E-text prepared by Tuula Temonen

PIKKU-VEIKON KIRJA

Avioliittoromaani

Kirj.

GUSTAV af GEIJERSTAM

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

    So lasst mich scheinen, bis ich werde.
    Zieht mir das weisse Kleid nicht aus!
    Ich eile von der schönen Erde
    Hinab in jenes feste Haus.

    Dort ruh' ich eine kleine Stille,
    Dann öffnet sich der frische Blick;
    Ich lasse dann die reine Hülle,
    Den Gürtel und den Kranz zurück.

    Und jene himmlischen Gestalten,
    Sie fragen nicht nach Mann und Weib,
    Und keine Kleider, keine Falten
    Umhüllen den verklärten Leib.

    Zwar lebt' ich ohne Sorg' und Mühe,
    Doch fühlt' ich tiefen Schmerz genung;
    Vor Kummer altert' ich zu frühe;
    Macht mich auf ewig wieder jung.

Goethen Wilhelm Meisterista.

JOHDANTO.

Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja onnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.

Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä sitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin teeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei koskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään, että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi, monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä hänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan ollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän ei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka olivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden lailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin puhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo oli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli lakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää loidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan voimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken mikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan vakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai heidät, jotka olivat häntä lähinnä.

Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama kirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta suuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan ja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen, ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin käsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin minä itse.

Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä kertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti kirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa kotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen kirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.

Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen luonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan ensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan kirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta. Svante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten hän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne uudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo oli uhkuvan ilon vallassa.

Tämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri huoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä, kihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin sellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä oli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä oikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää.

Svanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä:

— Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä sanoisi, niin äiti jatkoi:

— Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä?

Sveniä sanottiin nimittäin tavallisesti Nenneksi. Ja sen hän oli itse keksinyt, senvuoksi, ettei hän osannut sanoa s.

— Niin, mutta veljien nimet eivät ole niinkuin kirjassa on, koetti
Nenne väittää.

— Miten tyhmä sinä olet! sanoi Olof, hän on nimittänyt meitä niin.

Silloin Sven ymmärsi ja silmät loistaen kärsimättöminä hän kysyi:

— Eikö siellä ole mitään Nennestä?

Isä oli sillävälin tullut sisälle ja nosti lempilapsensa aina kattoon saakka asettaen hänet polvelleen istumaan ja kysyi:

— Mitä siinä pitäisi olla sinusta poikaressu, joka olet niin pieni, ettet ole vielä mitään tehnytkään?

Mutta Sven ei vain antanut perään.

Hän käytti suuria sinisiä silmiään, miten parhaiden voi, hän jakeli suukkosia pienellä, punasella suullaan, taistellen kaikilla aseillaan, mitä hänellä oli käytettävissään. Hän tahtoi saada kirjan omalle osalleen.

— Niin, mutta eihän Nenne osaa lukeakaan.

Sellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi edestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa punottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin saanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman.

Siinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta kappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä ensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän päällimäiseen paperikanteen:

Isältä Nennelle.

Ja silloin vasta Sven oli tyytyväinen.

Se tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei väitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta kirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa ylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui.

Lopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi vimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan mahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa päätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui kirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän voi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä esiin koettaen tirkistellä isää silmiin.

— Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään.

Mutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs, että hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin katsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti:

— Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.

— Mitä?

— Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen.

Ja tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla.

Silloin isä ymmärsi.

Pikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin pieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin hän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan yhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä olikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä myöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja hän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

Isä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi:

— Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin kirjan.

— Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä olevan hänen toiveensa ydinkohdan.

— Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen.

Pikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin.
Hän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty.

Pikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta kirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä vain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta poikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin tullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin elämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää heitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee.

Siksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään saakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun ympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä hän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin.

Mutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä lupasin.

ENSIMÄINEN OSA

I.

Koko tämä kirja on kirja kuolemasta ja kumminkin minusta se näyttää kertovan enemmän onnesta kuin onnettomuudesta. Sillä onnettomuus ei ole kadottaa sitä, mikä on rakasta, onnettomuus on vain liata, turmella tai rumentaa sitä. Ja sitäpaitsi elämään kätkeytyy salaisuus, ja minä sain elää kauvan, ennenkuin minä voin oppia sen. Rakkaus ei seisahdu koskaan. Sen täytyy vuosien vieriessä joko kasvaa tai heiketä. Ja se ei voi ainoastaan viime tapauksessa lahjoittaa kärsimyksiä. Mahtavin on lempi antamaan kärsimyksiä senvuoksi, että se lakkaamatta muuttuu voimakkaammaksi.

Mutta minä tahdon alkaa alusta ja kertoa kaikki, mitä tähän kirjaan on kirjoitettu; kertoa niinkuin unta. Ja niin eriskummalliselta kuin se mahtanee lukijasta soinnahtaakin — kaikki tyyni on ainoastaan siitä kirjasta, jota pikku-veikko minulta pyysi.

Olenko minä uneksinut, että minä olen rakastanut, mennyt naimisiin ja saanut lapsia? Olenko minä uneksinut olleeni sanomattoman onnellinen ja sanomattoman onneton? Olenko minä uinaillut? Tai olenko minä todellakin kaiken sen elänyt, joka ei näytä minusta muistuttavan muuta kuin inhimillistä elämää, joka on vain joutunut minun näköpiiriini? Minusta tuntuu nyt, ikäänkuin minä jollain käsittämättömällä tavalla olisin — ei yläpuolella, oi, kaikkea muuta kuin yläpuolella — mutta kaukana, kaiken sen toisella puolella, ja ainoa, mikä minut nyt siitä saavuttaa, on harras ääni, niin ääretön, ettei musiikkikaan voisi tavotella ja esittää sitä käsitettävällä tavalla. Niin, kun minä kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt etsii tietään kirjoittamattomille paperiarkeille, joista ehkä jonakin kauniina päivänä painetaan kirja, luulen minä voivani toivoa, itse kertomuksen antavan minulle johtolangan sen arvoituksen ratkaisuun, joka minua nyt kiusaa ja häiritsee sillä, mikä minun elämässäni on uinailua ja mikä todellisuutta.

Sillä minua ei nimittäin painosta vain yksistään suru, vaan myöskin tapahtumien ihmeellisyys, tuo sama kummastelu, joka liikkuu kaikesta tietoisen elämän pohjavirtana — — —

Minä muistan tällä hetkellä, kuinka minä eräänä iltana menin vaimoni huoneeseen ja tapasin hänet raskaasti miettimässä avoimen kirjan ääressä. Hän oli lukenut kirjaa ja hänen kasvojensa ilmeet ilmaisivat sisäistä tyytymättömyyttä.

Minä kumarruin hänen olkansa yli ja näin, että hän oli lukenut raamattua. Se oli auki 1 Mooseksen kirjan kohdalta, ja minun kysymykseeni, mitä hän oli siitä lukenut, osoitti hän sormellaan vain paria riviä: jotka minä vieläkin luulen löytäväni alimpana eräällä sivulla.

Ja minä luin sanat:

— Kirottu olkoon maa sinun tähtesi… Tuskalla ja kivulla olet sinä lapsesi synnyttävä.

— Eikö tuo ole rumaa? kysyi hän. Minä en muista olenko minä synnyttänyt tuskalla. Sitä minä en ole koskaan ajatellut.

Hän nousi ylös ja meni pienen kehdon viereen, joka oli vinottain meidän oman vuoteemme pääpuolessa; hän kumartui pyöreiden ja hyötyisien lapsenkasvojen yli, joka nukkua tuhnotti huulten liikkuessa ikäänkuin poika olisi uinunut äidin rinnoilla.

— Olenko minä sinut tuskalla synnyttänyt? sanoi hän, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Ei, onnessa minä olen sinut synnyttänyt, onnessa ja riemussa, niin sanomattoman suuressa onnessa, etten minä ole sitä koskaan ennen tiennyt kuin nyt.

Hän veti minut sohvaan ja painoi päänsä minun olkapäätäni vastaan, kyyristyi pienenä minun syliini, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä suojaa kaikelta mailman surulta ja kovuudelta. Muuttamatta asentoaan ojensi hän kätensä ja heitti kirjan kiinni.

— Se on tyhmä kirja tuo, sanoi hän. Minä en ole koskaan sitä ymmärtänyt.

— Sitähän se ei kylläkään ole, sanoin minä hymyillen.

— Sinähän olet itse sen sanonut, sanoi hän nousten puolittain ylös.

— Minäkö? En koskaan!

— No, sinä olet sanonut jotain muuta sitten.

Hän painautui jälleen minun syliini.

— Minä en muista sitä. Minä tiedän vain, että minä tahtoisin ajatella samoin kuin sinä, uskoa kuin sinä, olla kuin sinä. Sillä kukaan ei ole sinun laisesi, ei kukaan mailmassa.

Sellaisiin sanoihin ei osaa kukaan mies vastata. Niitä ei tarvitse torjua, koskei niitä ole tarkoitettu suitsutusuhriksi itserakkaudelle. Ne tulevat vain kuin hyväilyinä, kuin mies katsoessaan vaimoaan sanoisi: "Minulle sinä olet ainoa nainen mailmassa."

Vaimoni jatkoi myöskin keskeytettyään ainoastaan sen verran, että minä tuskin ehdin sen huomata.

— Minä en ole varmaankaan koskaan kiittänyt sinua siitä, sanoi hän, että sinä olet opettanut minut uskomaan samoin kuin sinäkin uskot, mutta minä olen siitä niin iloinen, että sinä olet sen tehnyt. Sinä et voi tuntea niinkuin minä tunnen. Sinä et voi koskaan tuntea niin. Jokainen kuluva päivä tekee minut rikkaammaksi. Joka tunti minun onneni suurenee ja eheytyy. On niin ihmeellistä ajatella nyt sitä, että minä kerran, kun olin paljon nuorempi, ikävöitsin saada kuolla päästäkseni taivaaseen. Mitä minä silloin ajattelin ja mitä minä silloin ikävöin? Minusta tuntuu, että minä olen sen unohtanut niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Ainoa, mikä ennen tuntui toisinaan niin raskaalta, oli se pelko etten minä koskaan enää saisi nähdä isääni, joka on kuollut. Mutta nyt minusta tuntuu, etten minä pyydä mitään sen enemmän kuin saada elää poikien ja sinun kanssasi. Minä en toivoisi olevan mitään muuta elämää, kun se elämä, jonka minä ja sinä olemme saaneet elää. Minä tahdon elää sinun kanssasi, kunnes pojat ovat kasvaneet isoiksi ja menneet mailmaan. Sitten me saamme vanheta yhdessä — sinä ja minä — ja mitään sen enempää minä en osaa ajatellakaan.

— Etkö sinä usko mitään toisen elämän mahdollisuuttakaan? virkoin minä.

Hän pudisti päätään tarmokkaan ilmeekkäästi.

— Ei, virkkoi hän. Minä en tahdo mitään enemmän, kuin sen mikä on. Minä tahdon saada kerran uinua kauniin kukkaiskummun alla. Siinä on minun kaikkeni ja sitä minä rukoilen Jumalalta joka ilta.

Hän rukoili Jumalaa joka ilta, ja hän ei uskonut kuolematonta elämää olevan. Minä tiesin sen, ja minä tunsin jälleen kummallisuutta tuossa hänen omassa arvoituksessaan, joka hänelle oli vain luonnollisin todellisuus. Minä hivelin hänen olkapäätään osoittaakseni, että minä olin kuullut ja ymmärtänyt, ja äkkiä siirtyen toiseen asiaan, hän kysyi:

— Etkö sinä usko mitään muuta?

— Minä en usko enkä epäile.

Hän toisteli useita kertoja aivan soinnuttomasti minun sanojani, vaikka hän oli kuullut ne monasti ennenkin, uudisti niitä, ikäänkuin ne olisivat sisältäneet jotain kerrassaan käsittämätöntä ja virkkoi äkkiä.

— Sinä olet sitten muuttunut.

— Minä en usko sitä.

— Kyllä. Sinä olet. Kuinkas minä muuten voisin uskoa elämän loppuvan kuolemaan? Senhän sinä olet minulle opettanut. Miks'et sinä nyt tahdo uskoa niinkuin minäkin?

Hänen sanansa herättivät erään muiston minun sielussani. Minä näin hänet ja itseni kulkevan kapealla polulla saariston rehevien koivujen suojassa. Meidän päidemme päällä tuikkivat tuhansina taivaan kirkkaat tähtöset ja ruohikossa meidän jaloissamme vilkkui himmeänä valonheijastukset meidän ensimäisen kesäkodimme ikkunoista. Minä olin vielä kuulevinani niitä sanoja, joita me illan hiljaisuudessa silloin toisillemme kuiskailimme, sanoja elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja tulevaisesta elämästä, noita sanoja, jotka imivät vakavuutensa ja hehkunsa meidän ensi lempemme hurmauksesta. Minä muistan vielä, että hän tuli syvästi surulliseksi ja muuttui hiljaiseksi, kun hän istui ajatellen minun vastauksiani, ja kun tämä muisto nyt kiiti minun sielussani niin valtavan selvänä, jota ei sanoin voi kuvailla, niin tuntui minusta, ikäänkuin mitä minä silloin olin sanonut, olisi vaikuttanut aivan toisella tavalla, kuin minä oikeastaan olin tarkoittanut, ja minä tunsin sydämessäni vihlovaa tuskaa, ikäänkuin minä olisin tahtomattani tehnyt vaimolleni jotain oikeen pahaa.

Hän keskeytti minut sanoen:

— Minä en voi käsittää sitä, ettei usko eikä epäilekään. Minun täytyy vain tyytyä yhteen.

Hän lausui nämä sanat sellaisella äänensävyllä, ikäänkuin hän olisi rukoillut minua, ettei vastustaa häntä ja minä en sitä myöskään tehnyt. Minä säilytin vain sielussani tunnelman meidän nuoruudemme valoisalta saarelta ja ihmettelin, että minä olin koko ajan näkevinäni tähtien tuiketta koivunlehtien lomitse.

Minun vaimoni oli meidän keskustellessamme noussut ylös ja seisoi taas tuon pienen vuoteen vieressä. Keskustelumme kestäessä hän oli huomannut pojan liikkuvan. Hän nosti hänet ylös, otti käsivarsilleen sellaisella turvaavalla ja suojelevalla tavalla, kuin vain äidit voivat tehdä ja laski hänet rinnoilleen. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän näki ja tunsi pojan imevän maitoaan niin kertomattomalla, vienolla tyyneydellä, josta yhteenkuuluvaisuudentunne äidin ja lapsen välillä pulppuaa.

Mistä me olimme äsken puhuneet ja mitä minä nyt näin, sulautui niin omituisella tavalla yhtenäisyydeksi minun tunteissani, ja minä muistin ne sanat, jotka aluksi antoivat aiheen meidän lyhyeen keskusteluumme. Minä istuin kauvan ajatellen, mitä minä olisin tahtonut sanoa. Minä ajattelin noita julmia sanoja: "Kirottu olkoon maa sinun tähtesi" ja tuota lisäystä maa raukalle: "orjantappuroita ja ohdakkeita olet sinä kasvava." Minun tunteeni siitä, mitä minä omasin ja näin, olivat niin valtavia, että minä pelkäsin alkaa puhua senvuoksi, ettei minun sanani uupuisi kyyneliin, ja samalla kertaa minä koetin pidättää ajatuksiani muodostumasta sanoiksi, jotta en näyttäytyisi vaimolleni kiihkoilijana.

Lopulta minä otin raamatun käteeni ja panin sen syrjään. — Sinä olet oikeassa, sanoin minä. Ja nuo kovat sanat sisältävät vääryyden. Siellä pitäisi olla: Siunattu olkoon maa sinun tähtesi. Viinirypäleitä ja ruusuja se kasvakoon.

Ja sen sanottuani minä polvistuin nojaten otsani vaimooni ja lapseeni. Mutta sillä kädellään, joka oli hänellä vapaana, hän silitteli minun hiuksiani.

Oi! Me olimme silloin nuoria, nuoria ja hyvin onnellisia.

II.

Tähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin vaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan Mignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata hänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö minä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä muistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole juuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja satunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu ihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä, sitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna, muuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme.

Hän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin ja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi. Hänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista ja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen mustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen kädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan, suoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin hänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin kadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo silmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet minun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa kummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet sielua, niin hänen silmänsä tekivät sen.

Ajatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua virkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien elonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista tunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen mainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata sekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän ajatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella tavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä, jota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja pyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki, joka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja murtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle, joka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää korkeammalla.

Me olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi minulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen voimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: — Sinä et saa koskaan, et koskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä vanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä kuolla.

Kuinka moni nainen on sanonut samoin ja kuinka moni on elänyt ja jälestäpäin hymyillyt omille sanoilleen! Minä kuulin kerran naisesta, joka sanoi miehelleen:

— Etkö usko sitä, että mitä kaikki naiset sanovat, voi löytyä vain harvoja, jotka tuntevat?

Minä muistan tämän pujahtaneen minun mieleeni vaimoni sanojen mukana, ja että minä hänen sanojensa totuuden tuntien ainoastaan puristin hänen kättään vastaukseksi niihin. Minä ymmärsin, että mitä hän oli sanonut, oli hänen syvin vakaumuksensa ja minä tiesin, ettei sitä sopinut sanoa tunteellisuudeksi. Mutta minä näin hänen odottavan minun vastaustani, joka ilmaisisi hänelle jotain, ja senvuoksi minä sanoin:

— Etkö sinä usko minkään voivan tulla vanhaksi ja totutuksi kadottamatta kumminkaan ilon ja pyhyyden voimaansa?

Hän katsoi minua suurilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa minun sieluni pohjaan. Sitten tuli hän minun luokseni ja suuteli minua, ja minä huomasin, miten hänen silmänsä olivat kosteat, jolloin minä tunsin, kuinka hänen olentonsa vain suurena hellyytenä painautui minuun.

— Salli sen sitten muuttua vanhaksi ja totutuksi, sanoi hän. Minä ikävöin sen muuttuvan sellaiseksi.

Sitten ei lausuttu sanaakaan enempi. Mutta minä näin hänen koko päivän liikkuvan ikäänkuin hillityn hiljaa pyhässä juhlassa. Päivällisten jälkeen hän oli ulkona puutarhassa ja minä kuulin ikkunastani hänen laulavan siellä yksinään, hän lauloi niin täyteläisellä, puhdassointuisella äänellä.

Hetken perästä hän tuli sisälle kedonkukkaisista taidokkaasti sidottu kukkaisvihko kädessään, johon kesän kukkaisrikkaus oli sommiteltu kuin sävelet lauluun. Hän asetti sen hiljaa hymyillen sanaakaan sanomatta minun pöydälleni, jottei häiritsisi minua. Sitten hän istuutui edemmäs huoneeseen, ja kun minä kirjoitin, kohotin minä toisinaan katseeni vain saadakseni nähdä häntä. Ilta-aurinko värjäili hänen tummia kiharoitaan ja leikki monivärisinä vivahduksina hänen kasvoillaan, jotka alinomaan muuttuivat eivätkä koskaan saaneet säilyttää entisiä ilmeitään.

III.

Sitä aikaa ei tullutkaan koskaan, että mitään olisi meidän välillämme vanhentunut ja muuttunut totutuksi.

Minä tiedän lausuvani suuria sanoja. Mutta se on totta. Ja senvuoksi minä voin vielä sanoa: Siunattu olkoon elämä, ja mitä elämä antoi! Kaikki siunaavat elämää siitä, mitä se otti, sitä minä en voi.

Mutta sen sijaan tapahtui meille, että suru tuli meidän kotiimme, ja minä ymmärrän nyt, että se olisi voinut erottaa meidät toisistamme siksi, etten minä jaksanut surra niinkuin hän. Minä tiedän sydämellisimmällä kiidollisuudella, ettei niin kuitenkaan koskaan käynyt. Ja kumminkin — ihmiset olivat sen kestäneet, se oli onnistunut.

Kuinka aikasin minä sen näin, minä en vielä tiedä. Mutta minä tiedän, että tunnelma siitä on niin syvästi sulautunut yhteen minun muistoihini vaimostani, etten minä enää tunne voivani ymmärtää, että minä olisin hänet joskus nähnyt yksinomaan nuoruuden ja onnen valossa. Hän oli nimittäin niin aikaisin sairaloinen, niin, minä en ollut koskaan häntä tuntenut ennen kuin hänessä jo kyti taudin siemen. Kuinka se silloin menikään niin, että minä aina viimeisiin, ikäviin aikoihin saakka voin unohtaa, että hänen terveytensä oli heikko ja tuon taudinsiemenen, joka oli, jonka täytyi kehittyä tai hävitä? Minähän tiesin varsin hyvin, ettei se hävinnyt. Ja kumminkaan minä en koskaan oppinut näkemään hänen elämäänsä kerrassaan toisessa merkityksessä kuin vain tavallisella tiellään, joka veikin häntä kuolemaa kohden. Enkö kuunnellut niitä enteitä, jotka kuiskaillen tulivat? Tekeytyinkö minä kuuroksi ja sokeaksi niille aavistuksille, jotka leimahtelivat minussa kuin valkianvaara uhaten minun onneni kotia, jonka minä uskoin olevan muurattu niin lujasti? Minä en tiedä, jos olikin niin. Mutta minä tiedän naimisiin mennessäni olleeni niin nuori, että minä uskoin rakkauden olevan lääkkeen kaikkia mailman onnettomuuksia vastaan, ja kun minä näin Elsan kasvoilla onnen loisteen meidän mennessä metsään ja merelle, ja kun minä näin hänen kevätauringossa ahavoituvan ja kesäaaltojen huuhtelevan hänen valkoisia jäseniään, niin silloin minä unohdin, että onnettomuuskin voisi tulla, ja minä ajattelin sen, mitä minä olin vaaraksi uskonut, olevan vain luulottelua. Oi, minä totuin lopuksi niin unohtamisentaitoon, etten minä enää tahtonut uinailla terveydestä ja pitkästä iästä, sitten kuin Elsakin oli ollut niin lähellä kuolemaa, että hän oli ainoastaan jollain ihmeellisellä tavalla siitä pelastunut, ja kulki nyt kantaen ruumiissaan leikkausveitsen jälkiä kätkeytyneinä vaatteiden alle, aina tuskien vaanimana eikä koskaan vapaana niistä, unohtaen ne vain tekemällä itselleen väkivaltaa lahjoittaakseen iloa ja elämän juhlan meille, lapsille ja minulle, joita hän rakasti.

