vuorille tupakkaa ja jauhoja ja sokeria -- säkin täydet. Kulkekaa te vain tätä samaa suuntaa, Jacky. Kakurru tahtoo käydä hakemassa osansa tuolta ja tulee sitten perästä." "Mitä Jumalan nimessä siellä on tekeillä!" huudahti Walker, joka ei ymmärtänyt sanaakaan alkuasukkaan kertomuksesta. "Kauheata!" huusi Mac Donald hirveän tuskan ja kiihtymyksen vallassa. "Miehet ovat lähteneet asemalta, kavala musta raajarikko, joka on pantu vakoojaksi, on antanut merkin, ja villit tuolla nyt polttavat ja ryöstävät, ehkäpä murhaavatkin kenen elävänä käsiinsä saavat." "Ja minä vankina!" puuskahti Walker kiristellen hampaitaan hurjassa, voimattomassa raivossa. "Mies -- paholainen -- saatatteko tekin levollisena katsoa, miten..." "Vaiti!" keskeytti hänet Mac Donald nopeasti ja synkkänä. "Tässä ei enää minun elämäni, minun turvallisuuteni merkitse mitään. Tehkää minulle tämän jäljestä mitä pahinta voitte -- tehkää mitä ikinä ilkiätte, mutta nyt olette vapaa, ja kenties on meidän mahdollista pelastaa nuo onnettomat hirveimmästä... kas tässä!" hän huudahti kopeloiden liikutuksesta vapisevalla kädellä taskustaan upseerin käsirautojen avainta ja ohjaten hevosensa hänen viereensä, "Jumalan tähden, pian, sillä joka silmänräpäyksen viivytys voi tuottaa kuolemaa ja kurjuutta noille ihmisille, jotka ovat meille rakkaat." "Mitä aiotte, Jacky?" huusi väliin tullut Kakurru, ja hänen silmänsä liekehtivät raivosta ja kiukusta. "Tahdotte auttaa valkoisia -- taistella mustia vastaan? Senkö tähden teidät vapautin?" "Pois, Kakurru!" huusi Mac Donald hurjasti. "Olet erehtynyt, jos olet luullut minun lainaavan käteni ihmisteurastukseen ja murhapolttoon. -- Väisty, tai jumal'auta -" "Valkoinen koira!" kivahti musta vimmoissaan heiluttaen päänsä ympäri lyhyttä raskasta heittonuijaansa ja tähtäsi salamannopean iskun valkoihoisen otsaa kohti. Semmoisella voimalla ja niin läheltä heitettynä ase olisi varmasti murskannut uhrinsa kallon, jos olisi osunut maaliinsa, mutta Mac Donaldin vasen käsivarsi kohosi oikeaan aikaan kohdaten alas-suhahtavan aseen. Hänen rautainen kouransa tarttui vihollisen ranteeseen ja viskasi aseen sivulle, samalla kuin oikea veti huotrasta pistolin ja ojensi sen hyökkääjän rintaa kohden. Kakurrun käsivarsi nytkähti vielä kerran taaksepäin ikäänkuin iskuun, mutta ampuma-aseen pelottava suu kammotti häntä. Hän käänsi äkkiä ratsunsa ja uhkaavasti puiden nyrkkiänsä valkoihoisille katosi jyrkkää kukkulan rinnettä alaspäin. Mac Donald ei edes katsahtanut hänen jälkeensä. Heti kun raivokas hyökkäys oli torjuttu, oli hänen mielessään vain uhattujen pelastus. Pienellä avaimella hän aukaisi käsiraudat, jotka singahutti kauas pensaikkoon, ja ojentaen upseerille hänen pistolihuotransa huudahti käheällä, tuskan tukahuttamalla äänellä: "Nyt eteenpäin, sir -- eteenpäin, jos sielunne autuus on teille kallis!" Samalla hän viilsi poikki nuoran, joka vielä piti Walkerin ratsua kiinni, ja hevostaan kannustaen lensi Walkerin seuraamana hurjaa vauhtia kohden palavaa asemaa. Hiljainen ja autio oli tuo muulloin niin eloisa asema ollut tänä aamuna, jona vanha herra, karkoittaakseen eilisiltaisten kohtausten herättämiä painostavia ajatuksia, oli noussut ratsaille ja lähtenyt poikiensa ja päällysmiestensä keralla pensaikkoon ajamaan ylös muuatta hevoslaumaa. Ainoastaan Bill oli tällä kertaa jäänyt paikalle erään majanvartian ja naisten kera. Vaaraa ei kukaan ajatellut, sillä olihan musta poliisivoima vielä ainakin lähitienoilla ja alkuasukkaat tavallisesti karttoivat tarkasti niitä seutuja, missä tuo pelätty joukko majaili. Musta raajarikko taas, jota he sitäpaitsi olivat viime päivinä runsaasti kestinneet, ei voinut tehdä heille mitään pahaa. Tämä mies ei muuten näyttänyt tänä aamuna piittaavan kenestäkään, puuhaili vain nuotionsa ääressä, jota kohenteli ja puhalteli ja jonka lopulta jakoi kolmeksi nuotioksi. Yhtäkkiä havahtui torkkuva majanvartia äänekkääseen meteliin, mutta sai seuraavassa tuokiossa vaddyn iskun päähänsä, niin että tupertui tajutonna maahan. Sitten villit riemusta hihkuen syöksivät keihäänsä hänen ruumiiseensa. Se oli yleisen hyökkäyksen merkki, ja kolmelta, neljältä eri taholta ilmestyi uusia aseellisia joukkoja, joista enimmät livistivät tutulle varastohuoneelle ja särkivät sen oven, kun taas kahdeksan tai yhdeksän miestä juoksi asuinrakennusta kohden. Sara seisoi ikkunassa katsellen hiljaa ja surumielisenä joelle, kun ensi melu herätti hänen huomionsa, ja pelottavan vaaran ajatus jysähti kauhistavana hänen mieleensä, sillä noiden villien laumojen päällekarkauksen mahdollisuuskin oli siihen asti aina pitänyt etenkin naisia pelon vallassa ja hämmentänyt monta muuten iloista hetkeä. Ja nyt -- oli pelätystä tuleva tosi. Vasta Billin ääni sai hänet jälleen tointumaan. Poika oli nähnyt mustien tulevan mäkeä alas ja oli juuri aikeissa, rohkea kun oli, mennä majanvartian avuksi talon edustalle, kun tämän poloisen surma vasta antoi hänelle aavistuksen vaarasta, joka heitä kaikkia uhkasi verenhimoisten villien hyökätessä. Ripeästi ja päättäväisesti hän lukitsi oven, työnsi salvan eteen ja huusi sisarilleen käskien heidän sulkea alakerroksen luukut ja itse syöksyen kivääri kädessä portaita ylös torjuakseen sieltä käsin ensimäisen hyökkäyksen. Aika olikin täpärällä, sillä muutamat lauman etumaisista hyppelivät jo pienen asuinrakennuksen ympärillä etsien sisäänpääsyä ja toiset ryhtyivät ryöstämään varastoja, kun Bill kaksipiippuinen pyssy kädessään astui yläkerroksen ikkunan luo ja silmänräpäystäkään empimättä ampui rosvoista hurjimman ja raivokkaimman kuoliaaksi. Laukaus pamahti oikeaan aikaan. Pyssyjä kohtaan oli villeillä vielä pakanallinen kunnioitus, ja kaikki kokivat ensi hetkessä mahdollisimman pikaisesti päästä kuolettavan putken kantamalta pois. Siten saivat kauhusta ja tuskasta puolikuolleet naiset aikaa sulkea alakerran luukut, joista mustat muuten olisivat helposti tunkeutuneet sisään, ja Sara toi veljellensä ylös muutkin pyssyt, jotka aina riippuivat ladattuina alisen tuvan seinällä. "Laukaus on ajanut ne roistot takaisin", riemuitsi Bill, "ja ystävämme tuolla etäämpänä kuulevat sen. Jos voimme kestää puolenkin tuntia, niin apu varmaan tulee." "Me olemme hukassa", voihki Sara vaipuen kauhun vallassa tuolille. "Voi hyvä Jumala, ja apu niin kaukana -- koko asema ihan kuin autiona. Kaikki -- kaikki poissa... Voi, älä ammu, kun ei täydy", pyysi hän. "Sillähän vain ärsytät heitä yhä enemmän." "Ärsytän?" huudahti Bill. "He ovat saaneet haistaa verta ja tekevät nyt kuitenkin pahimpansa. Mutta ota sinä, Sara, toinen pyssy ja ammu vaan huolehti toisesta ikkunasta." "En voi murhata", vaikeroi nuori tyttö. "Joutavia!" huudahti poika harmistuneena. "Nyt ei ole aikaa epäröidä -- joko _meidän_ veremme tai _heidän_. Mutta ammu vaikka ilmaan tai varastohuoneelle päin. -- Kun he kuulevat laukauksia kahdelta taholta, niin pitävät meitä voimakkaampina kuin olemmekaan, ja ehkäpä meikäläiset sattuvat kuulemaan." Sara teki työtä käskettyä. Jo monta vuotta sitten oli hän tottunut kuljeksimaan pyssy mukana pensaikossa. Mutta mustat näyttivät luopuvan hyökkäyksestä taloa vastaan ja tyytyvän tavaravaraston ryöstämiseen, jota Bill ei tietenkään kyennyt estämään. Heimon vanhimmat eivät sentään ajatelleet yksistään rosvousta, joka antoi heille vähällä vaivalla runsaan saaliin; he tahtoivat myöskin kostaa surmattujen heimolaistensa puolesta, ja sillaikaa kuin toinen puoli joukkoa kuljetti ryöstösaalista turvaan, raahasivat toiset polttopuita aivan talon vieressä olevaan keittiöön, jonka sytyttivät tuleen. Keittiön katon turvissa he sitten hyökkäsivät talon ovea vasten ja koettivat murtaa sitä, kunnes Bill riensi alas ja ampui oven läpi. Onnettomuudeksi olivat mustat tällävälin huomanneet, kuinka heikko talon puolustusväki oli, ja vaikka Bill ampui kaikilla pyssyillä yläkerroksen eri ikkunoista jokaista olentoa, joka näyttäytyi, tuli siellä-täällä kuitenkin savun turvissa yksityisiä mustia vihollisia, jotka yrittivät lyhyiden heittonuijiensa varsilla murtaa ikkunaluukkuja auki. Tuli oli heitetty myöskin molempien voutien asuntoihin, joiden katot olivat jo ilmiliekissä, ja päärakennuksenkin kuivia seinähirsiä nuoleskelivat keittiöstä nousevat tulikielet. Bill tunsi, kuinka suuressa vaarassa he olivat, ja tiesi aivan hyvin, ettei heillä ollut toivomistakaan armoa tuolta verenhimoiselta laumalta. Mutta tietoisuus siitä, että oli äitinsä ja sisariensa ainoana turvana, antoi pojalle miltei yliluonnolliset voimat ja täytti hänen nuoren mielensä ihmeteltävällä levollisuudella ja innostuksella. Kylmäverisesti kuin taisteluissa harmaantunut sotavanhus hän latasi pyssyt uudelleen ja käski sisariansa, jotka tottelivat häntä kuin aikuista miestä, toimittamaan äidin alakerran etäisimpään kulmakamariin, mistä he pahimmassa tapauksessa saattoivat ainakin päästä pihalle. Itselleen ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin puolustautua ladattuine pyssyineen ulkosalla ja pitää viholliset niin loitolla, etteivät heidän keihäänsä voineet saavuttaa häntä. Täytyihän lopuksi kuitenkin tulla apua. Silloin aukesi ryskyen toinen ikkunaluukuista, jonka kautta pari uhkarohkeinta villiä tunki sisään, ja hänen aikoessaan rientää sinnepäin kajahti toisten vihollisten huikea riemukiljunta rakennuksen takaosasta. Kaksi keihästä sattui häneen yhtaikaa, toinen lävistäen hänen takkinsa, toinen hänen vasemman käsivartensa, ja kahdelta taholta syöksyi samassa viisi mustaa sisään karaten naisten kimppuun. Keskelle joukkoa Bill laukaisi kiväärinsä -- ja silloin kuului pyssyn pamaus talon ulkopuoleltakin. "Apua!" kajahti Elisabetin vihlaiseva huuto melun keskeltä, kun eräs mustista kaappasi hänet syliinsä ja yritti raahata häntä murretun oven luo. -- Sara kamppaili toista vastaan, ja äiti virui tajutonna lattialla. Toinenkin laukaus pamahti hirveän metelin keskeltä, ja Bill oli tuntevinaan ruudinsavussa Walkerin ja Mac Donaldin hahmot, jotka hyökkäsivät mustien kimppuun. Mutta samassa osui bumerangi hänen otsaansa ja heitti hänet tiedottomana maahan. "Hurraa!" jyrisi Mac Donaldin voimakas ääni halki mustien kiljunnan. Villit, jotka olivat joutuneet mielettömän kauhun valtaan, jättivät varmoiksi luullut saaliinsa ja pakenivat äkkiarvaamattoman apuvoiman tieltä joka suunnalle -- olivathan he tunteneet mustan poliisikunnan päällikön pelottavan univormun ja luulivat olevansa jo saarroksissa ja vangittuina. "Ulos täältä!" huusi Walker naisille iskien tyhjäksi ammutun pistolinsa messinkiperällä maahan villin, joka piteli Elisabetia. "Talo on ilmitulessa -- pelastakaa itsenne!" Ja voimakkailla käsivarsillaan hän nosti vanhan rouvan lattialta ja kantoi hänet kuin lennossa ovesta ulos. Hänen jäljessään ryntäsi Mac Donald kantaen poikaa. Mutta tuskin he olivat tyttöjen seuraamina ennättäneet ulos, kun näkivät koko joukon vihollisia Kakurrun johtamina karkaavan kohti. Raivokkaan joukon hurja ulvonta täytti ilman, ja keihäät, jotka onneksi olivat sokeassa vimmassa huonosti tähdätyt, viuhuivat heidän ympärillään. "Nyt, Mac Donald!" huusi Walker. "Kaksi kahtakymmentä vastaan, se on kunniallinen taistelu, kun on näistä mustista koirista kysymys. -- Eläköön vanha Englanti!" Hän singahutti tyhjän pistolinsa keskelle parvea ja temmaten sapelinsa tupesta karkasi kiljaisten vihollista vastaan. Mac Donald, vasemmassa kädessä vielä ladattu pistoli, oikeassa raskas, pitkä puukko, pysytteli hänen rinnallaan, ja hänen laukauksensa osui muuatta vanhaa mustaihoista keskelle rintaa, niin että mies suistui maahan ääntäkään päästämättä. Kakurru heittäytyi samassa Walkerin kimppuun, ja tämä halkaisi hänen kallonsa yhdellä ainoalla sapelin iskulla. Mutta muut villit tunkeutuivat hurjasti kirkuen esiin. He tiesivät ylivoiman olevan puolellaan, pitivät voittonsa varmana ja olivat verenvuodatuksesta jo yltyneet tuliseen vimmaan. Heidän sotahuutonsa kajahti halki ilman, keihäät ja bumerangit sinkoilivat, ja Walker horjahti, kun tuollainen lentävä ase hipaisi hänen päätänsä. "Hurraa!" raikui samalla hurja riemuhuuto läpi taistelun tuoksinan ja melskeen. "Tännepäin, pojat -- käykää päälle!" Ja aidan yli mahtavalla hyppäyksellä, laukaisten pistolinsa keskelle joukkoa ja hosuen kuin Herran viha miekallaan ratsunsa selästä oikealle ja vasemmalle, karahutti vääpeli väkensä seuraamana, ja mustat viholliset hajosivat joka taholle kuin akanat tuuleen. "Hei, pojat!" hihkui vanha soturi kannustaen korskuvaa ratsuaan ja kaataen terävän sapelinsa jokaisella iskulla pakenevan alastoman vihollisen. "Heleijaa -- tuosta saat, kas noin, ja tuosta! Perhanan roistot, jopa menitte pahasti satimeen! Hui!" Mustien pako oli yleinen. Suurin osa oli jo aikaisemmin laittautunut saaliineen tiehensä jättäen harvalukuisten valkoihoisten tuhoamisen pienelle osalle nuorta väkeä, ja ne näistä, jotka onnistuivat pelastautumaan vanhan vääpelin ja hänen jäljessään henkien tavoin kiitävien mustien poliisisotilaiden odottamattomasta päällekarkauksesta, pakenivat osittain Malley-pensaikkoihin, osittain joelle, johon sukelsivat ja koettivat veden alitse päästä vaaran paikoilta pois. Walker, joka ei pannut aikaa hevosensa etsimiseen, seurasi sapelillaan huitoen pakenevaa vihollista jalkaisin, mutta Mac Donald riensi heti pelastettuaan naiset ja nähtyään, ettei enää ollut vaaraa, hevosensa luo, jonka oli jättänyt aidan