E-text prepared by Tapio Riikonen

KALKKAROKÄÄRMEET

Kirj.

KURT LANGE

Suomentanut A. H.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Taru 1923.

SISÄLLYS:

    I. Kalkkarokäärmeitten luolassa.
   II. Pelastettu viime hetkellä. — Hyvä palkinto.
  III. Salaperäinen tapaus "präärian sydämessä".
   IV. Selitys ja uhkarohkean pelin alku.
    V. Peli elämästä ja kuolemasta.
   VI. Jälleen kalkkarokäärmeitten vallassa.
  VII. Hyvässä kellarissa.
 VIII. Mies matkalaukussa ja viimeisen tanssin alku.
  IX. Juhlan loppu ja hyvä kaappaus.

I.

KALKKAROKÄÄRMEITTEN LUOLASSA.

Yksinäinen kulkija liikkuu sangen hitaasti Arizonan pääkaupungin Phoenixin pääkatua. Kaupungissa kuusine tuhansine ihmisineen ei ole paljon kehumista. Mutta usein kyllä sattuu, että asukkaat joutuvat vilkkaaseen liikkeeseen. Ja syynä siihen on tietysti aina joku villien arizonapoikien uusi kuje.

Tällä kertaa oli siellä kuitenkin tavattoman rauhallista, ei mikään kiinnittänyt erikoisesti yksinäisen kulkijan huomiota huolimatta siitä, että hän silminnähtävästi oli muukalainen paikkakunnalla ja näki ensimäistä kertaa aito cowboyden pääkaupungin.

Miehellä oli suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen ja pitkävartiset saappaat, joihin keltaiset korderoyhousut oli pistetty. Hän näytti olevan farmarin ja cowboyn välimuoto, mutta ei muuten mitenkään huomiotaherättävä — ei edes kirkuvan punaisen kaulahuivinsa vuoksi, jonka molemmat päät läpättivät kuin siivet. Tietysti ei takataskuista puuttunut helposti käsille saatavia revolvereita.

Mutta muukalainen hän paikkakunnalla oli, muuten olisi hän liikkunut suuremmalla varmuudella eikä silmäillyt joka puolelle niinkuin teki — pysähtyäkseen lopuksi eräälle portille, joka johti pieneen, heiluvilla palmuilla, pippuripuilla, oleandereilla ja muilla ihanuuksilla koristettuun pihaan.

Puiden takana oli kaksikerroksinen tiilirakennus ja matala kylkirakennus palvelusväkeä varten.

Kun oli alkanut hämärtää ja pian tulisi aivan pimeä, ei tästä ihanuudesta voinut eroittaa paljoakaan. Mutta muukalaisen seisoessa ja katsellessa, tuli pieneen portin yläpuolella olevaan ikkunaan valoa ja hän saattoi nähdä talon numeron, joka sai hänet tyytyväisesti murahtamaan ja mutisemaan itsekseen:

— Saattaa olla viekkauttakin… Näitä pokerihaikaloja ei tapaa sieltä minne ne on päästetty. Mutta joka tapauksessa… Antaa mennä!

Nahkaliivinen mies heitti vielä kerran katseen houkuttelevaan talonnumeroon — juuri siihen, jota oli etsinyt — ja vei samalla kätensä lähimpään revolveritaskuun — ikäänkuin tunnustellakseen, että siellä oli kaikki kunnossa, ja uudisti saman liikkeen vastakkaisella puolella. — Senjälkeen meni hän niin äänettömästi kuin mahdollista suletulle portille koettaen astua niin, etteivät hänen askeleensa turhanpäiten narskuvassa hiekassa kuuluisi.

Messinkisellä kirjelaatikolla ja nimikilvellä varustetun portin luona hän pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan.

Sisällä, samoinkuin pihalla ja kadullakin, oli kaikki hiljaista.
Jossain kaukana kaupungilla kuului koira haukkuvan. Siinä kaikki.

Hän vetäytyi hiukan sivulle voidakseen silmäillä talon toistakin puolta. Mutta oli tullut jo niin pimeä, ettei hän voinut edes eroittaa oliko siellä ikkunoita. — Mutta äkkiä huomasi hän aivan vieressään seinää vasten olevat rautatikapuut, kenties paloportaat, jotka lähemmin tarkastellessa osoittautuivat johtavan katolle. Hän näki myöskin, että tikapuut johtivat aivan läheltä toisessa kerroksessa olevaa parveketta, niin että sillä saattoi siirtää itsensä portaita myöten joko ylös tahi alas — mikä kai oli tulenvaaran sattuessa tarkoituskin.

Muukalaiseen vaikutti tämä huomio rauhoittavasti. Hän näki siinä keinon pelastua muustakin kuin tulen vaarasta; niin, hetkisen tuntui hänestä melkein siltä, kuin pitäisi hänen sisäänmennessään käyttää juuri parveketta eikä tavallista käytettyä tietä.

Tämä ajatus kuitenkin hylättiin yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Se saattaisi hänet sisälläolijoiden kanssa sotajalalle ja hänen tarkoituksensa oli esiintyä mahdollisimman varovasti — saavuttaakseen päämaalinsa, jota varten oli tullut.

Hetkistä myöhemmin oli hän jälleen portin vieressä. Vihdoin ojensi hän päättävästi kätensä ja painoi sähkökellon nappia.

Hänen kasvoillaan oleva ilme, kun portti silmänräpäyksessä avattiin, oli varmasti paras kummastuksen merkki millä ajatella saattoi. — Näytti kuin olisi sisäpuolella seisottu valmiina millä hetkellä hyvänsä avaamaan ja hän saattoi vain, kuten sanottu, näyttää äärimmäisen hölmistyneeltä, kun tulenvalossa porttiaukossa näyttäytyi kiiltävän musta neekeri, joka irvisti hänelle tervetuliaisiksi ja sanoi papukaijamaisen koneellisesti:

— Ketä haetaan?

— Haen talonomistajaa tahi oikeammin vuokraajaa, mr Täyskäsi-Frediä, tuli vastaus melkein yhtä koneellisesti — ei tosin sellainen, jollaiseksi se olisi tullut, jos hänellä olisi ollut muutamia sekuntteja miettimisaikaa.

— En tunne, sanoi musta irvistäen niin, että hampaat loistivat.

— Ettekö? Well, kenties nimellä Fred Folson?

— Fred Folson? —

— Juuri niin. Älkääkä seisoko siinä kuin irvistelevä orangutangi…
Etsin Fred Folsonia ja…

— Kuinka oli nimi.

— Pitääkö minun tosiaankin huutaa se korviinne?… Fred…

— Sen kuulin. Mutta mikä on oma nimenne?

— Dennis Muley.

Neekeri pureskeli hyvässä rauhassa kynsiään ja näytti neuvottomalta.

— Odottakaa vähän, mr Muley; sanoi hän vihdoin ja löi portin kiinni vieraan nenän edessä. Tämä antoi kuulua muutamia sanoja, joiden mainitsematta jättämisellä teemme hänelle parhaan palveluksen.

Onneksi koetellulle kärsivällisyydelleen ei hänen tarvinnut odottaa kauan. Portti salaperäiseen pimeään taloon avautui uudelleen ja tällä kertaa selko selälleen. — Ilosta säteilevin kasvoin sanoi neekeri:

— Sydämellisesti tervetullut, sir! Astukaa sisään! Astukaa sisään! —
Mr Folson pyysi teitä odottamaan salongissa, sir… Astukaa sisään…
Minä näytän tietä…

Vieras saatettiin upeasti koristettuun halliin. Neekeri aukasi toiseen huoneeseen johtavan oven ja vieras kuuli hänen huutavan sinne:

— Miss Belly! Täällä on herra, joka haluaa tavata mr Folsonia. Hä!…

Viimeinen sana kuului kuin tukahdutetulta ilkeältä naurulta eikä suinkaan tuntunut lupaavan hyvää. Mutta vieras ei ollut parempaa odottanutkaan. Ja hän oli täysin varuillaan olipa sitten odotettu tahi ei.

Erittäin miellyttävä naisääni sisähuoneesta kuului sanovan:

— Pyytäkää häntä astumaan sisään.

Mr Dennis Muley, jolla nimellä toistaiseksi tahdomme häntä kutsua, totteli käskyä. Hän sysäsi ovella seisovan neekerin syrjään ja oli seuraavassa sekunnissa hienossa kabinetissa, joka oli kalustettu silkkipäällyksisillä mahonkihuonekaluilla, paksuilla ääntävaimentavilla matoilla ja seinillä olevilla kultakehyksisillä peileillä, jotka saivat huoneen näyttämään paljoa suuremmalta kuin se oli. Monista kattokruunussa olevista sähkölampuista paloi vain kaksi, jotka olivat ympäröidyt himmeillä verhoilla, niin että valaistus oli hyvin hillitty.

Huoneen perällä näkyi ameriikkalainen kirjoituspöytä. Sen ääressä istui nuori nainen, joka oli puettu hienoon kotipukuun. Sikäli kuin vieras saattoi eroittaa, näytti nainen sangen kauniilta ja askaroi panemalla pasianssia. Joka tapauksessa oli hänellä käsissään kortit ja hän näytti olevan niihin niin kiintynyt, että tuskin huomasi vieraan tuloa.

Mr Dennis Muley rykäsi keveästi.

Naisen huulilta kuului heikko huudahdus. Hän nousi, teki kädenliikkeen ja samalla hetkellä säteili huoneeseen mitä kirkkain valo.

Hän oli vienyt kätensä sähkönappulalle ja seisoi nyt kirkkaassa valaistuksessa, joka ensi hetkellä vaikutti häikäisevästi vieraaseen. Nainen huudahti sointuvalla äänellään:

— Suokaa minulle anteeksi, sir… Hajamielinen kuten tavallisesti, korteista ennustaessani. — Millä voin teitä palvella?

Valaistuksen äkillinen voima ja naisen käytös, mutta vielä enemmän hänen omituiset silmänsä, olivat saaneet vieraan pois tolaltaan. Hän jäi vastauksen velkaa ja tuijotti vain naiseen tämän jatkaessa:

— Ketä te etsitte?

— Mr Täyskäsi Frediä.

— Täyskäsi-Frediä?… Häntäkö, tahi oikeammin mr Fred Folsoniako te haette? Tahi kenties jotain muuta "Täyskättä"? lisäsi nainen ilveilevästi naurahtaen.

— Niin, se kyllä pitää paikkansa.

— Mikä pitää paikkansa?

— Että haen mr Täyskäsi-Frediä.

— Siinä tapauksessa surkuttelen, ettette voi häntä tavata.

— Enkö? Mutta hän sanoi minulle asuvansa täällä ja senvuoksi olen tullut.

— Täällä häntä ei kuitenkaan ole… Mitä hänestä haluatte?

— Minulla on yksityistä asiaa.

— Valitan vielä kerran.

— Etsin täältä paikkaa.

Naisen silmät loistivat omituisesti. Hän sanoi hymyillen:

— Tulitteko ilmoituksen johdosta?

Vieras veti koneellisesti taskustaan sanomalehden, ojensi sen naiselle ja osoitti kysymyksessä olevaa ilmoitusta vastaamatta muuten kuin lyhyellä nyökkäyksellä ja sanoilla.

— Well! Tämä tässä.

— Niin. Tämän tiedän.

Ja nainen silmäili muukalaista ikäänkuin tämä olisi ollut ihmeellinen eläin, tarkasteli häntä päästä jalkoihin ja sanoi vihdoin:

— Ja te kelpaisitte — ulosheittäjäksi?

— Niin luulen,

— Mahdollista… mutta ette tänne.

— Olen ollut ulosheittäjänä ennenkin — New-Yorkissa.

— Kenties, mutta ette Arizonassa.

— Onko se täällä vaikeampaa, sanoi vieras, joka tosin oli kookas ja leveähartiainen mies, mutta ei kenties kuitenkaan täyttänyt täällä vaadittavaa mittaa.

— Etelävaltiossa on yleensä veri kuumaa. Ettekö tiedä mitä täällä vaaditaan.

— Tämähän on pelipaikka.

Nainen vavahti ikäänkuin ei vastaus olisi häntä miellyttänyt. Hän vastasi tutkivin katsein:

— Siinä tapauksessa hyvin yksityinen. Vain ystäville ja tutuille.

— Mutta silloin ei kenties tarvita ulosheittäjää ollenkaan, sanoi vieras pettynein ilmein.

— Aivan oikein! Vaikka välistä…

— Well! Silloin otan paikan… kokeeksi.

— Otatte? — kysykää ensin saatteko.

— Juuri senvuoksi olen tullut tänne. — Ja minä olen kyllin vahva heittämään ulos kymmenenkin, jos niin tarvitaan ja ystävyys rikkoutuisi… tarkoitan, ettei peli menisi kaikkien mielen mukaan. — Sellainen mies minä olen. — Alan koska tahansa.

Vielä kerran miestä silmäiltyään sanoi nainen:

— Hyvä, saammehan kuulla mitä veljeni sanoo.

— Veljenne?

— Niin, mr Täyskäsi Fred, mr Folson, tarkoitan.

— Missä hän sitten on?

— Odotan häntä kotiin koska hyvänsä. — Istukaa niin kauaksi. Voittehan silmäillä sanomalehtiä. Niitä on tuolla kulmapöydällä. Luulen veljeni heti tulevan.

Nainen ihmeellisine silmineen katosi ja vieras istuutui, mutta heti oven sulkeuduttua muuttui hän vilkkaammaksi ja vähemmän cowboymaiseksi kuin koko aikana sitä ennen.

Äärimmäisellä mielenkiinnolla tutki hän katseellaan kaikkea huoneessa olevaa. Äkkiä nousi hän jäntevänä ja hiipi äänettömästi kuin kissa halliin johtavalle suletulle ovelle sekä pani korvansa sitä vasten.

Mutta ei ääntäkään kuulunut, ei liioin sen oven takaa, josta nainen oli kadonnut.

Kolmaskin ovi tahi käytävä oli huoneesta.

Sen eteen oli kiinnitetty raskas verho ja siihen suuntasi vieras katseensa pitkäksi aikaa ennenkuin hiipi sen luo.

Verhon takana oleva ovi oli sulettu kahdenkertaiseen lukkoon. Siltä taholta ei hän luullut tarvitsevansa pelätä mitään yllätyksiä aikoessaan ryhtyä jatkuviin tutkimuksiin tämän odottamattoman odotusajan kestäessä.

Hän meni kirjoituspöydän luo, jonka ääressä nainen oli korttien kera askaroinut.

Pöytä oli lukittu. Kortit olivat levällään ulosvedetyllä laudalla. Tässä ei ollut mitään epäiltävää, jota hän oli toivonut löytävänsä. Mutta kun hänen ammattiinsa kuului raivata tieltään kaikki mahdolliset vastukset, veti hän esille kokoelman työkaluja, joita lukkosepät — sitä pahempi myöskin varkaat — käyttävät, sekä valmistautui näiden avulla jatkamaan tutkimuksiaan tässä salaperäisessä talossa aavistamatta, että verho juuri nyt heilui hiljaa ja sen takana oleva ovi oli avautunut. Ovessa seisoi sama nainen, joka äsken oli ollut sisällä ja silmäili läpitunkevilla silmillään terävästi jokaista vieraan pienintäkin liikettä, samalla kun hänen hyvinmuodostuneilla huulillaan väikkyi ilkeä hymy.

Niin, tutkiva vieras ei aavistanut, että häntä pidettiin tarkoin silmällä. Hän ei tiennyt itse olevansa taitavasti viritetyn ansan uhri, enempää kuin sitäkään, ettei hänellä, vaan hänen vastustajillaan oli yliote.

Paikka, johon hän oli henkilökohtaisten asioittensa vuoksi joutunut, oli yksi pahimmista peliluolista, joita Arizonan pienessä pääkaupungissa oli, vaikka siitä ei paljon tiedetty, sillä kaikki oli niin salaista ja naamioitua, ettei kaupungin poliisikaan varmuudella tiennyt mitä siellä tapahtui, vaikkakin se oli tehnyt eräitä johtopäätöksiä.

Sillävälin saattoi katsoja nähdä kuinka muukalainen ilman suurempaa vaivaa sai pöydän auki. Hän näki myöskin, kuinka tämä alkoi kaikessa kiireessä selailla ja lukea papereita, avaten laatikon toisensa jälkeen — käyttäen sanalla sanoen aikansa mahdollisimman hyvin ja ollen silminnähtävästi sangen mielissään siitä, että hänet oli jätetty näin kauaksi yksin.

Mutta hän ei löytänyt mitä etsi. Hän pani kaikki tarkoin entisille paikoilleen, antaen tuon tuostakin kuulua tyytymättömyyden murinan. Vihdoin hän veti kirjoituspöydän kannen alas ja sulki pöydän.

Juuri kun hän oli valmis, hän säpsähti.

Verhon takaa kuului epäilyttävä ääni. Kääntyessään sinne päin näki hän aivan selvään, että se liikkui ikäänkuin heikosta ilmavedosta. Samalla oli hän kuulevinaan kuinka sen takana oleva ovi lukittiin.