Mutta minä muistan kumminkin, kuinka aikasin minä näin siinä jotain, jota vastaan meidän avioliittomme oli vaihtelevassa taistelussa voidakseen unohtaa sen. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun hän istui yksin ja uskoi, ettei kukaan nähnyt häntä, ja alussa minä uskottelin itselleni kun minä sen näin, että jotain oli murtunut meidän välillämme. Minä tapasin kysyä häneltä siitä ja on vaikea sanoa, josko se oli minun rakkauteni tai minun itserakkauteni, joka sai minut uskomaan, ettei mikään muu kuin se, joka koski minua itseänikin, voisi häiritä hänen onneaan. Minä näin hänen sanomattomasti kärsivän minun kysymyksistäni, mutta minä kyselin kumminkin, ja sellaisissa tilaisuuksissa hänen hymynsä voi saada sellaisen ilmeen, ikäänkuin hänen sielunsa olisi ollut kaukana poissa, ilmeen, joka vieläkin kiusaa minua sitä muistaessani, senvuoksi, että minä taistelin vuosikausia lakkaamatta voittaakseni tuon ilmeen, mutta joka lopuksi sai vallan ja voitti minut.

— Älä kysele minulta, sanoi hän kerran. Minä en tiedä itsekään, mitä se on. Minä tiedän vain, ettei yksikään ihminen voi sitä ymmärtää.

Mihin hän silloin heitti katseen, kuuluu tuohon tuntemattomaan, josta kaikki voivat kysyä, mutta johon ei kukaan saa vastausta. Mutta kuinkas minä olisin sitä silloin voinut ymmärtää? Meidän elämämme oli onnellista meidän päivämme iloisia, meidän poikamme kasvoivat ja täyttivät kodimme iloisella melullaan. Ja eikä Elsa ollut koskaan hellempi minulle, kuin, kun minä olin antanut arvoa noille hiljaisille surun hetkille, joita minä olisin aivan hyvällä syyllä voinut sanoa aiheettomiksi, jos ei niihin olisi ollut muita syitä, kuin ne, jotka ihmiset voivat pukea sanoihin.

IV.

Tähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi. Olof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen kuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä.

Tähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun vaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun jälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan ja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta alkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka minut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä istuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan valtaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni levolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin valveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui.

Meidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi. Me voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me voimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin seinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut, mutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän kätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän täytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään toisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi.

Sitten tulivat pojat sisään sanomaan hyvää yötä. Me suutelimme molemmat heitä ja me katsoimme heidän jälkeensä, kun he olivat menneet. Mutta emme vaihtaneet sanaakaan, ja kun minä käänsin pääni takaisin sille sivulle, jossa minun vaimoni istui, niin minä tunsin hänen itkevän, mutta minä en kuullut sitä. Me emme olisi voineet mitenkään olla sen onnettomampia, jos toisella meistä tai molemmillakin olisi ollut musta salaisuus kätkettävänä. Ja kuitenkin me tiesimme molemmat, ettei sellaista ollut kummallakaan.

— Oletko sinä onneton minun kanssani, Elsa? kysyin minä.

Ja vastaukseksi minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuin suurimmassa tuskassa:

— Jos ei minulla olisi sinua, niin luuletko sinä, että minä silloin voisin elää?

V.

Kuinka kauvan tätä aikaa kesti, sitä minä en varmasti muista. Minä tiedän vain muistavani sitä kuin pitkää, hirmuista lumetonta talvea, pitkänä, mustana viivana meidän elämässämme, joka näyttää minusta tyhjältä ja ajatuksettomalta. Jälestäpäin minä olen nähnyt kuoleman tempaavan rakkaimpani, minkä minä omistin, minun sylistäni, minä olen nähnyt ystävieni kuolevan, minä olen tuntenut yksinäisyyttä kaikessa, minkä edestä minä olisin tahtonut henkisesti kuolla tai elää. Mutta mitään tuohon talveen verrattavaa minä en ole koskaan elänyt, siksi, että minä silloin uskoin Elsan olevan minulta pois menemäisillään, ja siksi, että tämä ajatus oli pahempi kuin mikään, jota muut ihmiset olisivat voineet minulle aiheuttaa tai mitään pahempaa yleensä minulle ei olisi voinut elämässä tapahtua.

Tämä aika oli niin katkera siksi, että minä silloin ainoan kerran elämässäni olin kovasydäminen häntä kohtaan, ja minä muutuin senvuoksi kovasydämiseksi, etten minä parempaa ymmärtänyt. Minä päätin sulkeutua itseeni niinkuin hänkin oli tehnyt, sillä minä olin mieliharmin vallassa; lopulta suuttumus puhkesi ääneensä ja kovia sanoja vapisi ilmassa meidän ympärillämme.

Minä huomasin hänet eräänä päivänä kyynelissä, ja minä sanoin sellaisella äänensävyllä, joka ei enää ollut minun:

— Kuinka kauvan sinä luulet minun tätä kestävän?

Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä olin sen sanonut, minä kaduin sanojani ja minä en unohda koskaan sitä pelon ilmettä, joka kerrassaan jäykisti hänen kasvonsa.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.

— Mitä sanoinkin.

Ikäänkuin pahahenki olisi puhunut minun suustani, ja minä en voinut sitä hillitä. Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, kohosi minun sieluuni ikäänkuin se olisi tahtonut minut tukehduttaa, ja minä tunsin ikäänkuin voitonriemua, että minä olin tehnyt vaimolleni niin paljon pahaa.

— Mene sitten, sanoi hän, jätä minut. Miksi sinä olet koskaan tullutkaan minun luokseni?

Hän ei itkenyt, kun hän meni. Mutta kesken vihaani minä tunsin ajattelemattomissa sanoissani valmistaneeni hänelle niin suurta tuskaa, etten minä itse koskaan ollut tuntenut tai tulisi koskaan tuntemaankaan sellaista. Mutta minä pudistin itsestäni tämän ajatuksen ja turvauduin siihen loukattuun ylpeyteen, joka ei suinkaan tee ihmistä kykeneväksi torjumaan onnettomuutta, vaan antaa mietittäväksi kenen syy se on.

— Hänen syynsähän se on, sanoin minä itselleni, jos meidän onnemme murtui. Mitä minä olen tehnyt, jotta hänen tarvitsisi olla onneton ja kiusata minua, ettei sano minulle syytä? Hän ei rakasta minua kauvemmin. Sellaistahan se on elämän kulku. Kaunis tulee rumennetuksi. Se, joka on onnellinen, ei saa olla sitä kauvemmin.

Tällaisten ajatusten taakse minä kätkin todelliset tunteeni, joita hän oli aina täydentänyt. Minä luulin olevani oikeutettu suuttumaan, ja minä katsoin sen, mitä minä olin sanonut, saaneen vielä kovemman vastauksen kuin itse sanat olisivat ansainneet.

Se oli satu Paratiisin päivistä, jotka olivat jo ohi.

VI.

Tämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut murtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti, ikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän elämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle, vaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua.

Tämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua poltti: "Mitä se on? mitä se voi olla?" oli ja jäi vastausta vaille. Kuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista ajatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille.

Kaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni.

Minä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi olisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa murtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu saada vastaus kysymykseeni: "Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla kertaa olla onnellinen ja onneton?"

Kirje kuului näin:

Minun oma rakkaani!

Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.

Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi, joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan, mitä minä tahtoisin.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina olemaan sellainen.

Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa.

Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni, kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain, jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän.

Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian onnellinen.

Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle, ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi, ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi, joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana. Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon elämä, jota minä pyydän.

Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia, oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä, että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein tietäisi kuka sinä olit.

Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut. Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki, mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin sinä voit uskoa tai aavistaakaan.

Sinun vaimosi.

VII.

Minä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden laine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se tukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri tutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei myöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin ollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli saavuttanut Onnenautuuden saaren.

Minä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä en ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden todistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei se välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se sen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota ilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi meille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden valtaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että minä voin kokonaan luottaa häneen.

Me emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin tunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin me istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan. Minä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei olisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin antaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin, kuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin välillemme.

Kuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että ne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että Humlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian, ettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja kevätillat alkoivat.

— Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä olen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke?

Minä olin sen huomannut.

Mutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja hänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen muutoksestaan.

— Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä.

Ja minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni.

Mutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin säteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi himmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä tunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin.

— Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein ärsyttävä sointu, kun hän lisäsi:

— Se on myöskin minun salaisuuteni.

Minä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin iloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan meille iloa.

Koko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän yhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin varovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä tavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä, onnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin voinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen tragedian siementä.

VIII.

Vaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa kumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas Strandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui kävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti, että, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät ainakaan elonvuodet tehneet.

Se oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin aurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten puitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä hivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja aviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää osaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas ja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää koskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei ole koskaan elänyt.

Oli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle aina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä kotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan pitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille viehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden puiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien varjojen väleissä.

Tämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me lasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät yksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi mukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden jokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi, jotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa.

Juuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin.

Iloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien vitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan pentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä vastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni seurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime aikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni istui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan. Sillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän olisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa kiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi niin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului siihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en voinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin. Oli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi minussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa lentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä, mitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan vieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten seurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat.

Hieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti, liikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä samppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen hourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun hän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia, näki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten olimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka puitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän katsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli erottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat valon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään tuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan äärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren syliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen, tummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein mustilta.

Kuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa kummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä hänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin.

Varmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva mielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen silmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja solahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini.

Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia, valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja kysyin hyväillen hänen poskeaan:

— Mitä sinä ajattelet?

— Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.

Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.

Ja samassa istui Elsakin nyt suorana.

Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden, sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella äänensävyllä, jota ei voi vastustaa:

— Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne!

Samassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani ehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin samalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka kohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä meidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon, ikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota minä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin varma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka saaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen salmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän jotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita, ennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla kertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin suurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin ja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani.

Mutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden eloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä todellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan kohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta, jossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin tuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin toteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani.

— Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin sinä olet odottanut? kysyin minä.

Hän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein katkeroituneiksi, kun hän vastasi:

— Miksi sinä aina masennat minua?

— Teenkö minä todellakin niin?

Hän muuttui heti taas hyväksi.

— Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen.

Minä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut unohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän vähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin pieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen eriskummallisessa loisteessa.

IX.

Sitten istumme me eräänä sunnuntaiaamuna höyrylaivan kannella, joka kiiti eteenpäin tuolla tutulla kulkuväylällä.

Oli mennyt monia vuosia, joiden kuluessa emme tätä tietä olleet matkustaneet, vuosia, jotka olivat tuoneet mukanaan hyvää ja pahaa, vuosia, jotka olivat murtaneet ja vuosia, jotka olivat parantaneet. Eri teitä olivat meidän ajatuksemme kulkeneet, mutta ne olivat jälleen yhtyneet ja samalla tuoneet kummallisen, salaperäisen tunteen, joka näytti jouduttavan kohtaloamme, istuimme me nyt vieri vieressä, kevätauringon valaisemien maisemien liukuessa ohitsemme, joitten rantoja sinessä päilyvä ja kevättuulen kirjaama vesi huuhteli.

Minulta oli mielen reippaus kerrassaan hävinnyt. Minä annoin vain tahdottomana vaimoni kuljettaa itseäni ja minä otin jokaisen vaikutelman vastaan sellaisella tunteella, ikäänkuin olisin ollut kaksitoista vuotta nuorempi ja matkalla uusia, tuntemattomia päämääriä kohti, jotka muuttaisivat minun jokapäiväisen elämäni ja avaisi elämälleni uusia aloja. Vaimoni näytti nuortuneen samoin kuin minä itsekin. Vieno puna värjäili hänen kasvojaan ja silmissä loisti sellainen kiille, joka tulee onnesta. Hänen äänensävyssään oli epämääräistä hellyyttä, joka hyväili minua tuon harhaluulon koko voimalla, joka täytti meidät molemmat, ja me vaihdoimme hymyilyjä ja sanoja, katseita ja ilmeitä, joita tavallisesti vaihdetaan vain kotona rakkauden ensi aikoina.

Ja kun laiva vihdoinkin jätti meidät maihin ja me seisoimme kahden laiturilla katsellen pois liukuvaa laivaa silloin puristimme me toisiamme vyötäisiltä ja kävelimme verkalleen tietä, joka kiemurteli puolittain kukkaan puhenneiden pähkinäpensaiden ja suurien, kyhmyisten tammien lomitse, joiden oksissa tuskin näkyi jälkiäkään kevään silmuista. Vasta silloin me huomasimme kuinka vähän kehittynyt kasvillisuus meitä ympäröitsi. Meri, joka sulkee koko saariston kylmään syliinsä, uinui kauvempana saarien, niemien ja luotojen ympärillä jääkylmänä, tehden tyhjäksi kevään työtä. Täällä ei ole rehevää vihantaa niinkuin sisempänä maalla, jossa kedot ja haat jo juuri tämän saariston suojassa rehevinä vihannoivat siksi, että se sulkee kovat pohjatuulet merelle. Täällä oli kolkkoa ja kylmää, puiden oksissa näkyi heikkoja, vaaleanvihreitä nuppuja, jotka vivahtivat keltaisilta ja ruskeilta, varsi riippui velttona, ruoho nukkui lakastuneiden lehtien alla, ja kevätesikot, jotka sisempänä maalla jo aikoja sitten olivat kukkineet, alkoivat täällä vasta sinisinä ja kellanvalkeina kukkia pähkinäpensaitten alla.

Itse tämä myöhäinen luonnon kehitys täytti meidät, joiden mieliala oli kuin vuoreen lumottujen, uudella onnella: "Näetkös, nyt on niin myöhäinen, kuin silloinkin?" — "Muistatko, tulee ikäänkuin toinen kevät, kun asuu saarella?" Ja me katselimme avaralle ulapalle, joka syleili tätä myöhäistä kevättä, ja meitä huvitti, että kalalokit valkeine kupuineen leijailivat niinkuin ennenkin sinisen veden päällä, me ilotsimme heidän valkeille siivilleen, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, ja me pysähdyimme katselemaan heidän vapaata leikkiään, kun he tuijasivat korkealta ilmasta suoraan veteen, jossa heidän kirkkaat silmänsä saalista vainosivat?

Käsi kädessä kuin kaksi lasta kiipesimme kukkulalle pieneen, punaseen rakennukseen, ja tuijotimme toisiimme, ikäänkuin vaihtaen salaperäisiä salaisuuksia, kun tullimies joka ennen tapasi meitä soutaa veneellään, tuli ovesta pelastusrengas kädessään ja lupasi viedä meidät nuoruudemme saarelle.

Hiljaa kävi kulku sinisen ulapan pinnalla. Sanaakaan vaihtamatta, tuon kummallisen mielialan täyttämänä, joka valtasi meidät ja näytti laajenevan ja kasvavan jokaisen näköalan avautuessa, istuimme me käsi kädessä ja annoimme muistojen virtailla sielussamme, tietäen, että toinen tiesi, mitä toinen ajatteli. Ei koskaan ollut tämä matka näyttänyt meistä niin ihanalta, me emme olleet koskaan ennen nähneet puolipäiväauringon niin lumoavasti loistavan kuin nyt, ei koskaan ollut veden kimmellys ja lehtoisten rantojen raikas vihreys sekoittautunut niin soinnukkaasti tumman kuusimetsän vakavaan taustaan. Ja saavuttuamme lähemmäs tuota pientä saarta, tuntui meistä jokainen kivi, jokainen puu ja näre kasvavan, ei lyhenevän välimatkan vuoksi, vaan meidän omista muistoistamme, jotka ovat säilyttäneet uskollisemmin kuin todellisuus nämä seudut, joista meidän koko elämämme onni oli orastanut.

Mutta saavuttuamme maihin, pysähdyimme molemmat ja se ihastuksen huudahdus, joka oli jo pyörinyt Elsan huulilla, jäätyi pois. Ääneti tuijotimme me toisiimme, ja kuin jonkun uuden ja tavattoman painostamina, jota emme edes tahtoneet nähdä eikä tunnustaa, menimme vitkalleen kapeaa polkua eteenpäin niemelle.

Mitä olimme nähneet, se talo, joka saarella oli, ei enää ollut harmaja. Se oli maalattu punaseksi. Se ei ollut enää leveä ja kaksikerroksinen. Se oli matala tupa, joka oli ikäänkuin lyhistynyt sille paikalle, jossa meidän ensimäinen kodimme oli ollut, vetäytynyt kokoon sille vanhalle paikalle, ikäänkuin hätä ja köyhyys olisi vuosien vieriessä, pakottanut sen kokoonkutistumaan. Seisoimme hetken hiljaa, ikäänkuin meidän olisi tarvinnut vetää ilmaa keuhkoihimme.

— George, sanoi Elsa. Mitä tämä on?

Minun tarvitsi vain osoittaa vanhoja tammeja, jotka olivat rakennuksen ympärillä. Niiden oksissa oli mustia merkkejä ja niiden kuori oli kärventynyt. Minä osoitin hänelle kivijalkaa, joka oli sysimusta, pientä puutarhaa, joka oli epäkunnossa ja hävitetty, ja pellolla oli läjä vanhoja hirsiä. Ne olivat palaneita ja hiiltyneitä, mädänneitä ja rappeutuneita. Ne olivat ainoat, jotka olivat jälellä meidän ensimäisestä kodistamme.

— Täällä on ollut tulipalo, sanoin minä.

Ja minun ääneni vavahteli.

— Palanut pihamaa.

Ikäänkuin olisimme molemmat tunteneet olevamme sukua tuolle pienelle maapalaselle, jota emme olleet moneen vuoteen nähneet, valtasi nyt aivan uusi harrastus, nimittäin saada tietää, mitä täällä oli tapahtunut, mikä oli muuttanut tämän meidän onnemme saaren niin, että se oli käynyt meille puolittain tuntemattomaksi. Tämä harrastus kävi samoin kuin koko meidän haaveittemme mailmakin, jonka vallassa me äsken olimme, meidän tunnemaailmamme laajeni ymmärtämään myöskin heidän elämäänsä, jotka olivat täällä eläneet ja kärsineet, tehneet työtä ja ahertaneet, ja jotka vuosien kuluessa olivat niin katkeroituneet, etteivät mitkään onnenuinailut enää heille kultailleet tuota tylyä todellisuutta.

Ja kun meidän ajatuksemme kääntyivät niihin ihmisiin, joita me ennen olimme ainoastaan oman ilomme välttämättömänä lisänä muistelleet, avautui tuvan ovi ja auringonpaisteessa, joka valaisi portaita, seisoi koukkuselkäinen, vanha eukko ja hymyili tuttavallisesti vieraille. Hän näytti niin vanhalta, että hän näytti kuin suoraan vanhasta sadusta eloon heränneen. Keppiin nojaten hän kulki ja hänen ryppyiset kasvonsa vääntyivät totutusta, lakkaamattomasta tuskasta, kun hän liikutti kolotuksen syömiä jäseniään.

— Täällä näyttää kaikki toisellaiselta nyt, kuin silloin, kun herrasväki oli viimeksi täällä… sanoi vanhus.

Ja samassa, kun hän vaivaloisesti liikkui eteenpäin, antoi hän ukolleen paikkansa, joka vanhalle tottumukselleen uskollisena oli seisonut piilossa, kunnes hänen vuoronsa tuli. Silloin molemmat vanhukset tervehtivät heitä, jotka olivat äsken uinailleet itsensä nuoriksi, ukko hieroi käsiään, ryiskeli ja mutisi käsittämättömiä sanoja, kun hän vitkalleen ja sävyisästi antoi portailla tilaa, jossa eukko pyyteli matkustavaisia sisälle. Valmistamattoman eteisen kehyksistä katselimme me vieraat nuoruudemme ulapoita ja salmeja. Puutarha oli huonosti hoidettu, rappiolla näytti uusi talokin olevan, ruoho kasvoi poluilla, joita me ennen olimme polkeneet, ja penkit ja pöytä olivat lahonneet rannalla lehtimajassa, kun ei kukaan ollut korjannut, mitä ilma ja vuodet olivat hävittäneet.

Kysymättämme kertoivat vanhukset, kuinka heille oli onnettomuus tullut. Eukko kertoi ja ukko uudisti vakuuttaen hänen sanojaan. Onnettomuus oli tullut niin kavalasti ja odottamatta, ettei kukaan voinut sitä vastustaa eikä auttaa.

Sillä eräänä kevätpäivänä maaliskuussa, kun pohjoisesta tuuli oikeen aikalailla ja jää saarien välillä ei kestänyt eikä pudottanut, oli tuli päässyt irti. Ja kun jää ei kestänyt eikä pudottanut, olivat naapurit ympäristöillä seisoen rannoilla katselleet sitä, mutta eivät voineet tulla avuksi. Molemmat vanhukset olivat kahden kantaneet ulos mitä voivat pelastaa palavasta talostaan ja voimattomina seisoneet vieressä ja nähneet omaisuutensa palavan poroksi. Tähän tuhkaan, jossa he olivat nähneet viimeisen kipinän sammuvan, sammui heiltä myöskin kaikki suruttoman vanhuuden toiveet. Sillä kovin oli matala se tupa, jonka he olivat pitkien vuosien kuluessa vanhan raunioille rakentaneet. Vähäiset olivat talon tavarat. Puutteellinen oli ympäristö. Ja itse olivat he murtuneet ja väsyneet. Yksi ainoa onnettomuuden päivä oli vienyt kaikki, mitä he menneinä vuosinaan olivat rakennelleet.

Saman kohtalon painamana istuivat nuo kaksikin, jotka äsken olivat uinailleet olevansa nuoria, ja kuuntelivat niitä raskaita, katkeria sanoja, joilla vanhukset kuvailivat tulta, joka oli hävittänyt heidän talonsa raunioiksi. Yksinkertaisesta esitystavasta huolimatta tempasi se tunne, jolla se katkonaisesti kerrottiin ja johon sekaantui köyhän miehen merkityksettömiä muistoja hävitetystä omaisuudestaan, vieraat mukaansa, se tuntui painostavan meitä ja riisuvan loisteen meidän omien haaveidemme harhaluuloilta, ja valtaavan meidät hiljaisella, uinailevalla surumielisyydellä. Meistä tuntui melkein, että meidän tietämättämme, kun elimme omaa elämäämme uskoen olevamme onnellisia, oli täällä, pienellä saarella saaristossa, palanut ja hävinnyt jotain siitä elonaarteesta, jota me uskoimme koonneen itsellemme ja omaavamme varmassa säilössä. Elsa tunsi, ikäänkuin hän olisi menettänyt tässä tulipalossa paljon enemmän kuin nuo vanhukset, ja kertomuksen kestäessä minä huomasin, että hänen täytyi hillitä itseään, jott'ei purskahtanut itkuun. Sillä mitäpä merkitsivät nuo huonekalut, vaatteet ja taloustarpeet? Mitäpä se merkitsi, että kaksi tulipalossa omaisuutensa menettänyttä ihmistä, joitten elämä oli lähellä loppuaan, istuivat täällä harmeillen mennyttä omaisuuttaan ja nykyistä niukkaa toimeentuloaan, jossa kumminkin erotus oli niin vähäpätöinen? Mitä merkitsee kaikki tuo sen suhteen, ettei hän koskaan, ei koskaan saisi enää nähdä nuoruutensa saarta sellaisena, kuin hän kerran oli sen nähnyt?