viereen, pisti tyhjät pistolit huotraan, hyppäsi satulaan ja ohjasi tottelevaisen eläimen sinnepäin, missä naiset olivat. Kun Sara kuuli kavion kapsetta takaansa, käänsi hän päätänsä. "Herra Mac Donald!" huudahti hän tuntiessaan ratsastajan. "Jumala suojelkoon teitä ja omaisianne", sanoi nuori mies kumartaen ystävällisesti hänelle. Mutta samassa kelpo ratsu jo kiidätti häntä kohden lähintä pensaikon puoleista aitaa ja lensi rohkealla ponnahduksella sen yli vapauteen. "No vie sun perhana!" kiljaisi vanha vääpeli, joka tällöin juuri käänsi hevosensa ja pysähtyi upseerinsa viereen. "Tuollahan meidän rosvomme livistää täyttä laukkaa karkuun. -- Perään, pojat, saamme hänet kiinni, ennenkuin hän vielä on ehtinyt lähimmän Malley-harjanteen taa!" "Seis!" komensi Walker vakavalla, levollisella äänellä. "Mustat ovat _tuolla_, niitä pankaa osa miehistänne ajamaan takaa, sillaikaa kuin muut täällä pelastavat mitä vielä on pelastettavissa liekeistä. Mutta ottakaa samalla haltuunne musta raajarikko, joka tuolta hietaharjulta paraikaa ryömii joelle päin. Hän on rosvojoukon vakoilija ja hän se on kavaltanut talon." Vääpeli katsoi ymmällään luutnanttiinsa. Hän ei ensinkään vielä käsittänyt, kuinka nämä molemmat, upseeri ja vanki, joiden hän oli luullut olevan peninkulmien päässä täältä, näin yhtäkkiä olivat jälleen asemalla ja mikä heidät oli niin oikeaan aikaan tuonut takaisin. Toiseksi oli hänen mielestään metsäsissin vangitseminen joka tapauksessa paljon tärkeämpää kuin parinkymmenen kapinallisen mustanahan kurittaminen. Mutta upseerin käskyä oli toteltava. Heti saivat muutamat sotilaat määräyksen seurata pakenevaa vihollista pensaikkoon ja jos mahdollista tuoda joitakuita vangittuina mukanaan, kun taas vääpeli yhden miehen keralla -- sillä mitäpä hän olisi enempää tarvinnut raajarikkoa pidättämään -- nelisti hietaharjua kohden. Mustat poliisimiehet koettivat sillaikaa Walkerin johdolla sammuttaa tulta ja pelastaa tavaroita sen verran kuin niitä vielä saatiin liekkien vallasta. Silloin vanha herra Powell poikiensa ja päällysmiestensä seuraamana ajaa karahutti paikalle suitset höllällä ja ratsu vaahdossa. "Tuolta tulee isänne", huudahti Walker läheten jälleen ensi kertaa naisryhmää, joka puuhaili toipuvan veljen luona. "Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Muuten jääköön kuusi miestäni teidän avuksenne; minä taas en poistu paikkakunnalta ennen kuin olen karkoittanut kavalan heimon kauas läheisyydestänne ja rangaissut sitä ilkityöstään. -- Saatte nukkua rauhassa." Hän meni ratsunsa luo, jonka muuan sotilas toi hänelle, ja nousi satulaan. "Lähdettekö pois?" huudahti rouva Powell ojentaen kätensä häntä kohden. "Oi, älkää noin pian menkö, antamatta meidän osoittaa kiitollisuuttamme." "Ilman teitä olisimme olleet hukassa", sanoi vesissä silmin Elisabet. "Kiitos olisi minun pantava tasan toisen kanssa", vastasi Walker synkästi ja välttäen Saran tutkivaa katsetta. -- "Mutta", lisäsi hän reippaammin ja erikoisella äänenpainolla, "minulla on nyt _muita_ velvollisuuksia. _Vaarallisimmat_ rosvot tulee minun _ensiksi_ saada kiinni, riistää heiltä ryöstösaalis ja puhdistaa tämä seutu mustaihoisista. -- Jos kuitenkin joskus muistelette minua, älkää ainoastaan vihalla muistelko." "Herra Walker", pyysi Sara. Mutta Walker viittasi hänelle kädellään ratsunsa selästä, ja kun aseman omistaja karahutti aitauksen sisälle toiselta puolen, poistui Walker toiselta, kuuntelematta vanhan herran kutsua, kokosi ulkopuolella miehensä ja kiiti heidän kerallaan metsään. TOINEN LUKU. Aivan lähellä Adelaidea, Etelä-Austraalian pääkaupunkia, oli pienoinen, miltei yksinomaan saksalaisten asuma kaupunki, Saaldorf nimeltään. Siinä oli noin kolmekymmentäviisi taloa, kaksi kirkkoa ja yhtä monta ravintolaa eli "hotellia", mutta se erosi Austraalian englantilaisista kauppaloista olennaisesti siinä, että se oli ilman vankilaa, joka etenkin kaikilla Uuden Etelä-Walesin asutuksilla on keskipisteenä. Täällä asui läkkiseppä Lischke vaimonsa Katriinan ja Susanna tyttärensä kanssa. Aikojen kuluessa oli hänestä sukeutunut melkoisen varakas mies. Toimekas puuha vallitsi hänen verstaassaan, joka oli asuinhuoneen vieressä; sieltä kuului taukoamatta kahden kisällin ja yhden oppipojan taonta ja nakuttaminen. Naisväki oli tottunut tähän räminään, ja Lischke itse väitti, ettei sitä ensinkään kuulukaan. Paitsi talon emäntää, joka istui nojatuolissaan asuinhuoneessa ja kehräsi, oli huoneessa toinenkin naishenkilö -- ompelija, joka istui ikkunan luona uutterassa työssä. Viisivuotias pikku tyttö -- hänen lapsensa -- istui lattialla hänen vieressään leikkien jotenkin karkeatekoisella nukella, jota piti sylissään ja hyssytteli. Nainen oli varmaankin joskus ollut häikäisevän kaunis, sillä vielä nytkin erotti selvästi jalopiirteiset, vaikkakin riutuneet kasvot, tummat silmät, tuuhean, kastanjanruskean tukan ja hienon hipiän. Mutta suru tai sairaus oli tehnyt posket kalpeiksi, vienyt silmien säihkyn, ja syvä, tuskainen uurros näytti häviämättömäksi painuneen suun tienoille. Hän oli köyhä saksalaisnainen, joka lapsineen asui yksinään puolittain hajonneessa hökkelissä noin puolen tunnin matkan päässä Lischken talosta ja ansaitsi niukan leipänsä ompelemalla muutamissa Saaldorfin perheissä. Hän oli nimeltään Louise Hohburg. Muuan hyvin puettu muukalainen, joka asteli katua pitkin, huomasi ikkunassa olevan naisen, jäi hetkeksi yllätettynä seisomaan, katseli taloa ja näytti aikovan puhutella naista, mutta malttoi mielensä ja astui suoraa päätä verstaalle, jonka ovelle kolkutti. Mestarin ystävällisestä "sisään"-kutsusta astui talon vierasvaraisen kynnyksen yli Mac Donald, jonka retki pensaikkojen ja erämaiden halki oli päättynyt onnellisesti tähän taajasti-asuttuun Etelä-Austraalian osaan. Mutta tuskinpa häntä nyt enää olisivat tunteneet edes hänen vanhat tuttavansa ja ystävänsä Powellin farmilla. Sillä hän oli muuttunut täydeksi kaupunkilaiseksi, yllä siisti tumma verkapuku ja jaloissa kevyet kiiltonahkasaappaat. Vankka parta oli kadonnut, niin että jäljellä oli vain pieni, lyhyeksi leikattu poskiparta, tukka oli niinikään leikattu, ja silmiä peittävät vaaleansiniset rillit tekivät kasvot miltei aivan tuntemattomiksi. Päässä vain oli pensaikkolakki, ja vasemmassa käsivarressa riippui satulatasku. "Miten voin teitä palvella?" kysyi Lischke, kun oli molemmin puolin ystävällisesti tervehditty. "Tehän olette saksalainen -- eikö niin?" tuli vastakysymys varsin puhtaalla saksankielellä, jossa vain hiukan tuntui vieras sointu. "Olen... tuota...", virkkoi mestari hieman kummastellen, sillä hän oli tähän asti aina luullut osaavansa erottaa maanmiehensä jo ensi silmäyksellä. "Mutta ettehän te... vai kuinka?" "Olen kuin olenkin", vastasi vieras hymyillen, "vaikka pitkäaikainen oleskeluni Englannissa ja Ranskassa on kenties sekoittanut puheeseeni sellaista, joka teistä tuntuu epäsaksalaiselta. Sallikaa minun siitä huolimatta tervehtiä teitä maanmiehenäni ja kysellä teiltä yhtä ja toista paikkakunnan oloista, minä kun näet olen outo tässä kaupungissa." "Kaikesta sydämestäni", huudahti Lischke tarttuen tulijan käteen ja sitä pudistaen. "Mutta olkaahan hyvä ja astukaa asuntooni, sillä täällä ei räminältä kuule edes omaa ääntänsä..." Mac Donald seurasi häntä ja astui sitten hiljaisempaan huoneeseen, missä hän huomasi ainoastaan ikkunan ääressä työskentelevän rouva Hohburgin, jota tervehti kunnioittavasti. "Ja mistä matka?" kysyi Lischke työntäen vieraalle tuolin ja itselleen ottaen toisen. "Olkaa hyvä, painakaa puuta, ja pankaa syrjemmälle tuo vanha reppunne. Lämmin ilma tänään, matkustus rasittaa." "Olen tullut jalkaisin", sanoi Mac Donald, "vieläpä melkoisen matkan". "Jalkaisin? Se on vielä hankalampaa -- mutta ei suinkaan kauempaa kuin Adelaidesta." "Toiselta suunnalta, hyvä herra", vastasi Mac Donald, -- "Melbournesta". "Melbournesta jalkaisin?" huudahti vanha Lischke ällistyneenä ja luoden hieman epäilevän silmäyksen vieraan saappaisiin, jotka tosin olivat pölyiset, mutta kuitenkin eheät ja hienot. "Ei", nauroi Mac Donald, "siinä olisi hieman liiaksi sitä hyvää -- vain kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa. Siihen saakka tulin ratsain, mutta sitten sattui hevoseni onnettomuudeksi saamaan 'mustan käärmeen' piston ja kuoli kaikista vastakeinoistani huolimatta." "Kas peijakasta", sanoi Lischke, "ja sitten läksitte jalkapatikkaan?" "Mikäs neuvoksi? Kun ihmiset huomaavat, että toisen _täytyy_ saada hevonen, niin he kyllä osaavat asettaa hinnan sen mukaan. Ja saan kai täältäkin ostaa hevosen." "Olette aivan oikeassa", vakuutti Lischke, "mutta semmoisen marssin jälkeen on teidän kai nälkä -" "Ei ensinkään", esteli Mac Donald, kun isäntä aikoi nousta tuoliltaan. "Lasin maitoa kenties sentään saan pyytää." "Tietysti -- suurimmalla mielihyvällä -- nyt vaan ei ole naisista kumpikaan saapuvilla. Oh, rouva Hohburg, olisitteko hyvä ja toisitte lasin maitoa sisään?" Nainen nousi ja lähti huoneesta täyttääkseen pyynnön. Nimeä mainittaessa vieras äkkiä katsahti ylös ja kiinnitti hetkeksi silmänsä tutkivasti hoikkaan, kivulloiseen olentoon. "Hohburg, sanoitte?" kysyi hän isännältään. "Kuka tämä rouva on?" "Rouva -- jumala paratkoon", sanoi Lischke, "köyhä vaimo, joka asuu tässä lähitienoilla ja ansaitsee niukan toimeentulonsa työskentelemällä vieraiden ihmisten luona. Hän oli naimisissa, mutta miehensä, kelvoton renttu, karkasi yhtäkkiä teille tietymättömille, läksi, kuten arveltiin, laivassa jonnekin _Kaltaforniaan_ tai ties mihin kaukaiseen maahan. Nyt istuu vaimo täällä yksin ja suree, mutta kunnollinen ja kelpo nainen hän on, niin että me kaikki häntä mielellämme avustamme, kun tarvis vaatii. Almuja hän ei ota vastaan, ja senvuoksi annamme hänelle siellä-täällä työtä, jotta hänellä on ainakin mistä elää." "Vaimo parka." "Niin, rakas herra, se on täällä Austraaliassa ikävä asia", sanoi Lischke. "Vaimo, jolla _täällä_ on renttuileva, kelvoton mies, on suorastaan hukassa ja voisi ilman muuta hypätä veteen. Ilmassako lie syy vai missä, mutta ihmiset täällä ratkeavat juomaan, ja missä alku on tehty, käy edistys juoksujalkaa kohden kurjuutta. Ja mitä siitä seuraa, sen kai tiedän. Täällä ihan lentävät sillä tapaa rahat ikkunasta ulos, ja viheliäisestä, surkean pienestä ryypystä, jommoista en viitsisi kaataa edes takinhihaani, heittävät täällä koko omaisuuden. Senkin miehen vei ainoastaan juoppous rappiolle, muuten hän oikeastaan oli aika visakka ihminen ja osasi jutella ihmeen oppineesti. Kädet hänellä oli kuin neitosella valkoiset, mutta viinaa kiskoi nahkaansa kuin kaksi rakuunaa." "Tehän olette naimisissa, eikö niin?" "Minä? -- Luulisinpä olevani", nauroi Lischke. "Ja mitenkäs muuten! Talonpojan elämä ilman vaimoa ei vetele. -- Oletteko _te_ naimaton?" "Niin olen." "Ja tulette Melbournesta pensaikon halki?" toisti Lischke yhä ihmeissään itsekseen. "Peijakas, mahtaa se olla pitkä ja ikävä matka! Mitäs olikaan, kerrottiinhan tässä äskettäin, että siellä Uudessa Etelä-Walesissa taas ovat panneet toimeen pari ajometsästystä pensasrosvojen ja mustien välillä. Oletteko kuullut?" "Kuullut kyllä", vastasi vieras, "mutta herra varjelkoon, semmoisia asioita tavallisesti liioitellaan kovin. Kärpäsestä aina tehdään härkänen." "Niin, niin, oikeassa olette", nauroi Lischke, "suurentelijoista ei ole puutetta tässä maassa, ne kasvavat aivan yhtä paksuiksi ja pitkiksi kuin kumipuut, -- Mutta tuossa tulee maitonne; hyvä rouva Hohburg, pankaahan pöytään myös hiukan voita ja leipää." "Olen pahoillani, että tuotan teille näin paljon vaivaa." "Joutavia", huudahti Lischke. "Pitäähän toki tarjota vieraalle maitoa ja leipää. Ja nyt antakaa maistua ja nauttikaa terveydeksenne!" Naisen nimeä mainittaessa oli vieras jälleen katsellut tutkivasti hänen kasvojaan, jotka nyt saattoi nähdä edestäpäin, mutta nainen kääntyi kohta poispäin, meni työnsä luo takaisin ja alkoi jälleen ahkerasti ommella. "Mikä onkaan teidän nimenne?" kysyi Lischke vihdoin, katseltuaan hetken aikaa mielihyvällä vieraan osoittamaa ruokahalua. "Minun nimeni on Lischke, olen läkkiseppämestari ja maanviljelijä." "Minun nimeni on _Schreiber_", vastasi Mac Donald. "Ensin luulin teitä maalaiseksi squatteriksi", arveli saksalainen, "mutta se kai ette sentään ole?" "En -- tosin oli minulla aikaisemmin tuumana asettua jonnekin asumaan, ja jos sopivan paikan löydän, teenkin sen ehkä vielä." "Se on parasta, mitä ihminen voi tehdä", sanoi Lischke. "Ette suinkaan satu tietämään, onko Adelaiden satamassa paljon laivoja nykyään ja onko ehkä minkään lähdöstä ilmoitettu?" kysyi Schreiber sitten. "Laivoja?" sanoi Lischke, jolle tämä kysymys tuli niin äkkiä, ettei hän heti osannut siihen vastata. "Hm, enpä tosiaankaan tiedä. Semmoisista me täällä tiedämme hyvin vähän. Jollei aina joskus saapuisi joku saksalainen laiva tuoden uusia siirtolaisia ja kirjeitä kotimaasta, emme välittäisi niistä tuon taivaallista!" "Mutta lähetättehän tuotteitanne laivoilla!" "Sitä tekevät kauppiaat, silloin kun jotakin lähetetään. Me saksalaiset myymme melkein kaiken välikauppiaille, se on mukavampaa." "Eikö siitä voisi täältä naapurista saada tietoa?" "Niin laivoistako? Miksikäs ei -- herra tohtori Spiegel tilaa englantilaista sanomalehteä; siinä ovat kaikki laivat, tulevat ja menevät." "Missä hän asuu?" "Ei edes piipunpolttaman päässä täältä. Mutta mitä te laivoista tahdotte? Aiotteko lähteä Austraaliasta pois?" "En", sanoi Mac Donald, joka ei pitänyt hyvänä ilmaista täällä sellaisia aikeita, vaan keksi nopeasti hätävalheen tekaistakseen vastauksen, joka ei herättänyt epäluuloja. "Matkalla ostin eräältä englantilaiselta koko kirstullisen linnunnahkoja, jotka hän näinä päivinä lähettää kärryissään Adelaideen, ja tahtoisin mielelläni saada ne Saksaan niin pian kuin suinkin, ennenkuin syöpäläiset ehtivät turmella niitä." "Aa -- olette ehkä tekin semmoinen -- miten niitä sanotaankaan, luonnontutkija, luulenma", arveli Lischke, -- "joka kokoo säkkikaupalla kiviä ja rikkaruohoja ja linnunraatoja ja panee laatikkoihin. Meilläkin täällä Saaldorfissa on eräs sellainen herrasmies, joka ampuu räiskyttää kuoliaaksi jok'ikisen linnun minkä tapaa ja sitten koettaa löytää ihmisiä, jotka ostaisivat niitä häneltä." "Ei", vastasi Mac Donald hymyillen, "vaikka Austraalian eläinkunta onkin minua jo kauan huvittanut, on sen tutkiminen aina kuitenkin jäänyt vain sivutoimekseni. Olen ammatiltani lääkäri." "_Lääkäri? -- Tohtori?