The Project Gutenberg eBook of Mietteitä kasvatuksesta, by Lorenz Kellner

Alkulause.
Lapsen sydän.
"Koulu"-sanan alkuperäinen merkitys.
Opettaja lapsen ihanteena.
Johdonmukaisuus ja sen vaikutus.
Huono muisti ja sen ehkäiseminen.
Opettajien arvostelu lasten luonnonlahjoista.
Opettajan sivutoimet.
Puhtaus kasvatusvälikappaleena.
Koulunkäynnin eduista.
Päiväkirjoista.
Koulun vaikutus lasten elämään.
Kunnioitus koulua kohtaan.
Vieraantuminen opettajakutsumuksesta.
Koulun vaikutus.
Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.
Alakuloisuuden hetket.
Opettajasäädyn kunnioittamisesta.
Opettajain omaisuuksista.
Opetettavan valmistamisesta.
Kasvatusopillisista keskusteluista.
Mitä kansakouluilta toivotaan?
Vanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.
Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä verrattuna
ruumiilliseen hoitoon.
Vanhempain vieraantuminen lapsistaan.
Kateus ihmisen perisyntinä.
Äidin kyynelten vaikutus.
Lasten leikkikaluista.
Opettajatoimen vaikutus opettajaan.
Varovaisuus koulua moittiessa.
Esimerkin voima.
Äidin vaikutus poikiinsa.
Vanhempain puheet lasten kuullen.
Vastustajista on usein enemmän todellista hyötyä kuin ystävistä.
Kävelyretkien hyödystä.
Kärsivällisyydestä.
Ensimmäisen vaikutuksen voima.
Koulutalon asemasta ja kouluhuoneesta.
Koulubuoneen koristamisesta.
Ruumiin rangaistuksesta.
Täyskasvuiset lasten esimerkkinä.
Koulun ja opettajien vaikutus.
Kodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.
Mitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.
Luonto lapsen ensimmäisenä opettajana.
Kuuliaisuudesta.
Opettajien halu opettamaan yläluokilla.
Rakkaus opettajatoimeen.
Itserakkaudesta ja ylpeydestä.

Opettajille ja vanhemmille, varsinkin niille, joilta puuttuu tilaisuutta laajemman kasvatusta koskevan kirjallisuuden lukemiseen, on tässä oivallinen pieni kirja. Se tarjoaa sarjan lyhyitä ja tilapäisiä, mutta ytimekkäitä neuvoja sekä kehotuksia eri kohtiin kasvatuksen laajalla alalla.

Näille murusille antaa omituisen viehätyksen se seikka, ettei niissä tunnu rahtuistakaan epätodellista kamariviisautta. Kaikki on niissä otettu kokemuksesta ja todellisesta elämästä. Lukee ikäänkuin rivien välistä noissa kyhäelmissä, että kirjoittaja itse on syvästi käsittänyt ja elävästi tuntenut esittämiensä totuuksien arvon, että ne ovat itäneet ja kasvaneet hänen mielessään ja johtaneet hänen toimiaan, että hän on monesti iloinnut nähdessään ne toteutettuina ja surrut niiden laiminlyömisestä. Ja hän on nähtävästi pannut ajatuksensa tai oikeammin tunteensa paperille semmoisena hetkenä, jolloin hänen sydämmensä on ollut niistä täysi. Muutoin ei olisi esitykseen tullut sitä tuoreutta ja lämpöä, joka saattaa monen vanhan ja kuluneenkin totuuden uudestaan vaikuttavaksi ja elinvoimaiseksi lukijan mielessä.

Kirjassa ilmestyvä katsantotapa perustuu siihen käsitykseen, että koulu samoin kuin kotikin on ensi sijassa kasvatuslaitos, että paljas tietojen antaminen on jotenkin arvoton, ellei sen kautta luonteenkehitystä edistetä, ellei opettaja joka askeleella tietoisesti aseta tätä tarkoituksekseen. Siinä jo totuus, joka on vanha, mutta kuitenkin uusi, joka päivä uudestaan mieleen painettava, jos mielii sitä jokapäiväisessä työssä toteuttaa. Se ei ole mikään helppo tehtävä, se vaatii voimallista irroittumista vanhan tottumuksen ladulta, se kysyy intoa ja tarmoa. Hyvä on silloin olemassa liittolaisena kirja, jonka jokaiselta sivulta henkii ylevä, aatteellinen käsitys opettajan ja kasvattajan tehtävästä. Tämmöisen vaikutuksen on kirja tehnyt ainakin allekirjoittaneeseen, jota on pyydetty kirjoittamaan siihen jotain esipuheen tapaista. Jos itsestään saapi päättää muihin, olisi se siis paikallaan muidenkin ammattitoverien pöydällä.

Lapsen sydän on kuin muratti, joka vaatii tukea noustakseen korkeuteen taivaan ilmaa hengittämään ja varttuakseen yhä hilpeämmäksi. Jos se ei löydä tukea, niin se ryömii maassa ja kuihtuu siinä; mutta jos se saa apua, joka johtaa sen ylöspäin, niin se iloisesti kiipeää eteenpäin, ja sen lehdet ja oksat tulevat yhä suuremmiksi ja vihannammaksi kuta korkeammalle se kohoaa. Nuoruuden ikä tarvitsee tukea ja hakee sitä vaistomaisesti jokaiselta täyskasvuiselta, erittäin kuitenkin vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Kuten muratti, joka ei löydä mitään ylöspäin johtavaa patsasta, etsii tukea niukasta pensastosta ja kovasta vuoresta ja kuolee niinkuin ne, samaten myös rakkautta janoava ja apua tarvitseva lapsikin kiintyy heikkoihin, jopa huonoihinkin ihmisiin, ainoastaan saadakseen turvaa, vaikka ne elämän myrskyissä eivät tarjoakaan mitään vakavaa tukea. "Rakastatko minua?" kysyi Mozart lapsena ollessaan alinomaa omaisiltaan, ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, jos tuohon kysymykseen vaikka vain pilallakin vastattiin kieltävästi. Onnellinen se koulu, jonka opettaja on se vanha tammi, johon lapsensielun muratti voi kiintyä ja josta se löytää ohjaajan ylöspäin, mistä yksinään siunausta ja rauhaa saadaan. Mutta niinkuin ei mikään muratti käy kiinni jääpatsaasen, niin ei lapsen sielukaan turvaudu jääkylmään, rakkautta puuttuvaan sydämeen, ja missä siis opettajalta puuttuu rakkautta, siinä on kaikki petosta ja teeskentelyä. Jo monta vuotta sitten on ilmestynyt kirja nimellä: "Rakkaus ja totuus kaiken kasvatuksen ohjaajat." En löytänyt juuri uutta tuossa kirjassa, mutta nimi oli kaunis ja riittävä antaakseen meille aavistuksen siitä, mikä on tärkein kaikesta.

Sana "koulu", joka on saanut alkunsa kreikan kielestä, merkitsee alkuperäisesti: lepo, vapaus ruumiillisesta työstä. Jalo-aatteiset ateenalaiset olivat säätäneet lain, joka määräsi kuolemanrangaistuksen sille, joka julkealla, sopimattomalla tavalla häiritsi koulua.

Tämä antaa meille paljon ajattelemisen aihetta. Lapsen tullessa kouluun alkaa hänelle uusi elämänvaihe, sillä siitä alkaen tunnustetaan tositeossa hänen olevan henkistä luontoa, tunnustetaan, että sielun kehittäminen on hänelle ihmisenä välttämätön sekä että kaikki, mitä hän aikaisemmin alkuperäisesti ja tietämättään omasi, kieli, vanhempainsa rakkaus, tottelevaisuus — kaikkea tätä hänet nyt opetetaan miettimään ja ymmärtämään. Tämä sielun kehittäminen ja hoito edellyttää tuota lepoa ja pyhärauhaa, johon nimi "koulu" alkuaan viittaa, ja sielun-ylevyyteen harjaantuminen voi menestyä ainoastaan, jos ulkomaailman hyöriminen jätetään kouluovien ulkopuolelle. Jos se kuitenkin tunkeutuu sisään ja pyrkii valtaan, synnyttäen lapsissa tottelemattomuutta, pilantekoa, hajamielisyyttä tai julkeita riitoja, ja jos opettajan velttous ja törkeä käytös ensin laskee sen sisään, silloin ei meidän pidä ihmetellä, jos koulu ei vastaa nimeään eikä täytä tarkoitustaan.

Mutta miten olisi se opettaja rangaistava, joka itse joka päivä käytöksellään häpäisee koulua, ja jonka toimet, puheet ja ulkonainen esiintyminen selvään todistavat, kuinka kaukana hänen sydämensä on hartaasta pyhärauhasta ja kuinka likeisessä yhteydessä se on intohimojen ja maailman aineellisten pyrintöjen kanssa?

Samaten kuin nuoriso yleensä haaveksii ihanteita, niin tahtoo yksin köyhänkin lapsi sovittaa käsityksensä kaikesta jalosta ja täydellisestä, jotka hän lyhyen elämänsä aikana on saanut, johonkin erityiseen henkilöön. Silloin hän erittäinkin valitsee opettajansa kaiken hyvän edustajaksi ja hän pitää epäilemättömänä, että opettajalla täytyy olla kaikki mahdolliset hyvät avut. Jos kaikki valehtelevat ja pettävät, opettajani ei sitä tee; jos vaikka oma isäni on juoppo, opettaja ainakin on raitis; vaikka vanhempanikin elävät eripuraisuudessa, opettajani on rauhan mies: niin lapsi ajattelee ja rohkenee tuskin uskoa, että opettajallakin on maallisia tarpeita sekä syö ja juo, kuten muutkin. Niin, opettaja on turmeltumattomien lasten inhimillisen täydellisyyden jalo perikuva, ja kouluhuone seppelöi tätä kuvaa kunnioitusta vaativalla kehyksellä. "Tätä paikkaa on opettajamme sormellaan kosketellut", sanoi minulle kerran pieni tyttö ja osotti sitä sanoessaan kunnioittavasti erästä kohtaa kirjassaan, jonka hän oli ympäröinnyt hienolla lyijykynäviivalla.

Mutta jos opettajalla on se etu, että hän harvemmin kuin vanhemmat esiintyy lasten edessä, niin hänen asemansa siinä suhteessa on epäedullinen, että häntä juuri sentähden huolellisemmin tarkastetaan. Ajatelkoon jokainen opettaja tätä tarkkaan ja pitäköön sitä mielessään joka aamu. Hänen tulee vakavasti muistaa, että lapset hänessä näkevät kaikki täydellisyyden käsitteensä ruumiillisessa muodossa, ja älköön hän unohtako, että juuri tuo haaveksiva, hurskas nuorison luottamus häneen helpottaa hänen työtänsä ja tekee hänen esimerkkinsä siunausta tuottavaksi. Maailma tekee kylliksi ottaakseen nuorisolta tuon luottamuksen; tahtooko vielä opettajakin puolestaan edistää sitä ja moitittavalla ja kevytmielisellä tavalla riistää itseltään sen perustuksen, jonka pääasiallisesti tulee tukea hänen kasvatustointaan?

Jota enemmän opettaja ymmärtää käyttäytyä niin, että hän lasten silmissä näyttää korkeammalta olennolta, sitä enemmän hänen kiitoksensa tekee onnelliseksi, sitä syvemmälle hänen moitteensa tuntuu ja sitä paremmin kasvatustyö onnistuu. Mutta voi niitä opettajia, jotka lasten edessä antautumalla kiihkoisan mielen tilan valtaan esiintyvät tavallisina ihmisinä, jotka rangaistuksella ainoastaan tarkoittavat kostoa, ja joiden siveellisestä arvosta joka mökissä puhutaan epäilevästi. Eräs lasten ystävä sanoo teoksessaan: "Ei mikään opettajien ja oppilasten välinen suhde ole onnettomampi kuin jos oppilaat alkavat epäillä opettajan tietoja." Mutta me lisäämme tähän, että se suhde on opetukselle ja kasvatukselle vielä monta kertaa enemmän onneton ja kirouksen alainen, jos lasten sydämissä syntyy epäilys opettajan siveellisestä arvosta. Jos kerran luottamus siinä kohden on hävinnyt tai vaan käynyt horjuvaksikin, silloin menettää yksin Jumalan sana vaikutuksensa, silloin menettää kiitos ja moite kiihottavan voimansa, ja mitä rakkaus ja kunnioitus aikaisemmin on saanut aikaan, sen saavuttavat hädin tuskin ruumiilliset rangaistuskeinot hetkeksi.

Niin, paljon vaaditaan siltä, joka tahtoo olla opettaja sanan täydellisimmässä, jaloimmassa merkityksessä, ja me myönnämme kernaasti, että me kaikki jäämme kauvaksi ihanteesta jäljelle. Meidän työmme on ihmistyötä ja usein tulos hyvin vaillinaisesti vastaa rehellistä tahtoamme; mutta jos me sentähden korkeimmalta tuomarilta toivommekin anteeksi saamista, niin me emme koskaan saa unohtaa, että meidän tulee vastata tahdostamme sekä että meille on sanottu: "Voi sitä, joka pahentaa yhden näistä pienimmistä." — Sanat ovat hyvät, mutta teot ovat paremmat, ja missä vilpitöntä Jumalan johdattamaa tahtoa löytyy, siinä myös ei puutu tekoja, joita tosin haittaa maallinen vaillinaisuus, mutta joilla kuitenkin on jumalallisuuden leima, samaten kuin mekin sydämessämme kannamme Jumalan kuvaa. Ainoastaan aineellinen, kylmä jokapäiväisihminen voi sitä paitsi pilkata tuota opettajatoimen ihanteellista käsitystä. Laivuri, joka pyrkii joen toisella puolen olevaan rantaan, suuntaa laivansa korkeammalle kuin muuton olisi tarpeellista, koska hän tietää, että virran voima kuljettaa häntä alaspäin. Nimitettäköön vain ihanteita saippuarakoiksi; minä pidän niitä mieluummin uimarakkoina, jotka ylläpitävät meitä maailman myrsky-aalloissa ja varjelevat meitä hukkumasta.

Rakkaus ja johdomukaisuus ovat kaksi asiaa, jotka eivät tavallisesti sovi yhteen, syystä että toinen näyttää olevan ristiriidassa toisen kanssa ja viimemainittu on taipuvainen väistymään edellisen tieltä. Kuinka usein kuulee äidin sanovan: Odota vaan, huomisesta alkaen sinun joka päivä tulee tehdä sitä tai sitä; mutta tytär tietää jo ennestään, mitä tämä merkitsee, sekä että tuo "huomenna" ei koskaan tule. Usein sanoo opettaja: "Tästä lähtien tulee jokaisen joka päivä suorittaa se tai se työ, tästä lähtien se tai se ei enää tule olemaan sallittu, ja jos se kuitenkin vielä tapahtuu niin" j. n. e. — Mutta kaikki jää entiselleen, ja jos kerran ensimmäinen kiivastus on mennyt ohi, niin oppilailla ei enää ole mitään peljättävänä. Pojat ja tytöt kirjoittavat kuten ennenkin oikein aika huonosti, telmivät entiseen tapaan koulumatkalla ja myöhästyvät koulusta tänään, kuten eilenkin.

Ja kuitenkin johdonmukaisuus on erinomaisen vaikuttava voima, jota ilman ei mikään kasvatus voi menestyä ja jota ilman sitä kunnioitusta puuttuu, jota oppilaan tulee tuntea kasvattajan käskyjä kohtaan. Johdonmukaisuus, ollen lujan luonteen ilmaus, herättää kunnioitusta nuorissa ja vanhoissa, se kesyttää yksin eläimenkin ja tekee sen soveliaaksi ihmisen palvelijaksi.

Mutta mitä siis ymmärretään johdonmukaisuudella? Sillä ymmärretään, että ihminen aina on toimittava samojen johtavien peri-aatteiden mukaan, niin että ei peruuta, mitä kerran on käskenyt, ei jätä täyttämättä, mitä on luvannut tai uhannut, eikä myös tyydy siihen, että käskyt noudatetaan vain puoleksi. — Mitä se vaatii opettajalta? Hyvää muistia, jotta hän ei itse huomaamattomuudesta ole epäjohdonmukainen, mutta etenkin se vaatii tyyneyttä ja kiihkottomuutta. Mitä suuttumus on käskenyt tai uhannut, sen huomaa jälestäpäin järki mahdottomaksi tai liian ankaraksi, ja määräys on peruutettava. Se edellyttää myös säästäväisyyttä käskyissä ja kielloissa. Missä määräyksiä joukottain annetaan, siinä on lujuus harvinainen. Pian väsyy alituiseen rankaisemiseen tai unohtaa eri säädökset niiden paljouden tähden. Lopuksi johdonmukaisuus vaatii opettajalta virkeyttä ja uutteruutta sekä silmän ja korvan kaikkialla olemista.

Ja mitä se vaikuttaa? Jo edellisessä sanottiin, että se herättää kunnioitusta. Kysykäämme vain itseltämme, niin käsitämme sen täydellisesti: Eikö jonkun ihmisen tyyni esiintyminen aina samallaisena johdata mieleemme luontoa ja sen ikuista järjestystä, ja eikö suuri yleisö tottele johdonmukaisia vallanpitäjiään melkein yhtä nöyrästi kuin maailmanjärjestystäkin? Johdonmukaisuudella on totuttava voima ja vaikuttaa siis, että se, mikä alussa vain vastenmielisesti täytettiin, muuttuu välttämättömyydeksi. Viimein se kouluelämässä säästää monta sanaa ja helpottaa kaikkea, mutta erittäinkin kokonaisuuden ohjaamista, jota ei milloinkaan saa puuttua.