Niin hän tunsi, ja hän käänsi katseensa minuun, mutta minä en voinut mitenkään lohduttaa häntä. Sillä minä tunsin kuinka pahasti minä olin tehnyt, etten minä ollut seurannut ensimäistä aavistustani ja säästänyt meitä molempia näkemästä ensimäisen onnemme palaneita raunioita. Mutta minulla ei ollut sydäntä sanoa sitä ja samassa minä tartuin häntä käsipuoleen ja me kävelimme yhdessä ääneti kerran ympäri saaren.

Meidän suhteen oli käynyt samoin kuin muinoisten sadun lasten, jotka olivat kerran ihmeiden maassa eksyneet ja sieltä takaisin palatessaan huomanneet ajan kuluneen ja tehneen ihmiset heidän ympärillään vanhoiksi ja väsyneiksi. Hiljaa ja haaveillen me istuimme rannalla katsellen ulapalle. Siellä oli kaikki samallaista, ja istuessamme siellä, unohdimme uuden rakennuksen ja rappeutuneen saaren selän taakse. Me muistimme vain asuneemme kolme vuotta tämän ulapan ympäristöllä, joka kesä uudessa paikassa, ja jonkunlaisella halulla saada jatkaa, mitä olimme kerran alkaneet, päätimme matkustaa edelleen toiseen kesäkotiimme, jossa muistimme kaksi pientä tupaa metsässä ja pienen ruohokentän, jossa meidän ensimäinen poikamme oli valkeissa vaunuissa nukkunut sinisen kuomun varjossa.

Annoimme soutaa itsemme sinne ja tiesimme nyt soutavamme kohtalomme rantoja kohti. Sillä tällä kertaa olimme kysyneet edeltäpäin. Tiesimme vuosien sielläkin lakasseen pois menneisyyden jäljet ja muuttaneen kaikki.

Tällä pienellä niemekkeellä, jossa nousimme maihin, asui muutamia vuosia sitten vanha kalastaja vaimoineen. Vaimo kuoli eräänä talviyönä lumen villisti pyrytessä tuvan ympärillä ja kun vanhuksenkin hetki oli lyönyt, niin olivat lapset perineet molemmat tuvat metsänreunassa, soutuveneen ja nuottaveneen rannasta.

Mutta saaristosatuja on niin paljon, ja yksi niistä oli myöskin tuo satu pienistä, punasista tuvista metsänreunassa. Kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, joksi ajaksi vainajat olivat kerran maan ostaneet, tuli tilanomistaja, joka sen omisti ja otti sen takaisin. Hän hääti uuden omistajan tuvistaan ja maaltaan. Ja siksi tuvat oli hajotettu ja hirret viety pois, entinen perunamaa kasvoi ohdakkeita ja rikkaruohoja ja maa näytti ikäänkuin tulen turmelemalta.

Molemmat matkustajat, jotka etsivät nuoruutensa onnen jälkiä, seisoivat taas hävitetyn kodin raunioilla. Näytti ikäänkuin rauniot olisivat heitä vainonneet. Ja tuon kamalan puserruksen valtaamana, joka seurasi kaikkia meidän murtuneita haaveitamme, heitti Elsa irti minun käsivarrestani. Kulkien ylös kuivaa risukumpua lähestyi hän aukkoa, josta veräjä oli reväisty pois ja jossa ruostunut salparauta vielä pahtaassa roikkui.

Siellä hän nojautui molemmin käsin veräjänpielustaa vastaan ja samassa hän antoi vapaasti vaikuttaa kaikkien niiden vaihtelevien tunteittensa, jotka virtailivat hänen sielussaan, ja purskahti valtavaan itkuun. Hän nyyhkytti, ikäänkuin elämän kaikki onnettomuudet olisivat syösseet hänen päänsä yli. Hän työnsi pois minun käteni, kun minä olisin tahtonut hyväillä häntä, ja hän itki niin kauvan, että minä kävin kärsimättömäksi ja sanoin, että meidän pitäisi mennä, jotta emme myöhästyisi laivasta.

Hän ei kuunnellut minua, otti minua vain olkapäistä ja sanoi:

— Sinä olit oikeassa, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne.

Ja hän tunnusti ajatelleensa kauvan tätä matkaa, hän oli toivonut sitä vuosikausia, ja sattumalta — hän ei tiennyt kuinka — hän oli tullut ajatelleeksi, että nyt täytyisi sen tapahtua, juuri nyt. Hänen salaisissa haaveiluissaan oli jollain ihmeellisellä tavalla tämän matkan ajatukseen yhtynyt ajatus koko meidän elämän onnestamme. Hänestä oli näyttänyt, ikäänkuin meidän pitäisi kerran tehdä tuo matka, ikäänkuin hän ei koskaan voisi varmasti tuntea olevansa todellakin onnellinen, ennenkuin hän saisi nähdä nämä seudut sellaisina, kuin hän oli kerran haaveissaan ne nähnyt. Hän sanoi olleen tarkoituksena, että saavuttuamme yhdessä sinne, olisi hän pyytänyt minua, että saisimme asua vielä yhden kesän siellä. Ja hän tiesi, etten minä olisi voinut kieltää häneltä sitä pyyntöä. Mutta nyt, kun ei ollut jälellä mitään, ei mitään kaikesta siitä, joka kerran oli ollut hänen, nyt näytti ikäänkuin se ikävä olisi murtunut, joka häntä kiinnitti itse elämään.

Minä jäin mykäksi nähdessäni ja kuullessani hänen epätoivoisia mielenpurkauksiaan, ja minä ymmärsin oikeen hyvin olevani niiden haaveilujen eli uinailujen edessä, jotka sellaiselle ihmiselle, jolla on rikas tunne-elämä, sanan oikeassa merkityksessä voivat merkitä enemmän kuin elämä. Omasta puolestani minä olin todellakin tuntenut itseni liikutetuksi sekä kaikista muistoista, joita nämä seudut herättivät, että siitä hävityksestä, joka oli raivonnut meidän rakkailla seuduillamme. Mutta että asettaa tuo hävitys mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä minulle oli rakasta ja merkitsevää, se ei juolahtanut minun mieleenikään. Ja tämän surun purkauksen edessä minä olin kerrassaan neuvoton.

Minä koetin niitä tavallisia keinoja, joilla mies tapaa saada naisen surun rauhoittumaan. Minä koetin hyväilyillä.

Mutta Elsa väisti minun kättäni, kun hän huomasi minun ystävällisyydessäni lohtua, jota hän halveksi, sensijaan, että siinä olisi ollut myötätuntoisuutta, jota hän etsi. Hänen kasvonsa saivat päättävän, luoksepääsemättömän ilmeen, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi ollut sen mielikuvituksen vallassa, joka häntä hallitsi eikä hän antanut kenenkään häiritä itseään.

Hän katsoi ympärilleen tuota hoitamatonta hiekkakenttää ja samassa hänen silmänsä kostuivat ja hän lausui myötätuntoisesti:

— Oi ihmisparkoja!

Hänen oma pettymyksensä vaihtui myötätuntoisuudeksi niitä ihmisiä kohtaan, joiden onnettomuudesta tämä maakappale oli todistuksena. Me istuuduimme antaen katseittemme kierrellä sillä kummulla metsänreunassa, joka muistutti meitä koko kesän huolettomasta rauhasta. Aloimme keskustelemaan. Ja koetimme mielikuvituksimme luoda kuvia niistä tapahtumista, joita tämä hävitys oli aiheuttanut. Tilanomistaja, joka maan omisti, tuli nuoren parin luo, jotka olivat talon perineet. Hän selitti heille lyhyesti nautintoajan kuluneen loppuun. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt piti rakennukset repiä. Hän tahtoi saada maansa takaisin. Sehän oli selvää, ettei siitä ollut hänelle mitään hyötyä. Hänelle ehkä olisi ollut suurempaa hyötyä siitä, että olisi vielä kerran myönyt maansa. Mutta hän oli nähnyt, kuinka heillä oli kesäisin ollut vuokralaisia. Tulot tästä vuokrasta olivat herättäneet kateutta hänessä ja tämä päähänpisto oli sellaisella voimalla syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei täällä saisi kukaan asua. Maa on hänen eikä kenenkään muiden.

Ja silloin olivat nuoret, jotka olivat siellä asuneet, saaneet repiä tupansa maan tasalle, muuttaa ne toiseen saareen ja rakentaa siellä, jossa rikas voi luovuttaa tilaa köyhän rakennuksille. Mutta kun viimeinen venelasti oli valmiina jättämään laiturin, oli raivo vallannut miehen. Ja vuorostaan, käyttäen oikeuttaan, hän oli tarttunut kirveeseen. Hän kaasi puut, jotka kasvoivat hänen isänsä maalla, hävitti marjapensaat, riuhtaisi veräjän saranoiltaan ja heitti sen päällimäiseksi lautalle. Ja ennen poislähtöään hän vyörytti kivet pikku laiturilta mereen, hävittäen venevalkaman ja meni nauttien siitä kostonilosta, jott'ei hän vihollisellaan kumminkaan ollut jättänyt mitään voittoa.

Tästä me puhuimme, mutta koko ajan piileili meidän oma onnettomuutemme sanojemme takana ja Elsa kauhistui.

— Olemmeko me sitten, jotka kuljetamme onnettomuutta mukanamme? kysyi hän.

Minä hymyilin. Vaimoni sanat tuntuivat minusta niin tyhjiltä ja kiihtyneiltä.

— Matkustetaanpa meidän kolmannelle paikallemme. Siellähän tiedämme kaikkien olevan niinkuin on ollutkin, sanoin minä.

Mutta Elsa pudisti vain päätään ja samassa, kun hän äkkiä nousi seisomaan, sanoi hän:

— Minä tahdon mennä metsän kautta vanhaa tietämme.

Odottamatta vastaustani hän meni edelläni. Näytti, ikäänkuin hänen entinen eloisuutensa olisi palannut, ikäänkuin hän nyt olisi pudistanut itsestään kaiken muitten kärsimysten ja surujen painon, kaiken sen, joka himmensi muistojemme maata, ja koko tämän ihmeellisen päivän vainosi meitä kaikki tuska ja viheliäisyys. Hän vei minua kapeaa polkua suoraan metsään, jossa oksat yhtyivät toisiin oksiin muodostuen katoksi päittemme päälle. Polku oli pehmoista ja helppoa kävellä. Auringonpaiste värähteli ympärillämme kosteassa sammalikossa, muodostellen siihen runkojen ja havujen varjoja. Polku johti pienen lahdelman pohjukkaan. Lähellä jyrkkää luotoa se leikkautui metsään ja puut harvenivat rannemmalla, päästäen runsaammin auringon valoa, joka tapasi erästä avonaista, heikosti viheriöivää aukkoa.

Siihen seisahtui Elsakin ja alkoi etsiskellä puiden rungoista. Ja kun minä näin hänen hakevan, silloin heräsi minussakin muisto, joka oli kauvan nukkunut, jota minä tuskin yhteentoista vuoteen olin tullut muistelleeksikaan.

Oli eräs ilta, jolloin me vielä asuimme siinä tuvassa, joka nyt oli maan tasalle hävitetty. Muuan elokuun ilta se oli. Ja samaa tietä kuljimme silloinkin tänne sanoaksemme hyvästit iloiselle kesälle. Silloin oli vaimoni ottanut mustan nuppineulan vaatteistaan ja pistänyt sen muutaman petäjän kuoreen.

— Saapa nähdä, jos se on vielä jälellä, kun ensi kerran tulemme tänne, oli hän sanonut.

Tämä muisto lensi minun sieluni läpi ja minä tunsin itseni surumieliseksi. Silloin minä näin vaimoni huudahtaen juoksevan erästä matalaa petäjää kohti.

Hän otti ruosteisen neulan sen kuoresta ja hän lensi minun kaulaani ja onnesta itkien suuteli minua. Hän asetti huolellisesti pyhäinjäännöksen takaisin puun kuoreen. Hänellä ei ollut sydäntä ottaa sitä pois. Ehkä hänellä oli puhtaasti taikauskoista pelkoa liikuttaa sitä. Mutta kun hän sen oli löytänyt, hävisi oman pettymyksemme surullinen vaikutus ja muiden hätä ja tuska pyhkäistiin pois meistä molemmista. Ja ikäänkuin tämä pieni tapaus olisi tuonut meille tervehdyksen hyviltä hengiltä, kuljimme me onnellisina palaneiden pihojen yli, jotka eivät olleet jättäneet meille muuta jälelle, kuin vanhan ruosteisen neulan, joka oli niin hyvin kätketty, ettei kukaan ollut voinut sitä löytää.

X.

Kuinka usein minä olenkaan ajatellut tätä matkaa palaneille raunioille, kuin usein se onkaan tuntunut minusta ikäänkuin koko meidän oman elämämme vertauskuvalta!

Mutta silloin vaikutti tuo tapaus meihin kerrassaan toisella tavalla kuin nyt minun muistellessani sitä. Silloin vaikutti se niin, että me menimme takaisin kolmannelle paikallemme, jota vaimoni ei äsken ollut tahtonut edes nähdäkään, ja vuokrasimme siellä toisen kerran kesäkodin itsellemme, ja kevein sydämin muutimme me sille seudulle, johon tunsimme tuon vanhan, ruosteisen neulan meitä kiinnittävän, jota kukaan ei ollut löytänyt.

Jo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka seurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään ja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui rauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä ja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun työhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja, jotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän istui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä hän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi, että mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä keskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä muistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun ajatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä kun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista, joka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä näin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja häntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun lukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä mielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn muodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta seuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja kumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden täyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin, lapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko hänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen oli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo.

Kuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta, ettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön, kuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan voineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli tyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja tämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten niin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme lukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli jähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina, paljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä.

— Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te olette olleet?

— Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti.

— Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen?

— Ei, sitä me emme voineet.

— Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof.

Mutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän tuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua jupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä.

Mutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä työniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä kuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena, muistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja ruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa meressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta pohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä köynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä, hiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle ulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi seurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa kokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia.

Miten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä surumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät kävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli pois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui ja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi metsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen vesi vapaana rantakiville loiskui.

Ja kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin kaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran! Me menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä edestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat havuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme hyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja puhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi syksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei punaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta kauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt rauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla kovemmalta.

Mutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme me kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille.

Purjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu maalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina ja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja heikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa me purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen laitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin koskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä, tai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä, käänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme uimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme vanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa se ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän kuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet koskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka oli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman onnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin takaisin.

Mutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon imeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni:

— Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani.

Varovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden alle.

— Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä tahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni.

Sitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin aavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin sanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa istui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin yksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat kuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti tämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin ja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani vaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen ja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä ymmärtänyt.

— Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti ottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon samoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei uskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta Jumalaan. Onko se sinusta hyvin paha?

Jos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani, olisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla mahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa, jota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan melkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut olivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään uskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden loukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada yhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa olisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä ainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran oli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään ja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla kutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni oli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin vastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan yllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni.

— Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain.

— Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka hänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et pahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta iltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle minä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla sinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin?

Minä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan pään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan.

— Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän yksinkertaisesti.

Minä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen vauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse, joka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme vyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme toisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa:

— Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et tiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt.

Tänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut tehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni. Lakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä minulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä sitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus liikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä piston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin ajatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme toisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa häntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni koko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä repinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan, joka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai voinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti jollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä molempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi.

Minä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina kietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: "Sinä! Sinä! Sinä et ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää." Minä olin kuulevinani kiihkoa hänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän vastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä hän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten ollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se oli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä minä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa tai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä hän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet suoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä kanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä venematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä aalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi minun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut murtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä ymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa.

Mutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani kumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen sanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani uudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen voi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa, niin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää.

Sillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka painoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin joutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun täytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle, hämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni vuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni.

Minä en ollut koskaan ennen nähnyt onnellisempaa ilmettä hänen kasvoillaan.

XI.

Sillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet, jolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni oli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen sielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon uudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä oli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi, kumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin ihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin luonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän välillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa.

Meillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta liikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka rakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan nähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän nyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden valtaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä määrässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin hän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin satoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja ikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita.

Meillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota pientä olentoa joka tulisi "tytöksi." Häntä me odotimme, hänestä me puhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle, sanoi vaimoni minulle:

— Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua.

Niin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut meitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja.

— Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä?

Hän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä ajatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla.

— Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi hän.

Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.

— Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.

— Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän lisäsi:

— Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu voi.

Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä, joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista? Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi, vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?

Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.

Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.

Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut pojaksi, joka sai nimen Sven.

TOINEN OSA

I.

Pikku Sven kasvoi ja hänestä tuli kaikkien lemmikki. Hän sai pitkän vaaleankeltaisen tukan, ja sen tytön muistoksi, jota ei koskaan tullut, tapasi äiti kähertää hänen pellavatukkaansa niin, että se riippui pitkinä kiharoina ympäröiden kaarena hänen helakanpunaisia poskiaan ja ihmeellisiä enkelin silmiään. Ei millään lapsella ole ollut syvempiä suuria silmiä ja niin aikaseen kehittynyttä uinailevaa katsetta, ei millään lapsella ole ollut uskollisempaa, hyväilevämpää pientä kättä, jonka hän pisti ison ihmisen käteen, jossa hän kaikkialla tiesi löytävänsä turvaa siksi, ettei hän itse tiennyt mistään pahasta.

Pikku Sven oli ison-veikon epäjumala. Ei mikään voinut olla kauniimpaa kuin nähdä ison-veikon, joka oli olevinaan niin miesmäinen ja siksi hyvin vastenmielisesti ilmaisi tunteitaan, vetävän pikku-veikkoa pienissä vaunuissa, nauttivan hänen iloisista kasvoistaan ja lakkaamatta kääntyvän katsomaan, ettei pikku-veikko vain putoaisi. Ainoa, mitä tähän voi verrata, oli nähdä Svanten tekevän samoin, ja Svante nautti sitäpaitsi siitä, että hän sai olla suojelija, jota vastoin hän leikkiessään ison-veikon kanssa aina sai olla pieni ja totella. Sven oli niin pieni suurien veljien suhteen, joita hän ihmetellen seurasi, että hän aina oli ja pysyi pikku-veikkona, ja hän oli niin iloinen, että koko talon väki kokoontui hänen ympärilleen, kun hänelle oli tapahtunut jotain hauskaa, ja hänen sointuva äänensä tai heleä naurunsa kaikui ympäri huoneita. Hänen ympärilleen tuli siksi, että tahtoi saada nähdä, kuinka hänen silmänsä kimaltelivat ja kuinka hänen pienet valkoiset kätensä ihastuksesta huitoivat, nähdä koko tuota säteilevää lapseniloa, joka antoi auringonpaistetta sydämille.

Oi, minä toivoisin, että minä olisin paljon ennemmin kirjoittanut tämän kertomuksen pikku-veikosta, niin että minä olisin lehti lehdeltä voinut ojentaa sen hänelle, joka tunsi hänen elonsatunsa paremmin kuin minä, paremmin kuin kukaan. Hän, joka muisti jokaisen hänen sanansa, jokaisen pienimmänkin piirteen hänen elämänsä kirjassa, hän, joka eli hänen elämäänsä ja omaa elämäänsä yhdessä hänen kanssaan, hän, joka eli hänen kanssaan sittenkin, kun hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet meidän keskuudessamme, hän, joka seurasi häntä niillä poluilla, joilla ei kukaan, ennenkuin aika on tullut, voi seurata. Hän olisi silloin hengellään täydentänyt sen, mitä minä tahdoin sanoa, ja minun runoni olisi saanut voimakkaan varmuuden kertoa hänestä, joka elää vielä.

Sillä Pikku Sven eli ja vaikutti äitinsä kanssa, hänessä ja hänelle. Hänen leikkitupansa oli hänen luonaan, ja koko aamupäivän, kuin isä oli poissa ja pojat lukivat, istui Pikku Sven lattialla ja kuuli äidin kertovan satuja, mutta Sven ei pitänyt mistään niin paljon kuin siitä pienestä punalakki poikaressusta, joka olisi vienyt marjoja mummolleen, ja jonka paha susi sitten söi. Hän kauhistui niin hirmuisesti ajatellessaan tuon punalakki poikaressun kohtaloa, ja hän pelkäsi niin tuota hävytöntä sutta ja oli vihanen sille. Hän kasvaisi suureksi ja menisi hakemaan sitä ja ampuisi sen.

Äiti ja hän kekseivät yhdessä leikkejä. He leikkivät, että Sven matkusti kauvas ja oli poissa, äiti istui yksin häntä odottamassa. Sitten tuli Sven kotia ja siitäkös ilo paisui niin suuri, että äidin täytyi panna työnsä pois, ottaa hänet polvilleen ja suudella häntä oikeen monta kertaa. Ja monta muuta leikkiä he leikkivät.

Pikku Svenillä oli kotona monta nimeä. Häntä sanottiin pikku-veikoksi ja Nenneksi, jonka hän oli itse keksinyt, kullanmuruksi ja kokkoreeksi, kaikiksi, mitä mieleen johtui. Hän tunsi kaikki nimensä, osasi luetella ne, ja oli ylpeä niistä. Pikku Sven ei leikkinyt paljon muiden lasten kanssa ja hän ei viihtynyt kauvan heidän seurassaan. Hän tuli aina takaisin äidin luo, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia mailmassa. Ja hän ei koskaan välittänyt, jos hän keskeyttämällä leikin suututti toisia lapsia. Niin pian kuin hän näki äidin, hän juoksi pois, jättäen kaikki siihen, otti äitiä kädestä ja seurasi häntä, minne hän vaan meni. Se oli rakkautta, joka kohosi kaiken käsityksen yläpuolelle ja eikä koskaan jäähtynyt, koska sen esine oli liian onnellinen tästä suhteestaan koskaan ikävystyäkseen tuohon pienokaiseen.

Svenillä ja äidillä oli omat pikkusalaisuutensa, ja kun Sven kuiskasi jotain äidille ei edes isäkään saanut kuunnella. Koettipa hän vain Sveniä kiusatessaan kuunnella, niin silloin pienokainen karjui:

— Ei, hän ei saa. Hän ei saa. Sano hänelle, ettei hän saa.

Ja äiti suojeli aarrettaan pitäen isää loitompana, jotta Sven sai puhua äidin korvaan kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.

Kun se oli tehty, sitten ylpeili Sven voitonriemuisena.

— Näetkös, sanoi hän. Etpä saanut kuulla sitä.

Ja sitten hän meni äidin käsipuolessa nauraen isälleen. Siten hän sanoi äitelöittävänsä isää, ja tuskin hän tiesi mitään muuta, joka olisi häntä niin huvittanut.

