HYVÄSSÄ TURVASSA.

Kirj.

Johanna Spyri

Suomennos 7:stä saksalaisesta painoksesta

Kertomuksia lapsille I.

Kuopiossa U. W. Telén & Co, 1894.

SISÄLLYS:

   I. Ennen matkalle lähtöä.
  II. Gemmillä.
 III. Tuttavuutta tehdään.
  IV. Hirmuyö.
   V. Seuraavana aamuna.

Ensimäinen luku.

Ennen matkalle lähtöä.

Dresdenissä, lähellä Elben rantapenkereitä, on iso kivitalo. Siellä istui kirkkaana heinäkuun aamuna herra Miller nojatuolissaan ja piti edessään niin suurta sanomalehteä, ettei hänen kasvojaan ensinkään näkynyt.

Vastapäätä häntä istui talon rouva valkosessa aamumyssyssään ja kaatoi hyvälle tuoksuavaan kahvikeittiöön vähän väliin vettä porisevasta kattilasta. Pian oli aamiainen alkava.

Silloin aukeni ovi: kaksi pientä tyttöä astui sisään ja heidän perässään pitkä ja hoikka neiti, joka näkyi huolestuneena seuraavan pikku Elsan vilkkaita liikkeitä, kun tämä juoksi huoneen läpi ja vihdoin ketterästi hypätä kiepsahti isän polvelle. Notkeasta hyppäyksestä näki selvään, ettei sitä nyt ensikertaa tehty. Riemuiten katseli Elsa nyt ympärilleen, niin kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Nytpä minä istun taas lujassa linnassani, jossa minua ei voi mikään onnettomuus kohdata!"

Sitte pisti hän kiharaisen päänsä suuren sanomalehden alle ja huudahti veitikkamaisesti: "Oi, jopa löysin sinut, isä! Milloin lähdemme Gemmille?"

Isä pani pois sanomalehden, suuteli pienokaista ja sanoi: "Ensiksi hyvää huomenta, pikku heinäsirkka; sitte vasta matkasuunnitelmat." Kepeiden hyppäystensä tähden nimitti häntä isänsä pikku heinäsirkaksi. Kun iso sanomalehti ei ollut enää isän ja Elsan välissä, kiersi tämä kätensä isän kaulan ympäri ja sanoi hänelle sydämellisesti hyvää huomenta. Sillä aikaa seisoi Ella sisko aivan hiljaa isän tuolin vieressä odottaen hänen aamutervehdystään. Nyt suuteli hän vanhempaakin tytärtään, joka sitte istuutui hiljaa pöydän ääreen.

"Jospa sinäkin nyt siirtyisit sinne, jossa sinun olla pitäisi", sanoi isä Elsalle, joka ei vielä ollut aikeissakaan lähteä korkealta istuimeltaan.

"Minä menen heti, isä", vakuutti Elsa, mutta kohensi itseään samalla vakavammin istumaan; "minä tahdoin vaan odottaa, kunnes sanot, milloin lähdemme Gemmille."

"Niin pian kun äiti on saanut tavarat matkaa varten järjestetyiksi", vastasi isä.

Nyt hyppäsi Elsa alas ja sitten suoraa päätä äidin polvelle.

"Oi, äiti, järjestämmehän sitte tänään tavarat! Nyt, heti paikalla", pyysi Elsa hyväillen äitiänsä. "Minä tahdon auttaa sinua, ja Ella voi myös auttaa ja neiti Hellmer myöskin, ja sitte voimme huomenna lähteä ja sitte —"

"Nyt juomme ensin maitomme ja istumme hetkisen aivan kelvollisina pöydässä, lapsi kulta", oikaisi häntä äiti ja Elsa, joka huomasi saavansa tyytyä tähän vastaukseen, istuutui nyt paikalleen isän ja äidin väliin ja aamiainen alkoi.

Jo kauan aikaa oli Elsa heti herättyään kysynyt, koska Gemmille lähdettäisiin; hänen päähänsä tuskin enää muuta ajatusta mahtuikaan. Tämä matkatuuma oli seuraavalla tavalla kiintynyt pikku Elsan mieleen.

Menneenä kesänä olivat isä ja äiti matkustelleet Sveitsissä. Gemmin vuorisola, jonka kautta he olivat kulkeneet Wallis'ista Bernin kanttooniin, oli miellyttänyt heitä niin, että he päättivät tulla sinne uudestaan seuraavana kesänä, ottaa lapset ja neiti Hellmerin mukaansa ja viipyä siellä jonkun aikaa. He olivat matkalla tutustuneet opas Kasperiin ja kertoneet hänelle aikeensa ja toivonsa saada vuokratuksi niillä seuduin huoneuston, jossa voivat järjestää olonsa kodikkaaksi, eivätkä tarvitseisi asua ravintolassa. Silloin oli Kasper ehdoitellut heille että asettuisivat hänen omaan majaansa, joka oli Gemmin vuorisolan lähellä, vihreällä rinteellä vuorille johtavan polun vieressä. Tähän aikaan sopi hänelle parhaiten luovuttaa heille pikku talonsa; hän itse oli silloin aina muukalaisten kanssa matkoilla, hänen molemmat poikansa paimensivat alpeilla suuria karjoja, ja hänen vaimonsa voi asua ylhäällä pikku ullakkokamarissa ja tehdä Millerin perheen askareita. Heitä varten voitiin sitte järjestää iso tupa ja molemmat makuuhuoneet. Tämä ehdotus miellytti hyvin herra Milleriä ja hänen rouvaansa ja katseltuaan taloa, päättivät he vuokrata sen tulevan vuoden kesäkuukausiksi. Tieto tästä tuumasta ja vanhempien kertomukset kauneista niityistä, korkeista lumivuorista, vihreistä alppilaitumista ja suurista karjalaumoista, olivat tehneet lapsiin syvän vaikutuksen, ja jo kauvan aikaa sitte oli Elsa tuskin enää voinut odottaa lähtöpäivää. Jo talvella oli tuskin päivääkään kulunut ilman että Elsa kysyi: "Äiti, joko nyt kesä pian tulee?"

Nyt oli kesä todellakin tullut ja Elsan kysymykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Joka aamu ilmaisivat tuota pitkällistä odotusta nuo sanat: "Milloin lähdemme Gemmille?" Päivä päivältä kasvoi lapsen malttamattomuus ja yhä tihenivät nuo ahdistavat kysymykset ja pyynnöt, sillä nytpä Elsa tuskin enää jaksoi odottaa, että noustaisiin vaunuihin ja lähdettäisiin ajamaan noita korkeita vuoria ja vihreitä niittyjä kohti.

Vihdoin tuli se päivä, että koko Millerin talo oli kuin suuri markkinapaikka. Joka huone oli niin täynnä kaikellaisia vaatteita, ettei sopinut minnekkään istumaan. Mutta vähitellen katosivat ne kaikki kolmeen summattomaan matkakirstuun, ja pari päivää myöhemmin istui koko Millerin perhe matkavaunuissa: Ella hiljaisesti iloiten äidin ja neiti Hellmerin välissä; Elsa isän vieressä, jota hän syleili alinomaa tulisella ihastuksella, sillä nythän lähdettiin pitkälle matkalle, nythän matkustettiin Gemmille!

Toinen luku.

Gemmillä.

Gemmin vuorisolan lähellä kääntyy kapea polku synkkään metsään ja johtaa pian niille paikoille, jossa matkustaja kauhulla näkee allansa, jyrkkien kallioseinämien välissä pohjattoman kuilun. Tätä polkua tuli eräänä kauniina kesäiltana pieni poikanen. Hänellä oli kädessään suuri, punainen kukka, jonka hän varmaankin oli löytänyt tuolta metsiköstä ja jota hän vähän väliin ihastellen katseli.

Nyt saapui hän metsän laidassa olevalle aukealle paikalle ja katseli ympärilleen, mutta kun hän ei näyttänyt huomaavan mitään erinomaisempaa katseltavaa, jatkoi hän matkaansa. Nyt kulki hän niityn läpi kapeaa polkua, joka johtaa vasemmalla puolen olevalle vihreälle kukkulalle. Siellä oli lähellä toisiaan kaksi majaa, joiden takapuolelle oli tehty pieni lisärakennus, nähtävästi karjaa varten. Toinen näistä navetoista oli isompi ja näyttipä itse majakin uudenuutukaisine ovineen paremmalta ja suuremmalta. Sen omistaja oli opas Kasper, joka asui siinä vaimonsa ja kahden poikansa kanssa ja voi joka vuosi sitä hiukan korjaella, hänellä kun matkustajain oppaana oli kesät läpeensä hyvä ansio. Hänen navetassaan ei ollut ainoastaan kaksi kiliä, niinkuin kaikilla hänen naapureillaankin, vaan siellä oli ollut jo kaksi vuotta komea lehmäkin, josta hän sai kunnon maitoa ja voita. Tuo pienempi maja vanhoine madonsyömine ovineen ja rikkinäisine pärekattoineen oli kantaja Martin oma, jota jykevän ruumiinrakennuksensa vuoksi kutsuttiin "vahvaksi Martiksi". Siinä asui hän vaimonsa ja neljän pienen lapsensa kanssa ja tuvan takana olevassa pikku navetassa oli kaksi kiliä, joiden maidon täytyi riittää kaikkiin tarpeisiin.