_" huudahti Lischke hypähtäen tuoliltaan. "No sitten ette täältä saakaan lähteä, vaikka mikä olisi; semmoista täällä Saaldorfissa juuri kipeästi kaivataan. Tuhat tulimaista, sepä jotain olisi, jos saisimme tänne oikean lääkärin paikkakunnallemme -- ja te näytätte minusta juuri sellaiselta, joka ymmärtää asiansa." "Eikö teillä ole lääkäriä Saaldorfissa?" kysyi Mac Donald nähden tässä yhtäkkiä aukeavan mahdollisuuden, joka saattoi antaa hänelle, vaikkakaan ei pysyväistä asuinsijaa, kuitenkin tilaisuuden löytää sopiva ajankohta, jolloin kävi laatuun pudistaa Austraalian tomut jaloistaan. "Vielä pahempi kuin ei mitään!" huudahti Lischke. "Nuori hölmö meillä täällä on -- oikea mettäksen poika, ylioppilas mikä lie, kirjava lakki päässä ja suuret kannukset saappaissa, joka aina ahtaa kitansa täyteen eikä muusta puhu kuin 'kuureistaan'. -- Minä suutun vain silloin kun hänet näen ja olen monta kertaa kauhulla ajatellut, mitä tuleman pitää, jahka meistä kerran joku sairastuu." "Entä onko teillä apteekkia täällä?" "Onpa niinkin, ja oikein hyvä onkin, mutta reseptinkirjoittajia ei ole muita kuin tuo mainittu Hannu Hölmöläinen. -- Ei, herra tohtori, jos teillä vain hiukankin on aikomusta jäädä Etelä-Austraaliaan, niin asettukaa Jumalan nimessä tänne Saaldorfiin. Varmasti tulette näkemään, ettei ole syytä katua." "Te maalaatte tulevaisuuden täällä hyvin houkuttelevaksi, hyvä herra Lischke", sanoi Mac Donald. "Mutta en paremmaksi kuin minkä voin taata", vakuutti läkkiseppämestari. "Kun teille vanha Lischke jotakin sanoo, voitte siihen lujasti luottaa. Minä en ole niitä, jotka näkevät kaiken taivaansinisessä ja ruusunvärisessä valossa." "Sen uskon mielelläni", sanoi Mac Donald. "Mutta lääkärillä, joka asettuu vieraaseen paikkakuntaan, on edessään suuremmat vaikeudet kuin kellään muulla. Käsityöläinen voi saada hyvän aseman taitavuudellaan, kauppias hyvillä tavaroilla, mutta kun lääkäristä on kysymys, on _luottamus_ pääasia, ja ellei hän voi sitä saavuttaa, ei hän onnistu, olipa kuinka taitava tahansa." "Siinä olette ihan oikeassa, ja nähkääs sitä juuri puuttuu tältä meidän herraspojalta, mutta sitä ei teiltä tule täällä puuttumaan, ei voi puuttua." "Minun pitää joka tapauksessa ensin hieman katsella ympärilleni täällä", sanoi Mac Donald, -- "tutustua apteekkariin ja saada häneltä lähempiä tietoja." "Kuulkaas -- minäpä sanon teille jotain", huudahti Lischke lyöden kämmenellänsä pöytään, "minulla on eräs tuuma, ja jos suostutte siihen, teette minulle mieliksi. Jääkää pariksi päivää luokseni -- meillä on vierashuone, ja te ette häiritse meitä lainkaan -- tutustukaa sillaikaa paikkakuntaan, ja minä tiedän varmasti, että se tulee miellyttämään teitä." "Tarjouksenne, arvoisa herra, tuli hieman kevytmielisesti tehdyksi", sanoi Mac Donald hymyillen. "Mitähän jos otan sanoistanne kiinni?" "No tuohon käteen!" huudahti Lischke ojentaen hänelle kätensä. "Olkoon menneeksi -- käytän hyväkseni vierasvaraisuuttanne muutamia päiviä", sanoi Mac Donald hetken epäröityään, "enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulisi mieltymään uuteen ympäristööni". "Se on järkevää puhetta", huusi Lischke hyvillään hieroen käsiään, "ja nyt toivottavasti saamme pian antaa palttua tuolle hupsulle, nykyiselle tohtorillemme, Dingskirchen vai mikä hän lie nimeltään". "Olisin kuitenkin mielissäni", keskeytti Mac Donald, "jos piakkoin saisin tiedon laivoista, jotta tavarat tulisivat ajoissa lähetetyiksi, kun ne saapuvat. Haluaisin myöskin kirjoittaa muistiin jonkun laivakonttorin osoitteen, jonne ne voisin jättää." "Jaa niin, linnunnahkojenne takia", muisti Lischke. "No hyvä, kuulkaahan. Menkää nyt kohta tohtori Spiegelin luo kysymään. Hän on ystävällinen, hauska mies, vaikka hänellä onkin hiukan hupsuja aatoksia päässään. Tyttäreni laittaa sillaikaa huoneenne kuntoon, ja -- mutta peijakas, missä se tyttö oikeastaan piileksii? -- Ettekö ole nähnyt Susannaa, rouva Hohburg?" "Hän meni äskettäin puutarhaan", vastasi nainen. "Minä menen kohta hakemaan", sanoi Lischke lähtien huoneesta ja jättäen vieraansa naisen kanssa kahden. "_Hohburg_-nimi", sanoi vieras hetken vaitiolon jälkeen, "herättää mielessäni vanhoja, rakkaita ja tuskallisia muistoja. Miltä seudulta Saksaa olettekaan kotoisin, jos saan kysyä?" "Minäkö?" virkahti nainen punehtuen kovin, mutta nostamatta katsettansa työstään. "Thüringenistä." "Sitten olen erehtynyt; se seutu on minulle vieras. Nimi vain herätti huomiotani. On ihmeellistä, mitenkä usein pelkkä sana, äänensointu, tuo mieleen kohtauksia nuoruuden ajoilta, ja miten vanhat, aikoja sitten uneksitut kuvat yhtäkkiä saavat koko entisen eloisuutensa, koko vanhan loistonsa ja hohteensa takaisin muistossamme. Hyvä niiden, joiden myöhäisempää elontietä ne voivat _valaista,_ eivätkä ainoastaan synkkiä varjojansa heitä sen yli." "Hyvä niiden", sanoi nainen hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä. Vieras istui pää käden varassa katsellen hiljaa ja haaveksivasti eteensä; silloin-tällöin katse sentään kohosi ja kiintyi tutkivana naiseen, kunnes Lischke palasi huoneeseen ja selitti mitä tietä vieraan oli mentävä tullakseen tohtori Spiegelin asunnolle. Matkalla sinne Mac Donald vaihtoi eräässä hattukaupassa maalaislakkinsa silinteriin eikä nyt puvussaan mitenkään eronnut kaupunkilaisesta. Hänen käyntinsäkin oli tullut kevyeksi ja joustavaksi, sillä ensi kerran pitkästä aikaa hän jälleen antautui ainakin osittaisen turvallisuudentunteen valtaan. -- Täällä, pelkkien saksalaisten parissa, joiden maanmiehenä hän kielitaitonsa vuoksi saattoi aivan hyvin esiintyä, tuskin enää tarvitsi pelätä, että takaa-ajajat hänet löytäisivät -- vaikkapa nämä olisivatkin tänne asti seuranneet hänen jälkiänsä. Sitäpaitsi hän oli täällä meren läheisyydessä ja oli lujasti päättänyt lähteä Austraaliasta jos mahdollista saksalaisessa laivassa ja asettua asumaan Saksaan. Täysin varmaa turvapaikkaa hän ei enää voinut Austraaliassa odottaa edes etäisimmissä pensaikoissa. Viimeinen tapaus oli hänelle varoittavana esimerkkinä. Hän oli tehnyt vahvan päätöksen, ettei enää toistamiseen antaudu austraalialaisen vankilan kauhuihin, ennen vaikka lopettaa elämänsä omin käsin, mutta hän tunsi kuitenkin, että tuota ikuista jännitystä, ainaista kiinnijoutumisen pelkoa, alituista tunnetuksi ja yllätetyksi tulemisen vaaraa oli ajan pitkään mahdoton kestää. Niin pian kuin mahdollista hän tahtoi tehdä sellaisesta tilasta lopun, tahtoi myöskin säilyttää sen vapauden, jonka oli henkensä uhalla voittanut takaisin, ja vasta silloin hän saattoi tuntea itsensä täysin varmaksi, kun aukealla ulapalla näki Austraalian -- joka hänelle ei ollut muuta kuin vankila -- häipyvän siniseen kaukaisuuteen taivaanrannan taa. Tohtori Spiegel tervehti vierasta mitä ystävällisimmin, ja Mac Donald, joka esittäytyi tohtori Schreiberinä, pyysi kohta nähdä tohtori Spiegelin englantilaista tai saksalaista sanomalehteä saadakseen tietoonsa muutamien satamassa olevien laivojen lähtöajat. "Suurimmalla mielihyvällä, rakas herra ja ystävä", sanoi tämä kohteliaasti. "Olkaa hyvä, istukaa, olen heti palveluksessanne. -- Kas tässä ovat viimeiset numerot. -- Mielelläni tarjoan teille sitäpaitsi kaikkia muita tietoja mitä voin antaa." Mac Donald istuutui kiitellen pöydän ääreen, silmäsi pikimmältään lehtiä ja kirjoitti muistikirjaansa jotakin. "Tulette ehkä sisämaasta", kysyi Spiegel, kun vieras pani lehdet pois ja nousi tuoliltaan. "Siellä pensaikoissa sanomalehdet kai ovat kovin harvinaista tavaraa. Aiotteko poistua Austraaliasta?" "En vielä", vastasi Mac Donald. "Olen lääkäri ja samalla luonnontutkija ja olen ottanut toimittaakseni eräälle ystävälleni Saksaan lähetyksen linnunnahkoja, jotka tahtoisin jättää johonkin varmaan, mieluimmin saksalaiseen laivaan." "No sitten", sanoi Spiegel, "lähettäkää tavarat 'Albertine'-laivaan, kapteeni Helgerille, joka on kotoisin Hampurista ja on hyvä ystäväni. Jos haluatte, kirjoitan hänelle pari riviä lähetettäväksi niiden myötä." "Olette kovin ystävällinen", vastasi Mac Donald; "tietysti olisin hyvin mielissäni siitä". "Kuulkaas", sanoi Spiegel, -- "piti kysymäni -- mistäpäin te nyt tulette?" "Melbournesta." "Niinkö, sepä vahinko -- arvelin, että kenties tulitte ylisen Murrayn varsilta, ja toivoin saavani teiltä kuulla jotakin viimeisestä sikäläisestä metsäsissijutusta." "Luin juuri sanomalehdestä uutisen siitä", sanoi Mac Donald tyynesti. "Sen mukaan on musta poliisi vanginnut uudestaan muutamia karkureita ja jättänyt ne viranomaisten haltuun." "Niin, mutta se ei olekaan totta", huudahti Spiegel ripeästi. "Uutinen oli ennenaikainen. He olivat tosin vanginneet parven päällikön, erään Jack London nimisen; mutta sillaikaa kuin toinen rikoksellisista, ammuttuaan erään mustan poliisisotilaan kuoliaaksi ja saatuaan itsekin tältä haavan, hukkui Murray-jokeen, on toinen -- juuri tuo mainittu Jack London, joka näyttää olevan aika roisto -- onnistunut pääsemään taas pakoon, ja poliisi on uudelleen hänen jäljillään." "Todellakin?" kysyi Mac Donald katsoen terävästi puhujaan. "Mutta mistä sen jo tiedätte, sillä onhan tämä tässä, ellen erehdy, lehden viimeinen numero?" "Niin onkin, mutta tänä aamuna oli minulla ilo tavata eräs vanha ystävä Sydneyn-ajoiltani, poliisiluutnantti Walker, joka pistäytyi täällä ja kertoi uutisen. Hän oli kiireimmän kautta menossa Adelaideen ja satamaan estääkseen karkulaisen mahdollisen pakenemisen meritse jossakin lähtövalmiissa laivassa, ja hän pyysi minua, paikkakunnallamme kun ei ole poliisia, pitämään ympäristöäni tarkoin silmällä. Olen asianajaja ja notaario, kuten kai tiedätte." Mac Donald kumarsi hänelle hiukan ja iloitsi sisimmässään, että oli muuttanut pukua ennenkuin tuli tähän siirtolaan. Mutta hänen ominainen tarkkanäköisyytensä sanoi hänelle samalla, että tältä taholta tuskin oli mitään vaaraa pelättävissä. Murrayn varrella ei kukaan, ei edes luutnantti Walker, tiennyt, että hän puhui niin täydellisesti saksaa; ainoastaan erotettu majanvartia Miller, joka harhaili jossakin maankulmalla, tiesi siitä -- mutta todennäköistä ei ollut, että hän tulisi tapaamaan tämän ja että tämä antaisi hänet ilmi. Luutnanttia vain piti varoa tapaamasta, sillä tämä olisi kuitenkin lopuksi hänet tuntenut valepuvusta huolimatta. Mutta omituisen piston hän tunsi sydämessään nähdessään, että pelastuminen laivassa oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi, ellei hän voinut keksiä vielä jotakin keinoa. Hän oli joka tapauksessa saanut varoituksen ja tiesi nyt asettaa toimenpiteensä sen mukaan. "On todellakin vahinko, ettette tiedä siitä mitään lähempää", jatkoi Spiegel sillävälin taas. "Olisin kovin mielelläni halunnut kuulla tämän asian yksityiskohdista, jotka epäilemättä ovat erinomaisen mieltäkiinnittäviä, Tuo Jack London näyttää olevan hirmuinen konna ja lienee luulenma ampunut sekä musta- että valkoihoisia enemmän kuin minä peltopyitä eläissäni. Jo juttu matkustajasta, jolta hän riisui kengät, on pöyristyttävä." "Siinä olette oikeassa", vastasi Mac Donald, joka selvästi huomasi, että Spiegel oli sekoittanut keskenään molemmat takaa-ajetut. "Olen minäkin miehestä kuullut; sanotaan, että hän on hurja, punatukkainen ja irstas veijari." "Punatukkainen? -- eihän", sanoi Spiegel. "Sen lyhyen kuvauksen mukaan, minkä luutnantti minulle hänestä antoi, on hänellä tukka melkein kuin teillä, hiukan tummempi ehkä -- vahva parta, tummat silmät, solakka vartalo, mutta riivatun rohkea mies hän on. Luutnantti ei ryhtynyt seikkaperäiseen selontekoon; sanoi, että oli kiire, tai kenties ei tahtonutkaan. Ne sellaiset herrat ovat aina ihan liiaksi salaperäisiä asioissaan. Hiukan suurempi suoruus olisi heille monesti hyvin hyödyllinen, varsinkin näin tavallaan asiaankuuluvia kohtaan." "Voi, jättäkää sellaiset surulliset asiat", pyysi Mac Donald. "Maailmassa on muutenkin kurjuutta tarpeeksi, miksi siis manata esiin semmoisia hirmukuvia." "Olette oikeassa. Mutta, asiasta toiseen, mikä teidän ammattinne oikeastaan on, jos saan kysyä?" "Olen lääkäri", vastasi Mac Donald. "Lääkärikö? Ja kenties aiotte asettua tänne meidän luoksemme?" "Jos tarjoutuu toimeentulon mahdollisuuksia --" "Sepä oivallista! Mahdollisuuksia on tarpeeksi, sillä _hyvää_ lääkäriä meidän pieni paikkakuntamme