The Project Gutenberg eBook of Tarzan ja Oparin aarteet: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä, by Edgar Rice Burroughs

     I. Belgialainen ja arabialainen
    II. Matkalla Opariin
   III. Viidakon kutsu
    IV. Ennustus ja sen täyttyminen
     V. Liekehtivän jumalan alttari
    VI. Arabialaisten rosvoretki
   VII. Oparin aarrekammio
  VIII. Pako Oparista
    IX. Jalokivet varastetaan
     X. Ahmet Zek näki jalokivet
    XI. Tarzanista tulee jälleen eläin
   XII. La tahtoo kostaa
  XIII. Kidutukseen ja kuolemaan tuomittuna
   XIV. Papitar ja kuitenkin vain nainen
    XV. Werperin pako
   XVI. Tarzan johtaa taas manganeja
  XVII. Jane Clayton kuolemanvaarassa
XVIII. Taistelu aarteesta
   XIX. Jane Clayton ja viidakon pedot
    XX. Jane Clayton taas vankina
   XXI. Pako viidakkoon
  XXII. Tarzanin muisti elpyy
XXIII. Kauhun yö
  XXIV. Kotiin

ENSIMMÄINEN LUKU

Luutnantti Albert Werper sai kiittää vain tahraamansa nimen mainehikkuutta siitä, että hän töin tuskin välttyi tulemasta erotetuksi sotapalveluksesta. Alussa hän oli ollut nöyrästi kiitollinen, että hänet oli lähetetty tälle Jumalan hylkäämälle Kongon sotilasasemalle sen sijaan että hänet olisi asetettu sotaoikeuden eteen, kuten hän oli täydellä syyllä ansainnut. Mutta nyt oli kuuden kuukauden yksitoikkoinen elämä, kauhea eristys ja yksinäisyys saanut aikaan muutoksen. Nuori mies mietti alituisesti kohtaloansa. Hänen päivänsä kuluivat sairaalloisessa itsesurkuttelussa, ja tämä herätti lopuksi hänen heikossa ja horjuvassa mielessään vihaa niitä vastaan, jotka olivat lähettäneet hänet tänne — juuri niitä miehiä vastaan, joita hän alussa oli sydämestään kiittänyt siitä, että he olivat pelastaneet hänet upseeriarvon häpeällisestä menetyksestä.

Hän kaipasi suuresti Brysselin iloista elämää, — paljon enemmän kuin koskaan oli katunut niitä syntejä, jotka olivat temmanneet hänet pois tästä iloisimmasta pääkaupungista, ja päivien vieriessä hän alkoi kohdistaa vihantunteitaan sen viranomaiseen edustajaan Kongossa, joka oli ajanut hänet maanpakoon — omaan kapteeniinsa ja lähimpään esimieheensä.

Tämä upseeri oli kylmä, harvapuheinen mies ja herätti vain vähän rakkautta alaisissaan, mutta hänen pienen joukkonsa mustat soturit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä.

Werperillä oli tapana istua tuntikausia tuijottamassa esimiestään, kun he kumpikin yhteisen asuntonsa kuistikolla polttelivat iltasavukkeitaan hiljaisuuden vallitessa, jota ei kumpikaan näyttänyt haluavan rikkoa. Luutnantin mieletön viha kasvoi lopulta jonkinlaiseksi vimmaksi. Kapteenin luontaisen vaiteliaisuuden hän selitti tahalliseksi yritykseksi häväistä häntä aikaisempien hairahdustensa vuoksi. Hän kuvitteli esimiehensä halveksivan häntä, ja näin ollen hän raivosi ja oli kiihtynyt sydämessään, kunnes eräänä iltana hänen hulluutensa äkkiä puhkesi murhanhimoksi. Hän hypisteli kupeellaan riippuvan revolverin päätä, hänen silmänsä kapenivat ja hänen otsansa rypistyi. Vihdoin hän alkoi puhua.

"Nyt te olette herjannut minua viimeisen kerran!" hän huudahti hypähtäen pystyyn. "Olen upseeri ja herrasmies, enkä aio tätä enää kärsiä, vaan vaadin teiltä selitystä, te sika!"

Kapteeni kääntyi alaistaan kohti hämmästyksen ilme kasvoillaan. Hän oli ennenkin nähnyt miehiä viidakkohulluuden uhreina — yksinäisyyden ja loputtoman mietiskelyn aiheuttaman hulluuden, johon ehkä sekoittui hieman kuumetta.

Hän nousi ja ojensi kätensä laskeakseen sen toisen olkapäälle. Hänen huulillaan oli tyynnyttäviä sanoja, mutta hän ei saanut niitä enää lausua. Werper käsitti esimiehensä liikkeen yritykseksi käydä hänen kimppuunsa. Hänen revolverinsa oli kapteenin sydäntä kohti suunnattuna, ja tämä oli tuskin astunut askeleen, kun Werper veti liipaisimesta. Yhtään valitusääntä päästämättä mies vaipui kuistikon karkeatekoiselle lattialle, ja hänen kaatuessaan hajautui Werperin aivoja verhonnut sumu, niin että hän näki itsensä ja juuri tekemänsä teon samassa valossa kuin nekin, jotka tulisivat hänet tuomitsemaan.

Hän erotti kiihtyneitä huudahduksia sotamiesten asunnolta päin ja kuuli miesten juoksevan häntä kohti. He ottaisivat hänet kiinni, ja jolleivät he tappaisi häntä, veisivät he hänet Kongo-virtaa pitkin paikkaan, jossa asetusten mukainen sotaoikeus tekisi saman teon yhtä tehokkaasti, vaikkakin säännöllisemmällä tavalla.

Werperillä ei ollut halua kuolla. Hän ei ollut milloinkaan ennen niin suuresti halunnut elää kuin tällä hetkellä, jolloin hän oli niin täydellä syyllä menettänyt elämisoikeutensa. Miehet lähestyivät häntä. Mitä hänen piti tehdä? Hän katsahti ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin kouraan tuntuvan pätevää syytä rikokseen, mutta näki vain sen miehen ruumiin, jonka oli niin aiheettomasti ampunut.

Hän kääntyi epätoivoissaan ja pakeni lähestyvien sotamiesten tieltä. Hän juoksi pihan poikki, revolveri yhä tiukasti käteen puristettuna. Portilla hänet pysähdytti vahti. Werper ei jäänyt neuvottelemaan hänen kanssaan eikä käyttänyt hyväkseen virka-asemansa suomia etuja — kohotti vain aseensa ja ampui syyttömän neekerin kuoliaaksi. Hetkeä myöhemmin pakolainen oli temmannut portin auki ja kadonnut viidakon pimeyteen, otettuaan kuitenkin ensin haltuunsa kuolleen vahdin pyssyn ja patruunavyöt.

Koko sen yön Werper pakeni yhä kauemmaksi aarniometsän syvyyksiin. Kerran toisensa jälkeen sai leijonan ääni hänet pysähtymään ja kuuntelemaan, mutta sitten hän läksi taas eteenpäin, pyssy laukaisuun valmiina, sillä hän pelkäsi enemmän takanaan tulevia inhimillisiä vainoojia kuin villejä petoja edessään.

Päivä sarasti vihdoin, mutta mies ponnisteli yhä eteenpäin. Kaikki nälän ja väsymyksen tunne katosi hänen ajatellessaan mahdollisen kiinnijoutumisen kauhuja. Hän saattoi ajatella vain pakenemista. Hän ei uskaltanut pysähtyä lepäämään tai syömään ennenkuin kaikki takaa-ajon vaara olisi ohi, ja niin hän hoiperteli eteenpäin, kunnes lopulta kaatui eikä jaksanut enää nousta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälle oli paennut, eikä koettanutkaan saada sitä tietoonsa. Kun hän ei enää päässyt kauemmaksi, ei hän tietänyt voimiensa loppumisesta, sillä hän oli tajuttomana pelkästä uupumuksesta.

Tässä tilassa hänet löysi arabialainen Ahmet Zek. Ahmetin seuralaiset olisivat tahtoneet syöstä keihään perivihollisensa ruumiiseen, mutta Ahmet tahtoi toista. Hän aikoi ensin kuulustella belgialaista. Helpompaa oli kuulustella miestä ensin ja tappaa hänet sitten kuin tappaa hänet ensin ja kuulustella jälkeenpäin.

Niinpä hän kuljetti luutnantti Albert Werperin omaan telttaansa, ja siellä orjat antoivat vangille viiniä ja ruokaa vähissä erin, kunnes hän lopulta tuli tuntoihinsa. Avatessaan silmänsä hän näki vieraiden mustien miesten kasvoja ympärillään, ja juuri teltan ulkopuolella näkyi arabialaisen hahmo. Hänen omien sotamiestensä univormuja ei näkynyt missään.

Arabialainen kääntyi ja nähdessään vangin avoimet silmät itseensä suunnattuina astui telttaan.

"Minä olen Ahmet Zek", hän ilmoitti. "Kuka olet sinä ja mitä teet maassani? Missä ovat sotamiehesi?"

Ahmet Zek! Werperin silmät kävivät suuriksi, ja hänen rohkeutensa lannistui. Hän oli kaikkein pahamaineisimman murhamiehen kynsissä — sellaisen, joka vihasi kaikkia eurooppalaisia ja etenkin belgialaisessa univormussa olevia. Vuosikausia olivat Belgian Kongon sotavoimat käyneet hyödytöntä sotaa tätä miestä ja hänen seuralaisiaan vastaan, eikä siinä milloinkaan ollut kummallakaan puolella pyydetty tai odotettu armoa.

Mutta nyt Werper näki juuri miehen belgialaisvihassa heikon toivonsäteen. Arabialainen oli itsekin henkipatto ja lainsuojaton. Siinä suhteessa heillä ainakin oli yhteisiä etuja valvottavina, ja Werper päätti käyttää tätä asiain tilaa hyväkseen mahdollisimman edullisesti.

"Olen kuullut teistä", hän vastasi, "ja olin etsimässä teitä! Kansalaiseni ovat kääntyneet minua vastaan. Minä vihaan heitä. Nytkin heidän sotilaansa etsivät minua tappaakseen minut. Tiesin, että te suojelisitte minua heiltä, sillä tekin vihaatte heitä. Korvaukseksi ryhdyn palvelukseenne. Olen harjaantunut soturi. Osaan tapella, ja teidän vihollisenne ovat minun vihollisiani."

Ahmet Zek silmäili eurooppalaista ääneti. Hänen mielessään liikkui monia ajatuksia, ja etualalla oli se, että tuo uskoton valehteli. Tietystikin oli mahdollista, että hän ei valehdellut, ja jos hän puhui totta, oli hänen ehdotuksensa kylläkin harkitsemisen arvoinen, koska sotureita ei ollut koskaan liikaa — erittäinkin valkeita miehiä, joilla olisi niin hyvä harjaantuminen ja sota-asiain tuntemus kuin jokaisella eurooppalaisella upseerilla.

Ahmet Zek katseli synkästi eteensä, ja Werperin rohkeus lannistui. Mutta Werper ei tuntenut Ahmet Zekiä, joka kykeni katselemaan synkästi siinä, missä toinen hymyili, ja hymyilemään siinä, missä toinen katseli synkästi.

"Ja jos olet valehdellut minulle", sanoi Ahmet Zek, "tapan sinut milloin tahansa. Mitä muuta korvausta kuin henkesi odotat palveluksistasi?"

"Alussa ainoastaan elatukseni", vastasi Werper. "Myöhemmin, jos huomaatte minun ansaitsevan enemmän, sovimme kyllä helposti asiasta."

Werperin ainoa toive sillä hetkellä oli henkensä säilyttäminen. Näin saatiin aikaan sopimus, ja luutnantti Albert Werperistä tuli jäsen pahamaineisen Ahmet Zekin rosvojoukkioon, joka ryösti norsunluuta ja orjia.

Kuukausimääriä ratsasteli belgialainen luopio villien rosvojen kanssa. Hän tappeli rajun hillittömänä ja pahanilkisen julmana samoin kuin uskalikot toverinsakin. Ahmet Zek tarkkasi oppilastaan terävin silmin ja yhä tyytyväisempänä, mikä lopuksi ilmeni suuremmassa luottamuksessa häntä kohtaan. Ja seurauksena oli, että Werper sai toimia yhä itsenäisemmin.

Kun Ahmet Zek näin oppi luottamaan belgialaiseen, ilmaisi hän vihdoin mielisuunnitelmansa, jota oli kauan hautonut, mutta ei ollut vielä päässyt toteuttamaan. Eurooppalaisen avulla sen kuitenkin voisi helposti suorittaa. Hän otti sen varovasti puheeksi Werperin kanssa.

"Jollei häntä olisi olemassa, voisimme harjoittaa 'kauppaamme' turvassa ja hyvin menestyksellisesti", jatkoi arabialainen. "Vuosikausia hän on taistellut meitä vastaan, ajaen meidät pois maan rikkaimmasta osasta, vainoten meitä ja aseistaen alkuasukkaat, että he karkottaisivat meidät, kun tulemme tekemään 'kauppaa'. Hän on hyvin rikas. Jos voisimme keksiä jonkun tavan pakottaa hänet maksamaan meille monta kultakolikkoa, saisimme hänelle kostetuksi, ja lisäksi meille tulisi korvausta paljosta, mitä hänen takiaan emme ole voittaneet hänen suojeluksessaan olevilta alkuasukkailta."

"Hänellä on vaimo", vastasi Ahmet Zek, "jota sanotaan hyvin kauniiksi. Hänestä maksettaisiin hyvä hinta kauempana pohjoisessa, jos huomaamme olevan liian vaikeata saada lunnaita Tarzanilta."

Werper taivutti päätänsä miettiväisenä. Ahmet Zek seisoi odottaen hänen vastaustaan. Albert Werperiin vielä jääneet jalot tunteet nousivat vastustamaan ajatusta, että valkoinen nainen myytäisiin muhamettilaiseen haaremiin orjuuteen ja häpeään. Hän katsahti Ahmet Zekiin. Hän näki arabialainen silmien kapenevan ja arvasi, että toinen oli huomannut hänet vastahakoiseksi tähän aikeeseen. Mitä hänelle merkitsisi kieltäytyminen? Hänen elämänsä oli tämän puoliraakalaisen käsissä, joka piti uskottoman henkeä vähemmässä arvossa kuin koiran. Werper rakasti elämää. Mitä tuo nainen oikeastaan häntä liikutti? Nainen oli epäilemättä eurooppalainen, järjestetyn yhteiskunnan jäsen. Hän itse, Werper, oli lain ulkopuolella. Jokaisen valkoisen miehen käsi oli häntä vastassa. Tarzanin vaimo oli hänen luonnollinen vihollisensa, ja jos hän kieltäytyisi avustamasta tämän tuhoamisessa, tappaisi Ahmet Zek hänet itsensä.

"Harkitsen vain menestyksen mahdollisuuksia", valehteli Werper, "ja palkintoani. Eurooppalaisena minä voin päästä heidän kotiinsa ja seuraansa. Sinulla ei ole ketään muuta siihen pystyvää. Vaarani on silloin suuri. Tahtoisin hyvän maksun, Ahmet Zek."

"Hyvin sanottu, Werper." Ahmet Zek taputti apuriaan olkapäälle. "Sinun pitäisi saada hyvä maksu, ja sinä saatkin sen. Istukaamme nyt neuvottelemaan, miten asian voi parhaiten suorittaa."

Ja he kyyristyivät pehmeälle matolle Ahmetin muinoin upean teltan haalistuneiden silkkiverhojen alle ja puhelivat matalalla äänellä myöhään yöhön. Molemmat miehet olivat pitkiä ja parrakkaita, ja auringon ja tuulen vaikutus oli antanut melkein arabialaisen ihonvärin eurooppalaisen kasvoille. Pukunsa jokaisessa yksityiskohdassakin Werper jäljitteli päällikköänsä, joten hän oli ulkonaisesti yhtä hyvä arabialainen kuin toinenkin. Vasta myöhään hän nousi ja vetäytyi omaan telttaansa.

Seuraavan päivän Werper vietti belgialaisen univormunsa tarkastamisessa, poistaen siitä kaikki jäljet, jotka olisivat osoittaneet sen sotilaallista tarkoitusta. Ahmet Zek haki kirjavasta saalisvarastosta hellekypärän ja eurooppalaisen satulan ja valitsi mustista orjistaan ja seuralaisistaan joukon kantajia, askareita ja telttapoikia vaatimattomaksi safariksi, saattueeksi, suurelle metsästäjälle. Tämän seurueen etunenässä Werper lähti leiristä.

TOINEN LUKU

Kaksi viikkoa myöhemmin näki John Clayton, Greystoken loordi, ratsastaessaan laajoille afrikkalaistiluksilleen tekemältänsä tarkastusmatkalta, miesjoukon alkupään tulevan tasangon poikki, joka oli hänen huvilansa ja pohjoisessa ja lännessä leviävän metsän välillä.

Hän pidätti hevostaan ja silmäili pientä seuruetta sen noustessa erään noron kätköstä esiin. Hänen terävät silmänsä näkivät auringon heijastuvan ratsastavan miehen valkoiseen kypärään, ja ollen varma siitä, että vaeltava eurooppalainen metsästäjä aikoi pyytää hänen vieraanvaraisuuttaan, hän käänsi hevosensa ja ratsasti hitaasti tulijaa vastaan.

Puoli tuntia myöhemmin hän nousi huvilansa kuistikolle vieviä portaita ylös ja esitteli lady Greystoken ja herra Jules Frecoultin.

"Olin eksyksissä", selitti herra Frecoult. "Safarini johtaja ei ole milloinkaan ennen ollut tässä osassa maata, ja oppaat, joiden piti viedä meitä eteenpäin viimeksi kohtaamastamme kylästä, tunsivat maata vielä vähemmän kuin me. Lopuksi he karkasivat luotamme kaksi päivää sitten. Olen tosiaan onnellinen saadessani niin äkkiarvaamatta apua ikäänkuin kohtalon sallimasta. En tosiaan tiedä, mitä olisin tehnyt, jollen olisi tavannut teitä."

Päätettiin, että Frecoult jäisi seurueineen maatilalle useiksi päiviksi, kunnes kaikki täydelleen toipuisivat, ja sitten loordi Greystoke hankkisi oppaita viemään heidät turvallisesti takaisin sellaiselle seudulle, jonka Frecoultin safarin johtaja varmasti tuntisi.

Werperin oli jokseenkin helppo joutilaan ranskalaisen herrasmiehen valepuvussa pettää isäntäänsä ja päästä sekä Tarzanin että Jane Claytonin suosioon. Mutta mitä pitemmäksi ajaksi hän jäi, sitä enemmän vähenivät hänen toiveensa aikeittensa helposta toteuttamisesta.

Lady Greystoke ei ratsastanut milloinkaan yksinään kauas huvilalta, ja rajujen waziri-soturien uskollisuus, — nämä olivat suurena osana Tarzanin seurueessa, — näytti tekevän mahdottomaksi väkivaltaisen ryöstöyrityksen, saatikka wazirien lahjomisaikeen.

Viikko kului, eikä Werper ollut oman arvostelunsa mukaan lähempänä aikeensa täyttymistä kuin tulopäivänäkään, mutta juuri sillä hetkellä sattui jotakin, mikä antoi hänelle uutta toivoa ja sai hänet odottamaan vielä suurempaa palkintoa kuin naisen lunnaita.

Huvilaan oli saapunut juoksija, mukanaan viikon posti, ja loordi Greystoke oli viettänyt iltapäivän työhuoneessaan lukien ja vastaten kirjeisiin. Päivällisellä hän näytti hämmentyneeltä, ja aikaisin illalla hän pyysi anteeksi ja vetäytyi huoneeseensa, lady Greystoken seuratessa häntä hyvin pian. Istuessaan kuistikolla saattoi Werper kuulla heidän vakavaa pohdintaa ilmaisevat äänensä, ja havaittuaan, että oli tekeillä jotakin tavattoman tärkeätä, hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja pysytellen huvilan ympärillä kasvavan rehevän pensaikon varjossa hiipi äänettömästi sen huoneen ikkunan alle, joka oli hänen isäntänsä ja emäntänsä makuusuoja.

Tänne hän jäi kuuntelemaan, vieläpä hyvin tuloksin, sillä jo ensimmäiset hänen kuulemansa sanat kiihdyttivät hänen mieltään. Lady Greystoke puhui silloin, kun Werper alkoi erottaa sanoja.

"Olen aina pelännyt yhtiön vakavaraisuutta", sanoi hän, "mutta näyttää uskomattomalta, että he olisivat hävinneet niin äärettömän summan; paitsi jos on tehty jotakin häpeällisiä temppuja."

"Sitä minä juuri epäilen", vastasi Tarzan, "mutta olkoon syy mikä tahansa, tosiasiallisesti olen nyt menettänyt kaikki, eikä ole muuta keinoa kuin palata Opariin hakemaan lisää."

"Oi, John", huudahti lady Greystoke, ja Werper saattoi tuntea väristyksen hänen äänessään, "eikö asiaa voi selvittää toisin? En voi kestää sitä ajatusta, että sinä palaisit tuohon kauheaan kaupunkiin. Mieluummin tahtoisin aina elää köyhyydessä kuin panna sinut Oparin hirveille vaaroille alttiiksi."

"Sinun ei tarvitse pelätä", vastasi Tarzan nauraen. "Kykenenhän hyvin huolehtimaan itsestäni, ja jollen kykenisikään, niin minua seuraavat wazirit suojelisivat minua kaikelta pahalta."

"He karkasivat kerran Oparista ja jättivät sinut oman onnesi nojaan", muistutti Jane.

"He eivät tee sitä uudelleen", vastasi Tarzan. "He häpesivät suuresti ja olivat takaisin tulemassa, kun tapasin heidät."

"Mikään muu keino ei ole puoleksikaan niin helppo uuden omaisuuden saavuttamiseksi kuin mennä Oparin aarreholveihin ja tuoda se sieltä", vastasi Tarzan. "Lupaan olla hyvin varovainen, Jane, ja mahdollista on, etteivät Oparin asukkaat milloinkaan saa tietää minun käyneen siellä toistamiseen ja riistäneen heiltä taas osan aarteesta, jonka olemassaolosta he ovat yhtä tietämättömiä kuin sen arvostakin."

Hänen äänensävynsä päättäväisyys näytti saavan lady Greystoken uskomaan, että pitemmästä väittelystä ei olisi apua, ja siksi hän jätti asian.

Werper jäi vielä lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, ja sitten hän arvellen kuulleensa kaiken tarpeellisen ja peläten joutuvansa ilmi palasi kuistikolle, missä ennen makuulle menoa poltti useita savukkeita perätysten.

Seuraavana aamuna Werper aamiaisella ilmoitti aikovansa lähteä liikkeelle aikaisin ja pyysi Tarzanilta lupaa metsästää matkalla suuria otuksia waziri-alueella. Siihen loordi Greystoke helposti suostuikin.

Belgialainen kulutti kaksi päivää varusteittensa täydentämisessä, mutta poistui vihdoin safareineen yhden ainoan waziri-oppaan seuraamana, jonka loordi Greystoke oli hänelle lainannut. Seurue oli edennyt vain yhden lyhyen päivämatkan kun Werper teeskenteli sairautta ja ilmoitti aikovansa jäädä paikalleen, kunnes tulisi täysin terveeksi. Koska matkue oli päässyt ainoastaan vähän matkaa Greystoken huvilalta, päästi Werper waziri-oppaan pois, sanoen soturille lähettävänsä hakemaan häntä sitten kun taas kykenisi etenemään. Wazirin lähdettyä belgialainen kutsui telttaan erään Ahmet Zekille uskollisen neekerin ja määräsi hänet tarkkaamaan Tarzanin lähtöä, käskien miehen palata heti ilmoittamaan, milloin ja mihin suuntaan englantilainen oli mennyt.

Belgialaisen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seuraavana päivänä hänen lähettinsä palasi ilmoittaen, että Tarzan ja viisikymmentä waziri-soturia olivat aikaisin aamulla lähteneet kaakkoa kohti.

Werper kutsui safarin päällysmiehen luokseen kirjoitettuaan pitkän kirjeen Ahmet Zekille. Tämän kirjeen hän antoi päällysmiehelle.

"Lähetä kirje heti juoksijan mukana Ahmet Zekille", hän selitti neekerille. "Jää tänne leiriin odottamaan lähempiä määräyksiä häneltä tai minulta. Jos englantilaisen huvilalta tulee joku, niin sano, että olen teltassani pahoin sairaana enkä voi ottaa vastaan ketään. Anna minulle nyt kuusi kantajaa ja kuusi askaria — safarin vahvimmat ja rohkeimmat miehet — niin lähden englantilaisen jälkeen saadakseni selville, mihin hänen kultansa on kätketty."

Näin ollen, kun Tarzan, yllään ainoastaan lanneverhonsa, ja aseistettuna sillä alkeellisella tavalla, josta hän eniten piti, vei uskollisia wazirejaan Oparin kuollutta kaupunkia kohti, seurasi Werper-luopio hänen jälkiään pitkinä, kuumina päivinä ja leiriytyi yöllä hänen likelleen.

Ja heidän edetessään Ahmet Zek ratsasti koko seurueineen etelää kohti
Greystoken maatilalle päin.

Apinain Tarzanista tämä retki tuntui sunnuntai-huvimatkalta. Hänen sivistyksensä oli lopultakin vain pintasilausta, jonka hän ilomielin karisti päältään epämukavien eurooppalaisten vaatteittensa mukana heti kun tuli sopiva syy. Naisen rakkaus sai Tarzanin ulkonaisesti pitämään kiinni sivistyksestä — tilasta, jota kohtaan hän, lähemmin siihen tutustuessaan oli alkanut tuntea ylenkatsetta. Hän vihasi sen petollisuutta ja ulkokultaisuutta, ja hänen turmeltumattoman mielensä selvä näkemys oli päässyt perille sen mädästä sydämestä — kaikki oli vain raukkamaista halua säilyttää rauha, levollisuus ja omistusoikeuden koskemattomuus. Hän vastusti kiivaasti sitä mielipidettä, että elämän hienoimmat puolet — taide, musiikki ja kirjallisuus — olivat menestyneet sellaisten heikontavien ihanteiden pohjalla, väittäen, että ne pikemmin olivat säilyneet sivistyksestä huolimatta.

"Näyttäkää minulle sellainen lihava, varakas pelkuri", oli hänellä tapana sanoa, "joka on esittänyt kauniin ihanteen. Aseiden kalskeessa, taistelussa elämästä ja kuolemasta nälän, tuhon ja vaaran keskellä, Jumalan kasvojen edessä, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnon pelottavimpien voimien ilmauksissa, on syntynyt kaikki, mikä on hienointa ja parasta ihmissydämessä ja sielussa."

Ja sitten Tarzan tuli aina takaisin luontoon, tuntien samaa kuin rakastaja, joka vihdoin kohtaa rakastettunsa, oltuaan pitkän aikaa vankilan seinien takana. Hänen wazirinsa olivat sisimmässään sivistyneempiä kuin hän. He keittivät ruokansa ennen syöntiä ja välttivät monenlaista, heidän mielestään saastaista ravintoa, jota Tarzan oli halukkaasti syönyt koko elämänsä ajan. Ja teeskentelyn myrkky on niin salakavalasti tarttuvaa, että uskalias apinamieskin epäröi antaa valtaa luonnollisille haluilleen miestensä nähden. Hän söi paistettua lihaa, vaikka mieluummin olisi nauttinut sen raakana ja pilaamattomana, ja hän tappoi riistansa nuolella tai keihäällä, vaikka olisi paljon mieluummin hypännyt väijyksistä sen niskaan ja iskenyt vahvat hampaansa sen kurkkuun. Mutta lopulta alkoi villin äidin maito, jota hän oli imenyt lapsuudessaan, kiihkeästi vaatia oikeuksiaan — hän kaipasi vereksen saaliin kuumaa verta, ja hänen lihaksensa tahtoivat otella villiä viidakkoa vastaan siinä taistelussa olemassaolon puolesta, joka oli ollut hänen ainoa esikoisoikeutensa ensimmäisinä kahtenakymmenenä elinvuotena.

KOLMAS LUKU

Näiden hämärien, mutta kuitenkin ylivoimaisten pyrkimysten valtaamana apinamies makasi eräänä yönä valveilla sen pienen okaisen aitauksen, boman, sisäpuolella, joka jossakin määrin suojeli hänen seuruettaan viidakon suurten petojen hävitykseltä. Yksinäinen soturi vartioi unisena tulen ääressä, jota leirin ulkopuolelta pimeästä näkyvät keltaiset silmät pakottivat pitämään vireillä. Suurten kissaeläinten valittavat ja yskivät äänet sekoittuivat viidakon pienempien asujamien lukemattomiin ääniin ja kiihdyttivät villiä leikkiä tämän villin englantilaisen loordin rinnassa. Hän heittelehti tunnin ajan unettomana ruohovuoteellaan ja nousi sitten äänettömästi kuin haamu. Wazirin ollessa selin häneen hän hyppäsi boman seinän yli siitä, missä liekehtivät silmät näkyivät, heilautti itsensä meluttomasti suureen puuhun ja oli kadonnut.

Hän kiiruhti hetken aikaa nopeasti eteenpäin metsän keskitasanteen läpi, tuntien ylenmääräistä elinvoimaa, heilautti itsensä uhkarohkeasti ammottavien aukkojen yli viidakon toisesta jättiläisestä toiseen ja kiipesi sitten ylöspäin ylemmän tasanteen heiluville, heikommille oksille, missä kuu paistoi suoraan häneen, pienet tuulenhenkäykset kävivät ilmassa ja kuolema väijyi jokaisella hauraalla oksalla. Tänne hän pysähtyi ja nosti kasvonsa Goroa, kuuta, kohti. Hän seisoi käsivarsi koholla, urosapinan huuto melkein huulillaan, mutta pysyi kuitenkin vaiti, ettei herättäisi uskollisia wazirejaan, joille heidän herransa uhmahuuto oli liiankin tuttu.

Ja sitten hän jatkoi matkaansa hitaammin, äänettömämmin ja varovammin, sillä nyt Apinain Tarzan etsi saalista. Hän laskeutui maahan asti likekkäisten puunrunkojen ja yllä kaareutuvan vehreyden täydelliseen pimeyteen. Silloin tällöin hän kumartui ja lähensi nenänsä ihan likelle maata. Hän etsi riistapolkua ja löysikin leveän uran, ja lopulta hänen sieraimiinsa tuli Bara-kauriin tuoreen jäljen haju. Tarzanin suu vettyi, ja hänen jalomuotoisilta huuliltaan pääsi matala murahdus. Hänestä oli irtautunut keinotekoisten luokkatunnuksien viimeinenkin jäännös — hän oli taas alkuajan metsästäjä — ensimmäinen ihminen — ihmissuvun korkeimman tyypin edustaja. Kulkien tuulta vasten hän seurasi tuskin huomattavia jälkiä, luottaen havaitsemiskykyynsä, joka oli niin paljon tavallisen ihmisen mahdollisuuksia ylempänä, ettemme voi sitä käsittääkään. Lihansyöjistä lähtevän voimakkaan löyhkän vastavirtojen lävitsekin hän tunsi Baran hajun; Horta-metsäsian suloinen ja huumaava lemu ei voinut hävittää hänen saaliinsa jälkiä — kauriin jalan läpitunkevaa, mieluisaa myskintuoksua.

Pian ilmaisi kauriin ruumiista lähtevä eritys Tarzanille, että hänen saaliinsa oli likellä. Se pani hänet menemään taas puihin — alatasanteelle, jolta hän voi katsella maata allaan ja saada korvillaan ja nenällään ensitiedoituksen varsinaisesta kosketuksesta saaliinsa kanssa. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin apinamies havaitsi Baran seisovan valppaana kuun valaiseman aukean reunalla. Tarzan hiipi äänettömästi puiden läpi, kunnes oli suoraan kauriin yläpuolella. Apinamiehen oikeassa kädessä oli hänen isänsä pitkä metsästysveitsi, ja hänen sydämessään oli lihansyöjäeläimen verenhimo. Vain hetken ajaksi hän pysähtyi pahaa aavistamattoman Baran yläpuolelle ja syöksähti sitten eläimen sileälle selälle. Hänen painonsa sysäys rutisti kauriin polvilleen, ja ennenkuin eläin kykeni pääsemään jaloilleen, oli veitsi käynyt sen sydämeen. Kun Tarzan nousi seisomaan saaliinsa ruumiin viereen, kohottaakseen kauhean voittohuutonsa kuuta kohden, toi tuuli hänen sieraimiinsa jotakin, mikä pakotti hänet liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin patsas. Hänen villit silmänsä katselivat leimuten siihen suuntaan, josta tuuli oli tuonut hänelle varoituksen, ja hetkeä myöhemmin taipuivat ruohot aukeaman toisella sivulla, ja Numa-leijona tuli majesteetillisesti näkyviin. Sen vihreänkeltaiset silmät olivat kiintyneet Tarzaniin, joka juuri seisoi aukeaman rajalla, ja tuijottivat kateellisesti onnekkaaseen metsästäjään, sillä Numalla ei ollut tänä yönä ollut menestystä.

Apinamiehen huulilta kuului kumeata, varoittavaa murinaa. Numa vastasi siihen, mutta ei tullut likemmäksi. Sensijaan se seisoi paikallaan heilutellen häntäänsä hiljaa sinne tänne, ja pian kyyristyi Tarzan saaliinsa viereen ja leikkasi muhkean palan sen reidestä. Numa silmäili häntä paheksumisen ja raivon yhä kasvaessa, kun apinamies syönnin välillä murahteli villejä varoituksiaan. Tämä leijona ei ollut milloinkaan ennen joutunut tekemisiin Apinain Tarzanin kanssa ja oli nyt pahasti ymmällä. Olennolla oli ihmisen ulkomuoto ja haju ja Numa oli maistanut ihmisenlihaa ja havainnut, että vaikka se ei ollut kaikkein maukkainta, oli se ainakin helpommin saatavissa. Mutta omituisen olennon villi murina sai sen muistelemaan kauheita vastustajia ja pakotti pysähtymään, vaikka nälkä ja Baran lämpimän lihan haju ärsytti sitä melkein hulluuteen asti. Tarzan tarkkasi leijonaa yhtä mittaa, arvaten mitä lihansyöjän pienissä aivoissa liikkui, ja hyvä olikin, että hän niin teki, sillä lopulta ei Numa voinut kestää kauemmin. Eläimen häntä kohosi äkkiä pystyyn, ja samassa hetkessä tarttui varuillaan oleva apinamies, joka tiesi liiankin hyvin, mitä tämä merkki ilmaisi, hampaillaan kauriin reiden jäännökseen, Numan hyökätessä häntä kohti yhtä nopeasti kuin pikajuna ja nähtävästi yhtä painavanakin.

Tarzanin peräytyminen ei ollut mikään pelon merkki. Viidakon elämä on järjestynyt eri suuntaan kuin meidän elämämme, ja siellä on käytännössä erilainen mittapuu. Jos Tarzan olisi ollut nälissään, olisi hän epäilemättä jäänyt paikalleen ja ottanut vastaan leijonan hyökkäyksen. Hän oli ennenkin niin tehnyt useamminkin kuin kerran, samoin kuin hän menneinä aikoina oli itse käynyt leijonan kimppuun. Mutta tänä yönä hän ei ollut nälissään, ja hänen mukaansa ottamassaan reidessä oli enemmän raakaa lihaa kuin hän jaksoi syödä.

Silti hän ei katsellut lainkaan tyynin mielin, kuinka Numa repeli hänen saaliinsa lihaa. Tämän vieraan Numan röyhkeyttä täytyi rangaista! Ja heti Tarzan alkoi katkeroittaa suuren kissaeläimen oloa. Likellä oli monta puuta, joissa oli suuria, kovia hedelmiä, ja apinamies heilautti itsensä erääseen niistä ketteränä kuin orava. Sitten alkoi pommitus, joka sai Numan karjumaan maatajärisyttävästi. Tarzan viskeli kovia hedelmiä leijonan niskaan toisen toisensa perästä niin nopeasti kuin vain ehti koota ja singota niitä. Keltaisenruskean kissaeläimen oli mahdotonta syödä sellaisessa raekuurossa — se voi ainoastaan karjua, murista ja vältellä uhkaavia hedelmiä, ja lopuksi sen oli pakko kokonaan paeta Bara-kauriin ruumiin luota. Se lähti karjuen ja kostonhimoisena, mutta aukeaman keskellä kiljunta loppui äkkiä, ja Tarzan näki, kuinka suuri pää painui ja kallistui maahan, ruumis meni kyyryyn ja pitkä, häntä värisi eläimen hiipiessä varovasti puita kohti aukeaman toiselle puolelle.

Tarzanin mielenkiinto heräsi heti. Hän nosti päätään ja nuuski viidakon hiljaista tuulenhenkeä. Mikä oli kiinnittänyt itseensä Numan huomion ja vienyt sen kevyin askelin ja vaiteliaana pois tappionsa näyttämöltä? Juuri kuin leijona katosi puiden joukkoon aukeaman toiselle puolelle, pääsi Tarzan sieltä puhaltavan tuulen avulla selville, mikä oli uudestaan herättänyt sen mielenkiintoa — apinamiehen herkkiin sieraimiin tuli voimakkaana ihmisen haju. Laskien kauriin reiden jäännökset oksan haarukkaan Tarzan pyyhki tahraiset kämmenensä alastonta lonkkaansa vasten ja heilautti itsensä oksalta, lähtien vainoamaan Numaa.

Leveä, hyvin tallattu norsun polku vei aukeamalta metsään. Numa hiipi polun suuntaan, ja Tarzan eteni sen yläpuolella puissa aaveentapaisena varjona. Villi kissaeläin ja villi mies näkivät saaliin melkein yhtaikaa, vaikka kumpikin oli tietänyt jo ennenkuin se tuli heidän silmiensä näkyviin, että siellä oli musta mies. Heidän herkät sieraimensa olivat sen sanoneet, ja Tarzan tiesi lisäksi, että haju tuli vieraasta ihmisestä — miespuolisesta ja vanhasta, sillä joka rodulla, sukupuolella ja ikäkaudella on oma erikoinen hajunsa. Vanha mies marssi yksin synkän viidakon läpi, ryppyinen ja kuivettunut pieni vanha mies, kauhean arpinen, tatuoitu ja omituisissa pukineissa — hänellä oli hyenan talja hartioillaan ja sen kuivattu päänahka harmaalla päälaellaan, Tarzan havaitsi miehellä poppamiehen korvamerkit ja odotti Numan hyökkäystä mielihyvän tuntein, sillä apinamies ei pitänyt poppamiehistä. Mutta samalla hetkellä kun Numa hyökkäsi, muisti valkoinen mies äkkiä, että leijona oli varastanut hänen otuksensa muutamia minuutteja aikaisemmin ja että kosto on suloinen.

Ensi tiedon uhkaavasta vaarasta sai musta mies silloin, kun oksat räiskyivät Numan syöksyessä pensaiden läpi riistapolulle vain kahdenkymmenen metrin päässä hänestä. Silloin hän kääntyi ja näki suunnattoman, mustaharjaisen leijonan syöksähtävän ihan kohti, ja juuri hänen kääntyessään Numa tavoitti hänet. Samalla hetkellä apinamies pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta suoraan leijonan selkään ja päästyään siihen survaisi veitsensä keltaisenruskeaan kylkeen oikean lavan taakse, tarrautui oikealla kädellään pitkään harjaan, iski hampaansa Numan niskaan ja kiersi voimakkaat jalkansa eläimen vartalon ympäri. Tuskasta ja raivosta karjuen Numa nousi takajaloilleen ja kaatui taaksepäin apinamiehen päälle. Mutta mahtava ihmisolento piti yhä kiinni, ja pitkä veitsi upposi nopeasti tavan takaa eläimen kylkeen.

Numa-leijona vieritteli itseään puolelta toiselle, raapien ja haukkoen ilmaa, karjuen ja muristen kammottavasti, koettaessaan rajulla tavallaan päästä kiinni selkäänsä takertuneeseen olentoon. Useammin kuin kerran oli Tarzan vähällä luiskahtaa irti. Hän sai kuhmuja ja haavoja, ja oli kauttaaltaan Numan veren ja polun lian tahraama, mutta hän ei vähentänyt hetkeksikään raivoisan hyökkäyksensä hillittömyyttä eikä hellittänyt puristavaa otettaan vastustajansa selästä. Jos hän olisi tuokioksikin irrottanut kätensä, olisi hän samassa joutunut raatelevien kynsien ja torahampaiden ulottuville, ja viidakossa syntyneen englantilaisen loordin vaivaloinen elämänjuoksu olisi päättynyt ainiaaksi. Poppamies makasi nyt siinä, mihin oli kaatunut leijonan hypätessä. Kykenemättä laahautumaan pois hän katseli raadeltuna ja verta vuotavana viidakon kahden herran kauhistavaa ottelua. Hänen kuoppaiset silmänsä kimaltelivat, ja hänen ryppyiset huulensa liikkuivat hampaattomien ikenien kohdalla, kun hän mumisi aaveellisia rukouksia palvomilleen henkiolennoille.

Jonkun aikaa hän oli varma taistelun tuloksesta — vieraan valkoisen miehen täytyi varmasti sortua taistelussa hirmuista Numaa vastaan — kuka oli kuullut, että yksinäinen mies olisi pelkästään veitsellä aseistettuna voittanut niin mahtavan pedon! Mutta pian vanhan neekerin silmät kävivät suuremmiksi, ja hänen mielessään heräsi epäilyksiä ja aavistuksia. Mikä ihmeellinen olento olikaan tämä, joka taisteli Numaa vastaan ja piti puolensa välittämättä eläinten kuninkaan mahtavista lihaksista! Syvissä silmissä, jotka loistivat niin kirkkaina arpisesta ja ryppyisestä naamasta, sarasti hiljalleen heräävän muiston valo. Muisto etsi haparoiden menneitä vaikutelmia ja sai vihdoin esiin heikon kuvan, joka vuosien vieriessä oli haalistunut ja kellastunut. Kuvassa näkyi notkea, valkoinen nuorukainen, joka heilautti itseään puusta toiseen, mukanaan joukko mahtavia apinoita. Vanhat silmät räpyttelivät ja niissä kuvastui suurta pelkoa — taikauskoista pelkoa, kun ihminen uskoo aaveisiin, henkiin ja paholaisiin.

Vihdoin tuli hetki, jolloin poppamies ei enää epäillyt taistelun tulosta. Hänen ensi arvostelunsa muuttui, sillä nyt hän tiesi, että viidakon jumala tappaisi Numan. Vanha neekeri kauhistui vielä enemmän sitä kohtaloa, joka häntä uhkaisi voittajan puolelta, kuin varmaa ja äkillistä kuolemaa, jonka voitokas leijona olisi hänelle suonut. Hän näki leijonan heikontuvan verenvuodosta, mahtavien jäsenten värisevän ja horjuvan ja lopulta eläimen vaipuvan maahan, josta se ei enää noussut. Hän näki metsänjumalan tai -haltian nousevan voitetun vastustajansa äärestä, painavan jalkansa yhä värisevälle raadolle, kohottavan kasvonsa kuuhun päin ja päästävän ilmoille kaamean huudon, joka suorastaan hyyti veren poppamiehen suonissa.

NELJÄS LUKU

Sitten Tarzan käänsi huomionsa mieheen. Hän ei ollut tappanut Numaa pelastaakseen neekerin — hän oli tehnyt sen vain kostaakseen leijonalle; mutta nyt, kun hän näki vanhan miehen makaavan avuttomana ja nääntyvänä edessään, kosketti hänen villiä sydäntään jokin säälintapainen tunne. Nuoruudessaan hän olisi tappanut poppamiehen ilman pienintäkään tunnonvaivaa, mutta sivistys oli vaikuttanut hillitsevästi häneen samoin kuin niihin kansoihin ja rotuihin, jotka tulevat sen piiriin, vaikka se ei ollut vielä muuttanut Tarzania niin paljon, että hän olisi käynyt pelkurimaiseksi tai veltostuneeksi. Hän näki vanhan miehen kärsivän ja tekevän kuolemaa, kumartui, tunnusteli hänen haavojaan ja pysäytti verenvuodon.

"Olen Tarzan — Apinain Tarzan", vastasi apinamies, äänessä yhtäläinen ylpeyden sävy kuin jos hän olisi sanonut: "Olen John Clayton, Greystoken loordi."

Noitalääkäri vavahteli kouristuksentapaisesti ja sulki silmänsä. Kun hän avasi ne taas, kuvastui niissä alistumista kaikkeen siihen kauheaan, mitä hänellä oli odotettavissa tämän pelätyn metsänhaltian puolelta. "Miksi et tapa minua?" hän kysyi.

"Miksi tappaisin sinut?" kysyi Tarzan puolestaan. "Et ole tehnyt minulle pahaa, ja joka tapauksessa olet jo kuolemaisillasi. Numa-leijona ehti iskeä sinua pahasti."

"Sinä et tahtoisi tappaa minua?" Vanhassa vapisevassa äänessä oli hämmästystä ja epäuskoa.

"Minä pelastaisin sinut, jos voisin", vastasi Tarzan, "mutta se on mahdotonta. Miksi luulet, että tappaisin sinut?"

Vanha mies oli hetken vaiti. Kun hän alkoi puhua, täytyi hänen ilmeisesti hieman ponnistaa kootakseen rohkeutta. "Tunsin sinut vanhastaan", hän sanoi, "kun vaeltelit pitkin viidakkoa Mbonga-päällikön maassa. Olin poppamiehenä jo silloin kun surmasit Kulongan ja muut ja ryöstit majamme ja myrkkypatamme. Ensin en muistanut sinua, mutta lopulta sain sinut mieleeni — valkeaihoisen apinan, joka oli karvaisten apinoiden joukossa ja teki elämän sietämättömäksi Mbongan-päällikön kylässä — muistin metsänjumalan — Munango-Kiwatin, jolle me veimme ruokaa porttimme ulkopuolelle ja joka tuli sen syömään. Sano minulle ennenkuin kuolen — oletko ihminen vai paholainen?"

Vanha mies huokasi ja pudisti päätänsä. "Olet koettanut pelastaa minut Numalta", hän sanoi. "Siitä minä palkitsen sinua. Kuule minua, valkoinen mies! Näen pahoja päiviä edessäsi. Se on kirjoitettu omaan vereeni, jota olen sivellyt kämmenelleni. Sinuakin suurempi jumala nousee ja kukistaa sinut. Käänny, Munango-Kiwati! Käänny, ennenkuin on myöhäistä. Vaara on edessäsi, ja vaara väijyy takanasi, mutta edessäpäin on suurempi vaara. Näen —". Hän pysähtyi, hengähti syvään ja läähätti. Sitten hän lysähti pieneksi ryppyiseksi mykkyräksi ja kuoli. Tarzan ihmetteli, mitä hän vielä oli nähnyt.

Oli hyvin myöhä, kun apinamies palasi bomaan ja asettui makuulle mustien soturiensa joukkoon. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän eikä kukaan nähnyt hänen palaavan. Hän ajatteli vanhan poppamiehen varoitusta ennen uneen vaipumistaan ja ajatteli sitä taas herättyään. Mutta hän ei kääntynyt takaisin, sillä hän ei pelännyt. Kuitenkin, jos hän olisi tiennyt, mikä kohtalo uhkasi sitä olentoa, jota hän rakasti eniten maailmassa, olisi hän lentäen rientänyt puiden välitse hänen suojakseen ja antanut Oparin kullan jäädä ikuisiksi ajoiksi unohdetun varastohuoneen kätköön.

Hänen jäljessään samoava toinen valkoinen mies punnitsi samana aamuna mielessään jotakin, mitä oli kuullut yöllä, ja hän oli vähällä luopua suunnitelmastaan ja lähteä pois. Tämä mies oli Werper, murhaaja, joka oli yön hiljaisuudessa kuullut edestäpäin tieltä kaukaisen äänen. Se oli täyttänyt hänen raukkamaisen mielensä kauhulla — hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista ääntä eikä uneksinutkaan, että niin kaamea huuto voi tulla Jumalan luoman olennon keuhkoista. Hän oli kuullut urosapinan voittohuudon, jonka Tarzan oli kohottanut Goroa, kuuta, kohden, ja silloin hän oli vavissut ja kätkenyt kasvonsa. Nyt, uuden päivän kirkkaassa valossa, hän vapisi taas sitä muistellessaan ja olisi paennut sitä nimetöntä vaaraa, jota kammottavan äänen kaiku tuntui ennustavan, jollei olisi vielä enemmän pelännyt Ahmet Zekiä, herraansa.

Ja niin Apinain Tarzan ponnisteli tarmokkaasti Oparin raunioisia valleja kohti, ja hänen takanaan hiipi Werper sakaalin tavoin; Jumala yksin tiesi, mitä kummallakin oli edessään.

Tarzan pysähtyi aution laakson reunaan katsellakseen Oparin kultaisia kupukattoja ja minaretteja. Yöllä hän menisi yksinään aarreholviin tiedustelumatkalle, sillä hän oli päättänyt noudattaa retkellään varovaisuutta kaikissa toimissaan.

Yön tullessa hän lähti liikkeelle, ja Werper, joka oli yksin kiipeillyt kallioita apinamiehen seurueen takana ja piileksinyt päivisin vuorenhuipun korkeiden onkaloiden suojassa, hiipi varovasti hänen jälkeensä. Kalliojärkäleiden peittämä tasanko laakson reunan ja kaupungin muurien ulkopuolella kohoavan mahtavan graniittikummun välillä, jossa oli aarreholviin vievän käytävän suu, antoi belgialaiselle mainiota turvaa hänen seuratessaan Tarzania Opariin päin.

Hän näki jättiläiskokoisen apinamiehen kapuavan reippaasti suuren kallion laelle. Werper tarrautui pelokkaasti kiviseinämään vaarallisen nousun aikana ja hikoili kauhun valtaamana ja pelosta miltei lamautuneena, mutta seurasi yhä ahneuden kannustaessa kunnes oli lopulta kallionkummun huipulla.

Tarzania ei näkynyt missään. Hetken ajan Werper piili erään sellaisen pienehkön järkäleen takana, joita oli hajallaan kukkulalla, mutta kun hän ei nähnyt eikä kuullut englantilaista, ryömi hän piilopaikastaan ja ryhtyi järjestelmällisesti tutkimaan ympäristöä siinä toivossa, että keksisi aarrekätkön kyllin ajoissa päästäkseen pakoon ennen Tarzanin paluuta. Belgialainen halusi näet vain saada selville kullan säilytyspaikan, jotta Tarzanin lähdettyä voisi tulla rauhassa seuralaisineen ja viedä pois niin paljon kuin jaksaisi kuljettaa.

Hän huomasi kapean halkeaman, jossa oli kallion sisäosaan vievät kuluneet graniittiportaat. Hän meni tunnelin mustalle suuaukolle asti, jonne hänen takaa-ajettavansa oli kadonnut. Mutta siihen hän pysähtyi, peläten astua sisään, ettei kohtaisi Tarzania tämän palatessa.

Apinamies oli kaukana hänen edellään ja tunnusteli tietään kalliokäytävässä, kunnes tuli vanhalle puuovelle. Hetkeä myöhemmin hän oli aarrekammiossa. Ammoin kuolleet ihmiset olivat aikoja sitten latoneet sinne korkeiksi riveiksi kallisarvoisia harkkoja sen suuren mantereen hallitsijoiden käytettäväksi, joka nyt on uponneena Atlantin laineiden alla.

Yksikään ääni ei häirinnyt maanalaisen holvin hiljaisuutta. Ei näkynyt mitään merkkiä, että joku toinen olisi löytänyt unohdetun aarteen sen jälkeen kun apinamies viimeksi oli käynyt sen kätköpaikalla.

Tarzan kääntyi hyvillään ja lähti taas kummun huipulle. Werper tarkkasi esiinpistävän graniittilohkareen kätköstä, kuinka hän tuli portaitten varjosta ja eteni laaksonreunassa olevan kukkulan juurelle, missä wazirit odottivat herransa merkkiä. Sitten Werper livahti varovasti piilopaikastaan, pujahti sisäänkäytävän synkkään pimeyteen ja hävisi.

Pysähtyen kukkulan reunalle Tarzan kohotti äänensä, päästäen leijonan jyrisevän kiljunnan. Hän uudisti huudon kahdesti, säännöllisen väliajan päästä, seisoen tarkkaavan hiljaisena useita minuutteja sen jälkeen kun kolmannen huudon kaiku oli häipynyt. Ja sitten kuului kaukaa laakson toiselta puolen heikko vastaushuuto — kerran, kahdesti, kolmasti. Busuli, wazirien päällikkö, oli kuullut ja vastasi.

Tarzan kääntyi taas aarreholvia kohti tietäen, että muutamassa tunnissa hänen mustansa tulisivat hänen luokseen valmiina jälleen viemään kokonaisen omaisuuden Oparin omituisen muotoisina kultaharkkoina. Sillä välin hän kuljettaisi kummun huipulle niin paljon kallisarvoista metallia kuin voisi.

Hän suoritti tämän matkan kuudesti viiden tunnin aikana, ennenkuin Busuli ehti kummulle, ja siihen mennessä hän oli tuonut kahdeksanviidettä harkkoa suuren vierinkiven reunalle, kantaen joka kerta taakan, joka olisi pannut kaksikin tavallista miestä horjumaan. Mutta hänen jättiläisvoimissaan ei näkynyt väsymyksen merkkiäkään hänen auttaessaan mustia sotureitaan kummulle köyden avulla, jonka oli sitä varten tuonut.

Kuusi kertaa hän oli mennyt aarrekammioon ja kuusi kertaa belgialainen Werper oli kyyristynyt mustiin varjoihin pitkän holvin kaukaisimmassa päässä. Taas tuli apinamies, ja tällä kertaa oli hänen mukanaan viisikymmentä soturia. Nämä olivat ryhtyneet kantajiksi rakkaudesta siihen ainoaan olentoon, joka voi vaatia heidän rajua ja ylpeätä luonnettaan alistumaan sellaiseen halpaan tehtävään. Holvista ilmestyi vielä kaksikuudetta harkkoa, ja kaikkiaan niitä oli sata, jonka määrän Tarzan aikoi viedä mukanaan.

Kun viimeiset wazirit olivat tulleet kammiosta, kääntyi Tarzan viime kerran katsomaan satumaisia rikkauksia, joita hänen kaksi ryöstöretkeänsä ei ollut paljonkaan vähentänyt. Ennenkuin hän sammutti sen kynttilän, jonka oli tuonut mukanaan ja jonka lepattava valo oli luonut umpinaisen kammion läpitunkemattomaan pimeyteen ensimmäiset vienot säteet sen jälkeen kun ihmiset ammoin olivat sen unohtaneet, muistui hänen mieleensä se kerta, jolloin hän ensin oli tullut aarreholviin; hänhän oli joutunut sinne sattumalta silloin kun pakeni temppelinalaisista holveista, minne hänet oli kätkenyt La, auringonpalvelijain ylipapitar.

Hän muisti kohtauksen temppelissä, jolloin hän oli ollut pitkällään uhrialttarilla ja La seisonut tikari koholla hänen vieressään, pappien ja papitarten rivien odottaessa kiihkoisan ja hysteerisen hurmion vallassa uhrinsa lämpimän veren ensi pulpahdusta, täyttääkseen sillä kultaiset maljansa ja juodakseen liekehtivän jumalansa kunniaksi.

Than, hullun papin, törkeä ja verinen keskeytys kuvastui eloisana apinamiehen muistissa, samoin toisten pappien pako kauhean olennon mielettömän verenhimon tieltä, raaka hyökkäys Lan kimppuun ja hänen oma osansa synkässä murhenäytelmässä, kun hän oli tapellut raivostuneen oparilaisen kanssa ja jättänyt hänet kuolleena sen papittaren jalkojen juureen, jota mies oli tahtonut häväistä.

Tämä ja moni muu seikka muistui Tarzanin mieleen hänen tuijottaessaan tummankeltaisten metallilaattojen pitkiin riveihin. Hän aprikoitsi, hallitsiko La vielä temppeliä tässä raunioituneessa kaupungissa, jonka murenevat muurit kohosivat niin lähellä. Oliko La lopuksi pakotettu suostumaan avioliittoon jonkun eriskummaisen papin kanssa? Se oli tosiaan katkera kohtalo niin kauniille naiselle. Tarzan astui päätänsä pudistaen lepattavan kynttilän luo, sammutti sen heikon valon ja kääntyi ovea kohti.

Hänen takanaan odotti vakoilija hänen menoaan. Werper oli nyt päässyt selville salaisuudesta, jota varten oli tullut, ja voisi sopivassa tilaisuudessa palata odottavien seuralaistensa luo, tuoda heidät aarreholviin ja kuljettaa pois kaiken kullan, minkä he suinkin jaksoivat kantaa.

Wazirit olivat ehtineet käytävän toiseen päähän ja astuivat jo kiemurtelevaa tietä pitkin raitista ilmaa ja kummun huipulta näkyvää tervetullutta tähtien valoa kohti, ennenkuin Tarzan riistäytyi unelmien pidättävistä siteistä ja lähti hitaasti heidän jälkeensä.

Vielä kerran ja — niin hän ajatteli — viimeisen kerran hän sulki aarreaitan tukevan oven. Werper nousi pimeässä hänen takanaan ja ojenteli turtuneita lihaksiaan. Hän kurotti kättään ja hyväili lempeästi kultaharkkoa lähimmässä rivissä. Hän nosti sen pitkälliseltä lepopaikaltaan ja punnitsi sitä käsissään. Hän puristi sitä rintaansa vasten ahneuden huumassa.

Tarzan uneksi edessään olevasta onnellisesta kotiintulosta, rakkaista käsivarsista kaulansa ympärillä ja pehmeästä poskesta, joka painuisi hänen poskeaan vasten. Mutta sitten hänen mieleensä nousi muisto vanhasta poppamiehestä ja hänen varoituksestaan ja hävitti unelman. Ja silloin, muutaman lyhyen sekunnin kuluessa, kummankin miehen toiveet menivät pirstaksi. Toinen unohti ahneutensakin silmittömässä kauhussaan — toinen unohti menneisyyden kokonaan, kun särmikäs kallionlohkare iski syvän haavan hänen päähänsä.

