The Project Gutenberg eBook of Sateenkaari: Romaani
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sateenkaari: Romaani

Author: Rex Beach

Translator: O. E. Nyman

Release date: June 6, 2021 [eBook #65523]

Language: Finnish

Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATEENKAARI: ROMAANI ***




SATEENKAARI

Romaani


Kirj.

REX BEACH


Englannin kielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.




SISÄLLYS:

     I. Onnen laakso.
    II. Espanjan kulta.
   III. O'Reilly.
    IV. Pahan palkka.
     V. Erämaan ääni.
    VI. Etsintä alkaa.
   VII. Mies, joka tahtoi oppia tuntemaan elämää.
  VIII. Espanjalainen kultaraha.
    IX. Rosvot.
     X. O'Reilly puhuu "risakieltä".
    XI. Kenraalin käsi.
   XII. Kahakka.
  XIII. Pako.
   XIV. Nainen, jolla oli tehtävä.
    XV. Salakuljettajat.
   XVI. Palmujen siimeksessä.
  XVII. Kerjäläisten kaupunki.
 XVIII. Keskustelua ruoasta.
   XIX. Odottamaton löytö.
    XX. Demonion pienokainen.
   XXI. Aarre.
  XXII. Trocha.
 XXIII. Kuolon kaupunki.
  XXIV. Rosa.
   XXV. Aaveiden puutarha.
  XXVI. Kun Cobo seisoi päällään.
 XXVII. Morin kalastaja.
XXVIII. Matkamiehet palaavat.
  XXIX. Mitä tapahtui auringon laskiessa.
   XXX. Huuhkaja ja jänis.




I.

ONNEN LAAKSO.


Yumurin laakson näette ensi kerran todennäköisesti Montserraten
luostarista, johon oppaat, cocheros, vievät teidät mutkittelevaa polkua
pitkin. Pieni kirkko on kapealla, korkealla harjanteella, jonka laelle
kerran päästyänne näette maailman kauneimman näköalan. Merenlahti on
takananne ja syvä rotko oikealla puolellanne, mutta edessänne on Yumuri
-- 'maailman ihanin kolkka', kuten Humboldt sanoo -- todellinen onnen
laakso, paratiisin palanen, joka kiehtoo silmät ja hurmaa mielen.

Laakso on suurempi kuin miltä se ensin näyttää, ja sen läpi virtaava,
polveileva joki kätkeytyy siellä ja täällä tiheän viidakon helmaan
ja katoaa viimein rotkoon, joka on kuin halkeama kauniisti väritetyn
maljan laidassa. Tuntuu kuin paikka olisi aiottu satujen haltioiden
ja hengetärten asunnoksi. Ympäröivien jyrkkien rinteiden väriloisto
hivelee silmää ja tasainen pohja on kuin kauneimman viheriän
kirjokankaan peittämä. Kaikkialla näkyy heleitä täpliä, ja siellä
ja täällä pyrkii jokin alaston vuorenseinämä tahi suunnaton kallion
kieleke turmelemaan paikan sopusointuisen kauneuden. Laajat viljelykset
siintävät edempää ja jokin harmaantunut katto pilkottaa viidakon
vehreydestä.

Mahtavia palmuja kasvaa kaikkialla, yksinään ja ryhmittäin. Niiden
tuuheat lehvät muistuttavat suunnattomia strutsinsulkia ja niiden
solakat rungot ovat sileät ja valkoiset kuin jättiläissorvissa
muovaillut ja sitten posliinisavella sivellyt. Koko Kubassa, lumoavien
näköalojen maassa, ei ole toista Yumuria, eikä luultavasti koko
avarassa maailmassa ole laaksoa, jonka kauneus olisi niin vaihteleva
ja hurmaava. Teidän pitäisi nähdä se illan rauhassa laskevan auringon
punatessa sen rinteet, tahi varhain aamulla, kun yön sumut alkavat
häipyä kuin unten häilyvät utukuvat -- silloin ovat värit heleimmät
-- tahi myrskyn raivotessa, kun se peittyy sadekuuroihin ja palmut
taipuvat melkein maahan vihurien rynnistyksessä. Mutta näettepä Yumurin
mihin päivän- tahi vuodenaikaan hyvänsä, on sen näkeminen saava teidät
onnesta sanattomaksi, ja te vannotte, että paikka on ihanin, minkä
ihmissilmä on konsanaan nähnyt.

Solasta, josta joki laskee laaksoon, näette, Montserraten pyhäkön
luona seisoen, korkean kukkulan, La Cumbren, jonka rinteiltä on
melkein yhtä hurmaava näköala. Oppaanne voi kertoa teille monta
tarinaa upeista kartanoista, jotka kaunistivat vuoren rinteitä siihen
kultaiseen aikaan, jolloin Kuballakin oli oma ylimystönsä. Rakennukset
olivat kauniita roomalaismallisia huviloita, sellaisia, jotka muinoin
reunustivat Via Appian tietä, pieniä marmorista ja Euroopasta tuoduista
jaloista puulajeista tehtyjä palatseja, jotka olivat täynnä mitä
kalleimpia aarteita -- sillä silloiset kubalaiset olivat rikkaita ja
käyttelivät tuhlaten rahojaan. Tämän loiston surumielisiä muistoja on
vieläkin olemassa. Siellä ja täällä tapaa raunioita, joiden katkenneet
marmoripilarit ja aitauksien jäännöksiä koristavat posliinimaljakot
kertovat muinaisesta mahtavuudesta. Oppaanne voi näyttää teille erään
rehevän oranssilehdon, joka on nyt metsittynyt läpitunkemattomaksi
viidakoksi, ja kertoa teille tarinan don Estevan Varonan kauniista
kartanosta ja sen salaisesta aarteesta, pikku Estevanista ja Rosasta,
jotka olivat kaksoissisarukset, ja Sebastianista, jättiläiskokoisesta
orjasta, joka raivostuttuaan kosti kärsimänsä vääryydet ja kuoli
kenellekään ilmaisematta, minne aarre oli kätketty.

Espanjalaisten hallussa olleilla alueilla, etenkin Antillien
saarilla, on paljon tarinoita kätketyistä aarteista, sillä muinoin
olivat ihmiset, varsinkin niillä seuduilla, pakotetut turvautumaan
monenlaisiin merkillisiin keinoihin rikkauksiensa suojelemiseksi.
Noilla tarinoilla on aina ollut merkillinen, kiihoittava viehätysvoima,
ja monet ovat niiden lumoihin jouduttuaan poikenneet hirveimpienkin
rikosten teille aarteita etsiessään. Oli kuin nuo kätketyt rikkaudet
olisivat olleet kirotut, sillä melkeinpä jokaisen, joka niitä himosi,
kävi onnettomasti. Sellainen oli Varonankin aarre. Don Estevan ei ollut
parempi eikä huonompi kuin muutkaan hänen aikalaisensa, ja vaikka osa
hänen kätkeneistään kalleuksista olikin ansaittu orjien hiellä ja
verellä, niin oli suurin osa saatu rehellisin keinoin. Hänen teoillaan
oli niin kauaskantava merkitys ja aarteella, jonka hän kätki, oli niin
tärkeä osa hänen jälkeläistensä kohtaloissa, että lienee paikallaan
hiukan selostaa noita tapahtumia.

       *       *       *       *       *

Donna Rosa Varona eli tuskin niin kauan, että hän ehti kuulla
synnyttäneensä kaksoiset. Don Estevan, joka oli ankara ja tarmokas
mies, otti vastaan tuon musertavan iskun hänen kaltaiselleen henkilölle
ominaisella tavalla. Jättäen polvistuneen papin ja lapsosia hoitelevan
lääkärin, hän astui haikeasti itkevien orjanaisten ohi ilta-auringon
valaisemalle kuistille. Edempää, neekerien majoista, kuului myös
äänekästä valitusta, sillä donna Rosaa olivat kaikki rakastaneet ja
tieto hänen kuolemastaan oli levinnyt nopeasti.

Don Estevan oli itsekäs luonne ja sentähden sekoittui nyt kiivas viha
hänen suruunsa. Miksi oli näin käynyt? mietti hän. Millä oli hän
tämmöisen iskun ansainnut? Eikö hän ollut antanut kirkolle runsaat
lahjat? Eikö hän ollut käynyt jalkaisin Montserraten luostarissa ja
antanut uhrilahjaksi korvarenkaat, kaulakoristeen ja ristin, jotka
kaikki oli tehty kauneimmista ja puhtaimmista timanteista? Eikö
hän ollut polvillaan rukoillut rakkaan puolisonsa edestä ja sitten
luovuttanut lahjansa pyhän neitsyen kuvalle kuten Loyola aseensa?
Don Estevan rypisti kulmiaan, sillä jalokivet olivat olleet hänen
kallisarvoisimpansa ja olisivat varmaankin riittäneet korvaamaan pyhän
neitsyen vaivat, jos tämä olisi suvainnut kuulla hänen rukouksensa.
Ne olivat ainakin viidentuhannen peson arvoiset -- siis viiden orjan
hinta. Hänen parhaat viisi naimaiässä olevaa ja taloustoimiin opetettua
neekerityttöänsä vastasivat juuri tuota summaa. Johan tämä oli vallan
kohtuutonta! Don Estevan tunsi rahan yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja
hän vannoi, ettei hän enää antaisi kirkolle mitään lahjoja.

Hän katsahti ylös synkistä mietteistään ja näki edessään
jättiläismäisen paljasjalkaisen neekerin. Orja oli keski-ikäinen ja
hänen villatukkansa alkoi harmaantua, mutta hänen vartalonsa oli
ryhdikäs ja sopusuhtainen ja puuvillakankaasta tehdyn puvun verhoamat
lihakset olivat sileät ja täyteläiset kuin nuorukaisen. Mustilla
kasvoilla kuvastui sanomaton suru.

"Herra, onko totta, että donna Rosa --" alkoi hän.

"Niin, hän on kuollut, Sebastian", nyökkäsi don Estevan väsyneesti.

Sebastian seisoi liikkumattomana koettaen voittaa liikutuksensa ja
suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Vihdoin hän sanoi: "Hän
oli liian hyvä tähän maailmaan. Jumala oli kateellinen ja vei hänet
paratiisiin."

"Paratiisiin!" huudahti don Estevan. "Eikö tämä ole paratiisi?" ja hän
katsoi salamoivin silmin ympärilleen. "Katso Yumuria tuolla! Luuletko,
että taivaassa saa nähdä sen kauniimpaa? Katso tuonne!" ja hän viittasi
satamaan kaukana alhaalla, jossa laivojen purjeet kuvastuivat meren
välkkyvään kalvoon. Lahden toisella puolen siinsi korkea vuoristo
parinkymmenen penikulman päässä. [Tässä kirjassa puhutaan vain
englanninpenikulmista.] Kääntyen etelään päin Don Estevan näki koko
San Juanin laakson aina mahtavaan Pan Matanzan harjanteeseen saakka,
mikä oli todellakin suurenmoinen näky. Hetkisen kuluttua hän suuntasi
katseensa, kuten aina ennenkin, jälleen Yumuria, onnen laaksoa kohti.

"Todellakin paratiisi!" mutisi hän. "Minä annoin hänelle kaikki.
Kuolemallaan hän ei voittanut mitään."

"Aivan niin, herra", sanoi Sebastian vakavasti. "Hänellä oli kaikki,
mitä naisen sydän voi konsanaan toivoa, ja lahjoittamalla teille
lapset hän palkitsi hyvyytenne. Olette menettänyt hänet, mutta hän
jätti teille perinnön, tytön, josta kasvaa toinen donna Rosa. Surin
kerran, kuten te nyt surette, sillä vaimoni kuoli lapseni syntyessä.
Muistatteko? Mutta tyttäreni elää ja hän on vanhuuteni ilo. Sitä
vartenhan lapset syntyvätkin." Hän vaikeni ja tietämättä oikein, miten
asiansa esittää, hän kohotteli jalkojaan ja kaiveli hiekkaa mustilla
varpaillaan. "Herra", sanoi hän vihdoin hitaasti, "eräs seikka johtui
mieleeni. Tahtoisin tietää --"

"Mitä sitten?" keskeytti Estevan lyhyesti.

"Puhuiko donna Rosa kenellekään salaisuudesta? Noille papeille tahi
lääkäreille, tehän ymmärrätte?"

"Ei."

"Siis me olemme ainoat, jotka tietävät sen?"

"Niin, ellet ole lörpötellyt."

"Herra!" Sebastian suoristausi ja hänen mustilla kasvoillaan kiivastui
todellinen arvokkuus.

"Ymmärrä, Sebastian, että koko omaisuuteni on tuossa kätkössä --
kaikki, yksinpä asiakirjatkin, joilla voin todistaa omistusoikeuteni
tiluksiini. Jos pelkäisin sinun pettävän minut, käskisin reväistä
kielen suustasi ja puhkaista silmäsi."

"Tunnette minut, herra", vastasi musta mies koruttomasti. "Tiedätte,
että olen uskollinen. Mutta tämä salaisuus painaa vanhoja hartioitani
kovin, herra, ja minä olen ajatellut -- ajat ovat levottomat ja kuolema
tulee varoituksetta. Olette maakunnan rikkain mies, don Estevan, ja
hallituksen virkamiehet ovat konnia. Ajatellaanpa, että kuolisitte?
Entä sitten?"

"He ovat kansalaisiani", virkkoi don Estevan hetken tuumittuaan, "mutta
siitä huolimatta kirottuja roistoja. Kun lapseni ovat päässeet siihen
ikään, että he voivat säilyttää salaisuuden, niin kerrottakoon asia
heille. Jos olen kuollut, niin jää tehtävä sinulle. Mene nyt; puhumme
asiasta myöhemmin."

Sebastian poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Kotimatkalla
hän poikkesi katsomaan lähellä olevaa kivilouhimoa, josta kaikki
tarvittavat rakennuskivet oli murrettu. Siellä hän oli työskennellyt
melkein koko ikänsä, ja kun rakennukset oli saatu valmiiksi, oli hän
kaivanut louhimon pohjaan syvän kaivon, jonka jääkylmä ja kirkas vesi
kumpuili jostakin maanalaisesta lähteestä. Ympäristön hän oli sitten
omin käsin raivannut ja siistinyt, niin että vanha kivilouhimo oli nyt
Varonan kartanon kaunein paikka. Kaivon suulla kasvoi palmuja, oranssi-
ja tamarindipuita ja louhimon seinämillä rehoittivat villiviini ja
muhkeat sananjalat. Sebastian oli aina huolehtinut paikan kauneudesta,
ja vanhasta tottumuksesta hän suuntasi askeleensa nytkin sinne.

Hämärässä hän kohtasi päällysmies Pancho Cueton. Tämä oli
nuorenpuoleinen kapeakasvoinen mies, jonka tummat ja pistävät silmät
olivat hyvin lähellä toisiaan. Nähtyään Sebastianin sanoi hän:

"No, don Estevan on vihdoinkin saanut perillisen?"

Orja pyyhkäisi silmiään suurella, ruskealla kädellään ja vastasi
kunnioittavasti:

"Niin on, don Pancho. Kaksi pientä enkeliä, pojan ja tytön." Rypistäen
harmaita kulmakarvojaan tuskaisesti hän jatkoi: "Donna Rosa oli
pyhimys. Taivaassa riemuitaan varmaankin suuresti hänen tulostaan. Vai
mitä te luulette?"

"Eiköhän", vastasi Cueto. "Don Estevan suree häntä suuresti, mutta
tohdinpa melkein vannoakin, että jonkun ajan kuluttua hän menee uusiin
naimisiin. Ja miksi ei hän sitä tekisi? Jokainenhan tietää, kuinka
rikas hän on. Kubassa ei ole naista, joka ei olisi kuullut hänen
aarteestansa."

"Mistä aarteesta?" kysyi Sebastian.

Cueton tummat silmät välähtivät harmistuneesti.

"Kylläpä sinä olet olevinasi varovainen", sanoi hän sitten nauraen.
"Eipä ihme, että hän luottaakin sinuun. Mutta luuletko sinä, ettei
minulla ole silmiä eikä korvia? Hyvä Sebastian, sinä tunnet kyllä
salaisuuden ja tiedät enemmän asioita kuin don Estevan haluaisikaan.
Älä nyt teeskentele."

Sebastianin kasvot olivat kuin ebenpuusta veistetyt.

"Mitä tuohon aarteeseen mahtanee kuulua?" kysyi hän. "En ole
milloinkaan kuullut siitä puhuttavan."

"Kultaa, jalokiviä, hopeaharkkoja ja kalliita koristeita", vastasi
Cueto ojentaen päänsä eteenpäin. Hänen sieraimensa värisivät ja hampaat
loistivat hämärässä. "Tiedät sen aivan hyvin. Älä koetakaan kieltää.
Enhän ole hullu. Mihin joutuvat orjatytöistä saadut rahat? Entä
sokerista ansaitut summat? Aseisiinko kapinallisille ehkä? Eikö mitä.
Don Estevan kätkee rahat, ja sinä olet hänen apulaisensa. Hän lienee
satumaisen rikas tätä nykyä. Etkö ole milloinkaan ajatellut, että
yhdellä jalokivikoristeella tahi pienellä kultakasalla voisit ostaa
vapautesi?"

"Don Estevan on luvannut vapauttaa minut ja tyttäreni", vastasi
Sebastian koetettuaan pari kertaa keskeyttää Cueton intohimoisen puheen.

"Niinkö?" Päällysmies oli ilmeisesti hämmästynyt. "Sitä en lainkaan
tiennyt". Hetkisen kuluttua hän purskahti nauruun. "Ja sitten sinä
vielä tahdot uskotella, ettet tiedä aarteesta mitään. Ha! Ha! Olet
kunnon poika, Sebastian, ja niin olen minäkin. Minä vallan ihailen
sinua. Olemme molemmat isännällemme uskolliset, eikö niin? Tyttäresi
Evangelina on viehättävä tyttö", Cueton kasvojen ilme koveni, "ja
täysikasvuiseksi tultuaan maksetaan hänestä enemmän kuin sinusta,
hänen isästään. Älä millään muotoa unhota, että don Estevan on ennen
kaikkea liikemies. Ole varuillasi, Sebastian. Eräänä kauniina päivänä
voi joku tarjota hänestä niin suuren hinnan, että don Estevan unhottaa
lupauksensa ja -- myy hänet."

"Evangelinaa hän ei milloinkaan myy!" huudahti Sebastian käheästi, ja
hänen silmänvalkuaisensa välähtivät hämärässä.

"Eipä tietenkään", nauroi Cueto. "Hän ei ehkä tohtisi? No niin, minähän
vain kiusoittelen sinua. Mutta sinä olet ilmaissut itsesi, näetkös.
Huomaan kaikesta, että tiedät aarteesta."

"Tiedän vain yhden asian", sanoi orja hitaasti suoristautuen, "ja se
on, että olen uskollinen don Estevanille." Hän kääntyi ja poistui
Pancho Cueton jäädessä tuijottamaan miettiväisesti hänen jälkeensä.

Vaimonsa kuoleman ja lastensa syntymisen jälkeen pysytteli don Estevan
kuten ennenkin mahdollisimman erillään valtiollisesta elämästä. Hän
ei tahtonut joutua selkkauksiin espanjalaisten viranomaisten kanssa,
jotka hallitsivat saarta, eikä hän myöskään tahtonut täydellisesti
erottautua naapureistaan, jotka kapinoivat hallituksen mielivaltaa
ja häikäilemätöntä sortoa vastaan. Tämä ei ollut suinkaan helppoa,
sillä hallituksen virkamiehet olivat kauttaaltaan turmeltunutta ja
tunnotonta väkeä, ja maan syntyperäiset asukkaat olivat melkein kaikki
joko julkisesti tahi salaisesti saaren itäosassa puhjenneen kapinan
kannattajia. Don Estevan luovi varovasti molempien puolueiden välissä
kartuttaen omaisuuttaan orjien kasvatuksella ja sokerin viljelyksellä.
Orjien kysyntä lisääntyi päivä päivältä, kun neekerien maahantuonti oli
käynyt mahdottomaksi, ja sokerin viljelys tuotti hyvin, joten Pancho
Cueto saattoi täydellä syyllä ihmetellä, mihin rahat mahtoivat joutua.

Kaksoiset, Estevan ja Rosa, kasvoivat ja varttuivat vuosi vuodelta ja
olivat Sebastianin ja Evangelinan, joiden hoitoon heidät oli uskottu,
ylpeys ja ilo. Evangelina, tuo nuori neekerityttö, oli täysikasvuiseksi
tultuaan seudun kaunein ja viehättävin orjatar, ja joka kerta kun
Sebastian katseli häntä, kiitti hän Jumalaa onnestaan.

Eräänä päivänä meni don Estevan sitten uudelleen naimisiin ja donna
Isabel, eräs Havannan kuuluisa kaunotar, muutti asumaan Varonan
kartanoon. Tuo vaatimattomien vanhempien kunnianhimoinen tytär oli
usein kuullut puhuttavan La Cumbren salaperäisestä aarteesta, ja hän
oli lakkaamatta ajatellut sitä.

Suuria juhlallisuuksia pidettiin ja paikkakunnan espanjalaiset
virkamiehet ja Matanzan ja seudun huomatuimmat kansalaiset kävivät
toivottamassa tervetuloa don Estevanin kauniille puolisolle. Mutta
kuherruskuukausien ensimmäisen hehkun jäähdyttyä alkoi onnellinen
aviomies pelätä tehneensä suuren erehdyksen. Donna Isabel oli, hän
huomasi, sekä turhamainen että itsekäs. Hän ei vaatinut ainoastaan
suurinta ylellisyyttä ja loistoa, vaan vaati myös mitä itsepintaisimmin
saada tietää miehensä kaikki raha-asiat.

Don Estevan ei ollut enää nuori. Hän oli ajan oloon kovettunut ja
käynyt epäluuloiseksi ja huomattuaan joutuneensa omanvoitonpyyntöisen
naisen pauloihin hän alkoi tuntea tätä kohtaan mitä suurinta
katkeruutta. Donna Isabelin uteliaisuus harmitti häntä, ja hän sanoi
aivan suoraan, ettei hänellä ollut mitään rikkauksia. Hän koetti
todellakin aivan ärsyttävällä viattomuudella saada puolisonsa uskomaan,
että hän oli aivan varaton. Mutta Isabelia ei petetty niin helposti.
Huomattuaan, etteivät hänen metkunsa ja kiemailunsa hyödyttäneet
mitään, hän joutui vihan vimmoihin ja myrskyisä kohtaus -- sarjan
ensimmäinen -- seurasi. Hän ei voinut saada rauhaa, ennenkuin hän sai
tietää, miten aarteen laita oli. Rajattomassa ahneudessaan hän aivan
vapisi himosta saada tunnustella kultaa täynnä olevien pussien painoa
ja nähdä jalokivien salamoivan povellaan. Hänen omanvoitonpyynnön
vallitsema mielensä kuvitteli lopulta nuo salaperäiset rikkaudet
moninkertaisiksi ja don Estevanin vastarinnan aiheuttama närkästys
syveni vähitellen intohimoiseksi vihaksi.

Hän tutki kartanon joka sopen, milloin hänellä vain oli tilaisuutta,
mutta ei löytänyt mitään, ja vihdoin salaisuus valtasi kaikki hänen
ajatuksensakin. Hän etsi pimeimmätkin nurkat, kyseli orjilta ja öisin
hän makasi valveilla kuunnellen don Estevanin hengitystä, toivossa,
että tämä ilmaisisi salaisuuden unissaan. Tämmöinen elämä oli miehelle
luonnollisesti hyvin tukalaa, mutta mitä kiihkeämmin donna Isabel
ahdisti häntä, sitä lujemmin hän päätti olla ilmaisematta mitään.
Sivullisten läsnäollessa he olivat aina mitä sopusointuisin aviopari,
sillä he olivat ylpeitä, ja Varonan perhe oli seudun arvokkaimpia,
mutta heidän yksityiselämänsä paheni pahenemistaan. Vihdoin oltiin
niin pitkällä, että he olivat täydellisesti vihamielisellä kannalla
toisiinsa nähden. Heillä ei ollut toisilleen ainoaakaan ystävällistä
sanaa. Donna Isabel lateli vain soimauksia ja yltyi tämän tästä
vihan vimmoihin, ja don Estevan ivasi häntä sillä, ettei hän ollut
viekkaudestaan huolimatta päässyt toiveidensa perille.

Tarina Varonan aarteesta unhottui vähitellen kokonaan tahi joutui
satujen joukkoon. Vain donna Isabel, joka puolisonsa vaitiolosta
huolimatta oli saanut tietää yhtä ja toista, ja Pancho Cueto, joka
teki omat johtopäätöksensä isäntänsä suurista tuloista, pitivät asian
visusti muistissaan. Päällysmies oli kärsivällinen. Hän seurasi
mielenkiinnolla isäntäväkensä eripuraisuuden kehitystä ja aikoi hyötyä
siitä sopivan tilaisuuden sattuessa.

Oli aivan luonnollista sellaisten olosuhteiden vallitessa, että
donna Isabel alkoi vihata lapsipuoliaan -- don Estevan oli sanonut
suoraan, että lapset perisivät hänen koko omaisuutensa. Ajatus, ettei
hän lopultakaan saisi hituistakaan aarteesta, jonka tähden hän oli
uhrannut nuoruutensa ja kauneutensa, sai donna Isabelin aivan hulluuden
rajoille, ja kuten voidaan ajatellakin, kohdistui hänen raivonsa niin
ollen pienokaisiin. Vanhaa Sebastianiakin ja hänen tytärtään hän alkoi
vihata ja saipa Evangelinan sulhanenkin, eräs Asensio-niminen orja,
tuntea hänen kyntensä.

Syy, miksi Sebastianilla oli niin paljon etuoikeuksia, oli pian
selvennyt donna Isabelille, ja hän oli ensin koettanut kaikin
mahdollisin keinoin voittaa vanhuksen luottamuksen. Mutta turhaan.
Sebastian oli luja kuin tammi, joka kestää kesän helteet ja talven
myrskyt, eivätkä donna Isabelin juonet ja imartelut hyödyttäneet mitään.

Orjan uskollisuus raivostutti häntä, ja hän päätti tehdä kaikkensa
rikkoakseen tämän ja don Estevanin hyvät välit.

Donna Isabel oli tarmokas. Hän alkoi kaikin keinoin vainota
Evangelinaa, mutta vasta kuukausien kuluttuahan uskalsi ehdottaa don
Estevanille, että tämä myisi tytön. Don Estevan kieltäytyi tietysti
jyrkästi. Hän sanoi pitävänsä Sebastianin tyttärestä niin paljon, ettei
hän voinut sellaista ajatellakaan.

"Siinäpä se on", ivasi donna Isabel. "Tyttöhän onkin nuori ja kaunis.
Taidat olla aivan ra --"

Don Estevan kykeni vaivoin pidättämään kirouksen. "Erehdyt", sanoi hän
jäykästi. "Sebastian on palvellut minua uskollisesti ja Evangelina on
lasteni leikkitoveri. Hän on hyvä heitä kohtaan ja on ollut heille
äidin asemassa enemmän kuin sinä konsanaan."

"Ja senkö tähden sinä puet hänet niin hienosti? Joutavaa puhetta",
sanoi Isabel heilauttaen kaunista, tummaa päätänsä. "Näen kyllä, mitä
ympärilläni tapahtuu. Enhän ole sokea. Tämäpä on vasta kaunis juttu,
kun ystäväsi saavat kuulla sen. Tyttö, musta kuin sysi, ja sinä --"

"_Vaimo_!" karjaisi don Estevan. "Hillitse ajoissa myrkyllinen kielesi!"

"Tuota lutkaa en kärsi enää talossani!" kirkui donna Isabel.

"_Sinunko_ talossasi?" huusi don Estevan suunniltaan raivosta, johon
donna Isabelin mielettömät syytökset olivat hänet saattaneet. "Sinunko
talossasi? Millä oikeudella sanot tätä taloa omaksesi?"

"Olenhan puolisosi."

"Kirous ja kuolema! Niin -- puolisoni -- uhriinsa imeytynyt iilimato
sinä olet. Imet vereni kuiviin!"

"Veresi?" nauroi donna Isabel kimeästi. "Eihän sinussa ole tippaakaan
verta. Suonissasi on vain sappea. Olet kurja saituri!"

"Saituri ja saituri! Tuota sanaa en kärsi enää kauemmin. Etkö keksi jo
muuta, jolla voisit minua ärsyttää? Tunnusta suoraan, että otit minut
vain rahojeni tähden!" ärjyi don Estevan.

"Tietysti. Sehän on selvää. Luuletko, että minun kaltaiseni kaunotar
olisi muutoin sinusta huolinut? Erehdyin kuitenkin suuresti."

"Verenimijä!"

"Olin mikä hyvänsä, mutta tässä talossa aion hallita, enkä anna
paksuhuulisen neekerin häväistä itseäni. Näkeehän sen jo päältäpäinkin,
mikä hän on. Hän on julkea ja hävytön. Hän nauraa minulle, mutta
naurakoon vain. Sittenpähän saavat ystäväsi nauraa sinulle ja oikein
kyllikseen."

"Vaiti!" karjaisi don Estevan.

"Myy hänet."

"En."

"Myy hänet, taikka --"

Uhkauksen loppua odottamatta don Estevan syöksyi huoneesta, heittäytyi
satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa Sateenkaari-kaupunkiin, jossa hän
vietti yön juoden ja pelaten. Mutta hän ei myynyt Evangelinaa.

Seuraavina viikkoina sattui monta samanlaista kohtausta, ja mitä
onnettomammaksi kotielämä kehittyi, sitä useammin don Estevan haki
seuraa muualta. Hän joi ja pelasi ja tuoden usein ystävänsä mukanaan
hän koetti unhottaa onnettoman kotielämänsä meluisissa juomingeissa.

Mutta hänen vaimollaan oli siitä huolimatta riittävästi tilaisuuksia
ärsyttää häntä viittauksilla orjatyttöön ja katkeroittaa hänen mielensä
ainaisilla syytöksillä ja soimauksilla.




II.

ESPANJAN KULTA.


Kaksoiset olivat seitsemän vuoden vanhat, kun donna Isabelin juonet
kantoivat ensimmäisen katkeran hedelmänsä, ja tapaus sattui eräänä
yönä, kun don Estevan melusi kotonaan espanjalaisine ystävineen.
Pikku Rosa oli herännyt isänsä vieraiden nauruun ja huutoihin ja
häntä pelotti, sillä äänissä oli jotakin vierasta ja outoa. Hiipien
viereiseen huoneeseen hän herätti veljensä, ja yhdessä he sitten
kuuntelivat.

Don Mario de Castaño esitti jonkun laulun, jonka sanoja ei kuulunut,
mutta jota tervehdittiin myrskyisin huudoin. Äänistä sisarukset
tunsivat don Pablo Pezan, jonka muhkeata, mustaa partaa he olivat usein
ihmetelleet, ja eversti Mendoza y Linareksen, jolla oli epäilemättä
loistava univormunsa yllään. Lapset tunsivat vieraat hyvin, mutta siitä
huolimatta alkoi Rosa nyyhkyttää, ja kun Estevan koetti lohduttaa
häntä, vapisi hänenkin äänensä pelosta.

Siinä värjötellessään he kuulivat jonkun itkevän. Sitten kuului
käytävästä kiireisiä askeleita ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi
Evangelina huoneeseen. Hän huomasi heti vuoteella istuvat kaksi pientä
valkoista olentoa, sillä ulkona oli kirkas kuutamo.

"Oi, pieni herrani ja pieni valtijattareni!" nyyhkytti hän heittäytyen
polvilleen. "Tahdottehan pelastaa minut? Mehän rakastamme toisiamme,
eikö niin? Mikä hirveä rikos tämä onkaan? Sanokaa, että tahdotte
pelastaa minut!" Hän oli aivan suunniltaan ja hänen äänensä oli käheä
ja tuskan sortama. Käsiään väännellen hän heilutti ruumistaan puoleen
ja toiseen, painautui suonen vedon tapaisesti sisaruksia vasten ja
suuteli näiden vaatteita.

"Mitä on tapahtunut? Kuka on ollut sinulle paha?" sopertelivat lapset
pelästyksestään huolimatta.

"Don Pablo Peza", itki tyttö. "Isänne on myynyt minut hänelle --
menetti korttipelissä. Isäni, Sebastian, ei usko sitä. Hän rukoilee. Ja
Asensio -- oi, Jumalani! Eiväthän he voi millään minua auttaa! Vain te
voitte pelastaa minut. Ettehän anna don Pablon viedä minua? Se tappaisi
minut."

"Odotahan!" Estevan kiipesi vuoteestaan. "Älä itke enää; kerron isälle,
ettet pidä don Pablosta."

"Minä tulen mukaasi", huusi Rosa seuraten veljensä esimerkkiä.
"Käskemme don Pablon mennä kotiinsa ja jättää Evangelinamme rauhaan."

"Te siunatut lapset! Mutta mahtanevatko he välittää sanoistanne?"
valitti orja.

"Isä tekee kaikki, mitä pyydämme", vastasivat lapset luottavasti.
"Jos hän suuttuu, niin tulemme heti takaisin ja kätkemme sinut tuohon
suureen vaatesäiliöön, josta ei kukaan kuunaan sinua löydä." Ja käsi
kädessä ja pitkiä yöpaitojaan kannattaen sisarukset menivät sitten
käytävän läpi huoneeseen, josta nauru ja huudot kuuluivat.

Don Mario de Castaño, joka istui ovea vastapäätä, keskeytti vallattoman
laulunsa ja huudahti: "Hyvä Jumala ja kaikki pyhimykset! Mitä näenkään?"

Toiset katsahtivat ovelle ja purskahtivat nauruun nähdessään
tupakansavun keskeltä häämöttävän kaksi lapsukaista, jotka olivat
toistensa näköiset kuin kaksi marjaa. Valoisaan huoneeseen jouduttuaan
räpyttelivät pienokaiset silmiään kuin kaksi pientä huuhkajaa, ja
heidän ilmeinen hämminkinsä huvitti vieraita suuresti.

"Sanoinhan, että herätät koko talon", rähisi joku don Mariolle.

"Kaksi taivaan keruubia", huudahti toinen.

"Malja Estevanin suloisille lapsille", säesti kolmas.

Mutta isä nojautui eteenpäin kulmat rypyssä.

"Mitä nyt, rakkaani?" kysyi hän sameasti. "Kiiruhtakaa takaisin
vuoteillenne. Täällä ette voi olla."

"Rakastamme Evangelinaa", sanoivat sisarukset, "etkä saa antaa don
Pablon viedä häntä."

"Evangelinaako?"

"Niin. Pidämme hänestä -- hän leikkii joka päivä kanssamme -- tahdomme
pitää hänet täällä -- hän on meidän."

He olivat tottuneet saamaan tahtonsa heti täytetyksi, ja sentähden he
puhuivat ensin hyvin käskevästi, mutta nähdessään isän synkät kasvot
heidän äänensä alkoivat väristä kiihtymyksestä ja pelostakin.

"Menkää vuoteillenne, rakkaani", sanoi don Estevan vihdoin lyhyesti.

"Me tahdomme Evangelinan. Hän on meidän", huusivat lapset itsepäisesti
yhteen ääneen.

"Onko asian laita niin?" sanoi don Pablo nauraen täyttä kurkkua.
"Sittenpä taidan menettää voittoni. Antakaa nyt molemmat minulle
suukkonen, niin katsotaan, mitä voitaisiin tehdä."

Mutta lapset näkivät, että don Pablon kasvot olivat oudon punaiset ja
hänen muhkea partansa viinin kostuttama, ja sentähden he siirtyivät
epäröiden etemmäksi.

"Älkää välittäkö näiden lörpötyksistä!" ärjäisi don Estevan hänelle.
"Voititte pelin rehellisesti ja sillä hyvä."

"Evangelina on meidän", toistivat pienokaiset vielä kerran, mutta
silloin isä julmistui.

"No perhana!" huusi hän nousten. "Uneksinko minä, vai ettekö te
todellakaan aio totella? Vuoteillenne ja paikalla!" Kun lapset vieläkin
epäröivät, meni hän ovelle ja sanoi: "Hoi! Isabel; tulehan tänne,
rakkaani, ja vie nämä pikkupaholaiset nukkumaan. Vai täytyykö minun
omin käsin opettaa heille kuuliaisuutta? Tämäpä on todellakin kaunista!
Saavatko he harhailla öisin ympäri taloa ja hankkia siten kuumeen
itselleen?"

Äitipuolen nimen mainitseminenkin oli kylliksi Rosalle ja Estevanille.
He kiiruhtivat matkaansa, minkä jaloista pääsivät, ja kun donna Isabel
tuli hetkistä myöhemmin heitä katsomaan, olivat he jo vuoteissaan ja
nukkuvinaan. Evangelina kyyrötti eräässä nurkassa. Isabel oli kuullut
vedonlyönnin ja hänen musta sydämensä riemuitsi. Ilkkuen hän riuhtaisi
neekeritytön seisoalleen, ja läjähtävä korvapuusti lennätti tämän
huoneesta. Sitten hän kääntyi jälleen sisarusten puoleen ja poistui.
Hänen mentyään he itkivät kauan ja katkerasti sekä Evangelinan, jota he
rakastivat, että itsensäkin tähden.

Sillä aikaa oli don Mario jälleen aloittanut laulunsa.

Aamu sarasti jo, kun don Estevan hyvästeli vieraitaan talonsa
rappusilla. Tätä hetkeä oli Sebastian-parka, joka oli aivan suunniltaan
surusta, odottanut monta pitkää tuntia, ja astuen esiin rappusten
pimennosta hän heittäytyi nyt maahan herransa eteen ja rukoili
liikuttavasti Evangelinan edestä.

"_Caramba_!" kiroili don Pablo, joka oli aikalailla päihtynyt. "Olenpa
tainnut voittaa oikean aarteen. Tyttöhän voi olla enemmän kuin tuhannen
peson arvoinen ja siinä tapauksessa voitte väittää, että olen tehnyt
teille vääryyttä, don Estevan."

"Eikö mitä. Hän on vain tavallinen orja. Vaimoni ei pidä hänestä ja
sentähden olin päättänyt toimittaa hänet pois talostani. Voititte pelin
ja tyttö on nyt teidän", vastasi don Estevan kylmästi.

"Lähettäkää hänet sitten luokseni. Naitan hänet kuskilleni
Salvadorille, joka on vahvin mieheni."

Sebastian nousi huudahtaen seisoalleen. "Herra!" sanoi hän. "Älkää --"

"Vaiti!" ärjäisi don Estevan. Väkijuomat tekivät hänet aina rajuksi ja
riidanhaluiseksi, mutta nyt oli niiden vaikutus tuntuvien pelihäviöiden
tähden moninverroin ärsyttävämpi. "Mitä tämä merkitsee?" karjui hän.
"Mene töihisi!"

Mutta ollen aivan suunniltaan mielikarvaudesta ei Sebastian totellut.
"Hän on ainoa lapseni. Te lupasitte vapauttaa hänet. Minä varoitan
teitä --."

"Mitä!" Don Estevan astahti eteenpäin ja tuijotti orjaan liekehtivin
silmin. Hän tiesi kyllä tehneensä väärin, kun oli pannut tytön
pelivoitoksi, ja hän tiesi myös, että hän katuisi tekoaan humalasta
selvittyään, mutta nyt tämä tietoisuus saattoi hänet yhä suurempaan
raivoon. "Varoitatko sinä minua? Ja mistä?" huusi hän.

Kukaan ei voi oikein tarkoin sanoa, mitä sitten tapahtui. Sebastian
kohotti kätensä korkealle -- liikkeellään hän ikäänkuin tahtoi
kutsua taivaat todistamaan, miten kauan hän oli uskollisesti
herraansa palvellut -- mutta don Pablo ymmärsi hänet väärin ja iski
ratsupiiskallaan vanhusta selkään huudahtaen:

"Alallasi!"

Sebastian värähti kiireestä kantapäähän. Pyörähtäen ympäri hän tarttui
don Pablon ranteeseen, ja väänsi piiskan hänen kädestään, ja ote oli
niin kiinteä, että tuo väkevä espanjalainen parahti tuskasta.

Tämä vieraan loukkaus sai don Estevanin silmittömään raivoon.

"Pancho!" huusi hän. "Tänne, Pancho!" Ja päällysmiehen kiiruhdettua
paikalle selitti hän: "Tuo hullu on vaarallinen. Hän aikoi käydä don
Pablon ja minun kimppuun." Sebastian koetti saada äänensä kuuluviin,
mutta turhaan. "Sido hänet tuohon ikkunaa peittävään rautaristikkoon",
käski don Estevan, joka oli vieläkin aivan mieletön raivosta, "ja anna
ruoskasi vinkua. Kiiruhda, mies!"

Sebastianilla ei ollut aikaa tointua hämmästyksestään, ja sanottavampaa
vastarintaa tekemättä hän antoi kahlehtia kätensä vanhanaikaisilla
raskailla käsikahleilla korkealle ikkunan ristikkoon. Maailma pyöri
hänen silmissään, ja hän luuli näkevänsä vain pahaa unta.

Cueton raskas ruoska heilui ja iskujen läjähdykset kaikuivat kautta
koko talon kutsuen paikalle muiden muassa donna Isabelinkin, joka
tyytyväisesti hymyillen katseli näytelmää ikkunaluukkujen raosta.

Sebastian ei valittanut. Hän kääntyi isäntäänsä päin ja hänen
kasvoillaan kuvastui sanomaton suru ja hämmästys. Ruoska puri syvään
iskien veren vuotamaan joka lyönnillä, mutta siitä huolimatta olivat
uhrin sieluntuskat suuremmat kuin ruumiilliset kärsimykset. Hänen koko
olemuksensa oli niin perinpohjin järkytetty, ettei hän voinut tuntea
ruumiillista kipua. Evangelina, hänen lapsensa, oli myyty, hänen
uskollisuutensa oli näin palkittu, don Estevan, hänen ylpeytensä, oli
kääntynyt häntä vastaan -- enempää ei hänen yksinkertainen mielensä
voinut enää kestää. Vähitellen alkoi kuitenkin kaikki tämä huutava
vääryys raivostuttaa häntä ja synkkä viha alkoi liekehtiä hänen
sisimmässään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hänen koko ruumiinsa
vavahteli alkuperäisten, villien vaistojen temmellyksessä.

"Riittää jo, Cueto!" huudahti don Estevan hetkisen kuluttua. "Jätä
hänet siihen ja pitäkööt kärpäset lopusta huolen. Ne kyllä saavat hänet
muistamaan hävyttömyytensä."

Vieraat lähtivät ja don Estevan hoiperteli sisään ja paneutui nukkumaan.

Sebastian seisoi koko aamun kädet ristikkoon kahlehdittuina. Aurinko
paahtoi yhä tulisemmin hänen raadeltuun selkäänsä, veri kuivui ja
maksoittui, ja Cueton ruoskan iskemille syville haavoille kokoontui
kärpäsiä kuin pilveä.

Ennen lähtöään don Pablon luo tuli Evangelina heittämään isälleen
tuskalliset jäähyväiset, ja vielä kauan hänen mentyään seisoi vanhus
paikoillaan aivan liikkumattomana ja tunnottomana. Hän tuskin
hengittikään. Muut orjat eivät tohtineet lähestyä häntä myötätuntoaan
osoittaakseen. Kauhu sydämessä he kiiruhtivat ohitse ja käänsivät
päänsä poispäin.

Kello yhdeksän don Estevan nousi, sillä hänen rasittuneet hermonsa,
tahi ehkä se oli hänen omatuntonsa, eivät suoneet hänelle hetkenkään
lepoa. Hän oli vielä juovuksissa ja yhtä raju kuin aamullakin ja
sentähden hän ei ollut hevosensa selkään noustessaan lainkaan
näkevinään ikkunaristikkoon kahlehdittua olentoa. Sebastian oli
kiintynyt isäntäänsä koiran uskollisuudella ja oli kärsinyt
rangaistuksen kuin koira ollen sen johdosta enemmän hämmästynyt kuin
vihainen, mutta tämä tarkoituksellinen ja tunteeton välinpitämättömyys
sytytti vanhuksen sydämessä palon, joka oli kuumempi ja tulisempi kuin
hänen kärpästen peittämien haavojensa polte. Hänellä oli hirveä jano,
mutta se oli kuitenkin lievin hänen tuskistaan.

Iltapäivällä neekeri kuuli jonkun puhuttelevan häntä ikkunasta, jonka
ristikkoa vasten hän nojasi. Puhuja oli donna Isabel. Odotettuaan,
kunnes hän tiesi neekerin olevan kärsimyksiinsä menehtymäisillään, hän
oli hiipinyt ristikon takana olevaan huoneeseen, josta hän saattoi
kenenkään huomaamatta uhria puhutella.

"Kärsitkö kovin, Sebastian?" kysyi hän lempeästi ja säälivästi.

"Kyllä, rouva". Puhujan kieli oli kuiva ja turvonnut.

"Mikä julma teko! Kuinka voi Kuban uskollisin orja joutua tämmöisen
kohtelun alaiseksi?"

"Niin, rouva!"

"Voinko auttaa sinua?"

Neekeri kohotti päätään ja pudistaen ruumistaan hän koetti karkoittaa
kärpäset, jotka kiduttivat häntä.

"Antakaa minulle vettä", sanoi hän käheästi.

"Varmasti. Saat suuren maljallisen ja juuri kaivosta noudettua, mutta
sinun täytyy ensin kertoa minulle jotakin. On jo aika, että ymmärrämme
toisiamme."

"Kulaus vettä, Kristuksen rakkauden tähden", huohotti vanhus, ja
nähdessään tämän kuivat ja halkeilleet huulet donna Isabel huomasi,
että mies oli menehtymäisillään.

"Enemmänkin", lupasi hän ja hänen äänensä oli hunajansuloinen. "Käsken
Pancho Cueton irroittaa kahleesi, vaikka ärsyttäisinkin siten don
Estevanin kimppuuni. Olet kärsinyt liiaksi, kunnon Sebastian. Voin
auttaa sinua nyt ja tulevaisuudessakin, mutta -- voin tehdä elämäsi
milloin hyvänsä yhtä kurjaksi kuin se nytkin on. Tahdotko olla
ystäväni? Tahdotko sanoa minulle jotakin?" Hänen silmänsä kiiluivat ja
hänen kasvonsa aivan hehkuivat ahneudesta.

"Mitä voisin teille sanoa?"

"Oh, kyllähän sinä tiedät! Olen kysynyt sitä usein, mutta sinä olet
aina valehdellut samoinkuin isäntäsikin. Hän on saituri, sydämetön
saituri, joka ei välitä kenestäkään, kuten huomaat. Sinun täytyy vihata
häntä nyt niinkuin minäkin häntä vihaan." Donna Isabel vaikeni hetkeksi
ja katseli tutkivasti noita kidutusten jäykistämiä kasvoja koettaen
saada selville, mitä neekerin mielessä mahtoi liikkua. "Tahdotko?"
kysyi hän sitten.

"Ehkä."

"Sanopas siis minulle -- onko tuo aarre todellakin olemassa, vai --?"
Donna Isabel saattoi tuskin hengittää, niin kiihtynyt hän oli, ja
kykeni vaivoin puhumaan pelosta, että hänen toiveensa raukeaisivat
nytkin. "Sano minulle, Sebastian, miten asian laita oikein on. Olen
kuullut niin paljon valheita, että olen alkanut epäillä." Tarttuen
ristikkoon hän ravisti sitä kiihkeästi.

"Aarre on olemassa", vastasi vanhus nyökäyttäen päätään.

"Jumalani! Oletko nähnyt sen?" Donna Isabel vapisi kuin horkassa.
"Minkä arvoinen se on? Hyvä Sebastian, saat vettä; vapautan sinut, jos
kerrot minulle kaikki."

"Minkäkö arvoinen? Sitä en tiedä. Mutta nassakkoihin ja pieniin
lippaisiin ladottuja espanjalaisia kulta- ja hopearahoja on paljon ja
kulta- ja hopeaharkkojen ja pieniin nahkapusseihin pantujen jalokivien
määrää en tiedäkään." Sebastian kuuli selvästi kuulijan huohotuksen
ja tämän kädet puristivat lujasti rautaristikon tankoja hänen päänsä
yläpuolella.

"Niin! Jatka."

"Kalliita koristeitakin on. Ne ovat luultavasti taivaasta kotoisin,
niin kauniit ne ovat. Ja Caribbeanin helmiä, jotka ovat suuria kuin
luumut."

"Puhutko totta?"

"Jokaista kolikkoa, jokaista harkkoa ja jokaista koristetta, jalokiveä
ja helmeä olen pidellyt kädessäni. Minähän kätköpaikan valmistin.
_Señora_, kalleudet, joista kerroin, ovat kaikki siellä. Tämän
kartanon ja siihen kuuluvien sokeriviljelysten kiinnekirjatkin, jotka
hallitus on vahvistanut, ovat myöskin siellä. Don Estevan pelkäsi
ennen hallituksen viranomaisia, niin että hän kätki paperinsa varmaan
talteen. Ilman niitä ei voi omistaa maata. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, kyllä! Mutta jalokivet -- Jumalani, missä tuo kätkö sitten on?"

"Sitä ette voi milloinkaan arvata!" Sebastianin ääni lujeni. "Vaikka
kymmenentuhatta miestä etsisi paikkaa kymmenentuhatta vuotta, niin he
eivät sitä löytäisi. Salaisuutta ei tiedä kukaan muu kuin don Estevan
ja minä."

"Uskon sanasi. Olen aina tiennyt, että aarre on olemassa. Sanopas nyt,
mihin olet sen kätkenyt."

"Olen kuolemaisillani", kuiskasi Sebastian rukoilevasta.

Donna Isabel jaksoi tuskin hillitä itseänsä. "Annan sinulle
vettä", sanoi hän, "mutta ensin sinun täytyy sanoa, missä aarre
on. Missä -- missä! Taivaan Jumala, etkö näe, että olen myös aivan
menehtymäisilläni?"

"Vettä!"

"Kerro ensin!"

Sebastian nosti päätään ja kohdatessaan puhujan katseen hän purskahti
käheään nauruun. Kuullessaan tämän luonnottoman iloisuuden donna
Isabel kavahti takaisin kuin käärme olisi pistänyt häntä, ja tuijotti
hämmästyksestä sanatonna orjan kasvoihin. Hämmästys muuttui pian
raivoksi ja päätään pidellen hän änkytti:

"Sinä -- sinä olet valehdellut!"

"En suinkaan! Aarre on olemassa ja se on Kuban suurin, mutta te ette
saa milloinkaan tietää, missä se on. Siitä pidän kyllä huolen. Te
myitte tyttäreni, te saatoitte minut tähän kurjuuteen ja teidän kätenne
heilutti ruoskaa. Kerronpa don Estevanille, kuinka koetitte houkutella
minulta hänen salaisuutensa. Mitä luulette hänen silloin tekevän, häh?
Saatte tuntea ruoskan pian omassa valkoisessa selässänne --"

"Sinä _hullu_!" Donna Isabelin katsanto oli murhaava. "Tämän saat
maksaa. Pakotan sinut puhumaan, vaikkapa minun täytyisi hieroa suolalla
haavojasi."

Mutta Sebastian sulki silmänsä väsyneesti. "Ette voi tuottaa minulle
suurempia kärsimyksiä kuin mitä olen jo kestänyt. Olkaa ikuisesti
kirottu! Koitukoon tuo aarre kuolemaksenne! Olkoon koko jäljellä oleva
elämänne samanlaista kidutusta kuin nyt kärsin! Muuttukoot kauniit
kasvonne niin rumiksi, että miehet sylkevät teidät nähdessään! Älköön
teillä olko tämän jälkeen yön lepoa eikä päivän rauhaa, kunnes vihdoin
kuolette puutteeseen ja kurjuuteen --".

Mutta donna Isabel, joka oli hyvin taikauskoinen, pakeni huoneesta
tukkien korvansa. Hän ei tohtinut myöskään toteuttaa raakaa uhkaustaan
ymmärtäen hyvin, että sellainen menettely olisi vain ilmaissut hänen
pyrkimyksensä ja tehnyt hänen miehensä entistä varovaisemmaksi. Sen
sijaan hän sulkeutui huoneeseensa ja käveli rauhatonna edestakaisin
miettien miettimästä päästyäänkin, missä kätkö mahtoi olla. Samalla hän
koetti keksiä jonkun keinon, jolla hän saisi Sebastianin vaikenemaan.
Varmuus aarteen olemassaolosta ja ajatus, että nuo molemmat, jotka
tiesivät missä se oli, olivat koko ajan nauraneet hänelle ja hänen
ahneudelleen, tuottivat hänelle tuskia, jotka olivat melkein
Sebastianin kärsimysten veroiset.

Aurinko alkoi laskeutua Yumurin harjanteen taa ja laakson lehdot
alkoivat jo tummeta, kun Estevan Varona ratsasti kotiinsa. Hän oli,
jos mahdollista, rajumpi kuin konsanaan, sillä hän oli jälleen juonut
ja koettanut etsiä unhoa viinisarkasta. Hänellä oli kuusi toveria
mukanaan, jotka tulivat päivälliselle ja aikoivat viettää toisen
remuisen yön hänen kustannuksellaan. Siinä oli Pablo Peza, Mario
de Castaño, eversti Mendoza y Linares, vanha Pedro Miron, joka oli
tuomari, ja pari muuta, jotka olivat liittyneet seuraan espanjalaisten
klubista. Isäntä laskeutui satulasta ja katseli pihan yli Sebastiania.

"No, poikaseni", sanoi hän, "oletko jo saanut kylliksesi
niskoittelusta?"

"Minkätähden ruoskititte häntä?" kysyi tuomari.

"Hän rohkeni kohottaa kätensä erästä vierastani vastaan", sanoi don
Estevan lyhyesti.

Sebastianin kasvot nytkähtelivät, kun hän kääntyi isäntäänsä päin ja
sanoi: "En puhuisi totta, jos sanoisin, että kadun tekoani. Olette
tehnyt minulle vääryyttä. Tämä rikos mustaa sielunne. Missä on
tyttäreni?"

"Kuolema ja helvetti! Kun kuulee puheesi, niin voisi luulla, että
olet vapaa mies." Don Estevanin silmät verestivät ja hän heilutti
ratsupiiskaansa uhkaavasti. "Teen orjilleni, mitä ikinä tahdon,
enkä kärsi julkeutta ja hävyttömyyttä. Tyttäresikö? Hän on nyt don
Pablon kuskin, Salvadorin, luona, jolle hänet naitimme. Ole huoletta,
tyttäresi kesytetään samoinkuin olen sinutkin kesyttänyt."

Kärsimysten kokonaan herpaisemana nojasi Sebastian ikkunaristikkoon,
mutta nämä sanat kuullessaan hän kavahti äkkiä ylös. Oli kuin
sähkövirta olisi jännittänyt hänen jäntereensä. Hän kiskoi kahleitaan
ja ristikko ritisi hänen painostaan. Silmät alkoivat pyörähdellä
ja hampaat paljastuivat, niin että sinertävät ikenet näkyivät.
Tämä peloittava näky sai don Estevanin raivoihinsa ja hän iski
ratsupiiskallaan Sebastianin raadeltuun selkään huudahtaen:

"Etkös ole vieläkään nöyrtynyt? Tahdot siis vielä toisen voitelun, häh?"

"Kirous sinulle ja suvullesi!" karjui raivostunut orja. "Kohdatkoon
kaikki tämä kurjuus, jonka olet minulle aiheuttanut, omaa itseäsi.
Mädätkööt luusi miljoonia vuosia helvetissä!" Iskut satelivat nyt
tiheään, sillä don Estevan oli menettänyt malttinsa kokonaan. "Nähkööt
lapsesi nälkää ja turmelkoot taudit heidän ruumiinsa! Joutukoot he
--" Sebastian aivan ulvoi sanat, vaikka hänen äänensä olikin tuskasta
käheä, ja hänen selästään räiskähti veri joka sivalluksella. Hän
väänteli ja repi kahleitaan mielettömän hurjuudella.

"Pablo! Tikarinne, sukkelaan!" huohotti orjain omistaja. "Herran
kuolema! Minä tapan kerta kaikkiaan tuon mustan pirun!"

Vieraat olivat katselleet näytelmää yhtä välinpitämättömästi kuin
juonikkaan hevosen kuritusta, ja kun eläin näytti käyvän vaaralliseksi,
oli heidän mielestään aivan luonnollista, että se otettiin hengiltä.
Don Pablo Peza meni hevosensa luo ja kiskaisi puukon satulaan
kiinnitetystä tupesta, mutta hän ei ehtinyt antaa sitä don Estevanille.
Hän kuuli raivoisan karjahduksen ja heti kääntyen hän ehti paraiksi
nähdä yhtä ihmeellisen kuin peloittavankin näyn.

Sebastian oli ponnistanut jalkansa seinää vasten ja jättiläisruumiinsa
koko voimalla hän repi nyt ristikkoa, joka irtautui äkkiä
ikkunanpuitteista yhtä helposti kuin pensas pehmeästä maasta. Tangot
taipuivat ritisten ja putosivat helähtäen kivikolle. Sebastian kääntyi
kiduttajaansa päin. Hän oli murtanut kahleensa, joiden raskaat renkaat
olivat vielä hänen ranteissaan, mutta muutoin hän oli täysin vapaa. Hän
oli hirveän näköinen ja hänen raivon vääristämät kasvonsa muistuttivat
jotakin jättiläisapinaa. Suoristautuessaan täyteen pituuteensa
isäntänsä edessä hän oli yhtä hurjan näköinen kuin jokin Afrikan
viidakoissa elänyt villi esi-isänsä.

Hänen nyrkkinsä olivat jo hirveät aseet, mutta nyt ne olivat vielä
Pancho Cueton niihin lukitsemien kahlerengasten lujittamat. Kietaisten
jäljellä olevan ketjunpätkän kätensä ympärille orja syöksyi don
Estevanin kimppuun ja iski kerran. Kuului ilkeä rusahdus, ja don
Estevan kaatui maahan murskatuin päin ja ääntä päästämättä.

Toisilta valkoisilta miehiltä pääsi kauhun huuto, ja don Pablo Peza
syöksähti karjahtaen Sebastianin kimppuun. Hän heilutti uhkaavasti
pitkää puukkoaan, mutta ennenkuin hän kerkesi iskeä, oli neekeri
käynyt häneen kiinni ja molemmat kaatuivat kivitykselle. Sebastian
iski jälleen raudoitetulla nyrkillään ja on aivan paikallaan sanoa,
että don Pablon pää oli joutunut moukarin ja alasimen väliin. Neekeri
oli aina ollut suunnattoman vahva, mutta nyt olivat hänen voimansa
kymmenkertaiset. Kun hän nousi, oli veitsi hänen kädessään, ja don
Pablon aivot punasivat hänen rystysiään.

Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä eivätkä katselijat
olleet vielä ehtineet tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, vaan
haparoivat vielä aseitaan, kun Sebastian oli jo puukkoineen heidän
kimpussaan. Tuomari Pedro Miron oli kolmas uhri. Hän koetti väistää
hurjistunutta neekeriä, mutta ollen jo ikämies hän ei ollut enää kyllin
ketterä ja kaatui parahtaen puukon lävistämänä.

Hevoset olivat myöskin tunteneet veren hajun ja kuopivat ja korskuivat
levottomasti. Kavioiden kopina, jota ratsastajien kiroukset säestivät,
ja Sebastianin eläimellinen karjunta tekivät metelin vieläkin
hirveämmäksi.

Don Estevanin vieraat taistelivat sekä henkensä edestä että kostaakseen
murhaajalle, sillä Sebastian oli kuin raivostunut gorilla. Hän näytti
aikovan tappaa heidät kaikki. Hän kävi kaikkien kimppuun, jotka
sattuivat hänen tielleen, hevostenkin, ja haavoittuneiden eläinten
tuskalliset huudot sekaantuivat taistelun melskeeseen.

Ottelu oli todellakin kamala. Tuntuu aivan uskomattomalta, että yksi
ainoa mies saattoi niin lyhyessä ajassa tehdä niin hirmuista jälkeä.
Don Estevan ja kaksi hänen ystäväänsä olivat jo kaatuneet, kaksi oli
pahasti haavoittunut ja yksi uljas ratsuhevonen makasi potkien maassa,
kun eversti Mendoza y Linares vihdoin lävisti neekerin kallon hyvin
tähdätyllä laukauksella.

Melu oli houkutellut paikalle lukuisasti väkeä, mutta nähtyään, mitä
oli tapahtunut, poistuivat kaikki kauhun valtaamina. Pancho Cueto
käski orjien tulla auttamaan häntä kuolleiden korjaamisessa, mutta he
sulkeutuivat majoihinsa surun ja pelon lamauttamina.

Tieto verityöstä oli pian levinnyt kaupunkiin eivätkä itku ja
valitukset vaienneet sinä yönä Varonan, kartanossa. Kuolleiden ja
haavoittuneiden omaiset olivat saapuneet noutamaan ja hoitamaan
omiansa, mutta donna Isabel oli kaikista surevista lohduttomin.
Hän itki ja valitti tukkaansa raastaen ja voi sanoa, että hän sai
täysin maistaa oman ahneutensa valmistaman maljan katkeruuden. Hän
käsitti menneensä liian pitkälle, eikä erehdystä voinut enää korjata.
Maailmassa oli ollut vain kaksi henkilöä, jotka olivat tienneet aarteen
salaisuuden, ja nyt hän oli aiheuttanut kummankin kuoleman. Hän muisti
myös Sebastianin sanat, että maatilan kiinnekirjatkin olivat tuossa
kätkössä, jota kymmenentuhatta miestä ei löytäisi, vaikka he etsisivät
kymmenentuhatta vuotta.

Tämä haikea ja lohduton suru sai don Estevan-vainajan ystävät
arvelemaan, että leski oli varmaankin rakastanut puolisoaan hyvin
hellästi. He sanoivat toisilleen, että he olivat väärin häntä
tuominneet.




III.

O'REILLY.


Ikä ja ylellinen elämä olivat vaikuttaneet, että sokerikauppias
don Mario de Castañon paino oli arveluttavasti lisääntynyt. Hän
oli todellakin niin lihava, että hän käveli kuin pingviini, ja kun
hän ratsasti, olivat hevoset nääntyä. Tuo kunnon kauppias ei ollut
mieleltään keveämpi kuin ruumiiltaankaan, sillä hän oli sekä rikas että
vakava, ja kun rikas ja lihava mies ottaa rikkautensa ja lihavuutensa
mitä vakavimmalta kannalta, on tulos aina sangen vaikuttava.

Luonteeltaan oli don Mario käytännöllinen ja arkipäiväinen ja hän
kehuikin, etteivät hänen harrastuksensa olleet milloinkaan kohdistuneet
muihin kuin liikeasioihin. Mutta nyt oli hän suuresta vatsastaan,
paksusta niskastaan, helteestä ja hengenahdistuksesta huolimatta aivan
hurmiotilassa. Don Mario oli rakastunut ja uskoi hellien tunteidensa
saavuttaneen myös vastakaikua. Hänen palvontansa esine oli pieni Rosa
Varona, hänen entisen ystävänsä tytär, ja ajatellessaankin tyttöä
hän jo lämpeni -- ainakin hän uskoi niin, vaikka tuo lämpö saattoi
yhtä hyvin johtua kesän helteestä, joka rasitti häntä kovin. Hänen
sydämensä aivan pompahteli riemusta, mikä oli sangen vaarallista hänen
kaltaiselleen sydäntautiin taipuvaiselle henkilölle. Hän oli tavannut
Rosan vain pari kertaa tämän kotiuduttua koulusta Pohjois-Amerikasta,
mutta se oli ollut kylliksi; hän oli heti päättänyt naida tytön, mikä
oli tälle suuri kunnia.

Don Marion kaltaisen mahtavan henkilön päätös oli ratkaiseva muillekin,
ja koska hän tiesi donna Isabelin, Rosan äitipuolen, elävän tunnetusti
niukoissa oloissa puolisonsa kuoltua, ei hänen mieleensäkään johtunut,
ettei hänen kosintansa onnistuisi. Ja nyt hän oli matkalla vartavasten
sopimaan asiasta donna Isabelin kanssa.

Hiki valui virtana jokaisesta huokosesta ja ratsun selkä taipui
aivan kaareksi hänen painonsa alla, mutta siitä huolimatta hän tunsi
ruumiissaan nuoruuden notkeutta ja mielessään poikamaista hilpeyttä.
Hän oli mielestään kuin uljas prinssi, joka ratsastaa noutamaan
lemmittyään tämän vaatimattomasta majasta.

Hänen tulonsa oli donna Isabelille täydellinen yllätys ja
kiiruhtaessaan vierasta vastaan jaksoi hän tuskin hillitä
uteliaisuuttansa, sillä don Mario ei juuri rasittanut itseään
vieraskäynneillä. Kun ensimmäiset muodolliset tervehdykset oli
vaihdettu, katseli vieras ympärilleen arkihuoneessa ja huomautti
huoaten:

"Näen paljon muutoksia."

"Epäilemättä", myönsi leski. "Ajat ovat olleet kovat Estevan-raukan
kuoltua."

"Se oli kamala tapaus, Värisen vieläkin, kun muistelen sitä", sanoi don
Mario. "Olin edellisenä yönä täällä hänen luonaan ja muistan hyvin,
kun hän pani peliin neekeritytön, sen Evangelinan, joka aiheutti
koko murhenäytelmän. Niin, niin! Kuka olisi voinut uskoa, että tytön
kohtalo teki hänen isänsä, tuon vanhan orjan, mielipuoleksi? Todellakin
järkyttävä tapaus, joka ei mene milloinkaan mielestäni."

"Niin. Mutta mitä ajattelette siitä, kun Estevanin kaltainen rikas mies
jättää perheensä puutteeseen? Miten hän saattoikin kuolla ilmaisematta,
mihin hän oli aarteensa kätkenyt?"

Donna Isabel tunsi ilmeisesti kärsineensä veristä vääryyttä ja puhui
kuin hänen puolisonsa olisi surmauttanut itsensä vain hänen uhallaan.

Don Castaño pudisti pyöreätä päätään ja sanoi hiukan kärsimättömästi:

"Tuo aarre kummittelee yhä mielessänne? Parahin Señora, Varona ei
jättänyt muuta aarretta kuin kauniit lapsensa ja teidät." Hän katui
heti sanojaan, sillä hän muisti, että aarretarina oli donna Isabelin
arin kohta.

"Minä tiedän, että se on olemassa", vastasi leski närkästyneemmin
kuin olisi ollut tarpeellistakaan. "Mihin joutuivat Estevanin kaikki
rahat, ellei hän kätkenyt niitä? Minulle hän ei antanut milloinkaan
mitään, sillä hän oli saituri. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin hänen
ansainneen suunnattomasti orja- ja sokerikaupoillaan, ja onhan aivan
yleisesti tunnettua, että hän kätki joka peson vihollisiansa peläten.
Mutta mihin? Mihin? Siitäpä onkin kysymys."

"Jos kenenkään, niin teidän pitäisi tietää se", huomautti kauppias.
"Olettehan vuosikausia etsinyt sitä. Jumalani! Estevan oli tuskin
haudattu kun aloititte. Kerrottiin, että aioitte jaoittaa maahan koko
talon."

"Kaikesta huolimatta en ole löytänyt mitään. Ympäristössäkin olen
toimittanut kaivauksia."

"Enkö ole sitä sanonut? Ei, _señora_, kaikkea muuta voi kätkeä, mutta
ei rahaa. Kukaan ei voi piilottaa sitä niin, ettei toinen löytäisi."

Jo tämän lyhyen keskustelun aikana olivat donna Isabelin piirteet
kovettuneet ja hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ahne ilme. Hänen
silmänsä kiiluivat ja hänen pitkäaikainen vakaumuksensa aarteen
olemassaolosta oli lujempi kuin konsanaan.

"En pyydä ketään uskomaan tarinaa", sanoi hän happamesti. "Ja se on
kuitenkin tosi. Sebastian kertoi minulle kaikki. Kätkössä on kulta-
ja hopearahoja nassakkoihin ja lippaisiin ladottuina, jalokiviä,
koristeita ja Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut."

"Luonnollisesti, luonnollisesti! Asiasta en tahdo suinkaan väitellä",
myönteli don Mario heilauttaen lihavaa kättään. "Mutta, donna Isabel --"

"Niinkuin aarteen menettäminen ei olisi jo kylliksi", jatkoi leski
kiihtyneesti, "vaan aikoopa hallitus vielä vapauttaa kaikki orjammekin.
Vähemmästäkin voi raivostua, etenkin kun sokerinviljelys ei kannata
enää. Istutukseni --"

"Eikö kannata? Mitä sanottekaan?" ihmetteli vieras.

"Oh, teidän laitanne on vallan toisin. Kaikki, mihin koskette, muuttuu
kullaksi. Mutta te ette olekaan minkään tilanhoitajan armoilla."

"Aivan oikein. Hoidan itse asiani. Elleivät satonne ole tuottavat,
pettää Pancho Cueto teitä. Siihen hän kyllä kykenee. Ajakaa hänet
tiehensä. Mutta en tullut tänne keskustelemaan Estevanin kätketystä
aarteesta, enkä hänen viljelyksistään ja Pancho Cuetosta, vaan tulin
puhumaan tytärpuolestanne Rosasta."

"Niinkö?" Donna Isabel loi vieraaseensa nopean katseen.

"Tunnen häntä kohtaan suurta mielenkiintoa. Hän on kauniimpi kuin
taivaan tähdet." Don Mario muljautti silmänsä korkeata kattoa
kohti, joka oli maalattu vaaleansiniseksi. "Niin, hän on todellakin
miellyttävä", ja maiskauttaen turpeita huuliaan hän näpsäytti
peukalollaan ja etusormellaan lentosuukon ilmaan.

Donna Isabel oli aina kiihkeästi vihannut tyttöä ja sentähden hän ei
voinut heti käsittää vieraansa innostusta.

"Hän on nyt kahdeksantoista", jatkoi lihava kosija hurmaantuneesti, "ja
niin kauttaaltaan viehättävä -- mutta miksi tuhlata aikaa kauniisiin
puheisiin? Olen päättänyt naida hänet."

Don Castaño otti taskustaan vahvasti tuoksuavan silkkinenäliinan ja
kuivasi otsaansa ja huuliaan. Hän hikoili aina kun hän teki jonkun
poikkeuksen tavallisesta päiväjärjestyksestään.

"Rosa tekee, mitä hän itse tahtoo", lausui donna Isabel viivytellen.

"Tietysti, tietysti", puuttui don Mario puheeseen, "niinhän me jokainen
teemme, mutta puhukaamme nyt peittelemättä. Tunnette minut ja tiedätte
siis, että olen sangen huomattu henkilö. Olen kyllin rikas hankkiakseni
itselleni kaikki mitä haluan ja minä maksan hyvin. Tehän ymmärrätte?
Olette Rosan holhooja ja voitte taivuttaa hänet mielenne mukaan."

"Kunpa niin olisikin!" huudahti donna Isabel, "mutta Estevan ja Rosa
eivät välitä minusta vähääkään. Ja mikä sisu heillä on -- aivan kuin
isällään! He eivät ole milloinkaan pitäneet minusta ja koettavat
kaikin mahdollisin keinoin katkeroittaa elämäni. Kuten tiedätte he
olivat isänsä ainoat perilliset ja hänen kuolemastaan, köyhyydestämme
ja kaikista vastoinkäymisistämme he syyttävät vain minua. Olemme kuin
kissat ja koirat."

Don Mario rummutti paksuilla sormillaan kärsimättömästi tuolin
käsinojaan.

"Anteeksi, _señora_!" huudahti hän, "mutta en välitä hituistakaan
kotioloistanne; ne eivät minua liikuta, ja mielipiteenne Rosaan nähden
vain kiihoittavat minua, sillä minä inhoan uneliaita naisia. Sanokaas
minulle nyt, onko hänellä -- onko hänellä mitään lemmensuhteita?"

"E-ei, ellei oteta lukuun tuota joutavanpäiväistä hakkailua hänen ja
Juan O'Reillyn, tuon nuoren amerikkalaisen välillä." Donna Isabel
lausui espanjalaisten tavoin "O'Rail-ye."

"Juan O'Reilly! O'Reilly? Jaha, nyt tiedän. Mutta mitäpä hän voisi
tarjota? Hänhän on vain vaatimaton kauppa-asiamies."

"Asia on kuten olen teille sanonut, mutta suhde ei ole vielä kehittynyt
sen pidemmälle."

"No, hyvä!" Don Mario nousi lähteäkseen, sillä häntä janotti kovin
ratsastuksen jälkeen. "Avustuksen korvauksen saatte itse määrätä ja
minä maksan summan päivänä, jolloin minut ja Rosa vihitään. Olkaa nyt
niin ystävällinen ja ilmoittakaa hänelle aikeeni ja sanokaa, että tulen
pian häntä tervehtimään."

       *       *       *       *       *

Oli aivan totta, ettei Johnnie O'Reilly voinut ylvästellä maallisen
tavaran paljoudella, ja juuri sentähden hän oli ottanutkin Kubassa
tarjotun toimen vastaan, sillä siellä olivat hänen mielestään
menestyksen mahdollisuudet paljon suuremmat kuin liikkeen New Yorkin
konttorissa. Tullessaan Kubaan oli hän valmistautunut elämään
maanpakolaisen yksinäistä elämää, jos nyt kukaan O'Reilly saattoi olla
missään yksinään, ja lyhyen ajan hän oli ollut kylläkin alakuloinen ja
masentunut.

Mutta O'Reillyt ovat olleet ylimuistoisista ajoista maailmanrannan
kiertäjiä, ja Johnnie O'Reilly ei ollut suinkaan mikään poikkeus. He
olivat synnynnäisiä seikkailijoita ja vieraiden, kaukaisten maiden
näkeminen oli heille yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja juoma. He olivat
rohkeata ja kunnollista väkeä, rehtiä joukkoa, jolla oli ydintä luissa
ja malttia mielessä. Ehkä he olivat hieman liian huimapäisiäkin ja
samalla myös liian hyväsydämisiä, mutta ystäviä he saivat, minne he
vain tulivat. Espanja, Ranska ja molemmat Amerikat ovat toivottaneet
O'Reillyt tervetulleiksi ja Kubankin aikakirjoihin on tuo nimi
lähtemättömästi kirjoitettu. Ja niin tapahtui, ettei Johnniemme ollut
kubalaisten mielestä mikään muukalainen, vaikka hän tunsikin olevansa
ensimmältä sangen yksinäinen tuossa vieraassa maassa.

Vilkkaat silmät puhuvat kaikkia kieliä ja laulava sydän saa aina
kuulijoita. Ennenkuin tuo nuori irlantilais-amerikkalainen oli tuskin
oppinut tavallisimmat espanjalaiset sanat ja lausetavat, oli hän jo
tutustunut muutamiin Matanzan mitä erilaisimpiin asukkaisiin. Hän
saattoi heidät ymmälle, sillä he eivät voineet käsittää, miksi hän oli
aina niin pulppuavan iloinen, mutta he tahtoivat saada salaisuuden
selville ja siten heistä tuli ystäviä. Heidän tyttärilleen oli asia
selvempi ja moni ylhäinen _señorita_ tunsi varmasti ymmärtävänsä
tuon rotevan ja vaalean muukalaisen, jos tämä olisi suonut heille
vähäisimmänkin kokeilun mahdollisuuden. Ja Johnnielle kävi samoin
kuin toisillekin O'Reillyille oli muissa maissa käynyt, ettei hänen
maanpakolaisuutensa ollutkaan mikään maanpakolaisuus. Hän suhtautui
ympäristöönsä hyvin välinpitämättömästi, mutta kun Rosa Varona
tuli kotiin, katosi hänen mielenrauhansa kokonaan. Kaikki hänen
mielipiteensä ja toiveensakin muuttuivat.

Hän huomasi esimerkiksi, ettei Matanza ollut millään muotoa sellainen
syrjäinen maailman kolkka, jona hän oli sitä ensin pitänyt. Kohdattuaan
Rosan kerran sattumalta, kaksi kertaa tarkoituksella ja kolmesti
keskinäisen sopimuksen perusteella hänelle oli selvinnyt, että se oli
Kuban tärkein kaupunki, ellei suorastaan keskipiste, jonka ympäri
koko maailma kieppui. Ainakin se oli maailman viehättävin kaupunki,
koska siellä oli kaikki mitä ihmisen onneen saattoi kuulua. Mutta
heräämisensä hurmasta huolimatta ei O'Reilly ollut oikein tyytyväinen
itseensä, sillä asian laita oli siten, että kotona oli eräs toinen
tyttö, jolle hän oli yksinäisyytensä ensimmäisinä vuosina kirjoitellut
vapaammin ja ahkerammin kuin mihin hänen kaltaisellaan miehellä olisi
ollut oikeus.

O'Reillyllä ei ollut mitään kirjallisia taipumuksia ja siitä huolimatta
tuntui hänestä, kun hän muisteli kirjeitään, kuin hänen kynänsä olisi
ollut taikakeinoin teroitettu ja kuutamossa loihdittu, sillä tyttö oli
ilmaissut kiihkeän halunsa saada auttaa häntä hänen taloudellisten
pulmainsa ratkaisussa ja odotti vain hetkeä, jolloin hän saisi siihen
laillisen oikeuden. Hänen isänsä ja O'Reilly olivat liikekumppanit ja
tämän seikan huomioonottaen selvennee, että Rosa Varonan kotiintulo
saattoi asiat kaikinpuolin ja mitä vakavimmin sekaisin.

O'Reilly ratsasti mietteisiinsä vaipuneena La Cumbren rinnettä ylös
Varonan kartanoa kohti saman päivän iltana, jolloin don Mario oli
käynyt siellä vierailulla. Menemättä suoraan taloon, kuten kauppias
oli tehnyt, O'Reilly poikkesi tieltä ja sidottuaan hevosensa tiheään
guava-pensaikkoon hän jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän ei pitänyt donna
Isabelista eikä donna Isabel pitänyt hänestä. Ja tänään hänellä oli
erikoinen syy karttaa tätä.

Varonan alueen rajalla hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan näköalaa.
Toisella puolen oli ihana Yumuri ja toisella kaupunki satamineen,
eikä kukaan kaupunkilainen noussut milloinkaan kukkulalle ihailematta
laaksoa, joka uinui kätkössään harjanteiden välissä. Sen näkeminen
tuotti aina mieluisen yllätyksen, sillä katselija hämmästyi joka
kerta nähdessään sen paikoillaan. Olemmehan tavallisesti tottuneet
ajattelemaan, ettei täydellinen kauneus voi olla pysyväinen, mutta
Yumuri ei muutu milloinkaan, ja siinäpä onkin sen suurin ja merkillisin
ihme.

Metsistyneiden viljelysten halki, jotka olivat olleet muinoin hyvin
hoidetut, O'Reilly suuntasi kulkunsa vanhaa rappeutunutta puutarhaa
kohti, joka oli vieläkin viehättävän kaunis. Perille saavuttuaan hän
istahti kivelle odottamaan Rosaa. Paikka oli vanha kivilouhimo, jonka
seinämät olivat rehevän kasvullisuuden peitossa, ja tuuheat palmu-,
oranssi- ja tamarindi-puut estivät muinaisen kaivannon näkymästä.
Aukeaman keskellä oli vanha kaivo, jonka katos oli hajonnut vanhuuttaan.

Kun Rosa vihdoin ilmestyi, ei O'Reilly voinut olla sanomatta, vaikkakin
hieman soperrellen, että hän oli epäilemättä Varonan kartanon
suloisin kukkanen, ja koska tämä hieman kulunut kohteliaisuus oli
rohkein tunnustus, mitä hän oli milloinkaan tohtinut tytölle lausua,
katsahti tämä puhujaan kauniisti punastuen ja hymyili mielihyvästä ja
hämmästyksestä.

"Mutta voitte olla varma, etten ole lainkaan suloisella päällä", sanoi
Rosa vakavasti. "Olen juuri nyt hirveän vihainen."

"Minkätähden?"

"Isabel -- äitipuoleni -- on aivan mahdoton."

"Ohoh! Oletteko taas riidelleet? Lienee maailman helpoin asia joutua
riitaan hänen kanssaan. Hän on ehkä ainoa henkilö koko Matanzan
piirikunnassa, joka ei näe minussa mitään hyvää. Oikein pelkään puhua
hänen kanssaan, sillä jokainen tapaamisemme vain lujittaa hänen
vakaumustaan, että olen todellakin täysin inhoittava."

Rosa nauroi näyttäen kauniit, säännölliset hampaansa ja O'Reilly
ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kauniimpia ja valkoisempia
hampaita.

"Hänen kanssaan on hyvin vaikea tulla toimeen", sanoi Rosa. "Jospa hän
vain aavistaisi, että tapaan teidät niin usein, niin --" Hän nosti
kätensä korkealle ja loi toivottoman katseen taivaalla ajelehtiviin
pilviin. "Juuri sentähden tämä onkin luullakseni niin hauskaa --
ärsyttelen häntä, milloin vain voin."

"Kas niin!" O'Reilly nyökäytti päätään rypistäen kulmiaan. "Miksi ette
ole siinä tapauksessa tahtonut nähdä minua useammin? Olisimme voineet
tehdä hänen elämänsä kerta kaikkiaan aivan sietämättömäksi."

"Hölmö! Eihän hän tiedä tästä mitään." Ja teeskennellysti huoaten Rosa
lisäsi: "Sehän se juuri turmeleekin koko huvin. Ja ellei menettelyni
lopultakaan harmita häntä, niin luulen, etten salli teidän tullakaan
enää."

Tuumittuaan hetken O'Reilly päätti olla myöntyvinään.

"Olette aivan oikeassa", sanoi hän, "sillä mitäpä semmoinen kosto
hyödyttää, olipa se kuinka hirveä hyvänsä, josta vihollisenne ei
tiedä eikä ehkä välitäkään. Mutta koska kerran olette päättänyt pitää
äitipuolenne kuumana, niin ehkä häntä kiukuttaisi aivan sanomattomasti,
jos minä muitta mutkitta kosisin häntä."

Rosa nauraa hihitti ja kysyi sitten kummastellen: "Osaisitteko kosia,
Señor?"

"Osaisinko? Se taito on O'Reillyillä jo veressään. Kuulkaas nyt kun
koetan", ja astuen eteenpäin hän tarttui Rosan käteen. "Hiljaa!"
huudahti hän, kun tyttö vastusteli. "Otaksukaa nyt olevanne rouva
Varona, oma äitipuolenne, ja että minä puristan hänen lihavaa kättään."

Rosa purskahti nauruun, mutta ei vetänyt kättään pois. "Mutta Isabelin
käsi ei ole lihava", sanoi hän, "vaan laiha ja luiseva. Poskeni
tietävät sen kyllä."

"Älkää keskeyttäkö", sanoi O'Reilly.

"Isabel, pieni lemmittyni --"

"'Pieni'. Hi, hi, hi! Hänhän on iso ja ruma kuin kakluuni."

"Vaiti! En voi enää kauemmin vaieta ja minun täytyy sanoa teille,
että olen aivan hullaantunut teihin. Näin teidät ensi kerran Espanjan
klubin tanssiaisissa" -- Rosa yritti vetää jälleen kättänsä pois, mutta
O'Reilly tarttui toisellakin kädellään tytön käteen lisäten nopeasti:
"teidät ja tytärpuolenne Rosan. Muistatteko ensimmäisen valssin?
Nojatessanne käsivarteeni ja katsoessanne minuun loistavin silmin
luulin olevani taivaassa, kuten teille sanoinkin."

"Puhutteko kaikille naisille noin kauniisti", sanoi tyttö nuhtelevasti.

"Isabel, sydänkäpyseni, voin tuskin hengittää ajatellessani sinua ja
huuleni janoavat suuteloitasi --"

"'_Isabel_!'" huudahti eräs ääni ja rakastavaiset kavahtivat äkkiä
kauemmaksi toisistaan. Kääntyessään he näkivät Estevanin, Rosan
kaksoisveljen, joka tuijotti heihin ihmeissään. "'Isabel?'" toisti hän
vielä kerran. "Mitä maailmassa tarkoitatte?"

"Keskeytitte näytöksen. Harjoitin parhaillaan tulista
rakkaudentunnustusta, jonka aion tehdä rakastetulle äitipuolellenne",
selitti O'Reilly teeskennellyn närkästyneesti.

"Niin, _Señor_ O'Reilly uskoo voivansa raivostuttaa Isabelin kosimalla
häntä. Hän on aina valmis kujeiluun --." Rosa punehtui yhä enemmän
huomatessaan veljensä huvitetun katseen. "Hänen kosintansakin oli
sangen ontuva."

"Eikö mitä", sanoi Estevan ojentaen kätensä O'Reillylle. "Se vähä,
minkä kuulin, sujui mainiosti."

Estevan oli kaunis poika, solakka ja ryhdikäs ja käytökseltään miehekäs
ja hänen yhdennäköisyytensä Rosan kanssa oli vallan hämmästyttävä.

"Rosa kertoi tapaavansa teidät täällä", sanoi hän miellyttävän
suorasti, "ja minä tulen pyytämään anteeksi äitipuolemme
epäkohteliaisuutta. Olen pahoillani, ettemme voi pyytää teitä käymään
sisään, mutta -- tehän ymmärrätte? Emme pidä hänestä. Olemme melkein
amerikkalaisia, näettekös, ja tahdomme olla täysin vapaat."

"Ehkä häntä huvittaisi tietää, että minä puolestani kubalaistun niin
nopeasti kuin ikinä voin?" ehätti O'Reilly sanomaan.

"Älkää uskoko. Hän vihaa myös kubalaisia, sillä hän on, nähkääs,
espanjalainen", nauroi poika. "Olipa onni, ettette nähnyt häntä tänään.
Pyysin häneltä rahaa, kuten tavallisesti ja siitäkös elämä syntyi. Sitä
sisua! Rahaa en tietystikään saanut, kuten tavallisesti, mutta siitä
saatte olla varma, että ensi yönä hän kävelee unissaan enemmän kuin
milloinkaan ennen."

O'Reilly oli sanomaisillaan jotakin leikillistä, mutta huomatessaan
Rosan vakavan ilmeen, hän kysyi uteliaasti:

"Mitä oikein tarkoitatte?"

Sisarukset kiiruhtivat selittämään, että donna Isabel käyttäytyi
usein hyvin omituisesti, erittäinkin vihastumisen tahi jonkun muun
kiihtymyksen jälkeen. Hän oli hyvin rauhaton ja käveli usein unissaan.

"Hänen laitansa ei ole oikein", lopetti Estevan. "Luultavasti ei hänen
paha omatuntonsa suo hänelle mitään rauhaa."

"Hänellä oli ennen tapana hiiviskellä öisin huoneesta toiseen ja ulkona
puutarhassakin yllättääkseen isän tahi Sebastianin menossa aarteen
kätköpaikalle tahi sieltä tulossa", jatkoi Rosa. "He saivat molemmat
surmansa, kuten tiedätte, ja he olivat ainoat, jotka tiesivät, mihin
aarre oli kätketty. Isabel on kertonut heidän ilmestyvän hänelle unessa
ja hänen täytyy auttaa heitä aarteen etsinnässä, tahtoipa tahi ei. Se
on hänen rangaistuksensa." Puhuja pudisti päätään ja värisi, mutta
Estevan hymyili.

"Mitä joutavia!" huudahti hän. "Uskon aaveisiin vasta sitten kun
näen semmoisen. Isabel toivoo yhä löytävänsä tuon aarteen", lisäsi
hän ravistaen päätään. "Hän tahtoisi nähdä Rosan naimisissa ja minun
sotivan kapinallisia vastaan, että hän voisi vapaasti toimittaa
etsintöjään."

O'Reilly katseli puhujaa hetkisen ja sanoi sitten poikkeuksellisen
vakavasti: "Mahtanetteko tietääkään, että teidän epäillään
työskentelevän -- kapinallisten hyväksi?"

"Aivanko totta? Sitä en lainkaan tiennyt."

"Niin on kuitenkin asian laita." O'Reilly kuuli Rosan huokaisevan
heikosti. "Onko väitteessä perää?"

"Olen kubalainen."

"Kubalainenko? Mutta vanhempannehan olivat espanjalaisia."

"Aivan oikein. Mutta kukaan espanjalainen ei ole milloinkaan
kasvattanut täällä espanjalaisia lapsia. Olemme kubalaisia, Rosa ja
minä."

"Sh!" kuiskasi Rosa. "On vaarallista puhua noin, kun ajat ovat niin
levottomat."

"Mutta O'Reillyhän on hyvä ystävämme", vastusteli Estevan.

"Niin olenkin", myönsi amerikkalainen, "ja senpätähden puhunkin näistä
seikoista. Toivottavasti ette ole liian uhkarohkeasti sekaantunut
kapinallisten hommiin."

"Siinä kuulet, Estevan!" Ja kääntyen O'Reillyn puoleen Rosa lisäsi
rukoilevasti: "Koettakaa puhua hänelle järkeä. Hän on nuori ja
hurjapäinen eikä hän välitä rahtuakaan minun puheistani."

Estevan synkistyi. "Nuoriko? Välistä ovat nuoret tehneet tekoja, joihin
vanhemmilla ei olisi ollut uskallusta."

"Mitä esimerkiksi?" kysyi O'Reilly yhä katsellen poikaa. "Minulle
voitte kyllä kertoa."

"Luulenpa voivani", myönsi toinen. "Tunnen kaikki Matanzassa, menen
minne haluan, ja kuuntelen espanjalaisten upseerien keskusteluja.
Jonkun täytyy olla eversti Lopezin silmänä ja korvana."

"Eversti Lopezin?" huudahti O'Reilly.

Estevan nyökäytti päätään.

Rosan kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja kotvan ajan olivat
kaikki hiljaa. Vihdoin lausui amerikkalainen hitaasti: "Teidät
ammutaan, jos joudutte kiinni."

"Niin, Jumalan tähden, Estevan, ajattele sitä", kuiskasi Rosa.

"Jonkun täytyy uskaltaa", sanoi nuorukainen lujasti. "Taistelemme
sortoa vastaan ja koko Kuba on ilmiliekissä. Minun täytyy suorittaa oma
osani."

"Mutta ennemmin tahi myöhemmin joudutte kiinni -- entä sitten?" jatkoi
O'Reilly.

Estevan kohautti hartioitaan. "Kukapa sen tietää. Se olkoon sen ajan
murhe."

"Entä miten Rosan silloin käy?"

Estevan liikahti levottomasti ja katsoi maahan. O'Reilly laski
kätensä hänen käsivarrelleen. "Teillä ei ole oikeutta saattaa hänen
turvallisuuttaan näin vaaranalaiseksi", sanoi hän. "Jos teidän
käy onnettomasti, niin keneen hän silloin turvautuu?" Tyttö loi
ihailijaansa kiitollisen katseen.

"Te, señor, huolehtisitte varmaankin, ettei hänen --"

"Mutta olen juuri matkalle lähdössä." Seisoen melkein selin Rosaan
O'Reilly pikemmin tunsi kuin näki tytön hätkähtävän. Hän kiinnitti
katseensa aivan tarkoituksella Estevaniin, sillä hän ei tahtonut nähdä
tytön vaalenevia poskia eikä silmissä kuvastuvaa syvää tuskaa. "Tulin
hyvästelemään teitä molempia. Matkustan pois joksikin ajaksi, enkä --
enkä tiedä milloin palaan."

"Lähtönne surettaa minua kovin", sanoi Estevan vilpittömän
murheellisesti. "Olemme suuresti teihin kiintyneet, ja minä olen
varma, että jätätte Matanzaan paljon ystäviä. Mutta tehän tulette pian
takaisin, vai kuinka?"

"Kyllä, niin pian kuin suinkin. Nimittäin jos --" Hän ei lopettanut
lausettaan.

"Mainiota. Olette meikäläisiä. Poissaolonne aikana muistelen, mitä
olette sanonut, ja koetan parhaani mukaan olla varovainen." Estevan
nousi ripeästi ja puristettuaan O'Reillyn kättä hän jätti rakastavaiset
sanomaan toisilleen jäähyväiset miten heitä parhaiten miellytti.

Mutta kerran oli O'Reillynkin kerkeä kieli vaiti ja nauru oli hävinnyt
hänen silmistään, kun hän kääntyi vierellään seisovan tytön puoleen.

"Sanoitte lähtevänne täältä?" kysyi Rosa henkeään pidättäen. "Mutta
minkätähden?"

"Tämän sodan ja -- eräiden muidenkin seikkojen tähden. Aioin sanoa sen
teille eilen, mutta en voinut. Kun kapina alkoi, luuli jokainen, ettei
se ollut vakavampaa laatua, ja samoin kirjoitin liikekumppanillenikin,
mutta siunatkoon, sehän on levinnyt kuin kulovalkea ja nyt on saaren
koko itäosa ilmitulessa."

"Estevan sanoo, etteivät kymmenvuotisen sodan kauhut ole mitään sen
rinnalla, mitä on tulossa."

"Jumala varjelkoon! Niin, niin, kaikki vanhat urhothan ovat mukana
jälleen. Kukaan ei uskonut, että Maximo Gomez on palannut, mutta se on
kuitenkin totta. Ja Maceo Costa Ricasta on myöskin täällä. Antonio on
jo vallannut melkein koko Santiagon maakunnan ja etenee taukoamatta
länteen päin. Espanjalaiset koettavat luonnollisesti salata hänen
menestystänsä, joten emme täällä tiedä, mitä oikein on tekeillä. Kauppa
on kuitenkin lamassa ja minut on kutsuttu kotiin selostamaan, millä
kannalla liikkeemme asiat täällä ovat. Siellä näyttävät kumppanini
vaativan minut vastuuseen tästä kapinasta."

"Ja sanottuanne heille totuuden tulette takaisin, eikö niin?"

"Niin -- ehkä."

"Sanoitte teillä olevan muitakin syitä --"

O'Reillyn hämmennys aiheutti painostavan vaitiolon, jonka hän koetti
naurahtaen rikkoa.

"Niin onkin. Muutoin olisin jäänyt tänne ja ahnaat ystäväni olisivat
saaneet viheltää pitkään voitto-osuudelleen. Näyttää aivan siltä kuin
minua aina seuraisi kirotun hyvä onni. Ettekö tekin ole huomannut sitä?
Ettekö? No niin, ehkäpä minä olen sitten erinomainen liikemies. Ainakin
yhtiöni johtaja on siinä luulossa ja toivoo minua vävypojakseen."

"Teitäkö -- sittenhän --!" huudahti Rosa, mutta O'Reilly kiiruhti
selittämään:

"Tuommoisilla rikkailla äijillä on aina kaikenlaisia mielettömiä
päähänpistoja. Otaksun --"

"Lemmitte siis --"

Nuorukainen nyökkäsi innostuneesti. "Niin teenkin. Lemmin todellakin --
Kuban suloisinta tyttöä. Siinähän pulma juuri onkin. Sydämeni roihuaa
jo kuin roviotuli ja minun täytyy kiiruhtaa täältä, etten kokonaan
palaisi." Tahtomatta katsoa liian kauan tahi liian syvään Rosa Varonan
tummiin silmiin, ennenkuin tämä oli ehtinyt ymmärtää koko totuuden,
hän seisoi vaitiollen katsoen maahan. "Olen iloinen, että ratkaisun
hetki tuli", lisäsi hän vihdoin, "voinhan puhua suuni puhtaaksi.
Toivottavasti ei tyttö välitä minusta". Ja hetkisen kuluttua hän
rohkeni jatkaa: "Vai välittääkö hän -- välitätkö sinä, Rosa?"

"Minäkö? Teistäkö?" Rosa kohotti kulmiaan ollen suuresti
hämmästyvinään. Sitten kallisti hän viehkeästi kaunista päätään
niinkuin hän olisi tarkoin harkinnut kysymystä. "Olette luonnollisesti
hyvin miellyttävä, mutta -- mutta minä en ehdi teitä enää paljon
ajatella, sillä menen pian naimisiin."

"Naimisiin? _Mitä ihmettä_?" O'Reilly hätkähti kovin ja tyttö huudahti
osaaottavasti:

"Oi, Señor! Satutitte itsenne jälleen tuohon piikkiseen pensaaseen.
Tästä ei voi piakkoin enää kulkeakaan."

"Käsiäni en haavoittanut, mutta jokin pisti minua suoraan sydämeen.
_Naimisiin_? Mitä joutavia?"

"Aivan totta. Vai olenko mielestänne niin ruma, ettei kukaan huoli
minusta?"

"Hyvä Jumala! Te" -- O'Reilly nielaisi tarmokkaasti. "En tahdo sanoa
teille totuutta, jonka niin hyvin itse tunnette."

"Matanzan rikkain mies pyysi kättäni juuri tänä iltana."

"Kuka? Mario de Castañoko?"

"Niin."

O'Reilly nauroi helpotuksesta, ja vaikka Rosa koetti näyttää
loukkaantuneelta, täytyi hänen pakostakin hymyillä. "Hän on tosin
lihava", myönsi hän, "ja hengittää hassusti puuskuttaen, mutta hän on
rikas kuin Kroisus ja minä jumaloin rikkaita miehiä."

"Ja minä vihaan", julisti O'Reilly. Tarttuen sitten Rosan pehmoiseen
käteen hän sanoi hyvin vakavasti: "Olen aivan varma, että käsität nyt,
armas, miksi en osaa kosia. Me irlantilaiset olemme semmoisia, näetkös.
Tahdotko odottaa, kunnes tulen takaisin?"

"Viivytkö kauankin?"

O'Reilly katsoi syvälle noihin tummiin silmiin, joissa kuvastui nyt
sanomaton hellyys äskeisen veitikkamaisuuden asemasta. Hän ojensi
kätensä riemusta huudahtaen ja Rosa Varona painautui hänen povelleen
kuiskaten:

"Odotan ikuisesti."




IV.

PAHAN PALKKA.


Vaikka donna Isabel oli jo kauan ollut varma, että tilanhoitaja Pancho
Cueto petti häntä, ei hän ollut kuitenkaan milloinkaan uskaltanut
vaatia häntä tilille. Ja hänen menettelyllään oli pätevä syy. Mutta
don Castañon umpimähkäinen syytös ja monet huutavat puutteet olivat
lujittaneet hänen epäluulonsa lujaksi päätökseksi ja kauppiaan
vierailun jälkeisenä päivänä hän lähetti hakemaan päällysmiestä, joka
asui siihen aikaan eräässä syrjäkartanossa.

Sananviejän lähdettyä valtasi hänet kuitenkin suunnaton hätä ja hän oli
jo lähettämäisillään hakemaan lähetin takaisin. Levottomuus yltyi illan
tullen ja yö oli sitäkin kurjempi. Tämä ei ollut suinkaan mitään uutta,
sillä hän oli tottunut näkemään pahoja unia, ja menneiden aikojen
tutut hahmot ahdistivat häntä. Eikä hän suinkaan hämmästynyt, kun hän
herätessään aamuisin huomasi, että tohvelit olivat märät ja tahraiset
ja yöpuku kasteen kostuttama.

Kului tuskin kuukautta, ettei hän olisi kävellyt unissaan.

Cueto oli ilmeisesti sangen utelias kuulemaan, miksi hänet oli käsketty
saapumaan, mutta koska hän ei aloittanut keskustelua, oli hänen
emäntänsä tehtävä se. Usean onnistumattoman yrityksen jälkeen sai donna
Isabel vaivoin sanotuksi:

"Parahin Pancho, ajat ovat huonot. Tila rappeutuu eikä tuota enää, niin
etten --."

Pancho Cueton silmät olivat hyvin lähellä toisiaan, hänen laihat
kasvonsa olivat kapeat ja julmat ja hän tuijotti puhujaan niin synkin
ja röyhkein katsein, että tämä tuskin kykeni lopettamaan lausettansa:
"niin etten voi enää kauemmin palkata itselleni tilanhoitajaa ja pitää
teitä palveluksessani."

"Ajat paranevat", vastasi Cueto.

"Mahdotonta! Tämä sota uhkaa turmella viimeisetkin mahdollisuudet ja
kun Estevan ja Rosa ovat nyt kotona, tuhlaavat he rahaa kuin vettä.
Näännyn köyhyyteen."

"Niin, he eivät näytä tyytyvän vähään. Mutta siitä syystähän onkin
apuni tarpeellinen."

"Ei, ei! Sanon teille, että olen täydellisesti vararikossa."

"Niinkö? No, se seikka on helposti korjattu; myykää osa kartanosta."

Vaikka tämä ehdotus oli aivan luonnollinen, tyrmistyi donna Isabel
kokonaan ja hänen väkinäinen hymynsä vääntyi irvistykseksi. Hän
ihmetteli, mahtoiko Cueto aavistaa hänen aikeensa. "Myydäkö Varonan
maita?" toisti hän hetkisen kuluttua. "Ei. Silloinhan Estevan nousisi
haudastaan. Hän tahtoi, että kartano joutuisi kokonaisuudessaan hänen
lapsilleen."

"Ja hänen tahtonsa on teille pyhä?" Cueto nyökäytti hyväksyvästi
päätään, vaikka hänen hymynsä oli sangen omituinen. "Todellakin
ihailtava uskollisuus, joka tuottaa teille kunniaa! Mutta näistä
asioista puhuessani muistuu mieleeni tuo riita, jonka José Oroz tässä
tuonnoin alkoi La Joya-alueen rajoista. Hän on suuri roisto, tuo Oroz,
ja hän varastaisi mehunkin kasvavista sokeriruo'oistanne, jos hän vain
voisi. Olen luvannut näyttää hänelle La Joyan alkuperäiset maakirjat
ja todistaa, että raja kulkee oikein. Se olisi paljon tepsivämpi
toimenpide kuin oikeudenkäynti, eikö niin?"

"Varmasti! Mutta -- tahdon itse neuvotella hänen kanssaan."

Cueto kohotti varoittavasti kätensä ivallisen ilmeen samassa
häivähtäessä hänen kasvoilleen. "En voi sietää, että antaudutte tuon
roiston armoille", sanoi hän sitten hartaasti. "Ennen menen itse kaiken
uhallakin. Rakastan don Estevanin lapsia kuin omiani ja teitä, _señora_
--"

Isabel tiesi, että hänen täytyi saavuttaa joko täydellinen voitto tahi
joutua auttamattomasti tappiolle.

"Ei konsanaan!" keskeytti hän päättävästi. "Alttiuttanne en voi käyttää
hyväkseni. En ole sitä ansainnut. Olkaa ystävällinen ja laittakaa
tilikirjanne heti kuntoon. Tahdon antaa teille niin kauniin lahjan
kuin nykyiset olosuhteeni suinkin sallivat pitkän ja uskollisen
palveluksenne kiitokseksi."

Pancho Cueton käytöksessä tapahtui nyt odottamaton muutos. Hän naurahti
lyhyesti ja ravisti päätään.

Donna Isabel oli vähällä pyörtyä, ja hänen äänensä vavahteli, kun hän
sanoi: "Ymmärtäkää minut oikein. Eroamme hyvinä ystävinä huolimatta
kaikesta, mitä olen teistä kuullut. En usko maailman juoruja, sillä
teillä on todennäköisesti paljon vihollisia. Ja vaikka kaikki, mitä
kerrotaan, olisikin totta, tahdon kuitenkin olla teille lempeä
rakkautenne tähden miesvainajaani kohtaan."

Cueto nousi vieläkin hymyillen. "Minä se olen, joka olen ollut lempeä",
virkkoi hän.

"Mitä? Sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte."

"Varsin kernaasti. Olen jo kauan epäillyt, että don Estevan kätki
maidensa kiinnekirjat samaan paikkaan, johon hän piilotti rahansakin,
ja teidän täytyy myöntää --?"

Donna Isabel hätkähti kovin. "Myöntää? Mitä? Oletteko tullut hulluksi?
Kiinnekirjat! Mitä te oikein puhutte?" Hän kesti urheasti Cueton
terävän katseen, mutta hän tunsi huultensa vapisevan.

Luopuen kaikesta teeskentelystä päällysmies huudahti: "_Por el amor de
Dios!_ Tämä ilveily loppukoon nyt! Minä tiedän kyllä, miksi lähetitte
hakemaan minua. Olette varma, että olen pettänyt teitä. Niin olenkin,
myönnän sen rehellisesti. Miksi raataisin kuin juhta, kun te ja nuo
kaksoiset elätte täällä ylellisyydessä ja laiskuudessa rahoilla, joihin
teillä ei ole mitään oikeutta?"

"Olenko menettänyt järkeni?" huohotti leski. "Mitään oikeuttako?"

"Ei ainakaan paremmin kuin minullakaan. Ettekö jo ymmärrä? Ette ole
näiden maiden omistaja, vaan minä. Olen jo monet vuodet maksanut verot
omasta taskustani."

"Verot! Mitä tarkoitatte?"

"Olen maksanut ne. Kuiteissa on minun nimeni."

"Jumalani, mikä katala petos! Ja te, joka olitte miesvainajani
uskollisin palvelija!"

"Kiinnekirjat ovat olleet hukassa jo niin kauan, että maat olisi
palautettu kruunulle, ellei minua olisi ollut. Epäilettekö sanojani?
Vedotkaa oikeuteen, niin saatte nähdä, että puhun totta. On säädetty
uusia lakeja, joita voi sovittaa kaikkiin tapauksiin, ja jos
viranomaiset tietäisivät, ettei testamenttia ole, riistäisivät he
teiltä jollakin syyllä kaiken omaisuuden. Teille ei jätettäisi kattoa
päänne päälle. Onneksi voin sen estää, sillä olen nyt maiden omistaja
paremman puutteessa."

Donna Isabelin mielessä riehui ankara taistelu, ja hetken hiljaisuuden
jälkeen hän sanoi kiihkeästi:

"Olin kaikesta tietämätön ja te käytitte tilannetta hyväksenne
pettääksenne minua. Viranomaiset tunnen kyllä. Jos on säädetty laki,
joka soveltuu minun kohtaani, niin voidaan säätää toinen, jota voidaan
sovelluttaa teihin. Kun kerron heille, mitä olette tehnyt, niin
tuskinpa teitä kohdellaan niin hyvin kuin näytätte luulevan."

Cueto kohautti olkapäitään. "Ehkä. Siitä juuri tahtoisin puhuakin
teille, kunhan vain olisitte hiukankin järkevä. Keskustelkaamme nyt
rauhallisesti. Eikö olisi parempi antaa asioiden olla ennallaan, koska
laitamme on nyt melkein samoin?" Hän tuijotti rävähtämättä kuulijaan.
"Tarkoitan täyttä totta. Eikö teidän ole parempi tyytyä siihen, minkä
hyvä sydämeni velvoittaa teille antamaan, kuin saattaa meidät molemmat
vaaraan koettamalla anastaa liian paljon?"

"Laupias Jumala, minkälainen roisto olettekaan! Arvelen teidän
rikastuneen varastuksellanne." Isabelin ääni oli alentunut
hämmästyksestä.

"Rikastunutko? Eipä sentään, mutta hyviin varoihin olen joka
tapauksessa päässyt." Cueto hymähti. "Avomielisyyteni saattaa teidät
varmaankin ymmälle. Ehdotukseni taitaa närkästyttää teitä? Mitäpä
siitä, ajattelette sitä vielä paljonkin, jos olette järkevä nainen."

"Oletteko aivan tunnoton?"

"Oh, _señora_! En suinkaan. Don Estevan oli hyväntekijäni, kunnioitan
hänen muistoaan, ja tunnen velvollisuuteni olevan huolehtia, ettei
hänen perheeltään puutu mitään. Sentähden olen huolehtinut teistä ja
annan teille edeskinpäin kohtuullisen toimeentulon. Mutta koska nyt
voimme vihdoinkin iloita välillemme muodostuneesta luottavaisesta
suhteesta, niin älkäämme enää epäilkö toisiamme. Unhottakaamme tämä
ikävä väärinkäsitys ja olkaamme ystäviä kuten ennenkin."

Sanottuaan tämän seisoi Pancho Cueto hetkisen odottaen, mutta kun
vastausta ei kuulunut, kumarsi hän syvään ja poistui huoneesta.

Varkauden tunnustus saattoi ahnaan donna Isabelin aivan suunniltaan ja
tietoisuus, että hän oli avuton ja eli vain Cueton armoilla, masensi
sanomattomasti hänen ylpeyttään.

