The Project Gutenberg eBook of Saarelaiskuvia II, by Emil Elenius

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/63375

SAARELAISKUVIA II

EMIL ELENIUS

SISÄLTÖ:

Hurjia hevosia.
Liiva-Simo osti ja möi jollan.
Sumussa.
Susi saaressa.
Kuollut vaalipappi.
Kullakin oma kolyyminsa.
Eräs hyljeretki.
Sankari.
Kuninkaan luotsi.
Itan kuolema.
Kielilläpuhuja.

HURJIA HEVOSIA.

Eivät ne ole jäät meressä enää sellaisia, mitä olivat ennen minun nuoruudessani ja vielä noin viitisenkymmentäkin ajastaikaa takaperin.

Nyt sattuu joskus harvinaisuutena että ajetaan hevosella yli meren Suomesta Viroon ja päinvastoin. Enimmät talvet ovat niinsanottuja rikostalvia.

Niin kauas kuin minä muistan ja minkä muistan lapsena vanhoilta kuulleeni, kun ne juttelivat, mitä olivat kuulleet isiltään ja isoisiltään, olivat rikostalvet ennen niin harvinaisia, että suurena ihmeenä sellaisista kerrottiin ja niiden mukaan määrättiin muiden tapahtumain aika. — "Se oli niin ja niin monta vuotta ennen rikostalvea", tai: "niin ja niin monta vuotta jälkeen rikostalven", sanottiin aina.

Siitä syystähän niitä ei ole hevosiakaan koko Pitäjässä ollut viimeisinä aikoina, ja jo parin kolmen vuosikymmenen aikana, kuin yksi talvella tai ei sitäkään. Siihen aikaan oli hevonen jokaisessa vähänkin paremmassa talossa, toisissa kaksikin, niinkuin tässä meillä ja parissa muussa talossa.

Paras hevonen, mitä tällä saarella on ollut, oli äitivainajani isällä — molemmat kadonneet jo vuosikymmeniä sitten.

Minkä ikäinen lienen siihen aikaan ollut, mutta jo niin vanttera kuitenkin, että olin mukana ajossa.

Ensimmäisen kerran istuin isoisävainajani hevosen reessä eräänä joulukuun iltana, myöhään syksyllä, — mereen alkoi jo tehdä jäätä — kun odotettiin sitä silkkilaivaa tulevaksi Saksasta ja koko kylän väki oli kokoontunut länsirannalle sitä odottamaan.

Annahan olla, kyllä kerron siitäkin, mutta kun nyt on puhe hevosista, niin antaa laivojen olla. Sen verran sanon vain, että se oli kuunari, jonka nimi oli "ANNA MARIA", ja että se oli Lyypekistä selvitetty pohjakuormassa, tyhjänä, Haminaan, ja että sillä oli sisässään suurempi määrä erilaista tavaraa, samppanjaa, konjakkia, likööriä ja varsinkin silkkiä — kaikenlaista silkkiä, varsinkin koreita naisten liinoja ja myssyjä — ja nämä tavarat sen piti jättää tänne saareen. Isoisäni oli sen silkkilaivan ja niiden tavaroiden pääomistaja ja ajoi hevosella maan taakse katsomaan sen tuloa.

Vaikkei maassa ollut lunta kuin vähäisen maa harmaanaan, antoi hän valjastaa hevosen ja ajoi sinne.

Kaikki halusivat nähdä, kun silkkilaiva tulee, ja ehkä ajattelivat, että "karttuisa on kansan käsi" — vaikkeihän se tässä oikein sitä merkinnyt — tämä sananparsihan tässä on kuin vakka kantena pohjalleen, mutta olkoon nyt, kun kerran tuli sanotuksi.

Ehkä lienevät ajatelleet, että siitähän tuota ehkä sattuu saamaan silkkiä kuin jouluryyppyjäkin yksi missä toinenkin, eikä kukaan voi ryhtyä jälkikyselyihin.

Ei sitä silkkilaivaa sinä päivänä kuitenkaan tullut. Mistä syystä lie myöhästynyt.

Seuraavana yönä se nappasi kiinni tuohon Pohjoisriville ja makaa siellä pohjassa silkkeineen ja samppanjoineen tänäkin päivänä. Tuli lumipyry ja mitenkä lienevät niin huolimattomasti purjehtineet.

Ilta hämärsi, kun kansa alkoi hajaantua pois sieltä, missä sitä laivaa odotettiin.

Isoisävainaja, kadonnut, päästi hevosensa, oriin, irti puusta. Sitten sanoi hän minulle:

"No poika, tul' rekeen niin saat kerrankin kunnon kyydin — ja saa tänne tulla muitakin, kuka uskaltaa ja minkä rekeen mahtuu!"

Tuli meitä siihen viisi kuusi miestä paitsi isoisävainajaa, jolla oli ohjakset.

Kaksi miestä piti koko ajan, kun me astuttiin rekeen, kiinni sen hevosen suupielistä. Ei se olisi muuten pysynyt paikoillaan. Sittenkin se hyppi pystyyn, vaikka kaksi miestä riippui sen suupielissä. Ne olivat vahvoja miehiä! Kun isoisävainaja sanoi, että: "Päästäkää irti", hyppäsivät miehet sen suupielistä äkkiä irti, kahden puolen, ja sitten se läksi.

Paraikaa en minä vieläkään voi vannoa, lensikö se vai juoksi sieltä maan takaa tänne kylään, vaikka olen koko elämäni sitä asiaa miettinyt.

Se minulle vain on jäänyt mieleen, että oksia lenteli puista kahden puolen ja että kun minä hätäpäissäni vilkaisin taakseni, niin kaatui niitä yhtenä ryöppynä ja tuiskuna alas ja osa lensi mukana kuin maantiellä pölypilvi ajajan jälessä kesällä.

Lunta oli vain vähän nimeksi ja vihelsivät reenjalasraudat kiviin ja kallioihin kaiken aikaa. Tuli kuin viivaa!

Kuului vain kuin yksi ainoa pitkä siraus, joka alkoi länsirannalta ja loppui isoisävainajan tallin eteen. Kerkesinkö minä yhtään kertaa sillä aikaa vetää henkeä, sitä en muista. Tuo yksi pitkä reenjalasten siraus vaan jäi kaikumaan korvissani. Nytkin vielä, kun talvisin vetelen kelkalla puita kotiin ja alkutalvesta sirahtaa jalasrauta kiveen ja kelkka pysähtyy, muistuu minulle, että eipäs jäänyt jalas kiveen silloin, vaikka oli reessä puoli tusinaa miehiä kuormana — kaikki raavaita miehiä — ja lunta tuskin nimeksikään. Oikein minua aina naurattaa nyt perästä päin — ei naurattanut silloin — ja pitää aina ihan käydä kelkkakuormalle istumaan ja panna tupakaksi ja levätä ja sitten taas koettaa, lähteekö se kelkka kiveltä vai pitääkö heittää kolmas ranka tien viereen!

Ei sitä pakanaa itse isoisävainajakaan olisi saanut seisattumaan, jos ei olisi tullut tallin seinä vastaan. Siihen se vielä hyppäsi pystyyn ja löi etukavionsa tallin seinään, että hokkien ja naulojen jäljet taitavat näkyä siellä vielä tänään.

Se oli jättiläinen voimiltaan, se hevonen, ja olivat sen kaviot kuin neljä suurta mustaa kahvikattilaa. Voimaa sillä oli kuin seitsemällä härällä ja nopeutta kuin ukkosen salamalla ja viisaampi se oli kuin tuhma ihminen.

Kerran isoisävainaja ajeli hiljakseen sumussa manteretta kohti. Reessä oli kaksi astiaa viinaa. Molemmat vetivät noin sata ja viisikymmentä litraa. Oli jo sisäpuolella Lupin, Pöllön luona. Tiedäthän Pöllön?

No no! — Sumu oli niin sakea, että tuskin näki viittä aisanpituutta mihinkään päin.

Isoisävainaja ajelee ja ajelee puoliravia ja katselee kompassia ja ohjaa hevostaan sen mukaan.

Mitäs olla! Kerran, kun hän nostaa silmänsä kompassista, niin ajaa hevonen vastaan eikä kaukana enää olekaan.

Jo erotti tulijan silmät, ja kukas tuo piru muu oli kuin tullipäällysmies itse Haminasta, isoisävainajan vanha hyvä tuttava ja ystävä, yhden tullivartijan kanssa, ajaa täyttä ravia vastaan.

Ei siinä ollut aikaa arvella sitä eikä tätä, eikä edes huutaa hyvää päivääkään.

Mitäs muuta kuin isoisävainaja hiljakseen alkaa vetää vasenta ohjasta ja antaa hevosensa kääntyä kauniisti vastapäivää ympäri ja ei muuta kuin piiskalla kaks kolme kertaa hevosta selkään. Se oli enemmän kuin liikaa sille hevoselle! Tullimiehet olivat perästäpäin mantereella kertoneet, että he luulivat kaapanneensa jo hyvänkin saaliin, mutta yks kaks katosi hevonen kuormineen jäältä ihan heidän silmiensä alta, etteivät he pitkään aikaa tienneet, läksikö se lentämään ja katosi taivaaseen, vai noituiko se itsensä näkymättömäksi. Vasta sitten, kun näkivät jäällä isoisävainajan jäljet, antoivat hevostaan kahdella piiskalla minkä kerkesivät ja ajoivat perään.

Ukko oli jo aikoja ollut kotona, riisunut hevosen ja pannut sen talliin syömään ja istui parhaillaan tuvassa itsekin syömässä, kun äkkiä näki ikkunasta, että jo pahalaiset ajavat ylös rannasta. Pahinta oli, että ukko oli jättänyt liiterin ovet auki ja näkiväthän ne ja tunsivat heti pihaan ajaessaan, että ahaa, siinähän se kuorma onkin. No annas olla.

Ei olla millänsäkään, tuumivat tullimiehet ja kävivät sisään, tervehtivät ukkoa kädestä ja sanoivat terveisiä mantereelta.

Ukko ei ole tietääkseenkään mistään, kysyy vain, että mitä sinne mantereelle kuuluu, ja laittoi vieraille pöydän kauniiksi.

Vielä olivat tullimiehet vanhoilla päivillään kehuneet mantereella, että eivät he luulleet maailmassa sellaisia aineita olevankaan!

Sinä olit ajossa tänään? En! En minä missään ajossa ole ollut koko päivänä ja koko tällä viikolla. Älä narraa!

No se on totta se! Sen voi vaikka koko kylä vannoa! (Ja kyllä ne sen ukon hyväksi olisivat vannoneetkin!)

Eiköhän sinun hevosesi vaan pahasti höyryä. Ei se mikään kolmenmarkanhevonen ole tämä meidänkään, mutta niin se savusi kuin köyhän sauna, kun noustiin jäältä maalle äsken. Mentäisiköhän katsastamaan, mitenkä sinun oriisi jaksaa.

Tullimiesten musta hevonen seisoi valjaissa renkaaseen kiinnitettynä ja huurteesta ihan valkeana kuin palttina.

No jokos tullimiehillä on valkea hevonen, nauroi isoisävainaja, joka oli sellainen lystikäs ukko, oli ollut sellainen koko ikänsä. — Kyllä nyt saa jäällä pelätä, kun tullimiehillä on valkea hevonen — etenkin jos vielä maalaatte rekennekin valkeaksi ja panette papin messupaidat turkkienne päälle.

Tunsivathan ne tullimiehet hevosen. Siellä se tallissa syödä rouskutteli kauroja kuin torpan hevonen jouluaamuna ja karva ihan kuivana ja kiiltävänä — välkkyi kuin silkki niin karvat kuin jouhetkin!

Taputtelivat hevosta tullimiehet ja mutisivat. Jo avasi lopulta suunsa päällysmies ja sanoi ukkovainaalle:

Ennenhän minä myyn itseni kuin tämän hevosen. Vaikka toisitte kuorman kultaa, niin en antaisi.

Mitäs siitä, jos muut kuitenkin köyhtyisivät. Jos teillä olisi tämä hevonen, niin kurkinahan tässä sitten muiden olisi ruvettava lentelemään.

Mennäänpäs käymään liiterissäkin, katsomassa, mitä sinulla on reessäsi.

Mennään vaan, mennään vaan. Hyvä se on reki, jos on hevonenkin. Eikä minulla mitään huonoa olekaan. Sopii niitä katsella vaan, kaikkea mikä silmää ja mieltä miellyttää. Vieraat ovat hyvät ja katsovat vaan. Täällähän tämä reki on, mihin viimeksi jäi.

Ukko avasi tallin ovet selkosen selälleen ja selälleen ne olivat kaatua tullimiehetkin, sillä reki oli typösen tyhjä. Vähän heiniä ja loimi siinä taisi olla.

Tunsivathan ne tullimiehet kyllä, että se on sama reki, joka pyörsi ympäri heidän edessään Pöllössä — nimittäin tässä Loukeenpöllössä, ei Tervapöllössä — ja joka näkyi avonaisesta liiteristä, molemmat viina-astiat vielä sisässä, kun he ajoivat pihaan.

Ei sen enempää kuin nytkään. Tarkastakaa, mitä siellä on. Minä en ole pitkään aikaan, ainakaan tänään, käynyt koko reellä missään, enkä muista mitä siellä on. No, onhan siinä ainakin hyvä ryijy ja heiniä, nauroi ukko ja lisäsi minulle:

Tullimiehet mutisivat taas jotakin ja päivittelivät, mutta eivät ilkeä vielä kysyä enempää? Reen jalakset ovat lumessa…? kysyy viimein tullimies.

Niinhän ne näin talvella usein ruukkaavat olla, mutta kyllähän sitten kesällä sulavat, nauroi taas ukko.

Tässä on ihan tuoreet reen jäljet tallin edessä ja tämä reki on noussut niiltä jäljiltä — tuossa noin näkyy kynnyksessä ja lattiassakin samat jäljet, raskaan kuorman jäljet. Missähän se kuorma on? Niin pakana on kuin onkin. — Olettekos te pojat olleet ajossa tänään? kysyy ukko ja kääntyy vihaisena meihin päin.

Olikos se kuorma enää siinä! Tuhmiahan sitä sitten olisi oltukin! Olihan niitä muitakin miehiä, ja sillä aikaa kun ukko juotti tullimiehiä, katosi kuorma — Jumala tietää minne lienee kadonnutkin. Siinä sitä ei vaan ollut ja tullimiehet läksivät jälleen ukon kanssa sisään ja ryyppivät hyvinä ystävinä vielä vähän aikaa ja läksivät.

Hyviä hevosia ne viljelivät tullimiehetkin siihen aikaan! Totta vie, kun niillä oli toisinaan tuliset hevoset! Tiedäthän sinä, kuka niille hevoset ostaa ja ettei se markkinoilla hevostorilta sekään huonointa konia valikoi. Onhan se nähty. Onhan sitä joskus satuttu Viipurin ja Haminan hevosmarkkinoilla tullimiesten kanssa kilpaa ostamaan.

Siihen aikaan oli isoisälläni renkinä mantereelta Pinta-Pekko, kadonnut jo hänkin…

Sitä vain takaapäin kutsuttiin Pinta-Pekoksi, eikä suuttunut, vaikka välistä sanoi edestäkin päin. — Vaikka se oli mantereesta kotoisin, oppi se käymään jäällä hylkeenpyynnissä, niinkuin muutkin miehet. Se ei syönyt hylkeenlihaa, ja kun hyleretkillä pysähdyttiin jäälle milloin hylkeitä ruokkimaan ja toiset miehet korjasivat hylkeistä parhaat paikat lihaakin, niin Pekko korjasi vain nahan ja rasvan ja lykkäsi lihat kaikki avantoon ja sanoi: "Pinta se on vain joka kelpaa!" — Tämä oli sillä sananpartena joki ikisen hylkeensä lihoja avantoon lykätessään! niin monta kuin heitä kulloinkin oli, ja toiset miehet rupesivat siitä sitä kutsumaan Pinta-Pekoksi.

Se osasi hoitaa hevosia ja niitä kengittää ja korjata valjaita ja rohkea mies se oli kuin itse pahalainen, siitä syystä sitä pidettiin täällä renkinä ja ajoissa mukana talvella. — Täältä se naikin ja täällä se eli ja kuoli ja tänne haudattiinkin ja täällä sen lapset vielä elävät.

Isoisävainaja oli niihin aikoihin jo vanhentunut ja Pinta-Pekko sitä hevosta enimmäkseen jäällä ajoikin ja ukko oleili kotona.

Oli sitten tuulta tai sadetta, eivät ne liikahtaneetkaan koko talvena. Kun ne siinä joulujen jälkeen tulivat ja paikalleen jäivät, niin usein vasta vappuna läksivät. Kerran vietiin ensimmäiset kuormat yli meren uudenvuodenpäivänä ja viimeiset vasta vappuna.

Siinä kahdeksan ajoissa aamulla lähdettiin täältä kotoa. Oltiin Somerissa keskipäivällä ja syötettiin siellä hevosia, milloin sinne voi maihin mennä. Sitten ajettiin yhtä päätä Narvin loistolle, jota lähestyttiin iltapimeässä. Sen korkea loisto näkyy kauas, niinkuin tiedät. Sen hoitaja oli liitossa meidän kanssamme. Vaikka loistot talvella olivat sammutettuina, poltti hän lounaaseen päin näkyvää tulta meille. Siitä näimme, jos Narvissa paloi tuli, että väylä on puhdas ja anna mennä vain, mutta jos Narvi oli pimeä, tiesimme, että siellä on vilppi.

Se ryyppi sitä sitten koko vuoden. Ja vähänhän se olisi muuten ollutkin, mutta meillä oli aina muitakin liiketoimia hänen kanssaan.

Oltiin tavallisesti Narvissa yö ja sitten lähdettiin Koivistolle tai
Humaljoelle tai Säkkijärvelle tai Vironlahdelle. Kun tullimiehet
etsivät meitä Koiviston ja Humaljoen puolelta, oltiin me Säkkijärven ja
Vironlahden puolella, ja niin edespäin.

Siellä oli nuottamiehiä Suomenlahden itäosan jäillä joka puolella. Nuotta-apajilla oli hevosmiehiä kalanostossa. Ne läksivät illan suussa ajamaan maihin päin, ja mitäs muuta kuin me mukaan. Oli siinä kuormaa kuorman perässä toinen jos toinenkin. Meilläkin tavallisesti oli kaloja päällimmäisenä, jäätyneitä haileja.

Kun alettiin nousta maihin Koivistolla, ajoi sieltä vastaan vanha laivanpäämies, ukko Hannula, joka tiesi, missä on vilppi, ja hänen kanssaan ajettiin sitten paikkaan, jossa sopi keventää rekeä.

Paluumatkalla poikettiin taas Narviin ja ostettiin Narvin ukolta liinaöljyä kuorma mieheen. Sitä poltettiin loistoilla siihen aikaan, kun ei vielä ollut tätä nykyistä lamppuöljyä. Hänen kannata myydä sitä halvasta. Eihän se hänelle itselleen mitään maksanut. Säästi sitä enemmän loiston poltossa. Eihän sen meitäkään varten tarvinnut sytyttää kuin pari kynttilää torniin.

Kyllä ne kyselivätkin, mutta me sanottiin, että tuodaan sitä kotoa ja että se on laivarikkotavaraa, ja jos eivät usko niin kutsukoot koko saarikunnan pappineen ja pippineen todistamaan ja vannomaan.

Tuotiin sitä välistä kotiinkin. Siitä sai keittämällä hyvää vernissaa.
Sillä nämä talot maalatut ovat, niin monta kuin heitä onkin.

Ajettiin niin ikään kerran täältä Someria ja Narvia kohti eräänä kevättalven kirkkaana aamuna. Jäällä oli jonkunverran lunta, mutta kyllä ne sellaiset hevoset vetivät. Ei siinä ollut epäilystäkään! Etumaisena ajoi Pinta-Pekka sillä isoisävainajan oriilla.

Päätettiin lähettää Pinta-Pekko koettelemaan, onko maalla vilppi. Muut käänsivät hevosensa jo valmiiksi poispäin. Tuumittiin, että muille huonommille hevosille pitää antaa viiden kuuden virstan etumatka. Jos tullimiehet tulevatkin, ennättää Pinta-Pekko kyllä alta pois ja tapaa toiset.

Seisottiin siinä jäällä ja odotettiin. Pinta-Pekko on muutaman sylen päässä rannalta, kun maalta ajavat vastaan tullimiehet. No mitäs muuta, Pinta-Pekko hät'hätää hevosen ympäri ja piikin varrella hevosta selkään. Samassa hypättiin mekin rekeen ja ei muuta kuin täys höyry päälle. Kaksi ensimmäistä hätääntyi niin, että vieritti hullut reestä astiansa tienviereen ja jätti ne tullimiehille. Näin kevenneillä reillä ajoivat minun edelläni olijat kovemmin ja jättivät minut. Pinta-Pekko sai minut kiinni.

Minä sanoin sille, että aja sinä vaan minun ohitseni, mutta älä jätä. Jos tullimiehet alkavat päästä meitä lopen liki, niin minä jätän niille sekä kuorman että hevosen, jotta syntyy vähäksi aikaa tiensulku, ja hyppään sitten sinun rekeesi, josta viskataan kuorma tielle ja ajetaan matkoihimme, kuin enkelit. Oritta ja miehiä ei auta jättää!

Ajetaan sillä tavalla virstan verran. Välillä Pinta-Pekko jättää minua, mutta sitten taas hiljentää, että minä tapaan kiinni.

Kerran, kun taas vilkaisin taakseni, näin minä, että tullimiehet lyövät hevostaan kahdella piiskalla. Molemmilla on piiska ja antavat hevosta kylkiin minkä ikinä ennättävät.

Silloin minä huusin Pinta-Pekolle: "Katsos, nyt ne lyövät jo kahdella piiskalla. Se on sen; merkki, että kohta on hevosesta loppu. Hyvä tulee!!"

Tuskin minä olin saanut sen sanotuksi, kun tullimiesten hevonen seisahtui, pani etujalkansa suorina kuin tulitikut viistoon eteen päin tönkkään ja luimisti korviaan, eikä tikahtanut paikaltaan, tekivät miehet sille mitä hyvänsä.

Silloin minä otin putelin turkintaskustani, heilutin sitä ylhäällä ilmassa ja huusin: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"

Perästäpäin olivat tullimiehet mantereella nauraneet, että takaa-ajettavat heiluttivat heille viinaputelia ja huusivat pakanat vielä, että: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"

Tullimiehet tekivät tehtävänsä, mikä heille kuului, ja me tehtiin se mikä meille kuului.

Silloinhan maailmassa kaikki onkin niinkuin ollakin pitää, kun jokainen tekee tehtävänsä, papit omat tehtävänsä, lukkarit, suntiot, suutarit ja räätälit ja kaikki muut, kukin oman tehtävänsä.

Silloin on maailmassa järjestys ja hyvä olla jokaisella ja kukaan ei voi sanoa, että me olisimme tehneet tehtävämme huonommin kuin muut.

Siellä ne ovat nyt miehet niinkuin hevosetkin, eikä niin hyviä hevosia enää maailmaan synnykään.

LIIVA-SIMO OSTI JA MÖI JOLLAN.

"Siitähän se oli niin hyvillään, ettei nähnyt nenäänsäkään", sanoivat ihmiset sinä iltapäivänä kuultuaan, miten Liiva-Simo oli myynyt jollansa.

Se ei ollutkaan mitään tyhjää puhetta, sillä Liiva-Simon turpea ja sinertävä nenä toki näkyi kauemmas kuin tavallisten ihmisten. Siltä matkalta, miltä ei vielä erota muiden ihmisten kasvojen yksityispiirteitä, näkyi kyllä Liiva-Simon nenä, valkea parta ja musta, nyt jo haalistunut, kova, pyöreä ja korkea ja kapealierinen hattu sunnuntaisin kirkkoon mennessä ja tavallinen merimieslakki arkisin, niin että tuon nenän piti kaikkien laskelmien mukaan olla sen kuljettajallekin alituiseen näkyvissä.

Huolimatta korkeasta iästään ("Kyllä minä olen jo likempänä kuolemaa kuin syntymää.") oli Liiva-Simo ensimmäinen mies siellä

nimittäin laivarikkopaikoilla syysöinä kokoamassa haltuunsa sitä tavaraa, jota "varkaat kaivavat ja varastavat".

Eräänä joulukuun yönä, lounatmyrskyn ja lumipyryn raivotessa, kävi
Laivaloven niemeen turskalastissa oleva kuunari.

Laivarikkopaikalla oli paljon väkeä. Oli kulunut jo edellinen yö ja sitä seurannut päivä, ja uusi yö oli mustana laskeutunut yli meren ja saaren.

Lumipyry oli lakannut miltei heti laivan kiinni käytyä. Laivan hätätulen oli nähnyt, ensin eräs Pohjoiskorkean loistonhoitajista, se, jolla oli vahti sillä kertaa. Heti herätti hän toverinsa, joka läksi ensin alas kylään ja sitten sieltä laivarikkopaikalle, jonne muutaman tunnin kuluessa ilmaantui molempien kylien kaikki ihmiset, paitsi sairaat ja kätkyessä makaavat lapset.

Pitkin ensimmäistä yötä ja sitä seuraavaa päivää oli otettu maalle laivan irtaimistoa ja turskia, päivällä yksinomaan turskia.

Suuria nuotioita oli sytytetty rannalle laivankappaleista, jotka olivat tammea ja paloivat hyvin.

Naiset keittivät teetä nuotioilla. Lapset söivät leipää ja silakkaa ja paistettuja perunoita.

Alhaalla rannassa vilkkui kymmeniä lyhtyjä, jotka kiireesti liikkuivat edestakaisin. Laiva oli ruvennut ankarassa aallokossa hajoamaan ja miehet raastoivat sen kappaleita maalle. Päivällä oli jo tullut maalle kyllä "puun roinaa", mutta ne olivat laivan yläosista, jotka olivat kyllä tammea, jopa tukkiakin, mutta niiden mukana tulevat pultit olivat vain halpaa galvanoitua rautaa, "jonka päälle ei viitti kattoakaan". Jokainen tiesi, että tammilaivan jaloimmat osat ovat vesirajan alapuolella.

Jo päivällä tuli maalle laivan irtoköli ja sen mukana pitkiä, miehen käsivarren paksuisia vaskipultteja.

"Sanoinhan minä, että tammilaiva on tehty vaskella alta", hihkaisi Liiva-Simo, joka onnistui ensin näkemään irtokölin ja löi siihen ensiksi keksillään. Omine voimineen ei hän sitä kuitenkaan saanut maalle. Toisia hyökkäsi apuun ja jaolle. Sahoilla ja kirveillä paloiteltiin köli ja pultit irroitettiin ja sitten riideltiin niistä koko päivä. Nyt ne toistaiseksi kuitenkin olivat Liiva-Simon teltissä.

Laivan purjeista, köysistä ja purjepuista oli rannalle päivän kuluessa muodostunut kokonainen kylä telttejä. Niissä säilytettiin kaikki parempi laivarikkotavara, lokit, köydet, purjeet, vaskipultit ja muu. Turskat kasattiin kallioille — niitä ei kukaan varastanut.

Maalle tulleista kajuutan seinistä ja katosta ja osaksi purjeista muodostettiin tullimiehille erikoinen loistomaja. Sen edessä paloi huolellisesti hoidettu rovio. Laivarikkomiehet tämän tekivät jo päivällä yhteisvoimin. "Onhan sääli ja surku nähdä herrojen (niin kunnioitti hän nyt tullimiehiä!) seisovan täällä tuulessa ja vilussa ja sateessa, johonka vain meikäläiset ovat tottuneet", oli Liiva-Simo sanonut, sillä hänpä se esittikin, että laitettaisiin "herroille vähän tuulen ja sateen suojaa, kun niidenkin täytyy kerran täällä olla". Laivasta maalle onnellisesti tulleet juomatavarat korjattiin kaikki visusti talteen herrojen telttiin. Kuinkas muuten! Tullimiehethän ne kuitenkin aina viinoja etsivätkin, ja nyt ei salattu ainoatakaan pulloa. Ei ainoatakaan! Kaikissa telteissä paloi lyhdyt, mutta "herrojen teltissä" neljä. Siellä tullimiehet ryyppäsivät viskiä ja lauloivat:

Pikkulyhdyt vilkkuivat tuolla alhaalla rannassa, jossa joka hetki odotettiin päärynnäkköä, jossa ei kunnioiteta miehen ikää vaan voimaa.

Pimeä meri kumisi kuin ukkonen vyöryessään talon korkuisina aaltoina rannoille.

Välistä kuului tavallista suurempi jyrinä ja kolina rantakiviä vasten. Joku isompi laivankappale sieltä lähestyi. Ainakin kymmenen keksiä nappasi siihen kiinni ja toiset kymmenen paukuttivat niitä irti ja koettivat kiinnittää omiinsa. Kuului kiljumisia, kirouksia ja pauketta.

Nuotioiden ääressä pikkupojat työnsivät nokisiin naamoihinsa kuumaa paistinperunaa, silakkaa ja leipää, ja naiset joivat teetä ja huutelivat miehille, että "tulkaa sajulle", mutta kukaan ei tullut.

Myrskyn loputtua ja matalalla hiipivän päivän paistaessa kelmeänä ja keltaisena nähtiin laivarikkorannoilla kasa tavaroita, jotka eivät olleet kelvanneet kenellekään ja päätettiin ilmoittaa tullille. Liiva-Simo sai tehtäväkseen tämän ilmoituksen. Hän selitti, että se on tuhoutuneesta laivasta hänen johdollaan pelastettua omaisuutta, ja kun ei kukaan tahdo käyttää toisen hädänalaista tilaa hyväkseen ja hyödykseen (Kuka nyt niin jumalaton olisi!), ilmoitetaan ne viranomaisille ja pidätetään oikeus laillisen pelastuspalkkion vaatimiseen.

Kasan vieressä, siihen kuuluvana, nähtiin myös isohko siro jolla. Luultiin ensin, että se oli tammea. Se oli ulkoa valkeaksi ja sisältä; ylempää vaaleanvihreäksi ja pohjalta vaalean harmaaksi maalattu. Lyhtyjen valossa sitä tutkittiin ja väiteltiin sen suhteen. Enimmät äänet olivat sitä mieltä, että se on tammea, niinkuin laivakin. Toiset väittivät vastaan, että voisihan se olla — mahonkiakin. Riidan ratkaisuksi löi Liiva-Simo kirveellään erääseen epäilyttävään paikkaan pohjalla. Ruskea, mätä honkapuu tuli vastaan. "Mahonkia pakana on kuin onkin!" tuumi Simo ja koko joukko rähähti nauramaan. Tavallista suurempi aalto tuli jytisten, kumisten, sihisten ja vyöryi pauhaten ja laivan kappaleita viskellen miesryhmää kohti, ottaen osaa sen villiin nauruun ja nielaisten jollan — miesten väistäessä — vielä kerran käsiteltäväkseen. Kenelläkään ei ollut halua pelastaa noin ala-arvoista jollaa, kun arvokkaampaa saalista oli yllin kyllin otettavissa ja odotettavissa. Kun jolla kuitenkin myöhemmin jälleen viskautui aivan kuiville kiville, kaaret poikkinaisina ja laidat haljenneina, ja vettä puolillaan vetivät miehet senkin tullimiesten kasaan. — — —

Kun vuosi ja päivä oli kulunut ja kaikki lain määräämät kuulutukset ja muodollisuudet olivat täytetyt, myytiin huutokaupalla tullimiesten kasaan kerääntynyt tavara.

Erään pystyyn käännetyn tyhjän tynnyrin ääressä istui vahtimestari kirjoittamassa huutoja muistiin. Päällysmies itse seisoi toisen tynnyrin ääressä, jonka pohjaan hän kuokallaan rummutti huutoja.

"Hyvä jolla! Ensiluokkainen! Hyvässä maalissa. Vettäpitävä! Kuuluu olevan mahonkinen! (Naurua). Paljonko tarjotaan?! No miehet! Teissä ei liene kylliksi rikasta miestä tämänlaisen hienon jollan herraksi, vai mikä on kurkkuunne mennyt! Paljonko tarjotaan? Paljonko tarjotaan?!"

"Markka viisikymmentä, ensimmäinen huuto, markka viisikymmentä, ensimmäinen, markka viisikymmentä, ensimmäinen — — markka viisikymmentä, toinen — markka viisikymmentä — —" laklatti kurikkamies vauhtiin päästyään.

Sillä aikaa pisteli Liiva-Simo puukollaan jollaa sieltä täältä. Välistä upposi puukko päätään myöten.

"Voi häiskä ittiäs kuitenkin, kuinka olet huono. No markka lisää!
Pitäähän tätä mahonkista jollaa sen verran kunnioittaa!" sanoi
Liiva-Simo.

"Kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä (kurikka nousi), toinen — kaksi markkaa viisikymmentä penniä — kolmas kerta."

Kurikka pamahti tynnyrin pohjaan sellaisella voimalla, että pohja meni sisään. Päällysmies potkaisi tynnyrin jollaa kohti ja sanoi Liiva-Simolle:

Tynnyri, joka oli toista vuotta odottanut tätä juhlallista toimitusta, oli sillä aikaa ravistunut. Nyt kun sen molemmat pohjat olivat pois ja kun sitä vielä päälle päätteeksi potkaistiin, hajosi se kimmiksi, jotka Liiva-Simo viskasi jollaansa. Rautavanteet olivat niin läpiruostuneet, ettei niitä kannattanut korjata.

Liiva-Simo, yleisönsä riemun yhä lisääntyessä, päivitteli, mitenkä hän saa jollan omaan rantaansa.

"Sitä ei voi panna veteen, eikä sitä voi kantaa selässään", päivitteli hän.

Kun juhla oli päättynyt — sillä kansanjuhliahan nuo peli-intoa kiihoittavat tullin aina silloin tällöin järjestämät romuhuutokaupat olivatkin, otti Liiva-Simo kotoaan haapion ja avukseen nuorempaa väkeä ja haki jollansa ja muut huutamansa aarteet kotiin. Jollan sijoitti hän rantasaraimeen.

Oli varhain keväällä se aika, jolloin jollat, haapiot, veneet, jaalat, jahdit ynnä muut, niin isot kuin pienetkin alukset raapattiin, paikattiin ja uudestaan tervattiin ja öljyttiin kaikkine tarpeineen ja irtaimistoineen.

Raapat lauloivat, tervapadat tuoksuivat, vasarat paukkuivat, koirat tappelivat, leikkivät ja haukkuivat työmailla. Aurinko paistoi koillisesta etelään ja luoteeseen herkeämättä. Kihisten painui kuuma terva laitoihin ja kansiin ja piki saumoihin.

Liiva-Simo kaikessa hiljaisuudessa rantasaraimessaan hommaili jollansa ääressä. Hän paikkasi kitillä kauniisti kaikki halkeamat, väänsi törröttävät katkenneiden kaarien päät paikoilleen ja löi kiinni ne nauloilla. Sitten hän maalasi jollan sisältä ja ulkoa ja teki siihen uudet airot.

Ilokseen huomasi Liiva-Simo, että keulavahvikkeessa, pestin hankauspaikassa oli vaskea Samoin peräkasoissa ja lierutuspykälässä.

Vaskipaholainen kuiskasi jotakin Simon korvaan, että "kiskos mies vasket pois ja pane talteen omaa jollaasi varten", mutta Simo malttoi mielensä eikä käynyt huonontamaan jollan myyntiarvoa.