Johdonmukaisuus on kouluissamme sitä tarpeellisempi ja nyky-aikana sitä välttämättömämpi, koska sitä valitettavasti kodissa ja sen kasvatuksessa tavataan perin vähän, ja koska ajan henki usein on erittäin taipuvainen epäjohdonmukaisuuksiin. Minä tosin edellisessä sanoin rakkauden ja johdonmukaisuuden harvoin soveltuvan yhteen; mutta ne voivat ja niiden täytyy yhtyä, jos se, jota kutsutaan rakkaudeksi, on totinen, pyhä rakkaus, jommoisesta Vapahtaja, joka voi suuttuakin, antaa meille niin ylentävän esimerkin. Mutta ne eivät milloinkaan voi asua yhdessä siinä, missä rakkaus ei ole muuta kuin heikkoluontoisuutta tai turhamielisyyttä, joka lapsissa mielihyvällä ihailee vain omaa itseään. Sellainen väärä rakkaus on tähän aikaan muodin asia; sentähden opettajat syystä valittavatkin työnsä vaikenemista; mutta juuri sentähden meidän tulee tietää, mitä tarvitaan.

Tulin kerran erään koulun keskiluokkaan, jossa oli seitsemänkymmentä 10—12-vuotiasta poikaa. Opetustunnit loppuivat juuri, ja minulla ei ollut muuta tehtävää kuin pyytää nuorta opettajaa näyttämään minulle oppilaittensa kirjoitus- ja lasku-vihkoja. Hän teki niin ja minä näin, mitä harvoin olen nähnyt, mutta jota pitäisi saada nähdä joka koulussa. Ensiksi pisti silmiini se hämmästyttävä siisteys, jolla kaikki vihkot olivat verhotut samanvärisiin päällyksiin. Ei siinä löytynyt rasvapilkkuja eikä mustetahroja, kaikki oli sisältä ja ulkoa puhdasta ja siroa, ei koskaan kirjoitus ollut liian lähellä ylä- tai ala-riviä, ei näkynyt mitään vinoa tai kieroa, numerot olivat kuin sotamiehet riveissä, kaikki viivat eri pykälien alla olivat huolellisesti kuin viivottimella vedetyt, päällekirjoitukset olivat kuten tuleekin keskikohdalla, sanalla sanoen, kaikki teki lujassa järkähtämättömässä järjestyksessään ja tasasuhtaisuudessaan miellyttävän vaikutuksen. Olin suuresti tyytyväinen ja otin joitakuita pulpettien alla olevia kivitauluja, joihin lapset vastikään olivat kirjoittaneet. Siinäkin sama miellyttävä näky.

Kuinka terveellinen sellainen totuttaminen mahtaneekin olla lapsille koko heidän elinajakseen, oli ensimmäinen ajatukseni. Eiköhän ne ruumiinsakin suhteen ota noudattaakseen samaa järjestystä ja siisteyttä, ja eikö koulussa harjoitettu tapa vaikuta koulun lopetettuakin? Eikö se sieluunkin vaikuta terveellisesti, ja eikö näistä lapsista tule sielun ja ruumiin puolesta puhdasluonteisia, kelvollisia, säntillisiä ihmisiä?

Tuo nuori opettaja iloitsi ilmeisestä mieltymyksestäni ja vastasi lyhyesti kysymykseeni, miten hän oli menetellyt saavuttaakseen semmoisia tuloksia: "Minä en kertaakaan anna myötä, heidän täytyy tehdä niin; niin on kerran määrätty." Keskustelua jatkaessamme hän myönsi, että tämä totuttaminen alussa tuotti hänelle paljon vaivaa sekä että hän ainoastaan ankarimman johdonmukaisuuden avulla oli päässyt perille. Nyt lapset eivät enää tietäneetkään muuta ja tekivät tavallisesti erityisittä pakkokeinoitta hänen mielensä mukaan. Ei hän koskaan ollut sallinut edes pieniäkään laiminlyömisiä. Epäsiistejä, huonoja töitä oli hän aina rangaissut alasmuuttamisella tai määrännyt ne uudestaan tehtäviksi. Viimemainitut toimitettiin kouluviikon vapaina iltapäivinä hänen katsantonsa alla, ja alussa hänellä ei sentähden ollut ainoatakaan vapaata päivää. Viisi minuuttia enemmän, ja työ tulisi hyvin suoritetuksi, miksi ei siis näitä viisiä minuuttia käytettäisi? Sanelemisen hän toimitti niin, että lapset eivät tulleet pakotetuiksi kiireen tähden kirjoittamaan huonosti. Minä tahtoisin, että kaikilla opettajilla olisi tämän uutteran miehen johdonmukaisuus; — hedelmät eivät varmaankaan tulisi näkyviin ainoastaan kirjoitusvihkoissa!

Opettajat valittavat paljon pienokaisten huonoa muistia ja sitä että he usein eivät huomenna tiedä, mitä tänään kuulivat ja oppivat. Ja kuitenkin on tosiasia, että lapsilla yleensä on erinomainen muisti, jota selvimmin todistaa se, että ne niin nopeasti oppivat äidinkieltään. Viime vuosikymmeninä on tosin moni koulumies liian paljon jättänyt huomioon ottamatta sitä viittausta, jonka luonto on meille tässä suhteessa antanut, sekä tahallansa laiminlyönyt muistin kehittämisen järjen kehityksen kustannuksella. Oli miten oli, se on ainakin varma, että nuorison huonoa muistia voidaan menestyksellä vastustaa ainoastaan kahdella tavalla. Huono muisti perustuu joko itse mielivaikutteiden riittämättömyyteen tai hajamielisyyteen. Kieli tuo seuraelämässä joka päivä ja joka hetki esiin joukon sanoja sekä niiden taivutuksen, ja koska tähän alituiseen toistamiseen yhtyy sanojen käyttäminen, niin unhottaminen tulee riittävästi estetyksi. Tällä annetaan koululle tärkeä osviitta. Toistaminen, erittäinkin käyttämisen muodossa, vaikka se opettajasta tuntuisikin ikävältä, on ensimmäinen pääkeino huonon muistin vastustamiseksi.

Hajamielisyyttä vastustaa ainoastaan harrastuksen herättäminen itse aineen suhteen. Jota enemmän opettaja ymmärtää herättää lapsissaan rakkautta asiaan sitä suurempi mestari hän on ja sitä vähemmän hänen tarvitsee valittaa oppilaiden huonoa muistia. Mieliaineiden suhteen on kaikilla ihmisillä hyvä muisti. Olen tuntenut kukkasystäviä, jotka eivät ole oppineet sanaakaan latinan kieltä ja jotka kuitenkin tarkkaan muistivat ja sujuvasti lausuivat lemmikkiensä vaikeat muukalaiset nimet. Siihen oli perustuksena taipumus aineesen. Ilman tarkkaavaisuutta ei ole mitään muistia: mutta missä harrastusta löytyy, siinä on myös tarkkaavaisuutta. Jos ei saada harrastusta itse aineesta ja sen käsittelemisestä, niin se täytyy saada esiin rakkaudesta opettajan persoonallisuuteen tai kunnianhimoa kiihottamalla. Rakkaus vaikuttaa aina varmimmin, sillä se tekee vaikean helpoksi, eikä kukaan unohda sitä, mitä hän rakastaa.

Tiedättekö, mitä ihmisistä voi tulla, ja että suurimmat henget usein ovat ahkeruudellaan kohonneet alhaisesta tilasta? Köyhyys on se suuri veljeskunta, josta kaikkina aikoina ihmiskunnan hyväntekijät ovat lähteneet, ja aina kuin tuo suuri kasvattaja tähtien tuolla puolen tahtoo vaikuttaa kansoihin, niin hän vielä nytkin usein valitsee voimakkaat välikappaleensa alhaisista kansankerroksista, kuten kerran Vapahtajakin valitsi opetuslapsensa köyhistä kalastajista. Tiedätkö sinä köyhien ja alhaisten opettajana, mitä Jumala ehkä aikoo toimittaa heidän kauttansa, ja oletkohan ajatellut, että sinunkin hiljaisesta kyläkoulustasi voi esiintyä henki, joka vielä täyttää maailman nimensä maineella? Ne sanat ja opetukset, jotka virtaavat huuliltasi, ovat yhtä vähän vallassasi kuin heitetyt kivet, etkä sinä tiedä, minkä kai'un ne herättävät ja mitä vaikuttimia ne antavat! Mikä opettaja sinä olisit, jos voisit halveksia näitä pienokaisia ja unohtaisit, että ne kaikki ovat Kristuksen lunastamia ja määrätyt taivaan kansalaisiksi ja autuuden perillisiksi sekä että heille kasteessa on annettu lahja, suurempi arvoinen kuin kruunut?

Kuinka moni lapsi jo liekin joutunut vanhempainsa ja opettajiensa halveksittavaksi? Kuinka moni luultu pöllöpää on myöhemmin valaissut maailmaa, kuinka monesta näennäisesti uppiniskaisesta ja huonotapaisesta pojasta on sittemmin tullut jalo, hyödyllinen ihminen! Tässäkin sopii käyttää Raamatun sanoja: "Älkää tuomitko, niin teitä ei tuomita!" Kuinka moni lapsi todellisuudessa tulee semmoiseksi kuin hän kerran kasvattajansa mielikuvituksessa oli, vain sentähden että häntä arvosteltiin väärin ja kohdeltiin ennakolta saatujen mielipiteiden mukaan. Vanhassa kertomuksessa uskoo eräs ihminen lopuksi itse olevansa kuollut, koska kaikki muut pitävät häntä kuolleena ja säikähdyksissään pakenevat häntä. Myös henkinenkin kuolema esiintyy usein siellä, missä sitä ennen aikojaan kuvataan, ja jos koko maailma sanoo sinulle, että olet heikko raukka, ja kohtelee sinua sen mukaan, niin ei ole kummallista, jos voima ja itseesi luottaminen häviävät ja viimein epäröivät tekosi näyttävät antavan tukea tuolle luulolle. Sentähden aina koski sydämeeni tarkastuksissa kuullessani opettajan sanovan yksityisiä oppilaita kykenemättömiksi ja synnynnäisiksi pöllöpäiksi, joille ei mitään voinut.

Sen sijaan että kelpo perheenisä päivän työn jälkeen levähtää perheensä piirissä ja lastensa seurassa ja mielellään jää omaistensa luo, tulee naimaton nuori mies houkutelluksi pois tyhjästä huoneestaan ja usein hän pakenee ahdistavaa yksinäisyyttä seuroihin, jotka ovat hänelle monessa suhteessa vahingollisia. Onnellinen sentähden se nuori opettaja, jolla on joku sivutoimi, joka virkistyttää ja huvittaa häntä, saattamatta häntä kuitenkaan varsinaisesta virkaelämästään, ja joka suojelee häntä turmiollisesta seurustelusta.

Moni on tähän tarkoitukseen, luullakseni täydellä syyllä, ehdottanut kasvitiedettä. Kirjallisia apuneuvoja siihen voidaan nykyään suuritta kustannuksitta hankkia, ja se pakottaa sitäpaitsi ystävänsä ulos kedolle ja metsään, jonka kautta terveys ylläpidetään ja henkinen raittius säilytetään. Sen ohessa on välttämätöntä laittaa itselleen kasvikokoelma, joka, suurempia kustannuksia tuottamatta, tarjoaa askaroimista ja huvia vielä talvellakin. Sitäpaitsi kasvioppi on yhteydessä koulu-elämän kanssa ja voi usein olla opetukselle hyödyksi.

Olen myös tuntenut opettajia, jotka ovat harjottaneet hyönteis-oppia ja tässä vaikeammassa luonnonhistorian osassa päässeet jokseenkin pitkälle. He kaupittelevat myös kuoriais- ja perhos-kokoelmia ja toukkia sekä ansaitsivat vähäsen tällä kaupalla. Kaikki tunsivat itsensä siinä työssä onnellisiksi ja jonkinlainen hilpeys ja tyytyväisyys oli vallannut heidän koko olentonsa. He todistivat oikeaksi J. Paul'in väitteen, että jokaisella, jolla on henkistä työtä, täytyy olla joku sivutoimi, joku mielityö, jos hän tahtoo pysyä iloisena ja terveenä.

Enin tahtoisin kuitenkin sulkea maalaisopettajimme suosioon puutarha- ja kukkas-viljelyksen. Tämä työskentely on jo itsessään niin likeistä sukua ja niin kauniissa yhteydessä opettajatoimen kanssa, että ajattelevat, tunteelliset ihmiset eivät voi olla sitä huomaamatta. Se johtaa luontoon ja sen virkeään elämään, se antaa ja pitää vireillä toiveita ja toteumisia siihen määrään, että totinen, vaatimaton luonne välttämättömästi mieltyy siihen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi. Sitä paitsi löytyy harvoja maalaisopettajia, joilla ei ole puutarhaa koulun vieressä. Milloin semmoisen näen ja huomaan sen hoidossa kauno-aistia ja järjestystä, silloin saan ehdottomasti hyvän ajatuksen sen omistajasta, ja hän tulee minulle jo ennakolta rakkaaksi. Mutta missä puutarha on täynnä okaita ja ohdakkeita ja ilmaisee kaunoaistin puutetta, siinä taas ehdottomasti ajattelen, että koulu varmaankin on samanlainen. — Tunsin nuoren opettajan, joka asui yksinäisessä, maailmasta melkein suljetussa vuorikylässä, jonka asukkaat karusta maastaan tuskin saivat välttämättömimmät elintarpeensa. Hän oli vähitellen parantanut talonsa vieressä olevan pienen puutarhan maata, oli löytänyt kukkasystäviä kaupungissa, jotka kernaasti antoivat hänelle rikkauksistaan, ja hyvältä tuntui kun näki tämän ystävällisen kosteikon näköisen maatilkun ja sen kukkien somuuden. Hän kasvatti myös ruukuissa joitakuita hienompia kasveja, jotka palkitsivat hänen työtään virkeällä edistymisellään ja kukkasrikkaudellaan. Hän sanoi minulle itse: Tämä on ainoa, joka antaa minulle iloa ja virkistystä vaivaloisen koulutyön jälkeen; tuskin voisin sitä muuten yksinäisyydessäni kestää.

Eikö semmoinen esimerkki, enemmän kun kehotukset ja opetukset, vaikuta edullisesti maalaiseenkin? — Ensin hän katsoo sitä uteliaisuudella ja epäilyksellä, sitten hän näkee menestyksen ja iloitsee siitä ja lopuksi hän seuraa esimerkkiä. Häneenkin se vaikuttaa jalostuttavasti, sillä se opettaa häntä rakastamaan paitsi hyödyllistä myös kauneutta.

Hedelmänviljelyksestä ei liene tarpeellista puhua sanaakaan. Se on oma asianajajansa ja koulun kanssa terveine punaposkisine poikineen ja tyttöineen ei mikään sovellu niin hyvin kuin hyvässä kunnossa pidetty hedelmätarha.

Lapsi, joka ei hellästi hoida ainoatakaan puuta eikä iloitse sen kasvamisesta, ei ole mikään lapsi, enkä minä tahtoisi kutsua häntä lapsekseni. Mutta opettajan, joka ei osaa herättää oppilaisissaan halua luontoon ja sen selvää kieltä kohtaan, tahtoisin mieluimmin — nähdä poistetuksi kouluhuoneesta!

Jokainen, joka saa uuden takin päällensä, ojentaa ruumistaan, ja paremmat vaatteet antavat myös enemmän rohkeutta. Sunnuntaina tuntevat palkollisetkin itsensä inhimillisemmiksi ja katsovat rohkeammin ympärilleen. Moni on pitänyt sielunsakin saastuttamatta, jotta hän ei likaisi vaatteitaan. Tavallinen puheenparsi on, että ruumis ja sielu ovat keskenään vuorovaikutuksessa, mutta täydessä laajuudessaan sitä harvoin otetaan varteen. Kristus ei suotta kutsunut ihmisruumista temppeliksi, ja ruumiin kunnioittaminen ei koskaan jää vaikuttamatta koko elämän siveelliseen puoleen. Joka ei välitä siitä, vaikka hänen vaatteensa ja ruumiinsa ovatkin likaiset, joka ei kaipaa ruumiin puhdistamista aika ajoin ja joka viihtyy lo'assa, se on helpommin altis kaikille viettelyksille ja taipuvaisempi ilkeyteen. Joka tahtoo riistää ihmisiltä sunnuntain, tekee jo senkin tähden suurta syntiä heitä kohtaan, koska hän samalla riistää heiltä yllytyksen puhtauteen ja jaloimpiin elämännautintoihin. Joka tahtoo kasvattaa ja sivistää ihmisiä, ei saa jättää näitä viittauksia huomioon ottamatta ja hänen täytyy neuvoa pitämään ei ainoastaan sielua vaan myös ruumista puhtaana, vieläpä jälkimmäistä Jumalan tähden, joka on sen luonut. Puhtaus pitää ruumiin ja sielun terveinä ja sillä ihmisellä, jolle puhtaus on tullut pysyväiseksi tavaksi, on ainakin yksi kiusaus vähemmän. Löytyy tosin ihmisiä, jotka ulkoapäin ovat kiiltäviä, vaan lähempänä ihoa sitä likaisempia; mutta ne eivät kunnioita ruumista Jumalan tähden, joka sen on luonut, vaan hoitavat sitä ylpeydestä. Ei se ole puhtautta.

Kansa- ja köyhäin-kouluillamme on tässä suhteessa paljon hyvää tehtävänä ja parannettavana; niiden tulee usein kyllä edustaa isää ja äitiä! Koulun tulee vakavasti koettaa poistaa kaikkia vastenmielisiä tapoja, ainakin huoneissaan, kampaamatonta tukkaa, pesemättömiä silmiä ja käsiä ei pidä koskaan sallittaman ja jokaiseen kivitauluun täytyy kuulua sieni tai kangastilkku tavanmukaista puhdistamista varten.

