The Project Gutenberg eBook of Urpuja: Kokoelma runoja, by Alpo Noponen

Lapsuuteni tölli.
Töllin uurre.
Siperian tiellä.
"Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."

Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.
Professori J.R. Danielson'ille.
Viktor Löfgren'ille.
J.L. Runeberg'in haudalla.
Kesäksi maalle.
Haapaniemessä.
Savonlinna.
Talvi-iltana.
Kylvöajan lähestyessä.

Miljonääri.
Vanha viulu I. II. III.
Elämän paras osa.
Osat vaihtuivat.
Kusti kinkerillä.
Neuloja.
Lämpömittari.
Rannan Helka.
Keinutuoli.
Kerjuri.
Jouluna.
Enkelinlaulu-vuori.

Ruusun umput.
Ystävälleni.
Kuihtuva impi.
Olis aika armastaa.
Kihlautuneille.
Sormuksia vaihtaessa.
Aprilli-päivänä.
"Merkki" sai.
Syystuulella.
Onni.
Vuoden vaiheessa.
Äidin haudalla.
Ei ole taivas kaukana.
Taistelua ja lepoa.
Papinvirkaan asettamisen johdosta I. II. III.

Ennenkuin uskalsin ryhtyä tämän kirjasen julkaisupuuhiin, kysyin Herra Professoori A. Genetz'iltä, joka oli tarkastanut "Kuolon enkelin" suomennokseni ja siinä minua muutamissa vaikeissa kohdissa hyväntahtoisesti auttanutkin, ottaisiko hän tarkastaakseen julkaistavaksi aiotun runokokoelmani käsikirjoituksen. Saatuani siihen myöntävän vastauksen, kokoilin yhteen ne runoni, joiden luulin johonkin määrin runoutta olevan, ja vein ne professoori G:lle. Tarkastuksen jälestä antoi hän niistä kehoittavan lausuntonsa kirjallisestikin. Se teki kustantajan löytämisen helpommaksi ja antoi minulle rohkeutta yhteen koottuna julkisuuteen päästämään nämä yksinkertaiset laulelmani. Käytän tätä tilaisuutta ilmaistakseni Herra Professoorille nöyrimmän kiitollisuuteni.

    Pirteissä pieniss' elin Savonmaan,
    Ja verkkaan vieri pitkät talvet multa;
    Ja henki kaipasi, ikävöitsi vaan,
    Mut kauan viipyi armas kevät-kulta.

    Kun päiväpuolta kummun kuitenkin
    Kinokset talven vitkallensa suli,
    Ja pälvipaikat syntyi metsihin,
    Ja lehdon paltaat paljahiksi tuli;

    Mä kaihomielin sinne kiiruhdan,
    Reunasta lehdon oksan urvut poimin,
    Mä povelleni niitä painallan
    Ja sommittelen yhteen hartain toimin.

    Sydämmein lämmön niihin hengitin,
    Kun toivoin niitä oikein vihanniksi,
    Ja kyynelin mä niitä kastelin —
    Mut sittenkin ne jäivät urpusiksi.

    Niit' en mä tohtis teille tarjota,
    Jos ei ne Suomen lehtoloista oisi,
    Kotoisten tuulten tuttu huo'unta,
    Jos niistäkin ei hiljallensa soisi.

    Kun Luojan päivä ilman lämmittää,
    Elämä uusi lehdoissamme koittaa,
    Ja hanget haihtuu, sulaa jäykkä jää,
    Ja kanteleet ne kaunihimmin soittaa.

LAPSUUSMUISTOJA.

    Miss' aaltoo Savon viljamaat,
    Siell' aamuni aukeni ennen,
    Ja lapsuuspäiväni riemukkaat
    Pois siivin näyttivät menneen;
    Niin hiukan tiesin ma maailmasta,
    Nuo yksin innosti töllin lasta:
    Vaan pirtti pieni joukkoineen
    Ja lehto lintuineen.

    Mut mulle kieltähän sointuista
    Haastoivat lempehin huulin
    Äit', siskot, taattoni tuntoisa,
    Ja töllin takoa kuulin,
    Kun kukkui käkönen kevähällä,
    Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä,
    Kun aalto rannikolla soi,
    Ja metsä huminoi.

    Mun kouluni vanhan-aikuinen
    Lie ollut polvesta tästä,
    Mut läksyn parahan, kultaisen
    Sain oppia siin' elämästä;
    Se painui mielehen aamuin, illoin,
    Kun vierell' äitini istuin silloin,
    Se tuskin koskaan unhottuu,
    Min haastoi äidin suu.

    Tuo äitini kallis ja armainen
    On paljon tuntea saanut
    Tään elämän taistoa melskeisen —
    On kohta hälle se laannut —
    Vaan kuinka vaihteli elo mainen,
    Ei vaihtunut uskonsa luottavainen,
    Ett' onnekas hän ompi vaan,
    Ken turvaa Jumalaan.

    Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat
    Ne mulle mielehen jäivät.
    Jäi taakseni töllit ja lehdot, haat,
    Ja jäivät lapsuuden päivät;
    Mull' elämä opetti paljon uutta,
    Mut voinut ei ole tuota muuttaa,
    Min opin äidiltä töllissä
    Lapsuuden päivinä.

    Ja sinne töllihin lapsuuden
    Mä riennän aattehin silloin,
    Kun myrskyt elämän purrellen'
    Ne uhkaa tuhoa milloin;
    Saan sieltä rauhoa, luottamusta,
    Saan työhön, lauluhun innostusta.
    Tään kuinka sulle palkinnen,
    Sä — tölli kultainen.

    Tölli pieni kallellansa
    Seisoi kummun reunassa;
    Siinä äiti lapsiansa
    Vaali, hoiti armasna.

    Katovuott' ol' ollut monta,
    Jolloin hätä yhteinen
    Neuvoi perhett' avutonta
    Kärsintähän puuttehen.

    Leipä kuiva, karkeainen
    Lasten ruokana on vaan,
    Mut ei mieli nurkuvainen
    Tänne pääse kuitenkaan.

    Muinoin Sarpatissa kesken
    Jauhot loppua ei voi
    Vakkasesta köyhän lesken,
    Siunauksen kun Herra soi.

    Äiti uskoi, Herra vielä
    Katsoo köyhän puolehen,
    Hält' ei siunausta kiellä
    Eikä hylkää huolehen.

    Rukoillen hän lapsiansa
    Laihoin leivin ruokkivi;
    Kertoo, kuinka Herran kansa
    Juudan maalla taisteli.

    Patriarkat, tuomaritkin
    Lasten tuttuja jo on,
    Tobiat ja Daviditkin,
    Salomonkin verraton.

    Aapiskirjan, katkismuksen
    Ehdittyään oppia,
    Tuntevat he kaipauksen
    Saada uutta tietoa.

    Raamattu, tuo kirja parhain,
    Josta kaikki ihmehet
    Äiti heille kertoi varhain,
    Ah, jos sen ois saanehet!

    Kirveskalskehella isä
    Leipää suuhun yhdeksään
    Kyllin saanut ei, vaan lisää
    Äiti puuhas yhtenään.

    Kuitenkin ol' niukallainen
    Töllin ruoka aina vaan,
    Vaatetuskin vajavainen;
    Kuinka kirjan hankkikaan

    Raamatun tok' armaillensa
    Tahtoi äiti toimittaa,
    Vaikka sitä saadaksensa
    Vuoret täytyis louhentaa.

    Kärsi nälkää, teki työtä;
    Rukin ääressä hän näin
    Kehräs' monta pitkää yötä
    Kehruuksia emäntäin.

    Ponnistusta kauan kesti,
    Viimein voitto saatihin,
    Vaikka tautikin se esti
    Pääsemästä maalihin.

    Vihdoin kirstun laatikosta
    Markkaa löytyi kymmenen,
    Biblian niill' äiti ostaa,
    Vahvan, nahkakantisen.

    Uusi aika armahampi
    Koittaa pikku pirtissä,
    Kuiva leipä makeampi
    Myös on siitä päivästä.

    Aamusilla kirja varhain
    Lukea jo nostetaan,
    Illoin kääritähän parhain,
    Laatikkohon lasketaan.

    Siitä lasten vaisu henki
    Voimaa, ravintoa juo,
    Perheen koko elollenki
    Siunauksensa se tuo.

    Vähitellen tuosta vaihtuu
    Vuodet pitkät puuttehen,
    Öisen usvan lailla haihtuu,
    Päivä koittaa jällehen.

    Taivas avaa akkunansa,
    Hedelmänsä jakaa maa;
    Äiti saapi lapsiansa
    Puutteetoinna kasvattaa.

    Varttuneina maailmalle
    Töllin lapset kulkevat,
    Nukkumahan nurmen alle
    Toiset taasen muuttavat.

    Suojanaan on eri teillä
    Elämän ja kuoleman
    Äidin rukous ollut heillä,
    Sana kallis Jumalan.

    Odotellen kaihomiellä
    Herran iloon kutsua,
    Elää vanha äiti vielä,
    Muistaa pyhää lausetta.

    "Nuorest' olen vanhaks tullut,
    Mut en ole hurskasta
    Koskaan hyljätyksi kuullut
    Enkä hurskaan lapsia."

    Minä lasna pienenä leikitsin
    Pihanurmella tuoksuavalla,
    Viattuuden unta ma uinailin.
    Kesäpäiv' oli kaunihimmalla.

    Minä muistan, kukkia poimittiin,
    Kuperkeikkoa lyötihin siellä;
    Elon aamu se tyynenä välkkyi niin,
    Elon varjoja, tiennyt en vielä.

    Jopa silloin portille seisattuu
    Hepo rattaineen, sekä noista
    Kaks miestä outoa laskee — huu!
    Min' en koskaan unhota toista!

    Hän ankara nähd' oli katseeltaan,
    Oli harteva, kookas, ja raajat
    Ne ne pauhaten liikkuivat kahleissaan
    Kuin ukkois-ilmalla vaajat.

    Minä miehen jälkiä hirmuisen
    Kotipirttihin arkana kuljin
    Sekä helmahan äitini armaisen
    Pelonkalgeat kasvoni suljin.

    — "Mihin matka nyt tuollehen teidät vie?"
    Kysyi äiti ja suori mun hapset.
    — "Siperiaan on tämä toivoton tie…
    Jäi vaimoni armas ja lapset."

    — "Mitä teitte te, sinne kun viedähän?"
    Taas äitini tiedusti hältä.
    — "Minä päissäni naapurin, ystävän
    Pois ryöstänyt oon elämältä."

    — "Lie vaikea matka ja raskas tie
    Kotimaasta ja heimosta kulkee?"
    — "Mätähaavoja syömmeni täynnähän lie,
    Vaan silmäni kyyneleen sulkee."

    Mies maitoa sai, kuten pyysikin,
    Mut äitini virkkoi vielä:
    — "Koti, vaimo ja lapset jos jäivätkin,
    Siperian ootte te tiellä;

    Toki kaikki ne jällehen saapi se,
    Sydämensä ken särjetyn tuopi
    Hänen jalkoihinsa, ken vangeille
    Pelastusta saarnata suopi."

    Hän lähti jo pois. Minä muistan vaan,
    Sinä päivän' en leikkiä voinut;
    Mitä näin sekä kuulin, se ainian
    Minun sielussain ompi soinut.

    Muistan vielä aijan sen, kuin mennyt ois se vasta,
    Ensimmäiset housuni kun tehtiin aivinasta;
    Taisin kyllä silloin olla mies jo aivan suuri,
    Kolme vuotta täyteläistä mennyt oli juuri.