Nyt välkkyi jolla uudessa maalissa ja kullan kiiltävissä vaskikoristeissa. Kuinka rumalta tuolla näyttikään hänen oman jahtinsa tervattu jolla saraimen toisella seinustalla. Mutta se olikin sisältä punertavaa tervashonkaa, kun tämän valkeaksi sivutun kuoren alla oli mätää puuta, honkaa tosin alkujaan sekin.

Kun Simo katseli uuden myyntivarsansa vaskisilauksia, johtui hänelle mieleen, olisiko tuo joutava kokonaan vaskinauloilla tehty. Ei ollut tullut sitä tähän asti tarkanneeksi.

Varovasti hän kaiversi muutamien laitanaulojen kannoista pois maalia sen verran, että metalli juuri paljastui.

"Olisi tuon pakanan puu vähänkään kovempaa, niin en möisi ensinkään", sanoi Simo itselleen.

Simonkin jahti jo oli lähtenyt. Vanha mies antoi poikansa ja vävynsä mennä Viroon. Itse hän erinäisistä syistä ei uskaltanut sinne mennä.

Tuli ensimmäinen hirveä kevätmyrsky, joka raivosi lounaasta ja lännestä kaksi vuorokautta. Kolmannen vuorokauden lopulla purjehti maan suojaan, kylän eteen virolainen kaksimastoinen kaljaasi ja kävi ankkuriin sekä nosti hätälipun.

"En minä ole pyytänyt tullia", ärähti laivan päämies ja viittasi peukalollaan perämastoon.

"Teillähän on lippu perämastossa…", mörähti tullipäällysmies haapionsa perältä ja muljautti silmillään ohi virkalakkinsa nokan ylös laivan perämastoon.

"Onhan siellä lippu, joskaan ei ole kärjessä, vaan puolitangossa. Mutta kun nyt olette tänne asti kerran soutaneet, niin ehkä viette minut mukananne maihin. Meiltä särki meri viime yönä kannelta jollan, ja minä haluaisin päästä maihin tiedustelemaan, voisiko sieltä millään hinnalla ostaa minkäänlaista jollaa."

Jo matkalla kertoivat he virolaiselle, että ainakin on yksi ylimääräinen jolla Liiva-Simolla.

"Sen ikää ei tiedetä. Se on laivarikkotavaraa eräästä norjalaisesta turskalaivasta. Malliltaan ja teoltaan se näyttää kappaleelta, jolla joskus, — missä lie ja milloin, — on ollut hyvätkin päivät", selitteli Sika-Hemma palvelushaluisena turpeista huulistaan ja räpytellen loppaluomisia silmiään, joita hän koskaan, ei vahingossakaan, luonut puhuteltavaan tai tervehdittävään. Hänellä oli erikoinen taito katsoa aina hiukan ohi toisen katseen. Tavallisimmin hän katsoi puhuteltavan olkapäätä tai korvaa. Esimiestään hän katsoi aina lakinnokkaan. —

"Teillä kuuluu olevan jolla myytävänä. Meillä särki meri viime yönä kannelta jollan. Tarvittaisiin edes jonkinlainen uusi", sanoi virolainen tervehdittyään.

"Kyllähän minulla on jolla, vaikkei se oli myytäväksi hankittu. Meillä on jahti itsellä ja oma jolla jo on vähän vanhanlainen, niin ostin tässä kerran uuden. Kun tämä on kuitenkin laivan jolla, niin se on vähän liian iso jahtiin — ja muutenkin sopisi se paremmin laivaan. Jahtijollaan viskotaan perunasäkkejä ja niistä se likaantuu ja menee helposti rikki. Tämä on liian iso ja liian kallis — ei sitä voi hoitaa pienessä aluksessa, niin että jos hinnasta sovitaan, niin kyllähän minä sen myynkin. Kaikkihan minä myyn rahasta", nauroi Simo, "vaikka ittenikin."

"No ei osteta sikaa säkissä", vastasi Simo. "Käydään katsomaan. Tässähän se on saraimessa. On pidetty täällä, ettei päivä pääse haristuttamaan ja halkomaan laitoja… Kun Herra on koetellut teitä kovalla ilmalla ja vienyt teiltä jollaa ja olette joutuneet hätään ja puutteeseen, niin pitäähän ihmisen lähimmäistään auttaa. 'Mitä te teitte yhdelle näistä hätään joutuneista, sen te teitte minulle', luetaan sanassakin. En minä tätä nyt viitsi ihan lahjaksikaan antaa rikkaalle miehelle, mutta täytyyhän minun siitä ainakin omat rahani takaisin saada ja hiukan palkkaa hoitamisesta ja maalaamisesta. Menköön nyt vaikka viidestäkymmentä markasta", sanoi Simo painokkaasti ja läimäytti kämmenellään keulaan. "Eiköhän se ole vähän liikaa…"

"Liikaa! Etkö sinä näe, että tämä on kirkas kuin peili ja vaski hohtaa niin keulassa kuin perälläkin."

"No niin! Ja joka naula on vaskea! Siitä minä panen kaksi sormea kirjalle milloin vain tarvitaan!"

(Simoa mainittiin miehenä, joka ei kelpaa lapsenkummiksi eikä vierasmieheksi.)

Simo veti esille puukkonsa, peläten, että ostaja sen tekee, ja alkoi innokkaasti törkkiä niitä paikkoja, mitkä tiesi koviksi.

"Näethän! Pisti mihin hyvänsä niin aina on kova honka vastassa, tai vaskinaulan kanta, niinkuin tuossakin. Tiedäthän sinä, ettei vaskella tehty asu mätäne! Vaikka tämä olisi itsensä Noan jolla, ja Jumala hänen tietää vaikka olisikin, niin yhtä kova se on kuin vasta veistämöltä lähtenyt. Vielähän tämänlainen vanha vaskella tehty jolla on vahvempi kuin uusi. Se vasken home näet kovetuttaa puun niin kovaksi, että se on kuin piikiveä, ja naulat juuttuvat siihen puuhun kiinni, että se on kuin yhtä ainoaa vaskea koko asu, olkoon se sitten jolla tai laiva…"

"Viimeinen hinta! — No en minä tuosta tule sen köyhemmäksi enkä rikkaammaksi, vaikka kenkkäisinkin koko jollan. Mutta mitä sinä sitten oikein haluaisit ja voisit antaa?"

Virolainen tarjosi satamarkkasta, mutta kun Simolla ei ollut rahaa mukanaan, pyysi hän ostajaa tupaan, joka oli ylempänä rannassa, kivenheiton päässä.

Sitten saattoi Simo vierastaan takaisin rantaan. Virolainen käveli ääneti, mutta hyväntuulisena pälpätti Simo koko matkan ja vielä jollaa vesille lykätessäkin, jolloinka piti varoa, ettei se kolhaisisi jotain arkaa kohtaansa teloihin.

"Ja minulla kun se luonto näet on sellainen, että se sitten ei anna perään, vaikka miten tekisi mieli pettää toista kaupoissa! En minä voi jättää auttamatta pulassa olevaa lähimmäistäni, oli se vaikka vihamieheni, vielä vähemmin voisin pettää häntä kaupoissa. Ooho! Sitähän minä nyt kaikkein vähimmin voisin tehdä. Mitäs arvoa ja virkaa sillä ihmisellä sitten enää onkaan, jos se pettää toisen kaupassa ja vielä sellaisen, joka on joutunut merihätään. Pitäähän sitä jokaisen sen verran ajatella, että voihan sitä joutua itsekin hätään ja pulaan ja tarvitsee toisen apua. Johan siitä saisi ikuiset omantunnonvaivat, jos pettäisi toista ja ottaisi väärällä kaupalla toiselta enemmän kuin ansaitsee ja rehellinen kauppa ja hätään joutuneen auttaminen vaatii. Mitenkäs sitä viimeiselle tuomiollekaan uskallettaisiin tulla väärän kaupan tekijänä ja jos kuolema kohtaisi — niin äkkiä, ettei ennättäisi kutsua pappia, ja onkos se pappi joka paikassa saatavissakaan! Hyvän, halvan jollanhan sinä saitkin. Kelpaa sillä soutaa sinun ja vielä poikasikin."

Tienristeyksessä kohtasivat lähteeltä tulevat naiset toisensa illemmalla ja päivittelivät, kuultuaan Liiva-Simon jollankaupasta.

"Vai möi se joutava sen raakin virolaiselle! No voi sinä tunnotoinen itseäs jo toisenkin kerran! Että ihan minun täytyy istua tähän kivelle! No ota ja ompel kuitenkin! Sitäkös se olikin niin hyvillään, kun tuli äsken vastaani, ettei omaa nenäänsäkään nähnyt!"

SUMUSSA.

Vanha yhdeksäntoista rekisteritonnin jahti "YSTÄVÄ" mennä lopotteli täydessä kuormassa läpi pimeyden melkein tyyntä merta keinuen ummikkaissa. Taivaalla matelivat raskaat, mustat yöpilvet niin matalalla kuin olisivat olleet juuri maston nokkaan tapaamaisillaan. Pimeä syysyö tuntui tavallista mustemmalta.

Edessä loisti kirkkaana Pohjoiskorkean tuli. Pohjoisrivin tuli oli vielä niin alhaalla, ettei näkynyt. Takana vilkkui Manni. Kompassiin silmäämättä oli peränpitäjän helppo ohjata loistojen mukaan.

Kajuutassa paloi tuli lampussa ja toinen kamiinassa, jonka renkailla kiehui teekattila.

Kajuutan pöydällä höyrysi kolme teelasia. Neljäs ojennettiin ulos peränpitäjälle.

Kajuutan täytti tupakansavu, jota höysti miesten merisaappaista lähtevä hylkeenrasvan tuoksu ja haju, joka tuli aluksen pohjalta. Mutta nuo hajuthan olivat asiaankuuluvia, vieläpä välttämättömiäkin, sillä mitä olisi teenjuonti ja jutut ilman tupakkaa ja mitä merisaappaat ilman hylkeenrasvaa ja mitä jahti, jonka pohjalla olisi kirkas vesi.

Joku oli juuri lopettanut juttunsa siitä, kuinka Liiva-Simo kerran humalapäissään luovi myötätuulessa ja ajettuaan ohi saaren ja selvittyään Viron rannalla, johon ennätti toki panna ankkuriin, syytti kovaa vastatuulta, sumua ja kompassiaan, joka oli johtanut hänet harhaan, ja kelloaan, joka oli seisattunut, ja nyt kertoi miehistä vanhin seuraavan jutun:

Onhan se väliin tarpeellinen kapine sekin, vaikkei näin kirkkaina öinä, kun loistot näkyvät ja on helppo ohjata niiden mukaan, tule ajatelleeksi koko vehjettä.

Siitä on nyt jo lähes viisikymmentä vuotta, ylikin — johan tämä Juonaan Matin Lassikin täytti mikonpäivänä viisikymmentä, eikä sitä silloin vielä ollut olemassakaan.

Oli hyvä hyletalvi, ja eräänä maaliskuun aamuna läksin minä, joka siihen aikaan vielä olin sellainen lapsettava pojannallikka, jota ei vielä otettu mukaan pitkille hylematkoille, käymään jäätä Itäselälle päivän eväs selkäpussissa ja hyleraudat ja koira mukana.

Kävelin koko päivän ja sain hylkeenkin, ensimmäisen eläissäni, ja aloin sitä vetää illalla kotia kohti.

Taivas oli ollut selvä koko päivän. Auringon valo hohti huikaisevan valkeana jäällä ja silmiä kirveli. Isävainaa oli jo lähtiessä varoittanut, että "ota siniset silmälasit mukaasi, ettet tule sokeaksi", mutta mitäs minä niistä ylpeyksissäni välitin! Tuulta ei ollut siksi nimeksikään. Kun tupakoin välillä, nousi savu suoraan ylöspäin kuin ilmakuplat veden alta. Ääntä ei kuulunut minkäänlaista, kun seisatuin paikalleni.

Illemmalla, vähää ennen auringonlaskua, alkoi ilma lämmetä, tuntui jo kostealta. Taivaan otti hikiseksi ja aurinko laski pilviin. Lännestä alkoi puhaltaa heikko tuuli ja sen mukana nousi sumu kuin seinä. Pian olin sen sisässä.

Kävelin vielä jonkun aikaa päin tuulta, koska maa oli sillä suunnalla, mutta kun näytti siltä, että tuuli kääntyy — ainakin niin minusta tuntui — en luottanut enää suuntaani, luulin käveleväni ihan poispäin, aloin etsiä kompassia. Ensiksi meni käsi oikeanpuoleiseen liivintaskuun, jossa minä tavallisesti sitä pidin, ja sitten vuoron perään kaikkiin muihin taskuihin. Kompassia ei ollutkaan missään.

Tuulikin oli lakannut ja sumu tuntui vain tihenevän. Lisäksi tuli yöpimeä. Näin enää vain muutaman sylen kuhunkin suuntaan. Tulia ei näkynyt, näitä nykyaikaisia sumusireenejä ei ollut eikä Pohjoisrivin sumukello kuulunut kauas.

Ei siinä kuitenkaan auttanut lopen kauan seisoksia ja kuluttaa aikaa turhiin ajatuksiin.

Ensin en ollut oikein selvillä, mihin suuntaan lähteä, mutta päätin sitten jatkaa entistä rataa.

Jotkut muutkin olivat siitä vetäneet hylettä. Seurasin löytämääni tietä jälkien suuntaan, koska päätin niiden vievän omaan saareen.

Kun sumu illalla tuli, olin minä maalta vain noin kilometriä viisi kuusi. Vaikka minulla oli iso hyle vedettävänä ja matka kävi hitaasti, pitäisi minun olla jo maan sivussa, ajattelin itsekseni ja rupesinkin uskomaan, ettei tämä tie viekään omalle saarelle, vaan muualle. Kun ei enää tullut vastaani ahtojäätä — kävelin nimittäin nyt koko ajan lakealla, ohuen lumen peittämällä jäällä, jossa ei ollut edes isompia rakojakaan, — päättelin joutuneeni kiinteälle saaristojäälle Suomen puolella.

Minua väsytti jo ankarasti ja oli kova nälkä. Istuin hylkeen päälle lepäämään ja syömään. Kun syötin myöskin koiraa, loppuivat eväät siihen, enkä ihan tarpeeksenikaan saanut.

Koira istui edessäni ja kärkkyi lisää ruokaa. Näytin sille tyhjää eväspussia ja tyhjiä käsiäni ja piippuani ja sanoin: "Ei ole, Halliparka, enää mitään muuta kuin tupakkaa." Halli aivasti ja kävi maata. Minä istuin hylkeen päällä ja tupakoin. Jumalan onni, että oli edes tupakkaa, ettei käynyt kuin ennen Pinta-Pekolle.

No mitenkä sille kävi! Läksi aamulla varhain ajoon, Viroon, Viroon viinaa hakemaan, ja kävi syöttämään hevostaan Saviossa ja söi itsekin ja syötyä yritti panna tupakaksi, mutta huomasikin, että tupakat olivat jääneet kotiin. No mitäs muuta kuin hevonen kiireesti valjaisiin, piiskaa selkään ja hakemaan kotoa tupakkaa. Niin ei käynyt minulle, ja mistä minä olisin sitä hakemaan mennyt, vaikka ei olisi ollutkaan! Sanotaan, ettei mikään ole niin tärkeää kuin tupakka, mutta on se kompassikin välistä tärkeä, sen minä silloin tulin kokemaan.

Siinä istuessani ja tupakoidessani alkoi minua armottomasti nukuttaa. Kävelyn jälkeen oli minulla lämmin olla, ja huolimatta sumusta ja kosteudesta ympärilläni teki mieleni vetäytyä pitkäkseni lumelle, vain vähäksi aikaa, ei kauaksi, jotten jäätyisi, jos pakkanen tulee. Onneksi muistin, kuinka oli käynyt sille ja sille, joka oli käynyt maata jäälle ja nukkunut siihen niiksi päivikseen. Täytin uudestaan piippuni — tätä tupakan polttoa minä olen nimittäin viljellyt jo hamasta lapsuudesta — ja nousin ylös ja aloin kävellä eteenpäin tietäni.

Ajattelin, että jonnekinhan asuttuun paikkaan tämän tien pitää viedä, ja kiittelin Jumalaa, ettei se antanut lumisateen tulla peittämään minulta tätä ainoaa pelastuksen kortta.

Ja hyvä tie se olikin. Se minua ensin kuitenkin ihmetytti, että jos tämä olisi maissa, niin miksi tässä on vain hylemiesten jälkiä, eikä tule yhtään hevostietä vastaan, ja jos tämä on meressä, niin mihin tämä oikein vie. Kyllä minä perästäpäin sain tietää, minne se vei, mutta en minä sitä silloin vielä tietänyt.

Olin kävellyt ehkä noin kolme virstaa siitä ruokapaikasta, kun huomasin, että koira on hävinnyt, eikä se enää näkyviin sinä yönä tullutkaan.

Ihmetytti minua vähän se ensin, mutta sitten ajattelin, että "kyllähän koira kotinsa löytää", ja jatkoin yksin matkaani vetäen perässäni kuollutta hylettä.

Minua väsytti niin, että en tahtonut jaksaa enää jalkaa toisen eteen nostaa. Uni tuppasi tulemaan väkisinkin ja puoliunessahan minä matkaa teinkin, silmät ummessa pitkät matkat Vasta sitten heräsin, kun tunsin käveleväni tiettömällä. Etsin tien ja nukuin jälleen.

Olin löytävinäni emähylkeen suuren pesän, jossa oli paljon kuutteja. Koira seisoi pesällä ja murahteli minulle, varoitti minua astumaan hiljemmin, kun välistä saapas rauskahti jääkarstassa. Hyppäsin keskelle pesää ja upposiin vyötäisiä myöten lumeen, juuri oikealle paikalle henkireiän kohdalle, ettei yksikään kuutti päässyt pakoon. Rupesin viskomaan kuutteja jäälle. Ja niitäkös riitti! Viskoin kuutteja minkä jaksoin. Olin läkähtyä siihen työn paljouteen. Selkää pakotti, käsivarret alkoivat hervota ja jalat vapisivat ja tunsin alkavani vajota syvemmälle avantoon, siihen hylkeen pesän henkireikään. Siinä olivat jalkani ahtaalla. En saanut niitä liikkumaan ja minun oli vain viskottava niitä kuutteja, jotka alkoivat tanssia hirvittävää piiritanssia siinä ympärilläni piirissä, joka suureni suurenemistaan sen mukaan, minkä minä viskoin jäälle niitä kuutteja. Tanssiessaan ne joutavat vielä lauloivatkin, niinkuin hylkeet kesäaamuina luodoilla laulavat. Minulle ne pakanat vilkuttivat viekkaasti silmiään, ja se minua vielä enemmän harmitti.

Piirin huima vauhti ja väsymykseni alkoivat huimata päätäni ja — tupsis! taas olin harpannut tien syrjään, johon kompastuin ja heräsin.

Aamu alkoi sarastaa. Jumalattoman paksun sumun vuoksi oli mahdoton erottaa, millä suunnalla päivä sikesi, mutta sen vain näki, että aamupuoli alkaa jo olla.

Kuului, kun joku otti puita syliinsä, kun halot kolisivat ja kaatuivat pinon päästä.

Perästä selveni, että niin ei kuitenkaan ollut. Minä sain siitä uutta voimaa ja läksin kävelemään ääntä kohti ja hylkäsin sen tien, kun se vähän matkan päästä alkoi kääntyä liian paljon vasempaan päin.

Ei minun kauan tarvinnutkaan kävellä, kun alkoivat näkyä tulet kylästä.
Oli jo niin aamu, että ihmiset olivat ylhäällä.

Olin omassa rannassa ja äitivainaja, jolla oli leipomus sinä aamuna, oli rannasta pinosta ottamassa leivinpuita, ja oma koiranihan siellä haukkua luksutteli, ja kun tunsi minut, alkoi juosta vastaan syöneenä ja aamuyön levänneenä ja huiskutellen minulle iloisesti häntäänsä.

Äitivainaja siinä sitten siunailemaan, että: "missä sinä olet koko yön kävellyt" ja: "mikset sinä tuhma ottanut kompassia mukaasi, kun jäälle läksit!"

Minä kyllä heti kotiin päästyäni söin ja kävin maata ja heräsin siinä puolen päivän korvissa, kun kotiväkikin nauroi. Ne ihan ulvoivat. Sisko Hanna aivan kiemurteli lattialla, eikä tahtonut saada enää henkeään vedetyksi.

Oli nimittäin löydetty jäältä, satakunta askelta rannalta, iso kovaksi tallattu piiri, jossa oli vedetty hylettä.

Niin se oli joutava pyöreä kuin kattilan pohja, kuin isolla harpilla piirretty siihen tasaiselle rantajäälle.

Nauroivat ne sen päivän ja vielä monena seuraavanakin. Mutta hylkeen minä maalle toin kuin mies ja se ei naurattanutkaan ketään.

Syysyö ei malta kauan pitää samanlaista säätä, ja nyt oli alkanut navakasti tuulla, oli jo miltei myrsky.

Hetken perästä kääntyi jahti päin tuulta. Purjeet paloivat ja pamisivat. Jalusnuorat ja niiden lokit löivät kantta. Keula syöksyi suureen hyökyaaltoon, joka koskena ryöppysi kannella perää kohti. Pian saivat keulapurjeet tuulta vastapuolelta ja painoivat aluksen kääntymään toiselle kupeelleen. Isopurje pingoittui ja keulapurjeet päästettiin auki yläpuolelta ja vedettiin kiinni alapuolelle. Jahti oli kääntynyt ja kulki uutta suuntaa hyvää kyytiä. Tuuli lisääntyi hetki hetkeltä. Vilkkaasti oli liikuttava, että ennätettiin saada kärkipurje alas ennenkuin tuuli ennätti sen repiä. Hetkistä myöhemmin tuli tuulen mukana sumu ja peitti verhoonsa loistot.

— No, pojat! Kiittäkää nyt Jumalaa, että meillä on kompassi, sanoi mies, joka oli nuoruudessaan kompassittomana marssinut piirissä omia, jälkiään kokonaisen pitkän talviyön.

SUSI SAARESSA.

Liiva-Simo on päättänyt olla menemättä kirkkoon ja on ottanut esille ulkoa mustanruskean ja sisältä vaaleanruskean, nahkakantisen, messinkihakaisen, selvän "kokoränttisen" saarnakirjansa.

Niinä sunnuntaina, jolloin hän ei mene kirkkoon, ottaa hän aamiaisen syötyään esille tuon saarnakirjan, hankaa kirkkaiksi silmälasinsa ja alkaa lukea päivän saarnaa. Näin on hän tehnyt jo puoli vuosisataa, kauemminkin, mutta ei hän tunne yhdestäkään saarnasta kuin alun, sillä kun hän on päässyt kolmannelle tai neljännelle, tai parhaimmassa tapauksessa seitsemännelle riville, saavuttaa hänet ensin painostus silmien tienoilla, sitten torkutus ja heti sen jälkeen syvä uni. Tähän tilaan oli Simo nytkin joutunut. Hän istui pöytänsä ääressä. Leuka nojasi päällekkäin asetettuihin nyrkkeihin ja kyynärpäät olivat ojennettuina kahden puolen, pitkin pöydän reunaa. Siinä oli mukava nukkua. Simoa ei koskaan tässä saarnanlukuhommassa häiritty ja heräsi hän tavallisesti vasta, kun kirkkoaika oli jo ohi ja saarnan jatkaminen oli tarpeetonta. Simo siirsi kirjanmerkin seuraavan saarnan alkuun, napsutteli hakaset kiinni ja asetti kirjan laudalle, paikalleen, ja pani tupakaksi. Tällä kertaa ei Simo päässyt niin pitkälle. Hän oli vasta varsinaisen lukunsa alussa, kun naapuri tuli kolisten sisään ja Simo heräsi, ja ettei naapuri luulisi hänen olleen nukuksissa, sanoi hän kaiken varmuuden vuoksi:

— Jumal' antakoon, Jumal' antakoon! vastasi naapuri. — Taisit olla nukuksissa?

— Sitähän minä vain läksin kysymään, että sinä et taida vielä tietääkään, että saareen on viime viikolla tullut susi.

— On. Hallin-Aape on ollut viime perjantaina poikansa kanssa veistämässä jaalansa kaaria lähellä rantaa Hailniemessä. Susi oli juossut Pohjoisriviltä pitkin rantajäätä. Oli ollut; kuin iso hylekoira ja harmaa oli ollut väriltään. Nähtyään Aapen poikineen oli se ruvennut laukkimaan pitkin rantaa eteläänpäin. Aape oli pelästynyt ja luullut sitä ensin sudeksi — niinkuin se olikin — ja sitten kummitukseksi ja lähtenyt juoksemaan paikalla kotiinsa, johon pääsi henkihieverissä. Koko ajan oli juossut hänen vieressään niinkuin susi, mutta sillä oli ollut miehen pää. Se oli hävinnyt aina silmistä heti, kun Aape pysähtyi sitä katsomaan ja ilmaantunut taas, kun Aape lähti juoksemaan. Aapen poika ei ollut nähnyt koko aikana muuta kuin isänsä, joka juoksi jälempänä.

— Sehän se suden näkikin, mutta ei sitä kummitusta. — Kun nyt ei enää ole meressä jäätä, ei se susi pääse saaresta pois. Mitäs arvelet, eiköhän olisi koottava molempien kylien väki kokoon ja pantava sudenjahti toimeen, ennenkuin eläimet lasketaan ulos ja lapset rupeavat käymään metsässä risuja keräämässä.

— Jaa. Mitenkä sen asian laita lienee. Minusta kyllä ei paljon apua ole, mutta jos susi kerran on saareen tullut, niin poishan se on saatava. Selvähän se on. Kalliiksi sen ruoka tulee.

— Mutta onkohan se nyt sekään totta, että se susi on maalle päässyt, kun koko juttu on tuon Hallin-Aapen puheita. Ja oliko sitä perjantaina enää jäätäkään meressä.

— Olihan jää silloin vielä meressä, ainakin Pohjoissalmessa, ja onhan se susi voinut tulla jo aikaisemmin, vaikka nyt vasta on nähty. Jos Aape yksin olisi nähnyt ja puhunut, ei asialle voisikaan mitään arvoa antaa, mutta kun poika oli mukana ja onhan se täysjärkinen ihminen.

— Onhan se kyllä, myönteli Simo ja lisäsi: Kun sinä kerran olet kunnanesimies, niin kutsu kansa kokoon.

— Sitähän minä olenkin ajatellut, mutta tuumin, että tiedustanpa ensin sinunkin mielipidettäsi.

— Niin no, minun mielipiteeni on, että jos susi on saaressa, on se ajettava jälleen pois, tai oikeastaan tapettava, ja nythän on miehillä sopivaa aikaa lähteä jahtiin. — Vai on susiparka eksynyt tänne saareen. — Tulikohan tuo Virosta vai Suomesta?

— Kuka hänen tietää! Pohjoisesta se oli juossut sinne Hallin-Aapen työmaalle, mutta voi se olla tullut etelästäkin. Tulin juuri rannasta, ja siellä oli paljon miehiä, ja se se tuntui olevan yleisenä mielipiteenä, että suden jahtiin on lähdettävä, vaikka jo huomenna.

— No niin kiireesti kuin suinkin! Ei tässä ole enää monta päivää, kun osa miehiä on mikä missäkin.

— Kyllä siinä perää on ja kova perä onkin. Oli juossut Suomesta päin se susi.

— No se nyt on selvä vale se! Vielähän perjantai-iltanakin oli Pohjoissalmi täynnä jäätä. Näinhän minä omin silmin, kun olin itse katsomassa Pohjoiskorkealla, että salmi oli jäitä täynnä!

— Se on sillä tavalla, että se oli hypännyt Hallin-Aapen poikaa vasten pystyyn ja yrittänyt purra, mutta kun poika parkaisi, niin susi läksi karkuun pitkin rantaa etelään päin. Kunnan esimies kuuluu hommaavan kokoon väkeä ja lähtevän tänään sitä sutta jahtaamaan kiinni ja tappamaan.

— Tänään, tänään! Ei hätä lue lakia. Mitä ennättääkään vielä syödä ja repiä ennen huomista! Ja pitäähän sitä härkääkin auttaa kaivosta sapattina, saatikka ottaa kiinni susi, joka on hengenvaarallinen koko saaren kansalle ja eläimille.

— En minä sitä sano, että olisin vastaan. Menkää vaan te, jotka olette nuorempia. Minusta ei enää ole sellaiseen hommaan. Susi on vikkelä eläin, pirun vikkelä.

— Niin ne sanovat. Hallin-Aape oli nähny; sen viime perjantaina Hailniemessä. Oli juossut pohjoisesta päin pitkin rantaa ja hyökännyt Aapen poikaan kiinni. Pojan olkapäässä ja käsivarressa kuuluu olevan seitsemän hampaanjälkeä, Se se se, änkytti kertoja, tekee vielä kummia, jos saa olla kauemmin saaressa. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei se taida paljoa katsoa syömään käydessään, onko edessä ihmisen lapsi vai lehmän vasikka. Eikä sitä saa saaresta pois muuten kuin että joka mies lähtee jahtiin ja pitkässä rivissä kuljetaan läpi maan päästä päähän ja katsotaan joka loukko.

— Menkää vaan, menkää vaan, te nuoremmat. Minä olen jo vanha mies ja tuota noin — minusta ei ole enää niin vikkeläin eläinten pyytäjäksi. Riittää se kun saan silakan kiinni lautaselta.

— Vikkelä se paholainen kuuluu olevan! Vaikka oli Aapen pojalla ollut kirves kädessä, oli se vaan kiinni käynyt ja päälle hyökännyt ja siinä rytäkässä pojan kirves joutui ties minne, ja miten olisi käynytkään, ellei Aape itse olisi ennättänyt kirveineen hätään. Vasta sitten oli muristen ja niskakarvat pystyssä ja häntä kippurassa loikkinut tiehensä. — Kyllä se on niin, että ei sitä auta jättää kauemmaksi aikaa maalle sitä eläintä. Syö se lehmät ja lehmän vasikat, koirat ja ihmiset kuin susi suuhunsa ja kuin haukka hampaisiinsa.

Tupaan tuli vielä kolmas, joka tiesi kertoa, että Pohjoisrivillä olivat viime perjantaina nähneet loistonvartijat rannalla lumessa suden jäljet, jotka johtivat, kun niitä vähän matkaa voitiin seurata, Hailnientä kohti, siis Hallin-Aapen työmaalle, jossa se susi sitten nähtiinkin.

Perästäpäin kyllä selvisi, että loistonvartijat olivat nähneet ne "suden jäljet" vasta kuultuaan ensin kylästä tulleen huhun, että susi on nähty saaressa. Kun myöhemmin, tuon sittemmin niin surkeankuuluisaksi tulleen sudenjahdin päätyttyä, tarkastettiin niitä jälkiäkin, havaittiin — mikäli se enää oli mahdollista, kun kevätaurinko oli niitä jo kohdellut pahoin ja repinyt ne sangen epäselviksi — että ne olivat vain tavallisia hyljekoiran jälkiä. Samanlaisia löytyi nimittäin kaikkialta muualtakin, erittäinkin kylästä ja sen läheisimmästä ympäristöstä. Tätä seikkaa ei alussa osattu ottaa huomioon, kun mielet olivat jännityksissä ja kuohuksissa ja jokainen — pitkän ja peräti yksitoikkoisen talven jälkeen — niin mielellään uskoi, että susi oli saaressa ja on jo ennättänyt tehdä ties mitä pahaa. Tämä oli kuin virkistävä sade tai lääke tai humala mielikuvituksen maailmalle, joka viiteen kuukauteen ei ollut saanut mitään ravintoa. Useat aivot nauttivat kuvitellessaan, mitä kaikkea tuo susi onkaan ennättänyt tehdä viimeisten tuntien aikana, joista ei vielä ole — varsinkaan naapurikylästä — saapunut mitään tietoja, ja mitä tuo kauhea ilmestyskirjan peto tekeekään huomenna, kun ohut ja harva pyyntimiesten jata hiljalleen ja vaaniskellen valuu pitkin saarta etelästä pohjoiseen ja jossakin keskimaassa, synkässä metsässä ankaran vuorenrinteen alla tuo julma verenhimoinen hirviö hyökkää paria kolmea miestä kohti pimeästä luolastaan häntä sojossa, niskakarvat pystyssä, verenvärinen suu irvistyksessä ja korttelinpitkät valkeat torahampaat raateluvalmiina, upottaen ne seuraavien silmänräpäysten kuluessa miesten nilkkoihin, kinttuihin ja kurkkuun — uhh! — Kiitos Herran, että itse olen sillä kertaa kaukana rannikolla, vuorten takana, enkä kuule sitä parkumista ja ulvomista, joka siitä syntyy ennenkuin pyssy — sillä susi oli niin viisas mies, että hyökkäsi siihen kohtaan jataa, jossa oli vain kirveitä ja piikkejä — saapuu ja antaa sille paholaiselle kuolintäräyksen ja sanoo: "Siin' on sinulle! Kukas käski tulla ilman lupaa saareen, syömään vasikoita ja lapsia!"

Seuraavana aamuna — oli maanantai, huhtikuun kolmaskolmatta, vuotena, jota nimitettiin susivuodeksi ja nimitettäneen siksi vieläkin — oli kirkon lähellä olevalle aukealle kokoontunut saaren koko miehinen voima, yhteensä lähes kaksisataa täysi-ikäistä ja koulumestarinsa johdolla yli kaksikymmentä poikaa.

Miehet olivat ryhmittyneet lähelle kirkon aitaa, johon nojaten useat seisoivat tupakoiden ja jutellen. Levottomimmat kulkivat ryhmästä ryhmään kuulustelemassa tuoreimpia uutisia sen viimeisimmistä tihutöistä. Huhuiltiin nimittäin, että jostakin pahnasta olisi kadonnut sika tai porsas.

Miehet olivat sangen eri tavalla asestettuja. Näkyi oikeita kiväärejä, mutta tavallisia raskaita hyljepyssyjäkin oli joukossa, ja joillakin oli kevyt haulikko, jossa tällä kertaa kuitenkin oli sisällä oikea hyljeluoti.

Useilla oli vain piikki, jota hyljemiehet käyttävät. Jotkut olivat ottaneet kirveen. Muun muassa nähtiin Pelto-Kallu, joka siis kumminkin aikoi lähteä matkaan, kirves olalla. Hän oli aikonut ensin ottaa tavallisen kapeateräisen kirveensä, mutta tuli sitten ajatelleeksi monenlaisia mahdollisuuksia, muun muassa, että kirveen terän on oltava mahdollisimman laaja, jotta se voi herättää pedossa jonkinlaista kunnioitusta, ehkä pelkoakin, ja sattuu paremmin, ja niin hän valikoi laajateräisen lihakirveensä. Samanlaisen mietiskelyn tuloksena näkyi joukossa useita lihakirveitä.

Liiva-Simo seisoi aseettomana, sillä hän oli tullut antamaan vain hyviä neuvoja näille nuoremmille. "Ei siinä mitään vaaraa ole", hoputteli hän rohkaisevasti. "Ei se susi ole paljon suurempi tavallista rotevaa koiraa. Olenhan minä niitä nuorena ollessani nähnyt Virossa vaikka kuinka paljon. Niinhän niitä siellä ennen nuijittiin kuoliaiksi kuin hallinpoikia. Päähän kun vain lyöpi, niin ei se muuta kaipaakaan. Vielä parempi, jos sitä pakanaa ampuu pyssyllä, ja onhan täällä pyssymiehiä enemmän kuin muita. Panee pyssymiehiä ja kirves- ja pilkkimiehiä pitkin jataa aina vuorotellen, että saa antaa sille paholaiselle useammanlaisilla aseilla yhtaikaa, että roikaa vain."