VIIDES LUKU

Tämä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi suljetulta ovelta jatkaakseen matkaansa ulkomaailmaan. Muutos tuli varoituksetta. Hetken oli kaikki hiljaa ja järkkymättä — seuraavalla hetkellä koko maailma huojui, ahtaan käytävän sijoiltaan vääntyneet seinät halkeilivat ja murenivat, suuria graniittilohkareita irtautui katosta ja putoili ahtaaseen solaan tukkien sen, ja seinät taipuivat sisäänpäin raunioiden yli. Katosta irtaantuneen järkäleen iskusta Tarzan hoippui taaksepäin aarrehuoneen ovea kohti. Hän työnsi sen painollaan auki ja hänen ruumiinsa vieri kammion lattialle.

Suuressa huoneessa, johon aarre oli sijoitettu, aiheutti maanjäristys vähemmän vahinkoa. Muutamia harkkoja suistui pinon yläosasta alas, kivikatosta irtautui yksi palanen ja murskautui lattiaan, ja seinät rakoilivat, vaikka eivät luhistuneet.

Tärähdyksiä oli vain yksi; toista ei tullut täydentämään ensimmäisen aiheuttamaa vahinkoa. Werper, joka oli ryskeen äkillisyydestä ja rajuudesta lentänyt selälleen, nousi pystyyn, kun huomasi olevansa vahingoittumaton. Haparoidessaan huoneen toista päätä kohti hän etsi kynttilää, jonka Tarzan oli jättänyt jälkeensä, kiinnitettyään sen sulattamallaan vahalla erään harkon esiinpistävään reunaan.

Raapien useita tulitikkuja belgialainen löysi lopulta etsimänsä esineen, ja kun kalpeat säteet hetkeä myöhemmin hälvensivät sysimustaa yötä hänen ympärillään päästi hän hermostuneen helpotushuokauksen sillä läpitunkematon pimeys oli lisännyt hänen tilanteensa kauheutta.

Kun hänen silmänsä tottuivat valoon, käänsi hän katseensa ovea kohti — nyt oli hänen ainoana ajatuksenaan päästä pakoon tästä kaameasta haudasta — ja silloin hän näki alastoman jättiläisen ruumiin pitkällään lattialla juuri oviaukon edessä. Werper vetäytyi taaksepäin, peläten tulevansa ilmi, mutta toinen silmäys sai hänen arvelemaan, että englantilainen oli kuollut. Miehen päässä olevasta ammottavasta haavasta oli sementtilattialle vuotanut verta kokonainen lätäkkö.

Belgialainen hyppäsi nopeasti entisen isäntänsä pitkällään viruvan hahmon yli, ja ajattelemattakaan auttaa miestä, jossa hänen tietämänsä mukaan vielä saattoi olla henkeä, hän syöksyi käytävää ja pelastusta kohti.

Mutta hänen uudistuneet toiveensa pettyivät pian. Kohta oviaukon toisella puolen hän huomasi läpipääsemättömiä kiviröykkiöitä, jotka täydelleen sulkivat ja salpasivat tien. Hän kääntyi taas ja astui uudelleen aarreholviin. Ottaen kynttilän käteensä hän alkoi järjestelmällisesti tutkia huonetta eikä ollutkaan päässyt pitkälle, ennenkuin keksi huoneen vastakkaisessa päässä toisen oven, joka naristen avautui hänen ruumiinsa painosta. Oven takana oli uusi kapea sola. Tähän Werper harppoi, sitten nousten kiviportaita toiseen käytävään, joka oli kaksikymmentä jalkaa korkeammalla kuin ensimmäinen. Lepattava kynttilänvalo osoitti hänelle tietä, ja hetkeä myöhemmin hän oli kiitollinen, että hänellä oli tämä karkea ja vanhanaikainen valaistuskeino, jota hän muutamia tunteja aikaisemmin oli katsellut halveksien; sillä se osoitti hänelle viime hetkellä ammottavan kuilun; siihen ilmeisesti päättyi tunneli, jota pitkin hän eteni.

Hänen edessään oli pyöreä kaivosaukon tapainen onkalo. Hän piti kynttilää sen yläpuolella ja kurkisteli alaspäin. Alhaalla hän näki pitkän matkan päässä valon heijastuvan vesilammikon pinnasta. Hän oli tavannut lähteen. Hän kohotti kynttilän päänsä yli ja tähysti mustan aukon yli, nähden tunnelin jatkuvan vastakkaiselle puolelle. Mutta kuinka hän pääsisi kuilun yli?

Kun hän seisoi siinä mittaillen välimatkaa toiselle puolelle ja aprikoiden, uskaltaisiko ryhtyä niin pitkään loikkaukseen, kajahti hänen korvissaan äkkiä läpitunkeva kirkaisu, joka vähitellen häipyi päättyen surkeisiin valitushuutoihin. Ääni tuntui puolittain inhimilliseltä, mutta kuitenkin niin kammottavalta, että se hyvinkin saattoi tulla helvetin tulessa vääntelehtivän, perikatoon joutuneen sielun kidutetusta kurkusta.

Belgialaista värisytti, ja hän silmäili pelokkaasti ylöspäin, sillä huuto oli tuntunut tulevan hänen yläpuoleltaan. Katsoessaan hän näki korkealla päänsä päällä aukon ja siitä hiukan taivasta ja loistavia tähtiä.

Kauhistava kirkaisu oli hävittänyt hänen puolinaisen aikomuksensa huutaa apua — siellä ei voinut asua ihmisolentoja, missä oli sellaisia ääniä. Hän ei uskaltanut paljastaa itseään yläpuolellaan olevan paikan asujamille. Hän kirosi itseään, kun oli ollenkaan ryhtynyt tällaiseen tehtävään. Hän toivoi pääsevänsä taas turvallisesti Ahmet Zekin leiriin ja olisi miltei suostunut antautumaan Kongon sotilasviranomaisille, jos siten olisi suoriutunut nykyisestä kauheasta tilastaan.

Hän kuunteli pelokkaana, mutta huuto ei toistunut, ja lopulta hän, turvautuen epätoivoiseen keinoon, kokosi rohkeutensa hypätäkseen kuilun poikki. Mennen takaisinpäin kaksikymmentä askelta hän otti vauhtia ja hyppäsi lähteen reunalta ylöspäin ja eteenpäin, koettaen päästä vastakkaiselle puolelle.

Kädessään hän puristi lepattavaa kynttilää ja hänen hypätessään ilmavirta sammutti sen. Hän lensi avaruuden halki pilkkopimeässä, tavoitellen käsillään jotakin, mihin tarttuisi, jolleivät hänen jalkansa osuisi kuilun näkymättömään toiseen reunaan.

Hän paiskautui polvilleen lattian reunaan kalliotunnelin vastakkaiselle puolelle, luiskahti taaksepäin, haparoiden hetken ajan epätoivoisesti tukea ja jäi lopuksi riippumaan puoleksi tunneliaukon sisä- ja puoleksi ulkopuolelle. Mutta hän oli kuitenkin turvassa. Hän ei uskaltanut liikkua moneen minuuttiin, vaan riippui heikkona ja hikoillen siinä, mihin oli jäänyt. Lopulta hän veti itsensä varovasti tunneliin ja makasi taas pitkällään lattialla, koettaen tointua hermojensa järkytyksestä.

Kun hänen polvensa olivat osuneet tunnelin reunaan, oli hän pudottanut kynttilän. Toivoen kaikesta huolimatta, että se oli pudonnut käytävän lattialle eikä kaivon syvyyksiin, hän nousi pian käsiensä ja jalkojensa varaan ja alkoi huolellisesti etsiä pientä tulipuikkoa, joka nyt tuntui hänestä äärettömän paljon arvokkaammalta kuin Oparin kaikkien kultaharkkojen satumaiset rikkaudet.

Ja kun hän lopulta löysi sen, puristi hän sitä rintaansa vasten ja vaipui lattialle nyyhkyttäen ja uupuneena. Monen minuutin ajan hän makasi siinä vavisten ja murtuneena. Mutta lopulta hän kohottautui istumaan ottaen tulitikun taskustaan, sytytti jäljellejääneen kynttilänpätkän. Saatuaan valoa hän huomasi helpommaksi tyynnyttää hermonsa, ja pian hän taas eteni pitkin tunnelia, etsien pääsytietä. Hirveä kirkaisu, joka oli kuulunut ylhäältä vanhasta kaivosaukosta, vaivasi häntä yhä, niin että hän vapisi kauhuissaan, kun kuuli oman varovaisen kulkunsa aiheuttamia ääniä.

Hän oli päässyt eteenpäin vain vähän matkaa, kun hänen mielipahakseen tuli vastaan muurattu seinä, joka esti hänen etenemisensä, se kun sulki tunnelin täydellisesti kaikille tahoille. Mitähän se saattoi merkitä? Werper oli sivistynyt ja älykäs mies. Hänen sotilaallinen kasvatuksensa oli opettanut häntä käyttämään järkeään siihen tarkoitukseen, johon se oli aiottu. Tämäntapainen umpinainen tunneli oli järjettömyyttä. Tunnelin täytyi jatkua seinän toisella puolen. Joku oli joskus menneisyydessä tukkinut sen syystä, jota oli mahdoton arvata. Mies alkoi tarkastella muuria kynttilän valossa. Hän huomasi ilokseen, että kivestä hakatut ohuet tiilet, joista se oli tehty, liittyivät toisiinsa höllästi ilman muurilaastia tai sementtiä.

Hän kiskaisi erästä kiveä ja huomasi riemukseen, että se oli helposti liikutettavissa. Hän irrotti kivet toisen toisensa jälkeen, kunnes oli saanut syntymään niin suuren aukon, että siitä mahtui hänen ruumiinsa, ja ryömi sitten suureen matalaan huoneeseen. Sen toisessa päässä sulki ovi taas hänen tiensä, mutta sekin avautui hänen ponnistuksistaan, sillä se ei ollut lukossa. Hänen eteensä tuli nyt pitkä pimeä käytävä, mutta ennenkuin hän oli päässyt kauaksikaan, paloi hänen kynttilänsä loppuun, kärventäen hänen sormiaan. Päästäen kirouksen hän pudotti sen lattialle, missä se lepatti hetken ja sammui.

Hän haparoi hitaasti eteenpäin, tunnustellen käsillään tunnelin seiniä ja siirtäen varovasti jalkojaan lattialla, ennenkuin uskalsi astua yhtään askelta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälti hän hiipi sillä tavoin, mutta lopulta, tuntiessaan, että tunneli oli loppumattoman pitkä, ja väsyneenä ponnistuksistaan, kauhusta ja unen puutteesta hän päätti laskeutua pitkäkseen ja levätä, ennenkuin taas lähtisi kauemmaksi.

Hänen herätessään ei ympäröivässä pimeydessä näkynyt mitään muutosta.
Hän oli ehkä maannut sekunnin tai koko päivän — hän ei tiennyt sitä.
Mutta se seikka, että hän tunsi itsensä virkistyneeksi ja nälkäiseksi,
osoitti hänen tosiaan nukkuneen jonkun aikaa.

Hän alkoi taas hapuilla eteenpäin, mutta tällä kertaa hän oli edennyt vain lyhyen matkan, kun joutui huoneeseen, johon pääsi valoa katossa olevasta aukosta. Tästä aukosta ulottuivat sementtiportaat huoneen lattialle.

Pyöriöstä saattoi Werper nähdä auringon heijastuvan tukeviin pylväisiin, joiden ympärillä oli kiemurtelevia viiniköynnöksiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut muuta ääntä kuin tuulen suhinaa lehtevissä oksissa, lintujen käheitä huutoja ja marakattien rupatusta.

Hän nousi rohkeasti portaita ylöspäin ja huomasi olevansa pyöreällä pihamaalla. Juuri hänen edessään oli kivialttari, jossa oli ruosteenruskeita pilkkuja. Sillä hetkellä ei Werper edes koettanut selittää näiden tahrojen alkuperää — myöhemmin niiden merkitys tuli liiankin kaamealla tavalla ilmi.

Lukuunottamatta juuri alttarin takana olevaa aukkoa lattiassa, josta belgialainen oli tullut pihamaalle alhaalta maanalaisesta kammiosta, hän näki useita ovia, jotka veivät pihalta pois, ollen lattian tasalla. Ylhäällä oli joka taholla pyöreän pihamaan ympärillä joukko avonaisia parvekkeita. Apinoita hyppeli autioiden raunioiden joukossa, ja loistavanvärisiä lintuja lenteli sinne tänne pylväiden ja parvekkeiden välitse korkealla hänen päänsä yllä, mutta ihmisten läsnäolosta ei näkynyt merkkiäkään. Werper tunsi huojennusta. Hän huoahti ikäänkuin suuri paino olisi poistettu hänen hartioiltaan. Hän astui askeleen erästä ovea kohti ja pysähtyi sitten, silmät hämmästyksestä ja kauhusta selällään, sillä melkein samalla hetkellä avautui tusina ovia pihan seinässä ja lauma kauhistavia miehiä syöksyi hänen kimppuunsa.

Ne olivat Oparin liekehtivän jumalan pappeja, samoja takkuisia, kyhmyisiä ja rumia pikku miehiä, jotka vuosi sitten olivat laahanneet Jane Claytonin uhrialttarille juuri tässä samassa paikassa. Heidän pitkät käsivartensa, heidän likekkäiset ilkeät silmänsä ja matalat, taaksepäin kaltevat otsansa tekivät heidät niin eläimellisen näköisiksi, että lamauttavan kauhun kouristus värisytti belgialaisen järkytettyjä hermoja.

Päästäen huudahduksen hän kääntyi paetakseen niiden synkkien käytävien ja huoneiden vähemmän kauhistavaan suojaan, josta hän oli juuri tullut, mutta hirveät miehet estivät hänen aikeensa. He salpasivat tien ja tarttuivat häneen, ja vaikka hän lankesi maahan ja polvillaan ryömien heidän edessään rukoili heitä säästämään hänen henkeään, sitoivat he hänet ja viskasivat sisemmän temppelin lattialle.

Loppu oli vain sen kertausta, mitä Tarzan ja Jane Clayton olivat kokeneet. Papittaret tulivat ja heidän mukanaan ylipapitar La. Werper nostettiin maasta ja pantiin alttarille. Kylmää hikeä pursui hänen joka huokosestaan, kun La kohotti julman uhriveitsensä hänen ylitseen. Kuolemanlaulu kuului hänen kidutettuihin korviinsa, ja hänen tuijottavat silmänsä siirtyivät kultaisiin kuppeihin, joista hirveät uhrimenojen viettäjät pian sammuttaisivat epäinhimillisen janonsa hänen omalla lämpimällä sydänverellään.

Hän toivoi, että hänelle suotaisiin lyhyt tiedottomuuden hetki, ennenkuin terävä veitsenterä lopullisesti iskisi — sitten kuului äkkiä kaameata karjuntaa, joka kajahti melkein hänen korvassaan. Ylipapitar laski tikarinsa alemmaksi. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta. Papittaret, hänen palvelijattarensa, kiljuivat ja pakenivat hulluina ovia kohti. Papit huusivat raivoissaan tai kauhuissaan, mikäli kullakin oli rohkeutta. Werper käänsi kaulaansa nähdäkseen heidän pakokauhunsa syyn, ja kun hän lopulta huomasi sen, värisytti pelko häntäkin, sillä hänen silmänsä kohtasivat suunnattoman leijonan hahmon, joka seisoi keskellä temppeliä — yksi uhri makasi jo raadeltuna sen julmien kynsien välissä.

Erämaan valtias karjaisi taas, kääntäen pahaa ennustavan katseensa alttaria kohti. La hoiperteli eteenpäin, horjahti ja kaatui pyörtyneenä Werperin päälle.

KUUDES LUKU

Kun maanjäristyksen myllerrystä seurannut ensi kauhun tunne oli tyyntynyt Busulin ja hänen miestensä mielissä, kiiruhtivat he takaisin käytävään etsiäkseen Tarzania ja kahta omaa miestään, joita myöskin kaivattiin.

He huomasivat, että yhteenpuristuneet sikinsokin sortuneet kallionlohkareet sulkivat aukon. Kaksi päivää he ponnistelivat raivatakseen tietä vankeuteen jääneiden ystäviensä luo, mutta kun he jättiläisuurastuksen jälkeen olivat päässeet vain muutamia metrejä tukitussa käytävässä eteenpäin ja löytäneet toisen toverinsa ruhjoutuneet jäännökset, oli heidän pakko päätellä, että Tarzan ja toinen waziri myöskin makasivat kuolleina röykkiöiden alla kauempana käytävässä ihmisavun saavuttamattomissa ja sitä enää kaipaamatta.

Yhä uudestaan he työtä tehdessään huutelivat herransa ja toisen toverinsa nimeä, mutta yksikään vastaushuuto ei tullut heidän kuunteleviin korviinsa. Lopulta he luopuivat etsimästä. Kyynelsilmin he katsahtivat viime kerran isäntänsä raunioitunutta hautakumpua, sälyttivät hartioilleen raskaan kultakuorman, joka toisi ainakin elämän mukavuutta, joskaan ei onnea, heidän turvattomaksi jääneelle rakastetulle emännälleen, ja vaelsivat murheellisina Oparin aution laakson poikki, jatkaen matkaansa alaspäin toisella puolella leviävien metsien halki kaukaista huvilaa kohti.

Ja mikä surullinen kohtalo uhkasikaan tätä rauhallista ja onnekasta kotia jo silloin, kun he olivat matkalla!

Pohjoisesta päin tuli Ahmet Zek apurinsa kirjeessä olleen kehoituksen mukaan. Hän oli kerännyt joukon arabialaisia luopioita ja lainsuojattomia rosvoja sekä yhtä kunnottomia neekereitä kaikkein alhaisimmista ja tietämättömimmistä ihmissyöjäheimoista, joiden maiden läpi ryöstöretkeilijä kuljeskeli sinne tänne rankaisematta.

Mugambi, musta Herkules, joka oli ollut mukana rakastetun bwanansa kaikissa vaaroissa ja onnenvaihteluissa Viidakkosaarelta melkein Ugambin lähteille saakka, huomasi ensimmäisenä synkän karavaanin rohkean lähestymisen.

Hänen silmälläpitoonsa oli Tarzan uskonut ne soturit, jotka olivat jääneet vartioimaan lady Greystokea, eikä hän mistään olisikaan voinut löytää urhoollisempaa ja uskollisempaa vartijaa. Jättiläiskokoisella ja villillä, pelottomalla soturilla oli myöskin arvostelukykyä ja älyä sen verran, että se oli täysin verrattavissa hänen kokoonsa ja rajuuteensa.

Hän ei ollut kertaakaan herransa lähdön jälkeen ollut huvilalta näkö- tai kuulomatkaa kauempana, paitsi kun lady Greystoke halusi nelistää hevosellaan leveän tasangon yli tai tuottaa vaihtelua yksinäisyytensä yksitoikkoisuuteen lyhyellä metsästysretkellä. Sellaisissa tilaisuuksissa oli Mugambi ratsastanut hänen hevosensa kintereillä voimakkaan arabialaisrotuisen selässä.

Rosvoretkeilijät olivat vielä kaukana, kun soturin terävä silmä erotti heidät. Hetken hän seisoi ääneti ja tarkasteli lähestyvää joukkoa ja juoksi sitten nopeasti alkuasukasmajoja kohti, jotka olivat muutaman sadan metrin päässä huvilasta.

Siellä hän huusi mukavasti makailevia sotureita luokseen. Hän antoi kiireesti käskyjä. Niitä totellen miehet tarttuivat nopeasti aseisiinsa ja kilpiinsä. Jotkut juoksivat kutsumaan työmiehiä pelloilta ja varoittamaan karjalaumojen paimentajia. Suurin osa lähti Mugambin kanssa takaisin huvilalle päin.

Rosvoretkeilijäin nostattama tomu oli vielä pitkän matkan päässä. Mugambi ei tiennyt varmasti, kulkiko sen suojassa vihollinen, mutta hän oli viettänyt kokonaisen mieheniän villiä elämäänsä villissä Afrikassa ja myös nähnyt joukkueiden aikaisemminkin tulleen sillä tavoin ilmoittamatta. Joskus ne olivat tulleet rauhassa ja joskus sotaa tuoden — asiaa ei voinut koskaan tietää. Oli hyvä olla varuillaan. Mugambi ei pitänyt vieraiden nopeasta etenemistavasta.

Greystoken huvila ei ollut hyvin varustettu puolustusta varten. Sen ympärillä ei ollut paalutusta, sillä kun se sijaitsi uskollisten wazirien maan sydämessä, ei sen omistaja ollut otaksunut, että kukaan vihollinen voisi hyökätä väkivalloin sen kimppuun. Ikkuna-aukoissa oli kuitenkin raskaat puukaihtimet vihollisen nuolia vastaan, ja Mugambi laski niitä parhaillaan alas, kun lady Greystoke ilmestyi kuistikolle.

Mugambi osoitti tasangon poikki sinne, missä valkoviittainen, ratsastava miesjoukko oli nyt selvästi näkyvissä.

"Arabialaisia", hän selitti. "He eivät varmastikaan tule hyvässä tarkoituksessa suuren Bwanan poissaollessa."

Sievän nurmikon ja kukkivien pensaiden toisella puolen Jane Clayton näki waziriensa välkkyvät mustat ruumiit. Aurinko välähteli heidän metallipäisten keihäittensä kärjissä, korosti sotapäähineitten sulkien loistavia värejä ja heijastui kirkkaana heidän leveiden hartioittensa ja esiin pistävien poskiluittensa kiiltävästä nahasta.

Jane Clayton tarkasteli heitä tuntien yksinomaan ylpeyttä ja kiintymystä. Mitä pahaa voi hänelle tapahtua, kun hänellä oli tällaisia suojelijoita?

Rosvoretkeilijät olivat nyt pysähtyneet tasangolle noin sadan metrin päähän. Mugambi oli kiiruhtanut soturiensa luo. Hän eteni muutamia metrejä heistä ja korottaen ääntänsä tervehti muukalaisia. Ahmet Zek istui satulassa suorana kätyriensä edessä.

"Sitten kääntykää ja menkää rauhassa takaisin", vastasi Mugambi. "Emme tarvitse teitä täällä. Arabialaisten ja wazirien välillä ei synny rauhaa."

Vaikka Mugambi ei ollut syntyään waziri, oli hänet otettu heimon jäseneksi, eikä siinä nyt ollut ketään, joka olisi tarkemmin vaalinut sen perinnäistapoja ja uljuutta kuin hän.

Ahmet Zek vetäytyi joukkionsa toiselle sivustalle ja puhui miehilleen matalalla äänellä. Hetkeä myöhemmin pamahti ilman mitään varoitusta epätasainen yhteislaukaus wazirien rivejä kohti. Pari soturia kaatui, ja muut tahtoivat hyökätä vastustajiensa kimppuun, mutta Mugambi oli yhtä varovainen kuin urhoollinenkin johtaja. Hän tiesi, kuinka turhaa oli käydä ratsastavien miesten kimppuun, joilla lisäksi oli pyssyt. Hän peräytyi joukkoineen puutarhan pensaiden taakse. Huvilaan itseensä hän määräsi menemään puolisen tusinaa, käskien miehiä pitämään emäntäänsä sisällä talossa ja puolustamaan häntä hengellään.

Noudattaen erämaassa taistelleiden isiensä menettelytapaa Ahmet Zek käski seuralaistensa laukata hajalleen pitkäksi, kapeaksi rivistöksi, joka teki suuren ympyrän ja vähitellen tuli yhä lähemmäksi puolustajia.

Mugambi näki heidän tulevan, kutsui jäljellä olevia sotureitaan luoksensa ja juoksi huvilaan, viimeistä puolustuspaikkaa kohti. Lady Greystoke seisoi kuistikolla pyssy kädessä. Useammalle kuin yhdelle rosvolle olivat hänen vakavat hermonsa ja tarkka tähtäämisensä tuottaneet rangaistuksen rikollisesta elämästään, useampi kuin yksi poni kiiti hyökkäävän joukkion seassa ilman ratsastajaa.

Mugambi työnsi emäntänsä parempaan turvaan talon sisälle ja valmistautui uupuneine miehineen vielä kerran vastustamaan vihollista.

Arabialaiset etenivät huutaen ja heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä yläpuolella. He kiitivät kuistikon ohi suunnaten kuolettavan tulen polvillaan olevia wazireja kohti. Nämä lähettivät oikean nuolisateen pitkien soikeitten kilpiensä takaa, jotka ehkä olivat kylläkin sopivia pysähdyttämään vihollisnuolen tai kääntämään keihään toisaalle, mutta kerrassaan mitättömiä pyssymiesten lyijyluoteja vastaan.

Verenhimoinen joukkio syöksyi kuistikkoa kohti ammuskellen tullessaan. Heitä kaatui tusinan verta puolustajien nuolista, mutta suurin osa ehti ovelle. Raskaat pyssynperät iskivät sitä vastaan. Pirstoutuneen puun räiskinä sekaantui pyssyn pamaukseen, kun Jane Clayton ampui säälimättömiä vihollisia laudoituksen takaa.

Miehiä kaatui kummallakin puolella ovea, mutta heikko este murtui lopulta hurjistuneiden rynnistäjien raivokkaista hyökkäyksistä; se kaatui sisäänpäin, ja kymmenkunta tummaa roistoa syöksyi arkihuoneeseen. Sen toisessa päässä seisoi Jane Clayton jäljellä olevien uskollisten vartijoittensa ympäröimänä. Lattia oli täynnä niiden ruumiita, jotka jo olivat heittäneet henkensä häntä puolustaessaan. Suojaajien etunenässä oli jättimäinen Mugambi. Arabialaiset nostivat pyssynsä ampuakseen viimeisen yhteislaukauksen, joka lopullisesti murtaisi kaiken vastarinnan, mutta Ahmet Zek karjaisi varoittavan käskyn, pysähdyttäen heidän sormensa liipasimelle.

"Älkää ampuko naista", hän huusi. "Kuoleman oma, joka vahingoittaa häntä. Ottakaa nainen elävänä kiinni!"

Arabialaiset hyökkäsivät huoneen poikki ja wazirit torjuivat heitä raskailla keihäillään. Miekat välähtelivät, ja pitkäpiippuiset pistoolit lausuivat jyristen synkkiä kuolemantuomioitaan. Mugambi lennätti keihäänsä lähinnä olevaa vihollista vastaan niin voimakkaasti, että raskas varsi meni kokonaan arabialaisen ruumiin läpi. Sitten hän tempasi pistoolin toiselta mieheltä ja tarttuen siihen piipusta murskasi pään kaikilta, jotka tunkeutuivat liian lähelle hänen emäntäänsä.

Mugambin esimerkin innostamina tappelivat harvat jäljelle jääneet soturit paholaisen tavoin. Mutta he kaatuivat toinen toisensa jälkeen kunnes ainoastaan Mugambi jäi puolustamaan apinamiehen vaimon henkeä ja kunniaa.

Ahmet Zek tarkkasi epätasaista taistelua huoneen toiselta puolen ja innosti kätyreitään. Hänen käsissään oli jalokivillä koristettu musketti. Hän nosti sen hitaasti olalleen, odottaen kunnes jokin liike saattaisi Mugambin suojattomaksi, panematta silti naisen tai arabialaisten henkeä vaaraan.

Lopulta se hetki tuli, ja Ahmet Zek veti liipasimesta. Ääntäkään päästämättä urhea Mugambi vaipui lattialle Jane Claytonin jalkain juureen.

Hetkeä myöhemmin oli nuori nainen saarrettu ja aseetonna. Sanaakaan sanomatta rosvot raastoivat hänet huvilasta. Jättimäinen neekeri nosti hänet satulaan, ja sillä aikaa kun rosvot etsivät huvilasta ja ulkorakennuksista ryöstettävää tavaraa, ratsasti hän saaliinsa kanssa portin ulkopuolelle ja odotti herransa tuloa.

Jane Clayton näki rosvojen tuovan hevoset aitauksesta ja ajavan karjan niityiltä. Hän näki kodistaan ryöstettävän kaikki, millä arabialaisten mielestä oli jotakin arvoa. Sitten hän näki, kuinka soihtu heitettiin taloon ja liekit alkoivat nuoleskella sitä, mikä oli jäljellä.

Ja lopuksi, kun rosvot kokoontuivat yhteen, tyydytettyään raivonsa ja ahneutensa pyyteet, ja ratsastivat hänen kanssaan pohjoista kohti, näki hän savun ja liekkien nousevan korkealle taivaalle, kunnes tien kääntyessä tiheisiin metsiin surkea näky katosi hänen silmistään.

Kun liekit tunkeutuivat arkihuoneeseen ja lennättelivät haaraisia kielekkeitä nuoleskelemaan kuolleiden ruumiita, liikahti muuan hahmo siinä kaameassa joukossa, jonka verinen kamppailu oli aikoja sitten tyyntynyt. Jättimäinen neekeri kääntyi toiselle kyljelleen ja avasi verestävät, kivistävät silmänsä. Mugambi, jonka arabialaiset olivat jättäneet kuolleena jälkeensä, oli yhä elossa. Kuumat liekit olivat melkein hänen kimpussaan, kun hän nousi vaivaloisesti käsiensä ja polviensa varaan ja ryömi hitaasti ovea kohti.

Kerran toisensa jälkeen hän vaipui voimattomana lattiaan, mutta nousi joka kerta jälleen ja jatkoi surkeata matkaansa turvallisuutta kohti. Loputtomalta tuntuvan ajan perästä, jonka kuluessa liekit olivat kiihtyneet todelliseksi pätsiksi huoneen toisessa päässä, onnistui ison mustan päästä kuistikolle, vieriä portaita alas ja ryömiä läheisen pensaan viileään turvaan.

Koko yön hän makasi siellä, vuoroin tiedottomana, vuoroin selvästi tuntien tuskansa. Tajullaan ollessaan hän katseli villin vihan vallassa kellertäviä liekkejä, joita yhä kohosi palavista karjatarhoista ja heinäkasoista. Saaliinhaussa oleva leijona liikkui likellä, mutta jättimäinen musta ei pelännyt. Hänen rajun mielensä täytti yksi ainoa ajatus — kostoa! kostoa! kostoa!

SEITSEMÄS LUKU

Jonkun aikaa Tarzan makasi siinä, mihin oli kaatunut aarrehuoneen lattialle Oparin raunioituneiden muurien alle. Hän makasi kuin kuollut, mutta hän ei ollut kuollut. Lopulta hän liikahti. Hänen silmänsä avautuivat, mutta eivät nähneet huoneen pilkkopimeydessä mitään. Hän kohotti käden päähänsä, ja kun hän otti sen pois, oli se tahmeana hyytyneestä verestä. Hän haisteli sormiaan kuten villieläin haistelisi lämmintä verta haavoittuneessa käpälässään.

Hän nousi hitaasti istumaan — ja kuunteli. Yksikään ääni ei kantautunut hänen hautansa etäisiin syvyyksiin. Hän kompuroi pystyyn ja kulki haparoiden harkkorivien keskitse. Kuka hän oli? Missä hän oli? Hänen päätään kivisti, mutta muuten hän ei tuntenut mitään pahoja seurauksia iskusta, joka oli kaatanut hänet. Hän ei muistanut tapaturmaa eikä myöskään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen sitä.

Hän siveli käsillään raajojansa, vartaloaan ja päätänsä kuin vieras henkilö. Hän tunnusteli nuolikoteloa selässään ja veistä lannevaatteessaan. Jokin seikka pyrki hänen aivoissaan jälleen tietoisuuteen. Ah, nyt hän tiesi. Jotakin puuttui. Hän ryömi pitkin lattiaa hapuillen kädellään esinettä, jonka hänen vaistonsa sanoi kadonneen. Lopulta hän löysi sen — raskaan sotakeihään, joka menneinä vuosina oli ollut niin tärkeänä tekijänä hänen jokapäiväisessä elämässään, melkeinpä hänen olemassaolossaan — niin läheisesti se oli liittynyt hänen kaikkiin tekoihinsa siitä ammoin menneestä päivästä lähtien, jolloin hän oli temmannut ensimmäisen keihäänsä villin kasvatuksen uhriksi joutuneen neekerin ruumiista.

Tarzan oli varma, että oli olemassa toinen, suloisempi maailma kuin se, joka rajoittui häntä ympäröivän neljän kiviseinän väliseen pimeyteen. Hän jatkoi etsintäänsä ja löysi lopulta oviaukon, joka vei sisäänpäin kaupungin ja temppelin alle. Hän asteli tätä pitkin hyvin huolettomasti, tullen kiviportaille, jotka johtivat ylöspäin korkeammalle tasanteelle. Hän nousi niitä ylös ja vaelsi eteenpäin kaivosaukkoa kohti.

Mikään ei kannustanut hänen vioittunutta muistiaan, niin että hän olisi tajunnut olevansa vanhastaan tutussa ympäristössä. Hän tallusteli pimeän läpi ikäänkuin olisi mennyt aukean tasangon poikki keskipäivän loistavassa auringonpaisteessa, ja äkkiä tapahtui se, minkä pitikin tapahtua hänen uhkarohkean etenemisensä vuoksi.

Hän tuli aukon partaalle, astui tyhjään kohtaan, kaatui eteenpäin ja syöksyi alas sysimustaan syvyyteen. Pitäen yhä kiinni keihäästään hän molskahti veteen ja vajosi pinnan alle painuen syvyyksiin.

Hän ei ollut pudotessaan loukannut itseään, ja noustessaan pinnalle hän pudisti veden silmistään ja huomasi voivansa nähdä. Kaivoon kuulsi päivänvaloa aukosta, joka oli korkealla hänen päänsä päällä. Se valaisi heikosti kaivon sisäseinät. Tarzan tuijotti ympärilleen. Hän näki vedenpinnan rajassa suuren reiän kosteassa ja limaisessa seinässä. Hän ui sen luokse ja kiskoi itsensä tunnelin märälle lattialle.

Hän eteni uutta latua pitkin, mutta nyt hän meni varovasti, sillä Apinain Tarzan otti oppia kokemuksistaan. Odottamaton kuilu oli opettanut häntä olemaan varovainen, kun kulki pimeitä käytäviä — hän ei tarvinnut enää toista opetusta.

Pitkän matkaa käytävä jatkui suorana kuin nuoli. Lattia oli liukas, ikäänkuin kaivon tulvivat vedet olisivat aika ajoin vuotaneet sen yli ja peittäneet sen. Tämäkin seikka hidastutti Tarzanin menoa, sillä hän pysyi vain vaivoin pystyssä.

Käytävän päässä alkoivat uudet portaat. Hän nousi niitä ylöspäin. Ne kääntyivät sinne tänne monta kertaa, vieden lopulta pieneen, pyöreään huoneeseen. Sen hämäryyttä hälvensi heikko valo, joka tuli putkimaisesta aukosta. Tämä aukko, läpimitaltaan useita jalkoja, lähti huoneen katon keskipalkalta ja kohosi noin sadan jalan korkeuteen, päättyen sitten kiviristikkoon, jonka läpi Tarzan voi nähdä sinisen, auringonvalaiseman taivaan.

Uteliaisuus kannusti apinamiestä tutkimaan ympäristöä. Pyöreän huoneen ainoana kalustona olivat moniaat metallivanteiset kuparihelaiset arkut. Tarzan koetti niitä kädellään. Hän tunnusteli kupariheloja, veti saranoita ja nosti vihdoin sattumalta erään arkun kantta.

Mielihyvän huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki sen korean sisällön. Siellä oli suuri astia täynnä kimaltelevia kiviä, jotka välkkyivät ja loistivat kammion himmeässä valossa. Tarzan, joka tapaturmansa kautta oli joutunut alkuperäiseen tilaansa, ei ollenkaan käsittänyt löytönsä satumaista arvoa. Hänestä ne olivat vain sieviä piikiviä. Hän työnsi kätensä niiden joukkoon ja antoi verrattoman kalliiden jalokivien solua sormiensa välitse. Melkein kaikki olivat hiotut, ja hän kokosi niitä kourallisen ja täytti pussin, joka riippui hänen kupeellaan — hiomattomat kivet hän työnsi takaisin arkkuihin.

Apinamies oli tietämättään osunut Oparin unohdettuun aarrehuoneeseen. Se oli ollut aikoja sitten hautautuneena liekehtivän jumalan temppelin alle keskivälille sellaista sysimustaa käytävää, jota muinaisten auringonpalvojien taikauskoiset jälkeläiset eivät olleet joko uskaltaneet tai huolineet tutkia.

Väsyen lopulta kivillä leikkimiseen Tarzan jatkoi matkaansa käytävää pitkin, joka jyrkästi nousten vei aarrehuoneesta ylöspäin. Kiemurrellen ja kaarrellen, mutta aina pyrkien ylöspäin, tunneli johti hänet yhä lähemmäksi maanpintaa päätyen lopuksi matalakattoiseen huoneeseen, joka oli valoisampi kuin mikään niistä, missä hän oli tähän mennessä käynyt.

Hänen yläpuolellaan oli katossa aukko, jonne veivät sementtiportaat, ja aukosta näkyi loistava, auringon valaisema näyttämö. Tarzan katseli viiniköynnösten peittämiä pylväitä hieman ihmetellen. Hän rypisteli otsaansa, koettaen muistutella mieleensä jotakin samanlaista aikaisempaa näkyä. Hän ei ollut varma itsestään. Hänen mielessään oli aina kiduttava ajatus, että jokin seikka pysyisi häneltä salassa, — että hänen pitäisi tietää monia asioita, mutta ei tiennytkään.

Hänen vakava mietiskelynsä keskeytettiin räikeästi — aukosta hänen yläpuoleltaan kuului jyrisevää karjuntaa. Karjuntaa seurasi miesten ja naisten huutoja ja kiljaisuja. Tarzan tarttui lujemmin keihääseensä ja nousi portaita. Hänen silmiinsä tuli omituinen näky, kun hän pääsi puolipimeästä kellarista temppelin häikäisevään valoon.

Olennot, jotka hän näki edessään, hän tunsi helposti — siinä oli miehiä ja naisia ja suuren suuri leijona. Miehet ja naiset pötkivät oviaukkoja kohti turvaan. Leijona seisoi erään olennon ruumiilla, jolla oli ollut huonompi onni kuin toisilla. Se oli keskellä temppeliä. Suoraan Tarzanista eteenpäin seisoi muuan nainen kivimöhkäleen vieressä. Kiven päällä oli pitkällään mies, ja kun apinamies tarkkasi edessään olevaa näyttämöä, näki hän leijonan kauhistavana mulkoilevan niihin kahteen, jotka olivat jääneet temppeliin. Villistä kurkusta kuului taas jyrisevää karjuntaa, nainen kiljahti ja kaatui pyörtyneenä miehen ruumiille, joka oli pitkällään hänen edessään kivialttarilla.

Leijona eteni muutamia askelia ja kyyristyi. Kiemurassa olevan hännän pää värisi hermostuneesti. Se aikoi juuri hyökätä, kun sen silmät kiintyivät apinamieheen.

Maatessaan avuttomana alttarilla Werper näki suuren pedon valmistautuvan hyppäämään hänen kimppuunsa. Hän näki äkillisen muutoksen eläimen ilmeessä, kun sen silmät siirtyivät johonkin, mikä oli alttarin toisella puolen häneltä näkymättömissä. Hän näki kauhistavan luontokappaleen nousevan seisomaan. Muuan hahmo vilahti Werperin ohi. Hän näki mahtavan käsivarren kohoavan, ja tukeva keihäs sinkosi leijonaa kohti ja hautautui sen leveään rintaan.

Hän näki leijonan tavoittelevan ja tempovan aseen vartta, ja sitten hän näki — tosiaan ihmeiden ihme! — alastoman jättiläisen, joka oli viskannut aseen, hyökkäävän suuren pedon kimppuun, vain pitkä veitsi kädessä valmiina kohtaamaan eläimen hirvittäviä torahampaita ja kynsiä.

Leijona nousi takajaloilleen, käydäkseen uuden vihollisensa kimppuun. Peto murisi hirvittävästi, ja sitten belgialainen hämmästyksekseen kuuli samanlaista villiä murinaa sen miehen huulilta, joka syöksyi pedon kimppuun.

Tarzan vältti leijonan kynsien ensimmäisen, äkillisen raapaisun astumalla nopeasti sivulle. Syöksähtäen pedon viereen hän hyppäsi sen keltaisenruskeaan selkään. Hänen kätensä kiertyivät tuuheaharjaisen kaulan ympärille, ja hänen hampaansa uppoutuivat syvälle eläimen lihaan. Karjuen, hyppien, maassa kieriskellen ja kaikin tavoin ponnistellen koetti jättimäinen kissaeläin päästä irti tästä villistä vihollisesta, ja koko ajan iski suuri ruskea nyrkki pitkän terävän, veitsen yhä uudestaan pedon kylkeen.

Taistelun aikana La tuli taas tuntoihinsa. Hän seisoi kuin lumottuna uhrinsa ääressä tarkaten näytelmää. Näytti uskomattomalta, että ihmisolento voittaisi eläinten kuninkaan kaksintaistelussa, ja kuitenkin tapahtui sellainen uskomaton asia hänen silmiensä edessä.

Lopulta Tarzanin veitsi osui isoon sydämeen, ja leijona vierähti kuolleena marmorilattialle, nytkähdellen viimeisen kerran kouristuksentapaisesti. Hypäten pystyyn voittaja laski toisen jalkansa saaliin raadolle, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi niin karmivan huudon, että La ja Werper vapisivat, kun se kaikui temppelin läpi.

Sitten apinamies kääntyi, ja Werper tunsi hänet samaksi mieheksi, jonka oli jättänyt kuolleena aarrehuoneeseen.

KAHDEKSAS LUKU

Werper oli ymmällä. Voiko tämä olento olla sama arvokas englantilainen, joka oli niin vieraanvaraisesti kestinnyt häntä ylellisessä afrikkalaiskodissaan? Voiko tämä villipeto leimuavine silmineen ja verisine kasvoineen olla tosiaan ihminen? Voiko se hirveä voittohuuto, jonka hän äsken oli kuullut, tulla ihmisen kurkusta?

Tarzan silmäili miestä ja naista; hänen silmissään oli kummastuksen ilme, mutta niissä ei näkynyt jälleentuntemisen häivettäkään. Tuntui siltä kuin hän olisi keksinyt jonkun uudenlajisen elävän olennon ja ihmetellyt löytöään.

La tarkasteli apinamiehen piirteitä. Vähitellen hänen suuret silmänsä avautuivat selkoselälleen.

"Tarzan!" hän huudahti ja jatkoi sitten suurten apinain kielellä, joka oli tullut oparilaisten tavalliseksi kieleksi, — seurauksena alituisesta seurustelusta ihmisapinain kanssa: "Sinä olet tullut takaisin luokseni! La on laiminlyönyt uskontonsa käskyt odottaessaan, yhä odottaessaan Tarzania — omaa Tarzaniaan. Hän ei ole ottanut puolisoa, sillä koko maailmassa on vain yksi, jonka La ottaisi miehekseen. Ja nyt sinä olet tullut takaisin! Sano minulle, oi Tarzan, että sinä olet minun takiani palannut!"

Werper kuunteli kärsimättömänä mongerrusta. Hän katsahti ylipapittaresta Tarzaniin. Ymmärsikö mies tätä merkillistä kieltä? Belgialaisen hämmästykseksi englantilainen vastasi kielellä, joka ilmeisesti oli samaa kuin Lan käyttämä.

"Minäkö olen Tarzan?" Apinamies kohautti hartioitaan. "No, se on hyvä nimi — en tiedä muuta. Pidän sen siis. Mutta en tunne sinua. En ole tullut tänne sinun takiasi. En tiedä ollenkaan, miksi tulin, en myöskään tiedä, mistä olen tullut. Voitko sinä sanoa sen minulle?"

La pudisti päätänsä. "En ole kuullut siitä", hän vastasi. Tarzan kääntyi Werperiin päin ja kysyi häneltä samaa, mutta suurten ihmisapinain kielellä. Belgialainen pudisti päätänsä.

Ponnistuksetta ja myöskin ilmeisesti huomaamatta kielen muutosta Tarzan uudisti kysymyksensä ranskaksi. Äkkiä Werper käsitti täydelleen, kuinka suuren onnettomuuden uhriksi Tarzan oli joutunut. Mies oli menettänyt muistinsa eikä voinut enää palauttaa menneitä tapauksia mieleensä. Belgialainen oli vähällä selittää asian hänelle, kun hänen ajatuksiinsa äkkiä juolahti, että hän, pitämällä Tarzania ainakin jonkun aikaa tietämättömänä oikeasta olemuksestaan, voisi mahdollisesti kääntää apinamiehen onnettomuuden omaksi edukseen.

"En voi sanoa teille, mistä olette tullut", hän vastasi, "mutta erään asian voin sanoa teille — jollemme pääse pois tästä kauheasta paikasta, saamme kumpikin surmamme tällä verisellä alttarilla. Nainen oli vähällä iskeä veitsensä sydämeeni, kun leijona keskeytti pirulliset juhlamenot. Tulkaa! Hakekaamme itsellemme pääsytie heidän kirotusta temppelistään, ennenkuin he toipuvat kauhistuksestaan ja kokoontuvat jälleen."

"Miksi sitten olisit halunnut tappaa hänet?" Tarzan oli päättänyt päästä asian perille.

"Aiomme uhrata hänen sielunsa lahjaksi liekehtivälle jumalalle", hän ilmoitti.

Tarzan näytti olevan ymmällä. Hän oli jälleen apina, eikä apinoilla ole mitään käsityksiä sieluista ja liekehtivistä jumalista.

"No hyvä, sitten et kuole", päätti Tarzan. "Tule! Me menemme. Tämä naaras tahtoisi tappaa sinut ja pidättää minut itselleen. Tämä ei ainakaan ole sopiva paikka manganille. Minä pian kuolisin näiden kivimuurien taakse suljettuna."

"Älä lähde luotani!" hän pyysi. "Jää, niin sinusta tulee ylimmäinen pappi. La rakastaa sinua. Koko Opari tulee omaksesi. Orjat palvelevat sinua. Jää, Apinain Tarzan, ja anna rakkauden tulla palkaksesi."

Apinamies työnsi polvistuvan naisen syrjään. "Tarzan ei kaipaa sinua", hän virkkoi yksinkertaisesti ja astuen Werperin viereen katkaisi belgialaisen siteet ja viittasi häntä mukaansa.

"Jää, sinun täytyy!" hän huudahti. "La tahtoo saada sinut — jollei hän saa sinua elävänä, tahtoo hän sinut kuolleena", ja kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti hän päästi saman hirveän huudon, jonka Werper oli kuullut kerran aikaisemmin ja Tarzan monta kertaa.

Vastaukseksi hänen huutoonsa kuului kokonainen äänten sekamelska ympärillä olevista kammioista ja käytävistä.

"Tulkaa, vartijapapit!" huuteli hän. "Uskottomat ovat häväisseet pyhimmän paikkamme. Tulkaa! Täyttäkää heidän sydämensä kauhulla; puolustakaa Lata ja hänen alttariaan; puhdistakaa temppeli saastuttajien verellä."

Tarzan ymmärsi kaikki, vaikkakaan ei Werper. Apinamies katsahti belgialaiseen ja näki, että tämä oli aseeton. Astuen nopeasti Lan sivulle hän otti papittaren vahvoille käsivarsilleen, ja vaikka tämä taisteli vastaan mielettömän rajusti kuin paholainen, riisti Tarzan häneltä pian hänen pitkän uhriveitsensä, antaen sen Werperille.

"Tulet tarvitsemaan tätä", hän sanoi, ja sitten alkoi jokaisesta oviaukosta tulvia Oparin eriskummaisia pikku miehiä temppeliin.

Heillä oli aseinaan lyhyitä ryhmysauvoja ja veitsiä, ja heidän rohkeuttaan vahvisti kiihkoisa viha ja raivo. Werper oli kauhuissaan. Tarzan silmäili vihollisia ylpeän halveksivasti. Hän läheni hitaasti oviaukkoa, jota oli päättänyt käyttää tunkeutuessaan pois temppelistä. Muuan tukeva pappi sulki hänen tiensä. Ensimmäisen vastustajan takana oli parikymmentä muuta. Tarzan huitaisi raskaan keihäänsä nuijan tavoin vasten papin päätä. Mies lyyhistyi maahan, pää murskana.

Ase iski yhä uudestaan Tarzanin raivatessa hitaasti tietänsä ovea kohti. Werper tuli heti hänen perässään silmäillen kirkuvaa ja hyppelevää rahvasta, joka takaapäin uhkasi heidän kulkuaan. Hän piti uhriveistä valmiina iskemään, tulipa kuka tahansa hänen ulottuvilleen, mutta ketään ei tullut. Hetken aikaa hän aprikoi, miksi he niin urhoollisesti taistelivat jättimäistä apinamiestä vastaan ja kuitenkin epäröivät hyökätä hänen kimppuunsa, joka oli suhteellisesti niin heikko. Jos he olisivat rynnänneet häntä vastaan, olisi hän varmasti sortunut ensi hyökkäykseen — sen hän tiesi. Tarzan oli jo ehtinyt ovelle kaikkien niiden ruumiiden yli, jotka olivat asettuneet häntä vastaan, kun Werper arvasi syyn, miksi häneen ei koskettu. Papit pelkäsivät uhriveistä! He astuivat mielihyvällä kuolemaa vastaan ja kohtasivat sen arastelematta puolustaessaan ylipapitartaan ja häneen alttariaan; mutta kuolemallakin oli eroa. Jokin omituinen taikausko ympäröi varmaan tuota kiiltävää veitsenterää, koska kukaan oparilainen ei tahtonut saada kuoliniskua siitä, vaikka he ilomielin syöksyivät apinamiehen julman keihään teurastettaviksi.

Päästyään temppelin pihalta ulos Werper ilmoitti huomionsa Tarzanille. Apinamies irvisti ja antoi Werperin kulkea edellä, jalokivin koristettua pyhää asetta heilutellen. Oparilaiset hajaantuivat joka suunnalle kuin lehdet tuulessa, ja Tarzan ja belgialainen saivat esteettä samota vanhan temppelin käytävien ja kammioiden läpi.

Belgialaisen silmät kävivät suuriksi heidän mennessään huoneen läpi, jossa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta. Kätkien huonosti ahneutensa hän katseli ikivanhoja kultalaattoja, joita oli melkein jokaisen huoneen ja monen käytävänkin seinissä. Apinamieheen ei kai tämä rikkaus näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.

Miehet jatkoivat matkaansa, ja sattuma vei heidät leveätä lehtokujaa kohti, joka oli puoliksi raunioituneiden rakennuksien ja kaupungin sisemmän muurin välissä. Suuret apinat rupattelivat heille ja uhkailivat, mutta Tarzan vastasi heidän omalla tavallaan, antaen pistopuheen pistopuheesta, herjauksen herjauksesta, haasteen haasteesta.

Werper näki karvaisen urosapinan heilahtavan alas murtuneen pylvään päästä ja lähenevän alastonta jättiläistä jäykkäkoipisena ja karvat pörrössä. Keltaiset torahampaat olivat näkyvissä; vihaista ärinää ja haukuntaa kuului uhkaavana paksujen, riippuvien huulien välistä.

Belgialainen tarkkasi toveriaan. Hän näki kauhukseen miehen kumartuvan, kunnes hänen nyrkissä olevan kätensä rystyset olivat maata vasten kuten ihmisapinankin. Hän näki hänen kiertelevän jalat jäykkinä apinan ympärillä, joka niinikään alinomaa kääntyi. Hän kuuli ihmisen kurkusta lähtevän samanlaista eläimellistä haukuntaa ja murinaa, jota kuului luontokappaleenkin suusta. Jos hänen silmänsä olisivat olleet kiinni, olisi hän varmasti luullut, että kaksi jättiläisapinaa varustautui taisteluun.

Mutta taistelua ei syntynyt. Kaikki päättyi kuten suurin osa sellaisista viidakon yhteenotoista päättyy — toinen kerskuri menettää rohkeutensa ja kiinnittää äkkiä huomionsa lentävään lehteen, koppakuoriaiseen tai täihin karvaisella vatsallaan.

Tässä tapauksessa ihmisapina peräytyi jäykän arvokkaana tarkastaakseen onnetonta toukkaa, jonka hän pian söi suuhunsa. Hetken ajan Tarzan näytti halukkaalta jatkamaan riitaa. Hän asteli pelottavan näköisenä edestakaisin, pullisti rintaansa, karjui ja kävi yhä likemmäksi apinaa. Vain vaivoin Werper sai hänet lopuksi lähtemään pois ja jatkamaan matkaansa auringonpalvojien muinaisesta kaupungista.

Miehet etsivät melkein tunnin ajan pääsytietä, ennenkuin löysivät kapean aukon sisemmässä muurissa. Sieltä vei monien matkaajien tallaama polku ulompien varustusten läpi Oparin autioon laaksoon.

Mikäli Werper voi huomata, ei Tarzanilla ollut vähääkään käsitystä siitä, missä hän oli ja mistä tuli. Hän vaelteli tarkoituksettomasti sinne tänne, etsien ruokaansa pienten kivien alta tai piileskellen siellä täällä kasvavien kurjien pensaiden varjossa.

Belgialainen oli kauhuissaan toverinsa inhoittavasta ruokalistasta. Kovakuoriaiset, pienet jyrsijät ja toukat tuottivat kaikki ilmeistä nautintoa apinamiehelle. Tarzan oli tosiaan taas apina.

Lopulta Werperin onnistui viedä toverinsa kaukaisia kukkuloita kohti, jotka olivat laakson lounaisrajana, ja he lähtivät yhdessä Greystoken huvilaa kohti.

Vaikeata on arvata, mikä tarkoitus saattoi belgialaisen viemään petollisuutensa ja ahneutensa uhria takaisin entistä kotia kohti, jollei syynä ehkä ollut se, että ilman Tarzania ei voitu saada lunnaita Tarzanin vaimosta.

Seuraavan yön he majailivat laaksossa kukkuloiden takana, ja heidän istuessaan pienen tulen edessä, jossa paistui Tarzanin nuolen kaatama villisika, oli apinamies mietiskelyyn vaipuneena. Hän näytti yhtä mittaa koettavan saada kiinni jostakin mielikuvasta, joka alituisesti vältti häntä.

Lopulta hän avasi kupeellaan riippuvan nahkapussin.. Siitä hän pudotti kämmenelleen joukon kimaltelevia jalokiviä. Niistä heijastuva tulen valo loihti esiin välähteleviä säteitä, ja kun belgialaisen suuret silmät kiintyivät kiviin ihastuneina ja lumoutuneina, näkyi hänen ilmeestään, että hänellä oli määrätty tarkoitus, jonka vuoksi hän edelleen pysytteli apinamiehen seurassa.

YHDEKSÄS LUKU

Kaksi päivää Werper etsi joukkuetta, joka oli saattanut häntä leiristä laakson rajalla oleville kallioille, mutta vasta myöhään kolmannen päivän iltapuolella hän sai selvityksen heidän olopaikastaan ja silloinkin niin pöyristyttävällä tavalla, että hän lamautui näystä.

Eräällä aukeamalla metsässä hän tapasi kolmen neekerin ruumiit hirveästi silvottuina, eikä tarvittu paljon päättelytaitoa selittämään heidän murhaansa. Pienestä seurueesta ainoastaan nämä kolme eivät olleet orjia. Muut olivat ilmeisesti toivoen pääsevänsä vapaiksi julmasta arabialaisherrastaan käyttäneet hyväkseen sitä, että olivat erillään pääleiristä, ja surmanneet sen vihatun voiman kolme edustajaa, joka piti heitä orjuudessa. Sitten he olivat hävinneet viidakkoon.

Kylmää hikeä tihkui Werperin otsalta hänen harkitessaan kohtaloa, jonka hän vain sattumalta oli välttänyt, sillä jos hän olisi ollut läsnä, kun salaliiton tuumat toteutettiin, olisi hänkin varmasti ollut samassa kadotuksessa.

Tarzanissa ei löytö herättänyt vähintäkään kummastusta tai mielenkiintoa. Luontainen tottumus väkivaltaiseen kuolemaan oli tehnyt hänet tällaisissa asioissa tunteettomaksi. Hänen vereksen sivistyksensä luoma hienous oli kadonnut häntä kohdanneessa surkeassa onnettomuudessa, ja jäljelle olivat jääneet vain alkeelliset mielikuvat, jotka hänen lapsena saamansa opetus oli häviämättömästi painanut hänen sieluunsa.

Kaalan opetukset, Kertshakin, Tublatin ja Terkozin esimerkit ja neuvot olivat nyt perustana hänen kaikkiin ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Hän säilytti koneellisen tiedon ranskan ja englannin kielistä. Werper oli puhunut hänelle ranskaa, ja Tarzan oli vastannut samalla kielellä tajuamatta tietoisesti, että oli poikennut ihmisapinoiden puheenparresta, jota käyttäen hän oli keskustellut Lan kanssa. Jos Werper olisi käyttänyt englantia, olisi tulos ollut sama.

Tuona yönä, miesten istuessa leiritulensa edessä, Tarzan leikki taas loistavilla helyillään. Werper kysyi häneltä, mitä ne olivat ja mistä hän oli löytänyt ne. Apinamies vastasi, että ne olivat korean värisiä kiviä, joista hän aikoi sommitella kaulanauhan, ja että hän oli löytänyt ne syvältä liekehtivän jumalan temppelin uhripihan alta.

Werper tunsi huojennusta huomatessaan, ettei Tarzan käsittänyt jalokivien arvoa. Tämän johdosta belgialaisen oli helpompi saada ne haltuunsa. Mahdollisesti mies antaisi ne hänelle, jos hän pyytäisi. Werper ojensi kätensä pientä pinoa kohti, jonka Tarzan oli laittanut eteensä laakealle puupalalle.