Minä voin nähdä vielä heidät molemmat, milloin tahdon, käsi kädessä kävellen edestakaisin pitkällä käytävällä, joka alkoi syreenipensaiden luota, kävelevän talvella paljaiden puiden alla, kun Svenillä oli päällään pieni turkkinsa, joka oli tehty äidin vanhasta turkista, josta hän niin ylpeili ja jonka hän oli saanut siksi, että hän oli niin heikko. Olisi muuten hyvin vaikea sanoa, kummalla noista kahdesta oli oikeastaan enimmän sanottavaa toiselleen. Ja jos minä heitä kauvan katseltuani sain halun mennä mukaan, niin silloin tuli Sven mustasukkaiseksi ja hän pisti pienen punaisen suunsa niin törrölleen, että äidin täytyi nuhdella häntä sopimattomasta käytöksestään perheen päätä kohtaan ja kertoa, kuinka hyvä isä oli. Sitä ei Sven kumminkaan tahtonut mielellään tunnustaa. Ja yhdessä kävellessämme muhoili hän äidille salavihkaa, ettei isä saisi nähdä, aivan kuin hän olisi tahtonut tuntea itsensä onnelliseksi ja varmentaa onneaan säilyttämällä sen salaperäisen uskollisuutensa lumotun piirin, jonka hän oli rakkautensa ja itsensä ympärille luonut, ja jossa hän ei suvainnut itseään vähintäkään häirittävän.

Mutta kun isä oli kaupungissa ja tuli sieltä kotia, silloin Sven oli oven takana piilossa ja odotti saada oikeen säikähyttää häntä. Hän piiloutui sinne kauvan ennen sitä aikaa, jolloin isää voitiin odottaa palaavaksi. Lakkaamatta hän tuli piilostaan äidin luo kysymään:

— Uskotko, että isä pelästyy aikalailla.

Luonnollisestikin äiti sen uskoi ja luonnollisestikin Sven oli ylen onnellinen siitä toiveestaan. Ja kun isä vihdoinkin tuli ja pysähtyi eteiseen kolistellakseen hiekkaa kalosseistaan, silloin tuli Sven hiipien eteenpäin niin hiljaa ja varovasti eikä ensinkään ajatellut säikähyttää häntä, vaan seisoi hymyillen itsekseen oikeen hyvin tietäen, ettei isä voinut riemastumatta nähdä häntä ja hiipi vitkalleen lähemmäs häntä nauttiakseen nähdessään isän tulevan tuskaiseksi, kun hän sai ottaa hänet syliinsä, kietoa kätensä isän kaulaan ja kannattaa hänellä itsensä sisälle, kun samalla perheen koira, jonka Sven aikoinaan oli ristinnyt Pudeliksi, ilosta meluten hyppi meidän ympärillämme.

Minä muistan niin hyvin vaimoni silmät, kun hän katsoi tätä näytelmää.

— Jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä puhun hänelle sinusta, sanoi vaimoni, kun Sven vihdoinkin salli isänsä heittää kantamuksensa ja jätti tilaa äidille.

II.

Aina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi liikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut oikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista ja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää häntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut sen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan ihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä sävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä turhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja sallisi hänen olla rauhassa.

Mutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni. Tohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven vitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni toisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel seurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel tämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos asianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan.

Svenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran olivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon väen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan enää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä, jonka he olivat aiheuttaneet.

Olisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä suhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin kerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä juoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni kohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi nähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän nähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että varoitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun hän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa voineet ajatella erilailla.

— Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana.

Äiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa Svenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven lupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi pois ja saattaisi äidille mielipahaa.

Mutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä pihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli pieni poika, joka menisi kauvas metsään.

Kuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän huomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa itsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka, niin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi silmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja sitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset rentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian kuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta nyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin. Jykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän meni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja ensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi kivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja kauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine kellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän olisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä suolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren joukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan aaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja hänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi hän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen huvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja juoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa taas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän tunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä ja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti keltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään.

Verkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla mahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt lähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän ei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli ollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan sama.

Mutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas joutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa äiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka hauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä, hänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja Svante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui Svenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven ei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän kääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi ympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja joku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin hän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet käsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään.

Sven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään, mutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti nyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli hän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin vakavalla äänellä:

— Nyt saamme luvan ottaa risut, Sven. Sillä minä tiedän, että äiti on luvannut sinulle piiskaa.

Silloin ei Sven tiennyt kerrassaan mitään elävää neuvoa, ja hädässään hän turvautui kukkiin, joita hän piti äidille ojennetussa kädessään.

Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Sillä äiti oli ollut niin peloissaan ja oli nyt niin onnellinen saatuaan hänet jälleen takaisin, että hän otti hänet vain syliinsä ja antoi hänen hyväillä itseään, nauroi ja itki vuorotellen; lopulta hän otti kukat häneltä ja asetti ne pieneen viheriäiseen lasiin, järjesteli ne ja antoi Svenin katsoa kuinka kauniita ne olivat auringonpaisteessa. Silloin jätti isäkin rangaistushankkeensa ja meni huoneeseensa tuntien itsensä ylenmäärin onnelliseksi.

Mutta kun äiti jäi yksin Svenin kanssa, otti hän hänet polvilleen ja kertoi hänelle, ikäänkuin satua, kuinka rauhattomaksi hän oli itsensä tuntenut ja kuinka hirveän epätoivoinen hän oli ollut. Hän kertoi luulleensa Svenin taittaneen jalkansa ja makaavan yksinään metsässä, eivätkä he löytäisi häntä ennenkuin kuolleena. Tai hän oli luullut hänen pudonneen veteen ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa, ja silloin ei koskaan voisi äiti eikä isä, eikä veljet tulla iloisiksi enää. Kaikkea tätä Sven kuunteli ja ymmärsi vain, että äiti oli kaikkia muita ihmisiä parempi. Hän sai selvityksen sekä rotasta että linnuista, suosta ja kivennakkuusta. Ja lopulta ymmärsivät he toisiaan molemmat ja olivat vain onnellisia siitä, että he olivat löytäneet jälleen toisensa.

Ja oikeen kerrottuaan asiansa toisilleen otti äiti Svenin mukaansa ullakolle. Siellä oli paljon oivallisia esineitä, joilla Sven toisinaan sai leikkiä, kun hän oli ollut oikeen kiltti. Muun muassa siellä oli valkea posliininen villakoira, jolla oli tupsu hännänpäässä ja kantoi pientä kenkää suussaan. Se oli hyvin vanha eikä oikeastaan ollutkaan äidin. Sillä isä oli saanut sen iso-äidiltään, ja se oli ollut hänen aina siitä saakka, kun hän oli ollut kahden vuoden vanha, jolloin hän oli sen saanut kummiltaan.

Se oli paras, mitä Sven tiesi, ja sen otti äiti sydämensä onnessa alas ullakolta ja antoi hänelle risujen asemesta. Se sai olla siellä, missä se oli.

— Sillä, kuten Sven sanoi, muuten minä voin lyödä rikki sen. Ja silloin isä suuttuisi.

Mutta hän ei unohtanut koskaan, että se oli hänen. Ja hän tapasi kertoa siitä toisinaan, kun oli vieraita.

— Sen minä sain äidiltä, sanoi Sven, kun minä juoksin metsään ja tulin taas takaisin. Senvuoksi minä sain sen, että äiti tuli niin iloiseksi, kun hän sai nähdä minut.

Ja äiti puolusti kasvatusmenettelyään kaikkia arvosteluja vastaan nostamalla vain pojan syliinsä ja antamalla kaikkien katsoa häntä. Jumala siunatkoon häntä. Hän oli oikeassa.

III.

Sitten meni vuosi melkein, ettemme huomanneet sen kuluneenkaan. Mutta tähän aikaan alkoi vaimoni terveys vakavasti heikkenemään, ja puhumatta siitä toisillemme, ymmärsimme me molemmat, että ainoastaan yksi mahdollisuus oli olemassa. Jo kerran ennen oli leikkausveitsi saanut tehdä hengenvaarallisia töitään, ja ne taudinoireet, joita nyt ilmeni, olivat vain liian tuttuja meille. Siksi se ei ollut meille mikään yllätys, kun lääkäri eräänä päivänä lausui tuomionsa ja antoi meidän tietää, mitä me olimme edeltäpäin aavistaneet, että vain kiireellinen leikkaus voisi pelastaa Elsan minulle ja lapsilleni.

Ikäänkuin kuolemantuomio olisi annettu koko meidän elämällemme, kuljimme me tänä päivänä huoneesta huoneeseen kodissamme, ja minä näin Elsan kulkevan siellä vain hyvästellen. Ensi kerran minä käsitin täydellisen selvästi kuinka paljon sisäisiä ajatuksiaan hän oli minulta kätkenyt samoin kuin kaikilta muiltakin, kuinka uskollinen hän oli kuolemanajatukselle, ja kuinka se varmuus, että hän kuolisi nuorena, jäyti hänen sisäistä elonvoimaansa. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hänen poskensa olivat laihtuneet. Kädet olivat vahan kellertävät ja hän liikkui tuskia tuntien minun seurassani.

Silloin hän pyysi ensi kerran minulta saada kuolla. Ensi kerran hän kertoi siitä, jota hän oli tuntenut ja kätkenyt sydämelleen, josta minä olin tahtonut saada tietää, ja josta hän ei ollut koskaan ilmaissut muuten kuin pienillä viittauksilla.

— Nuoruudestani saakka, sanoi hän, paljon ennen kuin sinä ja minä olimme oppineet tuntemaan toisiamme, on minusta ollut niin luonnollista ajatella sitä, etten minä koskaan saisi elää kauvan. Sillä sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi, Georg, sinä olet tehnyt minut onnellisemmaksi kuin minä koskaan olisin voinut tehdä sinut. Sinä olet antanut minulle kolme poikaani, minun kaksi poikaani ja pikku Svenin. Ja mitä minä voin olla heille, sinulle ja teille kaikille? Minähän olen sairas enkä parane koskaan. Unohda sinä minut, Georg! Oi, niin, minä tiedän sinun surevan minua siksi, että sinä rakastat minua, vaikka minä olen aina ollut hento ja heikko enkä ole koskaan ollut kellekään hyödyksi. Mutta unohda sinä kumminkin minut. Ja sinä löydät jonkun toisen, joka auttaa sinua ja lapsia.

Ja taas hän pyysi minulta saada kuolla, pyysi saada elää rauhassa ne harvat viikot, jotka hänellä enää oli jälellä. Hän ei tahtonut vain kuolla leikkauspöydälle, vaan hän oli iloinen saada mennä pois, hän tahtoi vain saada elää tuskissaan niin kauvan, että hän ehtisi valmistaa lapset siihen, jonka täytyi tulla, ja hän tahtoi sanoa heille hyvästi.

Niin äkkiä oli kaikki tuo tullut minulle, etten minä voinut edes selvittää ajatuksiani, vielä vähemmin löytää sanaa vastatakseni. Minä tunsin vain hämärästi joutuneeni tuskaiseen taisteluun, taisteluun, joka kohosi kaikkien niiden rajojen ylä- ja ulkopuolelle, missä ihmiset yleensä ovat tuomitut elämään. Minä tunsin arkuutta, jota minä olen aina tuntenut, kun asia on koskenut jotain, joka on toisen sieluelämään kuuluvaa ja hänen loukkaamatonta omaisuuttaan. Ja jos on jotain, jota ei kukaan muu voi määrätä, kuin tuo ihminen itse, niin silloin on parasta alistua varmaan kuolemaan tai antautua tuliseen taisteluun ehkä voittaakseen itsensä jälleen elämään. Nähdessäni vaimoni edessäni minusta tuntui hän olevan niin lähellä ja kumminkin niin kaukana. Hänen pyyntönsä saada kuolla oli niin liikuttava ja niin vakavasti ajateltu, ettei minulla ollut rohkeutta pyytää häntä palaamaan takaisin elämään itseni vuoksi. Ja ihmetyksellä minä huomasin hänen voivan jättää kaikki mitä hän rakasti, koska hän oli valmistunut siihen. Mutta samalla kertaa minä tunsin tuskaisen epätoivoisena, etten minä voinut häntä kadottaa. Minä en voinut sitä. Ja epätoivossani minä tartuin ainoaan keinoon, joka juolahti minun mieleeni, ja sanoin vain:

— Mutta Sven, voitko sinä jättää hänet?

Hän säpsähti kuin kuoleman iskusta, ja väänteli käsiään epätoivossaan.

— Ei, ei! Minä en voi.

Hän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada olla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin istumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä olin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän nyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä tekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja enkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli tullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin kaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan luonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä kumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni. Ja minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat vain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja lopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt.

Kuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän vain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin vaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän oli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului rauhalliselta, kun hän sanoi:

— Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme.

Minä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi, ikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut hänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt järkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi kuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää kohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme asentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin lamppuihin ikäänkuin juhlaksi.

Sitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja ihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he olivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet toistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme, ja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän uskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille.

Sven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa. Ja hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän sanoi:

— Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta.

Viimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän käytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi tulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat meitä.

Mutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa puristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas sanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten. Seuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan.

Mutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof suuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä.

— Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä.

— Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä ajatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi kerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin vertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta hän ei voinut mitään sanoa.

Kun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra ja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi lohduttavasti kuin lapselle:

— Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin.

Svante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin paljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta tiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme, jotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies.

IV.

Kuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta hänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt oli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin, oikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin — vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja vakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät tervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen rintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta.

— Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän.

Hän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän onnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia, sanoin minä:

— Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin.

— Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni.

Ja minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut minusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin alkaneeni ymmärtää.

Hän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:

— Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona.

Itse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja tiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten tuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni pistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä.

V.

Kevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti jokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin vähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita orvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili verannalla, tulivat syreenin kukat.

Äiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista kahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin vierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan suuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä mustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä olivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden, ja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan voivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat luodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia käsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan toisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei pikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä voin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan.

Sillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi kuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt minun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi. Minusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka oli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin paljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle uudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa, ja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti, kuin ihminen voi saavuttaakaan.

Minä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa tunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin. Hän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä terveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien ylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan häirinnyt hänen rauhaansa.

Sitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä käytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme mieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen kesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla virui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni länteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät voineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä.

Ajatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy minun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni pilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa olisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta, eikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki, mikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan nuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää sopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet ja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa siksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen sisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko heidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään muuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä voi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun häntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat ajatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi häiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa. Kaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä eikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti voi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset ainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä.

Kuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän kävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen viereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä iltana kysyi vaimoni:

— Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa?

— Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää.

— Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen vuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja?

— Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen.

Hän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni.

— Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja minä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu, että ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He mahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa.

Minä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua muusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden kanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla onnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat tehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he eivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin:

— Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He ovat kiintyneet niin moneen muuhun.

Kaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka hän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin minun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta vieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria lukuun ottamatta.

Mutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi oikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän täydellisesti seuraten omia ajatuksiaan:

— Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset?

Hän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut hyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi:

— Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan heitä sinuun ja itseeni.

Minä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen sanoistaan:

— Miksi sinä vertaat? kysyin minä.

— Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän.

Ja samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi:

— Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä sinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä ajattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui minusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli siksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se on, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä.

Ennenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni ja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni siitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle.

Hänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi nuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin hänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin suudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin paljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan.

VI.

Sven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen pienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen veikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi kuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen uutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin kanssa.

Pikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa olivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja äärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli puhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin Svenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä päivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen askareitaan.

Sven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki, joka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen helppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos ja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä kaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset kiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan valkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa, kuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se jaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka hyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään etsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui vain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti ja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan kouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä sanoi Sven itse "viheriällä mäellä istumiseksi", ja siitä hän osasi puhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo kertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta nyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki.

— Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven.

Ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin.

Ei, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin kauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän istuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja, kaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä tullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan enää voisi erota.

Pari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhui
Märtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosista
ja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitä
Märta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut.

Sitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle:

— Sinä pidät kai paljon Märtasta?

Silloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi:

— Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni?

Äiti vastasi hyvin vakavasti:

— Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut.

— Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin.

— Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti.

— Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven.

Sven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän menisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta tuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän kiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa ja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä.

Mutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven synkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha.

Silloin vastasi äiti:

— Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin saatte luvan tulla jälleen ystäviksi.

— Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven.

Mutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin, suudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli ollutkaan.

Sehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin yhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin mukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi kokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma sillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen toiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen. Niin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta että avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan heidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa mielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi.

Ei ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof tosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä sellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli vähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että hän oli liian pieni.

Hädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen. Ja äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat sanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään pilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri.

Silloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi himmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän ymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta, ja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku vanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä, josko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman muuta "kyllä", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen morsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää ollakin.

Niin, Sven ylipäätään käyttäytyi sillälailla, ettei tehnyt mieli leikkiä hänen kanssaan, jopa veljetkin antoivat hänen olla rauhassa.

Mutta eräänä päivänä osui Olof hänelle sanomaan, että hänellä oli sellainen tukka kuin tytöllä. Sven oli kuullut sen ennenkin eikä se ollut koskaan häntä liikuttanut.

Mutta nyt lisäsi iso-veikko:

— Sehän ei sovi sinulle, kun sinulla on morsiankin.

Ja se koski syvästi Sveniin.

Tästä päivästä lähtien hän ei koskaan lakannut kärttämästä äitiään hiuksiensa vuoksi.

— Minä tahdon hiukseni sellaiseksi kuin toisten poikienkin on, sanoi hän.

Se ei auttanut, vaikka äiti kuinkakin olisi vastustellut ja pyytänyt, ettei hän huolisi välittää mitä isot pojat sanovat. Sekään ei edes auttanut, että hän pyysi Sveniä äidin vuoksi pitämään kauniit kutrinsa, joista äiti piti niin paljon. Sven kiusasi vain, että ne pitäisi leikata pois.

— Minä en tahdo näyttää tytöltä, sanoi hän.

Äiti suri pelkästä ajatuksestakin, jos joku edes koskisikaan noihin kauniisiin kutreihin.

— Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi hän.

Hän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja rukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton vakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän sai lopulta tahtonsa toteutumaan.

Hän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa liehui hänen pienten sääriensä ympärillä.

— Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän.

Hän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän puhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan pitkää tukkaansa.

Vanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan hajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan.

Sven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi:

— Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä.

Mutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka aiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan.

Sitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi jotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet polvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille vanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä, ettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen.

Sven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän kuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä:

— Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko.

— Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti.

— Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven.

— Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti.

— Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun enää kauvan tarvitse näyttää tytöltä.

Pikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen, kun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten ilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy?

Ja oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen iloitsemaan, sanoi äiti:

— Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä.

Silloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja hänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien ihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä leipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen, koska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli ensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa takaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti ja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti, hämmästyttämään isää.

Siellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja unohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi rauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä innostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin, että näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi.

Isä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan ihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa murustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan.

— Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä.

Ja tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella näyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan itseään.

VII.

Sitä kesää, joka alkoi niin hymyilevässä ympäristössä oli jatkettava länsirannikolla, ja syy oli se, että ikävä, voimakkaampi kuin minä voin kertoa, veti minua sinne.

Minä en voi selittää sitä, kuinka tämä kertomaton ikävä oli imeytynyt minun vereeni. Mahdollisesti oli syy siinä, että minä kerran lapsuudessani olin viettänyt kesää länsirannikolla, ja sehän on helppo ajatella, mitä osaa nuo aikaiset, myöskin satunnaiset, voimakkaat lapsuusvaikutelmat näyttelevät tunne-elämämme pohjasävyn muodostumisessa, joka sitten myöhemmin määrää elämämme.

Minusta itsestänikin tuntuu ihmeelliseltä, että noiden muutamien viikkojen muistot voivat säilyä niin elävinä yli kolmekymmentä vuotta. Minä olin nimittäin silloin ainoastaan kuuden vuoden vanha, ja tältä ikäkaudelta tapaavat muut muistot kuin muisto kodista, jossa on vuosikausia asunut, hälvetä. Mutta monia vuosia minä olen nähnyt meren mielikuvissani sellaisena kuin minä sen silloin näin. Minä olen nähnyt sen pilviä tavoittelevine aaltoineen, jotka lapsen mielikuvituksissa ovat suurenneet käsittämättömän suuriksi. Minä olen nähnyt ruskoleviä, maneteja ja meritähtejä, koko sen rikkaan elämän meren mataloiden lahtien pohjassa ja harmajilla pohjakallioilla. Minä olen nähnyt puuttomien luotojen kohoavan merestä veden pinnan yläpuolelle, jossa ne kummallisesti taittuivat valonsäteiden mukana, ja minä olen tuntenut kummallisien muistojen mahtavista myrskyistä sukeltautuvan mieleeni, myrskyistä, jotka piiskasivat suuria hiekkajoukkioita minun helliin lapsen kasvoihini.

Se on ihmeellistä, että voi niin kauvan säilyttää sellaisia muistoja ja vielä ihmeellisempää, että niillä voi olla niin kummallinen vaikutusvoima sieluun. Sellainen muisto voi olla täysi imevää ikävää, ikäänkuin nuoren tytön uinailut ritarista, joka jonakin päivänä tulee ja painautuu hänen suutaan vasten ja kuiskaa hänelle äärettömän onnenlupauksen. Se muistuttaa, mitä nuorukainen tuntee, joka kuulee tulevaisuuden voittojen lupauksen laulavan kuohuvassa veressään. Niin, ehkä se on enimmän sen tulevaisuudenuskon kaltainen, joka elää siinä miehessä, jossa nuorukainen ei koskaan ole kuollut. Se oli niin syvällä minun sielussani kuin koti-ikävä ja siihen kului vuosikymmeniä, ennenkuin minä voin totella sen kehoitusta.

Mutta kun minä monen vuoden kuluttua vihdoin pääsin niin pitkälle, että tiesin saavani nauttia kesästä meren läheisyydessä, niin silloin vaimoni sai minut pelkäämään, että koko iloni palaisi poroksi. Vaimoni nimittäin ei ollut koskaan nähnyt länsirannikkoa, ja minä tiesin hänellä olevan jonkinlaista vastenmielisyyttä koko matkaa vastaan, ja hän antoi ainoastaan perään, koska hän ymmärsi, että pieninkin vastustus saisi minut suuttumaan. Sen minä tiesin siitä, että hän kerran sanoi: "Minä en voi ajatellakaan kesää, kun ei näe puita." Ja minä ymmärsin oikeen hyvin, että lausuessaan nämät sanat, ilmaisi hän sellaisen vastenmielisyytensä koko matkaan, joka oli niin syvällä, jotta hän itsekin pelkäsi, ettei hän sitä voittaisi. Kun hän kumminkin näki, että minä ymmärsin hänen vastenmielisyytensä, teki hän kaikkensa saadakseen minut unohtamaan nuo sanat. Mutta ne eivät jättäneet minua, ja minä aloin tuntea itseni melkein huolestuneeksi ajatellessani ikävöityä mertani.

Koko tämä juttu ei ollut minulle niin merkityksetön eikä naurettava, kuin se voi kuulua. Kukaan ei voi tuntea todellista iloa, jos siihen sekoittuu soraääniä, ja pahin sopusoinnuttomuus mitä minä voin ajatella oli, jos ei vaimoni tulisi jakamaan minun iloani. Minähän en ollut koskaan tottunut olemaan yksinäni, ei ilossa eikä surussa, ja se teki minuun kipeää, että minä huomasin ikävöiväni vain yksin.

Minä tahdoin, että haaveeni tuosta kesästä toteutuisivat, ja minä taistelin tämän päämaalini vuoksi samalla innolla kuin kun minä kerran olin taistellut, kun luulin olevani kadottamaisillani vaimoni rakkauden ja taistelin sitä voittaakseni. Yötä päivää minä mietein mahdollisuutta estää sitä vaaraa, jonka minä pelkäsin häiritsevän kesäiloani ja lopulta minä luulin löytäneeni keinon siihen. Minä ehdotin nimittäin eräänä päivänä vaimolleni, että matkustaisimme länsisaariston kautta ympäri koko Ruotsin rannikon, ja minä tein sen siksi, että minä tahdoin voittaa hänet. Minä tunsin itsestäni, että hiljaisuudessa meidän välillä taisteltiin taistelua, josta minä en tahtonut lähteä voitettuna. Minä tahdoin pakoittaa vaimoni rakastamaan merta, ja minusta tuntui, että tuo tapa, jonka minä olin keksinyt, oli paras, mitä ihminen koskaan on tullut ajatelleeksikaan. Minun ajatukseni oli nimittäin seuraava: "Tie kulkee Tukholman saariston kautta. Sieltä se jatkuu merelle pitkin ihanaa rannikkoamme. Vähitellen, melkein huomaamatta näkisi hän hymyilevän itärannikon vaihtuvan karuun länsirannikkoon ja huomaamattaan hänet valtaisi kaikki tuo luonnon vaihteleva suuruus."

Minä en voi kumminkaan sanoa matkan kuluessa mitään sellaista tapahtuneen, joka olisi antanut minulle aihetta uskoa, että minun hyvällä suunnitelmallani olisi ollut vähääkään vaikutusta. Vaimoni nautti kuten ainakin kauniista laivamatkoista, mutta että itse matka olisi johtanut hänen ajatuksiinsa mitään erikoisia suunnitelmia, sitä minä en voinut huomata. Kaikki oli vain hänelle pitkä laivamatka, kauneimpia mitä hän tiesi, mutta ei mitään sen enempää.

Minä olin koko ajan kovassa jännityksessä ja minun mieleni alkoi synketä, kun päästiin Göteborgin ohi ja näin vaahdon pärskyvän ikävöityjen länsirannikkosaarien ympärillä.

Tuuli ja myrskysi hirmuisesti ja se luonnollisestikin tällä hetkellä oli kaikkea muuta kuin tervetullut, vähemmän senvuoksi, että se vaikeutti matkaa, joka tapahtui avoimessa laivassa meidän lopulliseen määräpaikkaamme, kuin sen vuoksi, ettei länsi-rannikkomyrsky ole omiaan vähentämään vastenmielisyyttä mereen ja saaristoon, jos sellaista tunnetta todellisuudessa on olemassa. Minä istuuduin ja tarkastelin koko ajan vaimoani, minä tähystelin häntä syrjästä, laivan keinuessa raivoavilla aalloilla ja aaltojen huuhdellessa sen kantta keulasta perään saakka. Mutta minä en voinut huomata mitään, joka kiusasi minun mykkää kysymystäni. Hän näytti minusta luoksepääsemättömältä missä hän istui katsellen mustaa ulappaa, ja minussa huusi satoja riitaisia ääniä, jotka tuntuivat minusta kokoontuvan yhdeksi voimanponnistukseksi tunkeutuakseen hänen sydämeensä ja suosioonsa.

Mutta istuessani siellä alkoi minun rauhattomuuteni tyyntyä ja kaikista epäilyksistä ja hermostumisesta vapaana minä näin ensi kerran länsirannikon luontoa. Se täytti minut sellaisella tunteella, jota minä tahdon sanoa pyhäksi ja sen edessä hävisi kaikki muu.

Laiva keinui eteenpäin kuohuvalla ulapalla ja sen keulan edessä selveni erään pitkähkön saaren ääriviivat, joka varjostui liukuvien hattaroiden taustaan. Mitä lähemmäs me tulimme saarta sitä voimakkaammin paloi minussa ilo vuosikymmenien ikävästä, joka nyt tulisi tyydytetyksi. Me nousimme maihin laiturille ja minä käsitin kaikki yhdellä ahneella silmäyksellä. Minä näin venevalkamat, kala-aitat, kaikki pienet rakennukset, jotka loistavan värisinä kohoutuivat vierivieressä tuon kylmän saaren kupeella. Satamassa keinui vene veneen vieressä, ja kallioilla oli summaton joukko kaloja aurigonpaisteessa kapautumassa. Etäämpänä niemellä seisoi suuri keltainen ryhmä öljyvaatteisiin pukeutuneita miehiä öljylakit päässään ja saappaat jaloissaan he puuhailivat verkalleen ja miettivästi suurien kalojen keralla, jollaisia minä en muistanut koskaan nähneenikään.

Tuo voimakas ilma pisti minun kasvoihini ja poskiini, ympärilläni minä kuulin kuohuvan vesiputouksen jyminää, jota riehuva tuuli kiidätti minun korviini. Minä näin luotojen ääriviivojen siintävän ja mustenevan kaukana ulapalla, myrskyn villisti kiidättäessä pilvenhattaroita taivaalla, joka pilvenrepaleiden lomitse loisti kirkkaan sinisenä. Ja päästyäni pieneen, valkeaan taloomme, joka oli äärimmäisenä läntisellä niemen kärjellä, kaukana muiden ihmisten asuntoryhmästä, silloin minä näin meren ensi kerran.

Minä seisoin kauvan katsellen tuota merta, jonka olin lopultakin saavuttanut, ja tultuani huoneeseemme näin, että minun omista ikkunoistani näkyi sama näköala, jonka äsken olin jättänyt, ainoastaan meri näytti tulleen vieläkin lähemmäs minua. Minä seisoin taas hiljaa enkä tiennyt mitä minussa siinä silmänräpäyksessä tapahtui. Mutta samassa solui nyt katseeni vaimooni. Hän seisoi yksin akkunassa katsellen ulos, ja samassa silmänräpäyksessä minä tunsin, että kaikki, mikä viikkojen kuluessa oli minun ajatuksissani työskennellyt, kaikki kiihtymys, kaikki epäilys, kaikki viekkaus, kaikki harkinta — kaiken tuon minä olin unohtanut astuttuani jalkani tälle saarelle. Nyt seisoi hän siellä enkä minä tiennyt, josko meidän ajatuksemme tässä silmänräpäyksessä alkoivat taistelun toisiaan vastaan tai yhtyivät.

Sitten hän kääntyi ja minä näin, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän ojensi kätensä minulle, minä otin sen ja me seisoimme yhdessä katsellen vettä ulapalla. Aallot vyöryivät meidän ikkunan alla kivillä ja niin kauvas kuin silmä kantoi, ne vyöryivät vaan, kauvempana näkyi vain hyökylaineitten valkeat harjanteet mustaa merenpintaa vastaan ja pieniä saaria, joihin aallot särkyivät. Vesiputouksen lailla vaahdoten valkeana syöksyivät laineet taivasta kohti, pusertuivat eteenpäin koko meren painolla, joka raskaana luhisti lännestä päin. Se oli raivoa, joka oli täynnä levollista voimaa, se oli purkaus, joka kätki itseensä jotain elämän täydellistä riemua.

Tämän raivon edessä tyyntyi minun oma raivoni rauhaksi, ja vaimoni käsi omassani minä tunsin, että me molemmat olimme olleet matkalla merta kohti ja eri teitä saavuttaneet sen. Emme puhuneet sanaakaan, mutta seisoimme siellä kauvan, ja mitä oli ollut, kuoli meissä. Nukkuessammekin me kuulimme vielä myrskyn ja laineiden pauhinaa korvissamme, ja kun pauhina vaikeni, heräsimme me, koska hiljaisuus oli häirinnyt meitä.

Akkunamme alla lepäsi meri hiljaa ja suurena levollisissa mainingeissa.

VIII.

Tämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en tietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman taistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin eikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan toivotonna.

Nyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista, ystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta illalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu Sven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy kylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän' pyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen seuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka hiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien varassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi pukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä levolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan itseään.

Keveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja käännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon. Hän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä pistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon viimeinen hehku oli sammunut.

IX.

Sveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu kuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja vuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle päiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot unohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä sellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen kanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään auringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut.

Sven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja tämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona.

Sitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi uuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli nimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain juolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten tavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen vaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten tavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja ainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille. Se johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan ajatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta. Erittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi, luonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan kaikista muista.

Sven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle mailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan niin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli häntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta hänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa, heijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin kuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven oppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui hänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin hän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin silloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös koskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja herätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti, kuin se tulikin.

Ehkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu tänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus punoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli elänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän voi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain hiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla.

Mutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä seinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä kauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä hänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi.

Se ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen arvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli kuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu valkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon paljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja kulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin eikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja siitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä istuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään järkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään menee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo nuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan on kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä pidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan sen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata ja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä kutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan, häämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko.

Sellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja valokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta kesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun hän kysyi äidiltä:

— Mikä se on?

Ja äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen, joka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja Sven ripusti taulun jälleen paikalleen.

Mutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken katseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran.

Sven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja ihmetteleviksi.

— Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun hänen täytyy kuolla? kysyi Sven.

— Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä paljon enemmän pahoillaan.

— Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa valkeat siivetkin olkapäilleen.

— Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti.

Mutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen.

— Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin mielellään tahtoisi?

— Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala.

— Tietääkö hän sen sitten?

— Kyllä hän sen tietää.

Sven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä satu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui kampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun seinältä ja pyysi äidin kertomaan.

Mutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime talvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja nähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä, jolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se oli Strindbergin "Onnen-Pekka", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään paljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä oli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen ympärillään.

Mutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi Onnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän kohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen vaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt mitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa nähnyt, niin hän vastasi vain:

— Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka osasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä.

Tämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen kanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen, oli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta taulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto teatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle yhdeksi.

Lakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen mielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt voivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta, joka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai mennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi siitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema olisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän kauhistua.

Mutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että niin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet hänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että hänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he mielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli.

Ja Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle valmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain seuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina ja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää merta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista tempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli henkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan, pyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä.

Mutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui työnsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän tiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan avojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi pienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs mentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut kieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet käsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta, että kaikki rakastivat häntä.

Mutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin:

— Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen ollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta?

Ja äiti vastasi:

— Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat liikkua, niinkuin tahtovat. — — Näetkös?

Hän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin onnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli kiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan, kuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen.

— Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs pojan huomaamatta meitä.

Hän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin aallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi itsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta lapsilta oppinut.

    Laula ralla ralla raa
    Ja meressä hän hautansa saa.

Sitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei hän tahdo laulaa, kun isä kuunteli.

IX.

Minä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän kesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina kesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko pääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme siirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin. Pääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä ja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme kanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni ja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen yhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin se, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka jätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää melkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin, oli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja yhteiselämämme uudistusta kohti.

Se oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen, jolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin toisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet.

Olimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin länsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni saisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut. Sillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän kumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka tahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt pitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä läheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja yltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain puolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään kesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa keskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän sydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä, ystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan.

Tehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin mahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen vanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme.

Siihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros, jossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset suuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin ja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat käytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli kauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän vihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä. Kummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita ja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot. Kaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon kasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen taas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä verannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle lahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja rakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin uudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt oli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten iloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti, ilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet, joka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli jo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut tarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka raukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat lahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka myöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan elantoa rakentajilleen.

Täällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja raskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat liiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen ilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja mieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä, joka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi hetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli tuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja ihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme suojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven orjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella meillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat veneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin sen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle aivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut. Mutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota minä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä minua häirinnyt kukaan muu kuin Sven.

Sillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän pitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin hiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka tärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän pani sormen huulilleen ja sanoi "tyst" sellaisella itsetietoisella ja samalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää kynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän hiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa siinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana enkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen läsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan kääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia sinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin joutunut hukkaan.

— Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä.

Silloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän toi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että kynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja minä iloitsen siitä nyt.

XI.

Täällä lauloi Sven, kuten hän oli tehnyt koko talven, ja varmaankin lähinnä hänen vuokseen oli Elsa vaatinut, että pianomme saisi kerrankin seurata mukana saaristoon.

Sillä siitä saakka, kun äiti oli huomannut, että Sven osasi laulaa, oli se aivan luonnollista, että hän alkoi kehittää hänen taipumuksiaan, ja hän oli ylpeä hänen äänestään, kuten hän oli kaikesta, mitä Sven teki, sanoi tai yritti. Hän hankki Svenille pieniä laulukirjoja ja opetti hänelle sanat ulkoa. Sillä Sven oli vain viiden ja puolen vuoden ja hän oli aivan liian pieni osatakseen lukea. Hänen äitinsä oli myöskin pyhästi ja kalliisti luvannut, että saisi vielä kulua kauvan ennenkuin hänen tarvitsisi kiusata itseään millään niin hirmuisella. Mutta laulaa hän osasi paljon lauluja. Hyvin harvoin hän lauloi väärän äänen ja jos hän sen joskus teki, silloin hän näytti närkästyneeltä ja alkoi heti uudestaan alusta.

Hän ei koskaan myöskään pelännyt laulaa, vaikka vieraatkin kuuntelivat. Kuinka paljon tahansa sai tulla kuuntelemaan. Sven lauloi ja hymyili, ja suuret siniset silmät kiilsivät. Miksikäs hän olisi peljännyt laulaa, kun hän itse piti siitä niin paljon, se oli hänestä niin kovin hauskaa, ja sitäpaitsi hän lauloi kauniisti? Äiti oli sen sanonut, ja kun hän kerran sanoi sen, niin täytyihän kaikkien uskoa samoin.

Kaikkien niiden kauniiden laulujen joukosta, joita Sven lauloi, ei ollut kumminkaan mitään hauskempi kuunnella kuin tätä.

Pää, pää, valkea karitsa, onko sulia paljon villaa? Kyllä, kyllä, rakas lapsi, minulla on säkki täynnä. Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille. ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.

Tämän laulun loppu oli Svenin loistonumero. Sillä niin pian kuin hän ehti viimeisiin sanoihin hävisi tahti jäljettömiin, niin joutuin, niin joutuin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niellä viimeiset sanat ja säilyttää ne itselleen. "Pikku pikku veikolle" livahti tiehensä jo paljon ennen säistystä, ja se johtui vain siitä, että hän otti kaksi paria sukkia omaan laskuunsa ja koko värsyn muuten vain alkusoitoksi. Miksei voisi myöskin koko laulu olla kerrassaan hänelle kirjoitettu, kun hän osasi laulaa sen ja iloitsi niin kovin siitä.

Sitä laulua ei saanut kukaan muu laulaa kuin Sven, eikä kukaan myöskään osannut sitä, hän, joka oli pikku-veikko eläessään ja pikku-veikko kuollessaan, joka ei koskaan muuttunut muuksi, ja joka aina elää tällä nimellä.

* * * * *

Salin akkuna oli auki, sireenien tuoksu virtaili illan virkistävässä ilmassa, aurinko oli laskussaan ja tiellään väreili sen säteet vielä aukinaisella pianolla. Pianon vieressä istuu äiti valkeassa kesäpuvussaan, hänen ympärillään seisomme me muut ja meidän joukossamme laulaa pikku Sven.

Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.

On juhannusaatto ja Sven on niin sanomattoman onnellinen. Sillä hän on saanut äidiltä luvan, ettei hänen tarvitse tänä iltana mennä nukkumaan ennenkuin hän itse tahtoo. Hän ei luonnollisesti tahdo koskaan, ja äidin käsi omassaan hän kävelee veljien ja muiden suurien kanssa puutarhassa kunnes hänen silmänsä menevät umpeen ja hänet kannetaan nukkuvana vuoteeseensa, tietämättä siitä onnettomuudestaan, ettei hän saa enää olla yläällä.

Siellä nukkuu hän ystävä käsivarrellaan, tuo pieni valkoinen puusta tehty koira, jolla on villa kuin karitsalla ja silminä mustat nuppineulat, ja jonka Sven on ristinnyt Villatukoksi. Villatukko on rauhallinen makuutoveri. Hän ei häiritse ketään.

Ulkoa puiden kruunuista kuuluu ensimäisiä heikkoja linnunviserryksiä, jotka ennustavat aamun pian sarastavan.

XII.

Minä en usko koskaan ennen Svenin eläneen niin ihmeellistä yhteiselämää äitinsä kanssa kuin tänä kesänä, tai myöskin on mahdollista, ettei minulla ole ollut koskaan aikaa niin täydellisesti seurata sitä. Ehkä se oli syynä siihen, että me ensi kerran tänä kesänä kaipasimme isojen veikkojen seuraa. Olof oli nimittäin saanut matkustaa pohjoiseen hengittääkseen metsien raikasta ilmaa ja harjoitellakseen olla yksinään poissa kotoa. Ja siitä oli kerrassaan luonnollisena seurauksena, että kotia jääneet pysyttelivät vielä uskollisemmin yhdessä kuin tavallisesti. Niin paljon on kumminkin varmaa, että minä tänä kesänä tietämättäni aloin katsella Sveniä samallaisilla silmillä kuin hänen äitinsäkin teki, ja etten minä koskaan ennen kuin juuri silloin ollut tuntenut kuinka erilainen hän oli kaikkia muita lapsia, mitä minä olen koskaan nähnyt, vaikkei mitään muuta hänessä ollut toisellaista, kuin mitä kutsutaan lapsellisuudeksi.

Minä muistan erään aamun jolloin hän hämmästytti minut kävelyllä ollessani, kun hän istui ruohikolla vihko kissankelloja ja rentukoita kädessään. Minä kysyin häneltä jos hän tahtoisi seurata minua puistoon. Se oli tarjous, jonka hän aina tapasi ihastuksella hyväksyä ja se herätti siksi ihmettelyä minussa, kun hän tällä kertaa päättävästi kieltäytyi.

— Eikö Sven tahtoisi seurata isää?

Minä tunsin itseni melkein loukatuksi ja luulin sitä vain hänen oikuikseen.

Sven pudisti vain päätään istuen rauhassa, kuten hän oli istunutkin.

— Miksei sitten?

— Niin, minä istun täällä äitiä odottamassa, sanoi pikku-veikko hyvin päättävästi.

— Mutta senhän sinä hyvin tiedät, että äiti tulee vasta myöhemmin. Äiti ei ole niin terve kuin hän on ollut ja hänen täytyy nukkua aamuin kauvan, siksi, ettei hän koskaan nuku öisin.

Sellainen oli myöskin asian laita, ja jos ei se estänytkään meitä nauttimasta kesästä ja onnestamme, johtui se siitä, että me olimme vuoden kuluessa siinä määrässä tottuneet, että vaimoni sairaloisten aikojen täytyi aina palata, jotta tämä seikka tuntui meistä ainoastaan luonnolliselta ja jokapäiväiseltä.

Sven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa itseensä, vaan istui paikallaan.

— Minä tiedän, että hän tulee tänä päivänä, sanoi hän.

Minä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän hänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä, joka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan istumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi, ettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa silmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi.

Mutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä näin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän jasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin merkitsevän huudahduksen.

Hymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä kietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko ei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli ponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun epäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa:

— Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen.

— Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä.

Ei kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista siitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi:

— Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti?

Ja äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut katsomassa. Mutta minulle hän sanoi:

— Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää ikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän lapsi osaa keksiä sellaista.

XIII.

Sven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään ajateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän tahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli isän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet olkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa ole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä hyväilevämpi kuin silloin.

Sitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän ei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt. Mutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta selittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan. Sven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian kuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin isä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada kynttiä hänen luokseen peitteen alle.

Luonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä. Eikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin käsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat alkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen teki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään:

— Ethän puhu isälle siitä!

— Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti.

— Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi.

Tämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut luvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja Sven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti pettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä mieltä.

Mutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä ilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei tuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova, ettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen intohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään aikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin juuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme päivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman ulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin vaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa.

Me onnistuimme myöskin unohtamaan sen vaikutuksen, jonka olimme saaneet tuon pienokaisen itkusta, ja vietimme hauskemman päivän kaupungissa kuin koskaan ennen, kun me nyt tiesimme, ettei meidän tarvinnut jäädä sinne. Mieliala oli juuri hilpeimmillään, kun vaimoni kysyi kuiskaten minulta pahastuisinko minä kovin, jos hän matkustaisi kotia aikaisemmassa laivassa. Tapahtuihan niin harvoin vain, että me matkustimme huvittelemaan ja siksi ehdotus ei ollut ensinkään minulle mieluinen. Minä huomautin siksi Elsalle, että mehän olimme sanoneet tulevamme vasta viimeisellä laivalla ja siis ei kukaan odottanut meitä. Sanalla sanoen minä vastustin kaikilla syillä, mitä mieleeni johtui. Ja lopuksi minä koetin vastustaa sillä, minkä minä katsoin olevan pää todistuskeinon.

— Sven on jo mennyt nukkumaan, kun sinä menet.

— Mitäs minä siitä, oli vastaus. Minä tahdon vain mielelläni mennä kotia.

Hän katsoi rukoilevasti minua ja luonnollisestikin oli siitä seurauksena, että hän matkusti.

Sillä välin liikuskeli Sven kotona leikkien koko iltapäivän. Mutta kellon lähetessä sitä aikaa, jolloin hän tapasi mennä nukkumaan, katosi hän jäljettömiin. Palvelijattaremme eivät kuuluneet niihin, jotka huolehtisivat kaikesta juuri niin tunnollisesti ja muutamia kertoja huudettuaan häntä saamatta vastausta, olivat he hyvin rauhallisia uskoen, että hän kyllä ilmestyisi pimeän tullen ja eihän herrasväkikään tule ennenkuin myöhemmin. Sven sai siis mennä, niinkuin itse tahtoi ja kahdeksan ajoissa menikin hän rantaan ja istuutui aivan yksin laiturin penkille. Ei hän tiennyt niin varmaan milloin laiva tulisi ja siksi hän saikin istua siellä kauvan. Mutta hän istui kärsivällisesti ja hiljaa ja jo kaukaa ulapalta laivan kulkiessa edestakaisin laiturista toiseen huomasi hänen äitinsä hänet. Hän istui siellä pienenä ja kyyrysissään ja hänen vihreä krokettihattunsa näkyi kauvas sinistä vettä vasten.