Hän mietiskeli koko päivän, ja illan tullen hän oli niin hermostunut,
ettei voinut syödäkään. Milloin hän käveli levotonna ja käsiään
väännellen huoneessaan, milloin hän heittäytyi tuskissaan vuoteelleen
ja pureskeli käsiään koettaen keksiä jonkun keinon, millä hän voisi
karkoittaa petollisen päällysmiehen. Mutta lakiin turvautuminen
kauhistutti häntä ja mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän
ymmärsi olevansa aivan avuton. Oli aivan varmaa, että viranomaiset oli
lahjottu. Siihen he olivat ennenkin olleet tunnetusti taipuvaiset ja
sota oli tehnyt heidät entistä huonommiksi. Turmelus levisi kaikkialle.
Olisi ollut suurin hulluus ilmoittaa, ettei don Estevan ollut jättänyt
mitään kiinnekirjoja. Ei, donna Isabelin täytyi myöntää olevansa
täydellisesti Cueton armoilla.

Illan kuluessa hän sai hurjan päähänpiston. Päällysmies oli jäänyt
taloon yöksi ja hän päätti surmata tämän. Teko näytti ensin sangen
helpolta -- pistoolinlaukaus tahi puukonisku vain, ja kaikki olisi ohi
-- mutta asiaa tarkemmin harkitessa ilmestyi kaikenlaisia vaikeuksia ja
ilmitulon vaarakin alkoi hirvittää. Ei, myrkky oli paljon turvallisempi
keino.

Hän valvoi kauan tehden lopullisen ja yksityiskohtaisen suunnitelman
ja vaipui sitten sopivaa hetkeä odottaessaan keveään horrokseen.
Kokonainen sarja vaihtelevia haavekuvia ilmestyi hänen eteensä ja
menneiden aikojen muistojen paljous oli rajaton; toiset kuvat olivat
todellisia ja toiset merkillisiä unihoureita. Horros syveni sikeäksi
uneksi ja näyt selvenivät vain sitä mukaa kuin donna Isabelin
tietoisuus ympäristöstä hämärtyi.

Aarteen alituinen ajatteleminen oli jo kauan sitten muuttunut
sairaalloisuudeksi, eikä se suonut hänelle unissakaan rauhaa. Nyt hän
näki jälleen unta siitä ja kummallista kyllä oli uni tällä kertaa hyvin
miellyttävä. Sebastian oli hyvin lempeä eikä lainkaan uhkaillut häntä,
kuten aina ennen, ja don Estevan oli yhtä ritarillinen ja kohtelias
kuin muinoin Havannassa. Donna Isabel huomasi pukeutuneensa valkoiseen
morsiuspukuunsa ja olevansa sangen kaunis. Näytti myös siltä kuin hänen
tenhovoimansa olisi selittämättömästi lisääntynyt, sillä don Estevan
oli aivan hänen vallassaan, ja hän saattoi nähdä ihmeteltävän kauas --
uusi ja miellyttävä tunne. Ilma oli täynnä ihanaa, hurmaavaa tuoksua,
kaukaa kuului vesiputousten kohinaa ja hän ymmärsi tuulen kuiskeen.
Se oli suloista ja hämmästyttävää. Estevan ja hän käyskentelivät
ulkona kedoilla ja Estevan kertoi noista nassakoista, jotka olivat
täynnä kultarahoja, lippaista, kulta- ja hopeahelyistä ja helmistä,
jotka olivat suuria kuin luumut. Hänen puhuessaan Isabel tuli vuoroin
kuumaksi ja kylmäksi jännityksestä ja hän aivan hypähteli riemusta.
Hän tunsi, että hänen täytyi tanssia ja juosta ilosta. Hän ei ollut
milloinkaan tuntenut sellaista riemua kuin nyt, kun Estevan vei häntä
kätköpaikalle puhuen hänelle nuorekkaalla kiihkolla.

Sitten hänen koko unimaailmansa sortui äkkiä. Hän heräsi nimeään
huudettaessa, tahi ainakin luuli niin tapahtuneen, mutta vaikka hän
tunsi hätkähtävänsä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, kuten
henkilö, joka äkkiarvaamatta herätetään unestaan, tuntui hänestä
kuitenkin, että hän vielä nukkui, sillä hänen ympärillään oli sumuista
ja pimeää, ilma oli kylmä ja kostea ja märkä ruoho hyväili hänen
polviaan. Hänen mielessään välähti ajatus, että hänen kaunis unensa
oli yksinkertaisesti muuttunut hirvittäväksi painajaiseksi, ja hän
koetti kaikin voimin vapautua siitä, mutta turhaan. Samassa hän tunsi
putoavansa. Putoamisen tunne ei ollut hänelle suinkaan outo -- kaikki
painajaisen ahdistamat tuntevat sen -- mutta siitä huolimatta hänet
valtasi sanomaton kauhu. Hän kuuli huutavansa epätoivoisesti ja käsitti
liian myöhään, että hän oli todellakin valveilla. Kuului kummallista
melua, läiskähdys -- kirkkaat salamat häikäisivät hänen silmänsä -- ja
sitten pimeni kaikki.

       *       *       *       *       *

Estevan Varona valvoi sinä iltana myöhäiseen kirjoittaen kirjettä,
jonka laatiminen vaati mitä suurinta varovaisuutta. Paperi oli
mahdollisimman ohutta ja kuori, johon kirje suljettiin, oli samaa
lajia. Kun työ oli vihdoin valmis, pisti hän kuoren taskuunsa osoitetta
kirjoittamatta, sammutti kynttilän, hiipi varpaisillaan ovelle, joka
oli hänen ja Rosan huoneen välillä, ja kuunteli henkeään pidättäen.
Ei hiiskaustakaan kuulunut. Varmistuttuaan siitä, että sisar nukkui
sikeästi, hän hiipi eteishalliin. Siellä hän pysähtyi hetkeksi
kuunnellen ensin Pancho Cueton ja sitten äitipuolen ovella. Hän
kuuli selvästi päällysmiehen raskaan hengityksen ja donna Isabelin
järjettömän puhelun -- viimeksimainittu valitti ja huudahteli
taukoamatta, mutta kun se oli aivan tavallista, ei Estevan välittänyt
siitä sen enempää.

Livahtaen ulos hän kiiruhti vanhaan puutarhaan. Kasteesta raskaat
hämähäkin verkot sulkivat tien välkkyen kuutamossa kuin jalokivet,
kukkien tuoksu oli huumaava ja salaperäiset yölinnut liitelivät
äänettömästi puiden ja pensaiden välissä. Hän sivuutti vanhan kaivon
aivan läheltä ja sen musta aukko, jota peittävä puusuojus oli jo
ammoin lahonut ja sortunut, muistutti häntä lupauksesta, jonka hän
oli antanut sisarelleen. Hän oli luvannut kattaa kaivon laudoilla,
sillä semmoisenaan se oli sangen vaarallinen sekä eläimille että
ihmisillekin, jotka eivät tienneet sitä varoa. Hän päätti ryhtyä työhön
heti seuraavana aamuna.

Istahtaen eräälle vanhalle kivipenkille nuori mies sytytti savukkeen ja
valmistautui odottamaan. Hän istui kauan mietteisiinsä vaipuneena ja
oli juuri uneen torkahtamaisillaan, sillä hiljaisuus oli painostava ja
häntä nukutti, kun vihdoin eräs olento hiipi pimennosta hänen luokseen.
Tulija oli repaleinen neekeri, maan köyhemmän väestön tavoin puettu.

"Luulin, ettet tulisikaan, Asensio. Hankin täten kuumeen itselleni,"
sanoi Estevan ärtyisästi.

"Matka on pitkä, don Estevan, ja Evangelina ei päästänyt minua
lähtemään ennen pimeän tuloa. Emme voi olla kyllin varovaiset."

"Mitä uutta?"

Asensio huokaisi helpotuksesta istahtaessaan penkille. "Kuuleehan sitä
paljonkin uutta, mutta on vaikea tietää, mitä uskoa ja mitä ei. Santa
Claran luona tapellaan ja Maceo etenee länttä kohti."

"Minulla on nyt toinen ilmoitus eversti Lopezille", sanoi Estevan
ottaen taskustaan kirjoittamansa osoittamattoman kirjeen.

"Pahuksen Lopez!" murahti neekeri. "Tänään hän on täällä ja huomenna
tuolla eikä häntä milloinkaan mistään löydä, vaikka kuinka etsisi."

"Sinun täytyy löytää hänet ja heti, Asensio. Tässä kirjeessä on niin
tärkeitä uutisia -- niin tärkeitä" -- Estevan naurahti huolettomasti
-- "että jos huomaat vaaran uhkaavan, niin niele kirje mahdollisimman
nopeasti. Sen neuvon annan sinulle."

"Painanpa sen mieleeni", tuumi neekeri, "sillä tehtävä on kylläkin
vaarallinen. Pelkään espanjalaisia sotilaita vähemmän kuin noita
kaikkialla retkeileviä sissijoukkueita, jotka sanovat olevansa
isänmaansa ystäviä, mutta ovat vain roistoja ja ryöväreitä. Ne --"

Asensio vaikeni äkisti. Hän tarttui kumppaninsa käsivarteen ja tuijotti
eteenpäin kumartuen puutarhan aukeaman toisella puolen olevaan synkkään
pimentoon. Puiden alla liikkui jokin. Näkyi jotakin valkoista, joka
näytti kulkevan eteenpäin sinne tänne mutkitellen.

"Mi-mikä tuo on?" änkytti neekeri alkaen vapista kiireestä kantapäähän
ja huohottaen äänekkäästi. Estevanin täytyi kaikin voimin pidellä häntä
kiinni, sillä muutoin hän olisi juossut tiehensä. "_Jesu Cristo_! Se on
vanha don Estevan, teidän isänne. Sanotaan hänen kuljeskelevan täällä
keskiyön hetkellä ja kanniskelevan päätään sylissään."

"Hiljaa!" sai nuori Varona vaivoin kuiskatuksi osoittaen siten
ihmeteltävää rohkeutta. "En usko kummituksiin." Mutta sanoistaan
huolimatta hän oli juuri antamaisillaan Asensiolle esimerkin
pelkurimaisesta paosta, kun salaperäinen olento samassa ilmestyi
pimennosta kirkkaaseen kuutamoon. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus.
"Nyt tiedän. Äitipuolenihan se on. Hän kulkee unissaan."

"Unissaanko?" Asensio suhtautui selitykseen hyvin epäilevästi. Hän oli
vielä niin peloissaan, ettei Estevan tohtinut irroittaa otettaan.

"Niin juuri. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään."

"Tuo ei minua lainkaan miellytä", tunnusti neekeri vapisevalla äänellä.
"Miten saattaa hän kulkea, jos hän kerran nukkuu? Jos hänen silmänsä
ovat auki, niin miten voi hän olla meitä näkemättä? Tehän tiedätte,
että hän vihaa minua ja Evangelinaa."

"Hän ei näe eikä tiedä mitään --" Hetkisen katselivat molemmat
valkopukuista olentoa, mutta sitten Estevan liikahti ja nousi. "Hän
menee liian lähelle kaivoa." Hän syöksähti pari askelta eteenpäin.
"Sanotaan, että unissakävelijät menettävät järkensä, jos heidät
herätetään aivan äkkiarvaamatta, mutta kuitenkin --"

Donna Isabel puheli matalalla ja luonnottomalla kurkkuäänellä, ja
vaikka sanat olivatkin kaikkea merkitystä vailla, vaikutti hänen
koko esiintymisensä salaperäiseltä ja kaamealta keskiyön hiljaisella
hetkellä. Vilunväreet puistattivat Estevania.

Kun unissakävelijä yhä vain läheni kaivon aukkoa, mainitsi Estevan
hiljaa hänen nimensä. "Donna Isabel!" Ja sitten kovemmin: "Donna
Isabel! Herätkää!"

Nainen näytti sekä kuulevan äänen että olevan sitä kuulematta. Hän
käänsi hiukan päätään kuin kuunnellakseen, mutta jatkoi käyntiään.
"Älkää säikähtykö", sanoi Estevan rauhoittavasti, "minähän se olen,
Estevan -- _donna Isabel! Seis! Jumalan tähden, seis_!" Estevan syöksyi
esiin huutaen täyttä kurkkua, sillä kuullessaan nimeään mainittavan
oli donna Isabel kääntynyt suoraan oikealle, liike, joka saattoi hänet
aivan kuilun partaalle.

"Takaisin! Takaisin!" huusi nuorukainen. Mutta hänen varoituksensa
hukkui tuskalliseen ja läpitunkevaan hätähuutoon, johon sisältyi niin
sanoin kuvaamaton kauhu, että linnutkin puissa vaikenivat. Donna
Isabel kompastui polvilleen ja haparoi käsillään ympärilleen koettaen
saada kiinni jostakin, mutta maa ja rappeutunut sementti murtuivat
hänen allaan. Hän luisui eteenpäin ja katosi äkkiä näkyvistä melkein
Estevanin käsien välistä. Kaukaa alhaalta kuului kumea loiskahdus,
kivien putoilemista veteen ja viimeksi vesikuplien synnyttämää heikkoa
poreilemista. Sitten oli kaikki hiljaa. Estevan seisoi paikallaan
kauhun jäykistämänä ja olisi luultavasti horjahtanut aukkoon, ellei
Asensio olisi vetänyt häntä syrjään.

Pancho Cueto, joka nukkui hyvin raskaasti, heräsi viimeiseksi Estevanin
hätähuutoihin. Hän sivalsi vaatteet ylleen ja kiiruhti palvelijoiden
luo, joille Estevan huuteli määräyksiä selittäen, miten donna Isabelin
oli käynyt. Hän vaati lyhtyä ja vahvaa köyttä. Cueto luuli ensin,
että kaikki olivat menettäneet järkensä, kunnes hän vihdoin kuuli,
mikä onnettomuus oli kohdannut hänen emäntäänsä. Toimen miehenä hän
oli heti valmis toimintaan ja kun hän ja Estevan saapuivat juosten
onnettomuuspaikalle, olivat sekä lyhty että köysi heti käsillä.
Ennenkuin Estevan oli ehtinyt kiinnittää köyden ympärilleen, oli useita
auttavaisia käsiä tarjolla laskemaan hänet kuilun syvyyteen.

Neekerien käytös ilmaisi selvästi, minkälainen suhde oli vallinnut
heidän ja donna Isabelin välillä. Onnettomuustapauksesta keskusteltiin
sangen kiihkeästi, mutta enemmän uteliaasti kuin osaaottavasti, ja
Pancho Cueton maatessa pitkällään kaivon reunalla antaen neuvoja
köyttä piteleville miehille, puhelivat neekerit koko ajan kuiskaten ja
näyttivät suhtautuvan tapaukseen huonosti salatulla iloisuudella.

Tehtävä, jonka Estevan oli ottanut omalle osalleen, ei ollut suinkaan
helppo, sillä kaivo oli ollut jo kauan käyttämätönnä, seinät olivat
paksun liman peitossa ja vesi oli pilaantunutta ja mustaa. Hän oli
aivan pyörtymäisillään, kun hän vihdoin kiipesi ylös jättäen neekerien
tehtäväksi hinata ilmoille vettä valuvan ja raskaan taakan, jonka hän
oli tavannut kaivon pohjalla.

Vanhan Sebastianin kirous oli toteutunut. Donna Isabelin oli käynyt
niinkuin hän oli ennustanut päivänä, jolloin hän riippui kahleissaan
veriin piestynä ja kärpästen kiduttamana. Aarre, jonka tähden donna
Isabel oli punonut niin monet juonet, oli vihdoin koitunut hänen
kuolemakseen. Petollisen virvatulen lailla se oli viekoitellut
hänet kuolemaan, ja oli kuin kohtalon julminta ivaa, että hänen oli
viimeisellä hetkellään suotu löytää se. Eläessään hän oli sitä turhaan
etsinyt, kuollessaan hän melkein syleili sitä.

Pahimman hämmingin asetuttua ja sananviejän lähdettyä kaupunkiin,
tiedusteli Cueto Estevanilta tarkemmin tapahtumaa.

"Järkyttävä ja omituinen tapaus", sanoi hän. "Mikään ei olisi voinut
minua enemmän hämmästyttää."

"Aivan niin! Ja kaikki vain tuon onnettoman unissakävelyn tähden.
Vapisen vieläkin kauhusta."

"Nukkuiko hän? Oletteko varma siitä?"

"Olenhan jo kertonut teille tapauksen." Estevanin kärsivällisyys alkoi
loppua.

"Mutta sanotaan, että unissakävelijät aina varjeltuvat onnettomuuksiin
joutumasta. Jokin kuudes aisti johtaa heitä -- varoittaa heitä
vaaroista ja syvänteisiin ja kuiluihin putoamasta. Minä -- minä en voi
ymmärtää --"

"Kaivo on vaarallinen kenelle hyvänsä. Ensin en huomannutkaan, miten
lähellä hän oli aukkoa, ja kun huusin hänelle, näytti hän vain
kiiruhtavan kulkuaan." Nuorukainen värisi, sillä tapaus oli vielä aivan
elävästi hänen mielessään.

"Sanokaas, miten satuitte olemaan täällä siihen aikaan?"

Estevan huomasi Cueton ilkeän kasvojenilmeen ja hätkähti. "Se -- se on
minun asiani. Ettehän suinkaan luule --"

"Olkaa huoleti! Voitte luottaa minuun." Päällysmies nyökytteli
hymyillen päätään.

"Minulla sattui olemaan tänne hiukan asiaa", selitti nuorukainen
jäykästi.

"Aivan niin! Ja tuo asioiminen kannatti kyllä!" Cueto nauroi. "Eihän
minun tarvitse sanoa teille, ettei donna Isabelin kuolema sureta
ketään. Onhan aivan selvää --"

"Vaiti!" Estevan vuoroittain kalpeni ja punehtui. "Hävyttömyytenne
menee jo liian pitkälle."

"No, no, olkaamme järkevät, poikaseni. Ymmärrän sinut täydellisesti.
Mutta poliisiupseeri saapuu millä hetkellä hyvänsä ja tahtoo varmasti
tietää, miten satuit olemaan läsnä, kun äitipuolesi putosi tuohon
satimeen. Niin että olepas varuillasi! Mitä hyödytti hälyyttää väki nyt
liikkeelle? Olisithan voinut odottaa huomiseen. Mutta keskiyöllä ja
aivan yksin! Hänestä tämä tuntuu varmaankin sangen kummalliselta. Entä
jos hän saa kuulla, että olit eilen viimeksi riidellyt raha-asioista
donna Isabelin kanssa?"

Nuori Varona tyyntyi pian. Hän tarkasteli nyt kiusanhenkeään kulmat
rypyssä, ja kun Cueto oli lopettanut, virkkoi hän rauhallisesti:
"Donna Isabel ja minä riitelimme usein rahoista, niin ettei siinä
ole mitään omituista. Tahtoisitte saada minut myöntämään hautoneeni
joitakin mustia suunnitelmia voidaksemme tulla siten paremmiksi
ystäviksi, eikö niin? Mutta nyt sattuikin niin onnellisesti, etten
ollutkaan yksin, eräs toinen henkilö näki myöskin tuon nais-raukan
kuoleman ja voi todistaa jokaisen sanani. Ei Panchoseni, lennätte
välistä liian korkealle. Ja" -- Estevan oli äkkipikainen ja oli jo
vuosikausia tuntenut voittamatonta inhoa tilanhoitajaa kohtaan --
"painakaa visusti mieleenne, että olen nyt isäntä täällä ja teidän
päällikkönne. Teette viisaammin, kun huolehditte omista asioistanne
ettekä minun. Ymmärrättekö? Olen jo kauan epäillyt, että puuhianne
olisi pidettävä tarkoin silmällä, ja minä aionkin toimittaa täällä
hetimiten perinpohjaisen tarkastuksen. Tiedätte kyllä, että osaan
käytellä numeroita." Ja kääntäen päällysmiehelle selkänsä nuorukainen
poistui ylpein askelin.

Oikeastaan ei Cueto epäillytkään pojan viattomuutta, vaikka donna
Isabelin kuoleman yhteydessä olleet asianhaarat olivat kyllä sellaiset,
että kuka hyvänsä saattoi ajatella samoin, mutta pojan uhkausten
johdosta hän katsoi olevan viisainta koettaa jotenkin turvata selkänsä
kaiken varalta. Siinä mielessä hän palasi aamuhämärissä vanhaan
puutarhaan toivoen paikkaa tutkimalla keksivänsä jonkun keinon, ja
hänen toiveensa toteutuivatkin odottamattoman hyvin.

Istuessaan eräällä vanhalla kivipenkillä muistutellen mieleensä
onnettomuustapausta Estevanin kertomuksen mukaan, näki hän maassa
kirjekuoren. Se oli sinetöity, mutta ilman osoitetta. Cueto avasi sen
vitkalleen ja alkoi lukea, mutta hätkähti samassa kovasti ja katsahti
hätäisesti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän luki kirjeen loppuun
saakka pirullisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Estevania hänen ei
tarvinnut enää pelätä. Tuo nuori huimapää päinvastoin melkein säälitti
häntä, sillä kädessään olevalla kirjeellä hän ei voisi ainoastaan
raivata poikaa iäksi tieltään, vaan saisi ilman muuta Varonan koko
omaisuudenkin omakseen. Sallimus oli hänelle todellakin suosiollinen.
Vuosien kärsivällinen vehkeily oli nyt palkittu.

Eräänä iltana noin viikkoa myöhemmin tuli don Mario de Castaño
huohottaen kartanoon ja vaati saada heti tavata Rosaa, joka ilmestyi,
ennenkuin vieras oli ehtinyt kuivata ponnistuksen aiheuttaman hien
kasvoiltaan. Don Mario sanoi kursailematta, mikä ei ollut lainkaan
hänen tapaistaan.

"Rosa kultaseni, teidät ja Estevan on saatu ilmi! Olin aamiaisella
kaupunginpäällikön luona ja kuulin kaikki. Ystävyytemme tähden hän
lupasi antaa teille tunnin ajan ehtiäksenne pakoon."

"Mitä tarkoitatte, don Mario?" kysyi tyttö.

"Älkää turhia teeskennelkö!" huudahti vieras kärsimättömästi.
"Näettehän, että voitte luottaa minuun. Jumalani, miten hulluja ja
huimapäisiä nuoret ihmiset ovatkaan! Ettekö voineet antaa vanhempien
ja kokeneempien huolehtia tuosta kapinoimisesta? Vai oliko vehkeily
mielestänne ehkä aivan viatonta, jotakin huvittavaa --"

"Don Mario!" keskeytti Rosa. "En tiedä, mistä puhutte."

"Vai ette tiedä!" Don Marion posket kävivät entistä punaisemmiksi.
"Käskekää Estevan heti tänne. Emme saa hukata hetkeäkään." Kun
nuorukainen saapui, puuskahti don Mario hänelle soimaavasti: "Hyvä
herra, olettepa keittänyt itsellenne kauniin sopan. Tulin varoittamaan
teitä, mutta Rosa ei ole tietävinään mistään mitään. Ehkä teille on
mielenkiintoista kuulla, että eversti Fernandez on antanut määräyksen
vangita teidät ja sisarenne kapinallisten asiamiehinä."

"Mitä?" Estevan peräytyi. Rosa kalpeni valkeaksi kuin lilja ja saattoi
tuskin hengittää. "Ensi yön saatte molemmat viettää San Severinossa",
ilmoitti pyylevä vieras julmasti. "Tiedätte, mitä se merkitsee.
Linnoitukseen viedyt kubalaiset palaavat harvoin. Olettehan huomanneet,
että muurien juurella parveilee aina joukko suuria haikaloja?
Tiedättekö, minkätähden? Minäpä sanon sen teille. Kapinallisten
auttajien ruumiit ovat syötti, joka houkuttelee noiden teidän
kaltaisten hullujen, jotka sanovat itseään isänmaanystäviksi."

Rosa huudahti kauhusta.

"Eversti Fernandez", jatkoi don Mario mahtipontisesti, "on ystäväni ja
salli minun tulla varoittamaan teitä, sillä hän tietää, että olen Rosan
kosija. Huolimatta velvollisuudestaan ja todistuksista --"

"Todistuksista? Mitä tarkoitatte?" kysyi Estevan lujasti.

"No, esimerkiksi tuota Lopezille osoitettua kirjettä, jossa häntä
varoitetaan joutumasta Santa Claran luona viritettyyn ansaan ja
jossa hänelle annetaan tietoja Sabanillan luo kootuista hallituksen
joukoista. Älkää koettakokaan kieltää! Luin kirjeen omin silmin. Teitä
ei voi kukaan pelastaa."

Sanoja seurasi painostava hiljaisuus. Don Marion hengästynyt läähätys
kuului entistä äänekkäämmin ja hänen kasvoiltaan juoksi hiki kuin
räystäältä sadevesi. Vihdoin lausui Rosa hiljaa: "Varoitinhan sinua,
Estevan."

Estevan oli ymmällään, mutta näki selvästi, ettei hän ollut lainkaan
peloissaan. "En ole vielä heidän kynsissään", nauroi hän.

"Sanoitte, että minut aiotaan myöskin vangita?" Rosa katsoi vieraaseen
tuskaisesti.

"Aivan oikein!"

"Mutta miksi?"

"Niin, miksi? Kuka häntä syyttää ja mistä?" kysyi Estevan närkästyneestä

"Sen olen myöskin saanut tietää. Ei kukaan muu kuin Pancho Cueto."

"Cueto!"

"Hän juuri. Hän on ilmiantanut teidät molemmat ja kirje on luullakseni
vain pieni näyte hänen tiedoistaan. Hänen muita todistuksiaan en tosin
tiedä, mutta voitte olla varmat, ettei hallitus vaadikaan nykyään
kovin päteviä todistuksia, epäluulokin ja riittää. Ymmärrätte siis,
miksi olen täällä. Minulla on vaikutusvaltaa, voin pelastaa Rosan,
mutta pelkään, etten voi tehdä mitään teidän hyväksenne, Estevan.
Teidän täytyy selvitä tästä omin neuvoin. Mitä tuumitte? Tuhlaamme vain
kallista aikaa seisoessamme tässä suu auki."

Kun Estevan näki, miten kalpeaksi hänen sisarensa oli käynyt, kietoi
hän kätensä tämän ympärille ja sanoi lempeästi: "Olen suuresti
pahoillani, rakkaani. Kaikki on minun syyni." Ja kauppiaalle: "Teitte
hyvin kun tulitte varoittamaan meitä."

Don Mario vilvoitteli nenäliinaa huiskuttaen. "Minua ilahduttaa, että
annatte arvoa ponnistuksilleni. Uskolliset ystävät ovat korvaamattomat!
Menen Rosan kanssa naimisiin ennenkuin tunti on kulunut ja olenpa
melkein varma, että nimeni kykenee suojelemaan --"

Rosa kääntyi kosijaansa päin ja niiasi syvään. "En ansaitse niin suurta
kunniaa", sanoi hän. "Näettekös, minä -- minä en rakasta teitä, don
Mario."

"Rakasta!" huudahti vieras. "Jumala siunatkoon, eihän rakkaus tähän
kuulu. Estevanilla on vain kymmenen minuuttia aikaa kiirehtiäkseen
pakoon ja kaikki omaisuutenne takavarikoidaan. Olisihan parempi
laittautua valmiiksi ja lähteä heti mukaani."

Mutta Rosa vain pudisti päätään.

"Mitä? Mikä teitä riivaa? Mitä sitten aiotte tehdä?"

"Seuraan Estevania", sanoi tyttö.

Nuo pari sanaa näyttivät tyrmistyttävän de Castañon. Hän istahti
raskaasti lähimpään nojatuoliin ja tuijotti ihmeissään tyttöön märkä
nenäliina kädessään. Silmät olivat pyöreät ja ulkonevat ja hiki vuosi
ohimoilta virtanaan; hän oli kuin jokin vastikään vedestä noussut
merihirviö, jonka auringonvalo on hetkeksi sokaissut.

"Te -- te olette mieletön", änkytti hän vihdoin. "Selittäkää hänelle,
Estevan, mitä tuommoinen pako oikein merkitsee."

Mutta siihen ei Estevan kyennyt, sillä hänellä ei ollut itselläänkään
hämärintä aavistustakaan siitä, mikä häntä odotti. Hänelle oli vain
kerrottu, että vuoristo oli täynnä isänmaanystäviä, ja muusta hän ei
välittänytkään. Hän oli nuori ja kuumaverinen ja vihasi espanjalaisia
ja Pancho Cuetoa luontonsa koko hillittömyydellä. Hän oli valmis
uhraamaan intomielin nuoren elämänsä vapaan Kuban puolesta. Sentähden
hän sanoikin: "Rosa tehköön, niinkuin hän itse tahtoo. Jos meidän
täytyy lähteä maanpakoon, niin kärsimme yhdessä. Palaamme pian."

"Sinä hullu!" riehahti don Mario. "Silloin on parempi, että heität
hänet heti San Severinon haikaloille. Kaupunkien ulkopuolella ovat
naiset kaikkea lain turvaa vailla. Saarellamme vallitsee täydellinen
laittomuus. Nuo isänmaanystävät, joista puhut, ovat vain neekereitä,
mulatteja -- sanalla sanoen Kuban kaikkein alhaisinta ja laiskinta
väestöä."

"Oi, kuulkaa, don Mario", rukoili tyttö. "En voi mennä kanssanne
naimisiin -- rakastan toista."

"Vai niin."

"Rakastan toista. Olen O'Reillyn, tuon amerikkalaisen kihlattu -- ja
kun hän palaa, menemme naimisiin."

De Castaño nousi vaivalloisesti tuolistaan ja meni ovelle. Hän oli
punainen raivosta ja pettymyksestä. Kynnykselle päästyään hän sähähti:
"Hyvä on. Menkää! Olen tehnyt voitavani. Olisin mielelläni auttanut
teitä tuota Cueto-roistoa vastaan, mutta nyt saa hän periä kaiken
omaisuutenne. Nyt ovat todellakin roistot ja ryövärit vallalla! Minä
-- minä --" Kykenemättä enää sanomaan mitään don Mario syöksyi ulos
höpisten itsekseen.

Tunnin kuluttua olivat kaksoiset matkalla Yumurin halki Asension ja
Evangelinan kotia kohti, sillä se oli heidän ainoa turvapaikkansa.
Oli hyvä, että he olivat kiiruhtaneet, sillä samassa kun he pääsivät
laaksoon, ratsasti joukko sotilaita Matanzasta rinnettä ylös Pancho
Cueton johdolla.




V.

ERÄMAAN ÄÄNI.


New York tuntui Johnnie O'Reillystä sangen oudolta, kun hän
saapumisensa jälkeisenä aamuna lähti kaupungille. Oli kylmää ja kolkkoa
ja Baffinlahdelta puhaltava pohjatuuli oli niin pureva, että hän oli
kiitollinen päästessään suojaan taloon, jossa Carterin tuontiyhtiön
konttorit olivat. Lämpöinen ilmanala oli ohentanut O'Reillyn veren,
sillä Kuban tuulet ovat hyväilevän pehmoiset, ja sentähden hän pysähtyi
hetkeksi porraskäytävään lämmitelläkseen hiukan, joutuen siten
toimiinsa kiiruhtavien miesten ja naisten tyrkittäväksi. Oikeastaan ei
O'Reillyllä ollut ainoastaan kylmä; hän oli peloissaankin.

Hän ei ollut suinkaan mikään pelkuri. O'Reillyt eivät olleet sitä
lajia, ja Johnnien itseluottamus oli niin suuri, että sitä olisi voinut
pitää pöyhkeytenä, ellei hänen miellyttävä hymyilynsä olisi todistanut
toista. Koko kotimatkan oli hän hengessään nähnyt vanhan Sam Carterin
istuvan kumarassa lavean pöytänsä takana, ja tuo kuva oli monta kertaa
saanut hänet unohtamaan huolellisesti valmistetun puheensa, jolla hän
aikoi esittää luopuvansa liikkeen palveluksesta ja toiveista päästä
vanhuksen vävypojaksi.

Herra Carterin pöydällä vallitsi aina moitteeton järjestys, ikäänkuin
taisteluun valmiin laivan kannella, ja se olikin saanut kestää
monet tuimat ottelut, sillä sen takana istuva mies ei arkaillut
lausua julki mielipiteitänsä. Hän oli tarmokas luonne, voimakas ja
kiivas kuin vanhanaikaisesta hitaasti syttyvästä mustasta ruudista
ja nykyajan nitroglyseriinistä tehty seos, jossa piilevä voima on
purkautuessaan aavistamattoman tuhoisa. Välistä hän ei räjähtänyt
ilmivalkeastakaan, ja toisinaan kun liikkeen henkilökunta hiipi
hiirenhiljaa hänen ovensa ohi, ettei hän häiriytyisi, saattoi pieninkin
risaus aiheuttaa onnettomuuden. Räjähdys oli aina vakavinta laatua ja
siitä selviydyttiin harvoin vaurioitta. O'Reilly tiesi jo edeltäpäin,
ettei sitä voitu välttää, olipa herra Carter kuinka hyvällä päällä
hyvänsä heidän keskustelunsa alussa, sillä hänen tuomat uutisensa
vaikuttaisivat ehdottomasti kuin parhaimmat nallit. Tilinteko liikkeen
toiminnasta Kubassa ei häntä lainkaan peloittanut, sillä Samuel Carter
saattoi kuunnella aivan tyynesti selostuksia suuristakin tappioista,
mutta vanhuksen ylpeydelle oli kova isku saada kuulla, että jokin
toinen tyttö saattoi syrjäyttää hänen tyttärensä. Johnnie pudisteli
hartioitaan ja kopisteli jalkojaan, mutta vilu ei lähtenyt hänen
ruumiistaan.

Hänen rohkeutensa palasi kuitenkin, kun hän ajatteli Rosa Varonaa.
Hän muisteli eron hetkeä, jolloin tyttö oli seisonut hänen edessään
tuskaisesti ojennetuin käsin, silmät kyynelissä ja vavahtelevin huulin,
ja tuo kuva lämmitti häntä ihmeellisesti. Se terästytti hänen tahtonsa,
ja päättäen selvittää tilanteen mitään salaamatta hän astui urheasti
hissiin.

Carterin tuontiyhtiön henkilökunta katsahti ylös, kun liikkeen Kuban
edustaja astui sisään, mutta koska henkilökunta oli melkein kokonaan
muuttunut sisäkonttorissa raivonneiden myrskyjen tähden, ei häntä
tunnettu, ennenkuin hän esitti itsensä herra Slackille, Samuel Carterin
luotetulle yksityissihteerille.

Herra Slack hymyili riutuneesti ja ojensi tulijalle luisevan ja kylmän
kätensä, joka oli jäykkä kuin kuollut kala.

"Teitä on odotettu", sanoi hän. "Herra Carter tahtoo tavata teitä ennen
lähtöään Californiaan."

"Kohtaamiseni ei ole omiaan sulostuttamaan hänen matkaansa", vastasi
O'Reilly synkästi.

"Pelkäsimme, ettette pääsisikään lähtemään Kubasta; ajattelimme jo
kääntyä Amerikan konsulin puoleen."

"Todellakin! En tiennyt olevani niin tärkeä henkilö."

"Oh, olettehan isäntämme lemmikki, niinkuin hyvin tiedätte." Herra
Slackin kohteliaisuudessa oli huonosti salattua kateutta, sillä hänestä
ei O'Reilly ollut muita merkillisempi. "Huonot markkinat, vai?"

"Niin. Tavaraa ei ole", vastasi toinen. "Liike-elämä on seisauksissa.
Espanjalaiset eivät pidä meistä, ja syystä kylläkin, tohdin sanoa,
kun otetaan huomioon kaikki huhut ja puheet sekaantumisestamme Kuban
asioihin ja salaisesta kapinallisten avustamisesta. Minut pidätettiin
Havannassa, vakoojaksi epäilivät, ja kun erehdys huomattiin, olivat
viranomaiset aivan raivoissaan pettymyksestä. Juonikasta joukkoa, nuo
espanjalaiset."

"Ilmoitan herra Carterille, että olette täällä." Sihteeri hiipi hiljaa
yksityiskonttorin ovelle, katosi, ilmestyi jälleen yhtä hiljaa ja
liikutti etusormeaan kutsuvasti. O'Reilly lähti kohtaamaan isäntäänsä
kuin vanki, jota viedään mestauslavalle.

Sisälle päästyään hän masentui yhä enemmän, sillä herra Carter toivotti
hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vanhus syleili häntä, taputti
häntä selkään ja kysyi ainakin kolmesti, miten hänen terveytensä
laita oli. O'Reillyllä ei ollut enää kylmä, hiki virtasi joka
huokosesta ja hän tunsi kauluksensa kostuvan. Särkeä tuon vanhuksen
toiveet ja suunnitelmat oli samaa kuin potkaista lasta kasvoihin.
Carter ei ollut milloinkaan ollut niin innokas ja sydämellinen;
hänen koko tervehdyksensäkin oli melkein teatraalinen. O'Reillyn
sydäntä oikein vihlaisi, kun hän huomasi, miten suuresti hänen
isäntänsä oli kiintynyt häneen. Herra Carter, joka oli muuten kuuluisa
itsensähillitsemistaidostaan, käyttäytyi nyt kuin hän olisi ollut aivan
suunniltaan ilosta, mikä tuntui kuitenkin hyvin teeskennellyltä eikä
oikein sopinut tilanteeseen, ja kun hän neljännen kerran tiedusteli
Johnnien vointia, muuttui tämän pelko vilpittömäksi hämmästykseksi.
Vihdoin huomautti herra Carter totisen leikillisesti: "No, poikaseni,
sinähän onnistuit erinomaisen hyvin, eikö niin?" Äänensävy oli melkein
imarteleva.

"Kyllä, herra, tein minkä voin", myönsi O'Reilly toivehikkaasti.

"Älä sano minulle 'kyllä, herra'. Olemmehan ystävät, eikö totta?
Käsitän kaikki vallan hyvin enkä syytä sinua mistään -- tuo järjetön
vallankumoushan markkinat turmeli. En voi ymmärtää noita ihmisiä.
Toimit olosuhteisiin nähden loistavasti."

"Kapinaan on kyllä syytä -- sorto käy sietämättömäksi." O'Reilly mutisi
tuon tutun lauseen melkein tietämättään vastaukseksi herra Carterin
tuttavalliseen ystävällisyyteen.

"Kaikissa Espanjan maissa on asian laita sama", murahti vanhus,
"on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niitä hallitaan sorrolla ja
politiikka on vain keinottelua. Muuten tohdin sanoa, ettei tuo kapina
kauan kestä."

Keskustelun käänne oli O'Reillylle sangen mieluinen, sillä hänestä ei
ollut mikään niin joutavaa kuin aiheeton ylistely, ja näistä asioista
puheleminen viivyttäisi sitäpaitsi tulevaa räjähdystä. Oli muuten hyvin
omituista, että Samuel Carterilla oli aikaa jutella näin ylimalkaisista
seikoista. Johnnie ihmetteli, miksi vanhus ei syventynyt heti liikettä
koskeviin yksityiskohtiin.

"Kapina on kehittynyt hyvin uhkaavaksi", sanoi hän. "Saaren itäosa
on jo kapinallisten huostassa ja lähtiessäni etenivät Maceo ja Gomez
parhaillaan länttä kohti."

"Mitä joutavia. Sodankäyntiin tarvitaan rahaa."

"Rahaa on", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Marti sai käytettäväkseen
toista miljoonaa dollaria, ja jokainen kubalainen sikaarinvalmistaja
Yhdysvalloissa luovuttaa tarkoitukseen osan viikkopalkastaan. Kuban
väestön parhaimmat ovat mukana taistelussa. Kapinalliset ovat tosin
huonosti aseistetut, mutta osaavat tapella. Espanja on melkein
voitettu, eikä jaksa enää kauan liikettä vastustaa."

"Voin melkein varmaan sanoa, että kubalaiset lopettavat hulluttelunsa,
kun nälkä alkaa heitä ahdistella. Hallitus antaa heidän nääntyä
nälkään. Oli miten oli, sota on tehnyt liiketoimintamme siellä
mahdottomaksi ja" -- herra Carter siirsi varovasti mustepullon
hiukan edemmäksi ja pisti paperiveitsen kalenterin väliin -- "lienee
paikallaan, että hiukan neuvottelemme keskinäisistä asioistamme."
Vanhus rykäisi kuivasti: "Muistathan sopimuksemme? Annoin sinulle
tilaisuuden koettaa luoda itsellesi vakavan yhteiskunnallisen aseman
ennenkuin -- ennenkuin suunnitelmasi tyttäreeni nähden saattoivat tulla
kysymykseenkään."

"Niin." O'Reilly tunsi, että hänen olisi ollut nyt alettava
huolellisesti valmistettu puheensa, mutta onnettomuudeksi hänen oli
aivan mahdotonta muistaa, miten tuo hänen joutsenlaulunsa alkoi. Hän
vaivasi päätään ja mietti ja muisteli, mutta ei saanut sanoista kiinni.

Herra Carter oli myöskin vaiti. Hän aukaisi kyllä pari kertaa suunsa,
mutta ei sanonut mitään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen karaisivat
molemmat miehet sitten yhtäaikaa kurkkuaan ja katsahtivat toisiinsa
odottavasti. Kului vielä hetkinen ja sitten alkoivat molemmat yhtäaikaa:

"Ikävä --"

Molemmat vaikenivat.

"Sanoitko jotakin?" kysyi herra Carter.

"En -- en mitään. Luulin teidän sanoneen --"

"Ajattelin vain, mikä onni oli, että sinä ja Elsa odotitte hiukan.
Hm-m!" Herra Carter siirteli jälleen esineitä pöydällään. "Todellakin
onni! Elsa on tunteellinen tyttö ja hänellä on herkkä omatunto ja
nainen, jolla on herkkä omatunto, on sangen harvinainen kapine.
Mielipiteemme eroavat kylläkin välistä, mutta jos hän on saanut
päähänsä jotakin, niin hän ajaa tahtonsa perille, teinpä mitä hyvänsä.
Mitäs iloa lapsesta olisi, ellei heitä hemmoteltaisi?" Hän katsahti
ylös närkästyneen vetoavasti, ja kun kuulija näytti olevan samaa
mieltä, huokaisi hän tyytyväisesti. "Varhaisia avioliittoja en hyväksy,
mutta hän näyttää olevan toista mieltä, ja ehkä hän on oikeassakin.
Vastustukseni hän on murtanut, joten olen pois pelistä, ja hän tahtoo
mennä heti naimisiin, ennenkuin lähdemme länteen. Sentähden odotin
sinua. Olet järkevä mies, Johnnie, etkä mikään pöhkö. Eihän sinulla ole
mitään vastaan väittämistä, vai kuinka? Meidän miesten on tyhjennettävä
kalkkimme miehuullisesti."

"Eipä -- eipä tietenkään", änkytti onneton O'Reilly.

"No, no, minä tiedän, että sinulla on kyllä sisua, mutta --" Sytytin
oli alkanut sähistä ja Johnnie oli näkevinään, kuinka hänet raastettiin
vastoin tahtoaan alttarin eteen. "Elsa pitää kyllä puolensa, ellen
erehdy, ja jos olet järkevä, niin autan sinua kuin oma isäsi ja teen
sinusta liikemiehen. Tulen vanhaksi, eikä Ethelbert kykene siihen
milloinkaan. Muutoin --" vanhus vaikeni ja hänen silmänsä alkoivat
hehkua vihaisesti.

"Kuka on -- Ethelbert?" kysyi O'Reilly heikosti.

"Miten niin, hitto vie? Hänestähän juuri puhun. Kiltti poika ja paljon
parempi kuin maineensa."

"Onko Elsa rakastunut johonkin toiseen? Sitäkö tarkoitatte?"

"Hyvä Jumala, no, sitä juuri! Etkö ymmärrä enää englannin kieltä? En
luullut, että se koskisi sinuun niin kovasti -- aion antaa sinulle
paikan täällä liikkeessäni, mutta luonnollisesti, jos -- mitä? Mitä
perhanaa sinä oikein tarkoitat?"

Samuel Carter tuijotti eteensä sanatonna hämmästyksestä, sillä hänen
tyttärensä huikentelevaisuuden surkuteltava uhri oli hypähtänyt ylös ja
ravisti voimakkaasti hänen kättään lausuillen käsittämättömiä sanoja,
jotka tuntuivat ilmaisevan helpotusta, iloa, onnea ja kaikkea muuta
paitsi sitä, mitä vanhus oli odottanut.

"Oletko sinä hullu, vai olenko minä?" kysyi hän.

"Täydellisesti päästäni vialla. Kas asian laita on siten, että minäkin
olen muuttanut mieltäni."

"Mi-mitä ihmettä? Oletko?"

"Olen kohdannut kauneimman, suloisimman" -- O'Reilly hengähti ja alkoi
sitten uudestaan, "kauneimman, suloisimman --"

"Älä siinä viserrä -- olen kuullut tuota kylliksi jo kotonakin. Ethän
suinkaan tahtone väittää, että hän on kauniimpi ja suloisempi kuin
Elsa? Olet rakastunut johonkin toiseen tyttöön. No hyvä! Nuori mies,
minä sanon sinulle, että olet totisesti hullu."

"Niin olen."

Näin altis myöntyväisyys näytti hieman tyynnyttävän herra Carteria,
joka huokaisi helpotuksesta ja murahti äkäisesti: "Hm! Tämähän kävi
paremmin kuin olin toivonutkaan. Minä en totisesti tiennyt, mitä oikein
sanoisin, kun astuit sisään. Ja ajatella, ettet ollut lainkaan säälin
tarpeessa!"

"Olenpa niinkin. Ilman sitä en voi mennä naimisiin."

"Mitä joutavia! On parempi odottaa. En oikein luota noihin varhaisiin
avioliittoihin."

"Luottakaa pois vain!"

"Saadaanhan sitten nähdä. Mutta oletpa sinä oikein aika poika! Ensin
hylkäät tyttäreni ja samassa hengenvedossa jo kiristät minulta työtä.
Pysy alallasi, sanon minä, äläkä potki rikki hienoa mattoani. Minun
pitäisi totisesti suuttua oikein hirmuisesti, ja sen minä vielä teenkin
-- mutta menehän nyt, niin soitan asiasta Elsalle, että hänkin saa
vuorostaan tanssia."

O'Reilly kirjoitti sinä iltana pitkän kirjeen Rosa Varonalle.
Seuraavina päivinä pantiin hänen hyvä tuulensa kovalle koetukselle ja
hän suorastaan uhmasi herra Slackia, joka oli herra Carterin lähdettyä
ottanut ylleen synkän arvokkaan ilmeen, joka sopi mainiosti hänen
nykyisen asemansa raskaaseen vastuunalaisuuteen.

Kirje seurasi kirjettä ja oli aivan varmaa, että O'Reillyn kynä oli
nyt noitakeinoin teroitettu. Hän luki itsekin suurella nautinnolla
kirjeitään. Hän pyysi Rosaa valmistautumaan hänen paluunsa ja sitä
välittömästi seuraavan avioliiton varalle; tulevaisuuden suunnitelmat
ja haaveilut omasta kodista, jonka he laittaisivat New Yorkiin,
nielivät sivuja lukemattomat määrät. Hän kuvaili haltioituneesti
huonekalustoa, jonka hän oli päättänyt ostaa, ja tuhlasi sanoja
tuhansittain kertoessaan näkemästään kiinalaisesta pöytäkalustosta.
Huoneistojakin hän oli jo ollut katsomassa, ja ensimmäisen sellaisen
retken selostus täytti kolme kokonaista arkkia. On todellakin
merkillistä, millä runollisella hartaudella ja välittömällä lämmöllä
rakastunut sulhasmies osaa kuvata viiden huoneen huoneiston; pienellä
palkallaan hän sisustaa sen satumaisella loistolla ja sittenkin jää
niin paljon jäljelle, että voidaan elää huolettomasti ja ylellisestikin.

Mutta O'Reillyn kirjeet eivät sisältäneet ainoastaan käytännöllisten
ja aineellisten seikkojen selvittelyjä, niissä oli myöskin paljon
lemmen runollisuutta. Kuten kaikki lempivät kirjoitteli hänkin
sivuittain hehkuvia lemmenvaloja ja iäisiä uskollisuuden, kunnioituksen
ja rajattoman rakkauden lupauksia, lauseita, jotka hämmästyttivät
häntä itseäänkin, kun hän luki ne. Mutta hän ei epäillytkään niiden
vaikutusta Rosaan, ja oli varma, että Rosa olisi milloin hyvänsä valmis
seuraamaan häntä ja jättämään synnyinmaansa. O'Reillyn rakkaus oli
rajaton ja hänen luottamuksensa tyttöön ehdoton. Hän tunsi ja tiesi
myöskin, että tyttökin rakasti häntä ja luotti häneen. Tämä olikin
hänen mielestään varsin ihmeellistä -- harvinainen tapaus, jota hän ei
voinut milloinkaan kyllin ihmetellä. Hän ei uneksinutkaan, että kaikki
miehet ovat ihmetelleet samaa.

Ja niin kuluivat päivät nopeasti. Oli kyllä omituista, ettei
hänen kirjeisiinsä vastattu. O'Reilly alkoi hermostua, hän
kirosi vallankumousliikkeen, joka oli tehnyt postiyhteyden kovin
epävarmaksi, ja vihdoin hän sähkötti, mutta mitään ei kuulunut. Hänen
kärsimättömyytensä muuttui vähitellen peloksi ja kaikenlaiset arvelut
ja luulot veivät hänen mielenrauhansa kokonaan.

Suuri oli siis hänen helpotuksensa, kun eräänä päivänä oli hänen
pöydälleen pantu kulunut ja ryvettynyt kirje, jonka osoite oli
kirjoitettu Rosan käsialalla. Amerikan postileima ja Key Westin
postimerkki näyttivät sangen oudoilta, mutta -- olihan kuoressa Rosan
käsiala. Rosan ensimmäinen kirje! O'Reilly ihmetteli, olikohan hänen
ensimmäinen kirjeensä mahtanut liikuttaa Rosaa niin syvästi kuin tämän
ensimmäinen kirje liikutti häntä. Hän suuteli kuorta kohtaan, jota
Rosan huulet olivat koskettaneet kirjettä kiinniliimatessa, ja avasi
sitten kirjeen innosta vavahtelevin sormin.

Kirje oli pitkä ja tiheään kirjoitettu, mutta luettuaan vähän matkaa
muuttui hänen ilonsa viiltäväksi tuskaksi ja viimeiselle ohuelle
sivulle ehdittyään oli hän aivan suunniltaan. Hän luuli näkevänsä
unta. Hänen päätänsä huimasi ja vapautuakseen painajaisestaan hän
katsoi ympärilleen kuin apua etsivä, mutta kirjoituskoneiden kylmä
rätinä ja läheltä kuuluva ääni, joka saneli kahvitilausta Brasiliaan,
todistivat hänen olevan auttamattomasti valveilla. Arkki, jota hän
piteli kädessään, oli todella olemassa, ja oli kirjoitettu täyteen
Rosan käsialalla. Hän oli varmaankin lukenut väärin. Hän alkoi lukea
toistamiseen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän voinut
pidellä kirjettä kädessään, vaan hänen täytyi levittää se pöydälle.

Kirjeen kyhääminen oli varmaankin pannut Rosa-paran kovalle
koetukselle, mutta ensimmäisten lauseiden vanhanaikainen muodollinen
jäykkyys oli vain omiaan antamaan sitä suuremman painon hänen
tuskalliselle ja epätoivoiselle avunhuudolleen, joka oli kirjeen
lopussa.

"Rakkaani!

"Tartun kynään arkaillen ja epäröiden, sillä pelkään, että sinä pidät
käytöstäni sopimattomana, kun kirjoitan sinulle näin vain ilman muuta.
Mielestäni on sivistyneen nuoren naisen oltava aina mahdollisimman
varovainen myöskin kirjevaihdossaan miehen kanssa, joka on
kunnioittanut häntä kosinnallaan, mutta nyt ovat olosuhteet sellaiset,
että nämä seurustelusäännöt saavat luvan väistyä.

"Jumalani! Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua lähdettyäsi Matanzasta
ja mihin kurjuuteen minä ja Estevan olemmekaan joutuneet! Miten voi ilo
niin äkkiä murheeksi muuttua, yltäkylläisyys puutteeksi ja turvallinen
olo alituisten vaarojen uhkaamaksi? Tiedän tuskin mistä aloittaisin ja
mitä sinulle kertoisin; käteni vapisee ja kyyneleet himmentävät näköni
enkä myöskään tohdi uskoa tämän kirjeen milloinkaan joutuvan käsiisi,
sillä minä ja Estevan olemme kodittomia karkulaisia, henkipattoja,
ja asumme nyt vuoristossa Asension ja Evangelinan, isämme entisten
orjain, luona. Köyhyytemme on sanoin kuvaamaton. Mutta he olivat ainoat
ystävämme ja me rakastamme heitä, sillä he ottivat meidät hoiviinsa,
kun jouduimme kodittomiksi.

"Näen sinun tuijottavan näihin sanoihin ja kuulen sinun sanovan: 'Rosa
on varmaankin tullut hulluksi niinkuin hänen äitipuolensakin!' Ja
totisesti luulen itsekin välistä samoin. Mutta niin ei ole kuitenkaan
käynyt. Kaikki, mitä kerron, on totta. Oikein helpottaa, kun saa
puhella sinulle kaikesta, vaikka et kirjettäni milloinkaan saisikaan.
Asensio toimittaa kirjeen kapinallisten leiriin, joka on monen
penikulman päässä täältä, ja ystävämme eversti Lopez on luvannut
jollakin salaperäisellä tavalla toimittaa sen edelleen sinulle
vihollistemme nenien editse. Niin, meillä on vihollisia! Meillä, jotka
emme ole kenellekään pahaa tehneet! Odotahan kun kerron sinulle.

"Mutta jospa tämä kirje saapuukin perille -- luen rukouksen
lähettäessäni sen matkalle -- niin mitä sitten? En tohdi ajatella
sitä kovin paljon, sillä miehen sydän on erilainen kuin naisen. Mitä
mahdatkaan ajatella, kun kuulet, että ihailemasi Rosa Varona ei olekaan
enää sama Rosa kuin silloin? Kuulen sinun mutisevan: 'Tyttö unhottaa
itsensä!' Mutta olosuhteet ovat kokonaan muuttuneet ja minun on myöskin
täytynyt luopua kaikesta, mihin olin tottunut. Olen nyt turvaton kuin
ahdistettu metsän eläin."

O'Reilly tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että Rosa oli voinut
hetkisenkään epäillä häntä. Mutta oikeastaan ei Rosa epäillyt; lausutut
arvelut olivat vain satunnaisia ja kokonaan ohimenevää laatua. Kirjeen
sävystäkin hän jo huomasi, että hän uskoi sisimmässään järkkymättömästi
O'Reillyn rakkauteen.

Hän kertoi tarkkaan donna Isabelin kuoleman ja kaikki sitä seuranneet
tapahtumat, ja O'Reilly luki kuin lumouksen vallassa. Kaikki tuntui
aivan mahdottomalta.

"Siten jouduimme Asension ja hänen vaimonsa luo", jatkui kirje.
"Kuvittelehan! Majamme on kaukana Yumurin tiheikössä ja mahdollisimman
vähäpätöinen, ettei kukaan sitä keksisi. Piilottelemme kuin arat
villieläimet, vaikka luonto ei ole meille suonut yhtä suurta taitoa
vaaroja välttääksemme. Emme ole enää mitään huomattuja henkilöitä;
turvallisuutemme on vain sen varassa, miten näkymättömät voimme
olla. En rakasta erämaata, se täyttää mieleni pelolla, öisin kuulen
katto-olkien risahtelevan yläpuolellani ja aamuisin lasken jalkani
paljaalle maalle. Elämme hedelmillä ja Evangelinan tarhan kasviksilla,
ja kun Asensio on kotosalla, saamme välistä vaihteeksi jonkun linnun
tahi muun eläimen. Estevan näyttää viihtyvän hyvin, mutta minä en voi
tottua uuteen ympäristööni. Välistä minun täytyy aivan purra kieleeni
pidättääkseni valitukseni, etten pahoittaisi hänen mieltään.

"Koko maassa on kauhea sekasorto. Työtä ei tehdä missään, vain
epäluulot, viha ja väkivalta rehoittavat. Oi, minkä hävityksen tämä
sota on saanut aikaan! Estevanista on jo tullut partiolainen eli
_guerillero_. Hän on varastanut jostakin lehmän, niin että meillä on
maitoa kahviimme, mutta kahvia on vain hiukkanen jäljellä ja enemmästä
ei ole juuri toivoakaan. Rosvoilevia espanjalais-joukkueita retkeilee
kaikkialla ja niistä on liikkeellä pöyristyttäviä juttuja. Miten tämä
kaikki päättynee? Kuinka kauan kuluu, ennenkuin meidät löydetään ja
viimeinen tuho tulee?

"Heti tänne saavuttuamme lähti Estevan eversti Lopezin leiriin
sopimaan meidän liittymisestämme tämän armeijaan, mutta hän palasi
masentunein mielin. Se näyttää olleen mahdotonta juuri minun tähteni.
Kapinallisilla on vielä huonommat olot kuin meillä ja eversti Lopez
oli sanonut suoraan, ettei hän tahdo leiriinsä naisia, joista on
vain vastusta ja huolta. Estevan on siis toistaiseksi luopunut
taisteluhaaveistaan ja tekee nyt kaikkensa suojellakseen minua.
Minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen kätensä voima. Kaupungit
ovat espanjalaisten hallussa ja maaseudulla vilisee roistoja ja
pahantekijöitä, niin että on hyvin vaikea pysyä piilossa pitempää
aikaa. Tunnen olevani taakka toisille. Estevan suunnittelee omaa
partiojoukkoa ja minä olen aivan tyrmistynyt pelosta. Kaikki hänen
vihansa on nyt kohdistunut Cuetoon, petolliseen palvelijaamme, jonka
konnamaisuus lopultakin saattoi meidät tähän kurjuuteen. Estevan on
niin nuori ja huimapäinen. Jospa vain olisit täällä häntä ohjaamassa.

"Jospa vain olisit täällä -- oi, kallehin Juanini! Jospa vain olisit
täällä -- niin ottaisit minut syliisi ja karkoittaisit tämän alituisen
kauhun sydämestäni. Olisitpa täällä kertomassa minulle, että rakastat
minua vieläkin kaikista onnettomuuksista huolimatta. Katso! Kyyneleeni
tipahtelevat kirjoittaessani. Silmäni ovat himmeät, käteni vapisee
ja voin vain kirjoittaa kun muistelen, että lupasit palata luokseni.
_Tulethan?_ En osaisi näin kirjoittaa, ellen olisi varma, ettet
milloinkaan lue näitä rivejä, öisin rukoillessani -- mutta en tahdo
kertoa sinulle rukouksistani; saat kirjeen, jos niin on sallittu. Kun
epäilykset ahdistavat minua, toistelen mielessäni yhä uudestaan, että
sinä tulet varmasti minua noutamaan.

"Välistä leikin Evangelinan kanssa -- ainoata leikkiämme. Kokoilemme
villejä kukkia. Sitten minä puen ylleni parhaimman leninkini, jonka
onnistuin sieppaamaan mukaani, ja koristelen kukkasilla itseni.
Hymyilen ja nauran sitten hetkisen ja Evangelina selittää, että olen
kyllin kaunis sinua miellyttääkseni. Mutta kukat kuihtuvat ja näissä
oloissa lakastuu kauneuskin. Miten sitten käy? kysyn itseltäni.

"Kun palaat Kubaan -- katso, uskoni on vahva jälleen -- niin vältä
menemästä Matanzaan meidän kummankin tähden. Don Mario tahtoi mennä
kanssani naimisiin pelastaakseen minut tästä pakolaisuudesta, mutta
minä kieltäydyin. Kerroin olevani sinun kihlattusi ja hän raivostui.
Hän on vaikutusvaltainen henkilö, hän nujertaisi sinut ja San
Severinossa on aina yhdelle tilaa. Pancho Cuetokin, joka elää nyt
loisteliaasti rikostensa hedelmillä, pitäisi sinua turvallisuudelleen
vaarallisena. Näetkös? miten viekkaaksi rakkaus on tehnyt minut?

"Tulisin luoksesi, jos voisin. Mutta kun olen jo henkipatto, niin en
voi päästä täältä. Jos siis vielä haluat minut omaksesi, niin sinun
on tultava minua noutamaan. Tahdothan? Luotan siihen yhtä lujasti
kuin ristiinnaulittuun. Epäilysten valtaan antautuminen olisi sama
kuin tuhoutuminen. Jos meidän täytyisi muuttaa toiseen piilopaikkaan,
mikä on sangen todennäköistä, niin saat tietää olinpaikkamme eversti
Lopezilta.

"Oi, jos olisit pyytänyt minua tulemaan mukaasi tuona päivänä! Olisin
ollut heti valmis, sillä sydämeni sykki jo silloin yhtä kiivaasti kuin
nytkin vain sinulle.

"Kynttilä loppuu pian ja kohta alkaa aamukin sarastaa, ja silloin on
tämän kirjeen lähdettävä pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Hiivin
nyt vuoteelleni rukoilemaan ja uneksimaan. Majassa on kylmä näin ennen
auringon nousua ja katto-oljet risahtelevat yläpuolellani. Olen sangen
masentunut, alakuloinen ja orpo, O'Reilly, mutta vielä ovat poskeni
pyöreät ja heleät, huuleni voisivat oppia hymyilemään jälleen, eikä
sinun tarvitsisi hävetä minua.

"Asensio nousee. Hän menee hevostaan hakemaan ja minun on lopetettava.
Suokoon Jumala, että tämä joutuisi käsiisi jolloinkin ja jotenkuten.
Toivon, etteivät nämä monet tahrat anna sinulle aivan väärää käsitystä
kirjoitustaidostani. Käsialani on hyvin sievä ja säännöllinen, mutta
nyt on muste niin kehnoa ja sitä on niin vähänkin. Täällä Asension
majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti paitsi kyyneleitä. Mutta
miehethän eivät pidä kyyneleistä ja sentähden koetan hymyillä nyt kun
piirrän nimeni:

"Sinun rakastava ja uskollinen Rosasi.

"Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!"




VI.

ETSINTÄ ALKAA.


Kun O'Reilly oli lukenut kirjeen toistamiseen, oli tuhraantuneelle
arkille ilmestynyt yhä uusia tahroja. "Käsialani on hyvin sievä --"
"Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti --" "Majassa
on kylmä --" ... Pieni Rosa-parka! Hän oli aina pitänyt tätä ylpeänä
rohkeana ja vilkkaana tyttönä, mutta Rosa, joka oli tämän kirjeen
kirjoittanut, oli aivan toinen henkilö. Tytön avunhuuto pani hänen
koko sydämensä väräjämään ja hänen irlantilaisen luonteensa kaikki
ritarilliset vaistot heräsivät. Tyttö epäili häntä ja pelkäsi, ettei
hän täyttäisikään lupausta. No, ne epäluulot hän pian poistaisi. "Oi,
Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" O'Reilly hypähti tuolistaan
ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään.

Herra Slack katsahti hämmästyneesti mieheen, joka oli syöksynyt hänen
eteensä. Hän oli tosin tottunut O'Reillyn aina täydellä höyryllä
käypään olemukseen eikä suinkaan hyväksynyt sitä, mutta hän ei ollut
milloinkaan nähnyt häntä näin kiihdyksissä -- mieshän aivan hypähteli;
ääni oli terävä; kädet vapisivat ja silmät olivat siniset, kirkkaat ja
kylmät.

"Palkkani ja paikalla", alkoi Johnnie.

Herra Slack vihasi kaikkea kiihtymystä ja inhosi kiirettä; hän
ihaili vain käytöstä, jolla oli kauttaaltaan kylmän ja kiihkottoman
liikeneuvottelun luonne.

"Hyvä O'Reilly", sanoi hän. "Neuvon teitä --."

"En tarvitse neuvoja, vaan rahaa", tiuskaisi toinen. "Jätän toimeni."

"Todellakin? Milloin sitten aiotte lähteä?"

"Heti, ja ellette liiku nyt kuin rasvattu salama, niin koskee eroni
teitä pian henkilökohtaisesti."

"Herra Carter ei olisi milloinkaan --"

"Hiiteen herra Carter! Kirjoittakaa heti maksuosoitus. Ettekö aio --"
O'Reilly puristi huulensa yhteen ja tuhauttaen nenäänsä omituisesti hän
tarttui raskaalla kädellä sihteerin olkapäähän. "Koetapas nyt joutua,
vanha hyytelökala!"

O'Reillyn katse oli omituisen hurja ja kerrankin herra Slack näki
parhaaksi noudattaa erään alaisensa määräystä. Hän koetti joutua.

Johnnien muut valmistukset suoritettiin yhtä kiivaalla tarmolla, ja
kahden tunnin kuluttua olivat matkavarustukset valmiit. Mutta hän
ajatteli koko ajan kylmästi ja selvästi kaikesta kiireestä huolimatta.
Rosan varoitus, että hänen täytyi kaikin mokomin välttää joutumasta
Matanzaan, oli epäilemättä paikallaan ja hänen omat kokemuksensa,
miten Havannan viranomaiset amerikkalaista kohtelevat, olivat vielä
tuoreessa muistissa. Espanjalaiset epäilivät kaikkia amerikkalaisia,
etenkin maahan pyrkiviä, ja tämän tietäen hän päätti välttää kaikkia
suurempia kaupunkeja ja livahtaa sisämaahan ikäänkuin jostakin
takaovesta viranomaisten huomaamatta. Hän tunsi saaren tarkoin. Itäosa
oli kapinallisten hallussa ja sinne kerran päästyään hän kyllä keksisi
jonkun keinon pettää paikalliset virkamiehet ja yhtyä eversti Lopezin
joukkoihin.

O'Reilly mietti näitä seikkoja hetkisen ja kiiruhti sitten Kuban
avustamisyhdistyksen toimistoon.

Siihen aikaan kiinnitti Yhdysvaltojen sanomalehdistö suurta huomiota
Kuban kapinaliikkeeseen. Espanjalaisten julmuuksien selostukset, joihin
vähitellen totuttiin, herättivät ensin kaikissa piireissä suuttumusta
ja inhoa ja ne olivat harvat lukijat, jotka eivät tienneet aina jotakin
Kuban isänmaanystävien yhdistyksen päämajan toiminnasta. Toimisto oli
sijoitettu New Streetin varrelle numeroon 56 ja sanomalehdet väittivät,
että kaikki kapinaliikkeeseen tarvitut rahat oli tuo toimisto
hankkinut. Sen sanottiin myös huolehtineen aseiden ja ampuma varojen
kuljetuksesta kapinallisille.

Toimiston huoneisto ei tehnyt lainkaan sotaista vaikutusta; seinillä
ei ollut sotakarttoja, eikä asevarastoja eikä sotilashenkilöltä ollut
missään huomattavissa -- sotaisesta vehkeilystä ei sanalla sanoen
näkynyt jälkeäkään. Huoneiden sisustus oli melkein vaatimaton ja
pettymystä tuottavan jokapäiväinen. Eräs kohtelias nuori mies tuli
kysymään, mitä asiaa O'Reillyllä oli.

Johnnie sanoi niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja pyysi sitten
saada tavata jotakin toimiston johtohenkilöä. Hänen irlantilainen
hymynsä oli ehkä niin miellyttävä tahi hänen taivutuskykynsä niin
vastustamaton, että hänet ennen pitkää kutsuttiin herra Enriquezin,
erään keski-ikäisen ja arvokkaan näköisen kubalaisen puheille.

"Sanoitte teillä olevan minulle tärkeää asiaa?" kysyi tämä
hienostuneella äänenpainolla.

O'Reilly selitti asiansa mutkittelematta, ja kun hän oli lopettanut,
kysyi herra Enriquez:

"Miten siis toivotte minun auttavan teitä?"

"Tarvitsen neuvojanne enemmän kuin apuanne. Voittehan sanoa minulle,
missä eversti Lopez tätä nykyä majailee."

Enriquez silmäili puhujaa terävästi. "Tuo tieto mahtaisi todellakin
olla hyvin arvokas", sanoi hän. "Mutta, kuten ymmärrätte, emme tiedä
täällä juuri mitään Kuban tapahtumista -- ainakin paljon vähemmän kuin
espanjalaiset itse. Pelkään, etten voi auttaa teitä."

"Epäilette minua vakoojaksi, eikö niin?" lausui Johnnie hymyillen
valoisinta hymyään.

"Ette ole sen näköinen, mutta me emme voi milloinkaan heti tietää,
kehen voi luottaa. Kuka on tuo nuori nainen, josta olette niin
huolissanne?"

"Hänen nimensä on Varona; neiti Rosa Varona."

"Niinkö?" Enriquez kohautti kulmiaan. "Ei suinkaan tuon kuuluisan
Varonan aarteen perijätär?"

"Juuri sama, jos vain aarre on olemassa." Sitten oli hetkisen
hiljaista, jonka kuluessa kubalainen naputteli miettiväisesti pöytänsä
reunaan. "Hänen veljensä Estevan kertoi minulle, että hän työskenteli
asianne hyväksi. Pyysin häntä olemaan varuillaan, mutta --" O'Reillyn
ääni sortui. "Kas tässä. Lukekaa. Tahdon, että luotatte minuun." Ja
hän pani Rosan kirjeen kunnioittavasti tämän maanmiehen eteen. "Tapani
ei ole näytellä kirjeitäni vieraille, mutta minä luulen tämän saavan
teidät uskomaan, etten ole vakooja."

Hän odotti vaitiollen, kunnes kirje oli luettu, eikä hän pettynytkään
tuloksesta. Herra Enriquezin tummissa silmissä kuvastui lämmin
osanotto, kun hän katsahti nuoreen mieheen sanoen:

"Kirje on hyvin liikuttava ja minä kiitän teitä, että sallitte minun
lukea sen. En epäile teitä enää. Poloinen Kuba! Poikiesi täytyy olla
urhoolliset ja tyttäriesi kärsivälliset."

"No niin! Nyt siis ymmärrätte, miksi minulla on niin kiire ja miksi en
tohdi viivytysten pelosta mennä Matanzaan tai Havannaan. Tahdon nousta
maihin kauempana idässä ja toivon, että autatte minua pääsemään eversti
Lopezin luo."

Herra Enriquez rypisti miettivästi kulmiaan. "Mitä äsken teille sanoin,
on aivan totta", sanoi hän vihdoin.

"Emme tiedä joukkojemme olinpaikkoja ja epäilemme myös kaikkia
muukalaisia, mihin meillä on kyllä pätevät syyt. Mutta -- nytpä
tiedän." Hän poistui anteeksi pyytäen. Kun hän palasi, huudahti hän:
"En muistanut sanoakaan teille, että meitä pidetään aina silmällä,
joten julkinen avunantomme varmasti turmelisi tehtävänne onnistumisen.
Mutta olen juuri keskustellut puhelimessa erään ystäväni kanssa, johon
voin luottaa, ja kerroin hänelle tarinanne. Hänellä on sukulaisia
Kubassa ja hän lupasi auttaa teitä, jos hän suinkin voi. Hänen
nimensä on Alvarado." Hän kirjoitti osoitteen käyntikortille, jonka
hän antoi O'Reillylle. "Menkää hänen luokseen, kertokaa hänelle sama
kuin minullekin ja toimikaa hänen neuvojensa mukaan. Älkää myöskään
käykö enää täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä; noustuanne maihin
Kubassa saisitte ehkä katua sitä." Herra Enriquez ojensi hänelle
kätensä, mutta kun O'Reilly kiitti häntä, pudisti hän päätään. "Älkää
minua kiittäkö. Toivotan teille onnea ja menestystä, mutta -- pelkään
teidän ryhtyneen kovin vaaralliseen yritykseen."

Tohtori Alvarado, joka oli joka suhteessa tyypillinen kubalainen,
odotti häntä ja kuunteli kärsivällisesti vieraansa hiukan hätiköityä
asian esitystä.

"Teette oikein kun vältätte kaupunkeja, joissa teidät tunnetaan",
myönsi hän. "Näin ollen olisi Matanzassa näyttäytyminen sulaa
hulluutta; teidät karkoitettaisiin heti -- nuo ystäväinne viholliset
pitäisivät siitä kyllä huolen. Siinäpä juuri pulma onkin, miten päästä
kapinallisten luo --"

"Jos antaisitte minulle kirjeen, että olen ystävä --"

Tohtori hylkäsi ehdotuksen heti. "Ettehän suinkaan luule, että
tämä käy kuin leikitellen vain? Ensinnäkin teidät tutkitaan ja
ehkä tarkastetaankin, nousittepa maihin missä hyvänsä. Jos teiltä
löydettäisiin tuommoinen kirje, niin teillä ei olisi enää mitään
onnistumisen mahdollisuuksia ja henkilöt, joille kirje olisi osoitettu,
joutuisivat kärsimään. Minulla ei ole mitään oikeutta saattaa vaaraan
ystäviä, joita rakastan. Nyt uhkaa vaara kaikkia kunnon kubalaisia,
herra O'Reilly. Enriquez kertoi minulle tuosta tyttö-poloisesta.
Hänellä on tunnettu nimi ja minä tahdon auttaa teitä." Hän otti
silmälasit nenältään ja kuivasi ne huolellisesti. "Meitä Alvaradoja
on vielä kolme elossa. Veljeni Tomas ja Ignacio asuvat Kubassa ja me
työskentelemme jokainen suunnallamme maamme itsenäisyyden puolesta.
Minä elän täällä täysin turvassa, mutta he ovat vaarojen ympäröimät.
Olkaa siis äärimmäisen varovainen pyrkiessänne heidän yhteyteensä,
sillä minä uskon heidän henkensä teidän käteenne ja minä -- rakastan
heitä suuresti."

"Teen kuten sanotte."

"Hyvä on sitten! Veljeni Tomas asuu Nuevitaksessa, johon täältä lähtee
eräs höyrylaiva kolmen, neljän päivän kuluttua. Voin järjestää teille
paikan laivassa ja perille päästyänne te menette sopivan tilaisuuden
sattuessa veljeni puheille, joka on hammaslääkäri, ja sanotte näin:
'Terveisiä Felipeltä. Hän kertoi minulle kerran, että löitte häntä
piiskalla estääksenne häntä lähtemästä kymmenvuotiseen sotaan!' Muuta ei
tarvita; hän kysyy teiltä heti, kuka olette ja mitä tahdotte."

"Ymmärrän. Lause on jonkinlainen tunnussana."

"Ei, ei suinkaan. Minun ei ole vielä kertaakaan tarvinnut sitä
käyttää", ja tohtori Alvarado hymyili hilpeästi nähdessään O'Reillyn
kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen. "Teidän ei tarvitse sanoa enempää.
Ei kukaan, paitsi Tomas ja minä, tiedä, että hän löi minua kerran,
mutta se on kuitenkin totta. Olin nuori ja tahdoin lähteä sotaan, mutta
hän jäähdytti intoni bamburuo'olla. Sovimme myöhemmin, ettei asiasta
mainittaisi kenellekään halaistua sanaa. Kuullessaan lauseen hän
tietää, että luotan teihin, ja hän auttaa teitä pääsemään kapinallisten
luo, jos se vain käy päinsä. Mutta sanokaahan minulle, mitä aiotte
sitten tehdä, kun olette löytänyt neiti Varonan?"

"Lähdemme heti tiehemme."

"Miten? Luuletteko voivanne noin vain ilman muuta mennä johonkin
satamaan ja astua laivaan? Joudutte heti maahan tultuanne tarkan
valvonnan alaiseksi ja sisämaahan häivyttyänne olette merkitty mies."

"Mitäpä siitä; menen jo siellä tytön kanssa naimisiin. Olenhan Amerikan
kansalainen --"

"Älkää luottako liian paljon siihen seikkaan", varoitti tohtori.
"Espanjalaiset vankilat ovat vahvat ja maanne ei ole milloinkaan
vaatinut kansalaistensa loukkaamattomuutta yhtä jyrkästi kuin muut
maat."

"Ehkä. Mutta ensin minun täytyy löytää neiti Varona ja saattaa hänet
turvaan. En välitä paljoakaan, mitä sitten tapahtuu."

Alvarado nyökäytti hymyillen päätään. "Jumalani! Miten tämä maailma
olisikaan ikävä, ellei tunteita olisi! Elämä suosii rakastavaista
sydäntä. Ihailen rohkeuttanne ja toivon sydämestäni, että saan pian
jälleen nähdä teidät ja -- vaimonne."

O'Reilly punastui ja yritti sanoa jotakin, mutta tuo kunnon kubalainen
taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. "Tulkaa palattuanne luokseni
ja tuokaa minulle terveisiä Tomas-veljeltäni. Hyvästi nyt ja onnea
matkalle, toveri."

"Hyvästi, _señor_. Olen teille syvästi kiitollinen."

O'Reilly sai vaikeudetta paikan englantilaisessa höyrylaivassa _Dunham
Castle_'ssa, joka oli matkalla suoraan Nuevitakseen, ja eräänä iltana
muutamia päiviä myöhemmin näki hän sumun keskeltä Kuban rannikon,
jota kohden laiva pyrki kaikin voimin keikkuen ilkeästi valtameren
aallokossa.

Loppumatka oli sangen tukala. Kun Hatteras oli sivuutettu, sai _Dunham
Castle_ taistella kaksitoista tuntia kovassa myrskyssä, joka hellitti
vasta kun oltiin päästy Bahama-salmeen. Aallokko oli kuitenkin niin
ankara, että laivan ilkeä keinuminen taukosi vasta Nuevitaksen sataman
ahtaan suun sisäpuolella. Ilma kirkastuikin sitten hämmästyttävän
nopeasti ja rannalta puhaltava tuuli oli täynnä ihania tuoksuja, joita
Johnnie O'Reilly iloiten hengitti.

Hänellä oli mukanaan mahdollisimman vähän tavaraa; vain yksi varapuku,
välttämättömimmät matkavarusteet ja Colt-pistooli, joka oli hänellä
ollut jo kauan. Hän katseli sitä tuumien mihin hän sen kätkisi, kun
laivan kapteeni tuli hytin ovelle ja huudahti aseen nähtyään: "Halloo!
Kapinallisilleko aseita, vai mitä?" O'Reilly naurahti. "Tämä on vain
vanha ystävä. En tiedä oikein, mihin sen panisin."

"Kuulkaahan, on parasta, että sanotte ystävällenne hyvästit ja heitätte
sen laidan yli, ennenkuin se tuottaa teille ikävyyksiä."

"Aivanko totta?"

"Tehkää niinkuin sanoin. Ette pääse maihin tuo mukananne."

Mutta Johnnie epäröi. Hänen suunnitelmansa eivät tosin olleet sotaiset,
mutta niiden vaarallisuuteen nähden hän ei olisi halunnut luopua
ainoasta aseestaan. Hän tarkasteli vaatevarastoaan ja keksi toisten
housujensa sisäsaumojen kummallakin puolen melkoisen kaistaleen liikaa
kangasta. Ottaen neulan ja lankaa hänen onnistui kiinnittää ase lahkeen
sisäpuolelle niin, että se pysyi vakavasti hänen oikeata reittään
vasten. Hankalaahan se oli, mutta hänen seisoessaan ei asetta voitu
huomata. Tyytyväisenä keksintöönsä hän riisui sitten talvivaatteensa ja
muutti ylleen kevyemmän puvun.

Aurinko paahtoi jo kuumasti, kun hän tuli kannelle ja näki edessään
Nuevitaksen kirkkaan valkoiset talot. Lähempänä kaupunkia oli sataman
vesi muuttunut likaiseksi, rantalaiturit olivat aivan lahoneet ja usein
paikoin sortuneetkin ja ilman täytti epäterveellinen löyhkä, ikäänkuin
koko kaupunki olisi ollut sairas. Mutta kauempana kohosi puhdas ja
vehreä vuoristo hedelmällisine rinteineen. Siellä oli Kuba, jonka
O'Reilly tunsi.

Lähellä olevista kuljetuslaivoista nousi parhaillaan maihin
espanjalaista sotaväkeä, tavaroita purettiin ja rannalta
kuului merkkitorvien toitahduksia. Satamassa oli myös useita
rannikkovartioaluksia, joissa kaikissa liehui Espanjan lippu.

Vaikka _Dunham Castle_'ssa oli vain muutamia matkustajia, saivat he
odottaa sangen kauan, sillä epäluuloiset viranomaiset tarkastivat
huolellisesti kaikki matkatavarat ja pitivät kuulusteluja. Vihdoin sai
O'Reillykin luvan lähteä maihin. Hän oli selvinnyt koetuksesta hyvin ja
halusi nyt ennen kaikkea päästä johonkin matkailijakotiin voidakseen
vapautua pistoolistaan, joka hakkasi tuimasti hänen oikeaa jalkaansa
joka askeleella. Laiturilla hän ojensi laukkunsa eräälle neekerille ja
lähti kulkemaan edellä, mutta samassa nousi lähellä olevalta penkiltä
kaksi miestä, jotka pysähdyttivät hänet. Merkeistä päättäen he olivat
valtiollisen poliisin väkeä ja O'Reilly tunsi sydämessään omituisen
ailahduksen.

Mutisten anteeksipyynnön otti toinen neekeriltä matkalaukun ja toinen
alkoi tunnustella O'Reillyn taskuja etsien aseita. Hän taputteli
Johnnien joka taholta, tasku taskulta, tottuneen poliisimiehen kaikella
kätevyydellä, ja nyt, kun oli liian myöhäistä, Johnnie alkoi katua,
ettei hän ollut noudattanut kapteenin neuvoa. Tilanne oli kieltämättä
mitä uhkaavin ja rukoillen Jumalaa, etteivät nuo tunkeilevat kourat
yhyttäisi hänen salaisuuttaan, hän seisoi hievahtamatta pistooli
tiukasti jalkojen väliin puristettuna. Kun joka tasku oli taputeltu
aina lahkeiden suuhun saakka, nyökäytti upseeri hyväksyvästi päätään,
jolloin hänen toverinsa napsautti myös laukun kiinni ja ojensi sen
kantajalle.

O'Reilly viivähti paikalla hetkisen kuivatakseen hien kasvoiltaan
ja antaakseen pamppailevan sydämensä hiukan rauhoittua. Hän toivoi
kiihkeästi, ettei tulevaisuudella olisi hänelle enemmän tämmöisiä
yllätyksiä; hänen hermonsa voisivat pettää.

_El Gran Hotel Europea_ oli Nuevitaksen parhain hotelli. Se oli sangen
vähäpätöinen ja kaikkea muuta kuin eurooppalainen, mutta se oli
Nuevitaksen hienoin ja Señor Carbajal oli mitä huomaavaisin isäntä.
Rakennus oli vanha ja likainen ja pääkadun puolella oleva kahvila aivan
kiehui kärpäsiä, kiviset pöydät olivat paksun, kadulta kantautuneen
tomun peitossa ja pihalta -- tahi ehkä pihan toisella puolen olevasta
keittiöstä -- levisi vastenmielinen haju. Syötyään paikassa ensimmäisen
ateriansa O'Reilly oli varma, että löyhkä oli kotoisin keittiöstä.

Señor Carbajal oli pyöreähkö ja rasvaisen kiiltävä, pienenläntä mies,
joka O'Reillyn mielestä muistutti elävästi öljypisaraa. Hän osoitti
aivan tavatonta mielenkiintoa amerikkalaista vierastaan kohtaan,
mielenkiintoa, joka pian kehittyi tavaksi ilmestyä tämän tästä ja aivan
äkkiarvaamatta jollakin tekosyyllä viimemainitun huoneeseen. Hän tahtoi
vain nähdä, puuttuiko jotakin, mutta kun huoneessa oli vain vuode,
pesuteline ja tahrainen vaatenaulakko, jolla näytti olevan hyvin synkkä
entisyys, tuntui Johnniesta isännän huomaavaisuus hieman omituiselta.
Kun tämä ilmestyi kolmannen kerran oveen naputtamatta, alkoi hän
epäillä jotakin.

"Teillä on kaikki, mitä tarvitsette?" kysyi herra Carbajal vilkuillen
ympärilleen pienillä silmillään.

"Kaikki."

"Onko vadissa vettä?" Kysyjä meni pesutelineen luo ja silmäili
ohimennen O'Reillyn pesu- ja pukeutumisvehkeitä.

"Kokonainen valtameri."

"En voi milloinkaan olla varma. Palvelijat ovat niin huolimattomat.
Mutta -- missä ovat muut matkatavaranne?"

"Muuta ei olekaan."

"Niinkö? Luulin teidän olevan kauppamatkustaja."

"En ole."

"Sitten olette huvimatkailija. Tahdotte nähdä näköaloja, vai kuinka?
Niin, Kuba on kaunis."

"Kerrassaan ihana, ainakin siitä päättäen, mitä olen nähnyt."

Herra Carbajal pudisti vieraalleen paksua etusormeaan. "Kas, kas! Tehän
tunnette Kuban. Puhutte kieltämme paremmin kuin monet meikäläiset.
Te veitikka!" Hän hymyili koko naamallaan ja iski silmää koettaen
siten voittaa vieraansa luottamuksen ja oli hyvin pettynyt, kun hänen
yrityksiään ei oltu huomaavinaankaan. "Niin, te amerikkalaiset olette
urhoollista väkeä", jatkoi hän koettaen ilmeisesti pitää keskustelua
kaikin mokomin vireillä, "ja haluatte olla aina siellä missä
taistellaan."

"En ainakaan minä. Olen rauhan mies."

"Ha, ha, ha!" nauroi isäntä ja muuttui sitten vakavaksi. "Nuevitaksessa
ei ole matkailijalle mitään mielenkiintoista -- paitsi sota."

"En ole matkailija."

"Vai niin. Sepä merkillistä." Herra Carbajal istahti vuoteen laidalle,
josta hän saattoi nähdä O'Reillyn matkalaukkuun. "Ei matkailija eikä
kauppamatkustaja. Mistähän syystä olette sitten Kubaan tullut?"

O'Reilly katsahti kysyjään vakavasti ja surullinen ilme synkensi hänen
miellyttävät kasvonsa. "Matkustelen terveyteni tähden", sanoi hän.

"Tekö --!" Carbajalin koko ruumis alkoi keinua ja hänen pyöreä vatsansa
heilui kuin jokin näkymätön käsi olisi ravistellut häntä. "Jumalani!
Ha, ha! Olettepa todellakin sukkela!"

"Olen sairas", sanoi O'Reilly ontosti.

"Mikä tauti teitä vaivaa?" kysyi isäntä.

"Kolotus."

"Kolotus? No sehän on vain jonkinlainen lihasvaiva, hiukan
jäykkyyttä --"

"Kas niin! Tiesinhän sen!" huudahti O'Reilly riemuitsevasti. Hän
tarttui isännän tahmeisiin käsiin ja puristi niitä kiihkeästi. "Annatte
minulle toivoa! Teette minusta uuden ihmisen. Nuo lääkärit eivät tee
muuta kuin kiihoittavat ihmisraukkojen tuskia; minut he olisivat jo
haudanneetkin. Tätä ilmanalaa he eivät milloinkaan suositelleet, eivät
milloinkaan. Vain lihasvaiva, sanoitte, hiukan jäykkyyttä. Siitäkinhän
jo huomaa, että tuo kiusallinen tauti on täällä aivan tuntematon.
Kiitän teitä, señor."

"Ette ole sairaan näköinen", mutisi Carbajal. "Olette aivan erilainen
kuin tuo toinen amerikkalainen."

"Kuka toinen amerikkalainen?"

"Eräs omituinen mies. Ohut kuin lanka, yski hirvittävästi ja sylki
verta, milloin hän ei haukkunut hotelliani. Muutti sitten Puerto
Principeen, jossa hänet tapaatte, ellei yskä ole häntä tappanut.
Minä luulen, että hän kirjoittelee sanomalehtiin. Olen aina valmis
mielihyvällä palvelemaan teitä, herra; käskekää minua milloin vain
tahdotte." Herra Carbajal nousi vastahakoisesti ja meni ähkyen alas
pöytiensä ja kärpästensä pariin.

O'Reilly käsitti tilanteen täydellisesti. Oli aivan selvää, että
hotellin isäntä oli läheisessä yhteydessä espanjalaisten viranomaisten
kanssa, joten hänen täytyi keksiä paikkakunnalla oleskelulleen jokin
pätevä syy, joka kestäisi kaikki epäluulot. Hän mietti ja mietti, mutta
kun hän ei voinut keksiä parempaa syytä kuin tuon kolotuksen, niin hän
päätti turvautua siihen.




VII.

MIES, JOKA TAHTOI OPPIA TUNTEMAAN ELÄMÄÄ.


Myöhemmin päivällä lähti O'Reilly katselemaan kaupunkia. Häntä
seurailtiin -- sitä hän oli odottanutkin ja huomio enemmän huvitti
kuin pelästytti häntä. Mutta kun hän palasi hotelliinsa ja huomasi,
että hänen huoneensa oli tarkastettu hänen poissaollessaan, kävi
hän hiukan levottomaksi. Hän oli kaikesta päättäen tarkan valvonnan
alainen, ja hänen arvelunsa muuttui varmaksi vakaumukseksi, kun hän
kuuli, että henkilö, joka oli ollut hänen "varjonaan", oli majoittunut
viereiseen huoneeseen. Tohtori Alvarado oli ollut oikeassa. Oli varmaa,
että hänen jokaista liikettään vakoiltiin, ja huoneiden välinen seinä
oli niin ohut, että hengitys kuului sen läpi. Hän tunsi, että nyt
oli oltava varuillaan, ja hän alkoi miettiä, mihin hän voisi kätkeä
pistoolin, joka saattoi tuottaa hänelle ikävyyksiä millä hetkellä
hyvänsä. Koska hänen tavaransa oli tarkastettu jo kolme kertaa,
niin oli todennäköistä, että neljännellä kerralla joutuisi hän itse
tarkastettavaksi. Hänen oli siis viipymättä päästävä eroon aseesta,
mutta siinäpä olikin pulma. Oli vaarallista heittää asetta menemään
eikä huoneessa ollut mitään piilopaikkaa. Myöhään illalla hän kutsui
herra Carbajalin puheilleen ja kysyi, oliko mahdollista saada kylpyä.

Herra Carbajal oli heti valmis. _El Gran Hotel Europea_ oli
ensiluokkainen joka suhteessa, mitään menoja ei oltu säästetty sitä
sisustettaessa. _Señor_ O'Rail-ye oli todellakin valinnut oikein
asettuessaan sinne asumaan, sillä hotellin kylpyhuone oli kaupungin
parhain -- ja niin suuri, että kymmenen henkeä mahtuisi yhtäaikaa
kylpemään. Puolen tunnin päästä olisi kylpy valmis -- huoneessa oli
tällä haavaa jonkun verran heiniä postihevosia varten, mutta puolen
tunnin päästä olisi huone moitteettomassa kunnossa. Herra Carbajal
lupasi itse valvoa, ettei kuuman veden pitänyt loppuman.

O'Reilly kiitti. Tuntia myöhemmin hän lähti sitten huoneestaan
avojaloin ja peite ympärillään, jättäen tahallaan oven lukitsematta ja
kaikki vaatteet esille. Mutta peitteen suojassa hän kantoi pistoolia
vasemmassa kainalossaan.

Hän kylpi kauan, ja kun hän palasi huoneeseensa, olivat hänen
vaatteensa laskostetut melkein samoin kuin hän oli ne jättänyt.
Hymyillen tyytyväisesti hän paneutui levolle ja kiinnitti sääskiverkon
ohuen patjan laitoihin. Nyt saisi tarkastaa hänet milloin vain halutti,
sillä pistooli ja panoskotelo kalliine sisältöineen olivat varmassa
tallessa kylpyhuoneen erään mustuneen katto-orren päällä, paikassa,
johon ei kukaan huomaisi milloinkaan kurkistaa.

Syödessään seuraavana aamuna aamiaistaan ja ollessaan pienellä
aamukävelyllä huomasi O'Reilly, että silmälläpito jatkui. Hotelliin
palattuaan hän tapasi herra Carbajalin sekoittamassa virvokkeita
muutamille upseereille, jotka loivat amerikkalaiseen röyhkeitä ja
vihamielisiä silmäyksiä. O'Reilly valitti isännälle potevansa ankaraa
hammassärkyä.

Herra Carbajal oli heti valmis tekemään kaikkensa ja pahoitteli kovin,
että kylvyllä oli ollut niin ikävä vaikutus. Hiottava kylpy oli sangen
vaarallinen talvisaikaan, selitti hän, sillä se avasi kaikki huokoset,
kuivasi ihon ja teki ruumiin kaikille taudeille alttiiksi. Kuumuus
ja hiki vaivaavat? Aivan oikein, mutta oliko nyt viisasta turvautua
tuommoisiin luonnottomiin ja vaarallisiin keinoihin vapautuakseen
niin mitättömästä vaivasta? Jos hiki olisi vahingollista, niin luonto
ei olisi sitä milloinkaan laatinutkaan. Juuri sen avullahan luonto
pitää ruumiin puhtaana, ja jos se alkoi käydä vastenmieliseksi, niin
saattoihan käyttää hajuvettä, joka vaikutti paremmin ja edullisemmin
kuin sata kylpyä. Sitä vartenhan hajuvesi olikin. O'Reilly sai
todennäköisesti kiittää kolotuksestaan tuota onnetonta tapaa kylpeä
säännöllisesti viikon tahi parin päästä. Herra Carbajal tiesi asian
tarkalleen. Hän ei ollut milloinkaan kärsinyt mitään kipua ja hänen
hampaansa olivat täysin terveet.

O'Reilly myönsi, että isäntä saattoi olla aivan oikeassa, mutta
onnettomuudeksi se ei voinut parantaa hänen tautiaan, joka lopulta
veisi hänet hautaan. Kun päivän helle oli polttavin ja koko kaupunki
uinui unen helmoissa, ilmestyi hän toisen kerran kahvilaan pidellen
poskeaan. Hän selitti, ettei hän saanut enää hetkenkään rauhaa, ja
kysyi, kuka oli kaupungin etevin hammaslääkäri.

Herra Carbajal luetteli useita nimiä, muiden muassa tohtori Tomas
Alvaradonkin, ja O'Reilly kiiruhti heti tiehensä salapoliisin
seuratessa häntä kunnioittavan välimatkan päässä.

Koska tohtori Alvarado ei ottanut vastaan potilaita tähän aikaan
päivästä, kuten O'Reilly oli laskenutkin, jatkoi hän matkaansa tämän
yksityisasunnolle. Hetkisen epäröityään hän painoi soittokellon nappia
ja sattui niin, että tohtori tuli itse aukaisemaan. O'Reilly tunsi
hänet heti veljensä näöstä. Hän lausui englannin kielellä:

"Terveisiä Felipeltä. Hän muistaa vielä hyvin päivän, jolloin löitte
häntä piiskalla estääksenne häntä menemästä kymmenvuotiseen sotaan."

Päiväunen jälkeinen raukeus katosi tohtorista kuin taikaiskulla. Hän
hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.

"Ken olette?" mutisi hän.

"Nimeni on O'Reilly, olen amerikkalainen ja ystävänne, niin että älkää
säikähtykö. Mies, jonka näette tulevan tuolla, seurailee minua, mutta
hän luulee, että tulin luoksenne hampaitteni tähden."

"Mitä tahdotte minusta?"

"Tahdon teidän avullanne liittyä kapinallisiin."

"Varjo" oli nyt jo aivan lähellä. Koettaen näyttää mahdollisimman
tyyneltä tohtori vastasi rauhallisesti: "No hyvä. Lähden puolen tunnin
kuluttua vastaanotolleni, niin että sittenhän saatamme katsoa, mitä
voin tehdä." Hän kumarsi ja O'Reilly poistui hattuaan kohottaen.

Tohtori Alvaradon odotus- ja työhuoneessa oli kadunpuolella suuret
maarajaan ulottuvat ikkunat, joiden auki ollessa huoneet ja katukäytävä
olivat melkein yhtä. Nojatuoli, jossa potilaita käsiteltiin, oli
tämmöisen ikkunan edessä. Kun O'Reilly puolen tunnin kuluttua saapui
paikalle, olivat kaikki ikkunat auki, mutta tohtori näkyi tietävän,
miten oli meneteltävä. Kun O'Reilly oli istunut nojatuoliin ja tuon
kiusallisen hampaan tutkiminen alkoi, kuiskasi hän hiljaa:

"Minua pidetään myös silmällä. Puhukaa englantia, ja kun minä painan
näin suulakeenne, on se merkki, että joku kulkee sivu. Mitä nuo Felipen
kummalliset terveiset oikein merkitsevät?"

Tohtori Alvaradon ollessa työskentelevinään täysin terveen poskihampaan
kimpussa sai Johnnie lukuisista keskeytyksistä huolimatta, selitetyksi
syyn, miksi hän oli kaupunkiin saapunut.

"Mutta tässä läheisyydessä ei ole kapinallisten joukkoja", sanoi
Alvarado. "Maaseudullehan voisitte ehkä kyllä päästä, mutta entä
sitten? Minne menisitte? Ja mistä teidät tunnettaisiin?"

"Siinäpä juuri pulma onkin."

Tohtori oli hetkisen vaiti. "Teidän on lähdettävä Puerto Principeen",
sanoi hän vihdoin. "Miehemme liikehtivät siellä aivan lähellä ja
veljeni Ignacio auttaa teidät kyllä heidän luokseen. Saatte viedä
hänelle minulta suunnilleen samanlaiset terveiset kuin toitte minulle
Felipeltä." Hän hymyili. "Mieleeni johtui eräs seikka. Monta vuotta
sitten minä lainasin hänelle erään kirjan, josta pidin paljon,
mutta jonka hänen lapsensa repivät säpäleiksi. Vihastuin kovin ja
vannoin, etten enää milloinkaan lainaa hänelle kirjaakaan, enkä ole
lainannutkaan. Nyt annan teille juuri tuon saman kirjan; viekää se
hänelle ja sanokaa, että minä olin pyytänyt teitä tuomaan sen hänelle.
Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa, kun hän kuulee sananne ja näkee
kirjan."

O'Reilly kiitti ja lupasi menetellä mahdollisimman varovasti terveisten
perille saatossa. Tuo äärimmäinen varovaisuus, joka näkyi olevan
välttämätön veljestenkin kesken, sai hänet ymmärtämään selvemmin kuin
ennen konsanaan, että hän oli vihollisten keskellä.

Seuraavana aamuna hän maksoi laskunsa Carbajalille ja nousi sisämaahan
lähtevään postivaunuun. Tomas Alvaradon arvokas kirja oli hänen
laukussaan ja hänen alituinen "varjonsa" ratsasti vaunun vieressä.

Pääpiirteissään oli Puerto Principe aivan samanlainen kuin Kuban
muutkin kaupungit, joissa O'Reilly oli käynyt. Se oli vanha ja
tiheästi rakennettu, ja kerrottiin, että kadut, jotka olivat ahtaat
ja mutkikkaat, oli tahallaan tehty niin sokkeloisiksi. Muinoin olivat
merirosvot usein ryöstelleet kaupungissa, ja sentähden oli kadutkin
laadittu mahdollisimman eksyttäviksi, niin että väkivallan harjoittajat
eksyivät järjiltään ja joutuivat kiinni. Siellä ja täällä oli suuria
savimaljakoita sadevettä varten, joihin jokaiseen oli merkitty
päivänmäärä, jolloin savenvalaja oli hellittänyt sen kädestään.
Kirkkoja oli huomattavan paljon ja pohjoisessa siinsi Cubitaksen
vuoriharjanne, johon O'Reilly tiesi kapinallisten leiriytyneen. Hänen
päämaalinsa näytti olevan aivan käden ulottuvilla ja hän oli monta
kertaa ankarassa kiusauksessa heittää kaiken varovaisuuden sikseen
ja yrittää uhkarohkeasti päästä perille, kunnes hän vihdoin huomasi,
että kaupunkia vartioitiin tarkasti. Puerto Principeen ei päässyt
eikä sieltä saanut poistua ilman lupalippua. Kaupungin ulkopuolella
ei ollut mitään rakennuksia ja kadut loppuivat piikkilankaesteisiin.
Ja jokaisen kaupunkiin vievän tien varrella oli pieni espanjalaisten
sotilasten miehittämä linnake. Kaduilla liikkui paljon sotaväkeä,
vartijoita ja ratsumiehiä, ja kaupunki oli julistettu piiritystilaan.
Nyt alkoi O'Reillykin tuntea tuon rautaisen käden voiman, joka puristi
saarta niin säälimättömästi. Valmisteluista päättäen ei Espanja aikonut
hevillä luopua uuden maailman viimeisestä alueestaan.

Kuljeskellessaan kaupungilla Johnnie piti silmänsä auki, ja
hänen täytyi kysyä itseltään, miten oli mahdollista, että nuo
harjaantumattomat, huonosti varustetut ja vaillinaisesti järjestyneet
kapinalliset voivat toivoakaan voittavansa vastustajan, jolla
näytti olevan väkeä, aseita ja kaikkea yllin kyllin. Yritys näytti
toivottomalta. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kapinallisten hallussa ollut
vielä yhtään satamaa, kaupunkia tahi linnoitusta; he piilottelivat
metsissä tahi ratsastelivat aavikoilla pienissä joukoissa, olivat
tänään täällä ja huomenna tuolla ja heidän auttamisensa tahi
suojelemisensa oli valtiorikos. He saattoivat ilmestyä viidakosta
silloin kuin heitä vähimmän odotettiin ja katosivat taas äkkiä kun
kaste maasta. Heidän sodankäynnissään ei näyttänyt olevan mitään
johdonmukaisuutta ja heidän suurimpia voittojaankin saattoi seurata
yleinen peräytyminen. Miten saattoivat he sitten uskoa voittavansa?

Espanjan voimasuhteet olivat heihin nähden niin moninverroin
mahtavammat, että heidän voittonsa tuntui mahdottomalta, mutta
espanjalaisen sotaväen runsaudesta ja valppaudesta päättäen mahtoi
vihollinen olla kuitenkin aivan hirmuinen. O'Reillyllä ei ollut itse
sodan kanssa mitään tekemistä, mutta hänestä tuntui tämä ihmishenkien
ja varojen haaskaus niin tuiki mielettömältä, kun sovinto olisi
ollut milloin hyvänsä mahdollinen. Itsepäinen ja järjetön vanhoissa
periaatteissa pysyminen oli kaiken syy. Emämaan olisi tarvinnut tehdä
vain muutamia aivan pieniä ja vähäpätöisiä myönnytyksiä ja miehet,
jotka nyt vainosivat ja tappoivat toisiaan, olisivat syleillen tehneet
veljeyden liiton.

Näissä mietteissä O'Reilly palasi hotelliinsa. Istuessaan kahvilassa
mehulasistaan maistellen kuuli hän jonkun sanovan muutamia sanoja hyvin
murteellisella espanjan kielellä, ja katsahtaessaan ovelle hän huomasi,
että huoneeseen oli tullut toinenkin amerikkalainen. Vieras oli pitkä
ja kalpea nuori mies ja hänen syvälle vajonneet silmänsä kiiluivat
oudosti. Hän pyysi vettä ja jäätä, mutta hänen espanjan kielestään ei
saanut kukaan selvää.

"Hei, George!" huusi hän, "tuokaa minulle keltaista mehuvettä." Sanat
lausuttiin painokkaasti. "Ja oikein iso lasi."

Edeskäypä silmäili häntä kärsivällisesti eikä näyttänyt ymmärtäneen
hituistakaan hänen puheestaan.

"Mehuvettä -- vettä ja jäätä. _Jäätä_. JÄÄTÄ!" toisti mies yhä
kovemmin, ja kun ei vieläkään mitään tulosta näkynyt, ärjäisi hän:
"Ettekö tiedä mitä 'jää' on?" Hän kietoi pitkät ja ohuet käsivartensa
ympärilleen ja värisi. "Kylmä, palelee!"

Nyt asia selveni ja hymyillen ja anteeksipyyntöjä mutisten edeskäypä
kiiruhti hakemaan noita haluttuja tavaroita.

O'Reilly astui esiin ja esitti itsensä. "Nuevitaksen hotellin isäntä
sanoi, että tapaisin teidät täällä. Te olette --"

"Branch, Leslie Branch. Vai sanoi Carbajal niin, että tapaisitte minut
täällä? Se rasvainen valehtelija. Hän luuli voivansa keitoksillaan
tappaa minut, minkä hän melkein tekikin." Herra Branchin koko luisevaa
olemusta puistatti ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä inho. "Mitä
piditte hänen voistaan? Se oli kunnioitettavan vanhaa, mutta minä en
välitä antiikkisista tavaroista. Muutoin on Carbajal tiedusteluosaston
miehiä, ja liukas ja sukkela vakooja hän onkin."

"Sitä minäkin epäilin."

Herra Branchin juoma tuotiin samassa. Edeskäypä asetti hymyillen hänen
eteensä pienen lasin ja mustan pullon. Branch tuijotti siihen hetkisen
ja loi sitten mieheen kiukusta kipenöivän silmäyksen.

"Mitä tuo on?" kysyi hän.

O'Reilly luki pullon kyljessä olevan lapun. "Karvasvettä", sanoi hän.

"_Karvasvettä_! Ja minä kun pyysin mehuvettä." Branchin ääni aivan
vapisi. "Olen kuumeeseen kuolemaisillani ja tämä norsunluinen pässinpää
tuo minulle vielä myrkkyä. Tuhat tulimmaista!" Sadatteluja, jotka
höystivät tämän muuten viattoman purkauksen, on mahdoton kuvata.
"Raatelen hänen kurkkunsa niin heikko kuin olenkin", ja hän kiristeli
uhkaavasti hampaitaan ja kohotti pihtejä muistuttavat kätensä.

Edeskäypä oli hämmästynyt, mutta ei peloissaan. Hän risti käsivartensa
samalla tavoin kuin vieraskin oli äsken tehnyt ja värisi; sitten hän
osoitti karvasvesipulloa ja nyökkäsi rohkaisevasti.

Miehelle olisi varmasti tapahtunut jotakin ikävää, ellei O'Reilly
olisi rientänyt selittämään, että vieras tahtoi: "_Un vaso de
agua con hielo_." Palvelijan hämmästys oli vilpitön eikä hänen
anteeksipyynnöistään tahtonut tulla loppuakaan.

"Te siis taidatte kielen", ihmetteli herra Branch. "Minä en opi sitä
milloinkaan enkä välitäkään. En voi sietää mitään espanjalaista. Onhan
tämä maakin jo koko helvetti, kun voikin on niin vanhaa, että sillä voi
myrkyttää ihmisen kuoliaaksi."

O'Reilly nauroi. "Olette varmaankin tullut toimeen jonkun matkaoppaan
sanaston avulla. Carbajal sanoi ohimennen, että kirjoittelette lehtiin."

Herra Branch nyökkäsi välinpitämättömästi. "Tulin tänne kapinaliikettä
seuraamaan ja kirjoittamaan siitä lehteeni, mutta espanjalaiset eivät
salli minun lähteä minnekään. He pelkäävät, että kirjoitukseni voisivat
vahingoittaa heitä. Kyllästyn jo tähän pilaan."

"Lähdettekö kotiin?"

"En uskalla." Puhuja taputti sisäänpainunutta rintaansa. "Keuhkot päin
hiiteen. Tulin tänne kuolemaan ja toivon sen tapahtuvan pian. Mitä
teillä on Kubassa tekemistä?"

"Oleskelen täällä myös terveyteni tähden." Toinen todellinen sairas
vain tuijotti. "Minua vaivaa kolotus."

"Aiotteko hikoilla sen ruumiistanne? Niin, hikoileminen on minunkin
ainoa --" ankara yskänkohtaus puistatti Branchin hoikkaa olemusta --
"ainoa työni -- hikoileminen ja yskiminen. Tuhat tulimmaista! Tästä
yskästä ei voi erehtyä, vai mitä?" Hiukan hengähdettyään hän jatkoi:
"Kas niin! Kasvonne miellyttävät minua, ja minä aion luottaa teihin,
kävi miten kävi. Tuo puhe sanomalehtiin työskentelystäni on vain
paljasta pötyä. En jaksaisi kirjoittaa niin paljon, että eläisin sillä.
Tulin tänne parantamaan keuhkojani ja -- tarvitsen apuanne."

O'Reilly hämmästyi. "Miten voisin auttaa teitä?" kysyi hän.

"Ottamalla minut mukaanne."

"Mukaani? Ja minne sitten?"

"Kapinallisten luo, tietysti."

Miehet katselivat hetkisen toisiaan. "Mitä ajattelettekaan --?" alkoi
O'Reilly.