Ovatko nämä vähäpätöisiä asioita, joita itsestään ymmärtää? — Kasvatuksessa en pidä kerrassaan mitään kohtaa vähäpätöisenä ja tuosta "itse ymmärtämisestä" en vielä ole nähnyt merkkiäkään.

Olemmeko myös ajatelleet, missä suhteessa puhtaus on häveliäisyyteen, tuohon siveään olentoon, joka vartioi kaikkialla, missä ihminen lähenee eläintä?

Mitä koulujen ja varsinkin kansakoulun vastustajat usein moittivat, on niiden pieni vaikutus elämään, tietojen perin vähäinen pysyväisyys ja silmäänpistävä käytännöllisyyden puute elämässä. —- Tämä moite on vieläkin painavampi, kun ajattelee, että lapsemme niin pitkäksi aikaa kuin 8:ksi tai 9:ksi vuotta pannaan kouluun ja että he siis viettävät melkein seitsemännen osan koko elinajastaan koulupenkillä.

Niiden opettajien, jotka käsittävät näiden moitteiden koko tärkeyden ja täyden merkityksen ja jotka täydellä todella tahtovat koulun avulla jalostuttaa siveellistä ja henkistä kansanelämää, täytyy erittäin saada selville, mikä osa koulutietoja tulee jäämään ja mikä häviämään.

Jäämään tulee ennen kaikkia se järjen- ja sydämensivistys, jonka oppilas koulussa on saanut. Häviämään tulevat monet joutavat ja turhamaiset asiat, nimet ja luvut, ulkoa opitut korulauseet ja muistinharjoitukset kerskaavaisia tutkintoja ja tarkastuksia varten — häviämään tulee kaikki, mitä opettaissa ei perustana ole ollut, vakaumus ihmisen oikeasta kotimaasta; — mutta minkä vakava opettaja on tehnyt totisen kurin ja hyvien tapojen saavuttamisen, siveellis-uskonnollisen tunteen herättämisen ja järjenvirkeyden elvyttämisen hyväksi, se jää ja sen siunausta tuottavat vaikutukset ulottuvat elämäänkin. Unohtukoon ja jääköön koulu-ajan loputtua sikseen moni asia kieliopin, luonnonhistorian, historian y.m. aineiden alalta; ajattelemaan tottunut henki löytää kaikkialla elämässä kiihottimia ja tulee toimeen kaikkialla; siveellis-uskonnollinen tunne ei koskaan kokonaan häviä, vaan auttaa ratkaisemaan hyvän ja pahan välillä. Älkäämme sentähden pitäkö opetusaineita tarkoituksena, vaan ennemmin keinoina järjen ja sydämen kehittämiseen; sellaisella ainoalla oikealla käsityksellä tulee meidän vastustaa noita moitteita, joiden tärkeyttä ei voi kieltää. Semmoiseen käsitykseen liittäytyy myös tuo kultainen vaatimattomuus, joka on ainoa terveellinen kouluillemme, tai oikeammin, se syntyy siitä välttämättömästi.

On määrätty, että opettajien tulee pitää päiväkirjoja. Monet ovat sen tehneet ja jääneet semmoisiksi kuin he kerran olivat, syystä että enemmän pitivät silmällä muotoa kuin henkeä.

Tietääkseni ei vielä kukaan opettaja ole tullut ajatelleeksi pitää päiväkirjaa oppilaistaan, johon hän merkitsisi heidän henkisen edistyksensä, heidän virheensä ja hyvät puolensa, käytetyt rangaistukset ja palkinnot, ja viimein kaikki, mitä hän saa tietää heidän myöhemmästä elämästään ja kohtalostaan. Kaikessa tapauksessa pitäisi semmoisen päiväkirjan tarjota paljon huvia, tehdä monta toivetta tyhjäksi ja saattaa monta ennenaikaista arvostelua häpeään. Siitä voisi tulla lisätieto käytännölliseen sielu-oppiin ja se tulisi sisältämään kokonaisen koulupiirin elämäkerrat sekä antaisi opettajalle selvimmän tiedon siitä, missä suhteessa koulu on ulkonaiseen elämään.

Jotta päiväkirjalla yleensä tulisi olemaan arvoa, niin sen tunnollisella tarkkuudella ja puolueettomuudella tulee vastata kahteen kysymykseen:

Opettajille, jotka muuttavat paikasta toiseen, ovat tosin sellaiset päiväkirjat mahdottomat.

Missä näkyy koulun vaikutus elämään? Tahdon määritellä tämän sisältörikkaan kysymyksen vielä tarkemmin ja kysyn ensin: missä näkyy koulun vaikutus lasten elämään?

Opettajat eivät tarpeeksi tarkasta elämää koulun ulkopuolella. Moni ajattelee kouluhuoneen ovea sulkiessaan ainoastaan yönuttua ja piippua ja sanoo: "Olipa siinä vaivaa yhdeksi päiväksi!"

Mutta jos huviksesi tai muuten lähdet kävelylle, niin suuntaa askeleesi sinne, johon koululapsesi iltasilla kokoontuvat leikkimään. Miksi kuulet niin harvoin, ehkä et milloinkaan, poikien ja tyttöjen laulavan jotakin hilpeää laulua, joka sopisi tilaisuuteen ja joka iloisella, viattomalla tavalla huventaisi iltaa? Ja jos he laulavat, eivätkö he laula lauluja, joita koulussa ei ole opetettu? — Miksi he eivät tahdo laulaa juuri sinun laulujasi? Onko syy siihen, että itse laulunopetuksessasi on liian vähän eloa, vaikuttaakseen tosi-elämään? Onko lapsilla ehkä laulunsa vain kirjoissa, eikä päässä ja sydämissä ja osaavatko he ehkä laulaa ainoastaan nuoteista eivätkä ulkoa, kuten linnut metsässä? Anna lapsesi oppia jokainen laulettava laulu ulkoa; ainoastaan päästä ja sydämestä lähtenyt laulu kaikuu raikkaalta — ja jos moniääninen laulu estäisi tuota ulkoalaulamista, niin tahtoisin, että ennemmin tyytyisit yksi-ääniseen lauluun.

Ja kulkeissasi koululastesi ohi, etkö huomaa, mitä he tekevät ja toimittavat jouduttaakseen tuota hitaasti kuluvaa aikaa? Jonkun mieleen juolahtaa tyhmyys tai pahanteko ja heti seuraa koko lapsilauma esimerkkiä pelkästä ikävästä. Tuossa he lyövät sammakkoja kuoliaaksi tai kiusaavat kuoriaisia, tässä he ovat saaneet käsiinsä koiran, jota tahtovat saada tekemään temppujaan ja jota sentähden repivät sinne ja tänne. Etkö voisi näiden lasten elämään vaikuttaa sillä, että opettaisit heille siivoja huvittavia leikkejä, siten suunnataksesi heidän toimintahalunsa parempaan?

Moniaat oppilaasi ovat paimenia ja paimentavat karjaa suuren osan kesää. Etkö voisi saada heitä siihen, että paitsi leipäpussia ottaisivat mukaansa jonkun lukukirjan? Eikö Isäin poikakin ollut paimen, ja mitä Raamattu kertoo hänestä? Opettajalla maalla on näissä suhteissa paljoa helpompi kuin kaupunki-opettajalla.

Jotta joku asia todellisuudessa tulisi mahdottomaksi, ei tarvita muuta kuin että uskoo sen mahdottomuutta; — mutta rakkaus voi tehdä ihmeitä, sillä se tekee vahvaksi.

Usein kuultu valitus, että kansa ei kylliksi harrasta koulua ja vain vastenmielisesti tekee uhrauksia sen hyväksi, ei ensinkään ole tuulesta temmattu. Löytyy vieläkin paljon ihmisiä, jotka, jos vaan saisivat menetellä mielensä mukaan, tuskin viivyttelisivät koulunsa lakkauttamista, siten vapautuakseen laitoksesta, jota pitävät tarpeettomana verona ja rasituksena.

Käsityöläisellä, joka opetuksen avulla on päässyt siksi pitkälle, että hän itse voi kirjoittaa laskunsa, kuittinsa, asioimiskirjeensä y.m. sekä pitää laskua tuloistaan ja menoistaan, on jo toisellaiset ajatukset koulusta. Talonpoika, joka kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden tulee valituksi kunnanesimieheksi, ei hänkään voi halveksia koulua. Emme voi erehtyä sen pääsyyn suhteen, jonka tähden kansa ei kylliksi kunnioita kansakoulua, joskin tämä tieto ei ensinkään ole omiansa mielistelemään itserakkautta.

Toimikaamme päättävällä vakavuudella, älyllä, innolla ja tarkoituksenmukaisella opetustavalla siihen suuntaan, että kansakoulu todellisesti hyödyttää kansaa ja kansan elämää sekä vastaa kansan tarvetta; silloin tulee myös kansan mielipide koulusta olemaan toisellainen. Mutta niinkauvan kuin löytyy kouluja, joista lapset lasketaan maailmalle ilman muita myötäjäisiä kuin vähän koneellista lukutaitoa, niinkauvan kuin löytyy opettajia, jotka kirjoitusopetuksessa tyytyvät jäljentämiseen, eivätkä vaadi ajatusten kirjallista lausumista, niinkauvan kuin laskeminen ei ole käytöllistä elämää varten ai'ottua laskemista, niinkauvan tullaan myös pitämään semmoisia kouluja tarpeettomina.

Siinä me kaikki olemme yhtä mieltä, että sivistynyt kansa ei mitenkään voi halveksia koulua. No niin! Toimikoon koulu todellisuudessa terveen sivistyksen hyväksi, niin koulu varmaankaan ei tule olemaan kansan tunnustusta vailla.

Mutta että kansan sivistyksen ja kansakoulun pyrintöjen ainoana päämääränä ei voi olla tottuminen järjelliseen lukemiseen, itsetietoiseen kirjoittamiseen ja laskemiseen, vaan että syvempi perustus on laskettava, ei vaadi mitään laveampaa esitystä? Viittaan Ephes. 4: 14-16, sillä siinä on sanottu enemmän kuin minkä yhdessä päivässä voi ajatella.

Ei mikään ole helpompaa, mutta ei mikään vaarallisempaakaan, kuin vieraantuminen kutsumuksestaan. Jos vain saamme sen käsityksen, että asemaamme katsoen oikeastaan olemme liian hyviä, niin vieraantuminen on valmis. Opettajaakin lähenee kiusaaja käärmeen muodossa ja kuiskaa hänen korvaansa, että hän kyvyllään, tiedoillaan, kauniilla käsi-alallaan tai äänellään voisi päästä johonkin parempaan toimeen sekä että moni, jolla ei ole suurempia tietoja ja taitoja kuin hänelläkään, on korkeammissa viroissa ja arvoissa. Jos semmoinen ajatus kerran on tullut sydämeen, alussa hyvin hiljaa ja ainoastaan kiusallisina hetkinä, silloin se pian kasvaa ja juurtuu yhtä syvään kuin pahin rikkaruoho. Jos nyt opettajalla on tuttavia, jotka suojelevat tuota rikkaruohoa, sen sijaan että vakavilla sanoilla hävittäisivät sen, niin se kasvaa päivä päivältä ja valtaa koko sielun yölläkin. Silloin syntyy kauhea tila, että vihaa kutsumustaan, jota kuitenkin tulisi rakastaa, että kiroaa sitä hetkeä, jolloin päätti antautua opettajatoimeen, että vastenmielisesti astuu lapsijoukkoon ja inholla suorittaa tehtävänsä. Niin, tämä tila on kauhea, mutta vielä kauheampaa on, että moni vaalii sitä helmalapsenaan ja epäterveellisellä himolla hakee kaikkia, joka voi sitä enentää. Siihen tulee lisäksi, että jokainen "näytteleminen", joka pääasiallisesti on siinä, että ei antaudu jonkun toimen, mielipiteen tai ajansuunnan palvelukseen sydämestään, vaan ainoastaan pakosta, turmelee ruumiin terveyden, se kun hävittää ei ainoastaan siveellisen vaan myös ruumiillisen tasapainon. Näyttelijät harvoin elävät kauvan.

Löytyykö semmoisesta tilasta mitään parannuskeinoa? Semmoinen löytyy, Jumalan kiitos, mutta vain yksi ainoa, ja sitä ei saa käyttää vain puoleksi, vaan täydellä alttiiksi antavaisuudella. Tämä keino on opettajatoimen uskollinen käsitys ja hoito. Tällä käsityksellä voitamme itsemme ja maailman ja löydämme tuon hiljaisen hilpeyden, tuon olemisen ja toimimisen virkistävän rauhan, jota eivät Egyptin lihapadat, eivätkä koko maailman valtakunnat loistoilleen voi hämmentää. Tällä käsityksellä väitän rohkeasti: Ei kukaan ole liian hyvä opettajaksi, mutta usein kyllä ovat ne, jotka pitävät itsiään paraimpina, liian huonoja siksi. Ellei minulla olisi semmoista käsitystä opettajakutsumuksesta, niin kyllä yhtyisin noihin pakanoiden sanoihin: "Qvem dii odere paedagogum fecere", se on: "Ketä jumalat vihaavat, sen he tekevät opettajaksi!"

Göthe sanoo: Itse Pallaskaan (kreikkalaisten viisauden jumalatar) ei saa kunniaa kasvatustoimestaan; lopuksi ihmiset kuitenkin toimivat omalla tavallaan, ikään kuin eivät olisi saaneet mitään kasvatusta.

Tuohan kuuluu joltakin, ja koulun vastustajat käyttävät samankaltaisia lauseita todistaakseen meille, että koulukasvatus sekä kokonaisuudessaan että yksityiskohdissa on haave sekä että vain herkkäuskoinen haaveilija voi toivoa siitä ihmisolojen parannusta.

Maailman ja historian tarkastaminen todistaa kuitenkin, että ei mikään kelpo hengen synnyttämä ja innostuksen kehittämä, suuri kasvatusaate ole ollut vaikuttamatta ihmiskunnan olojen muodostamiseen, vaan päinvastoin aina on kuvastunut jokaisen vuosisadan mielenlaadussa, tavoissa ja te'oissa. Eikö kristinuskokin ole ja tule pysymään kasvatusoppina ja kasvatustoimena?

Tässä tulee vain kysymykseen, että emme ota käsitteitä "koulu" ja "opettaja" liian ahtaassa ja ahdasmielisessä merkityksessä, emmekä pidä koulun tarkoituksena ainoastaan määrättyjen mielipiteiden ja periaatteiden levittämistä. Sen tulee myös opettaa ihmistä torjumaan luotaan turmiollisia, vaikka viehättäviäkin oppeja, ja varustaa hänet sillä siveellisellä voimalla, jota tarvitaan käärmeen pään rikki polkemiseen, käärmeen, joka vieläkin sanoo: "Te tulette Jumalan kaltaisiksi!"

Jos on totta, että kasvatuksen ei tulee pitää silmällä ainoastaan ihmisen yksilöllistä oikeutta, vaan myös hänen suhdettaan koko ihmiskuntaan, niin kasvattajan päätehtäviä on kasvattinsa totuttaminen itsensä kieltämiseen, sillä ilman sitä on koko yhteiselämä valhetta. Kansan lapset eriävät tässä suhteessa peräti varakkaiden, rikkaiden ja ylhäisten lapsista. Sillä välin kun kansan lapsi jo aikaisin saa tottua itsensä kieltämiseen, koska vanhempain olot pakottavat siihen sekä jo aikaisin heikoilla voimillaan perheessä palvelemaan ja ansaitsemaan, elää ylhäisemmän säädyn lapsi täydessä vakuutuksessa erikoisasemastaan ja sinä keskipisteenä, jota monet auttajat ympäröivät. Häneltä ei vaadita muuta, kuin että hän kehittyy vapaasti ja huvittelee; kaikellaiset leikkikalut koristavat iloista lastenkamaria; ei kukaan pyydä, melkein kaikki vain antavat, ja lyhyitä opetustunteja seuraa lepo, huvitukset ja miellyttävä vaihtelu.

Tarvitseeko, näin ollen, vielä selittää, että siinä, missä itsensä kieltäminen ja sen ohessa velvollisuus ihmiskuntaa kohtaan voittaa yksilön oikeuden, terveellinen tasapaino tulee häirityksi yhtäpaljon, kuin siinä, missä yksilö voimallisemmin astuu esiin ja vain pyytää, antamatta mitään takaisin?

Mitä tässä vaaditaan koululta? Ei muuta, kuin että se niin paljon kuin mahdollista palauttaa tasapainon. Antakoon koulu köyhän lapsen, jonka tulee elää muiden hyväksi, huoneissaan saavuttaa itsetietoisuutta ja opettakoon häntä kunnioittamaan omaa itseään, jotta hänen yksilönsä ei katoaisi ja jotta hänen sielunsa kehittyisi vapaaseen itsenäisyyteen. Vakavasti osoittaen järjestyksen noudattamisen olevan pyhän, Jumalan määräämän velvollisuuden, johtakoon koulu suhteellaan Jumalaan ja kristinuskon laajalle ulottuvan rakkauden kautta lasta ilolla ja kiitollisuudella tuntemaan persoonallisen oikeutensa ja ihmisarvonsa. Sen sijaan koulu velvoittakoon rikkaan ja ylhäisen lapsen kurilla ja johdonmukaisuudella siihen, johon kodilla harvemmin on tilaisuutta s.o. kuuliaisuuteen, itsensä kieltämiseen ja avuliaisuuteen, sanalla sanoen, tietoisuuteen ihmiskunnan elimistön elämästä.

Jos olisi minulla tarjona kaksi opettajaa, toinen ankara, kiivasluontoinen kuten Pietari, toinen lempeä kuten Johannes, niin lähettäisin Pietarin rikkaille ja Johanneksen antaisin köyhille.