Tarzan laski suuren kämmenensä aarteen yli. Hän paljasti hampaansa ja murisi. Werper veti kätensä nopeammin takaisin kuin oli ojentanut. Tarzan alkoi jälleen leikkiä jalokivillä ja keskustella Werperin kanssa ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään tavatonta. Hän oli vain osoittanut eläimen kateellista omaisuutensa suojelemisvaistoa. Kun hän sai saalista, jakoi hän lihan Werperin kanssa, mutta jos Werper olisi sattumaltakin koskenut Tarzanin osuuteen, olisi hän nostanut saman villin ja paheksuvan varoitusmurinan.

Tästä tapauksesta alkaen belgialaisen rinnassa heräsi suuri pelko villiä toveria kohtaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein käsittänyt sitä muutosta Tarzanissa, jonka isku hänen päähänsä oli aiheuttanut, — hän oli selittänyt sen muistin menettämisestä johtuneeksi. Werper ei ollut tiennyt, että Tarzan kerran oli ollut tosiaan villi viidakon peto, ja näin ollen hän ei tietystikään voinut arvata, että mies oli palannut siihen tilaan, jossa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli kulunut.

Nyt Werper näki englantilaisessa vaarallisen hourupään, jonka pieninkin epämieluinen tapaus saisi hyökkäämään raatelevine hampaineen hänen kimppuunsa. Werper ei koettanut hetkeksikään tuudittautua siihen luuloon, että hän menestyksellisesti voisi puolustautua apinamiehen hyökkäystä vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli päästä toverista irti ja kiiruhtaa Ahmet Zekin kaukaista leiriä kohti niin nopeasti kuin voi. Mutta ollen aseistettu vain uhriveitsellä Werper epäröi lähteä samoamaan viidakon läpi. Tarzan oli turvana, jota ei ollenkaan sopinut halveksia — suuriakin petoja vastaan, kuten Werperillä oli syytä tunnustaa sen nojalla, mitä hän oli joutunut näkemään Oparin temppelissä.

Lisäksi oli Werperin ahnas mieli kiintynyt jalokivipussiin, joten häntä raastoivat erilaiset tunteet, ahneus ja pelko. Mutta voimakkaimpana paloi hänen rinnassaan ahneus, niin että hän mieluummin uhmasi vaaroja ja kärsi kauhuja, joita mielipuoleksi luulemansa miehen alituinen seura hänessä herätti, kuin luopua toivosta saada haltuunsa se kokonainen omaisuus, joka oli pienessä pussissa.

Kolmantena päivänä heidän lähdettyään Oparista Tarzanin terävät korvat kuulivat ääniä, jotka ilmaisivat, että heidän takanaan oli ihmisiä. Werper ei kuullut muuta kuin viidakkohyönteisten surinaa ja marakattien ja lintujen rupattavaa ääntelyä.

Hetken ajan Tarzan seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli; herkät sieraimet laajenivat aina kun hän tunnusteli jokaista ohimenevää tuulenhenkäystä. Sitten hän veti Werperin erään paksun pensaan taakse piiloon ja odotti. Pian tuli Werperin ja Tarzanin käyttämällä riistapolulla näkyviin sileäihoinen musta soturi, tarkkaavana ja varuillaan.

Hänen perässään samosi yksinkertaisessa rivissä melkein viisikymmentä muuta toinen toisensa jäljessä, jokainen kantaen kahta selkään kiinnitettyä tummankeltaista harkkoa. Werper tunsi joukkueen heti samaksi, joka oli saattanut Tarzania matkalla Opariin. Hän katsahti apinamieheen, mutta ei nähnyt villeissä, tarkkaavissa silmissä mitään merkkiä, että Tarzan olisi tuntenut Busulin ja muut uskolliset wazirinsa.

Kun kaikki olivat menneet ohi, nousi Tarzan ja sukelsi esiin piilosta. Hän katseli seutua siihen suuntaan, johon seurue oli mennyt. Sitten hän kääntyi Werperiin päin.

Werper ei iloinnut ajatuksesta joutua tappeluun Busulin ja hänen hurjien soturiensa kanssa. Ja toisaalta hän oli riemumielin nähnyt heidän palaavan Greystoken huvilaa kohti, sillä hän oli alkanut epäillä kykyään löytää takaisin wazirialueelle. Hän tiesi, ettei Tarzanilla ollut vähintäkään aavistusta, mihin he olivat menossa. Pysyttelemällä turvallisen välimatkan päässä kultakuormaansa kantavien soturien takana he voisivat vaikeuksitta seurata heitä huvilaan. Kun he kerran olisivat siellä, tietäisi Werper kyllä tien Ahmet Zekin leiriin. Oli toinenkin syy, miksi hän ei halunnut joutua tekemisiin wazirien kanssa — he kantoivat suurta aarretaakkaa siihen suuntaan, johon hän halusikin sitä kannettavan. Mitä kauemmaksi he sitä veivät, sitä lyhyempi matka olisi hänen ja Ahmet Zekin sitä kuljetettava.

Sentakia hän väitteli apinamiestä vastaan tämän tahtoessa surmata mustat, ja lopulta hän sai Tarzanin seuraamaan heitä rauhassa, sanomalla olevansa varma, että he veisivät heidät metsästä pois rikkaaseen maahan, jossa, oli yllinkyllin riistaa.

Oparista oli wazirialueelle monta päivämatkaa, mutta vihdoin tuli hetki, jolloin Tarzan ja belgialainen, seuratessaan soturien jälkiä, nousivat viimeiselle mäelle ja näkivät edessään leveän waziri-tasangon, kiemurtelevan joen ja kaukaiset metsät pohjoisessa ja lännessä.

Tarzan silmäili tuttua näköalaa, mutta hänen katseessaan ei näkynyt pienintäkään välähdystä osoittamassa, että hän tunsi sen. Hän huomasi riistaeläimet, ja hänen suunsa vettyi, mutta hän ei katsonut huvilaa kohti. Werper kuitenkin katsoi. Belgialaisen silmiin tuli kummastunut ilme. Hän varjosti niitä käsillään ja tuijotti pitkään ja vakavasti sitä paikkaa kohti, missä huvila oli ollut. Hän ei voinut uskoa omia silmiään — näkyvissä ei ollut huvilaa — ei latoja — ei ulkohuonerakennuksia. Karja-aitaukset, heinäsuovat kaikki olivat menneet. Mitä se tarkoitti?

Ja sitten selveni Werperille vähitellen se onnettomuus, joka oli kohdannut rauhallista laaksoa senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt sen — Ahmet Zek oli käynyt siellä!

Busuli ja hänen soturinsa olivat huomanneet hävityksen samalla hetkellä, kun olivat saaneet maatilan näkyviinsä. Nyt he jouduttivat kulkuaan, puhellen kiihkeästi ja pohtien mullistuksen syytä ja merkitystä.

Kun he lopulta olivat ehtineet tallatun puutarhan poikki ja seisahtuneet herransa huvilan hiiltyneiden raunioiden eteen, toteutuivat heidän pahimmatkin aavistuksensa sen nojalla, mitä he näkivät ympärillään.

Maassa mätäni kuolleitten ihmisten jäännöksiä, saalistavien hyenain ja muiden seutua hätyyttäneiden petoeläinten puoliksi syömiä, ja ruumiiden seassa oli niin paljon jätteitä kuolleitten vaatteista ja koristeista, että Busulille selvisi hänen herransa taloa kohdanneen onnettomuuden hirveä tarina.

Wazirit tähystelivät useita minuutteja ympärilleen mykän raivon vallassa. Joka taholla he tapasivat lisää todisteita sen julman vihollisen säälimättömyydestä, joka oli tullut suuren Bwanan poissa ollessa ja hävittänyt hänen omaisuutensa.

"Naiset he ovat luultavasti ottaneet mukaansa", sanoi Busuli. "Meidän vaimomme ja hänen."

Muuan jättiläinen kohotti keihäänsä päänsä yli ja päästi villin raivon ja vihan huudon. Muut seurasivat hänen, esimerkkiään. Busuli sai heidät kädenliikkeellä vaikenemaan.

"Nyt ei ole aikaa päästellä turhia ulvahduksia", hän sanoi. "Suuri Bwana on opettanut meille, että teoilla jotakin saadaan aikaan eikä pelkillä sanoilla. Säästäkäämme keuhkojamme, sillä tarvitsemme kaikki voimamme seurataksemme arabialaisia ja tuhotaksemme heidät. Jos lady ja meidän vaimomme ovat elossa, on sitä suurempi kiire tarpeen, eivätkä soturit voi samota nopeata vauhtia tyhjin keuhkoin."

Werper ja Tarzan tarkkasivat mustia kaislikon suojassa joen rannalla. He näkivät heidän kaivavan kuopan veitsillään ja sormillaan. He näkivät heidän laskevan keltaiset taakkansa siihen ja kasaavan mullan taas harkkojen päälle.

Tarzan näytti osoittavan vain vähän mielenkiintoa, kun Werper oli vakuuttanut hänelle, ettei mustien hautaama tavara ollut hyvää syötäväksi. Mutta Werper oli suuresti innostunut asiaan. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi voinut anastaa aarteen heti mustien lähdettyä, sillä hän oli varma, että he poistuisivat mahdollisimman pian tältä hävityksen ja kuolon näyttämöltä.

Kun aarre oli saatu haudatuksi, siirtyivät mustat lyhyen matkan päähän löyhkäävistä ruumiista tuulen yläpuolelle, ja sinne he tekivät leirin voidakseen levätä ennenkuin ryhtyivät ajamaan arabialaisia takaa. Hämärä oli jo tullut. Werper ja Tarzan istuivat nieleskellen muutamia lihankappaleita, joita he olivat tuoneet edellisestä leiristään. Belgialainen harkitsi, mitä nyt lähinnä tekisi. Hän oli varma, että wazirit ajaisivat takaa Ahmet Zekiä, sillä hän tunsi tarpeeksi villien sodankäyntiä ja arabialaisten ja heidän kehnojen seuralaistensa luonteen ominaisuuksia arvatakseen, että he olivat vieneet waziri-naiset orjuuteen. Yksistään tämän seikan nojalla oli varmaa, että wazirien tapainen sotaisa kansa lähtisi ajamaan heitä takaa.

Werper käsitti, että hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä neekerien edelle varoittaakseen Ahmet Zekiä Busulin tulosta ja myöskin ilmoittaakseen haudatun aarteen paikan. Werper ei tiennyt eikä välittänytkään tietää, mitä arabialainen nyt tekisi lady Greystokelle, kun Tarzan oli tällaisessa tilassa. Se riitti, että poltetun huvilan paikalle haudattu kulta-aarre oli äärettömän paljon arvokkaampi kuin mitkään lunnaat, jotka juolahtaisivat edes arabialaisen ahneeseen mieleen, ja jos Werper saisi rosvoretkeilijän antamaan edes osan siitä hänelle, olisi hän hyvin tyytyväinen.

Mutta Werperille oli kaikkein suurimpana huolen aiheena arvaamattoman kallis aarre pienessä nahkapussissa Tarzanin kupeella. Jospa hän vain saisi haltuunsa sen! Hänen täytyi saada se! Hän saisikin sen!

Hänen silmänsä siirtyivät himoitsemaansa esineeseen. Ne mittailivat Tarzanin jättiläisvartaloa ja pysähtyivät käsivarsien pyöreihin lihaksiin. Yritys oli toivoton. Mitä hän voi toivoa saavuttavansa muuta kuin oman kuolemansa, yrittäessään riistää jalokivet villiltä omistajalta?

Werper heittäytyi apeamielisenä kyljelleen. Hänen päänsä oli toisen käsivarren päällä, ja toinen oli kasvojen päällä siten, että hänen silmänsä oli apinamieheltä piilossa, vaikka toinen niistä oli Tarzaniin tähdättynä käsivarren varjon alta. Hetken ajan hän makasi siten, tuijottaen Tarzania ja harkiten keinoja aarteen ryöstämiseksi, mutta mitä tahansa hän keksi, hänen oli pakko heti hylätä se kelvottomana.

Pian Tarzan loi silmänsä Werperiin. Belgialainen näki, että häntä pidettiin silmällä, ja makasi hyvin hiljaa. Muutaman hetken kuluttua hän teeskenteli hengittävänsä säännöllisesti kuin syvään uneen vaipunut.

Tarzan oli ollut mietteissään. Hän oli nähnyt wazirien hautaavan aarteensa. Werper oli sanonut hänelle heidän kätkevän omaisuutensa, ettei kukaan löytäisi sitä ja ottaisi pois. Tämä näytti Tarzanista mainiolta arvoesineiden varjelemiskeinolta. Siitä lähtien kun Werper oli ilmaissut halua saada haltuunsa hänen välkkyvät piikivensä, oli hän epäluuloisena kuin villi ainakin vartioinut leluja, joiden arvoa hän ei ollenkaan tiennyt, yhtä innokkaasti kuin, jos hänen elämänsä tai kuolemansa olisi riippunut niistä.

Pitkän aikaa apinamies istui tarkaten toveriaan. Lopulta hän ollen varma, että Werper nukkui, veti esiin metsästysveitsensä ja alkoi kaivaa kuoppaa eteensä maahan. Hän irrotti mullan veitsen terällä ja nosti sen käsillään pois, kunnes oli saanut aikaan pienen ontelon, muutamia tuumia läpimitaltaan ja viisi tai kuusi tuumaa syvän. Sinne hän pani jalokivipussin. Werper melkein unohti hengittää nukkuvan tavoin, kun näki, mitä apinamies teki — hän tuskin saattoi pidättää tyytyväisyyden huudahdusta.

Tarzan kävi äkkiä liikkumattomaksi, kun hänen terävät korvansa huomasivat, että toverin säännöllinen hengitys oli lakannut. Hänen raollaan olevat silmänsä suuntautuivat suoraan belgialaiseen. Werper tunsi olevansa hukassa — kaiken onnistuminen riippui siitä, kykenikö hän jatkamaan petkutustaan. Hän huoahti, ojensi molemmat käsivartensa ja kääntyi selälleen mumisten ikäänkuin pahan unen vaivaamana. Hetkisen perästä hän alkoi jälleen hengittää säännöllisesti.

Nyt hän ei voinut pitää silmällä Tarzania, mutta hän oli varma, että mies istui pitkän aikaa katsellen häntä. Sitten Werper kuuli heikosti, kuinka toisen kädet raapivat multaa ja sitten jälleen tasoittelivat sitä paikoilleen. Silloin hän tiesi, että jalokivet oli kätketty maahan.

Kului tunti, ennenkuin Werper taas liikahti. Silloin hän kääntyi ympäri
Tarzaniin päin ja avasi silmänsä. Apinamies nukkui. Kättään ojentamalla
Werper voi koskettaa paikkaa, johon pussi oli haudattu.

Kauan hän makasi katsellen ja kuunnellen. Hän liikahti aiheuttaen tarpeettoman paljon melua, mutta Tarzan ei herännyt. Hän veti uhriveitsen vyöstään ja työnsi sen maahan. Tarzan ei liikahtanut. Belgialainen painoi veitsenterää varovasti alaspäin löyhän mullan läpi pussin yläpuolella. Hän tunsi kärjen koskettavan pehmeätä sitkeää nahkaa. Sitten hän väänsi veitsen kädensijaa sivuun. Löyhä multakasa kohosi hitaasti ja hajosi. Hetkeä myöhemmin tuli pussin kulma näkyviin. Werper vetäisi etsimänsä esineen kätköpaikastaan ja sulloi sen paitansa alle. Sitten hän täytti kolon jälleen ja painoi huolellisesti mullan samaan asemaan kuin se oli ollutkin.

Ahneus oli saattanut hänet sellaiseen tekoon, että jos hänen toverinsa sen olisi huomannut, olisi siitä ollut hänelle, Werperille, mitä kaameimmat seuraukset. Hän saattoi jo melkein tuntea vahvojen, valkoisten hampaiden uppoavan kaulaansa. Häntä värisytti. Kaukaa tasangon poikki kuului pantterin karjaisu, ja tiheässä kaislikossa hänen takanaan astuskeli joku suuri peto pehmeillä käpälillään.

Werper pelkäsi näitä yön rosvoja, mutta hän pelkäsi äärettömän paljon enemmän vieressään nukkuvan ihmiseläimen oikeutettua vihaa. Werper astui muutamia askeleita tasankoa ja kaukana luoteisessa olevaa metsää kohti, pysähtyi sitten ja hypisteli pitkän veitsen kahvaa vyössään. Hän kääntyi katsomaan nukkuvaa.

Hän palasi ja kumartui apinamiehen yli. Hänen kätensä puristi tiukasti liekehtivän jumalan ylipapittaren uhriveistä.

KYMMENES LUKU

Mugambi oli haavoista heikkona laahautunut poistuvien rosvoretkeilijöiden jäljessä. Hän kykeni liikkumaan vain hitaasti, ja hänen täytyi levähtää usein, villi viha ja yhtä villi koston halu sai hänet pitämään tarkoituksestaan kiinni. Päivien vieriessä hänen haavansa paranivat ja hänen voimansa palasivat, kunnes lopulta hänen jättiläisvartalonsa oli jälleen täysin saavuttanut entisen mahtavan väkevyytensä. Nyt hän jatkoi matkaansa nopeammin, mutta ratsastavat arabialaiset olivat edenneet pitkän matkaa, kun taas haavoittunut neekeri oli ryöminyt vaivaloisesti heidän perässään.

He olivat ehtineet linnoitettuun leiriinsä, ja siellä Ahmet Zek odotti apurinsa Albert Werperin tuloa. Pitkän ja rasittavan matkan aikana oli Jane Clayton kärsinyt enemmän pahoista tulevaisuuden aavistuksista kuin mistään muusta.

Ahmet Zek ei ollut suvainnut ilmoittaa hänelle aikomuksiaan tulevaisuuden varalta. Jane toivoi hartaasti, että hänet oli vangittu lunnaiden saamiseksi, sillä jos asianlaita olisi niin, ei hän tulisi kärsimään kovin suuria loukkauksia arabialaisten käsissä. Mutta oli olemassa mahdollisuus, kamala mahdollisuus, että häntä odotti toisenlainen kohtalo. Hän oli kuullut monesta naisesta, valkoisistakin naisista, jotka oli Ahmet Zekin kaltaisten lainsuojattomien toimesta myyty mustien haaremien orjuuteen tai viety kauemmaksi pohjoiseen viettämään melkein yhtä kauhistavaa olemassaoloa jossakin turkkilaisessa vaimolassa.

Jane Clayton oli jäykempää ainesta kuin se, joka hurjan kauhun valtaamana taipuu vaaran edessä. Hän ei tahtonut luopua toivosta, ennenkuin se osoittautuisi turhaksi, ja hän ajatteli itsemurhaa ainoastaan viimeisenä keinona, jotta välttyisi häpeästä. Niin kauan kuin Tarzan oli elossa, oli täysi syy odottaa apua. Ei yksikään ihminen tai eläin, joka kuljeskeli villien maanosassa, voinut näyttää sellaista taitoa ja voimaa kuin hänen herransa ja mestarinsa. Hänestä Tarzan oli miltei kaikkivaltias synnyinseutunsa maailmassa — villien petojen ja villien ihmisten alueella. Tarzan tulisi takaisin, ja hän, Jane, pelastuisi, samalla kun hänen puolestaan kostettaisiin, siitä hän oli varma. Hän laski, montako päivää voisi kulua, ennenkuin Tarzan saapuisi Oparista ja huomaisi, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Sitten menisi vain lyhyt aika, ennenkuin hän piirittäisi arabialaisten linnoituksen ja rankaisisi siellä asuvaa kirjavaa pahantekijäin joukkiota.

Jane ei ollenkaan epäillyt, ettei Tarzan löytäisi häntä. Mikään jälki, vähäpätöisinkään, ei voinut välttää hänen tarkkoja ja herkkiä aistimiaan. Hänelle olisi rosvojen tie yhtä selvä kuin avonaisen kirjan painettu sivu.

Ja hänen toivoessaan tuli synkän viidakon läpi muuan toinen. Albert Werper saapui saatuaan tuntea matkan kauhuja sekä yöllä että päivällä. Kymmenisen kertaa hän oli välttynyt jättiläispetojen kynsiltä ja hampailta vain ihmeen kautta, mikäli hänestä näytti. Aseenaan vain veitsi, jonka oli tuonut Oparista, hän oli samonnut villeimmän seudun kautta, mitä on maapallolla.

öisin hän nukkui puissa. Päivällä hän oli kompuroinut pelokkaana eteenpäin, turvautuen usein puiden oksiin, kun jonkun suuren kissaeläimen näkeminen tai kuuleminen varoitti häntä vaarasta. Mutta vihdoin hän oli saanut näkyviinsä paalutuksen, jonka takana hänen hurjat toverinsa asuivat.

Melkein samaan aikaan tuli Mugambi varustetun kylän edustalle viidakosta. Seisoessaan ison puun varjossa, ottaakseen selvää asemasta, hän näki rääsyisen ja siistimättömän miehen sukeltavan esiin viidakosta aivan lähellä. Hän tunsi tulokkaan heti samaksi mieheksi, joka oli ollut hänen herransa vieraana ennen tämän lähtöä Opariin.

Musta oli juuri huutamaisillaan belgialaiselle, kun jokin sai hänet pysähtymään. Hän näki valkoisen miehen kävelevän rohkeasti aukeaman poikki kylän porttia kohti. Ei kukaan järjissään oleva ihminen olisi sillä tavoin lähestynyt kylää tässä osassa Afrikkaa, jollei ollut varma ystävällisestä vastaanotosta. Mugambi odotti. Hänen epäluulonsa heräsivät.

Hän kuuli Werperin huhuilevan; hän näki portin lennähtävän auki ja totesi, että leirin hämmästyneet asujamet ottivat loordi ja lady Greystoken entisen vieraan ystävällisesti vastaan. Asia selveni Mugambille. Tämä valkoinen mies oli ollut petturi ja vakoilija. Hänen ansiotaan oli suuren Bwanan poissaollessa tehty ryöstöretki. Arabialaisvihansa lisäksi Mugambi tunsi vielä suurempaa vihaa valkoista vakoojaa kohtaan.

Kylässä Werper riensi Ahmet Zekin silkkistä telttaa kohti. Arabialainen nousi alapäällikkönsä astuessa sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys, kun hän silmäili belgialaisen repaleista ulkoasua.

Werper kertoi kaikki, mainitsematta kuitenkaan mitään jalokivipussista, joka nyt oli hänen vaatteittensa alla tiukasti sidottuna vyötäisten ympäri. Arabialaisen silmät kapenivat ahneutta kuvastaen, kun hänen apurinsa selitteli aarretta, jonka wazirit olivat haudanneet Greystoken huvilan raunioiden viereen.

"Perin helppoa on mennä sinne takaisin ja ottaa se", sanoi Ahmet Zek. "Ensin odotamme hullunrohkeiden wazirien tuloa, ja kun olemme tuhonneet heidät, voimme käydä käsiksi aarteeseen — kukaan ei ota sitä sieltä, missä se on, sillä me emme jätä eloon ketään, joka tietää sen olemassaolosta."

"Myyn hänet pohjoiseen", vastasi rosvo. "Se on nyt ainoa keino. Hänestä saa varmaan hyvän hinnan."

Belgialainen nyökkäsi. Hänen ajatuksensa liikkuivat nopeasti. Jos hän saisi Ahmet Zekin taivutetuksi määräämään hänet sen joukon johtajaksi, joka veisi lady Greystoken pohjoiseen, tarjoutuisi hänelle haluamansa tilaisuus paeta päällikkönsä luota. Hän olisi antanut kultaosuutensa mennä, jos vain olisi päässyt jalokivineen ehjin nahoin tiehensä.

Hän oli tähän mennessä oppinut tuntemaan Ahmet Zekin kyllin hyvin tietääkseen, ettei ketään liiton jäsentä päästetty vapaaehtoisesti rosvopäällikön palveluksesta. Useimmat harvoista karanneista oli jälleen saatu kiinni. Werper oli useastikin kuullut heidän tuskanhuutojaan, kun heitä kidutettiin ennen surmaamista. Belgialainen ei ollenkaan halunnut antautua kiinnijoutumisen vaaraan.

"Kuka menee naisen kanssa pohjoiseen", hän kysyi, "sillä aikaa kun palaamme hakemaan kultaa, jonka wazirit kätkivät englantilaisen huvilan tienoille?"

Ahmet Zek ajatteli hetken. Kätketty kulta oli paljon suuremman arvoinen kuin hinta, joka saataisiin naisesta. Välttämätöntä oli vapautua hänestä mahdollisimman pian. Belgialainen oli joukkueen kaikista jäsenistä sopivin johtajaksi, ja hänelle sopisi uskoa saattojoukon päällikkyys. Joku arabialainen, joka tunsi tien ja heimot yhtä hyvin kuin Ahmet Zek itse, saattaisi anastaa naisesta saadut lunnaat ja paeta kauas pohjoiseen. Werper taas voisi tuskin yksin paeta eurooppalaisille vihamielisen maan läpi, ja toisaalta voitaisiin miehet, jotka hän lähettäisi belgialaisen mukana, valita huolellisesti pitämällä erikoisesti silmällä sitä, että Werperin olisi mahdollista saada kovin suurta osaa käskettävistään puolelleen, jos hän aikoisi karata päällikkönsä luota.

Lopulta arabialainen sanoi: "Ei ole välttämätöntä, että me kumpikin palaamme hakemaan kultaa. Sinä menet pohjoiseen naisen kanssa ja viet kirjeen eräälle ystävälleni, joka on aina kosketuksissa parhaiden tämänlaista kauppaa harjoittavien kanssa, ja sillä välin minä menen hakemaan kullan. Voimme kohdata taas täällä, kun toimemme on suoritettu."

Werper tuskin kykeni peittämään iloa, jota hän tunsi kuullessaan tämän mieluisan ratkaisun. Ja epävarmaa onkin, saattoiko hän kokonaan salata sen Ahmet Zekin terävältä ja epäluuloiselta katseelta. Joka tapauksessa, kun oli tultu päätökseen, pohtivat arabialainen ja hänen apulaisensa vielä lyhyen aikaa edessä olevien yritysten yksityiskohtia, minkä jälkeen Werper pyysi anteeksi ja palasi omaan telttaansa, saadakseen itselleen kauan kaivatun kylvyn ja parranajon tuottaman ylellisen nautinnon.

Kylvettyään belgialainen sitoi pienen käsipeilin nuoraan, joka oli ommeltu hänen telttansa takaseinään, siirsi karkeatekoisen tuolin yhtä karkeatekoisen pöydän ääreen, joka oli peilin vieressä, ja alkoi poistaa pörröistä parransänkeä kasvoiltaan.

Erikoisesti miehille suotujen ilojen joukossa on tuskin toista, joka tuo suuremman mielihyvän ja virkistyksen tunnetta kuin parranajo, ja nyt kun väsymys oli väliaikaisesti poissa, Albert Werper istui mukavassa asennossa ränstyneellä tuolillaan, polttaakseen viime savukkeen ennen maatamenoa. Hänen peukalonsa, jotka vyöhön tungettuina veltosti tukivat hänen käsivarsiensa painoa, koskettivat toista vyötä, jonka varassa jalokivipussi oli hänen uumillaan. Hän värisi kiihtymyksestä ajatellessaan sen aarteen arvoa, joka kaikille muille paitsi hänelle itselleen tuntemattomana oli piilossa hänen vaatteittensa alla.

Mitä Ahmet Zek sanoisi jos tietäisi? Werper irvisti. Kuinka suurenisivatkaan vanhan veijarin silmät, jos hän vilaukselta näkisi nuo säkenöivät, kauniit korut! Werperillä ei ollut vielä milloinkaan ollut tilaisuutta ihailla niitä kauan aikaa yhtä mittaa. Hän ei ollut edes laskenut niitä — hän oli vain ylimalkaan arvannut niiden arvon.

Hän irrotti vyön ja veti pussin piilopaikastaan. Hän oli yksin. Muut leirissä olijat olivat vartijoita lukuunottamatta menneet levolle — kukaan ei tulisi hänen telttaansa. Hän hypisteli pussia, tunnustellen kalliiden kivien muotoja ja kokoa. Hän punnitsi pussia ensin toisella kämmenellään ja sitten toisella, ja lopulta hän käänsi tuolin hitaasti ympäri pöydän edessä ja antoi pienen lampun valossa kimaltelevien jalokivien vieriä karkeatekoiselle pöydänkannelle.

Välkkyvien säteiden vaikutuksesta muuttui likainen ja saastainen teltta uneksivan miehen mielessä loistavaksi palatsiksi. Hän näki kullanloistavia huvilinnoja, jotka avaisivat porttinsa sen rikkauden omistajalle, joka oli hajallaan tahraisella ja rosoisella pöydänkannella. Hän uneksi ilosta, ylellisyydestä ja vallasta, joka aina oli ollut hänen saavuttamattomissaan, ja hänen uneksiessaan katse kohosi pöydästä, kuten uneksijan katseen tavallisesti käy, siirtyen kaukaiseen päämaaliin maisen jokapäiväisyyden alhaisen näköpiirin yläpuolelle.

Hänen silmänsä suuntautuivat mitään näkemättä parranajopeiliin, joka yhä riippui teltan seinällä pöydän yläpuolella, mutta hänen katseensa kiintyi kauas sen taakse. Ja sitten näkyi pienoisen peilin kiiltävällä pinnalla heijastus, miehen silmät siirtyivät avaruudesta takaisin peiliin, ja hän näki Ahmet Zekin tylyjen kasvojen kuvastuvan siihen takana olevan teltan oviaukon verhojen kehystäminä.

Werper tukahdutti pelästyneen äännähdyksen. Osoittaen harvinaista itsehillintää hän antoi katseensa vaipua, näyttämättä, että se oli pysähtynyt peiliin, kunnes se taas kiintyi jalokiviin. Hän pani ne verkalleen takaisin pussiin ja pujotti pussin uudelleen paitansa alle, otti savukkeen kotelosta, sytytti sen ja nousi. Haukotellen ja nostaen käsivartensa pään yli hän kääntyi hitaasti teltan vastakkaista päätä kohti. Ahmet Zekin kasvot olivat kadonneet oviaukosta.

Olisi kovin lievää sanoa, että Albert Werper oli kauhistunut. Hän käsitti, ettei hän ollut pannut alttiiksi ainoastaan aarrettaan, vaan myöskin henkensä. Ahmet Zek ei milloinkaan salli keksimänsä aarteen päästä käsistään eikä antaisi anteeksi apulaisensa petollisuutta, kun tämä oli saanut haltuunsa sellaisen aarteen tarjoamatta siitä osaa päällikölleen.

Belgialainen valmistautui hitaasti makuulle. Hän ei tiennyt, pidettiinkö häntä silmällä, mutta jos niin oli laita, ei katselija nähnyt merkkiäkään siitä hermostuneesta kiihtymyksestä, jota eurooppalainen koetti kätkeä. Kun Werper oli valmis käymään vuoteelle, meni hän pikku pöydän luo ja sammutti valon.

Kaksi tuntia myöhemmin avautuivat oviverhot teltan etupuolella äänettömästi, ja sisään tuli tummaviittainen hahmo, joka meluttomasti siirtyi ulkona vallitsevasta pimeydestä sisällä olevaan pimeyteen. Rosvo hiipi varovasti teltan poikki. Toisessa kädessä oli pitkä veitsi. Hän tuli lopulta huoparöykkiön luo, joka oli levitetty matoille lähelle teltan seinää.

Hänen keveät sormensa etsivät ihmisen ruumista huopien alta ja löysivätkin sen — ruhon, jonka piti olla Albert Werper. Ne saivat haparoimalla selville ihmisvartalon ääriviivat, ja sitten käsivarsi lennähti ylöspäin, pysähtyen hetkeksi ja laskeutui taas. Yhä uudestaan se nousi ja laski, ja joka kerta veitsen pitkä terä hautautui huopien alle olevaan möhkäleeseen. Mutta vaikenevassa hahmossa oli sellaista elottomuutta, joka sai salamurhaajan hetkeksi ihmettelemään. Hän sysäsi hätäisesti peitteet syrjään ja etsi hermostunein käsin jalokivipussia, jonka odotti löytävänsä uhrinsa vaatteiden alle piilotettuna.

Hetkeä myöhemmin hän nousi, kirous huulillaan. Hän oli Ahmet Zek, ja hän kirosi, koska oli löytänyt apulaisensa huopapeitteiden alta vain kasan vanhoja vaatteita, jotka oli laitettu nukkuvan ihmisen muotoiseksi mytyksi — Albert Werper oli karannut.

Päällikkö juoksi teltasta ulos kutsuen vihaisella äänellä unisia arabialaisia, jotka syöksyivät majoistaan totellen hänen huutoaan. Mutta vaikka he etsivät kylän yhä uudestaan, eivät he löytäneet jälkeäkään belgialaisesta. Vihasta vaahdoten Ahmet Zek käski toverinsa ratsuilleen, ja vaikka yö oli pikimusta, läksivät he etsimään saalistaan läheisestä metsästä.

Heidän laukatessaan avonaisesta portista livahti likeisessä pensaikossa piileskellyt Mugambi kenenkään näkemättä paalutuksen sisäpuolelle. Parikymmentä mustaa tunkeili sisäänkäytävällä katsellen etsijöiden lähtöä, ja kun viimeiset näistä olivat menneet kylästä, tarttuivat he portinpuoliskoihin ja vetivät ne kiinni, ja Mugambi auttoi heitä niinkuin paras osa hänen elämästään olisi kulunut rosvojen parissa.

Pimeydessä hän hääri joukon mukana herättämättä kenenkään epäluuloa, ja kun kukin palasi portilta telttaansa ja majaansa, katosi Mugambi varjoihin, häviten sinne kokonaan.

Hän hiiviskeli tunnin ajan eri majojen ja telttojen takana koettaen etsiä sitä, jossa hänen herransa puoliso oli vankina. Oli muuan maja, jossa hänen vakaumuksensa mukaan ladyn täytyi olla, sillä ainoastaan sen eteen oli pantu vartija. Mugambi kyyristeli majan varjossa, ja nurkan takana oli mitään aavistamaton vartija. Silloin lähestyi toinen mies astuakseen toverinsa tilalle.

"Kyllä on", vastasi toinen, "sillä ovesta ei ole tullut ketään sen jälkeen kun saavuin".

Uusi vartija kyyristyi oven viereen, ja se, jonka sijaan hän oli tullut, lähti omaan majaansa. Mugambi hiipi lähemmäksi rakennuksen nurkkaa. Hänen voimakkaan kätensä puristuksessa oli raskas ryhmysauva. Hänen kylmäkiskoista rauhallisuuttaan ei häirinnyt mikään mielenliikutuksen merkki, mutta hänen sielunsa oli täynnä riemua juuri saamastaan tiedosta, että lady tosiaan oli teltassa.

Vartijasoturin selkä oli majan nurkkaa kohti, jonka kätkössä jättiläisneekeri piili. Mies ei nähnyt suunnatonta hahmoa, joka äänettömänä häämötti hänen takanaan. Ryhmysauva heilahti kaaressa ylöspäin ja sitten taas alas. Kuului kumea jysähdys, paksu luu murskaantui ja vartija lysähti ääntä päästämättä elottomana möhkäleenä maahan.

Hetkistä myöhemmin Mugambi tutki sisäpuolta. Hänen kutsunsa: "Lady!" tuli ensin hitaasti, matalana kuiskauksena ja lopulta melkein mielettömän hätäisenä, kunnes totuus vihdoin selvisi hänelle: maja oli tyhjä!

YHDESTOISTA LUKU

Werper oli seisonut hetken kumartuneena nukkuvan apinamiehen yli, murha-ase valmiina kohtalokkaaseen iskuun, mutta pelko pidätti hänen kättään. Mitäpä, jos ensi isku ei osuisikaan uhrin sydämeen? Werper värisi ajatellessaan, mitä kaameita seurauksia siitä olisi hänelle. Jos jättiläisellä herätessään olisi edes muutama elonkipinä jäljellä, voisi hän kirjaimellisesti repiä vastustajansa palasiksi, jos tahtoisi, ja belgialainen oli varma, että Tarzan tekisi niin.

Taas kuului pehmeiden askelten hiljaista ääntä kaislikosta, — tällä kertaa lähempää. Werper luopui aikeestaan. Hänen edessään levisi laaja tasanko, suoden paon mahdollisuuden. Jalokivet olivat hänen hallussaan. Jos hän jäisi kauemmaksi aikaa, olisi tarjolla kuolema Tarzanin käsissä tai yhä lähemmäksi hiipivän saaliinhakijan hampaissa. Hän kääntyi ja hävisi yön kätköön, kiiruhtaen kaukaista metsää kohti.

Tarzan nukkui edelleen. Missä olivat ne varmat suojelijavoimat, jotka aikaisemmin olivat täysin turvanneet häntä äkillisiltä vaaroilta? Voiko tämä sikeästi nukkuva olento olla entinen valpas ja herkkä Tarzan?

Ehkä isku hänen päähänsä oli väliaikaisesti turruttanut hänen aistinsa — kukapa sen voi sanoa? Varova olento hiipi yhä lähemmäksi kaislikon läpi. Suhiseva lehtiverho avautui muutaman askeleen päässä nukkujasta, ja leijonan mahtava pää tuli esiin. Peto silmäili hetken ajan apinamiestä tarkkaavasti ja kyyristyen sitten; takakäpälät olivat varovasti vedetyt ruumiin alle, ja häntä pieksi vuoroin kumpaakin kylkeä.

Pedon hännän läiskähtely kaisloja vasten herätti lopulta Tarzanin. Viidakon asujamet eivät havahdu hitaasti — täysi tietoisuus ja jokainen ruumiin- ja sielunkyvyn täydellinen käyttämisvalta palaa heille heti sikeän unen jälkeen.

Samassa kun Tarzan avasi silmänsä, oli hän jalkeilla, keihäs käden lujassa puristuksessa valmiina torjumaan hyökkäystä. Hän oli taas Apinain Tarzan, herkkätuntoinen, valpas ja valmis.

Kahdella leijonalla ei ole täsmälleen samoja ominaisuuksia, eikä sama leijona toimi poikkeuksetta yhtäläisesti samoissa oloissa. Lieneekö hämmästys, pelko tai varovaisuus vaikuttanut leijonaan, joka oli kyyryssä valmiina hyppäämään miehen kimppuun — joka tapauksessa se ei toteuttanut alkuperäistä aiettaan; se ei hypännyt ensinkään miehen kimppuun, vaan sensijaan kääntyi ja hyppäsi takaisin kaislikkoon, Tarzanin noustessa ja asettuessa sitä vastaan.

Apinamies kohautti leveitä hartioitaan ja katsahti ympärilleen nähdäkseen toverinsa. Werperiä ei ollut missään. Tarzan luuli ensin, että joku toinen leijona oli tarttunut häneen ja raahannut pois, mutta tutkittuaan maan pintaa hän huomasi pian, että belgialainen oli lähtenyt yksin tasangolle.

Tarzan oli hetken aikaa ymmällä, mutta tuli pian siihen päätökseen, että Werper oli pelästynyt leijonan lähestymisestä ja pötkinyt kauhuissaan pakoon. Tarzanin huulilla näkyi pilkkahymy hänen ajatellessaan miehen tekoa — jättää toveri vaaran hetkellä pulaan ollenkaan varoittamatta häntä. No, jos Werper oli sellainen olento, ei Tarzan halunnut enää nähdä miestä. Hän oli mennyt, ja mikäli asia riippui apinamiehestä, sai hän kylläkin pysyä poissa. — Tarzan ei etsisi häntä.

Noin sadan metrin päässä kasvoi suuri puu yksinään kaislaviidakon reunalla. Tarzan lähti sitä kohti, kiipesi siihen ja löytäessään siinä mukavan oksanhaarukan asettui lepäämään nukkuakseen yhtä mittaa aamuun asti.

Ja aamun tullessa Tarzan nukkui edelleen kauan aikaa auringon noustua. Hänen ajatuksiaan, jotka taas olivat palanneet alkeelliselle asteelle, eivät askarruttaneet sen vakavammat velvollisuudet kuin ruuan hankkiminen ja hengen suojeleminen. Sentakia ei ole syytä herätä ennenkuin vaara uhkasi ja nälän kalvaminen kävi vaivaavaksi. Jälkimmäinen syy lopulta hänet herätti.

Avatessaan silmänsä hän ojenteli jättiläislihaksiaan, haukotteli, nousi ja tuijotti ympärilleen kätköpaikastaan lehväverhon välissä. Apinain Tarzan katseli vieraan tavoin John Claytonin, Greystoken loordin, hävitettyjen niittyjen ja peltojen yli ja huomasi Busulin ja hänen urhojensa liikkuvat hahmot, kun he hommasivat aamuateriaansa ja valmistautuivat retkelle, jonka Busuli oli suunnitellut nähtyään kuolleen herransa tiluksia kohdanneen hävityksen ja onnettomuuden.

Apinamies silmäili mustia uteliaasti. Hänen aivojensa syvyyksissä välkkyi häilyvä tietoisuus, että kaikki, mitä hän näki, oli tuttua, mutta hän ei kyennyt yhdistämään mihinkään erikoiseen menneisyyden tapaukseen niitä erilaisia elollisen ja elottoman elämän muotoja, jotka olivat joutuneet hänen näköpiiriinsä sen jälkeen kun hän oli päässyt Oparin onkaloiden pimeydestä.

Hän muisti hämärästi erään synkän ja kauhistavan hahmon, karvaisen ja rajun. Epämääräinen hellyys valtasi hänen villit tunteensa, kun tämä haavekuva ponnisteli päästäkseen hänen tietoisuuteensa. Hänen mielensä oli palannut lapsuuden päiviin — hän näki jättimäisen naarasapinan Kaalan kuvan, mutta tunsi sen vain puolittain. Hän näki toisiakin eriskummaisia, ihmisenkaltaisia hahmoja. Ne olivat Terkoz, Tublat, Kertshak, ja pienempi, lauhkeampi olento heidän mukanaan oli Nita, hänen lapsuusaikansa pieni leikkitoveri.

Hitaasti, hyvin hitaasti hän tunsi uudelleen nämä menneisyyden näyt, kun ne nousivat hänen turtuneeseen muistiinsa. Ne saivat määrätyn muodon ja hahmon, mukautuen tarkasti hänen elämänsä eri vaiheisiin, joiden kanssa ne olivat olleet läheisessä yhteydessä. Hänen lapsuusaikansa apinain joukossa levittäytyi hitaana panoraamana hänen eteensä, ja kehittyessään se herätti hänessä äärettömän halun päästä poikuusajan karvaisten, matalaotsaisten petojen pariin.

Hän katseli, kuinka mustat sammuttivat tulen ja lähtivät pois, mutta vaikka jokaisen kasvot olivat juuri äsken olleet hänelle yhtä tutut kuin omansakin, eivät ne nyt herättäneet hänessä mitään muistoja.

Heidän mentyään hän laskeutui puusta ja alkoi etsiä ruokaansa. Tasangolla oli useita villejä märehtijälaumoja syömässä ruohoa. Hän hiipi varovasti erästä rykelmää kohti, jossa oli lihavia, sileänahkaisia seebroja. Ei tarvittu monimutkaista ajattelutoimintaa, kun hän teki laajan kierroksen päästäkseen tuulen alapuolelle saaliistaan — hän toimi vaistomaisesti. Hän käytti hyväkseen kaikkia suojakeinoja ryömiessään nelinkontin ja usein vatsallaankin heitä kohti.

Hänen tullessaan likelle laumaa söivät pulska nuori naaras ja lihava uros ruohoa lähimpänä häntä. Vaisto se taaskin sai hänet valitsemaan edellisen ateriakseen. Matala pensas kasvoi vain muutaman metrin päässä pahaa-aavistamattomista elukoista. Apinamies pääsi pujahtamaan sen suojaan. Hän puristi keihästä lujasti kädessään. Hän veti jalkansa varovasti alleen. Tehden yhden ainoan nopean liikkeen hän nousi ja viskasi raskaan aseen naaraan kylkeen. Eikä hän odotellut hyökkäyksensä vaikutusta, vaan hyppäsi kissan tavoin keihäänsä jälkeen, metsästysveitsi kädessään.

Nuo kaksi eläintä seisoivat hetken liikkumattomina. Julman väkäsen tunkeutuminen kylkeen sai naaraan äkkiä kiljumaan tuskasta ja pelosta, ja sitten kumpikin kääntyi ja lähti juoksemaan päästäkseen turvaan. Mutta Apinain Tarzan kykeni muutaman metrin matkan pysymään niidenkin tasalla, ja tehdessään ensi harppauksensa naaras huomasi olevansa saavutettu: vieressä oli joku villi peto. Se kääntyi puremaan ja potkimaan vihollistaan. Sen toveri epäröi hetken, ikäänkuin syöksyäkseen avuksi, mutta katsahdus taaksepäin osoitti urokselle, että muu lauma pakeni kiireimmän kaupalla. Korskahtaen ja päätänsä pudistaen se käännähti ja kiiti pois.

Tarttuen toisella kädellään saaliinsa lyhyeen harjaan Tarzan iski yhä uudestaan veitsensä eläimen suojattomaan rintaan. Tulos oli alusta alkaen ollut selvä. Naaras taisteli urhoollisesti, mutta ilman toivoa, ja pian se vaipui maahan sydän lävistettynä. Apinamies nosti jalkansa uhrin ruumiille ja kohotti manganien voittohuudon. Kaukana marssiva Busuli pysähtyi, kun hirveän kiljaisun heikko kaiku kantautui hänen korviinsa.

"Suuret apinat", hän sanoi tovereilleen. "Siitä on pitkä aika, kun olen kuullut niistä wazirien maassa. Mikähän on voinut tuoda ne takaisin?"

Tarzan tarttui saaliiseensa ja laahasi sen puoliksi kätköön pensaan taakse, joka oli salannut hänen oman lähestymisensä, ja kyyristyi siellä sen ääreen. Hän leikkasi aimo kappaleen sen reidestä ja alkoi sammuttaa nälkäänsä lämpimällä, vertavuotavalla lihalla.

Seebran kimeiden huutojen houkuttelemina hiipi pian pari hyenaa näkyviin. Ne ravasivat muutaman metrin päähän lihaa ahmivasta apinamiehestä ja pysähtyivät. Tarzan katsahti niihin, paljasti hampaansa ja murisi. Hyenat vastasivat kohteliaisuuteen ja peräytyivät pari askelta. Ne eivät liikahtaneetkaan hyökätäkseen, vaan istuivat edelleen kunnioittavan välimatkan päässä, kunnes Tarzan oli lopettanut ateriansa. Leikattuaan muutamia lihaviipaleita eläimen ruumiista, viedäkseen ne mukanaan, käveli apinamies hitaasti joelle päin sammuttamaan janoaan. Hänen tiensä kulki suoraan hyenoita kohti, eikä hän muuttanut suuntaansa niiden takia.

Hän harppoi suoraan murisevia eläimiä vastaan yhtä ylevän mahtavana kuin Numa-leijona. Hetken ne pysyivät paikallaan uhmaavina ja karvat pörrössä, mutta vain hetken, ja livahtivat sitten sivuun apinamiehen mennessä valtiaan tavoin niiden ohitse. Hetkeä myöhemmin ne raatelivat seebran jäännöksiä.

Tarzan meni takaisin kaislikkoon ja sen läpi joelle. Puhvelilauma, joka pelästyi hänen tulostaan, nousi valmiina hyökkäämään tai pakenemaan. Suuri härkä kuopi maata ja mylvi kovasti, huomatessaan verestävillä silmillään tunkeilijan lähestymisen, mutta apinamies meni niiden editse ikäänkuin ei olisi tiennytkään niiden olemassaolosta. Härän mylvintä heikkeni matalaksi murinaksi, se kääntyi ja pyyhkäisi turvallaan lauman kärpäsiä pois kupeeltaan, katsoi viimeisen kerran apinamiestä ja alkoi jälleen syödä. Sen lukuisa perhe joko seurasi esimerkkiä tai tuijotti lempeäsilmäisen uteliaasti Tarzanin jälkeen, kunnes vastassa olevat kaislat peittivät hänet näkyvistä.

Joella Tarzan joi kyllikseen ja kylpi. Päivän helteen ajaksi hän asettui makaamaan puun varjoon lähelle palaneiden aitojen mustuneita raunioita. Hänen silmänsä harhailivat tasangon poikki metsää kohti, ja hän tunsi mielessään melko kauan kaipausta päästä nauttimaan sen salaperäisten syvyyksien tarjoamista nautinnoista. Seuraavan auringon noustessa hän samosi aukean paikan ohitse ja meni metsään. Ei ollut ollenkaan kiirettä — hänellä oli edessään loputon jono huomispäiviä, jolloin ei ollut muita tehtäviä kuin nälän ja janon sammuttaminen ja hetken oikkujen tyydyttäminen.

Apinamiehen mieltä ei vaivannut menneisyyden kaipaus eivätkä tulevaisuudentoiveet. Hän saattoi maata heiluvalla oksalla pitkin pituuttaan, ojennellen jättiläisjäseniään ja hekumoida täydellisen ajatuksettomuuden suomassa siunatussa rauhassa. Mikään paha aavistus tai mielipaha ei tyrehdyttänyt hänen jänteittensä voimaa eikä riistänyt häneltä sielunrauhaa. Muistaen vain hämärästi jonkun toisenlaisen olemassaolon apinamies oli onnellinen. Loordi Greystoke oli lakannut olemasta.

Tarzan virui monta tuntia heiluvalla lehvävuoteellaan, kunnes nälkä ja jano toi hänelle ajatuksen lähteä liikkeelle. Laiskasti ojentautuen hän pudottausi maahan ja lähti hitaasti jokea kohti. Riistapolku, jota pitkin hän eteni, oli pitkäaikaisesta käytännöstä tullut syväksi, kapeaksi uomaksi. Sen seinien yläpuolella oli kummallakin sivulla läpipääsemätöntä pensaikkoa ja taajassa kasvavia puita, ja niiden välissä yleni paksurunkoisia köynnöskasveja ja hennompia lehväköynnöksiä, jotka kietoutuivat toisiinsa ja yhtyivät kahdeksi tukevaksi elävien kasvien muuriksi. Tarzan oli melkein ehtinyt siihen kohtaan, jossa polku avautui aukealle joen rannalle, kun hän näki leijonaperheen lähestyvän polkua pitkin joelta päin. Apinamies laski eläimiä seitsemän, koiraan ja kaksi naarasta, kaikki täysikasvuisia, ja neljä nuorta leijonaa, jotka olivat yhtä suuria ja kauhistuttavia kuin vanhempansakin. Tarzan pysähtyi muristen, ja leijonat pysähtyivät myös; etunenässä asteleva suuri koiras paljasti torahampaansa ja päästi ilmoille varoituskarjunnan. Kädessään oli apinamiehellä raskas keihäänsä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan asettua tällaisine aseineen seitsemää leijonaa vastaan. Hän seisoi kuitenkin paikallaan muristen ja karjuen, ja leijonat tekivät samalla tavoin.

Kaikki oli vain viidakossa tavattavaa teeskentelyä. Kumpikin koetti pelottaa toisen pois. Kumpikaan ei halunnut kääntyä ja väistyä, eikä kumpikaan tahtonut ensimmäisenä aloittaa taistelua. Leijonat olivat saaneet tarpeekseen ravintoa, joten nälän tuskat eivät niitä kannustaneet, ja mitä Tarzaniin tulee, nautti hän vain harvoin lihansyöjien lihaa. Mutta asia koski kunniaa ja arvoa; sentakia ei kumpikaan puoli halunnut peräytyä. Sitten seisottiin paikallaan toisiaan vastassa päästellen kaikenlaisia hirveitä kiljaisuja, samalla kun syydettiin toisilleen viidakon herjaussanoja. Vaikeata on sanoa kauanko tämä veretön kaksintaistelu olisi kestänyt; lopuksi olisi Tarzanin tosin ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä.

Mutta silloin tuli keskeytys, joka lopetti toimettomuuden ja se tuli Tarzanin takaa. Hän ja leijonat olivat pitäneet niin kovaa melua, ettei kummallakaan taholla kuultu muuta kuin omaa hullua räyhäämistä. Näin ollen Tarzan ei huomannut, kuinka muuan iso ruho vyöryi takaapäin häntä kohti, ennenkuin se oli melkein hänen kimpussaan. Silloin hän kääntyi ja näki Buton, sarvikuonon, hyökkäävän mielettömästi häntä vastaan, pienet porsaansilmät vihasta leimuten. Se oli jo niin likellä, että pakoonpääsy näytti mahdottomalta, mutta ajatus ja lihakset olivat niin täydellisesti sopusoinnussa tällä turmeltumattomalla alkuajan ihmisellä, että melkein samalla kun hänen aistimensa käsittivät uhkaavan vaaran, hän käännähti ja sinkosi keihäänsä Buton rintaan päin. Keihäs oli raskas ja rautakärkinen, ja sen olivat lennättäneet apinamiehen jättiläislihakset, kun sitä vastassa taas oli Buton ääretön paino ja myös nopean syöksyn voima. Menisi pitkä aika sen kertomiseen, mitä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi vastustamaan pikavihaisen sarvikuonon hyökkäystä ja kuitenkin olisi nopeastikin toimivan silmän ollut vaikeata nähdä kaikkea. Kun keihäs sinkosi apinamiehen kädestä, katseli hän parhaillaan mahtavaa sarvea, joka oli alhaalla valmiina puskemaan häntä; niin likellä oli Buto. Keihäs tunkeutui sarvikuonon kaulaan siinä kohdassa, missä se yhtyi vasempaan lapaan, ja meni melkein kokonaan eläimen ruumiin läpi. Samalla hetkellä kun Tarzan viskasi sen, hypähti hän ylös ilmaan pudoten Buton selkään ja siten välttäen mahtavan sarven.

Sitten Buto huomasi leijonat ja syöksyi hulluna niitä kohti, jolloin Apinain Tarzan hypähti ketterästi tiheiden köynnöskasvien joukkoon polun toiselle puolelle. Ensimmäinen leijona asettui Buton hyökkäystä vastaan ja lennähti raadeltuna ja kuolevana korkealle raivostuneen pedon selän yli. Sitten kuusi jäljellä olevaa leijonaa kävi sarvikuonon kimppuun repien ja raadellen sitä, samalla kun se lävisti niitä sarvillaan ja tallasi alleen. Tarzan katseli turvallisesti olopaikastaan mahtavaa taistelua hyvin tarkkaan, sillä sellaiset ottelut herättävät älykkäämpien viidakon asujamien mielenkiintoa ja merkitsevät heille samaa kuin kilpa-ajokenttä ja nyrkkeilylava, teatteri ja elokuvat meille. He näkevät niitä usein, mutta he nauttivat niistä aina, sillä kaksi ei ole koskaan täsmälleen samanlaista.

Hetken ajan näytti Tarzanista siltä, että Buto-sarvikuono selviytyisi voittajana hurmeisesta taistelusta. Se oli jo nujertanut neljä seitsemästä leijonasta ja haavoittanut pahasti kolmea jäljelläolevaa, kun se taistelun hetkeksi hiljetessä vaipui veltosti polvilleen ja kierähti kyljelleen. Tarzanin keihäs oli tehnyt tehtävänsä. Ihmisen tekemä ase oli tappanut valtavan eläimen, joka helposti olisi kestänyt vaikka seitsemänkymmenen ison leijonan hyökkäyksen. Tarzanin keihäs näet oli lävistänyt suuret keuhkot, ja Buto, joka oli jo voittamaisillaan, sortui sisäiseen verenvuotoon.

Sitten Tarzan laskeutui alas turvapaikastaan, ja kun haavoittuneet leijonat muristen vetäytyivät pois, kiskoi apinamies keihäänsä Buton ruumiista, leikkasi raadosta itselleen lihankappaleen ja hävisi viidakkoon. Välikohtaus oli päättynyt. Se oli ollut kaikki päivätyötä — sellaista, mistä te ja minä puhuisimme koko elämämme ajan, mutta Tarzan unohti sen mielestään samalla hetkellä, kun näyttämö katosi hänen näkyvistään.

KAHDESTOISTA LUKU

Heilutellen itseään puusta puuhun laajassa ympyrässä viidakon läpi tuli apinamies joelle toisessa paikassa, joi ja lähti taas puihin. Ja kun hän metsästeli, kokonaan unohtaen menneisyyden ja välittämättä tulevaisuudesta, vaelsi kolkko ja kauhistava karavaani häntä etsien pimeiden viidakkojen ja avoimien puistomaisten paikkojen halki ja laajojen niittyjen poikki, joilla lukemattomia salaperäisiä maanosan ruohonsyöjiä kävi laitumella. Karavaanissa oli viisikymmentä hirveätä miestä, joilla oli karvaiset ruumiit ja kyhmyiset, väärät raajat. Heillä oli aseinaan veitsiä ja suuria ryhmysauvoja, ja heidän etunenässään samosi melkein alaston, verrattoman kaunis nainen. Hän oli Oparin La, liekehtivän jumalan ylipapitar, ja hänen kanssaan oli viisikymmentä kauheata pappia etsimässä pyhän uhriveitsen anastajaa.

Ylipapitar oli suunniltaan vihasta, ja hänen sydämensä kiehui kiukkua Apinain Tarzania kohtaan. Halveksitun naisen raivo lisäsi monin verroin uskonnollisen yltiöpään kiihkoa, jonka alttari oli häväisty. La oli kahdesti tarjonnut sydämensä jumalaiselle apinamiehelle ja kahdesti saanut torjuvan vastauksen. La tiesi olevansa kaunis — ja hän oli kaunis, hän oli ruumiillisesti täydellinen olento, ei ainoastaan esihistoriallisen Atlantiksen mittapuun, vaan myöskin nykyisten aikojen käsityksen mukaan. Ennen Tarzanin ensi tuloa Opariin ei La ollut milloinkaan nähnyt muita miehiä kuin oman heimonsa eriskummaisia, käpristyneitä rumilaita. Jollei kohtalo toisi muita miehiä Opariin, täytyisi hänen ennemmin tai myöhemmin mennä naimisiin jonkun sellaisen kanssa, ettei ylipapitarten sarjassa tulisi keskeytystä.