Vahvalla Martilla oli tosin koko kesän, varsinkin silloin, kun oli kaunis sää, säännölliset tulot; hän kantoi matkustajain tavaroita Gemmin vuoren yli, mutta hän ei kuitenkaan sillä ansainnut läheskään niin paljon, kuin naapurinsa Kasper, joka oli usein päiväkausia matkustajain mukana vuorilla.

Kasperin uuden tuvanoven edessä seisoivat nyt juuri hänen kaksi poikaansa ja heillä oli nähtävästi tärkeä asia keskusteltavana. He katselivat, koettelivat ja vertailivat hyvin toimessaan kahta esinettä, jotka olivat heidän käsissään ja kun he vihdoinkin näyttivät saaneen vertailemisensa päättymään, alkoivat he taas alusta. Poikanen joka samassa tuli metsästä majalle, pysähtyi nyt ja katseli ihmeissään tuota toimitusta majan ovella.

"Samuli tule, katso, katso", huusi hänelle nyt toinen pojista. Räpäyttämättä silmiään ja ihmetellen katseli hän nyt sitä, mitä hänelle näytettiin.

"Katso, nämä on isä tuonut meille Bernin markkinoilta", huusi suurempi pojista taaskin Samulille ja molemmat pitivät lahjaansa korkealla ilmassa. Mikä ihmeellinen näky tämä olikaan Samulille! Taneli ja Janne pitivät molemmat kädessään suurta ruoskaa. Lujan ja samalla notkean varren ympäri oli kierretty punainen nahkahiihna. Pitkä, valkoinen siima oli kierrelty pyöreistä nahkahihnoista; sen päässä riippui lujaan kierretty, pyöreä punonnainen keltaisesta silkistä, muodostaen kauniin tupsun. Tätä päätä, joka lyödessä antoi aika paukauksen nimitettiin "nystyräksi". Sanatonna katseli Samuli ruoskia; jotakin näin ihanaa ei hän ollut nähnyt koskaan elämässään!

"Kuulehan nyt", sanoi Taneli ja nyt alkoivat he Jannen kanssa heiluttaa ruoskiansa. Nytpä paukkui ja jymisi koko laakso ja kaikuivat kaikki vuoret, niin että Samulista tuntui siltä, ettei koko maailmassa voisi olla mitään suuremmoisempaa ja ihanampaa.

"Jospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!" sanoi hän syvään huoaten, kun molemmat pojat vihdoinkin olivat paukkeensa lopettaneet.

"Niin, sinä voit odottaa", vastasi Taneli ylpeästi ja paukauttaen ruoskallaan vielä kerran juoksi hän pois; pitihän hänen sitä näyttää vielä muillekin ihmisille. Janne juoksi hänen perässänsä; mutta Samuli katseli heidän jälkeensä ja jäi liikkumattomana seisomaan. Hänen murheettomalle sydämelleen oli nyt pudonnut raskas taakka. Hän oli nähnyt jotakin, jota hän nyt halusi enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa ja Taneli oli vielä sanonut nuo masentavat sanat: "Niin, sinä voit odottaa!" Samulista tuntui niinkuin nyt olisi mennyttä kaikki, mikä häntä voisi ilahduttaa. Hän puristi kokoon punaisen kukkansa ja kiidätti sen menemään, sillä tuo, että pitäisi tyytyä punaiseen kukkaan, eikä saisi koskaan tuollaista keltatupsuista ruoskaa, se harmitti Samulia; suuttuneena katseli hän miten kukka kiisi kauas niitylle. Tiesi kuinka kauan hän siinä olisi vielä seisonut, jos ei ovi hänen takanansa olisi avautunut ja siitä astunut ulos vaimo suuri luuta kädessä.

"Missä pojat ovat, Samuli", kysyi hän pikaisesti.

"Ne juoksivat pois ruoskinensa", vastasi tämä, sillä yhä olivat ruoskat hänen mielessään.

"Juokse kutsumaan heitä kotiin, ja pian", käski häntä vaimo. "Huomen aamuna varhain pitää heidän joutua lähtemään alpeille ja huomisiltana tulee herrasväki ja siihen pitää ennättää tehdä vielä paljo. Sano niin heille, juokse Samuli!"

Poika läksi juoksemaan kaikin voimin sinne päin, jonne molemmat pojat olivat kadonneet. Vaimo alkoi nyt laista kaaputella luudallaan joka nurkassa. Hän oli Kasperin vaimo ja Tanelin ja Jannen äiti.

Tänä aamuna oli saapunut herra Milleriltä kirje, jossa hän ilmoitti saapuvansa tänne seuraavana iltana, — siitä johtuivat nyt nuo suuret valmistukset ja puhdistelut, jotka kyllä tarpeen olivatkin, sillä Taneli ja Janne kuljettivat monenlaista roskaa suurissa kengissään huoneeseen. Nyt saapuivat he molemmat juostessaan hirveästi läjäytellen ruoskiansa ja naapurin Samuli heidän perässänsä, sillä ruoskat vetivät häntä vastustelemattomalla voimalla mukanansa. Mutta kun nyt äitinsä huusi heidät sisään, heidän kun piti vielä auttaa häntä kaikellaisissa toimissa, kääntyi Samuli vihdoin takaisin ja astui vastapäätä olevaa majaa kohti, mutta hyvin hitaasti, niinkuin joku, jota on suuri suru painamassa. Ja suru painotkin Samulin mieltä, sillä keltatupsuiset ruoskat väikkyivät alinomaa hänen silmissään ja lisäksi kuuluivat vielä yhä hänen korvissaan Tanelin masentavat sanat' "Niin, sinä voit odottaa!"

Vanhan tuvan oven edessä, sillä paikalla, joka oli polettu kovaksi tantereeksi, seisoi isä Martti ja koetti raskaalla kirveellään halkoa juurta, puhkaista puupölkkyä pienemmiksi kappaleiksi, että äidillä olisi taas jotakin lieteen pantavaa. Rivissä, isän edessä seisoivat Martta, Otto ja Betty ja katselivat hänen työtänsä suurilla, vakavilla silmillään. Vanhin heistä, Samuli, liittyi heihin, asettui riviin ja jäi seisomaan silmät selällään, sillä aina oli hän siellä mukana, missä oli jotakin katsottavaa. Mutta pian osoitti isä maassa olevia puukapuloita ja sanoi niin lempeällä ja ystävällisellä äänellä, ettei sitä olisi voinut odottaakaan tuolta suurelta, vahvalta mieheltä: "No, Samuli, otappa noista aina pari kerrallaan syliisi ja vie ne äidille keittiöön, niin saa hän keitetyksi meille perunat." Samuli teki heti niinkuin häntä käskettiin ja työssä haihtui hänen suuri surunsa. Mutta, kun hän myöhemmin makasi pikku Oton vieressä kapeassa sängyssään, silloin ei hän voinut, niinkuin tavallisesti, heti nukkua, tuo hänen suuri surunsa täytti taas hänen mielensä ja hänen täytyi huoahtaa: "Oi, jospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!"

Kolmas Luku.

Tuttavuutta tehdään.

Jo aikaiseen seuraavana aamuna kuultiin hirveätä ruoskan läiskettä, sillä Taneli ja Janne seisoivat jo neljän aikaan tuvan oven edustalla odottamassa lehmiä, joita tuotiin ympäristöltä vietäviksi alpeille, jossa suuret karjalaumat olivat. Sitten piti heidän molempain jäädä syksyyn asti sinne paimenpojiksi ja siitä olivat he niin iloissaan, etteivät voineet siitä kyllin meluta, sillä olihan tuo heille molemmille ihana toivo, saada olla siellä kahdenkesken, eikä tarvita koko kesänä tehdä mitään muuta, kuin juosta ruoskinensa lehmien perässä.