nykyään kaipaa erityisen kipeästi." "Ja nyt", jatkoi tohtori, kun vieras otti hattunsa, "tulen saattamaan teitä vähän matkaa. Mutta seis! Nytpä muistankin, että 'Albertinen' kapteeni Helger lupasi tulla tänne juuri tänään. Tapaamme hänet tuolla hotellissa, ja te voitte nyt kohta sopia hänen kanssaan kaikesta." Mac Donald ei tietysti saattanut epäluuloa herättämättä hylätä kutsua, vaikka häntä ei juuri haluttanutkaan kohta alussa tavata useampia ihmisiä kuin oli välttämättömän tarpeellista. Mutta ehkäpä se seikka, että hän tuli tohtori Spiegelin seurassa ja esitettiin saksalaisena lääkärinä, saattoi auttaa häntä torjumaan kaikki mahdolliset epäluulot, ja jos hän vain kykeni näyttelemään loppuun osansa saksalaisena, ei hänellä enää ollut vähintäkään pelättävää turvallisuutensa takia. KOLMAS LUKU. Molempia uusia tulokkaita tervehdittiin ystävällisesti. -- "Hei, tohtori -- sepä järkevää, että tulette!" huusi heille Schelling, Saaldorfin apteekkari, kun taas toinen juomaveikko nousi hieman hämillään ja meni tohtori Spiegeliä tervehtimään, -- se oli herra von Pick, petkuttaja-nero, joka eli pääasiallisesti pikkulainoilla ja oli juuri puoli tuntia sitten keventänyt tohtori Spiegelin kukkaroa kymmenellä punnalla. Ainoastaan kolmas miehistä, "Albertinen" kapteeni Helger, jolla oli hyvinvoivan näköiset, päivänpaahtamat kasvot ja pienet, pistävät silmät, jäi tyynesti istumaan, nyökkäsi tulijalle ystävällisesti ja sanoi nauraen, työntäessään jalallaan hänelle tuolin: "Astukaa laivaan, tohtori, aioimme juuri lähettää teille signaalin. Olemme jo tuntikauden tässä makailleet, purjeet höllällä, ajelehtien tuulen mukana aika kyytiä." "Kapteeni", sanoi tohtori Spiegel, "minulla on kunnia esittää teille herra tohtori Schreiber... tuota noin... mutta enhän tiedäkkään, _mistä_ te olette kotoisin". "Lipusta viisi, kunhan vain tiedämme ihmisen _kädensijan_, nimen", keskeytti merimies vilpittömästi. "Mutta istukaahan toki, hyvät herrat, muuten minunkin täytyy tästä nousta -- vai niin, tahdotte ensin tervehtiä noita toisia -- no, antakaa paukkua!" "Herra apteekkari Schelling -- herra von Pick -- ja meidän potra lintutieteilijämme, herra Breyfeld." "No niin -- jos nyt pian olette siitä selviytyneet", sanoi kapteeni, "niin heittäkää tänne ankkuri, ja koska -- hoi, viinuri, vielä pari lasia herroille -". "Kas niin, rakas kapteeni, nyt olen kokonaan palveluksessanne." "Olette pitkäpiimäistä väkeä täällä maalla", nauroi merimies. "Tuokiossahan se kävi, rakas kapteeni, ja nyt asioihin. Tämä herra haluaa lähettää Saksaan laatikollisen linnunnahkoja -- kuuluu teidän alaanne, hyvä Breyfeld -- ja siksi olen suosittanut hänelle teitä ja laivaanne. Olette varmaankin ystävällinen ja..." "Pidän kyllä huolen siitä", vastasi merimies nyökäyttäen päätään. "Lähettäkää vain osoitteella varustettuna laivaan." "Mutta tietäkää, rakas kapteeni, että tavarat eivät saa kastua -- ne ovat linnunnahkoja..." "Olkoot vaikka nukennahkoja -- en kai minä niitä jätä kannelle ajelehtimaan. Mutta heretkää jo joutavasta roskasta -- viinuri, tuokaa meille vielä pullo samaa lajia -- ymmärrättekö?" "Milloin aiotte lähteä matkalle, herra kapteeni?" kysyi nyt Mac Donaldkin merimieheltä, joka jälleen täytteli tyhjentyneitä laseja. Kapteeni nytkähytti olkapäitään. "Epätietoista, hyvä herra -- toivon olevani valmiina viikon kuluttua, jos rahti saapuu ajoissa laivaan. Mutta vaskimalmi Burra-Burran kaivoksista on vielä matkalla ja tiet ovat kehnot. Kahta viikkoa kauempaa en kuitenkaan odota missään tapauksessa. Mikä silloin ei ole laivassa, saa jäädä." "No, onnea matkalle siis, kapteeni!" huudahti tohtori Spiegel kohottaen lasinsa. Kun kapteeni oli juonut maljan, kysyi hän täyttäen tyhjät lasit uudelleen: "Sattuvatko herrat ehkä tuntemaan täälläpäin tai jossakin Adelaiden lähistöllä erästä tilanomistaja Hohburgia? Hitto vieköön, hän kuuluu asuvan täällä Etelä-Austraaliassa, mutta en ole saanut selville missä. Tunnen miehen Saksan-ajoilta, ja olisi hauska saada edes tietää miten hän voi." "Eräs _rouva_ Hohburg asuu täällä jossakin lähitienoilla", huomautti Mac Donald, joka nimeä mainittaessa tuli tarkkaavaiseksi. "Mutta hän on ompelija ja, mikäli tiedän, leski." "Se niinsanottu leski parka", virkkoi Schelling, "tunnen minäkin hänet -- hän tuli tänne miehensä kanssa Mount Barkerin takaa, luulenma. Mutta mies oli apuri ja paimen ja jumal'tiesi mitä vielä ja hävisi sittemmin paikkakunnalta -- täydellinen renttu muuten." "Ei, en minä häntä tarkoita", vastasi kapteeni. "Sen Hohburgin pitäisi omistaa täällä lähitienoilla melkoinen maatila -- hän on upporikas juupeli ja nuori pulska mies -- oli ainakin ennen, vaikka nyt kai on jo hiukan vanhentunut." "En tunne", sanoi von Pick. "Hän oleksii ehkä jossakin toisessa siirtolassa, sillä saksalaisiahan on täällä kaikkialla." "Tiedättekö ketään, jolta voisin asiata kysyä?" "Hm", arveli tohtori Spiegel, "onhan täällä vanha laskuntekijä Koch Dresdenistä, joka aina pitää kirjaa saapuneista matkustajista ja myöskin tarkoin merkitsee muistiin, mitä kustakin myöhemmin tulee. Hän jos kukaan koko tässä piirikunnassa sen tietää. Hänen asuntonsa saatte Adelaidessa helposti selville. Kysykää häneltä vain, ja jos se herra on tai on joskus ollut täällä Austraaliassa, niin kyllä hänen kirjoistaan näkyy." "Hyvä herra tohtori", sanoi Breyfeld Mac Donaldille, joka alkoi tehdä lähtöä, "jos suvaitsette, saatan teitä vähän matkaa -- kuulin, että Austraalian linnusto huvittaa teitä, ja minä kenties kykenen antamaan teille tietoja siitä. Minä työskentelen erikoisesti sen tutkimisessa, ja onpa minulla myöskin varsin sievä valikoima oivallisia eksemplaareja, joita myöhemmin ehkä voitte käyttää hyväksenne." Mac Donald tunsi hätävalheensa johdosta tulleensa pakotetuksi tekemään tuttavuuden, joka, vaikkei ollutkaan epämiellyttävä, tuli tällä hetkellä kuitenkin vastukseksi. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja ehkäpä hänelle saattoi siitä sentään koitua hyötyäkin, jos vain otti sen näköjään totiselta kannalta; olihan se omansa hälventämään jokaisen epäluulon hänen suhteensa, sillä eihän karkumatkalla oleva metsäsissi ajattele täytettyjä lintuja. * * * * * Oli jo hämärä, kun rouva Hohburg eli "leski parka", kuten naapurit häntä tavallisesti nimittivät, lähti kotimatkalle kohden köyhää, rappeutunutta asuntoansa. Hän talutti kädestä pientä tytärtään ja kulki hiljaa ja ääneti pitkin leveää pölyistä tietä. "Miksi olet niin suruissasi tänä iltana?" kysyi pienokainen, kun he saapuivat kotiin. "Olenko minä suruissani, pikku Liisi?" vastasi äiti sivellen ystävällisesti lapsen päätä. "Ethän sinä puhu mitään -- oletko vihainen minulle?" kysyi pienokainen arasti. Äiti kumartui alas ja suuteli lasta. "En, kultaseni, en laisinkaan. Sinähän olet niin hyvä ja kiltti, kuinka olisin sinulle vihainen!" "Sitten kai ajattelet isää taas, äiti? -- Milloin isä tulee kotiin, äiti?" "En tiedä, Liisi kulta, -- jos hän vielä elää, niin tulee kai pian." "Tietysti hän vielä elää!" huudahti pienokainen luoden nopeasti katseensa ylös äitiin. "Onhan minun pitänyt joka ilta rukoilla hänen puolestaan, ja sinä olet sanonut, että hyvä Jumala kuulee lasten rukoukset." "_Tulee_, tulee hän takaisin, Liisi kulta", huudahti äiti voimatta enää pidättää esiinpuhkeavia kyyneliänsä, -- "ja sitten hän pitää meitä molempia hyvänä -- oikein hyvänä. Hänhän on vain mennyt hankkimaan meille rahaa. -- Mene nyt, kultaseni, ulos", jatkoi äiti, joka halusi tointuakseen olla hetken aikaa yksin, "ja tuo minulle hiukan raikasta vettä". Palatessaan vettä tuoden lapsi sanoi: "Äiti, tuolla ulkona on köyhä mies, joka on nälissään ja pyytää saada palasen leipää." "Köyhä mies?" kysyi rouva Hohburg kummastellen, sillä kerjäläisiä ei siirtolassa ollut yhtään. "Etkö sanonut, että hänen pitäisi mennä majataloon?" "Sanoin, äiti, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa -- ja hän kysyi myöskin, onko isä kotona ja saisiko hän olla täällä yötä." Vaimo pudisti päätään, mutta otti kaapista leivän ja leikkasi siitä viipaleen. "Jää tänne, Liisi, kunnes tulen takaisin", sanoi hän mennessään leipäpala kädessä ovesta ulos. Muutaman askelen päässä mökistä istui kaadetun kumipuun rungolla kyyryinen mies, vanha olkihattu päässä, kyynäspäät polvilla ja pää käsiin painuneena. "Tässä, ystävä, on teille leipää", sanoi vaimo hänelle englanninkielellä. "Oletteko sairas?" "Luulen... että olen", vastasi mies, joka äänen kuullessaan suoristautui ja otti kiittäen leivän. "Jäsenissäni on kuin lyijyä, tuskin pääsen liikkeelle. Olisiko teillä täällä paikkaa, missä saisin olla yötä?" Vaimo loi katseen noihin kalpeihin, parrakkaihin kasvoihin, jotka kääntyivät häneen päin. "Mikä on nimenne?" kysyi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, vastaamatta kysymykseen. "Miller", vastasi mies. "Tulen kaukaa sisämaasta." Vaimo huokasi syvään ja sanoi sitten: "Ikävä kyllä -- en voi pitää teitä täällä. Asun yksin lapseni kanssa, ja makuuvaatteita on tuskin omiksi tarpeiksi. Mutta jo neljännestunnin matkan päässä täältä löydätte toisia taloja." "Kiitän teitä", sanoi mies ja nousi verkalleen puunrungolta, otti hatun päästään ja pyyhkäisi kädellään pörröisen tukkansa silmiltä. "Mutta niin pitkälle en enää tänään jaksa kävellä -- panen maata jonkun puun juurelle." "Te ette ole englantilainen", virkkoi vaimo, ja hänen äänensä kuulosti ontolta ja käheältä. Tuntui kuin hän vain vaivoin olisi saanut sanan suustaan. "En", vastasi mies, "toisesta maasta olen". "Olette saksalainen -- ja nimenne...", jatkoi nainen kiihkeämmin, "nimennekään ei ole Miller". "Ei Miller?" huudahti puhuteltu hämmästyneenä, melkein pelästyen. -- "Entä te?" -- Mutta nainen ei vastannut -- vaan veti hänet vapisevin käsin sisälle, tulen valoon, ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin, hellitti yhtäkkiä hänen käsivartensa, peitti kasvonsa käsillään ja vaipui ääneensä nyyhkyttäen tuolin viereen polvilleen. "Louise!" huudahti silloin vieras tarttuen pöytään kiinni pysyäkseen pystyssä. "Vaimoni -- lapseni!" Nainen ei vastannut -- hän virui kuin kouristuksessa tuolin yli kumartuneena, hänen koko ruumistaan puistatti kuin horkassa, eikä hän nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan suustansa. "Äiti, onko _tämä_ isä, jonka piti tuoda meille rahaa, että pääsisimme takaisin isoäidin luo?" huudahti lapsi, joka oli peloissaan vetäytynyt nurkkaan. Ei kumpikaan vastannut. Lannistuneena, murtuneena seisoi Miller -- eli Hohburg, sillä hän se oli -- vielä oven ja pöydän välissä ja tuijotti elottomin silmin edessänsä lattialla polvillaan olevaan kurjuuden ja sydäntäsärkevän kärsimyksen kuvaan -- vaimoonsa. Kyyneliä ei hänellä ollut, mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat; silmät tuijottivat kuopissaan jäykkinä ja kiillottomina -- koko hänen ruumiinsa vapisi sisäisestä liikutuksesta, häpeästä, katumuksesta, masennuksesta, eikä hän rohjennut edes ojentaa käsiään lapsensa puoleen. Useita minuutteja kesti äänettömyys tuvassa, ja sitä keskeytti ainoastaan vaimon hiljainen, kouristuksentapainen nyyhkytys ja uupumaisillaan olevan miehen raskas hengitys. Väsymys, nälkä ja mielenliikutus tekivät yhdessä tehtävänsä; miehen jäsenet herposivat, hänen päätänsä huimasi, ja hoippuen seinän luo hän lysähti maahan ikkunan ääreen, jäi kyyryssä istumaan lattialle ja painoi kasvot polviinsa. Silloin vaimo rohkaisi itsensä. Hän nousi ja loi pitkän katseen murtuneeseen puolisoonsa. Sitten hän kääntyi pienokaisen puoleen, joka vielä seisoi levottomana nurkassa, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja sanoi hiljaisella, ystävällisellä äänellä: "Tule, lapseni, nyt sinun pitää mennä levolle." "Äiti, onko hän isä", kuiskasi pienokainen hiljaa ja arasti hänen korvaansa, -- "jonka puolesta minä olen joka ilta rukoillut Jumalaa, että hän toisi hänet takaisin meidän luoksemme?" "On, lapseni", vastasi äiti tuskin kuuluvasti. "Onko hän sairas, äiti? -- Hän sanoi minulle äsken, että hänen oli nälkä ja ettei hänellä ollut rahaa millä ostaa leipää." Äiti käänsi kasvonsa poispäin ja hengähti syvään ja tuskallisesti. Hän koetti vastata, mutta ei voinut; kurkkua tuntui kuristavan, eikä ääntäkään päässyt huulilta. "Enkö saa mennä hänen luokseen ja suudella häntä, äiti?" pyysi lapsi painaen päänsä äidin poskea vasten. "Hän on niin suruissaan ja niin sairas -- isä raukka." "Mene hänen luokseen, Liisi, mene", sanoi äiti laskien pienokaisen lattialle ja jäi itse liikkumatonna seisomaan seuraten vain silmillänsä lasta. Hiljaa ja arasti tämä astui lattian poikki isän luo, joka vielä istui samassa asennossa. -- Kaksi kertaa hän pysähtyi ja katsoi taaksensa äitiin; sitten hän meni verkalleen isän viereen, pani pienen kätösensä hänen olalleen ja kuiskasi ujosti ja pyytävästä: "Isä!" Mies säpsähti, ikäänkuin tuo hiljainen sana olisi ollut puukonpisto. Hattu oli pudonnut hänen päästänsä, ja molemmin käsin hän nyt pyyhkäisi kosteat, takkuiset hiukset otsaltaan. "Lapseni", sanoi hän, "rakas, rakas lapseni!" "Äiti sanoi, että minun pitää mennä levolle", kuiskasi pienokainen, -- "hyvää yötä, isä -- minä rukoilen puolestasi, että tulet taas terveeksi ja iloiseksi ja ettei sinun tarvitse itkeä enää. Äiti antaa sinulle syötävää. Et saa olla nälissäsi, muuten Liisi itkee koko yön." "Lapseni!" sanoi mies, ja kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän tarttui lapsen käteen -- hän tahtoi vetää tyttärensä luokseen, mutta ei tohtinut, vaan peitti pienen käden suudelmillaan. Pienokainen antoi rauhallisena sen tapahtua, mutta kietoi sitten kätensä isän kaulaan, suuteli hänen huuliaan, sanoi vielä kerran hiljaa: "Hyvää yötä" ja seisoi vaiti ja liikahtamatta isän puristaessa hänet lujasti syliinsä. "Koskee, isä", kuiskasi hän. "Hyvää yötä, oma Liisini -- hyvää yötä, lapsukaiseni -- nuku rauhassa, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kultaseni!" "Niin, isä -- nuku oikein hyvin -- äiti tekee kohta vuoteen sinulle." Isän vapisevat kädet hellittivät pienokaisesta, joka juoksi takaisin äidin luo, ja tämä laittoi lapsen nukkumaan. Hän rukoili pienokaisen kanssa ja suuteli hänen väsyneet silmäluomensa umpeen. Sitten hän nousi hiljaa ja kattoi pöydän. Hän toi esiin leipää, täytti läkkituopin maidolla ja otti arkusta tinalautasen, jolla oli kylmää lihaa -- heidän huominen sunnuntaipäivällisensä. Mies nousi verkalleen pystyyn ja seurasi silmillään hänen jokaista liikettään. "Tule syömään, Edvard", sanoi vaimo hiljaisella, käheällä äänellä ja osoitti pöytää. Itse hän istuutui vuoteen laidalle ja kumartui nukkuvan lapsen yli. Vasta kun vaimo oli kääntänyt katseensa toisaalle, saattoi mies liikkua. Hän astui verkalleen pöydän ääreen ja ilmeisesti tulisen nälkäisenä söi eteensä asetetun ruuan viimeistä leivänmurua myöten. Ei sanaakaan puhuttu, mikään ei keskeyttänyt hiljaisuutta. Vihdoin Hohburg lopetti ateriansa, työnsi lautasen takaisin ja painoi päänsä jälleen käsiinsä. Vaimo nousi tämän kuultuaan ja korjasi pöydän. -- Ei vieläkään ollut sanaa vaihdettu puolisojen kesken. Silloin Louise vihdoin astui pöydän ääreen, nojasi siihen molemmin käsin, sillä hän tunsi polviensa vapisevan, ja sanoi hiljaisella äänellä: "Ja _näinkö_ nyt olet palannut -- niinkö on Jumala kuullut rukoukseni, että on lähettänyt sinut _kerjäläisenä_ oman majani edustalle? Edvard, se on hirmuista, ja ettei sydämeni sillä hetkellä pakahtunut, siitä saan kiittää vain vuosikausien kärsimystä, joka on minut karaissut ja kovettanut." Mies ei virkkanut mitään. Hän tuijotti eteensä lattiaan, sitten hänen käsivartensa vaipui pöydälle ja hän painoi sille päänsä häpeän ja katumuksen valtaamana. "Ja kuinka nyt on käyvä, Edvard? Ruumiisi on uupunut ja raihnainen, elinvoimasi lannistunut, muuten et olisi ikinä voinut tuollaisena palata ihmisten ilmoille. "Kuinka sinun nyt tulee käymään? Itseni ja lapseni minä elätän kätteni työllä -- niukasti kyllä tulemme toimeen, mutta kunniallisesti kuitenkin. Miten aiot _itse_ auttaa itseäsi?" Hohburg ei vastannut -- hän ei näyttänyt hengittävän enää -- hänen niskansa, jolle häilyvä kynttilän valo lankesi, näytti kalmankalpealta, ja kun vaimo pelästyneenä tarttui hänen käteensä, solui hän hitaasti alas tuolilta, jolla istui, ja olisi suistunut lattiaan, ellei vaimo olisi käsillään pidättänyt häntä. Hiljaa ja varovasti hän laski miehen lattialle, nosti sitten nukkuvan lapsensa vuoteesta ja veti pois patjan jättäen rauhallisena untaan jatkavan pienokaisen paljaille oljille makaamaan. Patjan hän sitten kantoi seinän luo miehen viereen ja yritti nostaa hänet patjalle -- mutta voimat eivät riittäneet. Ainoastaan hänen päänsä alle hän työnsi pehmeämmän alustan ja vilvoitti hänen otsaansa ja ohimoitansa raikkaalla vedellä, kunnes hän tuli jälleen tuntoihinsa. Hohburg avasi silmänsä, mutta tuntiessaan ylitsensä kumartuneen naisen sulki hän ne jälleen ja ainoastaan hiljaa voihkasi: "Louise parka." Vaimo ei virkkanut sanaakaan. Hän auttoi miehen valmistamalleen makuusijalle, pisti oman tyynynsä hänen päänsä alle ja peitti hänet villapeitteellään. Hänen siinä puuhatessaan mies tarttui hänen käteensä ja painoi sen huulilleen. Vaimo ei vastustanut, mutta huokaus nousi hänen rinnastaan. Sitten hän itse kallistui kovalle vuoteellensa. Hän oli jo kauan kuunnellut uupuneen miehen raskasta, säännöllistä hengitystä -- hänen käsivarrellaan nukkui lapsi, pää hänen rinnoilleen painettuna -- mutta itse hän valvoi koko pitkän, murheellisen yön -- kyynelet ainoana seuranaan, ja vasta aamun sarastaessa hän vaipui herkkään, levottomaan uneen. Herätessään hän näki kauhukseen miehensä makaavan tulisessa kuumeessa. Viime aikojen ylenmääräinen juopottelu ja sitä seurannut ankara kiihottuminen, häpeä, katumus ja masennus olivat olleet liikaa miehen muutenkin heikontuneelle ja ränstyneelle ruumiille, ja juoppohulluus kytki hänet hirveillä kahleillaan vuoteeseen. Oikealla enkelin kärsivällisyydellä vaimo häntä hoiteli, tyynnytteli lasta, joka alkoi pelätä isäänsä, ja vilvoitti sairaan polttavia ohimoita ja väriseviä, kuivia huulia. Ainoastaan silloin kun mies hurjissa houreissaan kirkui viinaa, hän usein vavisten vaipui polvillensa sairasvuoteen ääreen, ja vain rukous ja kyynelet silloin kykenivät tuomaan huojennusta kovia kokeneelle poloiselle. Vasta toisen päivän iltana Hohburg tuli jälleen tajuihinsa, nukkui yön levollisesti ja tunsi seuraavana päivänä tuskan poistuneen. Kyynelsilmin hän kiitteli vaimo parkaa tämän osoittamasta rakkaudesta. Mutta hänen kuumehoureensa olivat jättäneet vaimon sieluun terävän, tuskaa tuottavan okaan. Sekavia sanoja oli päässyt tajuttoman huulilta, ja ne olivat syyttäneet sairasta jostakin rikoksesta. Tosin ei vuoteen luona surussa ja tuskassa valvova vaimo parka kyennyt täysin ymmärtämään raskaan syytöksen tarkoitusta, mutta hänen mielensä täytti kuitenkin uusi hätä, ja nyt hän vaati toipuneelta tiliä siitä, mitä tällä oli tunnollaan ja mikä oli hänen unelmilleen antanut tuon kamalan, hirvittävän värityksen. Silmät maahan luotuina ja kalpein kasvoin mies kuunteli syytöstä; mutta vaikka jo hänen arka, karttava katseensa sisälsi tunnustuksen, kieltäytyi hän kuitenkin vastaamasta kysymykseen. "En tiedä mitä sinä tahdot", kuiskasi hän hiljaisella äänellä. "Mitä olen kuumeessa lörpötellyt, se on mielettömyyttä." "Se oli enemmän kuin sitä, Edvard", sanoi vaimo, joka seisoi hänen edessään kädet ristissä. "Yhä uudelleen ja uudelleen sinun ajatuksesi palasivat samaan kohtaan takaisin -- vereen, verenvuodatukseen! Armias Jumala, jospa on tunnollasi sellainenkin työ ja jospa sinusta siellä pensaikon hurjassa, raa'assa elämässä ei olekaan tullut ainoastaan renttu -- vaan päälliseksi vielä _pahantekijä_!" "Älä suotta tee mieltäsi raskaammaksi kuin se nyt jo on", virkkoi mies synkästi. "Jos tietäisit, mitä olen juuri tuolla pensaikoissa saanut kärsiä, kuinka minua on tuska ja katumus kalvanut antamatta hetkenkään lepoa, niin ymmärtäisit, että kuumehoureeni ovat selitettävissä. Onhan luonnollista, että kaikki ne kohtaukset, joissa siellä olen ollut, ovat unelmissani sulautuneet yhteen. Mutta uskotko hourivaa sairasta ihmistä enemmän kuin valveilla olevaa ja tervettä?" "Hyvä on", vastasi vaimo hiljaisella, alistuneella äänellä, -- "vaikka minulla olisikin oikeus vaatia, että saisin auttaa sinua kantamaan sitä taakkaa, joka painaa rintaasi -- en voi pakottaa sinua tekemään minua uskotuksesi; niin, tahdon iloisena uskoa, että tuskani on ollut aiheeton. Suokoon Jumala, että nyt olisit heittänyt pois vanhan elämäsi niinkuin taudin, joka lamautti ruumiisi ja sielusi, ja että tästä päivästä alkaisit uuden. Mutta yhtä saan vaatia sinulta, Edvard, yhteen kysymykseen sinun täytyy vastata, sillä se ei koske yksin sinua -- se koskee myöskin lastasi, se koskee minua -- meidän kaikkien kohtaloa, ja se kysymys on: Mihin nyt aiot ryhtyä elättääksesi itsesi?" "Louise!" sammalsi mies. "En kysy itseni vuoksi", jatkoi vaimo nopeasti, "itseni ja lapsen olen yksin elättänyt pitkät vuodet -- voin sen tehdä edelleenkin -- ja tulen sen tekemään, niin kauan kuin Jumala terveyttä suo -- vaan kysyn sinun tähtesi. Ollaksesi oikeudenmukainen itseäsi kohtaan _täytyy_ sinun ryhtyä johonkin toimeen, joka, ellei se muuta tarjoakaan, ainakin elättää sinut. Austraaliassa sinulla on siihen tilaisuutta yltäkyllin", jatkoi hän lämpimämmin, "ja minä olisin viimeinen vaatimaan, että sinun heti pitäisi ruveta johonkin _raskaaseen_ työhön. Heikontunut ruumiisi ei sitä kestäisi, ja sinä tarvitset lepoa toipuaksesi täydellisesti. Eikä sinun nyt kohta tarvitse työhön ryhtyä", sanoi hän sydämellisesti. "Anna kulua jonkun päivän ja totu siihen tosiasiaan, että olet jälleen omiesi luona, jälleen kotonasi. Mutta pysy ainakin siinä mielipiteessä, ettet enää voi elää samaan tapaan kuin tähän asti, ettei sinun pidä ajatella ainoastaan itseäsi, vaan myöskin lastasi, että sinun tulee parantaa hänen asemaansa -- pelastaa hänet siitä kurjuudesta, missä me olemme eläneet." Mies peitti liikutettuna kasvonsa käsillään, ja vaimo jatkoi surullisesti: "Sinä et tunne tuhannesosaakaan siitä kärsimyksestä, jonka silloin tuotit poistumisellasi -- voisinpa miltei sanoa karkaamisellasi -- minulle ja lapsellesi. Olin kauan aikaa sairaana, ja ellei olisi ollut naapureita, jotka hekin tosin vasta myöhään saivat tietää meidän todellisen hätämme, olisimme kuolleet nälkään tässä erämaassa. -- Mutta sehän on nyt ohi", lisäsi hän nopeasti, kun näki miten kovasti sanat koskivat onnettomaan mieheen, -- "se on ohi ja kestetty -- mutta sinun _täytyi_ saada se tietää, ja olkoot sanani sinulle lääkkeenä, katkeranakin, jotta sinä nyt, pyrkiessäsi uuteen elämään, voisit mielessäsi kuvitella niitäkin aikoja. Meitä -- lastasi ajattelemalla säästyt helpoimmin uudelleen lankeamasta." "Mutta _mihin_ minä saatan ryhtyä", puhui Hohburg tukehtuneella äänellä, "millin riittävät voimani, ja kuka minut tässä tilassani ottaa työhönsä? -- Vaatteeni ovat pensaikossa kuluneet repaleiksi, eikä minulle lopultakaan jää muuta neuvoksi kuin palata pensaikkoon, niin kauheaa kuin elämä siellä onkin." "Ei -- sitä sinun ei tarvitse", sanoi vaimo levollisella, päättävällä äänellä. "Vielä on tälläkin paikkakunnalla riittävästi mahdollisuuksia sille, joka vakavasti työskennellen tahtoo korjautua. Puhun huomisaamuna herra Lischken kanssa. Hän on perin kunnollinen, mutta myös käytännöllinen mies, joka tosin nimittää asiat oikealla nimellään, mutta myöskin tarttuu kiinni oikeasta päästä ja on auttanut jo monia, joissa on tavannut vakavuutta ja hyvää tahtoa. Hän ei vitkastele neuvossa eikä teossa, milloin tietää, että apu on tarpeen ja hyödyksikin, ja luulenpa, että hän pitää minua jonkun verran arvossa. Kun kerran olet päässyt alkuun, voit itse auttaa itseäsi. Mutta nyt sinun täytyy ennen kaikkea saada uudet vaatteet", jatkoi hän ystävällisemmin. "Olet oikeassa, _tuossa_ asussa et voi keltään pyytää työtä; sinun pitää näyttäytyä siistinä, jotta ihmiset taas alkaisivat luottaa sinuun." "Mutta minulla ei ole..." sammalsi mies punastuen kovin. "Tiedän kyllä", vastasi vaimo torjuvasti, -- "mutta sen verran on minulla jäljellä, että voin auttaa sinua. Olen pannut itselleni ja lapselle hiukan säästöön hätävaraksi, jotta mahdollisen sairauden kohdatessa emme joutuisi samaan vaaraan kuin aikaisemmin. Kas tuossa, ota!" jatkoi hän ystävällisesti, mentyään arkulleen ja otettuaan sen pohjalle kätketystä pussista kaksikymmentä shillingiä, -- "se riittää yksinkertaisen puvun ostoon. Neljännestunnin matkan päässä täältä on puoti, mistä voit saada kaiken. Mutta älä unhota tuoda leipää tullessasi, jotta lapsella olisi jotain syötävää herättyään." NELJÄS LUKU. Matkalla kauppiaaseen, joka maan tavan mukaan oli yhdistänyt puotiinsa anniskelun, huusi Hohburgille yhtäkkiä eräällä puunrungolla istuva mies, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Tobyksi, samaksi mieheksi, joka oli tullut hänen jälkeensä majanvartiaksi Murrayasemalle. He astuivat yhdessä puotiin, missä isäntä maan tavan mukaan heti pani heidän eteensä viinapullon. Hurjassa, sairaalloisessa himossa ja vapisevin käsin Hohburg täytti itselleen lasin, päättäen mielessään, että tämä on oleva viimeinen. Sitten hän alkoi valita pukua, sillaikaa kuin Toby koki ottaa selvää eräästä julistuksesta, jossa poliisipäällikkö lupasi sadan punnan palkinnon Jack Londonin kiinniottajalle tai sille, joka ilmoitti hänen olinpaikkansa, ja jossa huomautettiin, että hän todennäköisesti oleskeli paikkakunnalla ja koetti päästä meritse pakoon. Miettivänä Toby astui ikkunan luo tullakseen vakuutetuksi, ettei lähistöllä ollut mustia poliiseja, joiden täälläolosta isäntä, Tobyn vanha tuttava, oli antanut tiedon; samassa hän huomasi katua pitkin kulkevan herrasmiehen, jonka ulkomuoto tuntui hänestä silmäänpistävän tutulta. Kysyttyään isännältä hän sai tietää, että herra oli tohtori Schreiber, joka oli muutama päivä sitten tullut asumaan Lischken luo. Melkein samassa otti ohikulkija siniset silmälasinsa pois ja pyyhki silmiään, jolloin Tobyn terävä silmä kohta tunsi miehessä Jack Londonin. Tuossa tuokiossa hän riensi menijän jälkeen ja ehdotti, että he pakenisivat yhdessä, jonka ehdotuksen Mac Donald kuitenkin hylkäsi suuttuneena, samoin kuin torjui luotaan ojennetun kädenkin, kieltäytyen ryhtymästä mihinkään tekemisiin murhamiehen kanssa, mutta luvaten sentään vielä viimeisen kerran auttaa hänet pulasta. Sen sanottuaan hän antoi Tobylle kaksi kultarahaa ja jätti ällistyneen rosvon seisomaan siihen paikkaan luomatta enää katsettakaan häneen. Kiukusta puhisten tämä palasi kapakkaan päättäen kostaa Mac Donaldille kokemansa kohtelun ja ansaita Millerin avulla sekä panna hänen kanssaan tasan tuon