    Sinnes kannoin mekkoa, mi ylti aina nilkkaan,
    "Tollee tutta ja töppönnee" se sieltä alta vilkkaa;
    Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten,
    Hatun eestä riepu pieni peittona on hasten.

    Enpä tuota silloin tiennyt kohtaloa laittaa,
    Sitä vaan mä valitin, kun housuist' oli haittaa.
    Itkemään mä pyrskähdin ja itkin aika laihin,
    Syödessä kun helmattuutta murut meni maihin.

    Nyyhkytellen niitä sitten etsin tanterelta;
    Jos et usko, kysy vaikka Miina-sisarelta.
    "Antataatte metto!" huusin, mutta äiti estää
    "Metto", "tutta", "töppönnee" vaan mieless' aina kestää.

II.

MAA JA KANSA.

    Ja Luoja kerran katsel' taivahasta
    Niin säälivästi kylmään Pohjahan:
    Sen kärsivän näk' talven sorrannasta,
    Sit' uhkaavan Hän näki kuoleman.

    Maa hetkeks virkos kylmän kahlehista,
    Mut kansa nukkui talviuntansa;
    Ei elvy mielet jäiset horroksista,
    Ei lämmin löydä ihmisrintoja.

    Armahti Luoja silloin kylmää maata,
    Tään päätöksen Hän teki taivaassaan:
    En heittää vielä kuolemahan saata
    Kansaani pienokaista Pohjolaan.

    Se taistellut on kanssa parahien
    Valhetta vastaan mielin urhokkain;
    Se saisko jäädä uhriks sortajien —
    Ja minä katseleisin taivaastain…

    Ja sieltä ylhäiseltä alttarilta
    Säkenen otti Herra kirkkahan,
    Sytytti sillä rinnat muutamilta
    Pojilta tämän kansan untelan.

    Ja lämmöllänsä kansallensa aamun
    Loi tietäjitten pieni parvi tää,
    Sai poistumaan ne öisen talvihaamun,
    Keväisen laulun eestä sulaa jää.

    Niin Suomi virkos talviunestansa,
    Mi uhkas sille turmaa, kuolemaa,
    Ja siunaa aina näitä poikiansa,
    Joist' useimpaa jo hauta tallettaa.

    Ja hälle, jonka lämmin rinta vielä
    Niin herttaisena sykkii maallehen,
    Hänelle Suomi riemuisella miellä
    Ja kiitollisna kantaa seppeleen.

    Sill' aarteet kansallensa verrattomat
    Topelius on luonut lemmellään,
    On sulatellut mielen roudat kovat,
    Kuin kevään paiste sulaa talven jään.

    Nyt Suomen lapset pienoisesta asti
    Ne "koivun", "tähden" tuntee rakkahan,
    Ja kuoloon saakka tahtoo uljahasti
    Ne puoltaa lumilinnaa "Urholan".

    Ne hältä hengen lämpimyyttä saavat
    Ja sieluun taivaskuvat kirkkahat
    Ja töihin suuriin kestäväiset kaavat,
    Ja uudet luo hän heille maailmat.

    Ja kansa karttuu pienoisista uusi,
    Mi, kypsyneenä hengen toimintaan,
    On kylmän Pohjan vihannoiva kuusi
    Ja kärsii, kestää, voittaa, turvaa maan.

    Taitavan tietäjän lailla
    Syntyjä ilmi sa annat,
    Löyhää vilppiä vailla
    Totuun soihtua kannat.

    Louhi se vuorehen heittää
    Tahtovi päivöä Suomen,
    Tuonelan usvihin peittää;
    Kuitenkin koittavi huomen.

    Joukko kun käy kalevainen
    Vastahan valtoja turman,
    Totuuden voimalla vainen
    Tuottavi niille se surman.

    Juhlia voiton kun milloin
    Viettävi Väinölän kansa,
    Siunaten muistavi silloin
    Aimot se taistelijansa.

    Kansan kieltä, oikeutta puollat,
    Valistusta, vaurastusta huollat,
    Jalkoihin et uskoansa suolla;
    Kiitos siitä Sulle, kansan mies,
    Taivas siunatkohon työs ja ties!

    Missä lasta rakkaampata
    Äiti kantaa povellaan
    Kuin se, jonka Suomi-äiti
    Kätki tänne nukkumaan?

    Kuss' on kumpu kallihimpi
    Kansan käydä katsomaan;
    Kussa patsas puhtahampi
    Kohoaapi kannaltaan?

    Minkä vuoks on kumpu kallis?
    Miksi patsas puhtoisin?
    Siks kun alla uinumassa
    Ompi kansan kallihin.

    Meit' ei yksin laulun mahti
    Tänne jaksa johdattaa;
    Suomi meidät tänne tuopi,
    Johdattaapi isänmaa.

    Kylmä maa ja köyhä kansa
    Koskaan ei saa laulajaa
    Suurempaa, kuin minkä tässä
    Haudan kohtu tallettaa.

    Kirkkauden maamme maine
    Keltä puhtahamman sais?
    Kenen luoma laulun laine
    Korkeammin kuohahtais.

    Hanna, Joulu-ilta, Maamme,
    Vänrik Stål ja kaikki nää —
    Niistä syömmiin suomalaisten
    Innon virta vierähtää.

    Virran vuolaan lailla vyöryy
    Laulut kautta kaiken maan,
    Veltot mielet vahvistaapi
    Tenhoisalla voimallaan.

    Kuvan kauniin kansastamme
    Sieluun, sydämmiin ne luo,
    Aijan ahtaan joutuessa
    Toivon, lohdutuksen tuo.

    Tuntuuhan kuin nytkin juuri
    Kummun alta kuiskajais,
    Laulu suuren laulajamme
    Sielussamme soinnun sais:

    "Vaikka kokee, eipä hylkää
    Herra meitä milloinkaan;
    Hän on kansan kilpi, turva,
    Suojelija Suomenmaan."

    Oi terve, terve kevät kultainen,
    Tuhansin kerroin tervetullut mulle!
    Viel hartehilla kuorman talvisen,
    Vapauden sanan lausui vangitulle.

    Kaupungin melske, pauhu rattaiden
    Ja pulskeileva joukko esplanaadin —
    En niitä enää sietää tahdo, en;
    Mä vapaan luonnon rauhaisuutta vaadin.

    On seutu, missä raittiit tuuloset
    Kotoisten kumpuin koivikoissa soittaa;
    Siell' elpyy mieli, elpyy tuntehet,
    Ja tahto uutta tarmokkuutta voittaa.

    Sen seudun etsin jälleen rakkahan
    Ja tutun kansan, mihin sielullani
    Jo kiinni kasvoin ensi vuosinan',
    Ja jonka verta virtaa suonissani.

    Risteilen siellä halki metsien
    Ja poikki vetten purrellani soudan
    Ja karjan kellon ääntä kuuntelen
    Ja lapsuusmuistot kätköistänsä noudan.

    Ja tuntuu taas, kuin puu ois juurillaan
    Ja maasta ottais voimanestehensä,
    Ja omakseen sen tuntee isänmaan
    Ja kansan tuntee omaks kansaksensa.

    Ja siellä taasen rinnall' äitinsä
    Sydämmen kylmyys haihtuu talven tuoma,
    Ja aatokselle alkaa selvetä:
    On Suomi kaunein, kallein Luojan luoma.

    Jos määräpaikkahasi
    Ei sulla, matkamies,
    Lie kiire kulkeissasi,
    Niin polvee tänne ties!
    Käy tänne kesä-illoin
    Ja viivy hetkinen,
    Et varmaan poistu silloin
    Vaivaasi nurpeillen.

    On monta nientä, saarta
    Savossa kauniimpaa,
    Joit' aallot Saimaan kaartaa,
    Helmaansa kuvastaa;
    Mut Suomi sydäntäni
    Ei leimuun kuumempaan
    Kuin täällä käydessäni
    Oo saanut milloinkaan.

    Aurinko vaipuu hiljaa
    Tuon tyynen järven taa,
    Säteillään pellon viljaa
    Se vielä kultoaa:
    Tuntuu kuin päivän kanssa
    Tää aika rientäis pois,
    Ja kaukaa kaikujansa
    Vaan muiston kellot sois.

    On niinkuin muurit vielä
    Ois Kustaan aikojen
    Tuoss' seisomassa, siellä
    Nuor' joukko intoinen
    Silmäilis Suomen maata
    Kuin ylkä armastaan,
    Min tahtoisi se saattaa
    Kultaan ja purppuraan.

    On aivan niinkuin heitä
    Kutsuttais johtamaan
    Taas Savon jääkäreitä,
    Kun rikkuu rauha maan;
    Mut urhojoukon rauta
    Vainoojan kukistais,
    Sen nielis kolkko hauta,
    Vapauden Suomi sais.

    Ja voittokulut kaikuis
    Nyt Saimaan seuduilla,
    Maat, metsät, rannat raikuis;
    Uus päivä koittava
    Hellemmin mantereille
    Valaisi hohtoaan,
    Ain' armaammaksi meille
    Kaunistais kotimaan. —

    Vaan haapainlatvoistakin
    Pois päivän kulta on,
    Rotkoistaan huuhkajakin
    Jo lähtev Ientohon…
    Mut rauhallisna kansa
    Käy lepoon, nukkumaan;
    Jumala Suomeansa
    Valvoopi yksin vaan.

    Sun sinivöihin välkkyviin
    On Saimaa vyöttänyt
    Ja somiin salmiin, lahdelmiin
    Sun rantas leikellyt;
    Kuin tytär aaltoin leikkiväin
    Ylenet taivahalle päin.

    Ihaillen silmä seutujas
    Katsellen viivähtää,
    Ja muinaisissa muistoissas
    Myös rinta lämpeää;
    On niinkuin sydän synnyinmaan
    Hellimmin täällä sykkis vaan.

    Et valtaa, rikkauttakaan
    Sä saanut, kaunoinen;
    Oot lapsi köyhän Suomenmaan
    Ja parhain kuva sen —
    Myös siltä kaikki etunsa
    Pois riistää toinen, mahtava.

    Riveihin muitten rikkaampain
    Voit itses asettaa,
    Kun inhuus alhainen ei vain
    Sun lunnas suojaa saa,
    Kun harrastukses, rientos on
    Kuin Saimaan aalto, tahraton.

    Metsän kautta kaartavata tietä
    Talvi-illall' astelen;
    Kirkas kuu ja tähdet loisteleepi
    Kulkuani ohjaten.

    Kaarteleikse talvitaivas Pohjan
    Kuullakkaana ylläni,
    Seutu outo, ventovieras vielä
    Eteheni aukeepi.

    Kaihon ääni rinnassani kuuluu,
    Murhe mieltä murtavi,
    Kaukana on isä, äiti, sisko,
    Kaukana on kultani.

    Taivas tuolla, kuu ja tähtisarjat
    Tuttuja on vanhastaan,
    Pala pieni synnyinmaani suuren
    Seutu tääkin ompi vaan.

    "Maalle, kansalle ja Jumalalle
    Työtä siellä tehdä voi;
    Herraa kiitä armostaan kun sulle
    Voimaa, tilaa siihen soi!"

    Niin ne lausui kyyneleisin silmin
    Erotessa rakkaat nuo.
    Taivaan Herra, suojele Sä heitä,
    Toivonsa mun täyttää suo!

    Puhdas, raitis luonto ompi talven —
    Puhtain mielin aina vaan
    Tehdä suo mun työtä, Isä, Sulle
    Menestykseks synnyinmaan!

    Kevätpäivä ilman kultoaapi,
    Elon uuden luonto taasen saapi,
    Pellollensa maamies kiiruhtaa;
    Kyntää, kylvää siihen toukoviljaa,
    Katseen nostaa rukoellen hiljaa:
    "Siunaa, Herra, muokkaamani maa!