Tuliko sieltä kenties joku varovaisesti hiipien? Tällä tavoinko odotettu tulisi?

Muukalainen vain tuijotti samalla kun hän vaistomaisesti vei kätensä toiselle revolverille valmiina kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, jos niin tarvittaisiin.

Mutta verhon takana oli hiljaista ja äänetöntä. Vieras luuli nähneensä ja kuulleensa väärin, minkä hän kuitenkin varmuuden vuoksi tahtoi todeta.

Varpaillaan hiipien veti hän äkkiä verhon syrjään.

Siellä ei ollut ketään.

Kyllä, sittenkin. Alhaalla lattialla, verhon ja oven välissä oli pieni peltilaatikko puoliavoimine kansineen ja kun hän ei ennen ollut nähnyt sitä, täytyi hänen uteliaisuudesta silmäillä tarkemmin tätä niin salaperäisesti ilmestynyttä laatikkoa.

Hän kumartui ja kohotti varovaisesti kantta.

Samalla hetkellä kuului sähisevä ääni ja ennenkuin hän ehti vetäytyä syrjään, oli maan peloittavin matelija — kalkkarokäärme — kietoutunut hänen kätensä ympärille samalla kun sen sarvirenkainen pyrstö kääntelehti vilkkaasti edestakaisin aiheuttaen juuri tuon hyvintunnetun ja peloittavan äänen.

Mutta ei siinä kaikki. Miesraukan kokeet vapautua eivät ehtineet johtaa mihinkään tulokseen, ennenkuin vielä pari noista kauheista ja myrkyllisistä käärmeistä oli kiemurrellut ulos laatikosta ja hyökännyt hänen kimppuunsa, samalla kun käden ympäri kietoutunut puri häntä juuri kun hän lennätti sen lattialle… mutta liian myöhään.

Kalkkarokäärme oli purrut häntä.

Ellei ajoissa saataisi vastamyrkkyä ja hoitoa, olisi hän ehdottomasti hukassa.

Silloin kuuli hän oven avautuvan ja ennenmainitun naisen huutavan täysin keuhkoin:

— Tänne, Fred! Kiiruhda! Hän on kiinni! Vakoilija! Fred! Fred! Ota
Gaspard mukaasi.

Ei viipynyt monta sekunttia, ennenkuin Frediä huutavan naisen rinnalla näyttäytyi kaksi asestettua miestä valmiina antamaan kuulien soida samalla kun vieras — peläten käärmeitä ja uusia puremia — ei uskaltanut liikahtaakaan eikä tiennyt mihin ryhtyä. Hän oli auttamattomasti kadotettu.

II.

PELASTETTU VIIME HETKELLÄ. — HYVÄ PALKLNTO.

— Onneksi olkoon! huusi toinen kookkaista miehistä raa'asti nauraen sekä uhkaavasti revolveriaan uhrille heilutellen. — Hauska nähdä sinua! Tulit kuin kutsuttuna.

— Hän on vastannut tuohon ilmoitukseen, sanoi nainen.

— Well! Sanoppa sitten, ettei ilmoittaminen kannata, jatkoi nauraja.

— Hän etsii ulosheittäjän paikkaa.

— Juuri niin! Ja ulos hän pääseekin, vaikk'ei seurassa, niinkuin on ajatellut. Mutta joka tapauksessa, istukaa niin saamme keskustella.

Mr Dennis Muley vain tuijotti ivailevaan ryhmään. Hänen kohtalonsa oli katsottava selväksi. Hän oli joutunut viekkaimpaan ansaan, mistä koko poliisiaikanaan oli osannut uneksia. Kysymys oli vain kuolintavasta — joko käärrneenmyrkystä tahi kuulasta. Viimemainittu olisi varmasti vähemmän tuskallinen ja pikaisempi.

— Onko tämä oikea? kuului vanhempi molemmista miehistä kysyvän.

— Ei enempää eikä vähempää, vastasi nuorempi, jota kutsuttiin
Gaspardiksi. Mr Morgan itse. Yksi itsepäisimmistä.

— No mitä siihen tulee, niin saa hän pian enemmän kuin tarvitsee lopettaakseen sen puuhan ainaiseksi, sanoi vanhempi.

Ja kääntyi naiseen lisäten:

— Eikö ilmoitukseni ollut nerokas? Muussa tapauksessa…

— Aloitehan oli minun, kuten tavallisesti, kuului vihainen vastaus.

— Tietysti. Mutta minä laadin ilmoituksen.

— Minun saneluni mukaan, niin. Katso nyt vain, ettei hän jälleen livahda, sillä silloin ovat asiamme entistä huonommin.

— Livahda, sanoit sinä? Kalkkarokäärmeen myrkkyä veressä ei pitkälle potkita, joten siitä asiasta voit olla rauhallinen.

— Hänen pitäisi saada kuula myöskin.

— Kiitoksia paljon, jotta katu tulisi väkeä täyteen.

Niin pitkälle ei mr Morgan — niinkuin hänen nimensä todella oli — ollut ajatellut. Laukaus kokoaisi kenties väkeä ja toisi pelastuksen.

Mutta ei maksanut vaivaa koettaa ampua juuri nyt, vain pieni liikekin revolveritaskuun päin ja hän makaisi maassa.

Toiset sensijaan saisivat ampua, mutta ei kiinteään maaliin.

Tätä mielijohdetta seuraten syöksyi hän äkkiä päätäpahkaa sitä aavistamattomien miehien kimppuun ja yli-inhimillisellä voimalla oli hän seuraavassa silmänräpäyksessä antanut yhdelle iskun leukaan ja toiselle ohimoon, niin että molemmat yht'aikaa kaatuivat lattialle.

Nainen tarttui yhteen lattialla kiemurtelevista käärmeistä. Hän piti sitä edessään kuin käärmeenlumoojatar ja mr Morgan vältti hädin tuskin toisen pureman, kun käärme singahutettiin suoraan hänen kasvoihinsa.

Salamannopeasti väistyi hän syrjään. Sekunnin murto-osassa oli hän suuressa hallissa ja käärme lensi sensijaan kolmanteen mieheen, joka ryntäsi ovesta apuun, mutta pysähtyi äkkiä kauhusta huutaen ja sai kylliksi tekemistä koettaessaan vapautua kuolemaatuottamasta pedosta.

— Belly! Belly! Auttakaa! Tänne Fred ja Gaspard! Auttakaa!

Mutta sekä Fredillä että Gaspardilla oli pätevä syy olla kuulematta sillä korvalla — enempää kuin toisellakaan. Kuin tajuttomiksi juopuneina makasivat he liikkumatta matolla, samalla kun raivoavalla naisella oli täysi työ käärmeitten kokoamisessa sittenkun hänen ritarinsa numero kolme oli vapautettu vaarallisesta kiusanhengestään. Mutta käärmeet olivat nyt niin ärtyneitä, että ne kävivät kenen kimppuun hyvänsä.

Nämä suotuisat olosuhteet antoivat poliisimies Morganille tilaisuuden kreivinaikaan päästä pakoon. Se ei tapahtunut kuitenkaan suletun portin kautta, vaan siten, että hän löi rikki ikkunan ja heittäytyi suinpäin puutarhaan, sekä sieltä kadulle, rientääkseen tulisen kiireesti lähimpään apteekkiin.

Mutta oli pimeä ja takanaan kuuli hän nopeita askeleita. Samassa vihelsi kuula aivan hänen toisen poskensa sivu. Hän kumartui alas ja heittäytyi sivuun juuri kun peliluolan portinvartia, jättiläismäinen neekeri, oli hänet saavuttamaisillaan. Mutta tämä kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan läpitunkevan poliisipillin ja jyrisevän äänen, joka huusi:

— Tännepäin, Mexiko Maria! Halloo, boys! Whakee! Who! Hi ho! Täällä on jotain hauskaa.

Enempää ei Morgan kuullut. Hän oli vaipunut kasaan kuin tyhjä säkki. Vaarallinen käärmeenmyrkky oli jo alkanut vaikuttaa. Päätä poltti kuin olisi se ollut täynnä sulaa lyijyä. Ja kieli kasvoi suussa tukahduttavaksi möhkäleeksi. Mr Morganin, jäljillä olevan poliisimiehen, väärinpelaajien kauhun, asiat olivat sangen huonosti.

Nyt seisoi hänen ylitseen kumartuneena nuori sheriffi Arizona Bert ja tämän vieressä Handsome Harry sekä jättiläinen Big Bob, joka oli antanut kuulua sen peloittavan huudon, jonka johdosta takaa-ajava neekeri oli lähtenyt käpälämäkeen välttääkseen kiinnijoutumista.

Oli kuultu laukaus ja vaikk'ei sellainen ääni itsessään olekaan Arizonassa huomionarvoinen — vielä vähemmin harvinainen — oli Arizona Bert apulaisineen syöksynyt ulos "saloonista", jossa he istuivat ruokailemassa. He olivat tulleet Phoenixiin samana iltana siitä syystä, että siellä luultiin erään kauan etsityn rosvojoukon oleskelevan.

— Tämä näyttää pahalta, tämä, sanoi Handsome Harry valaisten miestä salalyhdyllään… Mikä hänellä lienee? Verta ei vaatteilla näy.

Nuori sheriffi kumartui katsomaan ja niin teki Big Bobkin.
Viimemainittu huusi äkkiä tavallisella meluavalla tavallaan.

— Käärmeenpurema!… Mustansininen!… Mexiko-Maria!… Tämä on valmis haudankaivajalle koska hyvänsä… Kalkkarokäärmeitä, sir!

— Lorua! Kalkkarokäärmeitä kaupungissa, sanoi Bert, josta asia kuitenkin näytti epäilyttävältä.

— Uskokaa mitä haluatte, massa Bert, mutta niin on asia. Olin kerran
Points Rockissa ja siellä…

— Sisään salooniin, keskeytti Bert peläten, että nyt tulisi joku Bobin pitkiä selontekoja myrkyllisistä käärmeistä ja muista. — Lääkäri on hankittava heti. Matkalle, Harry! Bob ja minä kannamme hänet sisään. — Lääkäri tahi apteekkari, kumpi hyvänsä, joka voi vain antaa vastamyrkkyä, jos sitä tarvitaan.

Handsome Harry katosi kuin nuoli etsimään lääkäriä.

Arizona Bert ja Big Bob kantoivat tajuttoman niin varovaisesti kuin mahdollista salooniin ja panivat hänet sohvalle, erääseen sivuhuoneeseen — "pokerihuoneeseen", joka aina on sellaisissa paikoissa ja jossa kuolema monissa muodoissa on kutsumattomana vieraana villien lurjusten ja riidanhaluisten kantavieraiden joukossa, mutta luultavasti ei silti milloinkaan ennen tällä tavoin.

Sillä mitä enemmän nuori sheriffi katseli sisääntuotua, sitä enemmän alkoi hänkin — niin uskomattomalta kuin se hänestä näyttikin — kallistua siihen luuloon, että tässä oltiin tekemisissä vaarallisen käärmeenmyrkyn kanssa, joka aivan varmaan lopettaisi uhrinsa, jollei aikanaan tulisi apua.

— Onko täällä kaupungissa lääkäreistä puute? kysyi hän kääntyen kapakanisännän puoleen, joka suu auki töllisteli tapahtumaa.

— Oli meillä toissapäivänä yksi. Mutta on mahdollista, että hän on jo mennyt.

— Mennyt!

— Niin, nähkääs, asia on sillä tavoin, että pojat mieluummin parantelevat tautinsa itse. Se on huokeampaa, eikä ole niin hengenvaarallista.

— Hengenvaarallista?

— Niin, saattaisihan saada liian voimakasta lääkettä… Ja enimmäkseen ollaan totuttu whiskyyn… Sitäpaitsi on paikkakunnan apteekkarin niin kirotun vaikea lukea kirjoitusta, ainakin reseptejä. Tavallisesti on kyseessä lyijymyrkytys, tietysti — jollei heti kuole mikä on yksinkertaisinta. Erään kerran…

Onneksi sairaalle avautui ovi kesken tätä alettua yksityistapausten selittelyä. Sisään tuli ensiksi mies, joka oli metodistisaarnaajan ja makkarantekijän välimuoto. Kädessään oli hänellä matkalaukku, niin avara, että siihen olisi mahtunut keskikokoinen sika, Tämän kaiken yllä riippui valtavareunainen olkihattu kuin katto ja sen alta vilkkui pari epämääräisen väristä rotansilmää.

Tämä mies oli kaupungin tilapäinen lääkäri.

Hänen takanaan seisoi Handsome Harry ja säteili niin kuin olisi löytänyt maailman suurimman kultakimpaleen.

— Mitä luulette? sanoi Bert osoittaen tajuttomaan.

Lääkäri kumartui sairaan yli ja sanoi päättävästi:

— Myyty mies!

— Häntä ei siis voi pelastaa?

— Siitä tulee kallis juttu — jos se sittenkään onnistuu. Mutta minun on joka tapauksessa saatava omani — etukäteen.

— Saatte taksan mukaan.

— Taksan?… Minä arvioin työni itse, olen tohtori Spike.

— Paljonko tahdotte?

— Sata dollaria.

— Saatte kymmenen, mr Spike. Käykää heti toimeen.

Lääkäriksi itseään kutsuva mies käänsi nuorelle sheriffille selkänsä ja aikoi jättää "tapauksen" oman onnensa nojaan. Mutta ovella tapasi hänet Bert, joka tyynesti, mutta päättävästi sanoi:

— Saatte valita, mr Spike. Joko te hänet jollain vastamyrkyllä parannatte tahi…

— Tahi mitä?

— Saatte kärsiä epämiellyttäviä, kenties kuolettavia seurauksia.

— Minkälaisia sitten? sanoi lääkäri aikoen juuri siepata revolverinsa, mutta Bert ehti ennen ja asetti oman revolverinsa miehen rintaa vasten ja sanoi:

— Tämännäköisiä!

Mies näytti vakuutetulta. Bertin äänessä oli jotain, josta ei saattanut juuri erehtyä. Mr Spike pani suuren matkalaukkunsa lattialle, aukasi sen, mutta sanoi:

— Viisitoista kai kuitenkin saan?

— Kaksikymmentäviisi, jos onnistutte, muuten ette senttiäkään. Pankaa revolverinne toistaiseksi tuonne pöydälle ja käykää toimeen.

Mr Spike totteli.

Hän kietoi ylös takinhihansa ja alkoi tutkia potilasta. Tapaus ei näyttänyt hänestä ollenkaan harvinaiselta. Hän sanoi lyhyesti ja selvästi:

— Kalkkarokäärmeen purema.

Senjälkeiset tapahtumat väsyttäisivät muita kuin asiantuntijoita. Mutta sitten kun tämä näillä seuduilla ei niinkään ainutlaatuinen lääkäri oli työskennellyt noin puolisen tuntia, avasi sairas hitaasti silmänsä ja tuijotti kummastuneena ympärilläseisojiin. Mr Spike laski hihansa alas, läjäytti laukkunsa kiinni ja sanoi kuin maailman luonnollisimpana asiana:

— All right! Rahat tänne.

Arizona Bertin täytyi nauraa. Hän antoi kaksikymmentäviisi dollaria sekä revolverin ja sanoi:

— Tällä kertaa teitte kaksoistempun.

— Kaksoistempun?… Mitä sillä tarkoitatte?

— Pelastitte kaksi elämää.

— Kaksi?

— Niin, hänen ja omanne.

— Painukaa hiiteen!

Ja omituinen hengenpelastaja katosi tarjoiluhuoneeseen kaataen siellä sisäänsä jättiläisryypyn niinkuin se olisi ollut vain suullinen vettä.

Handsome Harry ja Big Bob nauroivat niin että kaikui nähdessään "tohtorin" ottavan ryypyn paineeksi kokonaisen kanan ja syövän sen vilauksessa luineen päivineen.

Mutta molemmat meluavat keskeyttivät naurunsa ja suuntasivat katseensa kahteen poliisikonstaapeliin, jotka astuivat salooniin mukanaan paperirulla, jonka käärivät auki ja alkoivat naulata sitä huoneen seinälle.

— Mitä peijakasta nyt? sanoi Big Bob — kulkeeko poliisi naulaamassa markkinailmoituksia? Ehkä sirkus Wild-West-Show?

— Kenties tanssiaiset? sanoi Harry, joka mielellään pyörähteli kun siihen tarjoutui tilaisuus.

— Pidä minusta kiinni!… Rahaa ansaittavana… Lue, poika!

Ja Arizona Bertin askaroidessa pelastetun kanssa, lukivat molemmat:

                 Tuhannen dollarin palkinto
    luvataan sille, joka voi antaa tietoja siitä, mihin tukkukauppias
    Gerald Morgan Vancouverista on joutunut.