julistuksessa luvatun palkinnon, koska hänen itsensä oli pakko turvallisuutensa vuoksi pysytellä loitolla poliiseista. Helppo hänen oli saada Hohburg suostumaan tuumaan ja myöskin, katsoen odotettavissa olevaan suureen rahansaaliiseen, maksamaan nyt alkavan juomingin. Unohtuneet olivat Hohburgilta kaikki hyvät aikomukset, unohtuneet vaimo ja lapsi, jotka kotona odottivat hänen paluutaan tuskaisin mielin. Hän oli taas kokonaan juomahimon vallassa. Hänen vaimonsa, joka oli kovin levoton hänen pelottavan pitkän viipymisensä takia, lähti lopulta itse puotiin, jonka ikkunasta sattui parahiksi näkemään miehensä hoipertelevan tyhjä viinapullo kädessä isännän luo vaatien soperrellen täysinäistä. Kauhusta vaimon sydän miltei pysähtyi, ja hänen täytyi tarttua ikkunan pieleen kiinni, jottei kaatuisi, sillä polvet uhkasivat pettää. Kun humalainen oli hoippunut takaisin sivuhuoneeseen, meni vaimo sisään ostamaan viimeisellä säästyneellä rahallaan leipää, millä voisi tyydyttää lapsi raukkansa nälän. Murtunein mielin hän sitten taivalsi kotiin itkevän lapsensa luo, joka tuskaisena kysyi isää. Kun yö saapui, ei Hohburg vielä ollut palannut kotiin, ja epätoivoisena istui vaimo parka kyynelettömin silmin koko yön tyttösensä vuoteen ääressä odottaen miestään vihdoinkin tulevaksi. Mutta aamu valkeni, virkistävä uni ei ollut lieventänyt vaimon hirveitä kärsimyksiä, eikä odotettua vieläkään kuulunut. Eräs musta poliisi oli sillävälin aamusella korjannut puodin lähistöltä epäilyttävän näköisen olennon, jonka oli kuljettanut luutnanttinsa luo. Se oli Hohburg, ja hän teki säälittävän vaikutuksen seisoessaan poliisiupseerin edessä tukka pörrössä, naama sinertävänä ja vapisevin polvin. Inhoten Walker katseli renttua. "Luulenpa tuntevani kasvot", sanoi hän Hohburgille. "Missä olemmekaan viimeksi nähneet toisemme?" "Murrayn varrella", vastasi Hohburg hiljaa. "Läksin mr. Powellin asemalta silloin kun te tulitte sinne." "Niin, kyllä muistan. Eräs Toby niminen mies tuli sijaanne, eikö niin?" "Tuli." "Ja hänestä nyt aiotte kertoa minulle jotakin, niinkö?" Hohburg katsoi hieman hämillänsä upseeriin. Mutta Toby oli ankarasti varoittanut häntä olemaan hiiskumatta hänestä mitään, olipa vannottanutkin olemaan ilmaisematta, että edes oli nähnyt häntä, koska hän, kuten arveli, ei ollut juuri hyvissä väleissä poliisin kanssa. Hänen tuli ilmoittaa ainoastaan Jack Londonista ja jättää puolet palkintorahoista kapakan isännän haltuun, jollei Toby enää ollut siellä. "En", sanoi hän sentähden, "tulin luoksenne erään toisen takia, jota te etsitte". "Jack Londoninko?" huudahti Walker ihmeissään. "Se, joka antaa ilmi hänen olinpaikkansa, saa sata puntaa, eikö niin?" kysyi Hohburg. "Aivan niin", vastasi Walker ja loi synkän katseen edessänsä seisovaan surkeaan olentoon. "Te siis tiedätte missä hän oleksii?" "Niin, tiedän sen." "Mutta kuka te oikeastaan olette? Näytätte villimmältä ja rähjäisemmältä kuin mikään metsäsissi." "Kuten sanottu olin majanvartia, mutta lankesin juomaan ja menetin paikkani ja tarvitsen nyt rahoja vaimoani ja lastani varten." "Ja nimenne?" "Hohburg. -- Asun puolen tunnin matkan päässä täältä." "Aikaisemmin mainitsitte toisen nimen." "Pensaikossa oli nimeni Miller." "Aivan oikein. No sanokaa siis, missä Jack London on." "Täällä Saaldorfissa Lischken luona tohtori Schreiberin nimisenä." "Peijakas!" huudahti Walker. "Siksi mies tuntui niin tutulta, kun hänet eilen tapasin. Mutta onhan tohtori Schreiber saksalainen!" "Vieras, joka oli mr. Powellin farmilla, puhuu saksaa yhtä hyvin kuin minäkin." "Hyvä", sanoi upseeri, "jos ilmoituksenne osoittautuu todeksi, niin voitte huomisaamuna nostaa -- syntirahat". Ja mitellen miestä synkällä, halveksivalla katseella käski Walker hänen mennä, kun hän vielä jupisi jotakin. Kiireimmiten kutsuttiin vääpeli esimiehensä luo, jonka kanssa hänellä oli pitkä neuvottelu. Sitten käskettiin Mabong sisään, ja muutamaa minuuttia myöhemmin karahutti koko musta joukko hajalleen eri suunnille. Miehet olivat saaneet käskyn vartioida kaikkia kyläänpääsyteitä mitä ankarimmin, ja yön tullen oli vääpelin määrä piirittää Lischken talo, ja niin pian kuin oli päästy varmuuteen siitä, että tohtori Schreiber oli kotona, oli ryhdyttävä hänen vangitsemiseensa. Valkoihoisen konstaapelin, jonka Walker oli tuottanut Adelaidesta, tuli mennä hakemaan tohtoria muka sairaan luo ja siten ottaa selville, oliko hän kotosalla. * * * * * Pimeän tullen rohkeni Toby jälleen poistua piilopaikastaan metsästä hiipiäkseen kapakkaan. Päästyään maantielle hän kuuli vaunujen lähenevän. Varovasti hän painautui pensaaseen. Ajoneuvojen tultua lähemmäksi hän kuitenkin huomasi, ettei niissä istunut ketään, ja hän päätti huutaa ajomiehelle. Sattuma osui hänen avukseen, sillä vaunut pysähtyivät äkkiä ja ajomies katseli ympärilleen joka taholle. "Hei, kansalainen, minne matka?" kajahti silloin Tobyn ääni. "Hei, mitä siellä teette?" tuli vastaukseksi. "Jalassani oli oka, jonka juuri vedin pois, ja nyt levähdän tässä hieman", vastasi Toby. "Tulen Adelaidesta." "Oletteko tuttu paikkakunnalla?" kysyi ajomies. "No jotakuinkin." "Sitten kai osaatte sanoa, missä täällä on lähipaikoilla ravintola. Olen hukannut pulloni ja olen nääntymäisilläni janoon." "Ravintola on vielä hyvän matkan päässä. Mutta minä voin auttaa teidät pulasta. Minulla on rommia enemmän kuin jaksan juoda. Tulkaahan vain alas hetkiseksi." "Se on reilua puhetta", sanoi ajomies ja kapusi pukilta alas. Toby ojensi hänelle pullon, josta toinen joi vahvasti. "Hemmetin hyvää rommia", tuumi mies ja pani pullon jälleen huulilleen. Sitten hän kertoi Tobylle matkansa tarkoituksen ottaen tuontuostakin pullosta aika naukun. Kun hän vihdoin, alkaen tuntea väkevän rommin vaikutusta, kääntyi järjestämään ohjaksia, sai hän Tobyn nyrkistä ohimoonsa niin ankaran iskun, että suistui ääntä päästämättä maahan. Toby sitoi nopeasti ohjakset etupyörään, aukaisi kaatuneen kaulahuivin, laittoi hänelle kätevästi suukapulan ja vetäisi hänen yltänsä takin, jonka puki itse ylleen. Muassaan olevilla nuoranpätkillä hän köytti miehen kädet ja jalat ja laahasi hänet kauas pensaikkoon. Sitten hän pani päähänsä ajomiehen mustan hatun, heitti oman nuttunsa ja hattunsa pensaikkoon ja lähti hiljalleen ajamaan eteenpäin varmana siitä, etteivät edes mustat poliisit voineet tuntea häntä tässä asussa. Kerran hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt muutaman aitauksen luona tumman olennon seisovan, mutta hän lasketti siitä huolimatta eteenpäin. Silloin yhtäkkiä kajahti aivan hevosten edessä kimakka vihellys halki yön, niin että eläimet säikkyen kavahtivat pystyyn. Noituen ja sadatellen Toby hutki kaikin voimin hevosia piiskalla selkään, vihellys kajahti uudestaan, ja samassa silmänräpäyksessä karkasi useita tummia olentoja hevosiin kiinni ja toisia pistäytyi näkyviin vaunujen kummaltakin puolelta. "Häh, mitä tämä merkitsee? -- Kirotut siinä! -- Laskekaa hevoseni irti!" kiljui Toby käytellen ruoskaa voimiensa takaa siten mahdollisesti vielä raivatakseen tien itsellensä. "Kuningattaren nimessä! Seis!" huusi hänelle vääpelin synkkä, käskevä ääni. "Älä hievahdakaan siellä ylhäällä, tai kiskaisemme sinut heti paikalla pukiltasi alas. Sytyttäkää soihdut ja tuokaa tänne! Katsotaanpa tätä riehuvata ajomiestä tulen valossa." Toby oli harvinaisella mielenmaltilla painanut hatun nivan silmilleen juuri samassa kuin hänen käskettiin seisahtua. Samalla hän myöskin käänsi takinkauluksensa pystyyn ja veti päänsä niin syvälle kuin mahdollista sen sisään. Mutta molemmilla silmillään hän katsoi kieroon pitkin nenänvarttansa. Hänen kasvonsa saivat siten, puolittain varjossa ollen, aivan vieraan, mutta samalla niin hullunkurisen ilmeen, että musta poliisimies, joka piteli soihtuaan aivan hänen silmäinsä edessä, räjähti ääneensä nauramaan. Mutta Mahong ei ällistynyt ajomiehen metkuista ja irveistä, varsinkin kun tulen loimossa selvästi huomasi miehen olevan peloissaan. Hän valaisi ajajan ylhäältä alas asti ja keksi jotakin, mikä vain enensi hänen epäluuloansa, nimittäin okaiden repimät resuiset housut ja karkeissa kengissä olevat paljaat jalat. Paikalle saapunut vääpelikin katseli miestä tarkasti. "Hoi, mies", huusi hän tälle sitten, "katsokaas tännepäin! -- Kuinka surkeasti se vääntelee naamaansa ja miten ränstyneiltä sen koipiverhot näyttävät! -- Tule toki mieluummin alas sieltä, poikaseni, ja tee selkoa itsestäsi, sitten saat ajaa vaunurähjinesi minne tahdot -- kun kaikki on reilassa. -- No, joko pääset siitä, vai pitääkö avittaa?" "Miksi te oikeastaan pidätätte minut avoimella tiellä?" nurisi mies tottelematta käskyä. "Perhana! Tehkää tilaa siellä edessä ja antakaa tietä kulkijalle!" "Pitäkää hevosista kiinni -- ja kaksi teistä kiivetköön tuomaan veijarin alas, koska hän ei tahdo tulla hyvällä!" huusi vääpeli, entistä lujemmin vakuutettuna siitä, ettei ajomiehen laita ollut oikein. "Antakaa olla!" ärisi ajomies vihoissaan. "Koska ette voi päästää rehellisiä ihmisiä rauhassa kulkemaan, niin olkoon menneeksi minun puolestani -- mutta pitäkää varanne siellä edessä; kun hyppään alas, tahtovat hevoset aina pyyhältää matkoihinsa, Pois alta!" Mustat väistyivät päästääkseen miehen hyppäämään maahan. Tähän silmänräpäykseen Toby oli perustanut laskunsa. Siinä oli hänellä ainoa pelastuksen mahdollisuus. Jo ylhäällä hän tarttui ruoskanvarren ohuempaan päähän ja heti maahan päästyään iski melkoisen raskaalla paksummalla päällä lähintä tiellä seisovaa poliisimiestä kasvoihin ja lensi loikkauksella kohden puutarhaveräjää. Pimeässä puutarhassa pensaiden ja risujen joukossa hän olisi helposti livahtanut takaa-ajajiensa kynsistä. Poliisit todellakin ällistyivät tästä äkkihyökkäyksestä niin, että karkuri pääsi jo veräjälle asti ja heittäytyi kaikin voimin sitä vasten. Mutta silloinpa hänen vanha onnensa jätti hänet -- veräjä olikin ulospäin aukeava, ja sisäpuolella oleva luja paalu kesti ensi törmäyksen. Seuraavassa tuokiossa, ennenkuin hän oli ehtinyt kiskaista veräjän auki, oli kaksi mustaa hänen kimpussaan; toinen sivalsi häntä raskaalla tulisoihdulla päähän, niin että kipunat sinkoilivat, ja toinen tarrasi hänen kaulukseensa ja veti hänet takaisin. Toivottomassa asemassa oleva metsäsissi veti kyllä pitkän puukkonsa tupesta, mutta ennenkuin hän ehti käyttää sitä, oli hän joka puolelta kiinni ja makasi jonkun sekunnin kuluttua voimatonna ja voitettuna maassa. "Kas vaan", huusi vääpeli, kun vanki ylivoimasta huolimatta vielä puolusti itseään kynsin hampain ja potkimalla, "onko poika paljastanut pistimensäkin? Antakaa tänne soihtu, niin katsotaan kenen olemme oikeastaan saaneet. Eihän se suinkaan ole Jack London?" "Punainen John!" huudahti samassa Mabong aivan ymmällä. "Punainen John!" "Menkää helvettiin!" puuskahti kiinnisaatu kiristellen hampaitaan, mutta antoi vihdoin perin uupuneena ja vastarintaan kykenemättömänä panna itsensä köysiin. "Peijakas, sepä oli oiva saalis!" sanoi vääpeli nauraen ja sivellen mielissään partaansa. "Mutta millä keinoin se hunsvotti on päässyt kuskipukille, sen tahtoisin tietää. No, sen saamme toivottavasti huomenna kuulla häneltä tarkemmin. Nyt laittakaa hänet pois täältä! Ovatko käsiraudat paikoillaan?" "Kaikki kunnossa, sir." "Hyvä, sitokaa sitten vielä hänen jalkansa yhteen ja heittäkää hänet vaunuihin. Yksi asettukoon hänen viereensä, ja toinen ajakoon vaunut Saaldorfin hotelliin, jossa vartioitte häntä, kunnes minä saavun. Että käskyjäni on tarkoin noudatettava, sitä minun ei ole tarvis teille sanoakaan. -- Seis, kuka sieltä tulee?" keskeytti hän yhtäkkiä ja kuunteli. Tieltä kuului nopeata kavionkapsetta -- ratsastaja karahutti esiin ja pysähtyi ryhmän luo. Se oli luutnantti Walker. "Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän nopeasti. "Kuka teillä siinä on?" "Punainen John, sir. Otimme hänet alas näiden vaunujen kuskipukilta", ilmoitti vääpeli kunniaa tehden. "Oh -- oivallista -- onko muuta tapahtunut?" "Ei, ei vielä, sir; aioin juuri laittaa väen järjestykseen. Se toinen on kai vielä ansassa." "Ei ole enää tarpeen", vastasi luutnantti levollisesti. "Viekää miehenne takaisin ja ottakaa hevoseni mukaanne. Ja muistakaa pitää hyvää huolta vangista!" "Kuten käskette, herra yliluutnantti!" * * * * * Poliisimiehet menivät menojaan, ja Walker itse lähti Lischken luo ja pyysi häneltä lupaa saada odottaa tohtori Schreiberiä tämän huoneessa. Kesti joltisenkin kauan, ennenkuin odotettu saapui. Walker seisoi käsivarret ristissä ikkunan ääressä, kun Mac Donald astui huoneeseen ja aavistamatta meni lampun luo vääntääkseen liekin korkeammalle. "Hyvää iltaa, Mac Donald!" lausui silloin Walkerin syvä, soinnukas ääni, ja Mac Donald hätkähti sen kuullessaan kuin käärmeen pistämänä. Mutta silmänräpäyksessä hän veti taskustaan kaksipiippuisen pistolin ja virkkoi levollisella, mutta sisäisestä liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Luutnantti Walker, olette saavuttanut päämaalinne -- mutta nähtävästi toisessa merkityksessä kuin luulette. Olette uskaltanut tavoittaa epätoivoista ja saatte nyt kantaa seuraukset. Olen itsekin väsynyt tähän elämään -- takaa-ajettuna -- vainottuna kuin metsänotus, verihurtat kintereillä yötä päivää -- kuka _voisi_ näin elää!" Luutnantti Walker oli kuunnellut häntä tyynesti, käsivarret edelleenkin ristissä rinnalla, mutta nyt hän puhui luoden lujan katseen edessänsä seisovaan kiihtyneeseen mieheen: "Entä jos en nyt tule vihollisena -- jospa tuon teille levon ja rauhan, Mac Donald?" "Haudassa!" vastasi onneton kolealla äänellä. "Pankaa aseenne pois, sir", sanoi Walker yhtäkkiä ystävällisesti, miltei sydämellisesti. "Olen yksin -- ei ketään miehistäni ole lähistöllä, vaikka he olivatkin vielä tunti tai pari sitten kaikki tämän talon ympärillä väijyksissä." "Siis kavallettu kuitenkin!" virkkoi vainottu hymyillen katkerasti. "Niin, se on totta. -- Mutta älkää katsoko minuun noin synkästi. Mieleni on tällä hetkellä kevyt ja iloinen, sillä tuon teille vapauden ja elämän." _"Te?"