    Kuritukses kohdannut on meitä,
    Sortumaan tok' ällös kansaas heitä,
    Kytke halla korpeen kolkkohon!"
    Sitten eelleen astuu auran tiessä
    Nöyränä, mut muuten valmis miessä
    Kärsimään, kun turma tullut on.

    Suomalainen vuotta monen monta
    Niin on tehnyt, aikaa riemutonta
    Mont' on kärsinyt ja voittanut;
    Vierahana tiedon aartehille,
    Saalihina kansan sortajille
    Maansa eestä on se taistellut.

    Aikaa armaampaa kun aavistaapi,
    Tuho uus jo silloin uhkoaapi
    Niinkuin synkkä pilvi ukkosen;
    Sen ei työstään säikähdyttää anna —
    Kylvämätt' ei pelto tähkää kanna,
    Varmaan kerran säästää Luoja sen.

    Kevättä nyt laulaa linnun kieli,
    Kevättoivoin huokuu ihmismieli,
    Kulta-ajan sois se koittavan;
    Kulta-aika tuo jo koittaneeko,
    Taikka vielä viljan turmelleeko
    Häijy hammas hallan harmajan?

    Kysyä ei meidän auta tuota,
    Epäröidä siementäissä suotta,
    Kylvöpelto milloin vartoaa,
    Korpi kutsuu kasken kaadantahan,
    Tai suo huutaa rämeen raadantahan,
    Laajennusta vaatii viljamaa.

    Menestyissä uutiskylvöksemme
    Touko kaunis kasvaa Suomellemme,
    Jot' ei löytää turman tuuli voi;
    Juuret juurtuu kansan sydämmessä,
    Latvat, lännen leudon henkiessä,
    Kotikuusen virttä huminoi.

III.

KUVAUKSIA.

    Jos Mäntyharjun kirkkohon
    Sä astut vaikka, milloin,
    Kun kansa koossa siellä on,
    Niin huomaat aina silloin:
    Keskellä Herran huonehessa
    Samassa ain' on istuimessa
    Mies ryysyselkä, pöyrypää —
    Ken raukka lienee tää?

    Jos paukkaa tammipakkanen
    Tai sataa, myrsky käypi,
    Hän aina kirkkoon paikalleen
    Vaan rientäin ennättäypi;
    Ja kenkään siell'ei hartaammasti
    Voi saarnaa kuulla loppuun asti
    Ja rukoukseen nöyrempään
    Ei vaivu yksikään.

    Hän hullu on; siks toimissaan
    Ei järki johda häntä,
    Hän lapsen lailla seuraa vaan
    Hiljaista syömmen ääntä;
    Se aina hänet sinne saapi,
    Miss' autuun taivas tarjoaapi
    Kurjille, joita maailma
    Pitääpi halpana.

    Tuo syömmen vietti elämään
    Hänt' ohjaa korkeahan,
    Ymmärrys löyhä heikon pään
    Vaan sotkee ukkopahan;
    Vaikk' käypi ryysyvaattehissa,
    On eksyneissä unelmissa
    Miljoonat, hovit uhkeat
    Ja immet armahat.

    Sit' aina nurkuu ukko pien',
    Kun hänen rahoillansa
    On Savoon tehneet rautatien,
    Mut silt' ei vaunuissansa
    Saa "miljonääri" matkustella,
    Ja hänt' ei tahdo vartoella
    Orhiinsa oiva, huimapää,
    Vaan poies kiidättää.

    Ja kiinnekirjat laukussaan
    Vaikk' onkin kainalossa
    Useimpaan hoviin uhkeaan,
    Mit ompi tienohossa;
    Niit' toiset raiskaa mielin määrin
    Harmiksi suureks miljonäärin,
    Ja muut ne immen vievät pois,
    Mi hälle armain ois.

    Vaan mielensä on lapsekas
    Ja nöyrä, rehellinen.
    Hän varmaan onkin autuas
    Miljoonain perillinen;
    Sieluunsa kangastuupi juuri
    Perintö taivahainen, suuri,
    Vaan hullu mieli toisinaan
    Sen sotkee maailmaan.

    Kun taaton murti tuonen valta,
    Jäi poikaa kolme maailmaan.
    Muut perinnön vei nuoremmalta,
    Sai Pekka vanhan viulun vaan;
    Jo ukko-vainaa sillä soitti,
    Ikävät hetket taatto voitti.

    Ja Pekka myöskin ystäväksi
    Tään viulun sai jo aikaiseen,
    Nyt maailmaan sen kanssa läksi
    Ja huolet hääti soitellen.
    Hän kylät, talot tanhuaapi,
    Eläkkeen viulullansa saapi.

    Sävelten siivin miehen maine
    Kylien kautta kiertelee;
    Ja aina irtoo riemun laine,
    Kun "Hassun-Pekka" soittelee.
    Ei kunnon häitä tienohilla,
    Jois' ei ois Pekka saapuvilla.

    On Pekka soittaja, jos kukaan,
    Ei väisty tieltä yhdenkään;
    Ei lirputtele muiden mukaan,
    Reippaassa kestää rytmissään.
    Ja mahdin että soitto saapi,
    Hän polkee jalkaa, murmattaapi.

II.

    Pekalle haastoi kylän kansa:
    On soittoniekka pappilaan
    Sellainen tullut, vertaistansa
    Ett'ei hän löydä ollenkaan.
    Mut Pekka tahtoi selvän ottaa,
    Haastoiko kansa täyttä totta.

    Hän rientää kohta pappilahan,
    Luo taiteilijan neuvotaan,
    Ja viuluniekka vaaditahan
    Nyt kilpailuhun ankaraan;
    Edeltä Pekka parhaitansa
    Vanhalla soittaa viulullansa.

    Ei soittoa niin innokasta
    Lie herra kuullut milloinkaan.
    Kun Pekka taukos soittamasta,
    Hän nousee hiljaa tuoliltaan,
    Pekalta vanhan viulun lainaa,
    Sen tyynnä olkaa vasten painaa:

    Helähtää kielet soittimesta,
    Hiljalleen ensin vaikertaa,
    Kuin puhtaan riemun lähtehestä
    Sävelet sitten pulppuaa;
    Ne tuskan, raivon virttä soipi,
    Vienosti vihdoin unelmoipi.

    Ei Pekka tunne viuluansa,
    Se niin ei ennen soinutkaan;
    Hän liikahda ei paikaltansa,
    Ves-karpaloit' on poskillaan:
    "Oi soita, herra! soita! soita!
    Se kiertää syöntä, valtimoita!"

    Ja herra soittaa… Mieli hältä
    Käy herkemmäksi, lämpenee;
    Sävelet soivat hellemmältä,
    Kuin kultalanka virtailee,
    Ja Pekka, kohta harmaahapsi,
    Siin' itkee aivan niinkuin lapsi.

    Ja herra lausuu: "Myö'ös mulle
    Tää puhdas Stradivarius,
    Satoja siitä maksan sulle!"
    Mut Pekan vanha rakkaus
    On kiinittänyt soittimehen,
    Siit' ei hän luopuis kuollaksehen.

III.

    Nyt tiesi Pekka soiton taijan,
    Se tunteet kuinka tenhoaa.
    Hän harjoitteli pitkän aijan,
    Mut ei vaan viulustansa saa
    Valveelle säveleitä niitä,
    Joit' taideniekka päästi siitä.

    Hän teki kauan turhaa työtä,
    Soittoonsa että hengen sais,
    Hän soitti monta päivää, yötä,
    Ett' taidelahjan saavuttais;
    Mut jäljettömiin vaivat hukkuu,
    Ja Stradivarius se nukkuu.

    Ja synkäks silloin mieli muuttuu,
    Ja into laantuu, lankeaa;
    Ja Pekka viuluhunsa suuttuu,
    Pääkaupunkiin sen kuljettaa.
    Hän kultaan soiton vaihtaa siellä,
    Mut palaa kotiin murhemieliä.

    Nyt vanha viulu saapi soida
    Saleissa suuren kaupungin,
    Ei sointuansa siellä voida
    Ihailla täysin tarpehin;
    Se tulvii niitä tunteitansa,
    Joit' on se saanut matkallansa.

    On äiti valjuna vuoteellaan
    Ja silmäilee, miten rauhaisaan
    Tuoss' uinuvi armas lapsukainen,
    Min äsken soi hälle taivahainen.

    Ken taitais kertoa riemua sen,
    Kun aukee silmä jo pienoinen,
    Ja henki hentonen akkunastaan
    Himmeesti tuikkavi häntä vastaan.

    Ja toivoa täynnä se rintakin
    Nyt aaltoo puhtahin tuntehin;
    Rukoillen silmä se kohoaapi,
    Ja syömmen tuntehet sanoiks saapi:

    "Sun lahjas, Luoja, tää lapsi on,
    Sen mulle uskoit Sä hoitohon;
    Oi auta häntä Sä vaarain alta
    Ja suojaa huonolta maailmalta!"

    Näin äiti eellehen rukoilee
    Ja pienoistansa hän lemmitsee,
    Ja kultalankaa hän toiveissansa
    Kehrääpi katsellen armastansa.

    On vuosi mennyt, ja pienoinen,
    Tuo aarre kallihin äidillen,
    Sen sinisilmä ja kultahapsi,
    Sen rukousten ja toivon lapsi;

    Hän myrttiseppele kulmillaan
    Nyt nukkuu kylmänä vuoteellaan,
    Ja kuolon enkeli harson heitti,
    Sill' lapsen viehkeät kasvot peitti.

    Tuoss' äitikin suruhunnussaan
    Nyt saapuu kuollutta katsomaan;
    Taas aaltoo korkeelle äidin rinta,
    Mut aaltoo tuskoa haike'inta.

    Ja kauvan piirteitä rakkaita
    Hän katsoo kuollehen kasvoissa;
    Ei väiky niillä nyt hymy hieno,
    Tuo äidin sydämmen riemu vieno.

    Nyt äidin toivo jo mennyt on;
    Sen riisti kuolema armoton.
    Miks sammui elo niin alussansa,
    Ei äiti käsitä tuskassansa.

    Vaan vihdoin ikkunasta sulaa jää;
    Se kyynel virtana vierähtää,
    Ja yöhön synkkähän koittaa päivä,
    Min eestä väistyvi usvan häivä.

    Hän muistaa selvähän päivän sen,
    Kun suotiin hälle tää pienoinen,
    Ja rukouksenkin huokaamansa,
    Kun silloin katseli armastansa.

    "Suo anteeks, Isäni armoinen,
    Kun rakkauttas minä huomaa en;
    Nyt osan parahan hälle annoit,
    Ikuiseen taltehen luokses kannoit!"

    Näin, nöyrästi vaipuen polvilleen,
    Nyt äiti haastavi Luojalleen,
    Ja saaden lohtua poies kulki
    Ja rakkaan vainajan hautaan sulki.

    Maailmaan saapui lapsonen,
    Vaikeita itki ailuitahan,
    Mut isä sekä äiti sen
    Ne riemuitsivat onnessahan.

    Vaan kuollen jätti lapsi maan
    Ja onnen hymy kasvoillansa
    Elohon muutti parempaan —
    Vanhemmat itkee murhettansa.

    Käv' Kusti ensiksi kinkerillä,
    Kun kuudes vuos' teki kulkuaan;
    Kirkkaasti loistavi silmä sillä
    Taas kotitöllihin saapuissaan.

    Näet ensi laakerit tiedon tiellä
    Hänellä nyt oli saalisnaan,
    Kun "Isämeitä" se luisti siellä
    Ja "Uskontunnustus" rentonaan.