Kaikki tyyni tuntui Elsasta niin ihmeelliseltä, melkein kuin hän olisi tahtonut, että Sven istuisi siellä ja hänen silmänsä seurasivat koko ajan tuota pientä olentoa, joka istui laiturin penkillä pää alas päin ja selkäkoukussa, ikäänkuin miettimässä.

Mutta kun laiva asettui laituriin ja äidin piti astua maihin, silloin seisoi pikku Sven kovin jännityksissä ja hyvin suorana laiturilla, niinkuin koko elämä olisi ollut vaarassa. Ja kun äiti tuli häntä vastaan, silloin oli vaikea sanoa kumpi heistä oli onnellisempi, hänkö joka ei ollut suotta istunut, tai hänkö, joka löysi lapsensa vastaanottamassa.

— Mutta kuinka Sven voi istua täällä? kysyi äiti keskellä iloaan.
Äitihän ei olisi tullut ennenkuin myöhään yöllä.

— Totta kai minä sen tiesin, että sinä tulisit, sanoi Sven.

Hänen äänensä ja silmänsä oli ihmetyksestä täysi, ettei äiti voinut ymmärtää niin yksinkertaista asiaa.

— Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain odottamassa.

Ja äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän:

Niin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin minä olisin saanut luvan mennä nukkumaan.

Äiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle mieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut tottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli häntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi sivulta äitiä kasvoihin ja hymyili:

— Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän nähnyt minua.

— Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti.

Hän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria, jotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin, että äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki muuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja vakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi.

Kuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin hän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja jäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin päälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan haaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse ruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin silloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli tuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta luettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi:

— Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan pitele kovasti minua.

Elsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi vastaukseksi:

— Minä tahdon aina auttaa sinua. Ei kukaan muu saa sitä tehdä. Kunnes sinä voit auttaa itse itseäsi.

Hän oli saanut runsaan korvauksen siitä, että hän oli keskeyttänyt huvinsa matkustaakseen kotia ja kun minä tulin viimesellä laivalla, makasi hän valveillaan saadakseen kertoa minulle kaikki, mitä Sven oli sanonut.

Iloisessa toveriseurassa vietetyn päivän perästä vaikuttivat nuo pojan pienet liikuttavat piirteet minuun vielä enemmän, kuin mitä ne muuten olisivat tehneet.

— Tiedätkö, että eräs suuri ja hyvä mies käytti kerran samoja sanoja, kun hän kertoi minulle ensimäisestä vaikutuksesta äitinsä kuoleman jälkeen? sanoin minä. Hänkin oli silloin 5 ja 6 vuoden välillä ja se koski samaa asiaa — paidan muuttamista. Hän käytti aivan samoja sanoja: "Ensi kerran minä tunsin, että minua pideltiin kovasti."

Minä seisoin Svenin pienen vuoteen vieressä katsoen kauvan häntä. Ohimot näyttivät olevan hieman sisään painuneet. Mutta hän nukkui raskaasti ja hyvin ja minä kumarruin vain suudellakseni häntä otsaan.

Me koetimme vaihtaa keskusteluainetta, mutta minä olin niin täysi ajatellessani lasta, ettei minulla ollut halua muuhun.

— Etkö ole koskaan ajatellut erästä asiaa? kysyin minä. Olofia minä voin ajatella suurena miehenä, täysikasvuisena. Ja Svantea myöskin! Hehän ovat niin erilaisia. Mutta minä voin heitä kumminkin ajatella yhdessä. Mutta Sven? Voitko sinä pitää häntä isona? Mihin sinä tahdot hänet mailmassa valmistaa? Mihin hän sinusta tuntuu sopivan muualle kuin meidän luoksemme?

Vaimoni hymyili tuskaisin ilmein, jotka muodostivat hieman hienoja ryppyjä hänen suunsa ympärille.

— Sitä minä olen usein ajatellut, sanoi hän. Ja jatkaen omia ajatuksiaan lisäsi hän:

— Ehkä minä rakastan häntä juuri siksi enimmän, kuin mitään muuta mailmassa. Enemmän kuin molempia toisia poikia, enemmän kuin sinuakin. Minä olen ajatellut sitä usein, ja minä tiedän, että jos joku isoista pojista kuolisi, minä en koskaan lakkaisi suremasta heitä. Mutta minä uskon, että minä voisin kestää sen teidän tähtenne, jotka elätte. Jos sinä kuolisit — minä en tohdi sitä koskaan ajatellakaan. Mutta jos Sven kuolisi, silloin minä en myöskään voisi elää. Minä olen monta kertaa ajatellut sanoa sen sinulle. Sillä minä soisin sinun tietävän sen.

Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni, niinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi voivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin kauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa, etten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei.

XIV.

Sven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta vaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli kuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista vaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan sairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja hänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä.

Lääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan pitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja kun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä muutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi jo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien ystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa levottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun minä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani, valtasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen lähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin kuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän oli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt äitiä tervehtimään "isäukkoa", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä, kun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja kumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani.

Saavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri samalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi suoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi oikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta muukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan olen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin. En ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli vastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan.

Tein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että minun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen.

Tuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen toiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan konemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin tämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. "Sven on kuollut" ajattelin minä. "Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia saavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy voida valvoa ja lohduttaa vaimoani." Kaikki tuo kierteli aivoissani istuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä, näin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä. Koko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä tulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun poikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen.

Minä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin voimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella pienintäkään selvää ajatusta.

— Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä olen niin hermostunut.

Koetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse ymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin itse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut hänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin varma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai miksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin miehellekin:

— Ajakaa niin kovaa kuin hevonen voi juosta, minun pieni poikani on kuolemaisillaan. Te ette tee sitä ilmaiseksi.

Ajaja oli kyytinnyt meitä monta kertaa ennenkin.

— Onko se se pieni, kiltti poika, joka on niin kaunis? kysyi hän.

Nämä yksinkertaiset sanat herättivät minut jälleen todellisuuteen ja rinnassani kierteli kiitollisuuden lämmin virta tuota nuorta miestä kohtaan, joka minua kyytihti.

— Kyllä, sanoin minä tukehtuneesti. Niin, hän se on.

Ja minä istuin vaunuissa tuntien lämmittävää tunnetta, että tapasin ihmisen, joka ymmärsi mikä oli kysymyksessä ja tahtoi auttaa minua. Liukuessamme katuja puhuin hiljaa itsekseni ja itkin sekä ilosta että surusta: "Hän on niin kaunis ja niin hyvä, että mies, joka on nähnyt hänen vain nousevan vaunuista, muistaa häntä ja sanoo sen minulle. Ja hänen täytyy kuolla. Onhan miljoonia lapsia, jotka saavat elää. Miksi juuri minun lapseni täytyy kuolla?"

Minä en ole koskaan ajanut joutuimmin eikä mikään tie ole koskaan tuntunut pitemmältä. Minä näin säkenien leimuavan hevosen kavioiden ympärillä, tunsin sateen vaikkenevan ja huomasin maisemien lentävän pimeässä ohitse kuin varjokuvien, ja minä istuin koko ajan puhuen itsekseni käsittämättömiä sanoja, joita minä en ymmärtänyt, kuinka ne tulivat kielelleni. Oli ikäänkuin minua olisi pimeässä viety sitä kohti, joka minua vastaan tulisi, ja minä rukoilin vain lykkäystä, että hän vielä eläisi, kun ehdin perille, jotta hän vielä kerran kietoisi käsivartensa minun kaulaani ja minä saisin kuulla hänen äänensä.

Eteenpäin me mentiin, eteenpäin hurjaa vauhtia! Vaunut lensivät toiselta puolen tietä toiselle. Mutta ei hetkeksikään juolahtanut mieleeni, että mikään särkyisi tai että ajaisimme kumoon. Se oli kelpo mies tuo ajaja, joka ajatteli minun pientä poikaani, joka oli niin kaunis ja kiltti, ja joka ei saisi kuolla.

"Oli isä ja hänen lapsensa", sanoin minä ääneensä itsekseni. "Es ist ein Vater mit seinem Kind." Tietämättäni minä istuin runoja lausumassa itsekseni, ja suonenvedontapaisesti nyyhkytys pakkautui kurkkuuni, niinkuin se olisi tahtonut tukehduttaa minut, ja saadakseni ilmaa pistin pääni ulos kuomusta katsellen maisemaa, jossa minä tunsin jokaisen näköalan, jokaisen tien mutkan. Kivistä, joilla vaunut nyt jytisten liukuivat, voin minä huomata, että olimme sillä lyhyellä syrjätiellä, joka vei kotiamme. Kaikki aistit jännitettyinä minä katsoin pimeään, minä näin pihallamme olevien ajoneuvojen ääriviivat. Tohtori on vielä täällä! Tohtori on vielä täällä! Sitten minä kuulin eteisestä vaimoni sanovan: "Hän tulee. Jumalan kiitos, hän on täällä." Ja silmänräpäyksessä minä riensin rappuja ylös ja seisoin jo salissa.

Seisoin huoneessa, ja minun mieleni oli niin äärimmäisyyteen asti liikutettu, etten voinut ymmärtää mitään siitä mitä näin. Minä käsitin vain hämärästi tohtorin seisovan siellä ja tunsin vaimoni kovasti syleilevän itseäni. Minulle selveni vain, että vaimoni oli iloinen ja ylen onnellinen ja että minun pitäisi olla samallainen. Kuulin jotain pyörtymyksen puuskauksista, joka nyt oli ohi ja jonka tohtori ei uskonut merkitsevän mitään. Mutta en voinut mitään sanoa enkä ajatella. Onni valtasi minut niin odottamatta, ettei se voinut herättää minua äärettömän raskaasta surustani, jonka vallassa minä vielä olin. Konemaisesti minä riisuin käsineeni ja päällysvaatteeni, ja seisoin vielä siellä ikäänkuin totuttaakseni silmiäni valoon valaistussa huoneessa.

— Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi vaimoni. Hän on valveilla.

Ja hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt.

— Kyllä, kyllä, sanoin minä.

Ja käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin makaavan vuoteessani ja katselevan minua.

— Tunteeko Sven isää?

— Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä.

Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja rauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä huomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut.

Seisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli totta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni edessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho solui pois silmieni edestä.

XV.

Kuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa oli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää sairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja koetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän viikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme päivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa kodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani sallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen väliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan äitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen raitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita hänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki hiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille, että pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut hiljaisiksi.

Meidän oli täytynyt hankkia sairaanhoitajatar, että vaimoni saisi levätä öisin. Elsa oli ensin hirveästi vastustanut sitä. Sillä hän oli niin mustasukkainen pienokaisestaan, ettei hän kärsinyt ketään muita, jolta hän pyytäisi apua, tai joka antaisi hänelle sellaista. Ja vasta, kun hän huomasi voimiensa alkavan pettää, antoi hän kyyneleet silmissä suostumuksensa ja taipui välttämättömyyden edessä.

Pari tuntia sen jälkeen, kun hoitajatar oli saapunut tuli vaimoni minun luokseni säteilevin silmin kertomaan, että Sven oli hyvin mielistynyt uuteen ystäväänsä.

— Sinä saat hyvin kernaasti auttaa minua, kun sinä olet kiltti, oli hän sanonut.

Ja sitten hän sulki silmänsä ja makasi, kuten hän tapasikin, jääpussi päässään, jota aina pakotti, ja pienet, laihat kädet peitteellä.

Eräänä päivänä häiritsi meitä äkkiä pihalta kaikuva posetivin soitto ja kun Sven juuri sinä päivänä oli syönyt ja puhunut ja näyttänyt oikeen voimistuneelta, niin me kysyimme häneltä eikö hän tahtoisi, että hänet kannettaisiin ulos katsomaan apinaa.

Muuten tuli Sven aina vimmaan, kun kuuli posetivin olevan liikkeessä. Henki kurkussa kiiruhti hän isän luo pyytämään lanttia. Hänen ilonsa oli saada antaa ja tultuaan lantteineen näytti hän onnesta säteilevän, ikäänkuin hän olisi tiennyt mitä se tahtoo sanoa köyhälle soittajalle saada rahaa ruokaan, silloin hän sai hänen tummat kasvonsa hymyilemään niin, että valkeat hampaat näkyivät ja ruskeat silmänsä säteilemään hänen sinisiä silmiään vastaan.

Mutta nyt istui hän niin väsyneenä ja pienenä isän käsivarrella. Hän oli hyvin huolellisesti kääritty peitteeseen ja sukat jalassa. Sitten kannettiin hänet ulos ja isä piti häntä käsivarrellaan eteisessä, sieltä hän voi nähdä auringon valaisemalle pihalle, josta posetivin iloiset äänet Svenille kaikuivat.

Hän katseli väsyneenä ja vieraana puita ja pihaa, lapsilaumaa, joka seisoi auringonpaisteessa, ja hänen katseensa oli koko ajan kummasteleva, niinkuin hän olisi miettinyt, miksei kaikki tuo ollut niin hauskaa nyt kuin ennen. Hän koetti vetää suunsa nauruun nähtyään apinan, joka oli hupaisin mitä hän tiesi, ja joka hyppi ylös ja alas positivilla kilistellen pientä kettinkiään ja irvisteli rumasti jyrsiessään kovaa pähkinää.

Mutta Sven ei jaksanut katsoa kaikkea sitä. Hän tuli vain yhä vakavammaksi ja vakavammaksi. Yhä raskaammin ja raskaammin hän istui isän käsivarrella. Oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja katsellut sieltä vain sitä, mikä mailmassa oli kaunista ja hupaista, ja ikävöinyt sinne ja tuntenut, että kaikki tuo ei enää kuulu hänelle. Hän nojasi vain päänsä isän olkapäähän ja sitten kantoi isä hänet jälleen vuoteeseensa.

Äiti laittoi hänet huolellisesti vuoteelle ja korjasi päänalustaa.

— Eikö se ollut Svenista hauskaa?

— Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian.

Silloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin ettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni, jota hän suonenvedontapaisesti puristi.

XVI.

Sitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana päivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai kuolemaan.

Minä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi neuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan arvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun edessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale.

Minä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä vielä.

— Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut.

Hänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän.

Sitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut:

— Onnellinen sinä, joka voit.

Ja täällä minä istuin nyt yksinäni ja jokainen hermosäije värisi sieluntuskasta, joka oli niin täydellinen ja niin ääretön, että minä tuskin voin kiivaillakaan sitä. Minä toivoin vastoin kaikkia mahdollisuuksia, että minun lapseni eläisi, niin, minä uskoin niin käyvänkin. Mutta samalla kertaa minulla oli aavistus, että nyt minun täytyy kirjoittaa, nyt tai ei koskaan. Minä tiesin melkein jokaisen sanan, joka tulisi niillä papereilla olemaan, jotka olivat valkoisina ja kirjoittamattomina pöydällä edessäni. Välttämättömyys pakoitti minua työhön, ja minä kirjoitin, täytin sivun toisensa perästä noista valkoisista lehdistä ja laskin ne yhteen käsikirjoitusten kokoon, joka kasvoi minun edessäni pöydällä. Tuntui niinkuin näkymätön ääni olisi kuiskannut käskynsä minun korvaani, minun täytyi totella tuota ääntä, totella sitä sokeasti, ja minut valtasi ahdistava kiire, niinkuin minä olisin tiennyt, että oli kysymys elämästä.

— Huomenna, kaikui minun sielussani, huomenna! Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu? Voi käydä niin, että sinun lapsesi kuolee. Ja silloin sinä et voi kirjoittaa. Silloin sinulta vaaditaan: "Rahaa ja taas rahaa." Sinä voit kirjoittaa uudestaan kirjasi, sinä osaat kirjoittaa sen paremmin, mutta sinä et voi koskaan kirjoittaa valmiiksi kirjaasi, jos lapsesi kuolisi.

Kuin piiskan läiskäykset ajoivat ajatukseni minua eteenpäin, ja minä näin jo aamusarastuksen akkunaverhojen läpi lampun kelmeässä valossa, joka levisi papereille. "Rahaa! Rahaa! Sinun täytyy hankkia rahaa, jos lapsesi kuolee, ja sinun täytyy voida pelastaa vaimosi."

Ja niiden äänien läpi, jotka ahdistivat työtäni valmistumaan, kuulin minä erään äänen, jonka minä olin tuntevinani: "Es ist ein Vater mit seinem Kind!" Isä lapsineen! Missä minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olin tuntenut tätä ahdistavaa kiirettä? Tuntui kuin ruoskat olisivat vinkuneet, niinkuin kaviot olisivat iskeneet säkeniä kivisestä tiestä, niinkuin minä olisin tuntenut yökylmän jäähdyttävän polttavaa päätäni. Minä kirjoitin ja kirjoitin. Ja minä muistin, kuinka minä olin ajanut kuin matkustaja, ja ajatellut lapseni kuolleen.

Minä en ajatellut enää lastani. Minä ajattelin häntä, jonka täytyy omistaa minut kokonaan, jos oli mieli ajatellakaan, että hän voisi jäädä minun luokseni, jos tuo käsittämättömyys toteutuisi ja Sven kuolisi. Minä kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niinkuin ei kukaan ihminen ole kirjoittanut rahan edestä, kirjoitin parhaimpia sivuja kuin koskaan ennen on lähtenyt minun kynästäni. Ja kun voimani pettivät niin minä join, join paljon pysyäkseni itse hengissä.

Kun aurinko jo oli hyvän aikaa ollut yläällä, kirjoitin minä viimeiset rivit. Ja minä istuin turtuneena.

Minä kokosin läjään täyteen kirjoitetut arkit ja asetin laatikkooni, hiivein huoneestani ja kuuntelin sen oven takana, jonka sisäpuolella Sven makasi. Silloin avasi vaimoni sen katsoakseen ulos. Minä huojuin häntä kohti ja sanoin:

— Se on valmis.

Hän hymyili minulle, ja hänen äänensä värähteli äärettömästä onnesta, kun hän vastasi:

— Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä menin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena äärettömän raskaaseen uneen.

XVII.

Ennenkuin seuraava päivä oli kulunut, tiesimme me, ettei mitään apua ollut toivottavissakaan ja että pikku Sven kuolisi. Varmuus oli koskenut meihin kuin kova isku, sillä me olimme koko ajan tähän asti toivoneet. Me seisoimme eteisessä, molemmat lääkärit hiljaa ja vakavina, vaimoni katse kiinnitettynä heidän kasvoihinsa, niinkuin hän olisi luullut, etteivät he vielä olleet sanoneet kaikkia. Minä katsoin heitä kaikkia pitäen kättäni vaimoni vyötäisillä koettaen vetää häntä lähemmäs itseäni, ja huomasin kuinka ystävämme tohtorin tunteelliset kasvot vavahtelivat. Professori puhui hiljaa, hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin joka ainoa sana olisi maksanut hänelle voittoja. Minä en tuntenut mitään muuta kuin välttämättömyyden tulevan, ja että minun täytyy terästää itseni voidakseni kestää sitä. Mutta tarttuen sellaisella kouristuksella minun käteeni, jossa minä tunsin koko hänen tuskansa, riuhtaisi vaimoni irti minun käsivarteni vyötäisiltään, ja väännellen käsiään niin, että aivan helposti kuuli jäsenten rutisevan, sanoi hän:

— Sanokaa, että vielä on vähänkään toivoa. Sanokaa se vain.

Molemmat miehet välttivät hänen katsettaan, mutta silloin kiihtyi tuo nuori nainen ja sanoi:

— Hän ei saa kuolla. Minä näytän teille, että hän elää.

Hän meni pois ja me seisoimme hiljaa katsellen hänen jälkeensä, kun hän hävisi sairashuoneeseen päin. Me ymmärsimme kaikki, kuinka syvästi hän tunsi kaiken toivomisen mahdollisuuden olevan todellakin ohi, ja että siksi hän lupasi riistää hänet kuolemalta, — kaikesta huolimatta. Me jättelimme hyvästi hyvin harvasanaisina ja minä menin samaa tietä kuin vaimonikin oli mennyt, tietämättä mitä sanoisin hänelle, ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään ja nähdä, ehkä juuri sitä, mitä minä enimmän pelkäsin.

Minä en löytänyt häntä sairaan huoneesta. Minä löysin hänet omasta huoneestani ja hänen ilmeensä olivat jäykistyneet. Hän istui kokoon lyhistyneenä sohvassa, käsi kovasti painettuna poskea vasten, hänen silmänsä olivat kuivat ja sameat, ja hän katseli äärettömään pimeään yöhön, joka lähestyi. Hänen olentonsa, kasvonsa, niin, vieläpä kätensäkin todistivat siitä. Minä koetin puhua hänelle, koetin mainita hänen nimeään, mutta hän ei vastannut, ja lopulta minun täytyi jättää hänet omaan tuskaansa odottaen tuskaisena niitä sanoja, jotka tulisivat, kun tuska kerran purkautuisi sanoiksi.

Viipyi kauvan ennen kuin tämä hiljaisuus katkaistiin, ja kun se tapahtui, niin se ei katkennut sanoihin. Vaimoni ojensi vain kätensä minulle vetäen minut luokseen sohvalle. Hän painautui syliini ja pitkä nyyhkytys, joka tuntui tulevan käsittämättömän laajasta rinnasta, täristytti meitä molempia.

— Miten sääli minun on sinua! kuiskasi hän. Oi miten sääli.

— Minuako?

Minä riuhtasin itseni irti ja katsoin häntä. Sillä hänen äänessään oli jotain, joka täytti minut aavistuksella, jonka minä en tahtonut antaa selvetä ajatukseksi.

Hän puristi kätensä ristiin ojentaen minua kohti ja melkein huusi:

— Ethän pyydä minua elämään tämän jälkeen, elämään ilman Sveniä. Minä en voi. Minä en voi.

Tuo oli minun aavistukseni, jonka hän ilmaisi sanoissaan, ja minä seisoin siellä neuvotonna saamatta sanaakaan suustani.