"Puhumatta paras! Tehtäväänne en luonnollisestikaan tiedä -- olette
luultavasti dynamiittimiehiä. Huhutaan nimittäin, että kapinalliset
ovat palkanneet palvelukseensa muutamia amerikkalaisia asiantuntijoita
näyttämään heille, miten ainetta käytetään, ja he ovatkin, Jumala
paratkoon, opetuksen tarpeessa. Oli miten oli, tuo puhe kolotuksesta ei
pysty minuun. Luulen teidän voivan auttaa minua -- ottaa minut mukaan,
tahdottehan?"

"Entä yskänne? Miten sen kävisi?" kysyi Johnnie uteliaasti.

Herra Branch oli hetkisen vaiti. "Asian laita on siten", virkkoi
hän sitten, "että minä pelkään kuolla näin tuuma tuumalta ja tunti
tunnilta. Pelkään sanomattomasti." Näytti mahdottomalta, että tuon
sairaan miehen posket olisivat voineet käydä enää valkoisemmiksi, mutta
nyt hän kalpeni huomattavasti. "Jumalani! Ette voi kuvitellakaan,
kuinka käy hermoille, kun näkee itsensä vähitellen kuihtumistaan
kuihtuvan. Tahtoisin tämän loppuvan äkkiä, näin!" Hän huudahti
viimeisen sanan kovasti ja näpsäytti sormiaan. "Olen jo pari kertaa
yrittänyt, mutta rohkeutta puuttui. Merkillistä, vai mitä? Sitten
sanoivat lääkärit, että toinen talvi New Yorkissa saattaisi minut
ehdottomasti ruusupuiseen näytearkkuun, ja silloin minä lähdin
Coloradoon, mutta siellä tautini vain paheni. Sitten päätin lähteä
Kubaan ja yhtyä kapinallisiin ja -- antaa luotien pitää lopusta huolen.
Espanjalaisia en ole milloinkaan voinut sietää -- heidän ruoanlaittonsa
inhoittaa minua. Ja sitäpaitsi tahdon niin mielelläni nähdä, missä ja
miten luotini kohtaan. Jännitys, tuo 'elämän suola', kuten joku on
sanonut, houkuttelee vahvasti. Mitä pidätte suunnitelmastani? Pelaan
maailman korkeinta peliä."

"Enpä juuri mitään", tunnusti O'Reilly rehellisesti.

"Luonteiden erilaisuus. Luulen, että päähänpistoni on sairaalloisuutta,
mutta olkoon. Olen nyt täällä, mutta nuo kirotut Romeot eivät päästä
minua kaupungista. Jos olette se, joksi minä teitä luulen, niin
auttakaa minua. Olen tosin vain mädännyt haaska, mutta tahdon tapella,
jos kubalaiset huolivat minusta."

"Tiedättekö, missä kubalaiset ovat?"

"Kyllä. Tuolla vuoristossa. Tiedän kaikki tarkalleen. Tulkaa luokseni,
niin näytän teille erään kartan, jos haluatte."

"Kiitän", vastasi O'Reilly ja lähti uuden tuttavansa mukaan.




VIII.

ESPANJALAINEN KULTARAHA.


Pancho Cueton suunnitelmat olivat onnistuneet mainiosti. Todistettuaan,
että Varonan sisarukset työskentelivät kapinan hyväksi, oli hän
saavuttanut hallituksen luottamuksen ja oli nyt heidän koko
omaisuutensa haltija, päämäärä, johon hän oli pyrkinyt aina siitä
saakka, kun hän luki Estevanin kirjeen donna Isabelin kuoleman
jälkeisenä aamuna. Tiluksiin oli päällysmies jo kauan sitten hankkinut
jonkinlaisen omistusoikeuden huolehtimalla verojenmaksusta, mutta
kaikista kiihkeimmin oli hän himoinnut pääkartanoa rakennuksineen ja
kätkettyine aarteineen. Aarteen olemassaoloa ei Cueto ollut milloinkaan
epäillytkään ja saatuaan paikan haltuunsa aloitti hän etsinnän heti.

Cueto oli tarmokas ja perinpohjainen kaikissa toimissaan ja sentähden
hän ei hapuillutkaan sinne tänne kuten donna Isabel. Hän alkoi
kartanon alueen ulommaisesta reunasta ja kaivaukset toimitettiin
järjestelmällisellä tarkkuudella. Työhön meni monta viikkoa, ja kun
alue oli etsitty läpikotaisin, oli tuskin ruohonkortta pystyssä. Vain
muutamat suurimmat puut säästettiin. Cueto oli sangen pettynyt, kun ei
mitään löytynyt, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan. Entiset orjien
asunnot ja ulkohuonerakennukset purettiin maan tasalle ja sitten hän
kävi päärakennuksen kimppuun. Hän repi sen pala palalta ja hän möyri
perustuksetkin löytämättä kuitenkaan pesetaakaan. Kun rakennuksesta
La Cumbren rinteellä oli jäljellä vain raunioläjä ja sitä ympäröivät
ihanat puistikot oli tyystin hävitetty, täytyi hänen pettyneenä ja
täysin ymmällä luopua turhasta työstään koko Matanzan nauraessa
hänelle. Hävitettyään näin kauniin kartanon, jota hän aina oli
himoinnut, hän asettui jälleen asumaan La Joya'an ja hänen sydäntään
kaiveli sanomaton katkeruus.

Cueto oli raivoissaan ja hänen vastenmielisyytensä sisaruksia kohtaan,
joille hän oli tehnyt vääryyttä, muuttui nyt polttavaksi vihaksi. Kun
hän ei vaivannut päätään keksiäkseen, mihin don Estevan-vainaja oli
rikkautensa kätkenyt, kirosi hän elävää Estevania ja tämän sisarta,
joita hän piti jotenkin syypäinä pettyneisiin toiveisiinsa.

Hän käsitti myös, että niin kauan kuin he eläisivät, voisi hän milloin
hyvänsä menettää äsken saamansa omaisuuden. Katkeruus kapinallisia
kohtaan oli kyllä suuri, mutta täytyihän sodan kerran loppua. Entä
sitten? Myötätunto oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella ja
tilinteon päivä oli kerran koittava.

Ja aivan kuin hänen pelkoaan lisätäkseen alkoi liikkua huhuja
eräästä Yumurin kukkuloilla majailevasta sissijoukosta, joka teki
espanjalaisille tiedustelijoille laaksossa liikkumisen sangen
vaaralliseksi. Sanottiin, että joukkoa, johon kuului vain neekereitä,
johti eräs huimanrohkea poika.

Cueto kirosi Varonan nimenkin ja aseistautui. Hän ei tohtinut mennä
minnekään yksinään ja donna Isabelin tavoin hän alkoi öisin nähdä
pahoja unia.

Eräänä päivänä hävitti tuli Cueton sokeriruokoistutukset ja hänen
työmiehensä ilmoittivat nähneensä Estevanin ja muutamien neekerien
ratsastavan kiireesti tiehensä. Hän hyppäsi satulaan ja laukoitti suin
päin Matanzaan erään eversti Cobon puheille, joka oli vapaaehtoisen
espanjalaisen joukon päällikkö, tuon innoittavan joukon, joka oli
muodostettu Pines-saarelle sijoitetuista rangaistusvangeista, jotka
olivat tekemistään julmuuksista päättäen enemmän susien kuin ihmisten
kaltaisia.

"Jahah, vai niin! Olen kuullut tuosta Varonan pojasta", murahti Cobo
kuultuaan Cueton asian. "Sanonpa, että hänellä onkin syytä vihata
teitä, sillä tehän riistitte hänen omaisuutensa." Eversti hymyili
happamesti. Hän oli roistomaisen näköinen mies ja niin tummaverinen,
että saattoi täysin uskoa juorupuheisiin hänen syntyperästään. Hän
puhui aina kovalla äänellä ja käyttäytyi mahdollisimman pöyhkeästi, ja
hänen Santa Claran maakunnassa tekemänsä urotyöt olivat sitä lajia,
että niistä puheltiin vain miesten kesken.

Cueto mutisi jotakin, että hän oli lain mukaan ja hallituksen
luottamusmiehenä saanut omistusoikeutensa, minkätähden laki kyllä
suojelisi häntä, mutta eversti Cobon kunnioitus lakia kohtaan näytti
olevan sangen vähäinen. Hänen mielestään vallitsi maassa vain yksi
laki, väkevämmän oikeus.

"Miksi tulette minun luokseni?" kysyi hän.

"Tuo poika on vaarallinen", selitti Pancho. "Hänet on tuhottava."

"Mitä joutavia. Hänen kaltaisiaan on viljalti ja paljon pahempiakin.
Murhapoltot eivät ole mikään uutuus. Teen kyllä pian lopun hänestä,
mutta tällä haavaa ovat melkein kaikki mieheni Cardenaksessa. Meillä on
työtä yllin kyllin."

"Yrittää kannattaisi, jos vain onnistuisitte saamaan hänet kynsiinne",
sanoi Pancho hidastellen. Samassa hänen mieleensä juolahti eräs
kertomus Cobosta ja hän jatkoi: "Heitä on kaksi, poika ja tyttö, kuten
tiedätte."

"Niinkö?"

"Voin opastaa teidät Asension majalle, jossa he nyt oleskelevat."

"Vai niin! Hm!" Cobo kävi miettiväiseksi. "Kuinka vanha on tyttö?"

"Kahdeksantoista."

"Ja ruma kuin alligaattori, vai mitä?"

"Ohoh! Hän on Matanzan kaunein tyttö. Kaikki miehet olivat häneen
hullaantuneet." Cueton silmät kiiluivat viekkaasti, sillä hän tiesi
osuneensa oikeaan Coboon nähden. "Hän olisi saanut vanhan Castañon
rahoineen päivineen, jos hän olisi tahtonut, mutta kapinaliike oli
hurmannut hänet kokonaan. Hän ja poika vakoilivat meitä, kuten
tiedätte, ja antoivat tärkeitä tietoja tuolle kapinoitsija Lopezille."

"Lopezilleko? Olivatko he vakoilijoita?"

"Pahinta lajia. Sitä saattoi tuskin uskoa niin kauniista ja hienosti
sivistyneestä tytöstä. Voin sanoa, että hänen salaisuutensa ilmitulo
mursi monen sydämen. De Castaño esimerkiksi ei ole sen koommin
entisensä kaltainen. Hän istuu kaiket päivät kasinolla ja suree tyttöä.
Sellainen tukka ja sellaiset silmät ja iho kuin maito. Ette voisi
uskoa, että sellaista suloutta on olemassakaan."

Eversti Cobo, partiojoukon päällikkö, nuolaisi turpeita huuliaan ja
siveli suurella kädellään lyhyeksi leikattua tukkaansa. "Sanoitte
tietävänne, missä hän -- missä he oleskelevat?"

"Tarkalleen. Sinne on tuskin päivän matka, ja teidän ei tarvitse ottaa
lukuun muita kuin poika."

"Mitä maksatte hänestä?" kysyi eversti tylysti ja Cueto istahti
tekemään laskelmia.

       *       *       *       *       *

"Luuletko, että hän on saanut kirjeeni?" kysyi Rosa eräänä iltana
veljeltään heidän istuessaan penkillä majan ovella. Kysymys oli
Estevanille tuttu ja hän oli jo usein siihen vastannut.

"Kyllä", sanoi hän. "Lopezin sanansaattajat menevät suoraan Key
Westiin."

"Miksi hän ei sitten tule?"

"Sinun täytyy olla kärsivällinen, kultaseni. Ajattele kaikkia
vaikeuksia, joista hänen on selviydyttävä."

Tyttö huokaisi. "Niin teenkin. Muuta en ajattelekaan. Välistä tuntuu
minusta aivan kuin hän olisi luonani -- olen tuntevinani hänen
läsnäolonsa ja välistä raatelevat hirveimmät epäilykset sydäntäni.
Kuulithan tuosta toisesta tytöstä. Ehkä --"

"Älä nyt turhia latele!" huudahti Estevan; "ikäänkuin hän voisi muita
ajatellakaan sinut nähtyään. Eikö hän sanonut sinulle sen seitsemänkin
kertaa, että hänen täytyi lähteä New Yorkiin juuri tuon asian tähden?
Hän tulee saatuaan kaikki reilaan ja sillä hyvä." Nuori Varona joutui
aina huonolle tuulelle kun tuli puhe tästä ja sentähden hän muutti heti
puheenaihetta. "Kuule! Et ole kuullutkaan, miten hyvä onni minulla
oli tänään. Sain kiinni toisen suuren käärmeen, joka paistatti päivää
tuolla kalliolla, ja voin vannoa, että se on menoa, kun minä panen
sille tulen häntään. Se on kiitävä tuulen nopeudella ja Pancho Cueton
satoon on jälleen tuleva aika iso lovi."

"Aiot siis jatkaa hävitystäsi?" kysyi tyttö.

"En lakkaa, ennenkuin kaikki on tuhkana. Olisitpa nähnyt rotat, jotka
valelimme öljyllä ja sytytimme palamaan. Ne juoksivat nopeasti, mutta
eivät ehtineet kauas, sillä niiden karva on lyhyt. Käärmeet ovat paljon
paremmat."

"Tuo oman alueemme hävitys tuntuu niin hirveältä."

"Sallisitko sitten tuon petturin rikastua meidän maittemme sadoilla?"
puuskahti Estevan, sillä hän menetti heti malttinsa, kun keskustelu
kääntyi Pancho Cuetoon. "Hän luulee olevansa turvassa ja hän
valmistautuu myymään sadon kalliilla hinnalla, mutta Varonan maista hän
ei hyödy dollariakaan niin kauan kuin minä elän. Tuhoan hänet niinkuin
hänkin meidän onnemme tuhosi."

Rosa pudisti surullisesti päätään. "Niin, olemme todellakin kaikkea
vailla. Muistelehan kaunista kotiamme ja kaikkia kauniita tavaroitamme!
Olimme mielestämme köyhiä, mutta miten vähän tiesimmekään todellisesta
köyhyydestä. On niin paljon, mitä kaipaan. Onko sinulla vielä rahaa?"

"Katsoin olevan parasta ostaa pyssyt", mutisi veli vältellen, "sillä
sellaista tilaisuutta ei tule toista tarjolle."

"Ei varmastikaan. Näyttää siltä kuin nuo espanjalaiset olisivat valmiit
myymään sielunsakin."

"Ihan. Ravintomme voimme kaivaa maasta ja poimia puista, mutta hyviä
mausereita ei kasvakaan joka pensaassa. Ja mitäpä hyötyä meillä rahasta
olisi, kun emme voi sitä kuitenkaan mihinkään käyttää?"

"Niinpä niin." Rosa mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "Onkohan Cueto
mahtanut löytää aarteen? Jos se vain olisi hallussamme, niin --"

"Hän ei ole löytänyt sitä", sanoi Estevan varmasti, "ja minä -- minä
luulen melkein tietäväni, miksi."

"Sinäkö?"

"Luulen tietäväni, missä aarre on."

"_Estevan_!" Rosa tuijotti veljeensä suurin silmin.

"Niin juuri. Siitä saakka kuin --."

"Missä se on?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.

Katseltuaan joka taholle ympärilleen Estevan kuiskasi: "Vanhassa
kaivossa."

"Lasket leikkiä."

"Ei, ei! Ajattelehan nyt. Kaivon kaivoi vanha Sebastian --"

"Niin."

"Ja ainoastaan häneen isämme luotti. Tuo rappeutunut puutarha on
kokonaan Sebastianin laittama ja siellä hän työskenteli kaiket päivät,
vaikka hän oli suuri ja vahva mies ja kykeni mihin työhön hyvänsä.
Kukaan muu ei saanut puutarhaa hoitaa. Ja minkätähden? Sentähden,
että he pelkäsivät päästää muita kaivolle. Isabel etsi vuosikausia,
ja jos aarre olisi ollut maan pinnalla, niin hän olisi kyllä tarkalla
vainullaan löytänyt sen. Entä Cueto? Hänhän on mullistanut koko
kartanon."

Rosa oli pettyneen näköinen. "Otaksut siis, että aarre on kaivossa?"

"Minä en otaksu, minä tiedän sen varmaan", väitti poika. "Katsopas
tätä", ja hän kaivoi housujensa taskusta vanhanaikaisen kultarahan,
jonka hän pani Rosan käteen.

"Mitä ihmettä! Tämähän on espanjalainen kultaraha", sanoi tyttö. "En
ole milloinkaan ennen tämmöistä nähnyt. Mistä löysit?"

"Luulet minua hassuksi, kun sanon sinulle -- välistä luulen itsekin
niin. Löysin sen Isabelin kädestä, kun nostin hänet kaivosta." Rosa oli
aivan mykistynyt. "Hän puristi sitä kovasti", jatkoi Estevan, "mutta
kun kiinnitin köyden, aukeni käsi ja minä näin rahan lyhdyn valossa.
Tuntui aivan siltä kuin -- kuin hän olisi tahtonut antaa sen minulle.
Olin silloin niin säikähtynyt, etten kyennyt ajattelemaan paljon
mitään, kuten voit kuvitellakin. Paikka oli kaamea; vesi oli iljettävää
ja kallioseinät olivat paksun liman peitossa. Mutta tämä raha oli hänen
kädessään."

Rosa kykeni tuskin sanomaan: "Mahdotonta! Sitten se oli hänellä jo
ennenkuin hän putosi."

"Ei ollut. Minä näin kuutamossa selvästi hänen sormensa, kun hän
haparoi ympärilleen."

"Eihän sitä voi varmaan sanoa. Ehkä --"

"Niin. Ehkä jokin näkymätön käsi johdatti hänet sinne, niin että me
vihdoinkin saisimme omamme. Kukapa tietää? Ensin en asiaa paljonkaan
ajatellut, sillä minulla oli muutakin tekemistä, mutta nyt olen
tuuminut, että paikassa, josta tämä löytyi, täytyy olla muitakin
kultarahoja. Isä on epäilemättä kätkenyt rahansa sinne. Orjistaan hän
sai kultaa ja hän osti jalokiviä, kalliita metalleja ja helmiä ja kätki
kaikki varmaan talteen. Kaivossa on vain vähän vettä, niin että rahan
on täytynyt osua pohjasta Isabelin käteen. Jonakin kauniina päivänä
tutkin paikan ja -- sitten saamme nähdä."

Rosa heittäytyi kiihkeästi veljensä kaulaan ja suuteli häntä. "Eikö
se olisi ihanaa?" huudahti hän. "Eikö olisi ihmeellistä olla rikas ja
omistaa kaikkea yllin kyllin, käydä hienosti puettuna ja syödä kaikkea
hyvää -- niin, kaikkea hyvää!" Hänen huulensa vapisivat. "Minulla on
niin nälkä!"

"Pieni tyttö-parkani!"

"Odotahan, kun O'Reilly saa kuulla tämän." Rosa joutui aivan
haltioihinsa. "Miten hän mahtaakaan iloita tulostaan, jos hän vain
tulee."

Estevan hyväili hänen hiuksiaan. "Hän tulee varmasti, älä ollenkaan
pelkää. Etkö muista, että hän kehoitti minua olemaan varovainen.
Minä -- minähän olen syypää siihen, että on näin käynyt. Itsestäni
en luonnollisesti välitä, mutta sinulle tämmöisen elämän täytyy olla
kauheaa. Tiedän sen. Joka kerta kun lähden luotasi on sydämeni kurkussa
pelosta, että jotakin tapahtuisi poissa ollessani -- enkä voi mitenkään
aina olla luonasi."

"Kas niin! Myönnät, että olen vastuksenasi. Ellei minua olisi, niin
niittäisit nimellesi mainetta ja kunniaa."

"Eikö mitä. Luultavampaa olisi, että kaatuisin piankin. Ei! On parempi
näin. Meidän täytyy vain kestää urhoollisesti ja olla kärsivälliset ja
ajatella, mitä kaivon pohjalla on meitä varten."

Estevan Varonalla oli todellakin ollut hyvä onni, kun hän oli
eräältä espanjalaiselta sotilaalta onnistunut ostamaan puoli tusinaa
mausereita. Asension välityksellä hän oli käyttänyt hyväkseen erään
vihollisen epärehellisyyttä, ja vaikka kaikki hänen rahansa olivatkin
menneet, oli kauppa hänen mielestään uhrauksen arvoinen. Hänen
isänmaallinen innostuksensa oli yhtä hehkuva kuin hänen vihansa Pancho
Cuetoa kohtaan, ja neljä luotettavaa neekerinuorukaista, joille hän oli
antanut kiväärit, ja hän ja Asensio muodostivat joukon, joka täytyi
ottaa huomioon. Nuo neekerit olivat kuumaveristä väkeä ja niin ollen
huonoja ampujia, mutta jokaisella oli vyöllään pitkä veitsi, jota he
taas osasivat käyttää erinomaisesti. Oltuaan Estevanin johdolla ensin
pienemmillä ryöstöretkillä heillä alkoi olla jonkinlainen käsitys
tehtävästä, johon he olivat antautuneet, ja oppivat pian ehdottomasti
tottelemaan päällikkönsä käskyjä.

Kuban kapinallisten riveissä oli paljon neekereitä, eikä kukaan
heidän valkoihoinen toverinsa taistellut urhoollisemmin tahi kestänyt
kaikkia sissisodan vaivoja paremmin kuin he. Kenraali Antonio Maceo
oli sekarotuinen, ja hän ei ollut ainoastaan harvinaisen taitava
sotapäällikkö, vaan oli myös kuuluisa suuresta urhoollisuudestaan
ja rohkeudestaan. Hänen monet veljensä tekivät Kuballe myös paljon
suuria palveluksia, mutta heitä oli vain muutamia tuohon mustaihoiseen
sankarijoukkoon verraten. Tämä taistelu itsenäisyyden puolesta ei ollut
kansalaissota, saaren parhaimmisto ja muut kansanluokat olivat nousseet
yhtenä miehenä sortajaa vastaan.

Seuraavana aamuna oli Estevan jalkeilla jo päivän sarastaessa ja jakeli
määräyksiä miehilleen. Hän aikoi jälleen tehdä hävitysretken Cueton
vainioille ja oli käskenyt miehensä koolle näin varhain, koska La
Joya'an oli pitkä matka vuorten yli.

"Ole varovainen", pyyteli Rosa. "Kuolen pelosta ja huolesta."

"Sinun itsesi tulee olla varovainen", nauroi Estevan. "Tähystelkää
tarkoin ja piiloutukaa heti, kun luulette vaaran uhkaavan. En luule
kenenkään teitä häiritsevän, espanjalais-roistot ovat saaneet minulta
jo niin monta kertaa rokkiinsa ja Cueto pakenisi suin päin viidakkoon,
jos hän näkisi meidät. Hän on arka kuin hiiri." Estevan suuteli
hellästi sisartaan ja karkuutti sitten tiehensä risaisen joukkonsa
etunenässä.

Rosa heilutti hänelle kättään jäähyväisiksi, kunnes miehet katosivat
viidakkoon, ja saadakseen ajan kulumaan hän autteli sitten Evangelinaa
talousaskareissa, jotka eivät olleet suuren suuret. Kun sisällä oli
kaikki valmista, menivät he kasvistarhaa perkaamaan.

Evangelinan kiintymys valtijattareensa ei ollut lainkaan vähentynyt,
vaan päinvastoin, ja kun orjat vapautettiin, olisi hän palannut
rakastamainsa kaksoisten luo, ellei donna Isabel olisi kieltäytynyt
vastaanottamasta häntä. Hän ja Asensio olivat menneet naimisiin ja
Rosan avulla he olivat saaneet ostetuksi majan ympäriltä pienen
maatilkkusen. Rosan oli täytynyt kieltäytyä paljosta voidakseen tehdä
kaupan mahdolliseksi ja hänen uhrautuvaisuutensa oli kantanut hedelmän:
hänen lapsellinen hyväntekeväisyytensä oli valmistanut turvapaikan sekä
hänelle että Estevanille samalla kuin se oli muuttanut Evangelinan jo
ennestään lämpimän rakkauden häntä kohtaan suorastaan jumaloimiseksi.

Evangelinan iloa saada jälleen hoidella Rosaa, olla hänen seurassaan
joka päivä, koskea häneen ja palvella häntä, häiritsi vain se, että
tyttö oli niin syvästi onneton. Hän torui ja pauhasi, kun ei muu
auttanut, ja teki kaikkensa ilahduttaakseen vierastaan; hän vartioi
tätä kuin haukka eikä mikään työ Rosan hyväksi ollut hänen mielestään
liian raskas. Jos joku olisi lähestynyt Rosaa paha mielessä, niin hänen
olisi käynyt onnettomasti, sillä Evangelina oli vahva ja vikkelä;
hänellä oli miehen jäntevät kädet ja isänsä, Sebastian-vainajan jäyheä
luonne.

Tämä pieni uudisasutus oli niin syrjässä Yumurin pääteistä, ettei sinne
rauhallisinakaan aikoina juuri kukaan kulkija osunut, ja niinpä kului
tämäkin päivä tavallisuuden mukaan aivan rauhallisesti. Evangelina
työskenteli ahkerasti päästämättä Rosaa hetkeksikään näkyvistään,
samalla kuin hän tähysteli valppaasti joka taholle, ettei mikään vaara
voisi heitä yllättää. Kun ilta joutui, valmisti hän heidän niukan
illallisensa ja alkoi toruskella, kun Rosa tahtoi auttaa häntä. Sitten
he istuivat tunnin tahi pari penkillä oven edessä ja puhelivat Juan
O'Raill-ye'stä ja tekivät laskelmia, milloin tämän todennäköisesti
pitäisi saapua.

Asension majassa ei ollut enää kynttilöitä, ja jos olisi ollutkin, niin
naiset eivät olisi tohtineet ottaa tulta. Pimeys on takaa-ajettujen
ystävä; päivällä ovat vaarat lukemattomat.

Kun Rosa oli huolissaan veljestään, lohdutti Evangelina häntä kaikin
tavoin. "Älkää olko peloissanne, pieni kyyhkyseni", sanoi hän,
"Estevan-herra on suuri soturi. Espanjalaiset voivat todellakin olla
hyvillään, ettei hän ole kenraali, sillä hän ajaisi heidät Kubasta
tuossa tuokiossa."

"Hän on niin uhkarohkea."

"Hän tietää kyllä, mitä hän tekee, eikä Asensio sitäpaitsi sallisikaan
hänelle mitään pahaa tapahtuvan. Sanoinpa vielä Asensiolle, että jos
hän sallisi Estevanin saada yhden naarmunkaan, niin minä vetäisisin
hänen mahansa halki hänen omalla puukollaan. Ja Asensio tuntee minut
kyllä. Nyt alkaa jo tulla liian viileä ja yöilmasta saa kuumeen.
Hiipikää nyt vuoteellenne, kullannuppuseni, ja uneksikaa kauniista
sulhostanne."

"En, tahdon vartioida kanssasi!"

Evangelina närkästyi. "Menkää!" huudahti hän. "Miten punaisten
poskienne käy, ellette nuku? Luuletteko, että tuo amerikkalainen huolii
vanhasta ryppyisestä akasta? Hän voi olla täällä jo huomenna -- olenpa
melkein varma siitä, että hän onkin."

Rosa totteli, vaikkakin vastahakoisesti. "Nukun hetkisen", sanoi hän,
"mutta sitten on minun vuoroni valvoa."

Tietäen hyvin nuorten unen Evangelina suostui ehdotukseen mielihyvällä,
mutta päivänkoittoon oli vielä pitkältä, kun Rosa ilmestyi majan
ovelle ja tuli lupauksensa mukaan vahtivuorolleen pahoitellen, että
oli nukkunut liian kauan. Evangelina vastusteli, vaikka hänen silmänsä
tahtoivat painua kiinni ja haukotuksista ei ollut parin viimeisen
tunnin kuluessa tahtonut tulla loppuakaan. Mutta tyttö ei hellittänyt.
"En voi enää nukkua", sanoi hän. "Miksi täytyy minun maata valveilla
pimeään tuijottaen, kun yhtä hyvin voin antaa sinun levätä." Hän
istahti Evangelinan paikalle ja sipaisten pienet jalat allensa hän
nojasi leuan käteensä ja alkoi muistella O'Reillyä. Hetki oli kuin
haaveilua varten luotu. Viidakosta ei kuulunut risahdustakaan ja yön
tumma taivas oli täydessä tähdessä.

       *       *       *       *       *

"Jättäkäämme hevoset tähän", sanoi Pancho Cueto takanaan ratsastavalle
eversti Cobolle, joka oli sangen huonolla tuulella pitkän ja
vaivalloisen ratsastuksen jälkeen, jonka eräs Cueton tekemä erehdys oli
tarpeettomasti pidentänyt.

"Olemmeko perillä?" ärjäisi upseeri.

"Ei aivan, mutta polku on kivinen ja hevosten jalat --"

"No voi sun --" Satulavyöt narahtivat ja surkeasti ähkäisten laskeutui
eversti maahan. "Kuulkaahan, parahin Cueto", sanoi hän uhkaavasti,
"minä vannon, ettette ikinä unhota minua, jos vain kerran vielä eksytte
tieltä. Kirous ja kuolema, minkälainen yö! Musta kuin helvetti."

"Tulee valoisa ennenkuin arvaammekaan", selitti Cueto hermostuneesti.

"Mainiota! Sittenpähän näen käsitellä teitä, jos vain olette pettänyt
minut." Miehet saivat käskyn laskeutua satulasta. Osa jätettiin hevosia
vartioimaan ja toiset lähtivät Cueton johdolla hiipimään eteenpäin
tähtien valossa.




IX.

ROSVOT.


Yllätys onnistui helposti, sillä eversti Cobon miehet olivat tottuneet
tämmöisiin tehtäviin. Penkillä kyyröttävä Rosa ei nähnyt eikä kuullut
mitään, ennenkuin miehet olivat aivan hänen vieressään. Hänen valkoinen
pukunsa, joka oli kuin fosfori välke tummassa vedessä, ilmaisi hänet
heti, ja kun hän hypähti ylös, tarttuivat karkeat kädet häneen. Hän
huusi kerran, kahdesti; sitten painui tukeva koura hänen huulilleen, ja
hän alkoi kynsiä ja potkia kuin raivostunut kissa.

Evangelina, joka oli herännyt ensimmäiseen huutoon, kohtasi kynnyksellä
sisään tunkeutuvat rosvot. Viidakon syvä hiljaisuus oli rikottu
ja huudot ja kiroukset kajahtelivat kauas tyynessä yössä. Majasta
kuului taistelun melske ja harvat, puunkuorilla päällystetyt seinät
taipuivat ja rusahtelivat. Sysipimeässä majassa riehui neekerinainen
kuin pesäänsä puolustava villipeto, ja hänen kimeät huutonsa kaikuivat
ylinnä. Joku tuikkasi tulen olkikattoon, joka roihusi pian ilmiliekissä
kurkihirttä myöten ja valaisi ympäristön.

Rosa näki edessään tumman ja lihavahkon miehen, jolla oli espanjalaisen
everstin univormu, ja hänen takanaan Pancho Cueton. Kiskaisten käden
suultaan hän huusi Cuetoa nimeltä, mutta tämä ei ollut kuulevinaankaan.
Hän näytti pitävän silmällä vain majan ovea odottaen millä hetkellä
hyvänsä Estevanin syöksyvän ulos. Hänellä oli pistooli kädessään,
mutta aseen tärinästä päättäen hän oli suuresti peloissaan. Hän olisi
todellakin mieluummin juossut tiehensä kuin jäänyt paikoilleen. Rosa
huudahti jälleen hänen nimensä ja sitten kuuli tyttö upseerin kysyvän:

"Missä poika on? En kuule mitään tuon lutkan rääkkymiseltä."

Evangelinan karjahdukset taukosivat äkkiä ja taistelun melskekin
loppui samassa. Palavasta mökistä syöksähti kaksi miestä pudistellen
säkeniä vaatteistaan ja heitä seurasi kolmas, joka raahasi Evangelinaa
käsipuolesta perässään. Musta nainen, jonka vaatevähät olivat ottelussa
niin repeytyneet, että hän oli melkein alaston, oli tajuton ja jäi
makaamaan liikkumatonna paikkaan, johon sotilas kiskaisi hänet.

Rosa tunsi pyörtyvänsä eikä tiennyt kotvan aikaan mistään mitään.
Hetkisen kuluttua hän tunsi jonkun ravistavan häntä ja kuuli everstin
sanovan:

"Miksi ette vastaa?" Hän veti tytön etäämmälle mökistä, joka oli
nyt vain roihuava rovio. "Missä ovat armas veljenne ja hänen musta
seuralaisensa?"

Rosa tuijotteli tylsästi eteensä.

"Näyttää siltä kuin he olisivat päässeet kynsistämme", sanoi Cueto.

"Ja vain teidän kirotun hitautenne tähden", ärjäisi Cobo vimmoissaan.
"Herran kuolema! Ei paljon puutu, etten lennätä teitä tuohon rovioon!"
Hänen huomionsa kiintyi jälleen Rosaan, jonka hän kiskaisi käsipuolesta
eteensä. Nykäys havahdutti tytön täyteen tajuntaan. "Sanokaa heti,
missä he ovat!" jyrisi eversti.

"En tiedä -- en tiedä, missä he ovat!" änkytti Rosa. "Täällä he eivät
ole." Hän katsahti rukoilevasti Cuetoon. "Pancho, etkö tunne minua?"

"No, olemmehan antaneet heille kelpo muistutuksen", sanoi Cueto katsoen
pelokkaasti Coboon. "Jotakin olemme kuitenkin saaneet, eikö niin?"
Hän nyökkäsi Rosaan päin. "Katsokaapas tyttöä tarkemmin. Eikö hän ole
täysin sellainen kuin teille sanoin?"

Eversti Cobo tarkasteli vankiaan perusteellisesti. Hän käänsi tytön
valkeaa vasten ja murahti sitten:

"Onpa niinkin! Pienoinen, näppärä vakooja, joka kylläkin kelpaa
palkinnoksi. No niin, tahdon, että kerrotte minulle kaikki, mitä
tiedätte veljestänne." Cobo puhui jo paljon leppoisemmin. "Cueto sanoi,
että tapaisin hänet täällä. Kas, kas! Älkäähän nyt turhia pelätkö!
Tiedän kyllä, miten naisia tulee pidellä, ja voin vaikka vannoakin,
että olette vielä iloinen saadessanne kertoa minulle kaikki." Rosvot
riitelivät jo niukasta saaliista ja huomattuaan tämän Cobo kääntyi
heihin päin ja käski heidän lähteä liikkeelle.

Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Rosa riuhtaisi kätensä irti ja juoksi
maassa liikkumattomana makaavan Evangelinan luo. Hän heittäytyi tämän
päälle ja huusi häntä nimeltä, mutta ei saanut mitään vastausta.

Päivän ensimmäinen kajastus alkoi jo hiipiä idän taivaalle, ja heti
kun oli tullut valoisa, alkoi eversti Cobo miehineen valmistella
paluuta hevosten luo. Maja oli tuhkana; vain muutamissa sortuneissa
tukihirsissä ja jäljellejääneissä kömpelöissä salvoksissa kyti vielä
heikko valkea, kun hän käski miehensä koolle ja antoi lähtömerkin.

"Tule, sydänkäpyseni", sanoi hän tytölle. "Tuosta haaskasta pitävät
korppikotkat kyllä huolen."

Rosa katsahti ylös ja näki miehen ilkeän katseen. Hän pyyhkäisi
kyyneleet silmistään ja huudahti:

"Menkää matkaanne! Ettekö ole jo kylliksi pahaa tehneet?"

"Menen kyllä, mutta te tulette mukaani."

Tyttö nousi. Hän oli kuolonkalpea ja hänen koko ruumiinsa vapisi
vihasta. "Antakaa minun olla!" huusi hän. "Mitä pahaa olen teille
tehnyt? Älkää --"

"_Caramba_! Sitä sisua! Ja voimaa on myös kuten äsken huomasin.
Täytyykö minun sitoa nuo kauniit kädet vai --?" Eversti Cobo sieppasi
hänet nauraen syliinsä ja kiiruhti miestensä jälkeen, välittämättä
vähääkään tytön raivoisasta riehunnasta.

       *       *       *       *       *

Estevanin joukkue saapui hyvissä ajoin San Juanin maakuntaan vuorten
takana, sillä Asensio tunsi tiet tarkoin, ja iltapäivällä he olivat
perillä La Joya'n alueella. Cueton vainioilla oli sokeriruoko
tiheää ja pitkää, se oli kypsä sekä sirpille että tulelle. Tehden
pitkän kierroksen murhapolttajat lähestyivät viljelyksiä idästä
päin, niin että tuuli oli heille aivan myötäinen. Hevoset jätettiin
metsään ja satuloihin kiinnitetyt säkit otettiin mukaan. Säkeissä
oli käärmeitä, joista suurimmat olivat kahdeksankin jalan pituisia.
Niiden häntään neekerit sitoivat nahkahihnan, johon oli kiinnitetty
palanen sähkölennätinlankaa. Lennätinlangan päässä oli silmukka,
johon pujotettiin öljyssä lioitettuja vaateriepuja. Kun nämä
alkutoimitukset oli saatu valmiiksi, vietiin matelijat eri paikkoihin
sokeriruokovainioon ja rievut sytytettiin.

Satulassaan istuen näki Estevan sieltä täältä kohoavat ensimmäiset
hienot savukiehkurat, jotka näyttivät siirtyvän nopeasti syvemmälle
kypsään satoon kasvaen samalla paksuiksi juoviksi. Pian leimahtivat
liekitkin näkyviin ja ruokojen vehreät latvat alkoivat käpertyä ja
huojua sitä mukaa kuin navakka itätuuli sai tulen oikein vauhtiinsa.
Liekit hulmusivat jo laajalla alalla ja räiske, joka syntyi, kun
ruohojen mehuiset varret kuumettuaan syttyivät tuleen, oli korvia
huumaava. Ruokojen juurella oli runsaasti kaikenlaista kuivaa törkyä,
joka oli mahdollisimman tulenarkaa, ja siihen viritettyä tulta oli
mahdoton pysähdyttää. Tuli oli päästetty valloilleen ainakin kymmenessä
eri paikassa, jotka olivat kaukana toisistaan, ja taivaalle nouseva
sankka savu, joka painui länttä kohti tuulen ajamana, tiesi kertoa
suuresta hävityksestä. Jostakin kuului heikko huudahdus, pari laukausta
ja vihdoin hätäkellon läppäyksiä.

Estevan viipyi vain niin kauan, että hän näki suunnitelmansa
onnistuvan, ja lähti sitten miehineen paluumatkalle kukkuloita kohti.
Auringon laskiessa hän saapui harjanteen laelle ja kääntyi katsomaan
taaksensa laaksoon. Siellä oli koko tienoo mustan savun peitossa,
ikäänkuin kokonainen kaupunki olisi ollut tulessa.

Ottaen käteensä leveälierisen hattunsa nuorukainen kumarsi
pilkallisesti itää kohti.

"Hyvästi, Pancho Cueto!" huusi hän. "Siinä terveiseni kaksoisilta,
joita niin hellästi rakastat!"

Erään vuorisolan kätkössä joukkue sitten asettui aterioimaan ensi
kerran matkalle lähdettyään, ja kun he lopettivat oli jo tullut pimeä.
Neekerit, jotka olivat lopen uupuneet, tahtoivat viettää yön samassa
paikassa, mutta Estevan, joka tahtoi olla varovainen, ei suostunut
siihen. Miehet tottelivat hiukan vastahakoisesti, ja kun hevoset olivat
levänneet vielä vähän, lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hitaasti,
sillä metsässä oli pilkkopimeä, ja kun polut olivat kaitaiset, täytyi
miesten pyrkiä eteenpäin vain askel askeleelta. Vihdoinkin saavuttiin
Yumurin alueelle, mutta näytti siltä, ettei päivä valkenisikaan.

"Väsyttävä ratsastus", haukotteli Estevan. "Nukun viikon tämän jälkeen."

"Niin on", myönteli Asensio. "Kylläpä Cueto mahtaa olla nyt
raivoissaan. Ehkä minä kohtaan hänet kerran vielä ja silloin minä tapan
sen roiston."

Estevan pidätti hevostaan. "Katsohan!" sanoi hän; "näetkö tuota
valonkajastusta?"

Asensio ratsasti lähemmäksi ja tuijotti pimeyteen. Oli aivan hiljaista
ja päivänkoittoon oli vain puoli tuntia.

"Mitä ihmettä Evangelina ajattelee?" mutisi hän.

"Näetkös? Nyt valo kirkastuu!" Seuraavina hetkinä kuului vain hevosten
huohotus ja satulavöiden narahtelua, kun miehet kurottautuivat
eteenpäin nähdäkseen alempana olevien puiden latvojen yli. Sitten
Estevan huudahti:

"Tulkaa! Pelkään tulen näkyvän majaltamme." Pelko melkein lamautti
hänet, mutta hän kykeni lisäämään rauhallisesti: "Ehkä siellä on
tapahtunut jokin -- onnettomuus."

Asensio koetti päästä hänen ohitseen ja jonkun matkaa laukkasivat
hevoset vieretysten. Kaukaa kajastava valo näkyi nyt selvästi ja
loimotti kaameasti, kun miesjoukko karahdutti aukeamain poikki sitä
kohti. Mutta matkaa oli vielä pitkälti ja lännen taivas oli alkanut jo
punoittaa, ennenkuin kukkulan rinteiden tiheä viidakko harveni.

Estevanin kasvot olivat kuolonkalpeat, kun hän huusi miehilleen
viimeisen ohjeen ja hoputti väsyneen ratsunsa nopeampaan juoksuun. Hän
saapuikin ensimmäisenä perille ja näki yhdellä silmäyksellä, mitä oli
tapahtunut.

Majasta oli jäljellä vain tuhkaläjä ja joukko ilakoivia vapaaehtoisia
tuli juuri aukeaman poikki kantaen mukanaan majan vähiä tavaroita.
Heidän jäljessään kulki eräs upseeri riuhtoileva Rosa sylissään.

Estevan ei viivytellyt. Hän syöksähti aukealle kuin vihuri ja hänen
äkillinen ilmestyksensä näytti melkein lamauttavan rosvot. Ennenkuin
he olivat ehtineet heittää tavarat luotaan, saada kiväärit käsille
ja laukaista, oli hän jo päässyt matkan puoliväliin. Laukaukset
alkoivat räiskähdellä, mutta niitä hän tuskin kuuli; hän kumartui vain
matalammaksi ja ratsasti suoraan tuota mustanaamaista everstiä kohti
itkien ja kiroten raivoissaan.

Mutta hän oli hyvä maalitaulu nopeudestaan huolimatta. Hänen hevosensa
kaatui äkkiä luodin lävistämänä ja hän lennähti sen pään yli suin
päin maahan. Ellei multa olisi ollut niin pehmeä, olisi hän varmasti
loukkaantunut. Kun hän nousi hengästyneenä ja yltäpäältä punaisen
saven peitossa, kuuli hän samassa kavioiden äänen ja Asensio suhahti
hänen ohitseen kuin nuoli. Hän näki vilahdukselta neekerin kasvot,
jotka olivat raivon vääristämät ja hirveän näköiset. Valkoiset hampaat
olivat irvissä ikeniä myöten ja silmien valkuaiset olivat oudosti
laajentuneet, ja ennenkuin Estevan ehti mihinkään ryhtyä, oli Asensio
saavuttanut eversti Cobon, joka hellitti heti taakkansa ja koetti
päästä pakoon. Asensio iski häntä peloittavalla puukollaan, mutta
joutui samassa käsikähmään erään paikalle kiiruhtaneen sotilaan kanssa.

Toiset neekerit saapuivat samassa ja aloittivat heti kiivaan tulen
rosvoja vastaan, ja vaikka heillä ei ollut aikaa tähdätä sen
tarkemmin, oli ammunnalla toivottu vaikutus. Cobon miehet luulivat
joutuneensa tuhon omiksi ja syöksyivät pakoon kauhistunut Pancho Cueto
etunenässä. Eversti ei kyennyt enää heitä kokoamaan; Asensio oli
sivaltanut puukollaan hänen poskensa halki ja säikähdys ja kipu olivat
lamauttaneet hänet. Valkoiselle takin rintamustalle virtaava veri
hirvitti häntä, ja kun hän näki miestensä lähtevän pakoon, kiiruhti hän
heidän jälkeensä. Hän juoksi kasvistarhan läpi painaen haavaa kädellään
ja kirkui kuin mieletön miehilleen käskyjä, joita ei kukaan kuullut.

Viidakko oli lähellä ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat rosvot
kadonneet sen peittoon paitsi yksi, joka makasi potkien maassa Asension
säikähtyneen hevosen jaloissa ja jota kohti neekeri huhtoi sokeasti
pitkällä puukollaan.

Tämä oli Estevanin joukon ensimmäinen yhteenotto vihollisen kanssa, ja
helposti saavutettu voitto kiihoitti heitä sanomattomasti. Heittäen
kiväärit maahan neekerit syöksyivät viidakkoon ajamaan vihollista takaa.

Rosa selvisi säikähdyksestään veljensä sylissä ja kertoi vavisten ja
nyyhkyttäen mitä oli tapahtunut. Estevan hyväili ja lohdutteli häntä
parhaansa mukaan, ja vaikka hän oli itsekin melkein suunniltaan,
vakuutteli hän, ettei pelkoon ollut enää mitään aihetta. Ennenkuin
Estevan oli ehtinytkään kuulla kaikkea, ilmestyi mulatti Lorenzo tuoden
mukanaan kolme ratsuhevosta ja kerskuen urhoollisuudestaan. Estevan
kiitteli häntä, ja mies laukoitti jälleen tiehensä huudellen mitä
hirveimpiä ja vertatihkuvimpia uhkauksia.

Evangelina ei ollut kuollut, vaan pyörtynyt, mistä hän sai kiittää
lujaa kalloaan. Hän virkosi vähitellen Rosan ja Estevanin huolellisella
hoidolla, ja kun toiset miehet palasivat, oli hän täydessä tajussaan,
mutta sairas ja heikko.

Majan raunioilla vallitsi ilo ja riemu. Asensio, jonka raivo oli
tyyntynyt, oli nyt kyyneliin saakka liikutettu, ja hänen toverinsa
eivät väsyneet kertomasta ja kehumasta urotöitään. Kahakka
tarkasteltiin yksityiskohdittain yhä uudelleen ja lopulta oli tappelu
ollut niin hirmuinen, että koko viidakon täytyi olla täynnä ruumiita.

Vain Estevan oli vakava. Hän oli kuullut eversti Cobosta ja hän
tiesi, että kahakalla olisi vakavat seuraukset. Vapaaehtoiset olivat
kostonhimoista väkeä ja heidän päällikkönsä oli sitä lajia, ettei hän
antaisi milloinkaan anteeksi syvää nöyryytystään. Heidän jokaisen
päästä julistettaisiin varmasti suuri palkinto ja heitä alettaisiin
vainota kuin metsän petoja. Myös Rosan äskeinen kamala tilanne ja
siitä aivan viime tingassa pelastuminen täyttivät hänen sydämensä
sanomattomalla kauhulla.

Hän neuvotteli heti Asension kanssa tilanteesta ja he päättivät olevan
parasta paeta. Myöhään saman päivän iltana he sitten lähtivät etsimään
turvallisempaa piilopaikkaa ja erotessaan rakkaasta kasvistarhastaan
Evangelina itki katkerasti. Heidän kuormahevosensa, yksi niistä
kolmesta, jotka Lorenzo oli anastanut viholliselta, kantoi säälittävän
pientä taakkaa -- hiukan työkaluja, muutamia keittoastioita ja mytty
hiiltyneitä vuodevaatteita.

       *       *       *       *       *

Johnnie O'Reilly sai helposti selville Ignacio Alvaradon asunnon,
mutta päästä hänen puheilleen oli aivan toinen asia, kun tuo väsymätön
"varjo" Nuevitaksesta oli aina hänen kintereillään. Leslie Branchin
selitykset Puerto Principen oloista olivat saaneet hänet noudattamaan
äärimmäistä varovaisuutta, ja heidän ensimmäisen keskustelunsa jälkeen
oli hän nähnyt parhaaksi jälleen kätkeä pistoolinsa varmaan talteen.
Hän koetti kaikin tavoin käyttäytyä niin, ettei hän antaisi aihetta
epäluuloihin.

Onnettomuudeksi oli hänen huoneensa hotellin toisessa kerroksessa,
joten hänen oli mahdoton tulla tahi mennä kenenkään huomaamatta.
Mutta hän oli huomannut, että yläkerran käytävän ikkunan alla oli
jokin tiilikattoinen varastohuone, jonka takana oleva hotellin
aluetta ympäröivä aita oli sileäharjainen eikä lyöty täyteen suuria
piikkejä ja särjettyjen pullojen pohjia, kuten Kubassa oli tapana.
Sitä tietä hän saattoi poistua, kun aika oli tullut. Pieni öljylamppu,
joka paloi aivan hänen ovensa kohdalla, valaisi käytävää, ja sen
lepattava liekki oli aina sammumaisillaan, minkä seikan Johnnie totesi
suurella mielihyvällä. Eräänä iltana ajoi äkillinen sadekuuro hänet
katon alle, ja kun hän meni huoneeseensa, näki hän, että käytävän
lamppu heilahteli ja savusi ilmanvedossa. Ulkona oli pilkkopimeä ja
hän päätteli, että kadut olivat aivan autiot. Hakien esille kirjan,
jonka hammaslääkäri Alvarado oli antanut, hän pisti sen kiireesti
poveensa ja asettui aivan ovensa eteen, ja kuultuaan vakoilijan
menevän viereiseen huoneeseen hän hiipi käytävään ja puhalsi lampun
sammuksiin. Hetkistä myöhemmin hän oli jo varastohuoneen katolla ja
kiipesi varovasti alas rukoillen, ettei kukaan olisi huomannut hänen
pakoaan. Sade valui virtanaan ja hän oli aivan läpimärkä, kun hän
pudottautui pihalle, mutta siitä huolimatta häntä nauratti. Aidasta
hän suoriutui helposti ja kiivettyään vielä toisen aidan yli hän oli
eräällä pimeällä syrjäkadulla, joka oli aivan autio. Pysytellen aina
synkimmässä varjossa ja lukuisten parvekkeiden pimennoissa hän lähti
sitten ripeästi eteenpäin.

Alvaradon asunnon suljettujen ikkunaluukkujen raoista näkyvä valo
ilmaisi, että perhe oli kotosalla, ja hetkisen hapuiltuaan O'Reilly
löysi oven, jonka hän avasi koputtamatta, ja astui sisään. Hän tuli,
kuten hän oli arvannutkin, perheen arkihuoneeseen ja säikähdytti siellä
olijat pahanpäiväisesti. Kuului naisen kirkaisu ja eräs mies, jonka
O'Reilly heti tunsi Ignacio Alvaradoksi, hypähti ylös huudahtaen:

"Ken olette?"

"Ystävä. Älkää pelästykö." Johnnie hymyili miellyttävintä hymyään ja
otti povestaan kastuneen paketin. "Terveisiä Tomas-veljeltänne. Hän
pyysi minua antamaan teille tämän kirjan tervehdyksellä, että hän
palauttaa sen nyt monin kiitoksin."

"Mitä tarkoitatte?" Ilmeisesti ei kysyjä ymmärtänyt tästä kaikesta
rahtuakaan ja hänen äänensä melkein vapisi pelosta. O'Reilly aukaisi
paperin ja pani kirjan Alvaradon käteen.

"Katsokaa, olkaa hyvä, ja asia selviää heti. En joutanut koputtamaan
ovelle pelosta, että joku seuraisi minua."

Alvarado tuijotti kirjaan ja sitten puhujaan. Hetkisen kuluttua hän
pyysi kädenliikkeellä vaimoaan poistumaan ja kysyi sitten väkinäisesti:

"Mitä tahdotte?"

O'Reilly selosti asiansa muutamin sanoin, jolloin Alvaradon jännitys
näytti laukeavan.

"Nyt käsitän", sanoi hän hymyillen. "Mutta kylläpä te pelästytitte
minut aikalailla. _Caramba_! Ja tämä kirja! Ha, ha! Tomaksella on aina
omat keinonsa. Olipa hyvä, että olitte varovainen, sillä minua pidetään
tarkoin silmällä. Autan teitä mielelläni, mutta ette saa enää tulla
tänne. Menkää asuntoonne ja -- antakaahan olla." Herra Alvarado mietti
hetkisen ja jatkoi sitten: "Nyt tiedän! Joka aamu puoli yhdeksän kulkee
hotellinne ohi eräs mies, jolla on panamahattu ja harmaa silkkinen
kaulaliina, joka on kiinnitetty suurella kultaneulalla. Hänet kyllä
tunnette. Eräänä päivänä, en voi vielä sanoa, milloin, hän nostaa
hattuaan, näin, ja pyyhkäisee samalla kasvojaan. Ymmärrättekö? Hyvä.
Seuratkaa häntä. Hän antaa teille lopulliset ohjeet. Sillä aikaa
ilmoitan täällä olostanne eräälle ystävällemme, johon voi luottaa.
Tunnetteko rohdoskauppias Maninin? Puhukaa hänelle, ja hän ilmoittaa
kyllä teille aina, miten asiamme edistyy. Nyt menkää, ennenkuin kukaan
tulee."

O'Reilly pudisti Alvaradon kättä ja astui ulos sateeseen jättäen
huoneen puhtaalle siniselle mosaiikkilattialle suuren vesilammikon.




X.

O'REILLY PUHUU "RISAKIELTÄ".


Käyntinsä jälkeen Ignacio Alvaradon luona O'Reilly käyttäytyi niin
huolettomasti, että häntä valvomaan asetettu valtiollisen poliisin
asiamies katsoi voivansa vähentää valppauttaan. Ja mitäpä epäilyttävää
olisi voinut olla miehessä, joka vietti kaikki aamupäivänsä
nojatuolissaan istuen ja ohikulkijoita katsellen ja iltapäivällä joko
käveli kaupungilla ja viivähti hetkisen Maninin rohdoskaupan kuistilla
juoden lasin suudavettä tahi tarinoi maanmiehensä, tuon amerikkalaisen
sanomalehtimiehen kanssa. Tämä O'Reilly oli varmaankin aivan vaaraton
henkilö. Mutta vakoilija ei voinut arvata, miten kärsimättömäksi
O'Reilly alkoi käydä, kun pari viikkoa oli kulunut eikä merkkiä
näkynyt. Manin kehoitti häntä pysymään tyynenä ja toisti yhä uudelleen,
että Cubitaksen harjanteilla majailevat ystävät olivat saaneet tiedon
ja olivat ryhtyneet toimenpiteisiin. Mutta Johnnie ei voinut olla
rauhallinen. Toimettomuus tylsistytti ja lamautti hänet, ja hän tuli
melkein sairaaksi ajatellessaan, miten paljon oli haaskautunut kallista
aikaa. Sitäpaitsi alkoivat hänen rahansakin loppua.

Vihdoin kuitenkin valkeni päivä, jolloin mies, jolla oli harmaa
kaulaliina, nosti hattuaan ja pyyhkäisi kasvojaan hotellin ohi
kulkiessaan. Johnnie malttoi tuskin pysyä tuolissaan. Hetkisen kuluttua
hän nousi vitkalleen, venyttelihe perusteellisesti ja lähti hitaasti
miehen jälkeen, jota hän piti koko ajan silmällä näkemättä kuitenkaan
mitään muuta merkkiä. Mies pysähtyi tervehtimään tuttaviaan ja kävi
ostoksilla suunnaten vähitellen tämän näköjään aivan tarkoituksettoman
kävelynsä yhä kauemmaksi laitakaupungille. O'Reillyn varjoa ei onneksi
näkynyt missään.

Luomatta silmäystäkään taakseen mies kääntyi vihdoin erääseen
suureen aitaukseen. O'Reilly seurasi ja huomasi tulleensa vanhalle
hautausmaalle, jonka erästä varjoisaa kujaa myöten mies kiiruhti
edelleen kääntyen äkkiä vasemmalle. Kun O'Reilly tuli paikalle, ei
ketään näkynyt. Peläten erehtyneensä hän jatkoi kiireesti matkaansa ja
kuljettuaan hetkisen hän kuuli suureksi helpotuksekseen hiljaisen:

"Hs! Hs!"

Ääni tuli eräästä tiheiköstä, jossa O'Reilly tapasi kubalaisen
odottamassa. Tämä sanoi nopeasti:

"Valmistukset on tehty. Kuulkaa tarkoin. Viikon kuluttua tästä
päivästä lukien teidän täytyy olla kello kymmenen aamulla Maninin
rohdoskaupassa, jonka ohi näette kahden neekerin kuljettavan kolmea
hevosta. Viisitoista minuuttia yli kymmenen menette San Rafael-katua
pitkin kaupungin laitaan sairaalan luo. Neekerit tulevat jäljessänne.
Lähellä on pieni linnake --"

"Tiedän."

"Jos menette sen ohi, niin teidän käsketään pysähtyä. Sentähden
kulkekaa sairaalaa kohti, mutta älkää menkö portista sisälle, sillä
portin edessä ottavat neekerit teidät huostaansa. Kun he pysähtyvät
korjaamaan kolmannen hevosen satulavyötä, hypätkää selkään ja antakaa
mennä täyttä laukkaa. Espanjalaiset ampuvat kyllä jälkeenne, mutta
jos teihin sattuu, niin neekerit pitävät teistä huolen. Jos heistä
jompikumpi haavoittuu tahi menettää hevosensa, niin teidän on vietävä
hänet mukananne. Ratsastettuanne noin puoli penikulmaa te tapaatte
oikealla olevassa metsikössä joukon kapinallisia. He tietävät
tulostanne. Hyvästi siis ja onneksi olkoon." Mies puristi hymyillen
O'Reillyn kättä ja poistui nopeasti, ja O'Reilly palasi hotelliinsa.

Vihdoinkin! Viikko vielä ja tämä toimettomuus loppuisi ja hän saisi
aloittaa etsintänsä. Ajatus pani hänen verensä kiertämään nopeammin ja
hänen korviaan kuumensi. Rosa oli varmaankin jo siinä uskossa, että hän
oli muuttanut mielensä eikä enää tulisikaan. Niinkuin hän voisi tehdä
sen! "Oi Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" No, viikossahan oli
vain seitsemän päivää ja sitten -- O'Reilly olisi ollut heti valmis
antautumaan alttiiksi espanjalaisten luodeille.

Mutta nuo seitsemän päivää olivat enemmän kuin viikko, ne olivat koko
iankaikkisuus. Tunnit kuluivat vitkalleen, ja O'Reilly oli aivan
kuumeessa kärsimättömyydestä.

Hänen täytyi tällä ajalla pakostakin seurailla Leslie Branchin puuhia.
Tämä oli kaikkea muuta kuin hilpeä kumppani, sillä hänen luja uskonsa
tautinsa pahenemiseen teki hänet toivottoman synkkämieliseksi. Mies oli
todellinen epätoivon kaivo. Hän valitti aina eikä mikään miellyttänyt
häntä, ja ellei hänellä olisi ollut erästä hyvää puolta -- hänen
alituinen ärtyisyytensä ilmaantui välistä sangen huvittavalla tavalla
-- niin ei kukaan olisi voinut häntä sietää. Branchia oli aivan
mahdoton rohkaista, ja vaikka Johnniesta näytti, että Kuban ilmanala
sopi tälle mainiosti, ei Branch sitä myöntänyt. Hän aivan suuttui, jos
sanottiin, että häneltä puuttui vain hyvää tahtoa voittaa sairautensa.
Jokainen rohkaiseva sana, jopa viittauskin siihen suuntaan, oli
hänen mielestään hänen rehellisyytensä epäilemistä tahi sydämettömän
välinpitämättömyyden ilmaus. Hän puheli toivehikkaasti liittymisestään
kapinallisiin, ja jos O'Reilly olisi voinut, niin hän olisi mielellään
toteuttanut Branchin toiveen saada maistaa tuota "elämän suolaa", mutta
koska hänen oma tulevaisuutensakin oli tuntemattomien ystävien varassa,
ei hän tohtinut ryhtyä mihinkään. Hän oli niin varovainen, ettei hän
puhunut Branchillekaan seikkailusta, joka häntä odotti.

Tuo päivien päivä valkeni vihdoin ja Johnnie oli jo hyvissä ajoin
Maninin luona juoden mautonta mehuvettä ja vartioiden kiihkeästi katua.
Neekerit ilmaantuivat hevosineen määrätyllä hetkellä, ja O'Reilly alkoi
vahtia kelloaan sellaisella tarmolla, ettei rohdoskauppias voinut olla
ilveilemättä hänelle.

Mutta hänen ilottelunsa loppui äkkiä. Kadulta kuului kimeä
torventoitahdus ja parisataa ratsumiestä ilmaantui näkyviin. Ne
kääntyivät San Rafael-kadulle ja katosivat näkyvistä laitakaupungille
päin.

"Mitähän tämä merkitsee?" murahti rohdoskauppias.

"Odottakaahan täällä, niin minä menen katolle kiikaroi maan."

O'Reilly koetti pysyä tyynenä pannen samalla merkille, että liike
kadulla vilkastui joka hetki. Jalankulkijat pysähtyivät ryhmiin,
kauppiaat ilmestyivät puotiensa portaille, ja ilmassa aivan sinkoili
kysymyksiä. Sitten kuului San Rafael-kadun päässä olevan linnakkeen
taholta kaukaista ammuntaa, torven toitahduksia ja huutoja.

"Kapinalliset!" huusi joku.

"_Dios mio_, ne hyökkäävät kaupunkiin!"

"Mahtaisivatkohan sentään rohjeta?"

Katot olivat nyt mustanaan väkeä. Manin syöksyi huoneeseen.

"Jotakin on hullusti", kuiskasi hän. "Tuossa metsässä tien varrella
tapellaan. Meidät on petetty."

"Kello on nyt viisitoista yli kymmenen", sanoi O'Reilly. "Minun täytyy
lähteä."

Manin katsoi häneen ihmeissään. "Ettekö ymmärrä --"

"Neekerit hevosineen ovat pian paikallaan, ja minä lähden nyt."

Manin koetti painaa Johnnien takaisin tuoliin. "Tehän olette aivan
järjiltänne", huohotti hän. "Ystävämme peräytyvät parhaillaan
vuoristoon, joten yrityksestä ei tule nyt mitään. Menkää sukkelaan
hotelliinne."

Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Manin kuuli tuon hyvänsävyisen
amerikkalaisen kiroavan. O'Reillyn silmät leimusivat, ja hän oli
todellakin menettänyt kokonaan malttinsa.

"Mutta minä menen sittenkin", huusi hän. "Kuban kaikki kirotut
espanjalaiset eivät voi minua enää pidättää. Jumalani! Olen jo kyllin
kauan odottanut ja nyt yritän, vaikka --"

"Olette totisesti hullu!" julisti rohdoskauppias. "Tahdotte siis aivan
tahallanne tapattaa itsenne?" O'Reilly lasketti toisen kirouksen ja
riuhtaisihe irti.

"Hyvä on sitten", huudahti Manin, "mutta ajatteletteko lainkaan meitä,
jotka olemme uskaltaneet henkemme tähtenne? Otaksutaanpa, että pääsette
pakoon. Minkälaisen vastaanoton luulette saavanne meikäläisten luo
päästyänne? Ettekö usko heidän ajattelevan, että juuri te olitte
houkutellut heidät viekkaasti ansaan?"

Nuoren miehen kiihtymys alkoi asettua, ja hänen silmäinsä hurja ilme
lientyi vähitellen.

"Ei!" jatkoi Manin. "Teidän täytyy odottaa, kunnes --" Hän vaikeni
äkisti ja astui myymäläpöytänsä taakse, sillä eräs espanjalaisen
upseerin univormuun puettu mies oli tullut kuistille.

Tulija, joka oli hienon ja valppaan näköinen nuori mies, meni suoraan
O'Reillyn luo ja sanoi katseltuaan ympärilleen niin kovalla äänellä,
että molemmat kuulivat:

"_Señor_, olette vaarassa. Teidät vangitaan ensi yönä, ja minä pyydän
teitä huolehtimaan, ettei hallussanne ole silloin mitään vaarallista
tahi luvatonta."

O'Reillyn kasvoilla kuvastui mitä vilpittömin hämmästys. "Vangitaan? Ja
minkätähden? Miksi --"

Vieras kohautti hartioitaan. "En tiedä. Toverinne, sanomalehtimies,
vangitaan samalla, joten teidän pitäisi varoittaa häntä. Mutta olkaa
varovainen sitä tehdessänne, sillä häntä vartioidaan tarkasti ja hänen
jokainen sanansakin kuullaan."

"Miksi ilmoitatte tämän minulle -- te? Oliko -- oliko tämä ehkä jokin
juoni saada tarpeellista tukea epäluuloillenne?" kysyi O'Reilly. Manin
katseli heitä huolestuneesti, ja hänen kielellään pyöri sama kysymys.

"Ei!" Upseeri pudisti päätään. "Olen ystävä -- kubalainen tästä
univormusta huolimatta. Jos toistatte sanani kuulustelussa, niin minut
ammutaan tunnin kuluttua. Minä pyydän" -- hänen äänessään oli rukoileva
sointu -- "olkaa varovainen ja ottakaa varoitukseni huomioon. Minä en
tiedä, oliko teillä mitään tekemistä äskeisen kahakan kanssa, mutta
vähän aikaa sitten tuli linnakkeesta sana, että kapinalliset olivat
lähellä. Toivottavasti kaikki meni onnellisesti. Muistakaa nyt -- ensi
yönä!" Upseeri poistui kumartaen.

Manin huokaisi helpotuksesta. "_Caramba_! Kylläpä minä säikähdin.
Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. No, mitä minä sanoin?"

"Tuo mies on meidän vakoojiamme!"

"Epäilemättä. Meillä on paljon kannattajia. Nyt näette, mitä olisi
tapahtunut, jos olisitte yrittänyt lähteä. Valmistautukaa nyt pahimman
varalle."

Noin puolta tuntia myöhemmin O'Reilly näki ratsuväkiosaston palaavan,
ja miehet nauroivat ja huutelivat joitakin ivallisia huomautuksia
kahakasta katukäytävillä kulkevalle yleisölle. Pari haavoittunutta
oli joukossa. He olivat kalpeat ja pysyivät satulassa vain toveriensa
tukemina, mutta yleisön huomio ei ollut heihin kiintynyt. Kaikki
katselivat joukon takana köydessä venyvää veristä ryysyläjää, joka oli
ollut vielä äsken taistelukuntoinen mies. Köysi nytki säälimättömästi
hervottomia jäseniä, ja mudan mustaamat kasvot tuijottivat sokeasti
ylöspäin.

O'Reilly tuijotti kadulle kauhun lamauttamana. Hänen päätänsä alkoi
pyörryttää ja päästäkseen näkemästä tuota kauheata näkyä hän hoippui
huoneeseensa mielessään kaamea kysymys, oliko hän mahtanut aiheuttaa
tuon miespoloisen kuoleman. Nyt ei Puerto Principen kaduilla hurrattu
sotilaiden ratsastaessa ohitse. Yleisö kääntyi katsomaan joukon jälkeen
ja jäi tuijottamaan kauhun valtaamana köydessä venyvään ruumiiseen.
Keskustelu vaikeni ja hiljaisuudessa kuultiin vain aseiden kalahtelua
ja loittonevan ratsujoukon kavioiden kopinaa, jota espanjalaisten
sotilaiden raa'at huudahdukset säestivät.

Jostakin syystä ei Leslie Branchia löytynyt nyt mistään; hänen
ovensa oli lukittu eikä kukaan ollut nähnyt häntä, joten O'Reilly ei
voinut varoittaa häntä ennen iltaa, jolloin Branch ilmestyi aivan
äkkiarvaamatta juuri kun Johnnie istahti illallispöytään.

"Missä perhanassa olet ollut?" kysyi O'Reilly äkäisesti.

"Olinpahan vain viikkopakinaani kirjoittamassa. Kerroin aamullisesta
'taistelusta', mutta kun en voinut työskennellä huoneessani, niin --"

"Istu nyt ja älä hypähdä ylös kun kuulet mitä on tapahtunut. Meidät
nitistetään ensi yönä."

"Miksi yöllä?"

"En tiedä. Ehkäpä se on sopivin aika sotilaallisille toimenpiteille."

"Mistä meitä syytetään?"

"Arvelen, etteivät espanjalaiset viranomaiset voi ylimalkaan sietää
meitä. Onko sinulla mitään luvatonta huostassasi?"

"Ei -- ei suinkaan. Paitsi henkilötodistuksiani ei minulla ole muita
papereita kuin -- kuin suosituskirjeeni kenraali Maximo Gomezille."

O'Reilly menetti äkkiä vähäisenkin ruokahalunsa. "'_Ei muita papereita
kuin kirje kenraali Gomezille!_'" toisti hän hillitysti. "Hyvä Jumala,
Branch! Sinut ammutaan varmasti huomenna aamun sarastaessa."

Branch rykäisi kuivasti. "Niinkö luulet? Arvelet ehkä, että olisi
viisainta hävittää tuo kirje?"

"Tee se mahdollisimman pian. Missä säilytät kirjettä?"

"Huoneessani."

"Hm! Siinä tapauksessa on tehtävä sangen vaikea, enkä voi taata
onnistutko lainkaan." O'Reillyn aivot toimivat tarmokkaasti. "Mikäli
olen ymmärtänyt puheistasi vartioidaan sinua huoneessasikin."

"Tuhat tulimmaista, totta kait!"

"Etkö voisi käyttää jotakin toista kirousta?" sanoi O'Reilly
ärtyisesti. "Mielestäni on 'tuhat tulimmaista' aina ollut mitättömän
laimea ja kaikkea vaikutusta vailla."

"Viereiseen huoneeseen tuli aamulla uusi asukas. Kuulin sieltä liikettä
ja olen varma, että se roisto on tehnyt väliseinään tirkistysreiän."
Branch oli nähtävästi hyvin hermostunut.

"No, aivan varmasti. Minulla on samanlainen naapuri; tuo tuolla, joka
parhaillaan katselee meitä."

Leslie loi kiukkuisen katseen mieheen, jota hänen ystävänsä oli
tarkoittanut. "Oikea vakoilijan naama, eikö niin? Mutta sanopas, mitä
minä teen tuolle kirjeelle?"

"Sitä juuri mietiskelen", vastasi Johnnie. Hetkisen kuluttua ystävykset
nousivat ja poistuivat huoneesta Johnnien yhä miettiessä pulmaa.

Tultuaan Branchin asuntoon O'Reilly tutki huoneen niin tarkoin kuin
hän suinkin tohti. He olivat molemmat jännityksessä, sillä heidän
mielestään oli aivan varmaa, että vihamieliset silmät vartioivat heitä
koko ajan, mutta siitä huolimatta he olivat huolettoman näköiset ja
juttelivat iloisesti. Tuon suosituskirjeen polttaminenhan näytti
olevan maailman helpoin asia, mutta he käsittivät täysin, että
tilanne kävisi monin verroin vaikeammaksi, jos heidän epäluuloissaan
olisi perää ja teko huomattaisiin. He eivät voisi selittää sitä niin
tyydyttävästi, että kuulustelijat tyytyisivät. Tuon salaperäisen
paperin hävittäminen, ja varsinkin kun tuo hävittäminen tapahtui niin
myöhään illalla, tuntuisi jo mahdollisimman omituiselta, jopa niin
epäilyttävältä, että se voisi tuhota heidät perinpohjin. Saarelta
hänet ainakin karkoitettaisiin, siitä oli O'Reilly varma, sillä hän
tiesi, että viranomaiset etsivät vain jotakin syytä päästäkseen hänestä
eroon. Hänen kynsiään vallan kihelmöi polttaa kirje poroksi lampun
liekissä. Vankeus ja melkeinpä mikä muu rangaistus hyvänsä olivat hänen
mielestään siedettävämmät kuin karkoitus. Silloin hänen täytyisi alkaa
alusta jälleen.

Puhuessaan hän silmäili koko ajan ympärilleen, ja lopulta hän
oli keksivinään keinon. Ollakseen varma, ettei hänen sanojaan
ymmärrettäisi, hän kysyi toveriltaan:

"Mitä vieraita kieliä osaat?"

"Espanjaa ja 'risakieltä'."

O'Reillyä nauratti tilanteesta huolimatta ja turvautuen "risakieleen",
joka syntyy kun sanojen tavut muutetaan määrätyn järjestelmän mukaan,
ja jota jokainen amerikkalainen koulupoika osaa, hän kiinnitti
kumppaninsa huomion huoneen tiilikattoon.

Branch oli teräväjärkinen mies ja hän ymmärsi heti, mistä oli kysymys.
Talo oli yksikerroksinen ja katto oli tehty parin jalan pituisista
tavallisista Kuban kattotiilistä. Tiilet oli ladottu peräkkäin
säännöllisiin riveihin harjalta räystäälle saakka niin, että kuperat
puolet olivat alaspäin, ja kahden tämmöisen tiilirivin välinen sauma
peitettiin kolmannella rivillä, johon tiilet ladottiin kupera puoli
ylöspäin. Monet tiilet olivat vääristyneet poltettaessa, niin etteivät
liitokset olleet tiiviit, joten katossa oli runsaasti kirjeelle sopivia
piilopaikkoja. Salakieltään käyttäen O'Reilly käski kumppaninsa avata
pöytälaatikon, jossa tuo kovanonnen kirje oli, niin että tämä löytäisi
paperin heti pimeässäkin. Branch teki, kuten häntä oli pyydetty.

He puhelivat vielä hetkisen ja nousivat sitten poistuakseen. O'Reilly
viivähti oven edessä, jossa oli aivan hänen päänsä yläpuolella
melkoinen lovi tiilien välissä, ja Branch puhalsi lampun sammuksiin.
Sitten kuului paperin kahahdus ja seuraavassa silmänräpäyksessä Branch
oli O'Reillyn vieressä, joka kumartui samassa ja nosti hänet sääristä
katon rajaan. Parin sekunnin kuluttua O'Reilly tunsi heikon puserruksen
olkapäissään, jolloin hän laski taakkansa äänettömästi maahan, ja
molemmat lähtivät huoneesta.

Kun he olivat päässeet turvallisesti kadulle, alkoi Branch tunnustella
päälakeaan, ja lausui huolestuneesti: "Tuhat tulimmaista, kuinka vahva
olet! Ei paljon puuttunut, ettet puskenut päätäni katon läpi. Mutta
luulenpa papereiden olevan hyvässä tallessa."

"_Papereiden_?"

"Niinpä niin. Kätkin henkilötodistuksetkin, sillä nämä halvatun don
Juanit näkyvät vihaavan amerikkalaisia. Olen nyt englantilainen
ja sinun olisi parasta seurata esimerkkiä. Olen -- tuota noin --
Pawtucketin kreivin poika -- nuorin poika, ja sinä voisit sanoa, että
Irlannin herttua-vainaja oli setäsi, tahi jotakin sinnepäin."




XI.

KENRAALIN KÄSI.


O'Reilly vangittiin puoliyön aikaan. Kun perusteellinen
ruumiintarkastus oli toimitettu ja kaikki hänen tavaransa tutkittu
perinpohjin, lähdettiin päävahtiin, jossa Leslie Branch jo oli.

Sairas sanomalehtimies näytti pidemmältä, laihemmalta ja
verettömämmältä kuin milloinkaan ennen, ja hänen toivottoman synkät
kasvonsa soveltuivat tilanteeseen ihailtavan hyvin.

"Halloo, kreivi! Mitä kuuluu?" huudahti Johnnie ohimennen.

"Hyvääpä tietenkin!"

Eräs upseeri käski heidän pitää suunsa kiinni.

Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluttua vangit vietiin suureen
huoneeseen, jossa espanjalaisen varusväen koko esikunta näytti olevan
koolla. Univormujen kokoelma oli todellakin vaikuttava, ja julmia
kasvoja oli pitkä rivi. Molemmat amerikkalaiset otettiin vastaan
kiukkuisin ja vihaisin silmäyksin.

Vangit saivat käskyn seisoa vieretysten syyttäjiinsä päin, ja sitten
heitä kuulusteltiin vuorotellen. Kuulustelu oli ankara ja säälimätön,
mutta kun O'Reilly osasi espanjan kieltä, tuli hän tulkitta toimeen.
Hän sanoi tulleensa saarelle vain terveytensä tähden ja oli aina
koettanut noudattaa mahdollisimman tarkoin vallitsevia määräyksiä. Jos
hän oli niitä jotenkin rikkonut, niin hän oli tehnyt sen tietämättään
eikä tahallaan. Hän kielsi jyrkästi olevansa missään yhteydessä
kapinallisten kanssa, ja vaati selitystä, miksi hänet oli vangittu.

Mutta hänen uskottavalta kuulostava puheensa ei tehnyt pienintäkään
vaikutusta kuulijoihin. Kaupungin varusväen päällikkö, kenraali Antuna,
jolla oli hovimiehen hieno käytöstapa, mutta sotilaan kylmä ja rohkea
katse, nojautui eteenpäin sanoen:

"Teillä on siis huono terveys, Señor?"

"Kovin huono. Minua vaivaa ankara kolotus."

"Ja kolme päivää sitten olitte ulkona kaupungilla myrskyssä ja
sateessa", hymähti kenraali.

"Aivan niin, herra kenraali."

"Sateen tauottua palasitte hotelliinne. San Rafael- ja Estrella-katujen
kulmaan oli muodostunut suuri lätäkkö, jonka yli hyppäsitte. Olenko
oikeassa?"

"Kyllä."

Kenraali Antuna katsahti paperiin, joka oli hänen edessään pöydällä.
"Tuo lätäkkö oli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa läpimitaten. Voitteko
vaatia minun uskovan, että kolotusta sairastava henkilö voisi loikata
sellaisen matkan?"

Leslie Branch muutti jalkaansa ja kostutti huuliaan, mutta O'Reilly
kohautti vain kärsimättömästi hartioitaan. "Hyvä kenraali", sanoi hän,
"ettekö ole milloinkaan potenut kolotusta tahi hermosärkyä? Niinkö?
No, sittenhän tiedätte, että jomotus on aivan yhtämittainen, eikö
niin? Mutta nyt on asian laita siten, ettei tautini vaivaa minua juuri
ollenkaan tässä ilmanalassa, ja sentähden olen täällä."

Kenraali valikoi pöydällä olevien esineiden joukosta keskikokoisen
pistoolinammuksen, jota hän näytti O'Reillylle kysyen:

"Mitäs tästä sanotte?"

"Mitä tarkoitatte? En ymmärrä kysymystänne."

"Tämä löytyi matkalaukkunne vaatelokerosta." O'Reilly rypisti ensin
kulmiaan, mutta samassa hänen rohkeat kasvonsa kirkastuivat. "Se on
varmaankin unohtunut laukkuuni, kun lähdin Matanzasta kolme kuukautta
sitten."

"Mitä? Matanzastako!" huudahti eräs eversti kiihkeästi. "Mitä teillä
oli Matanzassa tekemistä?"

Kieroilu oli nyt tarpeetonta, ja Johnnie selosti tarkkaan olonsa
Matanzassa Carterin tuontiyhtiön edustajana, mainitsi nimiä, osoitteita
ja tekemiään kauppasopimuksia ja pyysi läsnäolijoita tiedustelemaan
Matanzasta, oliko hän puhunut totta vai ei.

Muutamiin kuulijoihin puhe epäilemättä vaikutti, mutta hänen nykyisten
puuhiensa viattomuutta ei kukaan uskonut; näyttipä aivan siltä, että
tuon julman everstin mielestä oli syytetyn aikaisempi oleskelu Kubassa
mitä luotettavin todistus tämän kuulumisesta kapinallisten järjestöön.
Johnnie arvasi, että hänen epäiltiin olevan niitä amerikkalaisia
insinöörejä, joita huhu kertoi vihollisen palkanneen armeijaansa
räjähdysaineiden käyttöä ohjaamaan. Häntä koetettiin kiertää
mahdollisimman viekkaasti laadituilla kysymyksillä ja monimutkaisia
teknillisiä lauseparsia käyttäen, niin että hän vahingossa sanoisi
jotakin, joka ilmaisisi hänen oikean ammattinsa ja vahvistaisi
häneen kohdistuneet epäluulot. Hänen kätensäkin tutkittiin erittäin
huolellisesti, oliko niissä muutamia varmoja tunnusmerkkejä tahi
kemiallisten aineiden käsittelyn jättämiä jälkiä, ja vihdoin päätti tuo
kiihkoisa eversti lopullisesti musertaa O'Reillyn ottamalla pöydältä
pienen nikkelöidyn esineen, jota hän heilutteli riemuiten tämän silmäin
edessä.

"Tämä ilveily saa nyt loppua!" jyrisi hän. "Mikä vehje tämä on, häh?"

"Nenäruisku, mikäli minä tiedän. En ole ikinä semmoista tarvinnut."

"Se on minun", sanoi Leslie Branch, mutta eversti ei ollut kuulevinaan.

"Ahaa! Selittäkääs, miten sitä käytetään."

Johnnie teki niin, mutta hänen selityksensä ei saavuttanut vähintäkään
luottamusta everstin ivallisista hymähdyksistä ja paljonpuhuvista
eleistä päättäen. "Siinä kuulette!" huudahti tämä kääntyen
esimieheensä. "Mies valehtelee, niin että nokka heiluu."

Toiset upseerit tarkastelivat uteliaasti tuota harvinaista esinettä
ja kuiskailivat keskenään ja uskalsipa eräs varovasti koetella sen
kärkeäkin.

"Mikä tuo esine sitten oikein on?" kysyi kenraali. Nyt oli everstin
suuri hetki tullut. "Sanon sen heti", alkoi hän vilkaisten
syrjäkareittain O'Reillyyn. "Tiedän yhtä ja toista mekaniikan
alalta ja sentähden en uskonut siteeksikään tuon lurjuksen julkeita
valheita. Tämä" -- hän loi tovereihinsa leimuavan katseen -- "tämä
esine on minun tietääkseni koje, jolla ruiskutetaan räjähdyselohopeaa
dynamiittipanoksiin." Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Upseerit
tuijottivat tuohon pikkuiseen ruiskuun hämmästyksestä sanattomina.

"Kuinka sitä käytetään?" äännähti eräs.

"Laite on noita nerokkaita amerikkalaisia keksintöjä, mutta en ole
sattunut vielä semmoista näkemään. Hyvän järkeni avulla vain ymmärsin
tähän kätketyn ajatuksen. Onhan selvää, että tämä kärki pistetään
dynamiittiin, näin, ja painetaan mäntää --" Kenraali Antunalta pääsi
huikea hätähuuto, ja läiskäyttäen kädet silmilleen hän nousi horjuen
tuolistaan. Tehdäkseen selityksensä mahdollisimman havainnolliseksi
oli eversti painanut mäntää sillä seurauksella, että ruiskun sisältö
sattui suoraan hänen hartaasti kuuntelevan päällikkönsä tarkkaavaisiin
kasvoihin.

"Silmäni! _Dios mio_! Olen menettänyt näköni ainiaaksi!" huusi onneton
kenraali hänen alaistensa tuijottaessa häneen kauhun valtaamina.
Onnettomuuden aiheuttaja kalpeni liidunvalkeaksi ja lysähti tuoliinsa
kuin halvauksen saanut.

"Lääkäri, sukkelaan!" karjui joku. "Jumalani, miten ajattelemattomasti
tehty."

"Tämä -- tämä on hirmuista", änkytti toinen. "Se -- se räjähtää pian."

Kaikki syöksähtivät kauemmaksi pöydän luota, mutta Leslie Branch
nauroi, niin että hän aivan tärisi. Hänen laiha ruumiinsa nytkähteli
kuin suonenvedossa, kalpeat kasvot olivat punehtuneet ja sinertäviltä
huulilta kuului sarja hermostuneita hykäyksiä, jotka päättyivät käheään
ja vinkuvaan köhimiseen. O'Reilly ei ollut milloinkaan ennen nähnyt
hänen nauravan.

"Sano -- sano niille, että ruiskussa oli vain suolavettä", sai Leslie
vihdoin vaivoin sanotuksi.

Kun tämä tervetullut huomautus oli käännetty ja kenraali huomannut
sen todeksi, pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, jota seurasi arka
silmäys everstiin. Tämä oli sangen murheellinen ja saatettuaan itsensä
ja päällikkönsä naurunalaisiksi hän kätki nyt häpeänsä ottamalla
kasvoilleen ilmeen, jossa synkkä ja loukattu arvokkuus kuvastui. Oli
kuitenkin ilmeistä, että hän piti vieläkin näitä amerikkalaisia sangen
vaarallisina henkilöinä ja oli epäluuloisempi kuin konsanaan.

Tämä välikohtaus keskeytti O'Reillyn kuulustelun ainakin hetkeksi, ja
huomio kiintyi nyt hänen kumppaniinsa. Branchin kohta oli ilmeisesti
toivoton. Hän myönsi olevansa sanomalehtimies ja lähettäneensä postitse
julkaistaviksi aiottuja kirjoituksia, mikä oli jo aivan tarpeeksi
upseerien ilmeistä ja silmäyksistä päättäen. Näki kaikesta, ettei
häntä kohtaan aiottu osoittaa vähintäkään sääliä. Mutta hän aiheutti
täydellisen yllätyksen, kun hän aivan rauhallisesti sanoi olevansa
Englannin alamainen ja varoitti vangitsijoitaan kohtelemasta häntä
yhtä hävyttömästi ja ankarasti kuin amerikkalaisia. Hänen sanansa
vaikuttivat, omituista kyllä, sillä hänen tuomiotaan ei julistettu
heti, vaan vangit vietiin huoneesta ja käskettiin odottamaan.

Vihdoin sai O'Reilly käskyn tulla kenraalin luo, joka oli aivan
yksinään tuossa suuressa huoneessa, kun O'Reilly astui sisään.

"Suokaa minulle anteeksi häiriö, jonka olemme teille aiheuttaneet",
aloitti kenraali.

"Olenko siis vapaa?"

"Olette."

"Minä kiitän."

Kenraalin silmät välähtivät. "En uskonut hetkeäkään tuota puhetta, että
olette dynamiittimiehiä", lausui hän. "Ei, minulla on omat epäluuloni,
joita tämä kuulustelu ei ole ikävä kyllä lainkaan kyennyt poistamaan."

"Saanko kysyä, mistä sitten minua oikein epäilette?" Johnnien
mielenkiinto oli todellakin herännyt.

"Herra O'Reilly", sanoi kenraali painolla ja vakavasti, "uskon teidän
olevan maalleni paljon vaarallisemman henkilön kuin tusina pommimiehiä.
Olette kirjailija."

O'Reilly hymyili. "Ovatko kirjailijat niin vaarallista väkeä?"

"Miten milloinkin. Nyt esimerkiksi ovat Yhdysvallat taipuvaiset
tunnustamaan Kuban kapinan oikeutetuksi, ja välit Espanjan kanssa
kiristyvät joka päivä; kärsimättömyys kasvaa kummallakin puolella, ja
kaikkeen ovat syynä vain nuo liioitellut kuvaukset ja ilkeämieliset
valheet, joita sanomalehdistöllenne täältä käsin syötetään. Olemme
päättäneet kukistaa tämän kapinan omalla tavallamme emmekä aio
sietää muukalaisten sekaantumista asioihimme. Sotaa ei käydä
milloinkaan huvikseen, mutta te sanomalehtimiehet olette kaunistelleet
verenvuodatuksen, johon kapinalliset ryhtyivät aloittaessaan sodan,
ja samalla olette vääristelleet syyt, joiden takia Espanjan on
tukahdutettava tämä mieletön liike, maksoi mitä maksoi. On jo suuri
vaara tarjona, että sytytätte palon, joka on tätä moninverroin
hirmuisempi. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan, kun sanon, että olette
paljon vaarallisempi henkilö kuin tusina pommimiehiä. Teidän kynänne
voi tehdä enemmän vahinkoa ja tuhota enemmän espanjalaisia sotilaita
kuin kokonainen rykmentti amerikkalaisia pommimiehiä. Englantilainen
kumppaninne ei salaa tointaan, niin että hänet saattelemme
Nuevitakseen, jossa hänen on heti mentävä laivaan ja lähdettävä
saareltamme."

"Ja minun sallitte jäädä?" Johnnie oli todellakin hämmästynyt.

"Toistaiseksi. Niin on virallinen päätökseni, mutta" -- puhujan
silmät välähtivät omituisesti -- "näin kahden kesken puhuen tahtoisin
mielelläni varoittaa teitä. Olette urhoollinen ja neuvokas mies --
sitä ei taida kieltää -- ja toisissa olosuhteissa haluaisin kernaasti
tutustua teihin lähemmin. Juuri sentähden olen kovin pahoillani, kun
minun täytyy varoittaa teitä jäämästä Kubaan -- täällä olonne kävisi
sangen tukalaksi, siitä voitte olla varma. Minua suorastaan harmittaa,
ettemme voi syyttää teitä mistään; asia olisi ollut silloin paljon
selvempi. Kysyn sentähden vielä kerran, eikö olisi parempi myöntää,
että olen arvannut salaisuutenne?"

O'Reillyn hämmästys alkoi muuttua kipenöitseväksi kiukuksi, sillä
hänestä näytti, että hänen kanssaan vain kujeiltiin. Siitä huolimatta
hän pudisti päätään ja vastasi tyynesti: "Jos myöntäisin, niin
valehtelisin, herra kenraali."

Kenraali Antuna huokaisi. "Siinä tapauksessa tarjoaa tulevaisuus vain
ikävyyksiä meille molemmille."

"Olen siis aina vaarassa tulla uudelleen vangituksi."

"Ei suinkaan. Ymmärtäkää minut oikein, sillä tarkoitan vain teidän
parastanne. Ette ole voinut olla huomaamatta, että sotilaamme katsovat
hyvin karsaasti teitä amerikkalaisia, ja onnettomuuksia ei voida
välttää. Ajatelkaapa, että teille tapahtuisi jotakin. Sille emme voisi
parhaalla tahdollakaan mitään, ja siinäpä juuri pulma onkin. Te tulitte
Kubaan nauttiaksenne sen suloisesta ilmanalasta ja haluatte niin ollen
liikkua mahdollisimman paljon ulkosalla, sehän on selvää. No hyvä! Nyt
on asian laita siten, että armeijassamme on paljon nuoria alokkaita,
joista minulla on paljon huolta. He ovat kyllä isänmaanrakkauden
innostamia kunnon poikia, mutta niin kovin huolimattomia. Hyvästä
ampumataidosta heillä ei ole aavistustakaan, eivätkä he näy lainkaan
käsittävän, miten vaarallisia kapistuksia pyssyt ovat. Ampua räiskitään
aamusta iltaan ja on hyvä, jos neljästäkymmenestä laukauksesta yksi
osuu maaliin. Minun on täytynyt puuttua asiaan useamman kerran
päällikkyyteni kaikella ankaruudella. Minun on oikein paha olla, kun
ajattelen, mitä kaikkea teille voi tapahtua ulkona kuljeskellessanne."

"Huolenpitonne on vallan liikuttava", sanoi O'Reilly kumartaen
ivallisesti, mutta kenraali Antuna ei ollut äänensävyä huomaavinaan,
vaan jatkoi viekasteluaan:

"Ajatelkaahan miltä minusta tuntuisi, jos teidät eräänä kauniina
päivänä löydettäisiin hengettömänä." Puhujan äänessä kuvastui syvä
tuska. "Millä itseäni puolustaisin ja miten saisin syyllisen selville?"

"Pitämällä minua tarkoin silmällä kuten tähänkin saakka", vastasi
O'Reilly kuivasti.

"Luonnollisesti olette yötä päivää tarkimman valvonnan alainen ja
ollakseni täysin varma turvallisuudestanne pyydän teitä sallimaan, että
joku mieheni saa aina olla läheisyydessänne, minne ikinä menettekin.
Emme haluaisi päästää teitä hetkeksikään näkyvistämme, ja sentähden
olisi hyvä, jos sallisitte hänen oleskella kanssanne huoneessannekin
kotosalla ollessanne. Tosin en luota salapoliiseihimme, sillä he
ovat mielestäni kovin huolimattomia ja välinpitämättömiä, mutta nämä
varovaisuustoimenpiteeni vapauttaisivat minut ja maani hallituksen
syytöksistä ja kaikesta vastuunalaisuudesta, jos teille tapahtuisi
jokin onnettomuus. Keinoon ryhdyn kuitenkin sangen vastahakoisesti,
sillä kaikesta huolimatta se olisi omiaan vain jännittämään maittemme
jo ennestään kireitä välejä. Kuten näette, olen täysin rehellinen
teitä kohtaan." Kenraali huokaisi. "Toivoisin, että löytäisitte
toisen ilmanalan, joka olisi kolotuksellenne yhtä edullinen. Silloin
vierittäisitte raskaan taakan hartioiltani. Antaisin luotettavan
saattueen seurata teitä Nuevitakseen, josta matka New Yorkiin sujuisi
hupaisesti hyvän ystävänne herra Branchin keralla." Puhuja vaikeni
toivehikkaasti ivallisen hymyn väikkyessä hänen huulillaan.

Johnnie ei jaksanut hymyillä vastaan, sillä hänen sydämensä oli
lyijynraskas. Hän käsitti vastustelun olevan hyödytöntä, sillä hän
tiesi aivan varmaan, että jääminen Puerto Principeen tämän selvän
varoituksen jälkeen kävisi kovin vaaralliseksi. Hänet yllättäisi
jokin onnettomuus, jota hän ei voisi välttää, ja jo tuo kovennettu
valvontakin tekisi tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Hetkisen kuluttua hän
lausui vakavasti:

"Kiitän hienotunteisuudestanne, herra kenraali. Olen päättänyt
noudattaa kehoitustanne ja -- lähteä täältä." Kenraali Antunan julmat
kasvot kirkastuivat ja hypähtäen tuolistaan hän meni O'Reillyn luo
ja tarttui tämän käsiin; näyttipä hän melkein haluavan syleillä
tätä. "Kiitän teitä", huudahti hän. "Teette minulle korvaamattoman
palveluksen. Nyt voin jälleen hengittää. Sallikaa minun tarjota teille
jotakin -- hienointa Espanjan viiniä ehkä? Eikö? No, sytyttäkää nyt
ainakin sikaari -- kas tässä Kuban parhaimpia!"

Hänen kiitollisuutensa oli ylitsevuotavainen ja hän vannoi, että
O'Reilly oli tehnyt hänelle maailman suurimman palveluksen.

"Saatatte minut aivan hämilleni", Vastasi O'Reilly koettaen kestää
miehuullisesti häviönsä. Mutta hänen mielensä oli niin katkera, ettei
hän voinut olla lisäämättä: "Jos kirottu tautini uusiintuu, niin
kenties tapaamme piakkoin jälleen, joko täällä tahi muualla."

"Sitä hupia en tohdi toivoakaan", vastasi kenraali nopeasti. "Mutta
jos niin kävisi, niin muistakaa, että meillä espanjalaisilla on varma
kolotuksenparannuskeino. Hiukan vastenmielinen tosin, mutta vaikuttava!
Vain pieni nikkelipilleri, ja siinä kaikki." Kenraali Antuna hymyili
niin että hampaat näkyivät. "On toinenkin parannuskeino, joka ei
ole niin varma, mutta hyvä kylläkin. Olen kokeillut sillä ja minun
mielestäni se on erinomainen. Pitää juoda paljon kokos-pähkinän maitoa,
joka näkyy olevan hyvin yleinen lääke täällä Kubassa, mutta edellinen
keino, jota sanon Espanjan kuuriksi, on paljon tehokkaampi, kuten jo
huomautin. Olen mielihyvällä huolehtiva, että laivallenne tuodaan suuri
varasto kokos-pähkinöitä teitä varten. Toivon, että hedelmien vaikutus
on mitä parhain, ja kun syötte niitä, niin muistelkaa minua."

Kehoitus oli tarpeeton, sillä O'Reilly ajatteli kenraalia koko ajan,
kun häntä vietiin aamun sarastaessa rautatieasemalle suoraan vaunuun,
jossa hän istahti penkille Branchia vastapäätä vartijasotilasten
tunkeutuessa sisään heidän jäljessään. Hän oli toivottoman synkkä ja
vannoi, ettei hän voisi milloinkaan unhottaa tuota vanhaa ilveilijää
ivallisine hymyineen. Hän kirosi ja sadatteli muistellessaan noita
turhaan kuluneita viikkoja ja joutui aivan epätoivoon, kun hän
ajatteli, miten lähellä hän oli jo ollut päämääräänsä. Missä mahtoi
Rosa-poloinen nyt olla? Milloin ja miten kävisi saarelle paluu
mahdolliseksi? Hän jaksoi tuskin voittaa kiusauksen heittäytyä junasta,
mutta tyyntyi muistaessaan, etteihän Kuba ollut sentään aivan pistinten
piirittämä. Hän palaisi mahdollisimman pian.

Leslie Branch keskeytti hänen synkät mietteensä kysymällä:

"Paljonko sinulla on rahaa?"

"Ei kymmentä dollaria."

"Sinähän olet rikas. Minut nylki emäntäni putipuhtaaksi. Mutta eikö
hallituksilla ole tapana kustantaa vieraidensa kotimatka?"

"Epäilemättä."

"Kunhan ostavat minulle piletin ensimmäiseen satamaan, niin en muusta
välitäkään. Vapaaksi päästyäni koetan jälleen uudestaan. Merimatka
hirvittää minua kyllä, sillä olisi kaikkein kamalinta tulla mereen
haudatuksi." Ja Branch alkoi rykiä käheästi.

"Mitä turhia", lohdutteli O'Reilly. "Laivassa voi olla jäätäkin."

"Jäätä!" Branch tuijotti kumppaniinsa suu auki. "No, tuhat tulimmaista!"

Helppous, jolla Kubasta lähtö kävi päinsä, oli täydellinen vastakohta
vaikeuksille, jotka kohtasivat saarelle saapuvia. Eräs laiva lähti
Nuevitaksesta saman päivän iltana, jolloin molemmat amerikkalaiset
saapuivat kaupunkiin, ja heidät vietiin suorinta tietä laivaan.
Sotilassaattue erosi heistä vasta sitten, kun ankkuri oli nostettu.

O'Reilly katseli tuskallisin silmäyksin etäisyyteen häipyviä valkoisia
talorivejä, ohikiitäviä mangrove-soita ja kaukaa siintäviä kukkuloita,
ja kun aavan meren suolainen hengähdys alkoi jäähdytellä hänen
polttavia ohimoitaan, haki hän hytistään kokos-pähkinöitä täynnä olevan
korin, jonka kenraali Antuna oli ystävällisesti hänelle varannut, ja
heitti sen laidan yli mutisten:

"Kolotus oli kuin olikin huono tauti."

       *       *       *       *       *

"Suuria uutisia!" huudahti Estevan Varona, kun hän eräänä päivänä
hyppäsi satulasta. "Kävin Yumurissa saakka ja kohtasin tiellä muutamia
Lacret'n miehiä, jotka kertoivat, että kenraali Campos on eronnut. Hän
on myöntänyt olevansa voimaton kukistamaan Kubassa riehuvaa kapinaa.
Mitäs siitä tuumit?"

"Merkitseekö se, että sota loppuu nyt?" kysyi Rosa kiihkeästi.

"Eikö mitä. Hänen sijaansa on tullut toinen -- hän on parhaillaan
Havannassa -- pieni, musta mies, joka ei milloinkaan hymyile.
Hänellä on iso nenä ja pitkä leuka ja hän kuuluu pukeutuvan aivan
mustiin -- oikea juutalaiskoira, kaikesta päättäen. Hänen nimensä
on Weyler -- Valeriano Weyler, Teneriffan markiisi." Estevan nauroi
ylenkatseellisesti, ikäänkuin nimi Weyler ei olisi merkinnyt hänelle
mitään.

"Eihän ole ihmeellistä, ettemme ole kuulleet mitään", sanoi tyttö.
"Piilottelemme kuin metsän otukset emmekä näe välistä viikkoihin
ketään. Usein ihmettelenkin, miten O'Reilly lainkaan voi löytää meidät."

"Älä sitä sure", sanoi Estevan rohkaisevasti katsellen samalla
hyväksyvin silmäyksin uutta majaa ja kasvistarhaa, jonka Evangelina
oli rohkeasti pannut alulle. "Paikka ei ole niinkään huono, vai mitä?
Eversti Cobo ei ainakaan löytäisi meitä yhtä helposti kuin viime
kerralla."

"Cobo!" kuiskasi tyttö väristen. "Hän kummittelee aina unissani."

Estevan synkistyi. "Olen nähnyt hänet useasti, mutta hän on aina
mahdollisimman varovainen liikkuessaan Yumurin suunnalla. Sanotaan
hänen päättäneen hävittää koko laakson."

"Niin, hän ei unhota tappiotaan milloinkaan." Estevan ei kertonut
sisarelleen lähimainkaan kaikkea, mitä hän kuuli ja näki retkillään,
sillä hän tiesi, että Cobon nimen mainitseminenkin sai tytön kauhusta
vapisemaan. Hän oli kuitenkin varma, että Rosa tiesi yhtä hyvin kuin
hänkin, miksi tuo julmuri niin uupumatta vainosi laakson asukkaita
-- heidän yksinäiseen piilopaikkaansa oli saapunut viestejä miehen
hillittömästä julmuudesta, viestejä, jotka tekivät sisarukset sairaiksi
pelosta. Huhu kertoi everstin olleen kuolemaisillaan saamansa haavan
tähden ja vannoneen toinnuttuaan elävältä korventavansa ampiaiset,
jotka olivat häntä pistäneet. Hän oli vannonut toisiakin valoja, jotka
karkoittivat öisin unen Estevanin silmistä.

Estevan jumaloi sisartaan ja tämän onni oli hänen korkein päämääränsä.
Sentähden saattoi jo ajatuskin, että tuo roisto ja murhamies ajoi
tätä takaa kiukkuisesti kuin haukka kyyhkystä, hänet sanomattomaan
raivoon. Yhtä katkera oli hänen vihansa Pancho Cuetoa, tuota petturia
kohtaan, joka oli entisten konnuuksiensa lisäksi usuttanut tämän uuden
vihollisen heidän jäljilleen, ja koska Rosan turvallisuus ja hänen
oma kunniansa vaativat, että noiden roistojen täytyi kuolla, oli hän
päättänyt tuhota nämä tavalla tahi toisella. Vapaaehtoisten päällikön
kimppuun oli luonnollisesti vaikea käydä, mutta Cueto asui vielä
kaikessa rauhassa mustuneiden vainioidensa keskellä, ja hänet valitsi
Estevan ensimmäiseksi uhrikseen.

Cobon nimen mainitseminen oli kääntänyt pojan ajatukset hetkeksi
muualle, mutta samassa hän havahtui. "Odotapas! Olin aivan unhottaa.
Katsohan, mitä Lacret'n miehet minulle antoivat." Hän otti taskustaan
julistuksen, joka oli uuden kenraalin allekirjoittama, ja alkoi lukea.
Julistus kuului:

"Kaikkien maaseudun asukasten, tahi sellaisten, jotka asuvat kaupunkien
alueiden ulkopuolella, on kahdeksan vuorokauden kuluessa muutettava
kaupunkeihin, joihin on sijoitettu sotaväkeä. Henkilöt, jotka eivät
noudata tätä määräystä, vangitaan kapinallisina."

Juuri tämä epäinhimillinen keskitysmääräys, teko, jolla ei ole
vertaistaan sotahistoriassa, antoi kenraali Weylerille, joka oli
tunnetusti raa'an ja julman kansansa oikein tyypillinen edustaja, nimen
"Weyler teurastaja". Estevan ja Rosa eivät kumpikaan täysin ymmärtäneet
julistuksen merkitystä, ja kukapa olisi voinutkaan sen tehdä. Olihan
aivan mahdotonta aavistaa sitä säälimätöntä viattomain ihmisparkojen
teurastusta, joka nyt alkoi. Kaupunkeihin kerätyt avuttomat miehet,
naiset ja lapset nääntyivät nälkään, ja lopusta pitivät kulkutaudit
huolen. Satojentuhansien Kuban asukasten täytyi heittää kotinsa oman
onnensa nojaan ja sulloutua suojattomiin vankileireihin, joissa
kolmattasataatuhatta henkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Ennen niin
hedelmällinen maa oli nyt aivan autioksi hävitetty, kukoistavat
viljelykset muuttuivat vähitellen tuhanharmaiksi, ja hirvein nälänhätä
kuristi otteeseensa saaren koko länsiosan aina Pinar del Rioon saakka.
Ja kaiken tämän sanomattoman hädän ja kurjuuden aiheutti juuri tuo
"Weyler teurastajan" julistus, jota Estevan parhaillaan luki.

"Kahdeksan vuorokautta! Milloin on viimeinen?" kysyi Rosa.

"Siunatkoon, tämähän on jo kahden viikon vanha!" huudahti poika.

"Ammutaanko meidät, jos meidät löydetään?"

"Varmasti! Mutta meitäpä ei löydetä. Menkööt ne tyhmeliinit, jotka
pelkäävät tuon vanhan korpin vaakkumista, kaupunkeihin; sitä enemmänhän
meillä on täällä syötävää!" Estevan rutisti paperin palloksi ja heitti
menemään. "Nyt on aika lähteä Pancho Cueton luo ja saattaa hänet
tilille konnuuksistaan." Estevanin huoleton käytös rohkaisi Rosaa
suuresti.




XII.

KAHAKKA.


Estevan valmisteli hävitysretkeään Pancho Cueton luo nuoruuden koko
tarmolla ja innolla. Ensin hän hankki suurella vaivalla dynamiittia
ja sytytyslankaa ja muutamia litroja paloöljyä, ja sitten hän kutsui
miehensä koolle ja lähti joukkoineen San Juaniin.

Nyt oli matka La Joyaan pidempi kuin ennen, ja kun seurueen
jokaisesta jäsenestä oli luvattu palkinto, noudatti Estevan suurinta
varovaisuutta. Mutta se oli melkein tarpeetonta, sillä seutu oli jo
aivan autio Weylerin julistuksen johdosta. Kaikkialla oli hiljaista ja
kuollutta, ja vain puiden latvoissa saattoi huomata jotakin elämää ja
liikettä, mutta linnutkin näyttivät pelästyneiltä ja masentuneilta.
Estevanista tuntui niin omituiselta. Oli kuin koko luonto olisi
surrut. Hän ei nähnyt muita lintuja kuin korppeja ja tummia, kirkuvia
kottaraisia keltaisine nokkineen. Edempänä leijaili laakson yläpuolella
paksu savupilvi; siellä polttivat espanjalaiset niiden koteja, jotka
eivät olleet kyllin nopeasti totelleet keskitysmääräystä.

La Joyassa olivat asukkaat kuitenkin vielä kotona, ja kun tilan oikea
omistaja saapui iltahämärissä, näkyi asuinrakennuksesta ja muutamista
ulkohuoneista valoa. Estevan kokosi miehensä, ja hevosten pureskellessa
ruohoa ja neekerien levätessä ratsastuksen jälkeen hän laittoi kalliin
panoksensa kuntoon. Oli luultavaa, ajatteli hän, että Cueto oli
hankkinut taloonsa lujan vartioston, ja kun hän tunsi talon tarkoin, ei
hän aikonutkaan yrittää murtaa sen tukevaa raudoitettua ovea.

Estevanin näin askarrellessa ulkona oli Pancho Cuetolla sisällä
vastenmielisiä vieraita. Illan suussa oli kymmenkunta vapaaehtoista
saapunut äkkiarvaamatta taloon, ja kun Pancho ja heidän everstinsä
eivät olleet parhaimmat ystävät tuon Yumurin retken jälkeen, pelästyi
hän henkimenokseen nähdessään miehet, varsinkin kun heidän johtajansa
osoittautui olevan itse tuo peloittava eversti Cobo.

Eversti oli kertonut tulevansa San Juanista, jossa hän oli ollut
vangitsemassa asukkaita, jotka eivät olleet totelleet Havannasta
tullutta määräystä. Etelästä näkyvä savu kohosi kotien raunioista,
jotka hän oli sytyttänyt tuleen; monta hyvää satoa oli hävitetty, monta
taloa poltettu ja moni miekkonen oli saanut ansaitun rangaistuksensa;
sanalla sanoen retki oli onnistunut hyvin, joten eversti oli sangen
hyvällä tuulella, sillä hän piti semmoisista tehtävistä. Hän oli
pyytänyt Cuetolta yösijaa itselleen ja joukolleen, josta osa oli jäänyt
jälkeen ja saapuisi vasta myöhemmin.

Cueto oli toivottanut vieraansa tervetulleeksi, ja neuvottuaan sotilaat
sokerimyllyn tyhjään varastosuojaan hän luovutti Cobolle talon
hienoimman huoneen ja haki esille ruokaa, juotavaa ja tupakkaa.