Ylläsanotun käytöllinen toimeenpano opetuksessa ja kasvatuksessa on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on siinä suhteessa antaa määrättyä ohjetta. Mutta jo silläkin on paljon voitettu, jos opettajana johdattaa mieleensä nämä asiat; tilaisuus ja luonnollinen tunne tekevät kyllä tehtävänsä, jos vaan sydän on oikealla paikalla. Tässäkin toteutuu runolijan sanat: "Ellette sitä tunne, niin ette koskaan sitä ponnistamalla saavuta!"

Kuten joka taiteilijalla on hetkiä, jolloin hänen tuottava voimansa lepää; kuten ylipäänsä kaikki ihmiset ovat ruumiillisen ja sen ohessa henkisenkin elämän vaihtelujen alaiset, niin opettajakaan ei aina ole sama voimaansa ja työhaluunsa katsoen. Ruumiin ja hengen häiriöitä esiintyy hänessäkin, ja paraimmalla ja jaloimmalla on hetkiä, jotka synkistävät hänen sieluaan ja tekevät kutsumuksen hänelle raskaaksi taakaksi. Muiden silloin hiljaisessa yksinäisyydessä tai enemmän koneellisissa toimissa levollisesti odottaen tuon pahan hengen poistumista, täytyy opettajan määrätyillä tunneilla esiintyä oppilasparvensa edessä ja olla heille kehottajana, esikuvana sekä ystävällisenä ja vakavana isänä. Kaikkien pahojen vaikutuksien vastustaminen sekä raskaan päivätyön suorittaminen niin, että perästäpäin voi ajatella sitä ilman tyytymättömyyttä, on sangen vaikeata ja se edellyttää erittäin paljon itsensä kieltämistä.

Hyvä on, jos opettaja semmoisina päivinä vielä tavallista hartaammalla katseella ylöspäin, astuu lastensa piiriin, ja jos hän alottaa työnsä sillä vakaisella ajatuksella, että tänäänkin Jumala korkeimpana tarkastajana kuulee hänen sanojaan ja tutkii hänen tekojaan. Sitäpaitsi tulee hänen muistaa, että alakuloisuuden synkkä henki kuvaa kaikki synkäksi, mielellään suurentaa pienokaisten virheet ja pian vainuu ilkeyttä ja vilppiä siinä, missä vain on lapsellista vilkkautta tai nuoruuden kevytmielisyyttä. Tätä muistaessaan tulee opettajan helpommaksi tehdä ja täyttää se luja päätös, että hän ei tänään määrää mitään suurempaa rangaistusta, sillä tapaa välttääkseen katkeria pikastumisia.

Monella opettajalla ei ole semmoista lujuutta. Löytyy kylliksi kouluja, joissa lapset aamulla arasti ja tarkkaan tutkivat opettajansa kasvoja ja lähenevät toisiaan sekä kuiskaavat hiljaa toisilleen, että tänään näkyy ukkosenpilviä, jotka eivät mene salamoimatta ohi.

Olisi hyvä, jos opettaja käyttäisi semmoisia onnettoman synkkämielisyyden päiviä ja tunteja, enemmän kuin muita, hiljaiseen työskentelyyn ja antaisi oppilaille tilaisuutta sopivien tehtävien suorittamisella näyttää saavutettuja tietojansa. Elävä sana ei oikein semmoisina aikoina tahdo lähteä kieleltä, lauseilta puuttuu selvyyttä ja sen ohessa myös iloista varmuutta siitä, että niitä ymmärretään. Sentähden on harjoitus ennemmin paikallaan.

Jos opettajalla koskaan on syytä etsiä vikaa itsessään eikä oppilaissaan, niin hänellä on syytä siihen henkisen alakuloisuuden päivinä. Ja niihin lahjoihin, joita opettajan joka päivä tulee rukoilla Jumalalta, eivät suinkaan terveys ja hilpeä mieli ole viimeiset.

Ei mikään järjellinen, tosisivistynyt ihminen voi kieltää täydellistä kunnioitustaan opettajakutsumusta ja kansakouluopettajan säätyä kohtaan, eikä epäillä tämän säädyn yhdenvertaisuutta muiden kanssa.

Vaan jos nuorukainen tällä perusteella toivoisi tulevansa persoonallisten kunnianosotusten esineeksi, niin se olisi enemmän kuin mieletöntä. Siitä, että koko sääty ja toimi nauttii kunnioitusta, ei saa päättää, että jokainen yksityinen heti tulee osalliseksi tuosta kunnioituksesta. Ei sääty eikä kutsumus tee yksilöä kunnioitusta ansaitsevaksi, vaan se tapa, jolla täyttää kutsumuksensa, ja sentähden se, joka vasta on alottanut toimensa, ei voi vaatia, että häntä kohdellaan erityisellä kunnioituksella, sillä silloin pidettäisiin alku täyttämisen veroisena. Kunnioitus, vielä enemmän kuin rakkaus, on ensin ansaittava.

Huomatkoot tämän ne nuoret opettajat, jotka ryhtyvät ammattiinsa ylen suurilla toiveilla ja vaatimuksilla, sitä enemmän, koska usein ovat kuulleet virkansa olevan vaikean ja tärkeän ja sentähden heti ovat valmiit pitämään itsiäänkin sangen tärkeinä henkilöinä, joita ei voida kohdella kyllin kunnioitettavasti. Semmoisille nuorille miehille täytyy huutaa Franklinin sanat: "Kumartakaa, kumartakaa"; mutta moni on noudattamatta noita hyvää tarkoittavia sanoja ja antaa ennemmin elämän kovien kohtausten opettaa itseään. Maailmalla on suuri halu semmoiseen opettamiseen; mutta se on hyvinkin tyly opettaja, jonka siveelliset opetukset usein tulevat liian myöhään ja joka ei voi saada tehtyä tekemättömäksi.

Ranskalainen historioitsija ja sielutieteilijä Guizot sanoo kansakouluopettajasta: "Hän on mies, jonka tulee tietää enemmän kuin sen, minkä hän opettaa, opettaakseen sitä taidolla ja älyllä; joka elää alhaisessa toimintapiirissä, mutta jolla kuitenkin tulee olla ylevä sielu, säilyttääkseen sitä mielenlaadun ja käytöksen arvoa, jota ilman hän ei koskaan tule saamaan perheiden kunnioitusta ja luottamusta; jonka luonteessa on yhdistettynä lempeys ja lujuus, sillä hän on alhaisemmalla yhteiskunnan asteella kuin moni muu, mutta ei kuitenkaan saa alentua kenenkään palvelijaksi; jolle omat oikeudet eivät ole tuntemattomat, mutta jonka kuitenkin tulee enemmän ajatella velvollisuuksiaan; joka ennen kaikkea ei saa pyrkiä pois säädystään; on tyytyväinen asemaansa, koska hän siinä vaikuttaa hyvää; joka on päättänyt elää ja kuolla alempien koulujen palveluksessa, joka on hänelle Jumalan ja ihmisen palvelus."

Löytyy vieläkin opettajia, jotka ryhtyvät päivätyöhönsä ilman riittävää valmistusta ja opettavat onnen nojalla, ikäänkuin heidän työnsä olisi vain koneellista ammattia. Ja kuitenkin täytyy myöntää, ettei mitään suunnitelmanmukaista, täydellistä, havaannollista menestyvää opetusta voi löytyä ilman huolellista ja tarkkaa valmistamista. Siihen, että valmistus usein laiminlyödään, on syynä osaksi haluttomuus ja totisen rakkauden puute kutsumukseen, osaksi monen opettajan ylen suuri itseensä luottamus. Viimemainittua täynnä arvelevat he oppineensa kylliksi seminaarissa tai edellisessä virkatoimessaan, voidakseen astua lasten eteen valmistuksetta, ja luulevat oikean menettelyn tulevan itsestään oikeaan aikaan.

Opetuksen valmistamisella on kuitenkin kaksinainen tarkoitus,, sillä siinä tulee ensinkin kysymykseen, mitä on opetettava, s.o. itse ainemäärä, toiseksi myös, kuinka on opetettava eli opetustapa. Opettajan tulee siis ennen joka opetustuntia tehdä itselleen kysymys, onko se opetusaine, jonka hän aikoo esittää lasten käsitettäväksi ja tiettäväksi, hänelle itselleen joka suhteessa selvillä sekä vastaako tämä ainemäärä koulun tarkoitusta ja onko se omansa kehittämään elämää varten ja siis esittämistä ansaitseva. Ei kukaan voi antaa, mitä hänellä ei itsellään ole; monet opettajat luulevat itsellään olevan paljon, jos he vaikka kuinka pintapuolisesti ovat vilkaisseet johonkin opetusohjeesen, ja he luottavat siihen, ajattelematta, että käveleminen kainalosauvalla kuitenkin aina on ontumista, eikä koskaan tule näyttämään vapaalta, omatakeiselta käymiseltä.

Mutta jos valmistaminen jo aineen suhteen on erittäin tärkeä ja sen kautta saavutettu varmuus ja selvyys ovat välttämättömät opetuksen menestymiselle, niin se on vielä tärkeämpi opetustapaan katsoen. Tässä tulee opettajan itselleen antaa tarkat vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

1) Missä suhteessa on se, jota tänään ja juuri tänä tuntina ai'ot opettaa, edelliseen ja seuraavaan? Täydentävätkö ja perustavatko ne toisiaan, ja onko nyt opetettavan suhde edelliseen ei ainoastaan itsellesi, vaan myös oppilaillesi selvä?

2) Millä sanoilla, esimerkeillä, vertauksilla ja havaantovälikappaleilla on seuraavan tunnin ainemäärä saatava selväksi kaikille lapsille, itse heikoimmillekin?

3) Mitkä harjoitukset ovat tarpeen opetetun varmentamiseksi ja lapsen voiman vahvistamiseksi, ja mikä käytöllinen merkitys sillä on todellisessa elämässä?

Nämä kysymykset, joiden tärkeys on silmäänpistävä, todistavat kylliksi, kuinka väärä ja rangaistava noiden opettajien itseensä tyytyväisyys tai haluttomuus on, jotka heittävät sikseen valmistamisen tai luulevat kynien teroittamisella ja viivojen vetämisellä tehneensä kylliksi. — Olen tuntenut kelvollisia koulumiehiä, jotka useimmiten ovat valmistaneet tuntejaan kirjallisesti. Tämä on hyvin kiitosta ansaitsevaa ja tuottaa ahkeralle opettajalle hyötyä, joka ulottuu kauvas opetustunnin toiselle puolen. Vasta semmoisella menettelyllä tulee opettaja todellisesti täysi-ikäiseksi ja oppii pitämään itseään ja työtään arvossa.

Göthe huomauttaa elämäkerrassaan, että Strassburgissa useimmat hänen ruokatovereistaan olivat lääketieteilijöitä, ja lisää, että ne, kuten tunnettu, ovat ainoat ylioppilaat, joilla on tapana opetustuntiensa ulkopuolella innolla keskustella tieteestään. Hän pitää tätä luonnollisena. "Heidän tutkimuksensa esineet", sanoo hän, "ovat nimittäin monimutkaisimmat ja samalla yksinkertaisimmat, aistillisimmat ja samalla korkeimmat. Lääketiede kysyy koko ihmistä, koska se askaroi koko ihmisen kanssa. Kaikki, mitä siinä oppii, viittaa tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta kuitenkin monessa suhteessa tuottavaan käytäntöön, on itsessään ja muiden suhteen mieltä kiinnittävä."

Tämän tahtoisin sovittaa opettajiinkin. Tuleehan niidenkin olla kasvatusopillisia laakereita, joiden ei ainoastaan tule parantaa kasvattiensa virheitä ja heikkouksia, vaan myös pitää voimassa heidän henkistä terveyttään ja raittiuttaan. Opetustoimikin, itsessään yksinkertainen, on oppilaiden sukuun, ikään ja kykyihin katsoen monimutkainen, ja tuskin tarvitsee huomauttaa, että se samalla on tärkeä, usein lapsen koko tulevaisuutta määräävä asia. — Sentähden tulee opettajienkin mielellään ja usein keskenään puhua kutsumuksestaan, ja että niin todellakin on kelvollisten koulumiesten tapana, sen todistavat monet kokoukset. Ne opettajat taas, jotka eivät mielellään ja usein keskustele keskenään opettajatoimesta, ovat opettajien joukossa, mitä puoskarit ovat lääkärein.

Lääketieteellä ja kasvatusopilla on muuten sekin yhteistä, että jokainen luulee ymmärtävänsä niitä, ja kuten joka täti moittii opettajaa ja joka isä puhuu tarkoituksenmukaisimmasta opetustavasta, niin tietää myös jokainen lääkkeen mihinkä tautiin hyvänsä.

Mutta se on vaan kunniaksi kummallekin tieteelle; sillä ainoastaan siinä, joka yleisemmin huvittaa, tahtoo myös jokainen näyttää tietojaan. Onkohan politiikan suhteen asianlaita toisin?

On tosi asia, että epäkäytöllisiä haaveilijoita on löytynyt ja vieläkin löytyy, jotka odottavat liian paljon kansakoululta ja syyttä toivovat siitä yksistään siveellisten olojemme uudestaan muodostumista. Mutta yhtä totta on, että löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka eivät luule kansakoulun vaikuttavan mitään ja yleensä tahtovat hyvin vähän siitä tietää. Ei kumpikaan liiallisuus kelpaa; mutta kuitenkin vain jälkimmäinen on ehdottomasti vahingollinen ja suorastaan onnettomuus. Missä hengellinen ja maallinen esivalta todellisuudessa ja yksimielisesti ottavat kansakoulut huostaansa laitoksina, joista maailman terveys riippuu, siellä niillä on suuri merkitys kansan menestymisessä. Mutta missä kunnat ja esivalta pitävät niitä rasittavina edistyvän ajanhengen hedelminä, siinä ei meidän tule kummastella, jos opettajat ja opetuslaitokset ja niiden kanssa kansansivistys eivät vastaa toiveita.

Koulu ei sitäpaitsi suinkaan ole mikään ajanhengen hedelmä, vaan tuon sinapinsiemenen tuote, joka on kasvanut mahtavaksi puuksi, jonka suojassa taivaan linnut, mutta myös kansan köyhät asuvat ja iloitsevat sen varjosta.

Joka tarkastaa varsinkin ylhäisempien kansankerrosten perheitä, ei voi kieltää, että monet vanhemmat pitävät lapsiaan todellisina epäjumaloina ja niissä jumaloivat itsiään. Juuri sentähden löytyy niin paljon sydämettömiä, itsekkäitä, tyytymättömiä ihmisiä, joilta, vaikka heillä on kohtuuttomat mielihalut, kuitenkin puuttuu luonteen voimaa, ja jotka muilta toivovat saavansa, mitä siveellisen heikkoutensa tähden itse eivät kykene saavuttamaan. Vanhemmat, olkootpa vaikka ruhtinaita, eivät voi huonommin pitää huolta lastensa tulevaisuudesta, kuin tuommoisella epäjumalisella rakkaudella, joka asettaa nuorison veltostuttaville höyhenpatjoille, valmistaakseen heille ehkä vanhemmalla ijällä olkivuoteen. Sillä harvoin tulee lasten kohtalo samallaiseksi kuin vanhempain; päinvastoin tarttuu elämä velttoon ihmiseen kovalla kouralla, eikä suo hänelle mitään taistelutta ja ponnistuksetta.

Vakava, ankara kasvatus on siunaus koko elinajaksi, sillä se jäljittelee ihmiskunnan kasvatusjuoksua, jossa Sinain korpi ja ukkosilma sekä vieraan kansan rautainen sorto kävi ihmisenpojan lempeän ikeen edellä. Se opettaa meille, että emme saa toivoa ja odottaa liikoja, antaa voimaa kunnioittamaan kanssaihmisiä ja rohkeutta itse tekemään työtä. Vakava kasvatus ei tee elämää kukkatarhan, vaan vahvan vuoren ja alppiasukkaan terveen, voimakkaan mielen luontoiseksi, jota vastoin veltto, hemmotteleva kasvatus vie tasangolle, missä heikommat, voimattomat heimokunnat asuvat.

Tositerveellisen ankaruuden tulee liittyä tuohon puhtauteen, joka kaikessa esiintyy tahrattomana esikuvana, sen täytyy olla yhdistetty siihen rakkauteen, joka keventää vaikeudet ja joka lempeänä lähteenä kumpuaa jyrkästä kalliosta, sen täytyy lopuksi liittäytyä tuohon siveelliseen voimaan, joka ilolla uhraa itsensä rakkaimpansa edestä.

Ainoastaan semmoisesta ankaruudesta puhkeaa uskollisuuden ja hurskauden lakastumaton kukka, joka, kuten Jerichon ruusu, ei pelkää myrskyä eikä erämaan hiekkaa. Ei se kuulu ainoastaan kotiin, se kuuluu myös kouluun ja siihen sitäkin enemmän, koska sitä nykyaikaan ensinmainituissa löytyy yhä harvemmin.

Isät ja äidit! Oppikaa ennen kaikkea tuntemaan lapsenne ja älkää pettykö heidän kykynsä ja hyveittensä suhteen! Joka ihmisellä on oma omituinen leimansa, oma Jumalan antama määränsä ruumiin- ja sielunvoimia. Kuten hedelmäpuun siemenestä taas syntyy hedelmäpuu, eikä viiniköynnös, niin myös joka ihminen toimii hänelle annetun kyvyn mukaan ja muodostuu siksi, johon hänellä on taipumusta. Kaikki emme voi osata kaikkea.

Ei kenenkään tule ajatella tätä enemmän kuin vanhempain. Semmoisina, kuin Jumala antoi meille pienokaisemme, tulee meidän rakastaa heitä; mutta tiedämmehän, että vanhempain rakkaus helposti pettyy. He näkevät lapsissaan mielellään kaikki hyvät avut yhdistettyinä ja vastaisen suuruuden alun ja he kaunistavat lemmikkinsä arveluttavimmatkin virheet. He kutsuvat valhetta viisaudeksi, itsepäisyyttä lujaksi luonteenvoimaksi, laiskuutta neroksi, hävyttömyyttä lapsellisuudeksi, meluavaa käytöstä sukkeluudeksi j.n.e.