_ huudahti Mac Donald kummissaan ja yhä vielä epäluuloisena. "Kenties tuntuu teistä kummalliselta", vastasi Walker, "että poliisiluutnantti ryhtyy sellaiseen niin sanoakseni kielteiseen toimeen, ja kuitenkin on asianlaita niin. Mutta" -- lisäsi hän äkkiä sydämellisemmin -- "olkaa varma, Mac Donald, että minä siitä päivästä lähtien, jona taistelimme rinnatusten mustaa raakalaisparvea vastaan, olen ollut vakuutettu teidän olevan toisen kuin minä teitä maailma oli siihen asti pitänyt. Vain vastahakoisesti tein siitä päivin velvollisuutenikin -- mutta tein sen kuitenkin, siksi että se oli velvollisuuteni." "En ymmärrä teitä", huudahti Mac Donald ihmetellen miehen eriskummaista käytöstä. "En minäkään tahdo jättää teitä kauemmaksi aikaa epätietoisuuteen. Mutta istukaamme!" lisäsi hän irroittaen sapelinsa kannikkeesta ja istuutuen. Mac Donald, joka yhä vielä piti viritettyä pistolia kädessään, laski hanan verkalleen alas, pani aseen piirongille, mutta salpasi oven sisäpuolelta, jottei tulisi yllätetyksi, ja veti hänkin itselleen tuolin pöydän ääreen. "Epäluuloinen vieläkin!" nauroi Walker. "Mutta -- olette oikeassa. En ole vielä tehnyt mitään voittaakseni luottamuksenne. Kuunnelkaa minua siis tyynesti; lyhyt ilmoitukseni lienee omansa opettamaan teille parempaa." "Tapasimmehan toisemme eilen", alkoi luutnantti hymyillen, "sattumalta ja ohimennen tohtori Spiegelin luona, ja minun täytyy tunnustaa, että siniset silmälasinne ja saksanvoittoinen murteenne pettivät minut täydellisesti. En osannut aavistaakaan, että puhuisitte niin taitavasti vierasta kieltä, vaikka vartalonne ja liikkeenne hetkistä myöhemmin tuntuivatkin minusta tutuilta. -- Tänä aamuna sitten tuli luokseni eräs meidän kummankin vanha tuttava ja ilmoitti minulle, teidän kiinniotostanne luvatun sadan punnan palkinnon houkuttelemana, että Lischken talossa oleva tohtori Schreiber on tuo kuuluisa Jack London." "Punainen John!" huudahti Mac Donald halveksivasti hymyillen. "Ei suorastaan, vaikkakin samainen herra, kuten _nyt_ tiedän, oli asiassa takana. Olemme tänä iltana kaapanneet hänet kiinni, ja hän on nyt menossa varmaa palkkaansa, hirsipuuta kohti. -- Ei, kavaltaja oli eräs entinen majanvartija Powellin asemalta, joka siellä nimitti itseään Milleriksi, mutta jonka nimi todellisuudessa on Hohburg." "Hohburg!" huudahti Mac Donald hypähtäen kauhistuneena tuoliltaan. "_Hänkö_ on tuo Miller -- siksi olivatkin minusta nuo villiintyneet kasvot niin tutut, siksi minut valtasikin eriskummainen, käsittämätön tunne joka kerta, kun katsoin noihin silmiin!" "Saatte kuulla vielä ihmeellisempiä asioita", sanoi luutnantti. "Mies oli muuten kamalan näköinen pörröisine hiuksineen, kalpeine kasvoineen, syvälle painuneine elottomine silmineen, oikea rappiolle menneen juomarin perikuva. Ilmiantoa täytyi minun käyttää hyväkseni, Mac Donald; mutta annan kunniasanani, että olisin mieluummin iskenyt kavaltajan maahan. Annoin siis käskyni -- lähetin ensinnä valepukuisen konstaapelin tänne hankkimaan tietoja teistä ja piiritin talon, ja miesteni oli määrä -- suunnilleen näihin aikoihin -- mennä sisään ja tutkia se perinpohjin, Mutta koko suunnitelman toimeenpanon jätin vääpelilleni -- en tahtonut siihen enempää puuttua." "Ja nyt?" "Olen lähettänyt miehet kotiin. Mutta tahtoisin puhua kanssanne siitä, mitä olen tänä iltapäivänä nähnyt ja kokenut. Minua painoi epämiellyttävä tunne, kun näin teidän menevän perikatoanne kohden, teidän, jota kyllä pidin rikoksellisena, mutta jota en kuitenkaan luullut olevani oikeutettu lukemaan tavallisiin pahantekijöihin, ja niin ratsastin iltapuolella hiljalleen Saaldorfista mennäkseni tapaamaan lähiseudun rauhantuomaria ja palatakseni huomisaamuna, kun kaikki oli ohi. "Noin puolen tunnin matkan päässä täältä ratsastin sivu pienen mökin, joka on tien varrella yksinään ja puolittain pensaiden kätkemänä. Sieltä kuului voivotusta -- hurjia, vihlovia ääniä, ja ehdottomasti pysäytin hevoseni. Seuraavassa tuokiossa välähti mieleeni ajatus, että mieheni olivat näillä seuduin jälleen vainunneet Punaisen Johnin jälkiä ja että tuo kauhun huuto kenties oli hänen tekosiensa aikaansaama; hyppäsin satulasta, nakkasin suitset muutaman pensaan ympäri, tempasin pistolit esiin ja kiiruhdin mökkiin. -- Aseeni oli siellä tarpeeton -- mutta läsnäoloni sitä tärkeämpi. "Keskellä köyhää, mutta perin siistiä ja puhdasta huonetta virui patjalla mies -- tuo Miller eli Hohburg, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, miltei raivohulluna; kalpea nainen istui kädet ristissä ja jäykästi tuijottaen tuolilla nurkassa, ja muuan mies, erään Adelaiden satamassa olevan saksalaisen laivan kapteeni, oli polvillaan sairaan vieressä. Nainen ei edes pannut merkille minun äkillistä sisääntuloani pistoli kädessä -- hänen katseensa liukui välinpitämättömänä ohitseni ja painui lattiaan. Mutta sitä tervetulleempi näytin olevan kapteenille, joka, itse aivan järkytettynä, tarttui käteeni ja vei minut onnettoman potilaan makuusijan ääreen. "Mac Donald", jatkoi Walker lyhyen vaitiolon jälkeen, näyttäen tavattoman liikutetulta, "en tahdo pitemmälti kiduttaa teitä. Teidät lähetettiin Englannista siirtovankeuteen erään murhan johdosta: olitte muka murhannut erään irlantilaisen herrasmiehen -- kuten syytekirjassa sanottiin -- ei, älkää keskeyttäkö minua -- mutta tänä iltana olin todistajana, kun _oikea murhaaja_ tunnusti rikoksensa." "_Hohburg?_" kirkaisi Mac Donald kauhistuneena ja liikutettuna. "Suuri Jumala! Hohburg, jonka sisar oli morsiameni ja kuoli surusta, kun minut tuomittiin!" "Tunnonvaivojensa kiduttamana", jatkoi Walker vavahtelevalla äänellä, "tuntien kuoleman rinnassaan hän tunnusti minun ja kapteenin läsnäollessa tekonsa -- _teidän viattomuutenne_. Sitten tuli tuska -- hän pyrki ylös -- tahtoi lähteä Adelaideen antaakseen itsensä oikeuden käsiin, mutta hänen raihnainen ruumiinsa ei kyennyt enää mihinkään. Hän vaipui takaisin vuoteelleen ja heitti henkensä -- kiroten itseään -- kapteenin sylissä." "Kamalaa!" voihkasi Mac Donald peittäen kasvonsa käsillään. "Vieläkö säälitte sitä hirviötä, joka kylmäverisesti syöksi teidät turmioon ja kurjuuteen?" sanoi Walker synkästi. "Se paholainen, jolle hän vihki elämänsä -- juoppous, on tosin pelastanut hänet hirsipuusta, jonka hän olisi ansainnut tuhatkertaisesti suuremmalla syyllä kuin itse tuo monimurhaaja Punainen John, mutta jos on olemassa kostava oikeus -- jota meillä ei ole syytä epäillä -- niin hän tulee saamaan palkkansa täysin määrin." "Onneton vaimo parka..." "Kiittäköön hän Jumalaa, että on päässyt siteistä, jotka hänet kytkivät sellaiseen ilkiöön. Mutta hänestäkin on huoli pidetty. Kelpo kapteeni ottaa turviinsa hänet ja lapsen. Kertoi olevansa perheen tuttava ja vievänsä heidät muassaan Saksaan takaisin." "Minusta kaikki on kuin unta. Päätäni huimaa, kun sitä ajattelen", sanoi Mac Donald painaen ohimoitansa käsillään. "Siksi otankin minä osalleni ajattelemisen teidän puolestanne", puhui Walker. "Teidän täytyy ennen kaikkea seurata minua Sydneyhin, jonne matkustan ensi laivassa. Vääpeli menee sillävälin maitse joukkoineen takaisin Melbournen kautta." "Vankeuteen!" virkahti Mac Donald synkästi. "Lievään toki", hymyili upseeri. "Kapteeni Helger lähtee niinikään Sydneyhin laivallaan, ja meidän todistuksemme täytyy siellä olla riittävä päästämään teidät, kunniasana panttina, vapaalle jalalle siksi aikaa kunnes vastaus ehtii saapua Englannista. Eikä ole epäilystäkään, ettei sieltä paikalla tulisi vapautuskäsky. Sitten" -lisäsi hän hymyillen ja katsoen Mac Donaldia ystävällisesti, mutta lujasti silmiin -- "olen joka hetki valmis antamaan _vapaalle_ miehelle hyvitystä siitä kepposesta, jonka olin pakotettu tekemään hänelle Murrayn varrella." "Walker!" huudahti Mac Donald hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen luutnantin käteen. "Te olette kunnon mies, ja ennen tämä käsi kuivukoon kuin se nousee teitä vastaan vihamielisessä tarkoituksessa." "Ja te, Mac Donald", huudahti Walker pudistaen tarjottua kättä sydämellisesti, "olkaa vakuutettu, että tämä hetki on elämäni kauneimpia ja että toivon meidän vielä tulevan oikein hyviksi -- uskollisiksi ystäviksi. -- Ja nyt hyvää yötä! -- Täällä Saaldorfissa ei kenenkään tarvitse saada tietää, että tohtori Schreiber on vain tekaistu nimi. Käyttäkää" -- lisäsi hän hymyillen -- "vaikka sinisiä silmälasejannekin vielä ne muutamat päivät, jotka vietätte täällä. Tulkaa luokseni Saaldorfin hotelliin huomisaamuna kello kymmenen. Tapaatte siellä myöskin kapteenin, ja saamme siellä puhua asioista lähemmin." VIIDES LUKU. Kevät oli tullut täydessä loistossaan. Kaikki vihannoi ja kukki, yksitoikkoiset kumipuutkin näyttivät tuoreemmilta ja eloisammilta, ja niiden puisevat lehdet kahisivat pehmoisemmin. Virkuilla hevosilla kiiti kolme ratsastajaa Murray-asemaa kohtien. Ne olivat Mac Donald, Walker, joka oli ylennetty kapteeniksi, ja nokkela poliisimies Mabong, joka ratsasti edellä etsiäkseen parasta tietä. Molemmat toiset seurasivat nyt hiljalleen jäljestä. "Walker!" virkkoi Mac Donald, joka oli jonkun aikaa katsellut miettivänä eteensä maahan, kääntyen yhtäkkiä seuralaiseensa. "Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, joka on vaivannut mieltäni jo pitkän aikaa, mutta jota en tähän asti ole vielä rohjennut teille tehdä." "Mikä se sitten on?" kysyi upseeri kääntyen hymyillen hänen puoleensa. "Te olette", jatkoi Mac Donald sydämellisellä äänellä, "aina siitä illasta saakka, jolloin tapasimme toisemme tuon saksalaisen talossa, alituisesti osoittanut olevanne uskollinen, kelpo ystäväni. Olen vakuutettu, että teitä saan etupäässä kiittää siitä, että vapautuskäsky niin pian saapui Englannista, sekä myöskin ystävällisestä kohtelusta niiden taholta, joiden täytyi siihen asti edelleenkin pitää minua vankina." "Ettekö muka olisi sitä runsain määrin ansainnut kaikkien niiden vääryyksien tähden, joita niin kauan olette saanut syyttömästi kärsiä?" "Se ei muuta asiaa", vastasi Mac Donald. "Mainitsinkin tästä nyt ainoastaan osoittaakseni, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa katson olevani teille -- kuinka pyrin kaikin voimin suorittamaan sen teille kerran, ja kuinka mielelläni tahtoisin pitää kaukana teistä kaiken semmoisen, mikä edes muiston? voi olla teille vastenmielistä -- ja nyt..." "Ratsastan kerallanne siihen paikkaan takaisin", keskeytti hänet Walker nauraen, mutta avomieliset, ystävälliset kasvot sentään punastuivat, -- "missä silloin sain rukkaset, ja nyt ilman mitään toiveita paremmasta menestyksestä kuin silloin. Sitähän aioitte sanoa?" "En noilla sanoilla, Walker!" "Pyh, samantekevä!" nauroi upseeri. "Ajatus oli sama, ja osaksi olette oikeassa, mutta" -- lisäsi hän käyden vakavaksi, ja hänen silmänsä saivat kirkkaamman loisteen -- "minulla oli sitäpaitsi toinenkin syy pyytäessäni lomaa tätä matkaa varten, enkä katso tarpeelliseksi salata sitä. Tuo ilta, Mac Donald, jona vangitsin teidät minulle rakkaan perheen keskuudessa, on -- nyt voin sen tunnustaa teille -- siitä asti ollut pistävänä okaana sielussani. En _voinut_ silloin toimia toisin -- tein vain velvollisuuteni, mutta pelkään -- että Sara ajatteli toisin. Ylen katkerasti tunsin, että hän katsoi tekoni johtuneen mustasukkaisuudesta onnellisempaa kilpakosijaa kohtaan ja _halveksi_ minua. Mutta sitä en tahdo enää kauempaa kestää. Vaikka en nyt enää voikaan voittaa hänen rakkauttaan, hänen kunnioituksensa täytyy minun kuitenkin saada. Näette siis", jatkoi nuori mies hymyillen, kun Mac Donald tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ääneti, mutta sydämellisesti, "ettei ainoastaan ystävyys teitä kohtaan, vaan myöskin oma etu on ajanut minut tänne takaisin. Koko perhe vihasi minua, kun läksin heidän luotansa vieden pois sen, jota kaikki rakastivat, -- eikö velvollisuuteni nyt ole tuoda tämä takaisin ja saada vastineeksi ainakin nähdä ystävällisiä kasvoja taas?" "Teette vääryyttä Powellilaisille!" huudahti Mac Donald. "Luuletteko heidän unohtaneen _viimeisen_ apunne, kun oman henkenne uhalla vapautitte Elisabetin ja sitten, todellista kuolemanhalveksumista osoittaen, syöksyitte noiden mustien paholaisten sankimpaan parveen? Myönnän, että Powellilaiset ensi hetkenä kenties eivät ajatelleet teitä aivan ystävällisesti, mutta eiväthän he tyynesti asiata harkittuaan ole voineet muuta kuin arvostella teitä oikein -- onhan heidän _täytynyt_ huomata, että te, välttämättömyyden pakosta, teitte ainoastaan velvollisuutenne." Walker katseli kuin uneksien eteensä maahan -- hänenkin silmissään väikkyi vielä ystävällisen kiitollinen katse muistona tuosta aamusta, jolloin hän hien ja veren peitossa käänsi vaahtoisen ratsunsa poispäin ja karahutti