Kun äiti vielä oli sitonut reput heidän selkäänsä ja neuvonut heitä tekemään aina oikein ja kun he olivat lähteneet lehmineen, silloin palasi äiti majaan takaisin ja nytpä alkoi ylt'yleensä joka nurkassa sellainen lakaseminen ja siistiminen, josta ei ollut loppua tulla koko päivänä. Aurinko oli jo vaipunut kuusten taa, kun vaimo vielä kerran hankasi kaikkia ikkunoita ja sitte tutkistelevasti tarkasteli. Nytpä välkkyikin joka paikka, kaikki ikkunat, pöytä, sekä pöytälautana oleva kiviliuska, penkit seinämillä, sekä lattiakin. Nytpä näkikin vaimo kuinka laaksosta päin tulevaa tietä lähestyi koko jono kantajoita, hevosia ja ratsastajoita. Hän juoksi kiireesti yliselle, sitoi puhtaan esiliinan vyöllensä ja asettui tuvan ovelle vastaanottamaan vieraitansa. Jono pysähtyi ja herra Miller auttoi ensin vaimonsa ja neiti Hellmerin, sitte lapset hevoisten selästä. Tuskin oli Elsa päässyt alas maahan, kun hän ihastuksesta alkoi juoksennella edestakaisin, eikä tiennyt oikein, mikä kauneinta oli, tuoko paimenmaja, jonka seinustalla tuo pieni penkki oli, nuoko vihreät niityt puroineen ja kukkasineen, vaiko tuo kultainen hohde tuolla vuorilla ja kuusten latvoissa; kaikki oli niin uutta, niin kaunista! Ellakin oli ihastuksissaan ja katseli ympärilleen ihmetellen hiljaa itsekseen. Mutta nyt astuivat äiti ja isä majaan ja täälläpä oli Elsalle taas uutta nautintoa, sillä täällä oli taas kaikki aivan erilaista, kun hän koskaan elämässään oli nähnyt. Hän tarttui Ellan käteen ja juoksenteli hänen kanssaan joka kolkassa. "Katso, katso, täällä voi istua ympäri tuvan joka seinämällä ja katsoppa vaan mihin täältä voi kiivetä." Näin sanoen kapusi Elsa nopeasti ylös portaita, jotka johtivat uunin takana olevaan aukkoon, josta pääsi makuuhuoneeseen. Se vasta oli hauska keksintö. Sieltä taas päästiin toiseen huoneeseen, jossa oli myöskin kaksi vuodetta ja täältä päästiin pieneen yliskamariin ja toiselta puolen puisia portaita myöten alas tupaan. Tämä oli hauska kiertokulku, jonka voi tehdä monta kertaa päivässä, ja kaikki sekä ulkona että täällä majassa näytti niin uudelta ja oudolta ja lupaavalta! Elsa ei tiennyt oikein mistä hän kaikkein enin iloitsi. Kun hän vihdoin makasi suuressa vuoteessaan tuolla ylhäällä kamarissa ja Ella hänen vieressään ja kun äiti oli iltarukouksen perästä sanonut lapsille hyvää yötä, silloin Elsa huokasi syvään ja sanoi täysin tyydytettynä: "Oi, nythän olemme Gemmillä!"

Nyt seurasivat mitä ihanimmat kesäpäivät; niityt heloittivat hohtavassa auringon paisteessa, raitis tuuli puhalteli tuolla ylhäällä kuusikossa ja taivas oli niin tummansininen ja ulottui niin kauas yli kukkuloiden ja valkoisten lumivuorten. Muutamissa päivissä olivat Ella ja Elsa jo löytäneet kaikki läheisyydessä olevat kauniit paikat, joissa voi hupaisesti viettää päivän kuumimmat hetket, kunnes iltaisin aina lähdettiin kävelemään isän ja äidin kanssa. Mutta Elsasta oli hauskempi etsiä kauneita paikkoja, kuin niissä oleskella, ja kun Ella istuutui pehmeälle mättäälle kuusen juurelle tai rinteen vihreälle nurmikolle ja odotti, että neiti Hellmer nyt vaan tulisi ja lukisi, tai kertoisi jonkun kauniin kertomuksen, silloin oli jo Elsa saanut päähänsä uuden tuuman, joka hänet ehdottomasti vei mukanaan. Sill'aikaa istuivat äiti ja isä majassa ja monta kertaa piti äidin paneutua lepäämäänkin, sillä hänen terveytensä oli hyvin heikontunut. Kun Elsa näki neiti Hellmerin astuvan ulos majasta kädessään iso kori, jossa käsityöt olivat, silloin vasta johtui hänen mieleensä monta kaunista paikkaa, jonne olisi voinut mennä ja ennenkun neiti Hellmer ennätti istuutuakkaan, selitti Elsa hänelle, että hänen piti pian joutua sisään isän luo, sillä hänellä oli paljo puhumista isälle. Hui vaan, niin oli hän majassa, kiepsahti isän polvelle ja teki hänelle koko joukon ehdotuksia, kuinka voisi kiivetä kuusten luo tuonne korkealle vuorelle ja katsella sieltä sitte kauas ympäristölle, tai kulkea kauas, kauas tuonne synkkään metsään niiden suurten lintujen luo, jotka monasti rääkyivät niin hirvittävästi. Isä kuunteli silloin mieltymyksellä noita rohkeita ehdoituksia, mutta arveli kuitenkin, että nyt pitäisi vielä tyytyä lyhyempiin kävelyihin ja että Elsan nyt pitäisi jo palata taas Ellan ja neiti Hellmerin luo.

Elsa oli juuri päässyt isän polvelle. Tänään oli hänellä taas tehtävä uusi ehdotus ja se oli hyvin kiireellinen.

"O, isä, pane nyt tuo kirja vaan hyvin pieneksi hetkeksi pois", pyysi hän, "minulla on sinulle vähän sanottavaa." Isä myöntyi ja kuunteli tarkkaavaisesti. "Katsoppas, isä", jatkoi Elsa, "eilen jo ja tänään taas on eräs pieni poika seisonut tuolla vastapäätä, majan edessä ja silmät suurina lakkaamatta katsellut tänne. Minun täytyy todellakin mennä sinne ja kysyä, minkä tähden hän niin tekee ja mikä hänen nimensä on."

Isä oli siinä hänen kanssaan yhtä mieltä ja Elsa läksi heti matkalleen. Siellä seisoi Samuli vielä aivan samalla paikalla, kuin hetki sitte ja katsoi tuonne toiselle puolen naapuritaloon, sillä aina siellä oli uutta ja ihmeellistä nähtävää, sitte kun nuo vieraat ihmiset viivat sinne tulleet. Kun Elsa oli saapunut hänen luokseen, asettui hän kädet selän takana seisomaan aivan hänen eteensä, niin kuin isä teki silloin, kun hän aikoi keskustella äidit: kanssa jostain tärkeästä asiasta.

"Mitä sinä olet tahtonut nähdä, kun olet alinomaa katsellut tuonne toiselle puolelle", kysyi hän.

"En mitään", vastasi Samuli.

Tämä vastaus ei näyttänyt oikein tyydyttävän Elsaa.

"Oletko tarkoittanut jotakin, meillä on myöskin pieni poika, ja oletko tahtonut nähdä, miltä hän näyttää", tutkisteli hän yhä.

"En", vastasi Samuli lyhyesti.

"Sinä olet nyt varmaankin unohtanut, mitä sinä tahdoit nähdä", sanoi nyt Elsa, selittäen siten asian sekä itselleen että Samulille. "Mikäs sinun nimesi on?"

"Samuli."

"Kuinka vanha olet?"

"En tiedä."

"Se pitää tietää. Tule, asetu minun viereeni, noin" — ja Elsa asettui Samulia vasten selin ja katsoi häntä yli olkansa. Hän oli hiukan pienempi, mutta paljo tukevampi ruumiiltaan kuin Elsa.

"Sinä et ole vielä niin iso, kuin minä", sanoi hän, "sinä olet vielä jokseenkin pieni. Katsoppas, minä tulen seitsemän vuoden vanhaksi, sillä minä olen täyttänyt jo kuusi vuotta, juuri syntymäpäivänäni, sen minä tiedän aivan hyvin, sillä silloin sain minä hyvin paljo lahjoja. Sinä täytät ehkä vasta kuusi vuotta, koska sinä olet vielä noin pieni."

Samuli uskoi tämän selityksen, sillä hän ei tiennyt, että hän jonkun aikaa sitten oli täyttänyt seitsemän vuotta, ja että hän oli vaan lisääntynyt enemmän terveydelleen kuin pituudelleen.

"Mitä sinä toimitat kaiket päivät, Samuli", kysyi Elsa.

Samulin piti miettiä kauan. Vihdoin sanoi hän: "Minä tiedän, missä on punaisia kukkia."

Tämä oli Elsalle kuin sytykettä. Samassa silmänräpäyksessä oli hän näkevinään pensaan täynnä heloittaivia, punaisia kukkia jossakin paikassa tuolla metsässä ja koko sydämestään halusi hän noita punaisia kukkia.