Koulumestarin piskuinen, mutta tuliselta ja tuikealta näyttävä lauma seisoi vähän syrjempänä, jo marssivalmiina, järjestyneenä ruoturintamaan.

Se oli asestettu noin sylen pituisilla seipäillä, joiden päissä oli aikoja sitten hylättyjä, mutta nyt romun seasta ullakolta jälleen löydettyjä vanhoja ruostuneita jääpiikkejä. Joillakin oli seipään päässä samoista paikoista löydettyjä kirveennysiä. Tämän huomattuaan joukkoaan tarkastava koulumestari ärähteli silmäkulmat ukkospilvinä: "Sanoinhan minä, että jokaisen on hankittava sylen ja kahden tuuman pituiset keihäänvarret ja niihin kärkiin vanhoja tai uusia hyljepiikkejä. Mutta mitä minä näen! Siellähän on lähes puolitusinaa kirvesnysää! Mitä se sellainen on olevinaan! No — olihan niitä ennen kirveitäkin sotakeihäiden kärjissä, mutta niissä oli myös kärki, jotta asetta voitiin käyttää myös pistoaseena, ja koukku, jolla voitiin nykäistä viholliselta kypäri päästä alas taistelutantereelle. Sitä asetta käyttävää soturia nimitettiinkin sattuvasti koukkuhuoviksi. Niin. Olisi sitä kyllä voinut lyödä vaikka pitkän raaspiikin kirveen silmään ja toisen taivutettuna varren läpi ja niin olisi saatu oikeita koukkuhuovin aseita, jotka sitten olisi voitu sijoittaa keskustaan. No niin. Onhan siellä kyllä yhdessä raaspiikki, mutta kanta ylöspäin. Hö hö hö hö! No, kyllä olet typerä, totta toisen kerran! Luuletko sinä, että vihollinen jää sinun syyhyteltäväksesi tuolla nololla raaspiikinkannallasi! No oli menneeksi! Rumaahan tuo on, että on sekaisin eri aselajeja! Hei siellä te kirvestolvanat! Tulkaa tänne näin, keskustaan. Saatte olla nyt siinä koukkuhuoveina, vaikkeivät aseenne tyydytä alkeellisimpiakaan toivomuksia. Pitäkää se mielessänne, että olette koukkuhuoveja, jotka lähetetään milloin vasempaan, milloin oikeaan sivustaan eli siipeen, missä kulloinkin taistelun tuoksina kehkeytyy tulisimmaksi ja missä rivit alkavat horjua. No hiljaa siellä! Asento! Ja pistäkää sitten te koukkuhuovit teränne ulkokasalla, ja lyökää keskiterällä ja nykäiskää eli tempaiskaa sisäkasalla. Pitäkää se mielessänne!"

Koulumestari tähtäili vielä kerran rivejänsä sekä toisesta että toisesta päästä, että nenänipukat olivat ehdottomasti samassa rivissä, kohenteli sieltä ja täältä rivin taipumia ja pullistumia, potkaisi sieltä ja täältä varpaat erilleen toisistaan ja komensi kannat yhteen.

Jo seisoi tuolla oman joukkonsa edessä kunnan esimieskin, pitäen sille seuraavan puheen:

— Jaaha. Koska nyt näyttää olevan jo kaikki miehet koolla ja koska ei ketään enää tunnu tulevan, niin mitäpä siinä muuta kuin lähdetään Lounatpäähän, jossa vasta jata muodostetaan. Mutta sen minä sanon, että jata ei saa katketa koko ajalla mistään ja joka miehen on pysyttävä puheyhteydessä sekä oikealla että vasemmalla puolella olevan lähimmän miehen kanssa ja nähtävä hänet alituiseen. Ja jos jossakin kohdalla jostakin syystä jata pysähtyy, on siitä lähetettävä huuto pitkin jataa molempiin suuntiin ja toisten on silloin pysähdyttävä odottamaan tai riennettävä juoksujalkaa apuun, jos missäpäin apua huudetaan. No, ei muuta kuin musikantit eteen ja lähdetään menemään!

Musikantteja oli kolme. Mestarin Anttu, saaren ainoa vaateseppä, oli viulunsoittaja. Hän asettui paikalleen ensin ja veteli viulustaan muutamia virityssointuja ja lurituksia ja vielä vihoviimeisimmän kerran kiersi yhtä ja toista viritysnappulaa. Hänen vasemmalle puolelleen asettui rumpali. Leveässä, purjekankaasta tehdyssä hihnassa riippui hänellä erikoisesti tätä tilaisuutta varten rakennettu rumpu, jonka runkona oli pieni tyhjä tammitynnyri, josta toinen pohja oli otettu pois ja siihen pingoitettu vahvaa purjekangasta, joka oli sitten kasteltu ja vetäytynyt sangen kireälle ja pompahteli kumeasti ja juhlallisesti, kun rumpali, entinen laivan kokki, nimeltäänkin Kokki-Jussi, sitä koetteeksi naputteli rumpupalikoillaan, kahdella tammisella laivan naakelilla. Rumpalin vasemmalle puolelle astui klanetinpuhaltaja, joka tavallisissa oloissa hoiti suntion virkaa.

Mestarin Anttu nosti viulun leukansa alle, kohotti jousen ilmaan ja alkoi soittaa "Pojat kansan urhokkaan", johon toiset yhtyivät. Itse Mestarin Anttu vingutti marssia mollissa, mutta klanetti puhalsi duurissa. Samalla läksivät musikantit liikkeelle, ja koko joukko seurasi. Viimeisimpänä kulki väkineen koulumestari. Hän oli vielä kerran karjaissut "Asento!!!" ja sitten "Käännös vasempaan — marrrss!" ja viittoi nyt tahtia kuuden markan revolverillaan, jonka hanan alle, vahingonlaukauksen estämiseksi, oli tupattu tappuroita ja varmuustappi työnnetty huolellisesti tulirummussa olevaan reikään, ettei se päässyt vahingossakaan pyörähtämään. Silmät tuikeina vetivät pojat soittajien mukaan hampaittensa välistä:

Aluksi oli joukon marssittava kylän läpi. Siellä ja täällä ryhmissä ja yksitellen seisoi naisia katselemassa ja kohosi yksi ja toinen esiliinan kasa silmille, niin liikuttavan kaunista se oli raikkaassa aamuilmassa, eikä yrmeinkään muija jäänyt itkuun tyrskähtämättä, kun oli päästy sanoihin:

Ja kun siinä Kokki-Jussi paiskeli rumpupalikoitaan niin hitonmoisesti ja kun rumpu paukkui ja kumisi kuin pieni ukonilma. Vielä vuosikymmenien perästä, kun itse susi ja suden jahti jo olivat ennättäneet muistista kadota, kerrottiin tästä ihanasta soitosta ja laulusta, jonka vertaa ei tavattu parhaissa hääkulkueissakaan. Juuri sillä kohdalla, missä Kokki-Jussin rumpu pahimmin pompotti, laukoivat muutamat pyssyjäänkin, mikä vain lisäsi tunnelman ihanuutta ja haikeutta. Ihan se myllersi ihmisen olemuksen sydänalaa myöten sekaisin ja "sydän venyi ihan syltä pitkäksi", niinkuin eräs kuulijoista myöhemmin kuvaili.

Pian saapui joukko saaren eteläisimpään kärkeen, jossa ensin pysähdyttiin levähtämään, ja sitten järjestäydyttiin ja lähdettiin pohjoista kohti.

Koulumestarin "lauma piskuinen" sai toistaiseksi seurata jäljessä, varaväkenä.

Kun saaren levein kohta on lähellä sen eteläisintä kärkeä, saatiin jo retken alkuvaiheilla tehdä se iloinen huomio, että jadan ollessa pisimmillään näkivät miehet toisensa muutaman askeleen päässä, mutta myös ilmaantui seikkoja, joita ei voitu aavistaa. Kuka olisi arvannut, että sisäosassa saarta, joka useimmille, ainakin niille, joiden omat metsäpalstat olivat rannikolla, oli kokonaan tuntematon maailma, tuli vastaan niin paljon luoksepääsemättömiä louhikoita, joissa voi piillä tusinoittain maailman raatelevimpia susia ohikulkijan siitä mitään aavistamatta. Vuoristojen pohjoispuolilla olevat louhikot olivat helpommat tarkastaa, kun siellä oli vielä maa kokonaan lumen peitossa eikä susi olisi voinut siellä päästä piilopaikkoihin jättämättä käpälistään näkyviä merkkejä lumeen. Mutta toista oli vuorten etelä- ja lounaissivuilla. Sieltä oli lumi jo sulanut ja siellä ne pahimmat louhikotkin olivat.

Sai vain kaukaa katsella maanikäisen luomistyön ihmeitä, ajalta, jolloin "luotiin louhikot kokohon".

Pojathan ne olivat hyvin innokkaita kiipeilemään ja rimpuilemaan pahimmissakin ryteiköissä.

Pysähdyshuuto lähetettiin läpi jadan, ja miehet kerääntyivät ryhmiin juttelemaan ja tupakoimaan ja koulumestarin joukko katosi kirkuen ja hirveitä aseitaan heilutellen louhikkoon. "Oikea ja vasen sivusta eli siipi" sekaantui heti alussa, ja koukkuhuoveja vilkkui valkeine selkäpusseineen, milloin minkin jättiläispaaden takaa sekaisin toisten kanssa. Tämän kevytaseisen joukon johtajan, koulumestarin, nähtiin seisovan eräällä korkealla paikalla, jolta verrattain hyvin olisi voinut johtaa hyökkäystä, jos annettuja käskyjä ja merkkejä olisi kuultu ja toteltu. Turhaan hän, "tuo miesi ylhäinen", niinkuin hän itseään omassa mielikuvituksessaan nimitti ja sattuvasti vertaili joskus eläneeseen "Siikajoen sankariin", huusi ja merkinantopillillään vihelteli. Valtavan kirkunan raikuessa ja kymmenien koirien haukkuessa syöksyivät koukkuhuovit ja muut pojat taistelun tuoksinaan kuni juhlaan ja katosivat sille tielleen.

Älyttyään, etteivät he enää ole päämiehensä komennuksen ulottuvilla, alkoivat he itsenäisen sissisodan, jota kävivät sitten koko päivän. Pääarmeija, saavuttamatta enää yhteyttä tämän sissijoukon kanssa, voi seurata sen toimintaa vain niiden jälkien varassa, joita siellä ja täällä lumessa pitkin päivää havaittiin. Tämä jälkiasia oli varsin harmillinen, sillä poikien mukana oli seurannut paras osa koiriakin ja niiden jäljet lumella johtivat useammin kuin yhden kerran harhaan ja antoivat paljon turhaa työtä, jonka yhteydessä tultiin paljon viljelemään sangen erimuotoisia sadattelusanoja ja lauseita. Ei nimittäin ollut koko joukossa ketään sudenjälkien erikoistuntijaa, sillä muinoisten vironajojen aikuiset miehet, Liiva-Simo ja muut, eivät olleet mukana ja vaikka olisivat olleetkin — niin selitti Simo perästäpäin — eivät olisi enää muistaneet suden jälkien kokoa ja muotoa niin tarkoin, että olisivat voineet erottaa ne koiran jäljistä, etenkin tämänlaisessa karkeassa, sulavassa kevätlumessa, jossa käpälästä painuu niin hämärä jälki, että töin tuskin olisi paraskaan erikoistuntija voinut päättää, mitkä monista nähtävinä olevista jäljistä ovat suden, mitkä hyljekoiran, mitkä ketun ja mitkä jäniksen.

Kun jälleen huudettiin jata kuntoon rannasta rantaan yli maan, havaittiin se huomattavassa määrässä harvenneeksi. Osa, varsinkin vanhemman polven miehiä, oli nimittäin käyttänyt jadan tilapäistä hajaantumista hyväkseen ja poistunut "toista tietä omalle maallensa". Tästä oli seurauksena kurin yleinen höltyminen, ja kun saavuttiin keskimaan paikoille, jossa alkaa sangen vaikea, yli sadan metrin korkea louhikkoinen vuoristo, ei huuto länsirannalta päässytkään perille itärannalle, vaan palasi takaisin puolimatkasta, eräästä järvilaaksosta, selvittäen, että yhteys itärannan kanssa on taittunut. Pantiin toimeen ankara tutkimus ja havaittiin, että jata oli taittunut siitä syystä, ettei idässä päin ollut enää ketään. Oli kuljettu erään itärannalla olevan kylän ohi ja sillä suunnalla olevat miehet olivat jääneet kylään kahville. Jata harvennettiin ja venytettiin jälleen rannasta rantaan, jolloinka miehet metsäisemmissä paikoissa olivat vain kuuluman päässä. Seuraus tästä oli, että työ kävi sangen hitaasti. Oli jo aikomus lähettää jadan itäpää takaisin siihen kohtaan, josta viimeksi oli saapunut ilmoitus, siis pari kilometriä takaperin, mutta siitä aikomuksesta luovuttiin, kun ne, joiden tehtäväksi se olisi tullut, selittivät, että yritys on turha kahdesta syystä: ensiksi, koska jadan itäpäässä olleesta valtaisesta aukosta on susi voinut juosta jo eteläänpäin ja peräytymisestä olisi siis vain siinä tapauksessa hyötyä, että se ulotettaisiin takaisin hamaan Lounatpäähän, siis lähtökohtaan asti, ja toiseksi, koska on hyvin luultavaa, että sen melun vuoksi, mitä koko päivän on saaren eteläosissa pidetty, ei susi ole juossut eteläänpäin, ja jos se sinne olisikin juossut tai jostakin jadan aukosta sinne aikaisemmin jäänyt löytää se nyt siellä kaikkialla ihmisten ja koirien jopa ruudinkin hajua ja juoksee, ellei jo ole poikien melua pakoon juossutkin, saaren pohjoispäätä kohti. Aukko jadassa on ollut siis mahdollisesti porttina sudelle, mutta ei suinkaan eteläänpäin, vaan pohjoiseen.

Tätä selitystä pidettiin ylimalkaan uskottavana, ja kun siihen vielä jadan itäpään miesten taholta lisättiin, että näistä mainituista syistä susi yhä jatkaa juoksuaan pohjoista kohti, eikä jadan tiheys olekaan tarpeellinen ennenkuin matkan lopussa, saaren pohjoisimmassa osassa, jossa on harvaa hongikkoa kasvavaa tasaista kangasmaata ja jossa maa on jo kavennut noin puolen kilometrin levyiseksi ja jata voidaan tihentää niin paljon, ettei susi pääse läpi pujahtamaan nähtyään joutuneensa umpikujaan, ikäänkuin nuottaan, jota aletaan kiristää yhä ahtaammalle, ei kukaan enää epäillyt, että asia niin onkin, ja kuka sen tietää, eikö niin olisi ollutkin, jos vain eräs seikka, nimittäin suden olemassaolo, olisi ollut varma tosiasia.

Niin ei kuitenkaan näyttänyt olevan, sillä kun jata tiheänä ja yhä tihentyen vähää ennen päivänlaskua saapui Pohjoisriville, oli kokoon vedetyssä nuotassa vain yksi kettu ja kaksi jänistä, jotka nekin pääsivät jadan läpi karkuun.

Yht'äkkiä kuului nimittäin huuto: "Kettu" ja sitten: "Jäniksiä!" ja samalla otti kettu, huomattuaan muilla suunnilla meren vastassaan, ankaran vauhdin ja — harkinnastako vai sattumalta — pujahti läpi jadan siltä kohdalta, missä oli vain kirvesmiehiä. Kun nämä hyökkäsivät kirveineen kettua kohti, eivät pyssymiehet uskaltaneet ampua, koska luodit olisivat sattuneet pikemmin miehiin kuin kettuun, joka häntä heiluen juoksi keveästi vuoria kohti, etelään päin. Se oli jo kaukana, kun kajahti useampiakin yhteislaukauksia sekä yksinäisiä pamahduksia, jotka tietysti kaikki menivät harhaan.

Jänikset olivat käyttäneet hyväkseen hämmennystä ja luikkineet pakoon kenenkään huomaamatta.

"Eikö tässä tämän kunnan alueella olekaan kuin yksi kettu?" johon joku lisäsi: "ja kaksi jänistä?", ja kuitattiin kysymykset yleisellä mitä vilpittömimmällä naurulla.

Sudesta ei kukaan nostanut kysymystä, ennenkuin pari viikkoa myöhemmin eräissä rantakäräjissä, joissa Hallin-Aapekin oli läsnä ja pantiin lujille, minkänäköinen oli se eläin ollut, jonka hän oli nähnyt Hailniemessä, ja mitä se oli tehnyt hänen pojalleen, johon Aape oli vastannut, että koiran näköinen ja kokoinen elukka juoksi rantaa pitkin etelään päin heidän ohitseen, ja poika oli silloin sitä osoittanut oikealla etusormellaan isälleen ja sanonut: "Kattos isä, kun tuolla juoksee ihan suden näköinen koira", ja ettei elukka ollut mitään pojalle tehnyt.

Sinä iltana, sudenajon juuri päätyttyä, johtuikin puhe ihan toisiin asioihin, niihin ihmeellisyyksiin, joihin he tänään olivat vasta ensi kertaa perehtyneet saarensa vuoristossa.

Sen sijaan ei kenenkään huomio kiintynyt ihanaan auringonlaskuun lännessä ja kuun nousuun idässä ja saaren kärjessä vielä sulamattomina olevien ahtojäävuorien punertavaan hohtoon lännen puolella ja vihertävään välkkeeseen varjopuolella vähää ennen auringon painumista meren taa, eikä tuuliseen tummaan mereen, jossa läikkyi idässä kuun kultalevyt ja lännessä laskevan päivän punaiset vaskiläikät.

Väsyneinä päivän vaivoista hajaantui miesjoukko ja alkoi ääneti pitkässä ja säännöttömässä jonossa kävellä hämärtyvän metsän läpi johtavaa rantapolkua myöten kylää kohti.

Vielä kerran raiutti yhä hämärtyvää metsää valtava nauru, kun Pekon Api, väsyneenä kävellä löntystäen ja raastaen pakottavilla harteillaan raskasta hyljepyssyään lausui:

— Äi tollot tästä hommasta kerrassa metään, äi neen metään — äi neen metään.

KUOLLUT VAALIPAPPI.

On eräs kevätkesän kauneimpia sunnuntaipäiviä. Aurinko paistaa kirkkaalla taivaalla. Vain muutamia valkeita pilviä kiitää siellä lännestä itään.

Satamassa on eräs vieras alus. Se on pitkä ja kapea, mustaksi maalattu nopeakulkuinen jahti. Kaikesta näkee, että se on huvialus. Eivät mitkään muut ole niin kapeita, eikä muissa ole niin korkeita ja valkeita purjeita, eikä missään muissa niin hyvää järjestystä ja puhtautta, eikä niin suuria kajuuttoja. Olisittepa nähneet sen tulon ankkuripaikalle! Suuressa kaaressa kääntyi se komeasti päin tuulta ja äkkiä, aivan yht'äkkiä ja yht'aikaa hulmahtivat keulapurjeet alas kauniisiin laskoksiin. Alus vähentää vauhtiaan. Hetkisen perästä se jää paikalleen ja alkaa luisua perä edellä. Juuri silloin putoaa ankkuri ja kettinki helisee. Alus jää paikalleen. Isopurje lasketaan alas. Matruusit käärivät purjeita ja peittävät ne ja järjestävät sitten köysiä. Jolla lasketaan vesille ja kytketään perälle. Alhaisinkin laivamies näyttää rannalla tähystelevistä kalastajista korkealta herralta. Kaksi niistä soutaa maihin ja pyytää ostaa tuoreita haileja ja maitoa. Niiltä laivamiehiltä saavat kalastajat kuulla, että jahdin omistaja ja päämies on eräs rikas ja mahtava paroni, joka huvikseen ja aikansa kuluksi purjehtii kaiket kesät ristiin rastiin yli Valtiasmeren ja Suomenlahden.

"Ihan huvikseen se sitä tekee", vakuuttavat matruusit. "Onhan niitä senkinlaisia niissä korkeissa ja rikkaissa vallasmiehissä. Rikas se on tämäkin ja sitä sanotaan paroniksi, mutta se taitaa olla kreivi."

"Vasta tällä reisulla, mutta kyllä sen heti näkee, mitä kukakin on. Tuollaisia jahteja ei ole muilla kuin kuninkailla ja kreiveillä — eikä sellaista käytöstapaa."

"Ryyppää vain eikä tahtoisi purjehtia kuin myrskyillä. Se on sellainen hullupäinen! Mutta rikas se on, joutava! Kuuluu olevan siellä Viipurin puolella Suomen isoin hovi, alustalaisia kolme pitäjää!"

Kohottaakseen kalastajien silmissä omaa arvoaan — ei mistään muusta syystä — koettivat laivamiehet ylistää isäntänsä suuruutta, sillä minkä isompi herra on isäntä, sen isompi on herra palvelijakin!

Tietää sen nyt jokainen, mitä ovat tavalliset laivurit ja kalastajat ja heidän apulaisensa. Molemmat yhtä alhaisia.

Toista on kreivi ja hänen apulaisensa ja toista tavallinen verkkohaapio, jaala tai rahtijahti ja toista tuollainen jaloviivainen huvijahti! Niin se kelluu korkeine mastoineen ja välkkyvine kupeineen tuolla satamassa kuin jalorotuinen ratsu kyntöhevosten joukossa tai loistaa kuin ritari maalaiskollojen keskellä.

Jahti oli tullut jo perjantaina. Vasta sunnuntaina, kirkkoaikana soudatti kreivi itsensä maihin.

Hyvin armollisesti hän keikautti päätään taapäin ja sanoi: "Hyvää päivää saarelaiset", niille muutamille kalastajille, jotka eivät olleet menneet vielä kirkkoon, vaan olivat häntä vastaanottamassa luotsisillalla. Ryhtymättä sen pitempiin puheisiin alhaisen kansan kanssa hän punakkana ja pyylevänä kävi siltaa pitkin maalle. Muuta hän ei toistaiseksi puhunut ja kalastajat vastasivat: "Jumal' antakoon hyvän päivän — Jumal' antakoon!"

Saaressa ei ollut omaa pappia, ei edes virantoimittajaa. Viimeinen pappi oli tullut hulluksi ja viety pois ja kuollut. Nyt oli saari papitta. Eräs kalastaja luki postillasta saarnat sunnuntaisin.

Tänään oli papin vaali. Vaalia toimittamaan lähetetyistä papeista yksi parhaillaan saarnasi myrskystä jollakin järvellä. Kreiviä alkoi nukuttaa. Hän ei enää kuullut, mikä sen järven nimi oli ja mitä siinä myrskyssä oikeastaan tapahtui. Kaikki alkoi myllertää sekaisin hänen päässään. Hän oli nukkua papin yksitoikkoisen äänen kaikuessa kirkon holveissa ja naakkojen kirkunan kuuluessa avattujen ikkunain kautta, mutta kun hänen päänsä äkkiä nyykähti, ikäänkuin tervehdykseksi perimmän ja syvimmän Unelan kynnyksellä, heräsi hän jälleen täydellisesti ja koetti pitää silmiään auki.

Pysyäkseen virkeänä meni hän jälleen ulos ja alkoi kädet selän takana kävellä kirkkotarhassa. Aurinko huikaisi hänen silmiään.

Vaaleansinipunakukkaisia korkeita horsmia nousi ryhmittäin siellä ja täällä. Ne huojuivat hiljaa tuulessa. Ne olivat ihanat nähdä päin aurinkoa. Siellä ja täällä vanhoilla haudoilla oli nurmitäpliä ja vaapukkapensaita.

Joillakin haudoilla kasvoi vanhoja ruusuja. Oi kuinka suloisia olivatkaan hiekalle pudonneet keltaiset ruusujen terälehdet, jotka hohtivat päikkösessä!

Eräällä haudalla oli vanha, joskus mustaksi maalattu (maalin näki vielä paikka paikoin) rautapisteaita. Se oli suljettu. Siinä ei ollut minkäänlaista porttia. Iso, valkea hautakivi, sileäksi tahottu, oli lappeellaan maan päällä. Sen toisessa päässä seisoi iso, joskus mustaksi sekin maalattu, malmiristi. Kiveen oli hakattu kullattu kirjoitus:

    MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ
              (Vuonna — —)
          Tuhoutui fregatilaiva
             — ANNA SIRIUS —
        Tässä lepää sen 18 miestä.

Noin viisi askelta siitä etelään oli toinen samanlainen, mutta pienempi aitaus ja siinä samanlainen valkea tahottu kivi ja samanlainen malmiristi ja samanlainen kultakirjoitus valkeassa kivessä:

    MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ
             (Vuonna — —)
           tuhoutui fregatilaiva
            — ANNA SIRIUS —
        Tässä lepää sen Päämies ja
           Molemmat Perämiehet.

Risteillessään kirkkotarhaa saapui kreivi vasta avatulle haudalle, jossa ei ollut vielä mitään. Hän katseli sitä sangen sekavin tuntein.

On jo aika ilmaista, ettei katselija ollut mikään oikea paroni, vielä vähemmin kreivi. Olipahan vain juoppo, hurjasteleva pappipahanen, joka ei vielä missään ollut onnistunut saamaan omaa seurakuntaansa ja oli nyt loppujen lopuksi hakenut tämän syrjäisen saariseurakunnan sielunpaimenen virkaa. Joku viikko takaperin oli hän tuossa samassa temppelissä suorittanut vaalinäytteensä. Hän oli ensimmäisellä vaalisijalla, mutta mitään takeita ei näyttänyt olevan edes tästä viimeisestä oljenkorresta. Hän oli muuttanut ulkomuotoansa, leikannut tuuhean ruskean partansa suipoksi ja äkäiseksi pukinparraksi ja ohentanut pitkät, suuret viiksensä kahdeksi vaivaiseksi piiskaksi, jotka riippuivat alas yli molempien suupielien. Ylleen oli hän pukenut ritaripuvun: verkaa, samettia, säämiskää ja kiiltonahkaa. Hän oli saanut ulkoasunsa siinä määrässä muuttumaan, ettei kukaan saarella häntä tuntenut. Eräältä tuttavaltaan ja suosijaltaan, rikkaalta paronilta, oli hän saanut pukutarpeita ja jahdin miehistöineen käytettäväkseen.

Hän oli saapunut seuraamaan tänään tapahtuvaa papinvaalia aivan läheltä, ja tuntemattomana aikoi hän käyttää kaikkia keinoja, mitä onnellinen sattuma ehkä hänen eteensä tuo. Toiveet olivat sangen pienet, tai oikeastaan niitä ei ollut ensinkään, eikä hänellä ollut käytettävänään minkäänlaista pohjaa, jolle voisi rakentaa valmiin, vaikkapa hatarankin, ohjelman, jonka mukaan nyt toimisi, mutta hän päätteli aivan oikein, että ehkä onni potkaisee ja että sattuman ("Joka muka on sokea! Sokea on ainoastaan se, joka ei näe sattumaa!") tuomat toiminnan mahdollisuudet ovat löydettävissä juuri täällä itse vaalipaikalla. Kaikki keinot kelpaavat, jos ne auttavat! Hän päätteli, että ei ole luvattomia ja luvallisia keinoja, vaan huonoja ja hyviä.

Mestaruus nimittäin oli siinä, että on melkein sama asia, jos sanoo: "luvattomia ja luvallisia" tai: "huonoja ja hyviä". Se on siinä, ettei hän tee niiden tyhmyyttä, jotka sanovat: "Tarkoitus pyhittää keinot!" Pois se! Se on jo holtittomuutta!

Ankarimmankaan siveyssaarnaajan tuntoa nimittäin ei loukkaa lauselma:
"Luvattomia ja luvallisia keinoja."

Niin — sehän oikeastaan sisältyy itseensä kristillisyyteen ja on miltei, miltei hiuskarvalleen samaa — kun sitä viitsii vähänkin syvemmin ajatella — kuin "huonoja ja hyviä keinoja" eli keinoja, jotka vievät toivottuun päämäärään (luvalliset eli hyvät keinot), tai keinoja, jotka sinne eivät vie (luvattomat eli huonot keinot). Hänen velvollisuutensa pappina ja sielunpaimenena oli käyttää tietysti vain luvallisia eli hyviä keinoja. Se on selvä se! "Muutenhan saan tunnolleni ikuiset vaivat!" päätteli hän ajatuksissaan.

Katsellessaan tuota vasta avattua tyhjää hautaa joutui hän siis
sangen sekavain tunteiden valtaan. Ajatuksia oli enää vaikea hallita.
Ikäänkuin jotakin tyhjää ilmaantui hänen sydänalaansa. Tuntui ilkeältä.
Kaikki näytti epävarmalta. Polvissakin tuntui huojumista.

"Kuka hyvänsä tuohon haudataankin, vanha tai nuori, kalastaja tai merimies, sairauteen kotonaan kuollut tai merenajona löydetty, niin joka tapauksessa tänään valittu pappi tulee tuon haudan siunaamaan."

Hänen mieleensä muistui hänen oma kokonaan epäonnistunut vaalisaarnansa. — Sielunvihollinen, tuo ikuinen kiljuva jalopeura, joka kaikkialla käy ympäri, etsien, kenet hän nielisi, sai hänet ryyppäämään juuri vaalisaarna-aamuna! Se kirottu kuiskasi hänelle, että ota mies mokoma rohkaisuryyppy, muuten ihan varmasti epäonnistut. "Ei vielä riitä, ei vielä riitä!" hoputteli se joka ryypyn perästä.

Hänestä näytti tuota avonaista hautaa katsellessa kaikki keltaisenharmaalta ja upottavalta.

Hän hengitti syvään ja rauhallisesti ja onnistui ajamaan mielestään pois nuo alakuloisuuden hengettäret.

Sitten kumahti tornissa kolme harvaa kellonlyöntiä. Jumalanpalvelus oli päättynyt ja vaalitoimitus, ankaran taistelun hetki oli alkanut.

Miehet pysähtyivät kirkkotarhaan isoihin ryhmiin, odottamaan vaalin alkua. Ryhmät yhtyivät ja vähitellen muodostui yksi iso kiivaasti väittelevä ryhmä.

"Nyt jos koskaan!" huudahti sielussaan itselleen valekreivi. "Minä en totisesti putoa korkealta, mutta voin kiivetä tänään sangen ylös — omaan virkaan — omaan virkaan!"

"Jumal' antakoon. — Jumal' antakoon. — Kaunishan tämä on ilma tänään — ja lämmin."

"Mitä ne miehet täällä näin joukolla tuumivat?" kysyi valekreivi tuttavallisena.

Syntyi pitkä vaitiolo. Valekreivi kysyi taas, aivan muina miehinä, asiaa tuntemattomana ja asiaankuulumattomana:

"Mitäs tässä muuta tuumitaan kuin että meillä tässä olisi tänään papin vaali, ja nyt ei tiedetä, ketä äänestetään, kun ensimmäinen vaalipappi on sikajuoppo, toinen hullu, tai muuten sekapäinen, ja kolmas ei osaa saarnata eikä messuta. — Tuumitaan, että millä keinolla tässä saisi koko vaalin kumoon ja uudet vaalipapit."

Valekreivi kiitti Sattumaa, joka näin pian toi hänelle tilaisuuden tehdä jotakin. "Tuon kuumemmaksi ei rauta tule. Nyt on taottava!" tuumi hän ja lausui ääneen:

"Asia nyt ei ensinkään minua liikuta, minkälaisen papin te saatte, mutta kun minulta kysytään, niin sanonpa minäkin mielipiteeni. Pianhan tästä päästään! Se ensimmäinen vaalipappi on kuollut. Äänestäkää mies miehestä kaikki sitä, niin varmasti saatte uudet vaalit, ihan niinkuin teidän oman pappinne kuollessa. Jos ette äänestä tätä kuollutta vaalipappia, saatte varmasti tänne papiksenne joko toisen tai kolmannen, jotka vielä elävät, ja Jumala hänen tietää, kuinka kauan ne elävät!"

Saarelaiset saivat siihen aikaan vain kerran kuussa niin sanotun kihlakunnan postin, eivätkä aina sitäkään. Kiitollisina ottivat he siis vastaan vieraalta tiedon vaalipappinsa kuolemasta ja vielä kiitollisempina vieraan neuvot. Molemmat, niin tiedot kuin hyvät neuvotkin, olivat ylen harvinaisia yksinäisellä meren saarella, jossa kourallinen ihmisiä eli omaa elämäänsä, taistellen henkensä kaupalla olemassaolonsa puolesta. "Vai niin. Vai on se kuollut."

"Tämän ensimmäisen minä tunsin paremmin, mutta kyllä minä niistä toisistakin sen verran tiedän, että eivät ne papeiksi kelpaa. Paremmin tämä vainaja olisi sittenkin tehnyt tehtävänsä, kuin nuo toiset yhteensä. Äänestäkää vaan sitä kuollutta, niin uudet vaalit saatte varmasti!"

Miehet päättivät seurata neuvoa. Suntio ilmoittikin jo kirkon ovelta, että vaali alkaa, ja pyysi miehiä sisään.

Valekreivikin seurasi miehiä kirkkoon viimeisenä ja asettui erään pilarin varjoon seuraamaan toimitusta, joka merkitsi hänelle joko leipää tai leivättömyyttä.

Jokainen äänesti kuollutta vaalipappia, siinä ihanassa toivossa, että saataisiin uudet vaalit ja paremmat vaalipapit.

Ennen vaalin loppua hiipi kuollut vaalipappi ulos kirkosta ja purjehti tyytyväisin mielin hyvää myötäistä matkoihinsa ja palasi erään saarelaisaluksen mukana vasta sitten, kun oli saanut tuomiokapitulilta vahvistuskirjan saaren kirkkoherran virkaan.

Kun hän muutaman viikon perästä ilmaantui saarelle ottamaan vastaan virkaansa (monilukuinen perhe mukanaan), eivät saarelaiset olleet uskoa silmiään. Pelkäsivätpä jotkin jo, että heidän kuollut vaalipappinsa on tullut kummittelemaan rangaistukseksi muka siitä ilkeydestä, mikä häntä, kuollutta miestä, kohtaan tehtiin papinvaalissa.

Kirkkoneuvosto otti kyllä vieraan vastaan vieläpä auttoi ja opasti hänet pappilaankin, mutta sitten avasi Kirkonisäntä suunsa ja selitti änkyttäen:

"Tässä taitaa olla tapahtunut jokin petos tai erehdys. Meidän vaalipappimme on kuollut. Saatiin siitä tietää vasta perästä päin."

"Ei tässä ole tapahtunut mitään petosta. Minä olen teidän vaalipappinne, enkä minä ainakaan tähän asti ole vielä kuollut. Minut on valittu, kuten minulle on ilmoitettu, seurakunnan kaikilla äänillä, ja tässä olisi itsensä piispan minulle antama valtakirja tähän virkaan."

"Jaa! Se ei kuulu minuun ensinkään, mitä täällä on ehkä juteltu ja juoruiltu. Käydäänpäs toimeen nyt vaan. — Ensiksikin lausun minä seurakunnan läsnäoleville jäsenille kiitollisuuteni siitä, että seurakunta on minua kohtaan osoittanut mm yksimielistä luottamusta, ja toiseksi toivon, että Herra antaisi minulle paljon vuosia tehdäkseni työtä Hänen viinamäessään täällä yksinäisellä meren luodolla."

"Ehdotan siis heti tässä ensimmäisessä kokouksessamme jolle Herra siunauksensa antakoon, keskusteltavaksi ja päätettäväksi keinoista, joilla tämä ikävä epäkohta saataisiin poistetuksi."

"KULLAKIN OMA KOLUUMINSA."