— Istu viereeni, sanoi hän. Minä en kiivastu. Minä puhun vain levollisesti. Sillä minä en ole enää rauhaton. Minä tunnen vain kaiken murtuvan. Minä olen jo poissa, vaikka sinä et voi sitä ymmärtää vielä siksi, että sinä tiedät niin vähän ja siksi, että minä olen voinut niin vähän sanoa sinulle. Sillä minä olen tahtonut elää sinun kanssasi, Georg, minä olen tahtonut elää sinulle siksi, että minä olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä en ole enää nuori. Minähän olen niin vanha, ettet sinä koskaan voi tullakaan niin vanhaksi. Se on hyvä, ettet sinä koskaan ole tiennyt siitä, et koskaan tahtonut nähdäkään sitä ja kun minä olen nähnyt sinut onnellisena, niin en ole tahtonut häiritä sinua. Mutta niin kauvas minä voin muistaa taapäin, minä olen tiennyt, etten ole ollut kuin muut ihmiset. Sydämessäni minä olen tuntenut tarvetta saada kuolla. Voitko ymmärtää, mitä minä nyt sanon, Georg? Tuskin minä ymmärrän itsekään sitä. Kaikkein suurinta onnea tuntiessanikin sinun ja lasten seurasta sekä kaikesta, mikä mailmassa on kaunista, olen minä aina tiennyt, että kerran koittaisi se päivä, jolloin minä jättäisin kaikki eikä mikään voisi estää minua. Minä tahtoisin, ja en tahtoisi, toivoisin ja en toivoisi. Mutta minä menisin pimeään, siellä on minun kotini. Minä olen tuntenut niin, että joku tulisi pakoittamaan minua, sanomaan minulle, että minun täytyy. Muistatko sitä talvea, Georg, kun meidän välimme oli niin raskas ja synkkä? Silloin minä koetin kirjoittaa sinulle, mitä tunsin. Sillä puhua minä en voinut. Mutta minä en osannut kirjoittaakaan. Mitä minä tahdoin sanoa sinulle, sitä en sanonut, ja minä muistan, kuinka minä ihmettelin, ettet sinä kysynyt minulta sittenkin, kysynyt usein ja sovinnossa, vaikkakin minä pyysin, ettet sitä tekisi. Toisinaan minä tahdoin, että sinä olisit kysynyt. Mutta minä olin enimmän iloinen, ettet sinä sitä tehnyt. Miten minä kärsein siihen aikaan, Georg! Jospa sinä voisit aavistaa kuinka minä kärsein. Sinä tulit ja otit minun käteni ja istuit viereeni enkä minä ollut onnellinen niin kuin ennen. Sillä minä tiesin päivä päivältä ajattelevani kuinka minä voisin saada kuolla ja jättää sinut. Minä tahdoin tehdä sen itse, Georg. Voitko ymmärtää, että keskellä onneani minä tahdoin tehdä sen itse? Ja sinä olit hyvä minulle, ystävällinen ja iloinen, ja minä tunsin, ikäänkuin olisin ollut uskoton nainen ja pettänyt sinua. Tiedätkö miksi minä tahdoin jättää sinut? Niin, siksi, että minä tiesin niin varmasti sen kerran tapahtuvan ja siksi minä tahdoin mieluummin mennä, kun sinä olit vielä nuori ja voimakas ja olisit pian voinut unhottaa minut ja tulla onnelliseksi jonkun toisen kanssa.

Hän vaikeni hetkeksi ja hänen silmänsä uivat kyynelissä.

— Sitten tuli pikku Sven, Georg, ja kaikki muuttui. Muistatko, että minä sanoin sen jo silloin sinulle? Muistatko, että minä sanoin? Minä uskoin silloin, että Jumala oli lähettänyt hänet pitääkseen minut elämässä voidakseni tehdä sinut niin onnelliseksi, kuin minä toivoin ja joka ilta minä rukoilin Jumalaa, että voisin tehdä sen. Minä uskoin niin varmasti Jumalan kuulleen rukoukseni ja siitähän minä puhuin pikku Svenille, kun olimme kahden eikä kukaan voinut kuunnella sanojamme. Mutta nyt, Georg, nyt hän jättää minut. Nyt minä tiedän, että kaikki muu, kaikki tuo, josta sinä et ole tiennyt ennen kuin nyt, palaisi takaisin, ja nyt minä tahtoisin vain, että sinä soisit minulle anteeksi kaikki surut, mitä minä olen sinulle valmistanut, ja kaikki surut, mitä minä nyt saattaisin. Mutta sinä et saa pyytää minua jäämään. Sillä sinne mihin Sven menee, menen minä myöskin.

Hän seisoi edessäni ja hän näytti minusta tällä hetkellä suuremmalta kuin ihmiset tavallisesti ovat. Minä olin siinä määrässä valmistumaton tuohon kaikkeen, mitä hän nyt oli minulle sanonut, että se tuntui minusta niinkuin hän olisi kertonut ilkeästä painajaisunesta, jota minä en voinut muuttaa todellisuudeksi. Mutta minä tunsin, että samalla kertaa kuin hän oli valmistanut minulle mitä suurinta surua, avasi hän sellaisen rakkauden aavikon, jonka edessä minä en vain tahtonut ojentaa käsiäni, jottei sitä anastettaisi minulta samassa silmänräpäyksessä kuin olin sen kokonaan saanut omakseni.

— Minä en voi sitä kestää, minä melkein huusin. Minä en voi sitä kestää. Menettää sinut ja hänet. Sinä et voi tarkoittaa sitä.

Hän nousi tyyneesti seisoalleen ja kuin Niobe, joka levittää käsivartensa lastensa ympäri, joita jumalien nuolet vaanivat äidinhelmaankin, seisoi hän edessäni.

— Salli minun ottaa Sven mukaani, sanoi hän. Hän kuolee kumminkin. Minä kannan hänet lahteen tänä iltana, kun kaikki nukkuvat. Sehän on niin lyhyt taistelu. Ja niin minä pääsisin tuottamasta sinulle enemmän tuskaa kuin mitä olen jo tehnyt.

Minä asetuin hänen eteensä ja käsieni koko voimalla painoin hänet väkivaltaisesti sohvaan.

— Odota, sanoin minä. Odota! Sinähän et tiedä itsekään, mitä teet.

Mutta hän vastasi vain:

— Se on sinun ja minun onnettomuus, jos estät minua. Älä syytä sitten minua, kun se tulee.

Hän väänteli itseään minun käsissäni ja vaipui hetken perästä pitkäksi aikaa horroksiin. Minä asetin hänet sohvaan, ja minusta tuntui kuin kaikki, mitä hän oli sanonut, olisi ollut mieletöntä unta. Minä seisoin kauvan katsellen häntä kunnes hänen hengityksensä kävi pitemmäksi ja säännölliseksi ja tiesin varmasti hänen vain nukkuvan. Silloin minä asetin tyynyn suoraan hänen päänsä alle ja panin peitteen hänen päälleen.

Mielenliikutuksesta horjuen menin sitten siihen huoneeseen, jossa Sven makasi. Hänen oikea silmänsä oli kiinni ja vasen oli muuttunut niin kummallisen suureksi ja kirkkaaksi. Minä kumarruin häntä lähelle, otin hänen pienen, viattoman kätensä ja vein sen huulilleni.

— Sinä rakas lapseni, ajattelin minä. Et sinä enkä minä voi auttaa tuota toista.

XVIII.

Olimme muuttaneet pikku Svenin vuoteen eteisen viereiseen huoneeseen, että hän avoimista ovista saisi kuulla lintujen laulua ja tuulen huminaa. Siellä hän makasi nyt valkealla vuoteellaan ja kun hän kohotti katseensa, niin teki hän sen vain odottaessaan suuteloa, tai myöskin, jos hän liikutti pieniä heikkoja käsiään, niin silloin me kumarruimme häntä lähelle siksi, että ymmärsimme hänen tahtovan hyväillä meitä.

Svante hiipi varpaillaan sairaan huoneessa ja hänen sydämensä oli ihmetyksestä täysi, että pikku-veikko kuolisi. Pitkiä hetkiä hän seisoi hiljaa katsellen häntä tai kumartui suutelemaan hänen poskiaan. Mutta kun äiti heräsi horroksistaan, niin silloin hän meni häntä vastaan, kun hän tuli sisälle, ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.

Minä en voi koskaan unohtaa sitä äärettömän epätoivoista katsetta, millä hän pidellen pojan päätä käsiensä välissä katsoi häntä silmiin.

— Oletko lähettänyt sähkösanoman Olofille? kysyi hän minulta.

Minä nyökäytin päätäni vastaukseksi ja näin taas hänen pusertavan Svanten oikeen lähelle itseään. Jonkunlaisen vaiston ajamana minä nousin äkkiä ja menin ulos jättäen vaimoni yksin terveen ja kuolevan lapsen kanssa. Käännyttyäni ovessa näin vaimoni vievän Svanten pikku-veikon vuoteen viereen. Sinne hän istuutui toiselle puolelle vuodetta ja antoi pojan istua toiselle puolelle. Sitten hän kumartui Svenin yli. Mutta koko ajan hän piti Svanten kättä omassaan ja minä näin hänen yhtä hellästi hyväilevän molempia lapsia.

Kun Svante vihdoinkin meni ulos, otin minä hänen paikkansa vastapäätä vaimoani. Silloin hän ojensi kuolevan lapsen yli kätensä minulle ja sanoi:

— En tiedä, josko se on onni tai onnettomuus. Mutta minä jään sinun luoksesi. Elän sinulle, sillä minä uskon Jumalan tahtovan niin.

Ja hetken perästä hän lisäsi:

— Sven myöskin tahtoo niin. Minä olen puhunut hänen kanssaan.

Voimatta vastata minä kumarruin suutelemaan hänen kättään. Ja tällä hetkellä ei tiennyt kukaan meistä mikä oli onni tai onnettomuus.

XIX.

Niitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa toisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta niitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme liikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa, jonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman tuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa.

Täällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja valvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet yhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun viimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon. Hän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää kiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää itseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan itse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille.

Sillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut sen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten kuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin suurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo katsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä voineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu murtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello soi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka minkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan.

Täällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun sade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin valo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi katseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me vihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin hän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni kumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli häntä.

— Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä.

Silloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon, valkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin hän olisi liikkunut vain unissaan.

Sitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan istuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli toistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus hänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä ainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: "Näitkö sitä? Näitkö?" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat ainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit ohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja valaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla.

Ikäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata tilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata, avasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli satanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet kultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi ja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana luonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua olemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme.

— Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin muuttua, kun hän kuolee.

Mutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja säännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni puolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän nukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin minä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja tässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain kaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi. Silloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi samalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt.

Niin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa kätensä käsivarrelleni.

— Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee.

Minä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa hänelle viimeisen ilon — hänelle, joka aina rakasti kukkia — taitoin vasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin takaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla hän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin takaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja istui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin vain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin täysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä kuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin.

Sven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut kätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa ruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle.

Äkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto. Se alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin, jotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä alas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki hiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle.

Niin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi… jatkui jälleen… piteni, kävi voimakkaammaksi… ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien me seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa.

Me olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa kädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle.

Sitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin siellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt.

* * * * *

Iltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni yhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi kuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin näytti Svante hänelle vakavana sormeaan.

Siinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen kuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita päiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä.

XX.

Pieni keltainen ruumisarkku on keskellä huonetta juuri samalla paikalla, jossa vähän aikaa sitten oli vuode ja siinä elävä lapsi. Nyt on huone kaunistettu ruusuilla. Eipä näe juuri muuta kuin ruusuja, ja ovesta astuu sisään yksinäinen nainen.

Hän kantaa lasta rinnoillaan ja lapsi on kuollut. Hän ei salli kenenkään muiden koskea rakastettuunsa, omilla käsillään, jotka eivät vapise, laskee hän sen arkkuun. Tuon pienen villakoiran, jonka kanssa hän tapasi nukkua terveenä ja iloisena ollessaan, jolloin kukaan ei ajatellut kuolemaa, asettaa hän nyt hänen käsivarrelleen. Se on Villatukko, joka nyt seuraa herraansa. Hän on niin rauhallinen vuodetoveri eikä häiritse ketään. Äiti huolehtii, että hänen poikansa makaa hyvin ja laittaa hänen vuodettaan ikäänkuin hän olisi juuri lukenut iltarukouksensa ja äiti on tullut vain sanomaan hyvää yötä. Hän katsoo häntä, niinkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta, ja suutelee hänen kylmiä huuliaan.

Sitten hän väistyy seisoen yksin arkunkansi kädessään ja hän on luvannut, ettei kukaan muu kuin minä saa ruuvata sitä kiinni. Minä väännän ja väännän kiinni ja ruuvitaltan ääni ruuvinauloissa, jotka uppovat puuhun, kiljuu niinkuin minä itse tuskassa purisin hampaitani.

Mutta kun se on tehty, minä en enää tunne mitään tuskaa. Tuntuu niinkuin viime päivien tuskat olisivat polttaneet minun sielustani kaiken mahdollisuuden tuntea enää sitä, mutta minne vain silmäni luon, kohtaa katseeni ainoastaan kukkia.

Sitten minä menin verannalle ja minua kohtasi siellä kaprifolioiden tuoksu, joka kohoaa pimeästä, sama tuoksu, joka ympäröitsi minua tuntiessani pienokaiseni sormien pusertavan kuolonvoimalla kättäni. Kaikki on minun sielussani murtunut ja ohi. Minä ajattelen häntä, joka meni äsken ulos, ja kaikkea minkä tiedän tulevan. Minä tunnen, etten minä saa koskaan aikaa surrakseni häntä niinkuin tahtoisin, pientä enkelisilmäistä poikaani, ja yksinäisyydessäni minä polvistun hänen arkkunsa viereen, minä, joka en tiedä kenen eteen minä polvistun tai ketä minä rukoilen.

XXI.

Mutta siellä kirkkotarhassa on pieni hauta. Se on puutarhan lailla hoidettu huolellisesti ja ympäröity pienellä puksipuu kehyksellä, jossa on ruusupuu ja pieni raikas ruohokumpu, jonka nuorteassa vihannassa kasvaa tiheässä orvokkeja. Se on kaikkia muita hautoja erilaisempi ja sen yläpuolella viheriöitsee yksinäinen lehmus.

Kummulla on kivi ja kiveen on piirretty sanat: "Meidän pikku Sven."

Siellä uinuu meidän onnemme, joka kerran oli suurempi kuin kenenkään muiden. Sinne maan alle on vaimoni sielu vangittu, sidottu lumotulla siteellä, eikä mikään rakkaus voi sitä saada takaisin maan päälle.

KOLMAS OSA

Evigt ejes kun det tabte.

Henrik Ibsen.

I.

Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta. Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan. Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme koskaan tiedä kuinka se tulee.

Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan, yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä, mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.

Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.

— Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?

Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä itkuaan ja kohotti katseensa minuun.

— Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa tietäni.

Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja sanoin:

— Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?

Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.

— Teetkö todellakin niin? sanoi hän.

Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet jälleen elämälle.

Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä, kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä. Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.

Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.

Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten nähtävänä.

II.

Kirkkotarhassa on pieni kivi, johon on piirretty: "Meidän pikku Sven." Se on asetettu kummulle, joka kaartuu jo aikoja sitten lehtensä pudottaneen lehmuksen alla. Lehmuksen juurella on penkki, jolla istuu yksinäinen mustaan puettu nainen niin pitkä suruharso hatussaan kuin leskellä. Hän istuu siellä kauvan ja syksyisenä päivänä hän puhuu siellä jonkun kanssa, jota ei kukaan voi nähdä.

Hän käskee ajajan, joka seisottaa haudan läheisyydessä, ajamaan maantielle. Sitten hän kumartuu kokoamaan multaa haudalta nenäliinaansa. Ottaa ompelulaukustaan mustaa silkkiä, neulan, lankaa ja sakset. Silkistä hän leikkaa ja neuloo pienen pussosen. Täyttää sen mullalla. Sitten painaa hän huulensa tuota mustaa multaa vasten ja sen tehtyään neuloo pussosen kiinni. Hän neuloo sen niin tiehään ja lujasti, ettei murustakaan voi hävitä ja kiinnittää sen kulmiin lujan nauhan. Sen tehtyään hän panee neulomatarpeensa pois ja istuu kauvan tuo pieni, musta taikakapine kädessään, ajatellen sitä, että nyt hän on vihitty häneen, joka makaa haudassa.

Sitten polvistuu hän lehmuksen kylmien oksien alle ja suutelee kiveä, jossa on hänen rakastettunsa nimi. Hiljaa ja juhlallisesti, niinkuin hän toimittaisi pyhää toimitusta suuren ihmisjoukon nähdessä, ripustaa hän pussosen nauhalla kaulaansa, avaa vaatteensa ja asettaa tuon pyhän mullan rintaansa vasten.

Koko ajan hänen kasvonsa ovat vakavat, mutta onnelliset ja kirkkaat, ja ennenkuin hän nousee haudalta suutelee hän multaa jalkojensa alla ja seisoo sitten heittääkseen silmäyksen haudalle. Tiheänä metsänä kukkivat kasvit pienissä ruukuissa haudan ympärillä ja tuoreimpia kukkia on asetettu kummulle. Ei kenenkään hauta ole niin kaunis eikä niin hyvin hoidettu, ei kenenkään hauta ole niin runsaasti kaunistettu juuri tähän aikaan, kun syystuuli jo puita riuhtoo.

Hän hymyilee ilosta ja puhuu taas hiljaa jollekin, jota ei kukaan näe.
Sitten hän menee maantielle, jossa ajaja odottaa ja ajaa kotia.

Mutta kotia saavuttuaan hän tulee suoraan minun luokseni, ottaa esille tuon mustan taikakapineen ja sanoo, mitä se sisältää. Sitten hän ojentaa sen minulle ja pyytää minua suutelemaan sitä. Minä teen sen, etten häiritsisi hänen iloaan ja onnellinen hymy huulillaan hän kätkee sen jälleen povelleen, sanoo samassa:

— Jospa sinä tietäisit kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni ollessani Svenin luona, niin et koskaan pahastuisi, että minä matkustan niin usein sinne. Minä tyynnyn moneksi päiväksi, kun vaan saan käydä hänen luonaan.

Sitten hän menee taas pois, jättäen minut yksin. Ja kun minä parin tunnin kuluttua nousen työstäni ja etsin häntä niin minä löydän hänet Svenin leikkikalukaapin luota kääntelemästä niitä esineitä, jotka kerran kuuluivat hänelle.

III.

Niin liikkuivat hänen ajatuksensa alinomaan hänessä, joka oli kuollut, eikä mikään voinut häiritä hänen ajatuksiaan. Hän kertoi pian seuraavansa häntä ja hän teki sen levollisena, levollisella äänellä, niinkuin sen pitäisi olla muille yhtä luonnollinen asia kuin hänelle itselleenkin.

Toisinaan tapaa hän lisätä:

— Minä tahtoisin vain niin mielelläni elää, kunnes pojat ehtisivät vähän suuremmiksi eivätkä tarvitsisi minua enää.

Silloin voivat hänen kasvonsa saada epätoivoisesti murtuneen ilmeen, niinkuin hän tietäisi, että tähän toiveeseen sisältyy enemmän kuin hän voi toivoa tai pyytää ja hänen otsaansa ilmestyy syvä ryppy silmien väliin, ikäänkuin hänen mietteensä toisivat hänelle tuskaa. Hän tuntee, että hänen täytyy valita elämän ja kuoleman välillä, kumminkin toiveessaan ja hän ei voi tehdä sitä. Siksi hän tahtoo ensin elää jonkun aikaa saadakseen tehdä heille kaikki mitä hän voi, jotka vielä elävät, ja sitten kuolla päästäkseen hänen luo, jolle hän tuntee kuuluvansa. Hän koettaa sovittaa kuolemantoivetta ja elämisentarvetta ja hän pelkää molempia, kun ne taistelevat vallasta hänen sielussaan ja kumpikin tavallaan kiduttaa häntä rajattomasti. Samalla kertaa hän kumminkin aavistaa mikä noista hengistä voittaa ja siksi hän kertoo siitä ei minään eriskummallisena tapauksena, jonka pitäisi herättää ihmetystä ja kummastelua, vaan niinkuin itsestään selvää asiaa, jonka hän on kokenut ja jota ei kukaan voi epäillä.

— Muistatko, kun minä en sanonut uskovani tulevaiseen elämään? kysyy hän. Sinähän opetit minua uskomaan niin.

Hänen kasvonsa synkkenee tätä sanoessaan ja hänen äänensä sorahtaa niin kovin kummallisesti, että se tekee minuun kipeää. Hän näkee sen ja sovittaen laskee kätensä minun kädelleni, jatkaa samassa:

— Minä uskon sen nyt ja tiedän voivani alkaa elää sellaista elämää jo täällä maan päällä. Tarvitaan vain, että joku sellainen menee pois, johon on niin sidottu, että tuntuu kuin sen sielu seuraisi aina mukana. Melkein joka ilta tulee Sven minun luokseni. Hän ei tule silloin, kun minä tahtoisin tai kun minä pyydän häntä tulemaan. Ei kun minä itken ja ikävöin, ojennan käteni hänelle ja huudan hänen nimeään. Mutta silloin kun minä vähimmän aavistankaan, silloin minä näen hänen istuvan vieressäni. Ja kun minä silloin vain olen oikeen levollinen ja iloinen, silloin hän hymyilee minulle ja näyttää niin onnelliselta. Hän katsoo minua silloin aivan niinkuin hän tapasi ennenkin katsoa, ja ennenkuin minä ehdin tyyntyä häviää hän pois. Mutta silloin minä olen kumminkin onnellinen. Sillä minä tiedän, että hän on ollut minun luonani. Hän on tullut usein, kun sinä olet nukkunut ja minä olen maannut valveillani. Useinkin olen ajatellut herättää sinua. Mutta minä en ole tohtinut tehdä sitä. Sillä minä olen pelännyt, että kun sinä heräisit olisi hän jo poissa ja silloin sinä ehken et olisi uskonut minua, kun olisin kertonut, mitä olin nähnyt.

Hän katsoi minua koko ajan arasti, niinkuin hän olisi luullut minun vastustavan häntä. Minä en tee sitä koskaan. Enhän minä tiedä itsekään mitä minä uskon. Minä olen tuntenut niin hirmuista kaipuuta, etten uskalla sanoa, mikä on todellisuus ja mikä vain muiden kokemuksien varjoa. Tiedänkö minä edes omasta uskostanikaan? Tiedänkö, että se, mitä minä voin järjelläni saavuttaa, on todellisuus. Eikö ole ajateltavissa, että on olemassa todellisuus, joka voidaan saavuttaa tunteella tai — miks'ei — haaveilussa? Tuntuu minusta ikäänkuin se olisi oman itsensä rajoittamista, jos alentaisin tunteeni ja mielikuvitukseni elääkseni vain järjen masentamana. Ajatuksissani minä vertaan sitä samaksi kuin antaisin silmien kieltää ruumiin tuskat siksi, että ne ovat näkymättömiä, tai korvani arvostella makua siksi, ettei sitä voida kuulla. Ja kuinka hyvin tahansa minä tuntisinkin kaikki ne todistuskeinot, joilla vastustettaisiin moisia ajatuksia, on minun kuitenkin mahdotonta sovittaa niitä joka tapaukseen. Minä en usko enkä epäilekään. Minä kuljen ikäänkuin tuskaisesti odottaen saada kerran selvyys siitä, mitä en tiedä.

Ja kaikesta siitä kasvaa minussa ajatus, joka on versonut siitä hetkestä, jolloin minä tiesin, että lapseni kuolisi. Minä en ymmärrä, mitä tuo kaikki lieneekään, jos se on haaveilua tai todellista, niin kumminkin se jonakin päivänä eroittaa vaimoni minusta. Hän on kasvanut yhteen minun omaan elämääni enkä minä voi kadottaa häntä. Minun omaa onneani vastaan, joka kerran tuntui niin kestävältä, että minä sen kukkuloilta voin katsella muiden onnea, nousee sellainen voima, joka hävittää kaiken. Kuolema ilmestyy minulle niinkuin se kerran ilmestyi pikku Svenille taulussa, jonka sisällystä hän aina pyysi äidin satuna kertomaan. Se soittaa kelloa, ja se, jota ei saisi, kutsutaan, mutta se, jolle kutsumus ei kuulu, jää elämään. Eroitus on vain se, että minä näen kuoleman kaukaa ennenkuin se on ehtinyt saapuakaan, ymmärrän, että hänen kellonsa soi ja hän, jolle se soi, menee ilolla.