    Se Kustin rintahan innon nosti
    Koht' uutta taitoa hankkimaan;
    Siin' onnistuikin hän mainiosti,
    Kuin leikin lasku se kulki vaan.

    "Sinusta pappikin voisi tulla,
    Jos kouluhun sinä pääsisit",
    Niin pastor' lausuvi hymysuulla,
    Kun taas ol' tienohon kinkerit.

    Ja talvikausia kinkerillä
    Se Kusti kulkevi riemuiten
    Katkismus kaikki on päässä sillä
    Ja virsikirjakin puolehen.

    Ja suuren raamatun kaksi kertaa
    Luk' ensi lehdestä viimeiseen.
    Ei työtä seudulla sille vertaa;
    Sen kaikki kuulivat kummakseen.

    Mut tiedon nälkäpä Kustin vielä
    Se "auran kurjesta" kouluun vei;
    Nous vuori esteitä sillä tiellä,
    Mut Kustin tarmo se laannu ei.

    Kuin köyhä, vihdoinkin saatuansa
    Kaikk' herkut runsahat rikkahan,
    Niin tiedon aarteilla sieluansa
    Ravitsi Kustikin uutteraan.

    Nyt Kusti pappina kinkereitä
    Taas noita kiertävi tuttuja,
    Mut mielestänsä ei koskaan heitä
    Menneitä lapsuuden aikoja.

    Ja kinkerillä se silloin vasta
    On Kusti-pastori innoissaan,
    Kun monta löytävi töllin lasta,
    Joill' luku luistavi rentonaan.

    Hän neuloi mattoa huoneessaan,
    Sinilankaa pohjahan valkeaan;
    Punasella ja vihreellä kukkasia
    Hän siihen laittavi kauneimpia.

    Ja säije se suikavi sukkelaan — —
    Mut aatos eellä se kirjaa vaan
    Elonkankaan säikeillä loistavilla,
    Sinisillä, vihreillä, punasilla:

    "Kun saan minä valmihiks maton tään,
    Niin alkaa joutua myöskin hään';
    Mä vihkityynylle polvilleni
    Käyn tälle vierehen Vilhoseni.

    Tää kangas on puhdasta valkeaa,
    Mut lempeni Vilhoon on puhtaampaa,
    Ja uskollisna kuin taivaan sini
    Myös Vilho katsovi silmihini.

    Elonsaari se vihreenä kangastaa,
    Kun lemmen antaa ja lemmen saa;
    Punaruusuja rakkaus tielle luopi.
    Taivaalle kirkkahan päivän tuopi.

    Tää matto, jos kuinkakin vahva se ois,
    Hajoaapi, ja itse mä kuolen pois —
    Kun kulkee tunnolla puhtahalla,
    On helppoo nukkua nurmen alla.

    Kelt' ennen ystävyyttä mä sain,
    Ne muistavat mua kuoltuain;
    He kumpun peittävi kukkasilla
    Sinisillä ja vihreillä, valkoisilla."

    Mä ostin lämpömittarin
    Ja akkunaan sen kiinnitin:
    Työn oivasti se täytti;
    Se aina kaiken talvea
    Noin neljäkymment' astetta
    Pakkasta mulle näytti.

    Jok' aamu sitä tarkastan,
    "Huu, kun on kylmä!" huudahdan,
    "Kauanko kestää tuota?
    Jos kevätpäivän paistaissa
    Ei kohoo elohopea,
    En sinuun, narri, luota."

    Niin saapuu suvi, sulaa jää,
    Sen alta aalto vaahtopää
    Elohon virkoaapi;
    Ja vaaran vieret vihannoi,
    Ja laitumilla kellot soi,
    Ja verhon metsä saapi.

    Ja muiden lämpömittari
    Kohoopi oikein runsaasti,
    Mun ompi itsepäinen;
    Se vaan ei nuorru nousemaan
    Alhaalla pysyy ainiaan,
    Kuin olisi se jäinen.

    Mä mietin kauan säälien,
    Mi hyyti kirkkaan sydämmen
    Mun lämmön minun rinnalta.
    Kun tahdoin häntä nuhdella,
    Niin silloin tämä veitikka
    Näin haastaa akkunalta.

    "Sun ompi syysi; sulle vaan
    Kylmyytt' on luotu maailmaan,
    Ei lemmen lämpimyyttä;
    Elosi kylmyydellähän
    Myös multa poistaa lämpimän —
    Sa moitit mua syyttä."

    Vuosi sitten vielä rannan Helka,
    Huoletta kuin heinä heiluen,
    Hyppi, nauroi, jotta raikui ranta,
    Poskillaan ol' paiste nuoruuden;
    Silmät suuret leimus lemmentulta
    Luonaan hällä oli oma kulta.

    Hetken onnee empimättä nautti.
    Ääntä viettelijän luuli hän
    Ääneks uskollisen ystävänsä;
    Sille käänsi korvan kerkeän:
    Kuiskeita sen mairehia kuuli,
    Onnellinen olevansa luuli.

    Nyt ei raiju rannan Helkan nauru,
    Eikä paista päivyt poskiltaan,
    Silmänsä on itkuinen ja vaisu,
    Rinta täynnä pettymystä vaan;
    Katse ompi luotu kohden maata,
    Varjoaankaan katsoa ei saata.

    Elontaival eessä langenneella
    On niin kolkon kolkko, iloton;
    Murhe äidin, ihmisien moite
    Lisäpaino rikokselle on.
    Se, min luuli parhaaks ystäväksi,
    Petti, jätti, muille maille läksi.

    Ääni heikko kuuluu kätkyestä,
    Helkan mieltä viiltää, kirveltää;
    Lapsen silmä viattoman kirkas
    Hälle muistuttaapi pettäjää;
    Sydän, hoitaissansa pienokaista,
    Kiehuu vihaa, lempee polttavaista.

           Suuri keinutuoli
           On jo ikäpuoli,
    Väsyä jo alkoi heiluntaan;
           Ennen virkeätä
           Tunsi elämätä,
    Nyt ol' kaikki raukeata vaan.

           Iltasilla vielä
           Joskus, kaihomiellä
    Kaukaisuuden äärtä katsellen,
           Siinä nuori Silja
           Keinueli hiljaa.
    Pudotellen puulle kyynelen.

           Mist' on moinen huoli,
           Puinen keinutuoli
    Kelvon tuot' ei tahdo ymmärtää,
           Mutta kohta tälle
           Kauan eläjälle
    Arvoitus jo vallan selviää.

           Kerran onnessahan
           Keinuun istumahan
    Syliin sulhon Silja istahtaa:
           Lemmen hellyydellä
           Silloin Silja hellä
    Sykkimähän puunkin syömmen saa.

           Suuri keinutuoli,
           Vaikk' on ikäpuoli
    Sulhon armastaissa Siljoaan,
           Muistaa riemuissansa
           Entist' onneansa,
    Nuoreks puuksi nuortuu uudestaan.

           On kuin kasvais vielä
           Koivikossa siellä
    Vihannoiden kummun kaltaalla,
           Linnut laulujansa
           Soittais latvassansa,
    Päivä lehtiin loisi kultia.

    "Pois kurja kerjuri kulje,
    Sua en mä kärsiä voi;
    Tuo suusi kunnoton sulje,
    Mi ruikutusta vaan soi.

    Mä itse leipäni hankin
    Ja samoin tehkösi sa!
    On onnen peruste vankin
    Oma toimesi uuttera."

    Niin lausui mahtava Pekka,
    Pois ylpeä käännähtää,
    Ja vastahan kerjuri Jukka,
    Tuo salvattu, äännähtää:

    "Näin talvisin varpua pientä
    Kun nälkänsä ahdistaa,
    Se auman kylkehen rientää
    Ja jonkun siemenen saa.

    Ma lailla varpusen kurjan
    Sun luoksesi kiirehdin,
    Mut mieles nähtyä nurjan
    Pois täältä mä riennänkin.

    Ken varpus-raukkoa huoltaa
    Yl' talvisen taipaleen,
    Ei salli nälkähän kuolta
    Mun puutteesen vaipuneen."

    Niin lausui; kyynele kiilsi
    Hänen himmistä silmästään,
    Ja murhe mieltähän viilsi,
    Nous huokaus syömmestään.

    Pois kääntyi; taivalta kulki
    Hän nöyrästi kerjäten vaan;
    Hält' uksena moni sulki,
    Moni tarjosi hoitoaan.

    Nyt jalk' on puutunut hältä
    Ja kattoa yllehen
    Ei saanut hän elämältä,
    Vaan kuolema antoi sen.

    Mut onnen vilppiä surra
    Vuorostaan Pekka nyt saa
    Ja mieron leipeä purra
    Ja taivalta tallustaa.

    Tulet akkunoista loistaa,
    Tähdet luovat valoaan,
    Pimeyttä kauhut poistaa,
    Rauhan henki valtaa maan.

    Joulun juhlahämärässä
    Jono kirkkomatkaajain
    Teillä ompi rientämässä,
    Temppelihin kiiruhtain;

    Kynttilät jo siellä hohtaa,
    Tähtein lailla kimmeltää,
    Kellon ääni kutsuu, johtaa,
    Kauas kaikuin väräjää.

    Sinne rientää ihmislapset
    Sadottain ja tuhansin,
    Nuorukaiset, harmaahapset,
    Köyhä niinkuin rikaskin.

    Bethlehemin seimen luota
    Siunausta toivotaan;
    Harvat tahtoo lahjan tuoda,
    Kaikk' on valmiit ottamaan.

    Urkuin kanssa heläjääpi
    Äänet monet ihmisten,
    Sävel nousee… kiirehtääpi
    Taakse tähtitarhojen.

    Tämän kuulee taivaan Herra,
    Laskeutuupi katsomaan
    Kansaa, joka taas on kerran
    Tullut Hälle juhlimaan;

    Sydän josko sillä oisi
    Bethlehemin paimenten,
    Että siihen panna voisi
    Rauhan, onnen, autuuden.

    Näkee siellä Herra taivaan
    Monta, joiden sydämmet
    Kaukana on Hänest' aivan,
    Kädet, huulet saastaiset.

    Pois Hän murhemielin heistä
    Toisten luokse kääntyvi,
    Etsii tänne rientäneistä,
    Tokko niitä löytyisi,

    Joissa puhdas lapsen mieli
    Aukee Herran armolle,
    Sydänkin, ei yksin kieli
    Juhlavirtlä veisaile.

    Siit' ois riemu taivahassa,
    Enkel'-laulu raikahtais;
    Jouluvirsi myöskin maassa
    Kaijun kaunihimman sais.

Se kohoaa juhlallisna erään Savon sinijärven helmasta. Lännessä, pohjoisessa ja idässä laskee se koleat kallionsa jyrkänteenä syvään veteen; etelässä vajoaa se loivasti penger penkereeltä ja yhtyy takanaan olevaan niemimaahan.

Tällä pengermaalla kasvaa puita, petäjiä ja koivuja, onpa lievepuolella joku pihlajakin. Nurmi tällä metsäisellä sivulla on kukkaisa. Siinä ne kasvavat keväällä seudun ainoat vuokot. On siinä lemmikkiä ja mataroita ja koko joukko muita kukkia. Mansikoita siellä saa myöskin poimia, mutta lillukoita on kaikkein enimmän.

Ylhäällä vuoren vankalla harteella ei menesty kasvit. Lohkonaisia kallioita töröttää siellä. Näiden lomasta kohoaa muutamia noin miehen korkuisia petäjän käkkyröitä.