"Markka penni, markka penni, kullakin oma koluuminsa", selitti saaren vähämielinen pappi kahdelle opettajalle, jotka olivat saaneet tehtäväkseen laatia kirkollisen ääniluettelon tulevia lukkarin ja urkurin vaaleja varten.

"Markka penni, markka penni, kullakin oma äänimääränsä. Tämä kirkollinen ja seurakunnallinen järjestys vaatii, että kukin saa oman äänimääränsä. Ymmärtäväthän opettajat, että tämä on hyvin tärkeä toimi, joka opettajille nyt on uskottu, kun kirkonkokous on valinnut opettajat tätä ääniluetteloa tekemään?"

Opettajat myönsivät ymmärtävänsä. Heitä ei ollut valittu siitä syystä, että toimi olisi vaatinut erikoista ymmärrystä ja harvinaisempia luonnonlahjoja, vaan neljästä seuraavasta syystä:

Ja neljänneksi: kesä oli parhaimmillaan, kalastus ja merenkulku tuottavimmillaan, rantakäräjät mieltäkiinnittävimmillään, eikä saaren varsinaisesta aatelistosta, kalastajista ja laivureista kukaan halunnut ottaa tointa vastaan. Siksi se lykättiin noille kesäjoutilaille, yhteishyvän alttarille aina aikansa ja voimansa uhraaville aatteen etuvartijoille, opettajille.

"Markka penni, markka penni, kullekin oma kolumninsa. Se on hyvin yksinkertaista. Kyllä kai opettajat jo alkavat sen ymmärtää?"

Asianomaiset myönsivät kyllä vähin alkavansa sitä ymmärtää. He olivatkin selitystä kuulleet jo pari tuntia, jolla ajalla se oli keskeytynyt vain kerran, suuren huvimatkailijahöyrylaivan huutaessa satamaan tullessaan. Pappilan mamma oli tullut huvilaivassa kaupunkimatkaltaan ja pappa riensi häntä tervehtimään. Samassa hulmahti pappilan piha täyteen kesäiloisia huvimatkailijoita. Niitäkin kävi pappa tervehtimässä kysellen ystävällisesti kunkin nimeä, säätyä, ikää, naimisissa vai naimaton, vanhempia ja heidän säätyään, kotipaikkaa, syntymäpaikkaa, virkaa tai ammattia, osakuntaa ja tiedekuntaa, jos kysyttävällä oli ylioppilaslakki, ynnä muita mieltäkiinnittäviä seikkoja. Tällä kierrollaan tapasi hän matkailijain joukossa erään aatelismiehenkin. Heti kiipesi hän takaisin sisään, minkä vanhoilta jaloiltaan pääsi selkä köyryssä, pellavanvalkea parta pujossa ja kädet huitoen. Sisään päästyään riisui hän arkitakkinsa ja kellastuneen kauluksensa. Sitten hän valikoi varastonsa puhtaimman kauluksen, jonka asetti kaulaansa, pani hopeiset liperit leukansa alle ja puki päälleen parhaan, sysimustimman virkatakkinsa ja ranteisiin puhtaimmat kalvosimensa.

"Raaku kaulassa — mansetit käsissä… Eikö ole hieno mies — herrasmies?…", oli hän hokenut iloissaan opettajille, rientäessään näiden ohi takaisin pihamaalle, jatkamaan tuttavuutta aatelismiehen kanssa. — "Pappissääty ensin ja sitten aatelissääty ja vasta sen perästä muut säädyt: porvarissääty ja talonpoikaissääty… Taivaallinen esivalta ensin, sitten maallinen ja sen perästä alamaiset", kuultiin hänen puhelevan pihalla aatelismiehelle, jota hän iloissaan naureskellen leikillisesti nyki milloin hihasta, milloin olkapäästä, milloin takin liepeestä, ja tuppasi nenänsä miltei yhteen puhuttelemansa aatelismiehen nenän kanssa.

Ääniluettelon tekijät olivat päässeet parhaiksi syventymään työhönsä, kun heidän opastajansa palasi.

"Markka penni, markka penni. Kullekin oma koi…", hän oli juuri kumartumaisillaan papereihin ja osoittamaisillaan asianomaista "koluumia", kun pari kärpästä lensi hänen kaljulle vahanväriselle päälaelleen. Heti unohti hän ääniluettelon ja alkoi juoksennella ympäri huonetta kärpästen jäljessä, tavoittaen niitä kouriinsa ja puhellen:

"Tuossahan se taas on! — — Tschee tschee! — — Se Joel-poika kun se opetti ne pahalle tavalle! — Antoi niille leipämuruja. — Sitten lentelevät ne sisään joka paikkaan. — Tschee tschee! — ohh! — Jopas jäi sormiin yksi! — — Markka penni, markka penni — —"

Pappi siirtyi viereiseen huoneeseen, jossa syntyi seuraava keskustelu papin ja hänen kolmetoistavuotiaan poikansa Joelin välillä, joka kävi klassillista lyseota, seuratakseen alusta aikain isänsä rataa, aina "piispan apulaiseksi" asti, niinkuin Joel itse ennusteli.

Pappi oli vasta vanhoilla päivillään joutunut naimisiin. Siksi hänellä oli niin nuori poika, hänen esikoisensa ja ainokaisensa.

Pappi: "Jos nyt pappa tukistais Joelia, niin oliskos se väärin tehty, hä…?"

Pappi: "— — Kun Joel on niin tuhma, että panee kuudenkymmenen markan kengät jalkaansa! Ai ai!! — Onko viisaasti tehty — hä?"

Pappi: "Jos nyt kuuskymmentä markkaa… — Ymmärtääkö Joel, kuinka paljon papan on tehtävä työtä, ennenkuin saa kokoon kuusikymmentä markkaa?"

Pappi: "Joel ei ymmärrä sitä! Mutta pappa sanoo nyt sen Joelille, että papan on tehtävä paljon työtä ennenkuin on koossa kuusikymmentä markkaa. — Papan ei ole kannattanut koskaan panna jalkaansa niin kalliita kenkiä. Tietääkö Joel sen?"

Pappi: "Niin. Joel ei tiedä sitä, mutta pappa nyt sanoo, ettei papalla ole ollut varaa panna koskaan kuuttakymmentä markkaa kenkiinsä! Tietääkö Joel nyt sen?"

Pappi: "Ei papalla ole nytkään kuin kahdentoista markan kengät jalassa, vaikka pappilassa on paljon vieraita — hienoja vieraita, aatelisherroja… Ymmärtääkö Joel nyt, kuinka maltiton teko se oli, että mamma osti niin kalliit kengät Joelille?"

Pappi: "Joel ottaa nyt kengät jalastaan ja panee ne kaappiin. Kun tulee kouluaika — jos Jumala sallii elää siihen asti — sitten vasta Joel ottaa kengät kaapista. Muuten Joel raapii ne rikki kiviin ennenkuin koulu alkaa — eikö niin — hä?"

Pappi: "Pane nyt kaappiin kengät kauniisti, ja ota sieltä vasta, kun pappa käskee. — Eiks ne ole liian kalliita kenkiä nulikkaiässä eläjälle, hä?"

"Joelille siellä täytyi vähän sanella, kun se mamma on tuonut sille niin kalliit kengät. Kuusikymmentä markkaa! — —Jaa, mihin se jäikään? Markka penni — markka penni — —"

Pappi vei pitkän etusormensa (tai oikeastaan se näytti vain pitkältä) paperille ja alkoi saarnaavalla nenä-äänellä:

"Niin — seuraava koluumi on manttaaliheinille — kilogrammaa, markka penni. Seuraava manttaalijyville — hehtolitraa, markka penni. Seuraava kolmannusjyville — hehtolitraa, markka penni. Seuraava polttopuille, senttimetriä, markka penni. Seuraavassa koluumissa näkyy koko papin palkka rahassa, markka penni. Eikös opettajat nyt huomaa? Ei se vaikeaa ole… Atsch! Taas siinä se kärpänen! (Papin koura läiskähti, vaikka hiukan liian myöhään, päälakeen.) — Joel. Tulepas tänne, Joel! (Joel tulee.) Eiks se ollut maltiton ja poikamainen tapa, että sinä opetit ne kärpäset käymään täällä papan kansliakamarissa — hä?"

"Niin, eiks se ollut ajattelematon teko? Ei niin pidä tehdä toisen kerran! Ei saa antaa leivänmurusia kärpäsille ja opettaa niitä lentelemään kansliakamariin! Ei niin ajattelematon saa olla — hä?"

"Joel saa nyt mennä ja muistaa, ettei saa opettaa kärpäsiä lentämään papan kansliakamariin."

Joel meni. Ennenkuin pappi ennätti taas jälleen syventyä opettamaan kirkollisen äänilistan valmistuksen salaisuuksia, kuului jostakin kaukaa keittiön puolelta päin mamman kutsuva huuto: "Pappaa!" ja alkoi pappi kiireesti harpata kutsua kohti.

Ääniluettelon tekijät jäivät hetkiseksi rauhaan. Mutta hyvin tietäen, ettei tämä rauha, enemmän kuin muutkaan maalliset rauhat, tule olemaan pitkäikäinen, alkoivat he tuumia pakoa, etsiäkseen rauhallisemman työpaikan.

He ymmärsivät, etteivät he vähällä pääsisi isännästään ja neuvojastaan eroon, ja pelkäsivät loukkaavansa häntä jo pelkällä viittauksellakin lähtöaikomuksiinsa. Salaalähtö loukkaisi isäntää myös, mutta huomioon kun otettiin hänen huono muistinsa, lankesi vaali paon hyväksi. Oltiin varmat, että huomenna selviydytään papista helpommin kuin rupeamalla tänään hänelle esittelemään, syillä millä hyvänsä, poislähtöä.

Laillinen tie olisi kulkenut ovien kautta. Mutta ne johtivat kaikki pihalle ja siellä hulmuili satapäinen huvimatkailijain joukko. Siellä oli myös Joel ja kukaties mamma ja pappa itsekin. Pihan keskellä seisoi mieskuoro, joka parhaillaan lauloi, minkä kurkusta läksi: "— — — saatujen saari, saartavat sun…" Kaikkien huomio oli kyllä sillä hetkellä kiintynyt kuoroon, mutta sitä selvemmin huomattaisiin, jos joku yrittäisi yleisen jännityksen vallitessa kävellä, etenkin paperikääröt kainalossa, portteja kohti, ja aidan yli rimpuileminen olisi leimattu auttamattomaksi hulluudeksi ja tunnelman tahalliseksi ja törkeäksi rikkomiseksi.

Lähinnä pienemmät ulospääsyreiät ovat ikkunat. Tarkastettiin "papan kansliakamarin" ikkunaa. Se johti pihalle. Sitä ei voinut käyttää. Viereisen salin kaikki ikkunat olivat sen sijaan pappilan yrttitarhaan päin. Siellä ei nyt laulun aikana liikkunut ketään. Sen takaa alkoi metsä. Yrttitarhan pensaiden ja istutusryhmien varjossa näytti olevan mukava paeta, ja pako toteutetuinkin paikalla, eikä suinkaan liian aikaisin.

Hetkiseksi kyyristyivät pakenijat ulkona seinän viereen, sillä salista kuului askeleita. Pappi siellä kulki taas salin kautta "kansliakamariinsa", hokien tutulla äänellä mennessään:

ERÄS HYLJERETKI.

Kaukana edessä, siellä missä jää ja taivas yhtyvät, häämöttää korkea, vuorimainen jääröykkiö, joka näin auringon laskun edellä näyttää niin kummalliselta, kuin pieneltä kaupungilta torneineen, joiden kullatut huiput välkkyvät ilta-auringossa. — "Sinne on meidän pyrittävä, sillä aurinko paistaa kuin avannosta ja siitä tulee yöksi paha ilma", sanoi miehistä vanhin. — "Sinne, sinne!" vastasivat toiset kuin yhdestä suusta.

Vene oli tavallinen haapio, jonka pohjapuuhun talviretkeä varten oli kiinnitetty raudoitettu jalas, rouki. Kesävarustuksiin eivät kuuluneet myöskään aasit, noin käsivarren paksuiset pyöreät puut, joiden alapäät olivat kiinnitetyt alas veneen pohjalle, kaariin, ja keskikohta partaaseen, tullien väliin, siis airojen paikoille. Yläpää ulottui veneen partaan ulkopuolelle. Aaseja oli kaksi kummallakin puolella ja niihin nojasivat aasimiehet vasemmalla puolella venettä vasemmalla kädellään ja oikealla puolella oikealla kädellään. Toinen aasimiehen käsi nojasi veneen partaaseen. Tämä asento opetettiin uudelle miehelle heti lähtiessä, ja oli tämän opetuksen tarkasta noudattamisesta se etu, että säästyi kylmältä kylvyltä, jos jää äkkiä murtui alta ja haapio humahti sulaan. Silloin oli miesten sen käden varassa, joka nojasi partaaseen, heittäydyttävä haapioon. Tämän oli tapahduttava molemmilla puolilla yhtaikaa, ettei haapio kaadu. Joskus alokas halveksi annettua ohjetta ja piti sitä jonnin joutavana vanhojen miesten turhantarkkuutena ja muoto-orjuutena ja nojasi molemmin käsin aasiin, koska se alussa tuntui mukavammalta ja luonnollisemmalta, mutta sai auttamattoman kylmän kylvyn ja ivanaurun, kun jää ensi kerran katosi niin miesten kuin haapionkin alta.

Miesten olkapään ja rinnan yli ja kainalon alitse kulki purjekankaasta tehty leveä vetohihna, jonka päät selkäpuolella yhtyivät ja liittyivät vetoköyteen, joka taas oli kiinnitetty haapioon, peremmälle. Näin valjastettuina vetivät miehet haapiotaan. Aaseihin ja partaaseen nojautumalla pidettiin haapiota tasapainossa.

Aasimiehiksi kelpasivat huonommatkin, mutta miehistä paras, voimakkain ja vikkelin, veti keulan edessä. Hän oli valjastettu kuin aasimiehetkin. Hän nojasi oikealla kädellään haapion keulapuuhun. Vasen käsi heilui käynnin tahdissa vapaana sivulla.

Joskus oli jää lumetonta ja kova myötätuuli. Ison raakapurjeen kiidättämänä meni haapio silloin kuin lentäen, jää vain jytisi rouin alla. Vetoköydet silloin höllenivät ja miehet nojasivat aaseihin ja partaisiin ja juoksivat mukana sylen, jopa välistä kahdenkin sylen pituisilla askelilla! Se oli menoa se! Koirat tuskin mukana pysyivät! Toista oli nyt!

Jäällä oli lunta ja sen alla suolavettä, jossa rouki kulki sihisten kuin tuhassa tai hiekassa. Tuuli oli kova.

Harjustimet vingahtelivat ja viheltelivät kuin valittaen tätä vaikeaa kulkua, joka kaikesta huolimatta kävi sangen hitaasti.

Miehet saivat vetää ja vetää ihan viimeisillä voimillaan. Vetohihna painoi olkapäitä ja rintaa.

Koirat, luvultaan yhtä monta kuin miehiäkin, juoksivat kaukana edellä. Jos milloin tuli vastaan niin leveä sula, etteivät siitä jaksaneet hypätä yli, jäivät ne odottamaan haapiota, johon silloin tiesivät pääsevänsä. — "No hyppää sisään!" viittasi mies koiralleen, ja jos tämä oli ensi yrityksellä vielä niin tottumaton, ettei uskaltanut loikata haapioon tai ei kyennyt sitä tekemään, tarttui mies sitä niskasta kiinni ja auttoi, ja vingahtaen pyörähti turrikarva yli partaan, mulauttaen haapiosta äkäisesti silmiään ikäänkuin sanoen: "Älä tule, hölmö, toisen kerran tekemään sitä häväistystä, tässä toisten näkyvissä!"

Etukumarassa nojasivat miehet vetäessään ja yhä raskaammalta alkoivat tuntua jalat. Ne tuskin enää tottelivat.

Toisinaan tuli lumeton kohta ja silloin riuhtaisi tuuli haapion mukaansa ja miehet saivat juosta valjaat höllänä. Pian suhahti rouki jälleen lumeen ja suolaveteen ja sellainen reistailu ja epätasainen tahti väsytti vain entistä enemmän. "Riittäis nyt tuota juoksua edes tunnin yhtämittaa", ärähtivät miehet. — "Ei tästä ole enää tuntia kävellenkään", selitti keulamies.

Se on matalikolle myrskyn mukana ajettuneesta ja kerroksiin käyneestä jäästä muodostunut jääsaari, joka on tarttunut pohjaan kiinni.

Kaikilta suunnilta ovat jäät sitä vastaan ryntäilleet, ja takaapäin ovat meri ja myrsky hirvittävällä voimalla lykänneet saaren "rantaan" telejä, jotka ovat joutuneet yhä ankaramman puristuksen alaisiksi. Sylen paksuisia ja viidenkin sylen pituisia telejä on noussut pystyyn ja kaatunut jälleen tai murskaantunut, ja rantavallit ovat kasvaneet yhä korkeammiksi.

Se on kuin linnoitus, jota joka puolella ympäröi korkea kehämuuri. Löydetään sentään portin tapainen aukko, josta kovan ponnistuksen jälkeen päästään sisälle.

Menee kuitenkin pitkä aika, ennenkuin miehet jääpiikeillään ovat saaneet porttiaukkoa hiukan matalammaksi ja leveämmäksi ja tietä sen kautta niin paljon tasoitetuksi, että voidaan ruveta viemään venettä siitä läpi, ensin jyrkkää ylämäkeä ja sitten vielä jyrkempää alamäkeä, josta raskas haapio luisuu kolisten alas, ja niin ollaankin jo keskellä tasaista, meikein ympyränmuotoista pientä linnanpihaa.

Sitten etsitään pihan keskiosista eräs korkeampi teli, jonka suojaan haapio asetetaan tukien varaan.

On vielä siksi valoisa, että näkee valmistaa makuutilat haapion pohjalle ja purjeista teltin koko haapion yli.

Pian on kaikki valmiina ja sitten menevät uupuneet miehet vuorotellen telttiin, mutta se, jolla on kokin vuoro, jää keittämään yhteistä illallista.

Tulen hän tekee mukaan otetuista tervaksista, pilkkoo jäitä pataan ja sulattaa vettä ja keittää perunoita ja haileja.

Sillä välin on yö saapunut ja taivas peittynyt raskaisiin pilviin, joista heittelee hienosti lunta. Illallinen on valmis ja nostetaan sisään. Teekattila pannaan tulelle.

Teltin katossa riippuu lyhty, ja siinä palaa tuli. Sen valossa rupeavat miehet syömään kuumia perunoita, keitetyitä silakoita, sianlihaa ja kuivaa reikäleipää.

Syödään, iloisena jutellen yhtä ja toista, vanhoja kokemuksia tämänmoisista retkistä, monista kummista tapauksista ennen, vanhempina aikoina. Tuli puheeksi moni hassunkurinen retki, "niinkuin esimerkiksi se kerran minun nuoruudessani tapahtunut hyleretkikin aina tuonne Laatokalle asti", sanoi miehistä vanhin. "Että oltiin sitä silloinkin hulluja ja narreja, kun lähdettiin aina Laatokalle asti hylkeenpyyntiin, niinkuin ei täällä meressä enää hylkeitä olisi ollut!"

— Laatokalle! Ei vähä mitään! Ja onko siinä edes suolainen vesi ja voivatko siinä hylkeet elääkään?

— Ja sitä minä en tiedä, vaikka siellä kävin, onko sen vesi merivettä vai maavettä, mutta järvihän tuo kuuluu olevan ja iso taitaa ollakin, ja kyllä siellä hylkeitäkin taitaa olla.

— Jo oli miehillä päätä! Lähteä nyt Laatokalle hylkeenpyyntiin täältä mereltä!

— Ei se sentään niinkään tyhmää ollut! Päinvastoin se oli hyvinkin viisaasti ajateltu — ajateltu ensin se asia, vaikka se ei sitten käytäntöön pantuna mitään ollutkaan.

— Eräänä talvena, olin silloin noin parinkymmenen korvissa, levisi huhu, mistä lie liikkeelle lähtenytkään — ensiksikin, että Laatokalla on hylkeitä kuin kirjavia kissoja, toiseksi, että ne sen puolen miehet eivät osaa niitä pyytää ja että siitä syystä niitä hylkeitä oikeastaan niin paljon onkin, ja kolmanneksi, että hylkeen rasva ja nahat ovat korkeassa hinnassa niissä Laatokan rantakaupungeissa siitä samasta syystä, että hylkeitä ei pyydetä ja kaikki hylerasva ja nahka tuodaan Viipurista.

Meitä oli kuusi vahvaa ja pitkäkasvuista miestä: Heikin Matti-vainaa, Matsedän Jussin Tuomas-vainaa, Kokin Jussi-vainaa, Lokin Topi-vainaa, Jaakkolan Konsta ja minä, joka olin kaikista muista paljon nuorempi, ainoa nyt enää elossa oleva ja kulkea rähjään vielä tässä nuorempien haittana. — Toiset kaikki ovat kadonneet ja lepäävät isiensä luona.

Me ei kukaan harrastettu sitä viinan ajoa talvella eikä sen kuljettamista jaaloilla kesällä. Elettiin vaan muilla hommilla ja käytiin talvisin hylkeenpyynnössä, niinkuin nyt tässäkin ollaan. Oli huono hyletalvi silloin täällä merellä, ja kun sitten alkoi levitä se puhe niistä Laatokan hylerikkauksista, niin päätimme lähteä koettamaan, minkälaista se sitten on.

Otettiin mukaan evästä, rahaa, hyleraudat, koirat ja pyssytkin siltä varalta, että jos siellä tulee olleeksi kevätpuoleen asti, jolloin hyle alkaa istua jäällä ja niitä saa ampua pyssyllä. Koirapyyntiä ajateltiin koettaa ensin samalla tavalla kuin täälläkin.

Viinanajomiesten mukaan saatiin vapaa kyyti Koivistolle, ja sieltä otettiin kaksi hevosta viemään meitä ja tavaroitamme Käkisalmeen, joka on mitätön kaupunkirähjä siellä Laatokan rannalla.

Maksettiin Koiviston miehille kyytiraha ja annettiin niiden lähteä kotiinsa takaisin ja itse ruvettiin kiertämään sitä Käkisalmen kaupunkia, pyssyt ja pussit selässä ja koirat kintereillä, etsien asuntoa, mutta sitäpäs ei meinattu saada eikä saadakaan.

Koirista oli koko haitta heti alussa, sillä ne joutuivat riitaan niiden maarakkien kanssa ja purivatkin niistä samana päivänä jo kaksi kuoliaaksi, ja me ensin luultiin, että ne kaupunkilaiset siitä syystä meitä ylenkatsovat eivätkä anna meille asuntoa. Me ruvettiin sitten taluttamaan kukin koiraansa nuorassa.

Kulettiin yöpaikasta yöpaikkaan ja hotellista hotelliin, mutta mihinkään ei meitä huolittu. Ensin tavallisesti naiset menivät karkuun ja sitten tuli pari pelästyneen näköistä miestä, jotka sanoivat, että "menkää pois, hyvät miehet, ei teitä tänne lasketa!"

Me ajateltiin, että jo nyt on ihme ja että uloskos tässä on asumaan jäätäväkin, ja niinhän me olisi tehtykin, jos olisi ollut telttivaate mukana.

Mentiin sitten yhteen kauppapuotiin sisään, aateltiin, että jonnekinhan tässä täytyy turvautua, ja siellä olikin tuttu mies, niinkuin meitä varten käsketty. Se oli ennen ollut Uuraassa puotipoikana ja piti nyt omaa kauppaa Käkisalmessa. Tunsihan se meidät heti ja sanoi:

— Meidät toi taas koivistolaiset hevoset, mutta ei päästä täällä mihinkään yöksi. Joka paikassa ajavat ulos. Sellainen kaupunki tämä on!

— Ei oteta sisään! No se nyt kumma! Minä ottaisin heti, mutta kun teitä on noin monta ja meillä on niin hiton vähän tilaa, niin ei sopisi kuin kaksi, korkeintaan kolme.

Siinä puodissa oli sitten sattumalta eräs lihakauppias. Pitkien puheiden jälkeen sai uuraalainen sen uskomaan, että me ollaan rehellisiä ja kunniallisia miehiä, hylkeenpyytäjiä ja vanhastaan Uuraassa tunnettuja, ja lopulta lihakauppias suostuikin ottamaan luokseen asumaan meidät kaikki.

Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, ja me päätettiin lähteä katsomaan niitä Laatokan jäitä. Uuraalainen sai hommatuksi meille kyytimiehen. Se oli vanha ukko, siellä kahdeksanyhdeksänkymmenen korvilla.

Oli ajeltu jo puoleen päivään asti ja hyvä keli siellä Laatokan jäillä olikin, lunta ei paljon missään, eikä pahempia rakojakaan, ja ukko tuli yhä puheliaammaksi ja puheliaammaksi Ensin se ei haastellut muuta kuin sen minkä silti kysyi ja senkin hyvin yksikantaan.

Me oltiin ihmetelty jo alusta asti, miksi meille pantiin näin vanha kyytimies, ja sitten kun se rupesi meille vapaammin juttelemaan, kysyi eräs meistä:

— Missä hommissa Käkisalmen kaikki nuoremmat miehet ovat, kun näin vanhan miehen panivat meille hevosmieheksi?

— Eivät ne missään sen paremmissa hommissa ole, mutta kun teillä on nuo keihäät ja muut kummalliset teräraudat ja pyssyt ja koirat, jotka näyttävät enemmän susilta kuin koirilta, ja kun te olette itse tuollaisia suuria ja hirvittävän näköisiä ja suuripartaisia miehiä, niin teitä uuraalaisen sanoista huolimatta on pidetty vorojoukkona, joka on tullut ryöstämään ja rosvoamaan ihan julkisesti tätä Käkisalmen kaupunkia ja sen ympäristöä. Siellä eilen illalla sitten miehet tuumivat minulle, että "mene sinä, eiväthän nuo nyt ikälopulle ukolle mitään ruvenne tekemään", ja jos taas tämä hevonen menee, niin kaupunki maksaa sen minulle. Pääasia on, että saivat teidät pois kaupungista, vaikkapa vain yhdeksi päiväksikin, että ennättävät hommata Viipurista sotaväkeä avuksi…

— Niin, niin, älkää naurako! Tosi niillä oli kysymyksessä niilläkin ja henki kallis ja tavara vielä kalliimpi! Sitten se ukko vielä jutteli, että hän on nyt nähnyt, että me ollaankin rehellisiä pyyntimiehiä, "ja taitavia näytte ammatissanne olevankin", tuumi se, kun me näytettiin sille hylereikiä jäässä, missä ukko itse ei nähnyt mitään, vaikka kehui olevansa niitä Laatokan parhaita pyyntimiehiä. "Sitävartenhan minä tästä nyt teille uskallan jutellakin", sanoi se meille, "kun te näytte olevan, niinkuin uuraalainen sanoikin, merimiehiä, ulkosaarelaisia hylkeenpyytäjiä ja päälle päätteeksi rehellisiä isäntämiehiä kaikki ja kun nyt tullaan takaisin kaupunkiin, niin älkää kenellekään virkkako, että minä olen teille mitään sanonut, muuten minä saan päälleni niiden vihat loppuiäkseni."

Eikä me mitään kenellekään kerrottukaan. Annettiin ukkopahan olla rauhassa.

Me ajeltiin sitten siellä Laatokan jäillä viikon päivät. Konevitsassa oltiin kolme yötä ja saatiin luostarista ruokaa ja kaikki, mutta sitten neljäntenä iltana kutsuttiin meidät sen luostarinpäämiehen puheille, joka meille alkoi ensin hiljemmin sopotella jotakin siitä, että he ovat kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä ja heikkoja luostariveljiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja että luostari itsekin on aivan köyhä ja että he ovat vain vaivaisia Herran viinamäen työmiehiä, jotka eivät mitään niin halua kuin rauhaa, ja mitä lie muuta jutellutkin. Osasi niin huonosti suomea, ettei siitä kaikesta saanut selvääkään. Kun me sanottiin, että kyllä me maksetaan kaikki mitä kulutetaan ja ettei hän nyt yön selkään merelle voi ajaa ihmisiä, alkoi se kiljumalla pomelastaa kuun paisteesta ja tottuneesta kyytimiehestä ja taas hiljemmin rukoilla, että "menkää hyvät miehet pois täältä, me olemme kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä, joilla eivät edes vaatteet ole omia". No, mikäs siinä auttoi kuin lupaa pois, mutta eihän me sinä iltana kuitenkaan vielä lähdetty. Me annettiin sille munkille, joka meitä palveli siellä luostarin syömätuvassa ja joka kävi aina illalla kello yhdeksän aikana katsomassa, että me nukutaan kukin omassa kopissamme ja ilmoittamassa, mihin aikaan yöllä on noustava jumalanpalvelukseen, kymmenen markkaa, laatikko tulitikkuja ja kukkarollinen tupakkaa, ja se siitä vasta ilostui ja sanoi meille, että "olla vain ristiveljet täällä niin kauan kuin asia vaatinee", ja se toi sitten ruuan meille omaan koppiin kullekin ja me oltiin niin vielä kaksi päivää, ennenkuin lähdettiin takaisin Käkisalmeen. Kyytimies paluumatkalla oli saanut muutamilta tuttaviltaan munkeilta kuulla, että meitä Konevitsassakin heti ensi päivistä asti pidettiin rosvojoukkona, joka on tullut ryöstämään luostarin aarteita, mutta että eivät uskaltaneet poiskaan ajaa, kun koko luostarissa ei kuulema ollut yhtään pyssyä.

— Koko saaliina oli kaiken kaikkiaan noin seitsemän, vai olisiko ollut kahdeksan hylereikää, joita saatiin siellä jäällä katsella…

— Kuka niitä kävi laskemaan! Taisihan siitä kuluja olla ja paljon taisi ollakin, mutta ei niistä sen enemmän puhuttu, kun ei saaliistakaan kerran voitu puhua.

— Oltiin yö vielä Käkisalmessa ja lähdettiin varhain seuraavana aamuna. Oli pimeä vielä ja taivas tähtiä täynnä ja niin jumalattoman kova pakkanen, että vähän väliä piti juosta reen jälessä. Syötettiin välillä hevosta ja lämmiteltiin yhdessä majatalossa ja otettiinpa siinä kunnon ryypytkin ja annettiin sille ukkorähjällekin aikamoiset piiskaryypyt. Panivat näet Käkisalmesta meitä pois viemään sen saman ukon, joka meitä luotsaili siellä Laatokan jäillä.

Ukko jutteli meille siinä majatalossa sitten paljon siitä pelosta, jonka alaisena koko Käkisalmen kaupunki oli ollut sinä iltana, kun me ensi kerran tultiin sinne.

Oli nimittäin vielä samana iltana, kun me ilmaannuttiin kaupunkiin, pidetty kaupungintalolla kokous, johon oli kutsuttu koko raati ja valtuusto ja palokunnan päällikkö ja poliisipäällikkö ja ties ketä. Oli ollut kysymys, mitä on tehtävä kaupungin pelastamiseksi. Pormestari oli vedonnut poliisimestariin, joka taas oli selittänyt olevansa aivan voimaton, kun kaikki poliisit ovat karanneet tai muuten menneet piiloon. Sittenhän ne olivatkin lähettäneet heti yötä myöten pikalähetin ratsastaen ajamaan Viipuriin minkä kavioista läksi hakemaan apua sotaväeltä. Kun meitä ei sitten viikon kuluessa kuulunut takaisin, olivat ne jääneet siihen uskoon, että me onkin tultu ryöstämään Konevitsan ja Valamon luostarien huimia kulta- ja jalokivivarastoja ja vähät välitetään köyhästä Käkisalmirähjästä, ja niin olivat lähettäneet sotaväen jälleen takaisin Viipuriin, kun ensin olivat meitä pari vuorokautta yötä päivää odottaneet. Ratsuväkeä se kuului olleen, ja oli niillä ollut pari tykkiäkin.

Kun me sitten kaikkien kauhuksi jälleen kuitenkin ilmaannuttiin Käkisalmeen, oli taas alkanut entinen rauhattomuus ja juokseminen eikä meille annettu montakaan tuntia yörauhaa. Siellä kolmen ajoissa aamuyöstä oli poliisimestari tullut meidän kyytimiehemme asuntoon ja sanonut, että on lähdettävä heti paikalla viemään meitä pois, eikä enää ikinä takaisin tuomaan, muutoin ei hyvä seuraa. — "No nythän kaupunki pääsi teistä rauhaan", nauroi se kyytimies ja kaatoi kolmannen norrikupin partaansa ja lisäsi, että "kyllä se nyt tänä iltana Käkisalmessa ilo alkaa ja seurahuoneella toinenkin samppanjaputelin korkki poksahtaa! — Lyhyet niillä siellä kuuluu olevan korkin välit muutoinkin, saatikka nyt, kun kaupunki on vapautunut pahimmasta kauhusta ja vaarasta, mikä sitä on uhannut sitten niiden muinaisten suurien sotien…"

Syötyä annetaan ruoan tähteet ulos koirille ja puoli reikäleipää vielä kullekin lisäksi. "Siellä tuntuu tuulevan oikein vanhaan tapaan", sanoi vanhin, "minne lienevätkään vaan päässeet toiset, jos eivät tämän tapaista paikkaa ole saaneet, joka on kesällä turma, mutta talvella hyvä turva. Kyllä niillä on ikävä yö, jotka ovat jääneet kulkevalle jäälle… No, kokki-mies, menepäs katsomaan, kiehuuko sinun teesi, että saataisiin vielä ennen maatakäymistä kuumaa teetä, sillä eihän tässä meille taideta samppanjaa antaa, niinkuin ennen niille Käkisalmen herroille…"

Kaikki tuntuu niin kodikkaalta ja tupakoidaan ja jutellaan teen ääressä vielä hetkinen, ennenkuin käydään maata.

Viimein kaikki kallistuvat unta etsimään, sillä he ovat siinä vahvassa uskossa, ettei heillä tässä jäälinnassa ole mitään hätää.

Kukin kuuntelee telttipurjeen alituista pärinää ja mereltä kuuluvaa jyrinää.

Kumisee kuin alituinen ukkonen jymisisi, joka väliin kovenee ja väliin vaimenee.

Koiratkaan eivät saa rauhaa. Toiset murisevat, kun ovat joutuneet kylmissään liian liki toisiaan. Joku vinkuu ja uikuttaa herkeämättä. Nuorin koirista, ensikertalainen ja kokematon, haukkuu tuon tuostakin, kun kuulee jonkun suuremman jyräkän, ja linnoitus vähän tärähtelee. Likin mies teltin karvista pistää päänsä ulos katsellen ilmaa, mutta ei näe sylenkään päähän, sillä lunta pöllyttää, että on kuin jauhosalvossa. Hän kiinnittää karvin jälleen entistä huolellisemmin ja huoaten kääriytyy jälleen nahkapeitteeseensä. Miehistä vanhin murahtaa kuin puoliunestaan: "Niinhän se on ja on jo vanhoilta ajoilta nähty ja koettu, ettei itä ja piikaväki lakkaa, ennenkuin itkee."

He huomaavat toinen toisensa olevan vielä hereillä, mutta kukaan ei enää puhu mitään, antaen kullekin rauhansa.

Vihdoin uni voittaa heidät puolenyön tienoissa, ja he säestävät syvällä kuorsauksellaan kamalaa musiikkia, joka soittaa heidän ympärillään.

SANKARI.