Illallisen jälkeen hän ja eversti valvoivat vielä kauan kahvin ja
liköörin ääressä, josta viimemainittu tuli yhä paremmalle tuulelle.
Kävi ilmi, että hän, Cobo, oli vallan ihastunut uuteen ylipäällikköön,
joka oli aivan hänen mielensä mukainen mies. Tämä Weyler, ennusti
hän, lopettaisi kapinan käden käänteessä, sillä nyt ei siveltykään
maitosormin kuten Campoksen aikana tehtiin, mikä menettely oli ollut
omiaan vain yllyttämään kapinaan. Cobo hyväksyi uudet toimenpiteet
täydellisesti.

"Tämä maakunta on nyt puhdas kuin luudalla lakaistu, ja Matanza
on aivan tulvillaan pakolaisia", kertoi hän. "Ne sanovat olevansa
puolueettomia, mutta ovat kuitenkin vihollisen kätyreitä. Nyt se peli
loppuu."

"Mutta eikö käy hirveän kalliiksi ruokkia semmoista laumaa?"

"Ruokkikoot itse itsensä. Onko meidän syymme, että meidän täytyy ryhtyä
tämmöisiin toimenpiteisiin? Ei millään muotoa. Niitä, jotka ovat
keskitysleireissä, ei meidän tarvitse pelätä, ja maaseudulle jääneet
ovat pian poimitut." Puhuja otti syvän kulauksen Cueton hienoa likööriä
ja maiskautti huuliaan. "Tämä 'poimiminen' on juuri tehtävä, joka minua
miellyttää. Määräaika oli kyllin pitkä, ja nyt emme säästä ketään, ei
vaimoja eikä lapsiakaan. Miehet ovat pettureita, naiset synnyttävät
niitä, ja lapset kasvavat ja varttuvat."

Cueto nyökäytti päätään hyväksyvästi. "Tietysti", sanoi hän. "Tämä
kapinahenki on tarkoin tukahdutettava, tahi muutoin ei täällä voi
kukaan turvassa elää. Minä esimerkiksi olen ainaisessa pelossa tuon
nuoren Varona-lurjuksen takia. Toivoakseni ette ole unhottanut häntä?"

"Unhottanutko?" Eversti Cobo hypisteli vasta hiljattain parannutta
arpea, joka teki hänen inhoittavat kasvonsa entistä rumemmiksi, ja
kirosi sitten karkeasti. "On vain Jumalan suuri armo, että elän vielä.
Enkä ole unhottanut tyttöäkään. Hänen on tultava keskitysleiriin muiden
mukana. Hän ei voi jäädä pois, vaikka poika jäisikin." Cobo nuolaisi
huultaan. "Odotahan, kunnes olen tehnyt selvän tästä laaksosta. Sitten
lähden Yumuriin, ja jahdin pitää olla niin ankara ja säälimätön, ettei
koiraakaan jää henkiin."

Kun puhe oli kääntynyt Rosaan, lörpötteli eversti yhtä ja toista, mistä
Cueto ymmärsi, että tyttö oli tehnyt everstiin syvän vaikutuksen. Cueto
oli mielissään, ja kun Cobo vihdoin lähti levolle, oli hän paljon
paremmalla tuulella kuin vieraan saapuessa. Olihan jo sekin hauskaa,
että tiesi voivansa nukkua yhden yön turvallisesti. Panchon pelko oli
aina vain kiihtynyt, eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa.

Mutta hänestä tuntui, että hän oli tuskin ummistanut silmiään, kun hän
havahtui hirmuiseen heilahdukseen ja huomasi olevansa keskilattialla
tietämättä, oliko hän itse hypännyt vuoteestaan vai oliko hänet
paiskattu. Siinä vielä ymmällään seisoen hän kuuli Cobon huoneesta
käsin äänekkään huudon ja useiden jalkojen töminää, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä kiskaistiin hänen ovensa auki. Useiden soihtujen
valossa hän näki kynnyksellä Estevan Varonan ja joukon ryysyisiä
neekereitä. Cueto tiesi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut,
ja kirkaisten kimeästi kauhusta hän sieppasi pistoolin ja laukaisi
umpimähkään. Samassa olivat hyökkääjät hänen kimpussaan ja parissa
sekunnissa oli taistelu ratkaistu. Estevan iski häntä kohti kiväärinsä
perällä, mutta Cueto väisti, joutuen samassa pitkän puukon tielle, joka
välähti hänen eteensä hämärästä. Huutaen tuskasta ja pelosta hän koetti
päästä pakoon, mutta liian myöhään. Teräs välähti, ja viimeinen kauhun
huuto tyrehtyi hänen kurkkuunsa.

"Valelkaa vuode öljyllä ja sytyttäkää tuleen", käski Estevan. "Joutuin
nyt!" Sitten hän kiiruhti ottamaan selvää, mistä tuo toinen huuto oli
kuulunut. Etsittyään hetkisen hän löysikin huoneen ja alkoi hakata ovea
kiväärinsä perällä, mutta hän ehti lyödä vain pari kertaa, kun sisältä
kuului laukaus ja kuula lävisti oven melkein hänen päänsä kohdalta.
Samassa puhallettiin jossakin talon ulkopuolella espanjalaisen sotaväen
hälyytysmerkki.

Nuori Varona ja hänen miehensä eivät viivytelleet silmänräpäystäkään,
vaan käsittäen vaaran, johon he olivat tietämättään joutuneet, he
pakenivat talosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät. Kysymykset
olivat tarpeettomat, sillä sokerimyllyltä päin kuului äänekkäitä
käskyjä ja miesten huutoja hevosilleen. Melun aiheuttajat olivat
ilmeisesti espanjalaista ratsuväkeä ja toimivat niin nopeasti,
että sissimme olivat tuskin päässeet satulaan, kun sotilaat olivat
jo hevosineen heidän kintereillään. Paluutie vainioiden poikki
oli katkaistu, minkävuoksi Estevan kannusti hevosensa suoraan
valtamaantiehen yhtyvälle ajotielle huutaen miehiään seuraamaan.

La Joyan luona oli tie noin puolen penikulman pituudelta mahtavien
palmujen reunustama, joiden varjossa oli päivisin suloisen viileätä ja
yöllä pimeätä kuin tunnelissa. Lähellä valtamaantietä oli tie puhkaistu
kapean ja korkean harjanteen läpi, niin että se katosi siinä paikassa
kokonaan viiniköynnösten peittämien, jyrkkien rinteiden väliin.

Sissit karahduttivat suinpäin tähän palmujen muodostamaan mustaan
tunneliin ja takaa-ajajat olivat aivan heidän kintereillään ampuen
hurjasti, sillä he olivat aivan suunniltaan raivosta, kun pakenijat
eivät olleet kuulevinaankaan heidän pysähdyskäskyjään, mikä on kaikille
kubalaisille ominaista.

Estevanin joukon pako olisi epäilemättä onnistunut mainiosti, elleivät
Cobon jälkeenjääneet miehet olisi juuri silloin sattuneet palaamaan
ryöstöretkiltään; yhteentörmäys tapahtui tuossa ahtaassa solassa, jossa
tie leikkasi harjanteen. Pakenijat saivat kiittää pimeyttä ja hurjaa
vauhtiaan siitä, etteivät he heti tuhoutuneet, sillä rinteet olivat
liian jyrkät hevosten kiivetä ja takaa-ajajien kirkuva joukko oli
melkein kantapäillä.

Solassa syntyi hirmuinen ähellys ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua
olivat joukot niin sekaisin, ettei erottanut ystävää vihollisesta,
vaan jokainen ampui ja huhtoi sokeasti ympärilleen. Tuo rauhallinen
paikka oli muuttunut äkkiä kuin hornanhenkien pesäksi, josta kuului
hirmuinen meteli, huutoa, sadattelua ja hevosten tuskallista hirnuntaa.
Miehet taistelivat seisoallaan ja maassa riuhtoen, suuremmissa
ryhmissä ja kahden kesken, ja hevoset potkivat ja purivat toisiaan.
Muutamat taistelijat pysyttelivät satuloissaan ja ottelivat jalustin
jalustimessa kiinni kiväärin perillä ja pitkillä puukoillaan
tietämättä, oliko vastassa ystävä vai vihollinen. Toiset ratsastajatta
jääneet hevoset pyrkivät pakoon ja koettivat siinä tarkoituksessa
syöksyä rinteitä ylös, mutta vierähtivät aina takaisin potkien
vimmatusti ympärilleen, ja niiden terävillä nauloilla kengitetyt kaviot
iskivät hirveämmin kuin vanhanaikaiset sotatapparat. Sokerimyllyltä
päin kiiruhtavat Cobon miehet kuulivat metakan, ja luullen sissien
järjestäytyneen vastarintaan he alkoivat pyyhkeillä tietä kiivaalla
kivääritulella, jonka jälkeen hirmustunut eversti käski miestensä
hyökätä. He olivat tuokiossa omien toveriensa kimpussa, ja nyt kiihtyi
taistelu entistä raivokkaammaksi. Espanjalainen iski espanjalaista,
ja toisistaan eksyneet sissit riehuivat henkensä edestä tuossa
sanomattomassa sekasorrossa, yksi yhtäällä ja toinen toisaalla.

Estevan eksyi miehistään heti taistelun alussa eikä joutanut heitä
paljon ajattelemaankaan, sillä hänen kimppuunsa käytiin joka taholta.
Tilanteen selvittyä hänelle kaikessa hirveydessään ei hän enää
toivonutkaan pelastuvansa, vaan päätti myydä henkensä mahdollisimman
kalliisti, mutta jännityksestä huolimatta hänen ajatuksensa toimivat
täysin kylmästi ja selvästi. Hetkisen riehuttuaan hän muisti Rosan
ja miten välttämätön hän oli tälle, ja aivan sisarensa takia hän
alkoi pyrkiä pois taistelupaikalta. Hänellä ei ollut aikaa ladata
pyssyään, jonka kuumaa piippua hän piteli molemmin käsin, ja katsoen
ympärilleen hän näki vieressään Asension, joka heilui puukkoineen kuin
murhanenkeli. Huumaava isku löi hänet samassa melkein pyörryksiin,
ja välttääkseen potkivia hevosia hän hyppeli sinne ja tänne ja
läimäytteli pyssynsä perällä kiukkuisesti ympärilleen, milloin vain
tilaisuus tarjoutui. Hän kompasteli ja lankeili ja sai vihdoin
käsivarteensa tuiman iskun joko kiväärinperästä tai hevosen kaviosta --
hän ei tiennyt, kummasta -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli
kontallaan koettaen ryömimällä kiivetä rinnettä ylös päästäkseen tuosta
hornantuutista. Mutta hänen jäsenensä olivat omituisen voimattomat --
hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista -- ja hän oli varma, että
hän oli haavoittunut. Hän kiipesi kuitenkin kaikin voimin ylöspäin ja
onnistuikin vihdoin pääsemään kyllin korkealle, mikä häntä itseäänkin
ihmetytti. Alhaalla tapeltiin vielä yhtä rajusti, ja hän ei voinut
ymmärtää, miksi espanjalaiset nyt tappoivat toisiaan, kun hänen
miehensä olivat jo kaikki kaatuneet tahi kuolettavasti haavoittuneet.
Tuo näytti hänestä kovin oudolta ja antoi hänelle paljon päänvaivaa.

Vihdoin hän pääsi harjanteen laelle ja nousi seisomaan palmunrunkoon
nojaten. Toinen käsi oli aivan hervoton, ja hän huomasi sitä hetkisen
tunnusteltuaan, että se oli poikki. Haavoja oli useampia, joista vuoti
runsaasti verta, mutta hän saattoi kuitenkin jotenkuten kävellä.

Hän olisi tahtonut nähdä, miten taistelu päättyi, mutta muistaessaan,
että Rosa odotti häntä, hän poistui paikalta palaneiden
sokeriruokoviljelysten poikki hoiperrellen. Yö oli nyt valoisampi kuin
äsken, mikä seikka ensin hämmästytti häntä suuresti, mutta sitten
hän huomasi, että talo oli ilmitulessa. Kirkkaat liekit purkautuivat
ikkunoista valaisten kauas, ja Estevan naurahti kaameasti muistaessaan
Cueton.

Hervottomuus katosi vähitellen hänen ruumiistaan sitä mukaa kuin hän
kiiruhti eteenpäin, ja ennen pitkää hän alkoi tuntea polttavia tuskia
käsivarressa ja koko ruumiissaan. Hän oli niin sairas, että hän luuli
kuolevansa, ja tuo vasen käsikin retkotti ja heilui aina tiellä hänen
kävellessään. Hän kaatui monta kertaa, mutta vaistomainen tietoisuus,
että Rosa tarvitsi häntä, sai hänet nousemaan ja pakotti eteenpäin.

Jonkun ajan kuluttua hän huomasi joutuneensa eräälle metsätielle, ja
sitten hän kulki jälleen vainioiden ja viljeltyjen seutujen poikki.
Sallimus johdatti vihdoin hänet pienelle purolle, joka lirisi erään
kuivuneen joen uomassa, ja istahtaen kivelle hän joi ahnaasti ammentaen
vettä kädellään. Meni kauan, ennenkuin jano oli sammutettu, ja vielä
kauemmin, ennenkuin hän jaksoi jälleen lähteä liikkeelle. Vihdoin
alkoi päivä koittaa, ja luonto heräsi. Hän pysähtyi useamman kerran
kuulemaan, mikä metsässä huusi, mutta tunsi samassa oman äänensä.

Aurinko nousi yhä korkeammalle ja helle kävi vihdoin niin rasittavaksi,
että Estevanin silmissä alkoi kaikki lainehtia, ja koko luonto muuttui
niin oudon ja kummallisen näköiseksi. Hän etsi vettä kaikkialta, mutta
turhaan. Jatkuva pouta oli kuivannut joet ja purot, paahtanut maat ja
metsät ruskeiksi ja kuumentanut kivet niin, että ne melkein hehkuivat.
Sitä saattoi tuskin uskoa, mutta se on kuitenkin totta.

Estevan päätteli olevansa kodin lähellä, sillä hän oli vaeltanut
päiviä -- vuosiakin. Seutu oli kuitenkin aivan outo, ja tietä, jota
hän kulki, ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt. Mutta se ei ollut
vielä mitään. Hän tiesi kulkevansa länttä kohti, mutta nouseva aurinko
paistoi häntä suoraan kasvoihin. Siitä hän jo huomasi, että maailma
oli mennyt vallan sekaisin. Hän muisti hämärästi jotakin tapahtuneen,
mutta mitä se oli, siitä hän ei päässyt selville. Jotakin hirveän
voimakasta ja väkivaltaista sen oli täytynyt olla, koska se oli pannut
maan pyörimään toisin päin. Hän oli aivan varma, että maa pyöri väärään
suuntaan; tunsihan hän jaloissaankin aivan selvästi, miten se mennä
huristi. Oliko sitten ihmeellistä, että matka oli pitkä? Hänestä tuntui
niinkuin hän olisi polkenut suunnatonta polkuratasta tahi pysytellyt
nuorallatanssijan tavoin vinhaa vauhtia pyörivän jättiläispallon
päällä. Sittenhän oli selvintä pysähtyä ja antaa maailman pyörähtää sen
verran, että hän tulisi kohtaan, jossa Rosa häntä odotti. Hän mietti
asiaa hetkisen oikein tosissaan, mutta huomasi sitten ajatustensa
järjettömyyden. Hän oli varmaankin hulluksi tulemaisillaan. Joka
tapauksessa oli välttämätöntä, että hän käveli, kunnes hän pääsi tuon
suuren polkurattaan sille puolapuulle, jolla Rosa oli.

Mutta tuli hetki, jolloin hän ei enää jaksanutkaan kävellä. Hän koetti
kolmesti, mutta lysähti joka kerta polvilleen, ja maa hänen allansa
tuntui pyörivän yhä vinhemmin ja uhkasi sinkauttaa hänet avaruuteen.
Tunne oli kaamea, ja heittäytyen pitkälleen hän iskeytyi kynsin ja
hampain maan kamaraan kiinni itkien pelosta ja uupumuksesta. Hän tiesi
Rosan olevan seuraavalla puolapuulla, ja hän huusi saamatta kuitenkaan
mitään vastausta eikä hän tohtinut ryömiä eteenpäin, sillä hän tunsi
otteensa heltiävän. Sormet luistivat -- hän tunsi sen selvästi -- ja
hänen tuskansa oli sanoinkuvaamaton. Hän kokosi viimeiset voimansa,
mutta ei jaksanut korjata otettaan, ja kun sormet vihdoin oikenivat,
tunsi hän lennähtävänsä kiivaasti pyörähdellen avaruuden äärettömään
tyhjyyteen. Viimeiseen saakka hän ajatteli sisartaan, joka ei saisi
milloinkaan tietää, miten väsymättömästi hänen veljensä oli viimeiseen
saakka koettanut päästä hänen luokseen.




XIII.

PAKO.


Asensio saapui kotiin myöhään taistelun jälkeisenä päivänä. Rosa ja
Evangelina, jotka olivat suuresti peloissaan miesten viipymisen tähden,
kuulivat hänen huutavan heille metsästä, jossa hän vielä piilotteli,
ja he aavistivat pahinta. Hän oli aseeton, ryvettynyt ja verissään,
joten selitykset olivat melkein tarpeettomat. Pelastuttuaan tuosta
kuoleman solasta kuin ihmeen kautta hän oli kulkenut jalkaisin vuorten
yli. Kumppaneistaan hän ei tiennyt mitään, ja Estevania mainitessaan
hän huusi ääneen tuskasta ja löi rintaansa. Hän oli väsynyt ja kuumeen
heikontama ja hänen kuvauksensa tuosta yöllisestä ottelusta oli niin
räikeä ja liioiteltu, että Rosa melkein pyörtyi kauhusta.

Tyttö kuunteli hengähtämättä neekerin kertomusta, miten he olivat
joutuneet taisteluun ja kuinka sanomattoman urhoollisesti hän oli
pitänyt puoliaan aina siihen saakka, jolloin hän oli sattumalta
päässyt livahtamaan solasta ja kätkeytynyt tien viereen ruohikkoon.
Levähdettyään hiukan hän oli ryöminyt erään muurin juurella kasvavaan
tiheään pensaikkoon, jossa hän oli lymynnyt taistelun loppuun saakka.
Espanjalaiset olivat vihdoin huomanneet erehdyksensä ja tauonneet
peittoamasta toisiaan, ja hän oli kuullut eversti Cobon kiroilevan
niin hirvittävästi, että tämän omat miehet olivat lopulta ruvenneet
siunailemaan. Sitten hän oli hiipinyt valtamaantien poikki ja
piilotellut metsissä päivänkoittoon saakka, mistä asti hän oli kulkenut
kertaakaan pysähtymättä päästäkseen kotiin kuolemaan.

Rosa kuuli selostuksen vain osittain, sillä kauhu oli hänet kokonaan
lamauttanut; verikin tuntui hyytyneen hänen sydämeensä. Hänen
tuskansa oli niin valtaava, että kyyneleetkin jähmettyivät, ennenkuin
ne kerkesivät kohota hänen silmiinsä, ja se jäykisti hänen koko
olemuksensa. Hän vain tuijotti eteensä tummissa silmissään lasimainen
katse ja vaalenneet huulet hiukan raollaan. Samassa kaikki pimeni hänen
ympärillään ja hän tuli tuntoihinsa vasta monta tuntia myöhemmin,
jolloin hän huomasi makaavansa kurjalla vuoteellaan Evangelinan
kumartuessa hänen puoleensa. Hän oli ollut tiedoton koko illan ja yön,
ja vasta aamupuoleen alkoi hänen tajuntansa vähitellen palata.

Evangelina oli aivan suunniltaan; hän pelkäsi suojattinsa menettävän
järkensä pelosta ja surusta. Mutta Rosa oli nuori ja erittäin vahva
voimiltaan, vaikka hän olikin hento varreltaan, ja kykeni kestämään
koviakin koettelemuksia ja kärsimyksiä. Oli aivan suuri arvoitus,
miten hän jaksoi elää ensimmäiset seuraavat päivät -- päivät, jolloin
hän ei tehnyt muuta kuin rukoili joka hetki, että hän saisi kuolla.
Ja mitä tuskia hän tunsikaan, kun hän vihdoin huomasi voivansa itkeä
ja kyynelöidä! Hänen ja Estevanin väliset siteet olivat olleet
lujemmat kuin tavallisesti sisarusten välillä; Estevan oli ollut kuin
hänen toinen minänsä, johon Rosa oli kohdistanut kaiken rakkautensa
ja joka oli ollut Rosan ainoa ilo ja ylpeys. He eivät olleet
milloinkaan riidelleet eikä kumpikaan muistanut, että he olisivat
sanoneet toisilleen pahaa sanaa. Heidän keskinäinen ymmärryksensä oli
päinvastoin aina ollut suorastaan yliluonnollinen, ja jos toiselta oli
puuttunut jotakin, ei toisen uhrautuvaisuudella ollut mitään rajaa.
Estevanin menetys erotti tytön sielun ja sydämen, ja Rosa tunsi, ettei
hän voisi elää ilman Estevania. Samalla tunnilla maailmaan syntyneinä
ja äitinsä kuolintuskien yhteenliittäminä olivat Estevan ja Rosa samaa
lihaa ja verta, ja heidän henkensäkin oli sama. Sama elämänlähde oli
pannut heidän sydämensä sykkimään ja sama henki elävöitti heidät.
Toinen ei ollut milloinkaan sairastanut toisen tuntematta samoja
oireita, ja jos toinen oli ollut iloinen tahi surullinen, oli toisen
laita ollut aivan samoin. Tämmöiset tapaukset eivät ole harvinaiset, ja
toisiinsa niin läheisesti kiintyneiden henkilöiden erottaminen on usein
sangen vaarallista.

Rosan elämään oli kuitenkin tunkeutunut jotakin, jota hän ei
voinut veljelleen jakaa, nimittäin hänen rakkautensa O'Reillyyn.
Espanjalaissyntyinen nainen ei tavallisesti leiki rakkaudella, vaan hän
ottaa sen heti vakavalta kannalta, kun se syttyy hänen sydämessään,
vaikka se olisikin tuommoinen ensi lemmen hurma vain, josta vanhemmat
ja ajattelevammat ihmiset niin paljon saarnailevat. Niin oli Rosa
Varonankin laita. Olivatpa hänen ensimmäiset tunteensa tuota
irlantilais-amerikkalaista kohtaan olleet kuinka häilyväiset hyvänsä,
olivat ne syventyneet kiihkeäksi varmuudeksi kaipauksen ja kärsimysten
kovassa koulussa. Kuten vanhan ajan viisaat miehet, jotka pakenivat
erämaiden yksinäisyyteen totuuden suurta arvoitusta miettimään, oli
Rosakin yksinäisyydessään saanut selville sydämensä salaisuudet. Nyt
äärimmäisen hädän hetkinä oli O'Reillyn muisteleminen paras lääke. Tuo
suuri ikävä ja varma usko rakastetun paluuseen pitivät tytön toivon
vireillä ja auttoivat hänet paranemaan.

Ja vihdoin valkeni päivä, jolloin hänen päänsä oli selvä ja hän jaksoi
käydä majan ympäri. Mutta hän oli vain varjo entisestään, ja hän puhui
vain harvoin eikä nauranut milloinkaan, ei edes hymyillytkään. Hän
saattoi istua tunneittain samassa paikassa etäisyyteen tuijottaen, ja
tuntiessaan poskiensa kostuvan kyynelistä hän hämmästyi, sillä hän
luuli jo kauan sitten viimeiset vuodattaneensa.

Asensio parani myöskin, ja hänessä oli myös tapahtunut surullinen
muutos. Sotilaallisesta reippaudesta ja rohkeudesta ei ollut
jälkeäkään; hän pelkäsi espanjalaisia ja kertomukset näiden
julmuuksista saivat hänet kauhusta vapisemaan.

Niihin aikoihin saapui Cobo Yumuriin, ja tuo jo ennestään autio
laakso oli pian reunojaan myöten täynnä palavien viljelysten ja
talojen savua, jonka läpi aurinko häämötti kuin suuri kuparikilpi.
Pakolaiset tunkeutuivat yhä kauemmaksi vuoristoon, ja eräänä päivänä
sanoi Asensio, että heidänkin oli lähdettävä. Niin he kokosivat vähät
tavaransa, jotka he jaksoivat kantaa selässään, ja lähtivät pakoon
pysähtyen vasta Pan de Matanzan harjanteen louhikkoiselle rinteelle,
johon he kyhäsivät majan itselleen. Elintarvekysymys oli vaikeampi kuin
ennen konsanaan ja antoi heille paljon miettimisen aihetta.

Asensio ei olisi muutosta suuriakaan välittänyt, jos hän olisi ollut
yksin, sillä metsässä oli paljon villejä hedelmiä ja maat, jotka olivat
sattumalta säästyneet espanjalaisten hävitykseltä, olivat täynnä
kaikenlaisia mehuisia juuriksia, joilla hänenlaisensa vaatimaton
luonnonihminen olisi tullut hyvin toimeen. Mutta kun hänellä oli nyt
kaksi naista huolehdittavanaan, joista toinen oli hento kuin kedon
kukkanen, oli elintarvekysymys Asension mielestä äärimmäisen vaikea ja
kävi päivä päivältä yhä pulmallisemmaksi, sillä metsissä piileskeli
muitakin pakolaisia, ja sitäpaitsi kulki kaikkialla espanjalaisia
partiojoukkoja, joilla oli käsky hävittää kaikki, mikä voisi kelvata
ihmisravinnoksi. Eläimet surmattiin ja niiden ruumiit jätettiin
mätänemään, hedelmäpuut kaadettiin ja viljat poltettiin pelloille.
Weylerin suunnitelmaa maan rauhoittamiseksi toteutettiin kaikessa
kamaluudessaan, ja nälkä ajoi vähitellen viimeisetkin vastustelijat
hänen verkkoonsa. Ryöstelevät partiojoukot hävittivät sillä aikaa
kaikki suurimmat ja sitkeimmät perheet, joiden piilopaikat he
vähitellen löysivät.

Harjanne, jonka suojassa nyt kymmeniä nälkiintyneitä pakolaisia
piileskeli, oli nimeltään _Pan de Matanza_, kuten jo sanoimme, eli
"Leipä-Matanza", minkä nimen se oli saanut sentähden, että sen huippu
oli tarkalleen suuren limpun näköinen, mutta nyt oli tuo nimi kuin
kohtalon julminta ivaa noita ihmis-parkoja kohtaan. Leipää! Rosa
Varona ei muistanut enää, milloin hän oli viimeksi maistanut sellaista
herkkua. Raaka, sokeriruoko, kokospähkinät, mauttomat juuret ja
palmunlatvojen ydin olivat hänen ravintonaan, eikä hän suinkaan voinut
hyvin. Hänellä oli aina enemmän tahi vähemmän nälkä. Vaatteet olivat
kuluneet rääsyiksi ja hän värisi vilusta yöt läpeensä, jotka olivat
kylmät ja pitkät. Rosa näki itsessään tapahtuneen muutoksen vain
katselemalla kuvaansa lähteen kalvossa, josta he noutivat vettä, ja
nähdessään olevansa kovin laiha hän arveli poskiensakin punan kokonaan
kalvenneen, mikä seikka sai hänet sangen murheelliseksi O'Reillyn
tähden.

Ajan oloon alkoi Asensio puhella vankileiriin lähdöstä. Hehän
nääntyivät vähitellen nälkään, sanoi hän, ja Rosa oli ennestään sairas.
Sitäpaitsi he olivat aina vaarassa tulla huomatuiksi. Oli parempi mennä
niin kauan kuin he jaksoivat kuin menehtyä metsään hitaasti, mutta
varmasti. Hän oli kuullut, että Matanzassa oli kaksikymmentätuhatta
pakolaista. Sellaiseen joukkoon he voisivat helposti piiloutua; ainakin
heidät ruokittaisiin toisten mukana.

Kukaan ei ollut Asensiolle kertonut, ettei hallitus antanut
pakolaisille naulaakaan jauhoja tahi vähintäkään suojaa pään päälle; he
saivat huolehtia itsestään.

Evangelina vastusti ensin jyrkästi selittäen, ettei Rosa pääsisi
milloinkaan kaupunkiin niin kauan kuin nuo roistomaiset ratsumiehet
vartioivat teitä. Mutta hänen miehensä ei hellittänyt. Rosa ei ottanut
neuvotteluihin osaa, sillä hänestä oli samantekevä, menikö hän vai ei.

Mutta kurjuus lamauttaa ja Evangelinan rohkeus alkoi pettää. Hän alkoi
valmistella Rosaa. Kooten yrttejä ja lehtiä hän keitti niistä tummaa
väriä, jolla hän värjäsi tytön kasvot ja koko ruumiin, ja sitten hän
kietoi lehdistä suuren kyttyrän tämän selkään, niin että tyttö tuli
aivan muodottomaksi. Tukeva sauva, johon Rosa liikkuessaan nojasi,
täydensi muutoksen.

Lähdön edellisenä iltana Rosa Varona rukoili kauan ja kiihkeästi,
vähemmän itsensä, mutta sitä enemmän noiden kahden neekerin edestä,
jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon hänen tähtensä. Hän rukoili
myöskin, ettei O'Reilly tulisi liian myöhään.




XIV.

NAINEN, JOLLA OLI TEHTÄVÄ


Saavuttuaan New Yorkiin O'Reilly soitti heti Felipe Alvaradolle ja
kertoi, miten nolosti hänen Kuban matkansa oli loppunut.

"Sitähän minä pelkäsin", vastasi tohtori. "Olipa onni, että
selviydyitte hengissä jupakasta."

"Mutta minä yritän heti uudestaan."

"Tietysti, mutta oletteko tuuminut, miten?"

"En vielä. Mutta ettekö tahtoisi puhua puolestani Kuban seuralle? Sehän
huolehtii aselähetyksistä kapinallisille, ja minä voisin ehkä päästä
saarelle lyöttäytymällä salakuljettajien sakkiin."

"Hm -- voisihan sitäkin ajatella." Alvarado oli hetkisen vaiti ja
jatkoi sitten: "Tulkaa tänään luokseni illalliselle, niin saamme
keskustella rauhassa. Ikävöin uutisia ja haluan mielelläni esittää
teidät eräälle vanhalle ystävälleni, joka on luvannut tulla
minua tervehtimään tänään. Norinen mielestäkin on asianne sangen
mielenkiintoinen."

"'Norinen'? Onko kysymyksessä oleva henkilö nainen?"

"Nainenpa hyvinkin ja päälle päätteeksi sangen harvinainen nainen.
Hän on uhrannut paljon asiamme hyväksi, ja minä toivon, että tulette
tuntemaan hänet."

"Kiitos, kiitos, mutta minulla ei ole muuttaa toista pukua ylleni, ja
näissä en oikein ilkeä esiintyä."

"Mitä vaatteista!" nauroi tohtori. "Oma pukuvarastoakin on sangen
puutteellinen, sillä olen jaellut tarvitseville maanmiehilleni kaikki,
mitä minulta on suinkin liiennyt. Illallinenkin, jonka tarjoan, on
sangen vaatimaton, sillä jokainen liika dollari menee samaa tietä kuin
liiat housunikin. Syömme vain vaatimattoman 'rakkauden aterian'. Tulkaa
sitten lyönnilleen kello seitsemän. Näkemiin."

"Vai on sinut pyydetty illalliselle, sinä onnen poika", sanoi Leslie
Branch, kun hän kuuli kutsusta. "Ja saatpa vielä kohdata erään
hyväntekeväisyyttä harjoittavan vanhan tädinkin! Ha, ha! Kenties hän
tarjoutuu ottamaan sinut ottopojakseen, jos oikein hyvin käy!"

"Toivon, että sinä tarjoutuisit lainaamaan minulle puhtaan paidan."

"Sepä tietty", myöntyi toinen heti. "Puetan sinut ainoaani, mutta
pidäkin sitä siististi. Varo kalvosimia -- vähinkin varomattomuus
lihalientä hörppiessäsi voi turmella meidän tulevaisuutemme.
Ymmärräthän, että tämän illallisen jälkeinen ateriamme voi olla vain
sen varassa, onko tämän paidan puhtaus moitteeton?" Branch avasi
matkalaukkunsa ja otti esille kubalaiseen sanomalehteen käärityn
jäykäksi silitetyn paidan. Hän katseli ihaillen sen valkoista
rintamusta ja mutisi: "Kaunis kappale, vai mitä?" Samassa hänet
tapasi peloittava yskänkohtaus, joka oli aivan tukehduttaa hänet.
Levähdettyään hetkisen hän jatkoi entiseen tapaan: "Sanon sinulle vielä
kerran juhlallisesti, että tämä tahraton rintamus on ainoa linnamme
ja varustuksemme tulevaisuuden varalle. Kustantajat ovat niin kirotun
turhanpäiväisiä, ja pieninkin tahra voisi turmella kaikki. Mutta
onneksi ovat tiedot Kuban sodasta sangen haluttuja, ja niitä minulla on
yllin kyllin: olen taistellut juoksuhaudoissa ja kuunnellut tykkien ja
kanisterien --"

"Kartessien, tarkoittanet?" nauroi O'Reilly.

"Aivan oikein. Mikäpä ne kaikki oudot nimet muistaa. Kirjoittelen
kaikki omasta päästäni, ja kun ainakin tiedän, miltä taistelun pitää
näyttää ja tuntua, olen varma, että jokainen uusi ajatus synnyttää heti
toisen. Sommittelen semmoisia sotakuvauksia, että lukijat tukehtuvat
jännityksestä. Ja kukapa voisi kirjoitelmiani valheeksikaan väittää?"

O'Reilly katsoi puhujaan hyväksyvästi. Kotimatkalla hän oli oppinut
pitämään Leslie Branchista, sillä hän oli huomannut, että tämän
luonteenlaatu oli kaikessa erikoisuudessaan sangen miellyttävä. Yleensä
oli Branch katkera, ärtyinen ja synkkä, mutta kun vastoinkäymiset
uhkasivat kokonaan nujertaa hänet, reipastui hän ihmeellisesti.
Näytti aivan siltä kuin uhkaavat onnettomuudet olisivat kiihoittaneet
hänet jonkinlaiseen vaistomaiseen automaattiseen toimintaan niiden
torjumiseksi. Kun ystävykset lähtivät Kubasta, oli heidän tilanteensa
kylläkin tukala; rahaa ei ollut ja tuo heikkorintainen Branch tiesi nyt
joutuvansa mahdollisimman sopimattomaan ilmanalaan, mutta päästyään
merelle oli hän unhottanut murjottamisensa ja hämmästytti kumppaniaan
taukoamattomalla hilpeydellään. O'Reilly oli nytkin aivan ymmällä:
hän ei päässyt selville, oliko miehen huolettomuus kylmää rohkeutta
vaiko toivotonta välinpitämättömyyttä. Mutta oli miten oli, vaikutus
oli sangen miellyttävä. Ja kun Leslie hyväntahtoisesti hymyillen
tarjosi hänelle puolet tuloista, jotka hän toivoi ansaitsevansa
sanomalehtikirjoituksillaan, lujittui O'Reillyn mieltymys häneen
hartaaksi ystävyydeksi. O'Reilly saattoi siten palata Kubaan heti
ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Mutta samalla Branchin huolettomuus
vaivasi häntä; sehän saattoi yhtä hyvin merkitä, että mies oli
sairaampi kuin hän tahtoi myöntääkään.

O'Reilly tuli tohtori Alvaradon luo jo hiukan ennen määräaikaa
saadakseen puhella tämän kanssa hetkisen kahden kesken.

"Olen ollut Enriquezin puheilla", kertoi hän tohtorille, "mutta hän
ei luvannut panna kortta ristiin puolestani. Hän sanoi tarjokkaita
olevan lukemattomia, ja kun vetosin Rosaan, kertoi hän, että Kubassa
on tuhansia naisia, joiden tilanne on aivan yhtä kurja, mikä voi olla
kylläkin totta, eipä sillä. Hän sanoi vielä, että nyt täytyi kaikkien
yksityisten harrastusten väistyä."

"Niinpä niin", myönteli tohtori. "Täällä kerrotaan hirveitä juttuja
kurjuudesta, jonka keskitysmääräykset ovat aiheuttaneet. Minä -- minä
en voi uskoa huhujen puhuvan totta."

"Totta joka sana", vastasi O'Reilly kiihkeästi, "ja sentähden minun
täytyy siekailematta palata sinne."

"Naisella, joka tulee luokseni tänään, on suuri vaikutusvalta
Enriqueziin -- muistattehan, että sanoin hänen uhranneen paljon asiamme
hyväksi. Kenties hän voi auttaa teitä."

"Pyydän teitä puhumaan puolestani. Kuka hän on?"

"Eräs sairaanhoitajatar vain --"

"Sairaanhoitajatar!" O'Reillyn silmät suurenivat. "Sairaanhoitajatar,
jolla on _rahoja_. Semmoisia en luullut olevankaan."

"En minäkään. Ne ovat vielä harvinaisempia kuin rikkaat lääkärit",
vastasi tohtori Alvarado. "Mutta sairaidenhoito on neiti Evansin
elämäntehtävä, näettekös. Hän on noita harvoja rikkaita naisia, joilla
on todelliset ihanteet ja jotka elävät niiden hyväksi."

"Hänellä on siis jokin 'harrastus'!" Johnnie ajatteli hengessään
pakanalähetystä, ja hänen mielenkiintonsa tohtori Alvaradon toista
vierasta kohtaan laimeni äkkiä. Hänen äänensävynsäkin oli ilmaissut
sen. Samassa ovikello kilahti, ja tohtori riensi avaamaan ehtimättä
vastata hänen huomautukseensa.

O'Reilly oli tavannut useita naisia, joilla oli ihanteensa,
elämäntehtävänsä ja päämääränsä, ja käsitys, jonka hän oli saanut
heistä, ei ollut lainkaan edullinen. Hän oli aina todennut, että
naiset, joilla oli jokin "elämäntehtävä", olivat sangen väsyttäviä.
Tämä tohtori Alvaradon tuttava oli harvinainen vain siinä suhteessa,
että elämäntehtävän valinta oli osunut tähän armeliaisuustyön
tavallista harvinaisempaan puoleen. Rikkaankin naisen ajanvietteenä
oli sairaidenhoito O'Reillyn mielestä kaikkea muuta kuin miellyttävää.
Neiti Evans oli varmaankin pitkä vanhanpuoleinen nainen ja litteä
kuin lauta, täynnä mahdottomia suunnitelmia kansan alempien kerrosten
valistamiseksi. O'Reilly oli varma, että hänen täytyisi kuunnella koko
ajan pitkiä selostuksia ja kuvauksia neidin työmailta, ja saisipa vielä
nuhteitakin välinpitämättömyydestään kärsiviä kohtaan. Johnnie oli
liian köyhä ollakseen armelias, ja hänellä oli tällä haavaa kylliksi
tekemistä omien asioiden selvittelyssä voidakseen välittää rahtuakaan
"syvien rivien" hädästä.

Tohtori Alvaradon vieras oli siis eräs neiti, mikä todennäköisesti
merkitsi, että hänellä oli suuret silmälasit ja kotona kissa.

Eteisestä kuuluva helähtelevä nauru keskeytti hänen mietteensä, ja
hetkistä myöhemmin tohtori Alvarado esitteli hänet eräälle nuorelle
naiselle, joka oli kaikkien hänen ennakkopäätelmiensä niin täydellinen
vastakohta, että O'Reilly aivan hämmentyi. Hän huomasi tuijottavansa
säihkyviin, harmaisiin silmiin, joiden katse oli miellyttävän rohkea,
ja tunsi kättään puristettavan melkein miehekkään lujasti. Tämä
täydellinen yllätys päättyi heti johtopäätökseen, että neiti Evans oli
melkein viehättävin olento mitä hän oli milloinkaan nähnyt, henkilö,
jonka seurassa ei kenenkään nuoren miehen voisi tulla ikävä. Jos neiti
Evansilla oli kissa, niin sen täytyi olla hienointa persialaista rotua,
jota kannatti pitää, päätteli Johnnie. Tyttö oli tuonut huoneeseen
sähköistä vilkkautta, raikkaan tuulahduksen, jota oli melkein mahdoton
kuvata. Silmät olivat hymyilevät ja nerokkaat, ja hampaat, jotka
näkyivät aina kun hän hymyili ystävällistä ja teeskentelemätöntä
hymyään, olivat terveet ja hohtavan valkoiset. Hänen koko olemuksensa
uhkui terveyttä ja nuoruuden hurmaavaa luontevuutta, niin ettei
O'Reilly voinut tehdä muuta kuin soperrellen ilmaista mielihyvänsä
esittelyn johdosta. Sisimmässään hän kirosi synkästi äskeiset hullut
mietteensä. Hän huomasi myöskin, miten suuresti kohtaus huvitti tohtori
Alvaradoa, ja se vain lisäsi hänen hämminkiään.

"Tohtori on kertonut minulle kaikki", sanoi neiti Evans Johnnielle
olkansa yli irroittaessaan käsineensä ja pienen pukevan hattunsa. "Olen
aivan menehtymäisilläni kiihkosta saada kuulla, mitä teille tapahtui
matkallanne."

"Samoin minäkin", tunnusti Alvarado. "Tehän tiedätte, että herra
O'Reilly on tavannut veljeni."

"Teidän miesten täytyy nyt puhella niin vapaasti kuin ei minua
olisikaan. En keskeytä paitsi kun huudan _vivas_ tahi _caramba_ tahi --
onko espanjan kielessä muita naisellisia huudahduksia?"

"Paljonkin", lausui Johnnie, "mutta minä koetan aina käyttää vain
englantilaisia voimasanoja."

Alvarado laski kätensä sydämellisesti neiti Evansin olkapäälle.
"O'Reilly, tämä tyttö on tehnyt Kuban hyväksi enemmän kuin kukaan
meistä. Vain lääketarpeisiin hän on jo uhrannut pienen omaisuuden."

"Noiden miesraukkojen täytyy aivan elää kiniinillä", huudahti tyttö.
"Jokaisen, joka on tohtinut leikkiin lähteä, täytyy saada mitä hän
tarvitsee, ja pillerien jakeleminen on aina ollut intohimoni."

"Ilveilkää te vain. Jospa kaikki olisivat yhtä uhrautuvaiset."

"Tuosta nyt ei kannata puhua", sanoi tyttö kiivaasti. "Kun se ei ollut
edes mikään uhraus. Ostin lääkkeet vain omaatuntoani rauhoittaakseni,
jos teidän nyt välttämättä täytyy tietää se, sillä hemmoittelen itseäni
aivan liiaksi. Tavallisesti menen aina kohtuuttomiin, mutta se on
minusta hauskaa, eikö teistäkin, herra O'Reilly?"

"Varmasti! Se on minunkin auttamaton vikani", vastasi Johnnie
muistellen samassa haikeudella neljää dollariaan, jotka olivat hänen
ja Leslie Branchin koko omaisuus, mutta hänestä oli päivänselvää,
että hänen täytyi myöntyä kaikkeen, mitä neiti Evans sattui sanomaan.
Ensimmäisellä ystävällisellä hymyllään oli tyttö voittanut hänen
jakamattoman suosionsa, ja luottaen tarkkaan huomiokykyynsä koetti
Johnnie nyt tehdä johtopäätöksiään. Neiti Evansin ikää hän ei voinut
arvata, sillä varakas ja tuhlaileva nainen voi pettää varmimmankin
silmän. Vanha hän ei ollut, siitä saattoi olla varma, ja Johnniesta
tuntui, että neiti Evans olisi empimättä ilmoittanut ikänsä, jos hän
olisi kehdannut kysyä. Eikä hän ollut kaunotarkaan, vaan jotakin
paljon parempaa; hän oli vilkas, luonnollinen ja mielenkiintoinen. Ja
se seikka, ettei hän ottanut elämäntehtävätään niin hirveän vakavalta
kannalta, osoitti hänen olevan tavallista järkevämpi nainen. Niin
hän olikin, Norine Evans oli erittäin järkevä ja turmeltumaton nuori
nainen, joka ihailtavalla tavalla osoitti, mitä puhtaat elämäntavat ja
terve henkinen elämä voivat aikaansaada. O'Reilly tuumi, että siinä oli
tyttö, joka osasi keittää teetä ja hoidella sairaita ja pelata pitkää
palloakin, jos niikseen tuli.

Neiti Evans oli myös sanansa veroinen: hän ei puuttunut keskusteluun
kertaakaan, kun tohtori Alvarado illallista syödessä otti puheeksi
Johnnien viimeiset seikkailut Kubassa, mutta tytön väsymätön
mielenkiinto aiheutti, että O'Reilly puhui enemmän hänelle kuin
tohtorille. Hän kuunteli koko ajan suurella osanotolla, ja O'Reilly
huomasi, että neiti Evans ymmärsi Kuban tilanteen yhtä hyvin ja
paremminkin kuin hän itse. Hänen kysymyksensä olivat järkeviä ja
asiallisia, joihin muutamiin O'Reillyn oli sangen vaikea vastata
tyydyttävästi. Tähän saakka oli Kubassa puhjennut kapina ollut Johnnien
mielestä vain joutavanpäiväinen, mutta sangen harmillinen selkkaus,
joka oli vaikuttanut sanomattoman haitallisesti hänen yksityisiin
asioihinsa, eikä hän ollut sen enempää pohtinut, kumpi riitapuoli oli
oikeassa. Mutta Norine Evans arvosteli asiaa heti paljon laajemmalta
näkökannalta. Kuban urhea nousu sortajiaan vastaan liikutti häntä
syvästi, ja kun noustiin illallispöydästä, hämmästytti hän toiset
sanattomiksi sanomalla:

"Olen päättänyt. Lähden sinne heti paikalla."

Alvarado tuijotti häneen hetkisen. "Mutta parahin --", alkoi hän.

"Älkää koettakokaan saada minua muuttamaan päätöstäni", keskeytti
Norine. "Olen jo kauan tuuminut asiaa, ja --"

"Mutta se on aivan mahdotonta", sanoi tohtori lujasti ja O'Reilly yhtyi
häneen.

"Havannaan tietysti pääsisitte", virkkoi viimemainittu, "mutta mitään
ette saisi nähdä."

"Aionkin mennä teidän mukananne suoraan kapinallisten luo."

"_Minun mukanani_!" O'Reillyn oli vaikea salata iloa, joka hänet
valtasi. "Enhän tiedä edes, sallitaanko minun lähteäkään."

"Kyllä, jos minä vaadin."

"Mistä saitte nyt tämän hullun päähänpiston, neiti Evans?" kysyi
tohtori Alvarado huolestuneesti.

"Se on juuri minun tapaistani", nauroi tyttö, "mutta todellisiakin
syitä on tuhansia. Ensinnäkin on pillerien jakeleminen mielityötäni,
ja tehän sanoitte äsken, ettei vallankumouksellisilla ole yhtään
sairaalaa, hoitajista puhumattakaan, ja --"

"Teemme minkä voimme niukoilla lääkevaroillamme."

"Tietenkin, mutta minä aion viedä mukanani tuntuvan varaston
kaikenlaisia lääkintätarpeita. Olen aivan tosissani, niin että älkää
nyt turhia vastustelko."

O'Reilly oli aivan varma, että tyttö tarkoitti täyttä totta;
vastustelut eivät hyödyttäneet mitään. Tuo säihkyväsilmäinen neiti
Evans, jonka posket olivat nyt helakanpunaiset, oli ilmeisesti henkilö,
joka oli tottunut aina saamaan tahtonsa perille.

"Päätöstänne ette voi pitää", sanoi O'Reilly vakavasti. "Matka on
tehtävä salakuljettajien mukana jollakin vanhalla, partaita myöten
lastatulla laivarämällä, jossa on miestä vaikka minkälaista, ja
espanjalaisten saarroslinjan läpi murtautuminen on sangen vaarallista.
Jos teidät vangittaisiin, kohdeltaisiin teitä samoin kuin meitä
muitakin."

"Hurmaavaa! Laskemme maihin pienillä venheillä jonakin pimeänä yönä, ja
ehkäpä saamme tapellakin!"

"No, otaksutaanpa, että pääsette onnellisesti maihin, entä sitten?
Saatte asua jossakin mökkirähjässä ilman ruoan muruakaan ja taistella
täiden, käärmeiden ja kärsimysten kanssa."

"Nyt en enää arvelekaan. Tohtori Alvarado on jo usein sanonut, että
syön liiaksi. Mökkejä ihannoin, ja syöpäläiset eivät ole ennenkään
välittäneet minusta."

Tohtori liikahti levottomasti. "Mutta tämähän on aivan mieletöntä!"
huudahti hän. "Jokin toinen nainen voisi tuon tehdä, mutta ette te. Te
olette -- suokaa minulle anteeksi -- mitä viehättävin nuori nainen, ja
siellä joudutte raakojen miesten pariin."

"On aivan turhaa koettaa peloitella minua. Tulen kyllä toimeen, ja
onhan herra O'Reilly luonani."

"Omaisenne eivät suostu", uskalsi O'Reilly huomauttaa, jolloin tyttö
purskahti nauruun.

"Minulla ei ole sellaisia, olen aivan orpo ja itsenäinen. Harva tyttö
on ollut niin onnellisessa asemassa, vai mitä? Mutta odottakaahan
hetkinen -- järjestän tämän asian minuutissa", ja hän hypähti
tuolistaan puhelimeen ja pyysi erään numeron.

"Enriquezin numero", huokaisi tohtori. "Enriquez ei henno kieltää
häneltä mitään."

"En huoli naista mukaani", kuiskasi O'Reilly kiukkuisesta
"Otaksutaanpa, että hän sairastuisi! Suuri Jumala, silloinhan minun
pitäisi _hoitaa_ häntä!" ja hän pyyhkäisi hien otsaltaan.

"Sitä ei tarvitse pelätä; hän ei sairastu. Todennäköisesti hoitaa
hän _teitä_ ja -- ja kaikkia tovereitanne. Pidätte siitä, ja ennen
pitkää te kaikki rakastutte häneen -- niinhän jokaisen käy -- ja
rupeatte tappelemaan keskenänne. Kas niin! Nyt hän on saanut Enriquezin
kynsiinsä. No, antaapa kuulua!"

Johnnieta värisytti suoruus, jolla neiti Evans esitti asiansa.
"Ymmärrättehän, että tahdon mennä itse katsomaan", kuului tämä
sanovan. "Jos tarvitsette lääkkeitä, niin ostan niitä tynnyreittäin,
ja järjestän käden käänteessä muutamia kenttäsairaaloita -- mitä?
-- lahjomistako? -- no, sanokaa vain sitä lahjomiseksi, jos teitä
huvittaa, mutta siitä voitte olla varma, että minä menen, ja sitäpaitsi
on herra O'Reilly vapaaehtoisesti tarjoutunut huolehtimaan minusta.
Ehdotukseni on aivan hurmannut hänet" -- neiti Evans nauraa hihitti
-- "ja sentähden teidän on sallittava hänen tulla mukaan." Sitten
seurasi hetken vaitiolo, jonka kuluessa miehet katsoivat toisiinsa
huolestuneesti.

"Hän ei näytä paljonkaan välittävän, mitä hän sanoo", mutisi O'Reilly.
"Enriquezin sijassa minä nolaisin hänet."

"Antakaa se kirjallisesti, olkaa niin kiltti", kuului neiti Evans
jatkavan. Sitten seurasi jälleen hetken hiljaisuus, jonka lopetti
huudahdus: "Oi, lukekaa se nyt heti, niin että saan kuulla, mitä olette
kirjoittanut, ja lähettäkää se viipymättä minulle. Olen parhaillaan
tohtori Alvaradon luona, joka on tässä vieressäni suunniltaan ilosta.
Niin hirveän paljon kiitoksia. Olette aina yhtä kiltti." Hän kääntyi
ystäviinsä päin kasvot riemusta säteillen. "Nyt teillä ei ole enää
mitään mukisemista. 'Kuban väliaikainen hallitus kutsuu New Yorkissa
olevan edustajansa välityksellä neiti Norine Evansin vierailemaan
päämajaansa Sierra de' -- kas kun en muista enää paikan nimeä -- 'ja
pitää suurena kunniana saada kohdella neiti Evansia vieraanaan niin
kauan kuin hän haluaa viipyä väliaikaisen hallituksen alueella. Olkoon
kaikille upseereille ja muille viranomaisille kunnia-asia huolehtia
hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.' Enriquez luki minulle
kaiken tämän, ja neljännestunnin kuluttua minulla on siitä mustaa
valkoisella. Juhlikaamme siis!"

Hän hypähti muutamin tanssiaskelin pöydän luo ja huudahti teekuppiaan
kilistäen: "Täyttäkää kupit, tohtori Mökötys! Juokaamme Kuban vapauden
malja."

Johnnie onnistui puristamaan esiin hymyn tapaisen, kun hän kohotti
kuppinsa.

"Juokaamme sitten holhoojantoimeni onneksi", sanoi hän. "Espanjalaiset
eivät siedä minua, ja nyt saan kubalaisetkin kimppuuni. Tulevaisuus on
todellakin lupaava."




XV.

SALAKULJETTAJAT.


Leslie Branch nukkui, kun O'Reilly tuli kotiin, mutta heräsi heti
kuullakseen tämän kiihkeätä kuvausta illallisesta.

"Olen aivan ymmälläni", sanoi Johnnie. "Tuo tyttö tuppautuu väkisellä
mukaani, enkä minä voi sille mitään."

"Sanot hänen olevan nuori, _kaunis_ ja -- _rikas_?" Leslie oli sangen
epäileväinen.

"Niin juuri."

"Hm! Tohtori Alvaradolla näyttää olevan hyvät juomat."

"Miten niin?"

"Miten niin! Sentähden, että olet aivan tolkuttomasti päissäsi. Eihän
minua nyt niin vain huiputeta. Rikkaat naiset ovat aina vanhoja ja
rumia."

"Mutta tämä on nuori ja viehättävä."

"Tietysti, tietysti", myönteli Branch rauhoittavasti. "Menehän nyt
nukkumaan, ja älä muistele häntä enää, niin olet kiltti poika! Aamulla
on kaikki jälleen hyvin. Kenties et ole tavannutkaan ketään naista."
Puhuja haukoitteli ja käänsi kylkeään.

"Älä ole aasi", huusi Johnnie kiukkuisesti. "Mitä ihmettä me tuolla
naisella teemme?"

"_Me_? Äläpäs tyrkytä häntä minulle. Mitäkö _sinä_ teet? Totuushan on
päivänselvä; tämä neiti Evans on rakastunut sinuun, ja sinä et tiedä
sitä. Hän näkee sinussa ihanteensa, mutta ellet huoli hänestä, niin
voinhan minä ottaa hänet. Nautin hänen lääkkeitään ja menen vaikka
naimisiin tuon vanhan orporaukan kanssa, jos hän on rikas."

O'Reilly nousi varhain seuraavana aamuna ja kiiruhti Kuban seuran
toimistoon toivoen voivansa todistaa herra Enriquezille, miten
mieletöntä oli antaa neiti Evansin saada tahtonsa perille tässä
asiassa. Nyt vallankin tuntui neiti Evansin vaatimus hänestä aivan
mahdottomalta, ja hän uskoi Enriquezin myöntyneen tytön pyyntöön vain
siitä luonnollisesta syystä, ettei hän kubalaisena voinut kieltää
mitään kauniilta naiselta. Mutta O'Reillyn kunnioitus neiti Evansin
tarmoa kohtaan kasvoi huomattavasti, kun hän perille saavuttuaan sai
kuulla, että tyttö oli ollut häntä vikkelämpi ja oli parhaillaan
Enriquezin puheilla. Johnnie odotteli levotonna, ja kun tyttö vihdoin
ilmestyi huoneeseen herra Enriquez vanavedessään, masentui hän
kokonaan, sillä kubalaisen kasvot aivan säteilivät ilosta.

"Kaikki on reilassa", huudahti neiti Evans nähdessään O'Reillyn. "En
antanut heille mitään rauhaa."

"Olette hyvin varhainen", sanoi O'Reilly. "En osannut odottaakaan --"

"Sanokaas muuta", keskeytti Enriquez. "Sitä intoa ja vauhtia! Aivanhan
tässä menee pyörälle päästään."

"Seuralla ei näyttänyt olevan varoja kustantaa uutta lähetystä,
minkätähden minusta tuntui olevan paikallaan tarjota apuani. Viikon
kuluttua olemme matkalla."

"Aivanko totta? Aiotteko siis -- lähteä?"

"Tietysti."

"Minun täytyy sanoa, että tämä tuli kuin taivaasta pudoten", puuttui
puheeseen Enriquez. "Rahapulamme on autettu, ja --"

"Olette molemmat järjiltänne", keskeytti Johnnie hermostuneesti.
"Kuba ei ole mikään sovelias paikka amerikkalaiselle tytölle. Vaaraa
joutua vangiksi sinne matkalla en niinkään pelkää, vaan kaikkia niitä
lukemattomia vaivoja ja kärsimyksiä, joista hän ei voi perillä säästyä,
ja sitä, että hän joutuu siellä tekemisiin kaikenlaatuisen väen kanssa."

Enriquez kohotti päätään. "Jokainen kubalainen tietää, kuka neiti Evans
on ja mistä saamme häntä kiittää. Teillä ei näytä olevan juuri suuria
käsityksiä ritarillisuudestamme, herrani."

"Siinä saitte!" riemuitsi Norine.

"Yritys on luonnollisesti vaarallinen", jatkoi Enriquez, "sillä
rannikoita vartioidaan tarkasti, mutta maihin päästyään hän on
luotettavien ystävien luona. Hän on leirissämme yhtä hyvässä turvassa
kuin kotonaan konsanaan."

"Älkää olko noin nyrpeä ja hermostunut", sanoi neiti Evans, "tahi
minä alan uskoa, että olette holhoojaksi syntynytkin. Karkoittakaa
nyt huono tuulenne ja koettakaa oppia minua sietämään. Nyt lähdette
mukaani kaupungille ja autatte minua hankkimaan kaikki, mitä kuumassa
ilmanalassa välttämättä tarvitaan."

Nyökäyttäen päätään Enriquezille hän pujotti kätensä O'Reillyn
kainaloon ja vei hänet mukanaan Johnnien hätääntyneistä vastalauseista
ja vakuutteluista huolimatta, ettei hän tiennyt tämän taivaallista,
mitä nuori nainen ylimalkaan mahtoi tarvita.

Neiti Evans piti hänet luonaan koko aamupäivän raahaten häntä
kaupasta toiseen ja antaen hänelle kannettavaksi lukemattoman
määrän paketteja, ja kun ostokset oli tehty, velvoitti hän Johnnien
tarjoamaan hänelle aamiaisen. Tyttö oli niin innostunut ja iloinen
heidän matkastaan, ettei Johnnie jaksanut murjottaa kauemmin, vaan
hänen kumppaninsa vastustamaton pirteys ja iloisuus tarttuivat pian
häneenkin. Ruoka maistui erinomaisesti, ja kun O'Reilly kääntyi kotiaan
kohti erottuaan neiti Evansista tämän asunnon edessä, täytyi hänen
kävellä, sillä hänellä ei ollut varaa ajaa raitiovaunulla. Osterit,
kananpoikasalaatti, ranskalaiset leivokset, jäätelö y.m. herkut olivat
tyhjentäneet hänen kukkaronsa viimeistä senttiä myöten.

Nyt seurasi muutamia päiviä kiihkeätä odotusta, joka pani O'Reillynkin
laisen rauhallisen miehen kovalle koetukselle. Hän ei kuullut Kuban
seuran hankkeista mitään, ja tämän epätietoisuuden tähden hän ei voinut
kiinnittää itseään mihinkään työhön. Leslie Branch ei myöskään saanut
vakinaista työtä, mutta kyhäyksiään myymällä hän ansaitsi sen verran,
ettei ystävysten tarvinnut nähdä nälkää. Mutta kevät oli kylmä, ja
hänen yskänsä paheni päivä päivältä. Samalla hänen hilpeytensä yhä
lisääntyi, niin että hänestä tuli mahdollisimman rattoisa toveri.
Johnnieta, joka oli alkanut yhä enemmän pitää hänestä, tämä aina vain
lisääntyvä hilpeys huolestutti, sillä hänestä näytti, että Branch oli
aivan haudan partaalla.

Eräänä iltana heille tuotiin vihdoin kirje, joka karkoitti kaikki
synkät mietteet. Enriquez käski heidän olla valmiit lähtemään Jersey
Citystä kello seitsemän seuraavana aamuna. Sinä yönä ei paljon nukuttu.

Odotellessaan aseman suuressa hallissa he näkivät Enriquezin tulevan
heitä kohti neiti Evans mukanaan. Tytön silmät säihkyivät iloa, ja hän
aivan hypähteli innostuksesta, ja Leslie Branch, joka näki hänet ensi
kerran, vihelsi hiljaa ja pitkään.

"Tyttöhän on kerrassaan häikäisevä!" huudahti hän. "Nuori jumalatar! Ja
minä onneton kun sanoin häntä 'vanhaksi orporaukaksi'."

Kun Norine tarttui lämpöisellä ja sydämellisellä otteellaan hänen
luisevaan, läpikuultavaan käteensä ja tervehti häntä ystävällisesti
hymyillen, oli Branch kokonaan voitettu. Hän koetti ilmaista ilonsa
tapaamisen johdosta mahdollisimman pyöristetyin lausein, mutta
hämmentyi jo alussa niin auttamattomasti, että Norine sanoi nauraen:

"Riittää jo, herra Branch. Urheat merirosvot eivät pidä pitkistä
puheista. Kohauttakaa vyötänne ja sanokaa: 'Halloo Norine!' niin olen
tyytyväinen. Aion sanoa teitä vain Leslieksi."

"Niin, ja oikein usein", kerjäsi tämä.

Sitten hän loi toisiin ylpeän silmäyksen, ikäänkuin hän olisi sanonut
jotakin erinomaisen sukkelaa. Näki kaikesta, että Norine Evans oli
voittanut hänet täydellisesti.

Enriquez esitteli seurueelle erään tuiman näköisen ja ryhdikkään
kubalaisen, majuri Ramoksen, jonka haltuun aselähetysretkikunnan johto
oli uskottu.

"Tehtäväni loppuu nyt", lausui Enriquez. "Majuri Ramos huolehtii
teistä, ja teidän täytyy ehdottomasti totella häntä. Älkää tehkö
kysymyksiä, sillä hän ei kuitenkaan vastaa. Luuletteko muutoin voivanne
seurata näitä ohjeita?"

"Varmasti en, enkä aio koettaakaan", vastasi Norine. "Olen aivan
räjähtämäisilläni uteliaisuudesta."

"Muistakaa, Ramos; ei sanaakaan."

"Olkaa huoleti", hymyili majuri.

"Hyvästi sitten ja onnea matkalle." Enriquez puristi jokaisen kättä ja
suuteli kunnioittavasti neiti Evansin siroja sonnia. "Rukoilen Jumalaa
varjelemaan teitä kaikista vaaroista, _señorita_, ja minä olen valvova,
että Kuba muistaa velkansa teille." Hänen mentyään seurasivat nuo kolme
amerikkalaista uutta opastaan asemalaiturille.

Majuri Ramos osoitti tietävänsä, miten määräyksiä noudatetaan, mutta
seurueen toisten jäsenten laita oli niin ja näin. Hän oli aivan
kuuro neiti Evansin kiihkeille pyynnöille saada tietää jotakin
retken suunnitelmista; hän ei sanonut edes minne oltiin matkalla,
missä retkikunnan toiset jäsenet tavattaisiin ja mistä satamasta
lähdettäisiin. Niin paljon hän kuitenkin sanoi, että vastapuolue
oli saanut vihiä yrityksestä ja oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin
toimenpiteisiin saadakseen sen raukeamaan, toimenpiteisiin, jotka
vaativat hänen puoleltaan mitä suurinta valppautta ja varovaisuutta.
Tämä luonnollisesti vain kiihoitti tytön uteliaisuutta, mutta hänen
viekkaimmatkaan kysymyksensä eivät voineet yllättää majuria, jonka
järkkymätön vaiteliaisuus oli suorastaan ihmeellinen. Kun Philadelphia,
Washington, Baltimore ja vihdoin Richmondkin oli sivuutettu, oli
neiti Evans toden totta aivan räjähtämäisillään, ja hänen molemmat
kumppaninsa osoittivat myöskin samanlaisia oireita.

Majuri Ramos ei ollut luonteeltaan mikään erikoisen hiljainen mies;
päinvastoin hän oli sangen puhelias kuten etelämaalainen ainakin
ja kauniin naisen seurassa ritarillisen kohtelias. Hän sanoikin
usein, että nuo tiukat määräykset, joita hänen täytyi ehdottomasti
totella, harmittivat häntä. Muutoin hän oli hauskin matkatoveri ja
jutteli vapaasti kaikista asioista auringon alla, paitsi retkikunnan
suunnitelmista. Hän oli tottunut "skruuvin" pelaaja ja koetti kaikin
tavoin ja kerrassaan ihailtavalla huomaavaisuudella huolehtia Norinen
mukavuudesta. Vasta kun juna lähestyi Charlestonia, sanoi hän vihdoin:

"Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Matkamme loppuu tähän: retkikunnan
muut jäsenet ovat jo täällä. Mutta te ette saa olla heitä
näkevinännekään ettekä antautua puheisiin kenenkään tuntemattoman
kanssa, sillä ystävämme ovat tiukan silmälläpidon alaiset. Espanjan
lähettilään salapoliisit ja Yhdysvaltojen sotilasasiamiehet ovat täällä
mahdollisimman varuillaan. Pieninkin erehdys voi turmella kaikki."

"Vakoojiako! Oi, taivas!" huudahti neiti Evans.

"Paikalliset viranomaiset aikovat pysähdyttää laivamme, kun lähdemme,
minkätähden meidän pitää olla varovaiset."

Hotelli, johon majuri Ramos opasti vieraansa, oli jo ennestään melkein
täynnä, ja lämpiö, jossa näkyi istuvan paljon kubalaisia jutellen
ja poltellen, oli aivan harmaa tupakansavusta. Kun majuri astui
huoneeseen, katsahtivat kaikki häneen uteliaasti ja mielenkiinnolla
ja alkoivat sitten tarkastella hänen seuruettaan melkeinpä julkean
arvostelevasti. Varsinkin neiti Evans joutui useamman kuin yhden
ihailevan katseen maalitauluksi.

Kuban savukkeiden tuttu tuoksu ja espanjankielinen keskustelu saivat
O'Reillyn sydämen kiivaasti sykkimään. Hän käsitti, rinnassaan
omituinen sykähdys, että nuo vilkkaat tummakasvoiset miehet olivat
nyt hänen ystäviään, ja nuo siellä täällä istuskelevat valppaat
amerikkalaiset hänen vihollisiaan, vakoojia, joista Ramos oli puhunut.
Viimemainittuja oli ainakin parikymmentä ja heidät erotti joukosta
helposti, ja pian kävi ilmi, että hekin tunsivat suurta mielenkiintoa
vastatulleita kohtaan, sillä he koettivat kaikin mokomin rakennella
tuttavuutta.

Norine Evansista oli tämä kaikki äärettömän hauskaa. Herättämänsä
huomio huvitti häntä suuresti ja hän melkein loukkaantui, kun
O'Reilly uhkasi muurata silmät kiinni eräältä erikoisen tunkeilevalta
miekkoselta lopettaen siten Norinen huvin.

Kubalaiset ovat aina tavallisen levotonta väkeä, mutta huoneessa
vallitseva mieliala oli nyt tavallista hermostuneempi. Miehet istuivat
suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä päät toisissaan kiinni kuiskutellen
ja poltellen kiihkeästi ja katsahtivat välistä uhkaavasti johonkin
salapoliisiin, joka kävi kovin uteliaaksi. Jännitys tuntui lisääntyvän
joka hetki.

Kaupungille oli levinnyt huhu, että joukko aseiden salakuljettajia
oleili paikkakunnalla, ja uteliaat ihmiset vaelsivat joukoittain
rantaan katsomaan erästä suurta valtamerihinaajalaivaa, joka oli
pujahtanut satamaan edellisenä iltana. Laiva oli _Dauntless_
("peloton"), kuuluisin Kuban saarroslinjan murtaja, ja kun saatiin
kuulla, että itse O'Brien, "dynamiitti-Jonne", oli komentosillalla,
kiihtyi uteliaisuus joka hetki. Charlestonin asukkaat tunsivat
tarkoin tuon pelätyn merikarhun kaikki urotyöt, ja heidän jakamaton
myötätuntonsa oli luonnollisesti hänen ja sen asian puolella, jota
hän palveli; sentähden olivatkin kaikki sangen alakuloiset, kun
tullikutterin huomattiin ankkuroineen aivan aluksen läheisyyteen.
_Dauntless_ oli kaikesta päättäen valmis lähtemään, höyrynpaine
oli kyllin suuri, ja kaikki näytti olevan reilassa, mutta olihan
aivan mahdotonta, että "dynamiitti-Jonne" voisi ottaa lastin ja
matkustajat laivaan aivan tuon tullikutterin nenän edessä. Muutamat
väittivät aivan varmasti tietävänsä, että _Dauntless_ aikoi ajaa
kutterin muitta mutkitta upoksiin, ja olipa eräs iltalehtikin kuullut
kerrottavan samaa, koska siinä oli ankara varoitus olla ryhtymättä
mihinkään semmoisiin hullutuksiin. Samassa yhteydessä kerrottiin, että
Charlestonin edustalla oli kolmen penikulman päässä eräs espanjalainen
risteilijä vaanimassa.

Tämä sai koko Charlestonin liikkeelle, ja kubalaiset isänmaanystävät,
jotka huomasivat joutuneensa yhtäkkiä kaikkien huomion esineeksi,
hermostuivat entistä enemmän. Kuiskailut muuttuivat yhä
salaperäisemmiksi ja tupakankäyttö kiihtyi kiihtymistään, samalla kuin
salapoliisien valppaus kasvoi kiusallisesti.

O'Reillyn ja hänen kahden kumppaninsa mielestä oli yritys jo rauennut.
Jonkin erehdyksen tahi laiminlyönnin tähden oli suunnitelmista saatu
vihiä, ja kaikki oli mennyt myttyyn. Näiden kubalaisten pahin vikahan
olikin, etteivät he voineet salata mitään. Branch asteli edestakaisin
kuin ärsytetty leijona, ja O'Reilly oli raivoissaan. Koko seurueesta
säilytti vain majuri Ramos entisen hilpeytensä; hän oli koko illan
neiti Evansin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan vallitsevaa
alakuloisuutta ja jännitystä.

Seuraavana iltana saatiin sana olla valmiit ja kooten vähät tavaransa
alkoivat retkikunnan jäsenet poistua hotellista pienemmissä ryhmissä
valppaat vakoojat tietysti kintereillään.

Kun nuo kolme amerikkalaista olivat valmiit lähtemään, kuiskasi Norine:
"Kuulkaa! Kaikki on hyvin. Me emme matkustakaan _Dauntless'illa_; se on
täällä vain näön vuoksi ja johtamassa vakoojat harhaan."

"Oletteko aivan varma?" O'Reilly katsahti tyttöön nopeasti.

"Majuri Ramos on itse levittänyt kaikki nuo kaupungilla kiertelevät
huhut, joista mainittiin lehdissäkin; kaikella on tarkoituksensa. Enhän
luvannut tästä kertoa kenellekään, mutta en voi sille mitään, että
pidin välttämättömänä ilmoittaa teille asiasta. Saattepa nähdä, että
kaikki käy hyvin."

Leslie Branch pudisti synkästi päätään. "Tehän voitte kyllä iloita,
mutta minun laitani on toisin", mutisi hän. "Retkemme loppuu varmasti
siten, että meidät siepataan kiinni, ja silloin on loppuni tullut.
Minun laiseni huonokeuhkoisen miehen tarvitsee olla vain viikon
kosteassa kopissa ja --"

O'Reilly, jonka pahatuuli oli hävinnyt kuin taikavoimalla, taputti
häntä sydämellisesti olkapäälle sanoen: "Onnittelen! Voit jo paljon
paremmin."

"Huonommin kuin milloinkaan", valitti toinen.

"Mitä joutavia! Kun pääsemme Kubaan, on yskäsi mennyttä."

Ramos vei kumppaninsa rautatieasemalle ja sijoitti heidät erään etelään
päin lähtevän junan viimeiseen vaunuun, johon retkikunnan toisetkin
jäsenet olivat asettuneet. Eräs urkkija aikoi tunkeutua vaunuun heidän
jäljessään, mutta vaunun jarrumies löi oven kiinni hänen nenänsä edessä
sanoen:

"Tänne ette voi tulla; tämä vaunu on varattu jollekin huvimatkueelle.
Ketäkö? Kreikkalaisia tahi armeenialaisia, luulisin."

Toisilla urkkijoilla oli yhtä huono menestys, eikä vaunuun päästetty
koko matkalla ketään sivullisia. Kun juna lähti liikkeelle, hengähtivät
kaikki helpotuksesta ja pian oli vilkas ja vapaa keskustelu käynnissä.

Iltaa seurasi yö ja juna kiiti aina vain yhtä huimaa vauhtia eteenpäin
kenenkään joukkueesta voimatta aavistaakaan, minne heitä vietiin.
Puoliyön vaiheilla huomasivat valveillaolijat, että juna oli pysähtynyt
synkkään metsään jollekin lastausvaihteelle, ja kun juna lähti jälleen
liikkeelle, ei heidän vaununsa liikahtanutkaan. Kepponen selvisi heti:
myöhäiseen aikaan katsoen oli melkein todennäköistä, ettei junassa
kukaan huomannut yhden vaunun jääneen taipaleelle.

Hetken oli kaikki hiljaista; sitten ilmestyi eräältä sivuraiteelta
pimeä veturi äänettömästi kuin aave, kytkimet kiinnitettiin ja pian
kiiti "huvimatkue" nopeinta vauhtia parinkymmenen penikulman päässä
olevaa rannikkoa kohti.

"Mitäs tästä tuumitte?" kysyi majuri Ramos nauraen kolmelta
suojatiltaan. "Kuvitelkaapa noiden urkkijoiden tunteita, kun he
huomaavat petoksen. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että he hierovat
silmiään kauan ja lujasti."

Neiti Evans aivan hypähti innosta ja taputti käsiään.

"Teillä täytyy olla mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", hymyili
O'Reilly, ja kubalainen nyökäytti myöntävästi päätään.

"Semmoiset ovat välttämättömiä", sanoi hän. "Kiinnitin aivan
tarkoituksella charlestonilaisten huomion meihin, ja sillä aikaa
laivamme lastasi kaikessa rauhassa. Nyt se on valmis ja odottaa vain
meitä lähteäkseen matkalle. Päivän koittaessa meidän pitäisi jo
olla kaukana Amerikan rantaviivalta. _Dauntless_ nostaa ankkurinsa
suunnilleen yhtäaikaa ja laskee täydellä höyryllä pohjoiseen päin
toivoakseni kaikki tullikutterit kintereillään."

Yön pimeimmällä hetkellä juna pysähtyi erään joen yli vievälle
sillalle, jonka alla pienenpuoleisen höyrylaivan ääriviivat
häämöttivät. _Fair play'n_ ("reilu peli") miehistö oli valveilla ja oli
laittanut kaikki kuntoon. Vastasaapuneet kiiruhtivat laivaan, ja puolen
tunnin kuluttua oltiin matkalla ulos merelle.

Kun nousevan päivän kajastus karkoitti pimeyden, täytyi vauhtia lisätä
turvallisuuden takia, ja tuo vanha ja ruosteinen laiva kiiti eteenpäin
niin nopeasti kuin sen koneista suinkin irti sai. Kolmen penikulman
levyisestä rantavyöhykkeestä selvittiin onnellisesti, ja sitten
käännettiin kokka etelään. Ulappa oli aivan autio niin kauas kuin silmä
kantoi, eikä taivaanrannallakaan näkynyt ainoaakaan savupatsasta.

Yö oli ollut sangen rasittava, ja kun idässä oleva ranta oli häipynyt
aaltoihin, alkoivat miehet ajatella lepoa. Kannella tarjottiin
vaatimaton aamiainen, jonka jälkeen kaikki, paitsi laivamiehistö,
heittäytyivät pitkäkseen, onnellisimmat varaamiensa hyttien vuoteille
ja toiset mikä minnekin.

Johnnie O'Reilly oli liian jännittynyt voidakseen nukkua.
Hengessään hän jo katseli iltaruskon purppurassa uinailevia Kuban
kukkuloita, tunsi kapeiden katujen tulisen keskipäivähelteen,
hengitti mangrove-soiden suloista, mutta myrkyllistä tuoksua, ja
kuuli korvissaan korkeiden, ylevien palmujen ikuisen huminan.
Kuinka sanomattomasti hän oli tuota kaikkea ikävöinyt, ja miten nuo
lukemattomat viivytykset olivat saattaneetkaan häntä raivostuttaa! Hän
oli kokonaan Kuban lumoissa, ja hän tiesi, ettei hän voisi olla missään
muualla onnellinen.

Miten helpolta oli paluu tuntunutkaan silloin kun hän oli sanonut
jäähyväiset Rosalle! Tämän pelastaminen oli hänen mielestään ollut
silloin maailman yksinkertaisin asia. Mutta päivät olivat pidenneet
viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä hän ollut vielä kyennyt tekemään
mitään. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että hän oli koettanut
kaikkensa; hän ei ollut levähtänyt hetkeäkään saatuaan Rosan kirjeen.
Hänen lemmittynsä vainoojat olivat jo kerran pyörtäneet hänet takaisin,
mutta tällä kerralla ei paluu tulisi kysymykseenkään -- ennen hän
ampuisi kuulan otsaansa tahi menehtyisi johonkin vankityrmään.

O'Reilly oli niellyt katkeran palansa kuin mies -- alakuloisuudestaan
huolimatta hän oli pysynyt tyynenä; mutta nyt, kun potkurin jokainen
kierros kiidätti häntä lähemmäksi hänen kiihkeimpien toiveidensa
päämäärää, valtasi hänet sanomaton riemuntunne, jota hän tuskin jaksoi
hillitä. Hänen valtimonsa löi voimakkaasti ja hänen rintansa paisui
ilosta. Nukkuako? Se oli niitä varten, jotka uskalsivat vain henkensä
Kuban puolesta. Nälkäkö? Mikään ruoka ei voinut tyydyttää isoavaa
henkeä. Levätäkö? Hän ei lepäisi, ennenkuin hän pitelisi Rosa Varonaa
sylissään. Tämä vanha, ruostunut laivarämäkin tuntui juuttuneen
paikalleen, niin hidas oli sen vauhti hänen mielestään.

Norine Evansin hengästynyt huudahdus katkaisi hänen mietteensä.

"Oh, kuinka jännittävää tämä on! Tuolla laitetaan tykkiä juuri kokoon,
niin että voimme taistella, jos niin tarvitaan."

"Ettekö ala nyt toivoa, että olisitte jäänyt kotiin?" hymyili O'Reilly.

"Herra hyvästi hallitkoon, en! Nyt elän oikeata elämää. Olin aivan
kuolla uteliaisuudesta, kunnes sain majuri Ramoksen puhumaan."

"Hm! Onnistuitte lopultakin. Hän näkyy olevan täysin voitettu."

"Sitä -- sitä minäkin pelkään", myönsi tyttö naurahtaen. "Luulisi
melkein, ettei hän ole milloinkaan ennen nähnyt naisia. Hän on hyvin --
kiihkeä."

"Käytöksestänne päättäen ette pidä minua enää holhoojananne eikä
minään. Olette keimaillut koko ajan aivan hirvittävästi."

"Hiukan joka tapauksessa; tahdoin vain saada selville, mitä oli
tekeillä. Ja minä -- onnistuin."

"Todellakin."

"Mutta hauskuuttani minä en anna hänen turmella, vai mitä? En
tietenkään. Ja sentähden minä jäähdyttelin hänet äkkiä. Kerroin hänelle
teistä -- tahi oikeammin meistä."

O'Reilly hämmästyi. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Ettehän vain suutu, lupaattehan? Kun hän alkoi käydä runolliseksi,
sanoin minä, että hän oli ilmestynyt näköpiiriini liian myöhään.
Tunnustin hänelle, että olin rakastunut erääseen toiseen -- teihin."
Kuulijan kavahtaessa ihmeissään pari askelta taaksepäin, neiti Evans
lisäsi nopeasti: "Oi, älkää pelästykö, eihän se ole puoleksikaan --"

"Niin ette varmastikaan sanonut. Ilveilette vain", änkytti Johnnie.

"En suinkaan. Ajattelin, että se masentaisi hänen intoaan, mutta
mitä vielä. Silloin valehtelin oikein roimasti ja sanoin, että te ja
minä olimme kihloissa." Puhuja nauraa hihitti ja oli näköjään hyvin
tyytyväinen itseensä.

"Kihloissa? Mennäksemme _naimisiin_?"

"Niin juuri. Eiväthän ihmiset mene kihloihin mennäkseen -- mennäkseen
vaikkapa kalastamaan, vai mitä? Minun täytyi sanoa hänelle jotakin,
sillä hän oli jo aivan kuin kuumeessa. Ellei hän olisi tullut
järkiinsä, olisin sanonut hänelle, että olimme salaisesti naimisissa."

"Teistä tuo saattaa olla kylläkin sukkelaa", sanoi nuori mies jäykästi,
"mutta minusta ei."

"Älkää nyt olko noin synkän näköinen. Tiedättehän, etten tarkoita
kaikella tällä kerrassaan mitään." Kujeileva ilme katosi tytön
kasvoilta ja hän jatkoi vakavasti: "Tohtori Alvarado kertoi tarinanne,
joka on minusta aivan ihmeellinen. Jos sallitte, niin autan teitä
löytämään pienen Rosa-poloisenne. Kun äsken tulin luoksenne, niin
muistelitte häntä, eikö niin?" Johnnie nyökäytti päätään. "Ettekö --
ettekö tahtoisi kertoa minulle hänestä -- puhella kanssani hänestä?"

O'Reillyn ääni oli sortunut ja värähteli, kun hän vastasi: "En tohdi
oikein luottaa lujuuteeni, sillä olen niin peloissani. Hän on niin
nuori, suloinen ja kaunis -- ja maassa raivoaa julma sota -- minua
melkein kauhistuttaa ajatellakin --"

Norine näki kumppaninsa poskien hitaasti kalpenevan, hymyilevän katseen
synkistyvän ja laitaan nojaavan ruskean ja jäntevän käden puristuvan
nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. Aivan tietämättään hän laski
kätensä O'Reillyn kädelle.

"Älkää antako surulle valtaa", sanoi hän lempeästi. "Jos hänen
turvallisuutensa olisi rahalla ostettavissa, niin on koko omaisuuteni
käytettävänänne. Mutta olemalla urhoollinen, uskollinen ja
kärsivällinen olette löytävä hänet. Ja minä olen varma, ettei teiltä
puutu hyvää tahtoa. Kesken kaiken pyydän, ettette muistelisi äskeisiä
höpsytyksiäni; sellainen on juuri minun tapaistani. Tunnen itseni ensi
kerran oikein vapaaksi, näettekös, ja se on noussut päähäni."




XVI.

PALMUJEN SIIMEKSESSÄ.


Yö oli pimeä ja lämmin. Ohut sumuvaippa himmensi tähtien valon, ja
vain avomeren fosforihohteessa kykenivät _Fair Play'n_ matkustajat
toteamaan, että taivaanrannassa häämöttävä tumma juova oli maata. Itse
laiva oli vain pimeydessä hiipivä tumma pilkku, eikä sen olemassaoloa
ilmaissut mikään muu kuin fosforoidun veden pärske keulassa ja
perässä. Oli annettu mitä ankarimmat määräykset, ettei savukettakaan
saanut sytyttää, ja kannelle ryhmittyneet miehet tottelivat auliisti,
sillä vain pari yötä sitten oli _Fair Play_, kaikista varokeinoista
huolimatta, ollut pistää nokkansa suoraan herhiläispesään ja sai
kiittää pelastuksestaan vain pimeyttä ja suurta nopeuttaan.

Oli päästy noin parin penikulman päähän edeltäpäin sovitusta
maihinnousupaikasta, kun yhtäkkiä jonkun espanjalaisen
vartijaristeilijän valonheittäjän häikäisevän kirkas valokeila halkaisi
pimeän yön, ja kuin työssään yllätetty varas _Fair Play_ käänsi
kokkansa merelle eikä pysähtynyt ennenkuin Bahama-saaristossa.

Nyt se hiipi takaisin, mutta kulki hiukan kauemmaksi länteen. Majuri
Ramos oli kapteenin luona komentosillalla, ja pari miestä luotasi
taukoamatta, sillä oltiin matalikkojen lähellä. Kun väylä alkoi
arveluttavasti mataloitua käski kapteeni pysähdyttää koneet, ja laiva
pysähtyi vähitellen keinuen hiljaa mainingeissa. Leslie Branchin yskä
kuului selvästi hiljaisuudessa.

"On vaarallista mennä lähemmäksi riuttojen takia", selitti O'Reilly
kumppanilleen.

"Olen kuulevinani jotakin pauhua", huomautti Norine, "mutta ehkä
korvani vain humisevat."

"Niin luultavasti", sanoi Branch. "Olen ihan jäykkä pelosta, sillä en
pidä riutoista lainkaan. Onkohan näissä vesissä haikalojakin?"

"Viljalti."

"No, onpa edes hyvä, että olen näin laiha", mutisi Leslie.

Majuri Ramos sanoi matalalla äänellä pimeältä komentosillalta, että
oli miehitettävä venhe ja mentävä tiedustelemaan, mistä voisi päästä
riuttojen toiselle puolelle. Ennenkuin hän kerkesi sanoa sanottavansa
loppuun, oli O'Reilly tarjoutunut lähtemään.

Kymmentä minuuttia myöhemmin istui hän erään laivavenheen peräsimessä
ohjaten eteenpäin. _Fair Play_ häipyi pimeään jo sadan kyynärän päässä,
mutta ohjaten suoraan edessä häämöttävää tummaa juovaa kohti hän
soudatti ainakin puoli penikulmaa, ennenkuin käski miesten lepuuttaa
airojaan. Hiljainen kohina kantautui heidän kuuluviinsa; riutat olivat
lähellä.

Tuuli oli tyyntynyt auringon laskussa, ja vain pitkät, leppoisat
mainingit panivat meren tyynenä päilyvän pinnan kohoilemaan, mutta
pienen venheen päästyä hiukan edemmäksi koveni kohina arveluttavasti,
ja pian osoitti valkoinen vaahtojuova, missä koralliriuttojen hampaat
ulottuivat pintaan saakka.

Pitkä ja vaivalloinen työ oli edessä; aika kiirehtijä O'Reilly alkoi
risteillä vaahtojuovan ulkopuolella tutkien joka sopukan ja yllyttäen
miehiään ponnistelemaan väsymättä. Tämä aukon etsiminen oli vaarallista
työtä, ja vaara tulla huomatuksi suureni joka hetki.

Soudettiin penikulma -- toinen, miehistä tuntui kuin niitä olisi ollut
kymmenen, ja vihdoin näkyi leveä juova tyyntä vettä fosforihohteisen
vaahdon keskellä. O'Reilly tutki paikan nopeasti ja sitten lähdettiin
paluumatkalle. Kun oli päästy niin kauas, että arveltiin laivan olevan
lähellä, sytytettiin lyhty, jota O'Reilly heilautti takin liepeen
suojassa merelle päin. Hetkisen kuluttua näkyi pimeältä ulapalta
vähäinen punertava piste kadoten samassa, ja O'Reilly ohjasi purtensa
suoraan laivalle.

He pääsivät pian perille, ja parin minuutin kuluttua laski _Fair Play_
vakaasti ja varmasti riutan poikki vievää väylää kohti. Sillä aikaa
alkoi kannella kuumeinen työ; lastihuoneista nosteltiin ampumatarve-
ja lääkeainelaatikoita, keulaan sijoitettu tykki purettiin nopeasti ja
kaikki laivavenheet, joita oli useampia, heilautettiin kannattimistaan
laidan ulkopuolelle, niin että _Fair Piay'n_ pysähtyessä mahdollisimman
lähelle rantaa kaikki oli valmista.

Retkikunnan jäsenet olivat enimmäkseen nuoria liikemiehiä,
sikaarinvalmistajia ja keveämpien ammattien harjoittajia, niin että
vain harvat olivat tottuneet raskaampaan ruumiilliseen työhön,
mutta siitä huolimatta raatoivat kaikki innolla ja väsymättä, ja
komentosillalta tähysteltiin koko ajan valppaasti ja herkeämättä.

O'Reilly ohjasi ensimmäisen lastin riutan sisäpuolelle, ja purki sen
loivasti viettävälle hiekkarannalle. Kukaan ei näyttänyt oikein varmaan
tietävän, kuuluiko rannikko Kuban mannermaahan vai oliko jouduttu
jollekin pienemmälle saarelle, mutta kun lähempiin tutkimuksiin ei
ollut aikaa, ei valinnan varaa ollut. Miehet hyppäsivät veteen ja
kiidättivät laatikot rannalle niin kauas, että ne olivat turvassa
nousuvedeltä. Työ sujui kuumeisella kiireellä ja kummaltakin puolelta
kuului pimeydestä vedenloisketta, joka ilmaisi toisten venheiden olevan
yhtä kovassa touhussa.

Johnnie lähti viemään jo toista lastia, ennenkuin viimeinen venhe oli
ehtinyt lähteä ensimmäiselle retkelleen, ja niin jatkui työ taukoamatta
useita tunteja. Pari venhettä eksyi pimeässä koralliriutalle, ja
miesten täytyi purkaa lasti riutan harjan vaahtoryöppyyn, josta he
toivoivat voivansa korjata tavarat päivän valjettua. Kaikki kastuivat
ihoa myöten, hikiset selät höyrysivät, ja miehet, jotka olivat
ponnistelleet airoissa, niin että kädet olivat verillä, kiroilivat ja
sadattelivat väsymystään. Mutta minuuttiakaan ei laiskoiteltu; lopen
uupuneet heittäytyivät hietikolle pitkäkseen ja levähtivät, kunnes
jaksoivat jälleen ryhtyä työhönsä.

Aamu alkoi sarastaa, kun viimeinen venhe irtausi laivan kyljestä, ja
päästäen käheän, mutta riemuitsevan puhalluksen _Fair Play_ käänsi
kokkansa merelle ja häipyi pian näkyvistä. Se oli tehnyt tehtävänsä.

O'Reilly kantoi Norine Evansin rannalle, ja kun tyttö laski jalkansa
Kuban hiekalle, kietaisi hän kätensä Johnnien kaulaan huudahtaen:

"Vedimme heitä nenästä, Johnnie! Mutta ellei sinua olisi ollut, niin
olisimme palanneet tyhjin toimin; kapteeni pelkäsi noita riuttoja."

"Samoin oli minunkin laitani", huokaisi Johnnie väsyneesti. "Nyt meidän
on vain varottava, etteivät rannikkovartijat huomaa mitään."

Aamun kirkastuessa huomattiin, että retkikuntaa oli suosinut todellakin
erinomainen onni, sillä he olivat Kuban mantereella, ja paikkaa
suojaava yhtenäinen koralliriutta ulottui itään ja länteen niin kauas
kuin silmä kantoi. Maihinnousupaikan tarkasta asemasta kartalla ei
oltu vielä oikein selvillä, sillä rannan tiheä viidakko esti näkemästä
kauemmaksi sisämaahan, mutta se ei ketään huolettanut. Miesten voimat
alkoivat olla lopussa, mutta majuri Ramos ei antanut kenenkään levätä,
ennenkuin koko kallis tavaravarasto oli kätketty pensaikkoon. Sitten
hän avautti pari laatikkoa ja jakeli miehille aseet.

Äkkiä huusi tähystäjä, että itäpuolella olevan niemen takaa näkyi
savua, jolloin jokainen kiirehti piiloon; pensaikossa maaten tuo pieni
joukko sitten katseli, kun eräs espanjalainen risteilijä hiipi ohi
vajaan penikulman päässä vaahtojuovan ulkopuolella.

Neiti Evans, O'Reilly ja Branch pureskelivat parhaillaan merikorppuja
aamiaisekseen, kun majuri Ramos tuli heidän luoksensa. Hän ei ollut
enää sama moitteettoman hieno herrasmies kuin ennen; hän oli avojaloin,
vaatteet olivat repeytyneet, meriveden turmelemat housut oli kääritty
polvien yläpuolelle, ja vyöllä heilahteleva suuri revolveri ja rinnan
yli risteilevät ammusvyöt tekivät hänet peloittavan julman näköiseksi.
Aina siitä lähtien kun Norine oli niin säälimättömästi murskannut
hänen lemmenhaaveensa, oli majuri kohdellut sekä häntä että O'Reillyä
kohteliaasti, mutta jäykän arvokkaasti. Hän kääntyi nyt O'Reillyn
puoleen sanoen:

"Sanansaattajani ovat juuri lähdössä kenraali Gomezin päämajaan
pyytämään, että joukko kuormahevosia ja vahva vartiosto lähetettäisiin
noutamaan tuomamme tavarat. Täällä uhkaavat meitä monet vaarat, niin
että kenties haluatte lähteä sanansaattajien mukaan."

O'Reilly oli heti valmis, mutta muistaen tytön hän sanoi epäröiden:

"Pelkään, että matka on liian rasittava neiti Evansille."

"Älä höpsi! Minä jaksan kyllä", huudahti Norine ja oli todellakin sen
näköinen mukavassa kävelypuvussaan ja tukevissa saappaissaan.

Branch oli ainoa, joka kieltäytyi. Hän vannoi olevansa liian heikko
kyetäkseen liikkumaan paikaltaankaan. Jos oli toivon hiventäkään
päästä ratsastaen sisämaahan, niin hän odottaisi tilaisuutta
rauhallisesti antautuen siten vaaraan joutua milloin hyvänsä taisteluun
espanjalaisten rannikkovartijain kanssa.

Muutamassa minuutissa oli O'Reilly pannut reppuun, mitä matkalla
välttämättä tarvittiin, ja Norine seurasi puuhaa masentunein mielin.

"Enkö saa ottaa mitään vaatteita mukaani?" kysyi hän hätääntyneesti.
"En voi elää, ellen saa vaihtaa alusvaatteita."

"Siihen täytyy tottua", sanoi Johnnie. "Vallankumouksellinen, jolla on
kaksi paitaa, on rikas. Muutamilla ei ole ainoatakaan."

"Sadehan voi yllättää meidät, vai mitä?"

"Melkein varmasti."

Norine mietti hetkisen ja purskahti sitten nauruun. "Sepä mahtaa tuntua
hupaiselta", sanoi hän.

Majuri Ramoksen valitsemat kolme sanansaattajaa tunsivat seutua jonkun
verran. He olivat epäilemättä urhoollisia miehiä ja hyviä tappelijoita,
mutta uutuuttaan kiiltävistä aseistaan huolimatta he olivat vielä
vähemmän sotilaan näköiset kuin heidän majurinsa. Kaikki olivat
samassa asussa kuin New Yorkista lähtiessä, olipa eräällä viimeisen
muodin mukainen hienon hieno huopahattukin ja ruskeat ohutpohjaiset
nauhakengät. Norine Evansin mielestä oli heidän pieni viisihenkinen
seurueensa kuitenkin erittäin sotaisen näköinen viidakon helmaan
häipyessään.

Ensimmäiset viisi penikulmaa olivat vaikeimmat, sillä seutu oli
suoperäinen ja viidakon matala pensaikko oli melkein läpitunkematon,
mutta sitten varvikko harveni ja viidakko muuttui vähitellen ihanaksi
palmumetsäksi, josta hetkisen kuluttua tultiin vehmasta ruohoa
kasvavalle, aukealle tasangolle. Yhdeksän vaiheilla saavuttiin erääseen
maakartanoon, jonka omistajan oppaat tunsivat, ja seurue pysähtyi
tiedustelemaan hevosia ja ruokaa.

Paikka oli kerrassaan lumoavan kaunis. Pienoinen asuinrakennus oli
suurten mango-puiden varjossa, jotka olivat täynnä suuria hedelmiä, ja
tilavalta kuistilta oli tasangolle ihana näköala. Ja ihmeitten ihme,
erään katoksen varjossa makasi kuusi lehmää rauhallisesti märehtien.
Nähdessään eläimet Norine vaati paikalla lasin maitoa, minkä pyynnön
O'Reilly tulkitsi talon isännälle.

Mies oli heti valmis täyttämään pyynnön, mutta kun hän kuuli, että
neiti tahtoi juoda maidon aivan tuoreeltaan niin lämmintä kuin se oli,
kieltäytyi hän jyrkästi. Tuoreesta maidosta saa kuumeen, selitti hän.
Sensijaan hän sanoi tuovansa maitoa, joka oli keitetty ja suolattu maan
tavan mukaan. Sen hän tekikin, mutta maistettuaan tuota karvasta juomaa
Norine uudisti äskeisen pyyntönsä. Pudistaen paheksuvasti päätään ja
vielä kerran varoittaen isäntä käski poikansa täyttää tuon kauniin
neidin pyynnön selittäen, ettei hän aikonut vastata seurauksista.

Johnnie oli sangen väsynyt yön ponnistelujen jälkeen ja löydettyään
varjoisan paikan hän heittäytyi pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Hän
tiedusteli tarkkaan, oliko seudulla espanjalaisia, ja sai kuulla, että
niin oli asian laita. Taloon nämä olivat kuitenkin poikenneet vain ani
harvoin.

"Tänne ne eivät olisi milloinkaan tulleet, elleivät keskuuteemme
tunkeutuneet kurjat petturit -- taivaan tuli heidät tuhotkoon! -- olisi
rahan himossaan neuvoneet heille tietä", selitti isäntä. "Haluaisinpa
minäkin opastaa heitä kerran. Veisin koko joukon suohon ja jättäisin
mutaan vaipumaan, ja jonkun ajan kuluttua minä menisin ja katkaisisin
kaulan jokaiselta. Ha, ha! Silloinpa voisin olla tyytyväinen, eikö
niin?"

O'Reilly myönsi unisesti, että olisihan se suuri tyydytys, olisipa
tosiaankin.

"Olen uskollisin isänmaanystävä mitä Jumala on milloinkaan luonut",
jatkoi isäntä. "Senhän näkee jo päältäkin päin, vai kuinka. Mutta
voitteko ajatella? Minulla on veli, joka myisi itsensä pesetasta
milloin hyvänsä. Pari päivää sitten hän ratsasti tästä ohi suuren
espanjalaisen ratsumiesjoukon etunenässä." Puhuja kiristeli hampaitaan
ja sähähti raivoisasti: "Jumaliste, millä nautinnolla minä upottaisin
puukkoni hänen kurkkuunsa!"

Varjossa oli niin suloista loikoa ja O'Reilly nukahti. Hän heräsi
kuitenkin pian tuimaan ravistukseen ja huomasi, että huopahattuinen
mies oli kumartunut hänen puoleensa. Mies oli nähtävästi hyvin
kiihdyksissä; kasvoilla kuvastui mitä suurin hätä ja katse oli
tuijottava. Äänekkäitä huudahduksia kuului taampaa asuinrakennukselta
käsin.

"Mikä on hätänä? Espanjalaisiako?" Johnnie oli samassa
silmänräpäyksessä seisoallaan.

"Ei, ei! Señoritaänne --", änkytti mies. "Jumalan rakkauden tähden,
tulkaa pian!" Hän poistui juoksujalkaa, ja Johnnie seurasi mielessään
pahat aavistukset.

Juostuaan talon ympäri he törmäsivät pahki erääseen ryhmään, jonka
keskellä Norine istui maitokulho toisessa kädessään ja puoleksi syöty
mango-hedelmä toisessa. Ensi silmäyksellä ei voinut huomata mitään
puuttuvan; talon isäntä vain hyppeli tytön edessä koettaen riistää
tältä ensin mangon ja sitten maitokulhon, ja hänen vaimonsa väänteli
käsiään huutaen kimeästi:

"Herra armahtakoon! Niin nuori ja kaunis! Että näin onnettomasti piti
käydäkin!"

Johnnien pari seuralaista ja talon vanhin poika olivat nähtävästi myös
aivan suunniltaan ja valittivat ja vaikeroivat surkeasti, pienempien
lasten katsellessa kauempaa katkerasti nyyhkyttäen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi O'Reilly hengästyneesti.

Norine oli niin ymmällään, että hän kykeni tuskin vastaamaan, ja
sitäpaitsi hänellä oli täysi työ torjuessaan isännän hyökkäykset.
Vihdoin hän sanoi: "En ymmärrä, mitä ne tahtovat. Kaikki huutavat
yhteen ääneen. Ole niin kiltti ja kysy, mitä minä olen oikein tehnyt."
Samassa hän vei kypsän mangon huulilleen, jolloin isäntä ponnahti
kiljahtaen hänen kimppuunsa ja väänsi hedelmän hänen kädestään.

"Kas niin!" huohotti isäntä kääntyen O'Reillyyn "Siinä nyt näitte! Hän
ei totellut vaimoani, vaan --"

"Varoitin häntä kyllä", valitti vaimo, "mutta se oli liian myöhäistä."

"Teidän täytyy sanoa hänelle, mitä hän on tehnyt", virkkoi
huopahattuinen mies.

"Kyllä, kyllä, mutta sanokaa ensin, mitä hän on sitten tehnyt?" sai
Johnnie kysytyksi, jolloin kaikki rupesivat viiteen ääneen selittämään.

"Hän ei tule milloinkaan vaimoksenne -- katsokaahan, tämä mango kykenee
tappamaan vaikka koko armeijan -- hän on syönyt niitä useampia, kuten
näette -- kuulkaahan! Kysykääpä häneltä, montako hän on syönyt.
Kysykää, Señor, oi, kysykää, minä rukoilen teitä."

Seurasi hetken hiljaisuus, jolloin Johnnie tulkitsi kysymyksen
Norinelle ja ilmoitti vastauksen.

"Hän ei sano muistavansa lukumäärää; hedelmät olivat niin kauniit ja
kypsät."

"Niin kauniit ja kypsät!" toisti isäntä synkästi ja repi tukkaansa.

"Niin kauniit ja kypsät!" toisti hänen vaimonsa.

"Niin kauniit ja kypsät", vaikeroi mies, joka oli herättänyt O'Reillyn.
"Majuri Ramos sanoi, että minä vastaan hengelläni neiti Evansin
turvallisuudesta, koska hän on Kuban vieras. Siispä tapan itseni."

Vaimo laski vapisevan kätensä Norinen käsivarrelle kysyen lempeästi:

"Miten on laitanne, kyyhkyseni? Huimaako päätä?"

"Mikä maailmassa näitä ihmisiä oikein vaivaa?" kysyi kaiken tämän
huomion esine. "Enhän ole ryöstänyt lapsia enkä tehnyt muutakaan pahaa.
Ehkä he pelkäävät, etten maksa ruoastani?"

Samassa O'Reilly ymmärsi kaikki. "Nytpä tiedän", sanoi hän.
"Mango-hedelmiä ja maitoa pidetään täällä myrkyllisinä. Vaimo tahtoo
tietää, miten voit."

"Myrkyllisinä! No, kaikkea sitä kuuleekin! Ne olivat mainion hyviä.
Sano hänelle, että olen vieläkin nälissäni."

Nyt ilmeni, että eräs heidän kolmesta seuralaisestaan osasi
odottamattoman hyvin englannin kieltä, minkä taidon hän oli ujoudessaan
siihen saakka salannut. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan
huudahti:

"Oi, neiti! Nuo hedelmät surmaavat teidät!"

"Sitä minä en usko", vastasi Norine.

"Aivan varmasti. Ehkä tunnette jo päänkipua?" Puhuja siveli otsaansa ja
kumartui odottavasti eteenpäin.

"En muuta kuin hiukaisevaa nälkää".

Tämä tunnustus tahi sen vääristelty käännös oli toisille tarpeeksi.
Heidän pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Isäntä tarjoutui
ratsastamaan lähimmän papin luo, mutta sanoi sitten sen olevan vain
ajan hukkaa, sillä neiti kuolisi puolen tunnin kuluttua. Hänen vaimonsa
haki sisältä ristiinnaulitun kuvan ja rukousnauhan, jonka hän tahtoi
kaikin mokomin ripustaa Norinen kaulaan. Sitten vaimo käski miehensä
kantaa sairaan sisälle, sillä hän tahtoi, että hänen vieraansa
saisi viettää viimeiset hetkensä niin mukavasti kuin suinkin. Kun
Norine kieltäytyi, selitettiin hänelle, että vähinkin ponnistus vain
jouduttaisi loppua, joka oli jo muutenkin, Jumala paratkoon, liian
lähellä.

Kaikkien läsnäolijoiden varma vakaumus ei voinut olla vaikuttamatta
O'Reillyyn, varsinkin kun kubalaiset vain ivasivat häntä, kun hän
uskalsi otaksua, etteivät maito ja mango-hedelmät ehkä olleetkaan niin
vaarallisia amerikkalaisille. Mikään, sanottiin hänelle, ei voinut olla
tappavampi kuin tuo sekoitus.

Itse uhri oli koko ajan mahdollisimman epäuskoinen ja otti asian sangen
kevyeltä kannalta, ja kun hän vihdoin suostui paneutumaan pitkäkseen,
teki hän sen vain toisten mieliksi ja levätäkseen, sillä hän oli
melkoisen väsynyt. "He ovat nyt saaneet päähänsä, että minä kuolen, ja
minua melkein hävettää pettää heidät, kun he ovat niin kovin kilttejä",
sanoi hän O'Reillylle. "Mutta minulla on vieläkin, aivan totta, niin
hirveän nälkä. Älä unhota sanoa minulle, kun päivällinen on valmis."

"Voitko nyt todellakin aivan hyvin?" kysyi O'Reilly.

"En milloinkaan paremmin."

Ateria viipyi, sillä keittovehkeet olivat sangen alkuperäiset ja talon
säikähtynyt emäntä ei voinut olla kauan poissa sairaan luota. Hän
pistäytyi Norinen luona tuhkatiheään, ja jokaisen käynnin jälkeen hän
ilmoitti kuiskaten, miten potilas jaksoi. Neiti on hyvin kalpea --
hengitys heikkenee -- hän on jo menettänyt tajuntansa -- kaikki on pian
ohi -- oli parempi antaa hänen muuttaa rauhassa ja tuskitta paratiisiin
kuin kiduttaa häntä hyödyttömillä lääkkeillä. Myrkky oli siis jo
alkanut vaikuttaa, minkätähden miehet hiipivät ovelle varpaisillaan
ja kurkistivat sisään säälivästi, jolloin kuoleva kohotti päätään sen
verran, että hän kykeni haukkumaan heitä "vanhoiksi hakoniskoiksi" ja
käskemään heidän laputtaa tiehensä.

"Hän hourailee", selitti isäntä ja lisäsi kuin O'Reillyä
rohkaistakseen: "Hän on nuori ja vahva, niin että hän voi kestää iltaan
saakka."

Ateria valmistui vihdoin ja miehet istuivat alakuloisina pöydän ääreen.
Samassa syöksähti kuoleva huoneestaan ja istahti heidän joukkoonsa.

"Señorita! Tämä on itsemurha!" huudahtivat kaikki, mutta kun Norine ei
välittänyt heidän rukouksistaan, vaan kävi reippaasti ruokiin käsiksi,
menettivät miehet ruokahalunsa ja nousivat pöydästä.

"Minä pyydän, antakaa hänen olla; kuolevilla on välistä omat
päähänpistonsa", lausui O'Reilly vakavasti ja iski silmää Norinelle.

Niin kylmä välinpitämättömyys sulhasmiehen taholta sai nuo kunnon
kubalaiset aivan ymmälle. He katselivat O'Reillyä erittäin
nuhtelevasti, ja kaikesta ilmeni, että amerikkalaiset olivat heidän
mielestään raa'an kylmäverinen ihmisrotu. Samalla he seurasivat pelolla
ja vavistuksella Norinen jokaista suupalaa.

Mutta ateria meni onnellisesti, ja kun Norine ehdotti, että
jatkettaisiin matkaa, kuiskailivat miehet hetkisen keskenään ja
myöntyivät vihdoin. Olihan viisainta olla kaikin tavoin hänen
mielikseen. Hänhän oli heidän hallituksensa vieras, jonka mieltä ei
saanut millään muotoa pahoittaa. Koska hän oli jo auttamattomasti
mennyttä, niin olihan aivan samantekevää, missä hän veti viime
henkäyksensä. Hevoset satuloitiin ja niin lähdettiin.

Norine oli koko iltapäivän noiden kolmen kubalaisen oppaan hellimmän
huolenpidon alainen. He pelkäsivät joka hetki lopun olevan käsissä, ja
kun tyttö oli aina vain yhtä pirteä, eivät he voineet kyllin ihailla ja
ihmetellä hänen suurta mielenlujuuttaan.

Illalla tultiin toiseen vaatimattomaan maataloon, johon jäätiin
yöksi, ja kun seuraavana aamuna kuultiin Norinen ei ainoastaan voivan
hyvin, vaan tahtovan aamiaiseksi mango-hedelmiä ja maitoa, ojensi
huopahattuinen mies kätensä taivasta kohti ja huudahti O'Reillylle:

"On jo suuri ihme, että hän on vielä hengissä, mutta nyt hän kiusaa
Jumalaa, _señor_! Minä puolestani en aio enää kuunaan lyöttäytyä
semmoisen henkilön seuraan, joka aivan tahallaan antautuu tuommoiseen
uhkapeliin elämästä ja kuolemasta. Minusta ovat kaikki amerikkalaiset
pähkähulluja."

Seurue oli saapunut Sierra de Cubitas-harjanteiden juurelle, ja
kuta korkeammalle päästiin, sitä jylhemmiksi maisemat muuttuivat.
Kuban maisemat ovat yleensä hivelevän kauniit, ja koko saari
aivan kuin hymyilee. Usein sanotaankin, että Kubassa ovat kaikki
ystävällisiä; asukkaat ovat hyväntahtoisia ja rakastettavia ja
eläimet ja hyönteisetkin ovat vaarattomat. Kubassa on karja arkaa,
hevoset kärsivällisiä ja lauhkeita, käärmeet myrkyttömiä, ja vaikka
hämähäkit ja skorpioonit ovat hirvittävän suuria, ei niiden purema ole
vaarallinen. Mutta Cubitaksen harjanteilla on kaikki toisin. Maisemat
ovat peloittavan jylhät. Syvien rotkojen äkkijyrkät, kosteudesta
niljakat seinät ovat huimaavan korkeat, ja kapeat ja mutkaiset polut
kiertelevät jyrkänteiden reunoilla kaveten välistä pyörryttäviin
korkeuksiin ja välistä häipyen rotkojen tummiin pimentoihin, jotka ovat
yhtä synkät kuin espanjalaisten vankilat. Näiden luoksepääsemättömien
kukkuloiden ja rotkojen kätköön olivat vallankumoukselliset
sijoittaneet päämajansa. Siellä Gomezin, Maceon ja Garcian sotilaat
levähtelivät taistelujen lomassa turvassa kaikilta yllätyksiltä. Siellä
hoideltiin haavat ja koottiin voimia uusiin hyökkäyksiin.

Paikka oli todellakin oudon näköinen ollakseen armeijan päämaja ja
hallituksen keskus -- maailmassa ei ole ollut toista samanlaista --
sillä armeija oli puettu rääsyihin, ja hallintorakennukset olivat
kurjia, oksista ja lehdistä kyhättyjä hökkeleitä. Hevoset kävivät
laitumella ruohoisilla kaduilla eli kujilla, nuotiot loimusivat ja
tuulenhenki lennätti savun milloin minnekin.

Toisena iltana lähdön jälkeen neiti Evans ja O'Reilly seuralaisineen
pääsivät perille, ja suuri joukko miehiä ja hevosia lähetettiin heti
retkikunnan avuksi. Norinen suosituskirje tarkastettiin ja tyttö
toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi. Paras maja luovutettiin
hänen käytettäväkseen ja kaikki viranomaiset velvoitettiin huolehtimaan
hänestä mitä parhaiten.




XVII.

KERJÄLÄISTEN KAUPUNKI.


O'Reilly huomasi pian, että Cubitaksessa oli muitakin amerikkalaisia.
Kuljeskelussaan aikansa kuluksi erästä kujaa pitkin, kuuli hän itseään
puhuteltavan omalla kielellään, ja eräs nuorukainen, jolla oli
valkoiset, hirveästi ryvettyneet housut ja samanlainen takki, kiirehti
häntä kohti.

"Tervetuloa kaupunkiimme!" huusi tuntematon. "Minä olen tykistökapteeni
Judson, ja te olette varmaankin tuon kiniinineidin seuralainen, eikö
niin?"

O'Reilly vastasi myöntävästi, ja Judson jatkoi nauraen:

"Koko leirissä ei puhuta muusta kuin hänestä ja noista
mango-hedelmistä. Saamari sentään! Olipa kumma, ettei hän kuollut
pelosta. Taidatte olla irlantilainen? No, sitähän minäkin. Entä
oletteko perehtynyt tykkien käyttöön?"

"En lainkaan, valitettavasti."

"Sepä ikävää -- meillä on puute tykkimiehistä. Ainakin tiedätte niistä
yhtä paljon kuin mekin tänne tullessamme."

"En ole tullut tappelemaan", sanoi Johnnie. "Olen täällä muissa
asioissa."

Kapteeni Judson ei salannut pettymystään, mutta siitä huolimatta
hän sanoi olevansa aina valmis auttamaan maanmiestään, jos niin
tarvittaisiin. "Oletteko tavannut 'ukon'?" kysyi hän -- "kenraali
Gomezin, tarkoitan."

"En, mutta haluaisin mielelläni puhutella häntä."

"Tulkaa sitten kanssani; esitän teidät samalla. Nyt on sopiva aikakin,
niin että hän on luultavasti hyvällä päällä. Hän potee ankaraa
päänsärkyä ja on välistä sangen ärtyinen."

Aurinko lähenteli jo taivaanrantaa, ja harjanteiden itäisiä rinteitä
kattoi synkkä varjo. Kaikkialla leirissä oli iltaruoka tulella, ja ilma
oli täynnä palavien risukimppujen tuoksua, jonka kaikki leirielämää
rakastavat tuntevat. O'Reillyn tuo tuoksu aivan hurmasi, sillä toivo
täytti hänen sydämensä, hänen askeleensa oli kepeä, ja hän uskoi
olevansa jo aivan päämaalinsa välittömässä läheisyydessä.

Kenraali Maximo Gomez, vallankumouksellisen Kuban isä ja vahvin tuki
ja turva, lepäsi riippumatossa lukien muutamia kirjeitä. O'Reilly oli
nähnyt hänestä paljon kuvia ja tunsi hänet heti. Gomez oli reipas ja
pirteä vanhus, ja hänen valkoinen pukunsa ja lumivalkeat, tuuheat
viiksensä vaikuttivat, että hänen päivänpolttamat kasvonsa näyttivät
tavallista tummemmilta. Hän katsahti ylös Judsonin tervehtiessä
ja loi sitten O'Reillyyn kysyvän silmäyksen. Kirkkaiden silmien
katse oli kylmä ja lasinkova, ja totisten kasvojen ilmeessä oli
kotkan tuimuutta. Maximo Gomezia pidetään maailman taitavimpana
sissipäällikkönä, ja totisesti tarvittiinkin todellisen sotaneron
lannistumaton innostus muodostamaan noista säännöttömistä, kurittomista
ja huonosti aseistetuista irtolaisjoukoista, jotka ensin liittyivät
häneen, yhtenäinen ja niin taistelukelpoinen armeija, että se kykeni
pitämään puolensa kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan ja
voittamaankin sen. Tämän kaiken tuo vanha puertoricolainen kuitenkin
teki voittaen siten kaikkien sota-asioiden tuntijain jakamattoman
tunnustuksen ja ihailun. Hän kantoi Kuban vapaussodassa raskaimman
taakan, ja hänen taitavuutensa ja lannistumaton tarmonsa olivat jo
aikaansaaneet niin paljon, että saaresta oli enemmän kuin puolet
valloitettu. Hän taisteli itsepintaisesti ja väsymättä ja murskasi
ikuisiksi ajoiksi Espanjan kaikki pyyteet ja toiveet uuden maailman
alueisiin nähden.

Hän kysyi lyhyesti, mutta ei töykeästi, minkätähden O'Reilly oli tullut
Kubaan. Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, heilautti hän kädessään
olevaa kirjettä sanoen: "Majuri Ramos kertoo teidän edistäneen mitä
tehokkaimmin retkikunnan maihinnousua, mutta samalla hän sanoo, ettette
ole tullut riveihimme yhtyäksenne? Mitä hän sillä tarkoittaa?"

Kun O'Reilly selitti asiansa, nyökkäsi kenraali.

"Niinkö? Haluatte siis päästä länteen?"

"Niin, herra kenraali. Tahtoisin tavata eversti Lopezin."

"Lopezin? Miguel Lopezinko?" kysyi kenraali nopeasti.

"Se on luultavasti hänen nimensä -- hän on toiminut Matanzan tienoilla.
Hän tietää jotakin -- ystävistäni."

"No, häntä ei teidän tarvitse kaukaa hakea." Hymy kirkasti kenraali
Gomezin päivänpolttamat piirteet. "Hän sattuu olemaan juuri nyt täällä
Cubitaksessa." Kääntyen Judsonin puoleen hän jatkoi: "_Amigo_, vie
herra O'Reilly eversti Lopezin luo; hän on jossakin tuollapäin. Olen
pahoillani, ettemme saa tästä nuoresta miehestä asekumppania; hänellä
on miehen koko ja ryhti, ja hän vastaa varmasti viittä _quintos_'ta,
vai mitä?" Kubalaiset olivat antaneet vihollisilleen haukkumanimen
_quintos_ -- viidesosa miestä! Kenraali heilautti kättään ja syventyi
kirjeisiinsä.

Heidän mennessään sanoi Judson:

"Kun olette toimittanut asianne Lopezin luona, niin tulkaa kämppääni
illalliselle. Esitän samalla koko sakkini. Ruokaa ei voi juuri kehua,
eikä sitä ole runsaasti tarjollakaan tällä haavaa, mutta lännessä,
josta Lopez tuli, on suorastaan nälänhätä."

Eversti Miguel Lopez, pulska ja reipas soturi, puristi sydämellisesti
O'Reillyn kättä tämän ilmoitettua nimensä, mutta samassa hänen muotonsa
synkkeni ja hymy katosi.

"Jahah! Te olette siis tuo Matanzan O'Reilly", sanoi hän. "Olen kuullut
teistä, mutta en luullut meidän milloinkaan tapaavan toisiamme."

"Estevan Varona on puhunut minusta?"

Eversti nyökäytti päätään.

"No niin, vihdoinkin olen täällä, mutta kovalle se otti. Olen koettanut
kaikki keinot päästäkseni saarroslinjan läpi ja lopulta onnistuinkin.
Espanjalaiset vangitsivat minut Puerto Principessä ja karkoittivat
saarelta. Olen ollut aivan hulluksi tulemaisillani. Minä -- te --"
O'Reilly nielaisi pari kertaa -- "te varmaankin tiedätte, missä Estevan
on? Sanokaa --"

"Ettekö ole kuullut mitään?"

"En kerrassaan mitään. Tarkoitan, tuota noin, senjälkeen kuin Rosa,
Estevanin sisar -- olemme kihloissa, kuten ehkä tiedätte --"

"Niin, niin; Estevan kertoi minulle kaikki." Kubalaisen vakavuudessa
oli jotakin selittämättömän toivotonta, ja O'Reillyn valtasi äkkiä
suunnaton hätä. Hänen äänensä vapisi, kun hän kysyi:

"Ovatko he --? Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?"

Vastaus oli tarpeeton. Eversti loi katseensa maahan ja O'Reilly ymmärsi
pahimpien aavistustensa toteutuneen. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja
kostuttaen huuliaan hän koetti sanoa jotakin, mutta sai kuuluviin vain
käheän, katkonaisen kuiskauksen.

"Sanokaa -- kumpi?"

"Molemmat!"

O'Reillyn koko vartalo lyhistyi kokoon ja hänen kalpeat kasvonsa
vavahtivat suonenvedontapaisesti. Sitten hän alkoi vavista kiireestä
kantapäähän kuin horkassa ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Lopez tarttui hänen käsivarteensa. "Koettakaahan rauhoittua", sanoi
hän, "ja istukaa tähän, niin kerron sen vähän, mitä tiedän. Mutta
eikö olisi parempi, että odotamme, kunnes olette rauhallisempi...?"
Kun O'Reilly ei puhunut mitään, vaan tuijotti häneen tuskallisen
odottavasti, jatkoi eversti huoaten: "Kuten tahdotte, mutta teidän
täytyy kestää kaikki miehuullisesti, niinkuin meidän muidenkin on ollut
pakko. Paljon olen minäkin saanut kärsiä. Minun isäni" -- Lopezin
viiksien varjostama ylähuuli vetäytyi ylös, niin että hampaat näkyivät
-- "kuoli Laurelin kanavan luona Cabannaksessa ensimmäisen voittoni
jälkeisenä päivänä -- ampuivat -- vanhan miehen. Jumaliste sentään!
Tuommoiset konnantyöt ovat juuri saattaneet meidät kubalaiset raivoon,
niin että me tappelemme hammasta purren, vaikka näemme nälkää, emmekä
hellitä, ennenkuin viimeinen espanjalainen on saareltamme mereen
syösty. Niinkauan kuin ne heittiöt täällä mellastavat, uhkaa meitä
kaikkia sama kohtalo, jonka omaksi niin moni on jo joutunut ja joka
teitäkin nyt niin kauhistuttaa -- vanhempamme ja omaisemme murhataan,
sisaremme ja lemmittymme raiskataan..."

O'Reilly ponnahti melkein seisoalleen, mutta vaipui sitten tuskaisesti
parahtaen takaisin penkille ja peitti kasvonsa kuin ruoskan iskua
torjuakseen.

"Kerron teille kaikki, mitä tiedän, mikä ei ole kovinkaan paljon.
Estevan Varona tuli luokseni heti sen jälkeen kuin hän oli sisarineen
paennut kotoaan; hän tahtoi yhtyä joukkooni, mutta kun olin silloin
kovin tukalassa asemassa, en tohtinut ottaa tyttöä huolekseni --
kukaan nainen ei olisi kestänyt rasituksia, joita saimme kärsiä.
Selitin hänelle, että hänen ensimmäinen ja ehdoton velvollisuutensa
oli huolehtia sisarestaan ja sitten vasta ajatella isänmaataan, ja hän
myönsi minun olevan oikeassa. Hän oli kunnon poika -- hieno poika, ja
niin rohkea ja sisukas. Ostamalla muutamia varastettuja kivääreitä hän
muodosti muinaisista neekeripalvelijoistaan pienen partiojoukon -- ei
lainkaan hullumpi tuuma -- ja alkoi käydä sotaa omin neuvoin. Kuulin
usein hänestä. Häntä ei tohtinut kukaan häiritä, ennenkuin hän nitisti
hengiltä muutamia espanjalaisia sotilaita, mutta sittenhän ajojahti
luonnollisesti alkoi. Omat maatilansa ja alueensa, jotka Cueto oli
riistänyt häneltä, hän ehti kuitenkin tuhota. Tunsitteko Cueton?"

"Kyllä."

"Hänellekin Estevan maksoi ansion mukaan; ratsasti eräänä yönä
suoraan La Joyaan, särki oven ja keihästi roiston omaan sänkyynsä.
Mutta samalla hän näyttää tehneen jonkun erehdyksen, sillä Cobon
vapaaehtoiset, jotka luultavasti majailivat jossakin lähistöllä,
mitä seikkaa Estevan ei näytä tienneen, hyökkäsivät kiukkuisesti
hänen kimppuunsa. En tiedä sen tarkempaan, miten sitten kävi, sillä
tapauksesta kuulin kerrottavan vasta hiljattain, joten tiedot eivät ole
enää luotettavat, mutta se on ainakin varmaa, että Estevan on riehunut
miehineen kuin hornan henki, sillä vihollisen mieshukka oli ollut
vallan tavaton. Mutta hän ja hänen miehensä olivat vain ihmisiä -- he
eivät voineet tuhota kokonaista rykmenttiä, ja näyttää kuin heistä
olisi vain kaksi päässyt pakoon."

"Entä Estevan? Saiko hänkin --?"

Eversti Lopez nyökkäsi ja virkkoi sitten vakavasti. "Cobo ei ota
vankeja. Tappelin Rubin tienoilla niihin aikoihin, mutta palasin
Matanzaan noin kuuden viikon kuluttua. Tapauksen kuultuani minä
koetin luonnollisesti kaikin mokomin löytää tytön, mutta Weylerin
rauhoituskäskyä toteutettiin silloin parhaillaan, ja koko Yumurissa ei
ollut enää ristin sielua jäljellä; paikka oli autioksi hävitetty."

"Ette siis aivan varmaan tiedä, että Rosa -- että Rosa --?"

"Niin, poika surmattiin varmasti, mutta Rosan kohtaloa en tiedä --
minulla on siitä oma mielipiteeni. Kävi nimittäin siten, että eräs
Estevanin mies yhtyi hiljattain joukkooni, ja häneltä minä kuulin yhtä
ja toista Rosasta ja miksi Estevania oli niin säälimättä ja taukoamatta
vainottu. Se oli kaikki Cobon ansiota. Oletteko kuullut miehestä? Vai
ette? Hän on pahimmistakin pahin -- peto -- julmuri!" Puhujan ääni
vapisi vihasta ja raivosta. "Hän oli nähnyt neiti Varonan, joka oli
kaunis tyttö, ja..."

"Jatkakaa", kuiskasi O'Reilly.

"Sain selville, ettei Rosa ollut ensin totellut Weylerin määräystä.
Hän ja pari neekeriä -- hänen isä-vainajansa entisiä orjia --
kätkeytyivät luultavasti Matanzan rinteille, mutta hiukan myöhemmin
Cobon miehet kävivät siellä hävitysretkellä -- ja murhasivat suuren
joukon pakolaisia. Muutamat harvat pääsivät pakoon etäisimpiin
rotkoihin, mutta Rosa ei ollut niiden joukossa. Estevanin tähden
toimitin mahdollisimman tarkkoja etsintöjä, mutta en löytänyt tytöstä
jälkeäkään."

"Ette siis tiedä aivan varmaan, mitä hänelle on tapahtunut?" kysyi
O'Reilly.

"En, mutta sanon vielä kerran, ettei Cobo ota vankeja. Kun kuulin
viimeisestä hävitysretkestä, en enää etsinytkään."

"Tuo -- Cobo --" amerikkalaisen ääni vapisi, vaikka hän koetti hillitä
itseään -- "toivon kohtaavani hänet jonkun kerran."

Eversti Lopezin kasvoilla kuvastui äkkiä hillitön raivo, jonka illan
hämärä kuitenkin melkein kokonaan salasi. "Niin; juuri niin!" huudahti
hän, "ja te olette vain yksi sadasta, jotka toivovat samoin; minä olen
toinen. Olen antanut miehilleni tiukan määräyksen, ettei Coboa ja hänen
miehiään saa missään tapauksessa säästää, eivätkä ne roistot odotakaan
armoa meikäläisten kynsiin jouduttuaan. Kas niin, toveri --" kubalainen
laski kätensä O'Reillyn olkapäälle -- "olen pahoillani, että minulla
oli teille ikäviä uutisia, mutta mehän olemme miehiä -- ja sota on
semmoista."

"Ei, ei! Sotaa se ei ole -- vaan hillitöntä julmuutta. Murhata lapsia
ja raiskata naisia -- sehän on rikos kaikkia sotalakeja vastaan."

"Lakeja!" toisti eversti käheästi. "Lakejako? Onko helvetissä lakeja?
Sota on vain hävitystä -- vääryyttä -- sortoa -- hulluutta. Se vie
miehiltä järjen ja tappaa naiset epätoivoon. Se on Jumalan uhmaamista.
Sodassa saavat sääli ja armeliaisuus väistyä eikä minkäänlainen
hyvyys voi tulla kysymykseenkään, ihmisyyden lakien noudattamisesta
puhumattakaan."

Sanoja seurasi pitkä äänettömyys. Sitten Lopez jatkoi:

"Me kubalaiset tiedämme kyllä, mitä suru ja epätoivo ovat, mutta
sorto ja kärsimämme vääryydet ovat tehneetkin meidät lujiksi ja
urhoollisiksi. Täällä idässähän tulemme sentään hyvin toimeen, mutta
te ette voi kuvitellakaan lännen asukasten hirveitä kärsimyksiä ja
hävitystä, joka on pantu siellä toimeen -- kokonaiset maakunnat on
poltettu poroksi ja asukkaat murhattu tahi jätetty nälkään kuolemaan.
Tällaista viattomain ihmisten teurastusta, jonka Weyler on siellä
järjestänyt, ei ole maailmassa ennen kuultu eikä nähty. Jos Jumala on
todellakin olemassa -- epäilen sitä välistä -- niin hän ei voi sallia
tämän kauheuden jatkua; jokaisen surmatun ja kärsimyksiin kuolleen
kubalaisen tilalle on nouseva kymmenen kostajaa, kunnes olemme syösseet
perivihollisemme armeijoineen mereen. Palatkaa kotimaahanne, ja jos
surunne on saattanut teidät meille myötätuntoiseksi, niin huutakaa koko
maailmalle, miten tuo Havannan musta paholainen täällä mellastaa, ja
pyytäkää hallitustanne auttamaan meitä, että saisimme aseita. _Aseita_!"

Kului hetkinen, ennenkuin O'Reilly vastasi. Hän sanoi hiljaa:

"En aio palata. Jään tänne, kunnes olen löytänyt Rosan."

"Niinkö!" huudahti eversti. "Miksikäpäs ei! Niin kauan kuin emme
varmasti tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, voimme ainakin toivoa.
Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin ajattelisin mieluummin, että
hän on kuollut kuin joutunut vangiksi johonkin keskitysleiriin. Te
ette tiedä, ystäväni, mitä nuo leirit ovat, mutta minä tiedän. Jätän
teidät nyt. Tällaisina hetkinä on mieluummin yksinään, kenenkään
häiritsemättä, eikö niin?" Eversti puristi O'Reillyn kättä ja häipyi
pimeään.

Kukaan ei nähnyt O'Reillyä sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän
ilmestyi kenraali Gomezin luo. Hän oli kalpea ja riutunut, mutta kylmän
päättäväisen näköinen. Kenraali oli kuullut Lopezilta kaikki ja tunsi
nuorukaista kohtaan syvää myötätuntoa.

"Olen pahoillani, että pitkä ja vaivalloinen matkanne palkittiin niin
ikävillä uutisilla", sanoi hän. "Sota on surullista ja lohdutonta
hommaa."

"En ole vielä menettänyt kaikkea toivoa", vastasi O'Reilly. "Tahdon
jäädä tänne ja -- ja tapella."

"Tiesin sen kuultuani Lopezin kertomuksen." Kenraali nyökäytti
valkoista päätään. "Teistä tulee kelpo soturi, ja me olemme iloiset
saadessamme teidät joukkoomme." Hän ojensi kätensä, jota O'Reilly
kiitollisesti puristi.

       *       *       *       *       *

Matanzan alue oli "rauhoitettu". Niin kuului kenraali Weylerin
pöyhkeilevä julistus. Ja kerjäläisten lukemattomasta paljoudesta näki,
ettei hän ollut lainkaan liioitellut. Kaikista Valeriano Weylerin
sotilaallisista toimenpiteistä oli tämä lännen kaupunkien ja maakuntain
"rauhoittaminen" parhaiten onnistunut ja tuotti toimeenpanijalleen
suurinta tyydytystä, sillä missäpä saattoi kapinaliike enää menestyä --
paitsi ehkä niiden onnettomain keskuudessa, jotka olivat kätkeytyneet
vuoristoon eläen siellä taivasalla turvattomina. Niskurointi oli
lannistettu eikä espanjalaisia tohtinut kukaan vastustaa. Weylerin
keino nopea ja säälimätön hävitys, oli yksinkertainen, mutta vaikuttava.

Köyhyys oli jo ennen sotaa ollut yleinen ilmiö Matanzassa, mutta nyt
oli kaupungissa niin paljon kerjäläisiä, ettei niitä voitu laskeakaan.
Kun pakolaisia alkoi tulvia tuhansittain, ja kun saatiin kuulla,
ettei hallitus aikonut pitää huolta niiden ruokkimisesta, yrittivät
varakkaammat kansalaiset lievittää hätää, mutta aika oli kova,
elintarpeita oli vähän ja hinnat olivat huimaavat. Sitäpaitsi annettiin
pian ymmärtää, että sotilaallinen johto katseli karsain silmin kaikkea
armeliaisuustoimintaa, minkätähden pakolaisten täytyi pakostakin
jäädä oman onnensa nojaan. Nämä onnettomuudet ja kärsimykset olivat
aivan tyrmistyttäneet yksinkertaisen ja rauhallisen maalaisväestön;
he kuljeskelivat ympäriinsä aivan ymmällään odottaen pelolla ja
vavistuksella jotakin uutta iskua. He eivät olleet tottuneet kerjäämään
eivätkä niinmuodoin tahtoneet pyytää almua, mutta kaiket päivät he
kyselivät työtä leipäpalkalla, ettei heidän pienokaistensa tarvitsisi
kuolla nälkään. Työtä oli kuitenkin vielä niukemmin kuin ruokaa, ja
pian tuli aika, jolloin nuo onnettomat ryömivät porttikäytävissä ja
kynnyksillä masentuneina ja toivottomina leipäpalaa anellen ja samalla
kuin äänettömästi nuhdellen niitä, jotka olivat heitä onnellisemmat.
Silmät suurenivat ja painuivat syvemmälle onttoihin kuoppiinsa ja
ojentuvat kädet laihtuivat läpikuultaviksi. Kaikkialla kuului naisten
valitusta ja nälkäisten lasten itkua.

Kaupungin laidassa, aivan teräslankaesteiden sisäpuolella, oli isohko
ala "viljelysmaata", johon vangit saivat kyhätä majansa oksista,
lehdistä ja puunkuorista -- kurjia hökkeleitä, joissa kauniilla ilmalla
tuli jotenkin toimeen, mutta jotka eivät pystyneet ollenkaan suojaamaan
tuulelta ja sateelta. Siellä nuo onnettomat elelivät yhteensullottuina
sanoinkuvaamattomassa likaisuudessa nälän kanssa taistellen, ainoana
lohdutuksenaan se, että kaikki olivat yhtä kurjassa asemassa. Koska
heillä ei ollut siementä, ei työkaluja eikä mitään keinoa, millä
viljellä heille luovutettua maata, jäi se koskemattomaksi, ja
nälkä kiihtyi päivä päivältä. Kaupungin ulkopuolella oli jamssia,
perunoita, maukkaita juuria ja paljon muuta syötäväksi kelpaavaa, sillä
espanjalaisten oli ollut mahdoton kaikkea hävittää, eikä Kuban maaperää
voi kukaan tyhjäksi riistää, mutta "rauhoitetut" eivät saaneet poistua
kaupungin alueelta.

Kaloja oli myös viljalti satamassa, mutta niitä ei saanut pyydystää.
Vahdit olivat varuillaan ladatuin kiväärein ja paljastetuin miekoin, ja
joka aamu kuljetettiin keskitysleirin läpi niiden onnettomain ruumiita,
jotka olivat yöllä tohtineet hiipiä ravinnon hakuun. Välistä noita
kaameita jäännöksiä laahattiin köydessä hevosten jäljessä; niin, se
olikin kaikkein suosituin tapa.

Koirat ja kissat olivat hienointa herkkua, kunnes ne hävisivät
kokonaan. Aivan tyyten ei hallitus kuitenkaan noita onnettomia
unhottanut; välistä jaeltiin yucca-juuria, mutta ne olivat kovia ja
melkein mahdottomia käyttää. Niiden syömisestä lasten kasvot ja jäsenet
surkastuivat, kun taas vatsat paisuivat suunnattomiksi. Matanzaan
ilmestyi siten aivan erikoinen ihmisrotu pieniä muodottomia olentoja,
joilla oli lapsen jäsenet, mutta vanhuksen kuihtuneet kasvot.

Kulkutaudit alkoivat luonnollisesti pian raivota, sillä noissa
likaisissa ja saastaisissa hökkeleissä niljakkoine savipermantoineen
ei voinut olla puhettakaan terveydellisistä toimenpiteistä. Hätä
oli sanoinkuvaamaton. Lapset kuolivat ensin ja sitten vanhat ja
kivulloiset. Ruumiiden näkeminen kaupungilla oli hyvin tavallista,
niitä löydettiin melkein joka aamu porttikäytävistä. Toiset
nälkiintyneet ihmisraukat koettivat raahautua torille toivossa saada
kerjätyksi kipenenkään ruokaa, ja monet kuolivat sinne tyhjien kojujen
väliin. Raskaat ruumisvankkurit, täynnä tuonen saalista, jyrisivät
taukoamatta kaduilla tyhjentäen sisältönsä kaupungin ulkopuolelle,
jossa oli hautaamattomia ruumiita jo ennestään jättiläismäinen kasa.

Lavantauti, isorokko ja keltakuume raivosivat hillittömästi.
Sairaalat olivat ääriään myöten täynnä, eikä niissäkään noudatettu
alkeellisimpiakaan varokeinoja. Sanottiin olleen tapauksia, että
kuolleeksi luultu oli ryöminyt omaistensa luo ruumiskasasta, johon
hänet oli heitetty, mutta kenenkään ei tiedetty palanneen noista
rutonpesistä, olipa hän sitten kubalainen tai espanjalainen. Sentähden
jäivät taudinsaastuttamat mieluummin omaistensa luo saadakseen kuolla
heidän parissaan.

Niin, Matanza oli rauhoitettu. Weyler ei pöyhkeillyt suotta. Koko
maakunnassa ei ollut kylvettyä pellonpalaa eikä kaupunkien ulkopuolella
ainoatakaan rakennusta jäljellä. Matanzan kaupunkiin sijoitettu
keskitysleiri ei ollut ainoa laatuaan, toisia oli Santa Clarassa,
Havannassa ja Pinar del Riossa, ja niissä oli puoli miljoonaa ihmistä
nälkään nääntymässä. Mitään kapinallista maata ei ole milloinkaan niin
täydellisesti rauhoitettu, eikä mitään kansaa ole niin perinpohjin
lannistettu ja masennettu. Vastarinnasta ei puhuttu enää, vaan
rukoiltiin pyhää neitsyttä lopettamaan kurjuus. Kädet nousivat kyllä,
mutta vain rukoukseen, ja tuonen sato oli runsas Jucarosta aina San
Antonion niemeen saakka.

Rosa Varona ja hänen kaksi neekeriseuralaistaan tulivat Matanzaan,
kerjäläisten ja kuoleman kaupunkiin, toivossa päästä siedettävämpiin
oloihin. Matka sinne sujui onnellisesti, sillä he olivat liian
risaiset ryöstettäviksi, ja Rosan valepuku salasi hyvin, mitä hänen
kauneudestaan oli jäljellä. Mutta kun oli päästy kaupunkiin, niin
minkä näyn he näkivätkään! Suuri Jumala, sitä kärsimysten ja kurjuuden
pohjattomuutta, sitä ryysyjen paljoutta! Yllätys oli hirveä, ja kaikki
kolme aivan tyrmistyivät inhosta ja kauhusta, mutta takaisinkaan ei
voinut palata.

Asensio kyhäsi La Cumbren lähelle -- Varonan kartanon rauniot näkyivät
ylhäältä -- jonkinlaisen hökkelin, johon he asettuivat asumaan. He
olivat toivoneet voivansa kätkeytyä toisten vankien joukkoon, mikä
onnistuikin täydellisesti, sillä vankileirin yleisessä kurjuudessa
eivät naapurit välittäneet toisistaan rahtuakaan, ja sotilasten
mielestä ei voinut olla mitään mielenkiintoista kahdessa ryysyisessä
neekerissä ja näiden kyttyräselkäisessä tyttäressä.

Asensio oli uuttera ruoan hankkija, ja ensin hän onnistuikin haalimaan
elintarpeita pienelle perheelleen aivan kylliksi. Hän saavutti aivan
ihmeteltävän taidon kasviksien ja hedelmien löytämisessä, ja hän
varasti, kerjäsi ja nuuski kaikki mahdolliset paikat. Eräänä päivänä
vahti yllätti hänet, ja hänet pantiin patteritöihin sellaisten vankien
mukana, joiden huomattiin kykenevän raskaampaankin työhön. Palkkaa ei
maksettu, mutta jokainen sai aterian päivässä, ja Asensio onnistui joka
ilta tuomaan osan annoksestaan kotiin.

On aivan hämmästyttävää, miten vähällä ihminen voi pysyä hengissä.
Rosa ja hänen molemmat ystävänsä olivat jo kauan kamppailleet nälän
kanssa, mutta nyt he saivat juoda kieltäymyksen maljan pohjaan saakka,
sillä oli päiviä, jolloin Asensio ja hänen työtoverinsa eivät saaneet
ruoan muruakaan. Jonkun ajan kuluttua Evangelina alkoi tehdä vakkoja
ja palmikoida hattuja palmunsyistä, joita hän myyskenteli kuudella
sentillä kappaleen. Hän neuvoi työn Rosallekin ja he työskentelivät
aamusta iltaan saadakseen Asension tuomat annokset hiukan suuremmiksi
ja torjuakseen aina uhkaavan nälkäkuoleman. Mutta se oli turhaa ja
toivotonta työtä. Oli toisia, jotka ahersivat yhtä väsymättömästä,
ja hattujen kysyntä oli rajoitettu. Heidän majastaan oli esteetön
näköala San Severinon tielle, tuolle _via dolorosa'lle_, tuskien
tielle, jota myöten kuolemaantuomitut vietiin teloitettaviksi, ja pian
molemmat naiset oppivat tuntemaan torven äänen, joka ilmoitti, että
jonkun kubalaisen viimeinen hetki oli tullut. Kun toitahdus kantautui
heidän kuuluviinsa aamun sumusta, keskeyttivät he työnsä tehdäkseen
ristinmerkin ja kuiskatakseen rukouksen niiden onnettomain sielujen
puolesta, jotka olivat matkalla kuolemaan. Mutta se olikin päivässä
ainoa lepohetki, jonka he soivat itselleen.

Ero entisen ja nykyisen elämän välillä antoi Rosalle paljon miettimisen
aihetta. Matanzan hän tunsi syntymästään saakka ja oli lukemattomat
kerrat astellut sen kaduilla hienona ja kaikkien ihailemana. Hänellä
oli ollut kymmenittäin ystäviä kaupungin hienoimmissa piireissä,
mutta niiden joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi tohtinut
nyt hädän hetkellä vedota. Espanjalaiset ja heidän puoluelaisensa
vihasivat verisesti vallankumouksellisia, joiden kannattajia ei ollut
Matanzassa ainoaakaan jäljellä. Sitäpaitsi oli Estevanin liittyminen
vallankumouksellisiin katkaissut kaikki ystävyyssiteet heidän ja
niiden perheiden välillä, jotka olivat hallitukselle uskolliset. Rosa
tiesi, ettei häntä kukaan säälisi. Hän oli seurannut kaksoisveljeään
vain sulasta rakkaudesta, mitään muuta ajattelematta, mutta teko oli
leimannut hänetkin maanpetturiksi ja koko yhteiskunnan viholliseksi,
joka oli kohtalonsa hyvin ansainnut. Tyttö oli saanut kokea liiankin
hyvin, mikä henki oli vallalla. Mutta vaikka hän olisi ollut varma,
että häntä olisi kohdeltu myötätuntoisesti, niin hän oli liian ylpeä
anoakseen sitä. _Hänkö_ kerjäisi? Hän, eräs Varona, Kastilian grandien
jälkeläinen ja Kuban hienoimman perheen ainoa edustaja! Ei kuunaan!
Siten hankittu leivänmurukin olisi polttanut hänen kättään. Rosa kärsi
mieluummin nälkää ja odotti hetkeä, jolloin nälkä tahi tauti saisi
hänet unhottamaan menneet onnen päivät ja lopettaisi tämän kurjuuden,
joka oli kuin hirveä uni.

Hän pelkäsi myöskin, että vanha Mario de Castaño, joka oli säälimätön
ja kostonhimoinen mies, tuntisi hänet. Hänen viimeisistä sanoistaan,
kun hän raivoissaan poistui heidän luotaan, oli Rosa selvästi
ymmärtänyt, ettei hän antaisi saamiaan rukkasia milloinkaan anteeksi,
ja Rosa vältti aina joutumasta hänen tielleen. Rosa näki hänet kerran.
Don Mario oli matkalla torille perunain ostoon ja oli yhä vain lihonut,
niin että hän oli nyt todellinen läskivuori, joka hyllyi joka suuntaan
hevosen liikkeiden mukaan. Hän ratsasti tietään näkemättä ja kuulematta
mitään, lasten itku ei liikuttanut hänen kivisydäntään, ja turhaan
kurottelivat äidit laihoja käsiään almua anellen. Rosa pujahti erääseen
porttikäytävään ja veti ryysyisen saalinsa alemmaksi kasvoilleen
pelosta, että don Mario voisi tässä epämuodostuneessa vartalossa ja
näissä surkastuneissa ja mustaksi värjätyissä kasvoissa tuntea ihanan
kukkasen, jota hän oli omakseen himoinnut.

Eversti Cobo oli toinen, jota Rosa ei voinut milloinkaan unhottaa ja
jota hän pelkäsi aivan hillittömästi. Kun hän ensi kerran näki miehen
ratsastavan kaupungin läpi kurkunleikkaajaansa edellä, oli hän pyörtyä
siihen paikkaan ja piilotteli sitten koko päivän majassaan vavahtaen
pienimmästä risahduksestakin.

Näinä hädän synkkinä ja pitkinä päivinä muistuivat muinaiset huhut
isän kätketystä aarteesta usein hänen mieleensä, ja hän mietiskeli
asiaa paljonkin, voimatta kuitenkaan tulla muuhun kuin siihen
johtopäätökseen, että kaikki oli vain satua. Estevanin merkillinen
otaksuma aarteen kätköpaikkaan nähden oli ensin tuntunut kylläkin
uskottavalta ja todennäköiseltä, mutta nyt kun Rosalla oli viljalti
aikaa pohtia asiaa oikein perinpohjin, johtui hänen mieleensä
kymmenenkin eri selitystä, miten kultaraha oli joutunut donna Isabelin
käteen, ja niistä oli jokainen yhtä mahdollinen kuin Estevanin väite.
Aarre saattoi tietysti olla olemassa ja oli ehkä kätkettykin juuri
Estevanin otaksumaan paikkaan, mutta uskomatonta se oli. Kauempaa
katsoen verhoutuu alastominkin totuus ruusuiseen hohteeseen kuin
etäiset maisemat siintävään sineen, joka kuitenkin katoaa, kun päästään
lähemmäksi. Niin oli Rosankin laita. Nähdessään joka päivä raunioiksi
raastetun kotinsa hänen toivonsa masentui ja veljen väite alkoi tuntua
niin tuiki mahdottomalta.

Hän olisi niin mielellään tahtonut uskoa veljen olleen oikeassa,
mutta hirveä kurjuus, johon hän oli joutunut, masensi hänet aivan
maahan. Sellaisia ihmeitä tapahtui vain ihanissa saduissa, tuumi hän,
ja tottahan olikin, ettei hän, tyttö parka, voinut pitää itseään
onnetarten suosikkina.

Häntä halutti monta kertaa jutella asiasta Evangelinalle ja Asensiolle,
mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Evangelinan vaitioloon hän
saattoi kyllä ehdottomasti luottaa, mutta hän ymmärsi, ettei Asension
kaltaiselle henkilölle voinut uskoa suuria ja tärkeitä salaisuuksia
-- tämä oli puhelias ja itserakas kerskailija, joka olisi kaikessa
hyväntahtoisuudessaan pian puhunut liikoja ja tuhonnut siten heidät
kaikki. Rosa oli kyllin järkevä ymmärtämään, että he kaikki olisivat
joutuneet hirvittävään hengenvaaraan, jos isän rikkaudet olisivat
löytyneet. Asia ei olisi voinut pysyä salassa. Hän tahtoi kuitenkin
päästä johonkin varmuuteen, ja eräänä päivänä hän ja Evangelina
lähtivät etsimään kasviksia ja juuria La Cumbren rinteeltä, joka kuului
kaupungin alueeseen.

Käynti entisen kodin raunioilla oli surullinen. Evangelina itki
ääneensä nähdessään Pancho Cueton toimeenpaneman kaamean mullistuksen,
ja Rosaa ahdistivat tuskalliset muistot. Kodista ei ollut paljon
jäljellä. Koko alue oli myllerretty ja kaivettu, puut kaadettu
juurineen ja pinottu suuriin kasoihin, ja koko päärakennus oli
jaoitettu maan tasalle kivi- ja soraläjäksi. Rosan silmät peittyivät
kyyneliin, ja hetkisen kuluttua hän jätti Evangelinan itkemään
raunioiden luo ja hiipi vanhaan puutarhaan, jossa hävityksen kauhistus
ei ollut niin huomattava. Mutta entisestä kauneudesta oli siitä
huolimatta vain rippeet jäljellä. Hoitamattomat viiniköynnökset
roikkuivat pengermiltä melkein kuihtuneina ja säästyneet hedelmäpuut
olivat nääntyneet hoidon puutteeseen; aika ja elementit olivat
täydentäneet hävitystyön.

Kaivo oli vielä jäljellä, mutta oli peitetty laudoilla, ja Rosa
huomasi, että sinne oli vierinyt paljon törkyä. Pieni vesilätäkkö
vain kimalteli pohjalla. Tyttö katseli aukkoon kauan ja tarkkaan ja
nousi vihdoin ollen varma, että Estevan oli erehtynyt. Oli aivan
mahdotonta ajatella, että hänen isänsä, don Estevan, olisi valinnut
sellaisen kätköpaikan, etenkin kun tilusten kiinnekirjat olivat hänen
omaisuutensa arvokkain osa. Ei, jos aarre todellakin oli olemassa, oli
se kätketty muualle. Kaivossa se ei ollut, mutta paikkaan liittyvät
muistot olivat kalliit, sillä ne johdattivat Rosan mieleen menneet
onnelliset ajat. Ja noita muistoja oli kaivo, niin, koko paikka ääriään
myöten täynnä. Siellä olivat hän ja Estevan lapsina leikkineet, ja
siellä oli hän ensimmäiset unelmansa unelmoinut. Siellä hän oli
kohdannut O'Reillyn, hymyilevän ritarinsa, ja noiden pensaiden suojassa
oli tämä painanut hänet povelleen ja pyytänyt odottamaan, kunnes hän
palaisi. Ja Rosa oli odottanut.

Mutta oliko tuo Rosa Varona, joka silloin uskollisuutta vannoen
lemmitystään erosi, tämä säälittävä, laiha, nälkäinen ja ryysyinen
Rosa? Mahdotonta! Onni, tyytyväisyys ja ihanat toiveet olivat häilyviä
unikuvia vain, ja ainoastaan kurjuus, epätoivo ja kärsimykset olivat
todellisia. Mutta uni oli ollut ihmeen ihana, ja Rosa vannoi sitä aina
riemuiten muistelevansa.

Evangelina tapasi tytön päivänpaisteessa istumassa. Tämän kasvot
loistivat ja kyynelistä vielä kosteat silmät hymyilivät.

"Tule, pieni kyyhkyseni", sanoi Evangelina. "Menkäämme työhömme, sillä
täällä ei ole mitään syötävää."




XVIII.

KESKUSTELUA RUOASTA.


Huomattavin piirre Kuban kapinan johtajien sodankäyntitavassa on se,
että he jakoivat joukkonsa pienempiin osiin voidakseen nopeasti ja
äkkiarvaamatta hyökätä heikompien espanjalaisten joukkojen kimppuun
ja tuhota näiden avuksi lähetetyt osastot. Nämä erillään liikehtivät
joukot koottiin yhteen kohtaan vain silloin, kun valmistauduttiin
antamaan jokin ratkaiseva isku. Tämä menetelmä ei ollut vain
sotilaallisesti edullinen, mikä pian huomattiin, vaan se oli aivan
välttämätön sentähden, että vallankumouksellisten joukkojen täytyi
tulla toimeen omasta maasta saaduilla elintarpeilla.

Kun O'Reilly ja Branch liittyivät idän armeijaan, kirjoitettiin heidät
eversti Miguel Lopezin joukkoon, ja hänen päällikkyytensä alaisina he
saivat tutustua kubalaisten sodankäynnin omituisuuksiin.

Palvelus alkoi heti, ja viikko oli tuskin kulunut loppuun, kun Leslie
Branch sai maistaa "elämän suolaa" suun täydeltä, sillä heidän nuori
everstinsä oli niitä harvoja kubalaisia sotapäälliköitä, jotka
todellakin halusivat tapella.

Ensin oli hiukan epäilty, mahtoiko Branch kyetä lainkaan
kenttäpalvelukseen -- hän oli saanut ankaran katarrin heti Cubitakseen
saavuttuaan -- mutta hän ei hellittänyt, ennenkuin hänet hyväksyttiin
sotilaaksi. Hän ei tahtonut olla muita huonompi. Kubalaiset katselivat
häntä säälivästi ja ylenkatseellisestikin, sillä vähemmän lupaavaa
vapaaehtoista ei ole milloinkaan nähty. Hän olisi epäilemättä voinut
saada monta hyvää ystävää heidän keskuudessaan kaikesta huolimatta,
ellei hän olisi aloittanut palvelustaan kieltäytymällä noudattamasta
mitään kuria ja rikkomalla kaikkia aseenkäytön sääntöjä. Tuo kaikki
oli hänen asemassaan vain turhaa voiteen haaskausta, selitti hän.
Sellainen käytös herätti luonnollisesti pahennusta toisten joukossa, ja
pian rupesi kuulumaan mutinaa, että miksi tuolle sairaalle huimapäälle
suotiin kaikenlaisia merkillisiä etuoikeuksia. Mutta tämä kateus katosi
heti ensimmäisessä taistelussa kuin taikaiskulla, sillä vaikka Branch
ei välittänyt määräyksistä rahtuakaan, osoitti hän taistelussa niin
hämmästyttävää rohkeutta ja vihollisluotien halveksumista, että toiset
aivan tyrmistyivät. Tällä mielettömällä rohkeudellaan, joka oli sitä
huimempi, mitä äreämpi hän oli, hän saavutti pian maineen, joka oli
vertojaan vailla.

Tähän yleiseen ihailuun hän suhtautui yhtä odottamattomalla tavalla
kuin järjellisiin taistelutapoihinkin. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan
mitään kiitosta tahi palkintoa, ja hän rähisi ja haukkui hirmuisesti,
kun toverit lausuivat hänelle jonkun ihailevan sanan -- käytös,
joka herätti vieläkin suurempaa ihailua kubalaisten keskuudessa.
Tavallisesti hän oli aina huonolla tuulella; hän murisi, ivasi ja
huomasi kaikkialla vain vikoja ja virheitä, ja hänellä oli kerkeä
kieli, jota hän käytti valitettavan huolettomasti.

Oli todellakin onni, ettei hän osannut espanjan kieltä eivätkä hänen
kubalaiset toverinsa englantia, sillä muussa tapauksessa olisi
ihailijain pitkämielisyys pantu liian kovalle koetukselle. Näin ollen
kuuntelivat hänen asekumppaninsa naureskellen hänen herjauksiaan
pitäen häntä hupaisena, vaikkakin hiukan omituisena veikkona, jonka
isänmaallinen innostus oli suorastaan harvinainen.

Vain O'Reilly ymmärsi miehen sairaalloisen äreyden ja kuolemaa
halveksivan uhkarohkeuden, mutta kun hän sanoi jotakin, käskettiin
hänen pitää suunsa kiinni ja huolehtia omista asioistaan. Branch ei
muuttanut käytöstään ja näytti kaikin mokomin tahtovan ehättää tautinsa
edelle, joka turmeli hänen elämänsä.

Mutta kuten tavallista oli kohtalo määrännyt toisin, eikä sairaan
toivo täyttynyt. Kun Leslie, uhmattuaan kuolemaa sokeasti, oli
selvinnyt kaikista taisteluista vahingoittumattomana, hämmästyi
hän melkein sanattomaksi ja alkoi pelätä ihmeellisen onnensa vain
tarkoittavan sitä, että hänen täytyi nääntyä leirielämän puutteisiin ja
kärsimyksiin. Kubalaiset ruoka-annokset olivat mitä niukimmat, ja yöt
olivat kylmät ja kaste vahva -- siis mitä epäedullisimmat olosuhteet
heikkorintaiselle miehelle. Branchia alkoi suututtaa. Sade täytti hänet
suuremmalla kauhulla kuin lasketut pistimet, ja vilu hirvitti häntä
enemmän kuin tuhat espanjalaista; häntä alkoivat vaivata tuskalliset
näyt, miten hän makasi heikkona jossakin sairaalahökkelissä.
Omituisinta hänen äreydessään oli se, että hän piti O'Reillyä ikäänkuin
jollakin tavalla vastuunalaisena, ja oli tätä kohtaan kaikista katkerin.

Branchin kieli terävöityi päivä päivältä, hänen seuransa kävi
sietämättömäksi ja hänen synkkyytensä painostavaksi ja vastustamattoman
tarttuvaksi. Kun osasto vihdoin palasi leiriin hiukan lepäilemään,
oltuaan useampia viikkoja partioretkillä, päätti O'Reilly koettaa
vapautua Leslien synkkämielisyyden aiheuttamasta taakasta ja, jos
mahdollista, vierittää osan siitä kapteeni Judsonin niskoille.

Leiriin tulon jälkeisenä päivänä O'Reilly ja tuo roteva tykkimies
menivät eräälle viehättävälle purolle uimaan ja vaatteitaan pesemään,
ja kun pyykki oli levitetty auringonpaisteeseen kuivamaan ja he
loikoivat riippumatoissaan rääsyisen öljyvaatepeitteen suojassa, sanoi
O'Reilly:

"Minä alan jo kyllästyä Lesliehen. Hän on maailman synkin mies ja
maalaa koko elämän niin mustaksi ja toivottomaksi, että minä aivan
masennun. Sinun täytyy ottaa hänet hoiviisi."

"Mikä häntä sitten vaivaa?" murahti Judson.

"Etkö ole arvannut, miksi hän on niin tulimmaisen uhkarohkea? Hän on
sairas, ja kun hän uskoo kuitenkin pian kuolevansa, tahtoo hän lopettaa
jutun äkkiä, ja minä saan kärsiä hänen kaiken katkeruutensa. Hän on
sentähden aina niin kirotun huonolla tuulella, että hänellä on niin
hyvä onni."

"Hän tahtoo siis tehdä itsemurhan?"

"Siltä se ainakin näyttää."

"No perhana!" Judson tuumi hetkisen. "Etkö voisi ilahduttaa häntä
jotenkin?"

"Minäkö?" O'Reilly teki toivottoman liikkeen. "Kun minä koetan
rohkaista häntä, murisee hän jotakin ihmisten sydämettömästä
välinpitämättömyydestä, ja kun minä olen myötätuntoinen, väittää hän
minun tyrkkivän häntä lähemmäksi haudan reunaa -- sanoo minun potkivan
maan hänen jalkainsa alta. Hän on aivan pähkähullu. Ennen olen vaikka
-- vaikka kyykäärmeen kanssa."

O'Reillyn nuorekas apulainen, _asistente_, vuovasi parhaillaan
itselleen suurta mustaa sikaaria tupakasta, jonka hän luultavasti oli
jostakin varastanut, mutta kuullessaan Branchin nimeä mainittavan hän
kohotti päätään ja siirtyi lähemmäksi huudahtaen:

"_Caramba_! Hän se vasta sankari on! Herra Branch on urhoollisin mies
mitä milloinkaan olen nähnyt. Meidän miehet ovat antaneet hänelle nimen
_El Demonio_."

O'Reilly nyökäytti päätään puhujaan päin. "Siinä kuulitte. Hän on
maineen kukkuloilla, ja se häntä vasta harmittaakin. Kubalaiset alkavat
pian ajatella, että hän on noiduttu."

"Eikö mitä", sanoi kapteeni. "Hän on vain niin pahuksen ohut, etteivät
espanjalaiset osu häneen, on aivan kuin ampuisi syrjittäin asetettuun
pelikorttiin. Annie Oakley on ainoa, joka ehkä osaisi taidon."

"Oli miten oli, minun hermoni eivät kestä enää. Olen saarnannut ääneni
käheäksi, mutta hän vääristelee kaikki. Toivon sinun saavan hänet
uskomaan, että hänen käy vielä hyvin; se voisi saada hänet paremmalle
tuulelle, mutta ellei mikään auta, niin minut tuomitaan hyvin pian
nukkuvan miehen ampumisesta -- ja minä osun kyllä, ihan keskelle
lasken, olipa hän kuinka ohut hyvänsä." O'Reilly vaikeni ja puristi
huulensa tiukasti yhteen.

Poika, joka oli saanut sikaarinsa valmiiksi, sytytti sen nyt ja
toisti: "Aivan totta, hyvät herrat, herra Branch on urhoollisin mies
mitä milloinkaan olen nähnyt. Muistattehan ensimmäisen taistelun?
Kun espanjalaiset näkivät hänen tulevan irvillä ikenin, heittivät he
kiväärinsä pois ja vaipuivat polvilleen. Olinpa, hitto vie, aivan
kuolla naurusta."

"Jacket" oli Lopezin komennuskunnan nuorin ja samalla jumalattomin
soturi. Hänen parrattomilta huuliltaan purkautui mitä pöyristyttävimpiä
kirouksia heti kun hän avasi suunsa puhuakseen englantia, ja O'Reillyn
kaikki yritykset kitkeä pojasta tuo paha tapa eivät hyödyttäneet mitään.

"Eversti Miguel sanoo", jatkoi poika, "että jos hänellä olisi sata
samanlaista sairasta kuin _El Demonio_, niin hän marssisi suoraan
Havannaan. Mitäs siitä tuumitte? Jumaliste sentään!"

Judson kääntyi riippumatossaan niin että hän näki pojan. "Olethan
sinäkin oiva sotilas, ainakin puolen veroinen", virkkoi hän
naureskellen.

"Mitä?" Poika ei ollut oikein varma, ymmärsikö hän sukkeluutta.

"Tarkoitan, että olet kylläkin hyvä tappelemaan ollaksesi noin
piskuinen."

"Eikö totta?" huudahti poika. "Kyllä minä tapella osaan."

"Pidä vain varasi, ettei jokin espanjalainen pistä sinua taskuunsa ja
syö sinut suuhunsa", varoitti O'Reilly, jolloin poika nauroi ja pudisti
päätään. Hän alkoi tottua amerikkalaisten leikinlaskuun ja rupesi
pitämään siitä.

"Jacket olisi kovin katkera suupala", huomautti Judson.

Poika hymyili ja veteli pitkää sikaariaan. "Sanonpa -- sanonpa, että
espanjalainen sylkäisisi minut suustaan tavallista sukkelammin."

Tämä camagueyanilainen poika, oli aivan erikoinen. Hän oli ehkä
täyttänyt kuusitoista, mutta oli pieni ikäisekseen -- melkeinpä
lapsi vielä. Siitä huolimatta hän oli jo kokenut sotilas ja oli
kaikkien amerikkalaisten asekumppaniensa suosikki. Hän oli kaunis ja
miellyttävä poika; suuret silmät olivat tummat ja sametinpehmeät, ja
hänen tyttömäiset kasvonsa olivat viisaat ja eloisat. Nuoruudestaan
huolimatta hän oli saavuttanut urhoollisuudellaan ja rohkeudellaan
suhteellisesti aivan yhtä suuren maineen kuin Leslie Branch.

Vallankumouksellisten riveissä oli paljon tällaisia nuoria huimapäitä
ja monella heistä oli oma, erikoinen arvonsa. Kaikissa sodissa on
jokaisella armeijalla poikansa -- ihmeelliset, rakastetut lapsensa,
joita vanhemmat toverit hellivät, kiusoittelevat ja jumaloivat. Ollen
hurjia ja nuorekkaan huimapäitä ja himoiten mainetta ja kunniaa he
muodostavat sotivien joukkojen ylimystön. Riemuiten he antautuvat
mielettömimpiin seikkailuihin, ja heidän esimerkkinsä saa vanhemmatkin
toverit innostumaan. Kaikkien aikojen historia on täynnä semmoisia
urotöitä.

Jacket oli yksi sellainen ja ehkä Lopezin joukon innostunein ja
uskollisin isänmaanystävä. Isänmaan vapaus ei ollut hänelle vain
jokin hämärä käsite tahi periaate, vaan jokin todellinen, korkea ja
saavutettava päämäärä, jonka puolesta ei mikään uhri ollut liian suuri.
Kaikki Kuban kärsimät vääryydet kirvelivät hänen sydäntään. Itse hänen
ei ollut tarvinnut milloinkaan kärsiä, mutta se ei merkinnyt mitään --
isänmaan hätä oli hänenkin hätänsä, ja hänen rakkautensa synnyinmaataan
kohtaan oli hehkuva, puhdas ja turmeltumaton. Jos toiset lannistuivat,
seisoi hän vielä pystyssä päin.

Oppiakseen paremmin englannin kieltä -- mistä taidosta hän oli
sanomattoman ylpeä -- hän oli vapaaehtoisesti ruvennut O'Reillyn
aseenkantajaksi sillä seurauksella, että heidän välilleen oli
kehittynyt luja ystävyys. Liikanimi oli O'Reillyn antama ja johtui
eräästä yleisesti tunnetusta seikasta. Asian laita oli nimittäin siten,
että vaikka Jacketilla oli kaikki vallankumouksellisen soturin pukuun
kuuluvat vaatekappaleet, piti hän niistä vain yhtä. Kylminä öinä ja
joskus muulloinkin hän veti paidan ylleen, mutta muuten hän piti vain
housuja ja oli aina avojaloin. Niin oli asianlaita nytkin, kun hän
täydellisesti huoletonna ja kenestäkään piittaamatta istui varjossa
nurmikolla pitkää sikaariaan pöllytellen. Hän jatkoi vielä äskeistä
puhettaan:

"Niin, minä uskallan luvata vaikka mitä, etten maistuisi hyvältä
espanjalaisen suussa. Olenko kertonut teille kahakasta Pino Bravon
luona? Enkö?" Suuret, ruskeat silmät kääntyivät O'Reillyyn päin.
"Jumaliste! Tapoin silloin hyvän joukon toistakymmentä miestä!"

"Ohoh!" huudahtivat molemmat amerikkalaiset, ja O'Reilly lisäsi
nuhtelevasti: "Ettes häpeä valehdella noin törkeästi, Jacket."

"No, silmäänikin!" vannoi poika. "Tapoin vihollisia ainakin tusinan.
Hiivimme niiden kimppuun takaapäin, eivätkä ne huomanneet meitä
lainkaan, nähkääs. Pthyi!" Pitkä sylki tirskahti puroon. "Siinä meni
miestä kuin heinää."

"Siinä oli todellakin kuumat paikat", todisti Judsonkin. "Joukko
Luque'n neekereitä, noita pitkiä, laihoja ja nälkiintyneitä Santiagon
poikia, oli murtautunut teräslankaesteiden läpi erään vihollisjoukon
taakse, joka oli asettunut asemiin kukkulan juurelle. Pojat hiipivät
puukot hampaissa espanjalaisten kimppuun päästen aivan näiden selän
taakse, ja silloinkos verileikki alkoi -- voit arvata, ettei armoa
annettu. Ja tämä Jacket-poika oli tietysti livahtanut mukaan ja riehui
kuin riiviö tiheämmässä joukossa. Hän on kuin onkin oikein miesten
mies, _muy malo_, niinkuin täällä sanotaan."

Oltuaan hetkisen vaiti Judson jatkoi: "Mutta saman päivän iltana sattui
jotakin sangen omituista. Jacketin vuoro oli olla yöllä vahdissa, ja
hän pelkäsi pimeätä. Kuulimme hänen itkevän ja volisevan --"

Jacket ponnahti seisoalleen. "Se on valhe, että minä pelkään pimeätä!"
huudahti hän närkästyneesti.

"Etkös ulvonut niin, että koko leiri heräsi?"

"Minä en pelkää pimeätä", toisti poika melkein itkien kiukusta, mutta
hänen pöyhkeytensä oli äkkiä kadonnut. Sikaankaan ei nähtävästi
maistunut enää, sillä hän otti sen käteensä ja tuijotti siihen
hajamielisesti.

"Itkitkö sinä?" kysyi O'Reilly hymyillen, ja poika nyökäytti päätään
vastahakoisesti.

"Hänhän hälyytti koko leirin", sanoi Judson. "Luulimme vihollisen
olevan kimpussamme."

"Mikä oli hätänä, Jacket?"

"Minä -- minä tuota --" Pojan sileät ja päivänpaahtamat kasvot
kalpenivat ja hän kuivasi kosteat silmänsä. "Minä en säikähdä _elävää_
espanjalaista milloinkaan, mutta -- mutta kuollutta minä pelkään.
Näin kuolleita kaikkialla!" Poika värisi tahtomattaan. "Ne ajoivat
minut kenraali Gomezin turviin ja -- _caramba_, kuinka ukko suuttui,
mutta kerrottuani hänelle, mitä olin nähnyt pimeässä, hän sanoi, ettei
minun tarvinnut palata vahtiin enää. Hän antoi minun nukkua teltassaan
ja sitten minä vähitellen tyynnyin. Sen jälkeen en ole ollut yöllä
vahdissa enkä menekään."

Tuosta kaameasta tapahtumasta keskusteleminen oli nähtävästi sangen
vastenmielistä Pino Bravon nuorelle sankarille, sillä hän siirtyi
vähitellen kauemmaksi ja katosi viimein näkyvistä.

"Hän on kelpo poika", sanoi kapteeni Judson miettivästi, "ja sinua hän
aivan jumaloi."

O'Reilly nyökäytti päätään. "Mihinkä hänkin, poika parka, joutunee
sodan jälkeen? Sodan jälkeen!" toisti hän hiljaa. "Mahtaakohan tämä
sota milloinkaan loppua?"

"Jos meillä olisi useampia Gomezin, Garcian ja Maçeon laisia
kenraaleja, niin --?"

"Saammehan pian kolme, jotka ovat heitä paremmat."

"Tarkoitat --"

"Kenraalit kesä-, heinä- ja elokuu."

"Aivan oikein!" Tykkimies nyökäytti päätään merkiksi, että hän oli
ymmärtänyt. "Onpa keltaisella Jaskalla taas työtä espanjalaisten
keskuudessa. Mitä muutoin tuumit neiti Evansin sairaalahommista?"

Judson kääntyi niin että hän näki lehdon läpi kuultavan valkoisen
teltan, leirin ainoan, joka oli pystytetty saman päivän aamuna
saapuneelle Norine Evansille. Kapteenin silmät olivat melkein kiinni ja
hänen jurot kasvonsa hymyilivät. Hän ei näyttänyt odottavan vastausta
kysymykseensä.

"Minun mielestäni hän on aivan verraton", sanoi O'Reilly.

"Niinkö sanot!" Judson pudottautui takaisin riippuverkkonsa pohjalle.
"Minunkin mielestäni hän on vallan ihmeellinen nainen." Kapteeni
vaikeni ja katseli jälleen telttaan päin.

O'Reilly hymyili. Nyt hän ymmärsi, miksi hänen kumppaninsa oli aamulla
käytellyt vettä ja saippuaa aivan järjettömästi tuhlaten ja kestänyt
hymyillen kidutuksen, kun eräs vapaaehtoinen parturi, joka osasi
heilutella puukkoa paremmin kuin partaveistä, oli siistinyt hänen
naamansa.

Judsonin oli kaikesta päättäen käynyt samoin kuin majuri Ramoksen,
eversti Lopezin, Leslie Branchin ja kaikkien muiden. No, senhän
saattoi arvatakin. Ennenkuin O'Reilly oli ollut viikon Kubassa, oli
hän huomannut, että kaikki miehet koettivat esiintyä mahdollisimman
edukseen neiti Evansin läsnäollessa.

"Vai on se _sinuunkin_ tarttunut?" kysyi hän.

"Mikä sitten?" Judson ei kääntänytkään katsettaan.

"Se."

"Se? Ellet osaa enää englannin kieltä, niin puhu espanjaa."

Mutta O'Reilly jatkoi toisen töykeydestä huolimatta. "Minun mielestäni
hänen täällä-olonsa on häpeällisintä, mitä milloinkaan olen
kuullutkaan. Ajatella nyt, että hänenlaisensa varakas ja sivistynyt
tyttö on aivan yksinään täällä Kubassa! Eihän sellainen voi käydä
laatuun!"

Judsonin riippuverkko alkoi rajusti heilahdella ja oli vähällä revetä,
kun hän nousi istumaan heilauttaen paljaat säärensä reunan yli. Hänen
kasvonsa olivat synkät ja hänen eteenpäin työntynyt alaleukansa
vavahteli, kunhan kulmat rypyssä ärjäisi:

"Ole nyt vaiti! En kärsi, että puhut tytöstä tuolla tavoin."

"Vai et." O'Reilly katsahti häneen kiusoittelevasti. "Antaisitko
sisaresi tehdä, mitä hän tekee?"

"Se ei kuulu tähän. Neiti Evansia ei voi verrata toisiin naisiin."

"Kuten tahdot, mutta tämä ei ole missään tapauksessa sopiva paikka
kellekään naiselle, olipa hän kuka hyvänsä. Nämä kubalaiset ovat jo
tietävinään yhtä ja toista."

"Vai niin?" Judson tuijotti kumppaniinsa. "Tahtoisinpa kuulla, mitä he
tietävät, ja nähdä nuo tietäjät, tahtoisinpa totisesti." Hän puristi
suuret kätensä nyrkkiin. "Täyttäisinpä heidän sairaalansa, niin että
seinät pullistuisivat." Hetkisen kuluttua hän jatkoi rauhallisemmin:
"Sinua tuo kaikki tietysti eniten huolettaa, kun olet vastuunalainen
hänen täällä-olostaan, tavallaan, mutta --" Judson heittäytyi jälleen
pitkäkseen ja lopetti: "Sinä olet, hitto vie, ainoa mies täällä, jolle
en voi olla vihainen."

"Oletko siis mustasukkainen? En tiennyt, että olit niin pitkällä."

Toinen pudisti päätään. "Olen aivan päästäni pyörällä. Luuletko hänen
huolivan minusta?"

"Ei sitten likikään."

"Häh? Miksi ei? Minä olen kunnon mies, ja kun sota on loppunut, otan
minä jonkun toimen hallituksessa, ja --"

"Siinäpä pulma juuri onkin. Hän ottaa jonkun toisjalkaisen onnettoman.
Hänen laisensa naiset tekevät aina niin. Heillä täytyy olla aina jokin
hoidettava, näetkös. Antaisinpa paljonkin, jos tietäisin hänen pääsevän
täysin vahingoittumattomana takaisin New Yorkiin."

Judson, joka nähtävästi tunsi tykit paremmin kuin naiset, mietti
vakavasti O'Reillyn selitystä ja synkistyi.

"Jokin toisjalkainen onneton, jokin Branchin kaltainen mies, vai mitä?"
Hetkisen kuluttua hän jatkoi toivehikkaammin: "_Branch_ se ei ainakaan
ole; _hän_ ei elä niin kauan, ja se minua hiukan lohduttaa. Voisin
melkein --"

O'Reilly viittasi häntä vaikenemaan, sillä Branch oli ilmestynyt
näkyviin ja tuli hitaasti heidän luokseen. Hän oli tavallista synkemmän
näköinen ja oli kuljeskellut ympäri leiriä levottomaan tapaansa.

"Sanokaas, mitä luulette minun tehneen?" aloitti hän.

"Enpä tiedä", vastasi kapteeni yksikantaan. "Ilahduttanut sairaita ja
haavoittuneita, ja jaellut ympärillesi hymyjä ja päivänpaistetta, kuten
tavallisesti?"

"Hm! Olet erittäin sukkela tänään, eikö niin? Oikein minua naurattaa,
kun katselen sinua -- olet kuin taittunut pölkky. No niin, olen
koettanut hankkia neiti Evansille jotakin syötävää, mutta en ole
löytänyt mitään."

"Et mitään?"

"En mitään hänelle sopivaa. Et kai voi odottaa, että hän voisi tulla
toimeen vain meidän iankaikkisella ja kirotulla häränlihamuhennoksella
--" Branch värisi ja sylkäisi. "Minulle on syötetty eläimistä semmoisia
paikkoja, joita ei ole milloinkaan aiottu ihmisten ruoaksi. Tämä
vallankumouksellinen ruokajärjestys vie minulta hengen, hänestä
puhumattakaan."

"Eikö majuri Ramos tuonut mitään mukanaan?"

"Hän sanoo, että Cubitaksessa saavat miehet nähdä nälkää."

"Meidän täytyy ottaa asiasta selvä", huudahti Judson ja huomattuaan
vaatteiden kuivuneen hän alkoi kiireesti pukeutua.

Sitten nuo kolme toverusta tutkivat yhdessä leirin elintarvevaraston
ja huomasivat Branchin olevan oikeassa. Elintarpeita oli vähän ja
vain välttämättömimpiä lajeja. Tämmöinen asiain tila ei olisi heitä
tavallisuudessa lainkaan hämmästyttänyt, sillä he olivat tottuneet
sangen niukkoihin annoksiin, mutta nyt, kun neiti Evans oli leirissä,
oli asian laita toinen. He keskustelivat vielä tilanteesta, kun neiti
Evans astui ulos teltastaan levättyään helteisimmän ajan päivästä.

Kun hänen kolme ystäväänsä olivat kertoneet, mitä heillä oli
sydämellään, rypisti Norine kulmiaan ja lausui surullisesta: "Viime
viikko oli jo sangen kova, ja majuri Ramos sanoi minulle, että täällä
olivat olot paljon paremmat. Toivoin pääseväni täällä oikein herkkujen
ääreen."

Norine oli solakampi ja ruskeampi kuin Kubaan tullessaan, mutta ei
ollut lainkaan sen näköinen, että hän olisi ollut ravinnon puutteessa.
Yksinkertainen ruoka ja ulkoilmaelämä olivat vaikuttaneet häneen
hämmästyttävän edullisesti.

"Minä pelkään, että ruokakaappimme on peloittavan tyhjä", sanoi
O'Reilly huolestuneesti.

"Tänään teurastetaan jälleen yksi noita kuttaperkkahärkiä --
tuommoinen kuivettunut sotavanhus kymmenvuotisen sodan ajoilta",
murahti Branch. "Saamme jälleen _muhennosta_! MUHENNOSTA! Yksi härkä
ja kolmisenkymmentä hehtoa perunoita neljäänsataan mieheen! Onko tämä
laitaa?"

"Tiedättekö mitä tahtoisin illalliseksi?" kysyi Norine.
"Lampaankyljystä vihreiden herneiden kera, viipaleen ranskanleipää,
salaattia ja kahvia."

Nuo kolme miestä loivat häneen tuskallisen silmäyksen, ja Judson
liikahti levottomasti.

"Sitä minä _tahtoisin_, mutta en odotakaan saavani."

Huoaten helpotuksesta kapteeni huudahti: "Ja minä kun luulin, että
sanelitte meille käskyn."

"En toki!" Tyttö istahti nauraen kenttätuolilleen viitaten miehiä
istumaan maahan hänen ympärilleen. "Jos te tulette toimeen tarjolla
olevalla ruoalla, niin tulen minäkin. Kertokaahan nyt, mitä olette
tehneet sen jälkeen kuin lähditte Cubitaksesta. Olen ollut niin
peloissani, että joku teistä olisi haavoittunut. Sentähden olen
ollutkin yötä päivää työssä saadakseni sairaalat valmiiksi, sillä minä
-- minä en saata ajatella, että haavoittuneiden täytyisi olla hoidon
puutteessa."

"_Meidän_ haavoittumisestamme ei ole ollut puhettakaan", sanoi
O'Reilly, "mutta tämä Leslie on mainitsemisen veroinen. Hän tekee
nykyisin vain sankaritöitä."

Branch hymähti halveksivasti. "Sankaritöitä! Olen sairas mies ja tahdon
mieluummin tulla ammutuksi kuin kitua vitkalleen kuoliaaksi; sehän on
minun oma asiani, vai kuinka? En aio jäädä tähän maailmaan vieraiden
ihmisten vastuksiksi kitumaan. Mutta olisinpa mielelläni syönyt
vaihteeksi jotakin oikein hyvää. Minäkö sankari? Mitä vielä."

Norine katseli häntä tarkkaan ja sanoi sitten: "Ruokajärjestys sopii
sinulle. Olet terveemmän näköinen kuin ennen."

Branch loi häneen synkän silmäyksen ja naurahti sitten katkeran
ivallisesti. Hän uskoi ilmeisesti tytön puheen, mutta ei tahtonut
näyttää sitä kenellekään. Hetkisen kuluttua hän lausahti:

"Toivoisin löytäväni muutamia kärpässieniä. Syön niitä raakoina."

"Kuulkaahan", sanoi Norine. "Pelatkaamme erästä peliä, jonka olen
keksinyt. Kuvittelemme istuvamme Delmonicon suuressa ruokasalissa ja
tilaamme vuorotellen parhaita ruokia, mitä voi ajatella. Kekseliäin
voittaa. Se kiihoittaa ruokahalua. Leslie alkaa. Tulkaa nyt ja
ojentakaa hattunne ovipojalle ja seuratkaa sitten hovimestaria. Tätä
tietä, arvoisa herra. Pöytä yhdelle? Kiitän. Tässä sähköviuhkan edessä
on viileä paikka. Meillä on tänään aivan erikoinen valikoima hienoja
leikkeleitä. Ehkä kylmä kampela --"

"Ei kampelaa", vastasi Branch koettaen tarmokkaasti eläytyä Norinen
mielikuvitelmaan. "Söin sitä aamiaiseksi. Ja kääntäkää tuo viuhka
sivulle, tulen juuri Kubasta. Sitten voitte tuoda minulle muutamia
ostereita ja --"

"Nyt ei ole osteriaika", mutisi O'Reilly harvakseen. "Muuten näyttelet
hyvin."

"Ostereita", toisti Branch itsepintaisesti. "Sitten viipale
kananpoikaa, käristettyä leipää ja Melba-juustoa."

Joe Judson lopetti äkkiä Branchin tilailun heittämällä tätä
multakokkareella ja huudahtaen: "Olet nyt Delmonicossa etkä Battle
Creekissä. Anna jonkun toisen, joka tietää, hoitaa tilaaminen. Tahdomme
kaikki sipulilihaa."

"Mutta minä tahdon mansikoita!" huusi Norine. "Ne ovat nyt kypsiä.
Mansikoita ja kermaa -- oh! Ajatelkaas!"

Seurasi pitkä ja painostava hiljaisuus, jonka O'Reilly vihdoin rikkoi
sanomalla: "Arvelen, ettei tämä peli olekaan niin huvittava, miltä se
ensin tuntui."

"Siltä näyttää", myönsi tyttö. "Puhelkaamme jostakin muusta."

"Pojat", kuten neiti Evans nimitti pientä amerikkalaisten ryhmää,
jonka hän oli Kubassa kohdannut, antoivat hänelle paljon huolta, ja
lukuisista kysymyksistä päättäen oli heidän hyvinvointinsa aina hänen
sydämellään.

"Pojat" juttelivat mielellään, ja Norine sai pian jotakuinkin
selvän käsityksen kubalaisten omituisesta, puutteellisesta ja
tarkoituksettomalta näyttävästä, mutta kuitenkin tehokkaasta
sodankäyntitavasta. Hänelle kerrottiin loppumattomista marsseista
sinne ja tänne, satunnaisista kahakoista, kepposista ja ratkaisematta
jääneistä taisteluista, jotka kaikki kuuluivat yleiseen
sotasuunnitelmaan -- liikkeistä, joiden tarkoitus oli pitää vihollinen
aina varuillaan ja vihdoin kokonaan masentaa sen kärsivällisyys ja
kestävyys. Norine kertoi vuorostaan, mitä hänellä oli tekeillä ja
kuinka hänen armeliaisuustoimintansa edistyi.

"Olen jo menettänyt rohkeuteni melkein kokonaan", sanoi hän lopuksi.
"Kaikki on niin erilaista kuin luulin, ja minä olen niin heikko ja
saamaton. Tuomani lääkintätarpeet ovat pian lopussa, ja minä olen
saanut kokea, kuinka vaikea on järjestää sairaaloita, kun ei ole
tarpeita. Tämän puolen miehiä on mahdoton saada huolehtimaan itsestään
-- varokeinoihin ryhtyminen tautien varalta on heidän mielestään
pelkuruutta. Kesä, tuo keltakuumeen aika, on käsissä, ja -- ja minä
alan masentua. Masentunut ja nälkäinen! Tuo kaikki on minulle jotakin
aivan uutta ja vierasta." Hän huokasi. "Kuvittelin saavani ihmeitä
aikaan -- voivani työskennellä Florence Nightingalen lailla, niin että
kaikki miehet jumaloisivat minua."

"Eivätkö ne sitten tee sitä?" kysyi Judson.

"Tavallaan kyllä, mutta eivät siten, kuin minä odotin."

"Täällä tahtoisi jokainen mennä kanssasi vihille", selitti O'Reilly.

"Vaiti, hävytön!" ärjäisi kapteeni. Hän nielaisi sitten tarmokkaasti
ja lisäsi: "Mutta koska asia nyt tuli puheeksi, niin minä olen kyllä
valmis milloin hyvänsä."

"Mitä ihmettä, Joe!" Norine katsahti kummissaan tuohon rotevaan mieheen.

"Olen aivan tosissani", vastasi tämä nöyrästi. "Voinhan keventää
sydämeni yhtä hyvin tässä kaikkien kuullen. Ympärilläsihän on aina
joukko urkkijoita ja kehittelijöitä."

"Hän tarkoittaa sinua, Leslie", sanoi O'Reilly. "Eikö olisi viisainta,
että menisit pienelle kävelylle?"

Branch loi uhkaavan silmäyksen tykkimieheen, ja hänen alahuulensa
työntyi hiukan eteenpäin. "En liiku paikaltani. Kun tuo on saanut
vasikannahat, aion minä yrittää."

"Kylläpä te olette hassuja, pojat!" nauroi Norine. "Muut vain
ilvehtivät, mutta te --"

"Ilvehtivät?" toisti O'Reilly hymyillen. "Ei suinkaan. Olen ainoa koko
leirissä, joka ei ole sinuun rakastunut. Kun saavuit tänne aamulla,
ryntäsivät kaikki purolle naamaansa ja vaatteitaan pesemään, ja minä
olen varma, että tuon puron kalat maistuvat vielä vuosien päästä
saippualle."

Ja kuin O'Reillyn sanojen vahvistukseksi ilmestyi eversti Lopez samassa
paikalle. Hänen kasvonsa olivat paikoin aivan vereslihalla "parturissa"
käynnin jälkeen, ja hänen jotensakin moitteeton univormunsa oli vielä
märkä. Miehet nousivat tervehtimään päällikköään, joka viittasi heitä
pysymään alallaan, sillä muodollisuuksista ei pidetty niin tarkkaa
lukua. Hän ei ollut ainoa, joka oli nähnyt neiti Evansin tulevan
teltastaan, sillä majuri Ramos, Norinen seuralainen päämajasta,
ilmestyi myös pian kaksi camagueyanilaista luutnanttia mukanaan.

Viimemainitut olivat varakkaiden vanhempain lapsia. Ennen sotaa he
olivat olleet hienoja keikareita, ja heillä oli vieläkin erittäin
suuret käsitykset viehätysvoimastaan, mutta kun he eivät osanneet
englannin kieltä, olivat he sangen vaarattomia kilpailijoita. Heidän
silmänsä olivat taas sitä kaunopuheliaammat, ja katseita, joiden hehku
melkein poltti, ei voinut väärinymmärtää.

"Olemme tässä puhelleet ruoasta", sanoi Leslie Lopezille. "Neiti Evans
ei ole niin kiihkeä vallankumouksellinen kuin me muut, ja sentähden
hän ei voi tulla toimeen vain keitetyllä häränlihalla, joka on syötävä
hevosenkaviosta, kun ei ole lautasia eikä kuppejakaan."

"Vai sillä lailla?" Lopezin kauniit kasvot synkistyivät. "Olette siis
nälissänne?"

"Niin olen", myönsi Norine. "En ole syönyt viikkoon säällistä ateriaa."

"Nytpä tiedän", huudahti eversti. "Eräässä talossa, jonne on parin
penikulman matka, on vuohi, Jumalan kiitos."

"Mutta minä en huoli vuohesta!" huusi Norine. "Tahtoisin picklestä,
sokerihilloa, sardiineja ja -- marmelaatia ja -- hammaspulveria!
Oikeita koulutyttöjen herkkuja! Olisin valmis vaikkapa ryöstämällä
hankkimaan noita hyvyyksiä, jos niitä olisi jossakin saatavissa."

Lopez pureskeli viiksiään ja näytti kohdistaneen ajatuksensa kiinteästi
johonkin seikkaan. Vähän myöhemmin, toisten vielä jutellessa
vilkkaasti, hän vei Ramoksen hiukan syrjään, ja kuiskailtuaan tälle
tovin ajan hän kutsui Judsonin vielä kolmanneksi neuvotteluun.

Vasta noin tunnin kuluttua O'Reilly sai puhua Norinen kanssa kahden
kesken, sillä upseeri toisensa jälkeen oli tullut tekemään tuttavuutta
neiti Evansin kanssa. Kun viimeinen oli vastahakoisesti poistunut,
sanoi O'Reilly:

"Puhelin Joen kanssa sinusta, ja minun mielestäni ei ole oikein
soveliasta, että liikut näin vapaasti kaikkialla ja aivan yksinäsi."

"Sinähän tiedät, että tuommoinen jurnutus saa minut raivoon", varoitti
Norine.

"Saakoon vain, mutta minä en voi olla rauhallinen, ennenkuin olet
jälleen New Yorkissa, terveenä ja vahingoittumattomana; ja minä en
herkeä nuhtelemasta sinua, ennenkuin --"

"Mutta minähän en ole yksin. Rouva Ruiz on aina mukanani."

"Älä nyt joutavia jaarittele. Hän ei ole sen kummempi holhooja kuin
minäkään."

"Kylläpä sinä olet hirveän itsepäinen, Johnnie!" huudahti Norine
kiukkuisesti. "Nyt ei ole aika puhua tuommoista hölynpölyä."

"Työsi laatu on tosin sellainen, että asemasi on poikkeuksellinen,
mutta sinä et tunne latinalaisen rodun luonnetta kuten minä. Näillä
kubalaisilla on aivan erilaiset käsitteet kuin meillä. He luulevat
hyvin helposti, että --"

"En välitä rahtuakaan, mitä he luulevat", sanoi tyttö, "kun vain
omatuntoni on puhdas, ja sillä hyvä."

Sanoja seurasi hetken hiljaisuus. Sitten O'Reilly virkkoi: "En
pelkääkään, että sinä tekisit jotakin sellaista, joka ei olisi oikein,
sillä sinä olet paras tuomari erottamaan oikean väärästä, mutta minua
huolettaa vain se, miten tämä kaikki voi sinuun vaikuttaa. Olet vielä
kokematon, runollinen" -- Norine naurahti, mutta O'Reilly jatkoi
itsepäisesti -- "ja juuri sellainen tyttö, jonka hetkellinen mielijohde
voi kokonaan vallata."

"Mistä olet saanut sen käsityksen, että olen kokematon ja runollinen?"

"Muussa tapauksessa et olisi täällä."

"No hyvä. Entä mitä tarkoitat tuolla 'hetkellisellä mielijohteella'?
Mihin sinä oikein pyrit?"

"Minä pelkään" -- O'Reilly epäröi, mutta pelko, joka oli ahdistanut
häntä enemmän kuin hän tohti myöntääkään, antoi hänelle rohkeutta --
"että jokin ajattelematon kiintymys, jokin rakkaus --"

Norine purskahti heleään nauruun, joka oli niin luonnollinen ja
teeskentelemätön, että jännitys, jonka väittely oli aiheuttanut,
laukesi heti.

"Täällä ovat kaikki rakastuneet sinuun, mikä on aivan luonnollista",
kiirehti O'Reilly edelleen; "ja minä olen ihan sairas pelosta, että
unhottaisit olevasi liian hyvä ainoallekaan heistä."

"Mikä tunnontarkka kaitsija oletkaan!" vastasi tyttö; "mutta voit olla
täysin rauhallinen. Minua vaivaa sellainen koti-ikävä, että ensimmäisen
sopivan tilaisuuden sattuessa olen valmis lähtemään tieheni. Lupaan
sinulle jotakin, Johnnie. Jos päätän rakastua johonkin näistä
ryysysankareista, niin en voi valita muita kuin sinut. Useimmat ovatkin
siinä uskossa, että meidän välillämme on jotakin."

"En oikein tiedä, miten jaksaisin pitää puoleni siinä tapauksessa",
tuumi O'Reilly, "sillä minun mielestäni olet täysin vastustamaton.
Juuri sentähden minusta ehkä onkin niin vastenmielistä ajatella, että
ottaisit jonkun tämän leikkisodan toisjalkaisen sankarin."

"Naiset eivät välitä jaloista naimisiin mennessään", huomautti Norine
hilpeästi. "Mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt Rosaan nähden?" kysyi
hän sitten vakavasti.

"Odottelen kuulumisia Matanzan kulmalta. Armeijassa ollessani minun
täytyy tietenkin mennä, minne määrätään, mutta kenraali Gomez toimittaa
parhaillaan tiedusteluja, ja saatuani luotettavia tietoja minä lähden
jälkiä seuraamaan."

"Toivot siis vielä?"

O'Reilly nyökäytti päätään. "Toivottomuudelle en anna valtaa."

Kun O'Reilly tapasi Judsonin illallisen aikaan, hymyili tämä leveintä
hymyään. "Näyttää siltä", virkkoi hän, "kuin olisimme sittenkin
voittaneet jotakin äskeisellä pelillämme. Satuloi hevosesi kuun
noustua!"

"Mistä on kysymys?"

"Eversti otti neiti Evansin sanat toden kannalta. Ratsastaa hurautamme
San Antonioon -- parisataa miestä -- noutamaan neidillemme picklestä,
hilloa, marmelaatia ja hammaspulveria."




XIX.

ODOTTAMATON LÖYTÖ.


Kertomuksissa ja selostuksissa Kuban vapaussodasta puhutaan aina
"San Antonio de los Banoksen taistelusta", kuinka tuhatkunta
vallankumouksellista valloitti kaupungin sitkeän ja verisen ottelun
jälkeen; kuinka he vapauttivat espanjalaisten vangit, ottivat runsaan
saaliin ja peräytyivät viimein, ennenkuin vihollisen apujoukot
ehtivät hätään. Tapaus esitetään kylläkin jännittävästi, mutta noilla
kertomuksilla on eräs paha vika, kuten kertomuksilla yleensä -- ne
eivät ole todenmukaiset.

Ensinnäkään ei voida puhua taistelusta, vaan ryöstö- ja
hävitysretkestä, johon otti osaa vain viidesosa kertomuksissa
ilmoitetusta miesluvusta, ja joka ei hyödyttänyt mitään sotilaalliselta
kannalta katsoen. Muuten oli hyökkäys hyvin järjestetty ja suoritettiin
tulisella vauhdilla, sitä ei käy kieltäminen. Varovaisuudesta ei
välitetty vähääkään, mutta hyökkääjäthän olivatkin nälkiintyneitä
vallankumouksellisia, jotka kävivät päälle kuin kauan nälässä ollut
maankiertäjäjoukko ruokamyymälän kimppuun. Koska seikkailulla oli
kuitenkin suoranainen vaikutus monen tässä kertomuksessa esiintyvän
henkilön elämänvaiheisiin, niin lienee paikallaan selostaa tapaus
kokonaisuudessaan.

St. Anthonyn kylpylän suurin vetovoima oli rikkilähde, joka oli jo
vuosikausia ollut suuressa maineessa kolotusta potevien camagueyanien
keskuudessa, ja tämän lähteen ympärille oli vähitellen kasvanut
pienoinen kaupunki, jossa kaupankäynti oli tavallista vilkkaampi
muihin maaseutukaupunkeihin nähden. Juuri tämä seikka oli houkutellut
tuon urhoollisen ja ritarillisen eversti Lopezin yritykseen, sillä,
kuten hän selitti amerikkalaisille ystävilleen, jos Kubassa oli
toinen paikka, paitsi Havanna, jossa oli saatavana picklestä, hilloa,
sardiineja, hammaspulveria, marmelaatia ja muita herkkuja, jotka
olivat välttämättömät heidän luonaan vierailevan amerikkalaisen neidin
hyvinvoinnille, niin se oli San Antonio de los Banos. Eversti Lopez
oli toiminnan mies, ja kun hän kerran oli päättänyt täyttää Norine
Evansin toivomukset, olisi hän tehnyt sen oman henkensä uhallakin; hän
olisi ampunut viimeisenkin tykinammuksensa San Antonio de los Banoksen
muureihin, ennenkuin hän olisi palannut tyhjin toimin retkeltään.
Mutta tykkejä ei nyt tarvittukaan, sillä kaupungin ympärillä ei ollut
muureja, vaan jokunen mitätön ampuma-aukoilla varustettu hirsimökki.

Kaupungilla ei ollut mitään muuta suurenmoista kuin nimi. Kadut olivat
viettävät, jyrkät ja kiviset ja pientä pölyistä toria reunustavat
kauppapuodit oli rakennettu tavalliseen tapaan avoimin etusivuin, niin
että ratsastavat maalaiset saattoivat toimittaa ostoksensa satulasta
laskeutumatta. Kaupungin laidassa oli pari puulinnaketta, _fortinas_,
joissa espanjalainen varusväki oli vetelehtinyt jo pari kuukautta.

Lopez lähestyi joukkoineen aamun valjetessa, ja kun hyökkäys oli heti
tehtävä, jakeli hän miehilleen muutamia määräyksiä.

"Sinä, O'Reilly ja Señor Branch tarkastatte kaupat ja ostatte kaikkea
mitä luulette neiti Evansin haluavan, ja kapteeni Judson ja majuri
Ramos huolehtivat lääkeaineista -- niitä pitäisi olla täällä suuri
varasto -- ja hankkivat tuota hammaspulveria, marmelaatia ja sen
semmoista. Minä tyhjennän kadut ja koetan saada jostakin picklestä,
mutta minä pelkään, Jumala paratkoon, ettei sitä ole muualla kuin
Havannassa."

Leslie Branch, jonka mielialaa pitkä, yöllinen ratsastus ei ollut
suinkaan keventänyt, kysyi pilkallisesti:

"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi ostaa nuo tavarat? Minä puolestani
olen aivan 'pankki', ja samoin on O'Reillynkin laita."

"Eikö teillä ole rahaa?" kysyi eversti hämmästyneesti.

"En ole ansainnut kolikkoakaan sen jälkeen kuin luovuin
sanomalehtimiehen toimesta. Ja mikä pahinta, minä tarvitsisin yhtä ja
toista itseänikin varten."

"Ellette voi vipata meille, eversti, niin me otamme tavarat teidän
laskuunne", lisäsi O'Reilly.

"_Caramba_!" murahti Lopez. "Ja minä kun toivoin saavani lainata
teiltä, hyvät herrat. No, mitäpä siitä -- pakkoluovutamme, mitä
tarvitsemme, Kuban tasavallan nimessä."

Lopezin hyökkäys oli täydellinen yllätys sekä kaupungin asukkaille että
espanjalaiselle varusväelle. Kuului vain torventoitahdus, ja ennenkuin
siellä ja täällä kuljeksivat sotilaat olivat ehtineet paikoilleen
ja kaupunkilaiset turvapaikkoihinsa ja kauppiaat ehtineet sulkea
myymälänsä, karahdutti kaduille kaksisataa repaleista ratsumiestä
kiljuen hirvittävästi.

Hyökkäys tehtiin aito kubalaiseen malliin -- kymmenen kiljahdusta
laukausta kohti. Säikähtynyttä väestöä kaahattiin kaduilta hirmuisella
melulla, ja kaikkialta kuului ammuntaa, hurraahuutoja, kirkumista ja
voimakasta manausta linnakkeiden saamattomuuden johdosta.

Varusväki tointui vähitellen hämmästyksestään ja aloitti pian kiivaan
tulen kaupunkiin, mutta hyökkääjät olivat nyt talojen suojassa, ja kun
linnakkeista voitiin ampua vain paria katua pitkin, ei espanjalaisten
tuli hyödyttänyt mitään. Edeltäpäin annetun määräyksen mukaan laskeutui
osa Lopezin joukosta satulasta asettuen asemiin mahdollisen hyökkäyksen
varalta, niin että toiset saivat rauhassa tyhjennellä kauppapuoteja.
Laitakaupungilla rätisivät mauserit taukoamatta ja luodit vingahtelivat
ilmassa kuin kiukkuiset ampiaiset.

Ratsumiehet ryntäsivät kauppoihin kuin heinäsirkat vihreään laihoon.
Asukkailla ei ollut aikaa eikä haluakaan asettua vastarintaan,
ja rähinä ja sekasorto olivat korvia huumaavat. Toiset kauppiaat
toivottivat tulijat sydämellisesti tervetulleiksi, mutta toiset
pakenivat suin päin jättäen kaikki oman onnensa nojaan.

O'Reilly laski täyttä karkua ensimmäisen kaupan eteen, Branch ja Jacket
kintereillään. Tavaroita oli runsaasti kaikenlaatuisia, mutta liikkeen
omistaja, joka oli kaikesta päättäen espanjalainen, ei jäänyt hintoja
ilmoittelemaan, vaan syöksyi ratsumiehet nähtyään suin päin takaovelle
ja häipyi kirkuen näkyvistä. Repaleisten ratsumiesten äkillinen
ilmestyminen, ammunta ja hurja melu olivat nähtävästi säikähdyttäneet
tuon rauhallisen liikemiehen aivan suunniltaan, ja hän pakeni
perheineen jonkun naapurin puutarhaan turvaa etsimään.

Aikaa ei ollut hukata. Johnnie hyppäsi satulasta ja mennen hyllyjen
ääreen, joille oli pinottu kaikenlaisia ulkomaisia makeisia ja
herkkutavaroita, hän aloitti valikoimisen Jacketin suosiollisella
avulla. Tuo pieni kubalainen riehui kuin villitty ja tyhjensi hyllyn
toisensa jälkeen kiroillen koko ajan aivan syytämällä kuten todellisen
verenhimoisen ryövärin pitääkin. Pojat ovat jo luonnostaan ryöväreitä,
ja siitä saa olla varma, että Jacket käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Hei, Leslie! Haepas jotakin, johon voin panna nämä", huusi
O'Reilly olkansa yli, mutta kun hän kuuli vain epämääräistä mutinaa
vastaukseksi, kääntyi hän katsomaan ja näki maanmiehensä siepanneen
katosta ainakin pari tusinaa käsittävän nauhan leveälierisiä
olkihattuja, _sombreroja_, ja koettavan niitä päähänsä.

"Katsos perhanaa!" mutisi Branch. "Nämä ovat kaikki ainakin
neljänkymmenen dollarin hintaisia, mutta liian pieniä. Siinä on
varmasti ollut kävelykepin pää mittana, kun näitä on tehty."

"Ota koko nauha, mutta hae jotakin, johon voimme kääräistä kaikki nämä
purkit! Joutuin nyt!"

O'Reillyn äänensävyn ja ulkopuolella ammuttujen laukausten kiiruhtamana
Leslie katosi myymälän takana oleviin huoneisiin ja ilmestyi hetkisen
kuluttua syli täynnä vuodevaatteita, jotka hän oli siepannut ilmeisesti
aivan umpimähkään. Vuodetta peittänyt sääskiverkko oli kiireessä
repeytynyt irti ja takertunut hänen päähänsä häilyen hänen takanaan
kuin morsiushuntu.

"Luulenpa tässä olevan jo tarpeeksi!" huudahti hän. "Patja! Tyynyjä! Ja
sääskiverkkokin! Nukunpa mukavasti tästä lähtien."

Jostakin aivan läheltä kuuluva pikkulapsen itku todisti parhaiten,
miten hillittömän kiireesti kauppias ja hänen vaimonsa olivat
rientäneet pakoon. Laskettuaan taakkansa lattialle Branch valitsi pari
tukevaa peitettä, joiden kulmia hän alkoi sitoa yhteen.

Hän oli tuskin saanut työnsä valmiiksi, kun Judson karahdutti ovelle
ja huusi O'Reillylle: "Olemme jo tyhjentäneet apteekin, ja on parasta,
että liikutte liukkaasti, sillä pian on lähdettävä. Kuulin vankilassa
olevan muutamia kubalaisia vankeja, jotka aion ottaa mukaani, jos tulet
minua auttamaan."

"Varmasti!" O'Reilly hyppäsi satulaan ja käski Jacketin kuormata
tavarat hevosensa selkään ja ratsastaa tiehensä. Katsahtaessaan sitten
taaksensa hän näki aseenkantajansa lähtevän matkaan, satulan edessä
ja takana valtaiset taakat täynnä ryöstösaalista. Poni parka melkein
huojahteli kuormansa alla, mutta paljasjalkainen ratsastaja sai sen
vihdoin hoputetuksi horjahtelevaan juoksuun. Hetkisen kuluttua ilmestyi
Branchkin suunnaton hatturykelmä takanaan ja kirjavaan peitteeseen
käärityt vuodevaatteet edessään heilahdellen.

Hyökkäyksen aiheuttama tavaton meteli oli karkoittanut vankilan
vartioston kuulumattomiin, joten Lopezin miehet saivat esteettömästi
murtautua vankilaan, ja kun O'Reilly saapui paikalle, oli työ täydessä
käynnissä. San Antonion vankila oli paksuseinäinen kivirakennus, jonka
ovet olivat lujat ja ikkunoissa jykevät rautaristikot, mutta esteet
oli pian murrettu, ja sissit ryntäsivät sisään. Siepaten aseeksi, mitä
käteen sattui, Judson ja O'Reilly avasivat kopin toisensa jälkeen,
jättäen toisten huoleksi korjata niiden asukkaat. Tämä vankila
oli kurjimpiakin kurjempi ja tuskin ansaitsi vankilan nimeäkään,
mutta siitä huolimatta siellä vallitsivat todelliset vankilaolot ja
mahdollisimman espanjalainen järjestys. Käytävät olivat pimeät ja
haisevat ja kopit sanomattoman likaiset, ja kierrellessään ympäriinsä
O'Reilly ja Judson näkivät, kuulivat ja haistoivat kyllikseen ollakseen
varmat, että kaikki vangit, olivatpa ne mitä rikoksentekijöitä hyvänsä,
olivat jo kärsineet tarpeeksi suuren rangaistuksen.

Kaikki kävi nopeasti. Käytävät kajahtelivat huudoista ja miesten
askelista, ja ulkopuolelta kuuluva säännötön ammunta kiirehti
vapauttajia rientämään. Sitä mukaa kuin amerikkalaiset särkivät lukot,
vietiin hämmästyneet vangit kadulle, josta ne otettiin ratsujen selkään
satulan taakse.

Työ oli tehty ja peräytymismerkki puhallettiin. Judson ja O'Reilly
syöksyivät ulos vankilasta, hyppäsivät satulaan ja tavoittivat pian
toverinsa, jotka laskettivat toria kohti.

"Hohoi!" huokasi Judson pyyhkien hikeä otsaltaan; "olipa se urakka.
Mahtoikohan kukaan edes kysyä, minkätähden nuo poloiset olivat
vankilaan joutuneet?"

"Ei ollut tarpeellistakaan", vastasi Johnnie. "Virua tuolla kuukausi on
jo kyllin suuri rangaistus murhamiehellekin."

"Apteekkari sanoi, että useimmat ovat valtiollisia vankeja,
joita espanjalaiset ampuvat pari, kolme joka sunnuntai. Kun ei
voida toimeenpanna kukkotaisteluja, on vankien murhaaminen ainoa
sunnuntaihuvi. Näitkö sitä sairasta poikaa?"

"Kyllä."

"Hän näytti olevan aivan nälkään kuolemaisillaan. Miestemme täytyi
viedä hänet mukanaan kantamalla."

Eversti Lopez laukoitti heidän luokseen ja kysyi kiihkeästi:
"Löysittekö, mitä pyysin?"

"Kyllä, herra eversti, ja paljon muutakin."

"Hyvä! Mutta minun kävi huonosti. Kyselin kaikkialla picklestä, mutta,
_caramba_! semmoisesta ei täällä ole kukaan kuullut puhuttavankaan!"

"Menetimmekö monta miestä?" kysyi Judson.

"Emme ainoatakaan. Mutta Ramos on pahasti haavoittunut."

"Niinkö? Joutuiko hän sitten käsikähmään jonkun espanjalaisen kanssa?"

"Eikö mitä!" nauroi eversti. "Hän oli niin hätäinen, että hän rikkoi
nyrkillään erään näytelaatikon lasit."

Sissit peräytyivät yhtä hirvittävästi meluten kuin hyökkäsivätkin; he
ammuskelivat yhtä mittaa, huusivat kaameita uhkauksia näkymättömälle
viholliselleen ja vaativat häpeällisin herjauksin tätä tulemaan
taistosille. Tämän julman menon tarkoitus oli kuitenkin vain pitää
asukkaat pelon vallassa ja säikyttää varusväki niin ettei se tohtinut
ruveta hyökkäämään. Linnakkeista ammuttiin koko ajan kiivaasti, mutta
suuresta rohkeudestaan huolimatta varoivat sissit visusti joutumasta
vihollisen tulelle alttiiksi.

Leslie Branch oli luonnollisesti poikkeus, kuten tavallisesti. Hän
ratsasti huolettomasti keskellä katua kiinnittämättä mitään huomiota
kaikkialla ympärillä ja aivan hevosen jaloissa maasta pöllähteleviin
pieniin pölypilviin tahi ilmasta äkkiarvaamatta sinkoileviin
kalkkirappaussiruihin.

Hän oli koko ajan tarkastellut noita autioita kauppapuoteja, ja
suunnattoman makuuvaatemyttynsä ja hatturykelmänsä lisäksi hän oli
vielä valikoinut sekalaisen kokoelman kaikenlaista tavaraa, kuten
pakan kalikookangasta, kenkäparin, keittoastioita, päivänvarjon ja
-- mikä merkillisintä -- suuren kullattupuitteisen kuvastimen. Saada
nämä esineet eheinä talteen näytti huolettavan häntä enemmän kuin oma
turvallisuus. Nähdessään O'Reillyn hän huudahti:

"Kuulehan! Mitä on 'vaatekauppa' espanjaksi? Tarvitsen uuden puvun."

"Oletko sinä hullu?" ärjyi Johnnie. "Laittaudu joutuin suojaan!"

Mutta Branch pudisti vain päätään. "Eiväthän ne mihinkään osu!" virkkoi
hän.

Samassa helähti hänen kuvastimensa tuhannen sirpaleiksi ja oli vain
suuri ihme, että hän itse pääsi ehein nahoin pälkähästä. Pysähdyttäen
hevosensa hän tarkasteli hetkisen särkynyttä kalleuttaan, mutta heitti
sen sitten kirahtaen menemään.

"Tule pois, Johnnie!" hoilasi Judson. "Tapattakoon tuo kirottu hullu
itsensä rauhassa!"

Mutta O'Reilly oli liian helläsydäminen voidakseen aivan
välinpitämättömästi ratsastaa eteenpäin kuten hänen toverinsa teki. Hän
oli niin huolissaan Branchin takia, että tämän mieletön uhkarohkeus
suututti hänet aivan silmittömästi, ja pysähdyttäen hevosensa silloin
tällöin hän piti ystäväänsä tarkoin silmällä.

Tämä matkasi eteenpäin yhtä huolettomasti kuin ennenkin katsellen
kaikesta päättäen, mistä hän voisi täydentää vaatevarastoaan, mikä --
totta puhuen -- oli todellakin sen tarpeessa. Mutta useimmat kauppiaat
olivat jo ehtineet sulkea ikkunansa ja pönkittää ovensa, ja kun Branch
oli sivuuttanut viimeisen puodin, tiesi O'Reilly pahimman olevan ohi ja
kannusti ratsunsa täyteen laukkaan.

Sissit olivat hyökänneet kaupunkiin suoraan ketojen ja viljelysten
poikki, mutta nyt johti eversti Lopez joukkonsa valtatielle, joka kulki
jonkun matkan jokirantaa pitkin. Eräässä paikassa tämä tie oli aivan
suojaton toisen linnakkeen tulelta, mutta sitten se häipyi kunnaiden
taakse.

O'Reilly oli viimeisten joukossa, kun tuo vaarallinen paikka
sivuutettiin, ja hän oli jo hyvillään, että kaikki olivat selvinneet
onnellisesti seikkailusta, kun hän samassa näki eversti Lopezin
karkuuttavan suuren miesjoukon seuraamana erään kunnaan laelle ja
viittovan kiivaasti kaupunkiin päin.

Johnnie kääntyi katsomaan ja näki Branchin, joka oli jäänyt kauas
jälkeen, laskeutuvan satulasta ja menevän rannalle, jossa oli
levitetty paljon vaatteita kiville kuivumaan. Hän oli aivan suojaton,
ja espanjalaisten joka hetki yltyvä tuli osoitti, että he olivat
päättäneet nitistää tuon uskalikon. Veden pinnasta ponnahteli
lukemattomia pieniä suihkuja kuin kalaparvi olisi siinä temmeltänyt, ja
kivistä kaikkiin suuntiin kimpoilevat luodit surisivat ilkeästi.

Johnnien katsellessa näytelmää melkein hengittämättä Branch koppoi
käsivarrelleen pari, kolme puuvillapukua ja kapusi rauhallisesti törmän
päälle, jossa hevonen odotti. Noustuaan satulaan hän ajoi sitten
kiirehtimättä toveriensa luo, jotka tervehtivät häntä raikuvin hurra
huudoin, sillä hänen uhkarohkea seikkailunsa oli juuri omiaan saamaan
kubalaiset aivan haltioihinsa.

"_Caramba_! Sai kuin saikin puhtaan paidan! No, siinä on mies!
Espanjan mehiläisten surina on hänen mielestään maailman ihaninta
musiikkia! Hyvä! Hyvä! _Bravissimo_! Kerropas meillekin, mitä säveltä
luodit korvissasi soittelivat!" huutelivat miehet tungeskellen hänen
ympärillään ihailevassa piirissä.

Voimatta enää hillitä kiukkuaan O'Reilly puuskahti: "Sinä helvetin
hullu! Aioitko tapattaa itsesi aivan tahallasi? Ja vain muutaman paidan
tähden!"

"Älä puhu pötyä!" ärähti Leslie. "_Sanoinhan_ sinulle, että tarvitsen
vaatteita."

"Sinut pitäisi tuomita sotaoikeudessa. Entä mitä aiot tehdä tuolla
patjamytyllä? Mukanasi et voi sitä raahata."

"Odotahan, niin näet, sanotaan", vastasi toinen. "Aion järjestää oloni
--" samassa hän vaikeni kasvoillaan omituisen hämmästynyt ilme ja kysyi
hetkisen kuluttua: "Kuulitko mitään?"

"En. Mitä sitten?"

"Eipä juuri mitään." He ratsastivat vaieten eteenpäin, ja sitten Leslie
jatkoi: "Minulle tapahtui jotakin vallan omituista juuri kun nuo
roomalaiset kiihkeimmin pommittivat minua. Kuulin selvästi pikkulapsen
itkua."

"Lapsen?"

"Niin juuri. Otaksun pesijättären pienokaisen olleen jossakin
läheisyydessä, johon äiti oli varmaankin sen jättänyt kiirehtiessään
pakoon nähdessään meidän tulevan. Lapsi parkui niin vietävästi."

Jacket ja toiset tavaroiden kaitsijat, samoinkuin vapautettuja vankeja
kuljettavat miehet oli lähetetty jo paria tuntia ennen taipaleelle, ja
he odottivat nyt kumppaneitaan parin penikulman päässä kaupungista.
Pysähdyspaikalle saavuttaessa O'Reilly aikoi juuri sanoa jotakin
Branchille, kun samassa alkoi selvästi kuulua pikkulapsen itkua.

"Olkaapa hiljaa, pojat!" huudahti hän. "Mistä maailmasta --?"

"Olen kuunnellut tuota jo kauan", sanoi Branch, "mutta minä luulin
korvani valehtelevan."

Lähimmät miehet vaikenivat äkkiä ja katselivat toisiaan kysyvästi kuin
kuuloaan epäillen.

Ääni -- heikko, tukahdutettu valitus -- oli alkanut jälleen kuulua.
Johnnie katseli hetkisen ympärilleen silmät hämmästyksestä pyöreinä,
mutta sitten hän hypähti Branchin eteen ja huudahti:

"Leslie! Se -- se kuuluu sinun _mytystäsi_!" Hän osoitti suurta
vuodevaatekääröä, joka heilahteli Branchin satulannupissa.

"Oletko järjiltäsi!" Branch hyppäsi maahan ja nosti mytyn tien viereen
alkaen vapisevin sormin raastaa solmuja auki. "Mitä sitä joutavia
puhuu, aika mies", mutisi hän äreästi. "Tässä on vain vuodevaatteita,
jotka kahmaisin syliini suoraan --" lause loppui kimeään kirkaisuun ja
Leslie kavahti ylös kuin hänen sormensa olisivat sattuneet niljakkaan
ja kylmään käärmeeseen. "Hyvä Jumala!" Hän huojui ja oli aivan
suunniltaan. "Johnnie, katso! Se on ihka _elävä_!"

"Mikä on elävä? Mitä tarkoitat?"

Rohkaisten mielensä Branch kumartui ja hajoitti mytyn kokonaan, ja
miesten hämmästyneiden katseiden eteen ilmestyi hyvin hento, ruskea
ja hyvin pieni rintalapsi, jolla ei ollut sitäpaitsi langankiertämää
yllään. Lapsi sulki silmänsä jouduttuaan äkkiä kirkkaaseen
auringonpaisteeseen, ja toinen pikku nyrkki katosi kokonaan suureen
suuhun, joka oli vielä aivan hampaaton, kymmenen naurettavan pienen
varpaan liikkuessa hämmästyttävän vilkkaasti.

"Voi, hyvä isä sentään!" huudahti Branch epätoivoisella äänellä. "Sehän
on aivan -- aivan vastasyntynyt! Eihän sillä ole vielä silmiäkään!"

Kubalaiset soturit, jotka olivat katselleet kohtausta sanattomina
hämmästyksestä, purskahtivat nyt hillittömään nauruun, joka houkutteli
ohi ratsastavan eversti Lopezinkin paikalle.

"Mitäs täällä on tekeillä?" kysyi hän pakottaen hevosensa tunkeutumaan
_El Demonio'n_ ja hänen taakkansa ympärille muodostuneen piirin lävitse
ja katsahti maahan. Samassa hän hypähti satulasta ja kysyi:

"Kenen tuo lapsi on?"

"Minä -- minä -- tuota noin -- kyllä se on minun. Minä tarkoitan, minä
--" Branch tuijotti pienokaiseen suunniltaan kauhusta ja änkytti ja
nieleskeli ja väänteli koko ajan hermostuneesti käsiään.

"Mitä? Mitä ihmettä tämä merkitsee?" Everstin ääni tuimeni.

"Se varmaankin nukkui, minä -- minä vain kahmaisin -- ymmärrättehän
-- minä --" Branch hätääntyi yhä enemmän. "Katsokaa!" huudahti hän
käheästi. "Nyt se alkaa itkeä tahi jotakin sinnepäin."

Hän oli oikeassa. Lapsi näytti lujasti päättäneen kuuluvasti ilmoittaa
närkästyksensä häntä kohdanneen väkivallan johdosta. Käsi irtautui
suusta ja puristui nyrkkiin ja kasvot rypistyivät omituisesti.
Luoden lapsenryöstäjään leimuavan katseen Lopez kääräisi pienokaisen
peitteeseen ja otti hellävaroin syliinsä, mutta hän ei ehtinyt sanoa
mitään, ennenkuin itku alkoi.

Uutinen levisi nopeasti. Miehet huusivat ja viittoivat tovereitaan
tulemaan katsomaan _El Demonio'n_ saalista, jonka ympärillä hälisi pian
tiheä joukko nauraen ja rähisten. Eversti Lopez koetti kaikin keinoin
saada lapsen tyyntymään, mutta onnistumatta, ja viimein hän ojensi
taakkansa Leslielle.

"Siinä", sanoi hän kiukkuisesti. "Ota omasi!"

Leslie kavahti takaisin "En -- en suinkaan. En koskisi häneen
tuhannesta dollaristakaan!" huusi hän.

Mutta Lopez oli järkähtämätön. Hän sanoi käskevästä: "Tee, mitä sanon!
Nyt otat hänet! Kerrassaan kauniisti tehty varastella lapsia! Mikä
tässä nyt neuvoksi tulee? Takaisin emme voi häntä viedä, sillä koko
kaupunki on raivoissaan. Tästä saan varmasti vielä kuulla."

Ja Branchin hätääntyneistä vastalauseista ja heikosta vastarinnasta
huolimatta eversti pani kirkuvan vieraan hänen syliinsä ja kääntyi
sitten miehiin päin antaen lähtökäskyn.

Branch jäi seisomaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Hän oli aivan tyrmistynyt. Hän pelkäsi pitää lasta sylissään, mutta
ei tohtinut laskea sitä maahankaan, ja hikoillen tuskasta hän kysyi
melkein nyyhkyttäen:

"Mihin minä onneton tämän kanssa nyt joudun?"

"Sen Jumala tiennee", vastasi eversti. "Tuumin asiaa, mutta sinä saat
vastata kaikesta. Tule nyt, meidän täytyy kiirehtiä!"

Leslie nieleskeli ankarasti, ja hänen kasvoilleen levisi tuskallinen
kalpeus.

"Mitä minä teen, kun hänelle -- kun hänelle tulee _nälkä_?"

Lopez ei voinut olla hymyilemättä. "Sinun olisi pitänyt ottaa kaikki
nämä seikat huomioon, toveri. No, älähän huoli, leirimme läheisyydessä
on eräässä talossa lehmä; minä lähetän heti aamulla miehen sitä
hakemaan ja toivon, että omistaja lainaa eläimen meille pariksi
viikoksi, kunnes olen jollakin tavoin saanut sanan lapsen vanhemmille.
Tahi ehkä" -- hänen kauniit kasvonsa kovenivat jälleen -- "tahdot
mieluummin viedä lapsen takaisin sinne, josta sen otitkin?"

"En -- enhän minä -- minut silvottaisiin jäsen jäseneltä."

"No, siitä voit olla varma."

Branch katseli ympärilleen epätoivoisesti ja kostutti huuliaan. "Tämä
on pienin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ehkä se ei olekaan tottunut
lehmänmaitoon?"

"Muuta en voi sille tarjota. Huolehdi siitä hyvin, kunnes olen keksinyt
jonkun keinon ilmoittaa asiasta sen vanhemmille."

O'Reilly oli katsellut ystävänsä pulaa vahingoniloisella riemulla,
mutta käsittäen, että Branch varmasti koettaisi tyrkyttää
pienokaista hänelle, hän pujahti tiehensä ja ratsasti Judsonin luo,
joka parhaillaan kyhäsi paareja vankilasta vapautettua sairasta
varten. O'Reillyn kerrottua, mitä Branch oli löytänyt ryöstämistään
vuodevaatteista, Judson hymyili leveästi.

"Se oli hänelle oikein", nauroi hän. "Ehkäpä hänen mielenlaatunsa
muuttuu nyt, kun hän saa valvoa öitäkin lasta hoidellessaan." Sitten
hän jatkoi vakavasti: "Tämän poika paran asiat ovat sangen huonosti.
Pelkäänpä, saammeko hänet kunnialla perille."

Seuraten Judsonin katsetta O'Reilly näki lopen laihtuneen olennon
makaavan lähellä olevan guava-pensaan varjossa. Miehen vaatteet olivat
sanomattoman repaleiset, likaisia kasvoja peitti pitkä parransänki ja
kuumeiset silmät tuijottivat rävähtämättä kirkkaan taivaan sineen.
Huulet liikkuivat soperrellen taukoamatta käsittämättömiä sanoja, mutta
muuta elonmerkkiä ei ollut huomattavissa.

"Sanoit hänen olevan nälkään kuolemaisillaan." Johnnie laskeutui
satulasta ja alkoi auttaa paarien teossa.

"Ensin luulin niin, mutta sitten näin, että hän on muutenkin sairas.
Hän on luultavasti saanut tuon kirotun vankilakuumeen, poika parka."

"Sitten on parasta, että pidämme itse hänestä huolen. Nuo kubalaiset
ovat niin huolimattomia, kuten tiedät. Voimme asettaa paarit hevostemme
väliin ja --"

Judson katsahti ylös ja näki, että Johnnie seisoi kuin ukkosen lyömänä,
suu auki ja kädet puolivälissä ylhäällä. Sairas puhui nyt kovemmin, ja
O'Reilly kuunteli noita katkonaisia ja hajanaisia sanoja kasvoillaan
omituisen hämmästynyt ilme.

"Mikä on?" kysyi Judson.

Ensin ei Johnnie liikahtanutkaan, mutta meni sitten sanaakaan
virkkamatta sairaan luo ja kumartui tarkastamaan tämän ylöspäin
kääntyneitä ilmeettömiä kasvoja. Samassa häneltä pääsi nyyhkytyksen
tapainen, tukahdutettu huudahdus, ja hän sulki tuon hennon ja ryysyisen
olennon syliinsä.

"_Estevan_!" huudahti hän. "_Estevan_! Tämä on O'Reilly. O'Rail-ye!
Etkö tunne minua? O'Reilly, ystäväsi, veljesi. Sano Jumalan tähden,
mitä ne ovat sinulle tehneet? Katso minuun, Estevan! Katso minuun!
_Katso minuun_! Voi, _Estevan_!"

O'Reillyn äänessä kuvastui sellainen hätä, kiitollisuus ja intohimoinen
sääli, että Judson astui lähemmäksi. Hän huomasi hetkellisen järjen
pilkahduksen sairaan silmissä, mutta sitten ne samenivat jälleen ja
hourailu jatkui. Hän oli kuullut yhtä ja toista O'Reillystä ja myös
nimet Rosa ja Estevan, ja sentähden hän seisoi aivan hiljaa kuunnellen
ihmeissään ystävänsä hätäisiä sanoja. O'Reilly puristi poikaa hellästi
rintaa vasten ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen, kun hän
rukoili Estevania puhumaan ja kuulemaan häntä.

"_Koeta_ kuulla, mitä sanon. _Koeta_!" Huudahduksessa oli tuimaa
tuskaa. "Missä on Rosa?... Rosa?... Olet turvassa nyt... Kerro
minulle... Olet turvassa O'Reillyn luona... Tulin takaisin... Tulin
takaisin sinun ja Rosan luo... Missä hän on?... Onko hän -- onko hän
kuollut?"

Miehet kokoontuivat jo riveihin ja joukko oli valmis lähtemään, mutta
Judson viittasi Lopezia tulemaan paikalle ja kertoi tälle, kuka sairas
oli. Eversti astui ripeästi O'Reillyn luo ja pani kätensä tämän
olkapäälle.

"Olit sittenkin oikeassa. Estevan Varona ei ollutkaan kuollut. Oli
varmaankin Jumalan tahto, että hyökkäsimme San Antonioon."

"Hän on sairas, _kuoleman sairas_!" sanoi O'Reilly sortuneella
äänellä. "Nuo espanjalaisroistot! Katso, miten häntä on kohdeltu!
Tulin taas liian myöhään. Minä tulen aina liian myöhään!" lisäsi hän
epätoivoisesti. "Hän heittää henkensä, ennenkuin ehtii kertoa minulle
--"

"Rauhoituhan, toveri! Teemme kaikkemme pelastaaksemme hänet.
Lähtekäämme nyt tahi muutoin saamme pian koko San Antonion niskaamme."

O'Reilly nousi. "Nostakaa hänet syliini!" määräsi hän "Kannan itse
hänet leiriin."

Mutta Lopez pudisti päätään ja sanoi lempeästi:

"Matka on pitkä ja hänen olisi parempi levätä paareilla. Onpa meillä,
Jumalan kiitos, leirissämme armelias enkeli odottamassa, joka kyllä
osaa hänet parantaa."

Kun joukko lähti liikkeelle, makasi Estevan Varona heiluvalla
vuoteella O'Reillyn ja Judsonin hevosten välissä. He kuljettivat
häntä mahdollisimman varovasti koko tuon pitkän ja helteisen matkan,
mutta hän ei tullut kertaakaan tajuihinsa eikä tauonnut hetkeksikään
hourailemasta.




XX.

EL DEMONION PIENOKAINEN.


Seuraavina päivinä ei O'Reilly voinut kyllin siunata onnellista
sattumaa, joka oli tuonut Norine Evansin Kubaan. Paluumatkalla San
Antoniosta hän oli huomannut, kuinka sairas ja huono Estevan todellakin
oli, ja hän alkoi pelätä, että tuo pahoinpitelyn, nälän ja taudin
runtelema poika poloinen oli menettänyt järkensä ainiaaksi. Tämä
musertava mahdollisuus aivan hyydytti hänen verensä, kun hän ajatteli,
että noissa kuumeen myllertämissä aivoissa saattoi piillä täysi selvyys
Rosan kohtalosta eikä hän voinut saada sitä mitenkään tietoonsa. Nämä
jännityksen päivät olivat O'Reillyn elämän pisimmät.

Mutta Norine Evans rohkaisi häntä. Kun he saapuivat leiriin, otti
Norine sairaan kokonaan huostaansa ja käski sitten suorasukaiseen
tapaansa O'Reillyn mennä kursailematta levolle, mikä oli tälle sangen
tarpeellista. Estevan oli sairas, hyvin sairas, myönsi hän, kykenevää
lääkäriä ei ollut saatavissa ja hänen oma sairaanhoitotaitonsa oli
sangen puutteellinen, mutta siitä huolimatta hän toivoi voivansa
hoitaa terveeksi nuorukaisen, jonka vahva ja muuten peräti terve
ruumiinrakenne oli hänen paras apulaisensa, kuten hän sanoi
O'Reillylle. Norinen toivehikkuuden lohduttamana O'Reilly nukkui sitten
rauhallisesti koko yön.

Leslie Branch saapui hiukan myöhemmin, sillä pienokainen oli sangen
hankala pidellä, eivätkä toverit välittäneet rahtuakaan hänen
avunpyynnöistään. Hänen tekoaan tuomittiin ankarasti ja väittivätpä
toiset, että hän oli menettänyt kaikki oikeutensa heidän ystävyyteensä
ja osanottoonsa.

Branch otti kaiken todeksi ja oli aivan epätoivon partaalla leiriin
saapuessaan. Toivoen voivansa luovuttaa hankalan taakkansa Norine
Evansille hän kiiruhti suoraan tämän teltalle, mutta Norine oli kuullut
jutun -- Lopez oli varoittanut häntä -- ja pyörsi hänet takaisin.

"Älä pyydäkään minua äidiksi varastamallesi lapselle", sanoi hän.

"Mutta sinun _täytyy_", selitti hän hätääntyneesti "Sinun täytyy!"

"Ei puhettakaan", vastasi Norine. "Ja sitäpaitsi teltassani on jo yksi
sairas."

"Mutta ole nyt armelias! Pienokainen pelkää minua. Katsohan! Olen ollut
pudottaa hänet sen seitsemänkin kertaa, ja minä -- minä jätän hänet
kuitenkin jonnekin."

Mutta Norine oli järkähtämätön. "Minun kynnykselleni et saa
löytökäistäsi ainakaan jättää! Kun kerran rupesit lapsia varastamaan,
niin olisit ensin ajatellut, miten voit niistä huolehtia." Jaksaen
vain vaivoin hillitä halunsa ottaa tuo nälkäinen ja itkevä pienokainen
syliinsä hän lisäsi: "Mene nyt matkaasi ja viihdytä turvattiasi miten
parhaiten taidat, kunnes pojat tuovat lehmän."

"_Viihdytä_!" huudahti Branch traagillisesti. "Viihdyttää nälkäistä
lapsimukulaa! Miten taivaan nimessä se olisi mahdollista?"

"Mitenkäkö? Leiki hänen kanssaan, näyttele kelloasi ja konttaa ja
ilveile, mutta älä millään muotoa anna hänen itkeä. Hän voisi silloin
sairastua."

Branch tuijotti puhujaan kiukkuisesti, mutta muutti sitten käytöksensä
ja alkoi suostutella. "Oi, Norine", pyysi hän, "minä en osaa häntä
hoidella. Se on aivan mahdotonta. Olen kuolemaan saakka väsynyt ja
sitäpaitsi on kelloni koko leirin ainoa, joka käy oikein. En nukkunut
silmän täyttä koko yönä, ja nyt saan valvoa tämänkin yön lapsen kanssa.
Pienokainen on todellakin soma, katsohan, ja on naisellisen hoidon
tarpeessa --"

Norine kohotti teltan lievettä ja viittasi sisään, jossa Estevan
Varona makasi hänen vuoteellaan tuijottaen kattoon ja liikutellen
huuliaan. "Rouva Ruizilla ja minulla on kyllin työtä tuota poika parkaa
hoidellessamme. Hänellä on luultavasti jokin tarttuva tauti, mikäli me
tiedämme."

Branch oli äärimmäisen häpeämätön, itsekäs ja säälimätön. "Minä olen
myös sairas -- paljon sairaampi kuin hän", väitti hän. "Oletko aivan
sydämetön? Minähän panin henkeni alttiiksi hankkiakseni sinulle jotakin
hyvää syödäksesi --"

"Niin! Naurettavin yritys mitä milloinkaan olen kuullut. Mistä tuo
järjetön juoni päähäsi pälkähti?" Norine oli nyt todellakin närkästynyt.

"Tein sen vain sinun tähtesi, ja minusta tuntuu, että vähin
vastapalvelus, minkä --"

"Ainoa ehdoton velvollisuuteni on koettaa pelastaa tämä miespoloinen",
vastasi Norine lujasti. "Paina jalkoihisi nyt! Ottaisin lapsen, jos
voisin, mutta minä en voi."

"Hän kuolee hoidossani", vastusteli Branch.

"Mitä turhia! Hänhän on tervein pikku vauva mitä milloinkaan olen
nähnyt. Odotahan, kun saat hänelle ruokaa, niin saatpas nähdä, kuinka
hän nauraa sinulle." Norine pujahti telttaansa, ja Branch tallusteli
vastahakoisesti tiehensä.

Hän vei pienokaisen ensin Judsonin ja sitten O'Reillyn luo, mutta
molemmat kieltäytyivät jyrkästi sekautumasta asiaan, luvaten
kuitenkin auttaa häntä ruokakysymyksen järjestämisessä. Lasten
hoidosta ylimalkaan he keskustelivat kyllä mielellään, mutta heidän
hyväätarkoittavat neuvonsa saivat Branchin vihan vimmoihin, ja hän
poistui synkästi kiroillen. Eikä hänen mielestään ollut sekään
mikään ystävyyden osoitus, kun toverukset tulivat illalla katsomaan,
miten lypsäminen luonnisti -- yritys, jota kaikki jännityksellä
odottivat, sillä Branch tiesi lehmistä tarkalleen yhtä paljon kuin
pikkulapsistakin.

Leslie alkoi nyt huomata, että häntä vastaan oli tehty täydellinen
salaliitto, ja hän suhtautui tilanteeseen synkällä murjotuksella.
Espanjan kielen taitamattomuus harmitti häntä kuitenkin syvästi, sillä
hän olisi mielellään vastannut joka taholta sateleviin kompiin.

Maailmassa on lehmiä, joita kuka hyvänsä voi lypsää, mutta on
toisenkinlaisia, ja tämä leiriin lainattu mansikki sattui olemaan
pahinta lajia, arka ja hermostunut, jota Branchin tottumaton haparointi
suuresti ärsytti. Savannain vapaudessa kasvaneena se oli tottunut
lujiin ja päättäväisiin miehiin, ja kun Leslie koetti kohteliaasti ja
ikäänkuin anteeksi pyydellen pakkoluovuttaa siltä maidon, puski se
häntä.

Katselijat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, mutta Branch oli nyt
odottamattoman nöyrä ja hiljainen. Hän myönsi olevansa täydellisesti
tottumaton ja pyyteli ystäviään melkein kaunopuheliaasti hakemaan
jonkun asiantuntijan apuun. Mutta Judson selitti vakavasti:

"Nämä kubalaiset eivät tiedä lehmistä enemmän kuin sinäkään."

Ja O'Reilly lisäsi:

"Ne ovat kyllä eteviä härkätaistelijoita, mutta eivät osaa lypsää."

Leslie katsahti puhujiin raivosta kalpeana. "Luulette varmaankin
olevanne nyt kirotun sukkelat, vai mitä? Aiotte pitää hauskaa minun
kustannuksellani, eikö niin? Mutta minä näytänkin, että selviän
pelistä. Jos pitelette lehmää, niin minä lypsän, lypsän, perhana vie,
niin että se pyörtyy."

O'Reilly tarttui elukan sarviin ja Judson hoiteli häntää.

"Vedä lujalle", tiuskasi Leslie, "äläkä anna tuumaakaan perään, tahi
minun käy hullusti."

Kun ystävykset olivat valmiit, lähestyi Leslie varovasti kiuluineen,
mutta päinvastaiselta puolelta kuin äsken. O'Reilly ja Judson
tiukensivat otettaan.

Kumma kyllä eläin seisoi hetkisen aivan rauhallisesti -- se oli
luultavasti niin hämmästynyt -- ja Leslie onnistui saamaan maitotilkan
astiansa pohjalle, mutta vihdoin sai väkivallan aiheuttama närkästys
ylivallan. Lehmä nosti hitaasti toisen takajalkansa ikäänkuin tuumien,
mihin päin isku oli suunnattava, ja antoi sitten potkun, joka lennätti
Branchin selälleen.

"Mitäs tästä sanot!" huudahti O'Reilly ihaillen. "Sehän pyyhkäisi sinut
kumoon kuin höyhenen."

Judson oli myös olevinaan suuresti hämmästynyt. "Useimmat lehmät ovat
vasenkätisiä", selitti hän. "Koetahan toiselta puolelta."

Branch kuivasi maidon kasvoiltaan. "Kylläpä teillä nyt on hauskaa",
virkkoi hän kiukusta vapisevalla äänellä ja valmistautui uuteen
yritykseen.

Kauan aikaa näytti siltä, ettei lypsämisestä tulisi mitään, mutta
vihdoin oli astia puolillaan maitoa, jonka Branch miedonsi haalealla
vedellä lähimmän nuotion ääressä. Mutta vaikeudet eivät päättyneet
vielä. Hän otaksui, että kaikki lapset osaavat juoda, ja meni ainakin
puoli tuntia, ennenkuin hän huomasi erehdyksensä. Hän ei enää
toivonutkaan saavansa muilta apua ja alkoi sentähden muitta mutkitta
itse kyhätä imetyspulloa, mikä vihdoin onnistuikin käyttämättömän
sikaari-imukkeen ja puhtaan nenäliinan avulla.

Kun hän sitten vihdoin istahti ja alkoi hellävaroin ruokkia
itkeskelevää pienokaista, muuttui kubalaisten käytös heti. Nauru
vaikeni ja joka taholta alkoi kuulua ihastuksen mutinaa. Heidän
sankarinsa, tuo tuittupäinen, omituinen ja hurja _El Demonio_
ruokkimassa pientä, hentoa sylilasta öisen leirinuotion hohteella oli
näky, joka täytti heidän sydämensä suurella ilolla ja tyydytyksellä.

O'Reilly nousi jo päivän koittaessa ja pyysi saada auttaa Estevan
Varonan hoitelemisessa, mutta Norine ei suostunut.

"Kuume on hiukan laskeutunut ja hän on saanut hiukan ruokaakin",
ilmoitti tyttö. "Herkut, joiden takia te pojat panitte henkenne
alttiiksi, ovat nyt hyvään tarpeeseen."

"Mahtaneeko hän kyetä puhelemaan kanssani jo tänään?" kysyi O'Reilly
kiihkeästi.

"Ei tänään eikä vielä moneen päiväänkään, pelkään."

"Ellet pahastu, niin olisin mielelläni hänen läheisyydessään
kuullakseni; mitä hän puhelee", sanoi O'Reilly toivehikkaasti. "Hän
voisi virkkaa silloin tällöin jonkun sanan Rosastakin."

"Tähän saakka hän ei ole vielä maininnut sisarensa nimeäkään. Minähän
en tosin ymmärrä paljoakaan hänen puheistaan, mutta rouva Ruiz sanoo,
että kaikki on vain järjetöntä hourailua. Mitenkäs Leslien pienokainen
voi?"

"Oikein hyvin. Se oli jo hereillä, kun nousin, ja kirkui aamiaista.
Leslie sytytteli tulta lämmittääkseen maidon ja valitti, ettei hän
ollut nukkunut koko yönä."

"Mies poloinen! Minäpä menen häntä auttamaan", sanoi Norine.

"Älä huoli, niin olet kiltti. Lopez tahtoo antaa hänelle pienen
opetuksen, ja tämä oli onnellisin sattuma, mitä voi ajatella. Olemme
selittäneet Leslielle, että lasta on mahdoton viedä takaisin, ja hän
luulee nyt täytyvänsä huolehtia siitä iät päivät. Asian todellinen
laita on kuitenkin niin, että Jacket lähtee tänä aamuna viemään San
Antonion kaupunginpäällikölle kirjettä, jossa ilmoitetaan lapsen voivan
hyvin ja pyydetään lähettämään hakemaan sitä."

"Eikö se ole kovin vaarallista?" kysyi Norine. "Eivätkö espanjalaiset
hyökkää kimppuumme kuullessaan, missä olemme?"

"Lopez ei usko sitä. Sanansaattajaa oli vaikea saada, mutta Jacket
tarjoutui vapaaehtoisesti. Hän on valmis vaikka mihin, tuo poika,
eivätkä espanjalaiset todennäköisesti tee hänelle mitään pahaa.
Meillähän on pienokainen panttina, näetkös."

Vaikka Norine ei myöntynytkään Branchin pyyntöihin, ei hän ollut
suinkaan mitenkään kovasydäminen. Hän piti koko päivän lasta silmällä
ja erittäinkin sen ruokintaa.

Onneksi oli lapsi hyvin kiltti, ja niin kauan kuin se oli kylläinen, se
oli tyytyväinenkin. Se nukkui pitkät tovit, ja kun se oli hereillään,
imeskeli se pikku nyrkkejään ja oli näköjään hyvin mielissään, kun
miehet oikein kilvan viihdyttelivät sitä sylissään. Joukossa oli
luonnollisesti monta, jotka ymmärsivät _El Demonio_'n vaikean tilanteen
eivätkä tahtoneet joutavalla pilkanteolla lisätä hänen kuormaansa, joka
oli jo kyllin rasittava, ja he kokivat kaikin tavoin auttaa häntä.

Sinä päivänä saivat kaikki tosi työt olla. Miehet kokoontuivat _El
Demonio'n_ ympärille ja keksivät kymmeniä keinoja hauskuuttaakseen
pienokaista, josta tuli ennen iltaa koko leirin lemmikki. Branch
alkoi itsekin osoittaa lasta kohtaan yhä lisääntyvää mielenkiintoa.
"Olen tätä pientä veitikkaa hoidellessani huomannut yhtä ja toista,
josta minulla ei ollut ennen aavistustakaan", sanoi hän O'Reillylle
illallista syödessä. "Olen aina luullut, että tämmöiset pienet
sylilapset ovat jonkinlaisia tylsiä, voille tuoksuvia eläimiä, mutta
olen ollut aivan väärässä. Tämä osaa jo ajatella. Hän tuntee minut jo,
ja kun minä otan hänet syliini, nauraa hän, jolloin pienet hymykuopat
ilmestyvät poskiin. Sanohan, minkä nimen me annamme hänelle?"

"Luultavasti hänellä on jo nimi. Sinä siis aiot pitää hänet luonasi?"

"Niin, eilen se tuntui minusta aivan mahdottomalta, mutta mihinkäpä
minä hänet nyt panen", vastasi Branch miettivästi. "Siinäpä pulma juuri
onkin. Läheisyydessä olevissa maataloissa on mukuloita enemmän kuin
tarpeeksi, joten en voi häntä niin vain heittää vieraiden ihmisten
armoille."

"Kuljetat siis lasta aina mukanasi, minne hyvänsä menemmekin?" kysyi
O'Reilly huvitettuna.

"Mikäs sen estäisi?"

O'Reilly pudisti päätään. "En luule sen käyvän niinkään helposti
päinsä; joukkomme ei ole mikään rauhallinen pitkäpallojoukkue. Entä
mitä arvelet lapsen äidin nyt ajattelevan?"

"Tulimmainen! Oli siinäkin äiti, sanon minä! Hän luultavasti tahtoi
päästä pienokaisesta, koska hän oli niin valmis karkaamaan tiehensä.
Tuommoiset ihmiset, jotka eivät välitä lapsista sen enempää, eivät
lainkaan ansaitsisi sellaista suurta siunausta kuin lapset ovat.
Tahtoisin mielelläni kasvattaa tämän pienokaisen omien periaatteideni
mukaan." Branchin kasvot kirkastuivat samassa. "Nytpä olen keksinyt
nimen!"

"No, minkä?"

"Tuli, Sade."

"Kirositko, vai oliko tuo nimi?"

"Eikö olisikin sopiva nimi? Uusi ja sisältörikas, vai mitä? 'Tuli,
Sade, Branch!' Mitäs pidät? Sehän sointuu mainiosti."

"Jos otat hänet todellakin ottolapseksesi, niin luonnollisesti voit
ristiä hänet miksi tahdot -- mutta hän on niin kovin tumma. Minä
epäilen, että hän on -- mulatti!" sanoi O'Reilly harkitun ilkeästi.

Branch suuttui. "Hän on yhtä valkoinen kuin sinäkin ja ehkä
valkoisempikin!" tiuskaisi hän. Nähdessään sitten hilpeän välähdyksen
O'Reillyn silmissä hän kääntyi poispäin vihaisesti mutisten.

Leslien omituinen suunnitelma sai kummallista kyllä paljon kannattajia,
ja monet hänen asekumppaninsa alkoivat puhella, että _El Demonio'n_
pienokainen tuottaisi varmasti onnea, jos se voitaisiin pitää leirissä.
Tyttösen ottolapseksi ottamisesta keskusteltiin sinä iltana aivan
vakavasti monen nuotion ääressä.

Aamiaisen jälkeen seuraavana aamuna pienokainen kylvetettiin, mistä
tärkeästä tapahtumasta oli tieto levinnyt kaikkialle, ja suuri joukko
tummia savukeniekkoja seurasi ihaillen ja tarkkaavaisesti Branchin
puuhailua Norinen tarjous toimittaa tehtävä oli hylätty. Leslie
kuivaili parhaillaan lapsen pehmoisia jäseniä, kun hänet äkkiarvaamatta
keskeytettiin.

Jacket oli selvinnyt matkastaan täysin onnellisesti, ja sen sijaan että
hän olisi tuonut mukanaan sotilaskomennuskunnan, oli hänellä lapsen
vanhemmat seurassaan, mikä olikin paljon järkevämpää.

Kauppias saapui vaimoineen kaikessa hiljaisuudessa varoittamatta ketään
tulostaan ja tuhlailematta kohteliaisuuksia kotinsa ryöstäjille.
Kuullessaan lemmikkinsä kimeän ja kärsimättömän äänen he syöksyivät
paikalle kuin kaksi kotkaa taivaan pilvistä. Branch katsahti ylös
kuullessaan tulijain nopeat askeleet ja näki samassa vento vieraan
naisen rientävän ojennetuin käsin ja tuskallisesti parahtaen häntä
kohti. Nainen sieppasi lapsen sanaakaan sanomatta hänen käsistään ja
painoi sen ruskealle, täyteläiselle povelleen.

Leslie nousi aikoen panna kiukkuisen vastalauseen vieraan väkivaltaista
käytöstä vastaan, mutta joutui juuri paraiksi lapsen raivostuneen
isän hyökkäykselle alttiiksi. Hän kaatui ehtimättä ajatella mitään ja
näki ympärillään vain raivoisasti heiluvia jalkoja ja nyrkkejä, jotka
kaikki tähtäsivät häntä kohti, häntä potkittiin, lyötiin, revittiin ja
raastettiin kaikin mahdollisin tavoin, kunnes hänen ystävänsä tulivat
hätään ja vapauttivat hänet. Noustuaan hän näki edessään pienen,
pyöreän espanjalaisen, joka oli nyt kääntynyt poispäin ja suudella
mäiskäytti intohimoisesti lapsen selkää ja niskaa, jotka näkyivät äidin
sylistä.

Norine kuuli myös metelin, joka oli niin äkkiarvaamatta rikkonut
sunnuntaiaamun rauhan, ja hän kiiruhti katsomaan mitä oli tekeillä.
Kun hän tuli paikalle, selittivät miehet parhaillaan yhteen ääneen
kauppiaalle ja tämän vaimolle, miten lapsenryöstö oli oikein tapahtunut
ja ettei kukaan ollut tarkoittanut tehdä mitään pahaa heidän
lemmikilleen. Asia selvisi lopulta kokonaan, mutta lapsen äiti ei
voinut olla sittenkään luomatta Lesliehen murhaavia katseita.

Isä oli kuitenkin järkevämpi ja kun hän oli todennut, että lapsi oli
täysin terve, ei hänen kiitollisuudellaan ollut mitään rajoja. Hän
syleili kaikkia, jotka olivat lähettyvillä. Hän suuteli Norinea,
O'Reillyä ja Judsonia, yrittipä hän käydä Lesliehenkin käsiksi
samassa ystävällisessä tarkoituksessa, mutta tämä ymmärsi väärin ja
puikki pakoon. Välittämättä rahtuakaan siitä, että nämä samat miehet
olivat väkivalloin tyhjentäneet hänen puotinsa ja ryöstäneet hänen
rakkaan lapsensa, hän jakeli heille auliisti kaikki rahansa ja mitä
hänellä vain sattui taskuissa olemaan. Lyöden rintaansa hän pyysi
heitä osoittamaan hänelle sen suuren kunnian, että he tulisivat San
Antonio de los Banokseen ja ottaisivat haltuunsa hänen koko maallisen
omaisuutensa ja polttaisivat sitten hänen kauppansa.

Jacket oli myös suuren huomion esine, ja siitä voi olla varma, että hän
kehui ja kerskui määrättömästi matkastaan kertoessaan.

"Tuo kaupunginpäällikkö oli minulle hiton kohtelias", kertoi Jacket,
"ja kaikki ihmiset sanoivat, että minä olen maailman urhoollisin
poika. Lähtiessäni sain ainakin tuhat sikaria, ja kun ratsastin
kaupunginpäällikön asunnon ohi, tein minä kunniaa ja huusin minkä
kurkusta lähti: '_Eläköön vapaa ja itsenäinen Kuba, eläköön!_' Ja
kaikki nauroivat kuin helvetti. Siellä ei oltu luultavasti milloinkaan
ennen nähty ketään minun laistani."

Iltapäivällä, kun kauppias ja hänen vaimonsa hankkiutuivat
kotimatkalle, kokoutui suuri joukko vallankumouksellisen armeijan
sotureita toivottamaan heille onnellista matkaa ja katsomaan vielä
kerran pienokaista. Äidin pelko oli jo muuttunut äidin ylpeydeksi
ja hän kuunteli hymyillen kohteliaisuuksia, joita tuhlailtiin hänen
lemmikilleen, ja vastaili sattuvasti niihin, jotka oli tarkoitettu
hänelle itselleen. _El Demoniokin_ sai suudella lasta hyvästiksi.
Kauppias oli leiriin saavuttuaan saanut kuulla paljonkin tuosta
omituisesta amerikkalaisesta, ja pyydellen nyt anteeksi äkkipikaista
käytöstään aamulla hän kutsui Branchin vierailemaan luoksensa sodan
loputtua, kun Kuba oli vapaa, ja huolimatta Leslien vastarinnasta hän
lopuksi syleili tätä ja suuteli molemmille poskille. Pienokaiselle
huudettiin huikea eläköön ja raikuvien hurraahuutojen ja sydämellisten
onnentoivotusten saattamina vieraat sitten lähtivät kotimatkalle.

Lopez pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon heidän palatessaan
palmulehtoon ja virkkoi hymyillen:

"Luulenpa, ettei ystäväsi enää varastele lapsia."

"Minä pelkään päinvastoin, että hän varastaa heti ensimmäisen, jonka
näkee. Pienokainen oli vallannut hänen sydämensä kokonaan, ja hän
tahtoi pitää hänet."

"Niin, niin, hän ei ole ainoa, jonka on niin käynyt. On todellakin
omituista, kuinka herkkätuntoisia sotilaat voivat olla. Olen useasti
huomannut sen. Ollessani Rubin kulmalla ottivat muutamat mieheni vuohen
elätikseen, ja kun ruokavarat kuluivat vähiin, täytyi eläin teurastaa,
mutta nuo miehet eivät koskeneetkaan sen lihoihin, vaikka he olivat
nälissään. Asiasta toiseen, miten nuori Varona voi?"

"Samoin kuin ennenkin."

Lopez rypisti kulmiaan. "Minun täytyy lähettää hänet huomenna
Cubitakseen, sillä meidän täytyy lähteä liikkeelle."

"Jos hänet on vietävä täältä, niin antakaa se minun huolekseni.
Tahtoisin olla hänen luonaan, kun hän selviää houriostaan, ja kuulla,
mitä hän tietää sisarestaan." O'Reillyn ääni oli kiihkeä.

Eversti myöntyi heti. "Mene kaikella muotoa. Ilmoittaudu kenraali
Gomezille, joka varmasti antaa sinun olla pojan luona, kunnes tämä
kykenee selvästi puhumaan. Siihen mennessä ehkä saat Matanzastakin
uutisia."

O'Reilly puristi kiitollisesti everstin kättä. "Olette hyvin hyvä",
sanoi hän. "Vielä yksi pyyntö. Tahdotteko pitää hiukan silmällä
Branchia poissaollessani ja hillitä hänen liiallista uhkarohkeuttaan?"

Lopez nauroi iloisesti. "Huimapäisyytensä hän unhottaa pian kokonaan.
Tämä elämä sopii hänelle. Hänhän on jo aivan toinen mies. Kun hän voi
hyvin ja saa jotakin, jonka tähden kannattaa elää, niin hän tahtoo
elää. Saatpas vain nähdä."




XXI.

AARRE


Oli lämmin ja suloinen aamupäivä pari viikkoa O'Reillyn saapumisen
jälkeen Cubitakseen. Vuoristo oli vehmaan vehreä äskeisen sateen
jälkeen, mökkien edessä räiskyivät iloiset nuotiot, joiden savu
kierteli hiljaa korkealla kaartuvaa sinistä taivasta kohti, tasangoilta
oli juuri saapunut kuormahevosia tuoden ruokavaroja, joita repaleiset
miehet parhaillaan purkivat säilöön pantaviksi. Taampaa kuului iloisia
ääniä. Siellä oli joukko lapsia pitkää palloa lyömässä.

Puiden väliin ripustetussa riippuverkossa makasi Estevan Varona
kuunnellen hoitajansa nuhteita ja varoituksia.

Johnnie O'Reilly oli juuri toivottanut heille molemmille sydämellisesti
hyvää huomenta ja Norine sanoi: "Vain yksi tunti eikä ollenkaan
enemmän. Teillä oli jälleen kuumetta eilen illalla, ja se johtui vain
paljosta puhumisesta."

"Nyt voinkin paremmin", selitti Estevan. "Puheleminen tekee hyvää,
mutta ensin olin tietysti väsynyt. Nyt sitävastoin --"

"Nyt! Nyt teette juuri niinkuin minä määrään. Sairaskäyntini
kestävät tarkalleen tunnin, ja ellette ole ehtinyt kertoa kaikkia
seikkailujanne, kun tulen takaisin, niin saatte jatkaa huomenna.
Painakaa se mieleenne." Norine nyökäytti hymyillen päätään ja lähti.

Estevan katsoi hänen jälkeensä kuihtuneilla kasvoillaan kirkas hymy.

"Hän antaa minulle uuden elämän", sanoi hän O'Reillylle. "Hän on niin
vahva, niin terve ja niin elämänhaluinen, että sen täytyy tarttua
toisiinkin. Hän on suorastaan ihmeellinen! Kun ensi kerran näin hänet
ylitseni kumartuneena, luulin näkeväni unta, ja vielä nytkin minä
välistä luulen, että hän on vain unikuva. Mutta hänhän on varmasti
olemassa, eikö niin?"

"Varmasti", hymyili O'Reilly.

"Tiedän heti, milloin hän on jossakin läheisyydessäni, sillä
tuskani helpottavat silloin. Se on totta. Entä hänen kätensä --!
Kun hän sivelee otsaani, niin kivistys taukoaa ja kuume katoaa.
Hänen kosketuksensa on jotakin suloisen viileätä ja salaperäisen
viihdyttävää, joka saa ihmisen elämänhalun virkoamaan. Olet ehkä
itsekin huomannut samaa?"

"En -- enhän minä! Näetkös, hän ei sivele milloinkaan minun otsaani.
Mutta voin sanoa, että olet aivan oikeassa. Kaikki sairaat sanovat
samaa."

Estevan loi puhujaan nopean silmäyksen, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"Hoitaako -- hoitaako hän _muitakin_? Enkö minä olekaan ainoa?"

"Tuskinpa."

Molemmat olivat hetkisen vaiti. Sitten Estevan muutti asentoaan ja
sanoi: "Sanohan, oletko kuullut mitään uutisia?"

"En vielä, mutta olen varma, että pian kuulemme."

"Sinun luja uskosi on minulle yhtä kallisarvoinen kuin tuon neidin
hellä huolenpito. Mutta kun menet pois ja minä jään yksinäni, ja kun
rupean ajattelemaan --"

"Älä ajattele liian paljon, äläkä epäile", sanoi O'Reilly nopeasti.
"Rosa on elossa, uskallan sen vannoakin, ja me löydämme hänet vielä
jostakin. Sinä olit kuullut hänen joutuneen Cobon kynsiin, kun tämä
riehui Yumurissa, mutta nyt me tiedämme hänen olleen Pan de Matanzassa
kauan sen jälkeen. Lopez väitti aivan samoin, että sinäkin olit
kuollut. Kas niin! Siinä näet, kuinka luotettavia huhut ovat. Ei, Rosa
on elossa, ja kenraali Gomez saa pian kuulla hänestä jotain. Sitähän
minä olen koko ajan odottanutkin, sitä ja mitä sinä mahdoit tietää."

"Nyt tiedät kaikki, mitä minäkin tiesin ja mitä minulle on tapahtunut."

"En tiedä vielä miten jouduit San Antonio de los Banoksen vankiluolaan,
joka on kahdensadan penikulman päässä paikasta, jossa sinua
haavoitettiin."

"Kaikki kävi hyvin yksinkertaisesti, _amigo_. Annahan olla: kerroin
viimeksi La Joyan kahakasta ja kuinka minä pyörryin."

"Aivan niin. Norine tuli silloin eikä antanut sinun jatkaa."

"Muutamat laupiaat ihmiset löysivät minut pari tuntia sen jälkeen kuin
olin pyörtynyt, ja he luulivat espanjalaisten ratsumiesten surmanneen
minut, mutta huomattuaan, että vielä elin, he veivät minut kotiinsa. He
olivat vanhoja ystäviä Matanzasta, Valdes nimisiä, sivistynyt perhe,
joka oli paennut kaupungista ja piilotteli maaseudulla kuten monet muut
meikäläiset."

"Notaario Valdesko?"

"Sama juuri. Alberto Valdes neljän tyttärensä kanssa. Taivas opasti
heidät luokseni. Alberto on vanha mies ja hänellä on raskas työ haalia
lapsilleen ruokaa, mutta siitä huolimatta hän ei hylännyt minua.
Tytöt olivat ruskettuneet ja repaleiset ja arat kuin metsäkauris.
He hoitelivat minua viikkomääriä, sillä olin saanut haavakuumeen.
Jumalani! Minusta tuntuu nyt, että makasin vuosikausia heidän luonaan
sairaana ja avutonna. Kun pääni oli selvempi, koetin ajatella Rosaa,
mutta silloin kuume yltyi ja minä olin menehtyä siihen paikkaan. Oi,
kuinka kärsivällisiä ja ystävällisiä nuo ihmiset olivatkaan! Näetkös,
olin kulkenut itään päin sen sijaan että minun olisi pitänyt pyrkiä
länteen, ja olin siten joutunut penikulmain päähän kotoani, ja välillä
oleva alue oli tulvillaan espanjalaisia, jotka polttivat, hävittivät ja
murhasivat. Sinä et tuntisi enää Yumuria ja Matanzan seutuja, O'Reilly.
Kaikki on vain hävitettyä erämaata."

"Vihdoin toivuin niin paljon, että kykenin hiukan kävelemään, mutta
en voinut mitenkään saada sanaa Rosalle, ja epävarmuus oli vähällä
tehdä minut hulluksi. Vaatteeni pysyivät tuskin koossa ja nahka oli
aivan luussa kiinni. Mahdoin olla kummallisen näköinen! Eräänä päivänä
minä sitten tapasin erään miehen, joka oli viemässä Gomezille tietoja.
Hän oli Lopezin miehiä ja kertoi, että Lopez oli lähtenyt Maceon
kanssa Rubiin, joten Matanzan maakunnassa ei ollut enää ainoaakaan
meikäläistä. Hän tiesi muutakin. Häneltä nimittäin sain kuulla" --
Estevanin laihat kädet puristuivat riippuverkon reunoihin ja hän
kääntelehti levottomasti -- "että Cobo oli hävittänyt Yumurin --
sisareni oli kadonnut. Jumaliste!"

"Niin, niin, mutta nythän tiedämme jo paljon enemmän", sanoi O'Reilly
lohduttavasti.

"Miehen kertomus oli todellakin kamala -- murhia, ryöstöjä ja
pöyristyttäviä julmuuksia -- olin aivan tulla hulluksi. Uskoin kaikki,
sillä kertoja oli luotettava henkilö, eikä hän suinkaan liioitellut,
kuten nyt tiedämme vaivuin synkimpään epätoivoon, kaikki elämänhalu
katosi, ja minä olin pahoillani, etten kuollut silloin kun sorruin
tielle taistelun jälkeen. Olin aina aavistanut jonkun onnettomuuden
tapahtuvan, ja joka kerta kun lähdin Rosan luota, olin melkein sairas
pelosta, etten näkisi häntä jälleen. Päätin lähteä Matanzasta, joka oli
synnyinseutuni, ja sanoa hyvästit kaikelle, jota olin rakastanut ja
kalleimpanani pitänyt, ja uhrata mitä minusta oli jäljellä Kuban pyhän
asian hyväksi."

"Luulen, että Alberto ja hänen tyttärensä olivat hyvillään päästessään
minusta, kun elintarvepula oli niin vaikea, ja, näin meidän kesken
sanoen, minä sain sanansaattajan suostumaan ottamaan minut mukaansa.
Koska en voinut päästä Lopezin luo, päätin lähteä itään yhtyäkseni
siellä liikehtiviin joukkoihimme."

"Siten jouduin näille seuduille. Toverini ei päässyt milloinkaan
tietoineen perille, sillä hän sai surmansa saartolinjan poikki
pyrkiessämme, ja minä jouduin vangiksi. Ellen olisi ollut niin heikko
ja sairas, olisi minutkin tapettu. Tuntuu siltä kuin tuosta yöstä olisi
kulunut kokonainen vuosisata. Myöhemmistä tapauksista on minulla vain
sangen hämärä muisto, sillä vankilaan jouduttuani sairastuin uudelleen
ja olin melkein koko ajan tiedotonna ja houreissa. Muistan nähneeni
korkean paaluaitauksen ja toisia vankeja, joista muutamat hoitelivat
minua. Sanoit löytäneesi minut San Antonio de los Bafioksen vankilasta?
Minä en tiennyt suuntiakaan, missä olin."

"Muistisi palautuu kyllä vähitellen", sanoi O'Reilly.

"Epäilemättä."

Molemmat olivat vaiti. Estevan sulki väsyneesti silmänsä, ja O'Reilly
vaipui mietteisiinsä, jotka eivät suinkaan olleet valoisinta laatua.
Sisimmässään hän ei ollut lainkaan niin varma Rosan kohtalosta kuin
mitä hän oli Estevanille uskotellut, ja rohkaistessaan tätä hän oli
itse joutunut pelon ja pahojen aavistusten valtaan. Hän oli sentähden
sangen iloinen, kun Norine tuli takaisin ja karkoitti hänen synkät
mietteensä.

Estevan oli melkein terve; tytöllä oli harvinainen taito luoda valoa
ympärilleen ja ihmeellinen voima parantaa niin ruumiillisia kuin
henkisiäkin vammoja. Tämä siunattu ominaisuus oli aivan riippumaton
hänen taidostaan käytellä lääkeaineita -- se oli jumalallinen lahja,
joka oli hänestä yhtä erottamaton kuin auringonsäteistä niiden
parantava voima.

Estevanin pikainen parantuminen oli parhain näyte Norinen
menestyksellisestä toiminnasta, sillä tämä oli palauttanut tuon
kuoleman kielissä kamppailevan nuorukaisen melkein ilman mitään
lääkkeitä elämään jälleen. Oli siis aivan luonnollista, että Norine
oli ylpeä tuloksesta eikä sallinut määräyksiänsä rikottavan. Yhtä
luonnollista oli, että Estevan vaati itselleen muihin nähden suuremman
osan hänen huolenpidostaan.

"Oletko nyt kylliksi kiusannut tätä poika parkaa?" kysyi Norine
O'Reillyltä.

"Olen. Tästä lähtien en puhu enää sanaakaan niistä surullisista
asioista", vastasi tämä.

Estevan kääntyi hoitajattarensa puoleen ja kysyi äkkiä: "Luuletteko
Rosan olevan elossa?"

"Tietysti. Olettehan tekin hengissä ja -- melkein terve."

Itsessään eivät sanat todistaneet mitään, mutta kaikesta huolimatta
miesten mielet keventyivät, ja Estevan huokasi syvään helpotuksesta.
"Tahtoisin kertoa jotakin teille molemmille", virkkoi hän hetkisen
kuluttua.

"Annetaan olla huomiseen", ehdotti Norine.

Mutta Estevan oli itsepäinen. "Tahdon kertoa sen nyt", sanoi hän.
"Löysittekö taskuistani vanhan kultarahan -- vanhan espanjalaisen
kultarahan?"

"Taaskin tuo kultaraha!" Norine kohotti torjuen kätensä ja katsahti
merkitsevästi O'Reillyyn. "Kokonaiseen viikkoon ette puhunut mistään
muusta. Antakaas kun tunnustelen valtasuontanne."

Estevan ojensi kätensä epäluuloisen auliisti.

"Olit melkein alasti, kun löysimme sinut", selitti O'Reilly.

"Niin kait. Muistelenkin hiukan, että joku varasti sen."

"Kultarahoja! Hopeaharkkoja! Kalliita kiviä!" huudahti Norine.
"Merirosvojen aarteita! Tämä kaikki muistuttaa kertomusta 'Kalliosaaren
aarteesta', puujalka-Johnniesta, Ben Gunnista ja kaikista muista."

Estevan hymyili. "Aivan niin. Nyt onkin kysymys todellisesta aarteesta.
Tuo kultaraha kuului Varonain kadonneeseen aarteeseen."

"Kadonneeseen aarteeseen?" Norinen harmaat silmät suurenivat. "Mitä te
oikein puhutte?"

"Perheessämme on tarina eräästä salaperäisestä aarteesta, jonka minun
isäni kätki jonnekin. Hän oli hyvin rikas, niinkuin tiedätte, ja
pelkäsi espanjalaisia. O'Reilly tietää kyllä koko jutun."

"Olenhan minä sen kuullut kutakuinkin tarkkaan", murahti Johnnie.

Estevan kohottautui kyynärpäidensä varaan. "Luulet, että kaikki on vain
satua, mutta niin ei kuitenkaan ole. Tiedän, missä aarre on. Löysin
sen!"

Norine tuijotti puhujaan suu auki, mutta O'Reilly sanoi
tyynnyttelevästi:

"Koetahan nyt rauhoittua, kuomaseni; tänään olet jo puhunut liiaksikin."

"Älä nyt turhia!" Estevan vaipui jälleen tyynyilleen. "Minulla ei ole
lainkaan kuumetta. Olen täysin taidollani. Aarre on olemassa ja tuo
kultaraha ilmaisi minulle sen piilopaikan. Pancho Cueto tunsi isäni ja
_hän_ uskoi, mitä ihmiset puhuivat. Hän uskoi niin lujasti, että hän
lopulta ilmiantoi minut ja sisareni maankavaltajina, ja hän hävitti
kotimme kivi kiveltä aivan maan tasalle, mutta ei löytänyt mitään."
Estevania nauratti. "Isäni, don Estevan, oli viisas ja osasi kätkeä
kalleutensa paremmin kuin harakka kiiltoesineen, ja minun oli sallittu
keksiä hänen salaisuutensa."

"Aarre! _Todellinen_ aarre! Miten sanomattoman ihmeellistä!" läähätti
Norine Evans. "Kertokaa pian, miten sen löysitte. Muistathan, Johnnie,
että hän houraili jostakin kultarahasta --"

"Hän hourailee nytkin", sanoi O'Reilly katsahtaen terävästi ystäväänsä.

Tyttö kääntyi lempeästi potilaansa puoleen. "Uskon teitä, herra Varona.
Kertomukset kätketyistä aarteista olen aina ottanut toden kannalta,
ja kuta suurempi aarre on sitä parempi. Minä suorastaan jumaloin
merirosvoja, ja jos olisin mies, niin olisin varmasti merirosvo.
Tiedättekös, minulla on aina ollut suuri halu kätkeä rahani jonnekin ja
mennä sitten etsimään niitä."

"Nyt kujeilette, eikö niin?" Estevan katseli kumppaneitaan
epäluuloisesti.

"En, en suinkaan!" Norine oli närkästynyt. "Tämä Johnnie ei usko
ylimalkaan mitään, mutta hän onkin irlantilainen. Mutta minä uskon
-- olen aivan hullaantunut tuommoisiin kertomuksiin. Ellette kerro
tarinaanne, niin minä suutun."

"On aivan varmaa, että isälläni oli paljon rahaa ja rikkautta", alkoi
Estevan, "hän oli Kuban rikkaimman kaupungin rikkain mies ja --"

O'Reilly nojautui takanaan olevaa puuta vasten, ja kasvoillaan lempeä
nuhde hän kuunteli päätään epäilevästi pudistellen tuota tuttua tarinaa
don Estevanista ja Sebastian-orjasta.

Nuori Estevan kertoi hyvin. Hänen oma varma vakaumuksensa vaikutti,
että kertomus tuntui täysin uskottavalta, ja Norine kuunteli melkein
hengittämättä. Don Estevanin kaamea loppu sai hänet kauhusta
värisemään, ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun Estevan kuvaili hänen
ja Rosan ilotonta lapsuutta ahneen äitipuolen kiinteän valtikan alla.
Selostusta donna Isabelin kuolemasta ja kultarahan löydöstä ei O'Reilly
ollut ennen kuullut ja se muutti hänen mielipiteitään tuntuvasti. Kun
Estevan lopetti, huokasi Norine syvään.

"Enpä ole milloinkaan kuullut kummempaa. Ajatella, että kaikki nuo
kalleudet ovat siellä kaivossa nytkin, _juuri tällä minuutilla_! Miten
_saatoitte_ poistua ja jättää ne?"

"En ajatellut niitä silloin. Minun täytyi paeta enkä ole voinut palata
sinne."

"Mutta entäpä jos joku löytää aarteen?"

Norinen kurkkua aivan ahdisti.

"Siitä ei ole pelkoa. Aarre on ollut kätkössään jo sukupolven ajan, ja
tarinakin on melkein unohtunut." Estevan kääntyi O'Reillyyn päin ja
lisäsi riemuiten: "Luuletko vieläkin, että hourin?"

O'Reilly ei ollut oikein selvillä ajatuksistaan. Kultarahan löydön
yhteydessä olevat asianhaarat olivat kylläkin kummalliset, mutta
monella eri tavalla selitettävissä. Jos kultaraha todellakin oli ollut
olemassa ja Estevan oli löytänyt sen kuolleen äitipuolensa kädestä,
niin se ei vielä suinkaan todistanut, että tuo sadunomainen tarina
Varonan aarteesta oli tosi, eikä myöskään ilmaissut piilopaikan
salaisuutta. Hän epäili sangen vahvasti, että Estevanin jokin
kuumehoure oli muuttunut pysyväiseksi päähänpistoksi.

"Mielenkiintoinen otaksuma", myönsi hän. "Mutta oli miten oli, niin
sitä ei tarvitse pelätä, että joku voisi löytää aarteen. Cueto yritti
kylliksi ja joutui kaikkien naurettavaksi, ja sinulla on kaikki
edellytykset tehdä samoin sodan loputtua."

"Teidän täytyy molempien auttaa minua löytämään se", vastasi Estevan.
"Jaamme kaikki tasan teidän kummankin, Rosan ja minun kesken."

"_Meidän_? Mikä oikeus _meillä_ olisi siihen?" kysyi Norine.

"Minun tähteni. Eikö O'Reilly vapauttanut minut vankilasta, ja ettekö
te ole pelastanut minut kuolemasta ja parantanut minut terveeksi? Teitä
molempia saan kiittää hengestäni."

"Mitä tyhjää! Minä en ainakaan huoli dollariakaan", sanoi tyttö. "Autan
vain kaivamisessa, ja jos lupaatte minulle sen työn, niin --"

"Tietysti, ja te saatte neljäsosan kaikesta."

"Ei, ei."

"Mutta teidän _täytyy_, tahdon niin. Tiedänhän, että sairaanhoito on
kovin huonopalkkainen ammatti. Ettekö tahtoisi olla rikas?"

"Ammatti! Ja huonopalkkainen!" mutisi Norine vihaisesti. "Niinkuin
olisin täällä maksun edestä."

"Niinkuin minä voisin unohtaa suuren palveluksen jonkun kurjan
kerjäläisen tavoin!" vastasi Estevan jäykästi.

O'Reilly purskahti nauruun. "Älkäämme riidelkö saaliista, ennenkuin
olemme saaneet sen", sanoi hän. "Kaikkien aarteenetsijöiden käy
tavallisesti niin, ja välttääksemme verenvuodatusta, suostun minä
myymään osuuteni huutokaupalla. Mitä tarjotaan? Aletaanko dollarista?
Dollari ensimmäinen, dollari toinen ja -- eikö kukaan lisää? -- dollari
kolmas kerta! Osuuteni Varonan kuuluisaan aarteeseen menee nyt yhdestä
dollarista!"

"Näkeehän sen, ettei hän usko sanaakaan kertomuksestani", sanoi Estevan
äreästi.

"Onhan niitä ihmisiä, jotka eivät edes usko olevansa hengissä, elleivät
saa hengittää kuvastimeen", vastasi Norine kohauttaen hermostuneesti
olkapäitään. "Jumalani, kuinka minä vihaan tuommoisia epäuskoisia
virnottajia!"

O'Reilly nousi suojellen toisella kädellään kasvojaan. "Poistun hyvän
sään aikana ystävyytemme tähden, sillä muutoin käymme pian toisiimme
käsiksi. Olkoot kaikki kätketyt aarteet kirotut!"

Mennessään hän kuuli Norinen sanovan: "Älkää välittäkö hänestä. Menemme
kahden ja kaivamme aarteen esiin, emmekä odota sodan loppua."

Estevan ja hänen hoitajattarensa istuivat vielä tunti sen jälkeen
päät yhdessä puhellen kultaharkoista ja luumun kokoisista Caribbeanin
helmistä, kun O'Reillyn huudahdus havahdutti heidät. He katsahtivat
ylös ja näkivät Johnnien juoksevan heitä kohti viittoen ja huudellen.
Hän oli nähtävästi sangen kiihdyksissä ja läähätti kovin perille
saapuessaan.

"Uutisia Matanzasta!" huohotti hän "Gomezin tiedustelija on palannut!"

Estevan koetti nousta, mutta Norine ehätti hätään eikä laskenut häntä
ylös.

"Mitä hän sanoi? Missä Rosa?" huudahti Estevan.

"Hyviä uutisia! Rosa lähti Pan de Matanzasta noiden kahden neekerin
keralla ennen Cobon hävitysretkeä."

Estevan sulki silmänsä ja teki heikosti ristinmerkin. Hän oli aivan
kalpea.

"He näyttävät nähneen nälkää ja tottelivat Weylerin käskyä. He ovat nyt
Matanzan kaupungissa."

"Kuuletko, Estevan?" Norine ravisti potilastaan olkapäästä. "Hän on
elossa. Etkö huomaa nyt, että kannattaa aina toivoa parasta?"

"Elossa! Ja turvassa!" kuiskasi Estevan. Hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneleitä ja puristaen lujasti Norinen kättä hän ojensi toisen kätensä
O'Reillylle, joka tarttui siihen suurten kyynelhelmien vieriessä
poskille. "Siis Matanzan keskitysleirissä! Hyvä. Meillä on siellä
paljon ystäviä, jotka kyllä pitävät hänestä huolen. Tämä uutinen teki
minusta uuden ihmisen. Katsokaa! Olen vahva jälleen. Menen hänen
luokseen."

"_Sinäkö_?" huudahti Norine. "Sehän olisi sama kuin itsemurha. Et ole
vielä kyllin vahva, ja sitäpaitsi on päästäsi luvattu suuri palkinto!
Matanza on saarrettu kaupunki, jossa jokainen sinut tuntee, ja siellä
raivoavat kulkutaudit, keltakuume, lavantauti --"

"Aivan oikein. Ja nälkä myös. Entäpä, jollei kukaan ole ottanutkaan
Rosaa hoitoonsa? Nuo keskitysleirit eivät ole juuri hauskimpia
olinpaikkoja."

"Mutta odotapas! Minulla on Washingtonissa vaikutusvaltaisia ystäviä,
jotka kyllä sähköttävät Amerikan konsulille, että hän pitää Rosaa
silmällä. Matanzaan paluuta et voi yksinkertaisesti suunnitellakaan."
Norinen ääni värähti ja hän kääntyi poispäin.

O'Reilly nyökäytti päätään. "Sinähän olet vielä sairas", sanoi hän,
"eikä meidän molempien tarvitse lähteä."

Estevan katsahti ylös. "Aiot siis --?"

"Lähden heti. Minun täytyy viedä tietoja kenraali Betancourtille, ja
olen jo tunnin kuluttua matkalla. Nyt on alkukuu, ja saarroslinjan
poikki on päästävä ennenkuin --"

"Niin, tuo saarroslinja, _trocha_!" Estevan kohottautui jälleen
kyynäspäiden varaan.

"Ole varovainen, O'Reilly. Vartijat ovat valppaat, eikä
piikkilankaesteissä ole ainoatakaan aukkoa. Huolehdi tarkoin, että
leikkaat poikki joka säikeen, ja kääri hevosten kavioiden ympärille
vaatetta, kun menet rautatien poikki. Siinä juuri jouduimmekin kiinni.
Pablon ratsun kavio kolahti kiskoon, ja vartijat ampuivat heti ääntä
kohti. Hän kaatui ääntä päästämättä. Minä tunnen kyllä tuon _trocha'n_!"

"Lemmon _trocha_!" huudahti O'Reilly. "Nyt siis saan minäkin tehdä
jotakin. Kuinka kauan olen odottanutkaan!"

Estevan veti ystävänsä luokseen ja syleili tätä maan tavan mukaan.
"Rosa on myöskin odottanut", sanoi hän värähtävällä äänellä. "Me
Varonat osaamme odottaa, O'Reilly, ja Rosa ei lakkaa odottamasta,
ennenkuin tulet. Sano hänelle --"

Norine siirtyi hiljaa kauemmaksi. Hän oli omituisen hellästi kiintynyt
tuohon onnettomaan tyttö parkaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt,
ja hän oli alkanut suuresti kunnioittaa O'Reillyn rakkautta. Tämän
äänessä kuvastunut haikea kaipuu oli liikuttanut häntä syvästi, ja se
oli nostattanut tuskallisen huokauksen hänen povestaan, sillä O'Reilly
oli myös hänelle rakas. Ja hänen täytyi pyytää tätä menemään, vaikka
hän hyvin tiesi, kuinka vaarallinen matka oli. Norinen kurkkua kuristi
ja rintaa ahdisti. Jos Rosa todellakin oli Matanzassa, niin miten
ihmeen lailla, mietti Norine, O'Reilly voisi päästä hänen luokseen?
Johnnie oli ilmeisesti tehnyt jonkun huiman suunnitelman, ja Norine oli
varma, ettei hän välittäisi hengestään rahtuakaan, mutta onnistuminen
näytti niin mahdottomalta. Matanza oli piiritystilaan julistettu
kaupunki, johon muukalaisia ei päästetty. Jos Rosa olisi ollut jossakin
muualla piilossa, mutta ei vankilan muurein sisäpuolella, niin tehtävä
olisi ollut paljon yksinkertaisempi. Mutta hän oli Matanzassa, joka oli
paikoista pahin!

Sitäpaitsi tiesivät kaikki huhut kertoa, että keskitysleirien asukkaita
kuoli kuin kärpäsiä, eikä Norine voinut olla ajattelematta, mahtoiko
O'Reillyn matka loppua sydäntäsärkevän surullisesti. Hänen kasvonsa
olivat vakavat ja surulliset, kun hän kääntyi tarttuakseen O'Reillyn
ojennettuun käteen kuullessaan tämän lähestyvän.

"Koetathan olla varovainen, koetathan?" pyyteli hän. "Ja pysy lujana,
mitä sulle ikinä tapahtuneekin."

O'Reilly nyökkäsi. "Tänne Cubitakseen on pitkä matka. Voihan käydä
niin, ettet näe minua enää."

"Niin, niin!" Tyttö purskahti itkuun. "Tarkoitat, ettet -- ettet
tulekaan takaisin. Voi, Johnnie!"

"No, no, älähän nyt! Me O'Reillyt olemme sitkeähenkisemmät kuin tusina
kissoja. Tarkoitin, ettet ehkä näe minua ennenkuin sodan loputtua New
Yorkissa, jossa sitten jälleen varmasti tapaamme toisemme. Niin, olemme
olleet hyvät ystävät ja -- minä olen iloinen, että tulit Kubaan." Hän
puristi lujasti tytön molempia käsiä.

"Minähän tiedän kyllä, että sinun on mentävä, enkä minä koetakaan
estää sinua, mutta --" Norinen ääni sortui ja samassa hän kietoi
kätensä O'Reillyn kaulan ympärille ja painoi kiihkeän suutelon tämän
huulille kuiskaten: "Tämä Rosalle!" Sitten hän hellitti kätensä ja
katseli kyyneleisin silmin O'Reillyn jälkeen tämän häipyessä nopeasti
palmulehtoon.




XXII.

TROCHA.


_Trocha_ -- estelinja tahi juoksuhauta -- oli ehkä kaikista
omituisin taistelukeino, johon espanjalaiset turvautuivat Kuban
itsenäisyyssodissa. Martinez Campos rakensi ensimmäisen _trocha'n_
kymmenvuotisen sodan riehuessa Cubitaksesta hiukan länteen, jossa
saari on kaitaisin, toivoen tämän keinotekoisen sulun avulla voivansa
rajoittaa kapinaliikkeen saaren itäpäähän, mutta hän pettyi siinä
yhtä surkeasti kuin toimeenpannessaan laajan suunnitelmansa keskittää
kaikki maalaisväestö kaupunkeihin, mikä toimenpide osoittautui
myös aivan hyödyttömäksi. Mutta vasta Weylerin aikana nämä kaksi
rauhoittamiskeinoa, _trocha_ ja keskitysleirit, otettiin mahdollisimman
laajaan ja mitä voimaperäisimpään käytäntöön, ja tulos olikin
sellainen, että koko maailma kauhistui, ja Weylerinkin kaltainen
julmuri saattoi olla tyytyväinen. Uusia estelinjoja rakennettiin
kaikille tärkeimmille paikoille ja koko maaseutu hävitettiin tyhjäksi
ja autioksi, mutta kaikista näistä voimakeinoista huolimatta ei
espanjalaisten asia kuitenkaan edistynyt, vaan päinvastoin huonontui.
Estelinjat ja vankileirit muuttuivat espanjalaisten omiksi hautuumaiksi.

Weylerin estelinjat oli huolellisesti rakennettu piikkilankaestein
ja lukuisin linnakkein ja maksoivat miljoonia, mutta sekä niiden
kaivaminen että miehitys vaativat lukemattomia uhreja. Espanjalaisten
lapiot möyrivät kuumeen ilmoille höyryävistä soista, ja kun joukot
majailivat varustuksissa toimettomina helteessä ja sateessa, olivat
nuo peloittavat kenraalit Kesä-, Heinä- ja Elokuu taukoamattomassa
työssä kapinallisten puolesta pinoten valtaisia ruumiskasoja
pitkin estelinjoja. Ja niin kauan kuin kaupungit olivat tulvillaan
rauhoitettuja ja ilma kulkutautien saastuttama, kuoli espanjalaista
varusväkeä kuin kärpäsiä myrkytetyn raadon ympärille.

Ylänkömaiden viileydessä ja tasankojen puhtaassa ilmassa, jossa
kapinalliset oleskelivat, asui terveys. Nämä kapinalliset olivat
kyllä laihoja, rääsyisiä ja huonosti aseistettuja, joita nälkä piti
alituisessa liikkeessä, mutta he olivat terveitä, eivätkä kulkutaudit
saaneet jalansijaa heidän keskuudessaan.

Johnnien lähtiessä Matanzaan oli sota -- sota, jossa ei ollut
taisteluja, ei voittoja eikä tappioita -- muuttunut julmaksi
kestävyyskilpailuksi. Idässä, jossa kapinalliset isännöivät, oli
vielä elintarpeita jonkun verran, mutta Campoksen rakennuttaman
Jucaro-Maron-_trocha'n_ toisella puolella vallitsi äärimmäinen hätä.
Lähinnä oleva alue, jota kubalaiset mainitsevat nimellä Los Villas,
veti jo viimeisiä henkäyksiään, ja Matanzan, Havannan ja Pinar del
Rion kokonaiset maakunnat olivat jo kauan sitten sanan täydessä
merkityksessä kuolleet. Nämä kolme viimemainittua olivat kuin
luurangot, joiden luista Weyler oli lihat nokkinut.

Jucaro-Maron-_trocha'a_, joka oli rakennettu saaren poikki menevän
rautatien yhteyteen, oli sitten Campoksen jälkeen paljon korjailtu ja
vahvistettu. Aina neljännespenikulman päässä oli pieniä linnakkeita,
jotka olivat puhelin ja lennätinyhteydessä keskenään ja välille
sijoitettujen lukuisien vahtikojujen kanssa. Viidakko oli harvennettu
molemmin puolin, ja pitkiin kantoihin ja kaatuneisiin puunrankoihin
oli laitettu niin tiheä piikkilankaeste, että päivälläkään tuskin
olisi voinut sen läpi ryömiä. Vartijat olivat valppaat, sormi aina
liipasimella, ja Jucaro-Maron-_trocha_'lla seurasi seis-käskyä heti
laukaus.

O'Reilly otti mukaansa kolme seuralaista -- aina uskollisen Jacketin,
erään vanhan ja ryppynaamaisen camagueyanin, joka tunsi maakuntansa
kaikki polut yhtähyvin kuin kettu tuntee luolansa, ja erään vaiteliaan
_guajiron_, joka ollen lännestä kotoisin tunsi tarkoin lännen hävitetyt
alueet. Molemmat oppaat, jotka olivat menneet _trocha'n_ poikki
useamman kuin yhden kerran, puhuivat halveksien koko laitoksesta, ja
heidän huolettomuutensa tarttui O'Reillyynkin Jacketin varoituksista
huolimatta.

Johnnie ei ollut ajatellutkaan ottaa Jacketia mukaansa, mutta kun hän
ilmoitti lähtevänsä, sanoi poika tulevansa mukaan. Kun ei muu ollut
auttanut, oli Jacket mennyt suoraan kenraali Gomezin puheille. Hän oli
selittänyt kyynelsilmin, että isänmaanrakkaus oli kylläkin hyvä ja
ihailtava ominaisuus, mutta hänen isänmaanrakkautensa ei ollut hetikään
niin pyhä kuin hänen kiintymyksensä Johnnie O'Reillyyn. Hän oli
luvannut jakaa amerikkalaisen ystävänsä kanssa niin hyvät kuin pahatkin
päivät, eikä mikään inhimillinen mahti voinut heitä erottaa, vakuutti
poika. Hän uhkasi sitäpaitsi riisua heti aseensa, ellei hän saisi
seurata hyväntekijäänsä länteen, missä tapauksessa kenraali Gomez saisi
vapauttaa Kuban miten parhaiten taisi. Jacketin puolesta sai Kuba mennä
vaikka helvettiin -- hän ei liikauttaisi sormeakaan sen pelastamiseksi.
Mutta kummallista kyllä ei kenraali Gomez lainkaan säikähtynyt, vaan
käski tunnettuun juroon tapaansa pojan mennä selkäsaunan uhalla heti
tiehensä. Mutta Jacket oli päättänyt pitää oman päänsä ja oli sisukas.
Kuullessaan kenraalin kylmän kiellon hän vallan raivostui. Hyppien
aivan tasajalkaa hän vuorotellen itki, kirosi ja rääkkyi kuin villitty
ja heittäytyi vihdoin maahan pieksäen sitä nyrkeillään kyynelten
valuessa poskia pitkin. Eikä hän vaiennut, vaikka Gomez ärjyi ja
noitui, vaan kirkui vastaan yhä hurjemmin, niin että tuo vanha soturi
oli vihdoin hyvillään voidessaan päästä pojasta eroon antamalla tälle
luvan mennä O'Reillyn mukaan. Samalla hän ennusti, että tuon itsepäisen
poikarakkarin kävisi hyvin todennäköisesti juuri siten kuin tämä oli
äskeisissä uhkailuissaan Kubasta lausunut.

Saatuaan tahtonsa perille Jacket korjasi luunsa tavallista sukkelammin
ja riensi riemuiten rakkaan O'Reillynsä luo.

Noin viidenkymmenen penikulman vaivalloisen ratsastuksen jälkeen
saavuttiin _trocha'n_ luo toisena aamuna Cubitaksesta lähdön jälkeen
ja leiriydyttiin sopivaan paikkaan. Myöhemmin päivällä hiipi Hilario,
tuo vanha camagueyani, tiedustelemaan. Hän palasi hämärissä, mutta ei
puhunut mitään, mitä hän oli nähnyt, ja vasta O'Reillyn toimeenpaneman
ankaran ristikuulustelun jälkeen hän ilmoitti vastahakoisesti, että
kaikki näytti hyvin lupaavalta. Hän oli katsonut ylimenopaikan
valmiiksi ja yöllä oli sitten yritettävä. Muuta ei vanhus sanonut
kaikista ponnisteluista huolimatta, ja Johnnie ihmetteli levotonna,
eikö tämä vastahakoisuus johtunut pikemmin pelosta kuin synnynnäisestä
juroudesta. Oli sen asian laita nyt miten oli, miehen käytös ei
tuntunut lainkaan luottamusta herättävältä, ja kun ilta pimeni,
hermostui Johnnie yhä enemmän.

Vaatimaton illallinen oli pian syöty. Sitten seurasi pitkä ja
herpaiseva odotus, sillä kirkas kuu purjehti korkealla pilvettömällä
taivaalla ja oppaat kieltäytyivät liikahtamasta askeltakaan ennenkuin
se oli laskenut. Yö oli tyyni ja hiljainen eikä viidakossa lehtikään
värähtänyt. Miesten ympärillä pilveilevät sääsket vain lauloivat
ikuista ääretöntä nälkäänsä ja silloin tällöin kuului jonkun yöeläimen
käheä äännähdys, joka oli välistä tuttu ja välistä taas kummallinen
ja outo. Kuta pitemmälle yö kului sitä vilkkaammaksi elämä vilkastui
viidakossa. Kuului vihellyksiä, äänekästä kotkotusta ja toisinaan
kuin kimeätä naurua, oksat heilahtelivat ylhäällä, joka taholta
kuului liikettä ja risahtelua, ja äkillistä hiljaisuutta seurasi
aina sitä vilkkaampi toiminta. Istuessaan siinä sääskien syöttinä ja
noiden salaperäisten äänten ympäröimänä ja ajatellessaan uhkarohkeata
suunnitelmaansa, joka oli pian toteutettava, O'Reilly alkoi kirota
vilkasta mielikuvitustaan ja kadehti kumppaniensa välinpitämättömyyttä.
Jacketkin, huomasi hän, kesti jännityksen paremmin; poika oli hilpeä ja
jutteli entiseen tapaansa eikä välittänyt vähääkään ympäristöstä. Kun
sääsket kävivät kovin kiukkuisiksi, veti hän housut vastahakoisesti ja
kiroillen jalkaansa.

O'Reillystä näytti kuu pysyvän aivan yhdessä kohden taivaan laella,
ja hän oli jo monta kertaa antamaisillaan lähtökäskyn, mutta ajatteli
sentään että aukealla täytyi kuutamon olla paljon kirkkaamman kuin
sankan lehdistön varjostamalla leiripaikalla. Hetkisen kuluttua hän
alkoi jälleen miettiä, mahtoivatko hänen oppaansa olla niin luotettavia
kuin oli sanottu, ja johtuiko Hilarion itsepäinen vaiteliaisuus vain
synnynnäisestä juroudesta vai pelosta tahi jostakin muusta. Molemmat
olivat hänelle aivan oudot, eikä hänellä ollut mitään takeita heidän
rehellisyydestään. Kun jonkun petoksen mahdollisuus oli kerran johtunut
hänen mieleensä, vaadittiin voimakas tahdon ponnistus, että hän pääsi
epäluuloistaan ja sai takaisin entisen lujan luottamuksensa kubalaisten
vilpittömyyteen -- olosuhteisiin nähden sangen niukka lohdutus.

Keskiyöllä virinnyt lämmin ja kostea tuulenhenki nostatti taivaalle
muutamia pilvenhattaroita, jotka aika-ajoin peittivät kuun kuin ohut
huntu, ja O'Reilly toivoi jo, että nuo pienet pilvet olivat myrskyn
ennustajia. Mutta mitään myrskyä ei kuulunut, ja vasta sitten kun yön
kuningatar oli häipynyt puiden latvojen taakse, vanha Hilario polki
savukkeensa sammuksiin ja alkoi satuloida hevostaan. Toiset seurasivat
ripeästi hänen esimerkkiään, ja kun Hilario tunkeutui pimeään metsään,
tulivat toiset varovasti jäljessä. Puhella ei tohdittu, ja vain kavion
kolahdus puunjuuriin ja kiviin, satulan nahkojen narahtelu ja oksien
heilahtelu ilmaisivat miesten läsnäolon.

Kun oli kuljettu pari penikulmaa, pysäytti Hilario hevosensa, ja toiset
tulivat lähemmäksi. Yön tummaa taivasta vasten erotti selvästi, että
viidakko harveni edessäpäin. Kuunneltuaan hetkisen Hilario laskeutui
hiljaa satulasta ja hiipi eteenpäin toisten jäädessä jännitettyinä
kuuntelemaan. Yön tuhannet äänet kuuluivat jälleen -- sirkkojen
sirkutus, puusammakkojen kimeät huudot ja sääskien yksitoikkoinen
soitto.

Hilario palasi sanomaan, että kaikki oli hyvin, ja jokainen laskeutui
satulasta käärimään hevosten kavioiden ympärille säkkikaistaleita,
joita oli varattu mukaan tätä tarkoitusta varten. Sitten he hiipivät
yksitellen aukeaman laitaan. _Trocha_ oli heidän edessään.

Viidakon pimeyteen verraten tuntui yö nyt paljon valoisammalta, ja
O'Reilly näki edessään noin neljännespenikulman levyisen aukeaman,
joka oli täynnä pitkiä kantoja ja kaatuneita puunrunkoja ja joka
ulottui oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Toisella puolella
oleva metsä oli kuin tumma seinä vaaleampaa taivaanrantaa vasten,
ja aukeaman keskellä kohosi rautatiepenkere, jonka kahden puolen
näkyi pari lennätinpylvästä. Kaikki oli hiljaa, eikä elonmerkkiäkään
ollut huomattavissa. Koko paikka oli kuin kuollut. Ja kuitenkin, kun
O'Reilly katseli aukeamaa, tuntui hänestä, että siellä oli kätkössä
paljon miehiä, jotka tuijottivat häneen pimeästä. Rungot muuttuivat
sotilaiksi, aavemaisia hahmoja liikkui ratapenkereellä ja kannotkin
näyttivät liikkuvan.

O'Reilly tunsi käteensä pistettävän suitset ja kääntyessään katsomaan
hän näki Hilarion tarkastelevan tukevia levysaksia.

"Tulenko mukaan?" kysyi hän oppaalta.

Tämä pudisti päätään. "Antonio tulee mukaani vartioimaan minun tehdessä
tietä", sanoi hän: "Jos kuulette tahi näette jotakin, niin --"

"Sh!" suhahti Jacket. "Katsokaa! Tuolla!" Lyhdyn tapainen kirkas
valopiste oli ilmestynyt pimeästä ja laskeutui nopeasti ratapenkerettä
alas.

O'Reilly tarttui lujasti vanhan camagueyanin käsivarteen ja kysyi
epäluuloisen terävästi: "Mitä tuo merkitsee -- hälyytyskö?"

Hetkisen seurasivat miehet hengittämättä mutkitellen liikkuvaa valoa ja
sitten Antonio kuiskasi naurahtaen: "Tuliperhonen! _Cucullo_! Ettekö
ole ennen nähnyt _cuculloa_, kun ette tunne sitä?" Ja varmistettuaan
varovasti karbiininsa Antonio kiristi hiukan nuoranpätkää, joka hänellä
oli vyönä.

O'Reilly huokaisi helpotuksesta. Hän ei ollut milloinkaan tottunut
noihin kuuman ilmanalan jättiläiskiiltoperhosiin, vaikka hän oli
usein vahdissa ollessaan katsellut kelloaan niiden avulla ja nähnyt
kubalaisten naisten pitävän niitä hiuskoruinakin.

"Kylläpä minä säikähdin!" mutisi hän.

Hilario jatkoi: "Jos jokin käy hullusti, niin odottakaa tässä. Älkää
ratsastako tiehenne, ennenkuin --"

"Älkää pelätkö. En jätä teitä", vakuutti O'Reilly.

Nuo kaksi valkopukuista olentoa hiipivät tiehensä ja häipyivät
pian näkyvistä. Yö oli helteinen ja surullisesti laulavat sääsket
kerääntyivät pilveksi odottavain ympärille purren kiukkuisesti.
Hetkisen kuluttua korskahti eräs hevosista, ja Jacket kiroili
hermostuneesti.

"Tahtoisinpa tietää, missä me oikein olemme?" mutisi poika.

"Tunnetko nuo miehet?" kysyi O'Reilly.

"En. Ja Jumala armahtakoon minua enää joutumasta semmoisten
hakoniskojen seuraan."

"Toivottavasti he ovat rehellisiä."

"Hm! Minä en usko mitään, mutta mitäpä siitä. Heistä teen pian selvän,
jos he osoittautuvat pettureiksi."

Puolen tunnin kuluttua oppaat palasivat.

"_Dios_!" murahti Hilario. "Tässä espanjalaisessa kitarassa on paljon
kieliä, ja siitäpä nouseekin aika meteli, kun he huomaavat, miten
kubalaisen sakset purevat." Vanhus näytti olevan jo paremmalla päällä,
ja O'Reilly häpesi äskeisiä epäluulojaan.

"Onko tie selvä?" kysyi hän.

"On rautatielle saakka. Siellä kuulimme puhetta ja palasimme takaisin.
Kun pääsemme yli, katkomme langat toisella puolella. Tulkaa nyt
ääneti jäljessäni." Taluttaen hevostaan suupielestä Hilario lähti
aukealle toisten seuratessa varovasti. Kätkeytyminen ei tullut enää
kysymykseenkään, ja pimeys oli heidän ainoa turvansa. O'Reillyä vaivasi
se kiusallinen tunne, että heidän matkueensa oli liian suuri voidakseen
pysyä salassa; hän oli kuin heikolla jäällä liikkuva ihminen,
joka kaikki hermot jännityksessä odottaa ensimmäistä rasahdusta.
Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta liikkuivat hevoset
peloittavan äänekkäästi, tahi ainakin tuntui siltä, ja huolimatta
Hilarion pujottelusta ei voitu välttää kaikkia piikkilangan mutkia,
jotka viilsivät rikki sekä vaatteet että nahan. Vihdoin saavuttiin
ratapenkereen juurelle ja pysähdyttiin hetkeksi. Oikealta kuului
hiljaista äänten mutinaa. Nuo neljä miestä nousivat mahdollisimman
varovasti penkerettä ylös, menivät radan poikki ja laskeutuivat
toiselle puolelle, ja hetkisen kuluttua he olivat täydessä työssä
pyrkimässä toisen piikkilankaesteen läpi. Hilarion saksien terävät
näpähdykset kuulostivat O'Reillyn mielestä pistoolinlaukauksilta.
He tunkeutuivat eteenpäin kyynärä kyynärältä taivuttaen katkotut
langat varovasti sivulle. Piikit haavoittivat ja jokainen askel oli
harkittava, joten eteneminen kävi sangen työläästi.

Äkkiä kuului takaapäin jyrähtävä huuto "_quin vive_ (kuka siellä)?"
jota tuima pamaus seurasi. Miehet eivät voineet käsittää, mikä oli
ilmaissut heidät. Pamausta seurasi kokonainen yhteislaukaus, kun vahdit
tyhjensivät kiväärinsä heitä kohti.

"Taitavat ampua lepakoita", murahti Hilario.

Antonio kääntyi ympäri ja nosti hanan, mutta toinen sanoi lujasti:
"Oletko järjiltäsi? Jos laukaiset, niin leimahdus ilmaisee
olinpaikkamme ja meidät ammutaan seuloiksi. Piru vieköön hämähäkin,
joka kutoi tämän verkon."

Nyt pantiin miesten rohkeus kovalle koetukselle, sillä tuon sotkuisen
piikkilankatiheikön läpi tunkeutuminen ankarassa kuulasateessa oli
hermoille käypää hommaa. Jostakin kauempaa kuului jokin komentohuuto,
juoksevien askelten töminää, ja oppaille tuli kova kiire. Siepaten
raskaan puukkonsa Antonio alkoi raivoisasti hakata lankoja poikki
auttaakseen Hilariota. Iskujen ääni ilmaisi heidän olinpaikkansa niin
selvästi, ettei Hilario jaksanut lopulta enää hillitä itseään, vaan
sähähti hampaidensa välistä.

"Ampukaa pojat vastaan, niin että metsä kajahtelee; sen leikin kyllä
osaamme!"

O'Reilly oli koko ajan puristanut pyssyään lujasti uskaltamatta
laukaista, ja hänen sydämensä löi kuin moukari. Hän oli ensi kertaa
näin uhkaavassa tilanteessa, eikä hän voinut kyllin ihmetellä, miten
suuresti kiväärin kohottaminen ja laukaiseminen rauhoittivat häntä.
Pyssyn navakka potkaisu helpotti ankaraa mielenjännitystä ja selvitti
ajatustoiminnan, ja hänen Jacketille antama kylmä ja rauhallinen käsky
tähdätä alas hämmästytti häntä itseäänkin. Tyhjennettyään kiväärinsä
panossäiliön yhden kerran pimeyteen hän tarttui hevosten suitsiin
ja lähti taas pyrkimään eteenpäin auttaen välillä oppaita tien
raivaamisessa.

Vihdoin he selvisivät verkosta ja pääsivät viidakon suojaan, jossa
säkkirievut irroitettiin hevosten kavioista, ja sillä aikaa _trocha'n_
puolustajat laskivat yhteislaukauksen toisensa jälkeen umpimähkään
pimeään viidakkoon.

Hilario imi känsäisiin käsiinsä saamia haavojaan ja sylkäisi veren
suustaan sanoen:

"Jos Gomezilla olisi noin paljon ampumavaroja kuin nuo hullut
parhaillaan tuhlaavat, niin hän vapauttaisi Kuban käden käänteessä."

Nyt, kun kahakka oli ohi, alkoi Jacketkin kerskua tapansa mukaan. "Ha!
ha!" nauroi hän. "Ehkäpä nuo vietävät osaavat varoa näyttäytymästä, kun
ensikerran satun taas näille maille. Näittehän! Tänä yönä tein jälleen
monta leskeä."

"Eipä niinkään monta, pelkään", nauroi O'Reilly.

"Tämmöisessä olenkin oikein vanha tekijä, uskokaa pois", väitti Jacket.
"Ammun pimeässä aivan yhtä hyvin kuin päivän aikaan." Tämä oli joka
sana totta, ja kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän kehumistaan,
kunnes hän äkkiä parahti tuskallisesti.

"Mikäs on hätänä?" kysyi Johnnie.

"No, katsokaa nyt!" valitti sankari. "Muhkeista housuistani on toinen
puoli jäänyt piikkilankatiheikköön!"

Antonio keikahti satulaan sanoen: "Meillä on viidenkymmenen penikulman
matka edessämme, niin että satulaan, _amigos_. Sota kerkeää loppua, jos
tässä kauan lörpöttelemme."




XXIII.

KUOLON KAUPUNKI


O'Reillyn monet ja jännittävät seikkailut matkalla Los Villas alueen
läpi sivuutamme. Hänen täytyi monta kertaa ajatella ja toimia sukkelaan
välttääkseen joutumasta kosketukseen espanjalaisten sissijoukkueiden
kanssa, joita harhaili kaikkialla, ja hän kiersi huolellisesti
kaikki suuremmat kaupungit, jotka useimmat olivat linnoitetut ja
vaaralliset lähestyä, minkätähden hänen täytyi pysytellä syrjäteillä ja
salaisimmilla poluilla. Mutta hänen molemmat oppaansa eivät joutuneet
milloinkaan pulaan, vaan olivat aina neuvokkaat ja rohkeat, eikä hänen
tarvinnut kertaakaan epäillä heidän rehellisyyttään.

Sodan jälkiä alkoi näkyä yhä enemmän mitä kauemmaksi päästiin. Laitumet
olivat tulvillaan ruohoa, mutta karjaa ei näkynyt; kylät olivat autiot
ja majat alkoivat rappeutua; poltetut vainiot joutuivat rikkaruohon
valtaan ja hävitettyjen varastohuoneiden rauniot osoittivat, missä
kapinalliset olivat olleet työssä. Tämä oli hedelmällisin sokerialue,
Kuban sydän, jonka verta Espanja oli jo kauan imenyt, ja alusta alkaen
olivat kapinan johtajat menetelleet siten, että suurimmat varastot ja
viljelykset hävitettiin tyyten, ja vain pienet maatalot säästettiin,
sillä näiden omistajain tiedettiin olevan Kuban itsenäisyyden
uskollisia kannattajia.

Elintarvekysymys kärjistyi heti, kun oli päästy _trocha'n_ poikki.
Metsissä piileskelevät perheet, jotka Antonio tunsi kaikki, auttoivat
kyllä mielellään, mutta ruokaa oli vähän, minkä tähden O'Reillyn täytyi
seuralaisineen tottua tulemaan toimeen villeillä hedelmillä, marjoilla
ja palmunlatvojen ytimellä. Kerran he saivat kiinni porsaan, joka oli
luultavasti ainoa eloonjäänyt jossakin viidakon helmassa tapahtuneesta
murhenäytelmästä, mutta muuten oli heidän ruokajärjestyksensä kuten
yllä on kerrottu. Vaihteeksi he pyydystivät iguanoja -- noita suuria ja
inhoittavia sisiliskoja -- ja peltorottia, jotka eivät olleet niinkään
pahoja syödä kuin olisi luullut. Edellisten liha oli valkoista ja
mureaa, ja rottapaisti kävi myöskin laatuun nälkäisten miesten haukata,
kuten Jacket sanoi. Hän ei ollutkaan ensi kerran pappia kyydissä, sillä
hän oli ollut ennenkin lännessä ja oli tottunut rottiin, joita hän
kertoi kumppaneineen kerran syöneensä niin kauan, etteivät he voineet
lähestyä vihollista muuten kuin metsästäjäin tavoin vastatuuleen.
Jacket kertoi aivan vakavasti ystävälleen, että espanjalaiset
vainusivat heidät rotan hajusta viidenkin kilometrin päästä, minkä
väitteen O'Reilly olosuhteiden vaikutuksesta kernaasti uskoi.

Hevosilla oli onneksi puuttumattomasti ruokaa, ja lukuisista
kierroksista huolimatta matka edistyi nopeasti. Matanzan raja jäi
pian taakse, ja harjanteiden yli, tasankojen halki ja hävitettyjen
viljelysten ja autioiden kylien ohi riennettiin nopeasti matkan
määrää kohti. Onnellinen sattuma opasti heidät kenraali Betancourtin
armeijaan kuuluvan tiedustelijajoukon luo, johon he liittyivät, ja
eräänä kauniina iltana pari päivää myöhemmin he saapuivat perille tuon
kuuluisan kenraalin päämajaan.

Kenraali Betancourt luki kirjeen, jonka O'Reilly ojensi hänelle, ja
katsahti sitten hymyillen vieraaseen.

"Jahah! Te olette siis noita Gomezin amerikkalaisia, vai mitä? Sitä en
olisi mitenkään voinut arvata näöstä päättäen, sillä aurinko ja tuulet
ovat tehneet teistä oikein aitokubalaisen. Entä pukunne --! Joku voisi
erehdyksessä luulla teitä kubalaiseksi esikuntaupseeriksi."

O'Reilly yhtyi kenraalin sydämelliseen nauruun, sillä hän oli aivan
yhtä repaleinen kuin tämän köyhin soturi. Kengät olivat aivan
hajoamistilassa, ja piikkilankojen ja pensaiden repimä puuvillapuku,
joka oli matkalla pahoin tahraantunut, oli välttämättä korjattava
kelvatakseen enää käytäntöön. Parta oli saanut rauhassa rehoittaa,
ja iho oli paahtunut mahongin ruskeaksi. Hänen ulkomuodossaan ja
asussaan ei ollut tosiaankaan mitään, joka olisi ilmaissut hänen
kansallisuutensa.

"Tässä kirjeessä", jatkoi kenraali, "on minulle määräys auttaa teitä
jossakin yrityksessä. Olen käytettävänänne."

Johnnie selosti asiansa mahdollisimman lyhyesti, ja kenraali kuunteli
nyökäyttäen silloin tällöin päätään ollen samalla hyvin hämmästyneen
näköinen.

"Niin, minä sain vihdoin selville, että neiti Varona oli mennyt
kaupunkiin. Epäilettekö --"

"En suinkaan, herra kenraali."

"Anteeksi -- mutta miksi sitten olette taivaltanut tämän pitkän matkan?"

"Tulin noutamaan häntä veljensä luo."

"Tässä -- tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys Neiti Varona on
Matanzan kaupungissa -- hän on vanki."

"Aivan niin. Sieltä minä aionkin hänet hakea."

Kenraali Betancourt hämmästyi niin, että hän astahti askeleen takaisin.
"Hyvä mies!" huudahti hän. "Oletteko totisesti hullu?"

"Taidanpa olla", vastasi O'Reilly heikosti hymyillen. "Luulen, että
kaikki rakastuneet ovat enemmän tahi vähemmän päästään vialla."

"Rakastuneet? Vai niin! No, nyt alan jo ymmärtää. Tuota noin --
miten olette muuten ajatellut suoriutuvanne tuosta -- tuosta aivan
mahdottomasta yrityksestä?"

"Sanoitte juuri minulle, ettei kukaan voi erottaa minua kubalaisesta,
mihin seikkaan minä nyt perustan koko suunnitelmani. Jos kerran pääsen
kaupunkiin, niin jotenkin minä keinottelen itseni sieltä uloskin ja
tuon hänet mukanani."

"Hm!" Kenraali katseli O'Reillyä miettivästi. "Kaupunkiin pääsette
varmasti hyvinkin helposti, kun puhutte kieltämme kuin synnynnäinen
kubalainen, mutta poispääsy on vallan toinen asia, minkä kyllä tulette
huomaamaan. Matanza on nyt vain ruton, nälän ja epätoivon koto, johon
ei kukaan mene enää vapaaehtoisesti ja josta ei kukaan pääse elävänä
ulos."

"Jotakin sellaista olen minäkin kuvitellut", vastasi Johnnie
huolettomasti.

"Tehän olette vallan merkillinen nuori mies!" huudahti kenraali
hämmästyen yhä enemmän. "Onko mahdollista, ettette käsitä, kuinka
hirveä ja vaarallinen tilanne kaupungissa on?" Hänen mieleensä näytti
äkkiä johtuvan jotakin, ja hän lisäsi nopeasti: "Sanokaahan, ettehän
vain ole sattumalta tuo kuuluisa sankari _El Demonio_? Olen kuullut
kerrottavan, että hän on todellinen hornanhenki. Ettekö? No hyvä!
Sanotte tahtovanne mennä Matanzaan, ja minun pitäisi auttaa teitä. Teen
voitavani kun vain sanotte, miten se käy päinsä."

O'Reilly epäröi hetkisen. "Ensinnäkin tarvitsen rahaa", sanoi hän
sitten viivytellen. "Minulla -- minulla ei ole nimittäin pesetaakaan."

"Annan mielelläni vaikka viimeisenikin."

Johnnie kiitti sydämellisesti. "Vielä yksi seikka", jatkoi hän sitten.
"Oletteko niin hyvä ja annatte Jacket-pojalle, joka on ollut mukanani
koko matkan, eheät housut ja lähetätte hänet ensi tilassa takaisin
itään?"

"Tietysti. Sehän on selvää?" Kenraali laski ystävällisesti kätensä
O'Reillyn olkapäälle lisäten vakavasti: "Tuntisin äärettömän suurta
helpotusta, jos saisin lähettää teidät hänen mukanaan, sillä minä
pelkään seikkailunne päättyvän onnettomasti. Matanza on helvetti, joka
on jo niellyt kansalaisiamme tuhansittain, ja minä pelkään, ettette
ymmärrä vaaran suuruutta, johon antaudutte."

Tämä hyvää tarkoittava varoitus ei vaikuttanut O'Reillyyn rahtuakaan,
eikä hän näyttänyt kuulevankaan joka taholta satelevia pyyntöjä luopua
mielettömästä suunnitelmastaan, joka oli pian tullut koko leirin
tietoon. Hän päinvastoin laittoi kaikki kuntoon lähtöä varten ja oli
koko iltapäivän mitä parhaimmalla tuulella, kun monet todistivat
todeksi, että Rosa oli mennyt seuralaisineen kaupunkiin ennen Cobon
hävitysretkeä.

Betancourtin armeijassa oli eräs mies, joka oli piileskellyt
vuoristossa silloin kun Asensio oli perheineen lähtenyt
keskitysleiriin, ja häneltä O'Reilly kuuli ensimmäiset luotettavat
selostukset Cobon vapaaehtoisten harjoittamista julmuuksista. Mies oli
menettänyt vaimonsa, pienen poikansa ja kaikki, mitä hän oli omistanut,
ja pudistaen nyrkkiään taivasta kohti hän kirosi nyt raivoisasti
onnettomuuksiensa aiheuttajan.

"Elän vain sentähden", huusi hän käheästi, "että saisin kohdata tuon
miehen ja silpoa hänet pala palalta, niinkuin hän silpoo naiset ja
lapset."

Ikävimmän tehtävänsä O'Reilly jätti viimeiseksi. Kun kaikki muut
valmistukset oli tehty ja hän oli ottanut kaikista seikoista
mahdollisimmin tarkan selon, vei hän Jacketin hiukan syrjään ja
ilmoitti, että heidän täytyi erota seuraavana aamuna, mutta kuten
hän oli odottanutkin ei poika ottanut hänen sanojaan kuuleviin
korviinsakaan, ja kun O'Reilly ei antanut perään, turvautui Jacket
samoihin voimakeinoihin, jotka olivat murtaneet Gomezinkin vastarinnan.
Ensin hän alkoi itkeä, joka kiihtyi lopulta semmoiseksi ulvonnaksi,
että koko leiri oli herätä, mutta O'Reilly oli järkähtämätön. "Ole
vaiti!" sanoi hän pojalle. "Minä en huoli sinua mukaani, ja sillä hyvä."

"Ette voi jättää minua", itki Jacket. "Olette ainoa ystäväni."

"Kun yhdenkin miehen on vaikea pujahtaa vartijaketjujen läpi, niin
kaksi joutuisi varmasti kiinni", selitti O'Reilly.

"Espanjalaiset tappavat teidät!" valitti Jacket.

"Sitä suuremmalla syyllä on sinun siis parempi jäädä tänne."

Jacket polki kiukuissaan paljasta jalkaansa ja huusi kimeästi: "Ette
_voi_ jättää minua -- ette _voi_!"

"Kuulehan nyt. Matanzassa on ankara nälänhätä, siellä raivoavat taudit,
ja ihmiset kuolevat kaduille."

"Tulen vähällä toimeen."

Mutta Johnnie pudisti päätään, ja Jacket raivostui aivan suunniltaan.
Hän riehui kuin villitty ja sadattelujen tulva, jonka hän päästi
valloilleen, oli aivan hämmästyttävä. Hän kirosi espanjalaiset,
O'Reillyn, itsensä ja koko maailman ja ihmiskunnan, ja tuomitsi
synkästi naisen, joka oli tunkeutunut hänen ja hänen hyväntekijänsä
väliin. Viimemainittu kuunteli hymyillen pojan raivonryöppyä.

"Olet sisukas poika", nauroi hän, kun Jacket oli hiukan tyyntynyt.
"Pidän sinusta ja ottaisin sinut mielelläni mukaani, jos vain voisin.
Mutta yritys, johon nyt ryhdyn, ei ole poikasia varten, niin että tämä
metelöimisesi ei hyödytä mitään."

Jacket turvautui nyt todisteluihin. Hän koetti kaikella
kaunopuheliaisuudellaan näyttää toteen, että hänen apunsa oli
korvaamaton tämmöisissä vaarallisissa tehtävissä, ja selitti olevansa
ainoa sopiva henkilö koko Kubassa jakamaan O'Reillyn vaarat ja
vaikeudet. Ensinnäkään hän ei pelännyt espanjalaisia lainkaan, eikä
keitään muitakaan -- sanoja seurasi kuvaava olkapäiden nykäys, ja
viekkauteen, neuvokkuuteen ja varovaisuuteen nähden hänellä ei ollut
vertaistaan koko maailmassa. Ja jos tuli kysymykseen kestää puutetta
ja kärsimyksiä, niin hän oli todellinen spartalainen -- hän oikeastaan
rakasti köyhyyttä ja puutetta. Hän oli vaitelias -- ominaisuus oli
perinnäinen hänen suvussaan ja taito selvitä kaikista tilanteista
oli hänen vahvin puolensa. Nälkä ei häntä peloittanut -- siitä ei
O'Reillyn tarvinnut olla lainkaan huolissaan, sillä hän söi vähän ja
lihoi lakastuneilla lehdilläkin. Sairastuako? Mitä tyhjää! Jacketia
aivan nauratti. Hän tunsi taudit paremmin kuin moni lääkäri ja oli
etevämpi sairaanhoitaja kuin kuunaan neiti Evans. Hän ei tahtonut
mitenkään kerskailla, vaan oli päinvastoin aina hyvin vaatimaton,
minkä hänen kaikki ystävänsä saattoivat todistaa, mutta hänen täytyi
nyt totuuden nimessä tehdä tiettäväksi, että hän oli juuri sopiva
O'Reillyn toveriksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut kehua itseään
liiaksi ja vannoi sielunsa autuuden nimessä, ettei hän voinut ajatella
mitään tehtävää, johon hän ei kykenisi, eikä voinut ymmärtää, miksi
hänen hyväntekijänsä ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen hämmästyttävää
nerokkuuttaan. Yritys oli vaikea, ja hänettä se varmasti epäonnistuisi.

Johnnie kuunteli vaieten, eikä häntä hymyillyttänytkään, sillä pojan
kiihkeys oli liikuttava ja nosti melkein kyyneleet hänen silmiinsä. Nyt
vasta hän huomasi, kuinka suuresti hän oli kiintynyt tuohon omituiseen
poikaan, ja kun tämä lopetti katsoen toivehikkaasti häneen, kiersi
Johnnie kätensä hänen ympärilleen.

"Uskon kaikki mitä sanot, Jacket", sanoi hän, "mutta sinä et voi tulla."

Jacket riistäytyi irti ja istahti vähän matkan päähän ottaen taskustaan
puoleksi poltetun sikaarin, jonka hän sytytti, ja katseli kyräten
ystäväänsä. Ja illan kuluessa O'Reilly näki useasti tuon synkän ja
vihaisen katseen seuraavan itseään.

Kenraali Betancourt oli seuraavana aamuna varhain ylhäällä sanoakseen
jäähyväiset vieraalleen, ja oli, huolimatta yrityksestä tehdä ero
mahdollisimman hilpeäksi, ilmeistä, ettei hän toivonutkaan saavansa
enää nähdä tuota huimapäistä amerikkalaista.

Tämä huonosti salattu surumielisyys ei masentanut lainkaan Johnnien
hyvää tuulta, sillä hänellä oli, kuten hän itse sanoi, rahaa taskussa,
ja Matanza oli lähellä. Mutta sanoessaan hyvästit Jacketille tunsi
hän suurta pettymystä. Kummallista kyllä suhtautui poika melkein
välinpitämättömästi hänen lähtöönsä ja tuskin ojensi kättään hyvästiksi
kuitaten O'Reillyn jäähyväissanat huolettomalla "_Adios_!"

"Emmekö eroakaan hyvinä ystävinä?" kysyi tämä loukkaantuneen
hämmästyneesti.

"Tietysti!" vastasi Jacket kohauttaen olkapäitään ja kääntyi poispäin.

Jacket oli herttainen poika, jonka kiintymys oli lämmin ja välitön ja
jonka mieltä oli hyvin vaikea pahoittaa. Lähtiessään leiristä kenraali
Betancourtin antaman oppaan seurassa O'Reilly oli sentähden enemmän
pahoillaan kuin hän tohti myöntääkään.

Ilma oli kostea ja raikas yöllisen sateen jälkeen, mutta pilvetön
taivas ennusti helteisen päivän olevan tulossa. Sade oli pehmittänyt
tiet, ja savisilla paikoilla upposivat hevosten jalat syvälle liejuun.

Kun oli menty erään kallioisen harjanteen poikki, tultiin aavalle
viettävälle rinteelle, jossa kasvoi polvenkorkuinen ruoho ja runsaasti
putelipalmuja, noita omituisia puita, joiden runko on laajentunut
aivan suuren saviruukun muotoiseksi. Siellä täällä näkyi kaadettuja
ja kuihtuneita kaalipalmuja, joiden viheriä ydin oli jo kauan ollut
kapinallisten pääravinto. Espanjalaisten kirveet olivat olleet täällä
työssä, eikä ainoaakaan puuta oltu säästetty. Alempana olevan laakson
vehreydestä erotti silmä jo kauas korkean kuningaspalmun, tuon kuuman
ilmanalan metsien valtijaan, joka tekee Kuban maisemat niin erikoisen
ihaniksi.

"Tuolla on valtatie", sanoi opas viitaten laaksoon, "johon tämä polku
päättyy, ja tuolla" -- hän kääntyi pohjoista kohti -- "on Matanza.
Jumala kanssanne ja älkää juoko kaivovettä, sillä se on sateen
saastuttama." Heilauttaen hymyillen kättään mies pyöräytti ratsut
ympäri ja katosi viidakkoon.

Laskeutuessaan rinnettä alas O'Reilly tunsi olevansa todellakin yksin
ja vihollisen alueella. Pinar del Rion itäpuolella olevat kukkulat
ja metsät olivat kubalaisten hallussa, mutta kaupunkien läheisissä
laaksoissa ja tasangoilla olivat espanjalaiset herroina. O'Reilly
tiesi, että hänen oli nyt tultava yksin toimeen. Yrityksen koko
menestys ja hänen henkensäkin olivat vain sen varassa, miten taitavasti
hän osasi näytellä kurjaa ja avutonta "rauhoitettua". Hän tunsi
mielessään outoa jännitystä, joka ei ollut suinkaan miellyttävä.

Tie, jolle hän tuli, kierteli punertavien savitöyräitten välissä,
eikä ihmisasuntoja näkynyt missään; laakso oli aivan autio. Tuo ennen
niin viljava seutu oli kuollut, ei kuulunut kukon laulua, ei tiukujen
kilinää eikä karjan ammumista. Tämä lohduton tyhjyys teki O'Reillyyn
masentavan vaikutuksen, sillä siinä oli jotain kaameata ja uhkaavaa.