Semmoisella sokealla rakkaudella, joka vikoja varten käyttää pienentäviä, mutta hyviä puolia varten suurentavia laseja, on surkeat seuraukset. Siitä juuri nuo niin usein nurinpäiset elämänuran valinnat syntyvät, jotka kahlehtivat tosineron ja koittavat varustaa hyvin jokapäiväisen hengen siivillä; se on, joka vihamielisimmin asettuu koulua vastaan, väärin käsittää opettajan toimia ja rangaistuksia ja jättää hänen varoituksensa varteen ottamatta. Tämä pienokaisten hyviä puolia liiallisesti ihaileva rakkaus myös synnyttää kiittämättömyyttä, koska se puolustelee laiskuutta, kaunistaa pahaa tapaa ja uppiniskaisuutta, lukee onnellisen edistymisen lapsen ansioksi, mutta puutteellisuudet tiedoissa kokonaan koulun viaksi. Tämä väärä rakkaus selittää, minkätähden juuri köyhän lapsi usein tuottaa kasvattajalle enemmän iloa, kuin ylhäisten ja rikkaiden.

Ja eikö tuo sokea rakkaus usein pakota lapsia kaikellaiseen, johon heillä ei ole luontaista kykyä eikä taipumusta! Tytön täytyy piirustaa ja maalata, pojan soittaa pianoa tai viulua, vaikkei kummallakaan ole siihen taipumusta; mutta heidän täytyy oppia sitä, koska se kuuluu hyvään tapaan ja säädynmukaiseen kasvatukseen. Siten tuhlataan rahaa ja riistetään nuorisolta ne joutohetket, joita verrattoman paremmin voisi käyttää virkistykseen.

Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä, verrattuna ruumiilliseen hoitoon.

Jospa vaan vanhemmat, erittäinkin nuo hellät äidit, nuorison henkisen kasvatuksen suhteen olisivat puoleksikaan niin huolelliset ja varovaiset kuin kaikessa, joka koskee ruumiin hyvinvointia. Kuinka tuskallisen huolellisesti useinkin valitaan ja mitataan terveenkin lapsen ruokaa, mutta sen sijaan sallitaan leikkikaluja ylellisesti ja sen kautta vaikutetaan, että lapsi vastaisuudessa ei koskaan voi saada niitä kylliksi; kuinka huolellisesti lemmikkiä suojellaan vedolta ja liialta lämpenemiseltä, vaikka ollaan hyvinkin huolettomat hänen seurakumppaniensa valinnassa, jos he vaan muuten ovat tasa-arvoisia. Ja kun sitten ilmestyy taudin oireita! Jos pienokainen valittaa päänkipua tai vatsanväänteitä, kuinka silloin huolissaan kiiruhdetaan lääkäriä hakemaan ja kuinka odotetaan hänen tuloaan! Harvoin, hyvin harvoin sen sijaan tulee kysymykseen neuvotella opettajan kanssa henkisistä vi'oista ja heikkouksista ja yhdessä hänen kanssaan tehdä jonkinlainen parannussuunnitelma. Ja tarkastakaa vain sairaan lapsen äitiä, kuinka hän lääkärille suurentaa jokaisen taudinilmauksen, liioittelee lemmikkinsä joka kivun ja huokauksen, jotta tohtori kirjoittaisi oikein paljon rohtoja ja oikein pian ryhtyisi taisteluun tautia vastaan. Ihan toisellainen on tosiaan äidin menettely, kun hän jättää lapsensa opettajan huostaan ja vastenmielisesti tekee selkoa pienokaisen syntiluettelosta. — Tosin poika ei ole erittäin huolellinen eikä ahkera, mutta hän onkin vielä niin nuori eikä häntä saa liiaksi rasittaa; hän myöntää että lapsi usein on tottelematon ja itsepäinen, vaan hän tietää, että sillä aina sen jälkeen on paha olla; hänen täytyy tunnustaa, että hänen pieni tyttärensä on hyvin meluava ja nenäkäs, mutta hän on myös vakuutettu siitä, että se ei sillä tarkoita mitään pahaa; tosi on myös, että poika usein on valehdellut ja näyttänyt riitaista luonnetta, mutta hän valehtelee vain pelosta ja häpeästä ja hänellä on liiaksi kunniantuntoa, liiaksi ärtyisyyttä; ja niin luetteleminen jatkuu siksi, kunnes laskun tulos tekee syytetyn pieneksi puolijumalaksi. Jos muuten joku äiti olisikin siksi uljas, että lapsen läsnäollessa pyytäisi opettajaa pitämään sitä ankarassa kurissa eikä säästämään vitsaa, niin opettaja toivottavasti kyllä tietää, mitä hänen tulee ajatella siitä ja mikä arvo hänen tulee antaa semmoiselle puheelle.

Köyhä, jolla ei aina ole ruokaa edes seuraavaksi päiväksi ja jonka leipämurheet estävät vapaasti kehittymästä, valittaa usein enemmän kotieläimen menettämistä kuin lapsensa kuolemaa, ja sulkiessaan arkun, johon tuo pieni olento on laskettu ijankaikkiseen lepoon, sanoo hän levollisesti: "Hänen on hyvä olla, hänestä on tullut enkeli!" — Lapsen kuolema vapauttaa hänet surusta, kotieläimen kuolema tuottaa hänelle surua.

Mutta ne, jotka elävät yhteiskunnan päivänpaisteisilla kukkuloilla ja joita ainoastaan onnettomuuden kovimmat hätähuudot ovat saavuttaneet, ihmettelevät sitä tyyneyttä, jolla tuo köyhä sulkee arkun, ja näkevät siinä raakuutta, typeryyttä ja taivas tiesi mitä kaikkea. He kääntävät hurskaalla, tunteikkaalla kauhulla selkänsä tuolle kurjalle ja ajattelevat mielihyvällä sitä juopaa, joka on heidän ja noiden toisten välillä.

Mutta köyhän tyyneydellä kärsiessä lapsensa kuoleman, koska häneltä sen kautta on otettu raskas kuorma ja elämänsuru, jonka taivas nyt on ottanut kantaakseen, voivat rikkaat ja ylhäiset usein pitää lapsensa kaukana itsestään, vain saadakseen häiritsemättä hoitaa mukavuuttaan ja huvituksiaan. Tosin heitä surettaisi lastensa kuolema, sitäkin enemmän, syystä että heiltä puuttuu köyhien hurskas usko; mutta erillään oleminen lapsistaan on heille mukavaa ja enentää heidän itsekästä elämännautintoaan. Köyhän hiljaisella nöyryydellä kantaessa lapsensa kuolemaa, tappavat nämä itsekkäät rikkaat lapsensa, tosin ei ruumiillisesti, mutta kuitenkin henkisesti jättämällä heidät pahentaviin kasvatuslaitoksiin tai palkollisten hoitoon. Köyhän lohduttaessa itseään sillä, että hänen lapsensa on päässyt enkelien seuraan, lohduttavat nämä kylmät sydämet itseään sillä, että he lapselleen ovat hankkineet palkattuja hoitajia.

Kumpiko on parempi ja kuka heittää ensimmäisen kiven? Onkohan tuo äiti, joka vain kerran päivässä näkee lastansa ja tyynesti etsii huvituksia, koska hän luulee lapsensa olevan hyvässä huostassa, jonka muka täytyy olla sitä paremman kuta kalliimpi se on? Onkohan tuo isä, jonka sielu täyttyy mielipahalla, jos hänen täytyy olla vain yksikin ilta viikossa perheensä seurassa? Onko erotus niin suuri kuoleman tuottaman eron ja sen eron välillä, jonka itsekkäisyys ja huvittamisen halu saa aikaan? Ja kumpiko erottaminen enemmän erottaa sydämet?

Pyhä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: "Muistan nähneeni pojan, joka, vaikka hän ei vielä osannut puhua, kalpeni kateudesta, nähdessään toisen lapsen imettäjänsä rinnalla". Samaten kuin paratiisin käärme, kateutta täynnä, myrkytti ensimmäisen ihmisparin onnen ja sen kautta jätti sille ja sen jälkeläisille myötäjäiset, jotka saattoivat Kainin tappamaan veljensä, niin on vielä tänäänkin kateus, ollen itsekkäisyyden ilmaus, ihmiskunnan perisynti, jonka seurassa salaviha, pahanilkinen nauru ja teeskentelevät sanat kulkevat. Se on lastenkin perisynti, joka lisääntyy kuin myrkyllinen kasvi ja pian tukehuttaa kaikki myötätuntoisuuden ja hyväntahtoisuuden jalot tunteet, jos ei siltä ajoissa revitä pois juuria. Tämä voi tapahtua ainoastaan aikaisin totuttamalla nuoriso itsensä kieltämiseen ja uhraavaisuuteen sekä toimimaan muiden hyväksi ja opettamalla sitä, hyvää nauttiessaan, muistamaan niitä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat. Se tapahtuu vielä siten, että köyhää, jonka kateus voi tulla vaarallisimmaksi, johdetaan lujaan uskoon ijankaikkiseen maailmanjärjestykseen ja pyhään rakkauteen Jumalaan ja uskontoon sekä etsimään onneansa siinä, joka on sanonut, että köyhä helpommin pääsee taivaanvaltakuntaan kuin rikas.

Sentähden varmaankaan ne vanhemmat eivät tiedä, mitä tekevät, jotka lapsiensa kuullen tekevät toisten onnen moitteen esineeksi ja katkerissa sanoissa etsivät korvausta siitä, että heidän osakseen ei ole tullut sama onni.

Perheessä, jossa eletään tämän maailman elämää ja etsitään sen nautintoja, jossa ei koskaan päivän puuhissa ja toimissa ikävöidä ijankaikkisen rauhan asuntoihin, siinä on myös kateus kotonaan.

Äidit useimmiten eivät lastensa hairahtaessa säästä pitkiä ja pitkäveteisiä saarnoja, vaan heidän siveellisissä luennoissaan ilmaantuu enemmän loukattu ja suuttunut persoonallisuus, kuin niissä kuulee äidin sydämen todella surevan lapsensa vieraantumista Jumalasta. Semmoiset äidit eivät hae voimaa, intoa ja sitä mielialaa, joka on välttämätön kasvattamiseen, parantamiseen ja neuvomiseen, ylhäältä, vaan ihmisten mielipiteistä ja niistä maallisista ahdingoista, johon lapsen hairahdukset ovat syypäät. Paljoa parempi olisi, jos äidit enemmän puhuisivat Jumalalle lapsistaan ja hiljaisessa, mutta hartaassa rukouksessa pyytäisivät häneltä sitä voimaa ja apua, jota kasvatuksessa tarvitaan. Parempi olisi myös, jos äänetön, mutta kuitenkin ilmeinen, kauvan kestävä suru näyttäisi lapselle, kuinka kipeästi hänen vikansa on koskenut äidin sydämeen, varsinkin sentähden, että vieraantuminen äidin sydämestä samalla on vieraantuminen Jumalasta. Mutta uskonnollista tunnetta ja sen yhteydessä virkistävää taivaankastetta puuttuu meiltä liian usein, syystä että äidit eivät ole muistaneet laskea tuota tunnetta totisena elämänsiemenenä jo lapsen kehtoon.

Pyhä Augustinus eli nuoruudessaan synneissä ja paheissa, ja hänen irstas elämänsä ja sisällinen epäsointuisuutensa olivat niin suuret, että parannus näytti miltei mahdottomalta. Hänen hurskas äitinsä, Monika, oli kovassa tuskassa kadotetun poikansa tähden sekä rukoili Jumalaa alinomaa, ja hänen murheensa ja kyyneleensä olivat lapsen sydämelle alituisena nuhtelevana kehoituksena. Ja erään hurskaan piispan sanat: "Mene kotiisi, se on mahdotonta, että poika, joka on maksanut niin paljon kyyneleitä, joutuisi kadotukseen" toteutuivat loistavalla tavalla.

Niin, meidänkin äitimme itkevät usein katkeria kyyneleitä lapsensa syntien tähden; mutta nämä kyyneleet juoksevat liian myöhään, niiden pisarat putoavat hedelmään eikä kukkaan, eivätkä tule siitä lähteestä, joka antaa elämän vettä ja puhdistaa tätä ja toista maailmaa varten.

"Lapset osaavat leikkiessään tehdä kaikesta vaikka mitä: kepistä tulee pyssy, puukalikasta miekka, mytystä nukki ja joka sopesta tulee tupa". — Näitä Göthen sanoja lukiessani muistin erästä pientä poikaa, jolla vähän jälkeen joulun oli kokonainen armeija lyijysotamiehiä, koko lauma eläimiä, taloja, puita, kanuunoita ja taivas tiesi mitä kaikkia leikkikaluja; ja kuitenkin huokaillen sanoi minulle: "Minä tahtoisin saada sikarilaatikon!" — Kun hän sai semmoisen, jätti hän kaikki muut kalunsa, laatikon ohueista laidoista tehdäkseen pieniä pöytiä, rattaita ja muita kapineita. Tuo laatikko piti häntä työssä monta päivää.

Lasten mielikuvituksen voima on tyhjentymätön. Oman elämänsä kyllyyden he siirtävät luonnon esineisiin; he puhuttelevat nukkea, kiveä, kukkia, ja mitä he saavat käsiinsä, se heidän täytyy muuttaa ja muodostaa.

Sentähden on monien leikkikalujen ostaminen lapsille rahantuhlaamista, sillä ne kun ovat valmiita, eivät ne tyydytä heidän toimintohaluaan eikä kiihota heidän mielikuvitustaan. — Ainoastaan tehoisuus tekee iloiseksi ja onnelliseksi, sanoo saksalainen runoilija J. Paul, ja se koskee varsinkin lapsia. — Mutta rahantuhlaus on kuitenkin siinä pienin asia. Tärkeämpi on, että vanhemmat eivät sillä leikkikalujoukolla, jonka he tyhjentymättömällä hellyydellä hankkivat lapsilleen, suinkaan saa lasten halua asettumaan, vaan päinvastoin antavat himoille, nautinnonhalulle ja hajamielisyydelle suuren etusijan ja riistävät lapsilta onnelliseksi tekevän tunteen, estävät häntä iloitsemasta pienestäkin asiasta.

Lasten yhteiset leikit ovat luonnollisimmat ja kehittävät seurahalun ja sovun hyveitä. Yksinäiset pojat ja tytöt ovat senkintähden valitettavat, että niille harvemmin tarjotaan tätä sivistysvälikappaletta.

Sanotaan usein, että opettajan ja kasvattajan toimi tylsyttää ja tekee vanhaksi ennen aikaansa; mutta minun kokemukseni ei juuri anna sille mielipiteelle tukea. Olen virkamiesten, varsinkin korkeampien, joukossa nähnyt monta, jotka jo kuudennellakymmenennellä ikävuodellaan alkoivat tylsistyä ja heikontua niin, että se oikein hämmästyttävällä tavalla tuli ilmi heidän ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan. Sitä vastoin olen tuntenut opettajavanhuksia, jotka, niukkaa elämää elettyään, vielä korkeammalla ijällään osoittivat silmäänpistävää virkeyttä sekä miellyttävää, odottamatonta hilpeyttä ja vilkkautta puheessa, ryhdissä ja koko käytöksessään. Eikö tämä ole ihan luonnollista? Seurustelu nuorison kanssa vaikuttaa nuorentavasti, sanotaan kaiketi; mutta minkä tähden se sitä tekee, erittäin opettajiin katsoen? Minä en luule seurustelun nuorten kanssa vaikuttavan virkistävästi enkä terveyttä edistävän opettajaan ainoastaan sentähden, että monituntinen kohtuullinen puhuminen on terveellinen ja verenkiertoa edistävä toimi, vaan myös sentähden että opettaminen samalla on ikäänkuin astumista itsensä ulkopuolelle ja siten on paras keino jokaista epäterveellistä miettimistä ja itseänsäajattelemista ja tuota synkkämielistä sureksimista vastaan, jonka uhreiksi niin monet muista ja korkeammista yhteiskunnan piireistä joutuvat. Opettajatoimi myöntää sitä paitsi terveellisen vaihtelun henkisen ja ruumiillisen työn välillä, joka on paljoa suurempi kuin monen virkamiehen toimissa, jotka enimmiten vain siirtyvät kirjoituspöydästä virkapöytään, virkapöydästä päivällispöytään ja siitä taas takaisin kirjoituspöytään. Opettajan elämä, vaikka sidottu ankaraan säntillisyyteen, tuo mukanaan enemmän vaihtelua ja juuri sen kautta estää heikontumasta. Ei voi epäillä, ett'ei nuorison eloisa, raitis ja teeskentelemätön henki vaikuttaisi suuresti opettajaan eikä siis nuoriso yksistään ota vastaan. Opettajat antavat ja saavat takaisin, ja kasvattaessaan muita heitä itseään kasvatetaan. Joka kerran toimii opettajana täydellä innolla ja rakkaudella, johtuu sen kautta henkiselle alalle; hänen täytyy yhä vieläkin lukea, miettiä, tutkia, kehittää ja lisätä sivistystään, hän ei ole eikä koskaan tule valmiiksi, sen sijaan kun muut opittuaan, minkä tarvitsevat ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, pitävät itseään valmiina. Siitä johtuu niin monessa ihmisessä hengentyhjyys ja korkeampien pyrintöjen puute.

Luulen kokemuksesta olevani oikeutettu väittämään, että jokainen, joka sisällisestä halusta on valinnut opettajatoimen ja hoitaa sitä innolla, vähemmänkin loistavalla yhteiskunnan asteella pysyy nuorena ja virkeänä ainakin yhtä kauan kuin muutkin. Se kokemus, jonka hengellinen sääty meille tarjoaa, ei suinkaan ole ristiriidassa tuon väitteen kanssa, vaan on päinvastoin omansa vielä enemmän sitä todistamaan.