"Missä, missä? Samuli, missä on niitä kukkia? Tule, mennään sinne pian!" Ja Elsa oli jo tarttunut Samulin käteen ja veti häntä muassaan. Samuli seurasi, mutta hitaasti.

"Tuolla", sanoi hän vihdoin ja osoitti sormellaan ylös metsikköön.

"Oi, tuonneko sitä mennään, tuohon suureen metsään", huudahti Elsa toimehikkaana, vetäen Samulia kaikin voimin eteenpäin.

"Sinne, ja sitte yhä eteenpäin", vastasi Samuli ajattelevasti ja kiirehtimättä askeleitaan; hänellä olikin jalassaan raskaat puukengät. Mutta Elsa veti Samulia yhä kovemmin. Hän oli näkevinään polun joka kulki synkän metsän läpi sekä nuo suuret punaset kukat loistaen ja heloittaan puiden takaa.

"Tule toki, Samuli, tule", huusi hän ja veti Samulia yhä kiivaammin eteenpäin.

Nyt kulkivat he Kasperin majan ohitse. Isä seisoi ovella. Hän oli tullut katsomaan, missä hänen pienokaisensa niin kauan viipyi, ja eikö tuo myönnetty vierailu jo ollut toimitettu. Juuri kun hän astui ulos, kulki tuo kummallinen pari ohitse, Elsa, vetäen Samulia kaikin voimin perässään.

"No, no! Ei nyt niin kiirettä ole, pikku heinäsirkka", huusi isä!
"Minne sitä uutta ystävää nyt kuljetetaan?"

"Oi, isä", huusi Elsa innoissaan, "hän sanoo tuolla metsässä oleman niin kauniita, punaisia kukkia, me tahdomme hakea niitä."

"Ei, ei", sanoi isä, ottaen Elsaa kädestä, "ei se käy päinsä. Nyt me menemme kävelemään äidin kanssa ja tuo pikku ystävä saa joskus hakea ne kukkaset ja tuoda sinulle, sitten hän saa ison voileivän." Näin sanoen vei isä lapsensa mukanaan huoneeseen ja vähän ajan perästä tulivat he kaikki yhdessä, äiti ja isä, neiti Hellmer, Ella ja Elsa takaisin ulos ja kulkivat yhdessä päivänpaisteista polkua alas laaksoon. Samuli jäi seisomaan paikalleen, siksi kuin seuruetta ei ensinkään näkynyt, sitten vasta kääntyi hän ja meni takaisin mökkinsä ovelle.

Neljäs luku.

Hirmuyö.

Seuraavana päivänä, siihen aikaan, kun rouva Feland tavallisuuden mukaan oli lepäämässä, astui neiti Hellmer suurine vasuineen lähellä majaa olevalle kauniille varjopaikalle, viettääkseen siellä tuon hupaisen neulomis- ja lukuhetken. Ella istui jo levollisena sammalmättäällään; Elsa seisoi hänen edessään ja kertoi tulisella innostuksella eräästä metsässä olevasta pensaasta, jossa oli heloittavat punaiset kukat, jotka loistavat kauvas puiden välitse. Hänen silmänsä tulivat, hänen tätä kertoessaan, yhä suuremmiksi ja loistavammiksi, sillä, kuta enemmän hän siitä puhui, sitä selvemmin näki hän kaikki edessänsä ja olipa kuin olisi hän jo ollut tuolla tiellä metsän keskellä.

Neiti Hellmer asetti juuri suuren korinsa maahan ja sanoi: "Istuuduppa nyt, Elsa ja ole hiljaa, minulla on teille jotakin hauskaa luettavaa." Mutta Elsan mieli oli niin kiintynyt noihin kukkasiin ja metsään, että tuo kehoitus meni aivan hukkaan. "Minun täytyy juosta hyvin sukkelaan isän luo, minulla on niin paljo sanomista hänelle", vakuutti Elsa ja juoksi majaa kohti. Tämä temppu uudistui joka päivä: aina kun Elsan piti asettua jonnekin istumaan arveli hän, että hänellä oli jotakin aivan välttämätöntä puhumista isälle; mutta tänään hänellä kuitenkin oli vielä kiireempi kuin tavallista. Kun nyt jo oli kulunut hyvän aikaa, eikä lapsi palannutkaan takaisin, tuli neiti Hellmer levottomaksi ja sanoi: "Mene pian huoneeseen, Ella, ja huuda Elsaa sieltä pois, ettei hän herättäisi äitiä. Isä on varmaankin jo mennyt ulos, sanoihan hän aamiaispöydässä, että hän aikoi mennä pitkälle kävelylle." Ella juoksi sisään, mutta kun hän ei heti sieltä palannutkaan, meni neiti Hellmer häntä etsimään. Tuvassa ei näkynyt yhtään ihmistä, eikä keittiössäkään! Neiti nousi pieniä portaita ja avasi hiljaa lasten kamarin oven, sielläkään ei ollut ketään! Ovi vanhempien huoneeseen oli auki. Hän katsoi sinne, mutta sielläkään ei ollut muita kuin rouva Miller yksinänsä; hän makasi silmät kiini vuoteellaan.

Neiti Hellmer astui taaskin ulos. Nyt tuli Ella alas yliseltä ja kertoi kuinka hän oli etsinyt Elsaa läpi koko talon joka nurkasta, viimeiseksi vielä aitan yliseltä ja Kasperin vaimon kamaristakin; mutta Elsaa ei ollut löytynyt mistään. Neiti juoksi portaita myöten alas talliin, sieltä kuului jotakin ääntä. Siellä oli Kasperin vaimo vuohille heiniä antamassa. Kysymykseen: missä pikku Elsa oli, vastasi hän vaan, että oli nähnyt hänen vähän aikaa sitten menevän huoneeseen. Mutta minne oli Elsa sitte joutunut? Neiti Hellmer ja Ella etsivät vielä kerran koko talon läpeensä, sitte ympäristöltä joka nurkasta ja sopukasta. Vaimo auttoi myöskin heitä tässä, oikein reippaasti, sillä hän näki kuinka hätäiseksi neiti Hellmer jo alkoi tulla; mutta lapsesta ei näkynyt jälkeäkään. Vaimo juoksi toiselle puolelle naapurimajaan, ehkenpä he siellä olivat nähneet Elsaa; mutta siellä ei näkynyt ketään, ovi oli suljettu, kaikki oli hiljaa. Silloin johtui vaimon mieleen, että Martti oli tänään tekemässä heinäänsä ylhäällä vuorilla, ja että hänellä oli koko joukkonsa mukanaan; tämän tiedon toi hän neiti Hellmerille. Neiti Hellmer oli muutenkin arkaluontoinen, nyt hän tuli yhä kelvottomammaksi. "Oi, jospa vaan heti olisin juossut tuon lapsen perästä", vaikeroi hän satoja kertoja; mutta eihän siitä nyt lähtenyt mitään apua. Mitä nyt oli tehtävä? Mistä piti Elsaa etsiä? Oliko hän juossut heinäväen perästä tuonne kalliolle; tai tuon pikku pojan mukana, jonka kanssa hän eilen oli? Kuta enemmän neiti Hellmer sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se hänestä näytti. Jospa vaan voisi lähettää nyt heti jonkun sinne ylös, arveli hän, ennen kuin tarvitseisi puhua äidille tästä asiasta. Tuo avulias vaimo tarjoutui menemään sinne ja niin pian kuin mahdollista palaamaan takaisin; mutta hän sanoi tien sinne olevan pitkän ja vaivaloisen ja siihen menevän enemmän aikaa, kuin täältä katsoen voi arvatakaan. Neiti Hellmer lupasi hänelle mitä parhaimman palkinnon, jos hän vaan tahtoisi juosta ja siten säästää rouva Feland'in säikähdyksestä; hän uskoi aivan varmaan, että vaimo toisi Elsan mukanaan kotiin. Mutta tie oli pitempi, kuin neiti Hellmer luulikaan ja aikaa ennen kuin sanantuoja ennätti kotiin, astui rouva Feland ulos huoneestaan ja tahtoi lähteä lasten kanssa pienelle kävelylle. Nyt piti tunnustaa kaikki. Ensi säikähdyksessään tahtoi äiti heti itse lähteä etsimään lastansa, vaikka se olisi ollut missä asti; mutta neiti Hellmer oli niin varma siitä, että Elsa muka oli juossut tuon pienen pojan mukana ja että vaimo hänet toisi takaisin, että rouva Feland'kin tyyntyi ja sanoi tahtovansa odottaa vaimon takaisintuloa. Hän ei tosin voinut pysyä hetkeäkään levollisena: toisesta ikkunasta juoksi hän toiseen, sitte taas ulos ovelle, sitte majan ympäri, aika tuli hänelle niin pitkäksi, niin pitkäksi! Vihdoinkin, kahden pitkän tunnin kuluttua tuli vaimo takaisin läähättäen ja kuumuudesta hehkuvana; mutta. — Hän tuli yksin, ilman Elsaa. Martti oli mennyt jo aikaiseen aamulla koko perheineen tuntureille kokoomaan heiniäkin ja jäänyt sinne koko päiväksi. Ei kukaan heistä ollut nähnyt lasta eilisestä asti. Vaimo oli tielläkin kysellyt häntä, mutta ei vaan saanut hänestä mitään selkoa.