Tarzanin tulo oli herättänyt Lan rinnassa villin toivon, että vanhan ennustuksen toteutuminen oli vihdoinkin likellä. Mutta vielä voimakkaammin se oli herättänyt rakkauden kuuman liekin sydämessä, joka muutoin ei olisi milloinkaan tiennyt tämän kaikki kuluttavan intohimon merkitystä, sillä Lan kaltainen ihmeellinen olento ei olisi milloinkaan tuntenut rakkautta ketään Oparin vastenmielistä pappia kohtaan. Tapa, velvollisuus ja uskonnollinen into olisivat ehkä pakottaneet sellaiseen liittoon, mutta Lan puolelta ei siinä olisi ollut rakkautta. Hän oli kasvanut nuoreksi naiseksi kylmänä ja sydämettömänä olentona, tuhansien muiden kylmien, sydämettömien, kauniiden naisten tyttärenä, jotka eivät olleet milloinkaan tunteneet rakkautta. Ja niin ollen rakkaus tullessaan hänen luokseen päästi valloilleen tuhansien sukupolvien kaikki tukahdutetut intohimot, muuttaen Lan sykkiväksi, väräjäväksi kiihkon tulivuoreksi, ja kun kiihko ei saanut tyydytystä, muuttui tämä rakkauden, lempeyden ja uhrautuvaisuuden suuri voima oman tulisuuden takia vihan ja koston virikkeeksi.

Näiden asianhaarain mukaisessa mielentilassa La johti rupattavaa joukkoaan, saadakseen takaisin korkean virkansa pyhän tunnusmerkin ja kostaakseen kärsimiensä vääryyksien alkuunpanijalle. Werperiä hän ajatteli vain vähän. Se seikka, että veitsi oli ollut hänen kädessään, kun se Oparista vietiin, ei herättänyt kostonajatuksia häntä vastaan. Tietystikin hänet surmattaisiin, jos saataisiin kiinni, mutta hänen kuolemansa ei tuottaisi nautintoa, — silloin vasta odotti La tuntevansa nautintoa, kun näkisi Tarzanin kuolontuskat. Apinamiestä kidutettaisiin. Hänen kuolemansa tulisi olemaan hidas ja kauhistava. Hänen rangaistuksensa tulisi hänen suunnattoman rikoksensa veroiseksi. Hän oli riistänyt pyhän veitsen, hän oli saastaisilla käsillään koskenut liekehtivän jumalattaren ylipapittareen, hän oli häpäissyt alttarin ja temppelin. Näistä syistä hänen täytyisi kuolla. Mutta hän oli myöskin halveksinut Lan, naisen, rakkautta, ja sen takia hän kuolisi kauhealla tavalla, suuren tuskan kouristuksissa.

Lan ja hänen pappiensa eteneminen ei käynyt ilman seikkailuja. He olivat tottumattomia viidakon teihin, koska vain harvoin kukaan uskaltausi Oparin sortuvien muurien ulkopuolelle. Mutta heidän monilukuisuutensa suojeli heitä, ja niin he pääsivät vaurioitta kauas pitkin Tarzanin ja Werperin kulkemaa tietä. Heitä seurasi kolme suurta apinaa, ja näiden tehtäväksi oli jätetty saaliin jälkien seuraaminen, mihin oparilaisten aistimet eivät ollenkaan pystyneet. La oli kaiken johdossa. Hän huolehti marssijärjestyksestä, hän valitsi leiripaikat, hän määräsi, milloin pysähdyttiin ja milloin taas lähdettiin liikkeelle, ja vaikka hän oli kokematon sellaisissa asioissa, oli hänen synnynnäinen älynsä niin paljon kehittyneempi kuin miesten tai apinain, että hän toimi paremmin kuin he olisivat voineet.

Lisäksi hän oli ankara päällikkö, sillä hän katseli inhoten ja halveksien niitä epämuodostuneita olentoja, joiden keskelle julma kohtalo oli hänet viskannut, ja purki heitä kohtaan tyytymättömyyttään ja hylätyn rakkautensa katkeruutta. Hän velvoitti heidät rakentamaan joka yöksi itseään varten vahvan suojaavan majan ja pitämään sen edustalla suurta tulta vireillä iltahämärästä aamun koittoon. Kun hän oli väsynyt kävelemään, oli heidän pakko kantaa häntä häthätää sommitellussa kantotuolissa, eikä kukaan olisi uskaltanut epäillä hänen oikeuttaan tai valtaansa vaatia sellaisia palveluksia. Itse asiassa papit eivät epäilleetkään sitä. Heistä hän oli jumalatar, ja jokainen rakasti häntä ja jokainen toivoi tulevansa valituksi hänen puolisokseen, joten he raatoivat orjan tavoin hänen hyväkseen ja sietivät napisematta hänen tyytymättömyytensä kirveleviä ruoskaniskuja ja hänen tavallista ylpeän halveksivaa käyttäytymistään.

He marssivat monta päivää apinain seuratessa polkua helposti ja kulkiessaan jonkun matkaa pääjoukon edellä, varoittaakseen jäljessä tulevia mahdollisesti uhkaavasta vaarasta. Kerran keskipäivällä pysähdyttäessä, kun kaikki makasivat leväten väsyttävän marssin jälkeen, nousi muuan apina äkkiä ja haisteli tuulta. Hän kehotti matalalla kurkkuäänellä toisia olemaan hiljaa, ja hetkeä myöhemmin hän heilahti rauhallisesti puusta toiseen, edeten päin tuulta viidakkoon. La ja papit kokoontuivat ääneti, hirveät pikkumiehet sormeilivat veitsiään ja ryhmysauvojaan ja odottivat karvaisen ihmisapinan tuloa.

Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin näkivät hänen sukeltautuvan lehväisestä tiheiköstä ja lähestyvän heitä. Hän tuli suoraan Lata kohti ja puhutteli häntä suurten apinain kielellä, joka oli myöskin rappeutuneen Oparin kielenä.

"Suuri tarmangani nukkuu tuolla", hän sanoi, osoittaen siihen suuntaan, josta juuri oli tullut. "Tule, niin voimme tappaa hänet."

"Älkää tappako häntä", käski La kylmäkiskoisesti. "Tuokaa suuri tarmangani minulle elävänä ja vahingoittumattomana. Kosto on Lan. Menkää, mutta älkää pitäkö melua!" Ja hän heilautti käsiään osoittaakseen tarkoittavansa käskyllään kaikkia seuralaisiaan.

Kaamea joukko hiipi varovasti viidakon läpi suuren apinan jäljessä, kunnes hän lopulta pysähdytti heidät kohottamalla kätensä ja osoitti eteensä ylöspäin. Siellä he näkivät apinamiehen jättiläishahmon pitkällään matalalla oksalla, ja unessakin toinen käsi piti kiinni tukevasta oksasta, ja vahva, ruskea jalka oli ojennettuna toisen yli. Apinain Tarzan makasi rauhassa, nukkuen raskaasti vatsa täysinäisenä ja uneksien Numasta, leijonasta ja Hortasta, metsäkarjusta, ja muista viidakon eläjistä. Apinamiehen uinuvia aisteja ei häirinnyt mikään vaaran ilmoitus — hän ei nähnyt kyyristeleviä, karvaisia hahmoja alapuolellaan maassa eikä kolmea apinaa, jotka rauhallisesti heilahtelivat hänen viereiseensä puuhun.

Ensimmäinen Tarzanin saama vaaranilmoitus johtui kolmen ruumiin töytäyksestä, kun kolme apinaa hyökkäsi hänen päälleen ja viskasi hänet maahan, jonne hän putosi puoliksi typertyneenä heidän painavien ruumiittensa alle. Hänen kimppuunsa kävi heti paikalla viisikymmentä karvaista miestä tai oikeastaan niin monta heistä kuin saattoi päästä häneen käsiksi. Apinamies tuli silmänräpäyksessä ryöppyävän, huitovan ja purevan kauhunkurimuksen keskipisteeksi. Hän taisteli sankarillisesti, mutta ylivoima oli liian suuri. Vastustajat lannistivat hänet vähitellen, vaikka heidän joukossaan oli tuskin yhtäkään, joka ei olisi tuntenut hänen mahtavien nyrkkiensä painoa tai saanut jälkiä hänen raatelevista hampaistaan.

KOLMASTOISTA LUKU

La oli seurannut joukkiotaan ja nähdessään heidän kynsivän ja purevan Tarzania korotti äänensä, varoittaen heitä tappamasta häntä. Hän näki, että apinamies uupui ja että ylivoima pian voittaisi hänet, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin viidakon mahtava asukas makasi avuttomana ja sidottuna hänen jalkojensa juuressa.

"Tuokaa hänet siihen paikkaan, johon pysähdyimme", komensi hän, ja he kantoivat Tarzanin takaisin pienelle aukeamalle ja sysäsivät hänet erään puun alle.

"Rakentakaa minulle maja", määräsi La. "Pysähdymme yöksi tähän, ja huomenna La uhraa liekehtivän jumalan kasvojen edessä tämän temppelinhäpäisijän sydämen. Missä on pyhä veitsi? Kuka otti sen häneltä?"

Mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä, ja jokainen vakuutti varmasti, ettei Tarzanilla ollut uhriasetta, kun he saivat hänet kiinni. Apinamies katseli uhkaavia olentoja ympärillään ja äännähti halveksivasti. Hän katseli naiseen ja hymyili. Hän ei pelännyt kuoleman edessä.

"En tiedä", vastasi Tarzan. "Mies otti sen mukaansa hiipiessään yöllä pois. Koska niin suuresti haluat sen palauttamista, hakisin minä miehen ja toisin veitsen takaisin, jollet pitäisi minua vankina, mutta nyt kun minun täytyy kuolla, en voi tehdä sitä. Miksi te muuten haluatte juuri sitä veistä? Voittehan tehdä toisen. Seurasitteko koko matkan vain veitsen takia? Antakaa minun mennä hakemaan se mies, niin tuon veitsen teille."

La naurahti katkerasti; sillä hän tiesi sydämessään, että Tarzanilla oli vastattavanaan suurempikin synti kuin Oparin pyhän uhriveitsen varastaminen. Mutta kun hän katseli apinamiestä, joka makasi avuttomana ja sidottuna hänen edessään, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, niin että hänen oli käännyttävä toisaalle salatakseen ne. Mutta hän pysyi järkkymättömänä päätöksessään antaa Tarzanin maksaa kauhealla kärsimisellä ja lopuksi kuolemalla sen, että oli uskaltanut halveksia Lan rakkautta.

Kun maja oli valmis, siirrätti La Tarzanin sinne. "Kidutan häntä koko yön", mumisi hän papeilleen, "ja heti päivän sarastaessa te voitte valmistaa liekehtivän alttarin, jolla hänen sydämensä uhrataan liekehtivälle jumalalle. Kootkaa pihkaisia puita, latokaa ne Oparin alttarin muotoiseksi ja kokoiseksi kasaksi keskelle aukeamaa, jotta liekehtivä jumala katsoisi työmme ja mielistyisi siihen."

Lopun päivää Oparin papit puuhasivat alttarin pystyttämisessä keskelle aukeamaa ja lauloivat salaperäisiä hymnejä sen kadonneen mantereen kielellä, joka nyt on Atlantin pohjalla. He eivät tienneet lausumiensa sanojen merkitystä, vaan kertasivat samoja juhlamenoja, joita opettaja oli neuvonut oppilailleen siitä ammoin menneestä ajasta lähtien, jolloin Piltdownin miehen esi-isät vielä heiluivat häntänsä varassa niissä kosteissa viidakoissa, joista sittemmin tuli nykyinen Englanti.

Ja majan suojassa La asteli sinne tänne lujamielisen apinamiehen vieressä. Tarzan oli kohtaloonsa alistunut. Hänen yllään väikkyvän kuolemantuomion kolkosta pimeydestä ei näkynyt yhtään toivon sädettä. Hän tiesi, etteivät hänen jättiläislihaksensa voisi katkaista niitä monia köysiä, jotka sitoivat hänen ranteensa ja nilkkansa, sillä hän oli usein, mutta turhaan tehnyt ponnistuksia vapautuakseen. Hänellä ei ollut avun toivoa ulkoapäin, ja leirissä hänen ympärillään oli vain vihollisia, mutta hän hymyili kuitenkin ylipapittarelle, kun tämä asteli hermostuneesti edestakaisin pitkin telttaa.

Ja La? Hän hypisteli veistään ja katseli vankiaan. Hän tuijotti vihaisena apinamieheen ja mumisi jotakin, mutta ei iskenyt. — Tänä yönä! — hän ajatteli. — Tänä yönä, kun on pimeä, kidutan häntä. — Hän katseli Tarzanin uljasta, jumalaista vartaloa ja hänen kauniita hymyileviä kasvojaan ja sitten taas paadutti sydämensä ajattelemalla halveksittua rakkauttaan ja muistelemalla uskontoa, joka tuomitsi kuolemaan pyhimmän paikan saastuttaneen uskottoman, hänet, joka oli Oparin veritahraiselta alttarilta vienyt liekehtivälle jumalalle aiotun uhrin — eikä vain kerran, vaan kolmasti. Kolme kertaa oli Tarzan pettänyt hänen isiensä jumalaa. Tätä ajatellessaan La pysähtyi ja polvistui uhrinsa viereen. Tytön kädessä oli terävä veitsi. Hän pani sen kärjen apinamiehen kylkeä vasten ja painoi kahvasta, mutta Tarzan vain hymyili ja nytkäytti hartioitaan.

Kuinka kaunis hän olikaan! La kumartui hänen ylitseen katsoen häntä silmiin. Kuinka komea oli hänen ulkomuotonsa! La vertasi häntä niihin kyhmyisiin ja käpristyneisiin miehiin, joiden joukosta hänen tuli valita puolisonsa, ja värisi sitä ajatellessaan. Tuli hämärä ja hämärän jälkeen yö. Suuri tuli leimusi leirissä pienen okaisen boman sisäpuolella. Sen liekit heijastuivat aukeaman keskelle pystytettyä uutta alttaria vasten ja toivat liekehtivän jumalan ylipapittaren mieleen kuvan siitä, mitä tapahtuisi, kun päivä taas sarastaisi. Hän näki tämän moitteettoman jättiläishahmon vääntelehtivän palavan rovion liekeissä. Hän näki noiden hymyilevien huulien palaneina ja mustuneina jättävän vahvat, valkeat hampaat paljaiksi. Hän näki, kuinka Tarzanin kaunismuotoisen pään ympärillä mustat hiuskiehkurat käpertyen katosivat tulikielekkeisiin. Tällaisia ja monia muita kauheita kuvia hän näki seisoessaan silmät suljettuina ja kädet nyrkissä vihaamansa miehen vieressä — mutta voi! vihaako Oparin La tunsi?

Viidakkoyön pimeys oli laskeutunut leirin yli; sitä lievitti vain sen tulen oikukkaat leimahdukset, jota pidettiin vireillä ihmissyöjäpetojen torjumiseksi. Tarzan makasi rauhallisesti kahleissaan. Häntä vaivasi jano ja kipu, jota tuottivat ranteiden ja nilkkojen ympäri tiukkaan kiedotut nuorat — ne tunkeutuivat lihaan — mutta hän ei valittanut. Tarzan oli viidakon eläin; hänellä oli eläimen järkähtämättömyys ja ihmisen ymmärrys. Hän tiesi, että hänen kohtalonsa oli päätetty — etteivät rukoukset lieventäisi hänen loppunsa katkeruutta. Hän ei siis tuhlannut sanoja pyytelyihin, vaan odotti valittamatta, ollen täysin varma, etteivät hänen kärsimyksensä kestäisi ikuisesti.

La kumartui pimeässä taas hänen puoleensa. Tytön kädessä oli terävä veitsi, ja hän oli päättänyt aloittaa kiduttamisen pitemmittä viivytyksittä. Veitsi oli painettuna Tarzanin kylkeä vasten, ja heidän kasvonsa olivat ihan vastatusten, kun äkillinen tulenliekki, jonka nostattivat rovioon heitetyt uudet oksat, valaisi majan sisustan. La näki juuri huuliensa alla metsänjumalan kauniit piirteet, ja hänen naisensydämeensä tulvi kaikki se suuri rakkaus, jota oli tuntenut Tarzania kohtaan jo ensi näkemältä, ja kaikki niinä vuosina kertynyt intohimo, jolloin hän oli uneksinut tästä miehestä.

Ylipapitar La kumartui tikari kädessä sen avuttoman olennon yli, joka oli uskaltanut häväistä hänen jumalansa pyhättöä. Nyt ei uhria kidutettaisi — kuoleman piti tavata hänet viivyttämättä. Kaikkivaltiaan jumalan katse ei saisi enää tahrautua temppelin saastuttajan näkemisestä. Yksi ainoa isku raskaalla veitsellä, niin ruumis oli valmis viskattavaksi ulkopuolella leimuavalle roviolle. Veistä pitelevä käsi jäykistyi jo, ollen valmiina iskemään, ja sitten La, nainen, heikkona vaipui rakastamansa miehen päälle.

Hänen kätensä silittelivät mykästi hyväillen Tarzanin alastonta ihoa, hän peitti miehen otsan, silmät, huulet kuumilla suuteloilla, vieläpä tahtoi koko ruumillaan suojata häntä siltä hirveältä kohtalolta, jonka itse oli määrännyt, ja rukoili Tarzanilta vapisevalla, valittavalla äänellä rakkautta. Tuntikausia piti intohimon huuma liekehtivän jumalan kiihtynyttä palvelijatarta vallassaan, kunnes uni lopulta uuvutti hänet ja hän vaipui tiedottomana sen miehen viereen, jolle oli vannonut kidutusta ja kuolemaa. Ja Tarzan nukkui rauhallisesti Lan syleilyssä, vaivaamatta itseään tulevaisuuden ajatuksilla.

Päivän ensi sarastuksessa havahdutti Oparin pappien laulu Tarzanin hereille. Sävel, joka oli alkanut matalana ja hillittynä, kohosi pian raakalaista verenhimoa kuvastavaksi. La liikahti. Hänen kaunis käsivartensa puristi Tarzania kiinteämmin — hymy erotti hänen huulensa toisistaan, ja sitten hän heräsi. Hymy hävisi hitaasti, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, kun kuolinlaulun merkitys selveni hänelle.

Tarzanille tuottivat siteet tuskia, joihin liittyi verenkierron pitkällisestä tukkeutumisesta johtunut kiduttava puudutus. Hän käänsi vihaisesti muristen selkänsä naiselle. Siinä oli vastaus! Ylipapitar hypähti pystyyn. Kuuma häpeän puna lehahti hänen poskilleen, ja sitten hän kävi kalmankalpeaksi ja astui majan ovelle.

Käpertyneet olennot lähestyivät ja astuivat majaan. He kävivät kiinni Tarzaniin ja veivät hänet pois, laulaessaan pitäen tahtia, huojumalla köyryisillä ruumiillaan sinne tänne verta ja kuolemaa ennustavan laulunsa rytmin mukaan. Heidän takanaan tuli La, niinikään heiluen, mutta ei kuitenkaan laulun tahdissa. Ylipapittaren kasvot olivat valkeat ja väsyneet — palkitsemattoman rakkauden ja tulevien hetkien luoman kauhun takia. Mutta La oli päätöksessään järkkymätön. Uskottoman tuli kuolla! Hänen rakkautensa halveksija saisi tulisella alttarilla kärsiä rangaistuksensa. Hän näki ylipapin, jonka kanssa totuttu tapa liittäisi hänet yhteen, lähestyvän leimuavine soihtuineen — köyristyneenä, koukkuisena, epämuodostuneena, surkastuneena, iljettävänä — ja seisahtuvan odottamaan hänen käskyään, heittääkseen soihtunsa uhriroviota ympäröiviin risuihin. Papin karvaiset, eläimelliset kasvot olivat vääntyneet ennakolta iloa osoittavaksi irvistykseksi — suu oli auki, ja sieltä näkyivät keltaiset hampaat.

La lähestyi veitsi koholla. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti, ja hänen huulillaan oli hänen kansansa hehkuvalle jumalalle kohdistettu rukous. Ylipappi katsoi kysyvästi häneen päin — soihtu paloi ihan hänen kätensä kohdalla, ja risut olivat viettelevän likellä. Tarzan sulki silmänsä ja odotti loppua. Hän tiesi joutuvansa kärsimään, sillä hän muisti heikosti aikaisempia uhritoimituksia. Hän tiesi saavansa kärsiä ja kuolevansa, mutta ei kauhistunut. Kuolema ei ole suuri seikkailu viidakon kasvateille, jotka koko elämänsä ajan päivisin vaeltavat tämän kolkon haamun rinnalla ja yöksi laskeutuvat sen viereen nukkumaan. Epätietoista on, ajatteliko apinamies edes, mitä tulisi kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa, kun hänen loppunsa lähestyi, hänen mieltään askarruttivat ne sievät piikivet, jotka hän oli kadottanut. Mutta hän havaitsi silti kaikki, mitä tapahtui hänen ympärillään.

Hän tunsi Lan kumartuvan ylitseen ja avasi silmänsä. Hän näki tytön valkeat, uupuneet kasvot ja näki kyynelten sokaisevan hänen silmänsä. "Tarzan, minun Tarzanini!" valitti La; "sano minulle, että rakastat minua — että palaat kanssani Opariin — niin saat elää. Kansani vihastakin huolimatta minä pelastan sinut. Annan sinulle tämän viimeisen mahdollisuuden. Mikä on vastauksesi?"

Viime hetkessä oli hänessä nainen voittanut julman uskonnon ylipapittaren. Hän näki alttarilla ainoan olennon, mikä milloinkaan oli sytyttänyt rakkauden liekin hänen neitseellisessä rinnassaan; hän näki, kuinka eläimellisen näköinen kiihkoilija, joka jonakin päivänä tulisi hänen puolisokseen, ellei hän löytäisi miellyttävämpää, seisoi palava soihtu valmiina sytyttämään rovion. Mutta jos Tarzanin lopullinen vastaus ei tyydyttäisi häntä, käskisi hän sytyttää tulen huolimatta kaikesta mielettömästä intohimosta apinamiestä kohtaan. Hän kumartui Tarzanin yli povensa aaltoillessa. "Kyllä vai ei?" kuiskasi hän.

Kaukaa läpi viidakon kuului heikosti ääni, joka äkkiä sytytti toivon valon Tarzanin silmiin. Hän korotti äänensä päästäen kaamean kiljaisun, joka sai Lan astumaan pari askelta taaksepäin. Kärsimätön pappi murisi ja vaihtoi soihtua kädestä toiseen, lähentäen sitä sytykkeisiin rovion juurella.

Tarzanin mielenkiintoa herättänyt ääni tuli lähemmäksi, ja nyt muutkin kuulivat sen — se oli norsun kimeätä toitotusta. Kun La katsoi silmät suurina Tarzaniin, saadakseen selville, oliko hänen kohtalonaan onni vai sydämen murtuminen, näki hän jännittyneen ilmeen varjostavan apinamiehen piirteitä. Nyt vasta hän ymmärsi Tarzanin kimeän kiljaisun tarkoituksen — apinamies oli kutsunut Tantor-norsun avukseen! Lan silmäkulmat vetäytyivät kokoon, ja hän tuijotti vankiaan villisti. "Sinä hylkäät Lan!" huudahti hän. "Sitten kuole! Soihtu!" komensi hän kääntyen pappiin päin.

Tarzan katsoi hänen kasvoihinsa. "Tantor on tulossa", hän sanoi. "Luulin, että hän tulisi avukseni, mutta nyt tiedän hänen äänestään, että hän tappaa minut ja sinut ja kaikki, jotka joutuvat hänen tielleen, ja hakee viekkaana kuin Shita-pantteri ne, jotka tahtovat piiloutua häneltä, sillä Tantor on rakkaudesta hulluna!"

La tiesi liiankin hyvin, kuinka mielettömän raivoisa riehaantunut koirasnorsu on. Hän tiesi, ettei Tarzan ollut liioitellut. Hän tiesi, että suuren eläimen viekkaissa, julmissa aivoissa asustava pahahenki sai sen samoamaan sinne tänne ja ajamaan takaa metsien läpi niitä, jotka välttivät sen ensi hyökkäyksen. Myös oli mahdollista, että eläin jatkaisi matkaansa palaamatta tännepäin — kukaan ei voinut arvata kuinka kävisi.

"En voi rakastaa sinua, La", sanoi Tarzan matalalla äänellä. "En tiedä miksi, sillä sinä olet hyvin kaunis. En voisi lähteä takaisin ja asua Oparissa — minä, jolla on koko laaja viidakko alueenani. En voi rakastaa sinua, mutta en voi nähdä sinun kuolevan hullun Tantorin torahampaiden lävistämänä. Katkaise siteeni, ennenkuin on liian myöhäistä. Hän on jo melkein kimpussamme. Katkaise ne, niin voin vielä pelastaa sinut."

Rovion eräästä kulmasta nousi pieni kiemurteleva savupatsas — liekit leimahtivat räiskyen ylöspäin. La seisoi paikallaan kauniin, epätoivoa kuvastavan patsaan kaltaisena, tuijottaen Tarzaniin ja leviäviin liekkeihin. Hetken kuluttua liekit ulottuisivat apinamieheen. Tiheästä metsästä kuului katkeilevien oksien ja murtuvien puunrunkojen ryskinää — Tantor, viidakon suunnaton tuhooja, oli tulossa heitä kohti. Papit alkoivat käydä levottomiksi. He loivat pelokkaita silmäyksiä sille suunnalle, josta norsu lähestyi, ja sitten taas ylipapittareen.

"Paetkaa!" komensi hän heitä, kumartui sitten ja katkaisi vangin käsiä ja jalkoja kahlehtivat siteet. Vain silmänräpäys, ja Tarzan oli maassa. Papit kiljuivat raivoissaan ja pettymyksessään. Se, jolla oli soihtu, astui uhkaavasti askeleen ylipapitarta ja apinamiestä kohti. "Petturi!" hän kiljaisi naiselle. "Tämän palkaksi saat sinäkin kuolla!" Nostaen ryhmysauvansa hän hyökkäsi ylipapitarta kohti, mutta Tarzan ehti ennen häntä. Syöksyen papin kimppuun apinamies tarttui kohotettuun aseeseen ja väänsi sen hurjistuneen kiihkoilijan käsistä, ja sitten pappi kävi kiinni häneen kynsin hampain. Kaapaten paksun, kyhmyisen ruhon mahtaviin käsiinsä Tarzan kohotti papin korkealle päänsä yli ja sinkautti hänet tovereitaan kohti, jotka nyt olivat kokoontuneet yhteen, ollen valmiina heittäytymään entisen vankinsa kimppuun. La seisoi ylpeästi veitsi valmiina apinamiehen takana. Hänen kauniilla kasvoillaan ei ollut pienintäkään pelon merkkiä — vain ylpeä halveksiminen pappeja kohtaan ja sen miehen ihailu, jota hän rakasti niin toivottomasti, täytti hänen ajatuksensa.

Äkkiä syöksyi tälle näyttämölle hullu koirasnorsu — suunnattoman suuri torahampainen otus, jonka pienissä silmissä leimusi mieletön raivo. Papit seisoivat hetken ajan kauhun lamauttamina, mutta Tarzan kääntyi ja sulkien Lan syliinsä kiiruhti lähintä puuta kohti. Tantor hyökkäsi häntä vastaan, päästellen kimeitä toitotuksia. La kietoi kummankin valkoisen käsivartensa apinamiehen kaulan ympäri. Hän tunsi Tarzanin hyppäävän ilmaan ja ihmetteli hänen voimaansa ja ketteryyttään, kun hän näin kuormitettuna heilahti reippaasti suuren puun alimmille oksille ja kantoi hänet nopeasti ylöspäin paksunahkaisen vihollisen taipuisan kärsän ulottuvilta.

Joutuen hetkeksi ymmälle saaliinsa menettämisestä valtava norsu kääntyi ja hyökkäsi onnettomia pappeja kohti, jotka nyt olivat kauhuissaan hajaantuneet eri suunnille. Lähimmän se lävisti ja heitti korkealle puun oksien joukkoon. Erään se kietoi kärsäänsä, paiskasi jykevää puunrunkoa vasten ja päästi sitten uhrinsa raadeltuna möhkäleenä maahan, toitottaen hyökätäkseen toisen kimppuun. Kaksi se tallasi suunnattomien jalkojensa alle, ja siihen mennessä olivat muut kadonneet viidakkoon. Nyt Tantor kohdisti taas huomionsa Tarzaniin, sillä mielihalun muuttuminen päinvastaiseksi tunteeksi on muuan hulluuden merkki — se, jota eläin tavallisessa tilassa rakastaa, muuttuu mielipuoleksi tulleelle vihan kohteeksi. Viidakon kirjoittamattomissa aikakirjoissa on käynyt sananlaskuksi se kiintymys, joka oli vallinnut apinamiehen ja Tantorin heimon välillä. Ei mikään norsu olisi koko viidakossa tehnyt pahaa tarmanganille — valkoiselle apinalle, mutta kun hulluus oli vallannut ison koirasnorsun, koetti se tuhota leikkitoverinsa, jonka kanssa oli seurustellut kauan aikaa.

Tantor-norsu tuli takaisin puun luo, jossa La ja Tarzan istuivat. Se nousi puunrunkoa ylös etujalkojensa varassa ja kurotti pitkän kärsänsä heitä kohti, mutta Tarzan oli aavistanut tämän ja kiivennyt ylöspäin pois norsun ulottuvilta. Epäonnistuminen raivostutti hullua olentoa vain yhä enemmän. Se mylvi ja pärrytti ja kiljui, kunnes maa tärisi sen mahtavasta äänestä. Se nojasi päänsä puuta vasten ja työnsi sitä, ja puu taipui äärettömän voiman pakotuksesta, mutta ei kuitenkaan taittunut.

Tarzanin toimenpiteet olivat erikoisen omituiset. Jos Numa tai Sabor tai Shita tai joku muu viidakon peto olisi koettanut tuhota häntä, olisi hän vain hyppinyt ja heitellyt siihen, mitä käteen osui, singoten pilkkasanoja vastustajalleen. Hän olisi herjannut ja ilkkunut niitä, parjaten vastustajiaan viidakon katukielellä, jonka hän tunsi niin hyvin. Mutta nyt hän istui kaukana Tantorin ulottuvilta; hänen kauniilla kasvoillaan oli syvän surun ja säälin ilme, sillä Tarzan rakasti Tantoria eniten kaikista viidakon asujamista. Jos hän olisi voinut tappaa norsun, ei hän olisi ajatellutkaan sellaista tekoa. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä pakoon, sillä hän tiesi, että hulluuden haihduttua Tantor. oli taas terve, ja silloin hän voisi jälleen käydä pitkäkseen norsun mahtavalle selälle ja puhella hassutuksia sen suuriin, riippuviin korviin.

Huomatessaan, ettei puu kaatunut töytäyksistä, Tantor raivostui yhä enemmän. Se katsahti niihin kahteen olentoon, jotka istuivat korkealla sen yläpuolella, ja punareunaiset silmät hehkuivat mieletöntä vihaa. Sitten se kietoi kärsänsä puunrungon ympäri, pani suuret jalkansa haralleen ja koetti kiskoa viidakon jättiläistä juurineen maasta. Tantor oli kooltaan mahtava koirasnorsu, jonka tavattomat voimat olivat silloin suurimmillaan. Se ponnisteli valtavasti, kunnes iso puu lopulta alkoi Tarzanin tyrmistykseksi hitaasti kohota juuriltaan. Maakamara kohoili puun tyvestä pieniksi töyräiksi ja harjanteiksi, puu heilui — seuraavalla hetkellä se olisi juuriltaan irti ja kaatuisi.

Apinamies viskasi Lan selkäänsä, ja juuri kun puu ensi kertaa hitaasti kallistui pystysuorasta asennostaan maahan päin, heilautti hän itsensä pienemmän naapuripuun oksille. Hyppy oli pitkä ja vaarallinen. La sulki väristen silmänsä, mutta avattuaan ne jälleen hän huomasi olevansa turvassa ja näki Tarzanin kiitävän eteenpäin metsän läpi. Heidän takanaan kaatui juureton puu kovasti ryskyen maahan ja vei tiellään olleet pienemmät puut mukanaan, ja silloin Tantor, huomatessaan saaliinsa päässeen pakoon, alkoi taas toitottaa hirveästi ja syöksyi nopeasti heidän jäljessään.

NELJÄSTOISTA LUKU

Aluksi La sulki silmänsä ja puristautui kauhuissaan Tarzania vasten, mutta ei kuitenkaan huutanut. Mutta pian hän sai kylliksi rohkeutta katsoakseen ympärilleen ja allensa maahan, vieläpä pitääkseen silmänsä auki, kun tehtiin pitkiä vaarallisia hyppyjä puusta puuhun. Ja sitten hänet valtasi turvallisuuden tunne, koska hän luotti siihen ruumiillisesti täydelliseen olentoon, jonka voimien, urheuden ja ketteryyden varassa hänen kohtalonsa oli. Kerran hän kohotti silmänsä polttavaa aurinkoa kohti ja mumisi kiitosrukouksen epäjumalalleen siitä, ettei hänen ollut sallittu tuhota tätä jumalaista miestä, ja silloin hänen pitkät silmäripsensä vettyivät kyynelistä.

Oparin La oli omituinen ilmiö — olosuhteiden muovaama olento, jota raastoivat ristiriitaiset mielenliikutukset. Hän oli toisin ajoin sydämettömän jumalan julma ja verenhimoinen palvelijatar ja taas hento nainen, joka oli täynnä sääliä ja hellyyttä; milloin hän oli mustasukkaisuuden ja koston ruumiillistuma, milloin nyyhkivä neito, jalo ja anteeksi antava; hän oli sekä neitsyt että kiihkeä intohimon orja, mutta aina kuitenkin — nainen. Sellainen oli La.

Hän puristi poskensa Tarzanin olkaa vasten. Hitaasti hän käänsi päätään, kunnes hänen kuumat huulensa olivat painettuina apinamiehen ihoa vasten. La rakasti häntä ja olisi ilomielin kuollut hänen puolestaan, mutta tuntia aikaisemmin hän oli ollut valmis iskemään veitsen hänen sydämeensä ja olisi ehkä taas tunnin kuluttua siihen valmis.

Muuan kovaonninen pappi, joka etsi suojaa viidakosta, sattui näyttäytymään raivostuneelle Tantorille. Suuri eläin kääntyi toiselle puolelle, hyökkäsi köyryisen pikku miehen kimppuun, nitisti hänet ja eksyen sitten suunnasta läksi samoamaan etelää kohti. Muutaman minuutin kuluttua toitotuksen ääni häipyi kaukaisuuteen.

Tarzan pudottautui maahan, ja La liukui alas hänen selästään. "Kutsu väkesi kokoon", sanoi Tarzan.

"He eivät tapa sinua", väitti apinamies. "Ei kukaan tapa sinua, kun
Apinain Tarzan on täällä. Kutsu heidät, niin puhumme heille."

La korotti äänensä päästäen kaamean huilumaisen kutsuhuudon, joka kantautui kauas viidakkoon joka taholle. Läheltä ja kaukaa tuli Oparin pappien haukahtelevia vastaushuutoja: "Me tulemme! Me tulemme!" La uudisti kutsunsa yhä uudestaan, kunnes suurin osa hänen seuruettaan lähestyi yksitellen ja parittain ja pysähtyi lyhyen matkan päähän ylipapittaresta ja hänen pelastajastaan. Miehet tulivat otsa synkkänä ja ilme uhkaavana. Kun kaikki olivat saapuvilla, ryhtyi Tarzan puhumaan heille.

"Ylipapittarenne on turvassa", sanoi apinamies. "Jos hän olisi tappanut minut, olisi hän itse nyt kuolleena samoin kuin vielä monet muut teistä. Mutta hän säästi minut, jotta minä pelastaisin hänet. Menkää hänen kanssaan takaisin Opariin; Tarzan menee omalle suunnalleen viidakkoon. Vallitkoon Tarzanin ja Lan välillä aina rauha. Mikä on vastauksenne?"

Papit murisivat ja pudistivat päätään. He puhelivat keskenään, ja La ja Tarzan saattoivat nähdä, etteivät he olleet ehdotukselle suosiollisia. He eivät halunneet viedä Lata takaisin, ja toisaalta he tahtoivat lopultakin uhrata Tarzanin liekehtivälle jumalalle. Viimein apinamies kävi kärsimättömäksi.

"Te tottelette kuningattarenne käskyjä", hän sanoi, "ja menette takaisin Opariin hänen kanssaan; muutoin Apinain Tarzan kutsuu kokoon viidakon muut asujamet ja surmauttaa teidät kaikki. La pelasti minut, jotta minä pelastaisin teidät ja hänet. Olen hyödyttänyt teitä paremmin elävänä kuin olisin hyödyttänyt kuolleena. Jollette ole kaikki hulluja, annatte minun mennä rauhassa tieheni ja palaatte itse Lan kanssa Opariin. En tiedä missä pyhä veitsi on, mutta voitte tehdä toisen. Jollen olisi ottanut sitä, olisitte tappanut minut, ja nyt teidän jumalanne on varmaan iloinen että otin sen, koska olen pelastanut hänen papittarensa hullulta Tantorilta. Menettekö takaisin Opariin Lan kanssa ja lupaatteko, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa?"

Papit kokoontuivat pieniksi ryhmiksi, kiistellen ja väitellen asiasta. He löivät nyrkillään rintaansa; he kohottivat kätensä ja silmänsä tulisen jumalan puoleen; he murisivat ja haukahtelivat keskenään, kunnes Tarzanille kävi selväksi, että yksi heistä vastusti hänen esityksensä hyväksymistä. Tämä mies oli ylipappi, jonka sydän oli täynnä mustasukkaisuuden raivoa, koska La avoimesti tunnusti rakastavansa muukalaista, vaikka hänen olisi pitänyt heidän uskontonsa ikivanhain tapojen mukaan kuulua ylipapille. Kiista näytti sovittamattomalta, kunnes eräs toinen pappi astui esiin ja nostaen kättään kääntyi Lan puoleen.

"Kadsh, ylipappi", hän ilmoitti, "uhraisi teidät molemmat liekehtivälle jumalalle, mutta me kaikki muut, Kadshia lukuunottamatta, palaisimme ilomielin Opariin kuningattaremme kanssa."

"Teitä on monta yhtä vastassa", aloitti Tarzan. "Miksi ette saisi tahtoanne perille? Menkää Lan kanssa Opariin ja jos Kadsh puuttuu asiaan, niin tappakaa hänet."

Oparin papit tervehtivät tätä ehdotusta raikuvin hyväksymishuudoin. Se näytti heistä melkein jumalaisen innoituksen antamalta neuvolta. Kun he olivat kautta aikojen kysymättä totelleet ylipappeja, oli seurauksena se, että heistä näytti mahdottomalta epäillä hänen arvovaltaansa. Mutta huomatessaan, että he voisivat pakottaa hänet mukautumaan tahtoonsa, olivat he yhtä onnellisia kuin lapset uusista leluista.

He hyökkäsivät eteenpäin ja ottivat Kadshin kiinni. He puhuivat äänekkäästi ja kiivaasti hänen korvaansa. He uhkasivat häntä ryhmysauvalla ja veitsellä, kunnes hän lopulta myöntyi heidän vaatimuksiinsa, vaikkakin synkkänä. Silloin Tarzan astui Kadshin eteen.

"Pappi", hän sanoi, "La menee takaisin temppeliinsä, ja hänellä on suojana pappiensa ja Apinain Tarzanin uhkaus, että se, joka tekee hänelle pahaa, on kuoleman oma. Tarzan tulee takaisin Opariin ennen ensi sadekautta, ja jos hänelle on tehty pahaa, niin voi sinua, Kadsh, ylipappi."

"Suojelkaa häntä", huusi Tarzan toisille oparilaisille. "Suojelkaa häntä, niin että Tarzan tullessaan uudestaan tapaa Lan Oparissa tervehtimässä häntä."

"La on siellä tervehtiäkseen sinua", huudahti ylipapitar, "ja La odottaa kaihoten, yhtä mittaa kaihoten, kunnes tulet takaisin. Oi, sano minulle, että tulet!"

"Kukapa sen tietää?" kysyi apinamies, ja heilahti nopeasti puihin kiiruhtaen itää kohti.

Hetken aikaa La seisoi katsellen hänen jälkeensä; sitten hänen päänsä vaipui, huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja hän lähti vanhan naisen kaltaisena matkalle kaukaista Oparia kohti.

Apinain Tarzan kiiti puiden läpi, kunnes yön pimeys oli laskenut viidakkoon. Sitten hän paneutui nukkumaan ajattelematta huomista kauemmaksi; myöskin La oli vain hämäränä muistona hänen tietoisuudessaan.

Vain muutaman päivämatkan päässä pohjoiseen päin odotti lady Greystoke sitä hetkeä, jolloin hänen mahtava herransa ja mestarinsa huomaisi Ahmet Zekin rikoksen ja kiiruhtaisi auttamaan ja pelastamaan. Ja juuri hänen kuvitellessaan John Claytonin tuloa kyyristeli hänen ajatustensa esine melkein alastomana kaatuneen puunrungon vieressä, jonka alta hän likaisin sormin etsi siellä mahdollisesti piileviä kuoriaisia tai mehukkaita toukkia.

Kului kaksi päivää jalokivien varastamisen jälkeen, ennenkuin Tarzan ajattelikaan niitä. Kun ne sitten sattuivat juolahtamaan hänen mieleensä, sai hän halun leikkiä niillä taas, ja koska hänellä ei ollut parempaakaan tehtävää kuin tyydyttää ensimmäinen mieleen tullut oikku, nousi hän ja läksi tasangolle metsästä, jossa oli viettänyt edellisen päivän.

Vaikka mikään merkki ei osoittanut, mihin jalokivet oli haudattu, ja paikka oli samanlaista koskematonta maata kuin monien kilometrien laajuudelta ympärillä, missä kaislikko loppui ruohoalueen reunalla, meni apinamies kuitenkin erehtymättömän tarkasti suoraan sitä paikkaa kohti, johon hän oli kätkenyt aarteensa.

Hän kaivoi metsästysveitsellään kuohkeata maata, jonka alla pussin piti olla, mutta vaikka hän kaivoi syvemmän kuopan kuin alkuperäinen oli ollut, ei pussista eikä jalokivistä ilmennyt jälkeäkään. Tarzanin otsa synkkeni, kun hän huomasi joutuneensa ryöstön uhriksi. Hänen tarvitsi harkita asiaa vain vähän tai ei ollenkaan, päästäkseen selville syyllisestä, ja hän lähti seuraamaan varkaan jälkiä yhtä nopean päättävästi kuin oli alkanut kaivaa jalokiviä maasta esiin.

Vaikka latu oli kahden päivän vanha ja monessa paikassa suorastaan hävinnyt, seurasi Tarzan sitä verrattain helposti. Valkoinen mies ei olisi voinut sitä noudattaa edes kahtakymmentä askelta, jos se olisi ollut kahdentoista tunnin vanha; musta mies olisi kadottanut sen ensimmäisellä kilometrillä, mutta Apinain Tarzanin oli lapsuudessaan ollut pakko kehittää aisteja, joita tavallinen kuolevainen tuskin milloinkaan tarvitsee.

Me saatamme tuntea sipulin ja viinan hajun raitiovaunun kattohihnasta pitelevän lähimmäisemme hengityksestä tai halpahintaisen hajuveden tuoksun, joka lähtee vastassamme istuvasta ihmeenihanasta rouvashenkilöstä, ja valitella nenämme herkkyyttä. Mutta tosiasia on, että emme kykene ollenkaan haistamaan; meidän hajuaistimme on suorastaan hävinnyt verrattuna sen kehittymiseen villieläimillä.

Paikassa, johon jalka on astunut, pysyy siitä lähtenyt eritys melkoisen ajan. Meidän aistimme eivät sitä huomaa, mutta alempiarvoisille olennoille, etenkin metsästäville ja metsästetyille, se on yhtä mielenkiintoinen ja usein selvempikin kuin painettu kirjansivu meille.

Lisäksi ei Tarzan ollut riippuvainen yksinomaan hajuaististaan. Hänen aikaisemman elämänsä pakottavat olosuhteet olivat kehittäneet näön ja kuulon ihmeteltävän tarkoiksi, koska silloin itse eloonjääminen melkein joka päivä riippui siitä, että aina oli tarkoin varuillaan ja yhtä mittaa käytti kaikkia kykyjään.

Ja niin hän seurasi belgialaisen vanhaa uraa metsän läpi pohjoista kohti, mutta jäljen vanhuuden takia hänen oli pakko kulkea jokseenkin hitaasti. Tarzanin takaa-ajama mies oli kaksi päivämatkaa hänestä edessä silloin kun hän aloitti seuraamisen, ja joka päivä varas pääsi yhä kauemmaksi apinamiehestä. Mutta Tarzan ei epäillytkään asian päätöstä. Jonakin päivänä hän saavuttaisi saaliinsa — hän saattoi odottaa rauhassa, kunnes se päivä sarastaisi. Hän seurasi itsepäisesti heikkoa jälkeä, pysähtyen päivällä vain tappamaan riistaa ja syömään ja yöllä vain nukkumaan ja lepäämään.

Silloin tällöin hän sivuutti villejä soturijoukkoja, mutta näistä hän pysytteli kaukana, sillä hänen metsästysretkellään oli tarkoitus, jota tiellä esiintyvät pienemmät sattumat eivät saaneet häiritä.

Nämä joukkueet olivat wazireja ja heidän liittolaisiaan, joille Busuli oli lähettänyt kokoontumiskäskyn. He marssivat paraikaa yhteiseen kerääntymispaikkaan, valmistaakseen hyökkäystä Ahmet Zekin linnoitukseen, mutta Tarzanista he olivat vihollisia — hänellä ei ollut tietoista muistoa ystävyydestä mustia miehiä kohtaan.

Oli yö, kun hän pysähtyi arabialaisen rosvon paaluaitaisen kylän ulkopuolelle. Istuen suuren puun oksilla hän katseli elämää aitauksen sisäpuolella. Tähän paikkaan jälki oli vienyt hänet. Hänen saaliinsa täytyi olla tuolla sisäpuolella. Mutta miten hän löytäisi hänet niin monesta majasta? Vaikka Tarzan tiesi mahtavat voimansa, käsitti hän myös rajoituksensa. Hän ymmärsi, ettei hän voinut menestyksellisesti tapella suurta joukkoa vastaan avoimessa taistelussa. Hänen täytyi turvautua villin eläimen varovaisuuteen ja viekkauteen, jos aikoi onnistua.

Istuen puussaan rauhallisesti ja kaluten Hortan, metsäsian, sääriluuta Tarzan odotti suotuisaa tilaisuutta päästäkseen kylään. Jonkun aikaa hän jyrsi suuren luun esiinpistäviä pyöreitä päitä, musertaen pieniä paloja lujien leukojen välissä ja imien sisäpuolella olevaa herkullista ydintä, mutta loi samalla yhä uudestaan katseensa kylään. Hän näki valkoviittaisia hahmoja ja puolialastomia mustia, mutta ei saanut kertaakaan silmiinsä sellaista, joka olisi muistuttanut jalokivivarasta.

Hän odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki lähtivät leirin teiltä, lukuunottamatta vahteja porteilla, ja pudottautui sitten keveästi maahan, kaarsi kylän vastakkaiselle puolelle ja lähestyi paalutusta.

Hänen kupeellaan riippui pitkä, muokkaamattomasta nahasta tehty köysi — hänen lapsuutensa ruohoköyden luonnollinen ja luontevampi seuraaja. Irroitettuaan nuoran hän levitti sen taakseen maahan ja liikuttaen nopeasti rannettaan, heitti köyden päässä olevan silmukan nopeasti paalutuksen harjan terävään ulkonemaan.

Hän koetti silmukan lujuutta vetämällä sen tiukalle. Silmukka kesti, ja apinamies juoksi ketterästi pystysuoraa seinää ylös köyden avulla, jota hän puristi kummallakin kädellään. Päästyään aidan harjalle hän tarvitsi vain hetken kietoakseen riippuvan köyden taas vyyhdelle ja kiinnittääkseen sen kupeelleen. Sitten hän katsahti nopeasti alaspäin paalutuksen sisäpuolelle, sai selville, ettei kukaan ollut väijyksissä juuri hänen allaan, ja pudottautui keveästi maahan.

Nyt hän oli kylässä. Hänen edessään levisi jono telttoja ja alkuasukasten majoja. Jokaisen niiden tutkiminen olisi hyvin vaarallista, mutta vaara oli luonnollinen tekijä jokapäiväisessä elämässä — se ei milloinkaan kauhistanut Tarzania. Mahdollisuudet houkuttelivat häntä — elämän ja kuoleman mahdollisuudet, kun hän sai panna uljuutensa ja kykynsä koetteelle ottelussa tasaväkistä vihollista vastaan.

Ei ollut välttämätöntä mennä jokaiseen majaan — oven, ikkunan tai avoimen raon kautta sai hänen nenänsä selville, oliko hänen saaliinsa sisällä vai ei. Jonkun aikaa tuli pettymys nopeasti toisen jälkeen. Belgialaista ei ollut huomattavissa. Mutta lopulta hän joutui sen teltan luo, josta varkaan haju selvästi tuntui. Tarzan kuunteli korva painettuna teltan takaosan kangasseinää vasten, mutta sisältä ei kuulunut mitään ääniä.

Vihdoin hän katkaisi erään niistä köysistä, jotka kiinnittivät teltan maahan, kohotti kankaan reunaa ja pisti päänsä sisään. Kaikki oli rauhallista ja pimeätä. Tarzan ryömi varovasti telttaan — belgialaisen haju oli tuntuva, mutta se ei ollut enää tuore. Hänen tarvitsemattaan edes tarkasti tutkia teltan sisustaa tiesi Tarzan, ettei sisällä ollut ketään.

Eräässä nurkassa hän huomasi kasan sikinsokin heitettyjä huopia ja vaatteita, mutta siinä ei ollut pussia, jossa sievät piikivet olivat. Tarkastettuaan huolellisesti teltan läpikotaisin hän ei keksinyt mitään muuta merkille pantavaa, ei ainakaan mitään, mikä olisi ilmaissut jalokivien paikan. Mutta sillä puolella, missä huovat ja vaatteet olivat, näki apinamies teltan seinän olevan alapuolelta irti, ja pian hän sai selville, että belgialainen oli äskettäin tätä tietä poistunut teltasta.

Tarzan lähti pian samaa tietä, jota pitkin hänen saaliinsa oli paennut. Jälki kulki aina varjossa ja kylän majojen ja telttojen taitse — Tarzanille kävi selväksi, että belgialainen oli lähtenyt matkalleen yksin ja jalan. Hän oli ilmeisesti pelännyt kylän asukkaita; ainakin oli hänen tekonsa ollut sellainen, ettei hän ollut uskaltanut antautua ilmitulon vaaraan.

Erään alkuasukasmajan takana jälki vei pieneen aukkoon, joka oli äsken tehty pensasseinään, ja hävisi sitten mustaan majaan. Tarzan seurasi jälkeä pelottomasti. Hän ryömi käsin ja jaloin pienestä aukeamasta. Majassa tuli hänen sieraimiinsa monenlaisia hajuja, mutta niiden joukossa oli eräs, joka puoleksi herätti uinuvan muiston menneiltä ajoilta — se oli naisen heikko ja hieno haju. Saadessaan hajun sieraimiinsa tunsi apinamies rinnassaan omituista levottomuutta — sen herätti vastustamaton voima, johon hän oli tutustunut uudelleen — vaisto, joka vetää miestä puolisonsa luo.

Samassa majassa tuntui myöskin heikko belgialaisen haju, ja kun nämä molemmat tunkeutuivat apinamiehen sieraimiin sekoittuen toisiinsa, heräsi mustasukkaisuuden raivo hänessä pelottavana, vaikka hänen muistinsa kuvastimessa ei ollut mitään kuvaa naisesta, johon hänen halunsa oli kiintynyt.

Samoinkuin hänen tutkimansa teltta oli majakin tyhjä, ja kun hän oli varmistunut siitä, että hänen varastettu pussinsa ei ollut sinne kätkettynä, lähti hän takaseinän aukosta kuten oli tullutkin.

Sitten hän etsi taas belgialaisen ladun, seuraten sitä aukeaman poikki ja paalutuksen yli ulkopuolella olevaan mustaan viidakkoon.

VIIDESTOISTA LUKU

Kyhättyään valenukkujan vuoteeseensa ja hiivittyään kylän pimeyteen teltan takaseinän kautta Werper oli mennyt suoraa päätä siihen majaan, jossa Jane Claytonia pidettiin vankina.

Oven edessä oli musta vartija kyyryssä. Werper lähestyi häntä rohkeasti, puhui jonkin sanan hänen korvaansa, antoi hänelle tupakkakäärön ja meni majaan. Musta irvisti ja vilkutti silmäänsä, kun eurooppalainen katosi pimeään huoneeseen.

Koska belgialainen oli Ahmet Zekin tärkeimpiä avustajia, sai hän luonnollisesti mennä minne tahtoi kylässä ja ulkopuolella, eikä musta vahti siis ollut kysynyt hänen oikeuttaan tunkeutua majaan, jossa valkoinen nainen oli vankina.

Päästyään sisään Werper kuiskasi matalalla äänellä ranskaksi: "Lady Greystoke! Minä tässä olen, Frecoult. Missä te olette?" Mutta vastausta ei kuulunut. Mies tunnusteli nopeasti teltan sisustaa, haparoiden käsillään umpimähkään pimeydessä. Sisällä ei ollut ketään.

Werperin ällistys oli kuvaamaton. Hän oli vähällä astua ulos kysyäkseen asiaa vahdilta, kun hänen silmänsä, totuttuaan pimeyteen, huomasivat vaaleamman paikan majan takaseinässä likellä maata. Lähempi tarkastelu ilmaisi, että siinä oli seinään tehty aukko. Se oli kylliksi iso, jotta siitä saattoi mahtua ruumis, ja arvaten, että lady Greystoke oli mennyt aukosta koettaen päästä kylästä pakoon, Werper käytti itsekin viivyttelemättä hyväkseen samaa kulkutietä. Hän ei tuhlannut aikaa Jane Claytonin hyödyttömään etsimiseen kylästä.

Hänen oma henkensä riippui siitä, kykenikö hän välttämään Ahmet Zekiä ja pääsemään tämän ulottuvilta, ennenkuin hänen pakonsa keksittäisiin. Hänen alkuperäisen suunnitelmansa mukaan olisi lady Greystoken karkaamisen auttaminen kahdestakin perin hyvästä ja riittävästä syystä saattanut hänet itsensä edullisempaan valoon.

Ensiksikin hän saavuttaisi englantilaisten kiitollisuuden pelastamalla ryöstetyn naisen ja olisi siten vähemmässä vaarassa joutua luovutettavaksi omille kansalaisilleen, jos hänet tunnettaisiin ja häntä syytettäisiin päällikkönsä murhaamisesta. Toinen syy perustui siihen tosiasiaan, että vain yksi pakosuunta oli turvallisesti avoinna hänelle. Hän ei voinut lähteä länteen päin, koska belgialaisten alueet olivat hänen ja Atlantin välissä. Etelä oli suljettu häneltä, koska hän pelkäsi rosvoamaansa villiä apinamiestä. Pohjoisessa olivat Ahmet Zekin ystävät ja liittolaiset. Vain idässä päin, brittiläisessä Itä-Afrikassa, tarjoutui jommoinenkin varmuus vapauden saavuttamisesta.

Kun hänen seurassaan oli ylhäisniminen englannitar, jonka hän oli pelastanut kauheasta kohtalosta ja joka takaisi, että hän oli ranskalainen, nimeltä Frecoult, saattoi hän mielestään odottaa, ja syystä kylläkin, englantilaisten tehokasta apua siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tulisi kosketuksiin heidän ensimmäisen etuvartionsa kanssa.

Mutta vaikka hän nytkin, lady Greystoken kadottua, yhä toivoi idässä pelastusta, olivat hänen mahdollisuutensa pienentyneet, ja muuan sivutarkoitus oli täydelleen mennyt myttyyn. Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli nähnyt Jane Claytonin, oli hän rinnassaan vaalinut salaista intohimoa englantilaisen loordin kaunista amerikkalaista vaimoa kohtaan, ja kun Ahmet Zek, löytämällä jalokivet, oli pakottanut hänet karkaamaan, oli hän suunnitelmissaan uneksinut saavansa tulevaisuudessa lady Greystoken uskomaan miehensä kuolleen ja suostuttavansa hänet omakseen, vetoamalla hänen kiitollisuuteensa.

Siinä osassa kylää, joka oli kauimpana portista, huomasi Werper kaksi tai kolme pitkää salkoa, jotka oli otettu läheisestä pinosta — pino oli varattu majojen rakentamista varten — ja pantu nojalle paalutuksen aitaa vasten, niin että niistä sukeutui vaivaloinen, mutta kuitenkin käyttökelpoinen pakotie.

Hän päätteli aivan oikein, että lady Greystoke oli keksinyt tämän keinon kiivetä aidan yli, eikä hän itse hukannut hetkeäkään seuratessaan jäljessä. Päästyään viidakkoon hän suuntasi kulkunsa suoraan itään päin.

Muutamia kilometrejä hänestä etelään Jane Clayton makasi läähättäen puun oksilla, jonne oli paennut saalista haeskelevaa nälkäistä naarasleijonaa.

Hänen pakonsa kylästä oli ollut paljon helpompi kuin hän oli odottanutkaan. Veitsen, jota hän oli käyttänyt, raivatakseen itselleen majan pensasseinän kautta tien vapauteen, hän oli löytänyt vankilansa seinään pistettynä — epäilemättä se oli jäänyt sattumalta, kun joku aikaisempi asukas oli poistunut majasta muille maille. Oli kulunut vain muutamia hetkiä, kun hän oli hiipinyt tiehensä kylän taitse, pysyen aina tiheimmässä varjossa. Se onnellinen seikka, että hän oli huomannut majasalkojen olevan niin lähellä paalutusta, oli osoittanut hänelle, kuinka voi päästä korkean seinän yli.