Laivapojat hääräsivät ylimmällä brammiraa'alla. Yhä pimenevää, lunta tupruttavaa mustaa syysillan taivasta vasten näkyivät he vain epäselvinä haamuina. Vielä kerran riuhtaisi myrsky purjeen heidän käsistään riepoiteltavakseen. Ankara pauke ja läiske, joka siitä syntyi, lakkasi kuitenkin pian, poikien saatua lopultakin purjeen valtaansa ja käärittyä lujasti raa'alle.

Keulapuomin nokassa kiikkui miehistä vahvin ja sai meren ja tuulen pieksämästä jaakarista poimeen toisensa perästä käärityksi kiinni puomille.

Päämies itse seisoi ratin ääressä ja ohjasi. Pian lakkasi kuulumasta läiske ja pauke, joka syntyi myrskyn piiskatessa jiikatuita ja alas lasketuita purjeita.

Kuului vain vihainen humina ja viheltely ylhäällä takilassa ja meren villi mylvinä ja pauhu laivan ympärillä.

Jo ennestään oli pantu kiinni huippupurje, välitaakipurjeet ja fokka, ja kun nyt enää olivat vetämässä vain molemmat märssypurjeet, taakifokka ja molemmat lyyverit, tuntui aluksen kulku vähenneen paljon.

Lumipyry muuttui ennen kello kymmentä illalla aivan läpinäkymättömäksi — aika-ajoin ei nähnyt edes laivan perältä keulaan.

Tuskin oli purjeet pantu kiinni, kun miehet saivat uutta ja paljon pahempaa työtä.

Hirvittävällä vauhdilla ja voimalla syöksyi meri yli laivan, repien mennessään auki osan isoa kansiluukkua.

Tuli kolme neljä samanlaista hyökyä peräkkäin. Vettä virtasi ruomaan koskena. Tämän ei olisi tarvinnut kauan jatkua, kun kuunari olisi uponnut, sillä viljakuorma imee itseensä kaiken vuotoveden.

Alus käännettiin täyteen myötäiseen, jolloin meri tuli perän takaa ja kajuutta muodosti jonkinlaisen aallonmurtajan ja keskikannella voitiin ruveta työskentelemään ison luukun uudestaan kiinni kalkkaamiseksi. Toisen perämiehen johdolla kävivät miehet tähän työhön. Vanhin miehistä sai huolekseen peränpidon ja päämies ensimmäisen perämiehen kanssa laskeutui alas kajuuttaan, jossa paloi kirkas lamppu ja jonka pöydälle oli levitetty merikartta ja laivan päiväkirja. Loistot olivat näkyneet vielä tunti takaperin, ja niiden mukaan oli toimitettu laivan aseman määräämiseksi tarkka suuntiminen. Laivan asema ja kellon määrä silloin olivat lyijykynällä merkityt kartalle. Mikä suunta senjälkeen oli pidetty ja mikä oli laivan vauhti ollut, näkyivät päiväkirjasta.

Rauhallisena otti päämies suuntaisviivoittimen käteensä, asetti sen kartalle ja mittasi harpilla matkan, jonka laiva oli kulkenut viimeisen tunnin kuluessa, ja merkitsi kartalle lyijykynällä laivan aseman sillä hetkellä, jolloin nykyinen suunta otettiin, ja asetti suuntaisviivoittimen tästä pisteestä nykyisen suunnan mukaan, jolloin se leikkasi edessä, kuuden meripenikulman päässä olevaa saarta melkein keskeltä, erään kylän kohdalta.

"Tämä suunta vie helvettiin! Niin piru vie liekin!" mörähti hän ja alkoi tutkia, minkä verran olisi suuntaa muutettava, jotta saari voitaisiin sivuuttaa pohjoispuolitse. Saatuaan selville sen pisti hän päänsä ulos kajuutan luukusta ja huusi:

Sillä välin teki ensimmäinen perämies, jonka vahtivuoro parhaillaan oli, kajuutassa päiväkirjaan seuraavat merkinnät:

"Kello 10,30 i. Kiinni kaikki muut purjeet, paitsi molemmat märssyt, taakifokka ja lyyverit. Tuulen suunta ESE, voima 9 B. Ankara aallokko. Laiva heiluu rajusti. Lumipyry. Loistoja ei näy. Alihangan puolelta tuli meri sisään ja avasi osan isoa luukkua. Suunta muutettiin WNW. Luukku kalkattiin ja otettiin heti uusi suunta NW. Kaikki hyvin laivalla."

Hänen täytyi nostaa usein kynä ylös paperista keskellä sanaa ja välistä keskellä kirjaintakin ja tarttua pöydän reunaan estääkseen itseään kaatumasta laivan heittelehtiessä ja vavisten syöksyessä hurjaan alamäkeen.

Perämies otti käteensä hietalasin. Eräs miehistä sai kelan, jonka ympärille lokiliina oli kierretty ja jota hän piti edessään poikittain vapaana pyörimään. Toinen perämies otti käteensä lokin pienen kolmikulmaisen tammilaudan, jossa on kaksi suoraviivaista sivua ja kolmas kaareva. Kaarevalla puolella on painona lyijyä juuri sen verran, että loki mereen heitettynä jää kärki ylöspäin pystyyn. Kasoistaan on loki kiinni lokiliinassa leijan tavalla. Sitten sepi perämies keveästi käteensä sen verran lokiliinaa, että loki heitettäessä suoraan sivulle päin ulottuu kunnollisesti niin kauas ettei jää laivan vanaveteen.

Perämies heitti koko voimallaan lokin yli peräkasan tuulen alapuolelta. Se katosi pimeyteen ja heti pingoittui lokiliina ja samassa alkoi kela hurjasti pyöriä täristäen pitäjän käsivarsia. Punaisen merkin liukuessa lyhdyn valossa yli perälaidan huusi perämies "Turn!", jolloinka hietalasin pitäjä käänsi lasin. Tasaisesti luisuivat mustat hietajyväset hietalasin läpi ensimmäisen perämiehen tuijottaessa yläosan yhä vähenevään hietaan. Viimeisen hietajyvän pudotessa huusi hän "Seis!", jolloin toinen perämies kaappasi kiitävästä lokiliinasta molemmin kourin ja löi sen silmänräpäyksessä kiinni hakkilautaa vastaan. Loki laukesi auki kahdesta kasastaan, jääden riippumaan lokiliinaan vain kärjestään ja laahaamaan veden pinnalle, josta sitä oli helppo vetää liinan kanssa takaisin laivaan.

"Kestettäisiin tätä vielä tunti, niin päästäisiin saaren suojaan", mörähti päämies, joka taas piti itse perää ja koetti parhaansa mukaan karttaa pahempia kaatuvia, joka taas oli vaikeaa, kun näki vain muutaman sylen päähän joka suuntaan.

Tuskin oli viittä minuuttia pidetty tätä uutta suuntaa, kun nousi tuulen puolelta laine kuin vierivä vuori, joka hautasi hetkeksi alleen koko laivan.

Kuului pauketta, kolinaa, sihinää ja ryskettä, ja laivan kohottua jälleen laineen päälle havaittiin, että isoluukku oli taas auki. Miehet toki olivat kaikki tallella. Vielä kerran täytyi kääntää myötäiseen ja sillä aikaa kalkattiin luukku kiinni niin hyvin kuin voitiin.

Sillä aikaa oli kuljettu jo niin lähelle maata, ettei entisellä suunnalla mitenkään olisi voitu päästä ohi saaren enemmän pohjois- kuin eteläpuoleltakaan. Meri olisi saatu entistä enemmän sivusta ja luukut olisivat entistä pikemmin avautuneet. Molemmilla kerroilla oli laivan sisään tullut niin paljon vettä, ettei kolmatta luukun avautumista voitu ajatellakaan. Pumpusta ei ollut mitään apua. Se ei antanut vuotovedestä pisaraakaan takaisin. Viimeinen ehyt ison luukun peite oli äskeisessä rytäkässä repeillyt ja vuoti lakkaamatta, sillä myötäisessäkin kuohui meri yli laivan perältä keulaan, vaikka ei sattunutkaan kansiluukkuihin niin ankarasti kuin sivulta tuleva meri, sillä kajuutta murti sen voiman.

Maan läheisyyden vuoksi alkoi laine olla yhä jyrkempää, eikä ollut mitään mahdollisuuksia kääntää laivaa mihinkään muuhun suuntaan, sillä se olisi uponnut heti.

Tiedettiin — ainakin laivan päämies ja molemmat perämiehet sen tiesivät — että edessä olevan saaren rannat nousevat merestä jyrkkinä ja kallioisina ja niihin törmääminen on laivan ja sen miehistön varma tuho muutamissa minuuteissa. Tiedettiin lisäksi sekin, että siellä ja täällä kallioisten niemien lomissa on lahtia, joihin joutuminen voisi tuoda pelastuksen ainakin laivan väestölle — etenkin jos satutaan kylän kohdalle, joka lienee jotenkin keulan suunnassa.

Näitä mietiskeli mielessään laivan päämies ja päätti ajaa maalle mieluummin kuin upota selvällä meren selällä. Hän jätti peränpidon luotettavimmalle miehelle ja läksi perämiehineen kajuuttaan neuvottelemaan.

"Piihin asettumisesta tai ankkurien heittämisestä ei olisi mitään apua. Sitä pikemmin vain tuhouduttaisiin täällä ulkona. — Minä olen päättänytkin antaa mennä maalle. — Mitä miehet tuumivat siitä?"

"Niin, ei tässä voi tehdä mitään muuta. — Jaaha. Katsotaanpa milloin se tärähtää." Päämies teki laskelmia. "Meillä on nyt ollut lähes puoli tuntia kuuden ja puolen solmun vauhti. Siis vielä kolme meripenikulmaa maalle — korkeintaan, sillä virta vie meitä samaan suuntaan kuin tuulikin, ja sen osuutta, joka voi olla suurikin, emme näissä oloissa voi täsmälleen laskea. Maa voi olla hyvinkin lähellä. Ehkä jo kymmenen minuutin perästä tärähtää. Ilmoittakaa siitä miehille ja pitäkää huoli siitä, että jokainen pysyy perällä ja ettei kukaan mene skanssiin tai muualle keulapuolelle, sillä kallioon tärähdettäessä voivat mastot kaatua keulaan päin ja se olisi vaarallista niille, jotka sattuisivat olemaan siellä päin. Sehän pitäisi olla selvä jokaiselle. No niin, muutahan tässä ei olekaan tekemistä eikä sanomista. Ottakaa kellonne ja rahanne ja menkää ylös."

Ukko itse jäi vielä hetkeksi kajuuttaan. Hän korjasi povitaskuunsa laivan paperit ja rahat. Myöskin teki hänen mielensä pelastaa laivan päiväkirja, mutta se ei sopinut mihinkään taskuun.

Kajuutassa oli lämmin. Sen seiniin ja kattoon rapisi, läiski ja kuohui vesi lakkaamatta. Kuului myöskin joskus saumojen narahtelu, laivan heiluessa aalloissa.

Päämies tupakoi äänettömänä ja synkkänä kiroillen sielussaan laivan "juuttimaista isäntää" niinkuin hän sitä ajatuksissaan nimitti, joka pelkästä saituudesta ei anna korjata laivan varusteita ja hankkia mätien ja kuluneiden — niinkuin nuokin luukkujen öljytetyt peiteressut — tilalle uutta, vaan pakottaa aina runsaamman ja runsaamman saaliin himossa syysmyrskyilläkin kuormaamaan laivan syvemmälle kuin turvallisuus vaatisi ja estää hankkimasta laivaan vanhempaa ja luotettavampaa miehistöä.

Lamppu paloi kirkkaana ja heilui kantimissaan katossa. Sen vasket välähtelivät kirkkaina.

Laivan vanha päämies veti vielä muutaman savun, kääri sitten kaulaansa paksun villahuivin ja napitti huolellisesti ja levollisesti öljytakkinsa, painoi öljylakin syvemmälle päähänsä ja alkoi rauhallisesti nousta kannelle. "Eikö maata vieläkään näy?"

"Ei ole kuulunut. Tässä onkin tuumittu, että jos jiikattaisiin mersseilit ja mentäisiin vähän hiljemmin…"

"Se on turhaa. Jos satutaan kallioon, on sama, jos kuljetaan hiljaa tai kovasti, ja jos satutaan laukuun kivikko- tai hietarantaan, on sen parempi mitä kovempi on vauhti. Sen kovemmin juuttuu alus pohjilleen ja kulkee mahdollisimman matalaan veteen, eikä käänny syrjittäin, jolloinka se hajoaisi puolessa tunnissa. Antaa mennä vaan — — —"

Rytisten kulki laiva vielä pari pituuttaan, sitten kallistui hiukan ylihangan puolelle ja jäi paikalleen, keula paljon korkeammalla ja perä vajonneena melkein kokonaan veden alle. Vain kajuutan katto jäi näkyviin.

Heti kun laiva jäi paikalleen, syöksyi meri kauhealla voimalla sen yli, pyyhkien perältä keulaan ja räiskyen kajuutan ja skanssin kohdalla suihkuna ylös aina puoliväliin saalinkeja ja kaapaten mukaansa miehet, joita se vyörytteli yli kajuutan, viskoi ketä vantteihin ja ketä skanssin seiniin.

Vaistomaisesti tarttuivat miehet lähimpiin kiinteihin esineisiin, uivat ja kahlasivat ja löysivät kukin itsensä seuraavalla laineen väliajalla keulapakalla, jossa oli vähän kuivempaa. Suurimmat laineet kävivät siitäkin yli.

Laineen tullessa tarttuivat miehet kiinni taakiin, raapalkkiin, kelaan ja nakeleihin, ja niistä kaikin voimin pidellen onnistuivat säilymään joutumatta laineen saaliiksi. Monikin sai nyt vasta huomata, kuinka raju on hyökyaallon voima, tapellessaan sen kanssa "mies miestä vastaan".

Pahinta oli, että rajuimpien hyökyjen mukana alkoi tulla myöskin kajuutan ja skanssin ovia ja seiniä tai niiden kappaleita. Sai olla varuillaan, sillä yksi ainoa isku olisi vienyt miehen tai pyyhkäissyt mennessään montakin.

Laineiden väliajoilla hakkasivat miehet käsiään harteisiinsa ja pysyivät edes jossakin määrin lämpiminä.

Näinä väliaikoina oli tilaisuus vilkaista myöskin maalle, joka häämötti vain parin laivan pituuden päässä. Vasemmalla ja oikealla kohosivat jyrkät ja korkeat vuoret ja suoraan edessä oli kylä. He olivat erään reunimmaisen talon melkein ikkunan alla. He huusivat apua minkä jaksoivat, mutta heidän äänensä katosi meren pauhinaan.

Laine tuli taas, ja silloin heittäytyivät kaikki pitkälleen pakalle ja tarttuivat kiinni kaksin käsin mikä mistäkin.

Vasta noin kolme tuntia myöhemmin käveli rantaan eräs vanha mies, joka tavallisesti ei aamuyöstä saanut unta, katselemaan ilmaa.

Lumi pieksi hänen silmiään ja niitä kirveli, mutta hän ponnisteli näköään minkä jaksoi saadakseen selville, mikä hänen silmiinsä kuvastui mereltä, pimeää taivasta vasten. Näytti niinkuin siellä olisi ollut purjeet ja mastot, pari kapeaa raakapurjetta ja mastot.

Heti seurasi myrskyn mylvinnässä pienoinen väliaika, ja silloin kantoi, ranta-aittojen välissä tähystäjän korviin ihmisten huuto laivasta.

Hän huusi vastaan, mutta sitä ei kuultu, päättäen siitä, että laivasta huudettiin yhä entiseen tapaan.

Se vaikutti. Miehet laivassa älysivät, että heidät on huomattu, ja lakkasivat huutamasta.

Pian oli koko kylän väki rannalla. Mitään ei toistaiseksi voitu kuitenkaan tehdä kummallakaan puolella, ei maalla ja vielä vähemmin laivassa.

Kului vielä neljä tuntia, ennenkuin rakettikanuuna liinoineen ja liinalaatikkoineen ja raketteineen ja muine varusteineen oli ennätetty maisin tuoda saaren pohjoispäästä ja kaikki ennätetty laittaa kuntoon. Myrsky ei tällä aikaa ollut yhtään helpottanut, päinvastoin se aika ajoin riehui entistä ankarammin.

Sähisten halkaisi voimakas raketti ilmaa ja lensi suuressa kaaressa yli laivan häntänään kevyt liina, joka purkautuessaan ja raketin jälkeen juostessaan pieksi laatikkonsa laitoja ja nappuloita.

Rakettiliina sekaantui ylös laivan takilaan. Se jäi riippumaan mastojen väliin, välitaakin päälle.

Laivan miehistä ei kukaan voinut jättää keulapakkaa ja kiivetä ylös selvittämään liinaa. Tuuli kuitenkin viskoi sitä ja lopulta onnistui erään miehen kaapata se kouraansa. Yhteys maan kanssa oli saatu.

Maalla kiinnitettiin laivaan vedettäväksi liinaan paksu köysi ja taljat ja taljanuorat, joiden varassa voitiin vetää pelastuskoria edestakaisin maalta laivaan ja laivasta maalle. Laitteen toinen pää oli kiinni laivan keulapakalla, keulataakissa, niin ylhäällä kuin suinkin, ja toinen pää maalla.

Syntyi silmänräpäyksen kestävä seisahdus toiminnassa, kun kuultiin jonkun siinä rannalla ensin sanovan: "Se on kapteeni", ja sitten toimen: "Tässähän kapteeni jo on", ja sitten kolmannen vihaisesti ärähtävän:

"Se on väärin, että kapteeni koettaa pelastaa oman nahkansa ennenkuin kaikki muut ovat ensin päässeet maalle. Se osoittaa arkuutta ja raukkamaisuutta ja jotakin muutakin vielä rumempaa!"

Valkopartainen ja valkotukkainen ukko, laivan päämies, istui jälleen pelastuskoriin ja lisäsi:

"No kun nyt kerran on jo maalla, niin on. Ja jos se oli erehdys, niin hyvä sillä", sanoi perämies ja kehoitti päämiestään nousemaan jälleen maalle.

"Vetäkää, älkääkä kuluttako kallista aikaa joutaviin!" sanoi päämies, ja lokit alkoivat pyöriä ja kori palasi hitaasti kuohujen läpi laivaan, jossa siihen istui tähteenä ollut mies, laivan nuori ensimmäinen perämies, ja hänet vedettiin maalle miltei kuoliaaksi kohmettuneena. Kun hänet nostettiin korista, ei hän kyennyt nousemaan, vaan lysähti kokoon teloille, josta hänet kannettiin lähitaloon lämpenemään ja virkoamaan.

Kori meni tyhjänä uudestaan laivaan, jossa siihen istui laivan päämies. Lokit alkoivat jälleen pyöriä ja hitaasti läksi kori viimeisine pelastettavineen liikkeelle rantaa kohti.

Mutta silloin kohottautui laivan takaa pimeydestä laine, suurin luultavasti koko sinä yönä. Maalla olijat jouduttivat vetämistään, mutta kori oli ennättänyt tuskin ohi puolivälin, kun laine hyökkäsi sen yli, heitteli sitä muutaman kerran köyden ympäri, jolloinka juoksevat taljanuorat sekaantuivat ja kori ei liikahtanut enää puoleen eikä toiseen.

Tuli kolmas ja neljäskin laine. Joku niistä viskasi koria toisakin päin ympäri köyden, mutta ei se lähtenyt enää sittenkään kulkemaan.

Kun neljännen laineen jälkeen kori taas tuli näkyviin, parkaisivat naiset, joita myöskin uteliaina oli rantaan tullut, kauhusta ja käänsivät päänsä poispäin siitä tai peittivät kasvonsa käsillään, sillä kori oli tyhjä.

Kello kahdeksan tienoissa aamulla alkoi päivä hämärtää. Taivas selveni.
Lumipyry oli lakannut ja myrsky lientynyt.

Laineet vierivät vielä korkeina. Vallattomina ja villeinä ne juoksentelivat laivan kannella, ikäänkuin nuuskien öisen riehumisensa jälkiä.

Laivasta oli peräpeili poissa. Sai vain tulla täyttä kyytiä sisään kuin avatusta portista ja juosta esteettömästi läpi kajuutan, jossa oli vain sivuseinät ja katto, ja kurkistella sisään auki ammottavista kansiluukuista ja taas karata läpi skanssin, jossa myös oli enää vain sivuseinät ja katto. Hei miten on lystiä! Skanssista raapaistaan mukaan yhtä ja toista, yksi koijan tolvana ja eräs merimieskirstu, jotka ovat sinne unohtuneet muilta laineilta, ja viskataan ne yli keulapakan ja keulan ja heittäydytään sitten itsekin aikamoisella nurinnarin-kuperkeikalla alas ja annetaan aimo korvapuusti tuolle uniselle ja surkealle pelastuskorille, joka siinä kiikkuu, milloin vedessä, milloin ilmassa, valkeiksi kuluneissa köysissään, ja hyökätään ylös maalle, jonka ranta pitkin pituuttaan on täynnä laivan sirpaleita ja kuohuu valkeana nousevan auringon sitä kirkastaessa.

Pitkin aamupäivää vähenee laine. Harva ja laiska ummikas lotisee laivan kannella.

Syyspäivä matelee kellertävänä, kelmeänä ja viluisena alhaalla etelässä.

Saarelaiset varustautuvat ottamaan laivasta märkää, mutta vielä käyttökelpoista viljaa.

KUNINKAAN LUOTSI.

Jo kolmatta vuorokautta pysyi kaljaasi "MEREN POIKA" paikoillaan Ristniemen edustalla aivan hengettömässä tyynessä. Laiva oli kuormattu varpekanttaan myöten katukivillä, joita vietiin Viipuriin.

Oli valoisa kesäyö heinäkuun kolmatta päivää vasten vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.

Kaikki purjeet oli nostettu, mutta ne olivat aivan joutilaina. Kolmeen vuorokauteen ei alus ollut kulkenut pituuttaankaan purjeiden viemänä. Kuljettiin vain minkä virta vei, ja se vei milloin sinne, milloin tänne.

Kerran jo oltiin sivu Ristniemen. Voimakas nousumeren virta kävi lännestä itään, ja iloisena jo odoteltiin hyvää länsituulta, jonka otaksuttiin tuon virran synnyttävän.

Erääseen aikaan, länsivirran vielä tuntuessa, alkoi lounaasta tulla harva ummikas. "No nyt ei enää ole tuuli kaukana", sanottiin silloin "Meren Pojan" kannella, ja mielet virkistyivät entistä enemmän.

Missä lienee tuuli puhaltanut Valtiasmeressä tai Suomenlahden suulla, puhaltanut aikansa ja sitten jälleen tyyntynyt sielläkin, ja ummikas loppui, meri asettui jälleen peilikirkkaaksi ja virta alkoi käydä päinvastaiseen suuntaan, idästä länteen, tai tarkemmin itäkoillisesta länsilounaaseen, vieden "Meren Poikaa" kilometrin tunnissa pois päin matkan päämäärästä.

Höyrylaivoja tuli ja meni rytisten ja velloen veden vähäksi aikaa heilumaan. Joistakin kuului kolinaa, kun laivamiehet taljoissa hilasivat ylös lämmityshuoneesta ison korillisen palaneen kivihiilen kuonaa, jonka kumosivat yli partaan mereen. Komentosillalla seisoivat ääneti laivan ohjaaja pyöräytellen ohjausrattia, luotsi ja perämies. Höyrylaivojen merkkitulet pysyivät näkyvissä tunnin tai pari ja sitten vähitellen hävisivät taivaanrannan taa uusien sieltä taas noustessa esille.

Purjealukset, ja niitäkin oli monta, pysyivät uskollisesti paikoillaan ja odottivat tuulta, tuulta mistäpäin hyvänsä.

Kun milloin raikas tuuli puhaltelee ja jos se on vähänkin liian heikko, tai varsinkin jos se on hiukankin liian vastainen, syntyy kannella heti nurinaa ja kiukkuisa mieliala puhkeaa sanoiksi: "Sais tuo nyt puhaltaa vähän paremminkin yksin tein, kun kerranp uhaltaa!" tai: "Sais tuo kääntyä nyt hiukan sopivammalle puolelle", mutta nyt, kun jo kolmatta vuorokautta on ajettu virran viemänä, on purjealusten kansilla vain yksi ainoa toivomus: "Sais tuo nyt vihoviimeinkin ruveta tuulemaan, tuuli sitten mistä hyvänsä ja minkä verran hyvänsä!"

Ilma oli lämmin ja siellä he kuorsasivat huolettomina ja kylläisinä vahvan ilta-aterian ja teen jälkeen.

Vanhalla Heikin Villellä oli vahtivuoro ja hän istui yksin joutilaan ohjausratin ääressä ja poltti puolihereillä piippuaan, joka oli vasemmassa kädessä.

Kajuutassa naksutti kello, joka lähestyi yhtä, ja palaa siristeli siellä myös öljylamppu kompassin läheisyydessä, joka näkyi alhaalta ohjausratin edessä olevan yksiruutuisen ikkunan läpi.

Lieneekö Ville nähnyt unta, vai puolihereilläkö hänen ajatuksensa vaeltelivat niin syvällä ja kaukana.

Hän tunsi elävänsä jälleen varhaisimpia lapsuusvuosiaan. Niistä selveni selvenemistään kirkkaammaksi eräs kuva, jonka ympäriltä kaikki muu vähitellen katosi. Istutaan talvi-iltana kotona tuvassa pärevalkean ääressä. Isoisävainaja on harvinaisen hyvällä tuulella. Vaskisankaisine silmälaseineen ja valkeine partoineen hän parsii verkkoa ja kertoo pojanpojilleen, miten hänen isävainajansa kerran oli — kuninkaan luotsina…

Missä lienevät ensin keväällä tapelleet sotalaivoineen lännempänä, Viron rannoilla, jossakin Paltiskin puolella. Virossakävijät toivat niistä aina tietoja, kamalia huhuja, jotka toivat, pelkoa ja rauhattomuutta saarikansan keskuuteen. Kukaan ei uskaltanut liikkua vesillä, ei kalanpyynnissä eikä muuten, ja nälkä uhkasi tulla seuraavaksi talveksi joka taloon.

Juhannuksen tienoissa kuului mereltä alituista tykkien jyrinää milloin lännestä, milloin idästä.

Vähän väliä purjehti tästäkin saaren ohi toisiaan takaa-ajavia laivoja itäänpäin. Takaa-ajaja ampui minkä ennätti ja sytytti ajettavat usein tuleen ja poltti. Ihmisiä hyppi silloin niistä tulta pakoon ja vajosi pohjaan.

Ajettuja olivat venäläiset, jotka pakenivat minkä ennättivät patterien suojaan Uuraaseen jossa silloin venäläiset olivat isäntiä, ja Retusaareen.

Lopulta tuli lännestä koko Ruotsin laivasto Kuningas itse, Kustaa mikä lienee ollut nimeltään, oli uljaalla jaalallaan siinä mukana.

Pelkkiä kreivejä ja ruhtinaita ja amiraaleja kuului olleen väki siinä jaalassa kokista aina päämieheen asti.

Mastojen nupit ja keulakoristeet olivat olleet puhdasta kultaa… Ankkuriketjut ja ankkurit pronssia… Lieneekö rautaa tai terästä ollut kuin kompassin neula…

Tavallinen talonpoika, kalastaja tai merimies, ei kuulema saanut mennä likellekään koko jaalaa. Kaukaa vain sai katsella, mutta älä koske kädellä ja älä astu jalalla sen puhtaalle kannelle.

Etupäässä oli kulkenut rinnakkain mahtavina kuin meren kuningattaret, puhkoen leveillä ryntäillään aaltoja, kaksi niin vallattoman suurta linjalaivaa, leepurjeetkin nostettuina, ja heti kolmantena se kuninkaan jaala ja sitten vanavesijadassa kaikki ne muut laivat — Jumala sen enää muistaa kuinka monta.

Maan sivussa, kylän edessä, oli ollut ankkurissa kymmenkunta venäläistä sotalaivaa vahdissa. Ne olivat kuulema olleet siinä uskossa, että Ruotsin kuninkaan laivasto menee pitkin saaristoa ja tulee ulos mereen vasta Vehkalahden kohdalta, Ulkotammion kautta, lähteäkseen sitten Koivistolle ja sieltä Viipuriin päin, jonne matkalla Ruotsin muu meriväki edeltä jo oli mennyt. Venäläiset odottivat kuninkaallista laivastoa ja ajattelivat sitten jossakin Somerin ja Koiviston välillä hyökätä ruotsalaisten selkään. Retusaaresta piti tulla Venäjän merivoimien pääjoukot ja asettua ruotsalaisten eteen poikkiteloin Koiviston ulkopuolelle ja tuhota kuninkaallinen laivasto ja viedä kuningas Venäjälle vangiksi.

Venäläiset olivat ensin merimiesten tapaan luoviskelleet maan alla pari päivää ja pitäneet hyvää vahtia, mutta kun ruotsalaisia ei alkanut kuulua, olivat he panneet ankkuriin siihen kylän alle ja ruvenneet ryyppäämään ja ryypänneet koko seuraavan yön.

Pari kertaa yön kuluessa olivat käyneet maissa muka naisia hakemassa laivoihinsa iloa lisäämään, mutta olivatkos ne siinä enää saatavissa! Koko kylä oli autio, sillä kaikki olivat jättäneet kotinsa ja menneet asumaan mikä minnekin vuorten luoliin. Meidän väki oli löytänyt sopivan ja hyvän asuinpaikan eräissä luolissa Kumpelkallion itäsyrjässä, josta oli laaja ja hyvä näköala kaakkoon, itään ja pohjoiseen.

Siinä se venäläinen laivastokin oli meidän silmiemme alla kuin lautasella, mutta meitä ei nähnyt kukaan.

Edellisen yön kemutko lienevät vaikuttaneet, että venäläiset pitivät sinä aamupäivänä tuskin mitään vahtia, sillä kun ruotsalaiset täysin purjein ja aivan odottamatta ilmaantuivat näkyviin Hirskallion takaa, ällistyivät venäläiset ja hämmästyivät ja kauhistuivat niin pahoin, ettei kukaan ajatellut tykkien ääreen menoa, vaan kaikki syöksyivät suinpäin avaamaan purjeita ja kelaamaan ylös ankkureita. Huhuiltiin, että itse amiraalitkin vetivät purjenuorista niin innokkaasti, että ohut nahankelmu heidän kämmenistään oli liuonnut kokoon kuin kuori keväisestä pajun varvusta, ja eipä tuosta ollut lukuakaan, sillä kilkin ruokaa, eikä suinkaan rasvatonta, heistä ennen iltaa tuli jokaisesta, niin monta kuin heitä olikin, kun ruotsalainen ei jäänyt siihen odottamaan heidän lähtöään, vaan purjehti ensin aivan lähelle ja antoi sitten laivojensa juosta päin tuulta ja täräytti sitten kaikkien laivojensa kaikilla koko kupeen kolmilla hammasriveillä niin että kalliotkin tärähtelivät, ja joka luoti osui, ja pyllähtelivät venäläisten laivat mikä perä, mikä keula edellä pohjaan lekuttavin purjein ja kirjavin lipuin kuin mitkäkin varikset. Ja kun sauhu painui jälleen tuulen mukana pitkin meren pintaa itäänpäin, ei venäläisten laivojen paikalla enää muuta näkynyt kuin laari meri. Ei sitä laiva monta kertaa niin vaan ankkurissa maaten uppoa, mutta nämä kymmenkunta upposivat kaikki ääntä päästämättä.

Ruotsalaisistakin laivoista soudettiin maalle heti veneillä hakemaan, ei naisia vaan miehiä, luotseja sotalaivoihin.

Siihen aikaan ei tunnettu tuota nykyistä Ristniemen väylää, suorinta tietä merestä Viipuriin, vaan kaikki laivat purjehtivat Viipuriin Koiviston kautta ja eivätkö liene purjehtineet jo Noan ajoista asti. Sille tielle olisivat ne ottaneet luotseja, mutta eivät saaneet kuin yhden miehen, isävainajan, joka siihen aikaan oli parhaissa voimissaan ja läksi ylpeyksissään ja rohkeuksissaan kylän rantaan pälyilemään, mitä tuleman piti, ja joutui niin ainoana miehenä ruotsalaisten kynsiin, jotka sitten veivät hänet luotsiksi toiseen etumaisista linjalaivoista. "ROHKEUS" oli sen nimi ollut selvällä suomen kielellä, ja suomalainen siinä oli ollut väkikin.

Perästäpäin oli selvennyt, että oli niissä suomalaisia miehiä kaikissa laivoissa ja joku suomalainen herra siinä kuninkaan jaalassakin. Varsinkin hyökkäys- eli enträysmiehet olivat olleet suomalaisia. Niiksi valittiinkin tavallisesti kaikkein rohkeimmat, omasta hengestään välittämättömimmät ja raitisluontoisimmat miehet. Joka laivassa ne olivat jaetut kolmeen parveen, kolme- tai neljäkymmentä miestä parvessa, ja hyökkäsivät enträysupseeriensa johdolla parvittain vihollislaivaan, joka ensin oli saatu enträyskoukuilla vangituksi. Aseina heillä olivat keveänlaiset enträyskirveet, joissa oli ohuet leveät terät ja hamarapuolella kuuden tuuman pituiset käyrät piikit. Vihollislaivaan hyökätessä lyötiin milloin terällä, joka oli hiottu teräväksi kuin lasi, milloin piikillä — aina asianhaarain mukaan.

Saatuaan luotsin purjehti Ruotsin kuninkaallinen laivasto navakan länsituulen puhaltaessa joka purjeeseen Koivistolle, josta otettiin lisää luotseja ja lähdettiin yhtäpäätä kohti Viipuria, joka päätettiin ottaa väkirynnäköllä takaisin pois venäläisiltä vielä ennen seuraavan päivän nousua, mutta jo Uuraassa nousikin tie pystyyn. Sieltä syöksyi tulta ja luoteja vastaan joka niemen nenästä ja venäläisistä laivoista, jotka olivat sinne ennättäneet paeta.

Useiden turhien yritysten perästä, verissä päin ja menetettyään monta laivaa palaneina ja uponneina, yrittivät ruotsalaiset perääntyä takaisin merelle, mutta kun oli päästy Tuppurasta ja lähestyttiin Alvatinnientä, nähtiin monta kertaa suuremman venäläisen laivaston risteilevän Koivistolla sulkien ruotsalaisilta kokonaan paluutien.

Tämä venäläinen laivasto, jonka olemassaolosta ei ruotsalaisilla ollut mitään tietoa, oli salakavalasti piileskellyt Retusaaressa ja nyt sopivalla hetkellä ilmaantunut amiraalinsa — jonka nimi kuului olleen Tshitshakov tai jotain sinnepäin — johdolla Koivistolle, jossa se nyt taisteluvalmiina odotteli.

— No mitäs kummaa nyt tehdään, pojat! oli silloin huudahtanut Ruotsin kuningas, se Kolmas Kustaa, ja pannut herrat tiukalle siitä, että oli hankittu huonosti tietoja vihollisen liikkeistä.

Kolme amiraalia oli kuningas vedättänyt heti "Rohkeus"-fregatin mesaanimersiraa'an nokkaan kuivamaan.

Se olikin erikoinen kunniapaikka, johonka vain suurimmat herrat pääsivät. Tavallisia laivamiehiä ripustettiinkin vokkaraa'an nokkiin, perämiehiä ja puosuja isonmaston raakoihin ja kokki sai tyytyä jaagaripuomin kärkeen, jolloin sinne väliaikaisesti hänen tarpeikseen vietiin vokkapurjeen viimeksi jalusnuorana ollut halssi.