Syviä, pohjattomia halkeamia ja onkaloita aukenee ylhäältä vuoren sisään, ja ajan kuluessa ilmestyy niitä siihen aina uusia. Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori, pirskahtelee kuin nauris — niin kansa haastaa — ja sen onkaloista kuuluu suruinen hyminä, ikäänkuin kaikuna maan-alaisten hengetärten laulusta.

Eteläiseltä sivulta on pääsy vuorelle helppoa. Eikä kadu vaivojaan se, ken sinne kiipeää.

Siinä on silloin silmäin edessä kaunis palanen ihanata isienmaata. Alhaalla vuoren juurella lipajavat pienen Pyhäselän laineet. Suurempi selkä aukeaa tuolla tuonnempana saariryhmän takana.

Oikeanpuoliset rannat verhoaa tumma kuusi- ja petäjämetsä. Vasemmalla on ahoja, lehtoja ja viljamaita talojen ympärillä. Loitolla kylän peltojen takana kulkee siellä Savon radan rautainen latu, jolta tarkkakorvainen kuulija voi tajuta rautahevon puhkumisen ja junan pauhaavan kolinan.

Vuosisatoja aikaisemmin vallitsi vuoren ympärillä erämaan rauha. Veden kalvoa ei liikutellut muu kuin sisämaan tuulen röyheltämä laine, loiskiva kala ja vesilintujen lukuisa liuta. Maat rannikkojen takana olivat synkkänä salona, missä villi metsänkarja ihmisen häiritsemättä kävi keskinäistä sotaansa. Kontion luihea vihellys kaijutti kallioita paikoilla, joissa nyt kuuluu uudenaikaisen veturin kirpeä hujellus.

Nimetönnä silloin vuori vielä kohotti seudun yli uljasta, pilviä tavoittelevaa päätään. Myrskyt ja tulvat tunsivat, että niille oli siinä horjumaton vastustaja, joka uhmalla kohtasi jokaista luonnonvoimien telmettä. Ei se notkunut eikä väistynyt niiden mahtavuutta. Mutta hiljaiset laineet olivat sen juurelle ihmeen pitkien vuosien vieriessä lokeroita kaivertaneet.

Ihmiset, jotka vuorelle antoivat verrattoman kauniin nimensä, saapuivat ensin tuonne vasemmalle länsirannalle. Siellä kajahteli metsä uudisasukkaan kirveenkalskahduksista. Hän kaatoi maahan kaskeslehdon. Tämän laitaan ilmestyi pienoinen pirtti asujineen.

Kaski poltettiin, tuhka siemennettiin, ja siitä leikattiin seudun ensimmäinen viljakulta. Sänki käännettiin ylös-alasin, muokattiin pysyväksi pelloksi, jonka laidassa suojukset kasvoivat vauraaksi kartanoksi.

Useampia pälvipaikkoja alkoi ilmestyä salon sydämessä. Kasken sauhu tuprusi sieltä täältä. Peltoja ja kartanoita ilmestyi niiden jälkeen. Karjan kellojen kalkutusta kaikuu kesä-illoin vuorelle saakka, kaikuu karjan paimenen hellämielinen laulu, kaikuu tuohitorven kumea törähdys… Erämaan luonnon-ääniin oli ihminen pysyväisesti voittoisat sävelensä liittänyt.

Eikä ihmisen valloitushimoa maa ja metsä tyydyttänytkään. Se anasti järvenkin aarteineen itselleen. Se rakensi rantaan purtensa, jolla viiletteli laineiden yli, rakensi lahdelmaan katiskansa, johon eksytti rehellisen, oveluuteen tottumattoman kalaparven. Nuottamiehet molskuttivat siellä ja tuulastaja kuljetti kummituksen tavoin pimeinä syys-öinä tultaan syvyyden yli.

Rannalla oli pyhä lehto, jossa toimitettiin kummallisia uhrimenoja maan ja veden haltijavoimille. Siitä alettiin järveäkin Pyhäseläksi sanoa.

Ja kun kristin-usko voittoisana kulki yli maan, rakennettiin tuonne suuren selän rantamalle kirkko taivaan Jumalalle. Kirkon sivulle yleni korkea kellotapuli, jonka latvaan asetettiin riippumaan kaksi suurta vaskista kelloa. Ensi kerran niitä soitettaessa kajahti jo niiden sävel vuoren kylkeä vastaan.

Vuori huomasi uuden elämän kaikkialla ympärillään, elämän, johon ihminen painoi leimansa. Mutta tämä elämä ei liikuttanut vuoren sydäntä. Tuhansien vuosien lumi ja jää, tuhansien talvien tuimat pakkaset olivat sen koventaneet ja jäätäneet. Ei koskaan koittanut niin lämmintä kesää, että vuoren kivinen sydän olisi sulanut.

Kesä loi kukkiaan vuoren ympäristöllä. Syystuuli murskasi ne. Yhä uusi lintuparvi viserteli vuoren huipulla ja rakenteli pesiään sinne. Rajusää kaatoi pesän ja paiskasi vikisevät pojat mäsäksi vuoren rotkoihin. Sukupolvi sukupolven perästä souteli ihmisiä sen juurella. Nämä kaikki vanhenivat ja kuolivat, kuni kelmeät syksyn kukkaset. Nyt ne ovat kaikki multana kirkonviereisessä tarhassa… Vuori vaan oli aina samoilla annoillaan. Tämä kaikki ei siihen koskenut vähäistäkään, ei niin vähäistäkään.

Mutta kun vuori oli noin tunnoton, ei se mitään nimeä saanut. Kukapa tahtoisi mainitakaan sitä, jota ei säälitä elämän ihanuuden katoaminen.

Lahden poukamassa, ei kovin kaukana vuoresta, oli herraskartano. Eräs majurin leski eli siinä kasvatustyttärensä Ainin kanssa.

Oli majuri jättänyt jälkeensä pojankin, Yrjön, joka nyt oli luutnanttina Savon jääkäreissä.

Aini oli majurin rouvan lapsuuden-ystävän tytär, jonka majuri rouvansa esityksestä oli puutteesta pelastanut, ottamalla hänet hoitolapsekseen. Hän olikin armas lapsukainen, suloinen ja kaunis ja yleni oikeen soreaksi immeksi. Hän oli kasvatusvanhempainsa ilo ja ihastus. Hän lauloi heille heleällä äänellään nuoruutta ja raitista elämäniloa uhkuvia säveliä ja lumosi heidät kokonaan olentonsa herttaisuudella.

Entä Yrjö sitten? Hän oli muutamia vuosia Ainia vanhempi, vakaa ja mieheväluontoinen nuorukainen. He olivat yhdessä kasvaneet, leikkineet ja oppineet. Heidän sielunsa olivat eroittamattomasti kiintyneet toisiinsa. Kun he kulkivat toistensa rinnalla, näytti kuin keväinen paiste ja salaperäinen kuutamoyö vieretysten vaeltaisi.

Majuri kuoli lasten vielä ala-ikäisinä ollessa. Yrjö meni jo 16-vuotisena sotapalvelusta oppimaan. Pitkät ajat vietti hän kuitenkin kotona vuosittain äitinsä ja Ainin luona.

Yhdessä silloin Aini ja Yrjö seudulla liikkuivat. Kesä-illoin he usein nousivat tuon vuoren huipulle asti ja ihailivat sieltä seudun armautta. Käsi kädessä istuivat he siellä samalla paasilohkareella, välistä äänetönnä, sydän täynnä hartautta, jota herätti luonnun mahtava kauneus yhdessä rakkaimman olennon läsnäolon kanssa, välistä keskustellen. Toisinaan lauloi Aini siellä hopeankirkkaalla äänellään. Silloin kuunteli Yrjö henkeään pidätellen ja seurasi sydämellään sävelten kulkua, jotka norjana virtana vierivät laineiden yli ja kaikuivat takaisin vastaisen rannan kukkuloista.

Eivät he olleet tunnustaneet vielä toisilleen lempeään, eivät sanaakaan rakkaudesta puhuneet; mutta he tunsivat sydämessään molemmat, että he kuuluivat yhteen, etteivät voi toisittaan elää.

Syttyi sota. Suomen joukko meni vihollista vastaan, Yrjö muassa.
Taistelussa sai hän luodin rintaansa ja kaatui.

Ei kenkään voi kuvata Ainin surua, ei mikään kynä kertoa tuskaa, joka raateli hänen mieltään saadessaan kuolin-sanoman. Nyt vasta tunsi Aini, miten hän oli rakastanut Yrjöä. Nyt vasta oivalsi hän, miten Yrjö oli hänelle kaikki kaikessa. Kun Yrjö oli poissa, kadotti elämä arvonsa, taivas kävi selkeämättömästi pilveen, rajaton tyhjyys oli kaikkialla.

Surun sortama, lohduton impi kulki toivotonna kaikissa niissä paikoissa, joissa oli ennen Yrjön kanssa ollut. Eräänä iltana nousi hän vuorellekin.

Hän istui paasilohkareelle, jolla oli usein ennen istunut Yrjön kanssa. Hän katseli kauas ympäristöä, katseli niin kauas, kuin kantoi surun samentama silmä.

Siinähän se oli maa, jota puoltaessa Yrjö oli kaatunut. Ilta-aurinko kultasi sen lehtoja, joita syksykin jo alkoi kellastaa. Laineet alhaalla vuoren juurella olivat päivän mellakasta väsyneinä lepoon asettuneet. Kaikki oli niin hiljaista ja juhlallista kuin suruhuoneessa.

Katsellessa tätä liukeni hieman murheen harkko Ainin sydämestä. Hän muisti hetket, jotka oli täällä viettänyt, laulut, joita oli laulellut. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Melkein tunnottomiksi jähmettyneet sydämen kielet alkoivat väristä.

Ei hän ollut ennen koskaan laulanut sitä laulua, joka nyt virtasi hänen sydämestään. Sävelenkin loi hetken tunnelma. Laulu hävisi iltailmaan niinkuin oli itsestään syntynytkin. Sävelen toisintoja kuulee vielä lauluissa: "Tuoll' on mun kultani", "Syntymistään sureva" ja "Turvaton". Sanat taisivat olla seuraavaan tapaan:

    "Oi miksi orvoksi maailmaan
    Niin jäin kuni varpuun pienyt,
    Jolt' oksakumppanin rinnaltaan
    On harmaa huuhkaja vienyt!

    Oi miksi raukka niin yksin jäin
    Kohtaamaan myrskyjä säiden!
    Ken johtaa minun venhettäin
    Yl' aaltojen vaahtopäiden?

    On aallon loiskina vilvakkaa,
    Ja kylmää koskien hyrsky;
    Mut kuumin pyörtehin pauhoaa
    Mun mielen' rauhaton tyrsky.

    Oi tullos tuoni taita pois
    Tää riutuva rannan kukka!
    Se ainoa toivoni vielä ois
    Mull', onneton tyttö-rukka.

    Kun kuljen kumpuja tuonelan,
    Kaivattun' saapuvi vastaan,
    Eik' enää luopua koskahan
    Hän tarvitse armahastaan."

Päätettyään kuulosti Aini hiljaa ja säikähti omien säveleittensä kaikua, joka surullisesti hymisi vuoren onkaloissa ja järventakaisissa rannoissa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vuoren laulullaan eloon herättänyt. Sen juuret ikäänkuin rutisivat tuskissaan, ja tuo humu sen halkeamissa oli niin kummallinen.

Hän kuunteli sitä arasti. Silloin tuli vieno tuulenhengähdys ja puhalsi hänen laajalieriseen hattuunsa, jota ei millään päähän oltu kiinnitetty. Se kirposi kulmilta ja vierrä lengerti penkereitä myöten vuoren niemenpuoleiselle juurelle. Outo tunne rinnassa alkaa Aini laskeutua alas saavuttaakseen hattunsa. Hän saavuttaa sen… ja oudommaksi vaan mieli muuttuu. Vihreä seppele lillukan varsista on kiertynyt hatun ympärille kuin huolellisen ihmiskäden sovittamana.

Hän katseli ympärilleen, nosti hatun sinään päähänsä ja alkoi astua kotiinsa käsittämättömissä suruhaavelmissa.

— Missä olet ollut, lapseni, ja mitä varten olet seppelöinyt hattusi? kysyi portaalla vastassa oleva Yrjön äiti.

Naiset sulkeutuivat toistensa syliin ja heidän silmistään virtasi tulvanaan kuumia kyyneleitä.

Samana syksynä vielä vietiin Ainin ruumis suurella kirkkoveneellä vuoren sivutse hautausmaahan.

Tuona ihmeellisenä iltana, jolloin Aini lauloi sen huipulla joutsenlaulunsa, oli toisella rannalla olleet kalastajat kuulleet sen. Hellästi valittava sävel oli jo kohta alussa liikuttanut naiden luonnonlasten sydäntä, se oli tunkeutunut luihin ja ytimiin. He pysähtyivät toimessaan ja jäivät hiljaisen hartaana kuuntelemaan tyynen järven yli kuuluvia säveliä.

He katsoivat vuorelle päin ja erottivat laskeutuvan auringon säteiden kirkastamana laulajan haamun.

— Enkeli laulaa siellä, sanoivat he toisilleen. Ja kotiin saavuttuansa kertoivat he kuulleensa enkelin laulua.

Saatiin kyllä sitten selville, kuka laulaja oikeastaan oli. Mutta Ainin rakastettu olento, hänen syvä surunsa ja aikainen kuolemansa saivat aikaan, että hän säilyi jonkinlaisena hyvänä enkelinä seudun asujanten mielessä. Ja vuorta, jolla hän oli laulanut, ruvettiin sanomaan Enkelinlaulu-vuoreksi. — — —

Ainin surullinen laulu ja syvä murhe oli vihdoinkin liikuttanut vuoren kivistä sydäntä. Täst'-edes se ei enää ollut aava, tunnoton kivimöhkäle. Se suri maansa tytärten surua.

Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori tuskasta, pirskahtelee kuin nauris — niin kansa haastaa — ja sen onkaloista kuuluu surullinen hyminä ikäänkuin kaikuna maanalaisten hengetärten laulusta.

— Savon tyttöjen suojelushenget ne siellä valittavat, kun sulhot sotaan sortuvat, sanoi minulle soutajani viime kesänä Enkelinlaulu-vuoren sivu kulkiessani. Nyt sieltä taas tyynillä öillä hyminää kuuluu, ja rakojakin siihen on ilmestynyt uusia…

IV.

TUNTEITA JA MIETELMIÄ.

    Mun huoneessani tuuhee kasvaa kukka,
    Se altis umput luopi, ruusurukka;
    Ja suureksi ne paisuu joutuisaan,
    Teräänsä eivät vaan saa aukeemaan.

    Jok' aamu, kun ma nousen vuotehelta,
    Tarkastan huolla umput ruususelta,
    Mut turhaan — kahleitaan ei katkaise,
    Vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.

    Se surullisen kuvan mulle näyttää
    Toiveista, jotka ihmisrinnan täyttää;
    Myös nekin kerkeet ovat kasvussaan,
    Mut harvat pääsee oikein kukkimaan.

    Olet kaukana siellä mun ystävän',
    Olet murheen murtama synkimmän,
    En voi minä luoksesi tulla;
    En lohtua sulle ma lausua saa,
    Povellein ma en voi sua painaltaa,
    Siks riutuvi rintani mulla.

    Sua heimosi ylpeä vartioi,
    Ettei sinun korvahas ääntä soi,
    Joka kuiskais nimeni sulle;
    Sinun sielusi tuoksehen hienoimman,
    Sinun rintasi ruususen vienoimman
    Ei soisi ne tuoksuvan mulle.

    Puhtoisena, kuin sinivuokkonen
    Juo kunnahan kaltaalla kastehen,
    Niin syntyi lempemme hellä;
    Niin täynn' oli toivoa aamu sen
    Kuin tähkiä vainio kultainen…
    Sitä sortaa syöntä on kellä?

    Jos sortavat sen, olet kuihtuva
    Elonkankaalla kelmeenä kukkana,
    Mikä kuivana vaipuvi maahan.
    Ikipäiväni itken mä armastain,
    Puhtoista ja vienoa ruusuain,
    Sinis itsekin vaivun ma maahan.

    Miks kuihdut, ja poskesi valju miks on,
    Kuin kukkanen heltehess' auringon?
    Miks henkesi liekkivi himmeenä vaan
    Kuin lamppu, jost' öljy on kuivillaan?
    Miks nuorena riutuen raueta pois,
    Kun elämän aamua vielä sull' ois?

    Sun pettikö elo niin aikaisehen,
    Kaikk' toivosi murskaksi musertaen,
    Pois kuplina särkien unelmat nuo,
    Joit' ilmoille mielesi pyörtehet luo?
    Sun hylkäskö armahas? Tai josko hän
    Lie eelläsi jättänyt tään elämän?

    Niin kylmä on nukkua talvinen maa,
    Ja siellä sun henkes ei rauhoa saa;
    Ain' itkevät ystävät uudellehen
    Ne valveelle kutsuvat kummusta sen,
    Ja hautaasi kyynelin kastaessaan
    Niin sulle ne kertovat tuskia maan.

    Pois kuolkohot vanhukset, juotuahan
    Elonmaljan viimeiseen pisarahan!
    On riemua siinä, jos haavojakin —
    Ja ääriin se sullekin täytettihin —
    Jos pinnalta siitä sä tuskia sait,
    On viisainta, pohjalta riemun kun hait.

    Vieläkö, kultani, kauankin
    Kylmänä kestät sä mulle,
    Vaikkapa tulisin tuntehin
    Lempeni hehkuvi sulle?

    Kauanko kaartaen väistyt pois,
    Kun sua etsin mä milloin?
    Etkö jo taipua, armas, vois?
    Päättäisit huoleni silloin.

    Meill' on nyt suvinen lämmin sää,
    Kukkaset nurmia peittää;
    Kohta ne verhoovi talven jää,
    Laulunsa lintuset heittää.

    Luonnonkin sydän sykkäilee,
    Kunnes sen hyytävi halla;
    Ihmisrintakin kylmenee
    Talvisen vaipan alla.

    Aik' olis meillä nyt armastaa,
    Nauttia lempyen säätä,
    Ennen kuin vuodet ja vanhuus saa
    Kylvää syömmehen jäätä.

    Suven aika armahainen
    Meille taasen tullut on,
    Päivänsäde kultahellä
    Maan on luonut loistohon.

    Ihanampi maa se teille
    Unelmissa aukeaa,
    Lemmen pyhän loistehessa
    Toivon aamu kajastaa.

    Yksin lemmessä on kevät
    Lämmin nuoren elämän,
    Varjot väistyy eestä syömmen
    Rakkaudesta sykkivän.

    "Minä hänen, hän on minun
    Lempi teki taijan tään —
    Edessäni elontiellä
    Rauhaa, sointua ma nään."

    Rauhaa, sointuisuutta aina
    Elämänne olkohon;
    Rakkauden Jumalalta
    Onni, siunaus tulkohon!

    Toisihinne liittyneinä
    Aalloin, sieluin, sydämmin,
    Lempi teitä ikuisuuden
    Saattakoon hääpitoihin!

    Kultaa huuhtomahan virtojen pohjalta,
    Vuorten uumentojen kätköistä kaivamaan
    Rientää ihmeno-Iapset
    Kiihkoll' ahnahan ahmurin.

    Kullan kiiltelevän valtahan nostavat,
    Sille uhroavat nuoret ja vanhatkin
    Puhtaan tuntehen rauhan,
    Onnen maisen ja — taivaankin.

    Kulta herrana on puuhissa maailman,
    Kaikki häikäisevi helposti hohteellaan,
    Vaikka kiiltävä multa
    Ajan pellossa onkin se.

    Sormeen toistemme nyt sormukset kultaiset
    Painaen, liitymme me kultoa huuhtomaan,
    Elon virrasta etsein.
    Elon kultoa oikeaa.

    Kallis ystäväni! Rinnassa tahdomme
    Aina niin kuni nyt kirkasna säilyttää
    Lemmen puhtahan kullan,
    Aarteen kaikkein kalleimman.

    Liekin hohteessa tään käymme me elämään,
    Kalliimpaa mikä on kultaa kiiltelevää,
    Juurta oikean onnen,
    Katoovaisuutta korkeampaa.

    Herra taivahinen liittomme siunatkoon!
    Hän jos johtoa ei retkelle anna vaan,
    Kestää pursi ei saata
    Voimaa aaltojen ankarain.

    Aprilli-narrina toisiaan
    Ne saada koittavat juoksemaan
    Nyt nuoret ja vanhemmatkin.

    Ei hän ole narri yksin vaan,
    Jot' aina vauhkona narrataan;
    On narria narraajatkin.

    Ain' onnen haamua yhtenään
    Tapaamaan miehissä riennetään —
    Aprilli! onni se matkii.

    — "Ken, Hilja, huultes purppuraa
    Suudella ensin saa?"
    — "Se, joka lempen' ainaisen
    Omakseen saavuttaa."

    Nyt pöydän alta vikkelään
    Pien' "Merkki" tuivertaa
    Ja Hiljan helmaan hyppäjää
    Ja — suuta suikkajaa.

    Sä syksyn myrskyisä tuuli,
    Sä konsa jo rauhoitut, oi!
    Sua kuolinlauluksi luulin,
    Kun kalmaa virtesi soi.

    Jos äidin lailla sa hellän
    Unen helmahan heijailisit
    Tuon kelmeän, kuihtuvan luonnon,
    Sen kuolosta suojailisit!

    Oi miksi et sääliä tunne?
    Miks armotta tallajat vaan
    Vihoviimeisen kukkasen kainon,
    Joka nousisi juureltaan?

    Kevätmielisen rintani miksi
    Niin täytehen hyytä sä loit,
    Ja kolkon säveles' kaijun
    Mun syömmeni tunteille soit?

    Niinkuin sulorusko iltataivaan
    Äyräilt' ilman luoden kultiaan
    Salojärven tyyneen pintaan, aivan
    Niin on onni syömmeen suruisaan.

    Katoavaisuus maassa vallitseepi,
    Ja aikakaudet unheen järveen vaipuu,
    Ja ihmistyöt ja harrastukset haipuu,
    Yl' kaiken vaiheen Luoja hallitseepi.

    Mut ihmisrinnan täyttää kumma kaipuu,
    Kun huomaa kuinka vuodet virtaileepi,
    Elämä, nuoruus joutuin pakeneepi,
    Ja hautaa kohden matkansa jo taipuu.

    Hän kaihokatsein etsii toista rantaa,
    Miss' saisi turvan tuonen valtaa vastaan,
    Miss' onnen kestäväisen taivas antaa.
    Ei Herra heitä hukkumahan lastaan!
    Ja kansansa Hän kotkansiivin kantaa,
    Taltuttaa Jordan-aallot kuohunnastaan.

    Hiljaa! Hiljaa! Nukkumaan
    Äiti armas lasketaan!
    Kohtunsa jo aukas hauta,
    Ruumist' ympäröipi lauta;
          Poveen maan
          Rauhaisaan
    Äiti armas suljetaan.