Hän oli matkannut tunnin ajan vanhaa riistatietä pitkin etelää kohti, kun hänen harjaantunut kuulonsa erotti takaapäin vaanivan pedon varovaa tassuttamista. Lähin puu tarjosi hänelle heti turvapaikan, sillä hän oli liiaksi hyvin perillä viidakon tavoista pannakseen turvallisuuttaan hetkeksikään alttiiksi sen jälkeen kun oli huomannut olevansa takaa-ajettu.

Werperillä oli parempi onni, ja hän vaelsi hitaasti eteenpäin aamunkoittoon asti, jolloin kauhukseen huomasi ratsastavan arabialaisen jäljessään. Mies oli muuan Ahmet Zekin käskyläisiä; näitä oli nimittäin paljon hajaantuneina kaikkiin suuntiin pitkin metsää, ja he etsivät karannutta belgialaista.

Jane Claytonin pakoa ei ollut vielä huomattu, kun Ahmet Zek ja hänen tiedustelijansa lähtivät tavoittamaan Werperiä. Ainoa mies, joka oli nähnyt belgialaisen sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt teltastaan, oli musta vartija lady Greystoken vankikopin ovella, mutta hän ei puhunut mitään, kun oli tavannut sen miehen kuolleena, joka oli tullut hänen sijaansa, — vahdin, jonka Mugambi oli surmannut.

Lahjusten ottaja päätteli luonnollisesti, että Werper oli tappanut hänen toverinsa, eikä uskaltanut Ahmet Zekin vihaa peläten ilmaista päästäneensä belgialaisen majaan. Näin ollen, koska sattuman sallimasta juuri hän oli löytänyt vartijan ruumiin sen jälkeen kun Ahmet Zek oli nostanut hälytyksen päästyään selville Werperin petoksesta, oli viekas neekeri laahannut kuolleen miehen ruumiin läheiseen telttaan ja asettunut itse taas paikalleen majan oven eteen, jossa luuli naisen yhä olevan.

Huomattuaan arabialaisen likellä takanaan belgialainen kätkeytyi lehväisen pensaan suojaan. Tässä kohdassa polku meni melkoisen matkan suoraan eteenpäin, ja takaa-ajajan valkeaviittainen hahmo ratsasti pitkin varjokasta metsän kujannetta ylikaartuvien puunoksien alla.

Hän tuli yhä lähemmäksi. Werper kyyristyi likemmäksi maata, piilopaikkansa lehvien taakse. Muuan viiniköynnös liikahti tien toisella puolen. Werperin silmät kohdistuivat heti siihen. Tuuli ei liikutellut lehtiä viidakon syvyyksissä. Taas viiniköynnös liikahti. Belgialaisen mielessä oli vain jonkun synkän ja pahaa tarkoittavan voiman läsnäolo syynä tähän ilmiöön.

Miehen silmät suuntautuivat kiinteinä lehväverhoon polun toisella puolen. Vähitellen lehvistä erottautui joku hahmo — keltaisenruskea hahmo, kolkko ja kauhistava, jonka kellanvihreät silmät pelottavina tuijottivat kapean polun poikki suoraan hänen silmiinsä.

Werper olisi kiljahtanut kauhusta, mutta polkua pitkin tuli toinen kuoleman ja yhtä hirvittävän kuoleman sanansaattaja, yhtä varmana. Hän pysyi hiljaa, ollen melkein pelon kangistama. Arabialainen lähestyi. Polun toisella puolen leijona kyyristyi hyppyyn, kun sen huomio kiintyi äkkiä ratsumieheen.

Belgialainen näki mahtavan pään kääntyvän rosvoa kohti, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä, kun hän odotti tämän keskeytyksen seurausta. Hevonen lähestyi kävellen. Pelästyisikö vauhko eläin lihansyöjän hajua ja syöksyisi pois, jättäen Werperin edelleenkin eläinten kuninkaan armoille?

Mutta hevonen ei näyttänyt huomaavan suuren kissaeläimen läsnäoloa. Se tuli eteenpäin kaula kaaressa ja pureskellen kuolaimia hampaillaan. Belgialainen käänsi silmänsä leijonaa kohti. Pedon koko tarkkaavaisuus näytti nyt kohdistuneen ratsastajaan. Ratsu oli leijonan kohdalla, eikä peto vieläkään hypännyt. Odottiko se ehkä vain heidän ohimenoaan? Werperiä värisytti, ja hän kohottautui puoliksi. Samassa hetkessä leijona loikkasi piilopaikastaan suoraan ratsastajan kimppuun. Hevonen päästi kimeän hirnahduksen kauhusta ja syöksähti sivulle melkein belgialaisen päälle. Leijona veti avuttoman arabialaisen satulastaan, hevonen hypähti taas tielle ja pakeni länttä kohti.

Mutta se ei paennut yksin. Kun pelästynyt eläin oli painautunut Werperiä kohti, oli tämä pian huomannut tyhjentyneen satulan ja sen tarjoaman tilaisuuden. Leijona oli tuskin raastanut arabialaisen toiselta puolen alas, kun belgialainen tarttui satulan nuppiin ja hevosen harjaan ja hyppäsi eläimen selkään toiselta puolen.

Puoli tuntia myöhemmin muuan alaston jättiläinen, joka heilautti itseään nopeasti pitkin puiden alempia oksia, pysähtyi ja nuuski aamuilmaa pää koholla ja sieraimet laajentuneina. Hän tunsi veren hajun voimakkaana, ja siihen sekottui Numa-leijonan haju. Jättiläinen kallisti päänsä toiselle puolelle ja kuunteli.

Lyhyen matkan päässä tietä pitkin kuului selviä ääniä, jotka osoittivat leijonan syövän ahnaasti. Sieltä saattoi erottaa luiden murtumista, isojen lihapalojen hotkimista ja tyytyväistä murinaa, mitkä kaikki todistivat, että eläinten kuningas oli jossakin likellä aterioimispuuhissa.

Tarzan lähestyi paikkaa pysyen yhä puiden oksilla. Hän ei yrittänytkään salata lähestymistään, ja pian hän totesi, että Numa oli havainnut hänet, sillä tiheiköstä tien vierestä kuului pahaenteinen, muriseva varoitusääni.

Pysähtyen matalalle oksalle juuri leijonan yläpuolelle Tarzan katseli kauheata näyttämöä. Voiko tuo tuntematon hahmo olla hänen takaa-ajamansa mies? Apinamies oli mietteissään. Hän oli silloin tällöin laskeutunut polulle ja saanut hajuaistinsa avulla selville, että belgialainen oli edennyt tätä riistapolkua pitkin itää kohti.

Nyt hän meni juhla-ateriaa pitävän leijonan toiselle puolelle, laskeutui taas alas ja haisteli maata. Hänen takaa-ajamastaan miehestä ei ollut pienintäkään jälkeä. Tarzan palasi puun luo. Hän tutki terävin silmin maata raadellun ruumiin ympärillä, etsiäkseen merkkiä kadonneesta piikivipussista, mutta ei nähnyt mitään.

Hän ärjyi Numalle ja koetti ajaa valtavaa petoa pois, mutta sai ainoastaan vihaista murinaa palkakseen. Hän taittoi pieniä varpuja läheisestä oksasta ja viskasi niitä vanhaa vihollistaan vasten. Numa katsahti häneen torahampaat paljaina ja irvisti pelottavasti, mutta ei noussut saaliinsa äärestä.

Silloin Tarzan otti esille jousensa ja vetäen jännettä kauas taaksepäin ampui vasamansa sitkeäpuisen, vain hänen käsissään taipuvan kaaren kaikella voimalla. Kun nuoli upposi syvälle Numan kylkeen, syöksyi eläin pystyyn, päästäen raivon ja tuskan kiljunnan. Se hypähteli turhaan tavoittamaan irvistelevää apinamiestä, raastoi nuolen esiinpistävää päätä ja loikaten sitten taas polulle asteli edestakaisin kiduttajansa alla. Tarzan ampui jälleen nopeasti vasaman. Tällä kertaa tunkeutui huolellisesti tähdätty nuoli leijonan selkärankaan. Peto pysähtyi paikalleen ja lysähti halvauksen kohtaamana avuttomasti maahan.

Tarzan laskeutui polulle, juoksi nopeasti pedon sivulle ja iski keihäänsä syvälle villiin sydämeen. Irrotettuaan sitten nuolensa pedon ruumiista hän käänsi huomionsa eläimen saaliin raadeltuihin jäännöksiin läheisessä tiheikössä.

Kasvot olivat kokonaan poissa. Arabialainen puku ei herättänyt mitään epäilyksiä kuolleen oikeasta syntyperästä, koska hän oli seurannut miestä arabialaisten leiriin ja sieltä pois, ja siellä hän oli voinut helposti hankkia pukineensa. Tarzan oli niin varma siitä, että hänellä oli etsimänsä rosvon ruumis edessään, ettei hän yrittänytkään varmentaa johtopäätöstensä todenmukaisuutta tarkkaamalla niitä monenlaisia hajuja, jotka nousivat valtavasta lihansyöjästä ja uhrin tuoreesta verestä.

Hän tyytyi etsimään huolellisesti pussia, mutta ruumiissa tai sen lähistöllä ei ollut merkkiäkään siitä tai sen sisällyksestä. Apinamies oli tyytymätön — ehkä ei niin paljon värikkäiden piikivien kadottamisesta kuin Numan takia, joka oli riistänyt häneltä kostamisen nautinnon.

Aprikoiden, kuinka aarteen oli käynyt, apinamies kääntyi hitaasti takaisin tielle, mennen samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Hän mietti mielessään suunnitelmaa lähteä pimeyden jälleen tultua arabialaisten leiriin vielä tutkimaan. Hän nousi puihin ja kulki suoraan etelää kohti, etsien saalista, sammuttaakseen nälkänsä ennen puoltapäivää ja asettuakseen sitten iltapäiväksi makuulle johonkin paikkaan kauas leiristä, missä voisi ilmitulemisen pelotta nukkua, kunnes tulisi aika suunnitelman toteuttamiseen.

Hän oli tuskin lähtenyt polulta, kun kookas musta soturi, joka itsepintaisesti samosi eteenpäin, kiiruhti polkua pitkin itään päin. Se oli Mugambi, joka etsi emäntäänsä. Hän jatkoi matkaansa tietä myöten, pysähtyen tutkimaan kuolleen leijonan ruumista. Hänen kasvoilleen tuli hämmästyksen ilme, kun hän kumartui tarkastamaan haavoja, jotka olivat syynä viidakon herran kuolemaan. Tarzan oli ottanut nuolensa pois, mutta Mugambille oli kuoleman syy yhtä selvä kuin jos vasamat ja keihäs olisivat yhä pistäneet esiin raadosta.

Musta katseli salavihkaa ympärilleen. Ruumis oli vielä lämmin, ja tästä seikasta hän päätteli, että tappaja oli lähettyvillä, vaikka ei näkynytkään merkkiä elävästä ihmisestä. Mugambi pudisti päätään ja lähti taas liikkeelle, ollen kuitenkin kaksin verroin varovainen.

Hän matkasi koko päivän pysähtyen silloin tällöin huutamaan yhden ainoan sanan: "Lady", toivoen, että hänen emäntänsä lopultakin kuulisi ja vastaisi. Mutta hänen uskollinen uhrautuvaisuutensa saattoi hänet vihdoin onnettomuuteen.

Abdul Murak, jolla oli johdossaan osasto abessinialaisia sotilaita, oli
koillisessa päin usean kuukauden etsinyt uutterasti arabialaista rosvoa
Ahmet Zekiä, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli loukannut Abdul
Murakin keisarin majesteettia, kuljettamalla orjia ryöstämään joukon
Menelikin alueen rajojen sisäpuolelle.

Ja nyt tapahtui, että Abdul Murak oli juuri tänä päivänä pysähtynyt puolenpäivän aikaan hieman lepäämään saman polun varrelle, jota pitkin Werper ja Mugambi samosivat itää kohti.

Vähän sen jälkeen kun sotilaat olivat laskeutuneet hevosiltaan, ohjasi belgialainen heidän läsnäolostaan tietämättä väsyneen ratsunsa melkein heidän keskelleen, ennenkuin huomasi heidät. Hänet ympäröitiin heti, ja hänelle sateli kysymyksiä, kun hänet vedettiin hevosen selästä ja vietiin päällikön luo.

Kääntyen taas eurooppalaiseksi Werper kertoi Abdul Murakille, että hän oli ranskalainen, joka metsästeli Afrikassa, ja että muukalaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa, hänen safarinsa oli tapettu tai hajoitettu, ja hän itse oli päässyt pakoon vain ihmeen avulla.

Eräästä abessinialaisen satunnaisesta huomautuksesta Werper sai selville retken tarkoituksen, ja kun hän huomasi, että nämä miehet olivat Ahmet Zekin vihollisia, rohkaisi hän itsensä ja pani kurjan tilansa heti arabialaisten syyksi.

Mutta ettei hän joutuisi uudelleen rosvon käsiin, kehotti hän Abdul
Murakia lopettamaan takaa-ajonsa ja vakuutti abessinialaiselle, että
Ahmet Zekillä oli johdossaan suuri ja vaarallinen joukko, ja myöskin,
että hän marssi nopeasti etelää kohti.

Ollen varma siitä, että menisi pitkä aika rosvon saavuttamiseen ja että epätasaiset voimasuhteet saattoivat taistelun päätöksen erittäin arveluttavaksi, Murak luopui mielellään suunnitelmastaan ja antoi joukolleen tarpeelliset määräykset leirin pystyttämiseksi siihen, missä olivat; seuraavana aamuna he lähtisivät marssimaan takaisin Abessiniaa kohti.

Myöhään iltapuolella leirilläolijain huomio kiintyi länttä kohti, josta kaikuisa ääni kuului huutavan kerran toisensa jälkeen yhtä ainoata sanaa: "Lady! Lady! Lady!"

Noudattaen vaistonsa mukaisesti varovaisuutta joukko abessinialaisia eteni salavihkaa Abdul Murakin johdolla viidakon läpi sitä paikkaa kohti, jossa huutaja oli.

Puoli tuntia myöhemmin he palasivat raahaten Mugambia mukanaan. Ensimmäinen henkilö, johon isokokoisen mustan silmät sattuivat, kun hänet töykittiin abessinialaisten päällikön luo, oli ranskalainen Jules Frecoult, joka oli ollut hänen isäntänsä vieraana ja jonka hän viimeksi oli nähnyt menevän Ahmet Zekin kylään sellaisissa olosuhteissa, että oli syytä uskoa hänen olevan rosvojen tuttavan ja ystävän.

Mugambi käsitti, että hänen isäntäänsä ja isäntänsä taloa kohdanneet onnettomuudet ja ranskalainen olivat pahaenteisesti yhteydessä toistensa kanssa, ja se esti häntä ilmaisemasta itseään Werperille, joka ei häntä enää nähtävästi muistanutkaan.

Vakuuttaen olevansa vain vaaraton soturi eräästä etelämpänä olevasta heimosta Mugambi pyysi, että hänen sallittaisiin mennä tiehensä, mutta Abdul Murak, joka ihaili soturin loistavaa ruumiinrakennetta, päätti viedä hänet Addis Abebaan ja tarjota häntä Menelikille. Muutamia hetkiä myöhemmin Mugambi ja Werper vietiin vartioituina pois, ja silloin belgialainen sai huomata olevansa pikemmin vanki kuin arvossa pidetty vieras. Hän kiisteli turhaan sellaista kohtelua vastaan, ja lopulta muuan roteva sotilas iski häntä suulle ja uhkasi ampua hänet, jollei hän pitäisi pienempää ääntä.

Mugambi ei ottanut asiaa niin raskaalta kannalta, sillä hän ei ollenkaan epäillyt, että hän matkan aikana helposti voisi pettää vartijansa valppauden ja päästä karkuun. Kun tämä ajatus oli aina etualalla hänen mielessään, tekeytyi hän abessinialaisten ystäväksi, kyseli paljon heidän keisaristaan ja maastaan ja osoitti yhä kiihkeämpää halua päästä perille, voidakseen nauttia kaikista niistä eduista, joita he vakuuttivat olevan Addis Abeban kaupungissa. Sillä tavoin hän haihdutti heidän epäluulonsa, niin että heidän valppautensa päivä päivältä laimeni.

Käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että häntä ja Werperiä pidettiin aina yhdessä, hän koetti saada selville, mitä toinen tiesi Tarzanin olopaikasta tai huvilaa vastaan tehdyn rosvoretken alkuunpanijasta ja lady Greystoken kohtalosta. Mutta kun hänen oli pakko tyytyä keskustelun satunnaisiin käänteisiin näiden tietojen saamiseksi ja kun Werper yhtä huolellisesti tahtoi maailmalta salata osuutensa entisen isäntänsä kodin ja onnen hävittämiseen, ei Mugambi saanut selville mitään — ainakaan tällä tavalla.

Mutta tuli aika, jolloin hän sattumalta sai tietää hyvin hämmästyttävän seikan.

Joukko oli erään helteisen päivän iltapuolella aikaisin leiriytynyt kirkkaan ja kauniin virran rantamalle. Joen pohja oli hiekkainen, eikä ollut merkkiäkään krokotiileista, jotka muutamissa mustien maanosan seuduissa ovat vaarana, kun yhteisesti mennään uimaan. Näin ollen abessinialaiset ottivat tilaisuudesta vaarin suorittaakseen kauan lykätyn ja kipeästi tarvitun pesun.

Kun Werper, jolle samoin kuin Mugambillekin oli annettu lupa mennä veteen, riisui vaatteensa, huomasi musta, kuinka huolellisesti belgialainen irrotti jotakin vyötäisiltään ja otti paitansa mukana pois, aina pitäen tätä vaatekappaletta epäilyttävän huolensa esinettä verhoamassa.

Juuri tämä huolellisuus kiinnitti mustan huomion esineeseen ja herätti luonnollista uteliaisuutta hänen mielessään. Näin ollen, kun belgialainen liiallisesta varovaisuudesta hermostuneena liikutteli kätkettyä esinettä kömpelösti ja päästi sen kädestään, näki Mugambi, että se putosi maahan ja osa sen sisällyksestä valui nurmikolle.

Mugambi oli aikaisemmin ollut isäntänsä kanssa Lontoossa. Hän ei ollut sellainen yksinkertainen villi kuin asusta päättäen näytti. Hän oli ollut tekemisissä maailman suurimman kaupungin kirjavien ihmisjoukkojen kanssa, käynyt museoissa ja tarkastellut kauppojen ikkunoita, ja lisäksi hän oli teräväpäinen ja älykäs mies.

Samalla hetkellä kun Oparin jalokivet kimaltelevina vierivät hänen hämmästyneiden silmiensä eteen, ymmärsi hän mitä ne olivat. Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, mikä kiinnitti paljon enemmän hänen mieltään kuin kivien arvo. Hän oli tuhansia kertoja nähnyt nahkapussin, joka riippui hänen isäntänsä kupeella, kun Apinain Tarzan oli halunnut kisailu- ja seikkailuhengen valtaamana palata muutamaksi tunniksi poikuutensa alkeellisiin tapoihin ja oloihin ja alastomien soturiensa ympäröimänä ajaa takaa leijonaa ja pantteria, puhvelia ja norsua sillä tavalla, josta hän eniten piti.

Werper näki, että Mugambi oli huomannut pussin ja kivet. Hän kokosi kiireesti kallisarvoiset esineet ja pani ne takaisin pussiin. Sillä välin Mugambi maleksi välinpitämätön ilme kasvoillaan alas joelle kylpemään.

Seuraavana aamuna Abdul Murak oli raivoissaan, huomattuaan, että hänen kookas musta vankinsa oli yön aikana karannut. Werper oli omasta syystä kauhuissaan, kunnes hänen vapisevat sormensa tunsivat, että pussi teräväsärmäisine pikkukivineen yhä oli paikallaan hänen paitansa alla.

KUUDESTOISTA LUKU

Ahmet Zek oli kahden seuralaisensa kanssa tehnyt laajan kaarroksen etelään, sulkeakseen pakotien karanneelta apuriltaan Werperiltä. Toiset olivat hajaantuneet eri suuntiin, muodostaen siten yön aikana avaran kehän, ja nyt he suuntasivat kaikki kulkunsa keskustaa kohti.

Ahmet ja hänen kaksi miestään pysähtyivät hieman levähtämään juuri ennen puoltapäivää. He kyyristyivät puiden alle erään aukeaman eteläreunaan. Rosvopäällikkö oli huonolla tuulella. Sekin oli jo paha, että uskoton oli puijannut häntä, mutta kun hän samalla oli menettänyt jalokivet, joihin hänen ahne sydämensä oli kiintynyt, oli se jo ihan liikaa — varmaan Allah oli palvelijalleen vihainen.

No, hänellä oli vielä nainen hallussaan. Tästä hän saisi pohjoisessa hyvän hinnan ja sitten hänellä oli tiedossaan maahan haudattu aarre englantilaisen talon raunioiden vieressä.

Viidakosta aukeaman vastakkaiselta puolelta kuului jotakin ääntä, ja se sai Ahmet Zekin heti valppaaksi ja tarkkaavaiseksi. Hän tarttui pyssyynsä, ollen valmis käyttämään sitä viipymättä, ja viittasi tovereitaan olemaan hiljaa ja piiloutumaan. Ryömien pensaiden taakse nuo kolme miestä odottivat, silmät kiintyneinä aukeaman toiseen päähän.

Pian tuli lehväverhoon aukko, ja siihen ilmestyi pelokkaasti ympärilleen katselevan naisen kasvot. Hetkeä myöhemmin hän astui aukeamalle arabialaisten näkyviin, ollen ilmeisesti varma, ettei mikään välitön vaara väijynyt häntä.

Ahmet Zek pidätti henkeään ja tukahdutti epäuskoisuuden huudahduksen ja kirosanan. Nainen oli hänen vankinsa, jonka hän oli luullut olevan turvallisesti vartioituna leirissä!

Nainen oli ilmeisesti yksin, mutta Ahmet Zek odotti asian varmistumista, ottaakseen hänet sitten kiinni. Jane Clayton lähti hitaasti liikkeelle aukeaman poikki. Kahdesti sen jälkeen, kun hän oli karannut rosvojen kylästä, oli hän töintuskin välttänyt petojen hampaat, ja kerran hän oli miltei osunut takaa-ajajien tielle. Vaikka hän oli melkein epätoivoissaan pelastuksen saavuttamisesta, päätti hän kuitenkin jatkaa ottelua, kunnes kuolema tai voitto lopettaisi hänen ponnistuksensa.

Kun arabialaiset tarkkasivat häntä turvallisesta kätköpaikastaan ja Ahmet Zek tyytyväisenä totesi, että uhri käveli suoraan hänen kynsiinsä, katseli toinen silmäpari koko näyttämöä läheisen puun lehvistöstä.

Silmät olivat hämmästyneet ja vaivaantuneet, kaikesta harmaasta ja villistä välkkeestä huolimatta, sillä niiden omistaja otteli vaikeasti määriteltävän ajatuksen kanssa: hänen alitseen kävelevän naisen kasvot ja vartalo tuntuivat hänestä tutuilta.

Äkillinen räiskinä pensaissa sillä kohdalla, josta Jane Clayton oli ilmestynyt aukeamalle, sai nuoren naisen äkkiä pysähtymään ja kiinnitti arabialaisten ja puussaolijan huomion samaan kohtaan.

Nainen käännähti ympäri nähdäkseen, mikä uusi vaara uhkasi häntä takaa, ja silloin vaappui suuri ihmisapina näkyviin, jäljessään toisia, mutta lady Greystoke ei jäänyt odottamaan saadakseen tietää, kuinka monta noita hirveitä olentoja oli niin likellä.

Tukahduttaen huudahduksensa hän syöksyi vastapäistä viidakkoa kohti, ja hänen saapuessaan sen pensaisiin nousivat Ahmet Zek ja kaksi hänen apuriaan ja tarttuivat häneen. Samassa hetkessä pudottautui alaston ruskea jättiläinen puun oksilta aukeaman oikealla puolella.

Kääntyen hämmästyneitä apinoita kohti hän päästi tulvan matalia kurkkuääniä ja odottamatta sanojensa vaikutusta heihin kääntyi ympäri ja hyökkäsi arabialaisia vastaan.

Ahmet Zek raastoi paraillaan Jane Claytonia liekaan sidottua hevosta kohti. Hänen kaksi palvelijaansa irrotti nopeasti kaikkia kolmea ratsua. Nainen, joka ponnisteli päästäkseen arabialaisesta irti, kääntyi ja näki apinamiehen juoksevan itseään kohti.

Tarzanin takana tulivat suuret apinat, ihmetellen, mutta kuitenkin totellen hänen käskyään. Arabialaiset näkivät, ettei heillä olisi aikaa nousta ratsaille ja päästä pakoon, ennenkuin eläimet ja mies olisivat heidän kimpussaan. Ahmet Zek tunsi miehen vanhaksi pelottavaksi viholliseksi, mutta näki myös, että olosuhteet antoivat hänelle tilaisuuden ikiajoiksi vapautua uhkaavasta apinamiehestä.

Kehottaen miehiään seuraamaan esimerkkiään hän kohotti pyssynsä ja laukaisi sen hyökkäävää jättiläistä vastaan. Hänen seuralaisensa, jotka toimivat yhtä nopeasti kuin hänkin, ampuivat melkein yhtaikaa, ja laukausten kajahtaessa suistuivat Apinain Tarzan ja kaksi hänen karvaista apulaistaan viidakon nurmelle.

Pyssynpamausten ääni sai muut apinat ihmetellen pysähtymään. Käyttäen hyväkseen heidän hetkellistä hämmennystään Ahmet Zek ja hänen apurinsa hyppäsivät hevostensa selkään ja laukkasivat pois, vieden toivottoman ja tuskan murtaman naisen mukanaan.

He ratsastivat takaisin kylään, ja lady Greystoke oli taas vankina likaisessa pienessä majassa, josta oli luullut ainiaaksi päässeensä. Mutta tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan vahvemmin vartioitu, vaan lisäksi myös sidottu.

Etsijät, jotka olivat Ahmet Zekin kanssa lähteneet belgialaisen jäljille, palasivat tyhjin käsin joko yksitellen tai kaksittain. Kun he toivat tietonsa, yltyi rosvopäällikön raivo ja suuttumus, kunnes hän oli sellaisessa villin vihan huumassa, ettei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Uhkaillen ja kiroillen Ahmet Zek asteli edestakaisin silkkitelttansa lattialla, mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut häntä ollenkaan — Werper oli poissa ja hänen mukanaan kokonainen omaisuus kimaltelevia jalokiviä, jotka olivat herättäneet hänen päällikkönsä saaliinhimoa ja tuottaneet luutnantille kuolemantuomion.

Arabialaisten paetessa olivat suuret apinat kääntäneet huomionsa kaatuneihin tovereihinsa. Toinen oli kuollut, mutta toinen ja suuri valkoinen apina hengittivät yhä. Karvaiset hirviöt kokoontuivat näiden kahden ympärille muristen ja jupisten omalla tavallaan.

Tarzan tuli ensiksi tajuihinsa. Nousten istumaan hän katseli ympärilleen. Hänen olkapäässään olevasta haavasta vuoti verta. Laukauksen voimakkuus oli paiskannut hänet maahan ja tehnyt hänet tiedottomaksi, mutta hän ei ollut suinkaan kuollut. Nousten hitaasti pystyyn hän suuntasi silmänsä siihen paikkaan, missä oli viimeksi nähnyt naaraan, joka oli nostattanut hänen villissä rinnassaan niin omituisia tunteita.

"Tarmanganit veivät hänet pois", vastasi toinen apinoista. "Kuka sinä olet, joka puhut manganien kieltä?"

"Olen Tarzan", vastasi apinamies, "mahtava metsästäjä, suurin taistelijoista. Kun minä karjun, on viidakko vaiti ja vapisee kauhusta. Olen Apinain Tarzan. Olen ollut poissa, mutta nyt olen tullut takaisin kansani luo."

"Niin", aloitti muuan vanha apina, "hän on Tarzan. Tunnen hänet. Hyvä, että hän on tullut takaisin. Nyt me saamme paljon riistaa."

Muut apinat tulivat likemmäs ja nuuskivat apinamiestä. Tarzan seisoi hyvin hiljaa, hampaat puoliksi näkyvissä, lihakset jännitettyinä ja valmiina toimimaan. Mutta kukaan ei tahtonut evätä hänen oikeuttaan olla heidän kanssaan, ja heti kun tarkastus oli päättynyt apinoiden tyydytykseksi, he käänsivät taas huomionsa toiseen eloonjääneeseen.

Tämäkin oli vain lievästi haavoittunut; luoti, joka oli riipaissut hänen kalloansa, oli vain huumannut hänet, niin että hän tultuaan tuntoihinsa oli ilmeisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin.

Apinat kertoivat Tarzanille olleensa matkalla itää kohti, kun naaraksen heikko jälki oli herättänyt heidän huomiotaan ja he olivat alkaneet hiipiä hänen perässään. Nyt he halusivat jatkaa keskeytynyttä matkaansa, mutta Tarzan piti parempana, että he seuraisivat arabialaisia ja koettaisivat heiltä riistää naaraksen. Melko pitkän väittelyn jälkeen päätettiin, että he ensin metsästelisivät idässä päin muutamia päiviä ja sitten palaisivat etsimään arabialaisia. Kun aika ei merkitse paljon apinoille, myöntyi Tarzan heidän vaatimuksiinsa, koska hän itsekin oli palannut sellaiseen henkiseen tilaan, joka vain vähän kohosi apinoiden tason yläpuolelle.

Toinen seikka, joka sai hänet lykkäämään arabialaisten takaa-ajon, oli hänen haavansa tuskallisuus. Parempi oli odottaa sen parantumista, ennenkuin taas asettuisi tarmanganien pyssyjä vastaan.

Kun Jane Clayton työnnettiin vankilamajaansa ja hänen kätensä ja jalkansa sidottiin lujasti, vaelteli hänen luonnollinen suojelijansa itää kohti parinkymmenen karvaisen hirviön seurassa, joiden hartioihin hän hieroi hartioitansa yhtä tuttavallisesti kuin muutamia kuukausia aikaisemmin oli seurustellut moitteettomien, ylhäisten tovereitten kanssa.

Mutta koko ajan väikkyi hänen vahingoittuneiden aivojensa pohjukassa tuskallinen tietoisuus, ettei hänellä ollut mitään tekemistä nykyisessä olopaikassaan — että hänen piti jostakin selittämättömästä syystä olla muualla, toisenlaisissa oloissa. Hän tunsi myös pakottavaa tarvetta seurata arabialaisten jälkiä ja lähteä auttamaan naista, joka oli niin voimakkaasti vedonnut hänen villeihin tunteisiinsa; tosin kyllä sana, joka itsestään tuli hänen mieleensä hänen ajatellessaan seikkailua, oli pikemmin "ryöstäminen" kuin "apuuntulo".

Naisella oli hänen ajatuksissaan sama asema kuin muillakin saman sukupuolen olennoilla viidakossa. Niinpä Tarzan oli päättänyt saada hänet puolisokseen. Kun hän oli tullut likemmäksi naista aukeamalla, jossa arabialaiset olivat ottaneet hänet kiinni, oli hieno tuoksu, joka ensi kerran oli nostattanut hänen halunsa naisen vankimajassa, tuntunut hetken ajan hänen sieraimissaan ja sanonut hänelle, että hän oli uudelleen löytänyt olennon, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea niin äkillistä ja selittämätöntä intohimoa.

Jalokivipussi askarrutti myös jossakin määrin hänen ajatuksiaan, niin että hänellä oli kaksinkertainen tarve palata rosvojen leiriin. Hän anastaisi sekä sievät piikivensä että naaraksen. Sitten hän palaisi suurten apinoiden luo, mukanaan uusi puolisonsa ja lelunsa, ja veisi karvaiset toverinsa kaukaiseen erämaahan pois ihmisasunnoilta ja eläisi omaa elämäänsä metsästellen ja taistellen alempiarvoisten olentojen joukossa sillä ainoalla tavalla, joka nyt muistuisi hänen mieleensä.

Hän puhui apinatovereilleen asiasta, koettaen saada heitä seuraamaan häntä, mutta kaikki kieltäytyivät, Taglatia ja Tshulkia lukuunottamatta. Jälkimmäinen oli nuori ja vahva; hänellä oli suurempi äly kuin hänen toverillaan ja siksi myöskin paremmin kehittynyt mielikuvitus. Hänen mielestään tässä retkessä oli seikkailun tuntua, ja sentakia se houkutteli häntä suuresti. Taglatilla oli toinenkin kannustin — salainen ja pahaa ennustava. Jos Apinain Tarzan olisi sen tiennyt, olisi hän mustasukkaisuuden raivosta käynyt toisen kurkkuun.

Taglat ei ollut enää nuori, mutta vieläkin kauhistava peto, mahtavalihaksinen, julma ja suuremman kokemuksen perusteella myös viekas ja kavala. Lisäksi hän oli jättiläiskokoinen, ja juuri hänen suuren ruhonsa paino usein auttoikin häntä voittamaan nuoremman vastustajan, joka oli ketterämpi.

Hän oli luonteeltaan äreä ja synkkä, ollen erikoisesti tunnettu tästä ominaisuudestaan murjottavien tovereittensakin kesken, joille sellaiset piirteet ovat pikemmin sääntönä kuin poikkeuksena. Ja vaikka Tarzan ei aavistanutkaan asiaa, vihasi hän apinamiestä intohimoisen rajusti: hän kykeni salaamaan tunteensa vain sen vuoksi, että jalomman olennon valtiashenki oli herättänyt hänessä jonkinlaista pelkoa, joka oli yhtä voimakas kuin selittämätönkin hänelle.

Nämä kaksi siis tulivat Tarzanin tovereiksi hänen palatessaan Ahmet Zekin kylään. Heidän lähtiessään soi muu heimo heille vain katseen hyvästiksi ja alkoi sitten taas vakavana etsiä ravintoa.

Tarzan huomasi olevan vaikeata pysyttää tovereittensa ajatuksia seikkailun tarkoituksessa, sillä apinan mieli ei jaksa kauan aikaa keskittyä yhteen asiaan. Se, että lähtee pitkälle matkalle, jolla on määrätty tarkoitus, ei merkitse ollenkaan sitä, että aina muistaisi tämän päämäärän ja pitäisi sitä alituisesti etualalla ajatuksissaan. On niin paljon sellaista, mikä matkalla johtaa huomion toisaalle.

Tshulk tahtoi alussa syöksyä nopeasti eteenpäin ikäänkuin rosvojen kylä olisi vain tunnin matkan päässä heistä, vaikka perilletulo todellisuudessa olikin usean päivän asia. Mutta jonkun minuutin kuluttua sai muuan kaatunut puu hänen huomionsa puoleensa, koska sen alla saattoi olettaa paljon mehukasta ruokaa. Ja kun Tarzan, kaivaten häntä, palasi etsimään, löysi hän Tshulkin kyyryllään mätänevän rungon vieressä. Sen alta hän kaivoi uutterasti toukkia ja kuoriaisia, jotka ovat melkoisena osana apinoiden ruokajärjestyksessä.

Jos Tarzan halusi välttää tappelua, ei hän voinut muuta kuin odottaa, kunnes Tshulk oli tyhjentänyt varaston, ja niin hän tekikin ja huomasi sitten, että Taglat oli poissa. Melko pitkän etsinnän jälkeen hän tapasi tämän kaverin tarkastelemassa, mitä kärsimyksiä on loukkaantuneella nakertajalla, jonka kimppuun hän oli käynyt. Hän istuskeli näennäisen välinpitämättömänä tuijottaen toiseen suuntaan samalla kuin raajarikkoinen olento hitaasti ja vaivaloisesti ryömi hänestä poispäin. Ja silloin juuri kun hänen uhrinsa luuli varmasti päässeensä pakoon, ojensi hän jättiläiskämmenensä ja iski sen pakolaiseen. Hän uudisti tämän tempun moniaita kertoja, kunnes leikkiin kyllästyneenä lopetti lelunsa kärsimykset syömällä sen suuhunsa.

Sellaiset epätoivoon saattavat viivytykset hidastuttivat Tarzanin paluumatkaa Ahmet Zekin kylää kohti. Mutta apinamies oli kärsivällinen, sillä hänen mielessään oli suunnitelma, joka teki Tshulkin ja Taglatin läsnäolon välttämättömäksi, kun hän saapuisi perille.

Ei ollut aina helppoa saada ihmisapinain huikentelevaa mieltä jatkuvasti kiintymään esilläolevaan yritykseen. Tshulk oli vähällä väsyä yhtämittaiseen etenemiseen ja lepohetkien harvalukuisuuteen ja lyhyyteen. Hän olisi ilomielin heittänyt seikkailun etsimisen sikseen, jollei Tarzan olisi alinomaa loihtinut hänen mieleensä houkuttelevia kuvia niistä suurista ruokavaroista, joita tavattaisiin tarmanganien kylässä.

Taglat piti salaisesta tarkoituksestaan kiinni paremminkin kuin olisi voinut odottaa apinalta. Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänkin olisi luopunut seikkailusta, jollei Tarzan olisi houkutellut häntä jatkamaan yritystä.

Oli troopillisen helteisen päivän iltapuoli, kun kolmen matkaajan terävät aistit ilmaisivat heille, että arabialaisleiri oli likellä. He lähestyivät sitä varovasti, pysyen puiden ja pensaiden tiheissä rykelmissä, joihin heidän, kokeneiden viidakkoasujanten, oli vaaran uhatessa helppo piiloutua.

Ensiksi tuli jättimäinen apinamies, ja hänen sileällä ruskealla ihollaan kiilsi ponnistusten ja viidakon ummehtuneen, kuuman ilman aiheuttama hiki. Hänen takanaan hiipivät Tshulk ja Taglat jumalaisen johtajansa eriskummaisina ja karvaisina irvikuvina.

He etenivät meluttomasti sen aukeaman reunalle, jota paalutus ympäröi, ja kiipesivät siellä suuren, vihollisten kylän yläpuolelle ulottuvan puun alaoksille, saadakseen paremmin vakoilla vastustajan liikkeitä.

Valkoviittainen ratsastaja läksi kylän portista ulos. Tarzan kuiskasi Tshulkille ja Taglatille, että jäisivät paikoilleen, ja heilautteli itseään apinan tavoin puita pitkin samaan suuntaan kuin arabialainen ratsasti. Hän kiiruhti viidakon jättiläisestä toiseen nopeasti kuin orava ja äänettömästi kuin aave.

Arabialainen ratsasteli hitaasti eteenpäin tietämättä vaarasta, joka leijaili puissa hänen takanaan. Apinamies teki pienen kierroksen ja lisäsi vauhtiaan, kunnes oli päässyt polulle ratsastajan eteen. Siinä hän pysähtyi lehväiselle oksalle, joka ulottui kapean viidakkotien yli. Uhri läheni yhä, hyräillen pohjoisessa leviävän erämaan villiä sävelmää. Hän kulki ylikaartuvan oksan alta; lehdistä kuului heikkoa kahinaa; hevonen korskahti ja kavahti pystyyn, kun ruskeaihoinen olento pudottautui sen selkään. Mahtavat käsivarret kiertyivät arabialaisen ympäri, ja hänet raastettiin satulasta polulle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin apinamies tuli taas tovereittensa luo kantaen arabialaisen vaatteita kainalossaan kääröksi sullottuina. Hän näytti heille voitonmerkkejään, selittäen matalalla kurkkuäänellä urotyönsä yksityiskohtia. Tshulk ja Taglat koskettivat pukimia, maistelivat ja koettivat kuunnella niitä, pannen ne korvansa juureen.

Sitten Tarzan vei heidät viidakon läpi takaisin polulle, missä kaikki kolme kätkeytyivät odottamaan. Heidän ei tarvinnutkaan varrota kauan, ennenkuin kaksi Ahmet Zekin mustaa, jotka olivat samanlaisissa puvuissa kuin heidän herransa, tulivat jalkaisin pitkin polkua paluumatkalla leiriin.

He nauroivat ja puhelivat hetken ajan keskenään — seuraavalla hetkellä he makasivat kuoliaina polulla, ja kolme mahtavaa tuhontuojaa kumartui heidän ylitseen. Tarzan otti heiltä vaatteet kuten ensimmäiseltäkin uhriltaan ja vetäytyi Tshulkin ja Taglatin kanssa sen puun turviin, jonka he alussa olivat valinneet olopaikakseen.

Täällä apinamies verhosi karvaiset toverinsa ja itsensä vaatteilla, niin että jonkun matkan päästä saattoi näyttää siltä kuin kolme valkoviittaista arabialaista olisi ääneti istunut kyyryssä metsän oksien keskellä.

He jäivät asemilleen pimeän tuloon asti, sillä Tarzan saattoi edulliselta paikaltaan nähdä paalutuksen sisäpuolisen aukeaman. Hän pani merkille sen majan aseman, jossa ensiksi oli keksinyt etsimänsä naaraksen heikon jäljen. Hän näki kaksi vartijaa seisovan sen ovella ja sai myöskin selville Ahmet Zekin asuinpaikan; jokin sanoi hänelle, että hän sieltä hyvin todennäköisesti löytäisi kadonneen pussinsa ja piikivensä.

Tshulk ja Taglat olivat alussa kovin innostuneita ihmeelliseen pukuunsa. He koskettelivat kangasta, haistelivat sitä ja katselivat toisiaan tarkkaavasti, osoittaen kaikkia tyydytyksen ja ylpeyden merkkejä. Tshulk, joka oli tavallaan leikinlaskija, ojensi pitkän, karvaisen käsivartensa ja tarttuen Taglatin burnusin päähineeseen, veti sen toverinsa silmien yli ikäänkuin se olisi ollut kynttilänsammuttaja.

Vanhempi apina, joka oli luonteeltaan alakuloinen, ei ymmärtänyt leikinlaskua. Muut olennot tarttuivat häneen käpälillään vain kahdesta syystä — etsiäkseen kirppuja tai tehdäkseen hyökkäyksen. Tarmanganihajuisen esineen vetäminen hänen päänsä ja silmiensä yli ei voinut tarkoittaa edellistä temppua; sen täytyi siis viitata jälkimmäiseen. Hänen kimppuunsa oli hyökätty! Tshulk oli rohjennut häntä ahdistaa.

Hän kävi vihaisesti muristen toisen kurkkuun, huolimatta edes nostaa villaverhoa, joka kaihtoi hänen näköään. Tarzan hyppäsi näiden kahden luo, ja heiluen ja horjuen epävarmalla oksallaan kaikki kolme suurta eläintä rähisivät ja koettivat purra vastustajiaan, kunnes apinamiehen lopulta onnistui erottaa raivostuneet ihmisapinat toisistaan.

Kun anteeksipyyntö on tuntematon asia näiden ihmisen villien esi-isien kesken ja selittely työlästä ja tavallisesti hyödytöntä, selvitti Tarzan vaarallisen tilanteen suuntaamalla heidän huomionsa pois riidasta ja ohjaamalla heidät harkitsemaan välittömästi edessä olevia tehtäviä. Koska apinat ovat tottuneet taajoihin kiistelyihin, joissa menetetään enemmän karvoja kuin verta, unohtavat he nopeasti sellaiset mitättömät ottelut, ja pian Tshulk ja Taglat taas kyyköttivät likellä toisiaan rauhallisessa levossa ja odottivat hetkeä, jolloin apinamies ohjaisi heidät tarmanganien kylään.

Oli kulunut pitkä aika pimeän tulosta, kun Tarzan vei toverinsa puun kätköstä maahan ja kuljetti paalutuksen ympäri kylän takalaitaan.

Kooten burnusinsa liepeet toiseen kainaloonsa, etteivät ne olisi estäneet liikkuessa, apinamies otti juosten vauhtia ja kiipesi varustuksen harjalle. Peläten, että apinat repisivät samanlaisessa yrityksessä vaatteensa riekaleiksi, hän oli käskenyt heidän odottaa alhaalla, ja päästyään varmasti istumaan paalutuksen huipulle hän otti esiin keihäänsä ja laski sen toisen pään Tshulkille.

Apina tarttui siihen, ja Tarzanin pitäessä lujasti kiinni yläpäästä eläin kiipesi nopeasti keihäänvartta ylös, kunnes sai toisella käpälällään kiinni seinän harjasta. Sitten oli vain hetken asia kiivetä Tarzanin sivulle. Samalla tavalla Taglat toimitettiin ylös, ja hetkeä myöhemmin kaikki kolme pudottautuivat äänettömästi aitauksen sisäpuolelle.

Tarzan vei heidät ensiksi sen majan taa, johon Jane Clayton oli suljettu, ja sieltä hän herkillä sieraimillaan tunnusteli kömpelösti korjattua seinän aukkoa, saadakseen selville, oliko hänen etsimänsä naaras sisäpuolella.

Tshulk ja Taglat nuuskivat hänen mukanaan, karvaiset naamat tiukasti puristettuina hänen ylimyksellisiä kasvojaan vasten. Jokainen tunsi sisällä olevan naisen heikon hajun, ja tämä huomio vaikutti heihin eri lailla kunkin luonteenlaadun ja ajatustavan mukaan.

Tshulk pysyi välinpitämättömänä. Naaras oli Tarzania varten — Tshulk halusi vain iskeä hampaansa tarmanganien ruokavarastoihin. Hän oli tullut tänne saadakseen vaivatta syödä itsensä kylläiseksi — Tarzan oli sanonut hänelle, että se olisi hänen palkkansa, ja hän oli tyytyväinen.

Mutta Taglatin pahanilkiset, verestävät silmät kapenivat, kun hän huomasi huolellisesti miettimänsä suunnitelman olevan likellä toteutumistaan. On totta, että joskus niiden monien päivien aikana, jotka olivat kuluneet heidän lähdettyään retkelle, Taglatin oli ollut vaikea pysyttää aiettaan etualalla mielessään, ja monesti hän oli kokonaan unohtanut sen, kunnes Tarzan oli jollakin satunnaisella sanalla palauttanut sen hänen ajatuksiinsa. Mutta ollakseen apina oli Taglat yleensä suoriutunut kaikesta hyvin.

Nyt hän nuoleskeli suupieliään, ja hänen lerpattavat huulensa saivat aikaan vastenmielisen, maiskuttavan äänen, kun hän veti henkeään.

Tyytyväisenä siihen, että naaras oli siellä, missä oli toivonut löytävänsä hänet, Tarzan vei apinansa Ahmet Zekin telttaa kohti. Ohikulkeva arabialainen ja kaksi orjaa näkivät hänet, mutta yö oli pimeä, ja valkeat burnusit kätkivät apinain karvaiset jäsenet ja heidän johtajansa jättiläisvartalon, joten kaikki kolme, jotka olivat kyyryssä ikäänkuin keskusteluun syventyneinä, eivät herättäneet mitään epäluuloa. He suuntasivat askeleensa teltan takaosaa kohti. Sisäpuolella keskusteli Ahmet Zek useiden apulaistensa kanssa. Tarzan kuunteli ulkopuolella.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Ajatellen kauhun vallassa sitä kohtaloa, joka odottaisi Addis Abebassa, koetti luutnantti Albert Werper keksiä jotakin pakosuunnitelmaa. Mutta kun musta Mugambi oli tehnyt tyhjäksi vartijoittensa valppauden, kävivät abessinialaiset kaksinkerroin varovaisiksi, estääkseen Werperiä seuraamasta neekerin jälkiä.

Jonkun aikaa Werper tuumi, sopisiko lahjoa Abdul Murak antamalla hänelle osan pussin sisällöstä, mutta peläten, että hän vaatisi kaikki jalokivet vapauden hinnaksi, koetti belgialainen itaruuden valtaamana keksiä jotakin muuta keinoa päästä pulastaan.

Silloin hänen mieleensä juolahti toisenlainen pelastumistapa. Sitä seuraten hän saisi yhä pitää jalokivensä ja tyydyttäisi samalla abessinialaisen ahneuden, tämä kun uskoisi saaneensa kaikki, mitä Werperillä oli tarjottavana.

Ja näin ollen, kun oli kulunut päivä Mugambin katoamisesta, Werper pyysi päästä Abdul Murakin puheille. Kun belgialainen tuli vangitsijansa luo, ennusti synkkä ilme jälkimmäisen kasvoilla Werperin toiveiden tyhjäksi tekemistä, mutta hän rohkaisi kuitenkin itsensä muistelemalla ihmissuvun yleistä heikkoutta, joka saa jäykimmänkin luonteen taipumaan kaikki voittavan rikkaudenhalun edessä.

Abessinialainen nauroi pilkallisesti. "Ja sinä olet häirinnyt minua tällä tavoin sanoaksesi sen minulle, mitä kuka hullu tahansa voi tietää", hän sanoi.

Abdul Murak nauroi ääneensä. "Maksaa siitä?" huudahti hän. "Mitä sitten — rääsytkö, jotka sinulla on ylläsi? Tai ehkä takkisi alla on piilossa tuhannen naulaa norsunluuta? Mene ulos! Olet hullu. Älä vaivaa minua enää, muutoin pieksätän sinut."

Mutta Werper oli itsepäinen. Hänen vapautensa, ehkä hänen henkensäkin riippui asian menestymisestä.

"Kuule minua", hän rukoili. "Jos voin antaa sinulle niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan, lupaatko silloin, että minut saatetaan turvallisesti lähimmän englantilaisen hallitusmiehen luo?"

"Niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan?" kertasi
Abdul Murak. "Olet mieletön. Missä sinulla on niin paljon kultaa?"

"Tiedän, minne se on kätketty", sanoi Werper. "Lupaa, mitä pyydän, niin vien sinut sinne — jos kymmenen kantamusta on kylliksi?"

Abdul Murak oli lakannut nauramasta. Hän silmäili belgialaista tarkkaavasti. Mies näytti kylläkin olevan järjillään — mutta kymmenen kantamusta kultaa! Sehän oli hassua. Abessinialainen vaikeni ja mietti asiaa hetken.

"Ja jollemme löydä sitä sieltä, missä sanot sen olevan, ymmärrätkö, mikä on rangaistuksesi?"

"Jollei se ole siellä, tiedän olevani mennyttä", vastasi belgialainen. "Tiedän, että se on siellä, sillä näin omin silmin, että se haudattiin sinne. Ja lisäksi, — siellä ei ole vain kymmenen kantamusta, vaan niin monta kuin viisikymmentä miestä voi kuljettaa. Se on kaikki sinun, jos lupaat huolehtia, että minut saatetaan turvassa englantilaisten suojelukseen."

"No hyvä", sanoi abessinialainen. "Minä lupaan, ja jos siellä on vain viisikin kantamusta, saat vapautesi. Mutta sinä olet vankina, kunnes kulta on hallussani."

Abdul Murak nyökkäsi, ja belgialainen palasi vartijoittensa luo. Seuraavana päivänä abessinialaiset sotilaat hämmästyivät saadessaan käskyn, joka muutti heidän kulkusuuntaansa koillisesta etelään. Ja niin tapahtui, että samana yönä, kun Tarzan ja kaksi hänen apinaansa tulivat rosvojen kylään, olivat abessinialaiset leirissä vain muutaman kilometrin päässä itäänpäin samasta paikasta.

Kun Werper uneksi vapaudesta ja häiriintymättömistä nautinnoista, jotka varastettuun pussiin kätketty omaisuus tarjosi, ja kun Abdul Murak makasi valveilla hautoen ahnaita ajatuksia viidestäkymmenestä kultakantamuksesta, jotka olivat vain muutaman päivämatkan päässä etelään päin, antoi Ahmet Zek apureilleen käskyn pitää sotureita ja kantajia valmiina etenemään seuraavana päivänä englantilaisen duarin raunioille ja tuomaan sen satumaisen rikkauden, jonka hänen karannut apulaisensa oli sanonut sinne olevan haudatun.

Ja hänen antaessaan määräyksiä teltassa kyyristeli vaitelias kuulija ulkopuolella, odottaen hetkeä, jolloin voisi turvallisesti tunkeutua telttaan ja etsiä kadonnutta pussia ja sieviä kiviä, joihin hän oli mieltynyt. Lopulta Ahmet Zekin mustapintaset toverit lähtivät hänen teltastaan, ja päällikkö meni heidän mukanaan polttaakseen piipullisen erään toverinsa seurassa ja jätti tällöin oman silkkisen majansa vartioimatta. Tuskin he olivat lähteneet, kun veitsen terä pistettiin takaseinän kankaan läpi noin kuusi jalkaa maasta ylöspäin ja nopea sivallus alaspäin avasi pääsytien ulkopuolella odottaville.

Apinamies astui aukosta, ja heti hänen takanaan tuli suuri Tshulk, mutta Taglat ei seurannut heitä. Sensijaan hän kääntyi ja livahti pimeässä sitä majaa kohti, missä hänen eläimellistä mieltymystään herättänyt nainen makasi lujasti sidottuna. Vartijat istuivat oven edustalla kyyryssä, keskustellen yksitoikkoisella äänellä. Sisäpuolella makasi nuori nainen likaisella makuumatolla, ollen täydellisessä toivottomuudessaan valmistautunut kaikkeen, olipa mikä kohtalo tahansa hänen edessään, kunnes tulisi tilaisuus vapautua kaikesta sen ainoan keinon avulla, joka enää näytti mahdolliselta — hän ajatteli tähän asti inhoamaansa itsemurhaa.

Hiljaa hiipien vartijoita kohti lähestyi valkoburnusinen hahmo majan seinustalla kyyröttäviä varjoja. Olennon heikosta älystä johtui, ettei se voinut käyttää hyväkseen valepuvun tarjoamia etuja. Kun se olisi rohkeasti voinut kävellä vartijoiden viereen, hiipi se mieluummin näkymättömänä heidän luokseen takaapäin.

Se tuli majan nurkalle ja kurkisteli ympärilleen. Vartijat olivat vain muutaman askeleen päässä, mutta apina ei uskaltanut hetkeksikään panna itseään alttiiksi niille pelätyille ja vihatuille ukkoskepeille, joita tarmanganit osasivat niin hyvin käytellä, kun hänellä oli tarjona toinen, varmempi hyökkäystapa.

Taglat toivoi, että lähistöllä olisi ollut puu, jonka riippuvilta oksilta olisi voinut hypätä pahaa aavistamattoman saaliin kimppuun. Mutta vaikka paikalla ei ollut puuta, synnytti tämä ajatus hänessä erään suunnitelman. Majan katonräystäs oli juuri vartijoiden pään yläpuolella — sieltä hän saattoi näkymättä hypätä tarmanganien kimppuun. Mahtavien leukojen nopea naksahdus tekisi selvän toisesta, ennenkuin toinen huomaisi, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja toinen vartija joutuisi seuraavassa nopeassa hyökkäyksessä helposti ketteryyden ja rajuuden uhriksi.

Taglat peräytyi muutamia askelia majan taakse, kokosi voimia ponnistaakseen, juoksi nopeasti eteenpäin ja loikkasi korkealle ilmaan. Hän jysähti katolle juuri majan takaseinän yläpuolella, ja katto, jota alapuolinen seinä tuki, kannatti hetken ajan hänen raskasta painoaan. Sitten hän astui askeleen eteenpäin, katto antoi perään, olkipeite murtui, ja suuri ihmisapina suistui majaan.

Vartijat, jotka kuulivat kattosalkojen räiskeen, hypähtivät pystyyn ja syöksyivät majaan. Jane Clayton koetti kiertyä syrjään, kun iso hahmo mätkähti lattialle niin likelle häntä, että toinen jalka osui hänen hameelleen, likistäen sen kiinni.

Tuntiessaan liikettä vieressään apina kyyristyi ja nosti nuoren naisen mahtavan käsivartensa varaan. Burnusi peitti karvaisen ruumiin, joten Jane Clayton luuli, että ihmiskäsivarsi piteli häntä, ja äärimmäisen toivottomuuden jälkeen heräsi hänen rinnassaan suuri toivo, että hän vihdoinkin oli pelastajansa turvissa.

Vartijat olivat nyt majassa, mutta epäröivät, koska eivät tietäneet hämmingin syytä. Heidän silmänsä, jotka eivät olleet vielä tottuneet huoneen pimeyteen, eivät ilmaisseet heille mitään, eivätkä he kuulleet yhtään ääntä, sillä apina seisoi vaiti, odottaen heidän hyökkäystään.

Kun Taglat näki, että he seisoivat paikoillaan, ja huomasi, että hän naisen painon estämänä voisi vain työläästi pitää puoliaan, piti hän parempana koettaa äkillisellä iskulla saavuttaa vapautensa. Painaen päänsä alas hän hyökkäsi suoraan vartijoita kohti, jotka sulkivat oven. Hänen mahtavien hartioittensa tölmäys viskasi heidät selälleen, ja ennenkuin he kykenivät kömpimään pystyyn, oli apina tiessään, pinttäen majojen varjoissa paalutusta kohti kylän toiseen päähän.

Pelastajan nopeus ja voimakkuus täytti Jane Claytonin ihmetyksellä. Oliko Tarzan jäänyt eloon arabialaisten luodeista huolimatta? Kuka muu olisi koko viidakossa jaksanut kantaa täysikasvuista naista niin keveästi kuin se olento, joka nyt piteli häntä? Hän lausui Tarzanin nimen, mutta vastausta ei tullut. Kuitenkaan hän ei luopunut toivosta.

Peto ei epäröinyt edes paalutuksen luona. Yksi ainoa mahtava hyppy vei sen aidan harjalle, jossa se pysyi vain hetken, ennenkuin pudottautui maahan vastakkaiselle puolelle. Nyt oli nuori nainen melkein varma, että hän oli turvallisesti miehensä sylissä, ja kun apina nousi puihin ja vei hänet nopeasti viidakkoon, kuten Tarzan oli toisinaan tehnyt aikaisemmin, muuttui luulo vakaumukseksi.

Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla noin kilometrin päässä rosvojen leiristä hänen pelastajansa pysähtyi ja laski hänet maahan. Suojelijan siekailematon käyttäytyminen hämmästytti häntä, mutta hän ei vieläkään epäillyt mitään. Taas hän lausui Tarzanin nimen, ja samalla hetkellä apina, jota tarmanganien epämukavat vaatteet vaivasivat, riisti burnusin yltänsä ja paljasti kauhistuneen naisen nähtäväksi jättimäisen ihmisapinan hirveän naaman ja karvaisen hahmon.

Päästäen surkean kauhunvoihkaisun Jane Clayton pyörtyi, ja samaan aikaan Numa-leijona katseli nälkäisenä apinaa ja naista läheisen pensaan piilosta ja nuoleskeli suupieliään.

Astuttuaan Ahmet Zekin telttaan Tarzan tutki sen sisäpuolen perusteellisesti. Hän raastoi vuoteen riekaleiksi ja siroitti laatikkojen ja pussien sisällyksen lattialle. Hän tarkasti kaikki, mitä hänen terävät silmänsä näkivät, eikä niiltä jäänyt huomaamatta yksikään esine rosvopäällikön asunnossa. Mutta hän ei löytänyt pussia eikä sieviä piikiviä perusteellisesta etsinnästään huolimatta.

Päästen lopulta varmuuteen, ettei hänen omaisuutensa ollut Ahmet Zekin hallussa, jolleivät kivet mahdollisesti olleet päällikön mukana, päätti Tarzan siepata haltuunsa naaraksen, ennenkuin jatkaisi pussin etsimistä.

Viitaten Tshulkia mukaansa hän lähti teltasta samaa tietä kuin oli tullutkin ja kävellen rohkeasti kylän läpi suuntasi matkansa suoraan sitä majaa kohti, jossa Jane Claytonia oli pidetty vankina.

Hän huomasi hämmästyksekseen, että Taglat, jonka hän oli luullut odottavan Ahmet Zekin teltan ulkopuolella, olikin poissa. Mutta ollen tottunut apinoiden epäluotettavuuteen hän ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota murjottavan toverinsa karkaamiseen. Niin kauan kuin Taglat ei ollut esteenä hänen suunnitelmilleen, ei hän välittänyt apulaisensa poissaolosta.

Lähestyessään majaa huomasi apinamies ihmisjoukon, joka oli kokoontunut sen ovelle. Hän saattoi nähdä, että joukko oli hyvin kiihtynyt, ja peläten, että Tshulkin valepuku ei voinut salata tätä niin monen läsnäolijan katseilta, hän käski apinan lähteä kylän toiseen päähän ja odottaa häntä siellä.

Kun Tshulk vaappui pois pysytellen varjossa, läheni Tarzan rohkeasti majan oven edessä meluavaa ryhmää. Hän astui mustien ja arabialaisten joukkoon, koettaen saada selville hämmingin syyn ja unohti innoissaan, että hänellä yksin koko ryhmässä oli keihäs, jousi ja nuolet ja että hän siten saattoi joutua epäluuloisen huomion alaiseksi.

Tunkeutuen joukon läpi hän lähestyi ovea ja oli melkein saapunut sinne asti, kun eräs arabialainen laski kätensä hänen olkapäälleen huudahtaen: "Kuka tämä on?" ja samalla temmaten burnusin pääverhon apinamiehen kasvoilta.

Apinain Tarzan ei ollut villin elämänsä aikana milloinkaan tottunut väittelemään vastustajansa kanssa. Alkeellinen itsesäilytysvaisto opettaa käyttämään monia viekkaita temppuja ja kepposia, mutta sanakiista ei kuulu niihin, eikä hän nytkään tuhlannut kallisarvoista aikaa koettamalla saada rosvot uskomaan, ettei hän ollut susi lammasten vaatteissa. Sensijaan hän oli paljastajansa kurkussa heti kun miehen sanat olivat lähteneet hänen huuliltaan, ja viskellen häntä puolelta toiselle lakaisi tieltään ne, jotka olisivat käyneet hänen kimppuunsa.

Käytellen arabialaista aseenaan Tarzan tunkeutui nopeasti ovelle ja oli hetkeä myöhemmin majassa. Pikainen tarkastelu osoitti huoneen tyhjäksi, ja hänen hajuaistinsa havaitsi myöskin Taglat-apinan heikon jäljen. Tarzan päästi matalan, pahaenteisen murinan. Ne, jotka tunkeutuivat ovelle eteenpäin ottaakseen hänet kiinni, peräytyivät pikaisesti, kun eläimellisen uhmahuudon villi ääni kajahti heidän korviinsa. He katselivat toisiaan hämmästyneinä ja tyrmistyneinä. Majaan oli astunut yksinäinen mies, ja kuitenkin he olivat omin korvin kuulleet sisältä villin pedon äänen. Mitä se tarkoitti? Oliko leijona tai pantteri hiipinyt majaan vartijoiden tietämättä?

Tarzanin nopeat silmät näkivät katossa aukeaman, josta Taglat oli pudonnut. Hän arvasi, että apina oli tullut tai mennyt murtumasta, ja arabialaisten epäröidessä ulkopuolella hän hyppäsi kissan tavoin? aukkoa kohti, tarttui seinän yläosaan ja kiipesi katolle pudottautuen heti maahan majan taakse.

Kun arabialaiset lopulta, ammuttuaan useita yhteislaukauksia seinän läpi, saivat rohkeutta mennä majaan, huomasivat he sen tyhjäksi. Samaan aikaan Tarzan etsi kylän toisessa päässä Tshulkia, mutta ei voinut löytää apinaa mistään.

Naaraansa menettäneenä, toveriensa hylkäämänä ja yhtä tietämättömänä pussinsa ja piikiviensä kohtalosta kuin ennenkin, oli Tarzan vihan vimmassa, kiivetessään paalutuksen yli ja kadotessaan viidakon pimeyteen.

Tällä kertaa hänen täytyi luopua etsinnästä, koska arabialaisleiriin tunkeutuminen nyt merkitsi itsensä tuhoamista, kun kaikki sen asukkaat olivat hereillä ja varuillaan.

Paetessaan kylästä oli apinamies kadottanut pois kiiruhtavan Taglatin ladun ja teki nyt laajan kierroksen metsän läpi, koettaen taas sitä löytää.

Tshulk oli jäänyt paikalleen, kunnes arabialaisten huudot ja laukaukset olivat täyttäneet hänen yksinkertaisen sielunsa kauhulla, sillä eniten kaikesta pelkäävät apinat tarmanganien ukkoskeppejä. Sitten hän oli ketterästi kiivennyt paalutuksen yli, repien burnusinsa ponnistellessaan, ja paennut viidakon syvyyksiin muristen ja toruen mennessään.

Etsiessään viidakosta Taglatin ja naaraksen jälkiä Tarzan matkasi nopeasti eteenpäin. Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla hänen edessään oli suuri apina kumarruksissa Tarzanin etsimän naisen makaavan hahmon yli, tempoen ja pureskellen nuoria, jotka sitoivat hänen nilkkojaan ja ranteitaan.

Apinamiehen kulkusuunta olisi vienyt hänet vain pienen matkan päähän heistä oikealle, ja vaikkakaan hän ei olisi nähnyt heitä, puhalsi tuuli heistä häneen päin ja olisi tuonut kylliksi hajua heistä hänen sieraimiinsa.

Hetki vielä ja Jane Clayton olisi ollut turvassa, vaikka Numa-leijona jo valmistautui hyökkäämään. Mutta kohtalo, joka nytkin jo oli ollut liian julma, näytti ihan riehaantuneen — tuuli kääntyi äkkiä muutamiksi hetkiksi, ja heikko haju, joka olisi vienyt apinamiehen nuoren naisen viereen, suuntasi vastakkaiselle taholle; Tarzan sivuutti viidenkymmenen metrin päässä aukeaman, jossa murhenäytelmä oli tulossa, ja tilaisuus oli peruuttamattomasti mennyt hukkaan.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Oli aamu, ennenkuin Tarzan pääsi varmuuteen, että hän oli etsinnässään epäonnistunut, ja silloinkin hän myönsi vain, että lopullinen menestyksen saavuttaminen oli ainoastaan viivästynyt. Viidakko oli laaja, mutta Tarzanin kokemus ja taitavuus oli myöskin laaja. Taglat voi kyllä edetä kauas, mutta Tarzan löytäisi hänet lopulta, vaikka hänen olisi etsittävä jokainen puu valtavassa metsässä.

Puhellen tällä tavoin yksikseen apinamies seurasi Bara-kauriin jälkiä, tuon kovaonnisen, jonka lihalla hän oli päättänyt tyydyttää nälkänsä. Puolen tunnin ajan vei tie apinamiestä itää kohti hyvin viitoitettua riistapolkua pitkin, kun saalis väijyvän hämmästykseksi tuli äkkiä näkyviin: se juoksi mieletönnä pitkin kapeata tietä takaisin vainoojaa kohti.

Tarzan, joka oli samonnut polkua myöten, hypähti niin nopeasti sivulle vehreyden piiloon, ettei kauris vieläkään tiennyt vihollisesta tällä suunnalla, ja kun eläin oli vielä jonkun matkan päässä, heilautti apinamies itsensä tien yli kaartuvan puun alemmille oksille. Hän kyyristyi sinne villin petoeläimen tavoin, odottaen uhrinsa tuloa.

Tarzan ei tiennyt mikä oli pelästyttänyt kauriin niin mielettömästi peräytymään — ehkä syynä oli Numa-leijona tai Shita-pantteri. Mutta olipa mikä tahansa, Apinain Tarzan välitti siitä vain vähän — hän oli valmis ja halukas puolustamaan saalistaan kaikkia viidakon asujamia vastaan. Jollei hän kykenisi siihen ruumiillisilla kyvyillään, oli hänellä käytettävänään toinen, suurempi voima — terävä älynsä.

Ja näin tuli juokseva kauris eteenpäin suoraan kuoleman kitaan. Apinamies kääntyi niin, että hänen selkänsä oli lähestyvään eläimeen päin. Hän heilui polvet koukussa hiljaa huojuvalla oksalla tien yläpuolella, laskien terävin korvin pelästyneen Baran lähestyviä kavioniskuja.

Hetken kuluttua uhri vilahti oksan alle, ja samassa silmänräpäyksessä apinamies hänen yläpuolellaan loikkasi oksaltaan sen selkään. Miehen ruumiin paino rutisti kauriin maahan. Se teki turhan yrityksen kompuroida pystyyn, ja sitten mahtavat lihakset vetivät sen pään kauas taaksepäin, väänsivät kaulaa rajusti, ja Bara oli kuollut.

Surmaaminen oli käynyt nopeasti, ja yhtä nopeita olivat apinamiehen seuraavat liikkeet, sillä kuka tiesi, millainen vainooja ajoi takaa Baraa tai kuinka likellä se oli? Uhrin niska oli tuskin naksahtanut poikki, kun ruumis jo riippui Tarzanin leveällä olkapäällä, ja hetkeä myöhemmin apinamies istui taas puun alemmilla oksilla polun yläpuolella, terävin harmain silmin tutkien polkua, jota pitkin kauris oli paeten tullut.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Baran säikähdyksen syy selvisi Tarzanille, sillä pian kuului lähestyvien ratsastajien ääniä. Vetäen saalista perässään apinamies nousi keskitasanteelle ja asettui mukavasti puunhaaraan, josta voi yhä nähdä polun alapuolellaan, leikkasi mehukkaan palan kauriin reidestä ja upotti vahvat valkoiset hampaansa lämpimään lihaan, alkaen nauttia urheutensa ja taitavuutensa hedelmiä.

Nälkäänsä sammuttaessaan hän ei kuitenkaan päästänyt silmistään polkua. Hänen terävä katseensa näki etummaisen hevosen turvan, kun se tuli näkyviin kiemurtelevan tien mutkasta, ja hän tutki tarkasti jokaista ratsastajaa, kun he kulkivat yksimiehisessä rivissä hänen altaan.

Heidän joukossaan oli muuan, jonka Tarzan tunsi, mutta apinamies oli niin etevä mielenliikutuksensa hillitsemisessä, ettei pieninkään ilmeen muutos osoittanut hänen sisäistä kiihtymystään — puhumattakaan hysteerisestä mielenosoituksesta, joka olisi paljastanut hänen läsnäolonsa.

Hänen alapuolellaan ratsasti Albert Werper yhtä tietämättömänä hänen läsnäolostaan kuin abessinialaisetkin hänen edessään ja takanaan, ja belgialaisen mennessä alitse apinamies tutki häntä tarkoin nähdäkseen jonkun merkin varastetusta pussista.

Abessinialaisten ratsastaessa etelää kohti leijaili jättiläishahmo aina heidän polkunsa yläpuolella — kookas, melkein alaston valkoinen mies, joka kantoi kauriin veristä ruumista olkapäillään, sillä Tarzan tiesi, että hänellä ei ehkä muutamaan aikaan olisi taas tilaisuutta metsästämiseen, jos hänen oli seurattava belgialaista.

Tarzankaan ei aikonut siepata häntä aseistettujen ratsastajien keskeltä muutoin kuin viime hädässä, sillä villiolentojen menettelytavat ovat varovaisia ja viisaita, jollei tuska tai suuttumus kiihota heitä varomattomuuteen.

Siten abessinialaiset ja belgialainen vaelsivat etelää kohti ja Apinain Tarzan heilautti itseään ääneti heidän perässään keskitasanteen huojuvien oksien kautta.

Kahden päivän marssi toi heidät tasangolle, jonka toisella puolella oli vuoria ja jonka Tarzan hämärästi tunsi; se herätti hänessä epämääräisiä, puolittaisia muistoja ja omituista kaipuuta. Ratsastajat suuntasivat kulkunsa tasangolle, ja apinamies hiipi turvallisen välimatkan päässä heidän takanaan, käyttäen hyväkseen maaperän tarjoamaan suojaa.

Abessinialaiset pysähtyivät hiiltyneen hirsiröykkiön viereen, ja Tarzan, joka hiipi likelle ja kätkeytyi läheiseen pensaikkoon, tarkkasi heitä ihmetellen. Hän näki heidän kaivavan maata ja aprikoi, olivatko he aikaisemmin kätkeneet sinne ruokaa ja tulleet nyt sitä hakemaan. Sitten hän muisti, kuinka hän itse oli haudannut sievät piikivensä ja mikä hänet oli saanut niin tekemään. He kaivoivat sieltä mustien hautaamia esineitä!

Pian hän näki heidän saavan sieltä esiin likaisen, keltaisen möhkäleen, ja hän pani merkille Werperin ja Abdul Murakin ilon, kun tahrainen esine tuli näkyviin. He kaivoivat monia samanlaisia likaisen keltaisia, ja lopulta niitä oli maassa kokonainen pino, jota Abdul Murak hyväili ja taputteli ahneuden huumassa.

Jotakin liikkui apinamiehen mielessä, kun hän katsoi kultaharkkoja pitkään. Missä hän oli nähnyt sellaisia ennen? Mitä ne olivat? Miksi nämä tarmanganit halusivat niitä niin suuresti? Kenelle ne kuuluivat?

Hän muisti mustat miehet, jotka olivat haudanneet ne. Esineet olivat varmaan heidän. Werper aikoi varastaa ne, kuten oli varastanut Tarzanin piikivipussin. Apinamiehen silmät leimusivat vihasta. Hän hakisi mustat miehet ja veisi heidät näitä varkaita vastaan. Hän tuumiskeli, missä heidän kylänsä saattoi olla.

Kun kaikki nämä asiat liikkuivat hänen toimeliaassa mielessään, tuli muuan miesjoukko metsästä aukeaman laidalta ja lähestyi palaneen huvilan raunioita.

Aina tarkkaavainen Abdul Murak näki heidät ensimmäisenä, mutta he olivat jo päässeet puoliväliin aukeaman poikki. Hän käski miehiään nousemaan ratsaille ja olemaan valmiina, sillä kukapa tietää Afrikan sydämessä, onko vieras tulija ystävä vai vihollinen?

Werper heilautti itsensä satulaan ja loi silmänsä saapujiin. Sitten hän kääntyi kalpeana ja vavisten Abdul Murakiin päin.

"Siellä on Ahmet Zek ja hänen rosvonsa", hän kuiskasi. "He ovat tulleet hakemaan kultaa."

Samalla hetkellä varmaan Ahmet Zek huomasi keltaisen harkkopinon ja käsitti, että oli tapahtunut se, mitä hän jo oli pelännyt, heti kun hänen silmänsä olivat osuneet miesjoukkoon, joka hääri englantilaisen huvilan raunioiden vieressä. Joku oli ehtinyt ennen häntä — toinen oli jo aikaisemmin tullut hakemaan aarretta.

Arabialainen oli suunniltaan raivosta. Viime aikoina hän oli kaikessa epäonnistunut. Hän oli menettänyt jalokivet ja belgialaisen ja taas kadottanut englantilaisen naisen. Nyt oli joku tullut ryöstämään häneltä tämän aarteen, jonka hän oli luullut olevan yhtä varmassa turvassa kuin jos sitä ei milloinkaan olisi kaivettu maasta esiin.

Hän ei välittänyt siitä, keitä varkaat olivat. He eivät luopuisi kullasta ilman tappelua, siitä hän oli varma, ja huutaen villisti ja antaen käskyn seuralaisilleen hän kannusti hevostaan ja syöksyi abessinialaisia vastaan. Hänen perässään tuli kirjava joukko hänen julmia saattolaisiaan heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä päällä ulvoen ja kiroillen.

Abdul Murakin miehet ottivat hänet vastaan yhteislaukauksella, joka tyhjensi muutamia satuloita, ja sitten rosvot olivat heidän kimpussaan ja miekat, pistoolit ja musketit tekivät mitä kauheinta ja verisintä jälkeä.

Ahmet Zek huomasi jo ensi hyökkäyksessä Werperin ja syöksyi belgialaista kohti, ja tämä, joka kauhistui ansaitsemaansa kohtaloa, käänsi hevosensa ja hyökkäsi hulluna poispäin, koettaen päästä pakoon. Kiljaisten eräälle apulaiselleen, että hän ryhtyisi päälliköksi, ja yllyttäen häntä kuolemanrangaistuksen uhalla tekemään selvää abessinialaisista ja tuomaan kullan takaisin leiriin, Ahmet Zek suuntasi kulkunsa tasangon poikki belgialaisen jäljessä, sillä hänen häijy luonteensa ei voinut olla vailla koston tyydytystä, vaikka hän sitten pani aarteen alttiiksi.

Takaa-ajetun ja takaa-ajajan mielettöminä laukatessa kaukaista metsää kohti raivosi taistelu heidän takanaan verisen villinä. Armoa ei pyydetty eikä annettu rajujen abessinialaisten tai Ahmet Zekin murhanhaluisten roistojen puolella.

Tarzan tähysti pensaiden kätköstä hurmeista ottelua, joka saarsi hänet niin täydellisesti, ettei hän keksinyt mitään aukkoa, josta olisi voinut päästä seuraamaan Werperiä ja arabialaispäällikköä.

Abessinialaiset olivat kehässä Tarzanin piilopaikan ympärillä, ja heidän ympärillään ja joukossaan laukkasivat ulvovat rosvot, milloin kiitäen pois, milloin hyökäten heidän kimppuunsa, pistääkseen ja lyödäkseen käyrillä miekoillaan vastustajiansa.

Lukumäärältään olivat Ahmet Zekin miehet voitolla, ja Menelikin sotilaat tuhottiin hitaasti, mutta varmasti. Tarzanista tulos oli yhdentekevä. Hän tarkasti sitä yhdessä ainoassa tarkoituksessa — hän tahtoi päästä verestä hullaantuneiden taistelijoiden piiristä ja lähteä seuraamaan belgialaista ja piikivipussia.

Alussa, kun hän oli huomannut Werperin polulla, missä oli surmannut Baran, ajatteli hän silmiensä pettävän: niin varma hän oli siitä, että Numa oli tappanut ja syönyt suuhunsa varkaan. Mutta seurattuaan joukkoa kahden päivän ajan, terävät silmät aina belgialaiseen kiintyneinä, hän ei enää ollut epätietoinen, kuka tuo oli, vaikkei voinutkaan käsittää, kenen se raadeltu ruumis oli, jota hän oli luullut etsimäkseen mieheksi. Hänen kyyristyessään hoitamattoman pensaikon piiloon, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut hänen jo unohdetun vaimonsa ylpeytenä ja ilona, pyörsivät muuan arabialainen ja abessinialainen ratsunsa ihan hänen olopaikkansa viereen, iskiessään toisiaan miekoilla.

Askel askeleelta arabialainen karkotti vastustajansa, kunnes tämän hevonen melkein tallasi apinamiestä. Silloin kauhea isku halkaisi mustan soturin kallon, ja ruumis vierähti taaksepäin melkein Tarzanin päälle.

Abessinialaisen suistuessa satulastaan käsitti apinamies ratsastajattoman hevosen tarjoaman paon mahdollisuuden, ja se innosti häntä heti toimimaan. Ennenkuin pelästynyt eläin ehti riittävästi tointua päästäkseen karkuun, oli alaston jättiläinen hajareisin sen selässä. Voimakas käsi oli tarttunut ratsun ohjaksiin, ja hämmästynyt arabialainen näki uuden vihollisen voitetun satulassa.

Mutta tämä vihollinen ei heilutellut miekkaa, ja hänen keihäänsä ja jousensa pysyivät selän puolella. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään arabialainen syöksyi häntä vastaan miekka koholla, tuhotakseen röyhkeän muukalaisen. Hän tähtäsi apinamiehen päätä kohti huiman iskun, joka kuitenkin meni vaarattomana ilmaan, kun Tarzan väistyi sen tieltä. Sitten arabialainen tunsi vastustajansa hevosen hipaisevan hänen jalkaansa, jäntevä käsivarsi syöksyi esiin ja kietoutui hänen vyötäistensä ympäri, ja ennenkuin hän ehti tointua, vedettiin hänet satulasta ja kannettiin pois villiä vauhtia suoraan tovereittensa piirin läpi — hän itse oli tällöin vastustajansa kilpenä.

Heidän toisella puolellaan hänet sysättiin maahan, ja kun hän viime kerran näki omituisen vihollisensa, laukkasi tämä tasangon toisessa reunassa metsää kohti.

Taistelu raivosi vielä tunnin ajan eikä loppunut, ennenkuin viimeinen abessinialainen makasi kuolleena maassa tai oli paeten laukannut pohjoista kohti. Vain kourallinen miehiä pääsi pakoon, niiden joukossa Abdul Murak.

Voittoisat rosvot kokoontuivat kultaharkkopinon ääreen, jonka abessinialaiset olivat kaivaneet maasta, ja odottivat siinä johtajansa palaamista. Heidän innostuksensa laimeni hiukan, kun he vilaukselta näkivät omituisen näyn: alaston valkoinen mies laukkasi pois erään vihollisen hevosella ja kuljetti mukanaan heidän toveriaan, joka kuitenkin pian tuli heidän joukkoonsa selittelemään apinamiehen yli-inhimillistä voimaa. Jokaiselle heistä oli Apinain Tarzanin nimi ja maine tuttu, ja se seikka, että he olivat tunteneet valkoisen jättiläisen viidakon pahantekijäin tuimaksi viholliseksi, lisäsi vain heidän kauhuaan, sillä he olivat olleet varmoja Tarzanin kuolemasta.

Ollen luonnostaan taikauskoisia he uskoivat täydelleen, että olivat nähneet kuolleen miehen vapautuneen hengen. Nyt he loivat pelästyneitä katseita ympärilleen, odottaen aaveen pikaista palaamista sen hävityksen näyttämölle, jonka he olivat saaneet aikaan äskeisellä ryöstöretkellään hänen kotiinsa, ja pohtivat levottomasti kuiskaillen, minkälaisen koston tämä henki heille valmistaisi, jos palatessaan huomaisi kullan olevan heidän hallussaan.

Heidän kauhunsa yltyi keskustelun kuluessa, ja samaan aikaan tarkkasi pieni joukko alastomia mustia sotureita heidän jokaista liikettään läheisen joen reunalta, kaislikon piilosta. Nämä mustat miehet olivat kuulleet ottelun melun kukkuloilta joen toiselta puolen ja hiipien varovasti virtaa alas kahlanneet sen yli ja edenneet kaislikon läpi, kunnes saattoivat pitää silmällä taistelijoiden jokaista liikettä.

Puolen tunnin ajan rosvot odottivat Ahmet Zekin paluuta, ja heidän pelkonsa, että Tarzanin henki palaisi aikaisemmin, vähensi yhtä mittaa heidän uskollisuuden- ja pelontunteitaan päällikköään kohtaan. Lopuksi eräs heistä toi ilmi kaikkien halun, lausuessaan aikovansa ratsastaa metsää kohti etsimään Ahmet Zekiä. Heti hyppäsi joka mies ratsaille.

"Kulta on täällä kylläkin turvassa", huudahti eräs. "Olemme tappaneet abessinialaiset, eikä täällä ole ketään muita, jotka veisivät sen pois. Ratsastakaamme hakemaan Ahmet Zekiä."

Ja hetkeä myöhemmin rosvot laukkasivat pölypilven keskellä mieletöntä vauhtia tasangon poikki, ja kaislikon piilossa joen rannalta hiipi joukko mustia sotureita sitä paikkaa kohti, jossa Oparin kultaharkot olivat maahan läjättyinä.

Werper oli yhä ollut Ahmet Zekin edellä ehtiessään metsään, mutta jälkimmäinen, jolla oli parempi ratsu, pääsi yhä lähemmäs. Ratsastaen silmittömän rohkeasti kuten epätoivoinen ainakin belgialainen kannusti hevostaan suurempaan vauhtiin sillä ahtaalla ja mutkikkaalla riistapolulla, jota pitkin se laukkasi.

Hän kuuli takanaan Ahmet Zekin äänen, joka huusi häntä pysähtymään, mutta Werper vain iski kannuksensa syvemmälle huohottavan ratsunsa vertavuotaviin kylkiin. Kahdensadan metrin päässä oli metsässä katkennut oksa poikittain tiellä. Se oli niin pieni, että hevonen olisi tavallisessa kunnossaan harpannut vaivattomasti sen yli huomaamatta sitä, mutta Werperin hevonen oli lopen uupunut, sen jalat olivat väsymyksen kangistamat, ja kun oksa tarttui sen etujalkojen väliin, kompastui se eikä voinut pysyä pystyssä, vaan kaatui pitkälleen tielle.

Werper suistui pää edellä maahan, vieri muutamia metrejä eteenpäin, kompuroi pystyyn ja juoksi takaisin. Tarttuen ohjaksiin hän tempoi niitä saadakseen eläimen jaloilleen, mutta hevonen ei tahtonut tai jaksanut juosta, ja belgialaisen kiroillessa ja lyödessä sitä tuli Ahmet Zek näkyviin.

Belgialainen lakkasi heti ponnistelemasta jalkainsa juuressa kuolevan eläimen kanssa ja tarttuen pyssyynsä kyyristyi hevosen taakse ja ampui lähestyvää arabialaista.

Hänen luotinsa, joka kulki matalalta, iski Ahmet Zekin hevosta rintaan, saaden sen kaatumaan noin sadan metrin päässä siitä, missä Werper makasi valmistautuen ampumaan toisen laukauksen.

Arabialainen, joka oli suistunut hevosensa mukana, seisoi hajasäärin sen päällä; nähdessään belgialaisen viisaasti sijoittuneen kaatuneen hevosensa taakse hänkin asettui heti samalla tavoin oman hevosensa suojaan.

Ja siinä he makasivat vuorotellen ampuen ja kiroillen toisiaan, samalla kuin Apinain Tarzan lähestyi metsän reunaa arabialaisen takana. Täällä hän kuuli silloin tällöin kaksintaistelijoiden laukauksia ja kiipesi puihin, koska piti oksien varmaa ja nopeata kulkuväylää parempana kuin puolikuollutta abessinialaista ponihevosta.

Pysyen polun toisella puolella apinamies tuli pian sille kohtaa, mistä saattoi melko turvallisesti katsella taistelijoita. Ensin toinen ja sitten toinen nousi puolittain hevosen ruumiin tarjoaman rintavarustuksen yläpuolelle, laukaisi aseensa ja heittäytyi heti taas suojuksensa taa, missä uudestaan panosti pyssynsä ja hetken kuluttua toisti saman tempun.

Werperillä oli vain vähän ammuksia, koska Abdul Murak oli kiireessä varustanut hänet erään abessinialaisen aseilla, joka oli ensimmäisten joukossa kaatunut taistelussa harkkopinon luona. Nyt hän huomasi, että häneltä pian menisi viimeinenkin luotinsa ja että hän joutuisi arabialaisen armoille, jolloin loppu olisi varma.

Belgialainen, jolla oli edessään sekä kuolema että aarteensa menetys, koetti keksiä jonkun pakoonpääsysuunnitelman, ja ainoa, joka hänestä tuntui edes vähänkin lupaavan menestystä, perustui siihen, että Ahmet Zekin voisi lahjoa.

Werperillä oli enää vain yksi panos ampumatta, kun hän taistelun lomassa huusi vastustajalleen:

"Ahmet Zek, Allah yksin tietää, kumman luut jäävät tänään mätänemään tälle polulle, jos jatkamme typerää taisteluamme. Sinä haluat vyöhöni pistetyn pussin sisältöä, ja minä pidän paljon kiihkeämmin kiinni hengestäni ja vapaudestani kuin jalokivistä. Ottakaamme siis kumpikin, mitä eniten haluamme, ja menkäämme rauhassa eri teitä. Minä panen pussini hevosen raadolle, mistä sinä voit sen nähdä, ja sitten sinä vuorostasi panet pyssysi oman hevosesi päälle sillä tavoin, että perä on minuun päin. Senjälkeen minä menen pois jättäen pussin sinulle, ja sinä annat minun mennä turvassa. Haluan vain pitää henkeni ja vapauteni."

Arabialainen ajatteli tuokion. Sitten hän alkoi puhua. Hänen vastaukseensa vaikutti se seikka, että hän oli ampunut viimeisen laukauksen.

"Mene sitten tiehesi", hän murisi, "ja jätä pussi jälkeesi, että näen sen selvästi. Katso, minä panen pyssyni näin, perän sinuun päin. Mene!"

Werper otti pussin vyöstään. Surumielin hän puristi hellästi sormillaan sisällä tuntuvia kovia esineitä. Ah, jospa hän voisi saada vain pienen kourallisen noita kallisarvoisia kiviä! Mutta Ahmet Zek oli nyt seisaallaan ja näki kotkansilmillään selvästi belgialaisen ja hänen jokaisen liikkeensä.

Werper laski kaipausta tuntien pussin koskemattomine sisältöineen hevosensa ruumiille, nousi ottaen pyssyn mukaansa asteli hitaasti takaperin polkua pitkin, kunnes mutka kätki hänet valppaan arabialaisen näkyvistä.

Silloinkaan ei Ahmet Zek vielä edennyt, koska pelkäsi jotakin samanlaista petosta, johon itsekin olisi tehnyt itsensä syypääksi tällaisissa oloissa. Eivätkä hänen epäluulonsa olleet perusteettomia, sillä tuskin oli belgialainen päässyt arabialaisen näköpiiristä, kun hän jo pysähtyi erään puunrungon taa, mistä yhä saattoi esteettömästi nähdä kuolleen hevosensa ja pussin. Nostaen pyssynsä hän tähtäsi siihen kohtaan, josta toisen ruumiin täytyi näkyä, kun hän tulisi ottamaan aarretta.

Mutta Ahmet Zek ei ollut niin hullu, että olisi jättäytynyt varkaan ja murhamiehen mustuneen kunnian varaan. Ottaen pitkän pyssynsä mukaan hän lähti polulta, astui sitä reunustavaan rehevään ja sekasotkuiseen puu- ja pensasrykelmään ja ryömien käsillään ja jaloillaan eteni hitaasti polun vieressä. Mutta hänen ruumiinsa ei hetkeksikään jäänyt alttiiksi piilossa olevan salamurhaajan pyssylle.

Täten Ahmet Zek samosi eteenpäin, kunnes oli tullut vihollisensa kuolleen hevosen kohdalle. Pussi oli siinä näkyvissä, ja vähän matkan päässä polkua pitkin odotti Werper yhä kärsimättömämpänä ja hermostuneempana ja ihmetteli, miksi arabialainen ei tullut hakemaan palkintoaan.

Pian hän näki pyssyn piipun ilmestyvän äkkiä ja salaperäisesti muutaman tuuman päähän pussin yläpuolelle, ja ennenkuin hän ehti käsittää, minkä viekkaan tempun arabialainen oli tehnyt hänelle, pujotettiin aseen tähtäin taitavasti nahkahihnaan, josta pussia kannettiin, ja pussi vedettiin nopeasti hänen näkyvistään tiheään lehvikköön polun syrjälle.

Rosvo ei ollut hetkeksikään paljastanut edes tuuman vertaa ruumiistaan, eikä Werper uskaltanut ampua viimeistä panostaan, kun ei ollut täysin varma sen osumisesta.

Ahmet Zek vetäytyi itsekseen hihittäen muutamia askeleita kauemmaksi viidakkoon, sillä hän oli yhtä varma siitä, että Werper odotti lähistöllä tilaisuutta ampuakseen hänet, kuin jos hänen silmänsä olisivat viidakon puiden läpi nähneet piileskelevän belgialaisen hahmon, kun tämä hypisteli pyssyään jättimäisen puunrungon takana.

Werper ei uskaltanut edetä — toisaalta hänen ahneutensa ei sallinut hänen lähteä pois, ja niin hän seisoi paikallaan, pyssy valmiina kädessä ja silmät tarkaten äärimmäisen jännittyneinä edessä olevaa tietä.

Mutta oli toinenkin, joka oli nähnyt pussin ja tuntenut sen, ja tämä toinen eteni Ahmet Zekin mukana, leijaillen hänen yläpuolellaan yhtä vaiteliaana ja varmana kuin itse kuolema. Ja kun arabialainen löytäessään pikku täplän, jossa ei kasvanut niin paljon pensaita kuin muissa paikoissa, valmistautui ihailemaan pussin sisältöä, pysähtyi Tarzan hänen yläpuolelleen, silmät kiintyneinä samaan esineeseen.

Kostuttaen kielellään ohuita huuliaan Ahmet Zek avasi nuoransolmun, joka sulki pussin suun, ja pannen linnun kynsiä muistuttavan kätensä kouruun pudotti osan sisällyksestä kämmenelleen.

Hän katsahti yhden ainoan kerran kädessään oleviin kiviin. Hänen silmänsä kapenivat, kirous pääsi hänen huuliltaan, ja hän sinkosi pikku esineet halveksivasti maahan. Sitten hän tyhjensi pussin nopeasti, kunnes oli lopulta tarkastanut joka kiven erikseen. Ja kun hän paiskeli ne kaikki maahan ja polki niitä, kiihtyi hänen vimmansa ihan silmittömäksi, lihakset hänen kasvoillaan värähtivät pirullisen raivon puuskassa, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan.

Hänen yläpuolellaan Tarzan katseli ihmetellen tätä näytelmää. Hän oli ollut utelias näkemään, mitä kaikki tämä metakka pussin takia tarkoitti. Hän halusi nähdä, mitä arabialainen tekisi, kun toinen oli mennyt ja jättänyt pussin jälkeensä. Tyydytettyään uteliaisuutensa hän olisi sitten syöksynyt Ahmet Zekin niskaan ja ottanut pussin ja kauniit piikivensä, sillä eivätkö ne kuuluneet hänelle?

Hän näki nyt arabialaisen sysäävän tyhjän pussin syrjään ja tarttuvan pitkän pyssyn piippuun, ikäänkuin se olisi ollut nuija, ja hiipivän varovasti viidakon läpi sen polun vieressä, jota pitkin Werper oli mennyt.

Kun mies katosi näkyvistä, pudottautui Tarzan maahan ja alkoi koota pussista pudotettuja kiviä. Samalla hetkellä, kun hän näki likeltä sinne tänne sirotetut kivet, ymmärsi hän arabialaisen raivon, sillä kimaltelevien ja säihkyvien jalokivien sijasta, jotka alussa olivat herättäneet apinamiehen huomiota, oli pussi nyt sisältänyt vain joukon tavallisia joen piikiviä.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Murtauduttuaan onnellisesti vapauteen oli Mugambi joutunut kokemaan kovaa. Hänen tiensä oli vienyt seudun läpi, jota hän ei tuntenut, viidakkoseudun, josta hän ei voinut löytää ollenkaan vettä ja vain vähän ruokaa. Moniaan päivän vaelluksen jälkeen hän huomasi voimiensa niin voipuneen, että hän tuskin kykeni laahautumaan eteenpäin.

Kävi yhä vaikeammaksi saada tarpeeksi voimia, jotta kykenisi yöksi rakentamaan majan, jossa saattoi olla verrattain turvassa suurilta pedoilta, ja päivällä hän kulutti yhä enemmän voimiaan kaivaessaan maasta syötäväksi kelpaavia juuria ja etsiessään vettä.

Muutamat umpinaiset lätäköt, jotka olivat melkoisen matkan päässä tien sivulla, pelastivat hänet kuolemasta janoon, mutta hän oli joka tapauksessa surkuteltavassa tilassa, kun hän lopulta sattumalta joutui suurelle joelle seudulla, jolla oli runsaasti hedelmiä ja pientä riistaa. Tätä hän saattoi viekkautta ja varovaisuutta käyttäen pyydystää karkean ryhmysauvan avulla, jonka oli muovaillut pudonneesta oksasta.

Huomatessaan, että oli vielä edessä pitkä marssi, ennenkuin pääsisi edes waziri-maan liepeille, päätti Mugambi viisaasti kylläkin jäädä siihen, missä oli, kunnes saisi takaisin voimansa ja terveytensä. Hän tiesi, että muutaman päivän lepo vaikuttaisi hänessä ihmeitä, eikä hänellä ollut oikein varaa panna turvallista paluumatkaa alttiiksi lähtemällä liikkeelle heikkouden lamaamana.

Ja näin ollen hän rakensi tukevan oksaisen boman ja sommitteli sen sisäpuolelle olkikattoisen majan, jossa sai nukkua yönsä turvassa ja josta päivisin teki hyökkäyksiä hankkiakseen lihaa — tämä ravinto yksin saattoi palauttaa hänen jättiläisjänteisiinsä niiden tavallisen tarmon.

Eräänä päivänä hänen metsästäessään tapahtui, että hänet keksi pari villiä silmää sen suuren puun oksien piilosta, jonka alta musta soturi kulki. Silmät olivat verestävät ja pahanilkiset ja katselivat julmasta ja karvaisesta naamasta. Ne näkivät, kuinka Mugambi tappoi pikku nakertajan, ja seurasivat häntä hänen palatessaan majaansa; niiden omistaja eteni rauhallisesti puita pitkin neekerin jäljessä.

Tämä olento oli Tshulk, ja hän katseli pahaa aavistamatonta miestä pikemmin uteliaana kuin vihan vallassa. Arabialaisen burnusin pitäminen, jonka Tarzan oli pukenut hänen ylleen, oli herättänyt hänen mielessään halua jäljitellä edelleenkin tarmanganeja. Mutta burnusi oli estänyt hänen liikkeitään ja osoittautunut niin vaivaloiseksi, että apina oli aikoja sitten raastanut sen päältään ja heittänyt menemään.

Nyt hän kuitenkin näki gomanganin, jolla oli keveämmät varusteet — lannevaate, muutamia kuparikoristeita ja sulista tehty päälaite. Tällainen puku oli paremmin Tshulkin mieleen kuin laajaliepeinen viitta, joka alituisesti sekaantui jalkojen väliin ja tarttui jokaiseen oksaan ja pensaaseen lehväisellä polulla.

Tshulk silmäili pussia, joka Mugambin olkapäälle ripustettuna heilui hänen mustalla lanteellaan. Se miellytti häntä, sillä se oli koristettu sulilla ja ripsuilla, ja niin oleili apina Mugambin boman tienoilla odottaen tilaisuutta, saadakseen joko salaa tai väkivalloin jonkun esineen mustan varusteista.

Ennen pitkää tilaisuus ilmestyikin. Tuntien olevansa turvassa okaisen aitauksen sisällä Mugambi oikaisi itsensä tavallisesti majansa varjoon päivän kuumimmaksi ajaksi ja nukkui rauhassa ja turvassa, kunnes auringon laskiessa keskipäivän lamauttava kuumuus lieveni.

Katsellessaan ylhäältä puustaan Tshulk näki eräänä helteisenä iltapäivänä mustan soturin sillä tavoin pitkällään unen helmoihin vaipuneena. Hiipien majapaikan ylitse riippuvalla oksalla ihmisapina pudottautui maahan boman sisäpuolelle. Hän lähestyi nukkujaa kävellen pehmeillä tassuillaan, joista ei tullut mitään ääntä, ja ollen tavattoman taitava liikkumaan metsässä hän ei kahisuttanut yhtäkään lehteä tai ruohonkortta.

Pysähtyen miehen viereen apina kumartui hänen ylitseen ja tutki hänen tavaroitaan. Vaikka Tshulkin voimat olivat suuret, oli hänen pienten aivojensa sopukassa jotakin, mikä pelotti häntä nostamasta miestä taisteluun — jokin tunne, joka on synnynnäinen kaikille alempiarvoisille olennoille; se on jonkinlaista omituista ihmisenpelkoa, joka joskus ohjaa voimakkaimpia viidakon asujamia.

Mahdoton olisi ollut ottaa Mugambin lanneverhoa herättämättä häntä, ja ainoat irralliset esineet olivat ryhmysauva ja pussi, joka oli pudonnut neekerin olkapäältä hänen kääntyessään unissaan.

Temmaten nämä kaksi esinettä, koska nekin olivat paremmat kuin ei mitään, Tshulk peräytyi kiireesti ja kaikkia hermostuneen kauhun merkkejä osoittaen sen puun turviin, josta oli laskeutunutkin. Ja kun häntä yhä vaivasi se epämääräinen kauhu, jonka ihmisen läheisyys oli herättänyt hänen rinnassaan, pakeni hän suin päin viidakon läpi. Hyökkäyksen kiihoittamana tai toisen apinan tukemana olisi Tshulk uhmannut pariakymmentäkin ihmisolentoa, mutta yksin ja ilman aihetta raivoon — silloin oli asia toinen.

Vähän aikaa heräämisensä jälkeen Mugambi kaipasi pussiaan. Hän joutui heti kovasti kiihdyksiin. Mihin se oli voinut joutua? Se oli ollut hänen kupeellaan, kun hän oli laskeutunut nukkumaan — siitä hän oli varma, sillä eikö hän ollut sysännyt sitä pois altaan, kun se pullottavana painoi hänen kylkiluitaan vasten ja teki hänen olonsa epämukavaksi? Niin, se oli ollut siinä, kun hän asettui makaamaan. Mitenkä se sitten oli hävinnyt?

Mugambin villiin mielikuvitukseen nousi kuolleiden ystävien ja vihollisten henkien kuvia, sillä vain heidän vehkeilynsä syyksi hän saattoi ensi kiihtymyksessään lukea pussinsa ja ryhmysauvansa katoamisen. Mutta myöhempi ja huolellisempi tarkkailu sellainen, johon hänen metsäläistaitonsa kykeni, osoitti kiistämättömästi, että oli tarjolla luonnollisempikin selitys kuin se, jonka hänen kiihtynyt mielikuvituksensa ja taikauskonsa ensin oli saanut hänet hyväksymään.

Tallatussa ruohikossa hänen sivullaan oli suurten ihmisjalkaa muistuttavien käpälien jättämiä heikkoja jälkiä. Mugambi kohotti kulmakarvojaan, kun totuus valkeni hänelle. Lähtien kiireesti bomasta hän etsi joka puolelta aitauksen ympäriltä lisää noita paljon puhuvia merkkejä. Hän kiipesi puihin ja koetti saada selville, mihin suuntaan varas oli paennut, mutta varovaisen apinan heikot jäljet — apina kun lisäksi oli pitänyt parhaana kulkea puissa — jäivät huomaamatta metsän merkkeihin perehtyneeltä Mugambiltakin. Tarzan olisi ehkä voinut seurata niitä, mutta kukaan tavallinen kuolevainen ei olisi voinut havaita niitä tai ainakaan selittää, jos olisi havainnut.

Musta, joka nyt oli voimistunut ja virkistynyt levostaan, tunsi olevansa valmis lähtemään taas wazirien maata kohti, ja hakien itselleen toisen ryhmysauvan hän kääntyi poispäin joesta ja painui viidakon sokkeloihin.

Kun Taglat tempoi kahleita, jotka sitoivat hänen vankinsa nilkat ja ranteet, hiipi suuri leijona, joka katseli heitä läheisen pensasryhmän takaa, likemmäksi aiottua saalistaan.

Apinan selkä oli leijonaan päin. Hän ei nähnyt karkean harjan reunustamaa leveätä päätä, joka pisti esiin lehväseinästä. Hän ei voinut tietää, että voimakkaat takakäpälät hiljaa siirtyivät keltaisenruskean mahan alle, valmistautuen äkkiä hyppäämään. Ensimmäinen merkki uhkaavasta vaarasta oli se jyrisevä ja riemuitseva karjunta, jota hyökkäävä leijona ei enää voinut tukahduttaa.

Tuskin pysähtyen taakseen katsomaan jätti Taglat tiedottoman naisen ja pakeni vastakkaiselle suunnalle hirveästä äänestä, joka oli niin odottamatta ja kauhistavalla tavalla kajahtanut hänen korviinsa. Mutta varoitus oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut pelastua: leijona syöksyi toisella hyppäyksellä suoraan ihmisapinan leveille hartioille.

Kun suuri koirasapina paiskattiin maahan, heräsi hänessä täydessä mitassaan kaikki viekkaus, kaikki viileys, kaikki ruumiillinen urheus, mikä perustuu luonnon mahtavimpaan lakiin, itsensä säilyttämisen lakiin, ja kääntyen selälleen hän iski yhteen lihansyöjäpedon kanssa taistellen elämästä ja kuolemasta niin pelotonna ja kiihtyneenä, että hetken ajan suuri Numa itsekin ehkä oli epätietoinen taistelun tuloksesta.

Tarttuen leijonan harjaan Taglat hautasi keltaiset torahampaansa syvälle hirviön kurkkuun, muristen kammottavasti verisistä karvoista kasautuneen suukapulan läpi. Apinan huutoon yhtyneet leijonan raivon ja tuskan karjahdukset kiirivät viidakon läpi, kunnes pienemmät eläimet, rauhallisista toimistaan karkoitettuina, puikkivat pelokkaina tiehensä.

Kierien ruohikolla sinne tänne molemmat vastustajat ottelivat mielettömän vimmaisina, kunnes valtava kissaeläin sai takakäpälänsä koukistetuksi kauas mahan alle ja iski kyntensä syvälle Taglatin rintaan. Painaen senjälkeen käpäläänsä alaspäin kaikella voimallaan Numa pääsi tarkoituksensa perille: vatsa halkaistuna ihmisapina ponnisti viime kerran kouristuksentapaisesti ja lysähti sitten velttona ja verisenä kasana jättiläisvastustajansa alle.

Kompuroiden pystyyn Numa katseli nopeasti ympärilleen kaikkiin suuntiin ikäänkuin koettaen saada selville, oliko mahdollisesti muita vihollisia likellä.

Sen katse kohtasi kuitenkin vain nuoren naisen hiljaisen ja tiedottoman hahmon, joka makasi muutaman askeleen päässä. Päästäen vihaisen murinan peto laski etukäpälänsä saaliinsa ruumiille, nosti päänsä ja karjaisi villin voittohuutonsa.

Se seisoi vielä hetken paikallaan tähystäen leimuavilla silmillä pitkin aukeamaa. Vihdoin ne pysähtyivät toistamiseen nuoreen naiseen. Matala murina kohosi leijonan kurkusta. Alaleuka nousi ja laski, ja kuola tippui ja valui kuolleen Taglatin naamalle.

Kauhistavat silmät tuijottivat Jane Claytoniin kahden keltaisenvihreän pallon tapaisina, laajoina ja rävähtämättöminä. Ison ruhon suora ja mahtava asento painui äkkiä pahaa ennustavaksi kyyristykseksi, kun paholaisnaamainen kissaeläin liukui nuorta naista kohti hitaasti ja hiljaa, kuten olisi astellut hauraita munia pitkin.

Suopea kohtalo piti Janea onnellisessa tietämättömyydessä siitä kaameasta olennosta, joka salaa hiipi häntä kohti. Hän ei tiennyt, milloin leijona pysähtyi hänen sivulleen. Hän ei kuullut sen sieraimien nuuskivaa ääntä, kun se haisteli häntä. Hän ei tuntenut löyhkäävää kuumaa hengitystä kasvoillaan eikä syljen tippumista kauheasta kidasta, joka puoleksi avoimena oli niin likellä.

Lopuksi leijona nosti etukäpälänsä ja käänsi nuoren naisen ruumiin puoleksi ympäri, jääden sitten taas seisomaan silmäillen häntä, ikäänkuin yhä epätietoisena siitä, oliko henki lähtenyt vai ei. Jokin ääni tai haju läheisestä viidakosta veti hetkeksi sen huomion puoleensa. Pedon silmät eivät siirtyneet enää Jane Claytoniin, ja pian se lähti hänen luotaan, käveli Taglatin jäännösten luo ja kyyristyen saaliinsa ääreen selkä Janeen päin alkoi syödä apinaa suuhunsa.

Tällainen oli tilanne, kun Jane lopulta avasi silmänsä. Ollen tottunut vaaraan hän säilytti mielenmalttinsa niistä hämmästyttävistä seikoista huolimatta, jotka hän nyt havaitsi tultuaan tuntoihinsa. Hän ei huutanut eikä liikauttanut jäsentäkään, ennenkuin oli kaikissa yksityiskohdissa tarkastanut sen näyn, joka oli hänen silmiensä ulottuvilla.

Hän näki, että leijona oli tappanut apinan ja että se söi saalistaan vain viidenkymmenen jalan päässä siitä, missä hän oli. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut. Hänen täytyi niinmuodoin mahdollisimman kärsivällisesti odottaa, kunnes Numa oli syönyt ja sulattanut apinan, jolloin hän epäilemättä palaisi hänen luokseen jatkamaan juhla-ateriaa, jolleivät pelottavat hyenat tai jotkut muut viidakon lukuisista rosvoilevista pedoista sillä välin löytäisi häntä.

Maatessaan paikallaan näiden kaameiden ajatusten vaivaamana hän tunsi äkkiä, etteivät siteet hänen ranteissaan ja nilkoissaan enää koskeneet häneen, ja huomasi sitten, että hänen kätensä olivat erillään, yksi kummallakin sivulla sensijaan että ne olisivat olleet sidottuina selän taakse.

Hän liikutti kummastuneena kättään. Mikä ihme oli nyt tapahtunut? Käsi ei ollut sidottu. Hän liikutti varovasti ja meluttomasti muitakin jäseniään ja huomasi olevansa vapaa. Hän ei voinut tietää, että Taglat, nakertaessaan siteitä omien pahojen tarkoitustensa saavuttamiseksi, oli katkaissut ne vain hetkeä ennen kuin Numa oli pelottanut sen pois saaliiltaan.

Tuokioksi valtasi Jane Claytonin ilo ja kiitollisuus, mutta vain tuokioksi. Mitä hyödytti hänen äsken saavutettu vapautensa, kun kauhistava peto kyyristeli niin likellä häntä? Kuinka onnellisena hän olisikaan käyttänyt hyväkseen näitä mahdollisuuksia toisenlaisissa oloissa! Mutta nyt ne tarjoutuivat hänelle hetkellä, jolloin pakoonpääsy oli suorastaan mahdotonta.

Lähin puu oli sadan jalan päässä ja leijona korkeintaan viidenkymmenen. Jos Jane olisi noussut pystyyn ja koettanut päästä houkuttelevien oksien turviin, olisi hän silloin heti joutunut perikatoon, sillä epäilemättä Numa olisi liiaksi mieltynyt tulevaan ateriaansa, salliakseen sen päästä ilman muuta pakoon. Mutta oli kuitenkin eräs toinen mahdollisuus — sellainen, joka kokonaan riippui suuren pedon silloisesta mielialasta.

Kun leijonan vatsa oli jo osittain täynnä, katseli se ehkä välinpitämättömänä nuoren naisen lähtöä, mutta saattoiko hän jättäytyä niin epätodennäköisen sattuman varaan? Hän epäili sitä. Mutta toisaalta hän ei ollut myöskään halukas kokonaan päästämään käsistään tätä — tosin epäillyttävää — tilaisuutta henkensä säilyttämiseksi, käyttämättä tai koettamatta käyttää sitä hyväkseen.

Hän tarkkasi leijonaa huolellisesti. Tämä ei voinut nähdä häntä muutoin kuin kääntämällä päänsä ainakin puoleksi ympäri. Hän yrittäisi sotajuonta. Hän kierähti hiljaa ympäri lähimpänä olevaa puuta kohti, leijonasta poispäin, kunnes oli taas samassa asennossa, johon Numa oli jättänyt hänet, mutta muutamia jalkoja kauempana.

Tässä hän makasi hengittämättä ja tarkkasi leijonaa, mutta eläin ei mitenkään osoittanut kuulleensa epäilyttävää kahinaa. Jane kierähti taas ympäri, päästen muutamia jalkoja eteenpäin, ja makasi jälleen jäykkänä, tuijottaen pedon selkään.

Hän jatkoi hermot jännittyneinä näitä temppuja tuntikausia, kuten hänestä tuntui, ja leijona söi yhä edelleen ilmeisesti tietämättömänä siitä, että toinen saalis oli vähällä päästä pakoon. Sitten nuori nainen oli enää vain muutaman askeleen päässä puusta — vielä hetki, niin hän olisi kylliksi likellä uskaltaakseen hypätä pystyyn, jättääkseen varovaisuuden sikseen, ja tehdäkseen äkillisen rohkean yrityksen päästä turvaan. Hän oli jo puoleksi vierähtänyt ympäri, ja hänen kasvonsa olivat poispäin leijonasta, kun tämä äkkiä käänsi ison päänsä ja loi silmänsä häneen. Leijona näki hänen kiertyvän kyljelleen poispäin ja sitten Janen silmät taas suuntautuivat eläintä kohti, ja kylmä hiki pursui nuoren naisen koko ruumiista, kun hän huomasi, että kuolema oli saavuttanut hänet, vaikka elämä oli miltei ollut hänen ulottuvillaan.

Sekä nuori nainen että leijona olivat pitkän aikaa hievahtamatta. Peto makasi värähtämättä, pää kääntyneenä ja hehkuvat silmät kohdistettuina jäykkään uhriin, joka nyt oli melkein viidenkymmenen metrin päässä. Nuori nainen tuijotti suoraan noihin julmiin silmäteriin uskaltamatta liikuttaa edes yhtään lihasta.

Hänen hermojensa pinnistys oli jo käydä niin sietämättömäksi, että hän tuskin kykeni pitämään yhä paisuvaa huutamisen halua, kun Numa maltillisesti kääntyi ja alkoi taas syödä. Mutta taaksepäin kääntyneet korvat ilmaisivat, että se uhkaavana tarkkasi toisella puolen olevan naisen toimia.

Kun Jane Clayton käsitti, ettei hän voisi uudestaan kääntyä kiinnittämättä heti itseensä leijonan huomiota, ehkä kohtalokkaalla seurauksella, päätti hän panna kaikki alttiiksi: hän yrittäisi viimeisen kerran päästä puun luo ja kiivetä sen alaoksille.

Valmistauduttuaan salavihkaa loppupinnistystä varten hän hyppäsi äkkiä pystyyn, mutta melkein samalla kertaa leijonakin ponnahti ylös, kääntyi ja hyökkäsi nopeasti häntä kohti kita ammollaan ja hirvittäviä karjahduksia päästellen.

Ne, jotka ovat elinikänsä viettäneet Afrikassa metsästellen suurta riistaa, voivat kertoa, että tuskin mikään olento maailmassa pääsee yhtä nopeasti eteenpäin kuin hyökkäävä leijona. Sen lyhyen ajan kuluessa, jolloin suuri kissaeläin voi ylläpitää vauhtiaan, se muistuttaa eniten eteenpäin kiitävää jättiläisveturia, ja näin ollen leijonan kauhistuttava nopeus teki Jane Claytonin pakoonpääsytoiveet melkein mitättömiksi, joskin hänen kuljettavanaan oleva matka oli verrattain pieni.

Mutta pelko voi saada aikaan ihmeitä, ja vaikka leijona, tultuaan puun luo, johon Jane juuri kiipesi, ylöspäin hypätessään hipaisi kynsillään hänen kenkiänsä, vältti hän kuitenkin pedon käpälän raapaisun, ja kun leijona viskautui suojaa tarjoavan puun runkoa vasten, kapusi nuori nainen oksien turvaan pois sen ulottuvilta.

Jonkun aikaa leijona asteli muristen ja vinkuen puun alla, jossa Jane Clayton kyyristeli läähättävänä ja vapisevana. Nuori nainen oli joutunut vastavaikutuksen valtaan sen kaamean hermostokoettelemuksen jälkeen, jonka niin äskettäin oli kestänyt, ja kun hän oli tässä ylen kiihoittuneessa tilassaan, tuntui hänestä siltä kuin hän ei milloinkaan enää uskaltaisi astua maahan pelottavien vaarojen keskelle siinä leveässä viidakkovyöhykkeessä, joka hänen tietojensa mukaan vielä oli hänen ja uskollisten wazirien kylän välissä.

Oli melkein pimeä, ennenkuin leijona lopulta lähti aukeamalta, ja vaikka hyenajoukko ei olisikaan heti tullut sen tilalle raadellun apinan jäännösten viereen, olisi Jane Clayton tuskin uskaltanut laskeutua piilopaikastaan yötä vasten. Niinpä hän valmistautui parhaansa mukaan pitkän ja väsyttävän odotuksen varalle, kunnes päivänvalo ilmaisisi jonkun keinon päästä pakoon tältä kaamealta tienoolta, jossa hän oli joutunut kokemaan hirveitä seikkailuja.