Ilmankos se Jesus Siirakinpoikakin jo sanoo, että "jotka merellä vaeltavat, ne juttelevat sen vaaroista, ja me, jotka sitä kuuntelemme, ihmettelemme, sillä siellä ovat kamalat ihmeet, moninaiset eläimet ja valaskalat ja niiden keskellä he purjehtivat".

Öisin sousi venäläisistä laivoista salaa veneitä ruotsalaisten laivojen kupeelle puhuttelemaan miehistöä.

Matelivat öisin jo aina skansseihin asti ja selittivät ja maanittelivat, että jos ruotsalaiset antautuvat hyvällä, lasketaan ainakin tavalliset matruusit ja enträysmiehet kukin kotiinsa ja annetaan hyvästi rahaa mukaan, mutta jos pahoja mielessään hautovat ja tottelevat kuningasta, joka on tuhma ja itsepäinen, ei elävänä pääse näiltä vesiltä yksikään, oli sitten herra tai narri.

Sitten eräänä aamuna, kun juomavesi ja ruokavarat alkoivat loppua, ja kun niistä jo oli koko tämän piirityksen ajan ollut kova puute, syntyi miehistössä julkista nurinaa, ja kun aamiaisen lähetessä ilmoitettiin, että täst'edes annetaan ruokaa vain kerran päivässä, kello kuusi illalla, ja vettä vain joka toinen päivä, syntyi ilmikapina joka laivalla. Se päättyi kuitenkin siihen, että jokaisen laivan raakojen nokkiin kohosi mies siellä ja toinen täällä, jotka muutaman kerran sätkyttelivät käsiään ja jalkojaan ja sitten jäivät hiljaa riippumaan.

Siinäkin laivassa, jonka nimi oli "Rohkeus" ja jossa isävainaja oli luotsina, vedettiin kölin alitse kymmenen enträysmiestä, ja kun ne nostettiin toinen toisensa perään jälleen kannelle, virkosi niistä eloon vain yksi. Toiset jäivät kuoliaiksi ja viskattiin yli partaan mereen.

Se eloon vironnut oli kalpea ja hampaat löivät yhteen vilusta ja se karttoi muita.

Seisoi vain vokkamastoon nojaten ääneti ja vapisi vilusta ja oli synkän näköinen.

Toiset pelkäsivät, että se menettää järkensä, jos se saa noin yksin mietiskellä — niin oli monelle käynytkin — ja siitä syystä eräät vanhemmat miehet menivät sitä lohduttamaan:

— Hooo! Mitä tämä nyt on! Kunnia se on miehelle, että hänet on vedetty kölin alitse ja jäänyt sittenkin eloon! Ei sitä sellaista temppua kuka tahansa kestäkään, niinkuin tässä vast'ikään selvästi nähtiin! Eivät ne olleet ne toisetkaan mitään naukumamman poikia, mutta nirri meni kultakin kuin haililta!

Sitten alkoi yksi ja toinen parhaista ja vanhimmista miehistä kehua, että on sitä hänetkin kerran vedetty sotafregatin kölin alitse. "Jaa'a! Eikä niitä kunnon matruuseja muuten saadakaan! Pamppu ja korvatillikat, ne ovat vain alokkaita varten, milloin nämä ovat kovapäisiä ja huonoja oppimaan. Parhaat miehet on vedetty kölin alitse ja vielä paremmat pantu kuivamaan raa'an nokkiin, mistä on vain se vahinko, ettei niistä ainoakaan tavallisesti enää virkoa, muuten saataisiin laivaan miehiä, jotka olisivat ylimatruuseja, sellaisia, joihin ei enää pysty enträyskirves, ei tuli eikä vesi eikä mikään. On sitä kuulema joskus nähty sitäkin, ennen vanhaan."

Niin puhelivat lohduttajat, ja jo alkoivat kölin alitse juurikaan vedetyn silmät elää, ja näki jo selvästi, että mies rupeaa saamaan entisen raittiin luontonsa jälleen takaisin.

Sitten löi hän lämmitäkseen muutaman kerran käsiä harteisiinsa, pyörähti ympäri ja hihkaisi: "Hei pojat! Mitä me ryssistä välitetään!" ja hyppäsi kannella tasajalkaa, nauroi ja oli niinkuin ennenkin.

Sinäkin iltana tuli venäläisiä maanitteluveneitä, mutta niitä ei enää kuultu. Taljoilla vedettiin laivan pohjalta noin viiden leiviskän painoisia pohjakuormakiviä, jotka äänettömästä päästä vieritettiin ylimmästä tykkiportista alas veneisiin, yksi kuhunkin ja kuului alhaalta ensin "räiskis ja roiskis" ja sitten "puli puli" ja sitten muutaman kerran "slavabohu" ja sitten ei mitään.

Etelästä, Koivistolta, luovi ruotsalaisia kohti uljas loistojaala, jolla tuli joku korkea-arvoinen venäläinen lähettiläs. Valkea rauhanlippu liehui sen keulamastossa ja se laskettiin tulemaan aivan liki.

Kuninkaan lippu liehui "Rohkeuden" isossamastossa, sillä kuningas oli juuri ikään soudattanut itsensä sinne ja piti amiraaleineen suurneuvottelua peräkannella, kun venäläisten lähettiläs nousi yli partaan.

Päästyään kuninkaan puheille ilmoitti lähettiläs, että tänään hänen päällikkönsä ja herransa, amiraali Tshitshakov (tai jotain sinnepäin) oli päättänyt lopettaa tämän narrinpelin, ja kun Jumala on nyt antanut kauniin ilman ja navakan koillistuulen, lähtee venäläinen laivasto Uuraasta ja hyökkää myötätuulta ruotsalaisten niskaan. Kun venäläisillä on, paitsi moninkertaista ylivoimaa laivojen, mitä tulee miesten ja tykkien lukumäärään, sekä myös Jumalan tänään antamat luonnonvoimat puolellaan, on taistelun tulos ilman muuta edeltäkäsin selvä ja ratkaistaan ennenkuin äskettäin noussut päivä on päässyt korkeimmilleen, ja olisi kuninkaan, turhan ja ilmeisesti kevytmielisen verenvuodatuksen välttämiseksi, antauduttava laivoineen ja väkineen heti ja olisi kuninkaan paikalla seurattava lähettilästä alas jaalaan ja sillä Koivistolle, jossa amiraali Tshitshakov on antanut valmistaa laivassaan kuntoon komean hytin kuninkaallista vankiaan varten.

Niin sanoen kumarsi lähettiläs kuninkaalle ja viittasi kädellään jaalaansa.

— Sinä seuraat minua, enkä minä sinua! ja antoi teljetä lähettilään skanssiin, keulakannelle.

Se oli miehistä mieleen, ja he sanoivat: "Tämä kuningas vasta on
poikaa!" ja huusivat niin että sen taisivat kuulla ryssät ei ainoastaan
Viipurissa ja Koivistolla ja niillä tienoin, vaan vielä Pietarissakin:
"Hurraa" ja: "Eläköön kuningas, eläköön kuningas!"

Sitten kutsui kuningas isävainajan, joka oli siinä laivassa luotsina, sinne puolikannelle, laivan perälle amiraalien ja muiden korkeiden herrojen keskeen, ja sanoi hänelle selvillä suomensanoilla:

— Nyt me lähdetään. Tiedätkö sinä mitään muuta tietä täältä ulos kuin
Koiviston kautta?

— Tiedän kyllä. Rannikkoväylän tuolta Ristniemen ohi, mutta se on täynnä kareja ja matalikkoja, eikä sieltä ole isommat laivat koskaan ennen kulkeneet, eivät muut kuin saarelaisjaalat ja kalastajaveneet.

— On kyllä, mutta väylä on ahdas ja mutkikas, eikä siellä ole mitään merimerkkejä.

— Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle… Sitten viittasi kuningas erääseen raa'an nokassa riippujaan ja jatkoi:

— Sinä viet nyt meidät Ristniemen kautta ulos, ja jos tämä laiva kerrankaan raapaisee pohjaa, riiput sinä auttamattomasti tuolla raa'an nokassa, mutta jos kunnialla teet tehtäväsi ja kuljetat selviä vesiä pitkin, saat rahaa ja kunniaa minkä osaat itse valita. Tartu kiinni ohjausrattiin!

Jo olikin kiire, sillä hyvää myötäistä tulivat Tuppuran takaa näkyviin venäläisten purjeet.

Kuninkaan määräyksestä Ruotsin laivasto ohjasi myös ensin myötäistä, kohti Koiviston salmea. Sikäli kuin venäläiset tippuivat ulos Tuppuran salmesta, asettuivat ne taistelujärjestykseen ja seurasivat ruotsalaisten kintereillä, luullen näiden todella koettavan heidän mielestään ainoaa epätoivoista keinoa: murtautua läpi Koiviston salmen.

Tällä välin laitettiin ruotsalaisia polttolaivoja kuntoon, ja kun oli päästy lähelle Alvatinnientä, jonka takaa parhaan ampumamatkan päässä tulla viiletti sivutuulta Koivistolla ollut venäläinen laivasto-osasto sulkeakseen ruotsalaisten tien, ohjattiin, venäläisten suureksi hämmästykseksi, ruotsalainenkin laivasto suuressa komeassa kaaressa ja vanavesilinjassa oikealle ja jouduttiin samansuuntaiseksi tuulen alla olevan venäläisen linjan kanssa.

Antamatta ensimmäistä enemmän kuin viimeistäkään sananvuoroa venäläisille laukaisivat ruotsalaiset alihangan puoleiset tykkinsä ja antoivat venäläiselle koko kupeellaan aikamoisen luotituiskun. Osa luodeista pausahteli veteen, osa lensi yli, mutta sangen monet sattuivat maaliinsa, ja moni masto- ja raakarikkoinen venäläinen ohjasi jo myötäistä pakoon. Savu painui tuulen mukana pitkin meren pintaa suoraan venäläisten silmille, ja heidän oli siis mahdoton tähdätä. Siitä huolimatta hekin laukaisivat, mutta osa luodeista sattui heidän omiin, Uuraasta tuleviin hyökkääviin laivoihinsa. Näille taas oli ruotsalaisten liike aivan odottamaton, eivätkä he voineet niin äkkiä muuttaa järjestystään, ja kun ne myötäistä lähestyivät keulat päin vihollista, eivät ne voineet toistaiseksi ampua ensinkään.

Ne liukuivat pitkän matkaa viimeisen ruotsalaisen laivan perän takaa ohi ja sekaantuivat polttolaivoihin, jotka juuri oli päästetty valloilleen. Muutamia ruotsalaisten omiakin laivoja sekaantui näihin polttolaivoihin ja paloi venäläisten kanssa yhdessä.

Polttolaivoihin oli kaadettu kuhunkin useita tynnyrillisiä tervaa ja sisään asetettu suuret määrät tervan sekaisia olkia, joista palaessa läksi hirvittävän paksu savu, joka painui Koivistolta tulleen venäläisen laivasto-osaston päälle ja kietoi sen kokonaan sisäänsä. Palavat laivat ajettuivat lisäksi päälle ja levittivät tulta laivasta laivaan, ja ennenkuin vihollisen laivasto selvisi siitä jälleen kirkkaaseen ilmaan ja voi tehdä huomioita ympärilleen, purjehti ruotsalainen laivasto jo täyttä vauhtia ja jokainen purje tuulessa ennen tuntematonta väylää ohi Ristniemen, lounaaseen, kohti vapaata merta. Sieltä se vielä mennessään anteli kolmirivisistään yhteislaukauksia jäähyväisiksi venäläisille, joista osa oli jo selvinnyt ensi pökerryksistään ja ryhtyi ajamaan vihollista takaa, mutta muutamain laivain ajettua karille Ristniemen edustalla peräytyi takaisin Koivistolle.

Koillisesta nousi yhä yli taivaanrannan sankkoja savupatsaita, mutta ainoaakaan takaa-ajajan purjetta ei enää näkynyt.

"Rohkeasta" laskettiin vene vesille ja kolmen päivän eväs, purjeet ja airopari ja viimeiseksi venäläisten lähettiläs.

Ennenkuin veneen pesti irroitettiin laivasta, huusi kuningas alas sille lähettiläälle:

"Sano terveisiä Tshitshakovillesi, jos omiesi pariin pääset, ja ilmoita, että kyllä minä ennen tämän kesän loppua tulen vielä perimään sen minulle varatun hytin hänen amiraalilaivassaan. Olkoon varma siitä! Jumala kanssasi!"

Sitten hän lisäsi miehille, jotka pitivät naakelin ympärillä kiinni veneen pestiä: "Antakaa mennä!", jolloin miehet viskasivat pestin alas ja vene lähettiläineen jäi kiikkumaan kuin alli aalloille. Kaikkien laivojen purjehdittua ohi nähtiin veneeseen kohoavan purjeen ja se alkoi luoviskella Koivistoa kohti…

Hylkeet ja hallit nousivat yökalastuksensa jälkeen luodoille ja kareille suurin parvin ja tappelivat ahtaasta makuutilasta.

Joidenkin ääni muistutti naisten laulua ja toisten taas miesten kiljumista rantakäräjillä, ja jotkut mörisivät kuin vihaiset sonnit.

Ville heräsi joutilaan ohjausrattinsa ääressä näihin ääniin täyteen tajuntaansa ja säpsähtäen vilkaisi taakseen, sillä kaiken aikaa hänestä oli tuntunut kuin hänen isoisänsä olisi seisonut siinä aivan hänen takanaan ja äänettömällä äänellä, mutta niin, että hän ymmärsi jokaisen sanan, kertonut noita satavuotisia muistoja kuninkaan luotsista.

Satavuotisia ne muistot totisesti olivatkin sillä olihan silloin heinäkuun kolmas vuonna seitsemäntoista sataa ja yhdeksänkymmentä, ja nyt parhaillaan nousee siinä merestä päivä joka on heinäkuun kolmas vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.

ITAN KUOLEMA.

Siitä nelimiehisestä veljesparvesta, johon Liiva-Simo kuuluu, on Itan kuoleman jälkeen enää elossa vain yksi, nimittäin Simo, joka on nuorin.

Itta oli vanhin veljeksistä, kuollessaan muutamia kuukausia vaille seitsemänkymmentä.

Ne, jotka katsoivat hänen valkeaa partaansa ja näkivät hänen kaljun, kiiltävän päälakensa, jota ympäröi valkea hiusseppel, arvostelivat hänen ikänsä kymmenen vuotta liian korkeaksi, ja ne, jotka kiinnittivät huomionsa ainoastaan hänen punakkaan, leveään ja lihavahkoon naamaansa ja hänen pirteisiin, toisinaan äkäisiin, mutta melkein aina viekkaisiin silmiinsä ja yhä vielä hyvin säilyneisiin niin ruumiin kuin hengen voimiinsa, erehtyivät pitämään häntä kymmenen vuotta nuorempana kuin olikaan.

Joistakin syistä (jotka eivät kuulu tähän) vanheni hän siksi, mikä hän oli, jo noin viidenkuudetta ikäisenä — tarkemmin: viidenkymmenen ja viidenkuudetta välillä. Jos parta ja tukka olisivat pitäneet värinsä, olisi häntä kuolemaansa asti luultu korkeintaan viidenviidettä vanhaksi. Itta oli purjehtija.

Hänellä oli jahti, niinkuin Simollakin. Lieneekö johtunut hänen kummallisesta luonteestaan ja tavallista vilkkaammasta mielikuvituksestaan vai tilapäisestä humaluushulluttelusta, vai kaikista niistä yhteensä, sekin omituinen tapaus, jolle koko saari ja miltei kaikki Suomenlahden rannoilla ja saarilla asuvat ihmiset aikoinaan nauroivat paljon ja josta toisinaan yhä vieläkin puhetta syntyy.

Tapaus oli nimittäin outo ja ennen kuulumaton. Se poikkesi kokonaan siitä, mihin oli totuttu sekä selväpäisten että humalaistenkin kesken. Korkeintaan olisi joku mielipuoli niin tehnyt, mutta Ittapa ei ollutkaan mikään mielipuoli. Tuskin kukaan oli niin täysinäinen mielensä puolesta kuin hän. Rantakäräjillä naurettiin hänen sukkelasanaisille arvosteluilleen ja kunnioitettiin hänen lausuntojaan hintojen nousuista ja laskuista, ilmoista ynnä muusta.

Kuinka paljon hilpeyttä ja kevyttä iloa herättikään eräs hänen sanansa — pätsähdyksensä, niinkuin hänen hassunkurisia ilakoimisiaan ja sanonnaisiaan tavallisesti nimitettiin — eräissä jonkun vanhuuttaan kuolleen saidan sukulaisen hautajaisissa. Itta kohotti lusikkansa ja lausui: "No hyvää päivää hernekulta! Missä sinä olet koko päivän ollut, kun en minä sinua ole löytänyt, vaikka olen kuinka etsinyt ja etsinyt?"

Voi sitä iloa, mikä siitä seurasi! Se oli yhtä hihitystä ja hahatusta, niin ettei syönnistäkään enää tahtonut mitään tulla, ja rakkaan vainajan, sureminen oli unohtua kokonaan.

Kaikki nauroivat ihan katketakseen, ja vielä sitä iloa riitti seuraavaksikin päiväksi, ja remahteli se uuteen liekkiin siellä ja täällä, levitessään pitkin seuraavaa viikkoa talosta taloon ja lopulta toiseenkin kylään ja kytien vuosikausia ja taas leimahtaen ilmiliekkiin jonkun sattumalta mainitessa: "No hyvää päivää hernekulta…"

Eikä siitä loukkaantunut kukaan, vaikka olikin hautajaiset. Leskikin, talon vanha emäntä, joka niitä hautajaisia miesvainajalleen pitikin ja joka oli hyvin vanha, huulet painuneet hampaattomaan suuhun, nauroi vesissä silmin Itan sukkeluudelle eikä ottanut sitä ensinkään pahaksi, vaan sanoi:

Ei se Itta hullu ollut eikä häntä hulluna pidettykään, mutta hän oli aina pienessä, ja väliin suuressakin humalassa ja lisäksi iloinen luonnoltaan ja koirankuria täynnä koko mies.

Kaikki pelkäsivät joutuvansa hänen hampaisiinsa ja nauroivat hänen jutuilleen ja teoilleen pysyäkseen hänen suosiossaan.

Mutta eivätpäs pelänneet kerran eräänä kesänä, jo monta vuotta sitten, tuolla luvalla, meren rannalla, muutamat naiset, jotka olivat siellä vaatteita huuhtomassa.

Itan talo oli siinä aivan rannassa. Ikkunastaan hän näki naiset, jotka olivat vaatteita huuhtomassa. Heitä oli neljä, kaikki nuoria ja iloa täynnä.

Yhä vain ne siellä nauravat ja juttelevat, eikä työstä näytä tulevan tuon taivaallista.

Heillä on jaloissaan pitkävartiset, vettäpitävät kalastajasaappaat ja edessään pitkät, kaulaan asti ulottuvat, keltaiset, välkkyvät, öljytyt esiliinat.

Korista he ottavat valkeita pestyjä vaatteita, kahlaavat helmoineen syvälle veteen, jossa upottavat huuhdottavan ja huiskuttavat sitä ankarasti kahden puolen.

Kiertäen kuivaksi huuhdellun vaatteen kahlaavat toisetkin jälleen kuivalle, viskaavat kierretyn valmiiksi pestyjen koriin, jonka sisällys kasvaa sangen hitaasti, ja sitten ne joutavat taas kerääntyvät yhteen ryhmään ja hihittävät minkä jaksavat ja toisinaan nauravat, nauravat jumalattomat ihan ulvoen.

"Ei tuota viitsi enää mikään katsella!" mörähtää hän ja päättää lopettaa ainakin täksi päiväksi heidän inhoittavan kikatuksensa.

Itta kokoaa tuvasta muutamia tuoleja, neljä kappaletta, kaksi kumpaankin käteensä, ja vie ne rantaan, jossa asettaa yhden tuolin kunkin naisen taa ja sanoo:

Läheisellä luotsisillalla oli parhaillaan liuta miehiä rantakäräjillä, ja nämä näkivät kaiken ja ymmärsivät heti kaiken ja päästivät kurkuistaan valtavan ja nauravan: "Hööö…", niin että vuoret sen kaiussa ihan vapisivat.

Itta mulautti viekkaasti silmiään sillalle päin kiitollisena siitä, että miehet olivat huomanneet ja ymmärtäneet hänen hommansa ja auttaneet häntä "hööllään" nolaamaan näitä kikattavia ja laiskoja naisia, ja ensi silmänräpäyksessä näyttikin siltä kuin Itta olisi onnistunut, sillä naiset vilkaisivat ymmällä kasvoin ensin häneen ja sitten toisiinsa ja olivat pari silmänräpäystä aivan ääneti.

Mutta sitten puhkesivat he nauramaan ja sen naurun rinnalla miesten äskeinen höökin oli vain sääsken yninää.

Koiratkin siitä pelästyivät ja rupesivat haukkumaan ympäri kylää ja juoksivat hännät sojossa rantaan, jossa rupesivat tappelemaan: hyökkäsivät ensin rantaan ennättäneen kimppuun, koska sitä pidettiin jollakin tavalla melun aiheuttajana, ja se pelasti — ei nahkaansa, sillä siinä oli jo monta ammottavaa viiltoa ja vasen korva riippui poskella ja kallo paistoi valkeana siltä kohdalta, missä korva alkuaan oli ollut — pelasti henkensä uimalla yli sataman toiselle rannalle, jossa nousi rantakivelle ja horjuen ravisteli turkistaan suolaista merivettä ja irvistellen silmäili vielä kerran kylään päin ja alkoi juosta lönkyttää metsään, jossa kävi loikomaan ja nuolemaan haavojaan.

Suunnattomia parvia rääkkyviä variksia lenteli paikan yllä, sillä nekin olivat pelästyneet ja lähteneet miehissä ottamaan selvää melun syistä.

Naurultaan eivät naiset enää edes pysyneet seisoallaankaan, vaan lysähtivät vasten tahtoaan istumaan tuoleille, jossa sydänalaansa pidellen vääntelehtivät ja nauroivat ihan ulvomalla.

"No kiitoksia — kiitoksia — oikeen paljon, että muistit meitä — — Ja kyllä — — mekin muistetaan — — sinua — ja tullaan — sitte sinun hauta — jaisiisi — he — hernettä — onkimaan…!"

"Hii…! Hoo…! Hee! Uuu!" kuului kuorossa naisten nauru, ja Itta tunsi tulleensa ensi kerran eläissään itsekin narratuksi ja hiipi häpeissään pois.

Naiset käyttivät sitten tuoleja hyväkseen koko työnsä ajan. Niillä he istuivat huuhdottua vaatetta kuivaksi kiertäessään, ja joku jo vei tuolin mukanaan mereenkin ja istui siellä huuhtoessaan vaatetta kaiken aikaa nauraen. Se ei ollut kuitenkaan oikein mukavaa, sillä istujan noustua ja lähdettyä maalle tulemaan löi laine tuolin nurin ja sysäsi sen aina kuivalle hiekalle asti.

Ei Itta iljennyt hakea tuolejaan itse pois rannasta. Illalla myöhään naiset toivat ne Itan keittiöön, jossa emäntä otti ne vastaan siunaillen miehensä tuhmuutta.

Tämä ei kuitenkaan ollut se outo ja ennen kuulumaton tapaus. Nämä olivat vain pieniä yksityisseikkoja, joita tuskin enää muistetaankaan.

Outo ja ennen kuulumaton tapaus sillä saarella ja koko maailmassa oli se, että tavallinen talonpoikainen vanha ihminen, vaikkapa sitten parempina päivinään kuljettikin laivoja Pohjanmerelläkin ja joskus aina Välimerelle asti — kunnes ne yritykset talonpoikaislaivureilta kokonaan kiellettiin — rupesi hulluttelemaan aina siinä määrässä, että maalasi kunniallisen jahtinsa varppeen sisäpuolelta ukonkuvia täyteen. Niitä seisoi siinä piirissä kaksikymmentä alihangan ja toiset kaksikymmentä ylihangan puolella. Ulkopuolelle varpetta, kannen ja partaan välille, maalasi hän pelkkiä isoja naisten kasvoja. Sekä ukot sisäpuolella että naiset ulkopuolella olivat sangen kömpelösti tehtyjä, ja rumia ne olivat totisesti.

Hän oli palannut eräältä purjehdusretkeltä, jolla hän oli viipynyt koko kesäkuun ja viettänyt sen viimeiset päivät erään satamakaupungin poliisiputkassa.

Hänellä oli tapana aina ennen satamasta lähtöä panna toimeen suuret juomingit, jotka päättyivät tappeluun poliisin kanssa, joita vastaan Italla oli erikoinen vimma, ja hän joutui aina yön viettoon poliisiputkaan.

Niin kauan kuin hän toimitti tavallisia maalauksiaan jahdissa, meni kaikki luonnollista tietään eikä kukaan tietysti kiinnittänyt siihen huomiotaan, mutta sitten, kun ukon kuvia rupesi oikein satamalla satamaan varppeen sisäpinnalle, alkoi uteliaita soutaa Itan jahtia kohti. Jolla toisensa perästä sinne meni ja rantakäräjät saivat uutta työtä: tutkittiin ja vatkattiin kysymystä, eikö Ittaa jo voida pitää juoppohulluna tai muuten sekapäisenä. Se ilahduttava puoli jutussa kuitenkin oli, ettei ollut pelkoa lisäkulujen tulosta kunnalle, sillä Itta oli rikas mies ja jos hullujenhuoneeseen joutuukin, niin ei se suinkaan kunnan kukkaroa rasita.

Joku kysyi Italta itseltään, että "mitä se Itta oikein meinaa, mitä ne nuo kuvat sitten ovat, niin sisä- kuin ulkokin puolella".

Kysymyksen kuultuaan hän viskasi oikean jalkansa vasemman polvensa yli ja antoi säärensä kiivaasti kiikkua. Hän puhalsi ainakin kolme pitkää savua, ennenkuin viitsi vastata:

"Jaa, että mitä nämä kuvat sitten oikein meinaavat? Ettekö te sitten itse silmillänne näe ja päällänne ymmärrä, että poliisejahan ne ovat. Siinä on paras osa niistä poliiseista, joiden kanssa olen joutunut satamapaikoissa tekemisiin. Nuo tuolla ylihangan puolella, herrojen puolella, ovat Suomen poliiseja ja nuo tuolla alihangan puolella Viron kuratnikkejä. — Pirun kuviahan minun piti maalata, mutta eihän niistä sitten sen parempia tullutkaan. No — eiks' ole koreita — hähähähäh…?"

"Ja mitä täällä ulkopartaalla on? Pelkkää piikaväkeä…?" kysyi joku jollasta.

"Ja se on taas senluontoinen asia, joka jokaisen on itsensä arvattava, ja ellei arvaa, niin oma vahinko."

Monenkin teki mieli sanoa, että "jo nyt on päässäsi vika ja paha vika onkin", mutta jäi sanomatta, kun oli niin mokoman hyvä mies muuten.

Italta ei jäänyt miesten päänpuistatukset huomaamatta, ja kyllä hän arvasi, mitä ne ajattelevat. Häneltä pääsikin aikamoinen röhönauru. Miehet havaitsivat, että Itta on koirankuria ja ivaa täynnä, ja läksivät häpeissään pois, itse kukin taholleen. Heidän jälkeensä huusi Itta vielä: "Taisitte lähteä täältä paljon viisaampina kuin mitä olitte tänne tullessanne!" ja nauroi, että rannat raikuivat. Sitten hän laskeutui alas kajuuttaan, jossa otti taas aikamoiset ryypyt.

Kannelle tultuaan hän vielä silmäili maalauksiaan ja tuumi jo sivellä pois koko koristeet, mutta jätti kuitenkin, ajatellen, että "olkoot, kun tulivat kerran tehdyksi ja kun niistä on vaivat nähty ja kun niitä tuli jo koko kevään ajatelluksi ja vasta pitkäin mietiskelyjen perästä siihen tehdyksi", — että "olkoot, olkoot nyt siinä ainakin samanverran aikaa, mikä on mennyt niiden ajattelemiseen ja aikomiseenkin" (nimittäin toinenkin puoli kesästä). —

Hän ei osannut arvatakaan, minkä huomion esineeksi hänen jahtinsa pari päivää myöhemmin joutui mantereella, eräässä satamakaupungissa.

Hän oli vielä kaukana rannasta, kun jo laiturille kerääntyi uteliasta yleisöä niin paljon, että poliisin tuon tuostakin oli tultava ja sanottava: "Hajaantukaa!" Oli nimittäin alkanut sota ja poliisi epäili jonkin salahankkeen olevan tekeillä.

Itan laskiessa siltaan syöksyivät uteliaat joukot aivan lähelle silmäilemään Itan jahdin koristeita. Jo unohti poliisikin vaaran, joka voi piillä jokaisessa väen tungoksessa, ja nauraa hohotti itsekin kurkku ammollaan.

Pian oli Itan jahdin nähnyt koko kaupunki. Toisilleen aivan vieraat ihmiset rupesivat kovaäänisesti rähisemään jahdin koristeina olleiden kuvien merkityksestä ja arvosta.

Satamassa oli myös paljon ulkomaalaisia, ja he luonnollisesti kävivät myöskin katsomassa tuota ihmejahtia, jonkalaista ei ole nähty ei kuultu ilman millään äärillä. Parin viikon perästä puhuttiin Itan jahdista ulkomaalaisissakin satamissa.

Huomattuaan äkkiä tulleensa kuuluisaksi ja kaikkien suosimaksi pani Itta vielä samana iltana toimeen juhlan omaksi kunniakseen kapakassa, jonka nimi oli "Häränpää". Tämän nimen oli kapakka saanut aivan ilman omaa ansiotaan vieressä olevasta lihakaupasta, jonka oven päällä oli häränpään kuva.

Itta otti mukaansa molemmat omat miehensä ja valikoi sillalta lisäksi neljä joutilasta satamatyömiestä, jotka tiesi hyviksi laulajiksi ja hyviksi juojiksi. Nytkin näyttivät ne olevan pahassa kohmelossa, mutta ei ollut rahaa, millä ostaa kohmeloryyppyjä.

"Minä maksan teille sata markkaa mieheen tästä illasta, jos lähdette nyt minun mukanani 'Häränpäähän' ja olette siellä niin kauan kuin minäkin ja laulatte, mitä käsken."

"Mutta siinä on vielä toinen ehto: Te ette saa koko ajalla ryypätä tippaakaan, vaikka minä itse ryyppäisin kuinka paljon. Teidän on pysyttävä selvinä loppuun asti ja laulettava selvästä päästä."

Pian alkoi Itta sen laulunkin. Hän itse lauleli ja sepitti samalla aina uusia ja uusia säkeistöjä, ja apulaiset muodostivat kuoron. Jokaisen säkeistön kertosäe kuului:

Laulussa nimittäin Ittaa verrattiin pitkin matkaa kaikkiin muihin ihmisiin — ensin näin:

    Muutkin kipparit
    Ryypyn ottaa.
    Rahalla maksaa
    Ja maksaa jaksaa,
    Vaan Liivan-Itta on herra!

Sitten kaupungin pormestariin ja kauppiaihin, leipureihin, kenkäseppiin, vaateseppiin, puuseppiin, rautaseppiin ja muihin.

Sitten siirryttiin kotisaarelle, jossa ei unohdettu pappia, ei lukkaria, suntiota, ei kirkonisäntää, eikä ketään. Kaikki saivat osansa ja kaikkia verrattiin Ittaan.

Kapakkayleisö lisääntyi hetki hetkeltä ja osoitti innokkaasti suosiotaan rajuilla taputuksilla joka säkeistön jälkeen. Jopa tapahtui niinkin, että koko kapakka yhtyi kuoroon "Vaan Liivan-Itta on herra", säkeistössä, jossa laulettiin läsnäolevasta kapakanisännästä näin:

    Kapakkamestari
    Härjänpäässä
    Viinaa valaa
    Ja tyttöjä halaa,
    Vaan Liivan-Itta on herra!

Tämä säkeistö oli laulettava kolmeen kertaan, ennenkuin yleisö oli tyytyväinen ja malttoi odottaa jatkoa, jota tuli ja tuli. Kapakan isäntä nauroi toisten mukana eikä osoittanut suosiotaan muita laimeammin. Tuskin kukaan iski niin vimmatusti kämmeniään yhteen kuin hän, kun kolmannen kerran päättyi säkeistö kapakkamestarista. Hänhän se oli ainoa, joka hihkaisi, että "vieläkin kerran!", mutta Itta ennätti jo aloittaa uuden säkeistön.

Kun kapakoitsija huomasi, että Itta laulullaan, joka kuului kadulle asti, vetää yleisöä hänen kapakkaansa, joka oli siihen asti ollut miltei unohduksissa, meni hän Itan luo ja sopotteli hänen korvaansa:

"Jos laulat koko illan ja vielä muinakin iltoina, vaikka joka ilta, saat ilman maksua juoda mitä vain ja niin paljon kuin haluat ja hyvän palkan lisäksi itsellesi ja apulaisillesi", jolloin Itta veti esille paksun rahakukkaronsa ja sanoi:

"Jaaha. Paljonkos ollaan isännälle velkaa?" — maksoi velkansa ja siirtyi sanaakaan sanomatta miehineen toiseen kapakkaan.

Sitä sangen monet kotisaarella ihan vakavissaan pitivät alkavan mielenhäiriön enteenä, mutta ne, jotka niin uskoivat, erehtyivät surkeasti, sillä Itasta ei sekapäistä tullutkaan, hänen ainoa vikansa oli vain liiallinen halu ryyppyihin.

Siitä asianhaarasta oli Italla vaimovainajansakin kanssa joskus kiivaanpuoleinen sanasota avioliiton alkuaikoina.

"Sinä köyhdytät meidät juopottelullasi. Nielet kohta kurkkuusi sekä nurkat että nurkkakivet", johon oli Itta vastannut:

"Ihan päinvastoin on asia, mamma kulta, että jos en minä joisi, saataisiin ruveta syömään entisiä säästöjä ja tyhjennyttäisiin lopulta niin rahasta kuin tavarastakin." — Itta nimittäin väitti ja näytti toteen, ja sai vaimonsakin uskomaan, että hän Suomen puolella tapaa kaikki kaupikkinsa ja Viron puolella kaikki sopransa yksinomaan kapakassa.

"Kapakassa ne solmitaan kaikki liikeasiat ja siellä niitä tapaa ihmisiä, eikä suinkaan muualla, enkä minä ole jahtiini saanut ainoatakaan kuormaa enemmän Suomesta kuin Virostakaan muualta kuin kapakasta ja sen kautta minä myynkin joka ainoan jahdinkuorman, olkoon se sitten perunoita, halkoja, katukiviä tai muuta. Minä olen sen päässäni niin laskenut ja kokemuksesta oikeaksi huomannut, että jos minä ryyppään tuhannen markan edestä, niin minä ansaitsen viidentuhannen edestä, mutta jos minä ryyppään sadan edestä, niin ansaitsen vain tuhannen edestä, siis jos en ryyppäisi ensinkään, en ansaitsisikaan mitään. Siitähän näet, mamma, ettei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman ja että työmies on palkkansa ansainnut."

Hän alkoi rappeutua päivä päivältä, muuttui kärtyisäksi ja menetti helposti mielenmalttinsa ja alentui kevytmielisiin yrityksiin, vieläpä uhkapeliinkin yhden ainoan vaivaisen konjakkipullon vuoksi, niinkuin silloinkin kerran myöhään syksyllä, kun hän oli tehnyt mantereelle matkan, aivan erikoisen matkan koettaakseen keinolla millä hyvänsä saada ennen pitkän talven tuloa ostaa viinaa tai sitä parempaa.