Mutta minä en tahdo istua yksin kiroamassa kuoleman valtaa. Minussa kasvaa halu, joka kohoaa korkeammalle kuin minä itsekään tiedän. Sama halu, joka, kun lapsemme kuolemisen varmuus painoi vaimoni maahan, ahdisti hänet sanomaan: "Hän ei kuole. Hän ei saa kuolla. Minä tiedän, ettei hän kuole." Samalla tavalla sanon minä myöskin itselleni: "Minä en tahdo sitä. Minä en tahdo kadottaa häntä. Hän elää — kaikesta huolimatta." Minä en huomaa, että minä koetan saavuttaa mahdotonta. Arvostelu oli kohta valveilla, kun se koski häntä, nukkunutta nyt, kun se koskee minua itseäni. Minä tahdon taistella kuoleman kanssa säilyttääkseni hänen ja oman onneni sellaisena kuin se kerran kukoisti, ei juuri sellaisena kuin jolloin elämä hymyili meidän ympärillämme, mutta edes sellaisena, kun olimme tunteneet sen kuritusta ja kumminkin tiesimme elämän voivan hymyillä meille. Orfeuksen lailla minä tahdoin astua alas kuoleman valtakuntaan ja rakkaudellani pakoittaa hänet palaamaan takaisin ja jos hän seuraisi minua, minä en koskaan kääntyisi katsomaan varjoja selkäni takana.

Niin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian. Päinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa, ja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa osata odottaa.

Mutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni kuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan ikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta anteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa. Suurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti voiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet ajatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa koskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven tahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani.

Hän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän jälkeen — niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä itse olen sanonut — kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa reunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja sanoneen:

— Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun päähäni, kun äiti itkee.

Minä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen.

Toivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta, jossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli eläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka vaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä.

IV.

Se ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka minä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän epätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta sellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen toimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja kaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla tapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa torjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä tähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja kuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan pojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan hän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat huoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka tekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin päivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita ilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla ja tehdä kaikki mykiksi.

Silloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois meidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat silmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat, että, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin kuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä ajatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän hämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan kirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa:

— Minun on niin sääli äitiä.

Se oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin minä.

Olof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella minun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta hänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla yksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut puhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa ja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian kauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois, niin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan, niinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia.

Hänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut helpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi.

Ja kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee tapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja lähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden.

— Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä.

Olof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante vastasi:

— Kyllä.

Muuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen valmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi.

V.

Illoin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani tai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa, jonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa onnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä.

Minä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu minusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa, ettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä muuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen taas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla.

Päiväkirja.

Syyskuun 4.

Istun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja minä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli yläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun kädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään minun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut sanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä häntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen liverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme kuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti iloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle ja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes ajatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki murtuisi.

Tuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät suremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin hän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta taitoa?

Lokakuun 16.

Minä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä taistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä huonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain tuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä, ja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi, että minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä olen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän kanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani kiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi hänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan ja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä väijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt minulta, etten lähettäisi häntä pois — vaan kärsivällisesti sietäisin häntä.

Minä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän kumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta juuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt nyt suurina meren laineiden lailla vierivät — samoja ominaisuuksia, jotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun.

Lokakuun 30.

Hirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä paremmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja hetket tulevat valoisemmiksi.

Joulukuun 8.

En ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä, että olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen ja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja kaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista, joka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta pinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut aikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen juonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa illastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni ihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen lainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani.

Mutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä. Mitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä kirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko muun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden tunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden saavuttaminen.

Joulukuun 17.

Minusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman tietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi sormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla minä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun oikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan, vieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää.

Mutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän todellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun ja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan toisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni ja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä.

Tämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän paranee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan ulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen, enkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja tässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa tyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut.

Tammikuun 25.

Vaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä tahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja menneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden ja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt jotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt elämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä. Mutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä uskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää pian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta toisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki tuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee tuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa.

Kuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten minä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän sen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa — niinkuin minä nyt huomaan — ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja minun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt.

Helmikuun 19.

Minä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa vain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni peilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin tuntea tätä kaikkea.

Maaliskuun 26.

Minä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa täältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja pelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi tuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me muutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme, että kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista eroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä yksinäisempää kuin siellä.

Suru peloittaa.

Toukokuun 31.

Tänään on hääpäivämme. "Im wunderschönen Monat Mai." Minä en voi jättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se minusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta naimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli 13:sta — onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt oli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi ollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin tullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat varmastikin menneet huomaamatta ohitseni.

Heinäkuun 25.

Päivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä. Mutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun yli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin voisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa jälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun tuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin.

Voisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi mitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä. Mutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään, vaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla hirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida millekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta, joka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa, jonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa mahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota enimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen lievittämiseksi.

Hän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja hänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se vihloo minun sieluani.

Eilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni.

— Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon onnellisempi sinä olisitkaan.

Minä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni voi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen vilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä varmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää.

VI.

Kun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja pelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat voi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä kirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä muistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden, että minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on saanut selvityksensä ja loppunsa.

Niin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin minä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni, että vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani pelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan toimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä työtä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee saavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt köyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman harmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää ja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta ja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka muistuttaa melkein onnea.

Minulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla oli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni tilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui päätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä päätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain mahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin olisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain:

— Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen?

Nuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä epätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja joka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja kiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin antavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä todennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti auttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi kuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen, mikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni tälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon pieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille, ja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni istuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin silloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin ihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin kumminkin varma siitä.

Minä en ollut koskaan myöskään ennen tuntenut niin toivovaa onnea kuin, kun tämän talven lumi alkoi sulata ja me tunsimme tuota kummallista kotitunnetta ollessamme erillään kaikista ja kaikesta, joka seuraa tätä pohjoista ilmanalaa. Ullakolta kellariin saakka oli uusi kotimme valmiina ja kaikki laitettiin kuin ennenkin, huoneet kaunistettiin kaikellaisilla pienillä esineillä ja laitteilla, joita vain naisen salaperäisyys voi esiinloihtia ja niin puuhaili vaimoni taas meidän keskuudessamme. Poikien kirkkaat äänet kaikuivat uudestaan huoneissamme, mutta ei kenenkään tarvinnut hillitä heitä. Kanarialinnut lauloivat ja visertelivät eikä kukaan ripustanut vihreäistä yöverhoa heidän häkkinsä päälle. Pudel haukahteli poikien meluisille leikeille. Eikä piano ollut enää lukossa.

Tapahtuipa eräänä iltana jotain, jota minä vähimmin aavistin. Sanomatta sanaakaan aikeistaan tuli Elsa vierashuoneeseen ja istuutui pianon ääreen. Hän katsoi minua ohi mennessään ja minä ymmärsin kuinka onnelliseksi hän tunsi itsensä voidessaan seurata omaa toivettaan. Siitä saakka, kun Sven kuoli eikä hän kauvemmin voinut kuulla hänen kirkasta ääntään pianon sävelten kanssa yhdessä ei vaimoni ollut koskaan tahtonut laulaa niitä lauluja, joita hän niin usein oli yksinään kuunnellut. Tuskin uskoen omia silmiäni näin minä hänen istuvan pianon ääressä, kuulin lyövän muutamia säveleitä ja kohta sen jälkeen kaikuivat sävelet kaikkialla huoneissa:

Min hvide Svane du stumme, du stille; hvarken slag eller trille lod sangröst ane.

Ja loppu:

I toners flöden du slutted din bane. Du sang i döden; — du var dog en Svane!

Minä en ole kuullut ennemmin enkä myöhemmin tämän laulun sointuvan niin. Hänen laulaessaan tulivat pojat sisälle, peräkkäin he tulivat hiljaa ja pysähtyivät oven suuhun. He katselivat ihmetellen minuun, ikäänkuin hekään eivät olisi uskoneet aistejaan ja minä nyökäytin vain päätäni vastaukseksi silmieni hämärtyessä kyyneliin. Viimeisten sävelten vaiettua vallitsi hiljaisuus huoneessa, mutta juhlallinen hiljaisuus.

Vaimoni nousi ylös ja pani pianon kiinni.

— Minä en voi enempi tänään, sanoi hän, kuin anteeksi pyytäen.

Mutta hän katsoi sitten meihin ja ymmärsi minkälaista iloa hän oli herättänyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän meni minun ohitseni poikien luo, otti heidät toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle ja painoi molempien päätä olkapäätään vastaan.

— Kiittäkää pikku-veikkoa, sanoi hän. Hänhän minua on auttanut.

Hän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein vihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien estävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen lempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin hän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi takaisin.

VII.

Makuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu toalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen tarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli korkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa.

Siellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli lukossa.

Ei kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai puhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen akkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa hän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa vaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä oli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin valkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni miekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen jälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta, joista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä oli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään ympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi viekotella äitiä kertomaan satuja.

Mutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä ja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia. Siinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat. Siellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä turkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka paistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme valokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka olisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia. Ja yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in kuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen äitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse sai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa.

Ja sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi kiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni historiansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka se oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli se saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki ne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät saaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa ja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen pienet nuottivihkonsa "Laula meille äiti", jotka eivät koskaan enää saaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen viimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen lakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet, ruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma kirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma, mutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan kirjan vain Nennestä.

Se oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän sinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa. Hän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja viipyi hetkisen siellä.

Siellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan tiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään niitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman mailman välillä.

— Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta minä tunnen sen.

— Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä.

Hän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään.

— Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä mieti enää.

Muuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä, jolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän todellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa, että hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin syvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta tuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan järkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut koskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut, pohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen mahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän toivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta. Varmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun tulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli ja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja enemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä lähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut sellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä viime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta, jota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä.

Samalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa yksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä, mitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle noilla sanoilla: "sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista", silloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin, kosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin voinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa, että mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin toisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää mitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää, jolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella ja elää samoinkuin minäkin.

— Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän on nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään sellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en minä.

Hän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen.

— Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin sinäkin, sanoi hän.

— En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä toivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä olisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen ikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä.

Minä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla voi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli.

— Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin itsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut muillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut vieraille.

Viimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi sanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi.

— Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän.

Ja samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti silmiin ja kysyi:

— Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo?

— Pahoilla mielinkö?

Minä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani, jota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan sanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen. Hän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen itkeneen, mutta ei surusta.

Mutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän koskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen ovea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa minä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin lähelle häntä kuin nyt.

VIII.

Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?

Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta, että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän kaikkien luo, itse elämään takaisin.

Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani, etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui, meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.

Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa. Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä, minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.

Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen yöhön.

IX.

Kevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut onnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut tulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli puidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja kun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana Pohjanlahdelta.

Tähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen sairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden viikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi jälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida salin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli vaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme vaikenemaan.

Mutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen hän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman kummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut kukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani yksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt levolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä.

Ja kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin. Ikäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon muuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt jonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni alkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää yhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut tehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja sairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella mitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista, jotka olivat hänen yöpöydällään.

— Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten onnellisia me olemme olleet!

Hän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella äänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat hänen silmäluomiensa alta poskille.

— Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä.

Minä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena.

— Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä.

Hän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta, joka oli aina ollut paras kotimme.

— Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa.

Ja ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti hän:

— Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien kuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes itsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut niinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut estää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut vastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein paranen.

Minä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian onnellisesti voidakseen sanoa enemmän.

— Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut muille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään.

Hän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen vuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut melkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa vuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät minun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin minä sydämeni sulavan.

X.

Vaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän keskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi meidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen kuului elämälle.

Oi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä kuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka minä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron onnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet, kerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut muistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin elämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen elämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät, jotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden, epätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä olin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän sallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani.

Nyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen jokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa sanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut hänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna ja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin istua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne olivat samat kuin ennenkin.

— Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän eräänä päivänä.

Minun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan sanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin hänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet.

— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta tuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin sääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon enemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin sairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni. Oi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään!

Hän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa levottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi:

— Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki. Siellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan, ennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun minä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven.

Kuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja ja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani värisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan lausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina, viimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti myrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet takaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä silmiin ja sanoin:

— Mutta nythän sinä tahot elää?

— Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja muistaakseni aina Sveniä.

Sinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme pihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi raskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja hän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja että hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän nauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka teki minut iloiseksi saada tukea häntä.

— Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän mennessämme takaisin sisälle.

Sitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni huoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän seisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi muuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana.

— Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole jaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen.

Sairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia leikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin toisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he saisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään huvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä usein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja heidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä silmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut aikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista eikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella sanoessaan hyvää yötä.

— Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä hankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai tietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille.

Onnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin vuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä palttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä, jossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas kevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita.

XI.

Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi, ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja huolestutti minua.

Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään minun olkapäähäni.

— Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.

— Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.

— Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.

Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa, jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.

— Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa minulle anteeksi?

Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella äänellä.

— Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?

— Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.

Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.

— Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä. Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani murtuvan.

Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.

— Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta nyt sinä saat tietää vielä erään asian.

Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään, niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.

— Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi — silloin minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta. Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on Jumala luvannut minulle.

— Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin minä.

Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.

— Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä sitä itse.

Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta, joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.

Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä, katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.

— Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen kai elänytkin vain haaveissa.

Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:

— Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa sinulle mahdollisuutta ajatella toisin.

Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi hyvää yötä.

Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle muistojen aarteen.

Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien ajatusteni vastustusta.

Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien kuluessa ikävöinyt merta.

Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje. Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret, voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.

Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä, mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin, mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en koskaan uskonut pelkääväni.

Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat suurempia kuin minun.

XII.

Pitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia sekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin sen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan.

Samana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni ennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet jollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut tapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä olin kuullut, voisi olla totta.

Minä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä, ostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen välttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää laatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni. Saadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se onnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman jokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi kumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä voimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla mitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka konemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian silmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin sanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan sielustani aivoihini: "Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt. Ethän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut vakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää sitä."

Minut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä matkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin kaiken tuskan loppuvan. "Jumalani, kuoleeko hän", mutisin itsekseni, "mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!" Ja minä ihmettelin yhä vain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni asemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan minua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. "Silloin hän elää vielä", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: "Ehkä se juuri on merkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten tahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille." Mutta tämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen tunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä nousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet, kun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan pukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt vaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui akkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut tullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa minua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto liikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin tiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua tervetulleeksi.

Sitten lensi aivoihini ajatus: "Yli puolitoista vuotta sinä olet odottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut poissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä, sammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä."

Hetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni makaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä ja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas saadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että uskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu tekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja ylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni hengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa.

Silloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti kuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä hänen ohitseen. Mutta poika esti minua.

— Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän.

Hän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti hymyillä, mutta ei onnistunut.

— Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan.

Poika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi poispäin. — Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä.

Ja samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli.

Silloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani. "Tässä tulee kaikista pahin", ajattelin minä. "Sitä sinä et ole vielä ajatellutkaan. Lapset, lapset!" ja sairaanhoitajattaren istuessa yksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään ja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi.

Kuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä! Kuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä, jonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta äkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja ymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että äiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni pois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään teoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä siitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos äiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän oli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille, että heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin olisivat he nauraneet tai suuttuneet.

Nyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut. Ja meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa kaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan lievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta, joka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli jättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin.

Mutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne saavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti alkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen ruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita kohtauksia.

Lääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi, mutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän makasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut. Lakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä näkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella tavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin nähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina jäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin hänen sanansa: "Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven." Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi nuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun ne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän sen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän olisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko ylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä?

Minä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos vain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa sairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja, jotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää muistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku Elsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla, että hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien tuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman huoneessa.

Sanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää ennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt, ehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä, kun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet levolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä eläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt. Ja minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista, jota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni kaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini. Minä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo unhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut tekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja oman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen kuin auringon säteet polttopisteeseen.

Sillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt harmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon sarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta vapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain ponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista on olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä tiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän mailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin otin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely sielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan puolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli, tuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut onnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin muodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi tuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut ajatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti minun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän kuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti mustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta ja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki muu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä.

Minä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se ei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka makasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen kieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä voinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään, ja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois siitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui hänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin. Siellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni eikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua.

Ja ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä eläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja pirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka säteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli surumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se oli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt muistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut muiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja se päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään. Hän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain surra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi minun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin kuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja kaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen huuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla.

Miksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin koettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa riittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli liikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka tahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä?

Kuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain siksi, ettei näe selvästi?

Ja nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka hän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin piinannut?

Sillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka olivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin sen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken ollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta tähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin sydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti minua ilman häntä.

Sitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä tiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja kauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni ja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet laskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni muuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut voivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua, ainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo vastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa kätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa.

Silloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni jäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia herättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat vuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut:

— Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja poikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille.

Niin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt hengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä ikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän sinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen sanovan:

"Nenne."

Heikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli kumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme käsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta, että olimme jälleen kuulleet hänen sanansa.

Siitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä oli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä ja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin Sven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja tietävän hyväilymme.

Vielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa näkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän kokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista ilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt.

Sitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt, ja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä ja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton tuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman enne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä. Joka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka kerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän ei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa jotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada ilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista katsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen viimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani kuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja katsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin koko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin korvani lähelle hänen suutaan.

Silloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä mikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä vain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan hänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä kukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä:

— Minä… rakastan… niin… paljon… teitä. —

Minä mahdoin huutaa tuskasta. Sillä minä tunsin kädet, jotka tarttuivat minuun ja tukivat minua. Ja huudahdukseni, joka pääsi minulta, oli kuoleva kuullut. Sillä vaimoltani pääsi epätoivoisen tuskainen huudahdus, joka ilmaisi, että hän voi kuulla minua, voimatta laskea elotonta kättään päähäni. Sen äänen minä voin kuulla milloin vain tahdon.

Saadakseen sanotuksi nuo sanat oli hän taistellut tuntikausia. Ja ne sanottuaan vaipui hän rauhaan. Hänen piirteisiinsä ilmestyi rauhaa. Hän ei toivonut mitään enempi eikä pyytänyt enää mitään. Hän oli päättänyt tilinsä mailman kanssa, kun hän ennen kuolemaansa ehti sanoa kuinka hän rakasti poikia ja minua.

Pari tuntia myöhemmin hän sulki silmänsä. Se tapahtui ilman kuolemantaistelua, hiljaa ja levollisesti, niinkuin kynttilä palaa loppuun ja sammuu.

Hän eli omaa elämäänsä ja kuoli omalla kuolemallaan.

Hän oli niin heikko, ettei hänellä ollut mitään kuolemankampailua. Jo ennen hän oli kylliksi kauvan taistellut.

Mutta hän oli kyllin voimakas sanoakseen meille sanansa ennenkuin meni, elääksemme siitä muistosta. Hänen rakkautensa oli voimakkaampi kuin kuolema.

Siunattu olkoon hän!

XIII.

Minä avasin sen kirjeen, joka oli päällimäisenä lapsuuteni pienessä piirongissa Svenin pyhäkössä. Siellä minä luin siitä seuraavaa:

"Minä olen niin monta kertaa puhunut kuolemasta, mutta kerranhan sen täytyy tapahtua. Hän, joka ensin löytää tämän kirjeen, näyttäköön sille tai niille, jotka huolehtivat minun hautauksestani. Oi Jumala, kun minä kirjoitan näitä sanoja — jospa olisin niin lähellä hautaa kuin nämä sanat ovat paperia lähellä. Minähän tahtoisin elää rakkailleni, jotka ovat tehneet minulle enemmän kuin ihmiset voivat tehdä toiselle, ja minä koetan kaikkeni mitä voin. Mutta jos ei se onnistuisi — ja se tuntuu siltä — silloin minä tahtoisin, että minut puetettaisiin valkoiseen pukuuni. Alimmaisessa piirongin laatikossa ovat kaikki liinavaatteet, joita Nenne, minun enkelini käytti. Mutta antakaa niiden seurata minua. Sallikaa niin paljon kuin hänen omaisuuttaan on ja minun arkkuuni mahtuu tulla minun mukaani. Hänen kovilla, pienillä leikki kapineillaankin minä lepäisin pehmeästi —.

    Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa jos
    mahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta.

    Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkä
    voinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta.

Teidän Elsa."

Ja niin hän puettiin valkoisiin vaatteisiinsa, joita, hän oli käyttänyt iloitessaan mailmasta ja kaikesta mitä mailmassa oli. Kaikki tehtiin, niinkuin hän oli toivonutkin ja Svenin pieneen huoneeseen laitettiin hänen viimeinen vuoteensa. Siellä hän makasi suuri musta tukkansa levällään valkealla puvullaan, ja hänen ympärillään oli kaikki kevään kukkaset. Hänen takanaan kohosi tuota pientä akkunaa kohti tulipunainen azalea ja vuoteen päällä riippui vierivieressä keltaisia ruusuja.

Hän näytti vain nukkuvan ja hänen kasvonsa olivat nuortuneet kuollessa.

Niin hän meni Svenin luo, kuten hän itse oli sanonut, ja siksi tämä on "pikku-veikon kirja", joka tuli äidin enkeliksi, joskaan ei niin kuin me olimme toivoneet. Sillä hän otti hänet mennessään mukaansa.

XIV.

Mutta tämä kirja on yhtähyvin kertomus taistelusta kuoleman kanssa. Se on kertomus eräästä miehestä, joka taisteli ja kärsi tappion, mutta joka ei häpeä tappiotaan.

Minä olen matkustanut kauvas sen jälkeen ja minä olen nähnyt paljon ihmisiä. Mutta kaikki on ollut minulle vierasta ja kuollut, kunnes tämä kirja kirjoitettiin. Se kirjoitettiin kirkkaina kesäpäivinä siellä, missä saaristo loppuu ja aava meri aukeaa. Ja sen kirjoitti muuan yksinäinen mies, joka ei enää ole yksinäinen.

Monta pitkää viikkoa hän on katsonut vain merta, joka elämisen arvoisen ihmiselämän lailla ei koskaan ole tyyni. Hän näki siellä raivoavan veden yli vilkkuvan majakoiden tulien ja jos majakoiden vilkkuvat valotkin sammuisivat, niin kuitenkin tuikkivat taivaan tähdet.