Väsynyt ruumis voitti lopulta hänen pelkonsakin, ja hän vaipui syvään uneen, kyyristyneenä verrattain turvalliseen, vaikkakin jokseenkin epämukavaan asentoon puunrunkoa vasten. Siinä häntä kannatti kaksi tukevaa oksaa, jotka kasvoivat ulospäin melkein vaakasuoraan, vain muutaman tuuman päässä toisistaan.

Aurinko oli jo korkealla, kun hän lopulta heräsi, eikä hänen allaan ollut merkkiäkään Numasta tai hyenoista. Ainoastaan apinan paljaaksi kalutut luut, joita oli siroteltu pitkin maata, osoittivat mitä oli tapahtunut tällä näennäisesti rauhallisella paikalla vain muutamia tunteja aikaisemmin.

Nyt häntä ahdistivat nälkä ja jano, ja kun hän käsitti, että hänen täytyi laskeutua alas tai kuolla nälkään, sai hän lopuksi rohkeutta jatkaa kiduttavaa matkaansa viidakon läpi.

Astuttuaan alas puusta hän suuntasi kulkunsa eteenpäin sitä seutua kohti, jossa hän uskoi waziri-tasankojen olevan, ja vaikka hän tiesi tapaavansa vain hävitystä ja autiutta onnellisen kotinsa entisellä paikalla, toivoi hän leveälle tasangolle tultuaan lopulta kuitenkin pääsevänsä johonkin niistä lukuisista waziri-kylistä, joita oli hajallaan ympäröivillä alueilla, tai sattumalta kohtaavansa jonkun kuljeskelevan metsästäjäjoukkueen — wazirithan olivat uupumattomia metsämiehiä.

Päivä oli kulunut puolilleen, kun hän hämmästyksekseen äkkiä kuuli pyssynlaukauksen jokseenkin likeltä. Hänen pysähdyttyään kuuntelemaan seurasi tämän ensi laukauksen jälkeen yhä uusia. Mitä se tarkoitti? Hänen mieleensä tuli ensin ajatus, että ammuskelu johtui kahakasta arabialaisten rosvojen ja wazirijoukkueen välillä, mutta kun hän ei tiennyt, kummalle puolelle voitto kallistui ja oliko hän ystävän tai vihollisen takana, ei hän uskaltanut edetä kauemmaksi, peläten paljastavansa itsensä viholliselle.

Kuunneltuaan useita minuutteja hän pääsi varmuuteen siitä, että ottelussa oli mukana vain kaksi tai kolme kivääriä, koska hänen korviinsa ei tullut mitään ääntä, joka olisi muistuttanut yhteislaukausta. Mutta vieläkin hän epäröitsi mennä likemmäksi, ja lopulta, päättäen olla antautumatta vaaraan, hän kiipesi erään puun kätkevien lehvien suojaan sen polun varrella, jota pitkin hän oli kulkenut, ja odotti siellä pelokkaana, mitä oli tulossa.

Ammunnan harventuessa hän kuuli ihmisääniä, vaikkakaan ei voinut erottaa sanoja, ja lopulta laukaustenvaihto lakkasi ja hän kuuli kahden miehen huutelevan kovalla äänellä toisilleen. Sitten tuli pitkä hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi varovainen tassutus polulla hänen edessään, ja seuraavalla hetkellä tuli näkyviin muuan mies, astellen selin häneen, pyssy valmiina kädessään ja silmät huolellisesti tarkkaavina suunnattuina tielle, jota pitkin hän tuli.

Jane Clayton tunsi melkein heti tämän miehen Jules Frecoultiksi, joka oli niin äskettäin ollut vieraana hänen kodissaan. Hän oli vähällä päästää iloisen helpotuksen huudon, kun näki miehen nopeasti hypähtävän sivulle ja kätkeytyvän tiheän vihreän seinän suojaan tien oheen. Ilmeisesti häntä seurasi joku vihollinen, ja Jane Clayton pysyi siis hiljaa, jottei suuntaisi Frecoultin tarkkaavaisuutta toisaalle tai opastaisi vihollista hänen piilopaikkaansa.

Tuskin oli Frecoult kätkeytynyt, kun valkoviittainen arabialaisen hahmo hiipi äänettömänä polkua pitkin hänen jäljessään. Jane Clayton saattoi piilopaikastaan nähdä kummankin miehen selvästi. Hän tunsi Ahmet Zekin sen rosvojoukon päälliköksi, joka oli ryöstänyt hänen kotinsa ja ottanut hänet vangiksi. Kun hän näki Frecoultin, otaksutun ystävän ja liittolaisen, nostavan pyssynsä ja huolellisesti tähtäävän arabialaista, pysähtyi hänen sydämensä sykintä ja hänen koko sielunsa keskittyi hartaaseen rukoukseen, että mies tähtäisi tarkasti.

Ahmet Zek pysähtyi keskelle polkua. Hänen terävät silmänsä tutkivat jokaista näköpiirissä olevaa pensasta ja puuta. Hänen korkea hahmonsa tarjosi oivallisen maalitaulun petolliselle salamurhaajalle. Kuului terävä, laukaus, ja pieni savupilvi nousi pensaasta, joka kätki belgialaisen; Ahmet Zek suistui eteenpäin ja kaatui polulle, kasvot alaspäin.

Kun Werper astui takaisin tielle, hämmästyi hän kuullessaan iloisen huudahduksen yläpuoleltaan ja käännähtämään katsomaan tämän odottamattoman keskeytyksen alkuunpanijaa hän näki Jane Claytonin kevyesti hypähtävän likeisestä puusta ja juoksevan kädet ojennettuina eteenpäin onnittelemaan häntä voiton johdosta.

KAHDESKYMMENES LUKU

Vaikka Jane Claytonin vaatteet olivat rikki ja hänen tukkansa epäjärjestyksessä, tajusi Albert Werper kuitenkin, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt niin rakastettavaa näkyä kuin minkä lady Greystoke tarjosi kuvastaessaan helpotusta ja iloa, jota hän tunsi kohdatessaan odottamatta ystävän ja auttajan silloin kun toivo näytti niin etäiseltä.

Jos belgialainen oli ollut epätietoinen siitä, tiesikö lady hänen osuutensa petolliseen hyökkäykseen Greystoken kotia ja häntä itseään vastaan, haihtui epätietoisuus pian, ladyn tervehtiessä häntä luonnollisen herttaisesti. Hän kertoi Werperille nopeasti kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut vieraan lähdettyä, ja kun hän puhui miehensä kuolemasta, sumentuivat hänen silmänsä kyynelistä, joita hän ei voinut pidättää.

"Olen järkkynyt", sanoi Werper, teeskennellen luontevasti myötätuntoa, "mutta en ole hämmästynyt. Tuo paholainen tuossa", ja hän osoitti Ahmet Zekin ruumista, "on saanut koko maan kauhun valtaan. Wazirinne ovat joko tuhotut tai karkoitetut maastaan kauas etelään. Ahmet Zekin miehet pitävät hallussaan tasankoa teidän entisen kotinne ympärillä — siellä ei ole turvaa eikä piilopaikkaa. Ainoa toivomme on siinä, että matkaamme mahdollisimman nopeasti pohjoiseen päin päästäksemme rosvojen leiriin, ennenkuin sinne saapuu tieto Ahmet Zekin kuolemasta. Siellä saamme jonkun juonen avulla saattojoukon mukaamme pohjoista kohti.

"— Luullakseni voin saada asian onnistumaan, sillä olin rosvon vieraana, kun en vielä tuntenut miehen oikeata luonnetta eivätkä leirillä olijat tiedä, että olen kääntynyt häntä vastaan huomattuani hänen roistomaisuutensa.

"— Tulkaa! Kuljemme mahdollisimman nopeasti päästäksemme leiriin ennenkuin ne miehet, jotka seurasivat Ahmet Zekiä hänen viimeisellä retkellään, löytävät hänen ruumiinsa ja tuovat sanoman hänen kuolemastaan jälkeenjääneille roistoille. Siinä on meidän ainoa toivomme, lady Greystoke, ja teidän tulee kokonaan luottaa minuun, jotta voisin onnistua. Odottakaa minua tässä hetkinen, kunnes otan arabialaiselta laukun, jonka hän varasti minulta." Werper astui reippaasti kuolleen miehen luo ja polvistuen hänen viereensä etsi nopeasti sormin jalokivipussia. Hänen tyrmistyksekseen ei siitä tuntunut merkkiäkään Ahmet Zekin vaatteissa. Sitten hän käveli polkua pitkin poispäin, etsien jotakin jälkeä kadonneesta pussista tai sen sisällöstä, mutta ei löytänyt mitään, vaikka tutki huolellisesti kuolleen hevosensa ympäristönkin ja ulotti etsintänsä muutamien askelten päähän viidakkoon kummallekin puolelle. Ällistyneenä, pettyneenä ja vihaisena hän palasi lopulta nuoren naisen luo. "Laukku on hukassa", hän selitteli lyhyesti, "enkä uskalla viipyä kauemmin sitä etsimässä. Meidän pitää ehtiä leiriin ennen rosvojen tuloa."

Kun Jane Clayton ei aavistanut miehen oikeata luonnetta, ei hän huomannut mitään omituista tässä suunnitelmassa ja näennäisesti uskottavassa selityksessä, että Werper oli aikaisemmin ollut rosvojen ystävä, ja niin ollen Jane heti innostui hänen esittämästään petollisesta pelastuksen toivosta ja kääntyi hänen kanssansa vihollisleiriä kohti, jossa oli niin äskettäin ollut vankina.

Vasta myöhään seuraavan päivän iltapuolella he ehtivät määräpaikkaansa, ja kun he pysähtyivät aukeaman reunalle muurilla varustetun kylän porttien edustalle, kehotti Werper nuorta naista myöntämään kaikki, mitä hän, Werper sanoisi keskustellessaan rosvojen kanssa.

"Sanon heille", hän selitti, "että sain teidät kiinni, kun olitte karannut leiristä, että vien teidät Ahmet Zekin luo ja että hän, ollen parhaillaan kiivaassa ottelussa wazirien kanssa, käski minun palata leiriin teidän kanssanne. Täällä minun on hankittava riittävä turvajoukko, ratsastettava mahdollisimman nopeasti pohjoiseen ja luovutettava teidät erikoisen edullisilla ehdoilla orjakauppiaalle, jonka nimen hän ilmoitti minulle."

Belgialaisen näennäinen suorasukaisuus johti nuoren naisen taaskin harhaan. Jane käsitti, että epätoivoisissa tilanteissa tarvittiin epätoivoisia toimenpiteitä, ja vaikka hän sydämessään vapisi ajatellessaan taas joutuvansa rosvojen kehnoon ja kaameaan kylään, ei hän keksinyt parempaakaan menettelytapaa kuin toinen ehdotti.

Huutaen porttia vartioiville miehille Werper tarttui Jane Claytonin käsivarteen ja meni rohkeasti aukeaman poikki. Ne, jotka avasivat portit, olivat niin hämmästyneitä, että kummastus kuvastui selvästi heidän ilmeissäänkin. Se, että petturiksi huomattu ja takaa-ajettu luutnantti pelottomasti palasi omasta aloitteestaan, näytti yhtä tehokkaasti poistavan heidän epäluulonsa kuin hänen oli onnistunut pettää lady Greystokea.

Portin vartijat vastasivat Werperin tervehdykseen ja katselivat ällistyneinä vankia, jonka hän oli tuonut mukanaan kylään.

Belgialainen etsi heti käsiinsä sen arabialaisen, jonka huostaan leiri oli jätetty Ahmet Zekin poissaollessa. Taaskin hänen rohkeutensa poisti epäilykset, ja hänen valheellinen esityksensä palaamisen syistä uskottiin semmoisenaan. Se seikka, että hän oli tuonut mukanaan karanneen naisvangin, teki hänen kertomuksensa yhä uskottavammaksi, ja pian Mohammed Beyd veljeili kaikessa ystävyydessä juuri sen miehen kanssa, jonka olisi ilman tunnontuskia surmannut, jos olisi tavannut hänet viidakossa puoli tuntia aikaisemmin.

Jane Clayton suljettiin taas vankilamajaan, jossa hän oli aikaisemminkin ollut, mutta ajatellen, että tämä kaikki oli yhä samanlaista herkkäuskoisten rosvojen petkuttamista kuin hänen ja Frecoultin aikaisempikin esiintyminen, hän astui kurjaan ja likaiseen hökkeliin eri tuntein kuin aikaisemmin, jolloin toivo oli niin kaukana.

Hänet sidottiin taas, ja hänen vankilansa oven eteen asetettiin vartijoita, mutta Werper kuiskasi ennen lähtöänsä rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Sitten belgialainen meni ja suuntasi taas kulkunsa Mohammed Beydin telttaan. Hän oli aprikoinut, pitkäkö aika kuluisi, ennenkuin rosvot, jotka olivat lähteneet Ahmet Zekin kanssa, palaisivat päällikkönsä murhatun ruumiin kera, ja mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, että ilman apulaisia hänen suunnitelmansa epäonnistuisi.

Mitäpä siitä, vaikka hän pääsisikin turvallisesti leiristä, ennenkuin joku tulisi kertomaan hänen syyllisyydestään, — olisiko tästä muuta hyötyä kuin että hän muutamilla päivillä pidentäisi sielullista kidutustaan ja elämäänsä? Nämä karaistuneet ratsastajat, jotka tunsivat jokaisen tien ja sivupolun, saavuttaisivat hänet kauan ennenkuin hän voisi toivoa pääsevänsä rannikolle.

Kun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, astui hän telttaan, jossa Mohammed Beyd istui matolla jalat ristissä ja poltti piippuaan. Arabialainen kohotti katseensa kun eurooppalainen tuli hänen näkyviinsä.

Kumpikin oli kotvan aikaa ääneti. Arabialainen katkaisi ensinnä hiljaisuuden.

"Ja herrani, Ahmet Zek, oli hyvissä voimissa, kun viimeksi näit hänet?" hän kysyi.

"Hän ei ole milloinkaan ollut paremmassa turvassa maailman silmiltä ja vaaroilta", vastasi belgialainen.

"Hyvä on", sanoi Mohammed Beyd puhaltaen pienen pilven sinistä savua suoraan eteensä.

"Ja jospa hän olisikin kuollut?" kysyi belgialainen päättäen paljastaa totuuden ja koettaa lahjoa Mohammed Beydin puolelleen.

Arabialaisen silmät kapenivat, ja hän kumartui eteenpäin tuijottaen suoraan belgialaisen silmiin.

"Olen ajatellut asiaa paljon, Werper, kun niin äkkiarvaamatta palasit sen miehen leiriin, jota olet pettänyt ja joka etsi sinua surman ajatus sydämessään. Olen ollut Ahmet Zekin parissa monta vuotta — hänen oma äitinsäkään ei ole tuntenut häntä niin hyvin kuin minä. Hän ei milloinkaan anna anteeksi — vielä vähemmän uskoisi hän toistamiseen mieheen, joka kerran on pettänyt hänet; sen minä tiedän.

"— Olen ajatellut asiaa paljon, kuten sanoin, ja tullut siihen vakaumukseen, että Ahmet Zek on kuollut — muutoin et olisi milloinkaan uskaltanut palata hänen leiriinsä, paitsi jos olet joko urheampi mies tai suurempi hullu kuin olen kuvitellut. Ja jollei tämä todisteluni ole kyllin vakuuttava, olen juuri saanut omilta huuliltasi vielä varmemman todistuksen — sillä etkö sanonut, ettei Ahmet Zek ole milloinkaan ollut paremmassa turvassa maailman synneiltä ja vaaroilta?

"— Ahmet Zek on kuollut, sinun ei tarvitse kieltää sitä. En ole hänen äitinsä enkä rakastajattarensa, joten sinun ei tarvitse pelätä, että valitukseni häiritsevät sinua. Sano minulle, miksi olet tullut tänne takaisin! Sano minulle, mitä haluat, ja jos sinulla vielä on jalokivet, joista Ahmet Zek puhui minulle, ei mikään estä meitä yhdessä ratsastamasta pohjoiseen, missä jaamme keskenämme valkoisesta naisesta saamamme hinnan ja sen pussin sisällön, joka sinulla on mukanasi. Mitä?"

Pahanilkiset silmät olivat pelkkinä viiruina, ja ohuilla huulilla välkkyvä häijy hymy vääristi roiston piirteitä, kun hän viekkaasti irvisti vasten belgialaisen kasvoja.

Werper tunsi sekä huojennusta että levottomuutta arabialaisen käytöksen johdosta. Se mielihyvä, jota mies osoitti kuullessaan päällikkönsä kuolleen, nosti melkoisen taakan Ahmet Zekin murhaajan hartioilta. Mutta arabialaisen vaatimus saada osa jalokivistä ennusti Werperille pahaa, jos Mohammed Beyd saisi tietää, etteivät kallisarvoiset kivet enää olleet hänen hallussaan.

Jos hän tunnustaisi kadottaneensa jalokivet, nostattaisi hän ehkä arabialaisen vihaa tai epäluuloa siinä määrin, että panisi vaaranalaiseksi äsken saavutetut pakomahdollisuutensa. Hänen ainoa toivonsa näytti olevan siinä, että hän saisi Mohammed Beydin yhä uskomaan jalokivien vielä olevan tallella ja luottaisi tulevaisuuteen, joka toimittaisi jonkun keinon päästä pakoon.

Jos hän voisi matkalla pohjoista kohti päästä samaan telttaan arabialaisen kanssa, saisi hän yllin kyllin tilaisuuksia raivata tieltään miehen, joka uhkasi hänen elämäänsä ja vapauttansa, — asiaa kannatti yrittää; sitäpaitsi ei näyttänyt olevan muuta keinoa selvitä vaikeuksista.

"Niin", hän sanoi, "Ahmet Zek on kuollut. Hän kaatui taistelussa abessinialaista ratsukomppaniaa vastaan, joka piti minua vankina. Minä pääsin pakoon kahakan aikana, mutta en luule kenenkään Ahmet Zekin miehistä jääneen eloon, ja heidän etsimänsä kulta on abessinialaisten hallussa. Nytkin he epäilemättä marssivat tätä leiriä kohti, sillä Menelik on lähettänyt heidät rankaisemaan Ahmet Zekiä ja hänen seuralaisiaan, koska he ovat tehneet ryöstöretken abessinialaiskylään. Heitä on paljon, ja jollemme pakene kiireesti, joudumme kaikki saman kohtalon alaisiksi kuin Ahmet Zek."

Mohammed Beyd kuunteli ääneti. Hän ei tiennyt, missä määrin uskottoman kertomukseen saattoi luottaa, mutta kun se tarjosi hänelle tekosyyn lähteä pois kylästä ja mennä pohjoista kohti, ei hän tahtonut kovin turhantarkasti kuulustella belgialaista.

"Ja jos ratsastan pohjoiseen sinun kanssasi", hän kysyi, "niin puolet jalokivistä ja puolet naisen hinnasta tulee minulle?"

"Hyvä", sanoi Mohammed Beyd. "Nyt menen antamaan määräyksen, että lähdetään liikkeelle huomenaamulla aikaisin." Hän nousi poistuakseen teltasta.

"Odota", hän sanoi, "päättäkäämme, kuinka monta otamme mukaan. Ei ole hyvä, että vaimot ja lapset tulevat rasitukseksemme, sillä silloin abessinialaiset tosiaan voivat saavuttaa meidät. Olisi paljon parempi valita pieni vartiosto urheimmista miehistämme ja ilmoittaa jälkeenjääville, että ratsastamme länteen. Sitten kun abessinialaiset tulevat, joutuvat he väärille jäljille, jos heillä on aikomuksena ajaa meitä takaa, ja jolleivät he ryhdy takaa-ajoon, eivät he kuitenkaan ratsasta pohjoista kohti niin nopeasti kuin ajatellessaan meidän olevan heidän kanssaan."

"Käärme ei ole niin viisas kuin sinä, Werper", sanoi Mohammed Beyd hymyillen. "Tehtäköön kuten sinä sanot. Kaksikymmentä miestä seuraa meitä, ja me ratsastamme länteen — silloin kun lähdemme kylästä."

Jane Clayton heräsi aikaisin seuraavana aamuna melkein unettoman yön jälkeen, kun kuuli ääniä vankilansa ulkopuolelta, ja hetkeä myöhemmin astui Frecoult ja kaksi arabialaista sisään. Jälkimmäiset päästivät hänen nilkkansa siteistä ja nostivat hänet pystyyn. Sitten hänen ranteensa irrotettiin, hänelle annettiin kourallinen kuivaa leipää ja hänet vietiin ulos sarastuksen heikkoon valoon.

Hän katsoi kysyvästi Frecoultiin, ja hetkellä, jolloin arabialaisten huomio oli kiintynyt toisaalle, mies kumartui häneen päin ja kuiskasi, että kaikki kävi, kuten hän oli suunnitellut. Tästä rauhoittuneena nuori nainen tunsi taas toivoa, jonka pitkä ja kurja, kahleissa vietetty yö oli melkein sammuttanut.

Vähän jälkeenpäin hänet nostettiin hevosen selkään, saatettiin arabialaisten ympäröimänä kylän portista ulos ja vietiin viidakkoon länttä kohti. Puoli tuntia myöhemmin matkue kääntyi pohjoiseen, ja tähän suuntaan he kulkivat loppumatkan.

Frecoult puhui hänelle vain harvoin, ja Jane käsitti, että toisen täytyi petoksen onnistumiseksi pikemmin näytellä hänen vangitsijansa kuin suojelijansa osaa. Näin ollen hän ei epäillyt mitään, vaikka huomasi, kuinka ystävälliset suhteet näyttivät vallitsevan eurooppalaisen ja joukkueen arabialaisen johtajan välillä.

Jos Werperin onnistui pidättyä keskustelusta nuoren naisen kanssa, ei hän kuitenkaan kyennyt karkottamaan häntä ajatuksistaan. Ainakin sata kertaa päivässä hän huomasi silmiensä suuntautuvan Janeen päin ja lumottuina katselevän hänen ihastuttavia kasvojaan ja vartaloaan. Belgialaisen mieletön kiintymys kasvoi tunti tunnilta, kunnes hänen halunsa omistaa Jane läheni miltei hulluutta.

Jos joko nuori nainen tai Mohammed Beyd olisi arvannut, mitä liikkui sen miehen mielessä, jota kumpikin piti ystävänä ja liittolaisena, olisi pienen seurueen näennäinen sopusointu katkerasti häiriintynyt.

Werperin ei ollut onnistunut päästä samaan telttaan Mohammed Beydin kanssa, joten, hän punnitsi monenlaisia suunnitelmia arabialaisen murhaamiseksi, mikä teko olisi käynyt paljon yksinkertaisemmin, jos hänen olisi sallittu viettää yönsä yhdessä toisen kanssa.

Toisen päivän iltapuolella Mohammed Beyd ohjasi hevosensa vangin ratsun rinnalle. Tällöin arabialainen näkyi ensi kerran kiinnittävän huomionsa nuoreen naiseen, mutta monta kertaa näiden kahden päivän aikana hänen viekkaat silmänsä olivat ahnaina tähystäneet burnusin päähineen alta ja ihailleet vangin kauniita muotoja.

Tämä salattu mieltymys ei ollut eilispäivän synnyttämä. Hän oli tuntenut sitä jo silloin, kun englantilaisen vaimo oli ensi kerran joutunut Ahmet Zekin käsiin, mutta ankaran päällikön eläessä Mohammed Beyd ei ollut uskaltanut toivoa kuvittelujensa toteutumista.

Mutta nyt oli kaikki toisin — vain kurja kristitty koira oli nyt hänen ja nuoren naisen välillä. Kuinka helppoa olisikaan tappaa uskoton ja ottaa itse sekä nainen että jalokivet! Kun kivet olisivat hänen hallussaan, ei vangista saatava hinta enää suurestikaan houkuttelisi luopumaan hänestä, varsinkin, jos ajatteli, mitä nautintoja naisen yksinomainen omistaminen tarjosi. Niin, hän tappaisi Werperin, ottaisi kaikki jalokivet ja pitäisi itse englantilaisen.

Hän käänsi silmänsä Janeen tämän ratsastaessa hänen sivullaan. Kuinka kaunis hän olikaan! Arabialaisen sormet avautuivat ja sulkeutuivat — ne olivat kuin laihat ruskeat petolinnun kynnet, jotka tahtoivat tuntea uhrin pehmeätä lihaa armottomassa puristuksessaan.

"Tiedättekö", hän kysyi kumartuen Janeen päin, "minne tämä mies tahtoisi viedä teidät?"

Nuori nainen kohottautui suoraksi ja käänsi päänsä pois, mutta ei vastannut. Hän pelkäsi, että hän, tietäen sotajuonen, johon Frecoult oli ryhtynyt arabialaista vastaan, paljastaisi itsensä, kun ei osoittaisi kylliksi suurta kauhua ja inhoa.

"Voitte päästä tästä kohtalosta", jatkoi arabialainen. "Mohammed Beyd pelastaa teidät." Ja hän ojensi ruskean kätensä ja tarttui Janen oikean käden sormiin niin äkkiä ja niin rajusti, että hänen raaka intohimonsa paljastui tällöin yhtä selvästi kuin jos hän olisi sanoin sen ilmaissut.

Mohammed Beyd vetäytyi pois tuijottaen synkästi eteensä. Hänen ohut ylähuulensa kaartui ylöspäin, paljastaen hänen tasaiset valkeat hampaansa.

"Herra Frecoult?" hän pilkkasi. "Ei täällä ole sellaista henkilöä. Miehen nimi on Werper. Hän on valehtelija, varas ja murhamies. Hän tappoi kapteeninsa Kongossa ja pakeni Ahmet Zekin turviin. Hän vei Ahmet Zekin ryöstämään teidän kotinne. Hän seurasi miestänne ja suunnitteli hänen kultansa rosvoamista. Hän on kertonut minulle, että te pidätte häntä suojelijananne, ja hän on käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen voittaakseen teidän luottamuksenne, jotta sitten olisi helpompi viedä teidät pohjoiseen ja myydä jonkun mustan sulttaanin haaremiin. Mohammed Beyd on teidän ainoa toivonne." Näin vakuuttaen arabialainen lopetti puheensa, jonka tarkoituksena oli antaa ajatuksen aihetta vangille, ja kannusti hevostaan laukaten kulkueen etupäähän.

Jane Clayton ei voinut tietää, kuinka paljon Mohammed Beydin syytöksissä oli totta ja kuinka paljon valhetta. Mutta ne ainakin vähensivät hänen toiveitaan ja saivat hänet epäillen katselemaan sen miehen kaikkia edellisiä tekoja, jota hän oli pitänyt ainoana suojelijanaan vihollisten ja vaarojen moninaisuuden keskellä.

Marssin aikana oli varattu erikoinen teltta vankia varten, ja yöksi se pystytettiin Mohammed Beydin ja Werperin telttojen väliin. Teltan eteen asetettiin vartija ja toinen sen taakse, ja kun oli ryhdytty näihin varokeinoihin, ei ollut pidetty tarpeellisena panna vankia kahleisiin.

Saman päivän iltana, jolloin Jane Clayton oli keskustellut Mohammed Beydin kanssa, istui hän jonkun aikaa telttansa oviaukolla katsellen leirin toimeliasta elämää. Hän oli syönyt ateriansa, jonka Mohammed Beydin neekeriorja oli hänelle tuonut — siinä oli ollut kassavakakkuja ja merkillistä muhennosta, jossa oli edustettuna äsken tapettu marakatti, pari oravaa ja edellisenä päivänä kaadetun seebran jäännökset, kaikki tasapuolisesti sekoitettuna inhottavaksi sotkuksi. Mutta entinen Baltimoren kaunotar oli kovassa taistelussa olemassaolonsa puolesta jo aikoja sitten voittanut hienostelun, joka aikaisemmin oli paljon pienemmästä aiheesta saanut nenän nyrpistymään.

Kun nuoren naisen silmät suuntautuivat tallatun viidakkoaukeaman yli, jonka ihmisen läsnäolo jo oli tahrannut, ei hän enää tajunnut etualalla liikkuvia olentoja eikä raakoja miehiä, jotka nauroivat ja riitelivät keskenään, tai taustalla olevaa viidakkoa, joka oli hänen näköpiirinsä äärimmäisenä rajana. Hänen katseensa kulki kaiken tämän ohi näkemättä mitään ja kohdistui kaukaiseen huvilaan ja onnellisen turvallisuuden näkyihin, jotka toivat hänen silmiinsä sekä ilon että surun kyyneleitä. Hän näki pitkän, leveäharteisen miehen ratsastavan kaukaisilta vainioilta, hän näki itsensä odottamassa tervehtiäkseen häntä, sylissään kimppu ruusuja jotka oli äsken leikattu pientä maalaisporttia reunustavista pensaista. Kaikki tämä oli poissa, kaukaisuuteen hävinnyttä: noiden inhottavien ja suvustaan huonontuneiden miesten soihdut, luodit ja viha olivat ne pyyhkineet maan pinnalta. Nyyhkytyksensä tukehduttaen ja väristen Jane Clayton kääntyi telttaansa ja meni likaisen huopaläjän luo, joka oli hänen vuoteenaan. Heittäytyen sille kasvot alaspäin hän itki kurjuudessaan, kunnes lempeä uni toi hänelle ainakin joksikin ajaksi huojennusta.

Ja hänen nukkuessaan hiipi muuan hahmo teltasta hänen oikealta puoleltaan. Se lähestyi oven edessä kyyröttävää vartijaa ja kuiskasi muutamia sanoja miehen korvaan. Tämä nyökkäsi ja läksi pimeässä harppomaan omaa makuusijaansa kohti. Hahmo meni Jane Claytonin teltan taakse ja puhui siellä taas jotakin vartijalle, ja tämäkin mies meni tiehensä seuraten ensimmäisen jälkiä.

Sitten se, joka oli lähettänyt heidät pois, hiipi hiljaa teltan oviaukon luo ja avaten oviverhon siteet astui sisään meluttomasti kuin ruumiista irtautunut henki.

YHDESKOLMATTA LUKU

Vääntelehtien unettomana huopavuoteellaan Albert Werper mietti pahanilkisessä mielessään viereisessä teltassa lepäävän naisen suloisuutta. Hän oli huomannut Mohammed Beydin äkillisen mielenkiinnon Jane Claytonia kohtaan, ja koska hän arvosteli miestä oman itsensä mukaan, oli hän arvannut, mistä johtui äkillinen muutos arabialaisen suhteessa vankiin.

Ja kun hän antoi mielikuvituksensa vapaasti liidellä, heräsi hänessä mieletön mustasukkaisuus Mohammed Beydiä kohtaan ja suuri pelko, että tämä tekisi tyhjäksi, mitä hän oli suunnitellut turvattoman naisen kohtaloksi. Ja omituisen ajatuksen tuloksena oli, että Werper, jolla oli samat aikeet kuin arabialaisellakin, kuvitteli itseään Jane Claytonin suojelijaksi ja tuli pian varmaksi siitä, että ne huomaavaisuudet, jotka Mohammed Beydin osoittamina tuntuisivat Janesta inhottavilta, olisivat tervetulleita Albert Werperiltä saatuina.

Janen mies oli kuollut, ja Werper kuvitteli voivansa nuoren naisen sydämessä täyttää sen paikan, jonka kuolon kolkko viikatemies oli jättänyt tyhjäksi. Hän voisi ehdottaa Jane Claytonille avioliittoa — sitä ei Mohammed Beyd ehdottaisi, ja lisäksi Jane torjuisi sellaisen tarjouksen hänen puoleltaan yhtä selvästi inhoten kuin hänen saastaisen himonsakin.

Piankin belgialainen oli onnistunut vakuuttaa itselleen, että vanki täydellä syyllä oli alkanut tuntea rakkautta häntä kohtaan — olihan Jane muka vielä naisellisilla eri tavoilla ilmaissut uuden kiintymyksensä häneen.

Ja sitten hän teki äkillisen päätöksen. Hän viskasi huovat päältään ja nousi pystyyn. Vetäen saappaat jalkaansa ja kiinnittäen patruunavyön ja revolverin vyötäisilleen hän astui telttansa oviverhon luo ja kurkisti ulos. Vangin teltan ovella ei ollut vartijaa! Mitä se tarkoitti? Onni oli tosiaan hänelle suosiollinen.

Astuen ulkopuolelle hän livahti Janen teltan taakse. Sielläkään ei ollut vartijaa! Ja nyt hän käveli rohkeasti teltan oviaukolle ja astui sisään.

Kuutamo loisti sisällä himmeästi. Teltan toisella puolen kumartui jokin hahmo vuodehuopien yli. Kuului kuiskaus, ja toinen hahmo nousi vuoteella istumaan. Albert Werperin silmät tottuivat vähitellen teltan puolipimeään. Hän näki, että vuoteen yli kumartui miehen hahmo, ja arvasi, kuka tämä yöllinen vieras oli.

Hänet valtasi synkkä, mustasukkainen raivo. Hän astui askeleen toisia teltassa olijoita kohti. Hän kuuli kauhistuneen huudon nuoren naisen huulilta, kun tämä tunsi yläpuolellaan olevan miehen piirteet, ja hän näki Mohammed Beydin tarttuvan vangin kurkkuun ja painavan hänet takaisin huoville.

Toiveissaan pettynyt intohimo sumensi belgialaisen silmät, saaden kaikki näyttämään punaiselta. Ei, tuo mies ei saisi Janea! Jane oli hänen ja yksinään hänen. Hän ei sallisi riistää itseltään omaansa.

Hän juoksi nopeasti teltan poikki ja heittäytyi Mohammed Beydin selkään. Vaikka tämä hämmästyi äkillisestä ja odottamattomasta hyökkäyksestä, ei hän kuitenkaan ollut valmis luopumaan aikeestaan ilman tappelua. Belgialaisen sormet hapuilivat hänen kurkkuaan, mutta arabialainen tempasi ne pois ja nousten pystyyn kääntyi vihollistaan vastaan. Kun he olivat vastatusten, iski Werper arabialaista raskaasti kasvoihin, saaden hänet hoiperrellen perääntymään. Jos hän olisi käyttänyt hyväkseen näin saamaansa suotuisaa asemaa, olisi hän seuraavalla hetkellä nujertanut Mohammed Beydin, mutta sen sijaan hän tempoi revolveriaan, vetääkseen sen kotelostaan, ja kohtalo sovitti niin, että juuri tällä hetkellä ase oli tarttunut kiinni nahkasuojukseensa.

Ennenkuin hän ehti sitä irrottaa, oli Mohammed Beyd tointunut ja syöksyi taas hänen kimppuunsa. Werper iski miestä uudelleen kasvoihin, ja arabialainen vastasi lyöntiin. Lyöden toinen toistaan ja lakkaamatta koettaen saada tukevaa otetta he tappelivat pienessä teltassa, samalla kun nuori nainen, silmät suurina kauhusta ja hämmästyksestä, katseli kaksintaistelua liikkumatta ja ääneti.

Yhä uudestaan Werper koetti vetää asettaan esiin. Mohammed Beyd, joka ei ollut odottanut alhaisten pyyteittensä kohtaavan tällaista vastustusta, oli tullut telttaan aseettomana, lukuunottamatta pitkää veistä, jonka hän nyt tempasi, seisoessaan huohottaen ottelun ensimmäisellä lyhyellä väliajalla.

"Kristitty koira", hän kuiskasi, "katso tätä veistä Mohammed Beydin kädessä! Katso sitä tarkkaan, uskoton, sillä se on viimeinen esine, jonka elämässäsi saat nähdä tai tuntea. Sen avulla Mohammed Beyd raastaa mustan sydämesi ruumiistasi. Jos sinulla on Jumala, niin rukoile häntä nyt — minuutin kuluttua olet kuollut." Näin sanoen hän hyökkäsi villisti belgialaisen kimppuun, veitsi kohotettuna korkealle pään yläpuolelle.

Werper tempoi yhä turhaan asettansa esiin. Arabialainen oli melkein hänen kimpussaan. Eurooppalainen odotti epätoivossaan, kunnes Mohammed Beyd oli melkein hänessä kiinni, ja heittäytyi sitten syrjään teltan lattialle pitkäkseen, pannen toisen jalkansa poikittain arabialaisen tielle.

Temppu onnistui. Mohammed Beyd suistui hyökkäyksensä voimasta tähän esteeseen ja jysähti maahan. Hän oli heti taas pystyssä ja kääntyi ympäri uudistaakseen tappelun, mutta Werper oli jalkeilla ennen häntä, ja nyt hänen revolverinsa, joka oli irtautunut kotelostaan, vilahti hänen kädessään.

Arabialainen hyökkäsi pää kumarassa, käydäkseen häneen kiinni. Kajahti terävä laukaus, ja pimeässä näkyi vaalea liekki. Sitten Mohammed Beyd vierähti nurin niskoin lattialle ja pysähtyi lopulta sen naisen vuoteen viereen, jota oli koettanut häväistä.

Melkein heti laukauksen jälkeen kuului ulkoa leiristä kiihtyneitä ääniä. Miehet huutelivat toisilleen, kysellen laukauksen tarkoitusta. Werper kuuli heidän etsiskellen juoksevan sinne tänne.

Jane Clayton oli noussut pystyyn arabialaisen kuollessa ja tuli nyt kädet ojennettuina Werperiä kohti.

"Kuinka voinkaan kiittää teitä, ystäväni?" hän lausui. "Ja ajatelkaahan, että juuri tänään olin vähällä uskoa sitä häpeällistä juttua, jonka tuo roisto kertoi petollisuudestanne ja menneisyydestänne. Antakaa minulle anteeksi, herra Frecoult! Minun olisi pitänyt tietää, että valkoinen, sivistynyt mies ei voisi muuta kuin suojella oman rotunsa naista tämän villin maan vaarojen keskellä."

Werperin kädet valahtivat hervottomina sivulle. Hän seisoi katsellen nuorta naista, mutta ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Kun Jane viattomuudessaan ilmaisi hänen oikeat tarkoitusperänsä, täytyi hänen olla vaiti.

Ulkopuolella etsivät arabialaiset häiriötä tuottaneen laukauksen ampujaa. Vartijat, jotka Mohammed Beyd oli päästänyt pois ja lähettänyt vuoteilleen, esittivät ensimmäisinä, että mentäisiin vangin telttaan. Heidän mieleensä juolahti, että nainen ehkä oli jaksanut puolustautua heidän johtajaansa vastaan.

Werper kuuli miesten tulevan. Jos häntä pidettäisiin Mohammed Beydin surmaajana, olisi hänen kuolemantuomionsa heti varma. Villit ja raa'at rosvot repisivät palasiksi kristityn, joka oli uskaltanut vuodattaa heidän päällikkönsä verta. Hänen täytyi keksiä jokin syy viivyttääkseen Mohammed Beydin hengettömän ruumiin löytämistä.

Pistäen revolverin taas koteloon hän astui nopeasti teltan oviaukolle. Vetäen verhot syrjään hän meni ulos ja pysähtyi vastapäätä miehiä, jotka lähestyivät nopeasti. Hän sai jollakin tavoin tarpeellisen määrän rohkeutta pakottaakseen huulensa hymyyn, kun nosti kätensä ja sillä tavoin esti heitä etenemästä.

"Nainen teki vastarintaa", hän sanoi, "ja Mohammed Beydin oli pakko ampua häntä. Hän ei ollut kuollut — ainoastaan vähäpätöisesti haavoittunut. Voitte mennä takaisin vuoteellenne. Mohammed Beyd ja minä pidämme silmällä vankia." Sitten hän kääntyi ja palasi telttaan ja rosvot, joita tämä selitys tyydytti, palasivat ilomielin jatkamaan keskeytynyttä untansa.

Kun Werper taas tuli Jane Claytonin luo, tunsi hän, että häntä nyt ohjasivat toiset tarkoitukset kuin ne, jotka vain muutamia minuutteja sitten olivat houkutelleet hänet vuoteeltaan. Kiihtymys, joka johtui ottelusta Mohammed Beydin kanssa, samoin kuin vaarat, jotka nyt uhkasivat rosvojen puolelta, kun aamu välttämättä paljastaisi, mitä vangin teltassa oli tänä yönä tapahtunut, olivat luonnollisesti hillinneet rajua intohimoa, jonka vallassa hän oli ollut telttaan astuessaan.

Mutta toinenkin, mahtavampi voima vaikutti nuoren naisen hyväksi. Vajotkoon mies kuinka syvälle tahansa, kunnia ja ritarillisuus eivät milloinkaan tyystin häviä hänen luonteestaan, jos hänellä on näitä ominaisuuksia ollut. Ja vaikka Albert Werperissä ei ollut enää pitkään aikaan näkynyt vähääkään olevan tällaisia piirteitä, olivat ne kumpikin heränneet hänessä eloon nuoren naisen vilpittömän kiitoksen vaikutuksesta.

Nyt vasta hän käsitti kauniin vangin melkein toivottoman ja kauhistavan aseman ja myöskin sen häpeän kuilun, johon hän itse oli vajonnut; hänen alennustilastaanhan oli johtunut, että hän, jalosyntyinen eurooppalainen, oli voinut näytellä sellaista osaa Jane Claytonin kodin, onnen ja hänen itsensä tuhoamisessa.

Hänen omallatunnollaan oli jo niin paljon alhaisia ja rikollisia tekoja, ettei hän voinut enää toivoa täydellistä sovitusta, mutta ensimmäisessä äkillisessä itsesyytösten puuskassa hän teki rehellisen päätöksen yrittää voimiensa mukaan korvata sen pahan, mitä hänen rikollinen ahneutensa oli tuottanut tälle suloiselle ja viattomalle naiselle.

Kun hän seisoi paikallaan, näennäisesti kuunnellen arabialaisten poistuvia askeleita, mutta todellisuudessa kuitenkin ajatuksiinsa syventyneenä, lähestyi Jane Clayton häntä.

"Mitä meidän pitää nyt tehdä?" hän kysyi. "Aamulla tämä tulee ilmi", ja hän osoitti Mohammed Beydin liikkumatonta ruumista. "He tappavat teidät, kun löytävät hänet."

"Minulla on eräs suunnitelma", hän huudahti. "Siinä tarvitaan malttia ja rohkeutta teidän puoleltanne, mutta te olette jo osoittanut kumpaakin. Voitteko kestää vielä lisää?"

"Voin kestää mitä tahansa", vastasi Jane rohkeasti hymyillen, "kunhan se vain tarjoaa meille edes vähäisen pelastuksen mahdollisuuden".

"Teidän pitää tekeytyä kuolleeksi", selitti Werper, "ja sitten vien teidät leiristä pois. Ilmoitan vartiolle, että Mohammed Beyd on käskenyt minun viedä teidän ruumiinne viidakkoon. Tämän näennäisesti tarpeettoman toimenpiteen selitän siten, että Mohammed Beydissä oli syttynyt raju intohimo teitä kohtaan ja että hän siinä määrin katui tekoa, jonka kautta hänestä tuli teidän surmaajanne, ettei hän voinut kestää teidän elottoman ruumiinne sanatonta moitetta."

Jane nosti kätensä pysähdyttääkseen Werperin puheen. Hänen huulillaan väreili hymy.

"Oletteko ihan hullu?" hän kysyi. "Kuvitteletteko, että vartijat uskovat sellaista naurettavaa juttua?"

"Te ette tunne heitä", vastasi toinen. "Heidän karun ulkomuotonsa alla on paatuneesta ja rikollisesta luonteesta huolimatta selvästi havaittavissa romanttista tunteellisuutta, te tapaatte sen ominaisuuden tällaisilla ihmisillä kautta koko maailman. Romanttisuus se houkuttelee ihmisiä viettämään villiä lainsuojattoman ja rikollisen elämää. Se juoni onnistuu — älkää pelätkö."

Jane Clayton kohautti hartioitaan. "Voimme ainakin koettaa — ja mitä teemme sitten?"

"Kätken teidät viidakkoon", jatkoi belgialainen, "ja tulen teitä huomenna yksin hakemaan kahden hevosen kanssa".

"Mutta kuinka selitätte Mohammed Beydin kuoleman?" kysyi Jane. "Se huomataan ennenkuin te huomenna pääsette leiristä!"

"En selitä sitä", vastasi Werper. "Mohammed Beyd saa itse selittää sen — meidän täytyy jättää se hänen huolekseen. Oletteko valmis yrittämään?"

"Mutta odottakaa, minun pitää hankkia teille ase ja ammuksia." Niin sanoen Werper lähti nopeasti teltasta.

Hän palasi hyvin pian ja hänen vyölleen oli ilmestynyt revolveri ja patruunavyö entisten lisäksi.

"Tulkaa sitten ja heittäytykää hervottomana minun vasemman olkani yli."
Ja Werper polvistui ottaakseen hänet vastaan.

"Kas niin", hän sanoi nousten pystyyn. "Antakaa nyt käsivarsienne, jalkojenne ja päänne riippua hervottomina. Muistakaa olevanne kuollut."

Hetkeä myöhemmin mies astui ulos leiriin, ja hänen olkapäällään oli naisen ruumis.

Leirin ympäri oli rakennettu okainen boma torjumaan liian rohkeiksi käyneitä nälkäisiä petoja. Pari vartijaa asteli edestakaisin tulen valossa, jota he hoitelivat hyvin. Lähinnä oleva vartija katsahti hämmästyneenä nähdessään Werperin lähestyvän.

"Tässä on naisen ruumis", hän selitti. "Mohammed Beyd on käskenyt minun viedä sen viidakkoon, sillä hän ei voi katsella rakastamansa naisen kasvoja, jonka hän välttämättömyyden pakottamana surmasi. Hän kärsii suuresti, hän on ihan lohduton. Töintuskin sain hänet estetyksi riistämästä omaa henkeään."

Puhujan olalla odotti nuori nainen hervottomana ja säikähtyneenä arabialaisen vastausta. Hän oli varma, että mies nauraisi näin typerää juttua. Arabialainen paljastaisi seuraavalla hetkellä petoksen, jota Frecoult yritti, ja he olisivat kumpikin hukassa. Jane koetti ajatella, miten hän parhaiten voisi auttaa otaksuttua pelastajaansa siinä ottelussa, joka varmasti tulisi hetken parin päästä.

"Menettekö yksin vai haluatteko, että herätän jonkun, joka seuraisi teitä"? hän kysyi, eikä hänen äänensävynsä ilmaissut pienintäkään hämmästystä sen johdosta, että Mohammed Beyd oli osoittanut niin herkkää mieltä.

"Menen yksin", vastasi Werper ja katosi boman kapeasta aukosta, jonka vieressä vartija oli.

Hetkeä myöhemmin hän oli tullut taakkoineen puunrunkojen keskelle, ja ollessaan täydesti piilossa vartijan katseelta hän laski Janen maahan, kuiskaten matalasti: "Sh-sh".

Sitten hän vei suojattinsa hiukan kauemmaksi metsään, pysähtyi suuren puun alle, jossa oli laajalle leviävät oksat kiinnitti patruunavyön ja revolverin Janen vyötäisille ja auttoi häntä kiipeämään alaoksille.

"Huomenna", hän kuiskasi, "niin pian kuin voin päästä heistä, palaan teidän luoksenne. Olkaa miehuullinen, lady Greystoke, — me voimme vielä päästä pakoon."

"Kiitos", vastasi Jane matalalla äänellä. "Olette ollut hyvin ystävällinen ja urhoollinen."

Werper ei vastannut, ja yön pimeys kätki häpeän punan, joka kohosi hänen kasvoilleen. Hän kääntyi nopeasti ja riensi takaisin leiriin. Vartija näki paikaltaan hänen menevän omaan telttaansa, mutta ei nähnyt hänen ryömivän teltan takaosasta ulos kangasseinän alitse ja varovasti hiipivän siihen telttaan, jossa vanki oli ollut ja jossa nyt oli Mohammed Beydin ruumis.

Kohottaen takaseinän alakulmaa Werper ryömi sisään ja lähestyi ruumista. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui kuolleen ranteisiin ja laahasi ruumiin siihen paikkaan, josta hän oli tullut sisään. Kontaten käsin ja jaloin hän tuli ulos samoin kuin oli mennyt sisään ja veti ruumista perässään. Päästyään teltasta hän hiipi sen sivulle ja tarkasti leiriä niin pitkälle kuin näki — kukaan ei ollut katselemassa.

Hän palasi ruumiin luo ja nosti sen olkapäälleen. Pannen koko yrityksensä menestymisen yhden kortin varaan juoksi hän nopeasti kapean aukon yli, joka erotti vangin teltan kuolleen teltasta. Hän pysähtyi silkkiseinän taakse, laski taakkansa maahan ja jäi siihen, kuunnellen monta minuuttia liikkumatta.

Saatuaan lopulta varmuuden, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, hän kumartui ja kohotti telttaseinän alareunaa, meni selkä edellä sisään ja raahasi Mohammed Beydin ruumista jäljessään. Hän veti sitä perässään kuolleen rosvon vuodematoille saakka ja hapuili sitten pimeässä, kunnes löysi Mohammed Beydin revolverin. Hän palasi ase kädessä kuolleen miehen luo, polvistui vuoteen viereen ja pujottaen oikean kätensä aseineen mattojen alle kasasi vasemmalla kädellään joukon paksuja huopia revolverin yläpuolelle ja ympärille. Sitten hän veti liipasimesta ja yskäisi samalla hetkellä.

Joku teltan ulkopuolella seisova ei olisi hänen yskinnältään voinut kuulla tukahdutettua laukausta. Werper oli tyytyväinen. Synkkä hymy väreili hänen huulillaan, kun hän veti aseen matoista ja sovitti sen huolellisesti kuolleen miehen oikeaan käteen, taivuttaen kolme sormea kädensijan ympäri ja etusormi liipasimen suojuksen sisäpuolelle.

Hän viipyi vielä hetken järjestelläkseen sekaisia mattoja, ja lähti sitten, kuten oli tullutkin, kiinnittäen teltan takaseinän maahan, niinkuin se oli ollut, ennenkuin hän oli sitä kohottanut.

Mennen vangin telttaan hän poisti sieltäkin kaikki, mikä olisi osoittanut, että joku olisi kulkenut takaseinän alitse. Sitten hän palasi omaan telttaansa, astui sisään, kiinnitti telttansa takaseinän maahan ja ryömi vuoteelleen.

Seuraavana aamuna hän heräsi, kun Mohammed Beydin orja kiihtyneenä kutsui häntä oviaukolta.

"Pian! Pian!" huudahti musta kauhistuneella äänellä. "Tulkaa! Mohammed
Beyd on kuolleena teltassaan — hän on kuollut oman kätensä kautta."

Werper nousi nopeasti vuoteellaan istumaan, kuultuaan ensi hälytyksen, ja hänen kasvoillaan oli hämmästyksen ilme. Mutta mustan viime sanat houkuttivat hänen huuliltaan helpotuksen huokauksen, ja kasvojen jännittyneet piirteet lientyivät vinoksi hymyksi.

"Minä tulen", hän huudahti orjalle, ja vetäen saappaat jalkaansa hän nousi ja lähti teltastaan.

Leirin kaikilta puolilta juoksi kiihtyneitä arabialaisia ja mustia Mohammed Beydin silkkitelttaa kohti, ja sisään astuessaan Werper näki joukon rosvoja kokoontuneina ruumiin ympärille, joka nyt oli kylmä ja jäykkä.

Tunkien heidän keskitseen belgialainen pysähtyi kuolleen rosvon viereen. Hetken ajan hän katseli ääneti hiljaisia kasvoja ja kääntyi sitten arabialaisiin päin.

"Kuka on tämän tehnyt?" huudahti hän, ja hänen äänensä oli sekä uhkaava että syyttävä. "Kuka on murhannut Mohammed Beydin?"

"Mohammed Beydiä ei ole murhattu", huusivat miehet. "Hän on saanut omasta kädestään surmansa. Tämä ja Allah ovat todistajamme." Ja he osoittivat revolveria kuolleen miehen kädessä.

Werper teeskenteli hetken ajan epäuskoisuutta, mutta näytti lopulta käsittävän, että Mohammed Beyd oli tosiaan tappanut itsensä surren sen valkoisen naisen kuolemaa, jota hän kaikkien miestensä tietämättä oli rakastanut niin hellästi.

Werper itse kääri kuolleen miehen huovat ruumiin ympäri, sovittaen huolellisesti sisäpuolelle kärventyneen ja luodin lävistämän kankaan, joka oli vaimentanut edellisenä yönä ammutun laukauksen äänen. Sitten kuusi neekeriä kantoi ruumiin aukeamalle, jossa leiri oli, ja siellä he panivat sen matalaan hautaan. Kun löyhä multa putosi hiljaiselle hahmolle, joka oli pahaa kielivien huopien alla, pääsi Albert Werperiltä toinen helpotuksen huokaus — hänen suunnitelmansa oli onnistunut paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.

Ahmet Zekin ja Mohammed Beydin kuoltua olivat rosvot ilman johtajaa, ja lyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät palata pohjoiseen niiden heimojen luo, joihin kuuluivat. Saatuaan tietää, mihin suuntaan he aikoivat mennä, ilmoitti Werper, että hän puolestaan lähtisi itäänpäin rannikkoa kohti, ja kun he eivät tienneet hänellä olevan mitään, mitä olisivat halunneet, sanoivat he olevansa suostuvaisia päästämään hänet tiehensä.

Kun he ratsastivat pois, istui hän hevosellaan keskellä aukeamaa, katsellen, kuinka he toinen toisensa jälkeen hävisivät viidakkoon, ja kiitti jumalaansa, että vihdoinkin oli päässyt noiden roistojen kynsistä.

Kun hän ei enää kuullut ääntäkään heistä, kääntyi hän oikealle ja ratsasti metsään sitä puuta kohti, johon oli kätkenyt lady Greystoken. Pidättäen hevostaan sen alla hän huusi iloisella ja toivehikkaalla äänellä: "Hyvää huomenta!"

Vastausta ei kuulunut, ja vaikka hänen silmänsä tutkivat tiheätä lehvistöä, ei hän voinut nähdä merkkiäkään nuoresta naisesta. Laskeutuen ratsailta hän kiipesi nopeasti puuhun, niin että saattoi nähdä sen kaikki oksat. Puu oli tyhjä — Jane Clayton oli hävinnyt viidakkoyön hiljaisten hetkien aikana.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Kun Tarzan juoksutteli sormiensa välitse piikiviä jälleenlöydetystä pussista, palasivat hänen ajatuksensa keltaiseen harkkopinoon, josta arabialaiset ja abessinialaiset olivat niin leppymättömästi taistelleet.

Mitä yhteyttä oli likaisella metallipinolla ja kauniilla kimaltelevilla piikivillä, joita aikaisemmin oli ollut hänen pussissaan? Mitä tuo metalli oli? Mistä se oli tullut? Mikä oli tämä kiduttava, epämääräinen tunne, joka näytti vaativan hänen muistiaan tunnustamaan, että keltainen pino, jonka puolesta nämä miehet olivat taistelleet ja kuolleet, oli ollut likeisessä yhteydessä hänen menneisyytensä kanssa — että se oli ollut hänen?

Millainen oli hänen menneisyytensä ollut? Hän pudisti päätään. Hänen muistiinsa kohosi hitaasti ja epämääräisenä kuva lapsuudesta apinain keskuudessa — sitten tuli merkillisen sekasotkuinen joukko kasvoja, hahmoja ja tapahtumia, jotka eivät näyttäneet olevan missään tekemisissä Apinain Tarzanin kanssa ja jotka kuitenkin katkonaisessa muodossaankin olivat tuttuja.

Muisti pyrki hitaasti ja vaivaloisesti palautumaan, ja vahingoittuneet aivot alkoivat toipua, kun terveen verenkierron parantava vaikutus vähitellen poisti ja hävitti niiden äskeisen toimintahäiriön.

Ihmisillä, jotka kuvastuivat hänen sielunsa silmissä, oli nyt vasta viikkojen kuluttua taaskin tutut piirteet, mutta hän ei kuitenkaan voinut panna heitä niihin lokeroihin, joissa he kerran olivat olleet hänen menneessä elämässään, eikä hän myöskään voinut sanoa heidän nimiään. Heidän joukossaan oli muuan kaunis naaras, ja juuri hänen kasvonsa useimmin liikkuivatkin elpyvien aivojen sekavissa muisteloissa. Kuka tämä naaras oli? Mitä hän oli merkinnyt Apinain Tarzanille? Tarzanista tuntui kuin hän näkisi hänet juuri sillä paikalla, missä abessinialaiset olivat kaivaneet kultapinon maasta, mutta ympäristö oli toinen kuin nykyään — hän näki rakennuksen — hän näki monia rakennuksia — ja pensaikkoja, pensasaitoja ja kukkia. Tarzan rypisti otsaansa miettien mieli ymmällä tätä ihmeellistä ongelmaa. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän osaisi selittää kaikki, ja sitten, juuri kun hän oli onnistumaisillaan, häipyi koko taulu viidakkonäyksi, jossa alaston valkoinen nuorukainen tanssi alkuajan karvaisen apinajoukon kanssa.

Tarzan pudisti päätänsä ja huokasi. Miksi hän ei voinut muistaa kaikkea? Ainakin hän oli varma, että kultapino, paikka, jossa se oli, hänen takaa-ajamansa vaikeasti tavoiteltavan naaraan hieno tuoksu, valkoisen naisen muistikuva ja hän itse, Tarzan, olivat jollakin tavoin erottamattomasti liittyneet toisiinsa unohtuneen menneisyyden siteillä.

Jos nainen kuului hänen näkemäänsä paikkaan, niin mistä häntä olisi parempi etsiä tai missä odottaa kuin juuri sillä seudulla, joka hänen, Tarzanin, katkonaisten muistelmain mukaan tuntui olevan naisen tyyssijana? Sitä kannatti yrittää. Tarzan pujotti tyhjän pussin kantonauhan olkansa yli ja alkoi puita myöten vaeltaa tasangolle päin.