Hän oli kaupungissa yhtynyt useain samaan hätään joutuneiden kanssa. Siinä oli jahtimiehiä, kaljaasimiehiä ja kalastajia sekä puolikymmentä luotsia. Luotsit olivat tuoneet laivoja kaupunkiin ja muut olivat tulleet samalle asialle kuin Ittakin, mutta luotsien kanssa. Heillä kellään ei ollut tietoa paluumatkasta ja yhtyivät siis Ittaan, joka mielellään tarjosi vapaan kyydin jahdissaan.

Suurten vaivojen perästä oli kukin onnistunut keinottelemaan itselleen kuka konjakkipullon jostakin ulkolaisesta laivasta, kuka rommipullon, kuka viskipullon, kuka mitäkin. Olipa joku onnistunut saamaan vanhanaikaisen kaksilitraisen pirtuakin.

Jahdissa oli hyvä pohjakuorma, ja sieti se, varsinkin näin sivumyötäisessä, paljon purjeita, mutta vielä enemmän niitä pantiin. Toisten vastalauseista huolimatta komensi Itta huippupurjeenkin ylös.

Oltiin jo merenselällä, jossa kävi ankara ristilaine, vanha ummikas lounaasta ja nykyisen tuulen synnyttämä aalto luoteesta. Tuuli lisääntyi yhä.

Ensin otettiin purjeryypyt ja sitten muita sen lisäksi, ryyppy ryypyn jälkeen.

Peränpidossa oli Itan alaikäinen pojanpoika, joka sai lämpimikseen yhden viinaryypyn, mutta ei yhtään enempää. "Yksi selvä mies on laivassa aina oltava", selitti Itta.

Jo kolmatta tai neljättä kertaa koetti poika saada ääntään kuuluviin, huutaen alas kajuutan luukusta:

"Höö! Poika pelkää vain, että joudutaan liian pian kotiin ja hän jää ilman toista ryyppyä. — He! Täss' on, ettet tarvi aina mankua!"

"Alus on minun ja purjeet on ja minun ja tuuli on Jumalan ja jos se repii purjeita, niin lyödään toisia tilalle, niinkuin ulkolaisissa pasaadiseilareissa vain! Tiedättehän te, etten minä olekaan mistään köyhäintalosta, enkä liioin arkalastakaan kotoisin…"

"Niin on, Itta! Antaa kaataa vain! Sitä minäkin, että jos tuuli repii purjeita, niin pannaan uusia tilalle, ja jos masto taittuu, niin nostetaan pystyyn jälleen. Sillä tavalla!" hihkui joku. Jahti kiiti vuoroin ylä- ja vuoroin alamäkeä meren pauhatessa villinä ympärillä ja oli mahdoton seisoa kannella pitelemättä mistään kiinni.

Miehet laskeutuivat taas kajuuttaan, Itta viimeisenä, silmäten poikaa, jolle luukusta alas painuessaan sanoi:

"Onkos sinulla, poika, vilu vai pelkäätkös sinä, kun sinä noin vapiset.
— He, tuoss' on vaatetta päälles lisää."

Kajuutassa syntyi outo keskustelu, jonka aiheutti se, että Itta alas päästyään kertasi kannella lausumansa uhan, että alus ja purjeet ovat hänen ja hän tekee niille mitä tahtoo, johonka joku sanoi:

"Sitä vain, ettet taitaisi uskaltaa ajaa tätä jahtia Hirskalliolle nyt yhtäpäätä."

"Se vasta nyt helkkarin iso vale onkin! Jos luovut tuosta konjakkiputelistasi ja annat sen minulle, niin annan minä tärähtää tämän jahtini Hirskallioon ja siinähän sitten saat nähdä, kumpi on kovempaa, puu vai kivi, ellet sitä ennestään vielä tiedä."

Veto lyötiin ja sitten noustiin jälleen kannelle, eikä pitkää matkaa enää Hirskallioon ollutkaan. Itta itse istui ohjausratin ääreen ja muutti suunnan suoraan Hirskalliota kohti.

Meri myllersi mustana ja valkeana ja leveä valkea juova saarsi saarta aaltojen pauhatessa valtavina kuohuvalleina sen rannoille ja kallioihin, jotka punertavina ja auringonpaisteisina kohosivat vaahdosta.

Jahti kulki hurjaa vauhtia. Se ihan vapisi lentäessään aallon harjalta toiselle. Purjeet humisivat ja köydet vihelsivät.

Ääneti seisoivat miehet. Kallion lähetessä levottomuus näytti ilmeisesti lisääntyvän. Keulapuolelle oli kokoontunut parvi miehiä. Siellä olivat lopulta kaikki, jotka eivät olleet osallisia vedon lyöntiin.

Kiivas keskustelu, jota siellä nähtävästi käytiin, ei kuulunut perälle, jossa Itta silmää räpäyttämättä piti kohti kalliota.

Keulassa näkyi tullun johonkin päätökseen, sillä miehet lähestyivät nopeasti Ittaa ja ensimmäinen alkoi tiukalla äänellä puhua:

"Täytyykö tässä, Jumal'aut, kahden hullun miehen vedonlyönnin tähden menettää näin monen miehen henkensä? Sepä ei saakaan tapahtua! Kuules, Itta! Nyt on asian laita sillä tavalla, että kierrä rattia oikealle päin ja helkutin pian, muuten en minä mene takaamaan, ettei tässä yksi mies, niin vanha kuin onkin, joudu partaan yli mereen! Kuuletko sinä, roisto! Jätä tänne ratti viisaampien käsiin!"

"Anna helkkarissa veneen mennä selviä vesiä. Kyllä minä jo uskon ilmankin, että sinä uskallat ajaa kalliolle, ja annan putelin sinulle niin ikään ja tunnustan menettäneeni vedon", lepytteli jo sekin, joka vedon oli Itan kanssa lyönyt.

"Minusta alkaa tuntua, kuin olisin lähtenyt akkojen kanssa seilaamaan ja ruvennut akkojen kanssa vetoja lyömään! — Vaikka sinun kunniasi antaisikin myöten peruuttaa sanasi ja vetosi, niin ei anna minun, ja siitä syystä me nyt ajetaan kalliolle, koska niin on päätetty, ettette saisi perästäpäin sanoa: Ei se kyennyt Itta-vainajakaan seilaamaan kalliolle. — Pysykää vain loitommalla, en minä vielä niin huono ole, että minut vaan noinikään lykättäisiin pois paikaltani — vaikka vanhakin olen."

Jotkut olivat sillä aikaa menneet jälleen keulapuolelle, laskeakseen purjeita alas, mutta ajoissa huomasi Itan valpas silmä sen ja hän huusi:

"Selviättekö sieltä saatanan vikkelään tänne perälle. Se tärähtää siinä paikassa ja jos masto kaatuu, niin sitten te varmastikin henkenne menetätte. Joka mies perälle ja paikalla!"

Laineen mukana oli jahti syössyt ylös loivalle ja limaiselle kalliolle noin pituutensa verran, ja juuri sillä hetkellä, jolloinka se pysähtyi, taittui masto puomin kytkimen kohdalta ja harjustinten silmien alta poikki ja lensi purjeineen ja köysineen yli keulan.

"Sieltä saisitte nyt etsiä luitanne puunroinan, lokkien ja nuorien seasta, jos olisitte vielä siunaaman ajan viipyneet keulapuolella mastoa", selitteli Itta nousten ylös ohjauspukiltaan.

Tarkastettiin aluksen runko heti ja suureksi kummaksi havaittiin, että se oli ehyt. Siivitoista ja raista oli vaan lähtenyt isoja kiltoja kallioon. Kallion loivaa nousua jo noin sylen syvältä vedeltä ja sitä, että alus törmäsi sille ratsastaen valtavan aallon harjalla, joka aivan samalla hetkellä vyöryi kalliolle ja kantoi jahtia keveästi voimakkailla hartioillaan, saatiin kiittää, ettei keulakaan rikkoutunut ja että kaikki meni näinkin hyvin. Suurimmat laineet syöksyivät vieläkin jahdin alle ja täristelivät sitä. Kun oli pelko siitä, että jahti näin vähä vähältä luisuisi alemmaksi ja joutuisi aaltojen viskeltäväksi ja tuhoutuisi kokonaan, otettiin miehissä ankkuri alas ja sen haara kiinnitettiin erääseen muutaman sylen päässä olevaan leveään ja syvään kallionrakoon ja kelattiin ketju jälleen kireäksi. Näin tuli jahti varmasti ankkuroiduksi nykyiseen asemaansa. Tuulen käännyttyä ja meren noustua voitiin taas tulla miesjoukolla paikalle ja lykätä jahti takaisin mereen.

Kun jahti törmäyksen perästä oli saatu tuossa aniharvinaisessa asemassaan ankkuroiduksi, katseltiin sitä vielä hetkinen, ja yritti tulla taas riita Itan kehuessa:

Pari syltä molemmin puolin jahtia nousi kallio nimittäin jyrkempänä ja aivan vesirajassa oli lisäksi jyrkkä putous, ja olisi jahti niihin törmätessään kokonaan tuhoutunut. Ymmärsi sen jokainen läsnäolleista, ettei siitä miehetkään, ainoakaan, olisi kyennyt ylös nousemaan, pitkin limaista kalliota, johon aallot syöksyvät.

"Sehän on helkutti, ettei joka mies olisi tähän osannut laskea kirkkaalla päivän paisteella!" lisäsi joku.

"Älä ylpeile tyhjällä! Joku toinen mies, minä esimerkiksi, suoraan sanoen, olisin tullut tähän paljon sievemmin. Ensiksikin on tässä sylen verran lännempänä paljon loivempaa. Toiseksi olisin minä valikoinut suuremman ja paremman laineen ja sellaisen, joka nousee jahdin perän takaa sylen päässä kalliosta ja niin nätisti minä olisin tuonut jahdin tähän samalle kalliolle, ettei olisi menetetty mastoakaan, ei niin kerrassa mitään. Sinä Itta kajuutassa olisit kysynyt toisilta, että 'eiks maa jo ala näkyä?' kun minä jo olisin laskemassa purjeita alas. Nyt sinulta, niinkuin tässä on nähty, laski purjeet alas kokonaan toinen mies ja aika rytinällä laskikin!"

"Höö! Älä puhu turhaa!" hörähti Itta ja viittasi halveksivasti kädellään.

"Älä puhu turhaa! Mitä sinä oikein haastat! Riitaa vai! Kyllä minä näytän, mitä minä puhun! Mennään paikalla satamaan ja otetaan minun jahtini, ja jos sinussa ja teissä toisissa on miestä lähtemään mukaan, niin minä kyllä näytän, mitenkä maalle lasketaan."

"Mene vaan yksinäsi. Me katsellaan täältä. Ja kun tässä on kerran alus saatu ankkuriin, niin lähdetään me toiset ottamaan ankkuriryypyt sillä aikaa, kun tämä menee mäkeä laskemaan — ja tule sentään sinäkin yhteen joukkoon, jos alkaisit jänistää."

"Jänistää!" matki uhkailija pitkäveteisesti, mutta seurasi kuitenkin toisia kajuuttaan luvatun ryypyn viekoittelemana ja lepyttämänä.

Kajuutassa oli sangen epämukava olla, sillä sen permanto oli ainakin viidenneljättä asteen kulmassa kallellaan.

Äskeinen kinastelu suli pian iloiseen rupatteluun ja ystävälliseen seurusteluun, joka jatkui tunnin verran.

Täysin humaltuneina kömpivät sitten miehet tavaroineen ulos kajuutasta ja alkoivat pyrkiä ylös kalliolle. Se ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä ankkuripaikalta nousi kallio hyvin jyrkkänä ja sileänä. Yksi ja toinen heitti saappaansa ilmaan ja vieri alaspäin. Samalla kuului lasin helinää ja mustui kallio kalliin nesteen sitä kostutellessa. Lopulta olivat kaikki päässeet voitolle ja kävelivät hoiperrellen ja kiljahdellen polkua pitkin kylää kohti valkeiden eväspussien heilahdellessa kunkin hartioilla.

Päivä päivältä hän huononi eikä voinut syödä mitään, mutta vettä pyysi yhtenään.

Saaressa ei ollut lääkäriä eikä sairaanhoitajaa, ja kun marraskuu oli jo pitkällä ja ilmat kylmiä ja myrskyisiä, ei hänen ikäisensä sairaan mantereelle viemistä voitu ajatellakaan. Sitäpaitsi laski Itan poika, Mikko, joka häntä vaimoineen hoiti, ettei niin vanhan miehen tohtoroiminen enää kannattaisikaan.

Itan pojan appi, lähes yhtä vanha mies kuin Ittakin, teki eräänä sunnuntaina ennen joulua varta vasten kirkkomatkan käydäkseen samalla tiellä katsomassa potilasta, ennenkuin tämä kuolee, sillä Itta oli sairastanut jo viidettä viikkoa ja oli hyvin huono.

Tultuaan kamariin, jossa Itta makasi, katseli vieras potilasta ääneti, tervehti kädestä, joka oli laiha, veretön ja kuuma, ja kysyi:

"Jaa'a. Huono sinä näyt olevan. Kyllä sen nyt näkee, ettei ole enää lähtö kaukana."

"Jos hakis vaikka papin, kun ei tässä muutakaan apua näy olevan", sanoi hän. "Ehkä ennen aamua sattuu tulemaan jo vaikka se lähtö."

Potilaan ja papin välillä syntyi keskustelu, jossa selvesi, että Itta olisi kyllä halukas pääsemään osalliseksi pelastuksesta ja valmis tunnustamaan syntinsäkin, mutta halusi ensin tietää, ovatko ne kaikki tunnustettavat.

Itta: Olisko ne yksitellen, kukin erikseen mainittavat, vai meneekö ne summassa?

Itta: Mutta se on aivan mahdotonta. En minä jaksa niitä kaikkia luetellakaan, ja hitto niitä kaikkia muistaakaan. Eiköhän tästä päästäisi molemmin puolin helpommalla, jos pantaisiin vain summassa?

Pappi: Jos syntinen tuntee syvää katumusta, annetaan anteeksi sillä tavalla, mitä Israel Heikinpoika nyt tarkoittaa, vain ne synnit, jotka ovat tulleet tehdyksi tietämättä ja tuntematta, onko syntiä tehtykään.

Itta: No, antaa niiden sitten mennä. Mutta mitenkäs me nyt sitten oikein selvittäisiin niistä toisista.

Pappi: Eihän niitäkään nyt teko teolta tarvitse eikä voikaan luetella.
Ainoastaan ne, jotka erikoisesti tuntoa vaivaavat…

Itta: Jos järjestettäisiin sillä tavalla, niinkuin minä nyt meinaan, niin taidettaisiin päästä kaikkein pikimmin selväksi koko tästä hommasta. Pannaan nyt ne erilaiset synnit hyvästi erilleen toisistaan, jottei synny sekaannusta ja jottei mikään laji unohdu, ja katsellaan ja päätetään sitten kustakin erikseen. — Otetaan nyt aluksi tuohon yksi pussillinen syntejä ja sopii pussin kupeeseen kirjoittaa niille nimeksi vaikka: 'Silmäin pyyntö ja lihan himo'. — Tuohon kerääntyy kokonaista kaksi vanhanaikaista tynnyrinsäkillistä eri-ikäisiä syntejä, ja kirjoitetaan niihin vaikka 'Petoksia kaupoissa, lain ja oikeuden varjolla'. — Tuohon kolme samanlaista säkillistä 'Laivarikkorosvouksia'. Sitten tulee pari kontillista 'Tunnottoman purjehduksen kautta menetettyjä merimiehiä Pohjanmerellä entisinä aikoina'. — Tai ei sitä 'entisinä aikoina' ole tarvis kirjoittaa, sillä kaikkihan nämä ovat entisiltä ajoilta. — Ja mitäs sitä vielä olisi? — Niin. Tuossa on yksi sylen suuruinen herne, joka tuntuu raskaalta, kuin olisi sillä kymmenen lyijynpainoa, ja uhkaa se vieriä ylitseni. Sen kupeeseen kirjoitetaan: 'Pilkanteko hautajaisissa' — jos sitä saakaan anteeksi. — Sitten tulee kokonainen laivan kuorma, jonka laatu on laivapapereihin merkitty: 'Syysöinä sikahumalaan juotettuja loistonhoitajia ja sammutettuja loistoja' — sitä tavaraa ei taidetakaan missään tullata — — — etenkin — jos otetaan — lukuun — se väenpaljous — mikä meni harhaan johdettujen laivojen mukana… Kyllä kai pastori otti ehtoollisvehkeet mukaansa — — Ajattelin, että jos tässä ennen aamua lähtö tulee, niin tekee kaikki jo illalla selväksi, ettei tarvitse keskellä yötä kutsua pastoria. Mistä lienee koko tauti tullutkin! Koko elämäni olen ollut terve. — — — Tämän vanhan ihmisen ruumis ei tainnut sietää sitä, kun tulivat ne viinat niin tiukalle. — Sanotaanhan veneistä, että mikä tervalla on tehty, se tervattomana mätänee, ja taitaa se olla tämän ihmisenkin laita sillä lailla, että mikä on viinalla tehty, se viinattomana mätänee…

Olihan toki. Olihan pastorilla kaikki mukana, mitä mukaan ottaa pitääkin kuolevan luo lähdettäessä.

Tiesihän toki vanha, kokenut valkopartainen pastori ottaa ehtoollisvehkeet mukaansa, ja tehtyään Italle vielä muutamia kysymyksiä tutustuakseen hänen sieluntilaansa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei Italta sovi eikä voi sakramenttia kieltää, ja lausuttuaan Italle vielä erinäisiä soveliaita kehoitus- ja varoitussanoja rukoili hän Itan kanssa, antoi hänen lukea synnintunnustuksensa ja antoi hänelle ehtoollisen ja siunasi häntä.

"Kylläpä — kylläpä on käynyt huonoksi tuo ehtoollisviinikin nykyään. Aivan sitä parhainta tavaraa se oli ainakin siihen aikaan, kun minä olin kirkonisäntänä…"

Pastori kehoitti Ittaa karttamaan nyt maallisia ajatuksia, ja niin saatiin toimitus ilman enempiä häiriöitä kauniiseen loppuun, ja Itta, papin sitä kysyttyä, selitti saaneensa rauhan sielulleen.

Tuvassa olivat sillä aikaa istuneet äänettöminä Itan poika, Mikko, ja hänen vaimonsa, Amalia. Lapset oli odotetun kuolemantapauksen vuoksi lähetetty sukulaistaloon, naapuriin.

Kun pappi tuli Itan kamarista, tapahtui tuvassa tavallaan toinen ripitys: Amalia ja Mikko tahtoivat päästä selvyyteen ja rauhaan eräästä epäilyttävästä teostaan.

Mikko: Tuota noin — — Minä olen tässä Amalian kanssa miettinyt yhtä asiaa ja päätettiin pyytää pastorin neuvoa — — — Sopineeko siitä puhuakaan — — — Mutta pastori ymmärtää — — Taati on vanha ihminen eikä ole vielä eläessään tätä ennen sairastanut — — — Kun tuollaiset vanhat tervashongat kerran kellahtavat vuoteelleen, niin eivät ne siitä tavallisesti nouse —

Pappi: Niin, kyllä se inhimillisesti katsoen näyttää siltä, että ennen aamua taitaa lähtö tulla. — Herran rauhaan vaan…

Mikko: Jos pastori jäisi vielä hetkiseksi — — — Olisi vähän asiaa — — —

Mikko: Niin että — — — kun se rupesi alusta alkaen näyttämään siltä, ettei se enää siitä parane — — olisi pitänyt ehkä käydäkin pastorin mieltä jo edeltäpäin kysymässä eikä nyt vasta perästäpäin, kun teko jo on tehty — — — että onkohan se pastorin mielestä suurikin synti, tai onkohan se synti ensinkään, ehkä hyvä työkin taatia kohtaan, kun minä viimeksi jahdilla kaupungissa käydessäni toin taatia varten — — — jo valmiiksi — — kun kelirikkokin on tulossa ja voi olla jo minä päivänä hyvänsä käsissä ja mantereelle pääsy mahdoton — — — ruumiskirstun — — — kun tässä ei ole kotona tarpeita, mistä olisi tehnyt, eikä uskalleta hakua jättää kuolemaan asti, kun pelättiin sen lykkääntyvän vaikka kuinka kauaksi — — ja kun tämä taati on vähän parempaa väkeä ja rikas — — joutaa tulla haudatuksi vähän paremmin tehdyssä kirstussakin kuin muut — — Niin ajateltiin me Amalian kanssa…

Pappi: Se on hyvin paha asia. Jos potilas itse sen tietäisi, tai vielä parempi, olisi itse antanut siihen suostumuksensa…

Pappi: Me kuolemme kaikki ja sen mukaan pitäisi meille jokaiselle hankkia jo elomme päivien kuluessa ruumiskirstu! Lähtömme on Herran kädessä. — Sopikaa Hänen kanssaan isänne ennenaikaiset hautausvalmistelunne. Jääkää Herran haltuun!

Ovi Itan kamariin oli jäänyt raolleen ja hän kuuli joka sanan, mitä tuvassa puhuttiin. Papin mentyä kuultiin Itan huutavan:

"Älä kieräile! Tuo paikalla se ruumiskirstu tänne! Sinä käärme! Kyllä minä kuulin, mitenkä matelit papin edessä! Tuntoa muka vaivaa vielä! — Tuo kirstu tänne ja paikalla! Ymmärrätkö sinä — älä niskoittele, vaan tee mitä käsken — heti!"

Kirstu kumahteli ovenpieliin ja kohta se oli Mikon ja Amalian kantamana laskettu Itan kamarin permannolle.

"Vai sillä tavalla! Taitaa olla jo hautakin kaivettu! Vai jo niin varmoja ollaan minun kuolemastani! Olisipa nyt minun vallassani, niin tahtoisin nähdä sinut itsesi makaamassa tuossa kirstussa! Vai sillä tavalla! Vai sillä tavalla! Taitavat olla jo hautajaisviinatkin ostetut ja hautajaisrokka tulella! Kansi auki kirstusta! Auki, sanon minä — — — sillä tavalla! Ja nyt menet itse kirstuun — kuuletko sinä! Pitkällesi — selällesi — kädet ristiin rinnallesi! Sillä tavalla! Vai minulle hankitaan valmiiksi kirstukin! Ehkä on jo ollut ties kuinka kauan! — Tekee hyvää sydämelleni, että minä näen sinut siinä, missä sinä toivoit näkeväsi minut ennen itseäsi! Ja nyt pane sinä Amalia kirstun kansi kiinni. — Sillä tavalla! Ja käy kirstun päälle istumaan. Itketään muka vielä — teeskennellään — kylläpäs oli hätä ja kiire toimittaa minut hautaan."

"Ei sinun kuolemaasi kukaan ole toivonut", vaikeroi Mikko kirstussa, mutta Itta ei erottanut hänen sanojaan, luuli vain, että Mikko alkaa tukehtua ja valittaa sitä. Säälin ja hätääntymisen hellyttämänä sanoi Itta Amalialle:

"Ja nyt ota sinä Mikko saha ja kirves tänne ja vielä tänä yönä, heti, tässä minun silmieni alla sahaa ja pilko tuo laatikko kahvipuiksi. Niin, ei mitään vätystelemistä eikä keskustelua enää. Työhön nyt vain ja äkkiä! Kyllä minä sinulle kirstut näytän, kun tästä paranen!"

Mikon täytyi totella, ja hetken perästä kumisi kirstu, kun hän sitä sahaili poikki. Sitten pilkkoi hän kirveellä kirstun kappaleet pieniksi polttopuiksi, jotka Amalia kantoi keittiöön halkolaatikkoon.

Hän oli alituiseen kivulloinen ja raihnas, mutta joka päivä kuitenkin jossakin pienessä hommassa.

Hän puhui muille ja uskoi itsekin, että jos saisi entiseen tapaansa säännölliset ryyppynsä ja silloin tällöin oikean humalankin, pääsisi hän entiseen hyvään terveyteensä.

Itasta ei ollut enää purjehtijaksi, mutta hän souti mantereelta tuleviin aluksiin, ja ne toivat aina jotakin hyvää. Virosta oikeaa pirtua ja Suomesta vain erilaisia hajuvesiä.

Tästedes sai Itta tyytyä Suomesta saatuihin hajuvesiin, ja ne maksoivat paljon. Joka humala tuli kalliiksi, mutta kalleimmaksi tuli se viimeinen, sillä se maksoi hänen henkensä. Se tapahtui näin:

Illalla myöhään tuli Suomesta eräs jahti ja toi Itan tilaamat hajuvedet ja kaikki mitä muuta oli saatavana.

Itta ajatteli kutsua jo samana iltana juomaseuran luokseen kotiinsa, mutta kun pyhään ei ollut enää pitkä matka, päätti hän säästää kalliit juomatavaransa pyhäillaksi.

Itta hiipi kamariinsa, pani pullot kaappiin ja yritti käydä maata, mutta unta ei tullutkaan.

Hän maisteli hiukan ja yritti taas nukkua, mutta eihän siitä mitään tullut.

Taas oli vain noustava maistelemaan. Ettei tarvitsisi alituiseen nousta ylös ja kävellä kaapille ja siinä jyristä ja kolista ja ehkä herättää viereisessä huoneessa olijatkin, otti hän tuolin vuoteensa viereen ja asetti pullot siihen ja myös tupakkavehkeet.

Oli nyt niin mukava vain ojentaa kättään ja tehdä sekoitukset ja ryypätä, panna tupakaksi ja ajatella tämän maailman omituista menoa.

Hän tunsi humaltuvansa ja elämä alkoi tuntua sangen valoisalta, kevyeltä ja iloiselta.

Hän joi ja joi, kun kerran oli alkuun päässyt, kunnes pää oli aivan turtana ja sitten alkoi huimata ja hän menetti tajuntansa.

Viimeinen, minkä hän tajusi oli mukava levon tunne, kun hän ojentautui pehmeässä vuoteessaan, kohensi peitettään ja pani kätensä ristiin rinnalleen. Sitten ei enää kuulunut mitään, ei näkynyt mitään eikä tuntunut mitään.

Aamulla varhain heräsi Mikko sattumalta ja huomasi, että tupa oli täynnä omituista hyvänhajuista tuoksua.

Lopulta he arvasivat, ettei se muualta voi tulla kuin taatin kamarista, ja hiipivät katsomaan.

Taati makasi vuoteessaan autuas hymy kasvoillaan, niin kauniina ja rauhallisena, etteivät he häntä sellaisena olleet koskaan ennen nähneet.

Lähempää tarkastettuaan näkivät he, että taati on jättänyt heidät ikiajoiksi.

Kottaraiset viheltelivät läheisessä saarnessa, jossa niillä oli pesimäpönttönsä.

KIELILLÄPUHUJA.

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisella luotsilla oli vielä oma vene, jonka vokkaa, keulamaston purjetta, koristi punainen raita, luotsiveneen kauasnäkyvä tunnusmerkki, ja jolla luotsit menivät laivaan ja palasivat kotiin pitkiltä luotsausmatkoiltaan.

Satamakaupungin rannassa oli laiturien piirittämä poukama täynnä kalastaja-, laiva- ja luotsiveneitä ja puhuttiin niillä tienoin "kaikkia maailman kieliä", niinkuin tämän kertomuksen päähenkilö, johon pian tutustumme, sanoi, kerran kehaistessaan kuinka hän, kielitaituri itse, siinä joukossa liikkuu kuin kala vedessä, ja nähtiin joukossa edustajia kaikista ihmisväreistä, vaaleista pohjoismaalaisista aina pikimustiin afrikkalaisiin asti.

Luotsiveneitäkin oli siinä tällä kertaa toistakymmentä, osa kaupunkilaisten, suurin osa rannikko- tai saaristoluotsien veneitä, ja vain yksi ulkosaarelainen, joka oli laivaveneiden joukossa, sillä se halveksi ja inhosi noita muita melkein yhtä väkevästi kuin tuota kurjaa savolaisvenettä, joka tukkilauttojen mukana oli ajettunut alas meren rantaan ja kehtasi asettua näin ylhäiseen seuraan.

Ulkosaarelaisen luotsiveneen omistajaa kutsutaan näin omassa keskuudessa Eliaksen Matiksi, eikä se huono nimi olekaan.

Hän on jo iältään yli kuudenkymmenen, mutta suorittaa vielä luotsivuoronsa kaikilla ilmoilla.

Hänen tukkansa ja suuri partansa ovat olleet nuoremmalla iällä mustat, mutta kun suurin osa hiuksista ja partakarvoista on muuttunut valkeiksi, on yleisvaikutus harmaa.

Päälaki on laajalti paljas ja kiiltävä kuin vernissattu. Sitä katselee huvikseen, varsinkin jos tietää, että se aikoinaan antoi aihetta erääseen väärinkäsitykseen, josta oli tulla ikäviä valtiollisia rettelöitä ja selkkauksia.

Eräänä kesänä tuli saareen kuvanveistäjä, joka ihastui Matin päähän ylimalkaan, mutta tuohon pallomaiseen, kiiltävään päälakeen erikoisesti, ja pyysi Mattia mallikseen.

Matti käsitti, ainakin osittain, kuvanveistäjän pyynnön väärin, luullen, että hänen turpeat sinertävät huulensa, lyhyt ja leveä purppuranvärinen nenänsä, punaiset pulleat poskensa, leveä otsansa, suuret ulkonevat korvansa ja pullottavat siniset silmänsä, jotka miltei aina hymyilivät, olivat herättäneet kuvanveistäjän huomiota ja siksi hän kysyikin:

Itta-vainajakin kerran nuorena, Matin-päivillä ollessaan, kun humala oli jo noussut ja puhelu kiihtyi ja miehet rupesivat lausumaan julki ajatuksiaan toistensa joko ruumiillisista tai henkisistä heikkouksista, kehtasi sanoa näinikään:

— Ja tuo naamavärkkikin sinulla, Matti, on sitä laatua, että sylipuulla sen tekijä mitat on ottanut ja pelkällä kirveellä valmistanut! Ja huulesi ovat kuin pari tuulessa pullistunutta jiikattua märssypurjetta! En, piru vie, ole tuollaisia nähnyt neekeriakoillakaan!

Itan puhe, että Matin kasvoja valmistettaessa olisi käytetty sylipuuta ja kirvestä, oli valhetta, sillä jos kohta pää olikin iso, oli se suhteellinen ruumiin muuhun kokoon, eikä kirvestyö ole niin pyöreää ja sileää kuin Matin kasvot ja päälaki olivat läpi elämän.

Lieventääkseen ulkonäkönsä tekemää epäedullista vaikutusta oli Matti jo nuoruudestaan asti koettanut johtaa (ja onnistunutkin) ihmisten huomion harhaan — nimittäin toisiin asioihin — kehittämällä puhetaitonsa sukkelaksi ja älykkääksi. Puhe tuli hänen turpeiden huuliensa takaa, lihavan kielen muodostelemana, rehevänä, säteilevänä ja voimakkaana. Sanottiin, etteivät hänen sanansa aina olleet sarvipäitä, mutta pompahtelivat ne ilmoille kuin lantut, kuin huopasaappaat, kuin talikääröt, aina täyteläisinä ja useimmiten räjähdellen ja poksahdellen ja ilmi tuleen tuprahdellen tai räjähdellen kuin laine laivan laitaan. Kun kuntakokouksissa tai rantakäräjillä keskustelu tuppasi muuttua kireäksi ja riitaiseksi, otti Matti puheenvuoron ja kohta remahteli koko miesjoukon nauru ilmoille ja asia meni sovinnossa suotuisaan päätökseen.

Matti piti itseään verrattomana kielitaiturina, oikeana kielilläpuhujana, mutta sen sai hän uskoa itse, ihan yksin, ilman ainoatakaan kannattajaa, sillä yleiseen uskottiin, että Matti ei osaa kuin yhtä ainoaa kieltä — paitsi ranskaa, jolla ei tarkoitettu sitä kieltä, jota puhutaan eräissä satamakaupungeissa Hollannin ja Espanjan välillä, vaan erästä sekavaa mongerrusta, joksi Matin selvä puhe muuttui humalan muuttuessa sikahumalaksi ja vähää ennen Matin vierähtämistä pöydän alle ja jota kieltä ei ymmärtänyt yksikään olento taivaan ja maan välillä. Kun perästä päin muisteltiin jotakin tapausta joillakin juhlilla tai luotsausmatkoilla, määriteltiin sen aika sanomalla: "Se tapahtui silloin, kun Matti rupesi ranskaa puhumaan. Ek'sä muista?"

II.

Kello oli noin kymmenen paikkeilla aamupäivällä, kun Matti luotsitoverinsa Matinvillen Konstan kanssa tuli "Häränpään" merimieskapakasta, joka oli miltei rantalaiturilla, ulos haistelemaan tuulta.

Se oli puhallellut etelästä jo pari vuorokautta sen vähän, minkä se ylimalkaan puhalsi — ja kotiin lähtö oli lykkääntynyt tunnista tuntiin ja päivästä toiseen.

Kolmanneksi liittyi seuraan eräs nuori mies, keväällä vasta valmistunut lukkari, joka oli satamakaupungissa odottamassa virkapaikalleen pääsyä.

Siihen aikaan kulki ulkosaariin kerran kuussa niin sanottu kihlakunnan posti, ja nuorta lukkaria oli neuvottu turvautumaan, mikäli mahdollista, luotseihin, joiden kanssa, niin sanottiin, hän kaikkein nopeimmin, mukavimmin ja turvallisimmin pääsee perille. Jo eilen oli hän tavannut kaupungin satamaluotsin avulla Matin ja Konstan, jotka olivat luvanneet viedä hänet saareen. "Jos on sopiva tuuli, niin huomenaamuna kello puoli neljältä lähdetään", oli Matti sanonut. — Lukkari tuli rantaan täsmälleen puoli neljä — tai oikeastaan myöhästymisen pelosta jo hiukan aikaisemminkin. Siitä tähän asti oli hän kävellyt pitkin laitureita, katsellut hänelle outoja suuria purjelaivoja ja kuunnellut outoja kieliä ja istuskellut pollarilla katsellen satamatyömiesten häärimistä laivojen tyhjentämisessä tai täyttämisessä. Matkalaukkunsa hän oli jo ajoissa sijoittanut Matin veneeseen. Hän ei ollut ryyppymies (niin oli hän luotseille sanonut, kuultuaan, että Matti on kirkonisäntä) ja oli lisäksi rahaton (joka oli tosiasia), eikä siis kyennyt pitämään seuraa kyytimiehilleen "Häränpäässä".

Hän väitti satamaluotsilta kuulleensa, että nyt on länsituuli ja siksi navakka, että vie perille kuudessa tunnissa, ehkä neljässä ja puolessa.

— Höö! Vai länsituuli! nauroi Matti. — Vai länsituuli! No onhan se kylläkin länsituuli nyt, mutta kanttori ei taidakaan tietää, kuinka kauan se kestää länsituulena! Onhan sitä helppo sanoa, että länsituuli, mutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos se tunnin perästä on lounaassa tai etelässä tai tyyntyy kokonaan! Ei hyvä kanttori! Katsellaanpas nyt ensin, kestääkö se lännessä, ja lähdetään sitten vasta — ja voihan se jälkeen puolenpäivän, kääntyä luoteeseen, ehkä täyteen pohjoiseen, ja sitä parempi meille.

— Ja kuka sen tietää, mikä tuuli on meressä! Voihan olla vastatuuli tai ei tuulta ensinkään!