Äiti rupesi nyt ääneen valittamaan: "Oi, jospa mieheni vaan olisi täällä", huusi hän. "Mistä saamme ihmisiä etsimään lasta? Mitä meidän pitää tehdä? Hyvä vaimo mitä me voimme tehdä?"

Vaimo tarjoutui juoksemaan ympäristöllä olevissa majoissa kutsumassa kokoon ihmisiä, jotta he läksisivät etsimään, ennen kuin ennättäisi tulla pimeä; pitäisi kulkea pitkin metsäpuron rantaa ylös metsikköön. "Jos nyt vaan ei kaikki olisi tuntureilla heinässä", valitteli hän. Mutta hän lähti kuitenkin heti paikalla asialleen. Ella, joka nyt huomasi, mitä Elsalle oli voinut tapahtua, alkoi itkeä katkerasti: "Oi, äiti, jos Elsa olisi vielä pudonnut tuonne jokeen, joka pauhaa niin hirveästi, taikka jos hän olisi metsässä, eikä löytäisikään enää tietä kotiin", nyyhkytti hän; "oi, me tahdomme mennä heti sinne metsään, häntä peloittaa varmaankin hirveästi."

Sitäpä juuri äitikin ajatteli. Hän otti Ellaa kädestä ja riensi ylös metsikköön kiireemmästi, kuin koskaan muulloin olisi voinut. Neiti Hellmer juoksi heidän perässänsä, hädissään ei hän enää tiennyt, mitä teki. Hetki toisensa perästä kului. Vaimoja ja lapsia juoksi etsimään joka suunnalle, mutta Elsasta ei näkynyt jälkeäkään. Yö oli jo tullut.

Rouva Miller oli tähän asti, pitäen yhä Ellaa kädestä, juoksennellut metsässä ristiin rastiin, nyt ei hän enää jaksanut. Hän palasi Ellan kanssa takaisin majalle ja vaipui voimatonna maahan. Neiti Hellmer, joka oli seurannut heitä aivan kantapäillä, seisoi neuvottomana ja näytti hänkin olevan kumoon kaatumaisillaan. Ella istui hiljaa itkien äidin vieressä.

Nyt palasi herra Miller kotiin. Kun hänen vaimonsa oli kertonut hänelle lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kantoi hänen miehensä hänet ylös makuukamariin ja käski hänen olemaan aivan levollisena, sillä hän oli tekevä kaikki, mitä voi, löytääkseen lapsen. Hän käski myöskin neiti Hellmerin ja Ellan mennä levolle; heille ilmoitettaisiin kyllä heti, kuin Elsa oli löytynyt.

Nyt lähti herra Miller vastapäätä olevaan Martin majaan, sillä hänkin arveli heti, että Elsa oli mennyt uuden ystävänsä mukana metsään. Martti astui juuri ulos; hän oli jo kuullut, että eräs lapsi oli kadonnut ja oli nyt tulossa auttamaan etsinnässä. Herra Millerin kysymyksiin vastasi hän, että oli ollut vaimoineen ja lapsineen poissa kotoa jo varhaisesta aamusta asti ja että he siis eivät olleet nähneetkään tyttöstä.

Herra Miller ajatteli nyt, että Elsa oli lähtenyt yksin kävelemään, niin kuin hän itse oli ehdoitellut, joko ylös vuorille tai kauvas metsään. Hän määräsi nyt että Martin piti hakea kokoon kaikki ympäristön miehet ja antaa heille hyvät lyhdyt ja sitte piti toisten nousta vuorille ja etsiä sieltä joka paikasta ja toisten kuljeskella metsikkö ristiin rastiin. Näiden viimemainittujen seuraan tahtoi herra Miller itsekin liittyä ja hän oli päättänyt jatkaa etsimistä, kunnes hänen lapsensa oli löytynyt. Niin lähtivät sitte miehet ulos yön selkään ja rouva Miller kuuli, kuinka vanha seinäkello löi kerta toisensa perästä; mutta hitaasti, niin hitaasti kului yö, ettei tuo hellä äiti ollut vielä koko elämässään niin pitkää yötä valvonut. Hän ei ummistanutkaan silmiänsä. Jos hänen korvansa eroitti vaikka kuinka kaukaista ääntä, hypähti hän pystyyn ja sanoi itsekseen' "Nyt he tulevat ja tuovat minun lapseni! Mutta minkälaisena, elävänäkö vai kuolleena?" Mutta he eivät tulleetkaan. Vähän väliin tulla sipsutteli Ella hiljaa äidin luo; hän tahtoi nähdä josko äiti nukkuisi, sillä hänkään ei ollut pelon tähden saanut unta. Kun hän sitten tapasi äidinkin valvomasta, pyysi hän yhä uudestaan: "Oi, äiti, emmekö rukoilisi vielä kerta, että rakas Jumala suojelisi Elsaa ja saattaisi hänet pian kotiin?" Siihen äiti mielellään myöntyi ja silloin Ella polvistui hänen vuoteensa viereen ja rukoili, että hyvä Jumala varjelisi Elsaa ja neuvoisi isälle tien hänen luokseen. Sitten Ella meni taas hiljaa takaisin kamariinsa.

Yö kului. Loistavana nousi aurinko vuorien takaa ja valaisi metsät ja niityt kirkkaiksi, niinkuin se olisi tahtonut julistaa pelkkää iloa.

Rouva Miller vaipui uupuneena vuoteelleen. Vihdoin voitti väsymys huolet ja surut; vieno uinahdus vapautti huolestuneen äidin hetkeksi tuosta tuskallisesta epävarmuudesta ja odotuksesta.

Viides luku.

Seuraavana aamuna.

Kalpeana ja murtuneena astui herra Miller aamuauringon kultaisessa loisteessa asuntoaan kohti, ja hänen vaatteistaan näkyi että hän oli samoillut monien orjantappurapensaiden ja piikkisten risukkojen läpi. Rouva Miller oli heti kuullut hänen askeleensa ja hätäisenä huusi hän: "Tuotko sinä lapsen mukanasi?" Hän astui lähemmäksi, istuutui vaimonsa vuoteen viereen, kätki kasvonsa käsiinsä ja sanoi tuskin kuuluvasti: "Minä tulen yksin. Minä en voi enää toivoa, en jaksa sitä enää ajatellakaan. Missä tilassa on lapsi tämän pitkän yön jälkeen, jos hänen löydämmekin, kuolleenako vai puolikuolleena?"

"Oi, ei, isä", huusi nyyhkien Ella, joka oli hiljaa hiipinyt huoneeseen, "rakas Jumala on varmaan suojellut meidän Elsaamme; äiti ja minä rukoilimme sitä häneltä niin paljo viime yönä."

Isä nousi: "Me olemme koko yön kävelleet metsikössä ristiin rastiin, siellä ei lapsi voi olla; nyt koetamme laskeutua alas tuonne alppijoen rotkoihin."

Vapisevalla äänellä lausui isä tämän; yhä varmemmalta alkoi hänestä tuntua, että lapsi oli pudonnut alas virtaavaan jokeen. Herra Miller oli käskenyt valmistaa miehille kunnon aamiaisen Martin luona, sitten piti heidän kaikkien vielä auttaa etsimisessä. Nyt, kun oli päivä, voikin helpommin laskeutua alas syvyyksiin ja rotkoihin. Kun herra Miller astui Martin tupaan, istuivat miehet vielä pöydässä ja keskustelivat innokkaasti, siitä mitä nyt oli tehtävä. Samuli seisoi isänsä vieressä silmät suurina ja pörhössä korvin kuunnellen.

Herra Miller istuutui Martin viereen. Kaikki vaikenivat, sillä he näkivät kuinka suuri hänen surunsa ja tuskansa oli. Yht'äkkiä sanoi Samuli toimessaan: "Nyt minä tiedän, missä hän on."

"Ei sinun pidä puhua joutavia, Samuli", neuvoi häntä isänsä lempeällä tavallansa, "sinähän olit vuorilla heinässä, silloin kun hän oli eksynyt, ethän sinä voi siitä tietää mitään."