    Miks sun vierii poskillen
    Kuuma virta kyynelten?
    Sikskö, että peittää multa
    Puhtahimman lemmen sulla,
          Ystävän
          Hellimmän
    Tuoni vei jo myötähän?

    Kenties muistat, kuinka hän
    Aamupuhteell' elämän
    Heikkoo, neuvotonta lasta
    Väsynyt ei vaalimasta,
          Riemuiten
          Antaen
    Kaikki tähden pienoisen.

    Maailmaan kun kuljit sa
    Etsimähän onnea,
    Hän se hellimmällä miellä
    Askeleitas seuras siellä;
          Vaiheitas,
          Vaarojas
    Valvoi kallis kantajas.

    Riemuitsi sun onnelles,
    Taikka vuoksi murhettes
    Huolien vietti yötä monta,
    Itki lasta onnetonta;
          Eestäsi
          Taisteli
    Niinkuin muinen Jaakoppi.

    Aattes parhaat hältä sait,
    Siveyden, tunnon lait;
    Mieleesi hän painoi yhä
    Herran vaatimusta pyhää,
          Rakkauden
          Taivaisen
    Istutti sun syömmehen.

    Vieri, vieri kyynel vaan;
    Äiti hautaan lasketaan!
    Usein vierii suotta aivan
    Tähden turhan huolen, vaivan;
          Haudalle
          Äitimme
    Turhaan et sä virtaile.

    Nuku, äiti, rauhaisaan!
    Yli yösi valvomaan
    Isän silmä hellä jääpi,
    Aamun tullen herättääpi
          Jällehen
          Lapsosen
    Sunkin eloon uutehen.

    Kun kuljin katua kerran,
    Pari pientä lasta ma näin;
    Ja toinen kättähän nostaa
    Yläkertahan kauniisen päin.

    — "Ei tuo ole taivas, Kaarlo,"
    Hän virkkavi toimessaan.
    — "Sano mikä se muu sitten oisi?"
    — "Yläkertahan onkin vaan."

    — "No missä se sitten on taivas?"
    — "On kaukana, kaukana niin…"
    — "Ei, eipähän kaukana ookkaan!"
    Niin siinä nyt väiteltiin.

    Miten lienee päättynyt kiista,
    En kuullut ma loitompaa;
    Vaan kaukaa taivasta lasten
    Ei tarvitse tavoittaa.

    Tie lyhkäinen se on heillä
    Luo Luojan ja enkelten,
    Vaan etsein lapsien lailla
    Tien mekin löydämme sen.

    Sielussan' kovat raivoo taistelut,
    Ja pyörteet kuumat siellä pauhoaapi;
    On sydän eksyin kauan harhaillut,
    Milloinka runneltu se levon saapi?
    Milloinka, tyyntynevi myrskysää,
    Ja aamu kirkas mulle välkähtää?

    Mun joskus pyörteisiinsä eksyttää
    Jo perin pyytää himo halpa, mainen,
    Täht'-tarhain taakse toiste lennähtää
    Se haluaisi henki hehkuvainen;
    Mut siip' ei kanna, pian katkeaa,
    Ja uuden tuskan rinta raukka saa.

    Ja, tiedon, taidon aarteet ihanat
    Myös tahtois sielu omaksensa voittaa,
    Ja kunnian ja maineen kukkulat
    Se ponnistuksin saavutella koittaa;
    Kun niit' ei heikko taida tavoittaa,
    Niin siksi sydän kuohuu, aaltoaa.

    Mut alta aaltoin joskus ääni soi:
    "Mun luoksen' riennä, työtätekeväinen!
    Ikeeni rauhan sulle tuoda voi;
    Ei rasita mun kuorman keveäinen.
    Nöyryyttä, siveyttä opi vaan,
    Niin syömmes raukeavi raivostaan!"

    Tuot' ääntä kuunnellessa tosiaan
    Jo asettuvi aaltoileva rinta,
    Ja sydän levähtävi taistostaan,
    Ja sielu nauttii rauhaa suloisinta.
    Jos taistelu taas alkais riehua,
    Suo äänes silloin, Herra, kuulua!

(Luettu päivällisillä pastori Aukusti N:n luona hänen virkaan-asettamispäivänään Rantasalmella.)

    Sä ihmislaps, on määrä jalo sulla,
    On kutsumukses suuri, verraton!
    Elämän maalle asukkaaksi tulla
    Se määräsi, se kutsumukses on.
    Vaikk' olet täällä vieras matkalainen,
    Asunto vartoo sua taivahainen
    Ja isänmaja, rauhan kaupunki.

    Tuo toivon maa, sun matkasi päämäärä,
    Se hurskahitten kirkas koti on,
    Sen pyhistöön ei pääse kenkään väärä,
    Vaan yksin, mi on puhdas, saastaton.
    On saastaisuutta kyllä paljon sulla,
    Mut puhtaaksi jos haluat sa tulla,
    Sun puhdistavi Herran rakkaus.

II.

    Katso ympär', ihmislapsi,
    Kaunis ompi maa min näät!
    Lehto nuori tuoksuu tuolla,
    Tääll' on kummut kukkapäät.

    Kalvot tuhatjärviemme
    Sini-taivon kuvastaa,
    Parvet laululintujemme
    Avaruutta samoaa.

    Jos sä kysyt, mistä kaikki
    Ompi tämä kauneus,
    Kukkakin jo vastaa, sulle:
    "Mun toi Herran rakkaus."

    Tämä Herran rakkaus jalo
    Luonnonherraks sinut loi,
    Ihanamman maan kuin tämän
    Sulle asunnoksi soi.

    Vaikka kiusaaja sun saatti
    Luojas tahdon rikontaan,
    Sua eksynyttä lasta
    Herran lempi holhos vaan;

    Holhos, johti, kautta aikain
    Armollensa valmisti,
    Kunnes Isän lempiteot
    Kallein lahja kaunisti.

    Lahja, jonka, maailmalle
    Pojassansa antoi Hän
    Harhaan käyneet johtaaksensa
    Lähtehille elämän.

    Isän rakkauden tuli
    Pojassakin salamoi,
    Siksi rakkauden uhriks
    Verensä Hän vuotaa soi.

    Kansan näki edessänsä
    Jumalasta luopuneen,
    Eksyneen päämäärästänsä,
    Perintönsä tuhlanneen.

    Mutta tätä kansaa varten
    Laskeutui Hän taivaastaan,
    Sille laittaa seuraajansa
    Sovintoa saarnaamaan.

    Rakkaudesta maailmahan
    Laittoi valtakuntansa,
    Jossa puhdistettu kansa
    Jälleen löytää Luojansa.

III.

    Ja viljat kypsyvät jo vainiolla,
    Ja elomies ne talteen kokoaa,
    Ja syys ja yö saa vallan kaikkialla,
    Ja kukkain maan se hanki verhoaa.
    Mut tyvenillä mielin ompi peltomies,
    Kun sulon, lämmön hälle tarjoo kotilies —
    Hän rauhaa nautitsevi myrskysäällä.

    Vaan elomiehet hengen vainiolla
    Ne talvirauhaan ei saa yhtyä;
    Jos päiväks yö jo muuttuis kaikkialla
    Niin sitten vois he vasta tyytyä.
    Mut hengen mailla myrskyt vielä rajumoi,
    Ja puhur ankarata uhkavirttä soi —
    On paljon pimeyttä taivon alla.

    Vaan kiitos Herran! Pimeyden valta
    On murrettuna kautta Kristuksen,
    Ja ihmissuku turmeluksen alta
    Voi vielä nousta ikikirkkauteen.
    Jos synnin, kuolon vallat kuinkin rajumoi,
    Niin Herran sanakin se kirkkahana soi —
    On Herran Sionilla vartijoita.

    Kun uudet maat ja uudet taivaat kerran
    Jumalan voimall' esiin kutsutaan,
    Avaruus loistaa kunniata Herran,
    Ja vartijoille palkat maksetaan.
    Ei synnin, kuolon vallat silloin rajumoi,
    Vaan autuaiden pyhäin kiitoslaulu soi —
    On onni, rauha, rakkaus kaikkialla.

KÄÄNNÖKSIÄ

    Sä suku Aatamin, maa min kantoi
    Ja sulkee kohtuhuns' uudestaan!
    Mun, kuolon, alle sun Luoja antoi,
    Kun ensi synti tul' maailmaan.
         Tien' idät kohtaa
         Ja lännet laajat.
         Mä sulle johtaa
         Voin viestit taajat,
    Joill' ilma, liekki ja mer' ja maa
    Jumalan tahtoa kuuluttaa.

    Kuin sirkut ootte. — Ne rakennellen
    Pesänsä lehtohon vihreään
    Ja turvass' oksalla riemuellen
    Visertää hetkisen virsiään;
         Mut riemu sirkun
         Suruksi vaihtuu,
         Ja linnun virkun
         Viserrys haihtuu,
    Kun myrsky metsässä möyryää
    Ja pesän oksalta riistältää.

    Kuin kyyhky, huokailet murhemieltäs
    Vuoks huomisen, jot' et ehken nää;
    Maa halkee kuiluhun silloin tieltäs,
    Sä suistut sinne — ja huoles jää.
         Niin joutuisasti
         Se hauta aukee —
         Ja siitä asti
         Sun muistos raukee.
    Kuun uuden luodessa valoaan
    Jo toiset rientävi unholaan.

    On riemu, rehke ja äänen kaiku,
    Kun tanssin pyörteissä heiskaatte;
    On myrtin tuoksu ja soiton raiku…
    Mä silloin ilmestyn ukselle:
         Ja riemu, soitto
         Ja kukkain tuoksu
         Ja posken koitto
         Ja tanssin juoksu
    Ne laantuu loppuhun synkeään,
    Ja naurut itkulla päätetään.

    Minulla valta on voimakkaalla,
    Siks kunnes saapuvi vahvempi.
    Ja vuorten huipuilla, maankin alla
    Mun kylmä henkeni huokuvi.
         Ei muurit estä,
         Ja tarmossansa
         Ei kilvet kestä,
         Kun uhriansa
    Tähtääpi puuskaus saastainen,
    Kun rutto riehuvi hirmuinen.

    Mä myrskyn pohjaisen taltan siivin
    Ja tyynnän kuohuvan merten veen.
    Mä muodot valtioin rikki riivin,
    Lyön vaajan kourasta Pauanteen.
         Kuin suvanteessa
         Levähtää laine,
         Niin jalkan' eessä
         Masentuu maine,
    Ja aikakaudet ja ihmistyöt
    Ne vierähtää kuten kesäin yöt.

    Ei voima järjen, ei miekan norjan,
    Ei tieteen, taitehen auta, ei;
    Vapauteen päästän mä elinorjan,
    Luon kahleet valtijatahdollei.
         Käyn sotarintaan —
         Kuin ruoho, lankee
         Maan huurmepintaan
         Armeija ankee,
    Eik' elvy äänestä rummunkaan,
    Vaan vasta tuomiopasuunan.

    Vaan kättä viittaan — niin laastaan maata:
    Ken henkii, sinne jo matkautuu,
    Miss' ääntä korva ei kuulla saata,
    Ja vastausta ei anna suu.
         Mun käyskellessäin
         Valt'istuin sortuu,
         Ja kääntyessäin
         Palatsit murtuu,
    Ja Aleksanterit kaatuvat,
    Ja Bonapartet ne maatuvat.

    Te maassa alhaalla käytte kiistaa
    Suvusta, kullasta, arvosta;
    Mut kaikki ootte te kummun riistaa,
    Sen alle vaivutte vertaisna.
         Ei synkäst' yöstä
         Teit' aarteet auta,
         Ja mainetyöstä
         Ei huoli hauta,
    Ne hetkeks riemua teille toi,
    Mut kuolo muille ne saaliiks soi.