Paras ja opettajille toivottavin koululle annettu tunnustus on, että vanhemmat kunnioittavat sitä ja osoittavat kunnioitustaan joka tilaisuudessa. Se on yksi niitä pääkeinoja, joiden kautta lapsia kiihotetaan säntillisyyteen ja järjestykseen koulunkäynnissä, kuuliaisuuteen ja kunnioittavaan käytökseen opettajia kohtaan sekä ahkeruuteen ja tarkkaavaisuuteen.

Mutta miten tulee menetellä, jos koulu vain vaillinaisesti täyttää tarkoituksensa tai jos opettajien käytös tosiaankin ansaitsee moittimista? Surkutelkaamme me täyskasvuiset semmoista asianlaitaa itseksemme ja puhukaamme siitä ahtaimmissa piireissä, meillä on siihen täysi oikeus; mutta älkäämme unohtako, että moitteella ja valituksella lasten läsnäollessa teemme tuon pahan vielä pahemmaksi, kuin se itsestään on. Jos sanot, ettei opettaja ymmärrä pitää oppilaitaan kurissa, niin voit olla varma siitä, että poikasi tulee vielä nenäkkäämmäksi ja uppiniskaisemmaksi; jos sanot, että opettaja vaatii liian paljon, niin älä kummastele, jos tyttäresi suorittaa tehtävänsä huonosti tai vaan puoleksi; ja jos vielä väität, ettei opettaja tiedä, mitä ja miten hänen tulee opettaa, ja etteivät oppilaat opi mitään, niin ole vakuutettu siitä, että pienokaiset luulevat olevansa oikeutetut tarkkaamattomuuteen. Voi tapahtua, että opettaja tekee itsensä syypääksi niin suureen hairahdukseen, että sitä ei voida salata ja että täytyy ottaa se puheeksi lasten läsnä-ollen. Tapahtukoon tämä silloin aina kristillisen rakkauden hengessä ja mielessä, rakkaudella, joka viittaa siihen, että me kaikki teemme syntiä sekä että lasten tulee kärsiä paljon opettajaltaan sen moninkertaisen henkisen hyvän tähden, jota hän joka päivä tekee heille, ja sen toimen vaikeuden tähden, joka vaatii niin paljon itsensäkieltämistä.

Joka kieltää esimerkin voimaa kasvatuksessa sillä perustuksella, että kokemus on osottanut huonoimmilla vanhemmilla usein olevan hyviä lapsia ja paheenkin asunnoista lähteneen hyviä ihmisiä, on siinä jättänyt yhden seikan huomioon ottamatta. Pahe esiintyy monessa eri muodossa. Usein on sen ulkopuoli loistava ja kaunis, sillä on usein hyveen tai viattoman nautinnonhalun ja kevytmielisyyden muoto. Silloin se viettelee ihmiset, varsinkin nuorison, ja hiipii huomaamatta, mutta varmasti sydämeen. Mutta jos pahe astuu nuorison näkyviin täydessä törkeydessään, julkeasti ja peittelemättä, silloin se voi herättää siveellisen inhon, joka voimakkaasti johtaa hyveesen. Ainoastaan näkemällä tunnottomuuteen asti juopuneita orjia toivoivat spartalaiset herättävänsä nuorisossa inhoa juoppoutta kohtaan, mutta ei ylellisesti elävien ateenalaisten esimerkin kautta. Kaikkein liikuttavimpienkin kertomusten mielivaikutteet harvoin tunkeutuvat sydämen syvyyteen, vaan haihtuvat tavallisesti piankin. Mutta yhden ainoan, todellisuudessa lapsen silmien edessä tehdyn teon vaikutus tunkee hänen sisäänsä, tulee haihtumattomaksi ja määrää usein hänen luonteensa koko elinajaksi. Jos tuolla samarialaisella, sitoessaan ryövärien käsiin joutuneen haavoja ja nostaessaan hänet hevosen selkään ja viedessään hänet paikkaan, jossa hän sai hoitoa, jos tuolla samarialaisella olisi ollut lapsi tekojensa näkijänä, eikö tuon näön vaikutus olisi kestänyt koko elinajan? En luule, että kaikilla niillä siveellisillä kertomuksilla yhteensä, jotka lapsi on lukenut alusta loppuun, olisi ollut niin suuri vaikutus.

Äidin vaikutus poikiinsa on tosin pää-asiassa hiljaista laatua, mutta kuitenkin äärettömän tärkeä. Varsinkin tulee hänen herättää kunnioitusta uskontoa, siveellisyyttä sekä sydämen ja käytöksen puhtautta kohtaan. Hänen oma siveä esimerkkinsä sekä lempeä ja hurskas mielensä vaikuttavat paraiten. Kun isä käskee, niin pojat eivät tunne ainoastaan määräyksen ankaruutta vaan myös voiman etevyyttä, joka kiihottaa vastarintaan; mutta kun äiti varottaa, niin siveellisyyden laki alkuperäisellä voimallaan astuu esiin ja voittaa sydämen. Isällä on rankaisemisoikeus, hänen tahtonsa näyttää sentähden usein itsekkäältä, kun sen sijaan äidissä enemmän ilmaantuu tuo rakkaus, joka ajattelee, huolehtii, rukoilee ja valvoo lemmikkinsä puolesta. Siitä saa myös selityksensä se hellä, suureen kunnioitukseen yhdistetty muisto, jonka niin moni suuri mies on säilyttänyt äidistään aina viimeiseen hengenvetoon asti.

Vanhempain keskusteluilla lasten läsnä-ollessa ja heidän kuullen on suuri vaikutus, sitä enemmän kuta vähemmin otetaan lukuun lasten läsnä-olo. Semmoisissa keskusteluissa ilmaantuvat usein tarkkaan sydämen salaisemmat ajatukset ja suuntaukset, todelliset periaatteet ja taipumukset sekä vanhempain siitä johtuvat toiveet. Vaikka lapset semmoisissa tilaisuuksissa joskus näyttävät hajamielisiltä, tarkkaamattomilta sekä vaipuneilta muihin ajatuksiin, niin se kuitenkin usein on erehdys, ja ylipäätään voi olla ihan vakuutettu siitä, että heiltä ei mene hukkaan yksikään sana ja että kaikki painuu syvään heidän mieleensä. Kuin tahallisia opetuksiamme kuunnellaan vain puoleksi ja ne pian joutuvat unohduksiin, painuvat edellisessä mainitut keskustelut syvään lapsen sydämeen, ja minä luulen voivani väittää niiden yleisen luonteen suuressa määrässä vaikuttavan lapsen luonteen kehitykseen, vieläpä koko elämän suuntaankin. Jos vanhempain keskustelut ovat pintapuolista ja aineellista laatua ja tarkoittavat ainoastaan maallisia huvituksia, niin voi olla vakuutettu siitä, että myös lapsen mieli suunnataan siihen. Niinpä tulevat rakkauden tunteet lähimmäiseen ja kristillinen lempeys löytämään vähemmän otollisen maaperän siinä, missä lapset yhä vaan kuulevat ankarimpia arvosteluja kanssa-ihmisten heikkouksista ja vioista ja missä he huomaavat vanhempain mieluisimpana puheaineena olevan muiden säälimättömän moittimisen. Täyskasvuisten keskustelut lasten kanssa tarkoittakoot heidän järkensä kehittämistä ja heidän muistinsa rikastuttamista hyödyllisillä tiedoilla ja heidän keskinäiset puhelunsa lasten kuullen pää-asiallisesti sydämen lämmittämistä uskontoa ja kaikkea jaloa ja pyhää kohtaan sekä tuon ihanteellisen suunnan saavuttamista, joka suojelee ilkeydeltä ja pysyväisesti kirkastaa koko elämän.

Vastustajillemme olemme yleensä suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin ystävillemme. Viimemainitut ovat hyväntahtoisuudessaan usein puolueellisia ja kaunistavat vikojamme sekä esiintuovat todelliset hyvät puolemme semmoisella tavalla, että se helposti viettelee meitä arvostelemaan ansioitamme liian suuriksi sekä huolettomuuteen saavutetun pysyttämisessä. Vastustajamme taas ovat ihmeteltävän teräviä huomaamaan pienimmätkin heikkoutemme, he tietävät tehdä parhaimmatkin puolemme epäiltäviksi ja palottelevat todelliset vikamme niin tarkkaan, että ne siten tulevat meille selvemmiksi kuin huolellisimman itsetutkimisen kautta. Kuullessamme ja lukiessamme vastustajiemme hyökkäyksiä löydämme, niissä esiintyvistä liioitteluista huolimatta, kuitenkin kylliksi totta sanoaksemme: "Herra, armahda minua syntistä!" Opettajasäätykin on vuosien kuluessa monasti ollut hyökkäysten alaisena ja erilaisimmat puolueet ovat sitä usein kiihkeästi arvostelleet. Samaten ovat koulujemme laitokset ja olot tulleet usein ankarastikin moitituiksi ja siinä ei aina ole erotettu syyllisiä syyttömistä. Mutta opettajat tekevät yleensä hyvin, jos he koettavat semmoisista hyökkäyksistä ja arvosteluista saada opetusta itselleen sekä elämälleen ja toimelleen. Monen liioittelun ja kohtuuttoman hyökkäyksen ohessa löytävät he kuitenkin kylliksi totta nöyrästi tunnustaakseen, ettei kaikki sentään ole, niinkuin pitäisi, ja että hyvin moni seikka vaatii parantamista.

Oivallinen keino oppia tuntemaan lapsien, etenkin poikien, luonnetta on yhteiset kävelyretket. Ylimalkaan olisi vahinko, jos ne tulisivat häviämään kouluistamme, ei ainoastaan niiden riemujen tähden, jotka siten häviäisivät, vaan koska ne varmasti ja ilman silmäänpistävää tarkoitusta vastustavat nuorisomme liian aikaista kypsymistä, koska ne sallivat lasten kerran olla lapsia ja sen ohessa vahvistavat ruumiinvoimaa, opettavat tyytyväisyyttä, yksinkertaisuutta sekä vaativat yhteishenkeä ja kernasta alistumista.

Jos kävelyretkellä tarkoitetaan jotakin hyvää, niin jättäköön opettaja ennen kaikkea turhan tarkkuuden kotiinsa! Lähdettäköön ilman suuria valmistuksia, älköön tarkastettako ilmaa liian levottomasti! Vähäinen sade vain enentää iloa. Sauva käteen, leipäpala taskuun! Vettä löytyy kaikkialla. Älä suuntaa kävelyä jotakin majataloa kohti, vaan vie joukkosi metsään tai vuorelle. Johda se varjokkaalle metsäniitylle tai muuhun yksinäiseen paikkaan ja anna sen rasittavan kävelyn jälkeen levätä, pakinoida, leikkiä, syödä, mitä he vaan itse tahtovat. Älä ryhdy johtamaan kaikkialla, vaan anna poikiesi itsekin valita, järjestää ja määrätä; kyllä niissä esiintyy yksityisiä, jotka ehdotuksillaan osoittavat, että heillä on erityistä taipumusta johtamiseen.

Älä jätä huomaamatta, jos joku eriää muista ja tahtoo yksinäisyydessä olla omien ajatustensa seurassa.

Sitä et saa sallia! Kävelyretkellä täytyy kaikkien olla yhdessä, ei kukaan saa antaa erityisille mielihaluilleen valtaa eikä nauttia mitään etua toisten kustannuksella.

Voimien ponnistus ilman raakuutta ja röyhkeyttä ei häiritse, vaan päinvastoin lisää iloa. Jos oja on tiellä, niin anna poikien hypätä sen yli; jos tulee eteen kukkula, jota he tahtovat pitää linnoituksena ja piirittää sitä, niin anna heidän tehdä se! Mitä iloa olisi nuorisolle kävelyretkestä, jos he eivät saisi osoittaa nuoruuden intoaan ja rohkeuttaan, vaan aina huolehtia jokaisen pilkun takia, jonka saavat vaatteisinsa.

Jos väsymys tulee ja lepoa tarvitaan, käännä silloin heidän huomionsa luontoon. Terveillä lapsilla on aina silmä ja korva avoinna sille. Muurahaispesä, käen kukunta, harvinainen kukka, myrkyllinen kasvi, linnunpesä, karjalauma ruokalevolla, sisilisko tai käärme ovat kaikki esineitä, johon kelvollinen opettaja voi kiinnittää huomion. Luonnonriemut ovat vanhimmat, helpoimmat ja paraimmat. Jo David tunsi niitä ja sanoi: "Sinä ilahdutat minua, Herra, sinun teoissas, ja minä iloiten kerskaan sinun kättes töitä."

Kuta väsyneempänä lapsijoukkosi illalla palaa kotiin, kuta enemmän se itse on osannut valita ja määrätä huvituksensa, kuta enemmän vaivoja ja esteitä sillä on ollut voitettavana, sitä kauvemmin muisto tuosta kävelyretkestä kestää, sitä suurempi on halu sitä uudistamaan.

Kärsivällisyys! Eräässä kasvatusopissa sitä kutsutaan "kasvattajan kaikkien hyveiden kruunuksi" ja lisätään: "mitä lapsista tulee, jos kärsivällisyys loppuu?"

Sentähden että kärsivällisyyttä niin usein puuttuu, kuuluu kouluissa niin usein pienokaisten valitushuutoja; sentähden pelkää ja vihaa niin moni lapsi opettajaansa ja koulua ja sentähden menettävät uskonnon lempeät opetukset elähyttävän voimansa ja putoavat okaiden ja ohdakkeiden joukkoon. Opettajan kärsivällisyyden puute tunkee kouluhuoneesta kotiin, aikaan saaden eripuraisuutta ja epäluuloa niiden välillä.

Minä toivoisin, että jokainen kasvatusoppi omistaisi kärsivällisyydelle oikein ytimekkään pykälän sekä että sen tärkeydestä opettajakokouksissamme yhä huomautettaisiin. Minusta näyttää kuin kaikellaiset muut esitelmät ottaisivat niissä niin paljon tilaa, että opettajatyön kasvattava puoli jää syrjään. Niinkutsuttu yleinen sivistys sulkee yhä kasvavine vaatimuksineen tien varsinaiselta ammattisivistykseltä.

Lapsen surut ovat tosin lyhyet, mutta kiivaammat kuin täyskasvuisten; lapsen kyyneleet kuivuvat pian, mutta jättävät kuitenkin sieluun syviä, pysyväisiä jälkiä, kun kärsimättömyys kovalla kädellä koskee siihen, suurentaen pienenkin vian ja luullen heikkoutta pahantapaisuudeksi. Kärsimättömyyden seurauksena on syyllisyyden tunne ja se lannistuttaa ja hämmentää, mutta kärsivällisyys ei jätä jälkeensä katumusta ja johtaa varmemmin päämaaliin kuin suuttumus ja kiivaus.

Mutta missä meidän tulee löytää kärsivällisyyttä ja missä sitä on? Sitä löytyy rakkaudessa ja itsensätuntemisessa. Edellinen kestää ja kärsii, jälkimmäinen opettaa meitä tarkastamaan sisällistä ihmistämme, omia puutteitamme ja vikojamme sekä johdattaa mieleemme omat lapsuudenaikamme. Sinä suutut ja menetät malttisi sentähden, että lapsesi eivät kylliksi nopeasti ymmärrä, mitä opetit, eivätkä tarkkuudella seuranneet sanojasi. Mutta olitko itse opetusaineen esittämisessä johdonmukainen, olitko opettaessasi selvä ja havaannollinen? Ja jos tosiaankin oppilaasi olivat tarkkaamattomia, etkö vaatinut liikaa heidän voimiinsa ja kestäväisyyteensä katsoen, etkö unohtanut luonnon voimaa ja ulkomaailman vaikutusta tai arvannut niitä liian pieniksi? Olitko itse kylliksi kiihottava ja huvittava opetuksessasi?

Siitä ei ole ensinkään pitkää aikaa kulunut kuin nuoret opettajamme itse olivat lapsuuden ijässä ja kuitenkin löydämme juuri niissä niin usein kärsimättömyyttä ja kaikkia sen kasvajaisia. Asettukaa, nuoret opettajat, mielikuvituksessanne uudestaan koulupenkille, ajatelkaa elävästi olevanne noiden pienokaisten sijalla, jotka istuvat edessänne ja jotka ikkunasta loistavan auringon tai puistossa visertävien lintujen tähden unohtavat lukemisensa. Onhan lapsi vielä suuressa määrin aistimien ja ulkomaailman vallan alla.

Nekin, jotka pyrkivät tekemään kouluja yksinomaan tiedon tehtaiksi kasvatuksen kustannuksella, edistävät suuressa määrin kärsimättömyyden herruutta.

Kärsivällisyyden tulee tosin olla yhdistetty vakavuuteen. Kärsivällisyyden puutteessa tulisi nuorisomme kärsimään liian paljon opettajasta, vakavuuden puuttuessa taas opettaja nuorisosta.

Useimmiten on ensimmäinen vaikutus, jonka joku henkilö tekee meihin, ylen tärkeä, ja harvoin voimme siitä kokonaan vapautua. Usein se ainaiseksi määrää suhteemme johonkin vieraasen, jota me ennakkoluuloitta ja vaistomaisella varmuudella ensi silmäyksellä arvostelemme. Erittäin näkyy lapsilla olevan tuommoinen arvostelemisen kyky. Tavallisesti he heti huomaavat ja tuntevat, onko vieras lastenystävä vai ei, ja sen mukaan joko lähestyvät häntä tai vetäytyvät takaisin.