Keskipäivällä tuuli tyyntyi ja helle kävi sietämättömäksi. Johnnie
meni lähimpään varjopaikkaan odottelemaan sadetta, joka oli pian
tulossa itäisellä taivaalla ajelehtivista pilvistä päättäen, ja
alkoi syödä niukkaa murkinaansa. Hän kuori juuri maukasta perunaa,
kun takaa kuuluva ääni sai hänet ponnahtamaan äkkiä seisoalleen ja
pyörähtämään ympäri. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Noin
viidenkymmenen askeleen päässä istui paljasjalkainen poika, joka myös
kuori rauhallisesti perunaa. Se oli Jacket. Ruskeat posket olivat
itkusta turvonneet, ja hän katseli O'Reillyä kysyvästi ja soimaavasti
kirkkailla silmillään alta kulmain kyräten.

"Jacket!" huusi O'Reilly. "Mitä hittoa sinä täällä teet?"

"Saanko tulla mukaanne?" kysyi tungettelija.

"Vai niin! Lähdit kuitenkin jälkeeni, vaikka minä sanoin, etten huoli
sinusta!" O'Reillyn ääni oli nuhteleva, mutta se ei vaikuttanut poikaan
vähääkään.

"Katsos nyt", O'Reilly astui lähemmäksi, "koeta nyt olla järkevä,
Jacket." Mutta Jacket oli varuillaan, ja tunkien perunan suuhunsa hän
peräytyi turvallisen väli matkan päähän. Hän ei ilmeisesti luottanut
O'Reillyn aikeisiin, ja mutisten jotakin hän sieppasi käteensä tukevan
seipään.

"Tule tänne!" käski O'Reilly.

Mutta Jacket pudisti vain päätään, ja saatuaan perunan niellyksi hän
käski ihanteensa mennä Kubaa hiukan kuumempaan paikkaan.

"Olen sisukas poika", sanoi hän, "äläkä rupea kujeilemaan kanssani."

Sitten vaihdettiin muutamia sanoja, ja kun poika huomasi, ettei
hänelle aiottu tehdä mitään pahaa, istahti hän kuuntelemaan. Mutta
kaikki nuhteet ja pyynnöt eivät hyödyttäneet mitään. Hän kielsi
lähteneensä hyväntekijänsä jälkeen ja sanoi olevansa vapaa mies, joka
sai mennä minne hän itse tahtoi. Jos kävi siten, että hän saapui
Matanzan kaupunkiin silloin kun O'Reilly sattui tulemaan sinne, oli se
vain kohtalon oikku, ja jos hänen seuransa oli vastenmielinen, niin
O'Reillyhän saattoi odottaa ja tulla myöhemmin; se asia ei liikuttanut
Jacketia lainkaan. Hänen täytyi toimittaa Matanzassa muutamia tärkeitä
asioita, eikä hän aikonut kääntyä takaisin. Poika, valehteli oikein
roimasti, oikein julkeasti, mutta piti siitä huolimatta kuulijaa
tarkoin silmällä.

"No hyvä", sanoi O'Reilly vihdoin. "Mennään sitten yhdessä."

Jacketin kasvot kirkastuivat heti, ja hän aivan säteili tullessaan
lähemmäksi.

"Minulla on aina omat keinoni, vai mitä, hitto vie?" nauroi hän.

"Onpa tosiaankin." O'Reilly pani kätensä hellästi uskollisen
aseenkantajansa hartioille. "Ja minun täytyy sanoa, että olen sangen
iloinen, kun pidit oman pääsi. Minusta alkoi tuntua niin -- niin
yksinäiseltä. En tiennyt, että pidin sinusta niin paljon. Mutta meidän
täytyy tehdä jokin sotasuunnitelma, jonka mukaan sitten toimimme.
Olepas vaiti -- sinun oikea nimesihän on Narciso --?"

"Narciso Villar."

"Aivan niin. Minä olen sitten Juan Villar, sinun vanhempi veljesi, ja
tästä lähtien puhumme vain espanjan kieltä. Sano minulle nyt, mikä oli
isämme nimi, missä kotomme oli ja mitä me nyt puuhailemme."

Luonnon odottaessa hengähtämättä sateen puhkeamista he istuivat päät
yhdessä keskustellen kiihkeästi, ja kun tuuli vavahdutti puiden oksia
ja viileä sade alkoi rapisuttaa lehtiä, tarttuivat he myttyihinsä ja
lähtivät jatkamaan matkaansa. Suuret sadepisarat kastelivat nopeasti,
ja ohuet vaatteet tarttuivat ihoon kiinni veden virratessa ruumista
pitkin. Mustien pilvien peittämällä taivaalla risteilivät kirkkaat
salamat, ja avaruuden täytti huumaava jyrinä, mutta he astelivat
hilpeästi eteenpäin lotisevalla tiellä.

Jacket oli taas aivan entisellään, ja kumartuen vihuria vasten
hän koetti pysytellä O'Reillyn rinnalla. Hän koetti viheltääkin,
mutta hänen hampaansa kalisivat raikkaassa tuulessa niin, ettei se
onnistunut, ja karkoittaakseen vilun ruumiistaan ja rohkaistakseen
ystäväänsä hän alkoi sitten hyräillä jotakin laulunpätkää. Nyt
kun hänet oli vihdoinkin otettu osakkaaksi yritykseen, oli hänen
velvollisuutensa ei vain jakaa vaarat, vaan myöskin koettaa lieventää
yhteisiä kärsimyksiä ja huolehtia, ettei aika käynyt pitkäksi.

Sade oli kylmä, tien vieressä kasvavat orjantappurat viiltelivät
julmasti paljaita sääriä ja vatsassa oleva yksinäinen peruna kaipasi
kipeästi kumppania, mutta ilo, ylpeys ja innostus paisuttivat hänen
rintaansa, ja hän oli mielestään onnellinen, hyvin onnellinen poika.
Eikö hän ollut löytänyt veljensä, joka rakasti häntä? Viimemainittua
seikkaa ei tarvinnut epäilläkään, sillä O'Reillyn katse oli
aina sanomattoman lempeä ja hymyilevä, kun hän katsahti hentoon
kumppaniinsa, ja hänen äänensä oli ystävällinen ja sydämellinen. Siinä
oli mies, jonka puolesta kannatti vaikka kuolla, ajatteli Jacket.

Sadekuuro meni pian ohi, ja hetkisen kuluttua olivat vaatteet kokonaan
kuivuneet kuumassa auringonpaisteessa. Illan tultua Villarin veljekset
yöpyivät erääseen vanhaan sokerimyllyyn, tahi oikeammin sen raunioihin,
ja seuraavana päivänä he saapuivat puolenpäivän tienoilla Matanzan
näkyviin.

O'Reilly tunsi äkillistä liikutusta nähdessään tuon tutun kaupungin.
Etäältä katsoen se oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vain sillä
erotuksella, että sinisenä päilyvä satama oli melkein tyhjä, kun
taas harjanne, jonka takana oli Yumuri -- tuo onnen laakso, joka oli
hänen ajatuksissaan niin läheisesti liittynyt Rosa Varonaan -- näytti
hymyilevän hänelle vanhan ystävän lailla. Kuinka lukemattoman monta
kertaa hän kysyikään itseltään, mahtoiko hän tulla vielä ajoissa
lemmittyään pelastamaan, vai olivatko nuo kohtalon sallimat onnettomat
viivytykset murskanneet iäksi heidän onnensa.

O'Reilly tiesi, että vaikka Matanza oli vankila ja rutonpesä, oli Rosan
kaltainen tyttö siellä alttiina paljon hirveämmille vaaroille kuin
vankeus ja kulkutaudit, ja tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti.

Elonmerkkejä alkoi ilmestyä vähitellen. He näkivät pieniä puutarhoja ja
jonkun pellonpalasen ja kohtasivat kaupunkiin matkaavia kuormarattaita,
ja täytyipä heidän kerran kätkeytyä nopeasti tien viereen, kun
espanjalainen ratsuväenosasto karahdutti ohi.

O'Reilly pysähtyi puhuttelemaan erästä ryppynaamaista vanhusta, joka
lepuutti uupuneita juhtiaan.

"Kaupunkiinko matka?" kysyi ukko. "Nälkäkö pakotti? No niin, sehän on
aivan samantekevää, missä nälkään nääntyy."

Jacket varasti kuormasta sokeriruo'on, jota hän alkoi pureskella.

"Mahtanevatko sotilaat päästää meidät menemään?" kysyi Johnnie.

"No, mikäs, ettei." Ukko naurahti ontosti ja lisäsi sitten vakavasti:
"Kääntykää takaisin metsiin kuolemaan. Matanzassa on vain raatojen
löyhkää. Kääntykää takaisin sinne, jossa ilma on puhdas." Hän heilautti
pitkää piiskaansa ja vankkurit lähtivät valittavasti natisten
liikkeelle.

Ansaan pääsee aina helposti. Sotilaita vilisi kaikkialla, mutta he
eivät näyttäneet huomaavankaan noita kahta kurjaa kulkuria, jotka
olivat niin repaleiset, ettei tarkastus olisi mitään hyödyttänyt. Pari
kertaa heille tehtiin muutamia ylimalkaisia kysymyksiä ja käskettiin
sitten mennä edelleen, mitä kehoitusta he vaieten noudattivat, ja
ennenkuin he tiesivätkään he olivat päässeet vahtien ohi kaupungin
laitaan ja yhtyneet kerjäläisten viisitoistatuhantiseen armeijaan.




XXIV.

ROSA.


"Katso!" Jacket tarttui O'Reillyn käteen ja silmäili vavisten
ympärilleen. "Katso, kuinka paljon kerjäläisiä! _Cristo_! Entä nuo
pienet lapset!" Hän koetti nauraa, mutta nauru tyrehtyi kurkkuun,
"Ovatko ne lapsia vai sääritettyjä rumpuja?"

Mutta O'Reillyn huomio oli kiintynyt muualle. Hän katseli eteensä
aukenevaa Matanzan pääkatua, jonka kaikkiin taloihin hän oli kerran
ollut sydämellisesti tervetullut vieras. Mutta ajat olivat toiset.
Poissa olivat nuo hienosti puetut ja hyvinvoivat naiset ja herrat,
joiden tapana oli tähän aikaan päivästä ajella loistavissa ajoneuvoissa
kaupungin muhkeimmalla kadulla, ja kadonnut oli myös paikan entinen
hilpeä ja iloinen leima. Matanza näytti köyhältä ja kurjalta, kadut
olivat rappeutuneet ja _Plaza de la Libertad_ -- mikä julma iva --
oli yleisön vallassa, jonka kaltaista se ei ollut O'Reillyn aikana
milloinkaan nähnyt. Siellä harhaili vain olentoja, jotka olivat kaikki
poikkeuksetta säälittävän ryysyisiä ja laihoja kuin luurangot. Ei ollut
enää mitään hienoston iltapäiväparaatia, ei naurua eikä melua; penkit
olivat kyllä täynnä, mutta istujat olivat vaiti ja liian sairaat tahi
heikot kyetäkseen liikkumaan. Ilakoivat lapset olivat myös kadonneet.
Pieniä, melkein nelikulmaisia olentoja näkyi kylläkin siellä ja täällä,
mutta täytyi katsoa vähintään kahdesti, ennenkuin huomasi, etteivät ne
olleet kääpiöitä tahi kokoonkutistuneita vanhuksia, vaan lapsia. Ei
ollut oikeastaan lainkaan ihmeellistä, että Jacket oli verrannut niitä
sääritettyihin rumpuihin, sillä he olivat kaikki alasti, ja useimpien
ruumiit olivat turvonneet aivan muodottomiksi. He olivat todellakin
sangen merkillisen näköisiä hoikkine hämähäkin jalkoja muistuttavine
majoineen ja pienine, kuihtuneine kasvoineen.

O'Reilly pyyhkäisi silmiään ja hänen kätensä vapisi. "Oi Jumalani!"
kuiskasi hän. "Onko -- onko Rosa yksi noista!"

Kaupungin laidassa sai jo jonkinlaisen käsityksen vallitsevista
olosuhteista, sillä sielläkin näki näkyjä ja tunsi hajuja, jotka
tekivät katsojan melkein sairaaksi, mutta keskikaupungilla esiintyi
kurjuus kaikessa kamaluudessaan ja niin hirveänä, että O'Reilly tuskin
saattoi uskoa silmiään. Ryysyläisjoukosta lähtevä inhoittava löyhkä
vaivasi häntä ja Jacketia sanomattomasti, sillä he olivat tottumattomat
näissä espanjalaisten keskitysleireissä vallitsevaan äärettömään
likaisuuteen, jonka nälästä johtunut välinpitämättömyys aiheutti, ja
tuo lian ja taudin löyhkä kuvasi kyllin selvästi olosuhteita, joissa
vangit elivät. Moni epätoivon tylsistyttämä ontto katse kiintyi noihin
kahteen vastatulleeseen näiden kulkiessa hitaasti ja viivytellen
eteenpäin.

"Rauhoitetut" täyttivät Matanzan kuin saastainen hyönteisparvi; kadut
ja torit olivat heitä aivan tulvillaan, eikä heitä koetettukaan
pysyttää heitä varten määrätyllä alueella kaupungin laidassa.
Auringon laskiessa he vetäytyivät sinne yötä viettämään, mutta jo
varhain aamulla he lähtivät joukoittain kaupungille kuluttaen koko
päivän hyödyttömässä ravinnon etsinnässä. Mitään huoltotoimintaa
ei järjestetty hallituksen eikä yksityistenkään taholta, sillä
elintarpeita ei ollut riittävästi, eikä kukaan voinut käsittää, millä
pakolaiset elivät ja mistä he saivat murut, joilla he ylläpitivät
heikon elonkipinän kurjuuden runtelemassa ruumiissaan.

Kaupungissa oli luonnollisesti muitakin asukkaita kuin tämä
nälkiintynyt kerjäläisjoukko, joka oli tuskin viidesosa kaupungin
rauhanaikaisesta asukasluvusta, ja elämä kulki jotakuinkin entistä
tuttua latuaan. Kaupat olivat auki, Havannaan oli säännöllinen
junayhteys, ja kasarmit olivat täynnä espanjalaista sotaväkeä.
Nuo viisitoistatuhatta vankia elivät tämän vakinaisen asujamiston
hylkäämillä muruilla, joita oli kuitenkin niin niukasti, että ne olivat
omiaan vain pidentämään kärsimyksiä hidastuttamalla nälkäkuolemaa.

Näiden sodan viattomain uhrein näkeminen herätti O'Reillyssä synkän ja
kiihkeän vihan koko sitä maata kohtaan, jonka hallituksen ja päämiesten
käskystä tämä julma ja hirveä rikos oli tehty. Espanjalaisethan ovat
kristitty kansa, joka on pystyttänyt enemmän ristejä kuin mikään muu
kansa, mietti O'Reilly, mutta näiden ristien juurella se on sitten
murhannut enemmän ihmisiä kuin maailman kaikki kansat yhteensä. Tämä
kylmästi ja tarkoin harkittu suunnitelma hävittää sukupuuttoon Kuban
koko väestö oli hänestä sanomattoman julma ja kaiken ihmisyyden
vastainen, ja hän ihmetteli, voitiinko sallia, että se toteutettiin
täydellisesti.

Ystävyksillä oli onneksi kenraali Betancourtin antamia rahoja, joten
heidän ei tarvinnut heti tuntea nälänhädän kauhuja. Tehtyään muutamia
ostoksia ja syötyään mahdollisimman säästäväisesti he alkoivat
etsinnän, ja illalla he yöpyivät rautatieaseman porttikäytävään.

Yö oli uneton ja levoton, sillä yleinen alakuloisuus oli tarttunut
heihinkin, ja päivän koittaessa he huomasivat, että nuo onnettomat
ihmiset näännytettiin tahallaan kuoliaaksi. Aseman kivityksellä lepäsi
jälleen useita kuolleita, ja elossa olevat valittivat, huokailivat
ja hourivat, niin että sielläolo kävi vihdoin aivan sietämättömäksi
O'Reillylle ja hänen nuorelle kumppanilleen.

"Minä en kestä tätä", sanoi hän. "En voi nukkua, kun ihmiset kuolevat
vierelläni nälkään. Nämä rahat ihan polttelevat taskussani. Minä --
minä --"

Jacket ymmärsi hänen tarkoituksensa, ja tarttui varoittavasti hänen
käsivarteensa.

"Ne rahat ovat ainoa pelastuksemme", sanoi hän lyhyesti.

"Mitä joutavia! Mehän olemme miehiä. Täällä on naisia ja lapsia --"

Mutta Jacket oli näköjään aivan tunteeton ja harkitsi asioita vain
kylmän järjen kannalta. "Mitä luulet muutamain kolikkojesi hyödyttävän
tuossa suuressa laumassa?" kysyi hän. "Jumala on sallinut näin tapahtua
ja hän tietää, mitä hän tekee. Sitäpaitsi on lemmittysi todennäköisesti
yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin, ja kun löydämme hänet, tarvitsee
hänkin varmasti ruokaa."

O'Reilly veti kätensä vitkalleen taskustaan. "Niin, olet oikeassa",
sanoi hän, "rahat ovat Rosan. Mutta lähtekäämme täältä -- minä -- minä
en kestä tätä."

He palasivat Plaza de la Libertad-kadulle ja istuivat eräälle penkille
päivää odottamaan. He olivat hyvin uupuneet, mutta nukkumisesta ei
tullut enää mitään, sillä kuolleita kokoilevat ruumisvaunut jyrisivät
kaduilla.

Etsinnän huolellinen suoritus vaati, että heidän oli tunkeuduttava
keskitysleirin joka soppeen, ja kauhuja, joita he siten joutuivat
näkemään, ei kumpikaan voinut milloinkaan täysin unhottaa. Heidän
näkemänsä näyt olivat sellaiset, että heidän nuorekas hilpeytensä
katosi muutamassa päivässä olemattomiin. Päivän toisensa jälkeen he
kulkivat aamusta iltaan tarkastellen pakolaisten majoja, tutkien
kasvoja ja kysellen ja tiedustellen kaikilta, kunnes he olivat lopen
uupuneet ja surusta sairaat.

Kun kaikki etsiskelyt olivat hyödyttömät eikä Rosa Varonasta löytynyt
jälkeäkään, alkoivat kamalat aavistukset painaa O'Reillyn mieltä;
kasvoihin ilmestyi ryppyjä, hartiat painuivat kumaraan ja astunta
kävi laahustavaksi. Oli vain Jacketin ansiota, että hän välitti enää
lainkaan olla liikkeellä. Poika, joka oli nyt todellakin tarpeellinen,
osoittautuikin oikeaksi jalokiveksi; häntä ei mikään masentanut,
eikä hänen uskonsa milloinkaan pettänyt, ja O'Reilly alkoi tuntea
sisimmässään suurta kiitollisuutta, että sai pitää hänet luonaan.

Jacketin kasvot kalpenivat myös ja huulet painuivat harmaiksi, mutta
hän koetti aina olla hyvällä tuulella eikä valittanut milloinkaan.
Joka aamu hän kävi uudella innolla työhön ja odotti kiihkeästi, mitä
päivän mittaan mahtoi tapahtua, ja etsinnän onnellista ratkaisua hän
ei epäillyt silmänräpäystäkään. Sellainen esimerkki vaikutti suuresti
hänen toveriinsa. He elivät mahdollisimman säästeliäästi uhraten
toimeentuloon vain pari senttiä päivässä ja tutkivat perusteellisesti
koko kaupungin laidasta laitaan.

Ensimmältä O'Reilly mietti useinkin, miten pako oli suunniteltava
etsinnän loputtua, mutta kuta pidemmälti aikaa kului sitä vähemmän hän
ajatteli asiaa. Eikä hänen tarvinnut enää huolehtia siitäkään, että
hänet tunnettaisiin. Hän oli usein kohdannut vanhoja tuttaviaan näiden
huomaamatta mitään, ja kerran hän sattui tulemaan aivan suoraan vanhaa
don Mario de Castañoa vastaan. Don Mario oli myöskin muuttunut; hän oli
vanhentunut ja lihavat kasvot olivat huolestuneiden ryppyjen uurtamat.
O'Reilly oli kuullut huhuja, että sota oli köyhdyttänyt hänet.

He olivat vihanneet toisiaan, mutta siitä huolimatta O'Reilly tunsi
äkillistä halua ilmaista itsensä ja tiedustella Rosan kohtaloa.
Mutta hän muisti ajoissa, että don Mariota oli aina mainittu
kostonhimoiseksi, minkätähden hän hillitsi halunsa. Eräs toinen
tapaaminen painui sitä vastoin iäksi hänen mieleensä.

Hän ja Jacket sattuivat olemaan eräänä päivänä rautatieasemalle
kokoontuneessa kerjäläisjoukossa, joka pyyteli almua Havannasta
saapuvan junan matkustajilta, joita oli siihen aikaan sangen vähän ja
enimmäkseen vain espanjalaisia upseereita, joille tuo nälkiintynyt
ryysyläisjoukko ei ollut mitään uutta. Välistä sattui kuitenkin, että
tuon sanomattoman kurjuuden näkeminen sai jonkun vieraan hellittämään
kukkaron nauhoja, minkätähden odottava joukko oli aina saapuvilla.
Tänään O'Reilly kuuli suuresti hämmästyen, että nuo kimeät avunpyynnöt
muuttuivat äkkiä raivoisaksi mutinaksi. Vihellyksiä sekautui herjausten
tulvaan ja sitten tuli oudon hiljaista, kun eräs roteva ja turpea
vapaaehtoisten everstin univormuun puettu mies tunkeutui joukon läpi.
Mies oli tavattoman tumma ja synkän näköinen, ja toisessa poskessa
oli pitkä punainen arpi, joka veti suupielen hiukan ylös omituiseen
irvistykseen, niin että pari hammasta näkyi.

O'Reilly ei ymmärtänyt ensin lainkaan tätä äkillistä käytöksen
muutosta, vihellyksiä ja hillittyjä kirouksia, mutta asia selveni
heti, kun hän kuuli kuiskattavan nimen "Cobo". Hän hätkähti jäykistyen
samassa ja katsoi miestä kiinteästi.

Herättämänsä huomio näytti suuresti miellyttävän eversti Coboa. Ilkeä
ilme mustissa silmissään hän meni rinta mahtavasti koholla joukon läpi
ja iski joka askeleella kantapäänsä lujasti kivitykseen. Kun hän oli
mennyt, kirosi Jacket karkeasti.

"Tuoko siis oli se lasten murhaaja!" huudahti hän. "Kiskaisisinpa
iloiten sydämen hänen rinnastaan."

O'Reilly ajatteli melkein samoin kuin hänen pieni toverinsa. Hänen
huulensa olivat kalpeat kun hän sanoi:

"Mikä roisto! Nuo kasvot --! Oh!"

Hän huomasi vapisevansa kiireestä kantapäähän ja tunsi itsensä
selittämättömän masentuneeksi ja heikoksi. Hän koetti urheasti
karkoittaa tuon tunteen, mutta ei onnistunut, sillä Rosan katkerimman
vihollisen näkeminen ja miehen ylväs olemus olivat vaikuttaneet
häneen omituisen musertavasti. Cobon itsetietoinen ja varma käytös
sai O'Reillyn tuntemaan avuttomuutensa sitä voimakkaammin, ja
ajatellessaan, kuinka himokkaasti tuo mies oli vainonnut Rosaa,
kauhistui hän. Seuraavana päivänä hän jatkoi jälleen etsintäänsä maja
majalta, mutta haluttomasti, mikä johtui siitä varmasta vakaumuksesta,
että hän oli taas tullut liian myöhään.

Saman päivän iltana harhailivat ystävykset La Cumbren juurelle
kyhättyjen kurjien hökkeleiden keskellä, mitä aluetta he eivät olleet
vielä tutkineet. San Severinon vankila näkyi alhaalla ja heidän
yläpuolellaan olivat Varonan kartanon rauniot. Useamman kuin yhden
kerran oli O'Reilly kaupunkia kierrellessään katsahtanut sinne ylös
tuntien suurta halua käydä paikalla, jossa hän oli sanonut Rosalle
jäähyväiset, mutta pelosta, että vaikutus olisi kovin surullinen, hän
oli jättänyt sen toistaiseksi tekemättä. Tänään hän ei kuitenkaan
voinut enää vastustaa haluaan, ja huolimatta Jacketin vastaväitteistä
tuon hyödyttömän voimaintuhlauksen johdosta hän alkoi kavuta rinnettä
ylös. Poika ei luonnollisesti voinut antaa hänen mennä yksin.

Matkalla ei lausuttu montakaan sanaa, ja tie La Cumbren huipulle tuntui
olevan nyt niin pitkä ja jyrkkä. Kuinka kevyesti O'Reilly olikaan
ennen rientänyt sitä ylös! Nousu ei ollut milloinkaan väsyttänyt
häntä niin kuin nyt, ja hän arveli, että nälkä oli heikontanut hänet
enemmän kuin hän oli luullutkaan. Jacket uupui myöskin; hän huohotti
kovasti ja levähti tuhkatiheään. O'Reilly huomasi pojan paljaiden,
ruskeiden säärien käyneen kovin luiseviksi sitten kuin hän oli viimeksi
kiinnittänyt niihin huomionsa, ja hän tunsi pistoksen sydämessään, että
oli tuonut tuon pikku miehen tähän kärsimysten paikkaan.

"Niin, poikaseni", sanoi hän heidän pysähtyessään levähtämään; "minä
pelkään meidän tulleen liian myöhään."

Jacket nyökäytti päätään välinpitämättömästi; hänkin oli menettänyt
toivonsa. "He ovat varmasti kaikki kuolleet", sanoi hän, "sillä muussa
tapauksessa me olisimme löytäneet heidät jo kauan sitten." Kun O'Reilly
ei puhunut mitään, lisäsi hän: "On jo aika ruveta tuumimaan, miten
pääsemme täältä pois, vai mitä?"

Johnnie istui pää käsiin vaipuneena. "Mitenkäs me täältä pääsemme?"
kysyi hän asentoaan muuttamatta. "Matanzaan pääsee kyllä helposti,
mutta --" Hän kohautti olkapäitään toivottomasti.

Paikasta, jossa he istuivat, he näkivät vastapäätä olevan kukkulan
rinteen, osan laaksoa ja korkean piikkilankaesteen, joka kiersi koko
kaupungin ympäri. Aitauksen luona näkyi säännöllisten välimatkojen
päässä pieniä olentoja, jotka liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ne
olivat espanjalaisia vartijoita.

Paon ajatus sai Jacketin vilkastumaan. "Tohdinpa vaikka vannoakin",
sanoi hän, "että löydämme jonkun reiän. Emme ole niinkuin nuo toiset,
jotka eivät uskalla edes koettaakaan. _Caramba_! Muistatko rottia,
joita söimme? Ne olivat kyllä sitkeitä, mutta niiden hajukin jo saisi
minut hyvälle tuulelle. Hitto kumminkin! Vielä viikko tätä menoa, ja me
saamme kaivella tunkioita noiden toisten onnettomain lailla."

Jättäen Jacketin tyyntymään Johnnie jatkoi yksin matkaansa ajatellen
koko ajan pojan sanoja. "Rohkeutta koettaa!" Mihin oli hänen oma
rohkeutensa joutunut, ihmeteli hän. Ehkä kaikki kurjuus, jonka hän oli
nähnyt, oli murskannut sen, sillä hän oli totisesti nähnyt tarpeeksi.
Ainainen oleskelu sairaiden ja kuolevien parissa ja sellaisen
pohjattoman epätoivon ja suunnattoman kurjuuden keskellä riitti kyllä
tappamaan kenen hyvänsä toiveet, ja vaikka hän oli koettanut pysyä
lujana, oli hänen pelkonsa kiihtynyt joka hetki. Nyt kun hän arvosteli
asiaa kylmästi ja johdonmukaisesti, oli hänestä aivan mieletöntä
hetkeäkään uskoa, että Rosa Varonan kaltainen hento tyttö olisi
voinut näin kauan kestää tämän kauhujen paikan kaikki kärsimykset;
vahvempiakin ihmisiä oli jo sadoittain sortunut. Nytkin olivat
sairaalat täynnä, eikä hökkeleissä makaavia sairaita hoitanut kukaan.
Mikäli O'Reilly tiesi, ei kukaan ollut arvioltakaan laskenut, montako
kuoli päivittäin ja montako ruumisvankkurit olivat jo vieneet kaupungin
ulkopuolelle, mutta niitä oli paljon. Saattoiko millään syyllä
ajatella, ettei Rosa ollut viimemainittujen joukossa? Olisi ollut
paljon parempi, että hän olisi pysytellyt Pan de Matanzan autioilla ja
hävitetyillä rinteillä, sillä maassa oli ainakin mehuisia juuria ja
metsän puissa hedelmiä ja marjoja, kun täällä ei ollut mitään muuta
kuin tappavat taudit ja hirvein nälänhätä.

Päästyään La Cumbren laelle O'Reilly näki jonkun matkan päässä
kumartuneen olennon, joka kaiveli maata teroitetulla kepillä. Kaivaja
oli neekerivaimo, joka, luotuaan tulijaan tutkivan silmäyksen, jatkoi
työtään.

Varonain kodista oli jäljellä vain kivi- ja muurilaastiröykkiö, ja
alue, joka oli ollut kaunis donna Isabelinkin laiminlyönnin aikana,
oli nyt tyyten hävitetty. Muutamia oranssipuita oli vielä jäljellä,
mutta niissä ei ollut mitään hedelmiä, vaikka ne olivat elinvoimaiset
ja täydessä lehdessä, ja niiden suloinen tuoksu vain vaivasi ja ivasi
nälkäistä vierasta. Cueton säälimättömän hävityksen jäljet vaikuttivat
O'Reillyyn syvästi ja johtivat hänen mieleensä tuskallisempia ajatuksia
kuin mitä hän oli aavistanutkaan. Vaikka paikkaa oli melkein mahdoton
tuntea, muistutti se Rosasta, ja onneton O'Reilly jaksoi tuskin hillitä
liikutuksen, jonka se aiheutti. Hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa
sairaalloiselle halulleen, mutta kun hän oli kerran tullut, ei hän
voinut poistua. Melkein tietämättään hän suuntasi kulkunsa vanhan
kivilouhimon puutarhaan, paikkaan, jossa hän ja Rosa olivat niin usein
kohdanneet toisensa.

O'Reillyn hartain toivo oli saada olla yksin tällä hetkellä, mutta hän
huomasi, että jokin toinen oli ehtinyt ennen häntä -- eräs nainen, joka
oli ilmeisesti samanlainen kurja "rauhoitettu" raukka kuin hän itsekin
ja näytti myöskin etsivän juuria, sillä O'Reilly oli aivan kompastua
häneen guava-pensaikon läpi tunkeuduttuaan.

Nainen pelästyi aivan suunniltaan ja koetti horjuen kiiruhtaa pakoon,
mutta tyyntyi O'Reillyn lausuttua muutamia rauhoittavia sanoja.
Repaleiset vaateriekaleet eivät voineet salata, että hänen selkänsä oli
käyristynyt kyttyrälle.

Paikka oli melkein entisensä kaltainen -- tuossa oli kivipenkki, jonka
luona hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, ja tuolla oli kaivo --

"Señor!" kuuli O'Reilly tuon kyttyräselkäisen naisen sanovan. Ääni
oli heikko ja värähteli kiihkeästi, mutta hän oli ajatuksissaan eikä
kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

"Señor! Etsittekö jotakin -- jotakin --?"

"En tiedä", vastasi hän mietteissään. "Kyllä, etsin jotakin -- erästä
--"

"Jotakin, jonka olette kadottanut?"

"Jotakin, jonka olen kadottanut!"

Kysymys, joka oli tehty tuskin kuuluvalla äänellä, vaikutti
O'Reillyyn syvästi, sillä se soveltui täydellisesti hänen surullisiin
mietteisiinsä. Hänen silmiään kirveli ja kurkkuun oli kohonnut karvas
pala. Hänen lujuutensa oli murtumaisillaan.

O'Reillyn kuulokin alkoi pettää, sillä hän oli kuulevinaan jonkun
kuiskaavan hänen nimensä. Hyvä Jumala! Tämä paikka ei ollut kuollut
-- siellä oli eloa -- muistoja, ääniä, näkymätöntä, mutta todellista
läsnäoloa. Hän tarttui lähimpään pensaaseen tukea etsiäkseen ja sulki
silmänsä vain kuullakseen nimeään selvemmin mainittavan.

"O'Rail-ye!"

Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kääntyi, hän kuunteli, mutta
ketään ei ollut näkyvissä paitsi tuo repaleinen olento, joka oli
suoristautunut ja katseli häntä. Hän tarkasteli naista toistamiseen
ja maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän astui horjuen
lähemmäksi. Hän katsoi jälleen, tarkemmin, sillä hänen silmänsä
alkoivat hämärtää.

Nainen oli laiha -- melkein kuin luuranko -- ja niin hento, että
iltatuuli näytti häntä häilyttelevän, mutta ylöspäin kohotetut
kasvot olivat kuin kirkastetut. O'Reilly tuijotti häneen kuin maahan
naulittuna, ja kun nainen aukaisi silmänsä, huudahti hän riemuiten:

"_Rosa_!"

Hän otti tuon epämuodostuneen olennon syliinsä ja peitti suudelmilla
nuo kuihtuneet värittömät kasvot. Mutta Rosa ei vastannut hänen
hyväilyihinsä, vähäiset voimat olivat pettäneet, ja hän lepäsi
O'Reillyn käsivarsilla liikkumattomana ja tuskin hengittäen. Kyyneleet
vierivät poskille ja sormet sivelivät hyvin heikosti O'Reillyn
partaista poskea.

Kului hetkinen, ennenkuin Johnnie selvisi hämmästyksestään ja
käsitti täydellisesti, että kaikki oli totta, mutta sittenkään hän
ei saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hänen mielensä oli hurjassa
kuohuntatilassa. Ilo, kiitollisuus, sääli ja tuhannet muut tunteet
yhtyivät jonkinlaiseksi huumaukseksi, joka teki selvän ajatustoiminnan
ja puhumisen mahdottomaksi.

Pelko palautti hänet vihdoin järkiin, sillä hän huomasi, että Rosa
oli mennyt tajuttomaksi eikä tuntenut hänen hyväilyjään. O'Reilly
kantoi hänet nopeasti penkille ja alkoi virvoitella häntä, ja hetkisen
kuluttua Rosa avasikin silmänsä ja sanoi hymyillen tuskin kuuluvalla
äänellä:

"Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti sinut luokseni."

"Rosa! Oletko sairas?"

Tytön silmäluomet värähtivät.

"Olen kuolemaisillani, O'Rail-ye", kuiskasi hän. "Odotin vain
saadakseni nähdä sinut vielä kerran."

"Ei, ei!" Tuskissaan hän nosti tytön jälleen syliinsä.

Hennoilla sormillaan Rosa siveli jälleen O'Reillyn poskia ja kosketti
tämän repaleista pukua. "Sinä olet myöskin kärsinyt. Mikä on tehnyt
sinusta niin köyhän, että sinun täytyy nähdä nälkää, O'Rail-ye?"

"En ole köyhä, vaan rikas. Kuuletkos?" Hän helisteli rahoja taskussaan.
"Minulla on rahaa, rahaa sinulle, sydänkäpyseni, jolla ostan sinulle
lääkkeitä ja ruokaa, niin että tulet terveeksi ja vahvaksi jälleen.
Rosa kultaseni, olen etsinyt sinua niin kauan, niin kauan --" Ääni
sortui ja hän antoi päänsä vaipua. "Minä -- minä pelkäsin --"

"Odotin niin kauan kuin jaksoin", sanoi tyttö. "On vain paha, että
tulit niin myöhään."

Hän vaipui jälleen heikkouden aiheuttamaan tiedottomuuteen, ja O'Reilly
hyväili hänen käsiään mainiten häntä nimeltä ja pyydellen häntä jäämään
hänen luoksensa. Hän oli nyt kykenemätön auttamaan, ja hänet valtasi
kauhea epätoivo ja avuttomuuden tunne.

Kuullessaan jonkun puhuvan hän katsahti ylös ja näki vieressään tuon
neekerivaimon, joka oli kaivanut rinteellä hiukan alempana. Se oli
Evangelina, joka oli laihtunut vain luuksi ja nahaksi. Silmät olivat
sameat ja syvälle vajonneet, ja kutistuneet kasvot muistuttivat apinaa,
mutta O'Reilly tunsi hänet heti ja hän O'Reillyn.

"Te olette tuo amerikkalainen", sanoi hän. "Olette Rosan mies."

"Niin, mutta mikä häntä vaivaa? Katsokaa! Hän on sairas --"

"Hän on usein noin heikko. Nälkä sen tekee. Meillä ei ole mitään
syötävää, herra. Minä olen myöskin kuolemaisillani ja Asensio --! Oh,
te ette voi kuvitella, kuinka me olemme saaneet kärsiä."

"Meidän täytyy saada Rosa kotiin. Missä te asutte?" Evangelina
kääntyi kaupunkiin päin. "Tuolla alhaalla", sanoi hän. "Mutta mitä
se hyödyttää. Siellä ei ole ruuan hiventäkään, ja Rosa pelkää noita
vankkureita. Tehän tiedätte, -- noita, jotka kokoilevat kuolleita. Hän
tahtoi, että toisin hänet tänne kuolemaan."

Tyttö oli nyt aivan tiedoton, sillä hän liikahteli levottomasti ja
mutisi:

"Nuo vankkurit! Älä anna panna minua sinne toisten kuolleiden joukkoon.
Ruumiit ladotaan korkealle --" Heikko vavahdus värisytti häntä.

O'Reilly kumartui ja lausui päättäväisesti:

"Sinä et kuole, Rosa. Minulla on rahaa, jolla saamme ruokaa. Nousehan,
Rosa, nouse!"

"Hän rukoilee puolestanne joka ilta", sanoi Evangelina. "Sellainen
usko! Sellainen luja luottamus! Hän ei milloinkaan epäillyt, ettette
palaisi hänen luokseen. Välistä hän kyllä itki, mutta vain silloin kun
hän muisteli veljeään. Estevanhan on kuollut, kuten ehkä tiedätte.
Niin, kuollut, kuten kaikki muutkin."

"Estevan _ei_ ole kuollut", vastasi O'Reilly. "Hän elää. Rosa,
kuuletko, että Estevan elää ja on terve! Hän on idässä Gomezin luona,
ja minä olen tullut noutamaan sinua hänen luokseen."

"Estevanko elossa? Laskette leikkiä." Evangelina nyökytteli päätään.
"Me tiedämme kyllä."

"Sanon teille, että hän _elää_", sanoi O'Reilly lujasti, ja kuullessaan
Jacketin huutelevan häntä, huhusi hän vastaan, ja kun poika saapui,
selitti hän lyhyesti, mitä oli tapahtunut, antamatta Jacketille aikaa
ilmaista suurta hämmästystään.

"Etsintämme on loppunut; olemme löytäneet heidät. Mutta he eivät tahdo
uskoa, että Estevan elää. Kerro heille."

"Hän on elossa. Löysimme hänet eräästä vankilasta mätänemästä ja
vapautimme hänet", todisti Jacket. Hän tuijotti uteliaasti penkillä
lepäävään muodottomaan olentoon ja sitten O'Reillyyn ja vihelsi
pitkään. "Hän on siis lemmittysi, vai mitä? Hän -- minä -- tuota --
enpä olisi tuntenut häntä. Mutta ethän sinäkään ole enää miesten
kauneimpia, vai mitä arvelet?"

Evangelina, joka näytti olevan kestämäinsä sanomattomain kärsimysten
tylsistyttämä, laski luisevan kätensä O'Reillyn olkapäälle ja sanoi
kiihkeän varoittavasti: "Varokaa Coboa! Olettehan kuullut hänestä?
Niin, hän on kaiken kurjuutemme alku ja juuri. Hän kaahasi meitä
paikasta toiseen, ja hänen tähtensä minä laitoin tuon kyttyrän Rosan
selkään. Ymmärrättehän, Rosa on suora -- kyllin suora ja kaunis kenelle
hyvänsä amerikkalaiselle. Hänen ihonsa on myöskin maidonvalkoinen, ja
hänen hiuksensa -- hänellä oli tapana pitää kukkia hiuksissaan teitä
miellyttääkseen, ja sitten me leikimme ja haaveilimme tulevista onnen
päivistä. Mutta te ette tullut milloinkaan. Ettehän välitä siitä, minkä
näköinen hän nyt on, ettehän?"

"Rosa parka! Te ihmisraukat!" O'Reillyn ääni vapisi ja hän kätki
kasvonsa lemmittynsä rintaa vasten.

Silloin Rosa heräsi ja huokaisten syvään hän alkoi hyväillä O'Reillyn
hiuksia.

O'Reillyn nousu kukkulalle oli käynyt hitaasti, mutta laskeutuminen
sujui monin verroin hitaammin, sillä Rosa oli niin heikko, ettei hän
kyennyt juuri lainkaan kävelemään, eikä O'Reilly jaksanut kantaa häntä
pitkääkään matkaa kerrallaan. Vihdoin he kuitenkin saapuivat erään
kurjan hökkelin luo, jossa Asensio makasi, ja jättäen Rosan sinne
Johnnie kiiruhti kaupunkiin. Hän palasi pian tuoden mukanaan useita
pieniä paketteja, jotka hän oli kätkenyt vaatteidensa alle, ja alkoi
Evangelinan avulla heti valmistaa jotakin syötävää.

Rosalla ja noilla kahdella neekerillä ei ollut vähintäkään ruokahalua
-- he olivat jo kauan sitten sivuuttaneet sen asteen, jolloin he vielä
tunsivat olevansa nälkäiset -- ja O'Reillyn täytyi pakottaa heidät
syömään. Annettuaan heille niin paljon kuin hän tohti, tarjosi hän
loput Jacketille.

Poika nuolaisi huuliaan ja hypisteli sormiaan, mutta pudisti
kieltävästi päätään.

"En välitä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Minulla on torilla eräs
tuttu kalakauppias; menen varastamaan häneltä jonkun kalan."

O'Reilly taputti häntä olkapäälle sanoen: "Olet hyvä poika. Sinähän
ymmärrät, että nämä sairaat ihmisraukat tarvitsevat enemmän ruokaa kuin
jaksamme ostaa, joten meidän täytyy vain kiristää nälkävyötämme?"

"Luonnollisesti. Syöminen on vain totuttu tapa, josta me miehet kyllä
selviämme. Minä löydän aina jotakin meille molemmille, sillä minä olen
hiton hyvä varastamaan. Voin varastaa hiuksen miehen päästä, jos vain
oikein koetan." Ja nyökäyttäen päätään hän lähti hankkimaan illallista
hyväntekijälleen.

Jacket vihelteli sankarillisen iloisesti niin kauan kuin hän oli
O'Reillyn näkyvissä, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui. Suupielet
alkoivat vavahdella, ja silmät kostuivat. Hän hieroi likaisella
kädellään vatsaansa ja mutisi heikosti: "_Cristo_! Kylläpä ottaa
lujalle pysyä miehuullisena, kun paistinhaju nenään lehahtaa!"




XXV.

AAVEIDEN PUUTARHA


Rosa Varona ei kuollut. Kihlattunsa hellässä hoidossa hän päinvastoin
toipui niin hämmästyttävän nopeasti, että muutoksen saattoi huomata
tunti tunnilta; hän elpyi kuin näivettynyt kukkanen virkistävässä
sateessa. O'Reillyn läsnäolo merkitsi yhtä paljon kuin rahoilla
hankitun ravinnon vaikutus, ja tietoisuus, että Estevan oli elossa ja
turvassa, kiihoitti yhä enemmän hänen elämänhaluaan. Rosa tunsi toivon
heräävän sydämessään, ja eräänä päivänä hän huomasi nauravansa. Hän ei
tahtonut uskoa korviaan. O'Reilly istui hänen vieressään lehtivuoteella
ja äkkiarvaamatta Rosa painoi hänen kätensä huulilleen ja kysyi, kuten
hän oli jo lukemattomat kerrat kysynyt:

"Rakastatko minua?"

Vastaukseksi O'Reilly kumartui ja suuteli häntä.

Rosa painoi hänen kätensä poskelleen etsien sanoja iloaan ja onneaan
ilmaistakseen.

"Näin suurta onnea on vain taivaassa", kuiskasi hän viimein. "Välistä
se aivan peloittaa minua. Kun olet luonani, on tämä vankila kuin
paratiisi, eikä minulta puutu mitään. Sota, kärsimykset, epätoivo -- en
voi kuvitella, että niitä on enää olemassakaan."

"Niin on kuitenkin asianlaita, ja Matanza on kaikkea muuta kuin
paratiisi", sanoi Johnnie. "Matanza on helvetti, josta meidän on
päästävä pian pois."

"Paetako, tarkoitat? Mutta se on aivan mahdotonta. Asensio
tietää kyllä. Espanjalaiset antoivat ensin miehille luvan mennä
piikkilankaesteen ulkopuolelle ruokaa etsimään, mutta se oli vain
sotajuoni. Kukaan ei tullut milloinkaan takaisin -- heidät murhattiin
kaikki. Nyt ei kukaan enää koetakaan."

"Täällä emme voi kuitenkaan enää kauan olla." Nähdessään tytön kysyvän
katseen hän lisäsi: "Rahani ovat menneet -- melkein viimeistä senttiä
myöten, ja kun ne on syöty, ei ole enää mitään keinoa jäljellä.
Jacketilla on jokin salaperäinen elintarvevarikko, josta hän onnistuu
välistä saamaan jotakin, mutta meitä on viisi, ja hänellä on tarpeeksi
työtä hankkia oma ravintonsa. Ei, meidän on yritettävä nyt, kun vielä
jaksamme."

Rosa ei ollut tiedustellut, mistä tuo siunattu ravinto saatiin, joka
palautti elämän hänen ruumiiseensa, ja vaikka ruokaa ei ollut paljon --
hiukan jauhoja, juureksia, silloin tällöin jokin paistettu kala tahi
lihaa -- ei hänen mieleensä ollut kertaakaan johtunut, että sekin vähä
voisi loppua. Mutta hän ajatteli asiaa urhoollisesti.

"Olen ollut jo niin kauan kuoleman lähellä", sanoi hän, "niin että tuo
kaikki merkitsee minulle sangen vähän. Sinähän olet luonani ja sinun
rinnallasi minä kestän vaikka mitä."

"Meidän täytyy yrittää niin kauan kuin jaksamme", vastasi Johnnie. "Jos
minulla olisi rahaa, niin olisi helppo lahjoa jokin vartija, niin että
pääsisimme ulos, mutta kakki kenraali Betancourtilta saamani rahat ovat
menneet." Hän siveli Rosan tummaa tukkaa ja hymyili rohkaisevasti.
"Keksin kyllä jonkin keinon, niin että älä vaivaa suloista päätäsi.
Ryöstän rahat vaikka don Mariolta. Enkö ole mielestäsi aivan
maantierosvon näköinen! Pelkkä ilmestymiseni saisi tuon lihavan roiston
kauhistumaan."

"Mielestäni olet niin kaunis", kuiskasi tyttö. Ja katsoen maahan
hän lisäsi: "Kuinka minä turmelenkaan sinut! Olen aivan unhottanut
säädyllisen käyttäytymisen -- Isabel oli oikeassa sanoessaan, että
olin röyhkeä ja tunkeilevainen letukka. Käännä nyt kasvosi poispäin,
että voin ajatella, sillä siitä ei tule mitään, kun katsot minuun --
rakastan sinua niin äärettömästi. Kas niin! Nyt on hyvä. Pidän sinua
kädestä, ja kun suutelen sitä, voit vilkaista minuun."

Painautuen lähemmäksi Rosa alkoi vakavasti:

"Ennenkuin tulit, olin jo monta kertaa kääntymäisilläni jonkun
entisen ystäväni puoleen, mutta ne ovat kaikki espanjalaisia ja siis
vihamiehiäni. Ymmärräthän?"

Rosa vaikeni odottaen vastausta.

"Täydellisesti. Olen samassa asemassa, sillä jokainen entinen tuttavani
täällä olisi heti valmis ilmiantamaan minut, jos ilmaisisin itseni.
Ja taisteltuani kapinallisten riveissä minä en tohdi mennä Amerikan
konsulinkaan puheille apua pyytämään -- jos täällä enää onkaan Amerikan
konsulia."

Rosa nyökäytti päätään ja jatkoi viivytellen:

"Näin viime yönä niin merkillisen unen -- ehkä se oli jokin enne,
kukaties? Uneksin äitipuolestani. Muistathan, miten hän kuoli?
Kirjoitin sinulle --"

"Niin, ja Estevan kertoi myös."

"Estevan nosti hänen ruumiinsa kaivosta ja eräänä päivänä
piileskelyssämme metsässä kaukana Yumurin toisella puolella hän näytti
minulle vanhaa kultarahaa --"

"Tiedän", sanoi O'Reilly nopeasti. "Hän kertoi minulle koko jutun. Hän
on siinä uskossa, että tuo kultaraha on avain isänne aarreaittaan,
mutta -- minun mielestäni hänen luulonsa on aivan aiheeton. Minä en ole
tähän hetkeen saakka edes uskonut, että tuo kultaraha oli olemassakaan."

"Mutta se oli! Minä näin sen."

"Sitten ei veljesi houraillutkaan?"

"Ei suinkaan, se --" Rosa keskeytti huudahtaen: "Sinä katsot minuun,
O'Reilly!"

"Mutta sinähän annoit minulle luvan", puolustelihe Johnnie.

"Eikö mitä; panit itse kätesi minun huulilleni." He katselivat toisiaan
vaieten ja unhottivat hetkeksi kaiken muun. Sitten Rosa kuiskasi:
"Miten omituista! Silmäsi ovat välistä siniset ja välistä harmaat.
Merkitseekö se, että rakkautesikin voi muuttua?"

"Ei varmastikaan. Mutta jatkahan kertomustasi Estevanista ja tuosta
kultarahasta."

Lujalla tahdonponnistuksella tyttö palautti itsensä todellisuuteen
jälleen. "No niin, tuo viimeinen uneni johdatti mieleeni ajatuksen,
että Estevan saattoi sittenkin olla oikeassa. Kukaan perheeseemme
kuulumaton henkilö ei luonnollisesti usko tuota vanhaa tarinaa, vaikka
isääni pidettiin aikoinaan hyvin rikkaana miehenä, mutta Pancho Cueto
uskoi, ja hän tiesi tarkalleen talon asiat."

"Aivan oikein! Jospa tuo --" O'Reilly rypisti otsaansa miettiväisesti.

Rosa kohottautui kyynärpäiden varaan ja hänen silmänsä säteilivät.
"Eikö olisi ihmeellistä, jos kaikki olisikin totta? Ajattelehan,
O'Reilly, nassakoittain Espanjan kultaa, arkuittain hopeaa, nipuittain
kalliita koruja, oh, olen kuullut Isabelin puhuvan niistä kyllin usein!"

"Älä millään muotoa unhota noita luumun kokoisia Caribbeanin helmiä",
hymyili O'Reilly. "Tuota kaikkea en ole voinut milloinkaan oikein
sulattaa. Viinimarjankin kokoisella helmellä voisimme ostaa vapautemme
vaikka paikalla." Hetkisen kuluttua hän jatkoi vakavammin: "Tahtoisinpa
mielelläni tarkastaa tuota kaivoa jo tänä iltana. Turhaahan se tietysti
on, mutta -- kertomus tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin ennen,
kummallista kyllä. Ehkä se on hyvinkin tutkimisen arvoinen." Hän teki
nopeasti päätöksensä. "Lähden -- lähden juuri tällä minuutilla."

Kun O'Reilly astui ulos majasta, näki hän Jacketin työskentelevän
ahkerasti kädessään tahkon palanen, jonka hän oli jostakin puhaltanut.
Poika katsahti ylös nähdessään ystävänsä lähestyvän ja näytti pitkää,
ohutta viilaa, jonka kärkeä ja särmiä hän kaikin voimin teroitti.

"Mitäs tästä tuumit?" kysyi hän ylpeästi. "Se voi olla hyvään
tarpeeseen, kun kerran olemme valmiit lähtemään tästä rutonpesästä."

"Mistä sinä sait sen?"

"Varastin tietysti. Nykyään varastan kaikki, mitä suinkin kykenen.
Eihän sitä tiedä, milloin täytyy jokin kurkku katkaista, ja viilat
tehdään tavallisesti hyvästä teräksestä."

"Koska olet niin sukkela varas, niin voisitkohan varastaa jotakin
minullekin?" kysyi O'Reilly. "Pari syltä köyttä?"

"Köyttä?" toisti Jacket hämmästyneesti. "Köyttähän tarvitaan vain
espanjalaisia hirtettäessä. Mutta ystävälläni kalakauppiaalla on jaala,
josta minä ehkä voin nipun nykäistä." Kätkettyään tavaransa Jacket
nousi ja lähti kiireesti rantaan päin, ja kun hän tunnin kuluttua
palasi, oli hänellä paidan alla nippu hyvin kulunutta, mutta täysin
käyttökelpoista köyttä. Selittämättä tarkemmin mihin köysi tarvittiin
O'Reilly pujotti kätensä pojan kainaloon ja suuntasi matkan La
Cumbren rinteille, ja kun hän vanhaan kivilouhimoon päästyään selitti
Jacketille aikovansa tutkia tuon vanhan kaivon, ei pojan kummastuksella
ollut enää mitään rajoja.

"Mitä sinä luulet sieltä löytäväsi", kysyi Jacket.

"Totta puhuen en yhtään mitään", vastasi Johnnie. "Aion etsiä Varonain
kätkettyä aarretta, mutta koko tuuma alkaa tuntua minusta joutavalta."

"Kätkettyä aarretta!" Jacketin äänensävy ilmaisi, että hän luuli
ystävänsä joutuneen hiukan päästä vialle, ja O'Reillyn kerrottua koko
tarinan don Estevanin kadonneista rikkauksista ivasi hän koko juttua.
Hän kurkisteli tutkivasti kaivon mustaan aukkoon ja pudisti päätään.
"_Caramba_, minkälainen päähänpisto? Oliko ukko hullu, kun heitti
rahansa menemään?"

"Hänellä -- hänellä oli, tuota noin, enemmän kuin hän tarvitsi ja hän
tahtoi pelastaa rahansa espanjalaisten kynsiin joutumasta", selitti
O'Reilly haluttomasti.

"Hm! Kenelläkään ei ole enemmän rahaa kuin tarvitsee." Semmoinen
lapsellinen herkkäuskoisuus harmitti Jacketia ilmeisesti. "Tämähän on
kaikesta päättäen aivan tavallinen kaivo, ehkä hiukan syvempi, niin
että on parasta olla hyvin varovainen. Muuten voit taittaa niskasi,
niinkuin tuo donna 'Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan'."

O'Reillystä tuntui todellakin siltä, että hän teki itsensä
naurettavaksi, mutta siitä huolimatta hän sitoi nuoran lujasti kiinni
ja laskeutui pimeään aukkoon jättäen Jacketin vartioimaan. Noin
viidentoista minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen aukon reunalle
huohottaen ponnistuksesta.

Hän oli märkä ja limainen ja yltäpäältä liejun tahrima ja Jacket nauroi
henkimenokseen hänet nähtyään.

"Ha, ha! Mikäs suuri sisilisko tämä on? Kauniit vaatteesihan ovat nyt
aivan pilalla. Entä aarre? Missäs se on?" Poika oli sanomattomasti
huvitettu. Hän taputti paljaita sääriään ja hyppi ja nauroi aivan
kyykkysillään.

O'Reilly hymyili hyväntahtoisesti ja asetettuaan aukkoa peittävät
lankut paikoilleen hän kätki köyden lähimpään pensaikkoon. Kotimatkalla
hän kuunteli hajamielisesti Jacketin iloittelua, mutta Asension majan
lähellä hän sai pojan jälleen hämmästymään kysymällä:

"Voitko hankkia minulle kuokan tahi rautakangen?"

Jacketin silmät suurenivat ja hän pysähtyi keskellä hämärää tietä.
"Mitä sinä näit siellä alhaalla, toveri? Kerrohan."

"Enpä paljon mitään. Juuri sen verran, että haluan nähdä enemmän.
Luuletko voivasi varastaa minulle jonkinlaisen työaseen?"

"Voinhan koettaa."

"Ole niin kiltti. Ja muista, ettet puhu mitään Asension tai hänen
vaimonsa kuullen."

O'Reilly kohtasi Rosan ovella ja huudahti hämmästyksestä, sillä
hänen poissaollessaan oli Rosa pessyt värin kasvoiltaan ja poistanut
kyttyrän, jonka Evangelina oli laittanut hänen selkäänsä heidän
lähtiessään Pan de Matanzan kätköstä. Hän seisoi nyt O'Reillyn edessä
suorana, solakkana ja suloisena -- hänen unelmiensa Rosa -- mutta oli
vielä hyvin laiha ja hento. Repaleet vain lisäsivät hänen viehkeyttään,
ajatteli O'Reilly.

"Rosa armaani! Luuletko, että voit olla turvallinen näin?" kysyi hän
epäröiden.

Evangelina, joka oli kumartunut miehensä puoleen, suoristausi ja tuli
hymyillen heidän luokseen.

"Hän on kaunis, vai mitä? Liiankin kaunis katseltavaksi? Mitä minä
sanoin!"

Rosa oli onnellinen ja hämillään O'Reillyn peittelemättömän
hämmästyksen ja ihailun johdosta. "En olekaan siis niin kovin paljon
muuttunut?" kysyi hän.

"Niin, et ole lainkaan muuttunut, paitsi että olet entistä kauniimpi.
Evangelina on oikeassa, olet liian kaunis katseltavaksi. Kuulehan!" Hän
vei Rosan hiukan sivulle ja kuiskasi: "Olin kaivossa." Hänen äänessään
ja katseessaan oli jotakin, joka sai tytön tarttumaan kiihkeästi hänen
käteensä. "Ehkä olen väärässä", jatkoi hän nopeasti, "ehkä siellä ei
olekaan mitään -- mutta minä näin kuitenkin jotakin."

"Mitä?"

"Jonkinlaisen hirsiseinän, joka oli kehäkivityksen takana." Kun Rosa ei
näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän selitystään. "Ensin en nähnyt mitään
tavatonta. Pohja on melkein kuiva -- täyttynyt, ymmärräthän, ylhäältä
vierineillä kivillä ja soralla, mutta sitten huomasin, että vaikka
kaivo on louhittu kallioon, on se katettu kivikehyksellä alhaalta ylös
asti. Tämä tuntui minusta heti kummalliselta."

"Niinkö?"

"Eräässä kohden huomasin vielä, että tuon kivityksen takana oli
jonkinlainen hirsiseinä -- ikäänkuin hirsillä olisi peitetty jonkun
luolan suu. Sinähän tiedät, että nämä Kuban kalliot ovat täynnä luolia."

Rosa risti vavisten kätensä. "_Olet löytänyt sen_, O'Reilly -- olet
löytänyt sen", kuiskasi hän.

"Ei, ei! En ole vielä löytänyt mitään. Mutta olen lähettänyt Jacketin
hankkimaan kuokan tahi rautakangen, ja tänä yönä minä aion murtaa alas
tuon kivityksen ja tarkastaa, mitä sen takana oikein on."

"Tänä yönäkö? Sinun täytyy antaa minun tulla mukaan. Tahdon auttaa
sinua."

"Hyvä on, mutta älä anna toiveillesi kovin suurta valtaa, sillä
meillä on kaikki mahdollisuudet pettyä katkerasti. Äläkä puhu mitään
Evangelinalle. Minulla on vielä muutamia pennyjä jäljellä, joilla aion
ostaa pari kynttilää."

Rosa syleili lemmittyään kiihkeästi. "Jokin sanoo minulle, että kaikki
on totta! Tiedän nyt, että sinä pelastat meidät kaikki."

Evangelina mutisi nurkassaan miehelleen: "Noita lemmenlintuja! He ovat
kuin pari kyyhkystä; yhtä suutelemista ja kuhertelua!"

Jacket palasi illan pimetessä tuoden mukanaan ruosteisen, ainakin
kolmen jalan mittaisen, tukevan rautakangen, joka oli nähtävästi
kuulunut johonkin ikkunaristikkoon. Poika oli väsynyt ja tuskastunut.
"Kuokka! Rautakanki! Yhtähyvin voisi koettaa varastaa kanuunan San
Severinosta. Olen valmis tekemään kaikkea, jossa on jotakin järkeä,
mutta --"

"Juuri tämmöistä tarvitsenkin; tämä on oikein hyvä", sanoi O'Reilly.

"Hauskaa kuulla", murahti Jacket; "tuo kepakko oli maksaa minulle
henkeni. Selkäni melkein katkesi, kun väänsin sitä irti, ja tuo roisto,
joka omistaa talon -- taivaan tuli hänet murskatkoon -- ajoi minua
takaa, kunnes olin läkähtyä. Jos veitseni olisi ollut valmis, olisin
kääntynyt päin ja antanut hänelle jotakin kylkiluiden väliin. Juoksin
niin, että keuhkoni olivat haljeta."

Majassa oli enää vain sen verran ruokaa, että se tuskin riitti naisille
ja sairaalle Asensiolle, ja kun O'Reilly oli ostanut viimeisillä
rahoillaan kynttilöitä, täytyi hänen ja Jacketin olla jälleen syömättä.
Myöhään illalla, kun kaikkialla kurjassa keskitysleirissä vallitsi
yön syvä hiljaisuus, hiipivät nuo kolme aarteenetsijää majastaan ja
suuntasivat kulkunsa kukkulalle. Jännityksestä huolimatta he liikkuivat
kaikki sangen hitaasti, sillä heillä ei ollut voimia kiiruhtaa, ja
onneksi ei kaupungin piirin sisäpuolella ollut enää kulkuvahteja,
kun nälkä oli riistänyt pakolaisilta voimat uskaltaa yrittää paeta.
Espanjalaisten valppaus oli vähentynyt samassa suhteessa, ja nyt
vartioitiin vain tuota korkeata piikkilankaestettä, joka kiersi koko
kaupungin ympäri. Ketään ei kohdattu.

Jättäen Jacketin tähystelemään kukkulan laelle ja Rosan kaivon suulle
O'Reilly laskeutui kaivon pohjalle. Sytytettyään kynttilän hän tutki
paikan huolellisesti tuloksella, että Estevanin otaksuma tuntui
entistä todenmukaisemmalta. Muuraustyö oli tehty niin verrattoman
huolellisesti, ettei ajan hammas ollut pystynyt siihen juuri lainkaan,
ja oli erinomainen näyte siitä, kuinka perinpohjin hyvää työtä orjilta
oli vaadittu. Siellä ja täällä oli muurilaasti hiukan irtautunut, mutta
enimmäkseen se oli yhtä lujaa ja lujempaakin kuin muuraukseen käytetyt
kivet. Olkapäänsä korkeudella eräällä sivuseinämällä O'Reilly huomasi
kivityksessä kohdan, jossa muuraus oli rosoisempi kuin muualla, ja
tutkittuaan erästä rakoa hän oli näkevinään kostean hirren. Tästä oli
paras alkaa, ajatteli hän, ja tarttui rautakankeensa, mutta hän huomasi
pian tekevänsä melkein turhaa työtä. Laasti oli kuin piikiveä, johon
hänen tylsä työaseensa teki tuskin jälkeäkään. Voidakseen käyttää
kankeaan vipuna hän koetti kaikin voimin hakata rakoa suuremmaksi
seisoen syvällä mutaisessa vedessä. Hiki juoksi virtanaan ja hänen
heikkoutensa alkoi harmittaa häntä, sillä hänen täytyi levähtää aina
vähän väliä.

Rosa seurasi kiihkeästi hänen työskentelyään ja koetti rohkaista häntä
kaikin tavoin. Levähtäessään O'Reilly saattoi nähdä hänen kalpeiden
kasvojensa häämöittävän ylhäällä kynttilän himmeässä valossa.

Kun hän oli ahertanut tunnin tahi pari, ilmoitti hän, että hänestä
alkoi todellakin näyttää siltä kuin seinässä olisi jonkinlainen
suljettu aukko.

Rosa taputti käsiään ja nauroi riemuiten. "Kiiruhda, kultaseni, minä
aivan kuolen jännityksestä."

O'Reilly huokasi raskaasti. "Tuo Sebastian tunsi tehtävänsä", sanoi
hän valittavasti. "Laasti on kovaa kuin teräs, ja minä pelkään, että
katkaisen vielä kankeni."

Rosa suuteli keveästi lehteä, jonka hän löysi maasta, ja heitti sen
kaivoon lausuen hymyillen: "Tuo antaa sinulle uusia voimia, kultaseni."

O'Reilly ei huomannutkaan enää ajan kulkua, vaan työskenteli ahkerasti,
eikä hän tahtonut uskoa korviaan, kun Jacket tuli huomauttamaan,
että päivänkoittoon oli vain tunti aikaa. "Enhän minä ole vielä
ehtinyt oikein alkaakaan", vastusteli hän. Hän huomasi suureksi
hämmästyksekseen olevansa melkein kaatumaisillaan väsymyksestä ja että
kädet olivat naarmuuntuneet ja rakoilla. Kiivettyään köyttä myöten
toisten luo vaipui hän uupuneena nurmikolle. "En -- en ole oikein
entiselläni", puolusteli hän -- "ravinnon puute -- tiedättehän. Mutta
tästä lähtien sujuu työ helpommin, sillä olen jo päässyt hyvään alkuun."

"Luuletko vieläkin --?" Rosa epäröi lausua julki kysymystä, joka pyöri
hänen huulillaan.

"Ensi yönä tiedän varmasti", vastasi O'Reilly. Hän käski Jacketin panna
kaivon suuta peittäneet lankut paikoilleen, ja kaikki kolme hiipivät
sitten tiehensä.

O'Reilly makasi koko päivän uupumuksen aiheuttamassa horroksessa Rosan
vaaliessa häntä huolestuneesti. Jacket näytti nukkuneen rauhallisesti
jo vartiopaikallaan, joten hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja
valmisteli veistään. Sinä iltana syötiin viimeiset ruuantähteet.

Yön tultua oli aika jälleen lähteä La Cumbren huipulle ja O'Reilly
ihmetteli, mahtoiko hänellä olla enää työn suorituksen vaatimia voimia.
Hän oli haluton ja heikko, joka luuta ja lihasta kihelmöi ja pakotti,
ja hän sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa päästäkseen perille. Hän
punnitsi oliko viisasta näin tuhlata viimeiset vähäiset voimansa niin
epävarman asian hyväksi, mutta toisekseen hän oli jo melkein varma,
että Varonan aarre oli olemassa, ja tunsi vastustamatonta uteliaisuutta
saada tietää, minkä salaisuuden nuo vettyneet hirret kätkivät. Hän
käsitti luonnollisesti, että nyt, kun ruoka ja rahat olivat loppuneet,
paon mahdollisuudet huononivat joka hetki, minkä he Matanzassa
viipyivät, mutta jos hänen oli sallittu löytää nuo kätketyt rikkaudet,
ajatteli hän, niin heidän kaikkien pelastus oli taattu. Panoksesta
kannatti pelata, tuumi hän.

Sopivilla työaseilla olisi ollut helppo murtaa tuo luja kivitys, mutta
kun tarjolla olivat vain paljaat kädet ja tuo taipuisa rautakanki,
täytyi O'Reillyn ahertaa jälleen melkein koko yö, mutta jo kauan
ennenkuin viimeinen kivi oli väännetty irti hän näki jotakin, joka sai
hänet katsahtamaan Rosaan kiihkeästi.

"Tässä on pieni ovi, niin totta kuin elän!" huudahti hän.

Tyttö oli aivan menehtyä jännityksestä. "Niinkö? Mitä muuta näet?"

"Ovi on sangen tukeva ja on teljetty kahdella suurella kotitekoisella
lukolla."

"Lukolla? Sitten me _olemme löytäneet_ sen." Rosa sulki silmänsä ja
hänen päätään aivan huimasi. "Estevan oli oikeassa. Lukot merkitsevät
tietysti sitä, että oven takana on jotakin kätkössä. Oi, jospa vain
voisin auttaa sinua!"

"Jumalani! Kunpa minulla olisi edes jonkinlainen kunnollinen vehje,
millä murtaa tuo ovi!" mutisi O'Reilly alkaessaan jälleen työnsä
kaksinkertaisin voimin. Hän ei koettanutkaan enää säästää itseään,
sillä aarteenetsijän kiihko oli kokonaan vallannut hänet, ja Rosa
yllytti käsiään väännellen häntä kiiruhtamaan.

Mutta tuo matala ja paksu ovi, joka oli tehty jostakin erittäin kovasta
ja sitkeästä puulajista, oli nyt märkä ja niljakka, eivätkä O'Reillyn
iskut voineet sille mitään. Tukevat saranat ja lukkoraudat olivat kyllä
syvältä ruostuneet, mutta vielä järkähtämättömän lujat, ja O'Reillyn
täytyi vihdoin pysähtyä levähtämään melkein suunniltaan pettymyksestä
ja väsymyksestä.

Päivä alkoi jo sarastaa, mutta hän kieltäytyi lopettamasta ja ahersi
edelleen itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla, kunnes Rosa pyysi häntä
taukoamaan.

Johnnie vaipui jälleen nurmikolle rajusti huohottaen toisten
asetellessa lankut paikoilleen.

"Jos olisin jatkanut vielä tunnin, niin olisin päässyt sisään",
kuiskasi hän.

"Tapat itsesi", sanoi Jacket.

Rosa kumartui lemmittynsä puoleen säteilevin silmin ja huulet hiukan
raollaan.

"Niin", sanoi hän, "ole kärsivällinen, O'Reilly. Tulemme takaisin, ja
ensi yönä olemme rikkaat."

       *       *       *       *       *

Eversti Cobo sytytti väkevän savukkeen ja puhalsi sieraimistaan
mahtavan savupilven nojaten mukavasti nojatuolinsa selustaan ja
tuijotti synkästi aliupseeriin, joka oli pyytänyt päästä hänen
puheilleen.

"Mitä lorua tämä on?" kysyi hän vihdoin. "Totta, joka sana. La
Cumbrella kummittelee, ja minä tahtoisin puhua asiasta papille."

"Kummittelee? Kuka sitten?"

Aliupseeri -- matalaotsainen ja tyhmännäköinen mies -- liikahti
levottomasti. "Henget -- pahathenget helvetistä", sanoi hän. "Miehet
tahtoisivat ostaa esirukouksia."

"Mitä joutavia! Luulin sinun olevan järkevän ihmisen."

"Ette usko minua? En minäkään uskonut ensin, kun minulle kerrottiin
asiasta, mutta nyt uskon. Näin omin silmin."

Cobo nojautui eteenpäin ja oli hiukan hämmästynyt. Hänen koko
roistojoukossaan oli tämä mies viimeinen, josta hän olisi voinut
ajatella jotakin tämmöistä. "Mitä sinä näit?" kysyi hän.

"En mitään muuta kuin aaveen, herra eversti. La Cumbre ei ole mikään
sopiva paikka rehelliselle kristitylle."

Eversti purskahti ivalliseen nauruun. "Rehelliselle kristitylle, kuten
_sinulle_! Olethan pahin koko roistojoukossani. Olet varas, valehtelija
ja salamurhaaja, ja sinä valehtelet nytkin. Totuus esiin tahi minä
käsken piiskurin miehineen heti tänne."

"Jumala olkoon tuomarini, että puhun totta", vastusteli sotilas.
"Ruoskittakaa minut, jos tahdotte -- ennen menen piiskurin luo kuin
yöllä La Cumbrelle. Tiedättehän tuon vanhan kartanon?"

"Senkö, jonka Pancho Cueto repi raunioiksi? Aivan hyvin. Aiotko sanoa
nähneesi vanhan don Estevanin kävelevän siellä pää sylissään."

"En, mutta minä näin hänet, joka suistui kaivoon ja taittoi niskansa."

"Mitä? Milloin sinä näit tuon -- tuon näyn?"

"Toissa yönä. Hän seisoi kaivon reunalla, ja kasvot loistivat pimeässä
kuin lyhty. Ne olivat kuin tulessa, ja hän katosi ja ilmestyi jälleen
kuin perhonen lampun valoon. Menen heti tunnustamaan syntini. Miehet
nauroivat samoin kuin minäkin ensin nauroin, kun kerroin heille, mitä
olin nähnyt, mutta viime yönä meni pari pahinta epäilijää tuota kummaa
katsomaan."

"Jahah; eivätkä nähneet tietysti mitään."

"Anteeksi, eversti. He palasivat kylmä hiki otsallaan ja viettivät
loppuyön polvillaan. Nainen oli siellä jälleen. Olettehan nähnyt meren
välkehtivän yöllä? Miehet sanoivat, että naisen kasvot hehkuivat aivan
samalla tavalla, ja maan sisästä kuului kahleiden kalinaa ja vasarain
pauketta. Kertomuksen onnettomuustapauksesta tiedätte, joten asia on
selvä. Mutta kamalaa se vain on."

"Todellakin kummallista", myönsi Cobo; "mutta jokin selitys on
luonnollisesti olemassa ja aivan yksinkertainen. Henget -- jos
nyt sellaisia onkaan -- ovat vain tyhjää -- kuin ilmaa; miten siis
semmoiset voisivat kalistella kahleita? Näit luultavasti vain jonkun
kurjan 'rauhoitetun', joka oli etsimässä jotakin syötävää, ja
kuvittelit loput."

"En suinkaan! Kuulinhan kaikki omin korvin. Kuiskauksia, äänten
mutinaa, valitusta ja vanhan Sebastianin vasaran kalkutusta. Tuo vanha
orja on synteinsä tähden kahlehdittu johonkin La Cumbren luolaan.
Äänetönkö? Enhän ole lapsi! Tiedän kyllä milloin nukun ja milloin olen
valveilla. Paikka on noiduttu, enkä lähde sinne enää millään hinnalla."

Cobo vaipui mietteisiinsä antaen savukkeen hiiltyä, niin että
se viimein poltti hänen paksuja sormiaan. Hän ei ollut lainkaan
taikauskoinen eikä ylimalkaan uskonut mitään yliluonnollista olevan
olemassakaan, mutta siitä huolimatta hän oli varma, ettei aliupseeri
valehdellut, ja Pancho Cueton mainitseminen johti hänen ajatuksensa
oudoille urille. Hän oli tuntenut Cueton hyvin, ja tämän järkähtämätön
usko aarteen olemassaoloon oli usein johtunut hänen mieleensä. Hän
kummaili nyt, oliko jokin toinen, jolla oli yhtä luja usko, mahtanut
jotenkin keksiä salaisuuden avaimen ja toimitti nyt etsintöjä kaikessa
hiljaisuudessa. Ajatus oli uskomaton, mutta siitä huolimatta Cobo
päätteli, että jos joku kerran oli nuuskimassa noiden autioiden
raunioiden ympärillä, täytyi tällä olla pätevät syynsä. Tuon naisen
läsnäolo -- naisen, jolla oli hehkuvat kasvot, oli kyllä sangen
kummallista, mutta koko juttuhan oli kummallinen. Hän päätti ottaa
siitä selvän ja mutisi: "Tahtoisinpa nähdä tuon hengen."

Aliupseeri kohautti olkapäitään. Hänen kasvoistaan näki selvästi, ettei
hän aikonut vastata onnettomuuksista, jotka tuommoisen toivomuksen
toteutuminen voisi aiheuttaa. "Ensi yönähän sopii koettaa", sanoi hän.

"Hyvä on! Käyn katsomassa, ja jos näen jotakin tavatonta, niin -- tuota
noin -- sitten uskon, mitä olet minulle puhunut. Mene nyt kaikella
muotoa papin luo, sillä se ei sinua suinkaan vahingoita."




XXVI.

KUN COBO SEISOI PÄÄLLÄÄN.


Rosa ja O'Reilly istuivat koko sen päivän käsi kädessä ja odottivat
nälkää ja väsymystä tuntematta kärsimättömästi ja mitä suurimmassa
jännityksessä yön tuloa. Välistä he olivat aivan suunniltaan ilosta ja
puhelivat riemuiten hyvästä onnestaan ja välistä pettymyksen pelko teki
heidät ihan sairaiksi. Kerta toisensa jälkeen he astuivat ulos majasta
ja tuijottivat pelokkaasti La Cumbren rinteelle ollakseen varmat,
ettei kaikki ollut vain ihmeellistä satua, ja yhä uudelleen Johnnie
kuvaili pienimpiä yksityisseikkoja myöten, mitä hän oli nähnyt kaivon
pohjalla. Iltapäivällä hän koetti useamman kerran nukkua, mutta ei
voinut, sillä heti kun hän sulki silmänsä, oli hän kuilussa harjanteen
laella koettaen murtaa tuota lujaa kivitystä ja vettyneitä hirsiä.
Toimetonna oleminen hermostutti, ja väsymys teki hänet kuumeiseksi ja
kärsimättömäksi.

Jacket oli myöskin jännityksessä, ja koetettuaan monta kertaa turhaan
saada unen päästä kiinni hän nousi ja meni ulos auringon paisteeseen
veistään teroittamaan. Hiottuaan sen kahdenpuolen teräväksi hän teki
siihen pään ja ripusti sitten laitteen nuoraan kaulansa ympärille. Hän
näytti sitä O'Reillylle, ja saatuaan kiittävän arvostelun hän meni
jälleen ulos ja koetti unhottaa kuinka sairas hän oli. Mustia pilkkuja
häilyi silmäin edessä, ja välistä huimasi päätä niin, että hän pelkäsi
kaatuvansa. Hän tiesi tämän kaiken johtuvan ravinnon puutteesta ja oli
ollut jo niin kauan nälissään, että häntä inhoitti ajatellakin ruokaa,
kummallista kyllä. Kukkulalle nousu alkoi hirvittää, sillä hän pelkäsi,
ettei hänellä olisi enää voimia laskeutua sieltä alas.

Salaisuuden säilyttäminen onnistui hyvin, sillä Evangelina oli ravinnon
etsinnässä melkein koko päivän, ja Asensio makasi kuumehoureissa, ollen
liian sairas kiinnittämään mitään huomiota toisten puuhiin.

Pimeän tultua nuo kolme lähtivät sitten jälleen kapuamaan raunioille,
ja heistä tuntui kaikki niin kummalliselta, ja epätodelliselta. He
eivät puhelleet enää, sillä keskustelu väsytti ja koko päivän kestänyt
jännitys alkoi herpaista. O'Reilly horjahteli kulkiessaan, jalat olivat
lyijynraskaat, ja työ, johon hänen oli jälleen ryhdyttävä, peloitti
häntä. Hän ei voinut muuta ajatellakaan, ja hänestä tuntui, että tuon
oven murtamiseen tarvittiin vähintäin Herkuleen voimat. Mutta päästyään
jälleen kaivon pohjalle hän sai uutta tarmoa katsellessaan Sebastianin
käsialaa, ja kun hän ei voinut ovelle mitään, muutti hän menettelytapaa
ja alkoi vääntää irti kiiloja, joilla ovi kehyksineen oli kiinnitetty
lujasti aukkoon. Hän riehui epätoivon vimmalla ja hetkisen kuluttua hän
oli lrroittanut koko ovilaitteen paikoiltaan, jolloin kaivon seinämään
syntyi niin suuri aukko, että hän mahtui parahiksi ryömimään lävitse.

"Kaikki valmista!" huusi hän Rosalle, ja ottaen kynttilän käteensä hän
kumartui katsomaan aukkoon. Hän näki, mitä hän oli odottanutkin, pienen
luolan, joka oli ilmeisesti louhittu kaivoa kaivettaessa, ja käsitti
nyt, kuinka helppo oli ollut kätkeä se aivan jäljettömästi. Rosa odotti
ylhäällä melkein hengittämättä, kunnes O'Reilly suoristausi ja katsahti
häneen.

O'Reilly koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan, ja hänen
kädessään oleva kynttilä häilyi sinne tänne.

"Mitä näet?" kysyi tyttö kiihkeästi ja peloissaan.

"Se -- se on täällä! Na-nassakat, lippaat -- kaikki!"

"Jumalan kiitos! Olemme vihdoinkin löytäneet isäni rikkaudet!"

Rosa unhotti ympäristönsä kokonaan ja liittäen kätensä ristiin hän
pyysi O'Reillyä tarkoin huolehtimaan, että he saisivat aarteen
haltuunsa. Hän meni peloittavan lähelle kaivon reunaa ja polvistui kuin
jokin rukoileva papitar; silmät olivat kyynelissä ja korvissa kaikui
huumaava kohina. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, ettei hän huomannut
suurta tummaa olentoa, joka ilmestyi pimeästä hiipien ja pysähtyi hänen
taaksensa.

"Hän tarkoitti sen lapsilleen", nyyhkytti hän, "ja sallimus pelasti
sen julmilta vihollisiltamme. Jumala johdatti meidät tänne, O'Reilly.
Sanohan, mitä nyt näet?"

O'Reilly oli nyt ryöminyt sisälle tuohon kosteaan kammioon, ja
kynttilän liekki loi kapean valojuovan kaivon vastapäiselle seinälle.
Rosa kuuli hänen puhelevan liikkuessaan.

Don Estevan Varonan maanalaiseen kätköpaikkaan olisi mahtunut
suurempikin aarre kuin tämä; kammio oli noin kymmenen jalan pituinen
ja niin korkea, että pitkäkin mies saattoi seisoa suorana. Perällä oli
rivissä useita pieniä puunassakoita ja toisella sivuseinällä joukko
lippaita, sellaisia, joissa oli tapana sälyttää kalliita viinejä ja
liköörejä. Kaikki oli liman ja homeen peitossa, rautasiteet olivat läpi
ruostuneet ja ilma oli sanomattoman ummehtunut.

O'Reilly katseli hämmästyneenä tätä Aladdinin luolaa, ja hänen täytyi
asettaa kynttilä maahan, sillä hänen kätensä vapisi ankarasti. Hän
kumartui varovasti kuin peläten rikkovansa jonkin lumouksen ja koetti
nostaa erästä nassakkaa, mutta se oli kuin juotettu kallioon kiinni.
Huomattuaan, että kansi oli pullistunut kuin kosteuden vaikutuksesta,
hän tarttui rautakankeensa ja iski lujasti uurteeseen. Puu murskautui
ja toisella iskulla kansi irtautui kokonaan. Näky aivan häikäisi hänet
ja hän seisoi hetkisen räpytellen silmiään sillä nassakka oli reunojaan
myöten täynnä rahoja -- kultarahoja, suuria ja pieniä. Hän kahmaisi
niitä kourallisen ja meni lähemmäksi kynttilää; rahojen joukossa hän
näki samanlaisen espanjalaisen kultarahan, jonka Estevan oli löytänyt.

Hän koetteli toisten nassakoiden painoa ja huomasi kaikkien olevan
yhtä raskaat, ja yrittämättäkään lähimainkaan arvioida löytöä hän,
ollen hiukan asiantuntija, tiesi, että nassakat sisälsivät suunnattoman
omaisuuden. Sykkivin sydämin aukaisi hän sitten lähimmän lippaan.
Siinä oli useampia osastoja, joissa jokaisessa oli erisuuruisia ja
-muotoisia, huolellisesti käärittyjä kääröjä. Päällekirjoituksia ei
voinut enää lukea, mutta ensimmäisessä käärössä, jonka O'Reilly avasi,
oli erinomaisen taiteellisesti tehty hopeahaarikka. Se oli mustunut
aikojen kuluessa, mutta O'Reilly näki heti, että se oli kauttaaltaan
hopeaa. Hän oli sattumalta ilmeisesti avannut lippaan, joka sisälsi
vanhan ja kallisarvoisen espanjalaisen pöytäkaluston.

Lippaan eräässä kulmauksessa hän näki metallisen asiakirjakotelon,
jonka hän sai hetken ponnisteltuaan aukimurretuksi. Päällä oli
paksu pinkka vanhoja papereita, joissa riippui mahtavia sinettejä.
Kosteudesta huolimatta olivat kaikki hyvässä kunnossa, ja
kirjoituksista ja sineteistä O'Reilly totesi, että paperit olivat juuri
nuo kadonneet kiinnekirjat, nuo kruunun antamat omistustodistukset,
joita donna Isabel oli turhaan etsinyt. Papereiden alla oli useita
nahkapusseja, jotka olivat niin lahoneet, että ne hajosivat käsiin.
Niissä oli suuri valikoima erilaatuisia irtonaisia jalokiviä, joista
toiset hehkuivat kuin verenpisarat ja toiset olivat kirkkaat kuin
vesihelmet. Siinä olivat rubiinit ja timantit, jotka olivat koituneet
donna Isabelin kuolemaksi.

O'Reilly ei malttanut katsella kauemmin. Kynttilä kädessä hän ryömi
luolasta kertomaan Rosalle näkemiään. "Olemme löytäneet sen! Kultaa on
kasoittain ja siellä ovat maittenne kiinnekirjatkin. Ja niin paljon
jalokiviä! Voin -- voin tuskin uskoa silmiäni." Hän näytti Rosalle
kourallisen kultarahoja. "Katsopas! Näitä on tuhansia. Olet Kuban
rikkain tyttö. Rubiineja, timantteja ja helmiäkin -- tohdinpa melkein
sanoa --" Hän alkoi nauraa hermostuneesti.

"Olen usein kuullut kerrottavan noista helmistä", huudahti Rosa.
"'Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut'. Isabel houri niistä aina
unissaan."

"Löysin kiinnekirjat aivan ensimmäiseksi. Maat ovat nyt ehdottomasti
sinun."

Rosa nousi vaikeasta asennostaan, sillä hän oli aivan jäykistynyt
väsymyksestä, ja päätä huimasi. Noustessaan hän kosketti johonkin,
joka oli lihaa ja luuta ja joka seisoi aivan hänen takanaan. Hän
kavahti vaistomaisesti takaisin horjahtaen aivan kuilun reunalle,
jolloin raskas käsi ojentui pimeästä ja tarttui häneen, ja hän
huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka eivät olleet suoneet hänelle
yölläkään rauhaa, kasvoihin, joiden muisteleminenkin sai hänen verensä
jähmettymään. Ne olivat kamalat kasvot; iho oli tumma ja huulet paksut,
ja niitä rumensi ohimosta suupieleen saakka ulottuva arpi, ja pienissä,
kekäleinä hehkuvissa silmissä, joita ympäröivä valkuainen näkyi
kokonaan, oli mielettömän hurja ilme.

Rosa jäykistyi ensin aivan sanattomaksi eikä yrittänytkään paeta.
Ilmestys salpasi hänen henkensä ja lamautti hänet sekä ruumiillisesti
että henkisesti. Hän luuli ensin menettäneensä järkensä, mutta hän
oli tuntenut Cobon käsien puristuksen ennenkin, ja selvittyään
ensimmäisestä hämmästyksestään hän käsitti olevansa täydessä
tajussaan. Hän koetti huutaa ja työntää miehen luotaan, mutta hänen
riuhtoilemisensa oli heikkoa ja hyödytöntä kuin pikku linnun räpistely.
Cobo painoi hänet maahan ja tukahdutti hätähuudon.

Kauhu voi olla niin rajaton, ettei sitä voi kestää, mutta Rosa meni
onneksi heti tajuttomaksi. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän
tunsi vaipuvansa äärettömään tyhjyyteen.

O'Reilly tuijotti ylöspäin ja kysyi levottomasti: "Mikä on hätänä?" Hän
kuuli askelia ja jalkojen töminää, mutta ei saanut mitään vastausta.
"Rosa! Mikä sinua säikähdytti. _Rosa_?" Hän odotti hetkisen tuskallisen
vaiti, mutta sitten hän työnsi hartioillaan ovilaitteen paikoilleen
ja alkoi kiivetä köyttä myöten ylös. Mutta hän oli päässyt vain vähän
matkaa, kun köysi äkkiä irtautui ylhäältä ja hän putosi takaisin kaivon
pohjalle.

"Rosa!" huusi hän jälleen pelosta sortuneella äänellä ja kavahti
samassa kaivon seinää vasten hengityksen salpautuessa hänen kurkkuunsa.

Kaivon reunalla näkyi ensin hämärästi tumma pää, sitten leveät
hartiat ja vihdoin kaksi käsivartta. Olento kumartui alemmaksi, ja
O'Reilly tunsi nuo tummat kasvot, jotka hän oli nähnyt Matanzan
rautatieasemalla. Ei ollut epäilystäkään -- se oli Cobo.

Miehet tuijottivat toisiinsa sanaakaan sanomatta, ja Cobo näytti olevan
äärimmäisen kiihtynyt. Hänen katseensa sattui aarrekammion aukkoon ja
saadakseen täyden varmuuden, että hän oli kuullut oikein, hän kumartui
yhä pidemmälle käsiinsä nojaten ja käänteli päätään puoleen ja toiseen
paremmin nähdäkseen. Hän näytti huojuvan kaivon reunalla kuin suunnaton
musta ja lihava hämähäkki.

"Uneksinko minä -- vai oletteko te todellakin löytänyt tuon aarteen?"
kysyi hän hetkisen kuluttua.

O'Reillyn ylöspäin kääntyneet kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hän
kostutti huuliaan ja kuiskasi hiljaa nimen: "Rosa".

"Varonain rikkaudet! Jumaliste, mikä löytö!" Cobon suu vetäytyi
ahneeseen irvistykseen, niin että hampaat loistivat. "Hyvä, hyvä! Ja te
olette vanhan Sebastianin La Cumbren sisuksiin kahlehdittu henki? Ha
ha! Tämmöisiäkö ne aaveet olivatkin, ha, ha!" Hän purskahti nauruun,
mutta hänen ivallinen naurunsa kuulosti hukkuvan korinalta.

"Mitä olette tehnyt Rosalle --?"

Kuulematta kysymystä Cobo jatkoi kiihkeästi:

"Aarre on varmaankin hyvin suuri kaikista kertomuksista päättäen
-- oikein kuninkaallinen, kuten Cuetokin aina sanoi. Niin juuri:
'kuninkaallinen'."

Cobo käänteli yhä päätään puoleen ja toiseen tuijottaen syvyyteen, niin
että silmät näyttivät olevan päästä putoamaisillaan. Pitkään aikaan
hän ei kiinnittänyt mitään huomiota O'Reillyyn, mutta kun hän oli
hiukan tyyntynyt, katsahti hän tähän, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän
nojautui vasempaan käteen ja veti oikealla revolverin vyöstään.

"Mitä aiotte tehdä?" huusi O'Reilly käheästi.

Kysymys näytti suuresti kummastuttavan everstiä. "Hullu! Luuletko, että
aion jakaa sen kanssasi?" kysyi hän.

"Täällä on kylliksi meille kaikille", vastusteli O'Reilly heikosti, ja
kuullessaan hanan napsahduksen hän lisäsi sukkelaan: "Antakaa meidän
mennä -- maksan hyvin -- teen teistä rikkaan miehen." Epätoivoissaan
hän ojensi kätensä lyöden kynttilän sammuksiin, mutta samassa eversti
laski varovasti hanan ja sanoi:

"Olette oikeassa. Mitä minä ajattelenkaan? Ei mitään melua, ei millään
muotoa. _Caramba_! Olisipa se ollut kaunista, kun kaikki mieheni
olisivat kiiruhtaneet tänne ylös katsomaan, mitä oli tekeillä. Ei, ei!
Ei laukauksia eikä mitään melua. Ymmärrättehän tarkoitukseni?"

Hän irvisti julmasti pannessaan revolverin syrjään ja alkoi sitten
irroittaa suurta kiveä kaivon rappeutuneesta reunasta. "Ei mitään
melua!" nauraa hykerteli hän. "Ei millään muotoa mitään melua."

O'Reilly, jonka tuon hirviön äkillinen ilmestyminen ja pelko Rosan
kohtalosta olivat ensin kokonaan tyrmistyttäneet, huomasi nyt, että
mies aikoi säälimättä murskata hänen päänsä. Tuskissaan hän katsahti
ympärilleen aikoen hakea suojaa aarrekammiosta, mutta pakotie oli
suljettu, sillä pelästyksessään hän oli sysännyt oven paikoilleen. Hän
oli kuin rotta loukussa, kokonaan tuon roiston armoilla. Kivi putosi
jymähtäen O'Reillyn jalkoihin ja Cobo nauroi pirullisesti.

"Ha, ha, ha!" hirnui hän; "olen hieman taitamaton, vai mitä? Mutta eipä
tässä ole kiirettä." Hän alkoi irroittaa toista kiveä. "Jalokiviä!
Luumun kokoisia helmiä! Enhän minä, köyhä mies parka, osaa sitä
vielä uskoakaan!" Kivi ei irtautunut, minkätähden hän nojautui yhä
kauemmaksi. "Helmiä todellakin. Yhdestäkin passittaisin vaikka kymmenen
miestä helvettiin --"

O'Reilly seisoi paikallaan kauhun lamauttamana kalliota vasten
painautuen ja seurasi tyrmistyneenä toisen hitaita liikkeitä. Samassa
hän näki Cobon ilman mitään ymmärrettävää syytä rupeavan äkkiä
vapisemaan ja kääntelehtimään tuskallisesti. Sitten tämä jäykistyi
paikalleen suonenvedontapaisesti, katse alkoi harhailla, ja O'Reilly
kuuli hänen huokaisevan raskaasti. O'Reilly ei voinut käsittää,
mikä miehelle tuli. Hänestä tuntui, että Cobo oli tuossa nojaavassa
asennossaan kokonaisen iankaikkisuuden, ikäänkuin jokin ääni tahi
melu olisi säikähdyttänyt hänet liikkumattomaksi. Mutta asianlaita ei
ollut ilmeisesti siten, koska Cobon kasvot alkoivat ensin vavahdella
suonenvedontapaisesti ja sitten niillä kuvastui ääretön ja vilpitön
hämmästys. Miehet tuijottivat äänettöminä toisiinsa, O'Reilly ylöspäin
kääntynein kasvoin ja Cobo käsiinsä nojaten, tuijottavissa silmissään
tuo omituisen ihmettelevä katse. Sitten alkoi hänen asentonsa hitaasti
muuttua. Hän vaipui yhä syvemmälle kuin raskaan taakan painosta, pää
nousi ja laski kääntyillen sinne tänne, ja hän huokaisi toisen kerran
tuskallisen raskaasti.

"Jumalani! Oi Jumalani --" kuiskasi hän sopertaen. Pää valahti
rinnalle, kädet eivät jaksaneet enää kannattaa hänen painoaan, ja
hetkisen kuluttua luiskahti toinen käsi irti kaivon reunasta ja
hän horjahti eteenpäin. Silmänräpäyksen ajan hän heilui vyötärönsä
varassa ja sitten näytti kaikki voima katoavan hänen suuresta
ruhostaan. Murennutta muurilaastia, soraa ja pieniä kiviä putoili
ensin varoittavasti kaivon pohjalle ja sitten suistui Cobo kuin eloton
liharöykkiö pää edellä O'Reillyn niskaan.

Johnnie kohotti kätensä vastaan, mutta valahti polvilleen, ja kun hän
melkein pyörryksissä raahautui seisoalleen, oli hän pilkkopimeässä.
Jalkoja likisti jokin raskas taakka. Kauhun terästämällä voimalla hän
riuhtaisi jalkansa irti, ja kun ei mitään ääntä kuulunut, haparoi hän
kynttilän käteensä ja sytytti sen vapisevin sormin. Hänen oli vaikea
uskoa silmiään. Hänen pelastuksensa oli niin käsittämätön, aivan
yliluonnollinen. Hän oli nähnyt kuoleman leiman Cobon vääristyneillä
kasvoilla jo tämän koettaessa pysytellä käsiensä varassa ennen
putoamista, mutta hän ei voinut kuolemakseen käsittää, mikä oli
aiheuttanut kaiken tämän, mikä näkymätön käsi oli surmannut hänen
vihollisensa. Hän kumartui katsomaan ruumista, ja silloin hän ymmärsi.
Cobo oli kuin luuton kasa, vain käsiä ja jalkoja; kasvoja ei näkynyt,
mutta hartioiden välissä törrötti kotitekoisen veitsen kömpelö pää,
jossa oli nauhasilmukka.

O'Reilly tuijotti veitseen tyrmistyneesti ja katsahti sitten ylös. Yön
tummaa taivasta vasten hän näki nuoret, parrattomat kasvot ja kiihkeän
silmäparin.

Hän huusi Jacketia nimeltä ja poika vastasi hymyillen ja varoitti: "Tuo
veitsi mukanasi, kun tulet ylös."

"_Sinäkö_!" O'Reillyn ääni oli heikko ja vapisi. "Minä luulin --" Hän
pani kynttilän maahan ja peitti kasvonsa käsillään.

"Veitsi on hyvä ja teräväkin, eikä tuo mies paljoa sätkytellyt, vai
mitä?" puheli Jacket. "Kukahan se mahtaa olla?"

"Etkö tiedä? Cobohan se on!"

"_Cobo_? Cobo, tuo lasten murhaaja! No, hitto!" Jacketin täytyi oikein
hengähtää. "Tuo siunattu veitsi!" Poika kumartui niin alas, että hän
oli vaarassa seurata uhriaan syvyyteen. "Kylläpä sattui hyvin. Ja
ajatella, että hän kuoli yhtä helposti kuin jokin toinenkin."

"Rosa! Missä on Rosa?" kysyi O'Reilly tuskallisen pelon vallassa.

"Hän on kyllä tallella", vastasi Jacket huolettomasti. "Luulen, että
hän on pyörtynyt. _Caramba_! Naiset ovat naisia. Ei paljon tarvita,
ennenkuin holtti on poissa, eikö niin? Mutta, _toveri_ -- sepäs vasta
oli isku Kuban itsenäisyyden puolesta, vai mitä? Minusta puhutaan
vielä kauan sen jälkeen kuin olen yhtä hengetön kuin tuo sika. Kun
ihmiset näkevät minut, sanovat he: 'Tuolla menee Narciso Villar, Cobon
tappaja.'" Jacket nauroi menehtyäkseen. "Luulin -- luulin ensin, että
hän hyppäisi ylös ja lähtisi jälkeeni, minkätähden kiiruhdin pakoon,
mutta hänhän suistui suoraan hautaansa, eikö niin? Hänen lihansa oli
kuin voita, O'Reilly."

"Auta minut sukkelaan ylös! Kas tässä köysi." Johnnie heitti köyden
pään nuorelle ystävälleen, ja hetkistä myöhemmin hän oli kiivennyt
kaivosta, joka oli äkkiä joutunut semmoisten järkyttäväin tapausten
näyttämöksi.




XXVII.

MORIN KALASTAJA.


Kun Rosa Varona oli tullut kyllin tajuihinsa voidakseen täysin käsittää
mitä oli tapahtunut, osoitti hän suurta itsensähillitsemiskykyä. Ensin
hän kyllä joutui aivan suunniltaan, mikä oli vallan luonnollista,
mutta O'Reilly onnistui pian rauhoittamaan hänet, eikä häntä tarvinnut
kahdesti muistuttaa, ettei heikkouden valtaan antautuminen ollut nyt
paikallaan. Hän se oli, joka ensiksi huomautti, että kuollut Cobo oli
tuskin vaarattomampi kuin elävä.

"Mihin aiot panna hänet?" kysyi hän.

Jacket käsitti myös tilanteen vakavuuden. "Meidän täytyy päästä hänestä
joutuin eroon", sanoi hän, "sillä hänen miehensä ovat lähellä, ja häntä
aletaan kaivata ja etsiä."

"En tosin tahtoisi lahjoittaa hänelle tuota aarretta", sanoi O'Reilly
julmasti hymyillen, "mutta muuta pelastuksen keinoa ei ole."

"Mutta mihin kätkemme hänet?" kysyi Jacket käsittämättä O'Reillyn
tarkoitusta. "Yhtä hyvin voisi yrittää kätkeä kirkkoa; häntä ei
jaksaisi härkäkään kaivosta kiskoa."

"Aivan niin! Hän säästi meiltä kaikki vaivat. Rahoja voimme ottaa vain
pienen osan mukaamme, ja loput saavat olla täällä, kunnes sota on
loppunut. Vartioikoon Cobo niitä!"

Jacket hyväksyi tuuman heti. "Sehän on kaikista selvintä!" huudahti
hän. "Hänen henkensä on kyllin paha pitämään ihmiset loitolla, ja me
vieritämme kiviä hänen päällensä, niin että hän saa maistella omaa
lääkettään. Onpa todellakin hauskaa ajatella Cobon seisovan päällään
iankaikkisesta iankaikkiseen tuon kaivon pohjalla."

Viime puolentunnin järkyttäväin tapausten vastavaikutus alkoi nyt
täysin tuntua, ja O'Reilly oli aivan menehtymäisillään uupumuksesta,
mutta käsittäen, että työ oli tehtävä valmiiksi, hän laskeutui vielä
kerran kaivoon. Käsivarret olivat puutuneet ja sormet kankeat,
niin että hän enemmän putosi kuin liukui köyttä myöten. Saatuaan
aarrekammion oven auki hän ryömi sisään ja mätti taskunsa kukkuroilleen
kultarahoja. Jalokivilippaan hän sitoi köyden päähän, ja kun se oli
vedetty ylös, raahasi hän Cobon ruumiin aarrekammioon ja laittoi oven
paikoilleen. Sitten alkoi ylöskiipeäminen, mutta voimat alkoivat
pettää, ja Rosa ja Jacket saivat ponnistaa kaikki voimansa saadakseen
hänet pois kaivosta.

"Kootkaa nyt kiviä ja kaikenlaista törkyä ja heittäkää kaivoon",
huohotti hän.

Poika ja tyttö noudattivat kehoitusta mielihyvällä ja hetkisen kuluttua
alkoi Johnniekin auttaa heitä risujen, lehtien ja kivien kantamisessa.
Tarkoitus oli peittää kaivon pohja niin paksulta, että heidän
vihollisensa lepopaikan sisäänkäytävä peittyisi kokonaan näkyvistä. He
raatoivat kuin orjat ja O'Reilly salli lopettaa työn vasta sitten kun
kaikki olivat vaipua maahan uupumuksesta. Päiväkin alkoi jo koittaa.

Laskeutuminen sujui äärettömän hitaasti, ja kun he vihdoin saapuivat
Asension majalle, olivat he aivan sairaat ja kuoleman väsyneet, mutta
siitä huolimatta olivat heidän sydämensä toivoa täynnä, sillä O'Reillyn
ryysyt olivat revetä kullan painosta ja tuo pieni metallilipas, jota
hän kantoi, oli raskas. Aarteen salassapysyminenkään ei huolettanut
heitä suuresti sillä luolan sisäänkäytävä oli syvälle haudattu, ja
Cobo, partiojoukkojen päällikkö, vartioi lippaita ja rahanassakoita.

Evangelina joutui ensin aivan ymmälleen nähdessään kultarahan, joka
pantiin hänen käteensä, mutta lähti sitten kiireesti ruokaa ostamaan ja
keitti ja paistoi melkein koko päivän, ja aarteen etsijät vuorotellen
söivät ja nukkuivat. Vasta iltamyöhällä Rosa ja O'Reilly tunsivat
halun katsella jalokivilippaan sisältöä, ja selin oveen ja päät
yhdessä he sitten toimittivat nopean tarkastuksen. He olivat kuin
lumouksen vallassa, sillä irtonaisia jalokiviä oli suuri valikoima,
toiset ihmeen kauniita ja toiset pienempiä; oli vanhoja espanjalaisia
koristeita, jotka olivat suuriarvoiset jo vanhuutensa tähden; hopea-
ja kultahelyjä, joista useimmat olivat mitä hienointa valmistetta;
smaragdeja ja safiireja, joiden hintaa he eivät koettaneetkaan
arvioida, ja sitäpaitsi suuri joukko halvempia jalokiviä. Toiset
säteilivät kuin kimalteleva lukinseitti tulen valossa, ja toiset
hehkuivat kuin verenpisarat. Erisuuruisia ja -värisiä opaaleja oli
hieno kokoelma -- muun muassa useita suuria ja tummia, joiden alati
vaihteleva väritys oli sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta kaikista
kauneimmat olivat helmet. Miten don Estevan oli saanut ne haltuunsa,
pysyi salaisuutena, sillä hän oli matkustellut verraten vähän. Helmet
olivat kerrassaan häikäisevän kauniit ja ainoat laatuaan kokoon ja
loistoon nähden. Toisissa heijastuivat kaikki sateenkaaren värit
kuin saippuakuplissa, ja toisten väri vaihteli vaaleanpunaisesta
tummanruskeaan. Niihin koskettaminen tuntui pyhyyden loukkaukselta.

O'Reilly käsitti hämärästi pitelevänsä käsissään omaisuutta, jonka
vertaista hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan. Jalokivethän
olivat kuin jonkun rajahin aarreaitasta kotoisin. Oli aivan
uskomatonta, että tuo repaleinen tyttö hänen vierellään oli kaiken
perijätär, aarteen omistaja, jota kuninkaatkin saattoivat kadehtia. Hän
käsitti, että näiden jalokivien omistaminen saattoi heidät uuteen ja
alati uhkaavaan vaaraan.

Rosa ja hän istuivat koko illan majan pimeässä nurkassa kiihkeästi
kuiskaillen, ja heistä tuntui, että monet ja tuntemattomat vaarat
vaanivat heitä yön pimeydessä.

Aamulla he olivat jo kaikki paljon rauhallisemmat ja tunsivat ensi
kerran pitkästä kotvasta olevansa nälissään, mikä osoitti voimain ja
terveyden vähitellen palautuvan. Asensiokin sanoi aivan ihmeellisesti
vahvistuneensa. Evangelinan valmistaessa aamiaista miettivät Rosa ja
Johnnie sopivan selityksen, mistä he olivat saaneet tuon kultarahan, ja
hiukan myöhemmin Johnnie vielä kerran varoitti Jacketia pitämään suunsa
kiinni.

"Meidän täytyy olla nyt äärimmäisen varovaiset", sanoi hän pojalle.
"Harkitsematon sana tahi pieninkin varomattomuus voi tuhota meidät
kaikki."

Jacket nyökäytti päätään merkiksi, että hän ymmärsi täydellisesti.
"Aivan niin! Espanjalaiset ovat kaikki rosvoja ja tappaisivat meidät
yhdestä pesostakin, eivätkä 'rauhoitetut' ole lainkaan paremmat. Meidän
täytyy laittautua täältä joutuin tiehemme."

"Aioin järjestää tuon seikan heti, mutta jalokivet ovat saaneet minut
pelkäämään. Jos meidät tarkastetaan, tahi jos meitä vain epäilläänkään
--"

"Niin, siinä tapauksessa ei Rosalla olisi enää mitään iloa koreista
helyistään. Hän olisi taivaassa, ennenkuin ehtisit pyyhkäistä
nenääsikään."

O'Reillyn muoto synkistyi. "Rosa on vielä heikko. Mahtaisiko hän kestää
kaikki vaivat, joihin joudumme, jos -- jos lähtisimme täältä?"

"En usko, mutta minä olen tehnyt toisen suunnitelman."

"Niinkö?" O'Reilly katsahti kiihkeästi nuoreen ystäväänsä, jonka
neuvokkuudesta hänellä alkoi olla suuret ajatukset, ja etenkin
viimeöisen urotyön jälkeen hän oli heti valmis kuulemaan, mitä
Jacketilla oli ehdotettavana.

"Minähän olen kertonut sinulle useasti ystävästäni kalakauppiaasta",
alkoi Jacket. "Hän on kyllä vain kurja espanjalainen, mutta hänen
poikansa on vuoristossa."

"Meikäläisiäkö?" kysyi Johnnie hämmästyneesti.

"Niin. Isällä on jaala, jolla hän tuo sysiä idästä kaksi kertaa kuussa."

Hetken olivat molemmat vaiti ja sitten sanoi O'Reilly viivytellen,
ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua ääneen ajatuksensa: "Sinä tarkoitat
siis, että -- että hän voisi viedä meidät täältä -- aluksessaan?"

"Kenties. Hän ei ole mikään paha ihminen, ja hän pitää minusta. Mutta
naisia hän ei varmastikaan huoli mukaansa."

"Kuinka paljon hän sitten pitää sinusta?"

"Olemme kuin kaksi varasta."

O'Reilly tuumi hetkisen ja sanoi sitten: "Vie minut hänen luoksensa,
mutta muista, että olen veljesi Juan."

Matanzan torilla oli sangen hiljaista ystävysten saapuessa sinne.
Oli jo keskipäivä, joten tarjolla olleet elintarpeet olivat jo kauan
sitten loppuneet, ja melkein kaikki myyntikojut olivat tyhjät.
Joukko nälkiintyneitä 'rauhoitettuja' harhaili niiden välissä etsien
syötäväksi kelpaavia jätteitä tahi kerjäten apua myyjiltä, jotka vielä
viipyivät torilla. Espanjalaisen tavan mukaan olivat myyntikojut
kaikkea muuta kuin puhtaat, ja niistä lähtevä haju oli vastenmielinen
nälkäänäkevillekin. Kalamyymälöiden luona, jossa haju oli voimakkain,
Jacket pysähtyi tervehtimään erästä kiukkuisen näköistä vanhaa
laivuria, jolla oli punainen myssy, väljä pusero ja yhtä väljät housut
sekä jaloissa kuitusandaalit.

"Hyvää päivää, kapteeni", huusi hän hilpeästi.

Espanjalainen kohotti päätään ja rypisti julmasti kulmiaan heilauttaen
uhkaavasti pitkää ohutteräistä veistään.

"Ahaa! Vai täällä sinä roisto taas maleksit! Korjaa nyt luusi,
ennenkuin vetäisen halki pienen ahneen mahasi!" Sanat lausuttiin
vihaisella ja käheällä äänellä. Kun Jacket ei hätäillyt, huitoi
espanjalainen hänelle suurta nyrkkiään, johon oli kuivunut verta ja
suomuja. "Enkö minä vannonut luovuttavani sinut sotilaille, jos vain
vielä kerran tulet minua kiusaamaan?"

Tämä vihamielinen vastaanotto ei vaikuttanut Jacketiin vähääkään. Hän
hymyili leveästi ja tarkasteli nenäkkään uteliaasti tyhjiä vakkoja.
"Missä on minun kalani?" kysyi hän. "Niin totta kuin elän minä pelkään,
että olette myönyt sen! Jumalani, minkälainen saituri! Antaisitte
varmaankin minun kuolla nälkään, jos saisitte sentin? Onko teillä
lainkaan sydäntä?"

"_Sinunko_ kalasi!" ärjäisi laivuri iskien veitsensä raihnaiseen
pöytäänsä. "Ei ole haikalaa, joka olisi varastanut niin paljon kaloja
kuin sinä. Tulehan vain tänne, niin minä teen sinusta lopun kerta
kaikkiaan saadakseni olla hiukan rauhassa. Nälissäsikö? _Sinäkö_? Ha,
ha! Vatsasihan on kuin rumpu!"

"Niin, ja aivan yhtä tyhjä. Olen nälissäni koska teillä on sydän
kivestä. Yksi ainoa kala, vain sormenne pituinen. Vain yksi!"

"Ei häntääkään!" huusi mies. "Pitääkö minun ruokkia Matanzan kaikki
kapinalliset?"

"Vain yksi pieni kala", vinkui Jacket. "Miguelin tähden, joka taistelee
urhoollisesti vuoristossa, ja häpeäksi hänen vanhalle ja saidalle
isälleen, joka lihoo minunlaisteni uskollisten isänmaanystävien
valituksilla! Täytyykö minun jälleen muistuttaa teitä, että Miguel oli
veljeni? Täytyykö minun jälleen kertoa nähneeni nälkää vain sentähden,
että hänellä olisi syötävää?"

"Valehtelet!"

"Totta joka sana."

"Häntä et ole milloinkaan nähnytkään."

"Miguel Moriniako? Jolla on arpi niskassa? Idän urhoollisinta poikaako?
Kysykää häneltä, tunteeko hän Narciso Villaria. Antakaa nyt minulle
kalani! Vai täytyykö minun kuolla tähän silmäinne eteen osoittaakseni
olevani nälissäni?"

"Mikä harminkappale!" mutisi laivuri kurkottaen kätensä erääseen
vakkaan, josta hän lennätti pöydälle makrillin. "Siinä! Säästin sen
sinulle ja jätin Matanzan kunnon emännät ilman. Mutta tämä onkin
viimeinen kerta. Jos tulet vielä näkyviini, vetäisen mahasi halki ja
lyön suolaa sisääsi."

"Olette _aina_ minun kunnon kapteenini!" huudahti Jacket riemuiten ja
sieppasi saaliinsa. "Mihin olisin minä kurja joutunutkaan ilman teitä?"
Kääntyen O'Reillyyn, joka oli taampana seurannut tätä teeskenneltyä
riitelyä, hän lisäsi: "Kapteeni Morin, tuolla on veljeni Juan, josta
olen teille puhunut."

Morin hymyili Johnnielle ja ojensi likaisen kätensä. "Näyttää siltä,
että tämä pikku mies osaa puhua tottakin, kun tahtoo. Aloin jo epäillä,
olikokaan hänellä veljeä. Semmoinen nallikka!" Hän kumartui lähemmäksi
ja kuiskasi: "On parempi antaa hänelle kala, sillä muuten hän varastaa
koko korillisen. Mutta hän on suuri valehtelija. Enhän ole vieläkään
varma, tunteeko hän Miguelito poikaseni."

"Teillä on siis poika kapinallisten puolella?"

"Niin." Kalastaja katsahti pälyillen ympärilleen. "Hän on
isänmaanpetturi pahinta lajia, enkä minä tunnusta häntä enää
lapsekseni, mutta hän on urhoollinen poika ja taistelee mielellään.
Välistä minä kaipaan häntä niin sanomattomasti."

"Miksi ette mene taistelemaan hänen rinnalleen?" kysyi Jacket.

"Jumala varjelkoon!" Morin nosti kätensä taivasta kohti. "Olen lain
kuuliainen kansalainen."

"No niin, mutta me aiomme lähteä takaisin omiemme luo. Pakenemme ja
yhdymme jälleen Gomezin armeijaan!" lausui Jacket rauhallisesti.

"S-sh! Mitä puhetta!" Morin hermostui aivan suunniltaan pelosta, että
joku olisi kuullut sanat. "Niinkuin Matanzasta voisi kukaan paeta!
Miksi sitten tulitte tänne, kun olette niin innostunut tappelemaan?"

"Sanon sen teille", puuttui O'Reilly puheeseen nähtyään mihin suuntaan
keskustelu kääntyi. "Meitä on kolme veljestä, me molemmat ja pikku
Estevan. Cobon miehet saivat hänet vangiksi ja toivat hänet tänne, ja
me tulimme hakemaan häntä."

"Tulitte _tänne_ -- tännekö Matanzaan?" ihmetteli vanha Morin epäillen
ja kiroili partaansa. "Sepä oli kauniisti tehty. Entä löysittekö hänet?"

"Kyllä. Hänet oli helppo löytää, sillä hän on vaivainen, poika parka."

"Vai niin, vai niin! Kuinka säälittävää!"

"Mutta hän on nyt sairas -- aivan kuolemaisillaan, ja --"

"Niin, niin. Nuo ihmisraukat ovat kaikki kuolemaisillaan! Hirveätä
kerrassaan."

"Me  -- "O'Reilly'n ääni värähti hieman, sillä kaikki oli nyt sen
varassa, miten Morin suhtautui siihen, mitä hän aikoi nyt sanoa. "Me
tahdomme saada hänet täältä pois -- meidän _täytyy_ tehdä se, tahi
muussa tapauksessa hän kuolee varmasti."

Espanjalainen katsahti puhujaan terävästi, sillä hänestä tuntui, että
sanoissa piili jotakin, ja hänen ruskeat kasvonsa synkkenivät.

"Miksi sanotte minulle tämän?" kysyi hän. "Ettekö pelkää, että annan
teidät ilmi santarmeille?"

"Tiedän, ettette tee sitä. Teillä on hyvä sydän ja olette pelastanut
Narcison nälkäkuolemasta vain poikanne tähden."

"Entä sitten?"

"Tahdotteko auttaa meitä?"

"_Minäkö_? Mutta taivaan nimessä, miten?"

"Kätkemällä meidät hiilijaalaanne kun purjehditte täältä."

"Te olette hullu!" Morin silmäili pelokkaasti ympärilleen. "Olen köyhä
mies. Nuo kaksi alusta, kalasumppi ja jaala, jolla kuljetan hiiliä,
ovat ainoa omaisuuteni. Luuletteko todellakin, että tahtoisin menettää
ne ja oman henkeni vielä päällepäätteeksi vain parin muukalaisen takia?"

"Vaara ei olisi kovinkaan suuri."

"Vai niin? Sen seikan tiedän minä ehkä hiukan paremmin."

O'Reilly kumartui lähemmäksi. "Sanoitte olevanne köyhä. Minä maksan
hyvin."

Morin mitteli tuota repaleista puhujaa närkästynein silmäyksin eikä
näyttänyt kiinnittävän lupaukseen suurtakaan huomiota, minkä tähden
O'Reilly otti taskustaan kultarahan, jonka nähdessään laivuri hätkähti.

"Minkälaisia 'rauhoitettuja' te olette?" kysyi hän silmät suurina.

"Minä olen myöskin vain köyhä mies parka, mutta tahdon ostaa pikku
veljeni ja itseni vapaiksi."

"Onko teillä montakin tuommoista?"

"On -- onhan niitä muutamia; monenkin hiililastin hinta."

"Ja minä kun olen antanut sinulle kalat ilmaiseksi!" huudahti Morin
mulkoillen Jacketiin kiukkuisesti. Kultarahan näkeminen oli saattanut
hänet aivan ymmälle, ja hän mutisi kauan partaansa.

"Migueliton tähden", pyyteli Jacket. "_Caramba_, kuinka kovasydäminen
isä tuolla pojalla on!"

"Vaiti!" ärähti Morin, ja kääntyen O'Reillyyn hän lisäsi: "Menettelette
väärin kiusatessanne köyhää miestä."

"Veljeni Estevan on sairas. Hän on hento ja pieni, kyttyräselkäinen
poikanen. Jumala on palkitseva hyvyytenne."

"Ehkä! Mutta mitä _te_ maksatte?"

"Kymmenen tämmöistä kolikkoa -- kaikki, mitä minulla on."

"Ei riitä."

O'Reilly tarttui Jacketin käteen ja kääntyi mennäkseen. "Olen hyvin
pahoillani", sanoi hän. "Toivoisin voivani tarjota teille enemmän."

Kun he olivat menneet vähän matkaa, huusi Morin harmistuneesti heidän
jälkeensä:

"Tulkaa takaisin huomenna, niin keskustelemme järkeväin ihmisten
lailla!"

Villarin veljekset tulivat Morinin kalakaupan luo seuraavana
päivänä iltapäivällä ja sitten joka päivä, kunnes he vihdoin saivat
espanjalaisen voittamaan pelkonsa ja lupaamaan auttaa heitä. Ja
ollakseen täysin valmiit lähtemään milloin hyvänsä he tekivät varovasti
muutamia ostoksia. He ostivat takin yhtäältä, housut toisaalta ja
paidan jostakin kolmannesta paikasta, niin että he saivat kokoon
täydellisen pojan puvun.

Rosa kieltäytyi ensin jyrkästi jättämästä uskollisia neekeriystäviään
ja alkoi tutustua pakosuunnitelmaan vakavasti vasta sitten, kun
O'Reilly oli esittänyt asian Asensiolle ja Evangelinalle ja molemmat
olivat kieltäytyneet lähtemästä mukaan. Asensio sanoi olevansa liian
sairas kyetäkseen lähtemään ja jäi monin verroin mieluummin sinne,
missä hän oli, kun hän vain sai riittävästi rahaa tullakseen toimeen.
Ja Evangelina oli samaa mieltä.

Monien suostuttelujen jälkeen alkoi Rosa vihdoin laittautua valmiiksi.
Ensin hän käski Evangelinan leikata tukan, pyhyyden loukkaus, joka
pusersi tuosta kunnon neekerivaimosta monet huokaukset, kyyneleet ja
äänekkäät valitukset, ja sitten hän puki pojan vaatteet ylleen.

Kun hän vihdoin astui O'Reillyn eteen arvosteltavaksi, oli hän niin
ujo ja arka ja niin vähän pojan näköinen, että tämä pudisti hymyillen
päätään.

"Kultaseni", sanoi hän, "tämä ei käy. Olet aivan liian sievä."

"Mutta odotahan kun panen tuon kamalan kyttyrän selkääni ja tuhrin
naamani, niin saat nähdä, kuinka ruma voin olla."

"Ehkä", sanoi O'Reilly epäillen, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat
samassa. "Nytpä tiedän", huudahti hän. "Sinä otat jalokivet."

"Minäkö? Miten?"

"Selkääsi, tuohon kyttyrään. Se on kaikista varmin kätköpaikka."

Rosa taputti iloissaan käsiään "Sinäpä sen sanoit. Odotahan hiukan."

Rosa laittoi jalokivet ja korut nopeasti pieneen, lujaan kääröön
-- Evangelina ja Asensio eivät tienneet vieläkään mitään lippaan
sisällöstä -- ja kiinnitti sen lujasti selkäänsä takin alle. Saatuaan
sen tyydyttävästi paikoilleen hän käski O'Reillyn kääntyä katsomaan.
Tämä oli nyt paljon tyytyväisempi; epämuodostuman vaikutus sai hänet
aivan hämmästymään, ja opetettuaan Rosalle muutamia miehiselle
sukupuolelle ominaisimpia käytöstapoja, hän sanoi valepuvun olevan niin
täydellisen kuin voi toivoakin. Kun kasvot oli tuhrittu Evangelinan
väriaineella ja pukua hiukan revitty ja liattu, sanoi O'Reilly, että
Rosa menisi pojasta missä hyvänsä.

Eräänä pimeänä iltana nuo kolme sanoivat sitten hyvästit Evangelinalle
ja Asensiolle ja hiipivät hiljaa kaupungin läpi Pueblo Nuevo nimiselle
alueelle. Siellä he poikkesivat rantaa pitkin menevälle tielle ja
pysähtyivät vihdoin erään rappeutuneen rakennuksen suojaan, joka
oli kerran maailmassa ollut uimahuoneena. Rakennus oli osaksi
paalujen varassa ja he ryömivät sen alle seisoen polvia myöten
liplattelevissa laineissa. Matanzan valot näkyivät vasemmalta ja _Penas
Altas_-linnoituksen tulet oikealta, mutta suoraan edessäpäin, jossa
satama oli, oli aivan autiota ja pimeää. Jonkun ohilipuvan aluksen
lyhty vain pilkoitti himmeästi.

Pakolaiset saivat odottaa kauan ja alkoivat jo pelätä, että vanhan
Morinin hermot olivat pettäneet yhdennellätoista hetkellä, kun he
samassa näkivät veneen ilmestyvän pimeästä. Se tuli lähemmäksi, ja
matala ääni kuiskasi:

"Sh! Oletteko siellä?" Soutaja oli Morin itse.

Pian olivat kaikki veneessä, Morin tarttui airoihin ja vene kiiti
ulapalle kuin nuoli. "Näkikö teitä kukaan?" kysyi hän.

"Ei."

Hän souti hetkisen aivan ääneti, mutta sanoi sitten: "Tämmöiset hommat
eivät miellytä minua lainkaan. Vaara on liian suuri. Ajatella, että
minäkin, vanha mies, antaudun tämmöisiin seikkailuihin --"

"Hi, hi!" nauroi Jacket. "Tämähän se vasta hauskaa onkin. Jos Miguelito
olisi isänsä laivan kapteeni, olisimme päivänkoitossa Cardenaksessa."

"Milloin lähdette?" kysyi O'Reilly. "Aamun sarastaessa, jos
Jumala sallii. Teidän täytyy pysyä koko ajan piilossa ettekä saa
hengittääkään. Olen sanonut miehilleni teidän olevan vaimoni sukulaisia
-- kunnon espanjalaisia, mutta minä epäilen, etteivät he ota oikein
uskoakseen puheitani."

"Olette siis enoni?" kysyi Jacket keulasta. "Caramba! Tämä on jo
liikaa! Onhan jo kyllin paha, että meitä luullaan espanjalaisiksi,
mutta olla tuommoisen kalalle haisevan vanhan saiturin sisaren- tahi
veljenpoika on jo liikaa!" Mutta tämmöinen härnäily ei ärsyttänyt enää
tuota kunnon kalastajaa. "Nykyään tarkastetaan aluksemme vain ani
harvoin", sanoi hän toivehikkaasti, "mutta eihän sitä voi milloinkaan
olla aivan varma. Ehkäpä onnistumme livahtamaan tiehemme aivan
nuuskijoiden nenän edestä."

Hän souti veneen vanhan jaalan kylkeen, ja matkustajat kiipesivät
kannelle. Perässä oli pieni kajuutta, jonka katolla nukkui pari
miestä suojellen itseään yökasteelta isonpurjeen laskoksella. Tulijat
seurasivat Morinia tuohon pienen pieneen kajuuttaan, jossa tämä
varoitti heitä kaameasti kuiskaten:

"Ei äännähdystäkään, muistakaa se! Jos joku tulee laivaan, niin
ryömikää lastiruumaan ja kätkeytykää sinne. Tarkastuksen sattuessa --"
Hän mutisi jotakin partaansa ja hiipi sitten kannelle sulkien oven
visusti.

Kajuutassa oli pilkkopimeä, niin että sisälläolijat eivät tohtineet
liikkua askeltakaan peläten herättävänsä katolla nukkuvat merimiehet.
Aika kului hitaasti. Jacket haukotteli tiheään ja kiukuteltuaan
hetkisen itsekseen hän oikaisihe kajuutan kapealle penkille ja nukahti
heti. O'Reilly istahti erääseen nurkkaan ja veti Rosan luoksensa,
ja tyttö kyyristyi mukavasti hänen syliinsä painaen päänsä hänen
olkapäätään vasten. He olivat nyt ensi kerran todellakin kahdenkesken.

Vaarallinen yritys oli alkanut. Rosa oli nyt kokonaan antautunut hänen
johdettavakseen, ja O'Reilly tunsi nyt, kun vaarat vaanivat heitä joka
taholla, että tyttö kuului hänelle ehdottomammin ja täydellisemmin kuin
milloinkaan ennen, ja hän painoi tämän hellästi povelleen kuiskaillen
hänelle lemmen suloisia sanoja ja tunnustaen tunteensa kiihkeämmin
kuin hän oli milloinkaan ennen uskaltanut. Oli kuin ympäröivä pimeys
olisi liittänyt heidät lujemmin toisiinsa, ja tuntiessaan Rosan sydämen
lyönnit omaansa vasten O'Reillyn sieluun tulvahti sanomaton onnentunne.

He kuiskailivat hiljaa, etteivät herättäisi nukkuvaa poikaa, eivätkä
huomanneetkaan ajan kulkua. Rosa lepäsi lemmittynsä olkapäätä vasten
ja kertoi monien hyväilyjen keskeyttämänä, kuinka katkerasti hän oli
sulhoaan ikävöinyt ja kuinka äärettömän onnellinen hän nyt oli. Hetki
oli heidän elämänsä onnellisin.

Välistä O'Reilly luuli, että Rosa uinaili, mutta ei ollut milloinkaan
varma, sillä tyttö tunsi hänen pienimmänkin liikkeensä ja vastasi
hänen huultensa arimpaankin kosketukseen. Yö kului sukkelaan ja heidän
mielestään liiankin pian.

Päivän koittaessa Morin herätti väkensä. Kannelta kuului uneliasta
mutinaa, paljaiden jalkojen töminää ja väkipyörien kitinää, kun
purjeita levitettiin. Keulassa kuului joku hakkaavan puita aamiaisen
valmistusta varten. Toinen purjealus teki äänistä päättäen myöskin
lähtöä ja eräs kalastajavene, täynnä yön saalista, ankkuroi lähelle.
Villarin veljekset tunsivat jaalan rupeavan hiljaa keinumaan ja
tiesivät sen suuntaavan kulkunsa sataman suulla olevaa espanjalaista
kanuunavenhettä kohti, joka oli siellä vartioimassa juuri tämmöisten
yritysten varalta. Hetkisen kuluttua kuului huuto, joka hyppäytti
heidän sydämensä kurkkuun. Morin itse vastasi:

"Huomenta, toveri! Oletteko saaneet kiinni noita kirottuja
salakuljettajia sitten kuin näin teidät viimeksi? Niinkö? Cayo
Romanonko? Kas vain! Ne tulevat yöllä ja menevät yöllä. Jos olisin
laivanne peräsimessä, niin minä vannon, että veisin teidät paikkaan,
jossa saisitte kiinni koko roistojoukon. Tunnen tarkkaan nämä vedet.
Mitäkö kuljetan?" Morin purskahti nauruun. "Senhän kyllä tiedätte
-- tietysti tykkejä ja ammuksia kapinallisille. Tahdotteko tulla
katsomaan?... Eikö?... No kuppi kuumaa ehkä maistuisi näin aamutuimaan?"

O'Reilly tirkisti kajuutan pienestä tuhruisesta ikkunasta ja näki, että
jaala lipui juuri panssarilaivan perän ohi, joten hän kavahti kiireesti
syrjään.

Vieraanvaraisista sanoistaan huolimatta ei kapteeni Morin poikennut
suunnastaan tuumaakaan, vaan viiletti rauhallisesti eteenpäin
huudellen silloin tällöin jonkun leikkisän sanan näkymättömälle
puhekumppanilleen. Näytti aivan uskomattomalta, että espanjalaiset
päästäisivät jaalan menemään ilman mitään muodollista tarkastustakaan,
vaikkapa vain lyhemmällekin matkalle, mutta niin oli kuitenkin
asianlaita. Järjestys oli kokonaan höltynyt. Espanjalaiset olivat
ilmeisesti saaneet kyliänsä noiden pienten alusten tarkastuksesta.
Todellakin heidän tapaistaan.

Yksi vaarallinen kohta oli nyt onnellisesti sivuutettu, mutta niitä oli
vielä paljon jäljellä, sillä Morinin jaalan saattoi pysäyttää jokainen
rannikkoa vartioiva laiva, joita oli lukuisasti itäänpäin mennessä.
Siitä huolimatta katsoivat pakolaiset olevansa pelastetut, kun
tuskallisessa jännityksessä vietetyn tunnin kuluttua päästiin sataman
suusta aavalle merelle.

Morin tempaisi oven auki ja kurkisti hymyillen kajuuttaan. "Hei,
te laiskurit!" huusi hän. "Herätkää, sillä Panchon kahvi tuntuu jo
kiehuvan, ellei nenäni erehdy."




XXVIII.

MATKAMIEHET PALAAVAT.


Estevanin toipuminen kävi hyvin hitaasti. O'Reillyn Cubitaksesta
lähdön jälkeisinä viikkoina hän voimistui päivä päivältä, mutta
vain määrättyyn rajaan saakka, jonka yli hän ei näyttänyt kykenevän
pääsemään. Sitten alkoivat voimat jälleen vähetä. Norine huomasi sen
kyllä heti, mutta meni jonkun aikaa, ennenkuin hän oli varma asiasta.
Hän käsitti, että pitkällinen vankinaolo, pahoinpitely, kidutukset,
nälkä ja kaikkinainen hoidon puute olivat tukahduttaneet melkein kaiken
elämän Estevanin ruumiissa. Kuume näytti kuluttaneen hänet loppuun,
ja jokin hiipivä tauti, joka vielä piili hänen elimistössään, näytti
kokonaan sammuttaneen tuon kipinän, jota paremman nimen puutteessa
sanomme elinvoimaksi.

Estevan totesi myöskin heikontuvansa päivä päivältä, ja oli sangen
pahoillaan, sillä hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotakin hyvin
ihmeellistä, ja hän vietti enimmät aikansa suloisessa haaveilussa
odottaen sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi toteuttaa ihanat unelmansa.
Hänestä tuntui, että hän oli aina rakastanut Norinea, joka oli varmasti
vallannut hänen sydämensä ja kauan ennen kuin hän oli selvinnyt
kuumehoureistaan, sillä tullessaan täyteen tajuunsa hän oli jo
täydellisesti rakkautensa orja. Alkua hän ei tiennyt, vaan oli astunut
pimeydestä häikäisevään kirkkauteen, ja vasta sitten kun hän huomasi
jälleen heikontuvansa, hän koetti hillitä tunteitaan, sillä siihen
saakka hän ei ollut milloinkaan ajatellut, oliko hänellä oikeutta
rakastaa. Tämä oli hyvin vaikeaa ja melkein liian raskas taakka hänen
kannettavakseen, mutta yritys osoitti suurta luonteen jaloutta.

Vihdoin oltiin niin pitkällä, ettei hän voinut enää sallia tytön
koettaa pettää häntä ja itseään urhoollisesti teeskennellyllä
hilpeydellään. Norine oli juuri sanonut hänelle, kuinka joutuin hänen
parantumisensa edistyi, mutta Estevan pudisti hymyillen väsynyttä
päätään.

"Olkaamme rehelliset", sanoi hän. "Sinä tiedät ja minä tiedän, että
heikonnun päivä päivältä."

Norine siisti parhaillaan majaa, johon Estevan oli sijoitettu, ja
keskeyttäen työnsä hän kysyi silmät suurina:

"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"

"En voi enää lainkaan hyvin, minkä olen tiennyt jo kauan. Sinä tiesit
sen myöskin, mutta hyvä sydämesi ei sallinut --"

Norine hypähti riippuverkon luo ja painoi viileän kätensä sairaan
otsalle.

"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi hän vakavasti. "Muista, että ilmanala
on sinulle sopimaton eikä meillä ole mitään lääkkeitä. Ruokakin on
niin kurjaa." Estevanin hymy muuttui surumieliseksi. "Nuo seikat eivät
vaikuta kuumeeni jatkumiseen. Jos minussa olisi hivenenkään terveyttä
ja elämää jäljellä, niin sinä saisit ne kyllä elpymään, mutta minua
kalvaa jokin merkillinen paha, ja -- me vain tuhlaamme aikaa."

"Sinä et yksinkertaisesti _saa_ puhua noin", huudahti tyttö ja
nähdessään Estevanin hellän katseen hänen äänensä värähti. "Sinä --
sinä tuhoat kaikki hyvät saavutuksemme. Oi, jospa olisimme jossakin
sellaisessa paikassa, jossa voisin sinua oikein hoitaa!"

"Uskon -- mitä sanot. Mutta me olemme nyt täällä, pahaksi onneksi."

"Vien sinut täältä pois", huudahti tyttö.

Estevan taputti hänen kättään rauhoittavasti. "Mahdotonta, Norine.
Olet ollut minulle niin ihmeen hyvä, enkä voi sinua kyllin kiittää
--" Norine liikahti, mutta Estevan ei hellittänyt hänen kättään,
kosketuksen antaessa hänelle rohkeutta jatkaa. "Olen jo kauan aikonut
sanoa sinulle jotakin. Tahdotko kuunnella?"

Norinen olemuksessa oli aina jotakin vallitsevaa ja hillitsevää ja
hänellä oli ihmeellinen taito ohjata tilanteet mielensä mukaan, mutta
nyt hän menetti äkkiä varmuutensa ja hätääntyi aivan suunniltaan.

"Ei nyt!" huudahti hän kalveten hiukan. "Älä rasita suotta itseäsi."

"Olen odottanut jo liian kauan; minun täytyy puhua."

Norine ei voinut kyllin ihmetellä hämminkiään, joka oli vain
naisellista heikkoutta, ja mahdollisuus saada kuulla jotakin, jota hän
oli kauan odottanut, herpaisi hänet kokonaan.

"Tiedän, kuinka tämä työ sinua kyllästyttää", sanoi Estevan, "ja minä
tiedän, että tahtoisit mielelläsi palata omaan elämääsi jälleen."

"Niin?"

"Olet jäänyt tänne vain minun tähteni, eikö totta?" Norine nyökäytti
päätään hiukan empien. "Nyt sinun täytyy lakata ajattelemasta minua --
ja järjestää kotimatkasi."

Norine loi puhujaan omituisen katseen. "_Tätäkö_ sinä olet niin kauan
aikonut minulle sanoa?" kysyi hän.

"Niin."

"Siinäkö kaikki?"

Estevan oli hetkisen vaiti, mutta vastasi sitten viivytellen: "Niin.
Minähän tiedän, kuinka tämän kurjuuden, puutteen ja tämän toivottoman
taistelun täytyy väsyttää sinua. Sinä et ole kubalainen eikä asiamme
ole sinulle kallis. Yhdysvalloista saapuu retkikuntia aina vähän
väliä, ja hallituksemme huolehtii kyllä, että pääset turvallisesti
ensimmäisellä laivalla, joka lähtee paluumatkalle. Kyllä kait minä aina
jotenkin tervehdyn."

Väri oli palautunut Norinen kasvoille, kun hän kumartui riippuverkon
ylitse silmät kyynelissä. "Etkö sinä tarvitse, etkö sinä kaipaa minua
enää?" kysyi hän.

Estevan käänsi pois väsyneen katseensa peläten sen ilmaisevan hänen
toivottoman viheliäisyytensä. "Olet tehnyt kaikki, mitä ylimalkaan voi
tehdä. Tahdon, että palaat takaisin omaan maailmaasi ja unhotat --"
Samassa antoi tyttö täyden vallan jollekin äkilliselle mielijohteelle,
hän kumartui ja kiersi nuoret ja voimakkaat kätensä sairaan ympärille
huudahtaen: "Älä ole tuhma. Sinun maailmasi on minunkin maailmani,
Estevan rakkaani, enkä minä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan,
kuuletko?"

"_Norine_!" Estevan ponnistelihe heikosti päästäkseen vapaaksi. "Sinun
täytyy --"

Norine nauroi, vaikka silmät olivat kyynelissä. "Kun et sinä tahtonut
puhua, niin puhuin minä. Kuinka hullunkurista! Luuletko sinä, Estevan
kultaseni, etten tiedä aivan tarkalleen, kuinka suuresti minua
rakastat? Olethan sanonut sen minulle tuhatkin kertaa."

"Älä, _älä_!" huusi Estevan vapisevalla äänellä. "Tämä ei käy laatuun.
Minä en voi sallia sinun -- sinun laisesi tytön, jolla on kaikki --"

"Sh!" Norine puristi häntä yhä lujemmin. "Aiot sanoa olevasi köyhä ja
ettei sinulla ole mitään, mitä minulle tarjoisit. Juuri niin hienosti
ja jalosti aiot nyt käyttäytyä, mutta minä en voi kärsiä niin jaloja
ihmisiä. Olen itsekäs, äärettömän itsekäs ja hemmoiteltu, enkä aio
antaa ryöstää itseltäni mitään, josta pidän, kaikista vähimmän elämäni
onnea. Sinähän rakastat minua, eikö niin?" Estevan kiersi huudahtaen
kätensä hänen ympärilleen, ja Norine vastasi hyväilyyn sydämensä
koko lämmöllä. "Miksi sitten puhut noin? Enhän -- enhän voi jatkaa
kosintaani loppumattomiin. Eihän se ole naisellista."

"Olemme aivan mielettömät, aivan järjettömät", virkkoi Estevan hetkisen
kuluttua. "Minun on nyt paljon vaikeampi sinusta luopua."

"Sinun ei tarvitsekaan luopua minusta eikä sinun tarvitse kuollakaan.
Minä en salli. Nyt vasta kannattaakin elää."

"Minä -- minä tein väärin, kun annoin myöten."

"Minähän se olin, joka annoin myöten. Täytyykö minun nyt sanella
kaikki? Etkö sinä aio kysyä? --"

"Kysyä, mitä?"

"Tahdonko mennä naimisiin kanssasi, tietysti."

Estevan meni aivan sanattomaksi, hän katsoi syvälle Norinen silmiin ja
sulki silmänsä pudistaen päätään. "Ei niin", kuiskasi hän. "Oi, ei niin
--"

"Me menemme naimisiin ja minä vien sinut pois tästä kurjuuden pesästä."

"Mikä onnen hetki!" kuiskasi Estevan. "Oi, jospa olisin terve -- Mutta
minä en salli sinun mennä naimisiin kuolevan kanssa."

Norine nousi ja hänen kasvonsa säteilivät tarmoa ja päättäväisyyttä.
Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja järjesti tukkansa näppärin,
vaistomaisin ottein katsellen hymyillen riippuverkossa lepäävää
nuorukaista. "Palautin sinut elämään aivan kuoleman kidasta. Pelastin
henkesi, kun toiset olivat menettäneet kaiken toivon, ja nyt sinä teet
juuri niin kuin minä tahdon. Olet minun enkä neuvottele enää --" Hän
kääntyi, sillä joku oli avannut oven. Tulija oli eräs hänen englannin
kieltä taitava hoidokkinsa, joka toimi jonkinlaisena lähettinä.

"Señorita", sanoi mies hymyillen niin että valkoiset hampaat loistivat.
"Meillä on nyt toinenkin sairas, ettekä te voi arvatakaan, kuka. Tuo
amerikkalainen, _El Demonio_ --"

"Herra Branch?"

"Sama juuri. Hän on juuri tullut rintamalta."

"Onko hän sairas vai haavoittunut?"

"Hän sai kuulan käsivarteensa. Saavuttuaan hän kysyi heti Señoritaamme."

"Tietysti. Tulen heti." Kun lähetti oli mennyt, kumartui Norine ja
painoi kiihkeän suudelman Estevanin huulille. "Muista, että sinun
täytyy nyt totella minua", sanoi hän ja kiiruhti tiehensä ruohoista
kujaa pitkin.

Branch odotteli Norinen tuloa ja hänen toinen kätensä oli kaulan
ympärille kiinnitetyssä kantosilmukassa. Hän katsahti ylös tytön
lähestyessä, mutta tämä tuskin tunsi hänet, niin muuttunut hän oli.

Leslie oli lihonut. Päivän paahtamien kasvojen väri oli raikas,
lihakset olivat kimmoiset ja silmät kirkkaat.

"Halloo, Norine!" huusi hän. "Ne osuivat minuun vihdoinkin."

Norine pysähtyi hämmästyneenä. "_Leslie_! Oletko pahoinkin
haavoittunut? Pelästyin jo aivan pahanpäiväisesti."

"Juuri parahiksi, että Lopez lähetti minut tänne."

"Onko kättäsi hoidettu?"

"Ei. En antanut noiden kömpelösormisten välskärein peukaloida sitä. He
olisivat heti katkaisseet sen olkapäätä myöten, enkä minä luota heihin."

"Katsotaanpa, minkä näköinen se on."

Mutta Leslie kohautti vain olkapäitään. "Se tuntuu olevan nyt oikein
hyvä eikä vaivaa minua lainkaan. Tahdoinkin vain saada nähdä sinut --"

"Älä millään muotoa laiminlyö haavaasi; siihenhän voi --"

"Kylläpä sinä olet pulskan näköinen", keskeytti Leslie. "Sinuahan
katselee mieluummin kuin herkullista päivällispöytää."

"Entä _sinä_!" Norine katseli häntä arvostelevasti. "Olethan kuin
toinen mies."

"Varmasti! Kuulepas tätä." Hän löi rintaansa. "Parempia keuhkoja ei ole
koko Amerikan valtakunnassakaan. Ulkoilman ansiota kaikki."

"Kuinka ikävää, että sinun piti haavoittua juuri tervehdyttyäsi. Mutta
sinähän oletkin aina niin mielettömän uhkarohkea. Katsotaanpa nyt
haavaasi", ja Leslien vastustelusta huolimatta Norine työnsi hänet
majaansa.

"Sitä ei todellakaan lainkaan pakota", vakuutti Leslie. "Se on vain
vähäpätöinen naarmu."

"Tietysti sanot niin. Istu."

"Älä nyt vaivaudu suotta, ellei sinua haluta --"

"Mutta minä haluan. Ellet ole hiljaa, haetan välskärin tänne!"

"Välskäreitä en voi sietää. Heidän repostelunsa aiheuttaa vain
kylmänvihat."

"Ole sitten siivolla." Norine painoi potilaansa tuolille ja irroitti
käden silmukasta. Sitten hän purki näppärästi siteet Leslien
vastusteluista huolimatta. Tämän kasvojen ilmeestä Norine sai sen
käsityksen, että hänen kosketuksensa aiheutti kovia tuskia, mutta kun
viimeinen side heltisi, katsahti hän ylös ihmeissään.

"Leslie!" huudahti hän; "mitä maailmassa --?"

"Niin, niin! Miksi olit niin itsepäinen?" mutisi tämä. "Minähän sanoin
sinulle, että se oli aivan vähäpätöinen." Hän koetti katsoa tyttöä
silmiin, mutta painoi sitten katseensa maahan.

Molemmat olivat hetkisen vaiti ja sitten Norine kysyi uteliaasti: "Mitä
tämä oikein merkitsee? On parasta, että teet nyt täyden tunnustuksen."

Branch nieleskeli hetkisen ja sanoi sitten: "Niin -- niinhän minä
aionkin. Nyt ehkä ymmärrät, miksi en tahtonut mennä lääkärille: minä --
minä ammuin haavan itse. Ethän sano sitä kenellekään?"

"Minä en oikein ymmärrä --"

"Olen hirveässä pulassa. Tahdoin päästä pois rintamalta eikä muuta
keinoa ollut. Tarkoitukseni oli ampua kuula suoraan lävitseni ja minä
koetin kolmesti, mutta en osunut."

"Et osunut? Miten niin?"

Branch pyyhkäisi hien otsaltaan. "Suljin silmäni, kun painoin
liipasinta -- pelkäsin."

Norinen täytyi istua. Hän tuijotti ihmeissään tuohon onnettoman
näköiseen puhujaan. "Pelkäsit! Sinä, _El Demonio_! Ethän sinä pelkää
mitään."

"Uskotko sinäkin niin, sanohan? Minä pelkään omaa varjoanikin ja
olen aina pelännyt, enkä minä ole ollut milloinkaan urhoollinen.
Lääkärit sanoivat minun kuolevan pian, ja minä säikähdin niin, että
päätin koettaa tehdä lopun kaikesta mahdollisimman pian. En voinut
sietää ajatustakaan, että minun täytyisi kuolla hitaasti, noin tuuma
tuumalta, mutta Jumalani, kuinka minua peloitti lähteä taisteluun. Olin
koko ajan ihan sokea pelosta, eikä se ole siitä muuttunut. Kun vain
näenkään kiväärin, värisen, ja jokainen laukaus saa minut hätkähtämään.
Jumalani, kuinka olenkaan kärsinyt. Ensimmäisessä taistelussa minä
menetin malttini kokonaan -- olin aivan järjiltäni pelosta. En tiennyt,
missä olin ja mitä ympärilläni tapahtui, ja kun minulle sitten
hurrattiin kuin sankarille ainakin, luulin toverien laskevan leikkiä.
Olin aivan, varma, että kaikkien oli täytynyt nähdä, kuinka peloissani
olin. Myöhemmin kyllä huomasin, että petin heitä, ja minua alkoi
hävettää. Minun täytyi sitten pakostakin pitää huolta maineestani tahi
joutua naurunalaiseksi. Mutta se oli viedä minulta hengen."

"Jos puhut nyt totta, niin et ole lainkaan semmoinen pelkuri kuin
luulottelet", sanoi Norine.

"Olen kylläkin. Odotahan! Ennenkuin tiesinkään, olin saavuttanut
suuren maineen, jota minun oli sitten ylläpidettävä." Puhuja huokasi
raskaasti. "Niin kauanhan se aina kävi laatuun, kun olin sairas, mutta
kun aloin tervehtyä --" Branch loi Norineen epätoivoisen katseen ja
muutti ääntään. "Kerronpa sinulle, mikä minut paransi. _Pelko_! Nuo
keuhkoihini pesiytyneet täit tukehtuivat, sillä minä en tohtinut
hengittääkään, jos jokin espanjalainen oli kilometrin päässä, ja eräänä
kauniina päivänä minä huomasin, etten voinut rykiä, vaikka kuinka
olisin koettanut. Vahvistuin, nukuin hyvin ja söin. Sitä _ruokahalua_!
Hotkaisin annokseni parissa silmänräpäyksessä ja kerjäsin lisää ja
varastin tovereiltani. Tulin iloisemmaksi ja elämä alkoi näyttää niin
ihanalta ja ruusuiselta. En tahtonut enää kuolla -- enkä ole oikeastaan
milloinkaan tahtonut, paitsi kun halusin petkuttaa noita keuhkojani
kaluavia täitä, ymmärräthän? Minua aivan hirvitti ajatellakin, kuinka
uhkarohkea olin ollut. Olla vahva, terve ja kivuista vapaa, voida syödä
ruokansa villieläimen ahneudella ja kyetä ilolla tekemään raskastakin
työtä -- tuo kaikki oli minulle jotakin aivan uutta ja ihmeellistä.
Olin kuin juovuksissa ilosta enkä voinut sietää ajatusta, että saatoin
milloin tahansa saada kuulan kallooni, joutua raajarikoksi ja tulla
jälleen tuommoiseksi säälittäväksi raukaksi, joka olin ollut. Pelkoni
kiihtyi moninkertaiseksi, sillä nyt minulla oli paljon enemmän
menetettävää. Sinähän ymmärrät? Minun täytyi pakottamalla pakottaa
itseni tuohon hurjaan uhkarohkeuteen, johon toverini olivat tottuneet
-- tosin aivan luonnollista ylpeyttä -- mutta kun olin yksinäni,
häpesin sanomattomasti. Ryömin vatsallani ja kätkeysin tiheikköihin
kuin käärme koloonsa."

"Kuinka -- hullunkurista!" huudahti Norine.

"Sinulla on ylimalkaan kirotun omituiset käsitykset huumorista!"
purskahti Branch entiseen ärtyiseen tapaansa.

"Ja sitten sinä ammuit itseäsi?"

"Niin! Suoriutuakseni leikistä mahdollisimman kivuttomasti koetin
valikoida hyvän paikan, joka ei olisi niin vaarallinenkaan, mutta
ihmisruumiissa ei ole semmoista kohtaa. Joka tuuma on tarpeellinen.
Ajattelin ampua jalkaani, mutta jalkani ovat täynnä luita, ja minä näin
hengessäni, että kävelin koko loppuikäni kainalosauvojen varassa."

"Miksi et eronnut armeijasta? Eihän sinua otettukaan palvelukseen
laillisessa järjestyksessä, joten olisit varmasti saanut eron, jos
olisit tahtonut."

Branch nyökäytti päätään. "Ajattelin kyllä sitäkin, -- mutta olen
saavuttanut maineen, josta en halua luopua ja josta olen, kumma kyllä,
äärettömän ylpeä. Ajattelin, että jos kaadun taistelussa, surraan minua
sankarina ja saatetaan haudan lepoon liehuvin lipuin. Tahdon kertoa
lapsilleni, jos sellaisia joskus saan, mikä kuuluisa sankari olen ollut
ja kuinka urhoollisesti olen taistellut Kuban itsenäisyyden puolesta.
Minun täytyy valehdella lapsilleni kuin varas! Nyt siis ymmärrät, miksi
en tarvitse lääkäriä. Maailmassa on vain yksi, jota ikävöin ja kaipaan
-- ja se on -- _koti_." Leslie huokasi raskaasti. "Olen aivan sairas
koti-ikävästä."

"Niin minäkin", sanoi Norine lämmöllä. "Luulen ymmärtäväni, miltä
sinusta tuntuu, enkä voi moittia sinua, että tahdot elää, kun olet
saanut kokea, kuinka ihanaa elämä on."

"Jos O'Reilly olisi ollut luonani, olisin luultavasti päässyt paljon
helpommalla, sillä hän ymmärsi tilani. Minä -- minä en lähde enää
milloinkaan rintamalle -- en, vaikka tapettaisiin. Oletko kuullut
mitään Johnniesta?"

"En sanaakaan. Kuba on niellyt hänet kokonaan. Oi, Leslie, tämä on
julma maa. Se vie kaikki parhaimmat ja nuorimmat. Minä -- minä en tahdo
enää olla täällä."

Leslie hymyili surullisesti. "Täällä olen kuitenkin tervehtynyt,
mutta siitä huolimatta minä oleskelen mieluummin paikassa, jossa voin
pestä itseni milloin haluan ja pitää muitakin vaatteita kuin vain
purjekangasalushousuja. Olen kyllästynyt sotaan; toivon, että jokin
konstaapeli ilmestyisi seisauttamaan liikenteen ja auttaisi minut
kadun yli. Haluan istahtaa mukavasti hyvään aamiaispöytään, tarttua
sanomalehteen ja iskeä pari munaa kuonooni. Tuota kaikkea kaipaan niin
sanomattomasti."

Norine kaatoi vettä maljaan ja pesi haavan ja kääri sitten puhtaan
siteen käsivarren ympärille. Branch katseli häntä koko ajan
levottomasti ja rypisteli otsaansa, kun haavaan koskettiin. Vihdoin hän
kysyi pelokkaasti: "Onko se ajettunut?"

"Ei."

"No hyvä! Olisipa ollut todellakin onnetonta, jos olisin saanut
verenmyrkytyksen kaiken lisäksi."

Norine hämmästytti potilaansa kysymällä hajamielisesti:

"Leslie, onko täällä ketään, joka voisi toimittaa vihkimisen?"

"Mitä? Tietysti." Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä ja hän huudahti:
"_Norine! Tarkoitatko täyttä totta_?"

"En puhu sinusta. En huolisi sinua miehekseni."

"Miksi et? Olenhan aivan terve --"

"Ole hyvä ja vastaa kysymykseeni."

Leslie painautui takaisin tuoliinsa. "Tohdinpa melkein vannoakin, että
joku kubalainen esikuntaupseeri voisi toimittaa toimituksen jotakuinkin
hyvin."

"Ei kelpaa."

"Kuka täällä sitten menee naimisiin?"

"Minä."

Branch hypähti seisoalleen suu auki. "Sinäkö? Mitä joutavia!" Kun
Norine nyökäytti päätään, synkistyi hän. "Kuka hän on? Jokin rasvainen
kubalainen varmaankin."

"Estevan parkahan se on."

"'Estevan parka'! Kaikkihan ne ovat parkoja ja sitäpaitsi rutiköyhiä.
Hän kosi sinua vain saadakseen rahasi."

"Hän ei kosinut, vaan minä. Hän on -- kuolemaisillaan, Leslie." Norine
vaikeni ja lisäsi hetken päästä: "Menen hänen kanssaan naimisiin ja
vien hänet kotiini, jossa voin hoitaa hänet terveeksi."

"Mitähän O'Reilly sanonee?"

"Pelkään, ettemme näe O'Reillyä enää milloinkaan. Kuba on niellyt hänet
ja nielee pian Estevaninkin -- minun sydämeni aivan pakahtuu -- pelkään
tätä saarta."

"Rakastatko niin suuresti tuota Estevania?"

Norine katsoi häneen ja noiden sinisilmien syvyydestä Branch luki
vastauksen kysymykseensä. "No niin, asiahan on sitten selvä", huokasi
hän. "Täällä pitäisi olla jonkinlainen oikeusministeri, ja minä
olen kuullut, että hän on oikeutettu toimittamaan kaikki tämmöiset
toimitukset. Hänet löydämme pian."

Sattuikin niin onnellisesti, että presidentti ja melkein koko
väliaikainen hallitus olivat Cubitaksessa, ja Norine ja Leslie
menivät suoraan ensinmainitun puheille, joka oli heti valmis kaikin
tavoin palvelemaan maansa kunnioitettua vierasta ja tämän huimapäistä
maanmiestä, liikanimeltä _El Demonio_. Oikeusministeri haettiin joutuin
paikalle, ja hän asettui heti mielihyvällä Norinen käytettäväksi
sanoen koettavansa parastaan, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan
toimittanut avioliittoon vihkimistä. Uutinen levisi kulovalkean
nopeudella ja pian oli koko leiri jalkeilla, ja kun Norine poistui
hallitustalosta, tervehdittiin häntä raikuvilla hurraahuudoilla.
Naiset nyökyttelivät hänelle hymyillen päätään, repaleiset soturit
heiluttivat leveälierisiä hattujaan ja lapset juoksivat ilakoiden hänen
ympärillään. Tämä tunkeileva tuttavallisuus oli kyllä kiusallista,
mutta samalla hyvin liikuttavaakin, sillä jokainen hymyily kuvasti
vilpitöntä ihailua, rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Norinea sekä
itketti että nauratti, kun hän syöksyi läähättäen Estevanin majaan
jättäen Branchin odottamaan ulkopuolelle.

Nähdessään hänet Estevan huudahti hiljaa ilosta. "Sinäkö armaani? Olen
maannut koko ajan aivan onnen huumaamana. Maailma on kirkastunut, ja
minä kuulen ihmisten nauravan. Mikä ihmeellinen muutos! Entä miten on
_El Demonio'n_ laita?"

"Hän voi hyvin ja tahtoo nähdä sinut, mutta ensin -- olen
järjestänyt kaikki valmiiksi! Presidentti on seurueineen läsnä
vihkimätilaisuudessa."

Estevan oli kuin kivettynyt kyynärpäidensä varaan. "Mitä sinä olet
oikein järjestänyt?" kysyi hän tiukasti.

"Sh-h!" Norine painoi sormen huulilleen. "Tasavallan vieras menee
tänään naimisiin. Ylhäisimmät arvohenkilöt, raharuhtinaat ja kaikki
viranomaiset ovat liikkeellä hänen kunniakseen. Juhlatilaisuutta
varten pestään ja lainaillaan puhtaita paitoja kuumeisella kiireellä.
Oikeusministerillä on säästössä uudet saappaat, jotka hän on luvannut
vetää jalkoihinsa satoi tahi paistoi."

"_Norine_! Oi rakas Norine!" valitti sairas. "En voi sallia sinun tehdä
tätä mieletöntä tekoa. Ajattelehan toki. Olen haudan partaalla --"

"Tämä tekee sinut terveeksi. Lähdemme täältä kun ensimmäinen retkikunta
saapuu."

Mutta Estevan vastusteli yhä. "Ei, ei! Minulla ei ole mitään sinulle
antaa. Olen kerjäläistäkin köyhempi."

"Mutta minulla on kylliksi, Jumalan kiitos. Olen upporikas, vaikka en
ole puhunut sinulle siitä mitään, Estevan, eikä minun olisi tarvinnut
tulla Kubaan, se oli vain tuommoinen edesvastuuttoman ja hemmoitellun
naisen päähänpisto. Annoin suunnattoman summan New Yorkin Kuban
seuralle ja siten pääsin tänne."

"Et ole siis ammattiammattisairaanhoitajatar?"

"Oi, en, kultaseni! Paitsi silloin kun minua huvittaa."

"Miten kummallista!" Sairas oli hämmästynyt, mutta pudisti päätään
hetkisen kuluttua. "Minun täytyy sanoa, vaikka se onkin vaikeaa, etten
tiedä, rakastatko minua todellakin vai onko säälittävä tilani niin
liikuttanut jalon sydämesi. Olet saanut selville sydämeni salaisuuden
ja toivot ehkä täten voivasi parantaa minut terveeksi. Onko niin?"

"Ei, ei! Olen itsekäs ja minun täytyy saada, mitä tahdon. Ja minä
tahdoin sinut. Niin että älä väittele suotta." Norine kietoi kätensä
hellästi Estevanin hennon vartalon ympärille. "Sinun täytyy tulla
terveeksi -- tahi muutoin kuolen minäkin."

"Minulla ei ole voimaa kieltäytyä", huokasi Estevan. "Mutta kuitenkin,
miten hennon jättää Kuban? Millä oikeudella minä voin omistaa tämän
onnen ja jättää Rosan --?"

Tätä Norine juuri pelkäsikin, kysymystä, johon hän ei voinut vastata.
Hänellä ei ollut rohkeutta keskustella siitä, eikä hän yrittänytkään.
Sensijaan sanoi hän, painaen sairaan hellästi tyynyjen varaan:

"Leslie odottaa tuolla ulkona saadakseen toivottaa sinulle onnea ja
pikaista tervehtymistä. Pyydänkö hänet sisään?"

Norine astui ovelle ehtien parhaiksi näkemään Leslien kiiruhtavan
joutuin ja ilmeisesti hyvin kiihdyksissä tiehensä. Tyttö katsoi hänen
jälkeensä hämmästyneesti ja närkästyneestikin ja aikoi juuri huutaa
häntä tulemaan takaisin, mutta hillitsi itsensä, sillä samassa hän
näki, mikä oli aiheuttanut Leslien äkillisen lähdön. Majojen välitse
luikertavan kujan päässä näkyi pieni ryhmä, joka läheni hitaasti, ja
vielä Norinen katsoessa tuo ryhmä suureni nopeasti, sillä miehiä,
naisia ja lapsia kiiruhti joka taholta paikalle heittäen askareensa.
Tulijoita oli kolme, eräs mies ja kaksi poikaa, jotka kävelivät
hitaasti ja laahustaen kuin pitkästä matkasta väsyneet.

Norine totesi heti, etteivät tulijat olleet Cubitaksen asukkaita, vaan
uupumuksesta nääntymäisillään olevia "rauhoitettuja". Hän näki Branchin
porhaltavan äkkiä täyteen juoksuun, kuuli tämän huudahtavan jotakin ja
näki kyynelten kohotessa silmiin tämän syleilevän kiihkeästi tulijoista
pisintä. Joukko tiheni ja ympäröi heidät kokonaan.

"Estevan!" huudahti Norine äänellä, jota hän tuskin itsekään tunsi, ja
peräytyi oviaukkoon painaen kädellään kiivaasti sykkivää sydäntään.
"Estevan! Katso! Et arvaa, kuka on juuri saapunut? Leslie on mennyt
--." Hän koetti terästää näköään pudistamalla päätään, ja hänen
kielensä alkoi aivan sammaltaa kiihkosta. "_Nyt_ ne tulevat! Jumalani!
_O-O'Reilly_!"

Estevan ponnisti kaikki voimansa ja pääsi riippuverkosta. "_Rosa_!"
huusi hän minkä jaksoi. "_Rosa_!"

Norine kiiruhti häntä tukemaan, sillä muuten hän olisi kaatunut, ja
Estevan repi ja riuhtoi kuin vimmattu päästäkseen irti tytön lujasta
otteesta. "Toiko hän Rosan mukanaan? Onko Rosa täällä? Miksi et vastaa
minulle, Rosa --?" Estevan alkoi mutista käsittämättömiä sanoja
ja hurjistui niin, ettei Norine tahtonut jaksaa hallita häntä, ja
kirkkaaseen oviaukkoon tuijottava katse aivan liekehti kiihtymyksestä.
Norinesta tuntui, että tuo jännitys saada tietää miten Rosan oli
käynyt, oli viemäisillään Estevanin hengen.

Ulkoa kuului liikettä ja äänten sorinaa. Joukko oli lähellä. Estevan
vaikeni ja tarttui lujasti Norinen ranteisiin polttavilla ja luisevilla
käsillään. Hän kumartui eteenpäin ja hänen koko sielunsa näytti
keskittyvän hänen kuumeisten silmäinsä jännittyneeseen katseeseen.

Oviaukko hämärtyi ja kynnykselle ilmestyi eräs paljasjalkainen
mies, joka oli repaleinen kuin linnunpelätin. Housut olivat aivan
hajoamistilassa, piikkipensaat olivat repineet rikki takin ja paidan,
niin että paljas rinta näkyi; parta ja hiukset olivat ruokkoamattomat
ja takkuiset, ja koko tuo savessa ja liejussa ryvettynyt puku todisti
monesta vaivalloisesta taipaleesta.

Tulija oli O'Reilly.

Hän katseli silmiään räpytellen hämärään majaan, ja sitten hän kääntyi
ja otti kädestä hentoa, kyttyräselkäistä poikaa, jonka kasvot olivat
melkein yhtä tummat kuin mulatin. Käsi kädessä he astuivat sisään, ja
vielä kerran Estevan huudahti ikävöivän sydämensä koko kiihkeydellä:
"Rosa!" Hän ojensi vapisevat, kaipaavat kätensä ja tuo kyttyräselkäinen
poikanen heittäytyi hänen syliinsä.

Hämmästyksen mykistämänä ja kyynelten sokaisemana Norine huomasi
tuijottavansa O'Reillyn kasvoihin ja kuuli tämän sanovan:

"Sanoinhan sinulle, että pelastaisin hänet."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Norine nojasi hänen rintaansa vasten
ilosta itkien.




XXIX.

MITÄ TAPAHTUI AURINGON LASKIESSA.


Uutinen O'Reillyn paluusta herätti suunnatonta huomiota ja hänen
kertomuksensa Rosan pelastuksesta keskeytettiin tuhkatiheään.
Keskeytykset kävivät lopulta niin häiritseviksi, että Norine, peläten
hoidokkinsa rasittuvan liiaksi, karkoitti O'Reillyn vieraat ja vei
tämän ja Branchin omaan majaansa jättäen sisarukset kahdenkesken.
Norinen majassa O'Reilly sitten lopetti tärkeimpien tapahtumien ja
seikkailujensa selostuksen. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä,
mutta hänen molemmat ystävänsä eivät välittäneet siitä rahtuakaan;
he olivat aivan hassuja ilosta hänen paluunsa johdosta ja kohtelivat
häntä kuin kuolleista noussutta, niin että hänen täytyi kertoa kaikki
alusta loppuun saakka. Hän kertoi vaarallisesta matkastaan länteen,
tulosta Matanzaan ja siellä näkemästään sanomattomasta kurjuudesta,
ja kun hän kuvaili, miten hän oli vihdoinkin löytänyt Rosan, olivat
kuulijain silmät kyynelissä. Kertomusta paosta he kuuntelivat melkein
hengittämättä.

"Pakomme kävi oikeastaan naurettavan helposti", sanoi hän, "sillä
meillä oli aina hyvä onni, oikea irlantilainen onni. Olen varma,
että kapteeni Morin epäili Rosan olevan tytön, mutta hän oli aivan
hurmaantunut Jacketiin ja oli kärsivällinen hänen tähtensä. Tuota
poikaa saamme kiittää kaikesta, hän on kerrassaan ihmeellinen.
Lahjoin Morinin rahalla, mutta raha ei vaikuttanut sitä, että hän toi
meidät Turiguanoon saakka, vaan Jacket. Hän vei meidät maihin yöllä
Moron trochan tällä puolella, ja sen jälkeen olemme tarponeet soissa
kainaloita myöten, tunkeutuneet viidakkojen läpi ja pureskelleet
puunkuorta -- ja nyt olemme täällä." Johnnie huokasi syvään
helpotuksesta.

"Mistä sinä sait rahaa vuokrataksesi kuunareita ja lahjoaksesi
kapteeneita?" kysyi Branch: "Silloin kun tunsin sinut, olit aivan
'pankki'."

Epäröityään hetkisen O'Reilly kuiskasi: "Löysimme Varonan aarteen."

Norine huudahti: "Don Estevanin aarteenko?"

"Niin juuri. Se oli kaivossa, kuten nuori Estevan meille sanoikin."

"Johnnie! Sinä ilkeä mies!" huudahti tyttö. "Sinähän lupasit --"

"Kyllä sinä saat vieläkin auttaa kaivamisessa", nauroi O'Reilly. "Emme
voineet tuoda kaikkea mukanamme; otimme vain jalokivet, asiakirjat ja
niin paljon rahaa kuin vaatteemme kestivät. Loput --"

"Odota, _odota_ nyt hiukan, hyvä mies!" vaikeroi Branch pidellen
päätään. "'Vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin
vaatteet kestivät?' Tuhat tulimmainen! Niinkuin yksi puku ei kestäisi
kantaa maailman kaikki rahat. Uneksinko minä? Rahaa! En ole nähnyt
vanhaa, kunnon dollaria sitten kun vedin pitkät housut jalkoihini.
Miltä raha näyttää? Onko se pyöreä vai --?"

Johnnie otti taskustaan kourallisen kultarahoja.

Branchin silmät työntyivät ulospäin, ja hän otti kunnioittavasti yhden
kolikon hyppysiinsä, koetteli huolellisesti sen painoa ja lopuksi
suuteli sitä. Sitten hän hieroi sitä poskeaan vasten ja hiuksiinsa ja
pisti sen hampaidensa väliin ja puri.

"Se on _oikea_!" huudahti hän. "Näytäpäs nyt niitä jalokiviä."

"Ne ovat Rosan hallussa, kätkettyinä hänen kyttyräänsä. Selkäkyttyrät
tuottavat onnea, kuten tiedätte, ja hänen on miljoonien arvoinen."

"Tämähän muistuttaa aivan 'Arabian öiden' ihania satuja", kuiskasi
Norine.

"Se muistuttaa --" Branch vaikeni ja nyökäytti tytölle varoittavasti
päätään. "En usko sanaakaan kaikesta tästä, ja on parasta, ettet
sinäkään usko. Johnnie keksi koko jutun purjehdusmatkallaan. Maailmassa
ei ole ensinnäkään killinkiäkään enää; rahapajat on pantu kiinni. Jos
minä kirjoittaisin tuommoisen merimiesjutun, niin --"

"Uskomatontahan se on", myönteli Johnnie. "Tuon Aladdinin luolan löysin
joka tapauksessa, mutta" -- hän kalpeni ja liikahti levottomasti --
"mutta tuo löytö oli tuhota meidät kaikki. En ole kertonut vielä
kaikkea; olette kuulleet vain puolet."

Ja toisten kuunnellessa hämmästyksestä kivettyneinä ja korviaan
epäillen hän selosti tuon La Cumbren laella vietetyn unohtumattoman
yön tapahtumat; kuinka Cobo hiipi paikalle ja joutui ansaan, ja miten
Jacket yllätti tuon murhamiehen tämän polvistuessa kaivoon kurkistamaan
ja iski veitsensä hänen selkäänsä.

Kun Johnnie oli lopettanut, olivat kaikki hiljaa pitkän tovin. Sitten
Norine lausui värähtelevällä äänellä: "Sitä poikaa! Sitä siunattua
poikaa!"

Branch kuiskasi heikosti: "Kaatakaa vettä päälleni, tahi muuten
menehdyn. Minä -- sinä --" Kun hän ei keksinyt sopivia sanoja
tunteitaan tulkitakseen, turvautui hän mielihuudahdukseensa ja
hihkaisi: "No, tuhat tulimmainen!"

"Kaikki on todellakin niin satumaista", hymyili O'Reilly, "mutta
kysykää Rosalta tahi Jacketilta; poika on aivan räjähtämäisillään
halusta saada kertoa seikkailujaan. Hän oli jo aivan kuolla, kun hän
ei voinut kerskua urotöistään kapteeni Morinille, ja nyt ei häntä
hillitse kukaan. Pelkään hänen lörpöttelevän jotakin aarteesta kaikista
varoituksista huolimatta. Nuo jalokivet houkuttelevat, enkä voi olla
rauhallinen ennenkuin ne ovat varmassa tallessa jonkun pankin lujassa
kassaholvissa. Nyt olen siis kertonut kaikki ja nyt on teidän vuoronne.
Olen aivan kuolemaisillani uutisten nälkään. Jutelkaa itsestänne,
Estevanista ja kaikista. Luulin hänen olevan jo aivan terveen. Mikä
häntä vaivaa?"

"Oi, Johnnie!" alkoi Norine. "Hän on hyvin sairas, eikä parantuminen
edisty enää lainkaan." Äänessä oli jotakin, joka sai O'Reillyn
katsomaan Norineen tutkivasti. Branch nyökytteli päätään ja viittoi
merkitsevästi ja tyttö tunnusti punastuen: "Niin! Sinähän sanoit,
Johnnie, että rakastuisin johonkin köyhään vaivaispoloiseen. Olen hyvin
onnellinen ja samalla -- hyvin murheellinen."

"Mitä joutavia! Hän on kaukana köyhästä ja vaivaisesta", oikaisi
Leslie. "Hän omistaa puolet kyttyrällisestä timantteja ja kullan
täyteisestä kaivosta, kuten muinoin parooni Münchhausen. Nyt on
kiima-aika Kubassa kiihkeimmillään, Johnnie; Norine kosi häntä ja tuo
poika parka oli jo liian pitkällä voidakseen kieltäytyä. Tulit juuri
paraiksi estämään ajattelemattoman avioliiton."

"Onko se totta?" Kun Norine vastasi myöntävästi, tarttui Johnnie hänen
molempiin käsiinsä. "Olen niin iloinen -- niin iloinen."

Kyyneleet tulvahtivat tytön silmiin ja hänen äänensä sortui, kun hän
huudahti: "Auta minua, Johnnie! Auta minua saamaan hänet kotiin --"

O'Reilly taputti hänen käsiään lohduttavasti ja hänen sydämellinen
lupauksensa sai tytön tyyntymään.

"Tietysti minä autan. Viemme hänet ja Rosan mukanamme sinne, jossa
he voivat unhottaa Kuban ja kaikki kärsimykset, jotka se on heille
saattanut. Teemme Estevanin terveeksi, niin että älä yhtään sure. Mutta
asiasta toiseen. Rosa tarvitsee ruokaa ja vaatteita, ja samoin minäkin."

Kulkiessaan kujaa pitkin he näkivät Jacketin kiihkeästi kuuntelevan
miesjoukon keskellä. Hetki oli pojan, joka tiesi käyttää sitä täysin
hyväkseen, ja paisuen ylpeydestä hän tuprutteli nautinnolla miehiltä
saamaansa suurta mustaa sikaria.

"En liioittele ollenkaan", kuului hän sanovan. "O'Reilly voi todistaa,
että tapoin Cobon yksin ja kenenkään avutta. Mies hävisi yhtäkkiä ja
koko Matanza on ymmällään. Tässä on käsi, joka iski, ja tämän puukon
terä on vieläkin tuon murhamiehen veressä. Tätä veistä säilytetään
vielä Havannan museossa, johon minulle laitetaan muistopatsaskin."
Jacket huomasi O'Reillyn ja huusi häntä nimeltä. "Sano näille kunnon
miehille, kuka tappoi Cobon. Eikö se ollut Narciso Villar?"

"Olipa hyvinkin", hymyili O'Reilly. "Niin, Cobo on kuollut."

Joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, ja miehet pakkautuivat tiheämmin
Jacketin ympärille; veitsi kulki kädestä käteen. Epäilijät vaikenivat
ja poika paisui silminnähtävästi. Hän aivan hypähteli kaikkien
ihailevien katseiden vaikutuksesta, ja kun O'Reilly oli päässyt äänen
kuulumattomiin, jatkoi hän kuvaustaan:

"Jumalani, minkälainen nujakka se oli. Aivan noiden muinaisaikojen
gladiaattoriottelujen kaltainen, joista olette kuulleet kerrottavan.
Mies oli kyllä urhoollinen, sitä ei taida kieltää, ja rohkea kuin
kymmenen miestä -- kuin vihainen sonni, mutta minä --! Olin kerrassaan
oivallinen, suurenmoinen, kaiken arvostelun yläpuolella! Cobo ähki,
karjui ja ruikutti; hän hyökkäili niin että multa pöllysi pilviin,
mutta minä olin _banderillero, picador  ja matadori_, kaikki
yhdellä kertaa. Olin täällä, olin tuolla ja kaikkialla yhtäaikaa;
liikuin niin nopeasti, ettei silmä voinut minua erottaa." Jacket
säesti kertomustaan notkeilla ponnahduksilla ja hypyillä puoleen ja
toiseen. "Hänen julma maineensa hirvitti minua kyllä ensin, mutta se
antoi minulle rohkeuttakin. Muistelin urhoollisia miehiämme ja noita
viattomia naisia ja lapsia, jotka hän on murhannut, ja minä kävin hänen
kimppuunsa kuin vimmattu joka taholta yhtäaikaa. Milloin olin edessä
ja milloin takana, ja samassa pyörähtelin jo tässä tahi tuossa hänen
sivullaan. Huusin iskiessäni: 'Tässä Los Villaksen asukasten puolesta!
Tässä San Juanin naisten puolesta! Ja tässä vielä kerran kaikkien
murhaamaisi pienokaisten puolesta!'"

Jacket elävöitti kuvauksensa tyrkkäämällä etusormellaan kolmea kuulijaa
vuoron perään rintaan. "Hän hullaantui viimein kuin sonni ainakin,
mutta minäpä olinkin toinen Rafael Guerra. Hänestä vuoti veri aivan
tulvien, maa kävi niljakaksi ja nurmikko punoitti. Vihdoin hän alkoi
huojua seisoessaan ja oli niin hengästynyt, että hän läähätti pauhaten
kuin pyörremyrsky. Hän oli uupunut ja aivan vaahdossa, ja jäsenet
näyttivät olevan lyijynraskaat. Odottamani hetki oli tullut. 'Kaikkien
rikostesi kostoksi!' huusin minä ja iskin puukkoni hänen sydämeensä
sellaisella voimalla, että kärki tuli selästä ulos, noin! Veljet, hänen
lihansa oli kuin mädännyttä; veitseni upposi kuin voihin."

Jacket oli enemmän kuin tyytyväinen kertomuksensa vaikutukseen,
sillä lapset alkoivat parkua, naiset värisivät ja miehet silmäilivät
toisiinsa järkytettyinä. Hän käsitti, että hieman vilkkaampi ja
seikkaperäisempi kuvaus olisi saanut kylmäluontoisimmankin kuulijan
kauhistumaan ja naiset pyörtymään. Hän lopetti kertomuksensa
huomauttamalla harkitun huolettomasti: "O'Reilly tuli liian myöhään,
mutta hän auttoi minua hautaamaan, mitä oli jäljellä. Heitimme hänet
päälleen erääseen vanhaan kaivoon ja vieritimme kiviä päälle. Siellä
hän maatkoon kunnes Kuba on vapaa. Näin, ystäväni, juuri näin sai Cobo
surmansa."

O'Reilly näki lemmittyään hyvin vähän sinä päivänä, sillä Norine
vei tytön omaan majaansa ja huolehti siellä tämän tarpeista, joista
vaatteiden puute oli suurin. Norinen puvustossa ei ollut juuri valinnan
varaa, mutta he pienensivät sukkelasti erään sairaanhoitajattarenasun
niin että se sopi hennommankin vartalon ylle. Siinä työskennellessään
nuo molemmat tytöt tutustuivat kummankin suureksi iloksi nopeasti
toisiinsa.

O'ReiIlyn samoin siistiessä itseään säädylliseen kuntoon hän ja Branch
keskustelivat vakavasti tuloksella, että he lähtivät heti Gomezin
puheille.

Kenraali toivotti heidät tervetulleiksi ja kuunteli mielenkiinnolla
selostusta O'Reillyn seikkailuista ja kuvausta Matanzan oloista.
O'Reilly lopetti sanomalla: "Olen suorittanut sen, mitä varten tänne
tulinkin, mutta neiti Varona on vielä hyvin heikko ja järkytetty kaiken
sen jälkeen, mitä hän on saanut kärsiä. Hän on hyvin hermostunut eikä
lainkaan terve. Estevan on myöskin sangen sairas."

Kenraali Gomez nyökäytti päätään. "Neiti Evans on sanonut, että
hänen pitää välttämättä päästä toisiin oloihin, ja asian vaatimiin
toimenpiteisiin on jo ryhdytty. Aion lähettää hänet pois Kubasta. Hänen
sisarensa, tuo lapsiparka, voi mennä samalla."

"Milloin he voivat lähteä?"

"Kuka tietää. Ei kuitenkaan aivan pian. Yhteytemme ulkomaailman kanssa
on niin säännötön."

"Mutta heidän täytyy päästä heti", sanoi O'Reilly painokkaasti.
"Sentähden juuri tulimme puheillenne. Sallikaa meidän -- Branchin ja
minun -- viedä heidät kaikki kolme Yhdysvaltoihin."

"Sinäkö myöskin, _El Demonio_?" kysyi kenraali.

"Niin, herra kenraali, jos suvaitsette."

"Mutta miten aiotte menetellä? Miten voitte ottaa kaksi naista ja
sairaan --?"

"Selviämme kyllä jotenkuten", selitti O'Reilly. "Bahama-saaristoon ei
ole pitkä matka."

"Aivan oikein. Se on meidänkin maanalainen reittimme -- meidän --
vedenalainen rautatiemme. Kuten luultavasti tiedätte, kuljettaa eräs
uskalias maanmiehemme kaikki salaiset tiedonantomme juuri tuota tietä.
Hänen avullaan olemme yhteydessä New Yorkissa olevien ystäviemme
kanssa, ja hän on tehnyt meille suuria palveluksia. Hän puikkelehtii
edestakaisin pienellä venheellään, mutta kukaan ei tiedä, milloin hän
aina tulee ja menee. Espanjalaiset vaanivat häntä, ja hänen päästään on
luvattu palkinto, niin ettei pääsy salmen yli käy niinkään helposti ja
turvallisesti. Varokaa vain, ettette käänny erehdyksessä jonkun toisen
puoleen."

"Tarkoitatteko, että saamme lähteä?" kysyi Branch kiihkeästi.

Kun kenraali ei vastannut heti, sanoi O'Reilly:

"Minä puolestani olen valmis tulemaan takaisin, jos tahdotte, kenraali."

Gomez pudisti valkoista päätään. "Ei", sanoi hän. "Tulitte tänne
lemmittynne tähden ja rupesitte vapaaehtoisesti palvelukseemme, kunnes
olitte löytänyt hänet. Emme tahdo pitää täällä ketään vastoin tahtoaan,
ja jonkun täytyy seurata neiti Evansia, joka on vieraamme. Te molemmat
olette juuri soveliaat! Hän luottaa teihin ja jos hän uskaltaa lähteä
mukaanne tahtomatta odottaa, kunnes voimme taata hänelle mukavamman
ja turvallisemman matkan, niin emme tahdo estää häntä lähtemästä.
Huolehdin, että pääsette turvallisesti rannikolle, mutta sitten saatte
turvautua Jumalan johdatukseen."

Branch tunsi rajatonta helpotusta; hän yhtyi äänekkäästi O'Reillyn
kiittelyihin ja unhotti kätensä kokonaan, joka ei näyttänyt vaivaavan
häntä enää lainkaan. Päästä kunnialla rauhaan näytti olevan hänen ainoa
toivomuksensa.

"Luulin saavani olla läsnä eräässä iloisessa juhlatilaisuudessa tänä
iltana", jatkoi Gomez. "Onko saapumisenne muuttanut suunnitelmat?"

"Ei suinkaan, herra kenraali", vastasi O'Reilly ripeästi. "Tahtoisin
tehdä sen kaksinverroin hauskemmaksi, jos neiti Varona vain suostuu."

"Bravo! Teillä on tapana tehdä aina jotakin odottamatonta.
Kaksoissisarukset ja kaksoishäät! Mikäs sen nätimpää on? Saada nähdä
hiukan onneakin tekee hyvää meille kaikille, jotka melkein pakostakin
unhotamme, että elämä ja suuri maailma kiertävät tavallista rataansa.
Luultavasti ei neiti Varona voi kieltää teiltä mitään."

Tuo vanha soturi oli oikeassa. Rosa suostui heti, ja auringon laskiessa
tuo palmulehdon kaupunki näki harvinaisen näyn.

Leirin naiset iloitsivat suuresti voidessaan auttaa Norinea,
ja Estevanin vaatimaton hökkeli oli pian muuttunut ihanaksi
kukkaismajaksi. Kauneimmat kukat valikoitiin morsiamille, joiden puvut
olivat pian uhkeassa kunnossa ahkerien sormien avulla, ja kun tytöt
astuivat käsi kädessä kujaa pitkin, tervehdittiin heitä jymisevin
hurraahuudoin. Norine oli hyvillään; hän hymyili ja punasteli ja
kesti tämän yleisen huomion täysin urhoollisesti. Mutta Rosa oli
väsynyt päivän liikutuksista ja oli aivan menehtyä uupumuksesta. Siitä
huolimatta hän oli kuitenkin onnellinen; silmät loistivat, kasvot
säteilivät ja hänen kylmä ja vavahteleva kätensä lämpeni ja vakautui
pian O'Reillyn lujassa otteessa.

Koko Cubitas oli kokoontunut juhlimaan näitä romanttisia kaksoishäitä,
mutta vain harvat pääsivät näkemään vihkimistoimituksen, sillä
Estevanin maja oli niin ahdas, ettei sinne mahtunut kuin väliaikaisen
hallituksen ylhäisimmät viranomaiset, joten toisten täytyi odottaa
ulkopuolella illan pimenevässä hämärässä. Ja kuinka kirjava olikaan
tuo ministerein, sihteerein, kenraalein ja everstein joukko!
Tuskin yhdelläkään oli ehyt puku yllään. Ne olivat päivänpaahtamaa
ja ahavoittunutta väkeä, vanhukset olivat huolien harmentamat ja
nuorempiin olivat leirielämän kärsimykset lyöneet leimansa. Mutta
repaleet eivät voineet salata heidän ylhäistä ja hienostuneen
kohteliasta käytöstään. He olivatkin Kuban vanhinta ja jalointa verta
ja hienosti sivistyneitä miehiä. Sekä Norine että Johnnie olivat
ansainneet heidän kiitollisuutensa, ja Varonan kaksoisten tarina,
joka oli tuolle kovalle ajalle luonteenomainen, haihdutti pian kaiken
jäykkyyden. Sydämellisiä onnentoivotuksia lausuttiin, ja sulavia ja
hyvin harkittuja espanjalaisia kohteliaisuuksia tuhlattiin molempien
morsianten kauneudelle.

Myöhemmin odotti juhlavieraita suuri ja täydellinen yllätys. Upseerein
tilavaan kokousrakennukseen oli katettu muhkea juhla-ateria, ja
soitosta huolehti pieni orkesteri, joka oli kätketty pehmeään
maahan pistettyjen, tuoreiden palmunlehvien taakse. Tämä oli
miesten järjestämä kunnianosoitus Kuban vieraalle. Kalusto oli
kyllä puutteellinen, tinalautasia, kolhiintuneita posliinikuppeja
ja kiviruukkuja, eikä syömistäkään ollut paljon, mutta todellista
juhlatunnelmaa oli kaikesta huolimatta. Kuban tasavallan tunnusmerkki
oli koristeltu tähtilipuilla, ja puheiden sarja oli pitkä.

Norinen vastustelut lähteä Estevanin luota kaikuivat kuuroille
korville, ja Leslie Branch saatteli hänet kunniapaikalle sulhasen
asemesta, joka lepäsi riippuverkossaan onnesta unelmoiden. Norinen
hämmästyksellä ei ollut mitään rajoja, kun palmunlehvien takaa alkoi
kuulua ihanaa soittoa, ei mandoliinein ja kitarain, vaan valikoidun
orkesterin, jota Kuban etevin konserttimestari johti. Mistä soittajat
ja soittokoneet olivat ilmestyneet, jäi salaisuudeksi, mutta soitto oli
kaunista, aivan jumalallista, musiikkia kaivanneiden juhlavierasten
mielestä.

Mikä ihana juhla se olikaan! Oli valmistettu jonkunlaista viiniä ja oli
kahviakin, viidakon yrteistä keitettyä. Presidentin, joka oli ollut
aikoinaan saaren huomatuimpia henkilöitä, täytyi viimein astua esiin
ottamaan vastaan seurueen myrskyiset suosionosoitukset ja kiitokset
onnistuneen juhlan johdosta.

Rosa oli hyvin suloinen lainatussa sairaanhoitajatarasussaan ja
herätti suurta huomiota harvinaisella kauneudellaan, mutta kun häntä
puhuteltiin Señora O'Reillyksi, punastui hän hiusmartoa myöten ja
painautui miehensä turviin. Tuntea itsensä turvalliseksi, nähdä joka
taholla ystävällisiä kasvoja ja tietää, että kaikki nämä hienot herrat
ja naiset -- läsnä oli monta kubalaista kunnon perheenemäntää -- olivat
hänen omia kansalaisiaan, jotka tarkoittivat vain hänen parastaan, oli
aivan uskomatonta. Hänen oli täytynyt niin kauan piileskellä henkensä
edestä ja pelätä jokaista vierasta, ettei tämä hänen arkuutensa
ollut lainkaan ihmeellistä. Hän oli väsynyt, ja juhla rasitti häntä
sanomattomasti.

Branch osoittautui hyvin onnistuneeksi Estevanin edustajaksi, sillä
hän lievensi hilpeydellään Norinen huolia ja karkoitti tämän pelon.
Kun häntä vaadittiin puhumaan, tekaisi hän verrattoman sukkeluuden
rehellisesti tunnustamalla vilpittömän ilonsa sen johdosta, että pääsi
pois sodan lukemattomista vaaroista. Jokin omituinen päähänpisto tahi
viinin liiallinen nauttiminen pakotti hänet avoimesti tunnustamaan
hämmästyttävän pelkuruutensa.

O'Reilly oli tulkkina ja melkein jokaiselle lauseelle naurettiin
katketakseen. _El Demonio'n_ sankarimaine oli ehtinyt Cubitakseen
ennen häntä, joten kuulijakunta piti hänen vilpitöntä yritystään
saattaa itsensä pilkan esineeksi vain jonakin hänen omituisuutensa
hullunkurisena ilmauksena. Koettaen murtaa tämän järkkymättömän
epäuskon muurin, joka ympäröi hänet joka taholla, Branch lämpeni ja
innostui yhä enemmän; hän kertoi surumielisen vakuuttavasti kuvaavia
esimerkkejä halpamaisesta arkuudestaan ja pelkuruudestaan ja kauhusta,
jota hän aina tunsi aseita ja verta nähdessään. Hänen pitkät ja
kapeat kasvonsa olivat vakavan juhlalliset ja ääni värähteli, kun hän
otsa tuskallisesti rypyssä kertoi kaameita seikkailujaan. Hän näytti
päättäneen kerta kaikkiaan vapauttaa omantuntonsa sitä rasittavasta
taakasta, mutta hänen rippinsä sai kuulijat vain vääntelehtimään
naurusta. Kaikki nauroivat silmät kyynelissä ja sanoivat
yksimielisesti, että Leslie oli verraton näyttelijä ja harvinaisin ja
merkillisin koomikko, mitä he olivat milloinkaan sattuneet kuulemaan.
He vannoivat, että menettäessään hänet Kuba menetti suurimman
sankarinsa, ja kun Leslie lopetti puheensa tahi tunnustuksensa,
tervehdittiin häntä raikuvin eläköönhuudoin, ja orkesteri alkoi soittaa
innostavaa marssia.

Leslie kääntyi saadakseen ilmaista kiukkunsa ja ihmettelynsä Norinelle,
mutta tämä oli pujahtanut tiehensä, ja hän kohtasi sen sijaan O'Reillyn
hymyilevän katseen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä oli
osannut tulkita hänen puheensa niin täydellisesti ja taitavasti väärin.

Kun Rosa ja O'Reilly palasivat Estevanin majalle, oli Norine jo
siellä. Hän oli polvistunut riippuverkon viereen, jossa sairas lepäsi,
ja heidän ääntensä hellä sointu kuului avoimesta ovesta. Rosa veti
miehensä etemmäksi ja kuiskasi onnellisena:

"Estevan paranee varmasti. Jumala ja tuo ihmeellinen tyttö eivät anna
hänen kuolla."




XXX.

HUUHKAJA JA JÄNIS.


Matka rannikolle sujui mukavasti, ja Estevan kesti sen hyvin.
Jännitys kyllä väsytti häntä, ja paarien heiluminen oli kiusallista,
mutta Norine ja Rosa olivat aina hänen luonaan. Oppaita ja hevosia
oli runsaasti ja sairasta varten oli teltta, ja O'Reilly oli koko
retkikunnan valpas päällikkö, missä toimessa Branch auttoi häntä
vointinsa mukaan. Kerran maailmassa Branchkin taipui tekemään jotakin
hyödyllistä eikä koettanutkaan päästä mahdollisimman vähällä, kuten
ennen. Kipeä käsi parani ihmeen pian, ja hän puuhaili aamusta iltaan
ravinnon hankinnassa huvittaen kumppaneitaan puuttumattomalla
leikillisyydellään.

Jacket tuli luonnollisesti mukaan, sillä kuultuaan O'Reillyn aikovan
lähteä kotiinsa Yhdysvaltoihin, oli hän heti jättänyt Kuban oman
onnensa nojaan. Hän kielsi isänmaansa kokonaan ja vannoi olevansa
Amerikan lainkuuliainen kansalainen. Hän selitteli ja todisteli vielä
viimeisen kerran, että minne O'Reilly meni, sinne täytyi hänenkin
mennä, sillä he olivat erottamattomat, eikä häntä surettanut suunnata
askeleensa uusille teille ja uusia seikkailuja kohti.

Luottaen Cubitaksesta annettuihin ohjeisiin O'Reilly oli toivonut
voivansa ostaa purjeveneen eräältä kalastajalta, jonka tiedettiin
olevan luotettavan, mutta niin ei käynytkään. Kun saavuttiin
määräpaikkaan pohjoisrannikolle, oli kalastajan mökki autio ja
veneet tiessään, paitsi eräs pieni ruuhi, joka oli kuitenkin liian
laho liikuteltavaksi. Se oli kumollaan kaukana hietikolla; laidat
olivat madonsyömät ja kaikki saumat olivat vääntyneet auki kuumassa
auringonpaisteessa.

Kun Estevan oli sijoitettu mökkiin, neuvotteli O'Reilly oppaiden kanssa
tilanteesta, mutta ei tullut paljoakaan viisaammaksi. Toista kalastajaa
ei ollut näillä main, ja lähimmät kaupungit olivat espanjalaisten
hallussa, oli parasta palata heti Cubitakseen. Mutta O'Reilly ei
tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Ottaen mukaansa Leslien ja
Jacketin hän lähti ratsain tiedusteluretkelle ja lähetti oppaat
päinvastaiseen suuntaan samassa tarkoituksessa. Kun oli ajettu muutamia
penikulmia rantaa pitkin, tulivat O'Reilly, Branch ja Jacket laajalle
mangrovesuolle, joka ulottui kuka tiesi kuinka pitkälle sisämaahan. He
seurasivat vähän matkaa sen reunaa, mutta kääntyivät pian takaisin,
sillä viidakko tiheni niin läpipääsemättömäksi, että he pelkäsivät
eksyvänsä. Oli jo pimeä, kun he saapuivat leiripaikalleen, eivätkä
he olleet nähneet ristin sielua, ei tietä eikä mökin pahaistakaan
koko matkalla. Toinen tiedustelijajoukko oli toiminut paremmalla
menestyksellä; aivan lähellä, leiripaikasta itään, oli pieni maatalo,
jonka omistaja oli varoittanut menemästä kauemmaksi, sillä vahva
espanjalainen sotilaskomennuskunta liikkui lähistöllä vaanien tuota
amerikkalaista salaisten tiedonantojen kuljettajaa. Sama komennuskunta
oli karkoittanut kalastajankin, ja oli aivan varmaa, ettei ainoaakaan
venettä ollut saatavissa.

O'Reilly ei tiennyt oikein mitä tehdä. Hän epäili suuresti, ettei
Estevan kestäisi enää paluumatkan vaivoja, ja kun hän puhui asiasta
Norinelle, säikähti tämä melkein suunniltaan.

"Ei, ei!" huudahti hän tuskaisesti. "Hänen _täytyy_ päästä täältä pois.
Oi, Johnnie, hänen paranemismahdollisuutensa huononevat joka päivä,
jonka olemme pakotetut hukkaamaan sopivaa tilaisuutta odotellessamme!
Hän elää nyt vain toivossa päästä pois täältä ja on varma matkamme
onnistumisesta, niin että hän varmasti kuolee, jos hänen täytyy palata
takaisin."

"Sitten meidän täytynee onnistua", hymyili O'Reilly.

Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Norine menetti malttinsa.

"Meidän yksinkertaisesti _täytyy_ saada jostakin vene!" huudahti
hän. "Estevanin täytyy saada lääkkeitä, hyvää hoitoa ja hyvää ruokaa
voidakseen tervehtyä. Pettymys jo --." Ääni värähti, kyyneleet
kohosivat silmiin ja hän alkoi vavista tuskallisesti. "Jos hän -- jos
menetän hänet, niin kuolen minäkin", nyyhkytti hän.

O'Reilly koki lohduttaa, ja Norine painoi päänsä hänen olkapäätään
vasten.

"Lupaa, ettemme palaa takaisin", pyyteli Norine.

"Kyllä, jos vain tohdit antautua tuon kurjan ruuhen varaan, jonka
löysimme rannalta --"

"Tohdin vaikka mitä."

"Se kyllä kantaa meidät kaikki, jos vain saamme sen vedenpitäväksi,
mutta turvallinen se ei ole. Tähän vuodenaikaan ovat ilmat tavallisesti
hyvin kauniit, niin ettemme viipyisi kauankaan matkalla Androkseen, jos
onni on muuten myötäinen. Vastoinkäymisten sattuessa --"

Norine kuivasi silmänsä. "Mitä tekisit, jos olisit yksin? Tohtisitko
yrittää?"

"Luulenpa melkein, mutta --" myönsi hän hiukan epäröiden.

"Olisiko meidän kaikkien mahdollista päästä yli?"

"Ehkä. Riippuu ilmoista."

"Emmekö -- emmekö voisi itse tehdä veneen?"

O'Reilly pudisti päätään. "Viipyisi liian kauan, vaikka meillä olisi
kaikki tarpeet ja työkalut. Espanjalaiset ovat vain kymmenen penikulman
päässä idässä päin, joten meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti,
ennenkuin he saavat vihiä meistä."

"Lähtekäämme sitten heti. Olen varma, ettei Rosa vastustele."

Niin kävikin. Kun O'Reilly esitti asian Rosalle, ilmaisivat poskien
kalpeneminen ja silmäin kauhistunut katse, kuinka suunnattomasti hän
pelkäsi viipyä kauemmin tässä vihan ja vainon maassa. "Älä käänny
takaisin", pyyteli hän. "En ole enää sama kuin ennen. Olen kärsinyt
täällä niin hirveästi -- että olen aina peloissani. Ehdota mitä hyvänsä
muuta, mutta älä takaisin paluuta."

Seuraavana aamuna O'Reilly tarkasteli lähemmin tuota veneenhylkyä.
Tulos ei ollut suinkaan rohkaiseva, ja kun hän selitti Leslielle
aikovansa laittaa hylyn kuntoon, tuijotti tämä häneen suu auki.

"Mutta me hukumme joka sorkka", sanoi Leslie.

"Voit palata Cubitakseen, jos tahdot."

"Tappelua jatkamaan, niinkö? Ei kiitoksia. Olen saanut päähäni, että
minut ammutaan ensimmäisellä pyssyllä, jonka näen."

"Sittenhän on parempi, että antaudut vaaraan joutua haikalojen ruuaksi."

Jacket tarkasti myöskin veneen perinpohjin ja huudahti rohkaisevasti.
"Tällä minä seilaisin vaikka maailman ympäri. Lahohan tämä tosin on,
laidan puhkaisee vaikka sormellaan, mutta eihän kaloilla ole sormia, ja
minähän voin äyskäröidä vaikka koko matkan."

"Tuletko mukaamme?" Johnnie silmäili sanomalehtimiestä uteliaasti.

"Ky-kyllä-kyllähän minä!" änkytti Branch, "mutta on synti ja sääli
menettää Rosan kaikki timantit."

O'Reilly ja eräs opas ratsastivat maatalolle, joka oli löydetty
edellisenä iltana, ja palasivat pian tuoden mukanaan työkaluja, tervaa
ja nipun galvanoitua teräslankaa.

Teräslangasta tehtiin nauloja ja silmukoita, joilla irvistelevät
saumat kiristettiin kiinni, ja mökistä löytyneitä vanhoja vaaterääsyjä
ja miesten vaatteista revittyjä suikaleita käytettiin tilkkeiksi.
Tervaa siveltiin päälle paksulta. Toisten kyhätessä mastoa ja airoja
tekivät toiset Estevanin teltasta purjeen. Kankea, auringon kovettama
häränvuota liotettiin pehmeäksi ja naulattiin keulaan jonkunlaiseksi
etukannen tapaiseksi, jonka alla Estevan saattoi olla suojassa auringon
polttavilta säteiltä ja sateelta. Jacket kiipesi lähellä oleviin
kookospalmuihin ja pudotteli runsaan varaston pähkinöitä matkaeväiksi.

Miehissä ahkeroidessa sujui työ nopeasti ja myöhään illalla oli vene
kunnossa. Sitä täytyi pidellä sangen varovasti, ja kun se lykättiin
vesille, vuoti se kuin seula. Mutta se turposi yön kuluessa niin
paljon, että se voitiin aamulla äyskäröidä tyhjäksi.

O'Reillyn täytyi myöntää olevansa sangen tyytymätön veneeseensä. Branch
haukkui sitä ruumisarkuksi ja sanoi olevan suorastaan itsemurhan
uskaltaa lähteä sillä vesille, mihin mielipiteeseen kubalaiset
yhtyivät, mutta tytöt olivat ihastuksissaan. Heidän mielestään tuo
vaappera vene oli vakava ja luja, ja he olivat aivan kuumeessa päästä
lähtemään.

Illalla tuuli tyyntyi hiljaiseksi viriksi, kookospähkinät ja muut eväät
sijoitettiin veneeseen ja häränvuodan alle laitettiin lehvistä vuode,
jolle Estevan asetettiin lepäämään. Oppaille sanottiin jäähyväiset ja
niin lähdettiin.

Lähtöpaikasta oli ehkä noin viisi penikulmaa saariston kärkeen, joka
oli vanhan Bahamareitin toisella puolella, ja meren ollessa tyynenä oli
matka joutuin tehty. Vene oli täysin käyttökelpoinen ja kaikki paikat
kestivät, mutta siitä huolimatta oli O'Reilly, joka oli perämies,
sangen levoton ja jännityksessä. Hänen täytyi tähystellä tarkoin,
oliko rannikkoa vartioivia kanuuna venheitä näkyvissä, ja sitäpaitsi
hän pelkäsi tekevänsä väärin saattaessaan kalliin lastinsa Atlantin
oikuille alttiiksi. Vaikka hänellä olisi ollut mukanaan vain taitavia
purjehtijoita, olisi tämä matka hirvittänyt häntä sittenkin, sillä se
oli epäilemättä hänen hurjin seikkailunsa, ja kaikkiin mahdollisiin
vaaroihin viitaten hän luovutti lopullisen ratkaisun kumppaneilleen.
Branch kieltäytyi äänestämästä, mutta Estevan ja tytöt vaativat
kiihkeästi, että lähdettäisiin heti, ja Jacket oli luonnollisesti
täydellisesti heidän puolellaan.

Auringon laskiessa he astuivat veneeseen ja pakovesi kiidätti heidät
kauas avoimelle merelle, jossa he pian keinahtelivat valtameren
mahtavissa mainingeissa. Vene kiikkui harjalta toiselle ja pyrki
taukoamatta autiota pohjoista taivaanrantaa kohti tuikkiva Pohjantähti
tienviittana. Hiljainen tuulenhenki pani merenpinnan karehtimaan,
taivas oli kirkas ja ystävällisesti vilkuttavat tähtöset näyttivät
olevan aivan lähellä.

Kun Kuban rannikko oli häipynyt tummaksi juovaksi, hiipi Rosa perään ja
istahti miehensä viereen.

"Hengitän vapaasti ensi kerran sen jälkeen kuin don Mario tuli kosimaan
minua", sanoi hän. "Menneisyys alkaa tuntua vain pahalta unelta, ja
minä tunnen olevani niin iloinen. Olen kuin uudestisyntynyt, O'Rail-ye."

"Pari tuntia vielä, ja me voimme kaikki hengittää vapaasti", hymyili
O'Reilly. Rosa pani pienen kätensä hänen peräsintä pitelevälle
kädelleen, jolloin hän huudahti teeskennellyn tuimasti: "Pois sormet!
Älä häiritse perämiestä, tahi muutoin hän voi ohjata harhaan. Ellet
pysy alallasi, saat mennä omalle paikallesi takaisin."

Rosa totteli vastahakoisesti ja O'Reilly rankaisi häntä painamalla
suudelman suoraan hänen suipistuneille huulilleen, jolloin Rosa
painautui yhä lähemmäksi. "Kuinka sinua rakastankaan!" kuiskasi
hän. "Mutta enhän voi sitä sinulle milloinkaan sanoa, kun emme ole
milloinkaan kahdenkesken. Onko kuunaan nähty sellaista uhrautuvaa
rakkautta, sellaista vihkimätoimitusta ja sellaisia häitä kuin meidän?"

"Olemme kuin vanhan sadun huuhkaja ja jänöjussi, jotka lähtivät
merelle kauniilla palkoveneellä 'runsaasti hunajaa ja kasoittain
rahaa mukanaan'. Kun kerran pääsemme rauhamme satamaan ja minä saan
työskennellä kovasti henkemme pitimiksi, muistelemme näitä aikoja
runollisina ja viehättävinä ja ehkä ikävöidenkin."

"En minä ainakaan", sanoi Rosa väristen. "Ollessani turvassa ja
omistaessani sinut kokonaan olen täysin tyytyväinen."

"Sitten vuokraamme tuon pienen huoneuston, jota olin jo katsomassa,
tahi jonkin toisen aivan samanlaisen."

"Mutta, O'Rail-ye, mehän olemme rikkaat."

"Minä -- minä unhotin sen. Otaksukaamme sitten, että olemme köyhiä.
Ajattelehan, kuinka paljon naapureillamme olisi puhumista tuosta
neljännen kerroksen sievästä rouva O'Reillystä ja hänen jalokivistään.
He voisivat vaikka vannoa, että olen salakuljettaja."

Veneen lipuessa tasaisesti päämääräänsä kohti he istuivat koko illan
onnestaan unelmoiden, ja keulassa vietti toinen onnellinen pari
iltaansa samalla tavalla. Branch ja Jacket äyskäröivät vuorotellen.

Yö venyi sangen pitkäksi, sillä vene oli tilavuudestaan huolimatta
sangen epämukava. Kompassia ei ollut, mutta O'Reilly koetti ohjata
mahdollisimman suoraan pohjoista kohti. Päivän koittaessa alkoi taivas
vetäytyä pilveen, tuuli kiihtyi ja O'Reillyn pelko kasvoi samassa
suhteessa, sillä nopeampi vauhti sai veneen vuotamaan pahemmin, niin
etteivät Branch ja Jacket tulleetkaan enää avutta toimeen. Syvä salmi
oli jo kaukana takanapäin ja vene kiikkui nyt Bahaman matalikkojen
hyrskyissä. Valkoinen, heleäväristen merikasvien koristama korallipohja
näkyi selvästi, ja veden pinnassa häilyi pitkiä leviä. Pohjoisessa
taivaanrannassa ei näkynyt vielä mitään ja Androkseen oli vielä pitkä
matka.

Pilviverho ei ollut onneksi niin vahva, että se olisi peittänyt
auringon näkyvistä, joten O'Reilly saattoi ohjata oikeaan suuntaan.
Mutta tilanne ei miellyttänyt häntä.

Kymmenen tienoissa oli meri jo sangen levoton ja vene keikkui
ankarasti. Purjetta täytyi pienentää, mutta siitä huolimatta makasi
Estevan pian vesilätäkössä. Vene vuoti nyt niin kovasti, ettei vettä
saatu vähenemään, vaikka tytötkin olivat rientäneet auttamaan; tuuli
kiihtyi yhä, ja kaikki työskentelivät epätoivon vimmalla ihoa myöten
märkinä.

Sitten alkoi sataa, jolloin aurinko häipyi kokonaan pilvien peittoon,
niin että tienviittana oli vain sateen suunta.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Estevankin oli aivan vaiti väristen
säälittävästi märällä vuoteellaan. O'Reillyn käskystä heitti Jacket
melkein kaikki kokospähkinät laidan yli jättäen vain tusinan verran
jäljelle.

"Uppoammeko?" kysyi Rosa suoristaen pakottavaa selkäänsä ja hymyili
miehelleen.

"Eikö mitä! Tämä aallokko johtuu vain mainingeista", sanoi Johnnie
rauhoittavasti, vaikka hän itse oli kaukana rauhallisesta. Hän koetti
rohkaista itseään todistelemalla, etteivät hän ja hänen kumppaninsa
voineet joutua tämän navakan tuulen uhreiksi, sillä he olivat jo
pelastuneet niin monesta paljon suuremmasta vaarasta. Eihän kohtalo
voinut olla niin julma, että heidän täytyisi tuhoutua juuri kun he
olivat turvaan pääsemäisillään. Mutta tuossa vihmovassa sateessa,
jonka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka, ja vaahtoharjaisten
aaltojen temmellyksessä oli noiden todistelujen suoma lohdutus sangen
pieni.

Pelastus tuli äkkiä ja aivan odottamattomalta taholta. Eräs
vastatuulessa luoviva kuunari ilmestyi sateensumusta ylähangan
puolelta. Pakolaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen ja heiluttivat
vimmatusti hattujaan ja äyskäreitään seisoen nilkkoja myöten vedessä.
Heidät huomattiin vihdoin ja laiva kääntyi tuuleen.

Rajaton kiitollisuus ja suloinen helpotus herpaisivat O'Reillyn niin,
että hän tuskin sai ohjatuksi veneensä lähemmäksi. Hän näki tummia
kasvoja, kuuli hämmästyneitä huudahduksia ja kiihkeitä kysymyksiä ja
sitten lennähti vetoköysi veneeseen, joka vedettiin laivankylkeen
kiinni.

Rosa itki ilosta ja Norine tuki Estevania suurten kyynelten
tipahdellessa tämän kasvoille.

Kuunari oli matkalla Nassauhun; ja sen neekerimiehistö, joka puhui
englannin kieltä, auttoi veneessäolijat auliisti kannelle nauraen ja
huudellen lapsellisen iloisesti. Kuinka lujalta ja suloiselta tuo
tukeva kansi tuntuikaan! O'Reillyn polvet kävivät äkkiä heikoiksi,
ja hän tarttui pakottavilla käsillään köysistöön pysyäkseen pystyssä
antaen Branchin ja Jacketin kertoa, miten he olivat joutuneet näille
vesille. Lämmin ruoka ja kuuma kahvi olivat pian tarjolla ja kuivat
vuoteet ja peitteet niitä tarvitseville.

Johnnie peitteli Rosan hyvin erään hytin kovaan vuoteeseen ja kumartui
sitten suutelemaan häntä. Rosan hampaat kalisivat, mutta hän hymyili
onnellisena.

"Jumala johdatti meitä", kuiskasi hän. "Täytyy vain rukoilla kyllin
kauan ja väsymättä, niin hän kuulee."

       *       *       *       *       *

Kuukautta myöhemmin. Vanhanaikainen kunnon Nassau uinaili iltapäivän
helteessä, leveät kadut, matalat talot ja sileä ranta olivat
häikäisevän valkoiset, ikäänkuin koko kaupunki olisi pesty puhtaaksi
ja levitetty sitten auringonpaisteeseen kuivamaan. Taivaanrannassa
näkyi valkoisia hyrskyjä, jotka näyttivät pesupaikalta singahtaneelta
saippuavaahdolta. Tuulenhenki pani merenpinnan hauskasti väreilemään,
ja rannalta, jossa paljasjalkaiset kalastajat askartelivat veneidensä
luona, kuului naurua ja puheensorinaa. Tukevat neekerivaimot
kantoivat koreja ja vakkoja päänsä päällä ja pysähtyivät silloin
tällöin lörpöttelemään jonkun tuttavansa kanssa tahi huutelivat
rannalla puuhaileville miehilleen. Rannalla oli melua ja hyörinää,
mutta kaupunki uinui rauhallisena ja hiljaisena. Se lepäsi kuin
päiväpaisteeseen nukahtanut laiskuri lipottavien laineiden ja
hyönteisten surinan tuudittamana.

O'Reilly ja hänen nuori aseenkantajansa tulivat rannalta. Heillä oli
puhtaat, valkeat vaatteet ja kuukauden lepo oli tehnyt heille hyvää.
Jacket ei ollut enää laiha ja kuivettunut, vaan pyöreäposkinen ja
kiiltävä ja täynnä kepposia kuin nuori varsa, ja O'Reillyn kulmikkuus
oli kadonnut ja hän täytti vaatteensa kuten miehen pitääkin. He olivat
olleet riutoilla kalastamassa ja veivät nyt kotiin saaliinsa parhaimmat
kalat.

He kääntyivät eräästä portista sisälle ja kulkivat kukkaisistutusten
läpi menevää käytävää pitkin, joka oli reunustettu ylösalaisin
käännetyillä pullonpohjilla Bahamasaarten vanhan tavan mukaan. Käytävä
päättyi pieneen huvilaan, jonka väljät kuistit olivat melkein kokonaan
jasmiinipensasten, kuusamain ja villiviinin peitossa.

O'Reillyn silmät loistivat ja hän huudahti iloisesti, mutta hänen ei
olisi tarvinnut ilmoittaa tuloaan, sillä portin salvan ensimmäisellä
kilahduksella ilmestyi eräs viehkeä olento pensaiden tuoksuavasta
kätköstä ja kiiruhti häntä vastaan.

"Katsopas, Rosa!" Jacket nosti raskasta kalanippuaan. "Meillä oli
suurenmoinen kalaonni." Mutta Rosa oli heittäytynyt miehensä syliin ja
he näkivät vain toisensa kuulematta mitään.

"Viivyitte kokonaisen iankaikkisuuden", sanoi Rosa moittien.

"Oliko sinun jo ikävä?"

"Katsos! Kaikista suurin on minun saamani, kuten tavallisesti", ylpeili
Jacket. "Olen vanha onkimies ja tiedän taiat, mutta O'Reilly istuu
haaveillen ja antaa kiiskien syödä madon koukusta." Kun tämäkään ei
herättänyt mitään huomiota, kohautti poika närkästyneesti olkapäitään
ja meni tiehensä mutisten: "_Caramba_! Luulisi heidän aivan sairastuvan
noin paljosta hyväilemisestä ja kuhertelusta. Mutta johan nyt! Minun
täytyy varastaa hänet mukaani uimaan tahi ongelle saadakseni puhua edes
jonkun sanan hänen kanssaan. Ja nuo toiset ovat aivan yhtä hulluja --
samanlainen kyyhkyspari. On kuin asuisi kyyhkyslakassa."

Rosa oli myöskin suuresti muuttunut. Hänellä oli hurmaavan sievä
musliinipuku, hymykuopat olivat jälleen ilmestyneet poskiin ja puseron
rintamukseen oli pistetty kaunis, hiukan auennut ruusunnuppu. O'ReiIly
katseli häntä ihaillen.

"Vahvistut ja kaunistut joka hetki, sydänkäpyseni", sanoi hän.

Rosa hypähteli varpaillaan ja veti häntä mukaansa. "Tule nyt sukkelaan
katsomaan, minkä yllätyksen olemme sinulle valmistaneet. Olen odottanut
sinua kuin kuumeessa, niin että joudu nyt." Hän vei miehensä nopeasti
portaita ylös ja kuistilla seisoi Estevan Varona erääseen nojatuoliin
nojaten. "Hän on pukeutunut itse ja tullut omin voimin tänne. _Hän on
terve_!"

"Estevan! Oletko todellakin --?"

Nuorukainen nyökäytti päätään. "Rosa puhuu totta. Nousin vihdoinkin
kapinaan. Huomenna kävelen portille saakka, ja ylihuomenna menemme
ongelle."

"Oivallista!"

"Seison jo tanakasti kuin kallio."

Norine ilmestyi samassa kuistille. "Hän käytti hyväkseen poissaoloani,
kun olin postia hakemassa", huudahti hän, "ja nyt ei häntä voi hillitä
kukaan. Leslieltä tuli kirje. Hän on saanut hyvän paikan kotona New
Yorkissa ja toivoo meidän tulevan pian jäljessä. Samalla hän ilmoittaa
suuren uutisen: Kuban asioihin sekaantumista vaaditaan yhä kiihkeämmin,
ja hänen täytyy ehkä palata sinne sotakirjeenvaihtajana. Ajatelkaahan!
Tehtävä peloittaa häntä sanomattomasti."

"Amerikka tulee apuun! Olisipa se hienoa!" huudahti Estevan.

O'ReilIy nyökäytti päätään. "Amerikan on pakko tulla väliin, ja kun
Sam-setä tarttuu ohjaksiin, on Kuba pian vapaa ja itsenäinen."

Norine yhtyi häneen. "Olen varma siitä. Sitten me lähdemme kaikki sinne
sateenkaaremme päähän kultamaljaamme hakemaan."

Estevan katsoi puhujaan ihaillen ja tarttui hellästi tämän käteen.
"Olen löytänyt sateenkaareni pään", sanoi hän.

"Minä myöskin", lisäsi O'Reilly. "Olen löytänyt isänne aarteen ja
enemmänkin -- olen löytänyt Länsi-Intian kalleimman ja kauneimman
helmen." Hän kiersi kätensä Rosan ympärille, ja he poistuivat sisälle.

Estevan istui nojatuoliinsa sulkien silmänsä ja Norine istahti sen
käsinojalle jalkojaan lepuuttamaan. Talon takaa kuului Jacketin
ääni. Poika oli hyvin puheliaalla tuulella ja oli jälleen koonnut
päivittäiset kuulijansa, joille hän kuului kertovan englannin kielellä:

"Ja Pino Bravon luona tapoin espanjalaisia enemmän kuin tusinan verran.
Olin päivän sankari ja oikeastaan minun olisi silloin pitänyt päästä
kenraaliksi, mutta --"






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATEENKAARI: ROMAANI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.