pensaikkoon. Mutta yhtäkkiä hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen kaikki vanhat mietteet, ja sanoi katsoen ystäväänsä jälleen avoimesti ja vapaasti silmiin: "Toivokaamme parasta, Mac Donald. Vaikka en kuljekaan yhtä suloista jälleennäkemistä kohden kuin te, niin iloitsen kuitenkin kaikesta sydämestäni saadessani jälleen tervehtiä noita rakkaita ihmisiä niin pitkän ajan kuluttua ja paremmissa olosuhteissa kuin missä heidät jätimme, ja etten ole onnenne kadehtija, sen osoitan luullakseni paraiten juuri täälläolollani." Ratsastajat olivat tällävälin yhä lähestyneet asemaa ja näkivät eräässä tienkäänteessä päivänpaahtaman, parrakkaan miehen, leveälierinen olkihattu päässä ja pitkä, raskas piiska kädessä, tulevan vastaansa. Mac Donald tunsi hänessä heti aseman vanhan voudin, Balen, ja karahuttaen häntä kohti huusi jo etäältä: "Mitä kuuluu, mr. Bale?" "Mr. Mac Donald -- mitä hittoa!" huudahti kunnon vouti läjähyttäen piiskallaan niin että se pamahti kuin pistolinlaukaus metsässä. "Vapaana taas ja -- tuhat tulimaista!" -- keskeytti hän äkkiä nähdessään aivan Mac Donaldin vieressä mustan poliisivoiman päällikön tutut kasvot -- "ja luutnantti Walker!" "Joka on sydämestään iloinen saadessaan jälleen tervehtiä teitä!" huusi tämä karahuttaen Mac Donaldin vieressä hänen luokseen. "Niin, mutta -- hyvät herrat", puhui vouti, joka ei vielä päässyt toipumaan hämmästyksestään, -- "miten ihmeessä te molemmat taaskin joudutte yhteen täällä?" "Se olisi liian pitkä juttu näin satulassa kerrottavaksi", sanoi Mac Donald nauraen. "Riittäköön teille, kun sanon, että tällä kertaa en enää tule metsäsissinä asemalle vieraisiin..." "Ette ole sellainen vielä koskaan ollutkaan!" huudahti kunnon vanhus ojentaen hänelle kätensä. "Hitto vieköön, en sitä ikinä usko. Mutta sitä hauskempaa tavata teidät molemmat täällä taas, ja asemalla -- perhana, olen jo kauan iloinnut, että pääsen ajamaan hevoslaumaa Adelaideen -- se on jo edellä menossa -- mutta nyt antaisin jumal'tiesi mitä, jos voisin palata takaisin asemalle teidän kanssanne." "Voitte kai hyvin kaikki?" "Terveinä ollaan kuin kalat vedessä. Ainoastaan miss Sara on tänä vuonna hieman sairastellut, mutta luulenpa, että oikea lääkäri on juuri tulossa hänen luokseen." "Mutta pitäähän teidän kertoa meille..." "Ikävä kyllä täytyy minun nyt lähteä miesteni ja tuon edellä nelistävän hevoslauman perään, mutta toivon palatessani vielä tapaavani teidät. Hyvästi siksi." Aurinko kallistui Malley-pensaikon latvojen puoleen ja teki niiden punaiselta hohtavat rungot ja vaaleanvihreät lehdet värähtelevien varjojen ja valojen vaihtelussa omituisen viehättäviksi. Rannalla kasvaviin korkeihin kumipuihin keräytyi jo miltei loppumaton parvi valkoisia papukaijoja etsimään yösijaa niiden latvoista, ja pitkin jokea, jonka vartta ratsastajat nyt ajoivat täyttä laukkaa, viiletti pitkinä jonoina surisevia sorsia edestakaisin. Kaksi mustaa joutsenta souti kavionkapseen kuullessaan ripeästi vastavirtaa, käännellen hoikkia kaulojansa oikealle ja vasemmalle. "Tuolla on asema!" huudahti Walker yhtäkkiä viitaten vasemmalla kädellään eteensä. -- "Siinä on hiekkatöyry, mistä se musta raajarikko silloin antoi merkkinsä -- rakennukset ovat kohta sen takana -- saatan jo erottaa savun, joka nousee pensaikon yläpuolelle." "Ja tuolla!" huudahti Mac Donald tarttuen toisella kädellään seuralaisensa käsivarteen ja toisella hilliten ratsuaan. "Mitä -- missä?" huudahti Walker seuraten silmillään ystävänsä katsetta. "Haa, totta totisesti!" jatkoi hän heti sen jälkeen hillityllä äänellä, -- "molemmat nuoret neidit -- ja aivan samassa paikassa, missä silloin kerran tapasin teidät, Mac Donald, niin innokkaassa haastelussa Sara neidin kanssa. Mabong vieköön hevosemme taloon, me itse menemme ja yllätämme naiset. Toivoakseni saamme ainakin ystävällisen vastaanoton!" He hyppäsivät satulasta ja astuivat ripeästi mutta ääneti kohden sitä paikkaa, missä olivat pensaiden ylitse nähneet nuorten tyttöjen vaaleitten pukujen helottavan. Walker oli oikeassa -- paikka oli se, minkä hän mainitsi, mutta kuitenkin se tuntui ikäänkuin muuttuneelta siitä päivin kuin hän oli siellä viimeksi käynyt. Siitä oli tullut Saran lempipaikka, ja monta suloista, vaikkakin muistossa taas katkeraa hetkeä hän oli siellä uneksinut, joko yksikseen tai sisarensa seurassa. Veljet olivat laittaneet heille paikan hauskan näköiseksi. Mahtavaa kumipuuta vasten nojasi mukava rahi, ja tuo Austraaliassa niin runsaasti kasvava pisarakukka kietoi jo lehteviä köynnöksiä sen suojaksi tehdyn ystävällisen lehtimajan ympärille. Tänäänkin olivat molemmat neitoset vetäytyneet tänne katveeseen, ja sillaikaa kuin Elisabet nojasi puunrunkoa vasten ja tähysteli alas vinhasti ohi virtaavaan jokeen, selaili Sara sylissään olevaa kirjaa, sulki sen vihdoin ja tarkasteli miettivänä sen kannessa olevaa vanhaa kuulanreikää. "Johan sinun oikeastaan pitäisi osata ulkoa tuo Lalla Rookh [Lalla Rookh: Thomas Moren kirjoittama romanttinen tarina intialaisesta prinsessasta. Suom. muist.] kannesta kanteen", virkkoi Elisabet hymyillen ja kääntyen sisareensa päin. "Olethan tutkinut sitä koko vuoden, ikäänkuin tahtoisit painaa mieleesi jok'ainoan säkeen. -- Tule, Sara!" -- lisäsi hän sydämellisemmin -- "heitä raskaat ja surulliset ajatukset, jotka ovat koko ajan kalvaneet mieltäsi. Jonkun viikon kuluttua mr. Bale palaa takaisin, ja silloin ainakin saamme varmoja tietoja niiden kirjeiden johdosta, jotka isä on kirjoittanut, Pidä vain kiinni siitä hyvästä, vaikkakin allekirjoituksettomasta sanomasta, jonka olemme saaneet; sen on joka tapauksessa _ystävä_ lähettänyt -- jolla ei voi olla mitään syytä pettää meitä." "Olet oikeassa", vastasi Sara, "_toivokaamme_. Mutta juuri tänään, en itsekään tiedä miksi, mieltäni niin kummasti ahdistaa." "Siksi että tänään lähetimme kirjeet", sanoi Elisabet, -- "Mutta katsos, tulee vieraita. -- Tuolla taluttaa palvelija kahta hevosta tiellä." "Se on musta poliisi!" huudahti Sara yhtäkkiä kavahtaen kauhusta pystyyn. "Todellakin, luulen, että olet oikeassa", sanoi Elisabetkin kääntämättä katsettaan hevosista. "Musta pää ja sininen univormu -- mutta missä ovat muut ratsastajat?" "Tässä, neiti", vastasi samassa tuskin kymmenen askelen päässä hänestä naurava ääni, -- "ja erittäin hyvillään nähdessään teidät jälleen noin terveenä ja iloisena". "Luutnantti Walker!" huudahti Elisabet käyden kalmankalpeaksi, -- "luutnantti Walker ja..." "_Kapteeni_ Walker, jos saan luvan", vastasi nuori mies hymyillen ja hieman kumartaen, "ja tässä", lisäsi hän kääntyen taapäin ja ojentaen kätensä aivan jäljessä seuraavalle Mac Donaldille -- "talonne vanha ystävä, jonka olen vain vähäksi aikaa lainannut teiltä ja jonka nyt tuon jälleen takaisin entistä ehompana. Mutta mitä ihmettä, Mac Donald, oletteko kadottanut puhekykynne, koska annatte minun tässä aivan yksin soittaa suutani?" "Mac Donald!" huudahti Elisabet ihmeissään ja ymmällä, ja hänen katseensa lensi tulijasta sisareen, joka vavisten nojasi kumipuuta vasten saamatta sanaakaan suustansa. Mac Donald oli muutamalla harppauksella tytön rinnalla. "Sara -oma rakas -- rakas Sarani!" kuiskasi hän hänelle, kietoi käsivartensa hänen hennon, horjuvan vartalonsa ympäri ja tuki häntä. "Vieläkö olette vihainen minulle, miss Elisabet?" kysyi tällöin Walker nuorelta tytöltä sekä tarttui ilman muuta hänen käsivarteensa ja lähti hänen kerallaan kävelemään taloon päin jättäen toisen parin yksikseen. "Minä olin teille hyvin vihoissani", vastasi Elisabet koettaen verkalleen vapauttaa käsivartensa. Walker ei kuitenkaan laskenut sitä irti. "Mutta ettehän ole nyt enää, vai kuinka?" Elisabet katsahti häneen -- Walkerin kasvot olivat ystävälliset, ja kuitenkin oli hänen hienopiirteisillä huulillaan taas sellainen surumielisen totisuuden ilme, että tyttö vastasi -- paljon sydämellisemmin kuin ehkä oli aikonut: "En... ja mitenkä voisinkaan" -- lisäsi hän hiljemmin ja punastuen -- "sen palveluksen jälkeen, jonka tuona kaksin kerroin kauheana aamuna teitte meille? Vapautitte minut raakalaisen kynsistä, mihin jo olin joutunut, ja -- pelastitte äitini!" "Mutta sitä edellinen ilta..." "Älkää muistuttako siitä!" huudahti Elisabet väristen. "Se oli hirveä." "Ja kuitenkin olen tuonut mukanani teille elävän muiston siitä -- älkää olko huolissanne sisarenne tähden; hän on hyvissä käsissä." "Mutta en käsitä -- kertokaahan..." "Illalla!" sanoi Walker. "Tehän pidätte rosvojutuista." "Mutta en semmoisista, jotka päättyvät sillä tapaa..." "Ja kuitenkin tulee tämänpäiväinen juttu luullakseni päättymään aivan samoin", sanoi Walker, "sillä erotuksella vain, että Sara neiti ehkä ottaa _minun_ silloisen osani ja minä -- jään lopuksi tyhjin käsin..." "Tuolta tulee isä!" huudahti Elisabet osoittaen eteenpäin, mistä vanha herra Powell, joka oli huomannut hevoset, asteli katsomaan ketä vieraita oli tullut. "Hyväätekevä näky sairaille silmille!" huudahti Walker sydämellisesti, hellittäen Elisabetin käsivarresta ja mennen vanhaa herraa vastaan. "En tosin tiedä, vieläkö nytkin olen tervetullut entisen ystävällisen isäntäni luo." "Mr. Walker?" huudahti Powell ja jäi ällistyneenä, miltei pelästyneenä keskelle tietä seisomaan. "Ja tuolla -- näenkö unta vai olenko valveilla -- Mac Donald -- metsäsissi -- vapaana -- _teidän_ seurassanne -- täällä?" "Isä -- rakas, rakas isä!" huudahti silloin Sara rientäen vanhan herran luokse ja kätkien onnesta ja riemusta säteilevät suloiset kasvonsa hänen rinnoilleen. "Lapseni -- rakas lapseni!" sanoi mies, ääni liikutuksesta väristen. "Mutta miten tämä kaikki on selitettävissä? Ketä saan kiittää tästä ilosta?" Sara ei vastannut, hän pysyi samassa asennossa, mutta kätensä hän ojensi kohden Walkeria, joka tarttui siihen ja kiittäen vei sen huulilleen. * * * * * Hiljaa humisevan metsän verhosi yö. Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kuiskivien kumipuiden varjossa juoksi kohiseva joki; pensaikossa ulvoi arka dingo vanhaa hurjaa lauluansa. Mutta hiljaista squatterin-taloa ympäröivien tuoksuvien pensaiden lomitse loistivat tulet valaistuista ikkunoista luoden pitkät, kapeat valojuovat pihalle, aitaan ja pensaikkoon. Ja sisällä, uudestaan rakennetun ystävällisen talon rattoisassa tuvassa, vanhalla pyöreällä pöydällä, jolla teekeittiö porisi ja puuskutteli höyryänsä ilmaan, paloi korkeajalkainen lamppu valaisten lempeällä hohteellaan pelkkiä onnellisia, iloisia ihmisiä. Ja kun he siinä istuivat pakinoiden, kyselivät ja kertoivat, voimatta kyllästyä kuulemaan toinen toistaan, ja nauttivat tästä hetkestä, jonka Jumala isällisessä hyvyydessään oli heille antanut palkinnoksi pitkästä kärsimyksestä, silloin heistä tuo kestetty vaikea aika tuntui supistuvan lyhyeksi tuokioksi, jossa -- niin synkkä ja ikävä kuin se olikin ollut -- heidän onnensa puu oli juurtunut ja varttunut kauniiksi, hedelmiä kantavaksi rungoksi. Tosin Walker, niin suuresti kuin hän iloitsikin Mac Donaldin onnesta, tarvitsi jonkun ajan häivyttääkseen monet vanhat, tuskalliset muistot, jotka olisivat saattaneet häiritä hänen rauhaansa. Onneksi hän oli kuitenkin löytänyt uuden taikakeinon, joka auttoi häntä vielä nopeammin voittamaan ne. Elisabet oli sisareltaan saanut tietää -- ja oli hän sen itsekin huomannut -- mitä toiveita Walkerilla oli aikaisemmin ollut. Mutta niinkuin se alussa, Walkerin esiintyessä vihamielisesti Mac Donaldia vastaan, oli kiihottanut tytön katkeruutta häntä kohtaan, niin se nyt päinvastoin kohotti häntä Elisabetin silmissä, kun Walker oli osoittautunut _onnellisen_ kilpailijansa uskolliseksi, kelpo ystäväksi. _Silloin_ hän oli toiminut velvollisuutensa sitomana -- nyt taas vapaana miehenä, ja kuten hän silloin oli osoittanut rohkeuttaan, oli hän nyt yhtä paljon osoittanut hyvää, kelpo sydäntään. Ystävykset olivat aikoneet viipyä asemalla vain joitakuita päiviä ja sitten palata Adelaideen, mutta vierikin viikkoja, ennenkuin he saattoivat ajatella lähtöä. Kun Mac Donald nyt -- varustettuna kaikilla hyvän toimeentulon edellytyksillä -- pyysi Saran kättä hänen vanhemmiltaan ja kun nämä ilolla ottivat hänet pojakseen, oli Walker vaiti, ja vielä kerran -- viimeisen kerran -- hän tunsi pienen pistoksen sydämessään. Muutamia tunteja myöhemmin tuotiin hevoset esiin, ja silloin, juuri kun ystävykset matkavalmiina ja jäähyväisiä ottaen seisoivat talon edustalla, Walker kumartui Elisabetin puoleen hiljaa kuiskaten hänelle jotakin. Tyttö ei vastannut, mutta tumma puna peitti hänen otsansa ja niskansa, ja kun hän sitten katsoi nuorta upseeria silmiin, niin tämä hypähti riemuiten satulaan, ja ilo ja autuus sydämessä molemmat ratsastajat ajaa karahuttivat pensaikon halki. Vielä samana vuonna herra Powell myi karjalaumansa ja läksi Murrayn erämaasta vaihtaakseen asemansa toiseen, sivistyneemmässä osassa Austraaliaa, Sinivuorten juurella olevaan. Siellä sijaitsee lähellä toisiaan tuon seudun lempeissä laaksoissa kolme asemaa, joista yksi on Georgin, Powellin vanhimman pojan hallussa ja molemmat toiset Mac Donaldin ja Walkerin, hänen lankomiestensä. Vanhemmat ovat vetäytyneet liikeasioista syrjään, ja heillä on vuoden pitkään tarpeeksi tehtävää vieraillessaan vuoron perään lastensa luona. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAKSI PAKOLAISTA: AUSTRAALIALAINEN KERTOMUS *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.