Ajatelkoon opettaja tarkkaan ensimmäisen vaikutuksen voimaa sekä asettakoon niin, että armaitten pienokaisten ensimmäinen koulupäivä tulee heille ilonpäiväksi. Kyllä monet vanhemmat kuitenkin tekevät kaikkea mahdollista kuvatakseen lapsilleen koulua kauhun paikaksi. Jos nuoruuden ilo nousee tavallista korkeammalle, heti sanotaan: "Poika on pantava kouluun tyyneyttä oppiakseen" — jos eivät isän tai äidin ensimmäiset kömpelöt opettamiskokeet heti pysty pienen oppilaan päähän, niin osotetaan koulua, jossa opettaja muka hallitsee vitsan avulla, ja jos jossain suhteessa lapset ovat vanhempain huvituksille esteenä, niin taas toivotaan, että koulu vapauttaisi kodin noista rauhan häiritsijöistä.

Jos sydämestäsi olet opettaja, niin saata nuo ennakkoluulot häpeään ja vastusta teoillasi tuota arkaa sydämentykytystä ja noita surullisia ajatuksia, joiden vallassa lapsi ensi kerran luonnon elämän vapautta epäillen astuu kouluusi. Älä unohda, että otat vastaan vieraita, joita jo Vapahtaja ystävällisin sanoin kutsui luoksensa. Totisesti, se päivä, jona koulusi vastaanottaa uuden lapsijoukon, on juhlapäivä; pue sentähden pyhänuttu päällesi ja anna kasvoillesi juhlaloiste, ota oppilaasi vastaan koristetuissa huoneissa, kuten isä, ja he tulevat kauvan muistamaan tätä ensimmäistä vaikutusta.

Koulutalon tulee aina olla paikkakunnan iloisimmalla, valoisimmalla ja hiljaisimmalla paikalla, kauvempana liikkeestä; sitä paitsi toivoisin sen ympärillä olevan varjokkaita puita, joiden luo nuoriso kuumina kesäpäivinä voisi kokoontua laulamaan ja leikkimään.

Mutta vielä enemmän tulisi kouluhuoneen olla todellinen lastentempli, jossa sekä nuorison elämän raitis henki että opettajatoimen korkea totisuus kuvastuvat. Näytä minulle kouluhuoneesi, jotta näkisin kuka sinä itse olet ja miten toimit! Tosin kyllä tiedän, että et sitä itse ole rakentanut, mutta tiedän myös, mitä järjestystä harrastava henki saa toimeen sekä mitä tuo rakkaus kutsumukseen voi aikaansaada, joka ei pidä mitään vähäpätöisenä. Olen nähnyt, mitä opettaja voi tehdä huonostakin kouluhuoneesta, jos hänelle vain on selvillä, että hän on kutsuttu jalostuttamaan nuorisoa. Kansakoulumme ovat usein kyllä myös köyhäin kouluja, joihin lapset usein tulevat kurjuuden ja puutteen asunnoista sekä huonouden ja henkisen tylsyyden liasta. Eivätkö ne täällä saa löytää mitään parempaa, lohduttavampaa kuin kodeissaan? Kerjäläislapsi ei saa astua rikkaan ja ylhäisen huoneesen, vaan ottaa vastaan almunsa ovella; mutta koulun, samaten kuin kirkonkin, ovet ovat hänelle auki; eikö hän siis muutamina tunteina saisi täällä iloita puhtaudesta, raittiista ilmasta ja järjestyksestä? Voitko tietää, mitä jalomman harrastuksen siemeniä semmoinen nautinto voi kylvää köyhän sieluun?

Joka muistoissaan voi palata siihen kohtaan, joka ensimmäisenä määräsi koko elämänsuunnan, ei voi kieltää aistillisten nuoruudenvaikutinten voimaa.

Mahdotonta on, että opettaja, jolle kutsumus on rakas ja kunnioitusta ansaitseva, voisi laiminlyödä kouluhuonetta; jota suurempi hänen intonsa on, sitä enemmän huolta hän pitää siitä huoneesta, jossa hän toimii.

Monella paikkakunnalla on tapana koristaa kouluhuone kukilla ja seppeleillä julkisia tutkintoja varten tai odotetun tarkastajan kunniaksi. Kuka voisi sitä moittia! Semmoisen päivän tulee lastenkin mieliin jättää jälkiä ja tehdä heille selväksi, että niin hyvin suuri kuin pienikin on velvollinen tekemään tiliä toimistaan. Mutta me opettajat emme vain saa unohtaa, että meitä joka päivä ja joka tunti kuuntelee paljoa suurempi tarkastaja, joka tutkii sydämet ja jonka tarkastuspöytäkirjalla on todistusvoima ijankaikkisuudessa.

On paljon kiistelty siitä, voidaanko koulussa tulla toimeen vitsatta, onpa kokonaisia tutkimuksiakin kirjoitettu sen tarpeellisuuden todistamiseksi. Oikea vastaus tähän kysymykseen on kuitenkin minun mielestäni helppo löytää, ellemme tutkimuksessamme pyri päämaaliin, jonka jo ennakolta olemme asettaneet todeksi ja toivottavaksi.

Tahtoisin lyhyesti kysyä jokaiselta opettajalta, eikö hän pidä sitä koulua paraimpana, jossa ruumiillista kuria harvoin tai ei ollenkaan käytetä, tai soisiko hän tarkastajan näkevän hänet vitsaa käyttäessään. Tahtoisin kysyä, voiko opettaja niinä päivinä, joina hän usein on käyttänyt vitsaa, todellisella sydämenilolla sulkea koulunsa ja eikö hänestä tunnu paljoa paremmalta, jos hän voi sanoa: "Tänään en ole ainoatakaan lasta vitsalla rangaissut." Löytyykö vaarallisempaa johtopäätöstä kuin: "Koska vanhemmat kotona lyövät lapsiaan, niin heidän koulussakin tulee tuntea kepin voimaa!" Minkätähden yksi opettaja käyttää vitsaa enemmän kuin toinen? Kenties sentähden, että hänen oppilaansa ovat toisellaiset? Jos lapset ovat toisellaiset, niin sopii kysyä, eikö opettaja itse ole kasvattanut heitä toisellaisiksi? Missä useampia opettajia toimii samalla paikkakunnalla ja samalla luokalla, tapahtuu usein, että yksi alinomaa käyttää vitsaa, kun sitävastoin toinen, järjestyksen ja rauhan siitä kärsimättä, miltei koskaan ota sitä esiin. Onko tässäkin syy lapsissa vai opettajassa? Jos syy on viimemainitun, mitä siitä seuraa? Silloin täytyy vedota ylpeyteen kysyen: "Eikö sinulle olisi mahdollista, mitä tuolle toisellekin? Koeta sitä! Paranna itsesi, niin parannat sillä oppilaasikin." Siis: Ei kaikkialla eikä jokaiselle ole mahdollista alussa tulla toimeen vitsatta; mutta se tulee mahdolliseksi, ja epäilemättä voi juuri opettaja paraiten tehdä tuon mahdollisuuden todellisuudeksi.

Sille kannalle ovat kuitenkin useimmat opettajat joutuneet, että he eivät uskontotunneilla käytä ruumiillista kuria. Mutta minä toivon, että pitäisimme jokaista tuntia uskontotuntina ja käyttäisimme sitä niin että se yhdistäisi meidät Jumalaan ja nuorisoon. (Uskonto, religio = minä yhdistän.)

Lapsilla on omatuntonsa ulkopuolella itsiään s.o. täyskasvuisissa. Samaten kuin lapset tietävät täyskasvuisten voittavan heidät ruumiin voimien suhteen, niin he myös alistavat tekonsa siveelliseltä kannalta täyskasvuisten arvosteltaviksi. Kuinka voisikaan olla toisin? Joka päivä ja joka tunti tarvitsee lapsi isän tai äidin apua maallisissa asioissa ja samaten kuin se siten pakotetaan tunnustamaan ruumiillisen ja henkisen kykenemättömyytensä, samaten se myös johdetaan muodostamaan siveellisen arvostelunsa täyskasvuisten esimerkin mukaan. Lapsessakin elää halu tulla huomatuksi, ei suinkaan kaltaistensa, vaan semmoisten puolelta, jotka, kuten vanhemmat ja täyskasvuiset yleensä, esiintyvät hänen silmissään korkeampina olentoina. Mitä nämä kiittävät tai moittivat, on hänestäkin kiitettävää tai moitittavaa, ja samassa määrässä kuin nämä ovat häneen tyytyväiset on hän myös itseensä tyytyväinen. Sentähden tahtoo lapsi teoissaan ja toimissaan olla täyskasvuisten, varsinkin vanhempainsa, huomion esineenä; mutta sentähden hän puolestaan tarkkaan seuraakin kaikkea, mitä nuo hänen maalliset ihanteensa tekevät, toimivat ja puhuvat. Erittäinkin he pyrkivät isän suosioon, joka on koko perheen päähenkilö, jonka arvostelu on heistä erehtymätön ja jonka sanoja ja tekoja he jäljittelevät. Kaikki tahtovat tulla hänen huomionsa esineiksi, ja hänen kiitoksensa tai moitteensa antaa kaikelle suuremman tai pienemmän arvon. Siten me määräämme nuorison siveellisen suunnan ja siten heidän omatuntonsa muodostuu sanojemme ja esimerkkimme mukaan. Jokainen ihminen on sentähden myös kasvattaja ja kasvatukseen tulee käyttää tätä tosiasiaa niin, että kasvatti kehittyy itsenäisyyteen s.o. että hän ei etsi sitä mittakaavaa, jonka mukaan hän arvostelee esineitä ja tekoja vain muissa, vaan omassa itsessään ja sopusoinnussa Jumalan lakien kanssa, sekä että hän pyrkii muiden suosioon ainoastaan silloin, kun nuo muut itse ovat kunnioitusta ansaitsevia. Lapsi pyytää kiitosta ja huomiota ensikädessä niiltä, jotka seisovat häntä korkeammalla ja näyttävät hänestä täydellisiltä; ja niin meille pelottavalla tavalla selviää, että kaikella, mitä me lasten läsnäollen teemme, voi olla ratkaiseva seuraus.

Emme koskaan voi kokonaan unohtaa lastenkamarin ja kodin ensimmäisiä vaikutuksia, eikä itse rikkain ja vaihtelevin elämä voi kokonaan hävittää perhe-elämästä saamiamme mielipiteitä, haluja ja tottumuksia. Pojat ryhtyvät usein samaan toimeen, jolle isä omisti elämänsä, ja, kuten he lapsina leikissä jäljittelivät häntä, samaa he miehuuden ijällä tekevät täydellä todella. Onnellinen siis se, jonka ystävällinen sallimus antoi kasvaa oloissa, joissa hän näki ainoastaan hyvää ja kaunista ja jotka olivat omansa täyttämään hänen herkän sielunsa vastenmielisyydellä kaikkea huonoa kohtaan. Runoilija J. Paul väittää, että jokaisen uuden kasvattajan vaikutus on pienempi kuin edellisen, niin että lopuksi, jos pitää koko elämää kasvatuslaitoksena, mies, joka on purjehtinut maan ympäri, ei kaikilta kansoilta yhteensä ole saanut niin paljon vaikutteita, kuin imettäjältään. Me kyllä heikoilla tai pintapuolisilla silmillämme näemme kasvatuksen seuraukset ihmisen valmiina seisoessa edessämme; mutta harvoin kykenemme palaamaan itse alkusyihin, muuten meidän useimmiten pitäisi huomata, että juuri tästä perheestä, tuosta kylästä tai tästä koulusta toisellainen ihminen tuskin olisi voinut muodostua, kuin se, joka nyt herättää ihailuamme tai inhoamme. Ainoastaan silloin kasvatuksen erehtymättömyys voisi olla mahdollinen, jos esimerkki ja tottumus täydellisesti olisivat sen vallassa ja jos se voisi kokonaan suunnata niiden vaikutuksen.

Tähän katsoen ovat koulut ja opettajat erittäin tärkeät. Opettajalla on vanhempain rinnalla se suuri etu, että lapset harvemmin näkevät häntä ja että hän siis helpommin säilyttää tuon hyväävaikuttavan loisteen, joka tekee jokaisen vaikutuksen pysyväisemmäksi. Lapsi näkee hänet ainoastaan koulussa, eikä kuten isänsä ja äitinsä, jokapäiväisten leipämurheiden puuhissa, ei maallisia tarpeita tyydyttämässä, eikä myöskään noiden purkausten vallanalaisena, joita puute ja intohimo synnyttää. Kuten kaiku tulee yhä kauniimmaksi, jota kauvempana siitä seisoo, niin on myös jonkinlainen etäisyys niistä, joiden tulee olla meille ihanteina ja esimerkkeinä, suotava.

Hyviltä kansakouluilta toivon paljon, ja me emme voi nykyään vielä määrätä, mitä ne tulevat vaikuttamaan ihmiskunnan hyväksi, koska nykyinen aika siinä suhteessa vielä on pidettävä kehitysaikana. Mutta vain hyvä opettaja tekee hyvän koulun, ja jos semmoista puuttuu, niin kaikki muu, mitä voidaan tehdä kansanopetuksen hyväksi, riittää aikaansaamaan ainoastaan kalkitun haudan. Se opettaja on kuitenkin paras, jolla on se vakava mielipide, että koti ja koulu ovat saatettavat sopusointuun keskenään sekä että kotikasvatuskin on saatava palvelemaan koulua. Jota enemmän vanhemmat harrastavat koulua, jota enemmän heidän toiveensa ja tarkoituksensa kulkevat samaan suuntaan kuin kelvollisen opettajan, jota enemmän he käsittävät hyvän opetuksen siunauksen, sitä varmempi on, että koulun kylvämät opetukset putoavat hyvään maaperään ja tulevat antamaan satakertaisen sadon. Mutta sentähden opettaja ei saa luulla tehneensä kylliksi, jos hän opettaa nuorisoa, vaan hänen tulee pitää itseään täyskasvuistenkin ystävänä ja esimerkkinä ja kutsuttuna toimimaan vanhempainkin hyväksi. Tämä koskee etenkin kouluopettajaa maalla, jolle tarkemmin määrätty toimi-ala ja tuttavuus naapurien kanssa tarjoaa paraimman tilaisuuden. Sillä on samalla myös sanottu, että on onnettomuus, jos opettaja ylpeydestä pysyy erillään koulupiirin rahvaasta ja pyrkii kanssakäymiseen vain ylhäisempien kanssa.

Siltä, joka saattaa olla kansan mies niin, että tarpeellinen kunnioitus siitä ei kärsi, sekä joka kansaa lähestyessään saattaa antaa varsinaisen koulumestaroimisen jäädä sikseen, vaaditaan tosin enemmän älyä ja itsensäkieltämistä kuin mitä 20—30-vuotisilla opettajilla tavallisesti on. Mutta missä vilpitöntä tahtoa on, ja toimintaa eivät häiritse usein tapahtuvat paikanmuutokset, missä Kristuksen henki on juurtunut sieluun, siinä opettajan vaikutukselta ei tule puuttumaan merkitystä ja siunausta.

Minä aina uudestaan hämmästyn ajatellessani, mitä lapsi viitenä ensimmäisenä ikävuotenaan oppii. Puhuakseni vain tärkeimmästä, niin jokainen tietää näiden ensi vuosien riittävän tekemään lapselle äidinkielen siksi tutuksi, että se voi sitä täysin vapaasti käyttää halujensa ja tunteittensa ilmaisemiseen. Se pitää muistissaan kokonaisen sanajoukon ja oppii pian eri sanoja taivuttamaan ja käyttämään niin varmasti, että me täyskasvuiset kiittäisimme onneamme, jos vuosikausia ponnisteltuamme edistyisimme jossain vieraassa kielessä siihen määrään kuin lapsi äidinkielessään. Ja minkä joukon muita tietoja se saa yht'aikaa! Se ei ainoastaan opi esineiden nimiä, vaan myös niiden ominaisuudet ja käytännön; samalla se muodostaa itselleen joukon käsitteitä syistä ja seurauksista; se oppii monen luonnonesineen käytännön, hyödyn ja haitan, lyhyesti, lapsen koskaan väsymätön henki rikastuu tavalla, jota emme voi muuta kuin ihmetellä. Ja kaikkeen tähän liittää lapsi vielä tarkan tiedon henkilöistä ja heidän luonteistaan. Se tietää, kuka häntä ja muita lapsia rakastaa, ja näkee jo isän silmistä, onko tämä taipuvainen ottamaan osaa hänen leikkeihinsä vai tuleeko hänen pysyä loitompana siksi, kunnes parempi tilaisuus ilmaantuu.

Mitä meistä kaikista tulisikaan, jos henkemme ei pysähtyisi, vaan kiiruhtaisi samaa vauhtia eteenpäin koko elämän? Mikä voi enemmän saattaa opettajan nöyryyteen kuin sen vertaaminen, mitä koulu 6 à 8 vuoden kuluessa voi antaa, siihen, mitä lapsi varmasti ja kadottamattomasti kaukana kaikesta opettavaisesta vaikutuksesta itsestään oppii! Totisesti, meillä on kaikilla syytä heikkouttamme tunnustaa.