Herra Miller kyseli köysiä ja muita tarvekaluja, ja niistä keskusteltaessa sanoi Samuli puoliääneen, mutta kuitenkin aivan kuuluvasti: "Mutta minäpä tiedän kuitenkin, missä hän on."

Herra Miller nousi, tarttui hänen käteensä ja sanoi ystävällisesti: "Poika, katso minua silmiin ja sano minulle suoraan: Tiedätkö jotakin lapsesta?"

"Tiedän", vastasi hän lyhyesti.

"Niinpä puhu toki, poika! Oletko nähnyt lasta? Minne hän on mennyt", kysyi herra Miller kiihkeämmin.

"Minä tulen näyttämään", vastasi Samuli ja läksi oveen päin. Kaikki nousivat seisomaan; he katselivat toisiinsa. Ei kukaan tiennyt, josko todella pitäisi lähteä tälle, heidän mielestään turhalle retkelle. Mutta herra Miller meni arvelematta pojan perästä.

"Samuli, Samuli", sanoi Martti isä varoittaen, "minä uskon varmasti, että sinä lupaat enemmän, kuin voit täyttää."

Mutta Samuli astui empimättä eteenpäin, herra Miller seurasi häntä, miehet tulivat hidastellen perässä.

Kun poika kääntyi metsikköön päin, pysähtyivät he ja eräs sanoi: "Onhan se aivan turhaa, seurata poikaa sinne; me olemme etsineet joka paikan, emmekä löytäneet. Me emme lähde sinne." Martti ilmoitti sen herra Millerille ja sanoi, ettei hän itsekään luottanut poikaan. Sill'aikaa Samuli astuskeli yhä eteenpäin ja herra Miller ja Marttikin päättivät seurata häntä. Samuli kulki suoraan eteenpäin, suurimpaan metsään; äkkiä poikkesi hän vasemmalle vanhoja kuusia kohti, josta päin pian alkoi välähdellä jotakin punaista. Samuli juosta viiletti suoraan sitä kohti pistävien orjantappurapensaiden ja risukkojen poikki eräälle aukeammalle paikalle, jossa kasvoi suuria pensaita, kaikki täynnä punaisia kukkia. Tässä pysähtyi hän ja katseli hiukan hämmästyneenä ympärilleen. Nähtävästi hän oli odottanut löytävänsä Elsan täältä. Sitten jatkoi hän päättäväisesti matkaansa eteenpäin. Kukkaspensaita oli yhä harvemmassa, mutta ne tulivat yhä suuremmiksi. Jokaisen luona pysähtyi Samuli hetkiseksi ja katseli ympärilleen, sitten meni hän eteenpäin, poiketen yhä enemmän vasemmalle.

"Ei, Samuli, nyt et saa mennä enää etemmäksi", huusi isä, "sieltä tulee eteen tuo kapea äkkijyrkänne". Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti niinkuin tulta puiden lomitse; aurinko paistoi erääseen pensaaseen joka oli täpösen täynnä punaisia tukkia. Samuli juoksi sinne kiireesti, mutta olikin jo samalla aivan tuon kallion reunalla, joka äkkijyrkkänä syöksyi alas syvyyteen. Samuli katseli ympärilleen ja kurkisti kukkien yli seinämätä alas. Sitte kääntyi hän takaisin. Herra Miller seisoi epätoivoisena hänen takanansa: tässä loppui tie, eikä lapsi ollutkaan löytynyt! Martti tarttui poikansa käteen vetääksensä häntä pois tuosta vaarallisesta paikasta, silloin sanoi Samuli yksivakaisena, niinkuin tavallisesti: "Tuolla alhaalla makaa hän." Herra Miller ryntäsi esiin, kumartui kuilun reunaman yli — — hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi; hän peräytyi, hänen polvensa vapisivat niin että hänen täytyi tarttua läheisimpään puuhun. Hän viittasi Marttia luokseen. Tämä piteli vielä Samulia lujasti kädestä. Nyt hän astui jyrkänteen partaalle ja katsoi alas syvyyteen. Siellä, täällä, kasvoi kallion raosta joku pensas; alhaalla, kammottavan etäällä, ulkoni kallionseinämästä kapea kiven liuska. Sillä aivan kallioon kiini hivuttautuneena makasi liikkumattomana pieni olento, kasvot kiveä vasten painettuina.

"Taivaan Jumala se on totta, tuolla makaa hän", sanoi Martti liikutettuna, "mutta elävänäkö, vaiko —"; hän ei lausunut lausettaan loppuun, yksi katse herra Milleriin sulki hänen suunsa. Tämä näytti näet siltä, kuin olisi hän voinut kaatua kuolleena maahan. Hän rohkaisi kuitenkin mieltänsä.

"Martti", sanoi hän hiljaa, "nyt emme saa hukata yhtään silmänräpäystä; jos lapsi vaan liikahtaa paikaltaan niin on se syvyydessä. Kuka laskeutuu tuonne alas? Kuka noutaa sen sieltä?"

Toiset miehet saapuivat samassa myöskin paikalle; toivottomina, mutta uteliaina olivat he kuitenkin seuranneet pikku opastajaa. Toinen toisensa perästä hekin menivät jyrkänteen reunalle katsomaan alas.

"Kuulkaa, miehet", sanoi herra Miller vapisevalla äänellä, "emme saa hukata silmänräpäystäkään. Kuka tahtoo sen tehdä? Kuka tahtoo auttaa? Kuka uskaltaa?"

Miehet katselivat toisiinsa, kaikki vaikenivat. Taaskin astui joku kuilun partaalle, katsoi alas, kääntyi sitte takaisin, kohautti olkapäitään ja meni pois.

"Jospa vaan varmasti tietäisi, että hän elää", sanoi toinen. "Mutta siinä täytyy panna henkensä alttiiksi, ja ehkenpä vaan noutaakseen kuollutta."

"Mutta entäs jos lapsi vielä eläisi", huusi herra Miller kiivastuneena, "ja jos hän liikauttaa itseänsä, niin on hän hukassa! Oi, eikö se sitte ole mahdollista?"

"Se olisi ollut tuolla syvyydessä jo aikaa sitte, jos se vielä olisi ollut elossa, noin liikkumatta ei kukaan voi maata", sanoi muuan. "Ja, herra, jos vyöryy tuonne alas, silloin ei auta enää parainkaan palkinto."

Olkapäitään kohauttaen toinen toisensa perästä väistyi syrjään. Herra Miller katseli epätoivoisena ympärilleen. Apua ei näyttänyt saatavan mistään. "Minä teen sen itse", huusi hän epätoivoissaan, "mutta neuvokaa, miten?" Martti astui nyt hänen luokseen. "Ei, herra", sanoi hän levollisesti, "se ei käy laatuun, silloin olette molemmat hukassa, se on varma. Mutta minä tahdon tehdä sen. Jumalan avulla. Minulla on myöskin tuollaisia pienokaisia, minä tiedän, miltä Teistä mahtaa tuntua." Jo ennenkuin hän oli tämän sanonut, oli hän kiinnittänyt paksun köyden vanhaan petäjään; sillä hän oli päättänyt tuoda lapsen isällensä, joko elävänä tai kuolleena. Nyt paljasti hän päänsä, rukoili hiljaa, tarttui lujasti köyteesi ja liukui alas kallion seinämää myöten.

Hän tuli kapean kallioluiskan kohdalle; vasemmalla kädellään piti hän tiukasti köydestä, paljailla jaloillaan koetti hän pysyttäytyä kallion kielekkeellä. Voidakseen oikealla kädellään tarttua lapseen ja nostaa sen syliinsä. Hiljaa, hyvin hiljaa lähestyi hän, sillä jos lapsi oli elossa ja häntä säikähti — yksi ainoa ripeä liike ja se olisi vielä viimeisessä silmänräpäyksessä ollut hukassa. Lapsi makasi liikkumattomana. Martti kumartui ja laski suuren, vankan kätensä hänen päälleen. Samassa silmänräpäyksessä aikoi lapsi kääntyä ja silloin se olisi auttamattomasti syöksynyt alas. Mutta Martin käsi painoi häntä lujasti. Lapsi sai käännetyksi päätään; kaksi suurta silmää tuijotti ihmeissään mieheen.

"Jumala olkoon kiitetty", sanoi Martti syvään huoaten. "Sano sinäkin lapsi niin, jos vielä voit puhua!"

"Niin, voinhan minä toki vielä puhua! Jumala olkoon kiitetty", sanoi lapsi aivan selvällä äänellä.

Martti katsoi ihmetellen lasta, joka oli aivan vahingoittumatta.

"Sinua mahtaa Herramme pitää erittäin rakkaana, hän on tehnyt sinua kohtaan suuren ihmeen; sitä sinä, pienoiseni, et saa koko elämäsi ikänä unhottaa", sanoi hän hartaasti. Sitte nosti hän vahvalla kädellään lapsen luokseen. "No, nyt sinun täytyy pitää kiini minun kaulastani molemmin käsin, mutta oikein lujasti, niinkuin minä olisin sinun oma isäsi; sillä katsoppas, minä en voi pitää sinusta kiini; minun pitää molemmin käsin tarttua köyteen, että pääsisimme ylös."

"No, kyllä minä pidän lujasti kiini", vakuutti Elsa ja tarttui Martin kaulaan niin lujasti, että hän tuskin voi hengittääkään. Mutta iloissaan se Martti siltä oli!

Nyt alkoi hän kiivetä kallion seinämää ylös. Sepä ei ollutkaan helppoa; hänen käsistään ja jaloistaan juoksi veri. Väliin piti hänen levähtää hetkinen. Miehet ja herra Miller seisoivat ylhäällä ja katselivat melkein hengittämättä, kuinka mies häilyi tuon pohjattoman syvyyden kohdalla. Jaksaako hän kestää ponnistusta? Pääseekö hän ylös? Vai loppuivatko hänen voimansa kesken. Hellittääkö hän ja syöksyy lapsen kanssa syvyyteen?

Yhä lähemmä kohosivat he — nyt vielä tuo viimeinen peloittavan jyrkkä kalliorinne — silloin —

"Jumala olkoon kiitetty", huudahti Martti, kun hän astui ylös reunamalle. Hän irroitti lapsen kaulastaan ja laski hänet vapisevan isän syliin.

Herra Millerin täytyi istuutua. Hän piti lastaan sylissään ja katseli sitä vaieten, niinkuin hän ei olisi vielä oikein voinut käsittää onneansa.

"Oi, isä, minä olen niin iloinen" sanoi Elsa ja kietoi hyväillen kätensä isänsä kaulan ympäri. "Mutta kyllähän minä tiesinkin, että sinä aamun tullen minut noutaisit."

Martti oli astunut syrjään; ristissä käsin katseli hän nyt isää ja lasta ja ilokyyneleet juoksivat pitkin hänen päivettyneitä kasvojansa. Samuli oli hiipinyt hänen viereensä ja piti hänestä lujasti kiini, sillä hän oli ymmärtänyt, että isä oli ollut suuressa vaarassa.

Nyt astui herra Miller lapsi sylissään Martin luo. Hän ojensi kätensä lapsensa pelastajalle: "Te, Martti, käsitätte kyllä, miksi minä nyt vasta teen sitä, jota minun kaikkein ensiksi olisi pitänyt tehdä", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Minä kiitän Teitä, niinkuin se, jonka henki on pelastunut. En unhota sitä koskaan, että Te panitte henkenne alttiiksi, pelastaaksenne minun lastani."

Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja Martti sanoi avosydämisesti: "Se on minulle suuri palkinto, että voin tuoda teille lapsen vahingoittumattomana."

"Tapaamme toisiamme vielä kerran tänään, nyt täytyy meidän joutua äidin luo", sanoi herra Miller ja kääntyi palausmatkalle pitäen pienoistansa lujasti sylissään. Martti kulki hänen perästänsä pitäen Samulia kädestä ja toiset seurasivat perässä.

Kun nyt Martti kulki poikineen metsän poikki, sanoi hän tälle: "Sanoppa nyt minulle, Samuli, mistä sinä tiesit, että pienokainen oli juuri tänne eksynyt?"

"Kun hän tahtoi noita punaisia kukkia", vastasi Samuli.

"Vai niin, mutta mistä sinä sitte sen tiesit, että hän oli juuri tuolla kallionjyrkänteellä?"

"Kun häntä ei näkynyt ensimäisen pensaan luona, niin oli hän varmaankin mennyt etemmäksi, koska etempänä on yhä kauniimpia kukkia ja kaikista kaunein pensas on juuri kallion luona. Mutta en minä sitä tiennyt, että hän oli pudonnut alas", selitti Samuli.

Nyt herra Miller oli saapunut asuntonsa luo. Hän astui sisään ja avasi makuuhuoneen oven. Ella istui vielä äitinsä vuoteen vieressä ja piteli hänen kädestään. Äiti nojasi uupuneena päätään päänalukseen, hänen silmänsä olivat kiini. Herra Miller astui sängyn luo ja laski Elsan keskelle äidin vuodetta.

"Hyvää huomenta, äiti! Oletko sinäkin nukkunut hyvin", huudahti Elsa aivan iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka aamu tullessaan äitiä syleilemään. Tämä avasi silmänsä ja katsoa tuijotti lapseensa. Sitte tarttui hän siihen äkkiä, painoi sitä sydämelleen, niin voimakkaasti kuin jaksoi ja sanomattoman ilon kyyneleet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei voinut puhua sanaakaan, ainoastaan kiittää sydämessään rakasta Jumalaa uudestaan ja yhä uudestaan. Ella piti lujasti pikku sisartaan kädestä ja sanoi kerta toisensa perästä: "Siinäkö sinä taas olet, Elsa? Missä sinä sitte olit koko yön niin yksinäsi?" Isä kertoi sitte, kuinka ja mistä Elsa oli löytynyt, ja kuinka Martti oli uskaltanut henkensä pelastaakseen lasta. Äitiä aivan värisytti tätä kuullessaan. Hän painoi lasta vielä kerran lujasti sydämelleen, kun hän kuvaili mielessään sitä hirveätä vaaraa, missä lapsi oli ollut koko yön.

"Oi, etkö sinä ole hirveästi peljännyt", kysyi Ella, jonka kävi Elsaa niin sääliksi, että kyyneleet väkisinkin tahtoivat tulla silmiin.

"Ei toki, minua ei ole ensinkään peloittanut", sanoi Elsa iloisesti. "Nyt minä tahdon kertoa, kuinka se kävi. Ensin juoksin minä sisään isän luo kysymään häneltä, josko nyt olisin saanut mennä Samulin kanssa hakemaan niitä punaisia kukkia. Mutta isä oli poissa. Silloin minä ajattelin, että hän kyllä lupaisi, kun jo eilenkin olisin mennyt niin mielelläni, enkä saanut silloin, ja niin minä menin Samulin luo. Mutta hänkin oli poissa. Silloin minä ajattelin: kyllä minä löydän ne punaiset kukat yksinänikin, sanoihan Samuli jo minne päin pitää mennä. Sitte minä menin ylös tuonne metsään ja etsin, enkä löytänyt. Mutta yht'äkkiä näin minä jotakin punaista välkkyvän puiden takaa ja minä juoksin sinne. Mutta ensin löysin minä vaan vähän kukkia, eikä ne olleet oikein helakan punaisia, mutta Samuli oli sanonut, että piti mennä syvälle metsään ja sitte yhä eteenpäin. Sitten minä menin vielä etemmäksi, ja siellä oli yhä enemmän kukkia ja vihdoin tuli suuri, hyvin suuri pensas ja siinä oli niin paljo kauniita punaisia kukkia; ne loistivat niin komeasti ja minä tahdoin saada ne kaikki, aivan kaikki ja silloin minä putosin yht'äkkiä alas eräälle kivelle. Mutta se oli hyvin kapea, ja sentähden minä vetäysin hyvin likelle kalliota ja ajattelin: minä tahdon maata hyvin hiljaa, isä kyllä tulee sitte minua noutamaan. Mutta sitten minua rupesi väsyttämään — ja jo oli tullut pimeäkin —, ja minä ajattelin, nyt minun varmaankin pitää nukkua, ja aamulla tulee sitte isä ja noutaa minut. Sitten minä ajattelin: nyt minun pitää vielä rukoilla, että rakas Jumala lähettäisi enkelinsä, että he suojelisivat minua, kun minä nukun ja sitten minä rukoilin:

    "Oi Jeesus, avun tuoja,
    Levitä siipeis suoja,
    Niin olen turvassa!
    Valvokoon enkelisi.
    Ettei mua turmelisi
    Pauloillaan viekas saatana!"

"Sitte minä nukuin makeasti, kunnes mies tuli, ja minä tiesin heti, että isä oli hänet lähettänyt."

Äiti oli vavistuksella seurannut kertomusta. "Mutta nyt ei minun pikku heinäsirkkani enää mene yksikseen askeltakaan", sanoi isä, niin vakavasti, kuin hän suinkin voi, sydämensä ilossa.

Mutta äiti ei ollut vielä kuullut, kuka etsijät oli vihdoinkin oikeille jälille johtanut; mutta hän tahtoi tietää kaikki tarkkaan. Nyt muisti isä Samulin, ja että se oli oikeastaan hän, joka oli päässyt Elsan jälille.