    Todennäköisesti on hän kadonnut Phoenixissä, Arizonassa, tahi sen
    läheisyydessä, josta hänen viimeinen sähkösanomansa on lähetetty,
    torstaina kello 10 aamupäivällä. —

Alla olivat tuntomerkit ja muut tiedot, joita sekä Big Bob että
Handsorne Harry alkoivat lähemmin tutkia.

— Se mies on joutunut kovaan kiipeliin, sanoi Bob.

— Niin pelkään.

— Ja nyt ne luulevat, että täkäläinen poliisi voi jotain tehdä.

— Ei se siltä näytä.

— Tiedätkö mitä minä olisin tehnyt tässä tapauksessa, jos olisin ollut paikkakunnan poliisi, toisin sanoen, jos minulla olisi ollut oikeus käskeä.

— En. Mitä sitten? kysyi Harry.

— Olisin pitänyt suuni kiinni.

— Silloin ei asia olisi tullut milloinkaan tunnetuksi.

— Mutta minä olisin saanut rahat yksin.

— Voithan nytkin saada.

— Se ei käy, kun työskentelee yhtiössä.

— Missä yhtiössä?

— Master Bertin ja teidän muiden kanssa.

— Halloo siellä, Bob ja Harry, kuultiin päällikön huutavan sairashuoneesta. Tänne whiskyä ja kuppi kuumaa maitoa. Nopeasti!

Molemmat toverukset saivat muuta ajateltavaa. Mutta juuri heidän astuessaan "pokerihuoneeseen", jossa käärmeenpurema mies istui nojaten sohvankulmaan — nyt vaaleana eikä enää sinisenä — huudahti Big Bob:

— Näetkö, Harry!

— Mitä niin?

— Lyön vetoa, että olemme hänet jo saaneet. Ajattele miten kirotun vihaiseksi tuo saita tohtori tulee. Sillä hänhän oikeastaan miehen pelasti. Mies sohvassa ei ole kukaan muu kuin Gerald Morgan.

III.

SALAPERÄINEN TAPAUS "PRÄÄRIAN SYDÄMESSÄ."

Sohvassa oleva mies sai kulauksen whiskyä lämpimässä maidossa. Hän nieli annoksen ikäänkuin se olisi ollut hänestä inhoittavaa. Sitten vaipui hän jälleen kokoon ja kuiskasi:

— Kiitoksia, rakkaat ystävät, tämä teki joka tapauksessa hyvää. Nyt vielä muutamia minuutteja lepoa ja olen varmasti jälleen terve. Saatte kuulla, mutta ei nyt… En jaksa.

Hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta Big Bob vei päällikön kapakkahuoneeseen ja seinään kiinnitetyn julistuksen luo, jonka ympärille oli jo kokoontunut sekalaista joukkoa.

Eräs sanoi:

— En ainakaan minä ole nähnyt häntä kaupungissa.

— Mistä sen tiedät?

— Tiedät? Onhan siinä tuntomerkit, vaatteet ja kaikki.

— Monet ovat puetut saappaihin ja nahkaliiveihin.

— Tietysti… mutta ei kukaan, jolla on halkinainen ylähuuli.

— Peijakas, sitä ei hänelläkään ole, sanoi Big Bob.

— Kenellä hänellä? kysyi Bert uteliaana.

— Tuolla sohvalla olevalla.

— No, mitä sitten… Mutta odota… kaikki muu näyttää sopivan… Tämä on tosiaankin merkillistä.

— Niin, ajatelkaa, jos se olisi hän! Siitä tulisi rahoja, siitä, Sanoi
Big Bob arvioiden nopeasti montako whiskyä saisi tuhannella dollarilla.

Arizona Bert ei tosiaankaan tiennyt mitä uskoa. Kaikki sopi sisällä olevaan mieheen… paitsi ei halkinainen ylähuuli. Sillä pelastetulla se oli niin ehyt kuin olla saattoi.

— Asia on joka tapauksessa ihmeellinen, sanoi hän. — Saammehan kuulla, mitä hän herättyään sanoo. Nimen ainakin kuulemme.

— Ja jutun kalkkarokäärmeistä, sanoi Big Bob. — Hitonmoisia elukoita! — Erään kerran Points Rockissa… Ilta oli lämmin ja minä olin juuri…

— Älä puhu turhia, keskeytti jutun tällä kertaa Handsome Harry, joka oli kuullut sen vähintäin toistakymmentä kertaa.

— Asia on kummallinen, sanoi Bert. Kenties se on yhteydessä sen roistojoukon kanssa, jonka täällä pitäisi olla. Meidän on vähän kunkin pidettävä auki silmämme.

— Peijakas soita, kuului tohtorilta, joka vihdoin näytti saaneen kyllikseen tarjoilupöydän luota ja oli tullut muitten uteliaitten kanssa julistusta lukemaan.

Ja hän jatkoi luetellen.

— Suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen, pitkävartiset saappaat ja keltaiset korderoyhousut, punainen kaulaliina ja…

— Halkinainen ylähuuli, keskeytti Big Bob nauraen.

— Mitä sanotte? kysyi tohtori suuttuneena.

— Sanoin vain: ja halkinainen ylähuuli.

— Mitä se teitä liikuttaa?

— Halkinaista ylähuultako tarkoitatte? Se ei sovi ollenkaan. Tuolla sisälläolijalla ei ole halkinaista ylähuulta.

— Mitä ei ole, sen hän voi saada, vastasi "tohtori" karkeasti.

— Tahi te itse, sanoi Big Bob asettuen miehen eteen, kun tämä jälleen näytti aikovan mennä pelastetun luo.

— Pois tieltä, muuten…

— Mitä niin? kysyi Big Bob välinpitämättömästi ja silmäili tunkeilijaa lystikkäin katsein.

— Unohdin tuonne sisälle jotain.

— Tarkoitatteko halkinaista ylähuulta. Neuvon teitä jättämään sen, vaikka olisi kyseessä kymmenentuhatta dollaria.

Jokainen alkoi vähän kummastella kuinka tämä päättyisi. "Tohtori" tahtoi heti sisään. Big Bob ei halunnut sitä ollenkaan sallia.

— Korjatkaa luunne tieltä…

— Ettekö ole saaneet mitä teidän piti? kysyi Arizona Bert.

— Tämä on toinen asia. Lukekaa julistus ja myöntäkää, että sisälläolijan ja tuntomerkkien välillä on yhtäläisyyttä.

— Sen kyllä myönnän. Mutta huuli?

— Sitä juuri tahtoisin lähemmin tutkia.

— Jollette painu tiehenne, niin saatte kenties epämieluisan tehtävän tutkia omia huulianne, sanoi Big Bob. — Täällä ei teillä ole enää mitään tekemistä.

— Ei, ei vähintäkään, totesi Bert. — Matkoihinne!

Kaikesta huolimatta tahtoi n.k. tohtori ahneutensa ajamana välttämättä päästä sairaan luo — toivossa voida tehdä hyvä kaappaus. Mutta tuskin oli hän asettanut kätensä lukkoon, kun Big Bobin suonikkaat kädet lennättivät hänet kuin höyhenen kapakanlattian yli ulko-ovelle — ja hän vieri edelleen alas portaita, että luut ratisivat. Hänen oli vaikea nousta, mutta hän katosi kuitenkin yön pimeyteen.

Julistuksen sisällystä tuumien oli Bert jälleen tullut sairaan luo. Tämä oli yhä uneen vaipuneena. Hän hengitti kuitenkin tyynesti ja kasvojen luonnollinen väri alkoi palata. Seuraavana päivänä olisi hän luultavasti jälleen terve.

Häntä tarkastellessaan saattoi Bert vain todeta, että julistuksessa mainitut tuntomerkit liiankin hyvin sopivat tähän mieheen lukuunottamatta ylähuulta, joka ainakin tällä kertaa oli täysin ehyt. Se teki asian vain vielä sotkuisemmaksi.

Äkkiä kuului Big Bob, joka myöskin oli tullut makaavan miehen luo, huudahtavan.

— Kukahan mahtoi häntä ampua kun me syöksyimme ulos?

— Sinäpä sen sanoit, Bob. Ehkäpä sinä teet kierroksen ja koettelet saada asiasta selon.

— Todennäköisesti on ollut tappelu.

— Tahi kenties on häneltä aiottu ryöstää. Ehkä joku rosvojoukosta, jota haemme.

— On mahdollista, että kapakanisäntä on kuullut jotain rosvojoukosta.

— Sattui jälleen paikalleen, Bob, sanoi Bert sellaisin ilmein, että tämän pään puolesta heikonpuoleinen jättiläinen tuli yhtä iloiseksi kuin olisi saanut omalle osalleen koko pullon whiskyä. — Minä koetan urkkia isännältä sill'aikaa kun sairas nukkuu.

— Sinä voit ottaa Harryn mukaasi. Tapaamme taas täällä.

— All right!… Jos huomaamme jotain erikoista, olemme vilahduksessa täällä… Näkemiin!

Big Bob oli ulkona kuin nuoli, vauhdilla, jota hänen valtavalta ruumiiltaan ei olisi voinut odottaa. Ja viivyttelemättä lähti hän Handsome Harryn kanssa tutkimaan paikkakuntaa saadakseen selville kuka oli ampunut muukalaista juuri kun hänelle kreivinaikaan ehdittiin apuun.

Arizona Bert istuutui pitkän tarjoilupöydän ääreen. Hän kuuli kuinka ryhmissä vielä keskusteltiin julistuksesta ja mahdollisuuksista palkinnon saantiin. Mutta hän kuuli myöskin yleisen mielipiteen olevan, ettei ketään sennäköistä ja sellaisissa vaatteissa olevaa henkilöä oltu kaupungissa nähty eikä myöskään tätä ennen kuultu, että sellainen olisi täällä jäljettömiin kadonnut.

Mistään ryövärijoukosta ei hiiskahdettu sanaakaan.

— Mitä te tästä arvelette? sanoi Bert äkkiä kapakoitsijalle, joka sekoitti hänelle juomaa, "Lempeätä Johannaa", kuten tätä yksinkertaista sekoitusta halveksittavasi kutsuttiin.

— Jollei se ole tuolla sisällä oleva, sanoi kapakoitsija nyökäten suljettuun "pokerihuoneen" oveen päin, niin en tosiaankaan tiedä mitä uskoa. — Olen joka tapauksessa ilmoittanut asian.

— Ilmoittanut? sanoi Bert epämiellyttävästi hämmästyneenä.

— Tietysti! Onhan kysymys suuresta palkinnosta. Ja jokainen on itseään lähin.

— Tahtoo sanoa, että te aiotte…

— Saada rahat, niin. Onhan huoneusto minun.

— No, kernaasti minun puolestani, sanoi Bert hymyillen pilkallisesti tälle ahneudelle, jota tapasi kaikkialla minne kääntyi. — Mutta minun luullakseni vähän jokainen iskee siinä asiassa kirveensä kiveen. — Sanokaa minulle eräs asia…

— Well! Laulakaa julki!

— Kenen luulette ampuneen häntä?

— Mistä minä sen tietäisin?

— Ehkä täällä kaupungissa tällä hetkellä on muitakin kuin tavalliset asukkaat. Tarkoitan vieraita, joista mielellään pääsisi eroon.

— Hyvin mahdollista.

— Ette tiedä mitään varmaa?

— Minulla on kylliksi omissa asioissani, kuului silminnähtävästi välttelevä vastaus. — Toiset saavat hoitaa itsensä.

— Hyvin järkevä elämänsääntö, vaikk'ei se aina pidä kutiaan. — Otaksukaa, että saatte vieraiksenne vaarallisia rikollisia. Mitä silloin teette? Tarjoilette ja näytätte hymyilevää naamaa?

— Poliisin asia on ottaa rikolliset kiinni eikä minun.

— Mutta sairastapauksia ilmoittamaan te kyllä olette ripeä.

— Well, sir!… Jos se kannattaa. — Tuhat dollaria on rahaa.

Tähän vastaukseen ei Arizona Bert sanonut mitään, sillä hänen huomionsa kiintyi pariin uuteen vieraaseen ja antoi hänelle muuta ajattelemista kuin tietojen urkkimista kapakoitsijalta "Präärian sydämessä" kuten paikkaa runollisesti kutsuttiin. Miehet eivät nähtävästi olleet kotonaan tässä "sydämessä". He katselivat ympärilleen ja pysähtyivät julistuksen eteen.

Tämä oli itse asiassa maailman luonnollisin seikka. Kuulutushan oli pantu siihen kaikkien nähtäväksi. Mutta Bert kiinnitti huomiota vieraiden välillä vaihdettuun tarkoittavaan katseeseen ja huomasi heidän nopeasti vaihtavan muutamia sanoja ennenkuin he istuutuivat melkein julistuksen alle ja huusivat luokseen tarjoilevaa neekeriä.

Toinen miehistä oli kooltaan jättiläinen. — Hänen hiuksensa olivat harmahtavat ja parta leikattu à la Buffalo Bill. Puku oli verrattain hieno ollakseen tässä puolivillissä maailman kolkassa, mutta vyötäisillä oli kuparinastoilla koristettu nahkavyö ja siinä pari revolvereja — suuria kuin karbiinit. — Mies näytti muuten sellaiselta, jota mielellään autiolla paikalla välttää. Puhuessaan muutamia sanoja tarjoilevan neekerin kanssa kierteli hänen katseensa pitkin salia ikäänkuin jotain etsien ja pysähtyi vihdoin koko ajan häntä terävästi silmäilevään Arizona Bertiin, joka olisi voinut lyödä vetoa, että mies juuri silloin säpsähti, mutta — huomatessaan itseään tarkasteltavan — omaksui huolettoman ylimielisen ilmeen.

Sitten kääntyi hän melkein huomaamattomasti seuralaiseensa, laihaan, mutta suonikkaaseen malajinnäköiseen mieheen kovine, ilkeine silmineen. Tämäkin vilkaisi Bertiin. Mutta senjälkeen näytti kuin olisi näille molemmille kaikki salissa ollut pelkkää ilmaa. He sytyttivät jättiläissikaarinsa ja alkoivat tupakoida sekä juoda samalla kun Bert kysyi kapakoitsijalta:

— Ovatko nuo kaksi myöskin "Präärian sydämen" kantavieraita?

— En ole ikinä ennen heitä nähnyt.

Sekä ääni että ilme ilmaisivat kapakoitsijan poikkeavan jyrkästi totuudesta. Mutta niin mielellään kuin Bert olisikin tahtonut tietää siihen syyn, ei asialle tällä kertaa voinut mitään.

Äkkiä sai hän mielijohteen.

Hän nousi ja lähestyi "pokerihuoneen" ovea.

Selkä oveen päin onnistui hänen ottaa avain ja sujauttaa se kenenkään huomaamatta taskuunsa, joten sairas, tahi oikeammin sanoen nukkuja, jäi lukitun oven taa. Maksettuaan sanoi Bert kapakoitsijalle.

— Jos seurueeni tulee tänne niin sanokaa, että tapaamme asemalla.

— Te aiotte siis matkustaa, sir? sanoi kapakoitsija vilkuttaen silmää.

— Tärkeitten asiain vuoksi täytyy.

— Mutta sisälläoleva, ettekö hänestä huoli?

— Arvelen teidän voivan hoitaa häntä yhtä hyvin kuin minäkin, kenties paremminkin.

— Ei hän saa sinne kauaksi jäädä, sillä huonetta tarvitaan muuhunkin.

— Kyllä ymmärrän. Mutta jos hän saa olla yön rauhassa, niin kykenee hän kyllä aamulla hoitamaan itse itsensä. — Kiitoksia avusta!

Bert lähti kapakasta edes vilkaisemattakaan pokerihuoneen ovelle ja oli seuraavalla hetkellä kadulla. Hän pysähtyi pimeään kulmaan katsoakseen seurattiinko häntä. Mutta mitään ei ollut näkyvissä ja silmänräpäystä myöhemmin hän oli pokerihuoneen ikkunan alla, joka raittiin ilman saamiseksi oli jätetty auki.

Vilahduksessa oli Bert huoneessa. Äänettömästi hiipi hän nukkuvan luo. Ilman että tämä heräsi, nosti Bert hänet ikkunasta ulos ja katosi hänen kanssaan uppopimeälle kadulle, jossa kuuli Big Bobin huutavan:

— Tällä kertaa ei tullut mitään. — Nyt painumme takaisin master
Bertin luo, sillä täällä ei kannata maleksia.

Apu tuli kuin kutsuttuna. Hetkeä myöhemmin olivat Bert, Bob, Harry ja muukalainen sijoittautuneet erään köyhän suutarin pihakamariin.

Ja sairas nukkui yhä, nukkui niinkuin väsynyt lapsi, sill'aikaa kun
Bert piti suutarille ja tämän vaimolle pienen puheen:

— Kuten näette merkistäni, olen poliisimies. Nämä kaksi herraa ovat apulaisiani. Nukkuja on mies, jonka olemme pelastaneet rosvojen kynsistä, Maksamme tästä huoneesta mitä haluatte. Mutta neuvon teitä molempia, ettette elävälle ettekä kuolleelle hiiskahda täällä olostamme. Silloin voi teille käydä pahoin. Ymmärrättekö?

Vaikk'ei suutaripariskunta olisi muuta ymmärtänytkään, ymmärsi se kuitenkin, että tässä saattoi ansaita ja lupasi juhlallisesti "pitää suunsa kiinni". Senjälkeen asettautui jokainen muutamaksi tunniksi levolle. — Bert tuumiskeli mitä ajateltaisiin kun "Präärian sydämen" pokerihuone huomattaisiin tyhjäksi, eikä löydettäisi jälkeäkään miehestä, jonka kautta vähän jokainen aikoi tulla tuhatta dollaria rikkaammaksi.

Tuskin oli Bert poistunut "Präärian sydämen" saloonista kun harmahtavahiuksinen jättiläinen nousi ja pyysi vuokrata pokerihuoneen peliä varten.

— Ei käy, vastasi kapakoitsija. Siellä on sairas.

— Sairas?

— Niin, käärmeenpurema mies. On kai kuolemaisillaan.

— Peijakas! Mikä käärme häntä on purrut?

— Kalkkarokäärme, sanoi lääkäri. Tarkoittava katse seuralaiselle ja senjälkeen kapakoitsijalle:

— Luultavasti ei kukaan ole ollut kalkkarokäärmeitten kanssa niin paljon tekemisissä kuin minä. Mutta sittenpä minä tiedänkin, kuinka sellaisia on hoidettava. Menkäämme katsomaan häntä.

— Kernaasti. Mutta yhdellä ehdolla.

— Millä sitten?

— Minä olen hänet pelastanut ja minun on myös saatava palkinto. Sikäli kuin olen nähnyt, on sisällä oleva mies ja tuossa julistuksessa peräänkuulutettu juuri sama.

Molemmat toverukset olivat lukevinaan ilmoitusta, jonka jo osasivat ulkoa, sitten laiha sanoi kuivasti naurahtaen:

— Mennään siis. Avatkaa, niin saamme nähdä. Kenties hän on jo kuollut.

Silloin huomattiin, ettei pokerihuoneen ovessa oi lutkaan avainta.
Kapakoitsija raivostui ja sanoi päättävästi:

— Sitä arvelinkin. Minua aiotaan pettää! Poliisille on joka tapauksessa ilmoitettu.

— Poliisille? sanoi harmaahiuksinen nähtävästi epäröiden.

— Juuri niin! Sillä oikeus on oikeus.

Harmaahiuksinen veti esille briljanteilla koristetun kellon ja sanoi äkkiä kääntyen laihaan ystäväänsä:

— Hitto vie, Jocky! Jos aiomme tavata Bartelin, niin ei meillä ole minuuttiakaan kadotettavana. — Maksa!

Maksettiin ja kadottiin. Sairas sai kuolla miten tahtoi.

Kapakoitsija ei itkenyt molempien avuliaiden miesten katoamista. Tarkemmin tuumien hän oli sangen tyytyväinen, että saalis oli lukon takana. Elävänä tahi kuolleena, palkinnon hän joka tapauksessa ottaisi. Ja kun todelliset pelastajat olivat kadonneet, saattoi hän suhtautua asiaan tyynesti.

Kohta ilmestyikin poliisi. Se halusi tietysti oven avattavaksi. Kun oli myöhäistä hakea seppää, murrettiin ovi ilman muuta.

On sääli, ettei voi julkaista kuvaa ahneesta kapakoitsijasta hänen huomatessaan saaliin kadonneen.

Huone oli tyhjä! — Sairas jäljettömiin kadonnut! Ja tuhatlappunen, josta kapakoitsija oli ollut varma, vaikk'eivät tuntomerkit täysin sopineetkaan, oli poissa kuin savu.

— Hyvät herrat! vaikeroi kapakoitsija. Tämä on pirullisin kuje minkä ikinä olen nähnyt.

— Ja meille suuri vaiva, josta saamme kiittää ilmoitustanne. Pullo whiskyä on vähin millä suoriudutte.

— Vieköön piru kaikki käärmeenpuremat, valitti kapakoitsija. Jos tänne tuodaan useampia, niin…

Loppu hukkui huokaukseen, jonka jälkeen hän meni tempaisemaan alas julistuksen, heitti sen lattialle ja sanoi:

— Koettakaapas vielä kerran panna seinälleni tällainen, niin minä näytän mitä se maksaa.

— Maksun saatte kyllä te, mr Blank, suorittaa, sillä me haastamme teidät oikeuteen julkisen, virallisen kuulutuksen repimisestä. Tänne toinen pullo whiskyä, niin saamme lähemmin keskustella asiasta.

IV.

SELITYS JA UHKAROHKEAN PELIN ALKU.

Aamu valkeni ja yö oli kulunut rauhallisesti.

Ensiksi heräsi Bert ja heti senjälkeen muukalainen. Hän näytti nyt aivan virkeältä ja antoi katseensa kierrellä ympäri huonetta — jonka lattialla Big Bob ja Handsome Harry kuorsasivat kilpaa samalla kun kolmas tuntematon seisoi ja katseli häntä rauhallisin, ystävällisin katsein. Muukalainen hieroi silmiään ja katseli vielä kerran vuoron perään jokaista näistä kolmesta, sekä sanoi sitten heikolla äänellä:

— Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Ah! Nyt muistan! Käärmeet!
Kalkkarokäärmeet naisen peltilaatikossa.

— Anteeksi, sir! Mistä naisesta puhutte? sanoi Bert.

— Peliluolan naisesta. Hänestä, jolla on sellaiset silmät ja kalkkarokäärmeet.

Tämähän kuului poliisimiehestä lupaavalta ja antoi hänelle tilaisuuden tutkimiseen tällä paikkakunnalla. Bert siis vastasi:

— Jos jaksatte, niin otamme kysymykset järjestyksessä. Ja sitten kun olemme tutustuneet. Nimeni on Bert Brand, kenties paremmin tunnettu nimellä Arizona Bert ja…

— Ei, mitä te sanotte! Arizona Bert! Tosiaankin, minulla on ollut kaksinkertainen onni. Nyt he saavat nähdä.

— Suokaa anteeksi, mikä on nimenne?

— Pyydän anteeksi! Olen Dennis Morgan ja…

— Mitä sanottekaan! Kenties Gerald Morganin veli ja…

— Aivan niin. Ehkä tunnette hänet?

— Ainoastaan kuulopuheista. Hän on tahi oikeammin sanoen, oli suuri liikemies Vancouverissa.

— Miljonääri, sir!… Mutta sitten tapahtui onnettomuus. Hän vilustui ja joutui tautivuoteelle. Parannuttuaan neuvottiin häntä matkustamaan lämpimämpään ilmanalaan. Ja sitä tietä on hän ollut kadoksissa. Poliisimiehenä olen seurannut hänen jälkiään Friscosta tänne.

— Vai niin, tekin olette poliisimies? sanoi Bert vielä suuremmalla mielenkiinnolla.

— Olen oikeastaan notariona salapoliisissa ja tutkin rikosten psykologiaa samalla kun harrastan lääketieteellisiä tutkimuksia. — Mutta täällä jouduin juuri siihen pulaan, jota kaikilla tarjona olevilla keinoilla olen koettanut vastustaa. Kauhea seikkailu, herra, joka oli vähällä maksaa henkeni, juuri kun olin tekemäisilläni ihmisyydelle suurimman mahdollisen palveluksen.

— Se teidän on kerrottava tarkemmin, sanoi Bert. Kauhea seikkailu, sanoitte?

— Niin, hyvin kauhea, pahempi kuin olin voinut uneksiakaan ja niin pirullinen, ettei sillä liene vertaista.

Kaikenlaisissa seikkailuissa karaistuneesta Arizona Bertistä se kuului kenties liioitellulta. Mutta hän kuunteli joka tapauksessa kasvavalla mielenkiinnolla kun kertoja jatkoi:

— Jollei olisi ollut kyseessä veljeni, en kenties milloinkaan olisi antautunut tähän seikkailuun. Mutta koska olen nyt alkanut ja minulla on kaksinkertainen syy jatkaa, en tosiaankaan hellitä otetta, maksoi mitä maksoi. Lyhyesti ja selvästi, nyt on ennen kaikkea kostettava veljeni puolesta.

Kerrottuaan kaikki asiat, jotka me jo tunnemme, vaikeni vieras, mutta
Bert kysyi:

— Onko aivan varmaa, että veljenne on kuollut?

— Sikäli kuin tiedän, viittaa kaikki siihen. Hän on joutunut samojen roistojen käsiin kuin minäkin. Hän piti pokerin pelaamisesta. Hävisikö tahi voitti, oli hänelle melkein yhdentekevää. Mutta hän oli tulinen ja vihasi kaikkea petosta. Hän on luultavasti huomannut, että pelattiin väärin ja niin oli asia valmis. Poissa hän joka tapauksessa on. Ehkä hänkin on noiden kirottujen kalkkarokäärmeitten uhri… Mutta odottakoot!

Mr Morgan oli noussut. Hän seisoi nyrkkiin puristetuin käsin ja näytti sennäköiseltä kuin haluaisi alkaa heti. Mutta heikkona vaipui hän jälleen vuoteelle ja saattoi vain vaikeroida:

— Teidän on autettava minua, mr Brand! Mutta kertokaa ensiksi kuinka olen joutunut tänne. Kaikki tuntuu minusta unelta siitä saakka kun tulin kadulle ja kuulin kuulan viheltävän korvissani.

Bert kertoi, mitä oli tapahtunut "Präärian sydämessä" ja kuinka jokainen yritti saada palkintoa Gerald Morganin löytämisestä.

— Tyhmyyttä, mielettömyyttä!… Poliisi on hölmö kuten tavallisesti…
Tuota kuuluutusta ei olisi milloinkaan pitänyt panna julki.

— Yhdyn! Mutta nyt sitä on levitetty kautta Ameriikan.

— Tietysti! Ja roistot käyttävät tilaisuutta lakaistakseen jälkensä umpeen. Mutta kuulkaa… Eräs mielijohde…

— Well, antakaa kuulua!

— Voitteko hankkia yhden ruumiin?

— Ruumiin?

— Niin, sellaisen, joka sopisi minun vaatteisiini, näihin, jotka minulla nyt ovat ja jotka hankin voidakseni näytellä osaani paremmin. Tahdoin herättää roistoissa kauhua, kuten olen kenties tehnytkin, mutta, ikävä kyllä, vahingoksi itselleni.

— Ja teidän mielijohteenne?

— Niin, siis ruumis. Se puetaan minun vaatteisiini. Saadaan se käsitys, että minä itse olen onnistunut poistumaan pokerihuoneen ikkunasta, mutta kuollut myrkyn johdosta kadulle. Sieltä minut löydetään, haudataan ja…

— Mutta kasvot, sanoi Bert hymyillen tälle mielettömälle päähänpistolle. Vaatteiden suhteen on kaikki hyvin, mutta kaikki muut tuntomerkit?

Poliisimies-lääketieteilijän täytyi myöntää Arizona Bertin olevan oikeassa. Hän sanoi huoaten:

— Tiedättekö jonkin muun tavan, jolla saa heidät vakuutetuksi, etten minä enää ole elävien joukossa?

— Yksinkertaisin on usein paras. Näin tuolla kaupungin ulkopuolella joen. Se laskee vuolaaseen Rio Verdeen. — Well, te olette kuumehoureissanne halunneet kylpeä joessa ja olette hukkuneet. Vaatteet ovat rannalla, mutta ruumiinne on virta vienyt. Kelpaako se?

— Arizona Bert, en tiedä kuinka kiittäisin teitä!

— Ei mitään kiitettävää. Minä haluan yhtä mielelläni saada joukkion kiinni kuin tekin. Tunnen heidät Denverissä pitämänsä peliluolan ajoilta, jolloin siellä katosi neljä miestä jäljettömiin. Seurasin joukkiota Santa Feehen, Uuteen Mexikoon, jossa vielä kolme henkilöä parhaista hotelleista katosi. Sitten johtivat epäilyni minut tänne. Kiitos teille, näyttää jälki nyt olevan selvä. Ja luulenpa nähneeni heidät jo lähempääkin.

— Mitä sanottekaan! Kertokaa!

Bert kuvaili molemmat kapakassa olleet miehet, harmaahiuksisen sekä malaijin. Mr Dennis Morgan huudahti:

— Juuri samat! Puuttuu vain nainen ja kirottu neekeri.

— Ilon tutustua heihin saanen myös pian.

— Mutta teidän on kuitenkin luvattava minulle yksi asia.

— Antakaa kuulua!

— Se, että vangitseminen jätetään minulle — veljeni vuoksi. Te olette vain valmiina apuun. Ja tällä kertaa en joudu kiinni minä, vaan he.

— Yrityshän ei vahingoittane, sanoi Bert tuumien. Mutta oletteko ajatelleet, että heillä saattaa olla useampiakin kalkkarokäärmeitä? On selvinnyt, että viisi henkilöä on viime aikoina tavattu sillä tavoin kuolleena. Kaksi Denverissä, kolme Santa Feessä… Todennäköisesti nekin joukkion uhreja, koska sellaiset puremat ovat muuten selittämättömiä keskellä kaupunkeja, etenkin Denverissä.

— Well, mr Brand! Järjestäkää vain hukkuminen ja vaatteet, niin että minun luullaan olevan poissa ainaiseksi. Pankaa asiasta ilmoitus The Phoenix Tribuneen. Muu käy kuin tanssi. Sitä helpommin, kun nyt tunnen huoneuston ja ensiksi uhkaavan vaaran.

— Miten aiotte hankkiutua sisään.

— Valepukuun puettuna. — Annan houkutella itseni pelaamaan — tekeydyn "vihreäksi" ja kesken lystiä iskee oikeus heihin kuin ukkonen — silloin kun annan heille merkin, että hetki on käsillä.

— Neuvoisin teitä kuitenkin luopumaan tuumastanne, sanoi Bert, sillä pelkään, ettei näiden päärosvojen kanssa vetele psykologia ja muu sellainen. — Teidän on varottava kalkkarokäärmeitä toista kertaa — ehkä myöskin muita ansoja, joita emme vielä tunne. Omasta puolestani neuvon teitä ehdottomasti luopumaan.

Mutta mr Dennis Morgan oli itsepäinen. Hän tahtoi veljensä puolesta kostaa itse. Ja kun Bert kuitenkin jo tiesi, mistä hän löytäisi etsityt, sanoi hän vihdoin:

— Kuten haluatte, sir! Kunhan minä en vain sitten tule liian myöhään.

— Te olette väkenne kanssa puutarhassa valmiina. Useampia ei tarvita. Kaikkein vähimmin tämän kaupungin poliiseja. Noita paloportaita myöten, joista teille puhuin, on helppo rynnätä sisään kun annan merkin. Ja minä lupaan, että se kuuluu.

— Miten? Kenties ammutte?

— Juuri niin.

— Jos vain saatte siihen tilaisuuden.

— Olkaa varma siitä. Revolveri liivien sisäpuolella. Painallus ja asia on selvä.

— Niin, puheessa se kyllä kuuluu yksinkertaiselta, kunhan se vain ei käytännössä olisi paljon vaikeampaa.

— Ei suinkaan. Sormistani olen vikkelä kuin poppamies. Huolehtikaa nyt vain ilmoituksesta, kun olette ensin sijoittaneet vaatteeni joenrantaan. Hankkikaa minulle sitten smokingpuku, irtotukka sekä pari viiksiä, niin on kaikki selvää.

No, Bertillä oli omat ajatuksensa tästä tavasta lähteä paatuneitten rikollisten joukkoon, mutta ei näyttänyt auttavan muu kuin antaa kadonneen veljen yrittää. Itse päätti hän molempine apulaisineen koettaa parsia, niin hyvin kuin saattoi, jos verkko joutuisi epäkuntoon.

Mutta jos Arizona Bert olisi tiennyt, että hän itse joutuisi tässä leikissä kenties elämänsä pahimpaan pulaan — ja että peli sittenkin saatettiin hävitä, olisi hän varmasti ryhtynyt asiaan toisella tavoin.

Sitten hankittiin puku, valetukka, viikset ja muut tarvittavat esineet. Asia joella järjestettiin ja lehtiin pantiin ilmoitus. Ja niin oli kaikki valmiina.

Arizona Bert oli varustautunut apuun. Naamioitu Morgan — vieläpä niin hyvin naamioitu, ettei hänen oma äitinsäkään olisi häntä tuntenut — oli jälleen valmis tekemään uuden käynnin "Kalkkarokäärmeitten luolaan" kuten hän pelipesää kutsui.

Kuten sanottu, hän naamioi itsensä, pukeutui ja otti mukaansa mitä katsoi tarvitsevansa. Merkillistä kyllä ei hänen rahojaan oltu ehditty ryöstää ja hän oli rahojen puolesta hyvin varustettu korkeaankin peliin. Ja hän pelaisi noiden lurjusten kanssa kahdenlaisessa merkityksessä, niin etteivät he sitä ikinä unohtaisi.

Bert odottaisi vain merkkilaukausta. Silloin syöksyisi hän miehineen esiin ja senjälkeen olisi asia pian selvä. Kaikki kävisi kuin paperilla tahi niinkuin ohjelman mukaan. Se käy kyllä päinsä teattereissa ja romaaneissa, mutta elävässä elämässä tapahtuu usein vallan toisin.

Saman päivän iltana oli mr Morgan jälleen Arizonan pääkaupungin valtakadulla sijaitsevan salaperäisen talon edessä. Mutta nyt ei kukaan olisi voinut luulla häntä enempää mr Muleyksi, joka etsi ulosheittäjän paikkaa kuin psykoloogiksi, poliisimieheksi ja lääkäriksi mr Dennis Morganiksikaan.

Hän katseli huolettomasti ympärilleen, oli jo pelitalon pihallakin ja aikoi juuri lähteä sieltä, kun ovi avautui ja ulos tuli harmaahiuksinen mies puettuna silkkihattuun ja muuten ainakin yhtä hienona kuin muukalainen.

Hän tervehti tätä kohteliaasti ja sanoi:

— Herra näyttää olevan vieras kaupungissa, eikö niin?

Muutetulla äänellä vastasi mr Morgan:

— Aivan oikein. Juuri niin, hyvä herra! Etsin sopivaa hotellia. Tulen Friscosta silmäilläkseni täällä hieman ympärilleni. Mutta jumala tietää, ettei täällä ole juuri paljon näkemistä. Ette kai te tiedä paremmanpuoleista majapaikkaa pariksi päiväksi.

Nopein tuntijakatsein silmäsi väärinpelaaja Täyskäsi-Fred — siksi kutsuttu senvuoksi, että hänellä aina oli käsi täynnä hyviä kortteja kun niitä parhaiten tarvittiin — vierasta ja sanoi:

— Sattumalta olen itsekin vieras kaupungissa, mutta olen vuokrannut toistaiseksi tämän talon ja voin kyllä luovuttaa teille pari huonetta sekä antaa ruokaa jonkun kerran päivässä, jollei muuta tarvita.

— Teette minulle hyvin suuren palveluksen, sanoi Morgan. — Olen insinööri Sam Peters, Friscosta.

— Minä olen koroillaeläjä Fred Folson, palvelukseksenne. Saanko kenties luvan viedä teidät sisään heti sekä esitellä vaimolleni ja serkulleni? He tulevat yhtä iloisiksi kuin minäkin saadessaan vaihtelua tässä yksinäisyydessä. Molemmat ovat ihastuneet pieneen pelierään. Tahi ehk'ei herra pelaa ollenkaan?

— Intohimoisesti. Mitäpä sitä muutakaan tekisi pitkillä matkoilla yksinäisissä paikoissa? Ikävä kyllä, minun on liikeasioiden vuoksi jäätävä tänne koko viikoksi.

— Aivan kuin minunkin. Astukaa sisään!

Hiottu huijari avasi kohteliaasti oven vaaralliseen ansaan — loistaen tyytyväisyydestä, että oli saanut saaliin, joka näytti tarttuvan koukkuun kuin tyhmin kala.

Hallissa kohdattiin jättiläsmäinen neekeri, joka sytytti sähkövalon ja molemmat herrat kulkivat ylös matolla peitettyjä portaita, jonkajälkeen vieras saatettiin kahteen niin sanottuun vierashuoneeseen puhdistautumaan matkan jälkeen. Kun hän oli valmis, piti hänen saapua salonkiin tullakseen esitellyksi.

Yksin jätettynä ei Morgan kaikesta huolimatta voinut olla nauramatta.

Tämä vastaanotto oli aivan toisenlainen kuin siioin, kun hän oli tullut paikkaa etsimään. Hän oli nähtävästi näytellyt osansa mainiosti. Hän oli itseensä hyvin tyytyväinen.

— Mitä tästä sanot? kysyi Täyskäsi-Fred kohdatessaan hallin viereisessä huoneessa käärmeenlumoojattaren, joka juuri luki sanomalehteä.

— Mitä sinä sanot tästä'? sanoi nainen osoittaen uutista.

Fred luki sen ja huudahti: Hitto! Hän on hukuttautunut! Erinomaista!
Nyt voimme rohkeasti alkaa taas.

Mutta nainen vastasi:

— Fred! Sinä olet nauta! Uutinen on valetta. Nyt vasta tulee kuuma. Hän ei ole hukuttautunut sen enempää kuin minä. Joll'et nyt pelaa ensiluokkaisesti, niin joudumme kiinni. Emme ole koskaan istuneet niin tyhjin käsin kuin nyt.

V.

PELI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.

Kun musta palvelija, joka oli saattanut hänet sisään, saattoi vakoilla avaimenreiästä, heitti Morgan sen päälle hattunsa ja meni huoneen ainoaan ikkunan luo.

Siinä teki hän sen ilahduttavan huomion, että paloportaat, jotka hän oli nähnyt talon ulkopuolella, johtivat juuri tämän huoneen parvekkeen vieritse — ja se rauhoitti häntä, sillä pahimmassa tapauksessa saattoi hän näiden portaitten avulla päästä pakoon, jos vaara kävisi liian uhkaavaksi. Tässä pesässä saattoi odottaa minkälaisia yllätyksiä hyvänsä.

Hän alkoi heti tutkimuksensa, mutta päätti käyttäytyä varovaisemmin kuin ensimäisellä kerralla. Hän ei nähnyt minkäänlaista verhoa, eikä mitään muutakaan, jonka takaa häntä olisi voitu vakoilla. Niin, tällä kertaa hän olisi varuillaan. — Ja kaikki oli suunniteltu hyvin. — Jollei hän olisi tilaisuudessa ampumaan, oli hän Arizona Bertin kanssa sopinut siitä, että heittäisi ulos paperilapun, jolle olisi kirjoitettu mistä häntä voitiin etsiä.

Kesken näitä rauhoittavia ajatuksia säpsäytti häntä tukahduttava hätähuuto, joka saattoi kuulua alhaalta, mutta myöskin hänen huoneensa seinän takaa. Uteliaana painoi hän korvansa seinää vasten. Ja nyt kuuli hän äänen aivan selvään. Rako, josta kävi heikko ilmavirta, todisti, että seinän takana täytyi olla jonkunlainen ilma-aukko.

Mr Morgan otti esille kynäveitsen ja alkoi tunnustella lautojen väliä. Silloin sattuu veitsi erääseen vieteriin, joka antoi perään ja miehen korkuinen ovi tahi luukku avautui. Sen takana oli syvä, musta kuilu — hän ei tiennyt miten syvä.

Todennäköisesti oli se tilava ruokahissinaukko, jota ei jostain syystä enää käytetty ja se oli sulettu hengenvaarallisena, ettei kukaan sinne putoaisi.

Mutta hän teki toisenkin huomion. Hän saattoi kuulla kolmen erilaisen äänen keskustelevan alhaalla keskenään kiivaasti. Yksi äänistä oli naisen, todennäköisesti miss Bellyn, se kuului hyvin vihaiselta hänen huudahtaessaan:

— Kuten sanottu, ei neekeriin ole luottamista. Silmänräpäys vielä ja kallis saaliimme olisi kadonnut, jollen minä olisi tullut.

— Mutta nyt voit olla rauhallinen, sanoi toinen ääni, nähtävästi Täyskäsi-Fredin. Sieppasin hänet portaissa, nyt istuu hän varmasti sidottuna ja jollei hänen konttoristaan tule rahoja kahden päivän kuluessa, saavat kalkkarokäärmeesi tehdä tehtävänsä. Ja onhan meillä tuolla ylhäällä sitäpaitsi hänen veljensä, jos olet kerran varma, että se on hän.

— Se on selvä. Hän ei voi ikinä naamioida silmiään eikä liioin liikettä, jonka tekee vasemmalla kädellään kävellessään. Mutta saatte nähdä pian itse.

— Belly on korvaamaton! huudahti kolmas ääni. Ilman hänen terävänäköisyyttään emme olisi pitkälle potkineet.

— Niin, sinulla on merkilliset silmät, sanoi Täyskäsi-Fred kiittäen.
Niillä kesytät sinä sekä ihmisiä että eläimiä.

— Sen tiedän, vastasi nainen uteliaasti ja ilkeästi nauraen, jonka naurun Morgan liiankin hyvin tunsi. Senjälkeen lisäsi Belly sanat, jotka saivat kuuntelijan hämmästymään.

— Joka tapauksessa on nyt oltava varovaisempi kuin milloinkaan ennen.
Ja tiedättekö miksi?

Ei kukaan näyttänyt tietävän. Mutta Täyskäsi-Fred vastasi ylimielisesti:

— Varovaisuudessakin voi mennä liian pitkälle.

— Ei silloin kun Arizona Bertin kanssa on tekemisissä.

— Arizona Bert, sanoivat molemmat miehet hämmästyen. Onko hän täällä?

— Olkaa siitä varmat. Hän se myöskin on pannut lehteen uutisen hukkumisesta.

— Damn it! kirosi Fred että kaikui. Silloin ei ole muuta neuvoa kuin paeta suinpäin.

— Tahi vangita myöskin hänet. Vastaukseksi kuului kahden miehen ivanauru ja sanat:

— Tee se, silloin olet saavuttanut ennätyksen ja me lopetamme miljonääreinä.

— On kylliksi puhuttu, mutta varustautukaa kaikkeen, sanoi nainen. — Jokainen livistämisen ajatus on jätettävä, kunnes olemme saaneet myöskin Arizona Bertin kiinni, ensi aluksi tänne kellariin.

— Ja sinä luulet hänen tosiaan tulevan?

— Aivan varmaan. Hän ei milloinkaan peräydy. Kenties hän on jo täällä.

Hetkeksi tuli täydellinen hiljaisuus. Tuntui kuin olisi tuumittu perusteellisesti. Mutta sitten jatkoi miss Belly:

— Ja onhan meillä kalkkarokäärmeet… Nyt voitte mennä ylös alkamaan. Mutta olkaa varovaisia älkääkä nostako mitään melua ennen minun tuloani. Tällä kertaa saa hän hiukan ylimääräistä senvuoksi, että koetti pettää minua toisen kerran. Mutta nyt…

Enempää ei kuulunut. Tuli aivan hiljaista.

Mutta mr Morgan, joka oli kuullut kaiken, tunsi olevansa kuin kidutuspenkillä. Ampuminen asiain tällä kannalla ollen tekisi tilanteen vain vielä pahemmaksi. Olisi kai parasta koettaa kirjoittaa muutamia rivejä ja heittää ne alas parvekkeelta, niin kauan kun siihen oli tilaisuus.

Lentävän kiireesti kirjoitti hän paperilapulle:

Rakkaat ystävät!

Kaikki keksitty. Vain suurin varovaisuus voi selvittää asian. Koettakaa portaita. Toinen kerros tahi, jos ei siellä, niin kellari. Kohtalokkaassa kiireessä

Dennis M.

Hän hiipi parvekkeelle, päästi paperilapun varovaisesti käsistään ja näki sen putoavan melkein siihen, johon tikapuut päättyivät.

Silmänräpäyksen tuumi hän seurata jälestä, mutta samalla kuului hänen takaansa:

— Kaunis näköala, eikö niin, sir?

Kääntyessään seisoi hän silmästä silmään ivallisesti hymyilevän
Täyskäsi-Fredin edessä, joka jatkoi:

— Minulla on serkkuni Gaspard mukanani! Ette usko kuinka iloiseksi hän tuli kuullessaan saavansa pelitoverin. Ehdimme kenties pari peliä ennenkuin päivällinen tarjotaan. Neljänneksi "mieheksi" tulee vaimoni ja voin tosiaankin sanoa, että hän pelaa kuin aika mies.

Astuttiin huoneeseen, jossa Morgan oli pannut ruokahissin luukun paikoilleen. Täyskäsi-Fred järjesti nopeasti pelipöydän, johon istuuduttiin sekä keskusteltiin minkä mistäkin neljättä "miestä", miss Bellyä, odotellessa.

Missä tämä juuri nyt oli, sen olisi mr Morgan mielellään halunnut tietää. Mutta tällä kertaa sai hän olla iloinen, se tahtoo sanoa, ei kenties iloinen, mutta tyytyväinen siihen mitä jo tiesi. Hän alkoi yhä enemmän katua, ettei ollut seurannut Arizona Bertin neuvoa ja jättänyt toista kertaa yksin tulematta tähän ryövärienluolaan.

Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli koettaa pitkittää peliä ja voittaa aikaa. Ja nyt saattoi hän tosiaankin sanoa, että panoksena oli henki, ei vain hänen, mutta, kuten hän toivoi, myöskin toisten.

Ovi avautui ja miss Belly näyttäytyi.

Hän näytteli kohteliaan seurustelun aikana osaansa mestarillisesti. Ei edes silmien ilmekään paljastanut hänen ajatuksiaan kun hän pyysi anteeksi viipymistään.

Mr Morgan nousi ylös ja vastasi koettaen esiintyä niin luonnollisena kuin mahdollista:

— Ei milloinkaan odoteta liian kauan, armollinen rouva, kun odotetaan jotain hyvää.

— Siinä tapauksessa toivon vain, ettette ole erehtyneet, vastasi Belly nauraen tavalla, joka lupasi pahinta samalla kun hän mestarillisella taidolla ja tottumuksella sekoitti korttejaan. Mutta vielä peloittavampi oli katse, jonka hän heitti Morganiin, saaliistaan varman petolinnun katse, joka samalla ilmaisi, että huvi tulisi yksinomaan hänen puolelleen, huvi saada nähdä uhrin sätkyttelevän hänen kuolemaatuottavassa verkossaan.

Pelin aikana havaitsi Morgan kuinka jokaista hänen liikettään pidettiin mitä tarkimmin silmällä. Kaikkien ajatusten ollessa muualla meni peli miten sattui.

Uuden jaon aikana nousi miss Belly ja meni kaapin luo ja sanoi!

— Kenties lasillinen, hyvät herrat.

— Vaikkapa niin, sanoi Täyskäsi-Fred myöskin nousten. Ja hän kääntyi vieraaseen kysyen:

— Vai kuinka, sir?

Mr Morgan oli selvillä, että nyt alkaisi tanssi. Nyt ei saanut kadottaa mielenmalttiaan. Samassa hän näki, että nainen sormeili kaapin luona jotain salaperäistä rasiaa ja kääntyi sitten vieraaseen päin sanoen pilkallisesti nauraen:

— Tässä saatte nähdä jotain oikein hauskaa, hyvä herra!

Talon edessä olevassa pensaikossa oli alkanut hämärtää.

— Kuulkaa! kuiskasi Arizona Bert Handsome Harrylle ja Big Bobille. Tämä näyttää epäilyttävältä. En tosiaankaan tiedä mitä luulla. Mr Morganin piti laukauksella ilmoittaa milloin meidän oli aika rynnätä. Mutta on vallan hyvin voinut tapahtua, ettei hän ole ollut tilaisuudessa tuota merkkiä antamaan. Ehkä hänet on jo ainaiseksi mykistetty ja Dennis Morgan saanut saman kohtalon kuin veljensäkin, jonka puolesta hän aikoi kostaa.

Ja Bert jatkoi hetken kuluttua:

— Selvästi on jotain tehtävä. Vaiti! Mikä se oli? Hän oli kuulevinaan lukon rasahtavan — mutta se kuului kuin ilmasta. Se tuli varmasti tikapuiden vieressä olevalta parvekkeelta. Joku oli siellä vakoilemassa.

— Harry! kuiskasi Bert toiselle apulaiselleen. Minun on välttämättömästi saatava tänne Bully-Dass. Täällä siitä on hyötyä. Hae se nopeasti majapaikastamme ja sitten on parasta aloittaa tanssit koska hyvänsä.

Bully-Dass oli pieni, mutta hyvin vahva bulldoggi, joka tosiaankin erinomaisesti saattoi toimia apuna. Ja nyt tarvittiin sitä erikoisesti, koska oltiin niin vähälukuisia, eikä voitu luottaa mr Morganin tietoihin vihollisen lukumäärästä.

Odottaessa — ja sill'aikaa kun Big Bob sai pitää silmällä pääkäytävää ja antaa heti merkin, jos jotain epäilyttävää näkyisi — liukui Bert tikapuiden luo. Hän oli näkevinään maassa jotain valkoista ja heti juolahti hänen mieleensä, että siinä oli tiedonanto.

Seuraavalla hetkellä oli hänellä kädessään mr Morganin kirjoittama paperilappu ja sähkölamppunsa valossa hän luki kiireisen ilmoituksen, jonka Morgan kreivinaikaan oli pudottanut parvekkeelta.

Asia oli selvä! Hyökätä saattoi milloin tahansa. — Ja paloportaita myöten oli kenties parasta se tehdä. — Mutta vaikeudet olivat tulleet suuremmiksi senvuoksi, että roistot tavalla tahi toisella olivat saaneet selville, että vaara uhkasi myöskin heitä itseään, eikä ollut näin ollen tietoa minkälaisiin vastatoimenpiteihin he olivat ryhtyneet.