    Maan päällä täällä ei turvallista
    Voi linnaa löytyä, matkaajat!
    Ei maahas vieraasen luottamista,
    Vaikk' kiinnekirjasi kuulutat;
         Ja liinat lauhat
         Ja hunnut, lakit
         Ja tähdet, nauhat
         Ja arkilakit
    Ne toisten päähän ja kaulaan jää
    Ja toisten rintoja lämmittää.

    Te tulleet — menneetkin tuokiossa
    Ei teillä tääll' ole suojaakaan:
    Kaupunkiin joudutte pieneen, jossa
    Ei kuu, ei päivä luo valoaan.
         Ja köyhä pääsi
         Jo päivätöistä,
         Ken niitä sääsi,
         Pääs kilpilöistä
    Ja syömmen, vankien kahlehet
    Kuin ruoko tuuless' on murtuneet.

    Miss' äitis, puolisos ompi rakas? —
    He tietä tuot' ovat mennehet,
    Jot' eivät jällehen saavu takas',
    Jot' itsekin pian kulkenet…
         Siis kalliiks muista,
         Mit' taivas antaa:
         Ne luotas luistaa
         Koht' kuolon rantaa…
    Ne poistuu hiljaa, ne tuoni vie;
    Tilille niistä on sulla tie.

    Ei enää Herralta silloin kuulla:
    Miss' on sun veljesi, vertaises?
    Sull' ompi veljenä, pilkkasuulla,
    Tuo toukka, raastava kauneutes!
         Kun kuolo milloin
         Myös senkin voittaa,
         Uus tuska silloin
         Vaan sulle koittaa.
    Ja vaiva sammu ei milloinkaan,
    Vaan kalvaa tuntoas ainiaan.

    Se sua vartovi, kylmyydellä
    Kun toisten kurjuutta katsot sa,
    Maas, uskos myöt sekä röykkeydellä
    Voit pyhän, kallihin pilkata!
         Kuin lain sa väännät,
         Viet harhaan mielet
         Ja saastaan käännät
         Sa tunnot, kielet!
    On sulla surku, kun vastahan
    Käy haamu kalpea kostajan.

    Sua, valheen miestä, se vartoaapi
    Tuon kieles vuoksi niin liukkahan,
    Vilpittyys myrkyn kun sulta saapi
    Ja maahan tallajat kunnian; —
         Vaan vasten kalpaan'
         Min voivas luulet?
         Sun hautaan salpaan.
         Ja pilkkahuulet,
    Kun taas he päästävät lausehen,
    On eessä tuomarin viimeisen!

    Oi kuolevaiset, te punnitkaatte
    Pelolla sielunne pyytehet,
    Ja mielin puhtahin huutakaatte
    Sen luo, ken tuntevi ihmiset!
         Te paikkaan kyllä
         Saavutte kerran,
         Joss' oven yllä
         On päätös Herran:
    Jokainen tänne se matkajaa,
    Vaan täält' ei palata kenkään.

    Maan saaliiks töinenne kerran jäätte,
    Jos niinkuin lauhkeat lännen säät
    Sit' eläissänne te elvytätte
    Tai hävitätte kuin tuulispäät —
         Ja silloin jäivät
         Nää riennot maiset!
         Kaikk' eilispäivät
         Ja alkavaiset
    Ja työn, mi teille tääll' uskottiin,
    Ne tuntee Hän, joka kaikkikin.

    Min vaatii Herra, Hän sulle näyttää;
    Hän kulkus mittasi, Ihminen!
    Min voit sa kantaa ja minkä täyttää,
    Ne kaikki antoi Hän sinullen.
         Voimankin saanut
         Oot Jumalasta;
         Ei koskaan laannut
         Hän ohjaamasta,
    Jos taivuit nöyränä seuraamaan
    Sä Hengen ylhäisen ääntä vaan.

    Jos Hengen ääntä sä kuulet aina,
    Käyt suorin katsehin toimissaan,
    Ei tuonen pelko sun mieltäs paina,
    Et kaipaa kiitosta maailman.
         Kun kutsumukses
         Sä täytät huolla,
         On lohdutukses
         Ylhäällä tuolla!
    Niin, siellä siintävi oma maa,
    Sun sinne enkeli johdattaa.

    Kun kuljet voimalla tahdon jalon
    Läp' aijan vaivan ja murhetten,
    Voi mailma viedä sult' onnen valon,
    Ei rauhaa tunnon ja sydämmen.
         Ja ruumiin sulta
         Ne multaan luopi,
         Mut Kristus kuulta
         Sun henkes suopi:
    Kun kestit asti sä kuolohon,
    Nyt sulla palkkasi taivaass' on!

    Tee oikein aina, ja murheen taakka
    Ja kurjuus liennä, miss' suinkin voit!
    Totuutta puolla sa kuoloon saakka,
    Ja parhain kostit, kun anteeks soit!
         Jos palkkaa maista
         Ei kenkään anna,
         Et kuihtuvaista
         Seppeltä kanna;
    Ijäinen, puhdas ja saastaton
    Perintö autuahitten on.

    Mit usko ois, jos ei helmi hienoin,
    Mi syömmes pohjalla piileilee
    Ja taivoon tähtääpi katsein vienoin,
    Kun kuori aikanans' aukenee?
         Kun välkkää piilu,
         Jo loppuu vaivas:
         Kun lavas hiiluu,
         Niin kohta taivas
    Jo sulle, marttyyri, aukeaa,
    Ja Sovittaja sun kruunoaa.

    Mit' oisi kunto, jos henki juuri
    Kuin sä'en sammuisi mullassa?
    Sä ensi Kustaa! Sä toinen, Suuri!
    Ja Engelbrektikin urhoisa!
         Ja nero, mieli,
         Joit' auvostaapi
         Tääll' ihmiskieli —
         Ja unhottaapi!
    Mit' oisi hellyys ja voimakaan,
    Jos kaiken määrä ois hauta vaan?

    Mit' oisi kunnia, joka vaatii
    Velvollisuudesta hengenki,
    Jos rahvas ahne sen säännöt laatii
    Tai vallanpyytäjä ahneempi?
         Kyll' aika pauhaa
         Ja nostaa saastaa,
         Mut sentään rauhaa
         Sit' ei voi raastaa,
    Mi päilyy kunnian kulmilta,
    Täht'-tarhain kautta sen kulkeissa.

    Mit' oisi onni ja riemu hellä,
    Min piiri rakkaitten teille soi,
    Jos, piirin murtuissa, yhdistellä
    Sit' ette valossa toivon voi?
         Mi syömmeen toisi
         Tääll' lohdutusta?
         Elämä oisi
         Niin kolkko, musta!
    Ois Uriankirje vain armoton,
    Mi teille myötähän pantu on.

    Ja Jakob hukkaapi Josefinsa,
    Jonatan Davidist' eroaa;
    Ja rinta raukeepi huolihinsa,
    Kun hoivahdusta ei mistään saa!
         Ja Rakel huutaa
         Vaan lapsiansa,
         Ei taida muuta
         Hän tuskassansa,
    Kun turma vei, mitä kalleinta
    Voi olla äidille elossa.

    On Herra rakkaus. — Rauhoitusta
    Sydämmet sorretut siitä juo!
    Tuo siemen, peittämä mullan mustan,
    Se kultatähkiä kerran luo.
         Vaikk' armaas kuollen
         Sun yksin heitti,
         Hänt' itkit huollen,
         Ja maa sen peitti;
    Ei siltä hukkunut henki sen,
    Luo Isän ijäisen muuttihen.

    Elämän lähde Hän ompi parhain,
    Hän voima, valkeus kirkkain on;
    Ja lempein huolin Hän hiljan, varhain
    Kaikk' sulkee hellähän hoitohon.
         Kun toivon armaan
         Luot puolehensa,
         Hän vievä varmaan
         On huoneesensa
    Lapsensa sunkin; mut sinnes vaan
    Tee luottain, tunnolla toimet maan.

    Jesuksen jalkoihin vaipuneena
    Ain' ollos lailla sa Marian!
    Ristille silmää kuin Magdalena,
    Sielt' armo katsovi katuvaan.
         Pääs Herran puoleen,
         Johannes, paina!
         Lastensa huolen
         Hän päättää aina,
    Ne viepi autuuden rauha'an,
    Vapauteen vallassa taivahan.

    Ken täällä pyrkivi jälkeen parhaan,
    Totuutta, lempeyttä harrastaa,
    Rakastaa paljon, vaikk' eksyy harhaan,
    Hän paljon anteeksi myöskin saa.
         Ei pääse maassa
         Hän määrään asti,
         Vaan taivahassa
         On armoisasti
    Merkitty, veljiä hiukankin
    Ken auttoi uskossa Mestarin.

    He ottaneet ovat ohjeeksensa
    Vaan Herran pelvon ja yksin sen,
    Ja pesneet verellä vaattehensa,
    Mi saastat poistavi syntien.
         Niin taisto päättyy,
         Synt' anteeks saadaan,
         Rauhattuus häätyy,
         Itkusta laataan —
    Suur' Isä lapsia nimeltään
    Syliinsä kutsuvi lepäämään.

    Ja Herrassansa he nukkui tyynnä
    Ja päivää Herran he toivovat.
    Nyt taa on murhe jo jäänyt ynnä
    Kaikk' vaihteet kohtalon oikkuisat,
         Ja siteistään he
         Kaikk' irti pääsi;
         Pääs siirtymään he —
         Niin Herra sääsi —
    Orjuuden vaivasta rauhalaan,
    Ja työnsä heill' ovat seurassaan.

    He saapuneet ovat kaikki varhain
    Nyt isänhuoneesen oikeaan:
    On kotikaupunki heillä parhain,
    Min päivä yöksi ei vaihdukaan.
         Kun kirkkaudella
         Auringon hohtaa
         Hän istuimella
         Ja siitä johtaa
    Armossa kaikkia katseellaan
    Ja jakaa eloa, autuuttaan.

    On sija kaikille taivahassa,
    Ken taisteli uskoin ja toivoen.
    Kun puitten lehti on puhkeemassa,
    Te suven saapuvan tiedätten:
         On tiettävänne,
         Kun ilta varjoo,
         Ett' ystävänne
         Lähestyy, tarjoo
    Asunnon sen, minkä taivaassaan
    Hän teille valmisti kuolollaan.

    Kun aijan ilta se varjollansa
    Yl' maitten harmajan hunnun luo,
    Hän, suuri armossa, voimassansa,
    Hän saapuu silloin ja päästiin tuo.
         Hetkessä haipuu
         Nyt voima mainen,
         Ja silmä vaipuu
         Nyt nuikeevainen…
    Mut hetki toinen kun saavuttaa,
    Se uuteen toivohon aukeaa.

    Ja uutta taivasta, maata uutta
    Uus asuu kuoloton ihminen.
    Hän kodin jäänehen raihnaisuutta
    Ei niissä muistele kaihoten.
         Jäi murheen mannut,
         Uus päivä koitti,
         On taisto laannut,
         Ja usko voitti!
    Teill' arpa lankesi kauneimpaan;
    Sit' arvaa ei halut halvat maan.

    Ei silloin kirvellä tuskat mieltä,
    Ei silloin virtaile kyynelvuo,
    Ei kuolo kammitse ihmiskieltä,
    En paarten eellä käy haudan luo;
         Vaan kiitos raikuu
         Istuimen eessä,
         Ja autuus kaikuu
         Sen säveleessä…
    Mä myöskin, enkeli ikuinen,
    Elämän laulua laulelen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK URPUJA: KOKOELMA RUNOJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.