Metsän reunassa hän kohtasi arabialaiset, jotka palasivat Ahmet Zekiä etsimästä. Hän piiloutui, antoi heidän mennä ohi ja jatkoi sitten matkaa hävitettyä kotiansa kohti, jonka oli jo ollut vähällä muistaa.

Hänen matkansa tasangon poikki keskeytyi hänen huomatessaan pienen antilooppijoukon vähäisessä norossa, jossa maasto ja tuuli yhdessä tekivät väijymisen helpoksi. Lihava, vuoden vanha eläin oli puolen tunnin varovaisen hiivinnän ja äkillisen, villin hyökkäyksen palkkana. Myöhään iltapuolella apinamies istui kyykkyyn saaliinsa ääreen, nauttiakseen taitonsa, viekkautensa ja urheutensa hedelmää.

Kun nälkä oli tyydytetty, tuli janon vuoro. Joki houkutteli häntä virkistävän vetensä luo, ja kun hän oli juonut, oli yö jo tullut, ja hän oli yhä noin puolen kilometrin päässä jokea alaspäin siitä kohdasta, jossa hän oli nähnyt keltaisen harkkopinon ja jossa hän toivoi kohtaavansa muistamansa naisen tai saavansa jotakin selvitystä siitä, missä ja kuka hän oli.

Viidakon asujamille ei aika tavallisesti paljoakaan merkitse, ja kiire on suorastaan inhottava paitsi kun sen syynä on kauhu, raivo tai nälkä. Tänään eletty päivä oli mennyt. Huomispäivät, joita oli ääretön jono, riittäisivät oivallisesti Tarzanin tarkoituksiin. Ja sitäpaitsi apinamies oli väsynyt ja tahtoi nukkua.

Muuan puu tarjosi hänelle turvaa, yksinäisyyttä ja mukavuutta kuten hyvin varustettu makuuhuone ainakin, ja hän vaipui pian syvään uneen, villin joen rannalla metsästävien ja metsästettyjen eläinten säestäessä huudoillaan hänen uinailuaan.

Aamulla hän oli sekä nälkäinen että janoinen uudelleen, ja pudottautuen puusta hän lähti juomapaikalle joen rantaan. Siellä hän huomasi Numa-leijonan ehtineen ennen. Suuri otus lipoi vettä ahnaasti ja Tarzanin lähestyessä tiellä sen takana nosti päätään ja suunnaten katseensa taaksepäin tuuheaharjaisten hartioiden yli tuijotti tunkeilijaan. Sen kurkusta kuului matala varoitusmurina, mutta Tarzan, joka arvasi, että peto oli juuri lähtenyt saaliiltaan kylläisenä, teki vain pienen kierroksen ja jatkoi matkaansa joelle, jossa pysähtyi muutaman metrin päähän ruskeankeltaisen kissaeläimen yläpuolelle ja laskeutuen käsiensä ja jalkojensa varaan upotti kasvonsa viileään veteen. Hetken ajan leijona silmäili edelleen miestä, sitten jatkaen juontiaan, ja mies ja eläin sammuttivat janonsa vieri vieressä, kumpikin näennäisesti unohtaen toisensa läsnäolon.

Numa lopetti ensiksi. Kohottaen päätään se tuijotti joen poikki muutaman minuutin ajan, osoittaen ryhdissään sellaista kivettynyttä tarkkaavaisuutta, joka on luonteenomainen sen sukuisille eläimille. Jollei ohikulkeva tuulenhenki olisi löyhyttänyt sen mustaa harjaa, olisi sitä voinut luulla keltaisesta pronssista muovailluksi: niin liikkumaton, niin patsasmainen oli sen asento.

Syvä huokaus laajoista keuhkoista lopetti jäykkyyden. Mahtava pää kääntyi hitaasti ympäri, kunnes keltaiset silmät kohdistuivat mieheen. Karvaiset huulet kaartuivat ylöspäin, ja keltaiset torahampaat tulivat näkyviin. Toinen varoitusmurina tärisytti voimakkaita poskia, ja eläinten kuningas kääntyi mahtavana ympäri ja asteli hitaasti tietä pitkin tiheään kaislikkoon.

Apinain Tarzan joi edelleen, mutta tarkkasi harmailla silmillään salavihkaa ison eläimen jokaista liikettä, kunnes se oli kadottanut hänet näkyvistään, ja silloinkin hänen terävät korvansa saivat selville pedon kaikki toimet.

Joessa pistäydyttyään hän söi sattumalta löytämiään munia niukaksi aamiaisekseen, ja sitten hän lähti jokea ylöspäin huvilan raunioita kohti, missä kultaharkot olivat osoittaneet eilispäivän taistelun paikan.

Ja kun hän saapui sinne, oli hänen hämmästyksensä ja tyrmistyksensä suuri, sillä keltainen metalli oli kadonnut. Maakamara, jota miesten ja hevosten jalat olivat tallanneet, ei antanut mitään osviittaa. Tuntui siltä kuin harkot olisivat haihtuneet ilmaan.

Apinamies ei käsittänyt ollenkaan, minne kääntyä tai mitä tehdä. Ei ollut merkkiäkään mistään ladusta, joka olisi ilmaissut, että naaras oli ollut siellä. Metalli oli poissa, ja jos naaraalla ja metallilla oli jotakin yhteyttä, näytti hyödyttömältä odottaa häntä nyt, kun jälkimmäinen oli viety muualle.

Kaikki näytti Tarzanin mielestä häviävän häneltä — sievät piikivet, keltainen metalli, naaras, jopa muistikin. Hän oli pahalla tuulella. Hän päätti mennä takaisin viidakkoon hakemaan Tshulkia, ja niin hän kääntyikin taas metsää kohti. Hän matkasi nopeasti, harppoen tasangon poikki pitkin, kevein askelin, ja metsän reunassa hän kiipesi puihin ketterästi ja joustavasti kuin pikku marakatti.

Hänen matkallaan ei ollut mitään päämäärää — hän vain samosi eteenpäin viidakon halki. Esteettömän liikunnon tuottama ilo oli hänen pääasiallinen kiihoittimensa, ja toivo saada sattumalta jotakin selvää Tshulkista ja naaraasta oli toisarvoisena kannustimena.

Kahden päivän ajan hän kuljeskeli sinne tänne tappaen, syöden, juoden ja nukkuen, missä milloinkin parhaiten sopi. Kolmannen päivän aamuna hänen sieraimiinsa tuli miehen ja hevosen tuskin huomattava haju. Hän muutti heti suuntaansa ja liukui ääneti oksia pitkin sinne päin, mistä haju tuntui.

Ei kulunut kauan, ennenkuin hän tapasi yksinäisen ratsastajan matkalla itää kohti. Hän sai heti silmiensä avulla vahvistuksen siitä, mitä hänen nenänsä oli jo aavistanut — ratsastaja oli se, joka oli varastanut hänen sievät piikivensä. Raivon välähdys leimahti äkkiä harmaissa silmissä, kun apinamies laskeutui alemmille oksille, kunnes oli melkein suoraan pahaa aavistamattoman Werperin yläpuolella.

Vain nopea loikkaus, ja belgialainen tunsi raskaan ruumiin syöksyvän hänen kauhistuneen ratsunsa selkään. Hevonen hypähti korskuen eteenpäin. Jättiläiskäsivarret kietoutuivat ratsastajan ympäri, hänet raastettiin silmänräpäyksessä satulasta, ja hän huomasi lopulta makaavansa kapealla polulla alastoman valkoisen jättiläisen ollessa polvillaan hänen rintansa päällä.

Werper tunsi vangitsijansa heti, nähdessään miehen kasvot, ja hänen piirteilleen levisi pelon kalpeus. Vahvat sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa, oikeat terässormet. Hän yritti huutaa, rukoilla henkensä puolesta, mutta julmat sormet riistivät häneltä puhekyvyn yhtä varmasti kuin ne aikoivat riistää hengenkin.

"Koreat piikivet?" huudahti hänen rintaansa rutistava mies. "Mitä olet tehnyt koreilla piikivillä — Tarzanin koreilla piikivillä?"

Tarzanin sormet höltyivät vastauksen antamista varten. Kotvan aikaa saattoi Werper vain tavoitella henkeään ja yskiä. Lopulta hän kykeni taas puhumaan.

"Ahmet Zek, arabialainen, varasti ne minulta", hän huusi, "hän pakotti minut antamaan pussin ja piikivet".

"Näin kaiken sen", vastasi Tarzan, "mutta pussin piikivet eivät olleet Tarzanin piikiviä — ne olivat vain sellaisia kiviä, joita on yllinkyllin jokien pohjalla ja niiden viettävillä rannoilla. Arabialainenkaan ei huolinut niistä, sillä hän viskasi ne vihaisena pois, kun oli nähnyt ne. Minä tahdon takaisin koreat piikiveni — missä ne ovat?"

"En tiedä, en tiedä", huudahti Werper. "Annoinhan ne Ahmet Zekille, muutoin hän olisi tappanut minut. Muutamia minuutteja myöhemmin hän seurasi minua polkua pitkin surmatakseen minut, vaikka oli luvannut olla häiritsemättä minua ja minä ammuin ja tapoin hänet, mutta pussia ei hänellä ollut, ja vaikka etsin jonkun aikaa viidakosta, en voinut löytää sitä."

"Minä löysin sen, kuuletko", murisi Tarzan, "ja löysin myös piikivet, jotka Ahmet Zek oli kiukuissaan heittänyt menemään. Ne eivät olleet Tarzanin piikiviä. Sinä olet kätkenyt ne! Sano minulle, missä ne ovat, muutoin tapan sinut." Ja apinamiehen ruskeat sormet sulkeutuivat hieman lujemmin uhrin kurkun ympäri.

Werper ponnisti päästäkseen vapaaksi. "Hyvä Jumala, loordi Greystoke", onnistui hänen huudahtaa, "tekisittekö murhan saadaksenne kourallisen kiviä?"

Sormet höltyivät hänen kurkultaan, ja hämmästynyt, hajamielinen ilme lievensi harmaiden silmien ankaruutta.

"Loordi Greystoke!" kertasi apinamies. "Loordi Greystoke! Kuka on loordi Greystoke? Missä olen kuullut tuon nimen ennen."

"Mutta, mies, tehän olette loordi Greystoke", huudahti belgialainen. "Putoava kallionlohkare iski päähänne, kun maanjäristys luhistutti siihen maanalaiseen kammioon johtavan käytävän, johon te ja teidän mustat wazirinne olitte tulleet hakemaan kultaharkkoja. Isku hävitti muistinne. Te olette John Clayton, Greystoken loordi, — ettekö todellakaan muista sitä?"

"John Clayton, Greystoken loordi!" kertasi Tarzan. Sitten hän oli hetken vaiti. Pian hänen kätensä nousi epäröiden otsalle, kummastuksen ilme tuli hänen silmiinsä — kummastuksen ja äkillisen selviämisen. Unohdettu nimi oli herättänyt palaavan muistin, joka oli ponnistellut päästäkseen esille. Apinamies hellitti otteensa belgialaisen kurkusta ja hypähti pystyyn.

"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Jane!" Hän kääntyi äkkiä Werperiin päin. "Vaimoni?" hän kysyi. "Miten hänen on käynyt? Maatila on raunioina. Te tiedätte sen. Te olette jossakin yhteydessä kaiken tämän kanssa. Te seurasitte minua Opariin, te varastitte jalokivet, joita luulin sieviksi piikiviksi. Te olette veijari. Älkää koettakokaan sanoa minulle, ettette ole."

"Hän on pahempi kuin veijari", lausui rauhallinen ääni ihan heidän takanaan.

Tarzan kääntyi hämmästyneenä ja näki pitkän virkapukuisen miehen seisovan tiellä muutaman askeleen päässä, ja taempana oli joukko mustia sotureita Kongon vapaavaltion univormuissa.

"Hän on murhaaja", jatkoi upseeri. "Olen tavoittanut häntä pitkän aikaa, viedäkseni hänet tutkittavaksi ylemmän upseerin tappamisesta."

Werper oli nyt seisaallaan ja tuijotti kalpeana ja vavisten sitä kohtaloa, joka oli saavuttanut hänet sokkeloisen viidakon kätköistäkin. Hän kääntyi vaistomaisesti paetakseen, mutta Apinain Tarzan ojensi voimakkaan kätensä ja tarttui hänen olkaansa.

"Odottakaa!" sanoi apinamies vangilleen. "Tämä herra haluaa puhutella teitä, samoin minäkin. Kun välimme tulevat selviksi, saakoon hän teidät. Sanokaa minulle, kuinka vaimoni on käynyt."

Belgialainen upseeri katseli uteliaana melkein alastonta valkoista miestä. Hän huomasi omituisen vastakohdan miehen alkeellisten aseiden ja varusteiden ja hänen puhumansa sujuvan ja luontevan ranskankielen välillä. Edelliset edustivat alhaisinta, jälkimmäinen korkeinta sivistysmuotoa. Hän ei voinut täsmälleen määritellä tämän omituisen olennon yhteiskunnallista asemaa, mutta ainakaan hän ei pitänyt siitä rauhallisesta varmuudesta, jota mies osoitti uskaltaessaan määrätä, milloin hän saisi vangin haltuunsa.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi astuen esiin ja laskien kätensä Werperin toiselle olalle, "tämä herra on minun vankini. Hänen pitää tulla minun kanssani."

Upseeri kääntyi ja viittasi sotilaille, jotka olivat polulla hänen takanaan. Osasto aseistettuja mustia astui nopeasti esiin. Kiiruhtaen kolmen miehen taitse sotilaat ympäröivät apinamiehen ja hänen vankinsa.

"Minun puolellani on sekä laki että voima lain täytäntöönpanemiseksi", ilmoitti upseeri. "Älkäämme ryhtykö kiistelemään. Jos teillä on jotain valittamista tätä miestä vastaan voitte tulla kanssani ja esittää säännönmukaisesti syytöksenne täysivaltaisen tuomioistuimen edessä."

"Teidän lailliset oikeutenne eivät ole kaiken epäilyn yläpuolella, ystäväiseni", vastasi Tarzan, "ja teidän voimanne panna käskynne täytäntöön on vain näennäinen — ei todellinen. Te olette uskaltanut aseistetun joukon kanssa tulla brittiläiselle alueelle. Missä teillä on valtuus, joka oikeuttaa tällaiseen maahantunkeutumiseen? Missä on luovutuskirja, jonka nojalla voitte pidättää tämän miehen? Ja mitä takeita teillä on, että minä en voi hankkia aseistettua joukkoa, joka ympäröi teidät ja estää palaamasta Kongon vapaavaltioon?"

Belgialainen menetti malttinsa. "Minulla ei ole halua väitellä alastoman villin kanssa", hän huudahti. "Jollette tahdo kärsiä väkivaltaista kohtelua, ette saa sekaantua minun asioihini. Kersantti, ottakaa vanki."

Werper kurotti huulensa Tarzanin korvan kohdalle. "Varjelkaa minua heiltä, niin voin näyttää teille sen paikan, jossa näin vaimonne eilen illalla", hän kuiskasi. "Nyt juuri hän ei voi olla kaukana tästä paikasta."

Sotilaat, seuraten kersanttinsa merkkiä, sulkivat piirinsä ottaakseen Werperin kiinni. Tarzan tarttui belgialaisen vyötäisiin ja kantaen häntä kuin jauhosäkkiä loikkasi eteenpäin, koettaen murtaa itselleen tien ketjun läpi. Hänen oikea nyrkkinsä osui lähimmän soturin leukaan ja lennätti hänet taaksepäin tovereittensa päälle. Iskuun kohotetut kiväärit riistettiin niiden käsistä, jotka salpasivat hänen tiensä, ja mustat sotilaat keikahtelivat oikeaan ja vasempaan, kun apinamies taisteli rajuna vapautensa puolesta.

Mustat ympäröivät niin täydellisesti molemmat miehet, etteivät uskaltaneet ampua, peläten luotien osuvan tovereihin, ja Tarzan oli jo tunkeutunut heidän lävitseen ja aikoi juuri livahtaa viidakon sokkeloisiin kätköihin, kun muuan mies, joka oli takaa hiipinyt hänen luokseen, iski häntä pyssyllään raskaasti päähän.

Samalla hetkellä apinamies oli maassa, ja hänen selässään oli tusinan verran mustia sotureita. Tultuaan jälleen tuntoihinsa hän huomasi olevansa lujasti sidottu, ja samoin oli Werperkin. Saatuaan ponnistuksensa päättymään hyvin oli belgialainen upseeri hyvällä tuulella ja halukas ivailemaan vankejaan siitä, kuinka helposti heidät oli saatu kiinni, mutta hän ei saanut Apinain Tarzanilta yhtäkään vastausta. Werper taas oli hyvin liukaskielinen esittäessään vastalauseitaan. Hän selitti, että Tarzan oli englantilainen loordi, mutta upseeri vain nauroi tätä vakuutusta ja neuvoi vankiaan säästämään sanojaan, jotta voisi puolustaa itseään oikeudessa.

Kohta kun Tarzan tuli jälleen tajuihinsa ja huomattiin, ettei hän ollut pahasti loukkaantunut, sidottiin vangit sotilaiden keskelle ja alettiin marssia takaisin Kongon vapaavaltion rajaa kohti.

Illansuussa matkue pysähtyi erään virran varrelle; sotilaat tekivät leirin ja valmistivat illallisen. Läheisen viidakon tiheästä lehviköstä tarkkasi villi silmäpari hiljaisen innokkaasti ja uteliaasti mustien sotilaiden toimia. Olento katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta, kuinka rakennettiin boma, tehtiin tulia ja valmistettiin ruokaa.

Tarzan ja Werper olivat komppanian pysähdyttyä maanneet sidottuina pienen rensselikasan takana, mutta kun ateria oli saatu valmiiksi, käski heidän vartijansa heitä nousemaan ja tulemaan valkean ääreen missä heidän kätensä irroitettaisiin, jotta he voisivat syödä.

Kun jättimäinen apinamies nousi, näkyi viidakossa katselevan olennon silmissä hämmästynyt jälleentuntemisen ilme, ja villeiltä huulilta kuului matala kurkkuääni. Tarzan kävi heti tarkkaavaiseksi, mutta vastausmurina kuoli hänen huulilleen, koska hän pelkäsi, että se herättäisi sotilaiden epäluuloa.

"Aion puhua teille kovalla äänellä ja sellaista kieltä, jota ette ymmärrä. Olkaa kuuntelevinanne tarkasti, mitä sanon, ja mumiskaa silloin tällöin jotakin ikäänkuin vastaukseksi samalla kielellä — pakoonpääsymme voi riippua ponnistustenne menestymisestä."

Werper nyökkäsi suostumuksen ja ymmärtämyksen merkiksi, ja silloin alkoi hänen toverinsa huulilta kuulua merkillistä mongerrusta, jota voi yhtä sopivasti verrata koiran haukuntaan ja murinaan kuin marakattien rupatukseenkin.

Lähinnä olevat sotilaat katsoivat ällistyneinä apinamieheen. Jotkut heistä nauroivat, toiset taas vetäytyivät pois, ollen ilmeisesti taikauskoisen pelon vallassa. Upseeri lähestyi vankeja Tarzanin yhä rupatellessa ja pysähtyi heidän taakseen kuunnellen häntä hämmästyneenä ja mielenkiintoa osoittaen. Kun Werper mutisi jotakin naurettavaa sekamelskaa vastaukseksi, nousi hänen uteliaisuutensa ylimmilleen ja hän astui eteenpäin pyytäen saada tietää, mitä kieltä he haastelivat.

Tarzan oli tämän miehen puhetavan ja käytöksen nojalla tehnyt matkan aikana päätelmiä hänen sivistysmäärästään. Nyt hänen vastauksensa onnistuminen riippui hänen arviointinsa paikkansapitävyydestä.

"Oh, minäkin ajattelin, että se oli kreikkaa", vastasi upseeri, "mutta siitä on niin monta vuotta kun olen lukenut sitä, etten ollut enää varma. Mutta olisin kiitollinen, jos vastedes puhuisitte kieltä, johon olen paremmin perehtynyt."

Werper käänsi päänsä salatakseen irvistyksen ja kuiskasi Tarzanille:
"Hänelle se kyllä oli kreikkaa, ja minulle myöskin."

Mutta eräs musta sotilas jupisi tovereilleen matalalla äänellä: "Olen kuullut näitä ääniä ennen, — kerran yöllä, kun olin eksynyt viidakkoon, kuulin karvaisten mustien keskustelevan puissa, ja heidän sanansa muistuttivat tämän valkoisen miehen sanoja. Toivon, ettemme olisi löytäneet häntä. Hän ei ole ollenkaan ihminen, — hän on paha henki, ja meille tulee huono onni, jollemme päästä häntä menemään." Näin sanoen mies vilkui pelokkaasti viidakkoon päin.

Hänen toverinsa nauroi hermostuneesti ja poistui kertoakseen keskustelun muuteltuna ja liioiteltuna mustille sotilastovereilleen, niin että ennen pitkää jättiläisvangista oli sepitetty kaamea juttu, joka oli täynnä noituutta ja äkillisiä kuolemantapauksia, ja se oli levinnyt pitkin leiriä.

Ja syvässä pimeässä viidakossa, laskeutuvan yön tummien varjojen keskellä, heilautteli karvainen, ihmisen kaltainen olento itseään nopeasti puusta puuhun, matkaten etelään päin jossakin salaperäisessä tarkoituksessa.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Jane Claytonista, joka odotti puussa Werperin lähdettyä hänen luotaan, tuntui kuin ei pitkä yö milloinkaan loppuisi. Mutta se loppui kuitenkin vihdoinkin, ja tunnin kuluttua sarastuksesta hänen rohkeutensa elpyi ja hän sai uutta toivoa nähdessään yksinäisen ratsumiehen lähestyvän polkua pitkin.

Liehuva burnusi peitti laajoine päähineineen ratsastajan kasvot ja vartalon, mutta nuori nainen tiesi hyvin, että hänen edessään oli Frecoult, sillä tämä oli ollut arabialaisen puvussa ja ainoastaan hänen voi odottaa etsivän piilopaikkaa.

Se, mitä hän näki, lievensi pitkän yövalvonnan tuottamaa jännitystä. Mutta oli myöskin paljon sellaista, mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt tummia kasvoja valkoisen päähineen alla eikä kiiltävän mustien ratsumiesten jonoa, joka tien mutkan takana matkasi hitaasti johtajansa jäljessä. Tätä kaikkea hän ei tiennyt alussa, ja siksi hän kumartui alaspäin, lähestyvää ratsastajaa kohti, ja hänen suustaan pääsi tervetuliaishuudahdus.

Ensi sanan kuullessaan mies katseli puuhun pidättäen hämmästyneenä hevostaan, ja kun Jane näki abessinialaisen Abdul Murakin mustan naaman, vetäytyi hän kauhistuneena oksien taa, mutta liian myöhään. Mies oli nähnyt hänet ja kehotti häntä laskeutumaan maahan. Aluksi hän kieltäytyi, mutta kun tusinan verran mustia ratsumiehiä ilmestyi johtajansa taakse ja Abdul Murakin käskystä eräs heistä alkoi kiivetä puuhun hakemaan häntä, käsitti hän vastarinnan turhaksi, laskeutui hitaasti alas ja pysähtyi uuden vangitsijansa eteen rukoillen armoa oikeuden ja ihmisyyden nimessä.

Suuttuneena äskeisestä tappiosta ja kullan, jalokivien ja vankiensa menettämisestä Abdul Murak ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että häneen olisi vaikuttanut vetoaminen lempeämpiin tunteisiin, jotka itse asiassa olivat hänelle melkein outoja suosituimmissakin oloissa.

Kun hän palaisi synnyinmaahansa ja kertoisi retkestään Menelikille, olisi hänellä odotettavana arvonalennus ja mahdollisesti kuolemakin rangaistuksena epäonnistumisestaan ja vastoinkäymisestään. Mutta mieluinen lahja lohduttaisi ehkä keisarin vihaa, ja musta hallitsija ottaisi varmasti suosiollisena vastaan tämän vierasrotuisen kauniin olennon.

Jane Claytonin lopetettua puheensa vastasi Abdul Murak lyhyesti ottavansa hänet suojelukseensa; hänen täytyi kuitenkin viedä suojattinsa keisarin luo. Nuoren naisen ei tarvinnut kysyä syytä, ja toivo sammui taas hänen rinnassaan. Kohtaloonsa alistuen hän salli nostaa itsensä erään ratsumiehen taakse ja ryhtyi taas uusien käskijöiden alaisena matkaamaan sitä kohtaloa kohti, jota hän nyt alkoi pitää välttämättömänä.

Menetettyään oppaansa taistelussa rosvoja vastaan ja ollen itse perehtymätön tähän maahan oli Abdul Murak harhautunut kauas siltä polulta, jota hänen olisi pitänyt kulkea. Seurauksena oli, että hän oli edennyt vain vähän matkaa pohjoista kohti sitten kun oli aloittanut pakonsa. Tänään hän pyrki länteen päin, toivoen osuvansa johonkin kylään, josta saisi oppaita. Mutta yön tullessa hän oli yhtä etäällä toiveittensa toteutumisesta kuin auringon noustessakin.

Näin ollen oli koko joukko alakuloisuuden vallassa, leiriytyessään tiheään viidakkoon ilman vettä ja nälkäisenä. Hevosten houkuttelemina leijonat kiljuivat boman ympärillä, ja niiden kaameaan meteliin sekaantuivat vainottujen, kauhistuneiden eläinten kimeät kiljaisut. Ihmiset ja eläimet saivat tuskin unta silmiinsä, ja vartijoita asetettiin kaksinkertainen määrä, jotta heitä olisi tarpeeksi paljon torjumaan liian rohkean tai liian nälkäisen leijonan äkillistä hyökkäystä ja pitämään vireillä tulta, joka oli vielä tehokkaampi sulku leijonia vastaan kuin okainen boma.

Keskiyö oli jo ohi, ja Jane Clayton oli vain vähän torkahtanut siitä huolimatta, että oli viettänyt edellisen yön unta saamatta. Uhkaavan vaaran tunne näytti mustan käärinliinan tavoin levinneen leirin yli. Mustan keisarin vanhat tottuneet ratsumiehet olivat hermostuneita ja pahalla tuulella. Abdul Murak lähti vuoteeltaan ainakin kymmenen kertaa ja asteli rauhatonna edestakaisin liekaan pantujen hevosten ja rätisevän tulen välillä. Nuori nainen näki hänen suuren hahmonsa kuvastuvan liekkien kalpeata hohdetta vasten ja arvasi miehen nopeista, hermostuneista liikkeistä, että hän oli peloissaan.

Leijonien kiljunta kohosi äkilliseen raivoon, niin että maa lopulta tärisi niiden hirveästä äänestä. Hevoset hirnuivat kauhuissaan kimeästi ja tempoivat pidätysköysiään, mielettömästi yrittäessään päästä irti. Muuan ratsumies, joka oli tovereitaan uljaampi, kiiruhti potkivien, pystyyn syöksevien ja pelon hullaannuttamien eläinten joukkoon, koettaen turhaan niitä rauhoittaa. Eräs suuri, raju ja rohkea leijona loikkasi melkein boman luo, näkyen selvästi tulen kirkkaassa loisteessa. Vartija nosti aseensa ja ampui, ja pieni lyijyluoti päästi kaikki helvetin voimat kauhistuneen leirin kimppuun.

Luoti uursi syvän ja tuskallisen vaon leijonan kylkeen ja nostatti samalla kaiken pikku aivoissa piilevän eläimellisen raivon ilmiliekkiin, mutta ei vähentänyt pienimmässäkään määrässä pedon voimaa tai ketteryyttä.

Jollei leijona olisi haavoittunut, olisivat boma ja liekit käännyttäneet sen pois, mutta nyt haihdutti tuska ja raivo varovaisuuden sen mielestä. Päästäen äänekkään ja vihaisen kiljahduksen se selviytyi keveällä loikkauksella aidasta ja oli hevosten joukossa.

Jos leirissä tähänkin asti oli vallinnut hirveä melu, nousi nyt suorastaan kuvaamaton kaameiden äänien sekasorto. Se hevonen, jonka päälle leijona hyppäsi, kiljaisi kauhuissaan ja tuskissaan. Useat sen toverit katkaisivat kiinnitysköytensä ja syöksyivät mielettöminä pitkin leiriä. Miehet kavahtivat vuoteiltaan ja juoksivat pyssyt valmiina aitauksen luo, ja sitten hyökkäsi viidakosta boman takaa noin tusinan verran leijonia pelottomasti leiriin toverinsa esimerkin rohkaisemina.

Yksitellen, kaksin ja kolmittain ne hyppäsivät boman yli, kunnes pieni aitaus oli täynnä kiroilevia miehiä ja kiljuvia hevosia, jotka tappelivat henkensä edestä viidakon vihreäsilmäisten paholaisten kanssa.

Ensimmäisen leijonan hyökätessä oli Jane Clayton vaivaloisesti noussut pystyyn ja seisoi nyt kauhun lamaamana nähdessään villin verilöylyn, joka kohisi ja ryöppysi hänen ympärillään. Kerran muuan pillastunut hevonen tölmäsi hänet maahan, ja hetkeä myöhemmin eräs leijona, joka ajoi takaa toista kauhistunutta ratsua, pyyhälsi niin likeltä hänen ohitseen, että hän taas meni kumoon.

Pyssyjen räiskeen ja petojen kiljunnan keskeltä kohosi haavoittuneiden miesten ja hevosten kuolinhuutoja, kun verestä hullaantuneet leijonat iskivät ne maahan. Loikkivat pedot ja hyppivät hevoset estivät abessinialaisia toimimasta yhdenmukaisesti — joka mies sai itse pitää huolta itsestään — ja taistelun tuoksinassa mustat vangitsijat joko unohtivat suojattoman naisen tai eivät välittäneet hänestä. Parikymmentä kertaa oli hänen henkensä vaarassa — sitä uhkasivat hyökkäävät leijonat, potkivat hevoset ja kauhistuneiden ratsumiesten umpimähkään ammutut luodit, eikä vieläkään näkynyt pelastuksen mahdollisuutta, sillä nyt alkoivat ruskeankeltaiset metsästäjät, ilmaisten sukunsa pirullista viekkautta, kierrellä saaliinsa ympärillä, saartaen sen mahtavien, keltaisten torahampaiden ja terävien, pitkien kynsien piiriin. Yhä uudestaan syöksähti yksityinen leijona äkkiä pelästyneiden hevosten ja miesten keskelle, ja silloin tällöin jonkun hevosen onnistui tuskasta ja kauhusta hulluna kiitää ehein nahoin ympäröivien leijonien keskitse, hypätä boman yli ja pelastua viidakkoon, mutta miehet ja nainen eivät voineet sillä tavoin päästä pakoon.

Harhautuneen luodin satuttama hevonen kaatui Jane Claytonin viereen, ja muuan leijona loikkasi kuolevan eläimen yli suoraan toiselle puolelle mustan ratsumiehen päälle. Mies kohotti kiväärinsä ja iski tuloksetta leveään päähän; sitten hän tuupertui maahan, ja peto kumartui hänen ylitseen.

Kauhusta kiljaisten sotilas tarttui voimattomilla sormillaan pörröiseen rintaan, koettaen turhaan työntää irvistäviä leukoja poispäin. Leijona laski päänsä alas, kuului yksi ainoa kaamea rusahdus, kun uhkaavat torahampaat iskivät pelon vääristämiin kasvoihin, ja sitten peto lähti taas kuolleen hevosen ruumiin yli, raahaten hervotonta ja veristä taakkaa perässään.

Nuori nainen tarkkasi näytelmää silmät suurina. Hän näki pedon astuvan kompastellen hevosen raadolle, kaamean möhkäleen heiluessa sen leuoista alas etukäpäliin asti, ja hänen silmänsä tuijottivat lumoutuneina leijonaan, tämän mennessä hänen ohitseen muutaman askeleen päästä.

Ruumiin tuottama rasitus näytti raivostuttavan leijonaa, joka pudisteli elotonta uhriaan kiukkuisesti. Se murisi ja karjui hirveästi kuolleelle, tunnottomalle olennolle ja sitten pudotti sen, nosti päänsä ja katseli ympärilleen etsien jotakin elävää uhria, jolle saisi purkaa pahaa tuultaan. Leijonan keltaiset silmät kiintyivät pahaa ennustavina nuoren naisen hahmoon, ja pörröinen huuli kohosi paljastaen irvistävät torahampaat. Puistattava karjunta puhkesi villistä kurkusta ja peto kyyristyi hypätäkseen tämän uuden, avuttoman uhrin kimppuun.

Hiljaisuus oli jo aikaisin laskeutunut siihen leiriin, jossa Tarzan ja Werper makasivat lujasti sidottuina. Kaksi hermostunutta vartijaa asteli kierroksellaan ja heidän silmänsä vilkuilivat usein synkän viidakon läpitunkemattomiin vartijoihin päin. Muut nukkuivat tai koettivat nukkua — kaikki paitsi apinamies. Hän ponnisteli hiljaa ja voimakkaasti, katkaistakseen ranteitaan kahlehtivat siteet.

Lihakset pyöristyivät käsivarsien ja hartioiden sileän, ruskean nahan alla, suonet pullistuivat hänen ohimoillaan ponnistusten rajuudesta — nyt katkesi yksi säie ja sitten yhä useampia, kunnes toinen käsi oli vapaa. Viidakosta kuului matala kurkkuääni, ja apinamies kävi äkkiä hiljaiseksi ja jäykäksi kuin patsas; hän koetti korvin ja sieraimin saada selvää mustasta tyhjyydestä, jonka läpi hänen katseensa ei tunkeutunut.

Taas kuului kaamea ääni tiheästä, vihreästä syvyydestä leirin takaa.
Vartija pysähtyi äkkiä ja pinnisti silmiään nähdäkseen pimeyteen.
Kähärä villatukka hänen päässään jäykistyi ja nousi pystyyn. Hän kutsui
toveriaan käheästi kuiskaten.

Kaamea ääni uudistui taas, ja sitä seurasi melkein heti samanlainen vastausääni leiristä. Vartijat astuivat lähemmäksi toisiaan, tarkaten mustaa täplää, josta ääni näytti tulevan.

Juuri siinä kohdassa — se oli vastakkaisella puolella leiriä — kaartuivat puut boman yli. He eivät uskaltaneet mennä likemmäs. Heidän kauhunsa esti heitä herättämästä tovereitaan — he vain seisoivat pelosta jähmettyneinä ja tähystivät kamalaa ilmestystä, joka millä hetkellä tahansa voisi syöksyä viidakosta.

Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hämärä, kookas hahmo pudottautui keveästi puun oksilta leiriin. Sen nähdessään toinen vartijoista kykeni taas käyttämään lihaksiaan ja ääntään. Hän kirkaisi kovasti herättääkseen nukkuvan leirin, syöksyi lepattavan vartiotulen luo ja heitti siihen kasan risuja.

Valkoinen upseeri ja mustat sotilaat hyppäsivät vuoteiltaan. Uudestaan elpyneet tulen liekit leimahtivat korkealle valaisten koko leirin, ja heränneet miehet hätkähtivät taikauskoisen kauhun valtaamina näkyä, joka kohtasi heidän pelästynyttä ja hämmästynyttä katsettaan.

Noin kaksitoista suurta, karvaista hahmoa häämötti mahtavina puiden alla aitauksen toisessa päässä. Valkoinen jättiläinen, jonka toinen käsi oli vapaana, oli ponnistautunut polvilleen ja kutsui hirveitä yöllisiä vieraita luokseen, päästellen kurkustaan kaameana sekasotkuna eläimellisiä kurkkuääniä, haukuntaa ja murinaa.

Werperin oli onnistunut päästä istualleen. Hänkin näki lähestyvien ihmisapinoiden villit naamat ja tiesi tuskin, pitikö hänen tuntea helpotusta vai kauhua.

Suuret apinat loikkivat muristen Tarzania ja Werperiä kohti. Tshulk johti heitä. Belgialainen upseeri komensi miehiä ampumaan tunkeilijoita, mutta neekerit vitkastelivat, taikauskoisesti peläten karvaisia metsäihmisiä ja ollen varmoja, että valkoinen jättiläinen, joka tällä tavoin kykeni kutsumaan viidakon petoja avukseen, oli yli-inhimillinen olento.

Vetäen esiin oman aseensa upseeri ampui, ja Tarzan, joka pelkäsi, että pamaus vaikuttaisi hänen itse asiassa pelokkaisiin ystäviinsä, käski heitä kiiruhtamaan ja täyttämään hänen käskynsä.

Pari apinaa kääntyi pakoon paukauksen kuullessaan, mutta Tshulk ja puolisen tusinaa toisia kiiruhti vaappuen eteenpäin, ja apinamiehen käskyjä seuraten he tarttuivat sekä häneen että Werperiin ja kantoivat heitä viidakkoa kohti.

Belgialaisen upseerin onnistui uhkauksilla, herjauksilla ja kirouksilla saada vapisevat miehensä ampumaan yhteislaukauksen peräytyvien apinoiden jälkeen. Laukaus oli hajanainen ja huonosti tähdätty, mutta ainakin yksi luodeista osui maaliinsa, sillä kun viidakko sulkeutui karvaisten auttajain suojaksi, alkoi Tshulk, joka kantoi Werperiä leveällä olkapäällään, hoiperrella ja kaatui.

Hän oli samalla hetkellä taas pystyssä, mutta belgialainen arvasi apinan epävarmasta käynnistä, että se oli pahasti loukkaantunut. Hän jäi kauas jälkeen toisista, ja vasta monta minuuttia myöhemmin kun apinat olivat Tarzanin käskystä pysähtyneet, tuli Tshulk hitaasti heidän luokseen, hoippuen puolelta toiselle ja kaatuen lopuksi uudelleen taakkansa painon ja haavansa tuskan uuvuttamana.

Tuupertuessaan maahan Tshulk pudotti Werperin, niin että tämä kaatui kasvot alaspäin, apinan ruumiin ollessa puolittain hänen päällään. Tässä asennossa belgialainen tunsi jotakin puristuvan käsiään vasten, jotka yhä olivat sidottuina selkään — jotakin, mikä ei kuulunut apinan karvaiseen ruumiiseen.

Miehen sormet tunnustelivat koneellisesti esinettä, joka oli melkein niiden ulottuvilla — siinä oli pehmeä pussi täynnä pieniä kovia palasia. Werper äännähti kummastuksesta, kun hänen epäuskoinen mielensä vähitellen käsitti, miten asian laita oli. Tämä oli mahdotonta, mutta kuitenkin totta!

Hän ponnisteli hätäisesti riistääkseen pussin apinalta ja saadakseen sen omaan haltuunsa, mutta hänen sidottujen käsiensä rajoitettu liikkuma-ala esti sen. Hänen onnistui kuitenkin tunkea pussi kalliine sisältöineen housujensa vyötärön sisään.

Tarzan, joka istui vähän matkan päässä, irrotteli kahlehtivien nuorien jäljellä olevia solmuja. Pian hän heitti viimeisenkin nuoran syrjään ja nousi pystyyn. Lähestyen Werperiä hän polvistui tämän viereen. Hän tutki hetken ajan apinaa.

"Epäämättömästi kuollut", hän lausui. "Kovin paha asia — hän oli mainio miekkonen." Sitten hän kääntyi vapauttamaan belgialaista.

Hän vapautti ensin miehen ranteet ja kävi sitten käsiksi hänen nilkkojaan sitovien köysien solmuihin.

"Voin kyllä suoriutua lopusta", sanoi belgialainen. "Minulla on pieni taskuveitsi, jota he eivät huomanneet tarkastaessaan minua." Tällä tavoin hänen onnistui välttää apinamiehen tarkkaavaisuus; hän etsi pikku veitsensä, avasi sen ja leikkasi poikki pussin nahkahihnan, joka kulki Tshulkin olkapään yli. Sitten hän siirsi pussin housunkauluksesta paitansa rintamuksen alle, nousi ja lähestyi Tarzania.

Ahneus oli jälleen saanut hänet valtoihinsa. Unohtuneet olivat kaikki hyvät tarkoitukset, jotka Jane Claytonin luottamus hänen kunniaansa oli nostattanut. Mitä Jane oli saanut aikaan, sen oli pikku pussi hävittänyt. Werper ei voinut kuvitella, kuinka se oli tullut suuren apinan haltuun, jollei eläin mahdollisesti ollut nähnyt hänen taisteluaan Ahmet Zekin kanssa, huomannut pussia arabialaisella ja ottanut sitä pois häneltä. Mutta Werper oli varma, että Oparin jalokivet olivat tässä pussissa, ja vain se seikka häntä nyt innostutti.

"Nyt", sanoi apinamies, "pitäkää lupauksenne minulle. Viekää minut siihen paikkaan, jossa viimeksi näitte vaimoni."

Viidakon läpi tunkeutuminen vitkalleen liikkuvan belgialaisen jäljessä oli näin sydänyöllä hidasta hommaa. Apinamies oli äkeissään viivytyksestä, mutta eurooppalainen ei voinut heilautella itseään puusta puuhun kuten hänen ketterämmät ja voimakkaammat toverinsa, ja näin ollen kaikkien täytyi edetä samaa vauhtia kuin hitaimman.

Apinat maleksivat valkoisten miesten perässä muutamia kilometrejä, mutta pian heidän mielenkiintonsa laimeni, etummainen seisahtui pienelle aukeamalle, ja muut pysähtyivät hänen viereensä. Siinä he istuivat kurkistellen pörröisten kulmakarvojensa alta miehiä, jotka yhtä mittaa ponnistelivat eteenpäin ja vihdoin katosivat kumpikin lehväiselle polulle aukeaman laidassa. Sitten eräs apina etsi mukavan lepopaikan puun alta ja toiset seurasivat vähitellen hänen esimerkkiään, niin että Werper ja Tarzan lopulta jatkoivat yksin matkaansa; Tarzan ei ollut tästä hämmästynyt eikä huolissaankaan.

Miehet olivat edenneet vain vähän matkaa aukeamalta, jossa apinat olivat karanneet, kun heidän korviinsa kuului kaukaista leijonan kiljuntaa. Apinamies ei välittänyt näistä tutuista äänistä, ennenkuin samalta suunnalta kuului heikosti kiväärin laukaus. Ja kun sitten kuului kimeätä hevosten hirnumista ja melkein yhtämittaista ammuntaa, johon lisäksi sekaantui suuren leijonajoukon yltynyttä, villiä karjuntaa, kävi hän heti levottomaksi.

"Siellä on joku pulassa", hän sanoi kääntyen Werperiin päin. "Minun on mentävä sinne — siellä voi olla ystäviä."

"Vaimonne voi olla siellä", arveli belgialainen, sillä nyt kun hän taas oli saanut pussin haltuunsa, oli hän alkanut pelätä ja epäillä apinamiestä, ja hän oli mielessään miettinyt monenlaisia suunnitelmia päästäkseen irti tästä jättimäisestä englantilaisesta, joka oli sekä hänen pelastajansa että vangitsijansa.

Tarzan vavahti belgialaisen sanoista, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskanisku.

"Hyvä Jumala", hän huudahti, "hän voi olla siellä ja leijonat käyvät heidän kimppuunsa — ne ovat jo leirissä. Voin hevosten kiljunnasta päättää — kuulkaa! se oli kuolintuskissa olevan ihmisen huuto. Pysykää täällä, mies — tulen kyllä hakemaan teitä. Minun pitää ensin mennä heidän luokseen." Ja puuhun ponnahtaen solakka hahmo katosi äkkiä yöhön, nopeasti ja hiljaa kuin ruumiiton henki.

Hetken ajan Werper seisoi siinä, mihin apinamies oli jättänyt hänet. Sitten ilmestyi viekas hymy hänen huulilleen. — Pysyisinkö täällä? — hän kysyi itseltään. — Pysyisinkö täällä odottaakseni, kunnes palaisit ottamaan nämä jalokivet minulta? Ei, ystäväiseni, ei.

Kääntyen suoraan itäänpäin Albert Werper tunkeutui riippuvan viiniköynnöksen lehvistön läpi ja katosi lähimmäistensä näkyvistä — ainiaaksi.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kun Apinain Tarzan syöksyi eteenpäin pitkin puita, kuului abessinialaisten ja leijonain välisen taistelun melskeinen ääni yhä selvemmin hänen herkkiin korviinsa, vahvistaen hänen vakaumustaan, että ihmiset olivat hyvinkin tukalassa ottelussa.

Lopulta paistoi leiritulen loimu välillä olevien puiden keskitse selvästi, ja hetkeä myöhemmin jättimäinen apinamies pysähtyi eräälle leirin yli riippuvalle oksalle katselemaan alhaalla näkyvää kaameata verilöylyä.

Hän loi yhden ainoan kaikki käsittävän silmäyksen taistelunäyttämölle, ja sitten hänen katseensa kiintyi naisen hahmoon, joka oli suurta leijonaa vastapäätä; välillä oli vain hevosen raato.

Peto kyyristyi juuri hyppyyn, kun Tarzan sai hirveän näyn silmiinsä. Numa oli melkein sen oksan alla, jolla apinamies seisoi alastomana ja aseettomana. Tarzan ei epäillyt hetkeäkään — näytti siltä kuin hän ei olisi edes pysähtynyt joutuisassa kulussaan pitkin puita, niin salamannopeasti hän näki ja käsitti näyn alapuolellaan — niin välittömästi hän ryhtyi toimeen.

Jane Claytonista oli tilanne tuntunut niin toivottomalta, että hän vain seisoi välinpitämättömän toivottomana odottaen ison ruhon tölmäystä, joka viskaisi hänet maahan — odottaen sitä hetken kestävää tuskaa, jonka julmat kynnet ja kamalat torahampaat tuottaisivat, ennenkuin tulisi lempeä unohdus, joka lopettaisi hänen surunsa ja kärsimyksensä.

Mitä hyödyttäisi yrittää pakoon? Yhtä hyvä oli katsella kauheata loppua silmästä silmään kuin tulla turhan paon aikana takaapäin isketyksi maahan. Hän ei edes sulkenut silmiään poistaakseen kauhean, murisevan kidan näkyvistään. Niinpä hän nähdessään leijonan valmistautuvan hyökkäämään näki myöskin pronssinvärisen mahtavan hahmon loikkaavan yläpuoleltaan puusta samalla hetkellä, jolloin Numa nousi hypätäkseen.

Janen silmät kävivät ihmetyksestä ja epäuskoisuudesta suuriksi, kun hän näki tuon hahmon, joka tuntui kuolleista nousseelta. Leijona oli unohdettu — samoin hänen oma vaaransa — kaikki oli merkityksetöntä, paitsi tämän merkillisen kuolleistaheräämisen ihme. Huulet raolla ja kädet lujasti puristettuina kohoilevaa rintaa vasten Jane kurottautui silmät suurina eteenpäin kuolleen puolisonsa näkemisestä lumoutuneena.

Hän näki jäntevän hahmon solahtavan leijonan viereen ja syöksyvän loikkaavaa petoa vastaan valtavan, elävän muurinsärkijän tapaisena. Hän näki pedon suistuvan sivulle, kun se oli jo melkein hänen kimpussaan, ja samalla hetkellä hän käsitti, ettei pelkkä aineeton aave voinut tällä tavoin tehdä tyhjäksi mielettömän leijonan hyökkäystä — tuossa oli todellinen, elävä voima, joka oli suurempi kuin eläimen.

Tarzan, hänen Tarzaninsa eli! Sanomattoman ilon huuto puhkesi hänen huuliltaan, mutta kauhu keskeytti sen, kun hän näki puolisonsa täydelleen suojattoman aseman ja käsitti, että leijona oli tointunut ja kääntynyt Tarzania vastaan mielettömän kostonhimon vallassa.

Apinamiehen jalkojen juuressa oli kuolleen abessinialaisen hyljätty kivääri, hänen, jonka raadeltu ruumis oli raajat levällään siinä, mihin Numa oli sen jättänyt. Nopea katse, joka oli tähystellyt maasta jotakin puolustusasetta, huomasi pyssyn, ja kun leijona nousi takajaloilleen käydäkseen kiinni uhkarohkeaan ihmisolentoon, joka oli uskaltanut pikkuruisine voimineen asettua sen saaliin väliin, suhahti raskas pyssynperä ilmassa ja pirstoutui pedon leveään otsaan.

Samalla hetkellä kun leijona vaipui hengetönnä maahan, heittäytyi Jane Clayton innokkaasti odottavan miehensä syliin. Lyhyen hetken ajan Tarzan puristi puolisoaan hellästi rintaansa vasten, sitten pikainen silmäys ympärille herätti apinamiehen huomaamaan vaarat, jotka yhä ympäröivät heitä.

Joka taholla leijonat yhä loikkivat uusien uhrien kimppuun. Pelosta hullut hevoset uhkasivat heitä yhä, syöksyessään umpimähkään aitauksen toiselta laidalta toiselle. Eloonjääneiden soturien pyssyjen luodit lisäsivät vain heidän tilanteensa vaarallisuutta.

Paikoilleen jääminen oli kuoleman tavoittelua. Tarzan tarttui Jane Claytoniin ja nosti hänet leveälle olkapäälleen. Mustat, jotka olivat nähneet hänen tulonsa, katselivat kummastuneina, kuinka alaston jättiläinen helposti hyppäsi puun oksille, josta oli kuin aave pudottautunut leiriin, ja katosi kuten oli tullutkin, vieden heidän vankinsa mukanaan.

Ja niin pääsi Tarzan kenenkään ahdistamatta abessinialaisten leiristä, josta taistelun melske seurasi häntä syvälle viidakkoon, kunnes lisääntyvä välimatka vähitellen vaimensi sen kokonaan.

Apinamies lähti takaisin siihen paikkaan, johon oli jättänyt Werperin. Nyt oli hänen sydämessään iloa äsken vallinneen pelon ja surun sijasta, ja hän oli päättänyt antaa belgialaiselle anteeksi ja auttaa häntä pakenemaan. Mutta kun hän tuli sinne, oli Werper poissa, ja vaikka Tarzan huuteli häntä monta kertaa, ei hän saanut vastausta. Varmana siitä, että mies oli omia suunnitelmia seuraten tahallaan välttänyt häntä, tunsi hän, ettei hänellä ollut mitään velvollisuutta panna vaimoaan taaskin vaaroille ja rasituksille alttiiksi, ryhtymällä perusteellisemmin etsimään kadonnutta belgialaista.

"Hän on paollaan tunnustanut syyllisyytensä, Jane", hän sanoi. "Me annamme hänen nyt niittää, mitä on kylvänyt."

He suuntasivat matkansa suoraan kuin kirjekyyhkyset raunioita ja hävitystä kohti sille paikalle, joka kerran oli ollut heidän onnellisen elämänsä keskuksena. Pian pystyttäisivät avuliaat mustat kädet heidän kotinsa taas kuntoon uskollisten wazirien ahertaessa jälleen iloisina ja onnellisina siitä, että kuolleena murehdittu isäntäväki oli palannut.

Heidän tiensä sivuuttivat Ahmet Zekin kylän, ja siellä he tapasivat paalutuksesta ja alkuasukasmajoista vain hiiltyneitä, yhä savuavia jäännöksiä mykkänä todistuksena voimakkaan vihollisen vihasta ja kostosta.

"He eivät voi olla kaukana meistä", sanoi Tarzan, "Busuli ja muut. Kulta on mennyttä ja samoin Oparin jalokivet, Jane, mutta meillä on toisemme ja wazirit — meillä on rakkautta, rehellisyyttä, ja ystävyyttä. Ja mitä ovat kulta ja jalokivet näihin verrattuina?"

"Jospa vain Mugambi eläisi", vastasi Jane, "ja ne muut urheat miehet, jotka uhrasivat henkensä turhaan koettaessaan suojella minua!"

Tuntien sekä iloa että surua he menivät ääneti kotoisen viidakon läpi ja päivän muuttuessa illaksi tuli apinamiehen korviin etäisten äänien epäselviä sointuja.

"Me lähestymme wazireja, Jane", hän sanoi. "Voin kuulla heidät edessämme. Luullakseni he aikovat leiriytyä yöksi."

Puoli tuntia myöhemmin puolisot kohtasivat joukon mustia sotureita, jotka Busuli oli koonnut ryhtyäkseen kostosotaansa rosvoja vastaan. Heidän mukanaan olivat heimon vangitut naiset, jotka he olivat löytäneet Ahmet Zekin kylästä, ja Busulin sivulla häämötti tuttu musta hahmo, joka oli jättimäisiin wazireihin verrattuna hyvin kookas. Siinä oli Mugambi, jonka Jane oli luullut kuolleen hiiltyneitten raunioitten keskelle.

Ah, sellaista jälleennäkemistä! Tanssi, laulu ja nauru herätti synkän metsän kaiut myöhään yöhön. Wazirit kertoivat yhä uudestaan erilaisista seikkailuistaan. Yhä uudelleen he toistelivat taistelunsa villejä petoja ja villejä miehiä vastaan, ja päivä sarasti jo, kun Busuli ainakin neljännenkymmenennen kerran selosti, kuinka hän, mukanaan kourallinen sotureitaan, oli katsellut taistelua kultaharkoista, johon Abdul Murakin abessinialaiset olivat ryhtyneet Ahmet Zekin arabialaisia rosvoja vastaan, ja kuinka he, voittajien ratsastettua pois, olivat hiipineet esiin joen kaisloista ja lähteneet tiehensä kalliit harkot mukanaan, kätkeäkseen ne sellaiseen paikkaan, josta rosvon silmä ei niitä milloinkaan voisi huomata.

Kun vertailtiin belgialaisesta saatuja kokemuksia, tultiin täysin selville hänen pahanilkisestä toiminnastaan. Vain lady Greystoke näki myös jotakin kiitettävää miehen käytöksessä, mutta hänenkin oli vaikea sovittaa toisiinsa Werperin monia inhottavia tekoja ja tätä yhtä ritarillisuuden ja kunnian ilmausta.

"Syvällä jokaisen ihmisen sielussa", sanoi Tarzan, "piilee varmaankin kunnollisuuden siemen. Sinun oma viattomuutesi, Jane, se pikemminkin kuin avuttomuutesi herätti hetken ajaksi sen syvälle vajonneen miehen uinuvan kunniantunnon. Tämän yhden teon kautta hän ilmaisi paremman puolensa; ja korvatkoon se kaikki hänen tekemänsä synnit, kun hänet kutsutaan Luojansa eteen."

Oli kulunut kuukausia. Wazirien työ ja Oparin kulta oli uudelleen rakentanut ja pannut kuntoon Greystoken hävitetyn kodin. Suuren afrikkalaisen maatilan yksinkertainen elämä jatkui taas samaan tapaan kuin ennen belgialaisen ja arabialaisten tuloa. Eilispäivän surut ja vaarat oli unohdettu.

Ensi kerran moneen kuukauteen loordi Greystoke tunsi voivansa saada vapaapäivän itselleen ja wazireilleen. Järjestettiin suuri metsästysretki, jotta uskolliset työntekijät voisivat juhlallisesti viettää työnsä lopettajaisia.

Pyyntimatka onnistui kaikissa suhteissa hyvin, ja kymmenen päivän kuluttua sen alkamisesta lähti runsaasti kuormattu safari paluumatkalle waziri-tasankoa kohti. Loordi ja lady Greystoke ratsastivat Busulin ja Mugambin kanssa matkueen etunenässä, ja heidän naurunsa ja puhelunsa ilmaisi sitä teeskentelemätöntä tuttavallisuutta, jonka yhteiset harrastukset ja molemminpuolinen kunnioitus synnyttää erirotuistenkin kunnollisten ja älykkäiden ihmisten kesken.

Jane Claytonin hevonen kavahti äkkiä jotakin esinettä, joka oli pitkän ruohikon piilossa avoimella paikalla viidakossa. Tarzanin terävät silmät tähystivät nopeasti selitystä eläimen vauhkouteen.

"Mikä tuossa on?" huudahti hän hypäten satulasta ja hetkeä myöhemmin olivat kaikki neljä kehässä ihmisen pääkallon ja pienen vaalenneen luukasan ympärillä.

Tarzan kumartui ja nosti nahkapussin ihmisen kaameiden jäännösten vierestä. Pussin sisällä tuntui olevan jotakin kovaa, ja häneltä pääsi hämmästyksen äännähdys.

"Oparin jalokivet!" hän huudahti kohottaen pussia korkealle ja jatkoi:
"Tässä on siis belgialaisen Werperin jäännökset."

Mugambi nauroi. "Katsohan pussin sisään, bwana", huudahti hän, "niin näet minkälaisia Oparin jalokivet ovat — näet, minkä puolesta belgialainen antoi henkensä." Ja neekeri nauroi ääneen.

"Koska", vastasi Mugambi, "täytin belgialaisen pussin joen soralla ennenkuin pakenin abessinialaisten leiristä, jossa olimme vankina. Jätin belgialaiselle ainoastaan arvottomia kiviä ja vein mukanani jalokivet, jotka hän oli varastanut sinulta. Minun ikuiseksi häpeäkseni jää, että ne jälkeenpäin varastettiin minulta, kun nukuin viidakossa, mutta belgialainen ainakin menetti ne — avaa hänen pussinsa, niin saat nähdä."

Tarzan irrotti hihnan, joka piti nahkapussin suuta suljettuna, ja antoi sisällön hitaasti valua kämmenelleen. Mugambin silmät kävivät näystä suuriksi, ja toisilta pääsi hämmästyksen ja epäuskoisuuden huudahduksia, sillä homehtuneesta ja hauraaksi käyneestä pussista juoksi virtanaan loistavia ja säkenöiviä jalokiviä.

"Oparin jalokivet!" huudahti Tarzan. "Mutta kuinka Werper sai ne jälleen haltuunsa?"

Ei kukaan osannut vastata, sillä Tshulk että Werper olivat kuolleet, eikä kukaan muu tiennyt asiasta.

"Mies parka!" sanoi apinamies heilauttaen itsensä taas satulaan. "Kuolemassaankin hän on sovittanut rikkomuksiaan — saakoot hänen pahat tekonsa unohtua samalla kun hänen luunsa pääsevät rauhaan."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZAN JA OPARIN AARTEET: SEIKKAILUROMAANI AFRIKAN AARNIOMETSISTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.