Hänen tuumiessaan sitä palasi Handsome Harry pienen doggin kanssa, joka oikein vapisi halusta saada näyttää taitoaan.

— Tästä näyttää tulevan mutkikas juttu, Harry, kuiskasi Bert, ottaen koiran käsivarrelleen.

— Pahemmassakin olemme kyllä olleet, sanoi Harry. Täällähän meillä on koko joukko niinkuin rasiassa.

— Rasiassa, sanot sinä!… Siinä rasiassa saattaa olla pahempaakin kuin kuulia ja puukkoja.

— Tarkoittaako master Bert kalkkarokäärmeitä?

— Niitä juuri! — Mr Morgan on kenties saanut kokea niitä toisen kerran. — Juuri tämä hiljaisuus tekee asian vielä epäilyttävämmäksi. Meidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä.

Hän luki muististaan mitä Morgan oli kirjoittanut ja Handsome Harry huudahti hämmästyneenä:

— Tämä oli melkein pahinta. Jo keksitty!

— Siltä tosiaan näyttää. Mutta toimeen! Seuraa minun kantapäilläni ja pidä colttisi valmiina. Jos joku näyttäytyy parvekkeella, niin anna paukkua vain.

Tämän sanottuaan oli Arizona Bert — koira yhä käsivarrellaan — paloportailla ja häntä seurasi Handsome Harry pitäen tiukasti silmällä parveketta, jolle Bert hetken kuluttua heilutti itsensä ja tempasi salamannopein liikkein oven auki sekä silmäsi taistelukenttää.

VI.

JÄLLEEN KALKKAROKÄÄRMEITTEN VALLASSA.

Neljät hämmästyneet kasvot kohtasivat häntä. Vain yksissä näkyi valonpilkahdus.

Jos häntä olikin odotettu, niin ei kuitenkaan nähtävästi tällä hetkellä eikä myöskään tältä suunnalta.

Belly oli ankarasti käskenyt erästä tähän vaaralliseen joukkoon kuuluvaa miestä pitämään silmällä katua ja puutarhaa. Tämän neljännen miehen nimi oli Andy-Joe ja hänet oltiin pantu neekerin kadottua vahtiin. Mihin ja miksi neekeri katosi, sitä ei tiedetty. Mutta sillä välin, kun Andy-Joe vahti portin ulkopuolella olevaa Big Bobia, unohti hän paloportaat eikä aavistanutkaan, että linnoitukseen oli hyökätty.

Yllätetyt seisoivat kuin kauhun lamauttamina: — Heillä oli vastassaan Arizona Bertin uhkaavat revolverit samoinkuin mr Morganinkin, joka oli vetänyt omansa myöskin esille, eivätkä he uskaltaneet liikahtaakaan.

Naisella oli käsissään tuo epäilyttävä rasia. Hän oli raivosta kalmankalpea, mutta tällä kertaa selvästi voimaton.

Arizona Bert lähestyi pelipöytää. Hän pani pienen doggin keskelle kulta- ja setelirahoja sekä sanoi tehden kohteliaan eleen:

— Suvaitkaa istuutua, hyvä herrasväki, niin saamme jutella. Minä tulen tosin kutsumatta, mutta se tapahtuu viran puolesta. Lyhyesti ja selvästi: Peli on loppu! — Nyt seuraa tilinteko, joka kukaties on hankalampi.

Tätä sanoessaan oli hän tullut pelipöydän toiselle puolen ja selin oveen. Tämä oli varomatonta. Sillä tuskin oli hän ehtinyt siihen kohtaan, ennenkuin nainen huusi kaikin voimin.

— Dickson! Tom!

Ovi temmattiin auki ja sisään syöksyi vielä kaksi miestä, samalla kun Täyskäsi-Fred salamannopeasti löi lähellä seisovaa Morgania käteen, niin että ase putosi. Mutta pieni koira teki voimakkaan hypyn ja pureutui naisen käteen juuri kun tämä pukunsa laskoksista veti esiin pitkän veitsen.

Se pelasti Bertin, joka oli kääntynyt kohtaamaan hyökkääjiä. Ja kun nyt myöskin Handsome Harry astui näyttämölle, oli tanssi täydessä käynnissä.

Bert ei tahtonut mielellään ampua. Hän katsoi kunnianasiakseen saada rosvojoukon haltuunsa niin lukuisana ja vahingoittumattomana kuin mahdollista. Mutta kesken tanssia päästi nainen, koiran puremisesta aiheutuneen tuskan vuoksi, kädessään olevan rasian putoaman lattialle — ja samalla hetkellä kuului yhteishuuto:

— Kalkkarokäärmeitä!

Niin, rasian kansi oli ponnahtanut auki ja ulos ryömi kokonainen kimppu noita tavattoman vaarallisia matelijoita juuri kun Handsome Harry jättiläisiskuilla löi lattialle ensin Täyskäsi-Fredin, sitten Tomin huutaen täysin keuhkoin:

— Gloria Mexiko-Maria! Tämä käy helposti! Silloin tapahtui odottamatonta.

Eräs suurimmista käärmeistä suuntautui Bertiin. Vaaraa välttääkseen heittäytyi hän syrjään, mutta sai samalla hetkellä iskun rintaansa herkulesmaiselta Dicksonilta ja horjahti seinää vasten. Se antoi perään. Silmänräpäyksessä oli Arizona Bert — jäljettömiin kadonnut.

Mr Morgan, joka peilistä oli nähnyt vaaran, riensi huudahtaen esille estääkseen onnettomuutta.

Miss Bellykin huudahti, mutta ilosta, samalla kun hän vihdoin vertavuotavin käsin onnistui vapautumaan koirasta.

Nopeasti alkoi käärmeenlumoojatar koota vaarallisia matelijoita. Ne pistettiin jälleen ahtaaseen rasiaan. Ehtimättä vielä purra ketään olivat ne kuitenkin olleet korvaamattomaksi hyödyksi ja saattaneet aikaan hämmingin, joka antoi yllätetyille hengähdysaikaa.

Handsome Harry oli yhdessä mr Morganin kanssa syöksynyt luukulle, josta Arizona Bert oli kadonnut. Morgan saattoi vain valitella, ettei ollut sulkenut luukkua kyllin hyvin.

Äkkiä huusi Handsome Harry:

— Paloportaat! Huutakaa Big Bobille, mr Morgan! Vielä…

Silloin sattui hänen takaraivoonsa voimakkaasti sinkautettu tuoli ja ääntä päästämättä lyyhistyi hän lattialle. Samassa tartuttiin takaapäin Morganin molempiin käsiin. Ja kun hän ei voinut kiemurtautua irti, eikä liioin ollut perillä jiu-jitsusta — japanilaisten otteista — oli hänenkin kohtalonsa selvä.

— Missä se kirottu koira on? huusi miss Belly, joka oli saanut käärmeensä rasiaan. Sille on minulla asiaa. Tuokaa se heti tänne.

Mutta Bully-Dassia ei löytynyt mistään.

— Se on kai hypännyt ruokahissiin, sanoi Gaspard, joka oli selviytynyt vähimmällä villistä mellakasta.

— Tahi hypännyt parvekkeelta alas, sanoi Täyskäsi Fred.

— Hyppää itse, niin näet kuinka se käy päinsä, sanoi Belly ivaten. Koira on kyllä viisaampi. Enkä liioin usko, että se on opetettu kiipeämään tikapuita myöten. Miten hyvänsä, tahdon koiran tänne ja annan sille opetuksen, joka sopii. Mutta ensiksi ovat nuo tyhmeliinit sidottavat. He saavat myös kokea erinäisiä hauskuuksia.

— Joka tapauksessa on voitto meidän, sanoi Täyskäsi-Fred alkaen ahneesti koota kulta ja setelirahoja lattialta, jonne ne mellakan aikana olivat pudonneet. — Ja nyt luulen, että voimme ottaa jutun tyynesti. Missä on Arizona Bert?

Belly osoitti ruokahissin aukkoon. Mies purskahti kaikuvaan nauruun ja nousi odottamattoman jäntevästi.

— Yhä parempaa ja parempaa! Jos hän on siellä alhaalla, on hän varmasti saanut kyllikseen. Vahinko, ettemme voi panna toimeen juhlallisia hautajaisia, sillä sen palveluksen hän ansaitsisi.

— Ei sinun tarvitse tulla hentomieliseksi, Fred, vastasi nainen. Mutta se näkyy kuuluvan asiaan, kun joudut nolatuksi: Mies, joka ottaa selkäänsä… Ei, tiedätkö! Minä…

— Sinä pidät kitasi kiinni, kun minä puhun, keskeytti Täyskäsi-Fred ärtyneenä käsittämättä mihin hänen arvoisa yhtiötoverinsa tähtäsi. Minä täällä joka tapauksessa määrään ja…

— Minun saneluni mukaan, niin. Sillä jos sinä hoitaisit asioita, istuisimme pian siellä mihin eivät kuu eikä aurinko paista. Mutta koeta nyt kuitenkin kerran olla mies. Mene kellariin ja tuo ylös se mikä Arizona Bertistä on jälellä, niin järjestämme kaikkien kolmen asiat yht'aikaa. Katso samalla, miten on pienen kultakaivoksemme laita.

— Minkä kultakaivoksen?

— Nauta! Etkö ymmärrä? Ensimmäisen Morganin.

— Hohoo! Käsitän. Mutta mitä näiden kanssa tehdään?

— Se jää minun huolekseni, tee sinä vain niinkuin sanoin. Ota Gaspard mukaasi.

Molemmat roistot, jotka oikeastaan olivat vain käärmeenlumoojattaren kätyreitä, katosivat. Hän itse vaipui nojatuoliin alkaen sitoa haavoitettua kättään heittäen tuon tuostakin vihaisia katseita molempiin voitettuihin, Dennis Morganiin ja Handsome Harryyn, mutta etenkin ensimainittuun, jolle hän tällä kertaa päätti maksaa kaksinkertaisesti.

Näitä ajatellessaan pudisti hän kalkkarokäärmerasiaa ikäänkuin oikein ärsyttääkseen petoja ja mutisi:

— Odottakaa hieman, odottakaa vain vähän! Te tulette pian yhtä tyytyväiseksi kuin minäkin. Ei yksikään heistä pääse pakoon, mutta iskekää tällä kertaa kunnollisesti.

Mr Morgan saattoi sangen hyvin kuulla suuttuneen naisen kostonhimoiset sanat. Ja hän jähmettyi ajatellessaan uutta tuttavuutta noiden hirveiden petojen kanssa. Hän olisi tahtonut rukoilla armoa. Mutta hän ei voinut, sillä hänen suuhunsa oli tungettu nenäliina ja sitäpaitsi makasi hän kasvot lattiaa vasten.

Handsome Harry sitävastoin ei kuullut mitään. — Hän oli yhä tajuttomana eikä aavistanutkaan kohtaloa, joka odotti. — Ja Arizona Bert, hän, jonka kiinnijoutumisesta enimmin iloittiin, makasi alhaalla kellarissa.

Mr Morgan tuumi miten Bertin laita mahtoi olla. Morgan melkein toivoi hänen jo kuolleen, sillä se olisi ollut paljon parempi kuin kuolema tuskia aiheuttavan käärmeenmyrkyn kautta, jonka vaikutusta Morgan oli henkilökohtaisesti kokenut.

Kesken näitä kaikkia muita kuin lupaavia mietteitä tuli toinen alaslähetetyistä ja pysähtyi ovelle, mutt'ei sanonut sanaakaan. Tulija oli Gaspard, jolta tavallisesti eivät sanat puuttuneet ja joka mielellään kerskaili kunnostaan kun oli kysymys jostain konnantyöstä.

— No, mikä on? Mitä on tapahtunut?… Onko hän kuollut? sanoi nainen nousten hermostuneena tuoliltaan. — Vastaa, ihminen, äläkä siinä tuijota. — Ylös hänet on joka tapauksessa tuotava, elävänä tahi kuolleena.

— Hän ei ole siellä. Emme nähneet hänestä kellarissa vilahdustakaan, tuli vastaus varovaisesti ikäänkuin kertoja olisi pelännyt, ettei häntä uskottaisi.

Miss Belly mykistyi hetkeksi. Hän tarkasteli tosiaankin Gaspardia ikäänkuin ei uskoisi korviaan.

Gaspardin ei tarvinnut puhua muuta. Sisään astui Täyskäsi-Fred ja hänkin näytti sangen nololta ja vaikeni.

— Asiaan, Fred! Miten ovat asiat alhaalla? kysyi Belly yhä ärtyneempänä. — Miksi ette tuoneet mukananne Arizona Bertiä?

— Senvuoksi, ettei häntä siellä ollut.

— Onhan mahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon sellaisen putoamisen jälkeen.

— En tiedä.

— Silloin olemme kauniisti kiinni. Talo voi olla poliisin ympäröimä millä hetkellä tahansa.

— Eikä se ole vielä pahinta, jatkoi Täyskäsi-Fred melkein kuiskaten.

— Ei pahinta, sanot. — Mikä sitten voisi olla pahempaa?

— Myöskin "Kultakaivos" on kadonnut.

Puoleksi tukahdutettu raivonhuudahdus rikkoi hiljaisuuden juuri kun myöskin Andy-Joe ilmestyi ja ilmoitti:

— Eräs ikkuna kellarikerroksessa on rikki. Sitä tietä he luultavasti ovat paenneet. — Näin myöskin ikkunan luona jalanjälkiä, mutta oliko niitä yhdet vai kahdet, sitä en…

— Vaikene! Vaikene!… Se ei ole totta… Se, joka syöksyy alas ruokahissistä, ei voi liikkua; eikä käsistä ja jaloista sidottu mies voi lyödä ikkunaa rikki ja paeta. — Ei, Arizona Bertillä on ollut auttajia tahi on hän vielä siellä ja…

Hän pysähtyi keskellä lausetta ja lisäsi parin sekunnin kuluttua:

— Koira.

Ja hän vastasi itse tähän otaksumaan viekkaalla ivanaurulla samalla kun
Täyskäsi-Fred huomautti:

— Asia on selvä! — Peli on kadotettu! — On paettava niin pian kuin mahdollista.

— Fred! — Tiedätkö mikä sinä olet.

Fred epäili, ettei toinen tarkoittanut mitään kehuvaa ja vaikeni.

— Sinä olet raukka! Mutta nyt menen itse alas. — Sillä minä en lähde tästä kaupungista kuin ulos ajettu kissa. Jos te olettekin jäniksiä, niin näytän minä ainakin etten sitä ole.

Hän meni etunenässä. Täyskäsi-Fred, Gaspard ja Andy-Joe seurasivat perästä lujasti vakuutettuna, ettei edes Bellyn nero voisi tässä asiassa auttaa.

Äkkiä Belly pysähtyi ja palasi jälleen huoneeseen, jossa vangit olivat.
Häntä seurasivat nuo kolme henkivartijaa ihmetellen mitä nyt tulisi.
Eikä sitä tarvinnut kauan odottaa.

Käärmeenlumoojatar tarttui tuolilla olevaan käärmerasiaan. Tämä vaarallinen Pandorarasia kädessään hän meni sidottujen luo, jotka makasivat aivan lähekkäin ja sanoi Morganiin kääntyen:

— Saattaa sattua ettemme enää tapaa, niin mielellänne kuin te kenties sitä haluaisittekin. — Opetus, jonka annoin teille ensi kerran, ei näy olleen riittävä. Mutta tällä kertaa, sen lupaan, saatte varmasti kylliksenne.

Hän raoitti rasian kantta, mutta Täyskäsi-Fred huusi:

— Ei tätä!… Ei vain tätä!… Jos joudumme kiinni, niin pahentaa tämä vain tavattomasti asiaamme.

— Jää sinä kiinni, jos haluat, mutta minä kyllä selviydyn. Mutta näistä saavat pikku ystäväni huolehtia. Kas näin!

Ja hän päästi ulos käärmeet, jotka heikosti sähisten alkoivat kalisuttaa vastakkain sarvirenkaitaan, synnyttäen äänen, joka kauhistuttaa erämaiden alkuasukkaitakin, vaikka he ovat aina varoillaan.

Ja kauhea nainen jatkoi puhettaan kääntyneenä Morganiin, jota hän vähimmin sieti:

— Kuulkaa! sanoi hän. — On mahdollista, ettette ole oikein kunnossa kun palaan. — Mutta muistakaa, että nyt on loppunne tullut. Te olette ajaneet meitä Albuquerquesta saakka ja tehneet kaikkenne saadaksenne meidät kiinni siinä uskossa, että me olemme murhanneet veljenne. Se on tyhmyys, josta nyt saatte syyttää itseänne. — Mutta niin käy, kun on nauta. — Selviytykää nyt miten haluatte. Tyhmyytenne ei parempaa ansaitse.

— Tulkaa! sanoi hän seuralaisiinsa kääntyen. — Täällä ei meillä ole muuta tekemistä. Nyt katsomme miten on Arizona Bertin laita.

Sidotut näyttivät olevan tuomitut kauheaan kuolemaan. Käärmeet tulisivat heidän tuomareikseen ja pyöveleikseen. Ne olivat jo valmiina hyökkäämään kiemurrellessaan lattialla kohottaen tuon tuostakin päitään sähisten ja katsellen kiiluvilla silmillään avuttomia uhrejaan.

Tällä kertaa ei ollut ajattelemistakaan pelastusta. Vapisten sulki
Dennis Morgan silmänsä…

VII.

SYVÄSSÄ KELLARISSA.

Mutta mitä oli Arizona Bertille tapahtunut? Oliko totta, ettei hän ollut kellarissa tahi maakerroksessa, jota ameriikkalaisen ja usein englantilaisenkin tavan mukaan käytetään m.m. keittiöosastona.

Hän oli äkkiä syössyt petolliseen ruokahissin luukkuun ja pudonnut sinne takaperin koettaessaan väistää käärmettä. Mutta aukko ei ollut suuri.

Bert joutui senvuoksi alkamaan matkansa melkein kaksinkerroin puristuneena. Vaistomaisesti sai hän kiinni ruokahissin köydestä — hissi oli alhaalla kellarissa, Arizona Bertin vetäessä nuorasta alkoi hissi kohota ja pysähtyi tietysti tullessaan Bertin luo.

Tämä onnellinen sattuma selvisi Bertille silmänräpäyksessä, ja hän katsoi parhaaksi laskeutua alaspäin sekä hellitti hitaasti köyttä.

Sen mukavammin olisi tuskin alas voinut tulla ja hän oli mitä parhaimmissa voimissa päästessään alas, eikä suinkaan kuoliaaksi musertunut kuten ylhäällä otaksuttiin.

Alhaalla oli melkein uppo pimeä. Vain kellarinikkunan kautta tunkeutui heikko katulyhdyn valo. Kaikki oli hiljaista ja hän saattoi rauhassa koota ajatuksiaan.

Miten monta miestä rikollisilla oli käytettävänään, sitä ei Bert tiennyt. Mutta sen hän käsitti, ettei hän itse tällä kertaa voinut ottaa lukuun Handsome Harrya enempää kuin mr Morganiakaan, jonka itsepäisyyden vuoksi hänkin oli joutunut tähän tilanteeseen, joka tosin olisi saattanut olla pahempikin.

Tietysti tultaisiin katsomaan miten hänen oli käynyt. Hän oli iloinen, ettei heillä olisi huvia löytää häntä musertuneena — niin, yleensä he eivät löytäisi häntä ollenkaan — toistaiseksi…

Revolverit olivat hänellä mukanaan. Mutta alkaa yksin hyökkäys tuntemattomassa paikassa, ei kenties ollut viisasta. Olisi parempi koettaa jollain tavoin livahtaa ulos kenenkään näkemättä ja varoittaa Big Bobia, joka luultavasti seisoi vielä ulkopuolella tietämättä mitä oli tapahtunut. — Mahdollisesti tarvittiin enemmänkin apua ja saattoihan siinä tapauksessa kääntyä poliisiin — vaikk'ei hän mielellään halunnut sitä käyttää — peläten sen tavallista tyhmyyttä ja kömpelyyttä, joka aina enemmän vahingoitti kuin hyödytti.

Hän oli jo päättänyt yrittää poistua samasta kellarinakkunasta, josta niukka valo tuli, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan epäilyttävää ääntä.

Tultiinko jo hänen jälestään?

Bertin revolverit olivat heti esillä. Tällä kertaa panisi hän kovan kovaa vastaan. Hän tiesi, ettei voinut odottaa armoa.

Hän seisoi liikkumattomana, ainoastaan silmät koettelivat lävistää pimeyttä ja korvat kuulla mahdollisimman tarkkaan.

Ääni oli ollut melkein kuin heikkoa vaikeroimista. — Mutta oliko sen aiheuttajana ihminen tahi eläin, sitä hän ei voinut ratkaista. Joka tapauksessa ei hän aikonut odottaa kauempaa, vaan päätti ottaa asiasta selon heti.

Hitaasti alkoi hän liikkua outoon ääneen päin, pitäen revolveria valmiina ja tunnustellen toisella kädellään kiviseinää.

Hän tuli erääseen kulmaukseen ja heti kuului ääni selvemmin. Nyt hän ainakin tiesi mihin suuntaan oli mentävä.

Sitten vaikeni kaikki yht'äkkiä. Bert seisoi tietämättä mitä tekisi — jatkaisiko vai kääntyisikö takaisin koettaakseen sopivalla tavalla pyrkiä ulos tästä pimeydestä, jossa hän ei uskaltanut käyttää taskulamppuaan. Hän pysähtyi kun ääni kuului uudelleen ja selvempänä. — Tuskin kymmentä askelta kauempana sattui hänen toinen jalkansa johonkin pehmeään esineeseen, josta kummalliset äänet kuuluivat.

Hän kumartui ja tunnusteli käsillään varovasti.

Niin, ei epäilystäkään… Kivilattialla loikoi sidottu ihminen.
Käsivarret oli köytetty selän taa ja kasvot olivat lattiaa vasten.

Vilahduksessa katkaisi Arizona Bert siteet ja vapautti seuraavassa silmänräpäyksessä uhrin niistä ääntävaimentavista rievuista, joilla tämän suu oli tukittu. Mutta kuka siinä oli, sitä hän ei tiennyt, eikä liioin sitäkään, oliko vapautettu ystävä tahi vihollinen.

Heikko ääni kuului sanovan:

— Jumalan kiitos, että tulitte. Oletteko tekin joutuneet näiden roistojen käsiin?

— Kuka te olette? sanoi Bert vastaamatta kysymykseen.

— Gerald Morgan!

— Rikas Morgan Vancouverista?

— Siksi minua kutsutaan. — Mutta, kuten näette, on rikkauteni tuottanut minulle vain onnettomuutta. — Oletteko tekin kuullut minusta puhuttavan? Ja kuka te olette?

— Eräs, joka on yhtä pahassa pulassa kuin tekin, ainakin toistaiseksi. Mutta olisitteko te se rikas Morgan, joka jonkun aikaa sitten äkkiä katosi ja jota nyt peräänkuuluutetaan?

— Varmasti… Mutta peräänkuulutuksesta en tiedä mitään. Matkustin etelään terveyteni vuoksi. Hotellissa Denverissä tapasin naisen ja kaksi herraa, jotka olivat minulle hyvin ystävällisiä. Matkustimme yhdessä Albuquerquen kautta Phoenixiin Arizonassa. Missä nyt olen, sitä en tiedä. Mutta ettei minusta ollut paljoa jälellä teidän tullessanne, se on varmaa. Kuulin askeleenne — enkä tiedä mistä se johtui, mutta luulin kuulevinani niissä pelastuksen, mutta pelastuksen, joka kenties ei saavuttaisi minua. Vähemmästäkin saattaa kadottaa ymmärryksensä, hyvä herra, niinkuin minulle kävikin, kun jouduin yksin noiden kauheiden käärmeiden kanssa.

— Kalkkarokäärmeitten?

— Juuri niiden. Oletteko tekin tehneet niiden tuttavuutta?

— Tavallaan. Ja juuri senvuoksi olen nyt täällä. Ehkä tekin olette pudonneet hissiaukosta?

— En, sikäli kuin tiedän… Me istuimme pelaamassa pokeria… Raivostuin huomatessani kuinka he pelasivat väärin. Silloin vasta minulle selvisi kenen kynsiin olin joutunut.

— Ja teidän päällenne usutettiin käärmeet?

— Ei heti. Otettiin esille mustetta sekä paperia ja minun käskettiin kirjoittaa sanelun mukaan eräs kirje.

— Minkälainen kirje? sanoi Bert aavistaen mistä oli kysymys.

— Niin, minun piti kirjoittaa, että määrättyyn paikkaan Phoenixissä lähetettäisiin miljoona dollaria, jonka minä tarvitsin liikeasioihin.

— Hohoo! Käsitän! Ja te teitte sen?

— Olin siihen pakoitettu. Mutta tein sen omalla tavallani.

— Jota he eivät käsittäneet kenties?

— Sovittu merkki — eräs kiemura nimen alla — ja se merkitsee suunnilleen sitä, että olen tähän pakoitettu ja että olen joutunut uhkaavaan vaaraan.

— Mainiota!

— Niin, sikäli kyllä, ettei rahoja tullut. Mutta sensijaan uhattiin minua noilla vaarallisilla käärmeillä ja sulettiin niiden kanssa samaan huoneeseen. Menin pelosta tajuttomaksi.

— Ja sitten tuotiin teidät tänne? sanoi Arizona Bert iloissaan, että kummallisen sattuman kautta, jossa käärmeet myöskin näyttelivät merkittävää osaa, oli joutunut apuun.

— Niin, mutta minulla on jo kerran ennen ollut toiveita päästä pakoon. — Houkuttelin puolelleni neekerin, joka minua vartioi, lupaamalla miljoonan hänelle, jos hän auttaisi minut näiden ihmisten kynsistä.

— Ja neekeri tietysti suostui?

— Niin, muutamien epäilyjen jälkeen. Hän katkaisi siteeni. Mutta juuri pois hiipiessäni huomattiin minut, sidottiin uudelleen ja laahattiin tänne takaisin.

— Eikä neekeri uudistanut koetta?

— Neekeri katosi ainiaaksi. Kenties menetti hän henkensä. — Toivon, että minä tällä kertaa onnistun paremmin. En voi teitä kyllin kiittää… Mikä on nimenne?

— Bert Brand, tämän piirin sheriffi.

— Mitä sanotte!… Arizona Bert?

— Sama mies!… Ehkä jo tunnettu?

— Kuka ei tuntisi teitä ja teidän monia seikkailujanne oikeuden palveluksessa? Te olette varmasti tunnetuin henkilö Ameriikassa, vieläpä ulkopuolella Valtojenkin. — Parempiin käsiin en olisi voinut joutua.

— Ikävä kyllä, istun samassa liisterissä kuin tekin. Ja onnettomuudeksi olen tällä kertaa ottanut liian vähän poikiani mukaan. — Se taas johtuu miehestä, joka on teille sangen läheinen ja joka… Niin, hän arveli kykenevänsä suoriutumaan asiasta yksin ja ryhtyi siihen senvuoksi hieman varomattomasti — vaikka aikaisempien tapahtumien olisi pitänyt häntä varoittaa. — Hänkin oli ollut tekemisissä kalkkarokäärmeitten kanssa.

— Sanotte, että tämä henkilö on minulle läheinen?

— Aivan niin… Sikäli kuin ymmärrän, on hän veljenne.

— Ei suinkaan Dennis?

— Juuri hän.

— Mutta miten herran nimessä… En ymmärrä…

— Poliisimiehenä, psykoloogina ja lääkärinä luuli hän voivansa saada selon salaperäisestä katoamisestanne. Hän joutui tekemisiin pahempien roistojen kanssa kuin oli luullutkaan — ja on tällä hetkellä varmasti tullut toisiin ajatuksiin rikosten psykologiasta ja parantunut siitä yksinkertaisesta katsantokannasta, että hyvillä sanoilla voidaan tiikeristä tehdä lammas.

— Dennis on aina ollut sellainen… Mutta eivät kai he… Tarkoitan, etteivät he kai ole ottaneet minun vuokseni hänen henkeään.

— Toivon niin, sanoi Bert ja kertoi tapaamisestaan Dennis Morganin kanssa ja siitä, minkälaisissa olosuhteissa he nyt viimeksi joutuivat toisistaan eroon.

Silloin huusi Gerald Morgan suorastaan varomattomasti:

— Se ei tapahdu ikinä, niin kauan kuin minä elän. Hänet täytyy pelastaa.

— Se on minunkin mielipiteeni, sanoi Bert tyynesti. — En vain vielä tiedä kuinka se käy päinsä — ja kuinka itse pääsemme täältä.

Se, että Arizona Bert lausui sellaisen epäilyn, saattaa näyttää kummalliselta niistä, joilla on pienikin aavistus kaikista niistä vaaroista, joista hän oli mestarillisella tavalla selviytynyt. Mutta ei tälläkään kertaa hänen sanojaan aiheuttanut pelko, vaan hän sanoi sen sitä varten, että huomasi tämän Morganin yhtä varomattoman uskaliaaksi kuin veljensäkin.

— Jos tällä kertaa epäonnistumme, sanoi hän, niin olemme myytyjä. —
Kolmatta koetta ei ole ajattelemistakaan.

— Montako meitä vastassa on?

— Kokonainen liuta. Lukumäärä tuntematon. Meitä on kaksi. Saattaa tulla kolme. Onko teillä aseita?

— Minulla oli tietysti revolveri, mutta se otettiin pois.

Bert tuumi hetken. Uskaltaisiko hän luovuttaa aseistaan toisen tälle miehelle? — Sen varomaton käyttäminen hyödyttäisi heidän asiaansa vähän.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä samassa kuului lähestyvien askelten ääni ja Morgan kuiskasi:

— Pitäkää varanne!… Ne ovat täällä… Mutta minä tiedän… Neekeri näytti minulle piilopaikan. Olin tyhmä kun en käyttänyt sitä. Tulkaa!

Ehdotus oli hyvä. — Eikä sitäpaitsi ollut aikaa tuumia parempaa. Bert seurasi vapautettua, joka johti häntä kädestä eräälle rautaluukulle ja avasi sen samalla kun siltä suunnalta, jolta he juuri olivat tulleet, kuului kaikuvia kirouksia.

— Tänne, sanoi Gerald Morgan. — Se on säiliö, eikä ole syvä. — Mutta luulen, että mahdumme sinne molemmat.

Kun ei muukaan auttanut, seurasi Bert kehoitusta ja pelastetun esimerkkiä. Tuskin olivat he sen tehneet ennenkuin hakijat kulkivat rautaluukun yli ja heitä kuului yllyttävän naisen ääni, joka uhkasi heitä kaikella mahdollisella pahalla, jos ei kadonneita löydettäisi.

Bert pelkäsi, että etsijät huomaisivat kohottaa rautaluukkua, joka heidät kätki. Siltä varalta piti hän revolverejaan ampumavalmiina. Mutta kukaan ei innoissaan ajatellut luukkua ja äkkiä tuli jälleen hiljaista kun hakijat etääntyivät toiselle suunnalle.

— Nyt on kenties meidän vuoromme, sanoi Arizona Bert tyynesti, kohotti luukkua ja kiipesi ylös. Luultavasti on pidetty selvänä, että me olemme livistäneet rikkonaisen ikkunan kautta ja ettei auta muu kuin saattaa itse itsensä turvaan.

Ja Bert otti johdon. — Tuumimatta meni hän kellarin portaille, joita myöten etsijät olivat poistuneet. Jos hän vain saattoi päästä portille, tiesi hän, että siellä oli Big Bob varmasti ihmetellen pitkää odotusta ja melua, jonka oli kuullut, vaikkakaan ei oltu ammuttu, merkillistä kyllä.

Tultiin eteiseen. Mutta siellä oli oltava äärimmäisen varovainen. Kerrosta ylempänä kuului nainen huutavan ja käskevän. Miehet vastasivat yhtä meluavasti.

— Koira!… Doggi!… Se on tuolla! huusi nainen. — Ottakaa se kiinni! Tällä kertaa se ei pääse pakoon.

Vilahduksessa oli Bert portilla ja avasi sen. Hän antoi merkin. Vastaus tuli silmänräpäyksessä. Ja melkein yhtä nopeasti ilmestyi Big Bob, joka veti suunsa leveään irvistykseen:

— Onko tulossa lopputanssi?

— Siltä näyttää, Bob. Pidä varasi! Asetu tämän kojun taa. Älä päästä ulos kissaakaan. Meidän on saatava koko liuta, ymmärrätkö!

— All right! Come along Mexiko-Maria!… Tässä he saavat tanssia, niin että kelpaa… Terveiset Harrylle!

Nyt sai mr Morgan Bertin toisen revolverin. Ja niin alettiin hiljalleen hiipiä alas portaita.

Mutta silloin sattui odottamaton välikohtaus. Portaita alas kuuluivat askeleet lähestyvän. Nyt oli hyökättävä joko heti tahi jälleen piilottauduttava. Hyökkääminen aiheuttaisi melua, jota vielä oli vältettävä. — Mutta ei ehditty tehdä mitään ennenkuin tulija syöksyi ohi. Hän ei ollut huomannut kumpaakaan miestä.

— Odottakaa täällä, sanoi Bert. Asettukaa tuon oven taa. Olen silmänräpäyksessä takaisin; teen selvän tuosta, jonka näimme.

Gerald Morgan sai kiinni Bertin käsivarresta ja sanoi:

Se mies on minun. Se oli Täyskäsi-Fred, joka… Ja varomaton mies katosi Fredin jälkeen sekä tulisi todennäköisesti turmelemaan kaiken ampumalla ja nostamalla sellaisen melun, että kaikki kiiruhtaisivat paikalle.

Arizona Bert oli pahemmassa kuin pulassa. Ja kesken kaiken kuuli hän pienen dogginsa haukkuvan raivoisasti. Puuttui vain sitä, että Big Bob ryntäisi paikalle ja kajauttaisi kaikuvan Whakeewho! Hi Ho!-huutonsa ja silloin olisi kaikki valmista.

Varovaisesti hiipi Bert Gerald Morganin jälkeen estääkseen, jos mahdollista, pahinta tapahtumasta.

Juuri silloin tuli Bully-Dass! Suussaan oli sillä kiemurteleva kalkkarokäärme!

VIII.

MIES MATKALAUKUSSA JA VIIMEISEN TANSSIN ALKU.

Niin, pieni Bully-Dass tuli kalkkarokäärme suussaan. — Bert koetti ottaa siltä matelijaa tallatakseen sen kuoliaaksi. Mutta koira ei antanut, vaan puisteli petoa hampaissaan eikä näyttänyt ollenkaan haavoitetulta. Ja Bertillä oli tällä hetkellä tosiaan muutakin ajateltavaa.

Varovasti seurasi hän Morgania, joka puolestaan seurasi
Täyskäsi-Frediä. Hän ei kuullut, että he olisivat iskeneet yhteen.
Mutta parin kolmen huoneen läpi kuljettuaan näki hän ihmeellisen näyn
ja pidätti koiraa, joka aikoi rynnätä esiin.

Täyskäsi-Fred seisoi ameriikkalaisen, rautahelaisen matka-arkun edessä — ja arkusta näkyi ihmispää, johon arvatenkin kuului ruumiskin, jota Bert ei kuitenkaan nähnyt. — Täyskäsi-Fredillä oli kädessään revolveri, jolla hän tähtäsi päätä sekä löi äkkiä kannen kiinni.

Kaiken tämän oli täytynyt tapahtua huimaavan nopeasti. — Mutta vielä omituisempaa oli, että se oli käynyt niin äänettömästi.

Mr Morganista ei näkynyt jälkeäkään.

Oliko se tosiaankin hän, jonka Täyskäsi-Fred niin tavattoman nopeasti oli uudelleen vanginnut? Mutta miks'ei Morgan ollut siinä tapauksessa ampunut? Olihan hän asestettu ja olihan hän ollut edullisemmassa asemassa seuratessaan miestä, joka ei sitä aavistanut.

Tämä oli hyvin arvoituksellista. — Mutta jos matka-arkussa oleva mies oli Morgan, niin tiedettiin ainakin mistä häntä oli haettava eikä hän toistaiseksi voinut sekoittaa mitään.

Lyötyään kannen kiinni katsoi Täyskäsi-Fred ympärilleen ja huomasi olevansa varman käden pitelemän revolverinsuun edessä! On vähintä, jos sanoo hänen hämmästyneen. Se, että revolverinpitäjä oli mies, joka oli syöksynyt hissiaukosta alas ja jota turhaan oli haettu, teki asian vielä kummallisemmaksi.

Täyskäsi-Fred vain tuijotti ja aseiden asemesta oli hänellä kummassakin kädessä kunnioitusta herättävät pussit, jotka todennäköisesti sisälsivät kultarahoja. Hän oli ottanut pussit lattialta samalla hetkellä kun kääntyi — kenties aikoen paeta yksin niiden kanssa.

Toinen puoli kasvoja oli aivan sininen Handsome Harryn antamasta iskusta ja muuten hän oli pelon, hämmästyksen, viekkauden ja raivon elävä kuva. Mutta ennen kaikkea hän näytti mieheltä, joka ei tiedä mihin ryhtyisi.

Nopealla liikkeellä oli Bert sulkenut takanaan olevan oven. Hän ei halunnut, että melu kuuluisi. Äkkiä pani hän kätensä pienen koiran päälaelle ja sanoi:

— Bully! Vahtiin!

Doggi meni hieman lähemmäksi Täyskäsi-Frediä — avasi suunsa ja antoi käärmeen liukua lattialle. — Raivoisasti sähisten nosti peto päätään ja varustautui hyökkäämään, mutta, kumma kyllä, ei kiusanhenkensä koiran, vaan Täyskäsi-Fredin kimppuun. Täten oli Bert saanut aikaan enemmän kuin oli tarkoittanutkaan.

— Niin, saatte nyt valita, sanoi hän päättävästi. — Joko kuulan kalloon tahi tappavan käärmeenpureman. Mutta pankaa toistaiseksi nuo pussit pois käsistänne.

Täyskäsi-Fred, joka näki vain vaarallisen matelijan ja oli monta kertaa ollut tilaisuudessa näkemään sen pureman kohtalokkaan vaikutuksen — kiiruhti tottelemaan käskyä iloisena, että sai kätensä vapaiksi.

Mutta tämä ilo tuli lyhytaikaiseksi, Arizona Bert lähestyi uhkaavasti ja käski:

— Avatkaa tuon arkun kansi. Täyskäsi-Fred epäröi. Hänellä oli siihen täysi syy.

— Avatkaa kansi! toisti Bert. Muuten… Bully!

Bully antoi kuulua uhkaavan murinan ja sysäsi käpälällään kalkkarokäärmettä, niin että se joutui vain muutamien senttimetrien päähän rikollisesta, joka oli niin jännityksessä kuin aikoisi ottaa hypyn millä hetkellä tahansa.

— Avatkaa kansi! käski Bert kolmannen kerran. Jos viivyttelette, niin saatte kimppuunne sekä koiran että käärmeen.

Se vaikutti. Lukko avattiin ja kansi kohotettiin. Samassa kajahti laukaus.

Juuri se, mitä Bert oli kaikin tavoin tahtonut välttää, tapahtui kuitenkin. Toisen kerran oli Gerald Morgan tehnyt tyhmyyden. Sillä hän se tosiaankin oli, joka näyttäytyi kädessään savuava revolveri, jonka kuula tosin oli sattunut vain kattoon.

Heti kuului katon yläpuolella levottomuutta herättävää liikettä ja nyt saattoi odottaa hyökkäystä koska hyvänsä. Nähtävästi sitä kiiruhtaakseen antoi Täyskäsi-Fred kuulua kovan huudon, mutta vaikeni äkkiä kun doggi syöksyi hänen kasvojaan kohti sellaisella voimalla, että Täyskäsi-Fred — juuri mr Morganin noustessa arkusta — horjahti ja kaatui arkkuun takaperin, niin että vain jalat näkyivät.

Arizona Bertille oli silmänräpäyksen työ heiluttaa jalatkin arkkuun, ja jälleen läimähti kansi kiinni. Se kierrettiin kahdenkertaiseen lukkoon.

— Tännepäin! huudahti Bert mr Morganille sekä kiiruhti asettautumaan suletun oven toiselle puolen viitaten mr Morgania asettumaan toiselle. — Nyt on oltava vikkeliä.

Nopeita askeleita kuului, kolisten lensi ovi auki ja pelijoukkueen toinen johtaja Gaspard suistui maahan Bertiltä saamastaan pistoolinperäniskusta. Hän joutui istumaan aivan käärmeen eteen eikä osannut muuta kuin tuijottaa siihen.

— Ei ole aikaa kadotettavissa! Tulkaa! huusi Bert ja syöksyi ulos sekä huusi eteiseen:

— Tänne, Bob! Pidä vahtia ovella äläkä päästä ulos sieluakaan! Luulen asian olevan kohta selvän.

Big Bobia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jättiläisvartalollaan peitti hän suletun oven. Mutta samalla kuului ylhäältä tulevan useampia ja kimeä naisääni huusi:

— Ampukaa jok'ihminen, joka asettuu tielle — Läpi meidän on päästävä, maksoi mitä maksoi.

Nyt oli viimeinen tanssi todella alkanut.

IX.

JUHLAN LOPPU JA HYVÄ KAAPPAUS.

Raivoissaan siitä, ettei ollut saanut käsiinsä kumpaakaan, ei Arizona Bertiä enempää kuin miljonääri Gerald Morganiakaan, oli miss Belly, vaarallisen rikollisjoukkion todellinen johtaja, syöksynyt jälleen ylös ja päättänyt kokonaan muuttaa taktiikkaa.

Jos yksi Morgan oli kadonnut, niin olihan toinen, joka oli tuomittu kuolemaan. Hänestä piti nyt kiristää lunnaat. Kunhan ei olisi liian myöhäistä. Ärsytetyt kalkkarokäärmeet olivat jo kenties tehneet tehtävänsä.

Seisoessaan kynnyksellä valmiina syöksymään sisään näki hän ihmeellisen näyn, joka sai hänet pysähtymään.

Mr Morganin vieressä istuu koira. Eräs käärmeistä on niin lähellä uhriaan, että se voi iskeä koska hyvänsä. Pää on kohotettu ja kieli punaisessa kidassa heiluu edestakaisin samalla kun pienet silmät tuijottavat kuin tulihiilet onnettoman kasvoihin.

Mutta myöskin koira on valmiina hyppyyn. Ja yht'äkkiä ovat doggin lujat leuat siepanneet käärmeen niskan takaa kiinni.

Poikkipurruin päin makaa vaarallinen peto kuolonkouristuksissa kiemurrellen. Miss Belly ei tahdo uskoa silmiään.

— Fred, Gaspard, Dickson, Andy-Joe! — Kaikki tänne! huutaa Belly kaikin voimin samalla kun koira muristen varustautuu hyppäämään hänen kimppuunsa. — Lyökää koira kuoliaaksi! Se tekee minut hulluksi!

Silmänräpäyksessä olivat kaikki koolla, lukuunottamatta Täyskäsi-Frediä — jolla tiedämme olevan tekemistä toisella taholla sittenkun hän oli alkanut huomata, ettei peli ollut kadotettu. — Mutta viime hetkellä koetti hän yhteisestä saaliista pelastaa omalle osalleen niin suuren määrän kuin mahdollista.

Mutta Bully-Dass ei ollut se, joka antaa ottaa itsensä kiinni. — Se sieppasi vielä yhden käärmeen, sen, joka oli lähinnä Handsome Harrya ja se suussaan heittäytyi suoraan miss Bellyn kasvoille ollenkaan huolimatta tämän kyvystä lumota ihmisiä ja eläimiä.

Siinä istui miss Belly lattialla… Hänen ylitseen syöksyi Bully-Dass huimaa vauhtia sisäänryntääviä miehiä kohti — jotka väistyivät yhtä hämmästyneinä kuin olisivat nähneet itsensä paholaisen. — Ei milloinkaan olisi kukaan uskonut, että pieni koira rohkenee sillä tavoin heilutella kalkkarokäärmettä, jota eläimet tavallisesti vaistomaisesti pakenevat.

Seuraavassa hetkessä katosi ihmeellinen näky ja tuli muuta tuumittavaa.

Miss Belly oli siinä mihin oli pudonnut. Kaatuessaan oli hän iskenyt takaraivonsa kynnykseen. — Hän makasi ikäänkuin kuollut. — Muun puutteessa kaatoi hänen ystävänsä malaiji hänen silmilleen kannullisen vettä. — Kasvot ja hiukset läpimärkinä avasi hän silmänsä, mutta tarvitsi vielä muutamia minuutteja käsittääkseen tilanteen ja muistaakseen mitä oli tapahtunut.

— Doggi! Doggi! huusi hän vihdoin. — Missä teillä se on?

— Ei se ole doggi, miss Belly… Se on piru itse, vastasi eräs. Emme me sitä saa.

— Ampukaa!

— Ei siihen kuulat pysty.

Miss Belly nousi. Hän vapisi raivosta ja näytti märkine hiuksineen sekä tuijottavine silmineen noidalta, niin että miehet luulivat hänen äkkiä kadottaneen järkensä.

— Olette kurjia raukkoja! kuului vihdoinkin. — Tällä tavoin joudumme kiinni koko roikka… Missä on Fred?

— Niin, missä Fred on? Ei ainakaan täällä.

Kuin vastaukseksi kuului lattian alta laukaus ja ja senjälkeen kova huuto, joka vaikeni äkkiä.

— Gaspard!… Andy-Joe!… Katsokaa mikä siellä on… Te toiset auttakaa minua saamaan tämä parvekkeelle ja hankkikaa tulisen kiireesti pitkä ja vahva köysi. Auto esiin! Tämän viemme mukanamme.

Hän osoitti liikkumattomaan Dennis Morganiin.

— Miss Belly, luulen että…

— Ei ole mitään luulemista. Tehkää niinkuin käsken.

Gaspard ja Andy-Joe olivat syöksyneet alas. Toiset ryntäsivät ullakolle hakemaan nuoria. Yksi laskeutui alas paloportaita laittamaan kuntoon autoa. Kaikkialla oli liikettä ja elämää.

Mutta paloportaita laskeutuva mies on jo nähty. Ja näkijä on Arizona Bert! Ikäänkuin aavistuksen ajamana on hän heittäytynyt eteisen ikkunasta ulos ja seisoo erään pensaan takana katsellen alas laskeutuvaa miestä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovat miehen kädet ja jalat sidottu yhteen nahkaremmillä, suu on täytetty turpeilla ja mies laahattu pensaan taa.

Kadottamatta turhaan aikaa kiipeää Arizona Bert reippaasti parvekkeelle. Miss Belly, joka luuli alaslähetetyn palaavan, tuli vastaan. Arizona Bert tarttui häntä sopivalla tavalla vyötäisiin ja huudahti ivallisesti:

— Näyttää kuin tulisin vielä sopimattomampaan aikaan kuin äsken. —
Miten on hiustenne laita? Olen kenties tullut kesken kampauksen.

— Te! Te! Te!

— Arizona Bert, palvelukseksenne. Tahi kenties olette unohtaneet minut.

Pitäen revolverillaan Bellyä aisoissa meni Bert Morganin ja Handsome Harryn luo sekä katkaisi nopeasti heidän siteensä. Viimemainittu, joka pitkään aikaan ei ollut uskaltanut liikkua käärmeitten vuoksi, joista yksi oli kiemurrellut hänen rintansa päälle, hypähti ylös kuin vieteri, jolloin käärme vieri aivan miss Bellyn jalkoihin. Tämä aikoi heittäytyä syrjään, mutta Bert komensi:

— Ei liikettäkään. Muuten…

Mutta nainen sieppasi kuitenkin käärmeen käteensä ja pitäen sitä
Bertiin päin ojennettuna alkoi hitaasti peräytyä.

Bert, joka ei laukauksella halunnut kutsua toisia paikalle, epäröi.
Mutta niin ei tehnyt Handsome Harry.

Takaapäin vangitsi hän naisen käsivarret juuri kuin Bully-Dass jälleen saapui näyttämölle. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin käärme päätä lyhempänä.

Enempää vastarintaa ei miss Belly voinut ajatellakaan. Hänet sidottiin nopeasti, varustettiin suukapulalla ja kannettiin parvekkeelle. Nyt saattoivat toiset tulla koska hyvänsä.

Alhaalla olijoilla oli kylliksi syytä kiiruhtaa odottavaa kohtaloaan vastaan.

Alaspääseminen näytti mahdottomalta. Mutta kaikki aikoivat livistää paloportaita pitkin kadulle.

Big Bob ja Gerald Morgan eivät olleet säästäneet kuulia. Portille meneminen olisi ollut varma kuolema. Mutta kun tultiin ylös, niin kohdattiin Arizona Bert ja Dennis Morgan. Heidän takanaan kuului Handsome Harryn kaikuva ääni.

— Wah — ku — vhoo, hi ho, siellä alhaalla. Come along, boys!
Mexiko-Maria! Täältä saatte ilmaisen kyydin!

— Samoin täältä! kajahti Big Bobin valtava ääni. Pannaan toimeen kalkkarokäärmetanssi. Ottakaa noita mukaan, niin hienompaa tulee!…

Ei auttanut muu kuin antautuminen.

Tässä komeassa loppukohtauksessa tapasivat veljekset Morgan toisensa.
He lankesivat toistensa kaulaan ja molempien huulilta kuului yht'aikaa:

— Ilman Arizona Bertiä olisi tämä ollut meille varma kuolema.

Vangit koottiin Handsome Harryn esiinajamaan autoon. Täyskäsi-Fred ja kultapussit sijoitettiin auton katolle — ensimainittu yhä matka-arkussa. Mutta kun parvekkeelta mentiin hakemaan joukkueen sielua, miss Bellyä, oli hän jo kuollut.

Eräs suurimmista ja vaarallisimmista kalkkarokäärmeistä oli kiemurrellut parvekkeelle ja purrut häntä kaulaan. Kuolleena vietiin hänet rosvojoukkonsa mukana Phoenixin poliisilaitokselle, juuri kun siellä oltiin lukemassa uutta julistusta, jossa luvattiin kymmenen tuhannen dollarin palkinto sille tahi niille, jotka voisivat antaa tietoja salaperäisellä tavalla kadonneista Morgan-veljeksistä. Ja se sopi Arizona Bertille sangen hyvin.