"Tuota kunnon poikaa tulee meidän erityisesti muistaa", sanoi hän, ja Elsa, jota tämä ajatus erityisesti innotutti, kapusi samassa alas sängystä, pannakseen tuuman heti toimeen.

Mutta minkä palkinnon saisi Samuli? Mitä saisi hän heti viedä hänelle?

"Hän saa pyytää mitä vaan tahtoo", sanoi isä, "katsotaanpa, mikä häntä enin ilahuttaisi."

"Voinko heti mennä hänen luokseen", kysyi Elsa kiireesti.

Isä sanoi tahtovansa tulla mukaan, keskustellaksensa Martin kanssa ja saadaksensa maksaa muillekin miehille heidän palkkansa. Elsa hyppeli ilosta; hänen päänsä oli täynnä uusia tuumia Samulia varten.

"Isä hoi, mutta jos hän pyytää eläintarhan, täynnä suurimpia eläimiä, mitä olla voi", kysyi hän.

"Niin hän saa sen", vastasi isä varmasti.

"Isä, mutta jos hän toivoisi turkkilaispukua ja käyrää sapelia, niinkuin Kaarlo serkulla on", kysyttiin taas.

"Saa hän sen myös", kuului vastaus.

"Mutta, isä", jatkettiin vielä, "jospa hän tahtoisi suuren linnoituksen ja kaksitoista laatikollista sotamiehiä, niinkuin Kaarlolla on?"

"Niin saa hän ne", vastasi isä vielä kerran.

Nyt ryntäsi Elsa Samulin luo, joka seisoi tuvan oven edessä.

"Tule, Samuli", huusi hän, "nyt saat sinä toivoa kauneinta, mitä maailmassa on."

Samuli katseli Elsaa otsa rypyssä; oli niinkuin hänen sanansa olisivat hänessä eloon herättäneet jotakin, joka kovin painoi hänen mieltänsä. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: "Ei siitä ole mitään hyötyä."

"On siitä toki hyötyä", vastasi Elsa; "kun sinä löysit minut, niin sinä voit pyytää, mitä tahdot ja sinä saat sen; isä on sen sanonut. Ajattele nyt oikein tarkkaan ja sano sitte."

Vähitellen Samuli alkoi käsittää asiaa. Hän katsoi Elsaa vielä kerran tutkivasti; josko sitä todella oli tarkoitettu; sitten hän huokasi syvään ja sanoi: "Keltatupsuisen ruoskan."

"Ei, Samuli, sehän ei ole mitään", vastasi Elsa aivan pahoillaan, "ei sinun pidä pyytää sellaista. Ajattele nyt vielä kerta, mikä olisi kaikkein kauneinta, ja sitä sinun pitää pyytää."

Samuli totteli, mietti hetkisen, huokasi vielä kerran syvään ja sanoi:
"Keltatupsuisen ruoskan."

Nyt astui herra Miller miesten kanssa ulos tuvasta; miehet läksivät pois kiitellen, Martti jäi seisomaan ovelle.

"Teille, Martti, minä en ole vielä tarjonnut mitään", sanoi herra Miller. "Teille minun olisi pitänyt ensiksi osottaa kiitollisuuttani ja sellaisella tavalla, että siitä olisi teille tosi-iloa. Sanokaa toivoisitteko jotain erityistä?"

Martti pyöritti lakkiaan käsissään, sitte hän sanoi hidastellen: "Johan minä olen kauankin toivonut erästä asiaa, mutta en minä sitä uskalla sanoa; senhän ei olisi pitänyt johtua nyt mieleenikään."

"Sanokaa vaan pois", kehoitti herra Miller, "kenties minä voin auttaa."

"Minä olen aina ajatellut", jatkoi Martti hitaasti, "että, jospa minäkin kerran pääsisin niin pitkälle, kuin naapurini tuolla vastapäätä, että uskaltaisin ruveta lehmän ostoa tuumaamaan. Minulla on jokseenkin paljon heiniä ja sitten me tulisimme huoletta toimeen."

"Se on hyvä, Martti", sanoi herra Miller, "me tapaamme pian toisemme."
Sitten hän otti Elsaa kädestä ja lähti hänen kanssaan palausmatkalle.

"Ja mitä ystävämme Samuli sitte haluaa", kysyi hän.

"Oi, hän on tyhmä", huusi Elsa, "hän tahtoo vaan keltatupsuisen ruoskan! Sehän ei ole mitään."

"Onhan toki, onhan se jotakin", vakuutti isä. "Näetkö, jokaisella lapsella on omat ilonsa; Samulille tuottaa tuollainen ruoska aivan yhtä suuren ilon, kuin sinulle kaikkein komein nukkikamari."

Elsa tyytyi tähän selitykseen ja nyt hän tuskin malttoi odottaakaan, että tuo toivottu esine saapuisi.

Seuraavana päivänä herra Millerillä oli tehtävä matka alas laaksoon. Elsa tiesi kyllä syyn siihen ja hyppeli ilosta koko aamun. Mutta isä ei lähtenyt, ennen kuin hän oli oikein teroittanut pikku "heinäsirkkansa" mieleen, ettei hän saisi yksin mennä ainoatakaan askelta majasta ja neiti Hellmer sai ankaroita määräyksiä. Tämä oli tuona hirmuyönä ollut sellaisessa tuskassa, ettei noita neuvoja olisi tarvittukaan. Hän aikoi nyt päin vastoin niin vahtia Elsaa, ettei päästäisi häntä silmänräpäykseksikään näkyvistä, mutta se taisi kuitenkin käydä liian vaikeaksi.

Kaksi päivää sen jälkeen, juuri kun Martti perheineen oli istuutunut pöytään syömään höyryäviä perunoita, kajahti majan edessä kova ammunta — ja vielä toisen kerran ja kolmannen.

"Kasperilta on varmaankin lehmä karannut", sanoi Martti ja nousi ylös mennäkseen sitä kiinni ottamaan. Sitäpä piti Samulinkin nähdä. Sukkelasti juoksi hän isän perästä, Martta, Otto ja Betty seurasivat häntä ja heidän perässään tuli äiti, noutaakseen heitä kaikkia takaisin.

Mutta ulkona seisoi Martti aivan liikkumattomana hämmästyksestä, ja kaikki muut seisoivat hänen ympärillään silmät selällänsä. Mutta äiti, joka nyt saapui paikalle, löi kätensä yhteen, eikä voinut ihmetyksestä saada sanaa suustaan. Seinään kiinnitettynä seisoi kiiltävän ruskea lehmä, niin iso ja komea, ettei sellaisia ollut kuin muutamilla rikkaimmilla talollisilla. Toiseen sarveen oli sidottu iso ruoska, jossa oli valkoinen, luja nahkahihna, paksu silkkitupsu päässä; sepä kimalteli kuin kulta auringon paisteessa!

Ruoskan varteen oli sidottu paperilappu, jossa seisoi suurilla kirjaimilla: "Samulille."

Martti irroitti ruoskan ja antoi sen pojalle. "Se on sinun", sanoi hän.

Samuli piti ruoskaa kädessään: mitä kauneinta ja ihaninta hän oli nähnyt, se oli nyt hänen omansa! Ja lisäksi oli tuossa vielä lehmä, jota voi ajaa laitumelle paukutellen ruoskalla niin kuin Janne ja Tanelikin.

Samuli tarttui loistavin silmin ruoskaansa, syleili sitä ja piti sitä niin lujasti kiini, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Ei mikään voima koko maailmassa voi minua tästä eroittaa!" Martti ja hänen vaimonsa eivät voineet kyllikseen katsella tuota komeaa eläintä; mutta, että se oli oleva heidän omansa, sepä heistä vasta ihme oli.

Vihdoin sanoi Martti: "Se ammuu, sen lähden, että se tahtoisi antaa maitoansa. Samuli, tuo maljoja, tänään tahdomme herkutella."

Kaksi suurta maljaa tuli täyteen vaahtoavaa, lämmintä maitoa ja ne vietiin pöydälle perunoiden viereen, sitte saattoivat kaikki riemukulussa "Ruunikkia" navettaan.

Vastapäätä, naapurimajan edustalla seisoi herra Miller lapsineen; he tahtoivat nähdä, miten "Ruunikkia" vastaanotettaisiin; Elsa tahtoi myöskin kaikella muotoa tietää minkä vaikutuksen tuo ruoska tekisi, jonka hän itse oli suurilla kirjaimilla merkinnyt annettavaksi Samulille.

Kun rouva Miller oli toipunut tuosta suuresta jännityksestä, kulki koko perhe ylös kalliojyrkänteen luo, kiittääkseen ja ylistääkseen vielä kerran sydämen pohjasta hyvää Jumalaa itse sillä paikalla, jossa Hän niin huomattavasti oli kädellään suojellut lasta.