Samassa näkivät he tulevan yhden luotsiveneen entisten lisäksi, ja heti sen tultua riennettiin tiedustelemaan, mikä tuuli on meressä.

Luotsi oli ollut laivaa ulos viemässä ja kertoi, ettei meressä ole mitään tuulta, että meri on rasvatyyni.

— Sanoinhan minä sen, ylpeili Konsta. — Johan sen näkee tehtaansavuista, jotka nousevat suoraan ylös, että ylhäällä on tyyni, ja silloin on tyyni meressäkin.

— No milloinka tästä sitten oikein päästään lähtemään! Minusta alkaa näyttää, ettei lähdöstä tule mitään! kiivaili lukkari.

— Pitkäksihän se käypi kanttorille olo täällä rannassa. Mennään miesten joukkoon hotelliin. Siellä kuluu aika paremmin. Otetaan teetä tai kahvia tai mitä vaan halu vetää.

— No eihän tässä tarvitse kärsiä nälkää enempää kuin janoakaan! Mennään veneeseen syömään! Kun eväät loppuvat, niin ostetaan kaupungista toisia!

Vene heilahteli yhtenään ohi kulkevain suurempain ja pienempäin höyryalusten synnyttämissä aaltosissa ja kolahteli toisiin veneisiin, joita tuli ja meni, ja tungos oli suuri.

Jo aikoja sitten oli lukkari lakannut tarkkaamasta tulevien ja menevien ihmisten puhetta, sillä useimmiten se oli kieltä, jota hän, sisämaalainen, ei ollut koskaan ennen kuullut.

Suurten höyryalusten nostokurjissa rätisi ja helisi tavaran nostoketjut ja rymisivät nostokoneet ja huutelivat laivoja tyhjentävät miehet komentosanoja toisilleen.

Satamaraiteilla kulki edestakaisin tavarajunia, siirrellen tuonti- tai vientitavaraa laivoilta tai laivoille. Pyörät jyrisivät ja parkuivat kiskoja vastaan. Veturit viheltelivät ja soittivat kelloa.

Lukkari ihmetteli, että tässä pauhinassa Konsta ja Matti voivat keskustella aivan rauhallisesti. Hän ei kuullut mitään, ja milloin hänelle jotakin sanottiin, täytyi huutaa, niinkuin silloinkin aterian päätyttyä, kun Matti sanoi lukkarille, ensin tavallisella äänellä ja sitten huutamalla:

— Eiköhän käydä nyt ottamaan pieni ruokalepo!, ja samassa Matti jo alkoikin laitella itselleen makuutilaa, ja niin teki Konstakin, ja lukkari, joka oli valvonut kello kolmesta asti ja jota väsytti ja nukutti, nojautui veneen laitaa vasten ja nukkui miltei heti istuvaan asentoon.

Tuntui ihanalta uinailla veneen keinuillessa, ja sataman hälinä ja jyrinä alkoi kuulua yhä kauempaa ja kauempaa ja lakkasi lopulta kokonaan kuulumasta ja muuttui uniksi, joissa hän itse riehui mukana jättiläislaivan tyhjentämisessä: ajettiin samasta laivasta tulikiveä, liitujauhoa ja suolaa niin korkeaan rautatievaunuun, ettei sieltä päässytkään mitenkään alas.

III.

Lukkari oli nukkunut koko ajan sangen epämukavassa asennossa. Hänen kupeisiinsa ja selkäänsä koski niin, ettei pitkään aikaan päässyt liikkeelle.

Molemmat merimiehet, Matti ja Konsta, tekivät ensi töikseen sen huomion, että tuuli on loppunut maissakin kokonaan.

Lähtö päätettiin lykätä seuraavaan aamuun kello puoli neljään, sillä sekä Matilla että Konstalla oli vielä osa luotsirahoista tähteenä. Lukkarilla oli kyllä matti kukkarossa, mutta hänet otettiin kapakkaan mukaan ja maksettiin hänen puolestaan.

Puolen yön tienoissa tulivat miehet veneelle. Kaikki kolme olivat humalassa. Lukkari oli ensin vastustellut, mutta sitten kun Matti oli selittänyt, että on sitä ennenkin ryypätty lukkarien kanssa ja että pappi heidän saarellaan on kaikkein paras ryyppymies, oli lukkari lakannut teeskentelemästä ja ryypännyt niinkuin toisetkin ja sinutteli Mattia ja Konstaa saavuttaessa veneelle, jossa vähän syötiin ja töristiin ja sitten nukuttiin. Purjeista laitettiin varjo keulapuolelle. Sen alla oli hyvä nukkua, vaikka sadekin olisi sattunut.

IV.

— Hitto häntä lähteköön luovimaan, kun ei ole pakko, sanoi Matti. — Eihän tässä nyt jäniksen selässä olla ja eihän tuo nyt iankaiken pitäne tuuliansa samalla kantilla. Ollaan nyt ainakin niin kauan, että kaupat avataan ja että saa tehdä piikaväen pyytämät ostokset. Näkeehän sittenkin, miksi tuuli muuttuu.

Mielessä hänellä oli enemmän oma kaksilitraisensa, joka oli vielä tyhjänä, kuin mikään muu.

Kello yhdeksän aamupäivällä oli kaikki ostokset tehty ja kaikki tavarat, myös täysinäinen kaksilitrainen, kannettu veneeseen. Kaksilitrainen sijoitettiin huolellisesti veneen perällä olevaan kaappiin, muu tavara öljypeitteen alle keskiveneeseen.

Tuuli oli kääntynyt jälleen länteen ja olisi vienyt hyvin, mutta aivan viime hetkellä oli Matti saanut kuulla, että ulkosatamassa on lähtövalmis suuri saksalainen höyrylaiva "VIADRA".

Se kaupungin luotseista, jonka vuoro olisi ollut viedä tuo laiva
ulos, oli etsinyt Matin aamun kuluessa kynsiinsä, ja löytänyt hänet
"Häränpäästä" ja pyytänyt häntä puolestaan viemään laivan mereen.
"Siinähän saat vapaan kyydin kotiisi itsekin", sanoi luotsi.

Matti suostui kauppaan mielellään, vieläpä tarjosi ryypytkin sen ilosanoman tuojalle kiitokseksi.

Kaupungin kirkontornissa löi kello yhdeksää, kun Matti pienessä hiprakassa tuli rantaan ja toi toisillekin sen ilosanoman, että "nyt ollaan kotona viimeistäänkin kello kaksitoista, tuuli sitten mistä hyvänsä tai ei mistään!"

Purjehdittiin laivan kupeelle. Sen keulamastossa liehui vielä luotsilippu ja sen molemmilla kupeilla olivat vielä täysinäiset kuormausproomut, joista nostokurjet veivät lankkuja nipun toisensa jälkeen kansikuorman päälle. Proomuissa ja kansikuormalla hääri tulisessa kiireessä työväkeä, naisia ja miehiä.

Keulakannelta kuului ketjun helinää. Laivamiehet kytkivät siellä paksuilla ketjuilla valmista kansikuormaa kiinni, jottei sitä meri veisi.

Laivasta viskattiin Matin veneeseen köysi, johon vene kiinnitettiin, ja jäi se laivan kupeelle, melkein perälle.

Vene ei pysynyt kuitenkaan hetkeäkään paikoillaan, ja miehillä oli täysi työ estää sitä töyttäilemistä liian ankarasti laivan kuvetta vasten tai painumasta liiaksi perän alle, missä laivan valtava iso punainen potkuri pyöri ja synnytti ankaran virran, joka veti venettä milloin sinne, milloin tänne.

Laivan koneita aseteltiin pitkän paikallaanolon jälkeen lähtökuntoon ja koeteltiin.

Kaupunginluotsi purjehti myös veneellään laivan kupeelle ja nousi ylös laivaan selvittämään asiaansa. Vähän ajan perästä hän tuli perälle ja puhutteli Mattia ja Konstaa ja sanoi, että "nyt olisi jommankumman sitten noustava ylös laivaan ja otettava luotsaus vastuulleen".

Kiroillen ja mököttäen Matti lopulta kiipesi köysiportaita myöten laivaan. Vähän ajan perästä kaupunginluotsi purjehti pois ja luotsilippu vedettiin alas. Matti oli nyt "Viadran" luotsina.

Vielä kerran tuli Matti laivan perälle ja pyysi lukkariakin nousemaan ylös laivaan:

— Onhan täällä mukavampi olla, eikä kastu, jos meressä sattuu olemaan lainetta, eikä kanttori taida ennen kuitenkaan tämänlaisissa asuissa olla ollut, niin että sopii nyt tulla katsomaan.

Konstalle annettiin paksumpi köysi veneen hinausköydeksi. Sen hän kiinnitti keulamastoon. Toistaiseksi oli hänellä täysi työ hoitaa venettä, ja katsoa, ettei köysi pääse sekaantumaan laivan potkuriin, joka yhä velloi vettä milloin mitenkin päin.

Konsta päästi hinausköyttä vähän kerrallaan, valvoen, ettei se pääsisi sekaantumaan potkuriin. Lopulta oli köysi kireänä. Konsta riensi veneen perälle ja alkoi sitä ohjata laivan mukaan.

Saari ja luoto toisensa jälkeen sivuutettiin ja oltiin lopulta meren aavalla ulapalla, jossa länsituuli puhalteli.

Päivä paistoi kuumasti. Vene seurasi kohisten laivaa, jonka koneiden tärinä hinausköyttä myöten tuntui veneessäkin. Toisinaan nytkähti vene lännestä tulevassa ummikkaassa, jossa laivakin harvakseen huojui.

Paljo valvominen satamakaupungissa ja tämä yksitoikkoinen tärinä ja keinahtelu veneessä sekä miltei täydellinen toimettomuus ja auringon lämpö vaikuttivat, että Konstaa alkoi armottomasti torkuttaa.

Laivamiehet olivat matkan varrella saaneet työnsä loppuun suoritetuksi ja siirtyneet peräkannelle, jossa raskaat ketjut helisivät, sillä kansikuorma kytkettiin siellä yhtä huolellisesti kuin keulassakin. Katsoen laivan suuruuteen ja sen korkeuteen vielä nyt täyteen kuormattunakin tuntui lukkarista turhanpäiseltä koko homma.

Lukkarin teki mieli mennä ylös komentosillallekin katselemaan, mitä siellä on ja mitä sieltä ylempää näkyy. Sinne hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä, kun ei ollut edes Matille mitään asiaa keksimälläkään keksinyt.

Joskus hän kävi katsomassa venettä, joka köydessä seurasi laivaa keula korkealla ja ikäänkuin ratsastaen suuren valkean vaahtovyöryn päällä.

Veneen perällä istui Konsta mukavassa asennossa. Oikeassa kainalossa hänellä oli helmari, jonka päätä samanpuoleinen käsi piteli. Vasen kyynärpää nojasi varpekanteen, ja kämmenpäähän ja kouraan partainen leuka ja poski. Pää oli hiukan etukumarassa. Näytti siltä kuin olisi hän nukuksissa. Kanttori kiljaisi "hei" ja viittasi kädellään, mutta veneessä olija ei tässä pauhinassa kuullut mitään eikä näyttänyt näkevänkään. Lukkari korotti vielä ääntään, asetti kädet torveksi suulleen ja huusi uudestaan: "Hei! Torkutko sinä! Käy oikealla tavalla maata! Hei!"

Nyt paistoi veneen perältä Konstan rinnan kohdalla hänen valkean luotsilakkinsa päällys täysipyöreänä kuin kuu. Pää oli pudonnut riipuksiin ja vain lakin päällys näkyi. Vasen käsi riippui rannetta myöten hervottomana varppeelta alas heiluen veneen nytkyessä kuin veltto, pehmeä vanhan nuoran pää. Oikea oli entisessä asennossaan kainalossa olevan helmarinpään ympärillä.

Lukkarin mielikuvitus alkoi toimia. Hän muisti, että Konsta oli eilen illalla juovuspäissään kertonut käyneensä lääkärillä, joka oli sanonut, että sydämessä on paha vika ja että jos on aikomus vielä jonkun aikaa elää, olisi humala jätettävä heti ja kerrassaan. "Lääkäri sanoi, että älä ryyppää ja älä syö sitä ja älä syö tätä, muutoin tulee kuolema äkkiä ja silloin, kun et aavistakaan", oli Konsta kehunut, kaataessaan menemään olutta lasin toisensa perään. "Enkä minä turhaa ryypikään! Minä juon oikealla tavalla — näinikään! He-hee!"

Lukkari alkoi epäillä ja pelätä, että Konsta on saanut sydänhalvauksen ja kuollut veneen perälle siihen asentoonsa, missä oli. Hätääntyneenä hän meni ylös komentosillalle Mattiakin katsomaan.

Siellä kiintyi lukkarin huomio ensin eräällä korokkeella seisovaan tanakkaan laivamieheen, joka katseli vuoroin eteensä merelle, vuoroin edessään olevaan kompassiin. Hän pyöritteli ohjausrattia, joka oli toista mallia, kuin mitä hän oli nähnyt sisämaan vesien höyrylaivoissa ja odottamattoman pieni ja kevytliikkeinen laivan jättiläiskokoon nähden. Lisäksi tuksutti ratin yhteydessä jokin kone joka kerta, kun ratti kiertyi oikeaan tai vasempaan.

Oikealla nojasi kaiteeseen mies, josta lukkari myöhemmin sai kuulla, että hän oli laivan ensimmäinen perämies. Mattia ei ensi aluksi näkynyt ensinkään, mutta kun hän rohkaisi luontoaan ja käveli eteenpäin ja kiersi ohjausratin ympäri vasemmalle, löytyi Matti siellä nojaamassa kaiteeseen ja huulet lerpallaan torkkumassa ja tuijottamassa laivan sysäämiin kuohuihin ja ohi kiitävään mustanviheriään veteen.

— Mikäs tätä nyt vaivaa! Eihän sitä mikään vaivaa. Kaunis ilma ja lämmin eikä huolta kulusta.

— No tulehan katsomaan kuitenkin. Perälle päästyään näki ja arvasi
Matti kyllä, mikä Konstaa vaivaa.

— Konsta! Konsta! Heräätkö sinä jumalaton! — Humalassa sika on kuin onkin niinkuin tukki eikä kuule mitään eikä näe mitään! — Kyllä minä jo arvasin lähtiessä, miksi sillä oli niin suuri halu jäädä veneeseen eikä tullut luotsaamaan, niinkuin asia olisi vaatinut! — Eikä ole mitään, millä edes saisi viskata sitä halvattua päin kuuta niin että kyll'läin heräisi! — Maltapas joutava! Kyllä minä sinulle vielä näytän, kun pääsen veneeseen! Uitan minä sinut, piru vie, kuin uitankin, niin että viimeinenkin humala on tiessään! Vai toisen viinoja juomaan! Eipäs ollut miehestä ostajaa kaupungissa! Ajattelit että "tuhma ostaa ja viisas juo", mutta kyllähän vielä näet, kuka tässä on tuhma ja kuka viisas!

Matti pudisteli nyrkkiään veneeseen päin ja kääntyi menemään takaisin keskilaivaa kohti ja myrisi vieressään kävelevälle lukkarille:

— Sitähän minä jo epäilinkin ja ajattelin ottaa putelin tänne ylös, mutta missä sen täällä olisi säilyttänyt. Eikä luotsilla saa olla väkeviä mukanaan laivassa. Sen ryyppäät, minkä annetaan, mutta ei tippaakaan enempää, eikä täällä ole tarjottu ei ruokaa eikä juomaa, ja nyt tuo Konstan saatana — en paremmin sano — on syönyt ja juonut koko matkan kuin sika. Uitan minä sen ja kuritan airontyvellä niin etteivät vielä jouluksikaan ole kaikki sinelmät hävinneet, kun tästä päästään veneeseen! uhkaili Matti.

Komentosillalla asettui Matti nojasilleen perämiehen vasemmalle puolen ja Matista vasemmalle lukkari.

— Ei ainoaakaan kilometriä! Kanttori taitaakin olla vielä niin täysi maamies, ettei tiedä sitä, että kilometri on vain maantiemitta ja sulaa merivedessä kuin suola. — Ei sillä vehkeellä voi merta mitata, vaikka kuinka koettaisi. Eri miehet ne ovat, jotka merta purjehtivat, ja eri mitat, joilla merta mitataan!

— Jaa — vai on kanttori niin pilaantumaton maamies, ettei ole kirjoistakaan koskaan lukenut, että merta mitataan meripeninkulmilla, eli oikeammin sanoen miileillä, ja merialusten vauhtia solmuväleillä — mutta eivät ne taida mennä maamiehen päähän.

— Jaa! — Kun ei kanttori tiedä, mikä on lasi ja mikä loki ja mikä lokiliina, ynnä muuta, ja vielä vähemmän kuinka pitkä on yksi miili, niin täytyy minun sanoa, että jos tähän mereen tehtäisiin maantie ja sen vieressä kulkisi laiva tunnissa kymmenen kilometripylvään väliä, niin olisi se suunnilleen samaa kuin jos sanottaisiin laivalla olevan kuuden nuupin vauhti. Tämä tässä taitaa tehdä näin laineettomassa vedessä yhdeksän nuuppia.

— Siis viisitoista kilometriä! Sitä en usko! Ei yhtään päälle kymmenen, siis kuuden nuupin.

— Jaa — se on se ja sama mitä kanttori uskoo ja mitä ei usko. Se ei meinaa kerrassa mitään, kun kanttori ei ole ymmärtäväinen mies, vaan maamies, jolle ei maksa vaivaa puhua.

— Minä lyön vaikka vetoa siitä, että tämä ei kulje enempää kuin kymmenen kilometriä tunnissa. — Kun osaisi tuon perämiehen kieltä, niin kysyisi siltä. Kyllä kai se tietää.

Vaikka laiva oli saksalainen, palveli sillä ummikkoenglantilainen perämies ja samoin ummikkoenglantilainen kokki.

Matti vilkastui miltei entiselleen kuultuaan toisen mainitsevan jotakin puuttuvasta kielitaidostaan.

— Jaa, että kun osaisi kieltä? No sitä kyllä osataan ja kyllä näissä paikoissa saa selväksi minkä asian hyvänsä, kun vain kieltä osaa!

Matti sylkäisi yli kaiteen mereen, rykäisi pari kertaa, kääntyi perämieheen päin ja kysyi kovalla äänellä ja suomalaisesti korostaen:

Perämies ravisteli päätään, sillä hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Matti koetti selventää sanojaan viittomalla veteen ja laivan vauhtiin:

— Knuupa faart!? Huru monga? — Huru monga knuupa faart!? Hhuurrruu monngga?! Olek' sä hölmö vai ek'sä tolvana ymmärrä selvää puhetta!?

Perämies nauroi koko kurkullaan, sillä häntä huvitti Matin turpea ja kiivaileva naama.

Matti jäi nojasilleen kaidetta vasten ja mietti, mitenkä voisi saada tuon pässinpään tajuamaan, mistä on kysymys.

Hän koetti etsiä muistinsa komeroista toisia sanoja, mutta niitä ei löytynyt. Kohottauduttuaan ja työnnettyään kätensä takkinsa taskuun osui hänen hyppysiinsä tyhjä savukekotelo. Sen hän viskasi mereen, viittasi sormellaan aalloilla kelluvaa ja jäljelle päin kiitävää koteloa, vei kasvonsa likemmä perämiestä, korotti ääntään vieläkin entisestään ja kysyi:

— Knuupa faart!? — Huru monga knuupa faart? — No jo nyt on kumma!
Huru monga knuupa faart?!

Perämies käsitti tämän sillä tavalla, että luotsilta ovat tupakat lopussa ja että tuo puhe tarkoitti tupakan pyyntiä, ja siksi ojensi hän Matille kauniin sikarin.

Matti tuli hetkiseksi hyvälle tuulelle ja perämies näytti iloiselta, kun muka lopultakin ymmärsi miehen tuskan.

Kun Matti sai sikarinsa savuamaan ja oli antanut äänensä ja aivojensa hetkisen levähtää, alkoi hän uudestaan, muuttaen sikäli menettelyään, että näytti sormillaan kahdeksan ja yhdeksän lukumäärää ja puhui lauhkealla ja toverillisella äänellä:

— Huru monga knuupa faart, herr styyrman? Otta eller niie? Knuupa faart nimittäin? — Hä? — Mitä töllistelet, vai olek'sä tuhma kuin saapas?

Lopulta hän sanoi jotakin Matille ja remahti nauramaan suu niin ammollaan, että kaikki hampaat näkyivät. Sitten hän harppasi vastakkaiselle puolelle komentosiltaa, nauroi mennessään ja hoki Matin sanoja "knuupa faart, knuupa faart"…

Matti oli harmistunut ja huokasi: "Kaikennäköiset miehet ne ovat sitten vielä olevinaan laivanperämiehiä!"

— Hitto hänen ties. — Eihän nämä perämiehet mitä tiedä ja ymmärrä! Tulisi ylös kannelle se ukko itse, niin kyllä siltä pian selvän saisi, eikä siihen monta sanaa tarvittaisikaan! Eihän nämä perämiehet mitään tiedä! Palkkansa nostavat ja sillä hyvä. — Ensin ei saanut sanaa suustaan, mutta kun en hellittänyt, niin lopulta tokaisi, että "katso itse", että "siinähän se on meri ja siinähän se on laiva. Katso itse, minkä verran laiva meressä kulkee!" — Hööö! — "Katso itse!" — Onkos minulla tässä sekstantit ja ronometrit, sekunttilasit ja lokaliinat käsilläni, että voisin itse katsoa! — Hölmö mikä oletkin! — Tuo tänne vehkeet, niin kyllä minä näytän sinulle, mitenkä katsotaan — mokomallekin — länkisäärelle — kaitanaamalle — piikkinokalle!

Lukkari, joka siinä kaiteen yli kumartuneena oli seurannut veden loiskimista ylös laivan pystysuoraa kylkeä, oli jo kauan tuntenut eräänlaista pahoinvointia, ensin väsymystä niskapuolella, sitten päänpakotusta ohimoilla ja otsassa ja nyt viime aikoina pyrki suuhun tulemaan jotakin pahanmakuista nestettä, ja oikea oksennuskaan ei ollut enää kaukana.

Hänen teki mieli saada jotakin virkistävää suuhunsa, mutta jottei Matti epäilisi olevan kysymyksessä, meritaudin, kysyi hän vain:

— On vähän, kun tuli syötyä suolaista ja kun on ollut näin kuuma päivä.

— No eihän näissä paikoissa tarvitse hätään joutua, kun kieltä osaa!
Mennään kokin puheille, kyllä se vettä antaa.

Hän istui keittiössä paidanhihat ylös käärittyinä ja kuori perunoita.
Liedellä kiehui iso soppakattila.

Matti pysähtyi keittiön kapealle ja matalalle ovelle, jonka hän miltei kokonaan täytti, nojasi vasemmalla kämmenellään oven pieleen ja kumarsi päänsä sisään. Lukkari koetteli kurkistaa Matin olkapään yli. Matti aloitti puhelun, viittomalla suuhunsa:

Kun kokki ei ymmärtänyt, mitä puhuttiin, jatkoi hän kuorimistaan peruna perunalta eikä ollut Mattia enää näkevinäänkään.

Aivan siinä käden ulottuvilla, lieden reunalla oli sisältä valkea ja ulkoa sininen emaljimuki. Sen sieppasi Matti käteensä ja hoki:

Sitä joi lukkari tarpeekseen, ja Matti myös, ja yhä kokki olisi ollut halukas antamaan.

— Siinäpä se! Siinä se justiin onkin ero miehellä ja toisella miehellä: toiselle on annettu kielilläpuhumisenlahja, toiselle ei. Toiselle on annettu lahja ymmärtää kieliä, toiselle ei. — Tämä on mukava mies tämä kokki, miesten mies ja viisas mies! Sen kanssa kelpaisi jutella kauemminkin, mutta ei auta olla kauan pois komennolta. Täytyy mennä ylös jälleen. — Mutta mikä sinulla mies oikein on?! Sinullahan on nenän kupeet kalpeana kuin olisit meritautinen! Meritauti sinussa, miesparassa, on. Tunnusta pois vaan — ei siinä mitään häpeämistä ole! — Älä pidättele turhaan — se vaan pahenee siitä. Mene tuonne partaalle syöttämään haileja ja etsi sitten itsellesi makuupaikka. Ei olisi pitänyt tulla sinne komentosillalle. Meritauti ottaa kiinni aina sitä pahemmin, mitä korkeammalla ihminen on. Kohta tästä ollaan perilläkin.

Lukkari teki neuvojen mukaan: syötti ensin haileja ja etsi sitten itselleen keulakannelta tuulisen makuupaikan, johon nukkui.

VI.

Lukkari heräsi siihen, että komentosillalla kilahti kello ja koneet pysähtyivät ja laiva lakkasi tärisemästä.

Pohjoisessa olivat kadonneet kaikki maat, uloimmat rannikkosaaret ja luodotkin. Sinne taivaanrannan taa oli kadonnut hänen entinen maailmansa, se maailma, jonka hän tunsi.

Edessä kohosi korkeavuorinen meren erakko, kuningas saarien joukossa, tumman sinisenä, vihertävänä ja harmaana, kuparinvärisine rantakallioineen ja valkeine rantakuohuineen ja valkeine loistotorneineen (muuta hän ei vielä ennättänyt tai voinut nähdä) yksinäisenä avarassa, rajattomalta näyttävässä meressä, suunnattoman suuren kirkkaan taivaan alla, jolla päivä paahtavana helotti. Se oli hänen tuleva, vielä tuntematon maailmansa — ah Jumala! — tuleeko hän sitä koskaan tuntemaankaan! Toistaiseksi hän tunsi siitä ainoastaan nuo sen kaksi edustajaa, Matin ja Konstan, nekin oikeastaan vain ulkonäöltä ja nimeltä.

— No kanttori. Raamatussa sanotaan, että "partti ei pääse pilkustaan eikä musta kansa nahastaan", mutta sinun on päästävä tästä laivasta, muutoin saat veisata virsiäsi muutaman viikon perästä mustalle kansalle.

Perällä kiskoi puolisenkymmentä miestä hinausköyttä laivaan sisään. Se oli raskasta työtä, sillä laiva kulki vielä hiljakseen eteenpäin. Matti rupesi myös vetämään.

Konstakin oli herännyt veneen alkaessa kulkea tasaisemmin ja laivasta kuuluvan jytinän lakatessa.

Matti oli vielä suutuksissaan ja huusi Konstalle, joka teki parastaan ohjatessaan venettä:

— Eikö sinulla ole silmiä päässäsi, vai mitä varten sinä annat veneen mennä laivan perän alle!

Konsta lykkäsi helmarin niin ulos oikealle kuin se voi mennä, mutta ei vene siitä paljoa välittänyt, kun hinausköysi oli jo lyhyt ja peräti kireällä ja melkein keskellä laivan perää.

Ja totta puhuen Matin kiukkuileminen oli aivan turhaa, sillä olihan tarkoituskin saada vene laivan peräkasan alle — eikä suinkaan kupeelle — niin lähelle laivaa, ettei veneen keulamasto vain katkea laivan perään.

Siinä se jo heiluikin käden ulottuvilla. — No kanttori! Eivät ne taida meille tämän parempia paraatiportaita laittaa kuin tämä oman veneen masto. Mutta mitenkähän me nyt siitä päästään alas! — Maltas, kun minä menen ensin ja näytän. Tule sinä samalla tavalla sitten perästä, mutta vikkelään, sillä ei näillä kyytimiehillä ole aikaa seisottaa laivaansa meidän tähtemme koko päivää! Mutta tule saatanan sievästi, etteivät nuo ulkolaiset näe, että sinä olet maamies! Auta armias, jos ne sen näkevät! Sitten sinä vasta naurun kuulet! — Katsos nyt kun tuo maston pää heiluu kuin kellonhuittari! Oota, kun se heilahtaa laivaan päin — noin! — ja koppaa sitten siitä kiinni molemmin kourin — näin!

Ennenkuin lukkari ennätti kunnolleen mitään nähdä, seisoi Matti jo tanakasti veneensä pohjalla ja kourien partaansa huusi hän ylös lukkarille:

Lukkari ymmärsi vain sen, että tässä on henki kysymyksessä. Hän yritteli tavoittaa kiinni maston päästä, mutta ei ollut onnistua.

— Mikäs läskikoura sinä oikein olet?! huuteli Matti, ja se pani lukkarin vielä entistä enemmän vapisemaan.

— Eikös nämä voisi panna niitä köysiportaita, mitkä olivat lähtiessäkin? huusi vastaan lukkari.

— Miks'ei, miks'ei! Pyydä niitä siellä että panevat! Siellähän nuo ovat tyyrmannit ja kaikki. Sanot vaan puoli sanaa, ja kyllä ne pojat ymmärtävät ja heti juoksuttavat sinulle vaikka paraatiportaat!

— Hyppää hyppää, mutta älä helvetissä veneeseen hyppää! Meillä on urut kirkossa ja sinun on vietävä ehjinä maalle niin käpäläsi kuin koipesikin! Siinä huittailee masto nenäsi edessä. Tartu siihen tai hyppää — hyppää Jumalan luoma ja vikkelästi, mutta älä veneeseen, vaan veteen, sillä se on koko joukon pehmeämpää kuin tämä vanha tervan kovettama veneen kopiska ja nuo pohjakivet. Ann' mennä mereen vaan! Kyllä me sinut sieltä ongimme ja osannet sinä sen verran uida, että pysyt niin kauan veden päällä. No mitä sinä töllistelet! Tässä on kiire meillä niinkuin muillakin!

Lukkari kurkisteli yli partaan pallomaisin silmin sieltä ja täältä, ja eräältä kohdalta, laivan lipputangon juurelta, hän jo näyttikin hyppäävän. Seisoi jo partaalla lipputangosta kiinni pitäen, mutta peräytyi jälleen ja alkoi irroittaa taskukelloaan.

— Aiotko sinä ruveta kellonkauppoja hieromaan?! Tuo vaan kello mukanasi! — Ei, helkkari, tästä näy mitään tulevan!

— Mitä sinä aiot tehdä?! huusi hätääntynyt lukkari, joka näki Matin jotakin hommailevan veneen keulassa, etumaston juuressa.

Lukkari napitti takkinsa, kokosi kaiken rohkeutensa ja heittäytyi maston päähän, johon tarrasi sylin ja kourin ja jalat maston ympäri tiukalla käppyrässä, ja jäikin siihen — oli lyödä itsensä maston mukana laivan peräkasaan, kun sekä laiva että vene heiluivat.

Hänen sääristään veti suonta. Hän pelkäsi joka hetki putoavansa tai veneen kaatuvan.

Pahinta kuitenkin oli se ulvova nauru, joka kuului laivasta, ja huuto ja pilkkapuheet.

Siellä seisoi ja nauroi miltei koko laivaväki — kokkikin valkeine esiliinoineen ja valkeine myssyineen.

Ne pakanat nauroivat ihan väännellen ja kumarrellen ja lyöden käsiään polviinsa.

Puuttui vain, että konemiehetkin olisivat nousseet kannelle ja tulleet ottamaan osaa tuohon ilkkumiseen ja nauramiseen, niin olisi kuri ja järjestys laivalla ollut täydellisesti rikkoutunut.

Onneksi hän ei ymmärtänyt, mitä ne hänelle huutelivat, mutta päättäen äänestä ei se tainnut hienointa lajia pilaa olla.

Sitä paremmin hän ymmärsi puheen, joka kuului alhaalta, ja se ei ollut sen kohteliaampaa eikä säälivämpää kuin mikä kuului laivasta.

Matti oli jo saanut köyden irti ja laiva mennä porhalsi täydellä höyryllä länsilounaaseen.

Matti huusi taas, ja tällä kertaa ei hän nauranut, vaan ääni mörisi kuin karhun:

— Tuletko lurjus alas sieltä mastosta! — No jo se joutava itkee! Täysikäinen mies! Mitä ihmettä tään kanssa on oikein tehtävä! Maalta tietysti meitä jo kiikaroivat ja luulevat, että meillä on hätälippu keulamastossa, ja tulevat apuun. Se vielä puuttuisi! — Ja joka jumalainen kesä sama peli näiden pappien ja lukkarien kanssa! Tuo niitä ja vie niitä ja häpeä suut silmät täys koko maailman edessä! Olisin vähänkään varakkaampi mies, niin koulitseisin pojastani papin ja toisesta lukkarin ja kolmannesta vallesmannin, niin saisi saarikunta olla rauhassa ainakin muutaman vuosikymmenen! — No, tuletko sinä sieltä alas vai et? Etkö sinä saa sanaa suustasi ulos? — Vai pitääkö sinut maston päässä viedä maalle? Johan sinut saaren tytöt maan alle nauraisivat! — Mitä hittoa sen kanssa nyt tekee!? Eihän tässä saa purjeitakaan auki, ennenkuin sen saa ensin sieltä alas! Ja liian pitkä on matka soutaakin! Ei ruojaa mitään joutavalle! — Lopeta nyt ainakin tuo pyrskämisesi ja nikottelusi! Ei sitä viitsi mikään kuunnella!

Kun lukkari ei näyttänyt rupeavan itse alastulopuuhiin, otti Matti lyyverin vallin käsille, solmisi sen toiseen päähän ison silmukan ja veti sen ylös, lukkarin jalkojen korkeudelle, ja sanoi:

— Hei mies! Pane nyt toinen takakäpäläsi siihen silmukkaan ja nojaa siihen. — Sillätavalla! — Seiso nyt sen varassa ja pitele käsin mastosta ja anna itsesi luisua alaspäin sitä mukaa kuin minä lasken! — Sillä tavalla! — Mokomakin ojakonnikka — peltomyyrä — sitsontiainen — ei pääse maston päästä itse alas — vaan pitää laskea kuin mitäkin merstonkia. — No kiitä nyt ja mene tuonne perälle, että tässä saa availla purjeita!

Pian oli vene täysissä purjeissa, keula kohti satamaa, johon oli vielä matkaa puolisenkymmentä kilometriä.

Lopulta oli kaikki kunnossa ja Mattikin asettui perälle, ja tuikea ilme kasvoilla hän avasi veneen perällä olevan kaapin oven. Ilme kokonaan muuttuneena hän veti sieltä esille kaksilitraisen, joka näytti aivan koskemattomalta.

— Söin minä alkumatkasta ja otin ruokaryypyn. Kiitos vaan! — Sitten rupesi painostamaan ja taisin nukkua melkein koko matkan.

— Vieläkös oli höyli mies se päämies tuossa laivassa? kysyi Konsta toisiin asioihin siirtyen.

— No, se ei kannella ollutkaan kuin alkumatkasta vähän aikaa. Mutta perämiehen kanssa meillä oli juttua koko ajan. Katseli tässä matkan lopulla taivaanrantaa ja tuumasi minulle: "Luotsi hoi, taitaa tulla ruma ilma ensi yöksi!" — No minä sanoin siihen, että: "Mitäs varten perämies niin tuumaa?" johon se sanoi että: "Nuo pilvet, jotka nousevat lännen alta, taitavat tuoda tuulta ja sadetta ja ilmapuntarikin laskee", johon, minä sanoin, että: "Oo — se ei meinaa mitään! Kesällä nousee pilviä ja häviää pilviä ja ilmapuntari nousee tai laskee milloin huonoiksi ilmoiksi, milloin hyviksi. Korkeintaan ukonilma siitä voisi nousta, kun on ollut niin hiostavaa ja painostavaa koko päivän, ihan kuin ukkosen haudetta". — —

Purjeryypyt otettiin ja sitten lukkarin tuliaisryypyt ja sitten lukkarin onniryypyt ja sitten lukkarin naimaryypyt ja niin edespäin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAARELAISKUVIA II ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.