Kuka on sitten tuo suuri lastenopettaja, joka semmoisella menestyksellä ottaa lapsen huostaansa ja kevään hilpeydellä joka päivä vie sitä eteenpäin? Vanhanajan opettajat asettivat koulunsa ulko-ilmaan ja johtivat oppilaitaan vaeltaessaan maita ja metsiä. Samalla tapaa luonto ja elämä vieläkin hyväillen mutta kuitenkin vakavasti johtavat lasta. Luonto, tuo suuri koulu-opettaja Jumalan armosta on aina valmis opettamaan, se puhuu yhä uudestaan vaihtelevaa kieltänsä, siinä on sana ja käsite aina yhdistettynä, eikä havainnon elähyttävää täydellisyyttä koskaan puutu. Se ei koskaan tule vastoin oppilaan tahtoa eikä esiinny vierasmaisella isoisuudella, vaan tulee aina tervetulleena lastenystävänä ja puhuttelee nuorisoa ainaisella nuoruuden hilpeydellä. Siinä ei ole mitään kuollutta eikä kuihtunutta, ei mitään kylmää tai vanhamaista; kaikki elää raitista, iloista elämää ja puhuu selvää kieltä. Ei se ole oikullinen eikä huikentelevainen; se on aina samallainen, eikä se lupaa, mitä se ei voi täyttää. Ja mitä se lapselle opettaa, sitä tämä heti voi käyttää hyväkseen omassa pienessä elämänpiirissä, välistä huviksi, välistä tositoimeen tai pilaan, ja kaikki mitä tänään opitaan, liittyy eiliseen ja valmistaa huomispäivän oppimäärää. Mutta paras kaikesta on, että oppiminen tapahtuu ilman näkyvää tarkoitusta sekä että pienokainen käy koulua ja tutkii aavistamatta sitä itsekään. Niin, Herran tiet ovat ihmeelliset! Oppijärjestelmä on opetustavan vertainen. Neljä suurta pääjaksoa sisältyy neljän vuoden-ajan kultaisiin puitteisin, vähitellen ne seuraavat toisiaan ja lapsi seuraa mukana äkillisettä muutoksetta, ja joka jakso täydentää tietoja ja taitoja uusilla kuvilla. Joka päivä on kolme eri oppi-aikaa, aamu, keskipäivä ja ilta, jotka vaihtelevat ainaisella nuoruuden viehätyksellä ja antavat tuon pienen oppilaan elämälle yhä uusia kiihottimia. Niiden välillä ovat pimeän, hiljaisen yön lepohetket, yön, joka hitaasti sulkee kirjan, ottaa syliinsä opetuksen rasittaman, mutta kuitenkin vielä opinhaluisen lapsen ja antaa hänen nähdä unta siitä, mitä hän on oppinut. Ja yhä oppimäärä uudistuu, aina samana ja kuitenkin uutena ja joka uudistumisella ennen opittu tulee selvemmäksi ja täydellisemmäksi.

Ja mitä me täyskasvuiset tuossa oppijärjestelmässä olemme muuta kuin yksityisiä kuvia siinä suuressa kuvakirjassa, jonka luonto avaa lapselle. Älkäämme liiaksi kerskailko omasta itsenäisestä vaikutuksestamme! Minä luulen, että voimme olla iloisia, jos emme viisasteluillamme turmele tuota oppisuunnitelmaa, vaan päinvastoin rakkautta ja toivoa täynnä liittäydymme siihen. Se, joka niin tekee ja joka auttaa luontoa opettamisessa on lapsen hurskas äiti. Hän sulkee lemmikkinsä syliinsä eikä turhamaisuudessa ajattele tulevaisuutta, vaan ottaa lapsen semmoisena kuin se on. Eikä häntä opettaminen rasita. — "Miksi näen kuvani silmänterässäsi?" kysyy lapsi äitinsä sylissä. "Siksi että aina kannan kuvaasi sydämessäni, siksi sinä kuvastut silmässäni", kuuluu vastaus. Niin se on ja hurskas ja luottavainen äiti sentähden ei ole ainoastaan ensimmäisen opettajan, luonnon, sopivin auttaja, hän on myös meidän opettajien jaloin esikuva!

Väärin käsitetyn ihmis-ystävyyden kasvannainen on se mielipide, että kuuliaisuus edellyttäisi joka kerta tietoa käskyn syystä sekä että ehdoton kuuliaisuus olisi ristiriidassa ihmis-arvon kanssa. Joka ottaa levittääkseen sellaisia mielipiteitä kodissa tai koulussa unohtaa, että meidän täysikasvuisten tulee antautua jumalallisen maailman järjestyksen korkeamman viisauden johdettaviksi ja että ihmisjärki ei milloinkaan voi tulla toimeen ilman uskoa. Hän unohtaa että me kaikki täällä elämme vain uskossa Jumalan johtoon, vaikka emme sitä ymmärräkään. Niinkuin meidänkin tulee toimia, vakavasti luottaen Jumalan korkeampaan viisauteen ja käsittämättömään rakkauteen, niin lapsenkin täytyy luottaa vanhempain ja opettajien viisauteen, siten valmistuakseen kuuliaisuuteen taivaallista Isää ja maallista lakia kohtaan. Joka tämän asianlaidan muuttaa, hän asettaa uskon sijaan viisastelevan epäilyksen ja käsittää väärin lapsen luonteen, jolle usko on välttämätön. — Jos syitä ilmoitetaan, niin en tiedä, miten enää voimme puhuakaan kuuliaisuudesta. Syitä ilmoittamalla tahdomme herättää vakaumusta, ja lapsi, joka on semmoisen saanut, ei tottele meitä, vaan juuri noita syitä. Kunnioituksen sijaan suurempaa tietoa kohtaan astuu itseensä tyytyväinen luottamus omaan järkeen. Se kasvattaja, joka käskyihinsä liittää perusteen, antaa myös tilaisuuden vastaperusteisin, ja siten tulee hänen ja kasvatin väli suunnatuksi väärään. Viimemainittu ryhtyy keskusteluihin ja asettuu kasvattajan vertaiseksi; mutta semmoisen yhdenvertaisuuden kanssa ei koskaan sovi se kunnioitus, jota ilman ei mikään kasvatus voi menestyä. Mutta, sanoo runoilija, jos kuuliaisuutta on lapsen mielessä, niin rakkauskaan ei ole kaukana.

Perheessä edustavat enimmiten tuota ihmis-ystävällistä kantaa heikot äidit, isän sen sijaan vaatien ehdotonta kuuliaisuutta. Sentähden pienokaiset tavallisesti pitävätkin äitiä käskyläisenään, sentähden toiselta puolen isä nauttii suurinta kunnioitusta ja sentähden isä on koko perheen pää, joka sitä johtaa.

Minua on aina suututtanut kuullessani yhden tai toisen sanovan: Ei, opettajatoimi on sentään toivotonta; kyllä opettajalla on ikävää työtä! Kuinka ikävää ja rasittavaa liekin päivä päivältä yhä vain olla tekemisissä lasten kanssa ja opettaa heille ensimmäisiä alkeita. Mitä kärsivällisyyttä siihen vaadittanee! Ei mikään virkeä henki voi tuntea itseään sillä tyydytetyksi!

Itsekseni ajattelin silloin, että semmoisilla tavallisilla mielipiteillä hyvin vähän voidaan kunnioittaa opettajan ylen tärkeätä tointa sekä että juuri ne todistavat, kuinka harvoin korkeimpiinkin piireihin kuuluvat henkilöt kykenevät käsittämään kasvattavan alkeisopetuksen arvoa. Tavallisesti keskeytyivät sellaiset sääliväiset arvostelut huomauttamalla, että kasvavien ihmisten kasvattaminen ja opettaminen ei koskaan voi olla ikävää työtä ja että seurustelu iloisten, kehitysvoimaisten lasten kanssa on vähemmän yksitoikkoista kuin monen käsityöläisen ja virkamiehen työ. Kaikki riippuu vain siitä, että on oikea käsitys opettajatoimesta ja oikea rakkaus nuorisoon.

Sen jälkeen useimmiten arvostelija vaikeni, luultavasti sentähden, että hän piti mielipiteitäni vain hyvää tarkoittavana haaveiluna, ja minäkin vaikenin, koska tyhjistä kaivoista ei voi ottaa hyvää vettä. Mutta vielä enemmän on minua surettanut kuullessani opettajilta, yksin nuoremmiltakin, samankaltaisia lausuntoja. Usein huomaa nuorien koulumiesten, opetettuaan joitakuita vuosia alaluokalla, tuntevan itsensä täydellisesti onnettomiksi ja huokaillen sanovan: Jos opettaisin yläluokalla ja kypsyneempiä oppilaita, se voisi sentään käydä laatuun! Pienokaisia opettaessa ihan veltostuu, ei voi käyttää tietojaan ja täytyy sivistyksestään taantua. Jos vanhempi opettaja, joka ehkä 20 vuotta tai enemmänkin on opettanut alaluokalla, puhuisi sillä tapaa, niin voisin sitä enemmin kärsiä; mutta vielä mieluummin kuulisin hänen sanovan näin: Minä haluaisin yläluokalle, koska tunnen minulta puuttuvan sitä hengen virkeyttä, jota pienokaisten opettamiseen tarvitaan, ja koska luulen ansaitsevani vähän mukavampaa ja helpompaa työtä. Jos se olisi vallassani, niin palkitsisin tuon rehellisen miehen avosydämisyyden hänen toiveensa pikaisella täyttämisellä; jokaista nuorta opettajaa neuvoisin ensin oikein vakavasti tutkimaan itseään.

Semmoinen itsensä tutkiminen tulisi monessa tapauksessa johtamaan siihen, että sydämen pohjalla löytyy johonkin määrin ylpeyttä. Opettaja tahtoisi mielellään loistaa seminaarissa tai muualla saadulla opillaan tutkinnoissa ja nuorison edessä; hän pitää itseään kutsuttuna levittämään tieteitä ja luulee muiden olevan kylliksi hyviä opettamaan ensimmäisiä alkeita, siihen muka sopivat heikotkin kyvyt. Hän ajattelee yleisöä ja toivoo sillä saavansa suurempaa kunnioitusta ja tunnustusta, jos hän on opettajana yläluokalla ja luulee voivansa asettua niitä opettajia korkeammalle, jotka työskentelevät alaluokilla, ja niin tulee siirtymisen halu yhä kiivaammaksi, mutta myös opetuksen menestys yhä epäilyttävämmäksi. En voi koskaan oman kokemukseni nojalla myöntää, että opettaminen yläluokalla olisi kiitollisempaa kuin alaluokalla; ainoastaan sen myönnän, että viimemainittu on vaikeampaa ja vaatii virkeämpää voimaa kuin edellinen. Ainoastaan alaluokan opettaja voi oikein täydellä vakaumuksella ja oikeutetulla itsetunnolla sanoa, että hänen pienten oppilaittensa tulee kiittää häntä kaikesta, mitä tietävät ja taitavat; ainoastaan pienokaiset tulevat sentähden turmelemattomilla sieluillaan liittymään häneen täydellä rakkaudella ja jakamattomalla innolla antautumaan hänen vaikutuksensa alle. Ainoastaan pienokaisten kautta tulee hän tuntemaan lasten maailmaa omituisuuksineen ja huomaamaan heidän henkistä kehitystään mahdollisimmassa puhtaudessa. Ja mikä voi olla kauniimpaa ja opettajan sydämelle ylentävämpää, kuin näiden pienokaisten silmien avaaminen maata ja taivaanvaltakuntaa kohtaan, mikä voi mieltä enemmän ilahuttaa ja tarkastelijaa enemmän huvittaa, kuin ensimmäisen yllytyksen, ravinnon ja suunnan antaminen heräävälle hengelle?

Totisesti, joka pitää pienten opettamisen ikävänä ja yksitoikkoisena, joka ei ilolla ja rakkaudella voi sitä hoitaa, hän myöskään ei ole "opettaja" sanan oikeassa merkityksessä.

Aikoja sitten olen kerran saanut käsiini kirjan, jossa puhutaan opettajatoimen vaivoista ja riemuista. Jälkimmäiset olivat edellisiä lukuisammat ja tutkimuksen tulos teki opettajat onnellisiksi ihmisiksi. Kirjanen oli varmaankin hyvässä tarkoituksessa kirjoitettu, mutta itse tutkimus oli kokonaan turha, koska asia tietääkseni on hyvinkin yksinkertainen. Meillä on iloa ainoastaan siitä, jota rakastamme, ja rakkaus kutsumukseen on ja tulee aina olemaan opettajan ainoana todellisena ilon lähteenä. Jos meillä olisi kaikki Perun aarteet, mutta meiltä puuttuisi rakkaus, niin virkamme olisi meille rasitus.

Mutta rakkaudella kutsumukseen voi olla kahdenlainen vaikutus. Ensiksi me rakastamme opettajatointa, koska oikeastaan olemme ikäänkuin syntyneitä opettajiksi, koska jo kehdossa olemme saaneet kyvyn siihen ja koska koulu siis tarjoaa meille alan, jolla voimamme saattavat sopusointuisesti ja täydellisesti kehittyä.

Mutta sitäpaitsi rakastamme opettaja-ammattia sen suuren tärkeyden tähden ja koska voimme pitää sitä jumalanpalveluksena, jonka siunaus ei ole ainoastaan tämän maailman. Deuter'istä tuli koulumies, koska opettaminen huvitti häntä; Pestalozzi näki kansan kurjuuden, häntä suretti se ja hän sanoi: "Minä tahdon ruveta opettajaksi!" Tässä näemme kummankin vaikuttimen kahden tunnetun henkilön muodossa!

Edellisenlainen rakkaus on hyvä, ja sen elähyttämä opettaja on oppilaistaan muodostava hyviä kykyjä, jotka myöhemmin tietävät tulla toimeen maailmassa — mutta se ei kestä vanhuuden ikään asti, ja sen tuli sammuu elämän myrskyissä.

Tuo toisellainen rakkaus ei ole mikään äkkiä leimahtava tuli, vaan se lämmittää ja elähyttää aina hautaan asti; se antaa lapsille esima'un taivaasta, sillä se opettaa sanoin ja esimerkein saattaa ikävöimään tuonne haudan toiselle puolen.

Vielä löytyy rakkaus kutsumukseen, joka perustuu kumpaankin vaikuttimeen; mutta kuten kerran Herra valitsi vain joitakuita opetuslapsia, niin nykyaikanakin tämmöinen lahja on annettu ani harvoille. Opettajienkin joukossa monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.

Miehelle, joka on tullut tietämään elämän tarkoituksen ja löytänyt oikean kompassin vaellustansa varten maan päällä, ei löydy mitään ihanampaa eikä onnellisempaa, kuin rajoitettu, määrätty toimi-ala, jossa hän voi vaikuttaa, jossa hänen sanansa eivät häviä, kuten ääni korvessa, ja jossa hänen hyvät tekonsa eivät ole pohjattomaan mereen putoavien pisaroiden kaltaiset. Jos on totta, mitä runoilija sanoo: "Jokainen väsynyt ihminen, laskeutuessaan hautaan, jättää mielellään jälkeensä ristin, joka kantaa hänen nimeänsä", kuinka paljon onnellisempaa on siinä tapauksessa elää ja opettaa ahtaimmassa ihmispiirissä, jonka yksinkertaiset olot tekevät hänelle mahdolliseksi sydämissä pystyttää muistomerkkejä, jotka ulottuvat lapsiin ja lastenlapsiin. Mikä on tuottavampaa kuin rakkaus, ja missä muualla sitä voi varmemmin saavuttaa, kuin yksinkertaisten ihmisten piirissä. Sentähden on sielunpaimenien ja opettajien osa erittäin ihana, ja tuskin tiedän ketään, jota toimintansa menestyksen varmuuteen katsoen voisi verrata heihin. Missä molempia yhdistää jumalanpelko sekä rakkaus kansaan ja nuorisoon, siinä he välttämättömästi vaikuttavat muodostavasti. He tuntevat joka yksityisen kodin; he puhuttelevat isää ja poikaa, äitiä ja tytärtä, ja kylä on heidän maailmansa, mutta maailma, jota he voivat syleillä.

Katsokaa ylemmäksi ja harvoin näette mitään semmoista! Kuta enemmän sydän en rakkauden puutteessa, sitä yksinäisemmäksi se usein itsensä tuntee korkeammissa piireissä. Siellä kirjoitetaan kyllä asiakirjoihin, mutta ei sydämiin. Siellä tullaan ja mennään, maailma kulkee menoaan, eivätkä ihmiset siitä välitä; mutta missä kelpo sielunpaimen tai opettaja pitemmän vaikutuksen jälkeen eroaa ahtaasta piiristään, siinä elämä pitkäksi aikaa pysähtyy ja kaikkialla kuuluu vienosti: Ole meidän kanssamme, sillä ehtoo joutuu!

Ihmisten kaikkien vikojen joukossa eivät mitkään astu rohkeammin ja enemmän peittelemättä esiin kuin itserakkaus ja ylpeys. Missä ne kerran ovat saaneet jalansijaa ja levinneet, siinä ne myös tulevat näkyviin ikäänkuin sanoaksensa: Katso, tässä minä asun, tämä on minun taloni!

Sen kautta selviää minulle, minkätähden usein neuvova, hyvää tarkoittava sana ei oikein tahtonut lähteä kieleltäni, sekä että, seisoessani neuvottavan edessä, tuntui kuin joku olisi sanonut minulle: Puhu miten paljon tahdot; kaikki on kuitenkin kokonaan turhaa. Se on katkera tunne, sillä velvollisuus vaatii neuvomaan, mutta toiselta puolen tietää kuitenkin, että neuvominen siinä on kuin veden kantaminen seulalla.

Ei voi epäillä että itserakkaus ja itsekylläisyys ei sovi kenellekään niin huonosti kuin opettajalle. Miksi alinomaa puhutaan vain opettajan — itserakkaudesta ja papin — ylpeydestä? Miksi ei puhuta muiden säätyjen itserakkaudesta? Siihen on syynä, että jokainen tuntee näiden kaikkialla vastenmielisten vikojen kaikkein enemmän rumentavan opettajia ja pappeja ja olevan ristiriidassa heidän kutsumuksensa kanssa. Siksi maailmakaan ei ole taipuvainen myöntämään opettajan itserakkautta oikeutetuksi eikä suomaan sille tyydytystä ja siksi saattaa syystä väittää, että itserakkaimmat opettajat usein myös ovat onnettomimmat kaikista.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIETTEITÄ KASVATUKSESTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Mietteitä kasvatuksesta

MIETTEITÄ KASVATUKSESTA

L. KELLNER

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE