The Project Gutenberg eBook of Musta villakoira, ja muita jutelmia, by F. Anstey

Olen ottanut tehtäväkseni kertoa tässä tarinassani, ainoatakaan piirrettä salaamatta tai muuttamatta, elämäni tuskallisimman ja nöyryyttävimmän kohtauksen.

Vähintäkään mielihyvää ei siitä minulle lähde, mutta teen sen pelkästään saadakseni tilaisuuden esittää lieventäviä seikkoja, mikä minulta tähän asti on tykkänään kielletty.

Käsitän aivan hyvin että pitkähkön selityksen julkaiseminen käytöksestänsä jossakin epäiltävässä jutussa ei ylipäänsä ole paras keino menetetyn maineen puhdistamiseksi: mutta omassa tapauksessani löytyy eräs jolle minun ei ole sallittua enää koskaan suusanallisesti puolustautua — jos huomaisinkin kykeneväni sitä yrittämään. Ja koska hän ei mitenkään voisi ajatella minusta pahempaa kuin jo ajattelee, niin kirjotan tämän, tietäen ettei siitä voi olla minulle vahinkoa, ja heikosti toivoen että se osuisi hänen näkyviinsä ja herättäisi epäilyä tokko olen ihan niin tunnoton konna, niin luihu tekopyhä, kuin miltä pakostakin olen hänen silmissään näyttänyt.

Sellaisen tuloksen pelkkä mahdollisuus saa minut täysin välinpitämättömäksi kaikesta muusta; huolettomasti paljastan koko lukevan maailman ivalle heikkouteni ja häpeäni, koska siten mahdollisesti voin jossakin määrin saada takaisin erään henkilön suotuisaa mielipidettä minusta.

Nimeni on Algernon Weatherhead, ja voin lisätä että palvelen eräässä hallinnollisessa virastossa: että olen ainoa poika ja asun kotona äitini kanssa.

Meillä oli ollut talo Hammersmithissä kunnes vuokrakautemme loppuessa juuri ennen tämän kertomuksen tapahtuma-ajan alkua äitini päätti että minun terveyteni kaipasi iltaisin maalais-ilmaa, ja niin otimme "sopivan huvila-asunnon" eräällä niistä monilukuisista rakennustiloista joita viime aikoina on ylen runsaasti ilmestynyt Lontoon ympäristöön.

Olemme nimittäneet sen "Wistaria huvilaksi". Se on sievä pikku asumus, viimeinen irrallisten huvilain rivissä, joilla jokaisella on etupuolella pienoinen maalainen ajoveräjänsä ja sorakäytävänsä ja takana nurmikkoa riittämään tennis-kentäksi, ja pitkin sen laitaa kulkee tie mäen yli rautatieasemalle.

Olisin tosin toivonut että isäntämme vähän aikaa sen jälkeen kun vahvisti vuokrasopimuksemme olisi saanut löydetyksi jonkun muun paikan hirttäytyäkseen kuin erään ullakkomme, sillä seurauksena siitä jätti meidät palvelusneitsyt aina parin kuukauden kuluttua hurjassa hermokohtauksessa, kuultuaan murhenäytelmän jossakin ostoksillaan käydessään ja luonnollisesti oitis jälkeenpäin "nähtyänsä jonkun".

Silti se on miellyttävä talo, ja voin nyt melkein antaa anteeksi isännälle kolttosen, jota aina katson törkeäksi itsekkyydeksi hänen puoleltaan.

Maalla, niin lähellä kaupunkiakin, on likeisin naapuri jotakin enempääkin kuin pelkkä numero; hän on mahdollinen tuttava, joka pitää uutta tulokasta ainakin koevierailun arvoisena. Pian sain tietää että naapuritaloa piti hallussaan eversti Currie, palveluksesta eronnut intialaisen rykmentin upseeri; ja useasti, kun matalan rajamuurin yli vilahdukselta näin sorean tyttömäisen vartalon liehuvan naapuripuutarhan ruusupensastossa, eksyin hauskasti haaveksimaan ei etäistä aikaa jolloin meitä erottava muuri olisi (kuvaannollisesti) jaoitettu maan tasalle.

Muistan — oi miten elävästi! — jännittyneesi! värähtäneeni kuullessani äidiltäni eräänä iltana kaupungista palatessani että Curriet olivat käväisseet meillä vierailulla ja tuntuivat haluavan ystävällisiä naapurillisia välejä.

Muistanpa myös sunnuntai-ehtoopäivän jona vastasin heidän käyntiinsä — yksinäni, koska äitini oli sen jo viikolla tehnyt. Seisoin everstin huvilan portailla odottamassa ovea aukenevaksi, kun minua säpsähdytti raivoisa ärinä ja luskutus takaapäin, ja käännähtäessäni huomasin ison villakoiran yrittelevän tapailla sääriäni.

Se oli sysimusta, oikeasta korvasta puuttui toinen puolikas ja kuonon päässä törrötti hullun pienet paksut viikset; sen karva oli ajeltu mukamas leijonan tapaan, minkä jostakin salaperäisestä syystä arvellaan parantavan villakoiran ulkonäköä, mutta parturi oli jättänyt joitakuita pieniä karvatukkoja oikullisesti koristamaan sen lonkkia.

Sitä katsellessani ei voinut olla muistumatta mieleeni toinen musta villakoira, jota Faust jonkun aikaa kestitsi onnettomilla tuloksilla, ja ajattelin että varsin kohtuullinen määrä loitsusanoja riittäisi saamaan paholaisen esille tästä pedosta.

Se pani minut peräti kiusalliselle päälle, sillä minä olen hieman hermostunut luonteeltani, tunnen luontaista kammoa koiria kohtaan enkä hevillä pysty suotuisimmissakaan olosuhteissa täydellä luottamuksella suoriutumaan asianmukaisista seuratavoista, ja totisesti oli tietoisuus siitä että vieras ja nähtävästi vihainen koira järsi kantapäitäni kaikkea muuta kuin rohkaisevaa.

Currien perhe vastaanotti minut mahdollisimman herttaisesti: "kovin hauskaa tulla tuttavaksenne, hra Weatherhead", sanoi rouva Currie pudistaessani hänen kättään. "Näen", hän lisäsi leppeästi, "että olette tuonut koiran sisälle matkassanne". Tosiasia on että olin vetänyt koiran sisälle takinliepeissäni roikkuvana, mutta silminnähtävästi ei ollut mitään tavatonta vieraitten saapua tällä vähemmän arvokkaalla tavalla, sillä hän irrotti elukan vähääkään oudostumatta, ja niin pian kuin olin tarpeeksi tointunut kävimme keskustelemaan.

Sain tietää että eversti ja hänen puolisonsa olivat lapsettomat, ja että puutarhamuurin yli näkemäni solakka olento oli Lilian Roseblade, heidän sisaren- ja kasvattityttärensä. Hänkin tuli vähää jälkeenpäin huoneeseen, ja esiteltäessä tunsin että hänen suloiset nuorekkaat kasvonsa, joita tummanruskean tukan pehmeät kiehkurat varjosivat, ylenpalttisesti vastasivat kaikkia haaveellisia toiveita joilla olin sitä hetkeä odotellut.

Hän puheli minulle näpsään, luottavaiseen, pyytelevään tapaan, jota olen kuullut hänen rakkaimpain ystäväinsä moittivan lapselliseksi ja teeskennellyksi, mutta silloin oli mielestäni hänen sävyssään sanomatonta suloa ja viehkeyttä, ja sen muisto kivistelee nyt sydäntäni pistoksin jotka eivät ole yksistään tuskaa.

Jo ennen kuin everstikään näyttäysi aloin nähdä, että vihollisellani, villakoiralla, oli poikkeuksellinen asema tuossa huonekunnassa. Tämä oli yllinkyllin selvää poistuessani vierailultani.

Se näytti olevan heidän kotoisen elämänsä keskus, ja rakastettava Liliankin kieppui tyytyväisesti sen ympärillä jonkinlaisena seuralaistähtenä; se ei omistajansa silmissä voinut tehdä mitään väärää, sen etuluuloja (ja se oli kovin ahdasmielinen eläin) pidettiin ankarassa arvossa, ja kaikki kotoiset hommat järjestettiin etusijassa sen mukavuutta silmällä pitäen.

Saatan olla väärässä, vaan en voi uskoa viisaaksi korottaa mitään villakoiraa noin ylevälle jalustalle. Miten tämä erityinen koira, niin tavallinen nelijalkainen kuin konsanaan on ilmaa hengittänyt, oli saanut noin tehotuksi lumoutuneihin omistajiinsa, sitä en ole milloinkaan pystynyt ymmärtämään, mutta niin vaan oli asian laita — anastipa se pääosan keskustelustakin, joka aina hetkeksi tyrehdyttyään tuntui jonkun luonnollisen lain painosta kierähtävän siihen.

Minun täytyi kestää pitkä elämäkerrallinen luonnekuva siitä — mitä sanomalehtipakinassa nimitettäisiin "kaskukuvailuksi" — ja jokainen veres juttu tuntui minusta osottavan pedon turmeltunutta ilkeyttä yhä räikeämmässä valossa ja saattavan perheen hessahtavan ihailun aina vaan kummastuttavammaksi.

"Kerroitko hra Weatherheadille, Lily, Bingosta" (Bingo oli villakoiran mieletön nimi) "ja Taoksista? Et? Kah, minun täytyy kertoa hänelle se seikkailu — siinä on hänelle nauramista. Tacks on puutarhurimme alhaalla kylässä (tunnetteko Tacksin?). No, Tacks kävi täällä naulaamassa kukkaislavaa tikkaiden harjalla, ja kaiken aikaa istui Bingo mestari levollisena niiden juurella katselemassa, millään ilveellä suostumatta lähtemään tiehensä. Tacks sanoi sen olevan aimo hupina hänelle. No, kun Tacks viimein oli valmis ja kapusi alas, niin mitäs arvelette tuon juukelin tehneen? hiipipä hissukseen takaapäin, haukkasi palan molemmista pohkeista ja säntäsi pakoon. Oli vaaninut sitä koko ajan! Ha, ha! — syvästi harkittua tuo, vai mitä?"

Myönsin sisäisesti värähtäen että tuo oli sangen syvällistä, itsekseni ajatellen että jos tämä oli näytteenä siitä miten Bingo tavallisesti kohteli seudun asujamia, niin olisi merkillistä jollei se suistuisi vielä syvemmälle ennen kuin — luultavasti juuri ennen kuin — saisi kuolemansa.

"Uskollinen vanha koira!" sopotti rouva Currie: "otaksuithan Tacksin ilkeäksi murtovarkaaksi, etkö niin? et tahtonut antaa rosvota herraasi, ethän?"

"Oivallinen talonkoira", puuttui puheeseen eversti. "Peijakas, en koskaan unohda miten se äskettäin pani Heavisides paran ottamaan käpälät allensa! Oletteko koskaan tavannut Heavisidesiä, Bombayn pataljoonasta? Niin, Heavisides oleskeli täällä, ja koira tapasi hänet eräänä aamuna hänen tullessaan alas kylpyhuoneesta. Ei tietenkään tuntenut häntä intialaisiin roimahousuihin ja yönuttuun pukeutuneena ja kävi päin. Se pidätteli vanhaa Heavisides parkaa porrastaivakkeen ikkunan ulkopuolella vesisäiliön päällä neljännestunnin ajan, kunnes minun oli tuleminen lakkauttamaan piiritys!"

Sellaisia olivat jutut koiran retkaleen ääliömäisestä villiydestä joita minun oli pakko kuunnella, ja kaiken aikaa istui tuo peto vastapäätä minua takkataljalla, vilkuen minuun tuuhean takkunsa alta häijyn tihruisilla silmillään ja pohtien mihin kohtaan minua iskisi hampaansa noustessani lähtemään.

Tämä oli alkuna tuttavuudellemme, joka väleen vapautui kaikista muodollisuuksista. Oli hyvin hauskaa poiketa sinne päivällisen jälkeen, vieläpä istua everstin kumppanina punaviinin ääressä ja kuunnella lisää juttuja Bingosta, sillä myöhemmällä sain mennä sievään vierashuoneeseen, ottaa teeni Lilianin kädestä ja kuunnella hänen soittaessaan meille Schubertia kesän iltahämyssä.

Villakoira oli kylläkin aina tiellä, mutta senkin ruma musta pää tuntui jonkun verran menettävän rumuuttaan ja julmuuttaan Lilianin laskiessa sille kauniin kätösensä.

Ylimalkaan luulen Currien perheen tunteneen suopeutta minua kohtaan: eversti piti minua keskulaisen, naimakelpoisen nuoren miehen vilpittömänä näytteenä — kuten todella olinkin — ja rouva Currie osotti minulle suosiota äitini vuoksi, johon oli tullut suuresti kiintyneeksi.

Mitä Lilianiin tuli, niin olin näkevinäni että hän piankin aavisteli millä tuntein häntä ajattelin eikä ollut siitä pahoillaan. Odottelin kutakuinkin toiveikkaasti päivää jona voisin rukkasia pelkäämättä ilmaista rakkauteni.

Mutta suurena vastuksena oli polullani se haitta etten mistään hinnasta voittanut Bingon suopeutta. Perheen jäsenet itsekin useasti valittivat tätä pahoilla mielin. "Nähkääs", huomautteli rouva Currie puolustellen, "Bingo on koira joka ei hevillä kiinny vieraisiin" — vaikka mitä siihen asiaan tulee, niin arvelin sen olevan tuskallisen altis kiintymään minuun.

Hartaasti yritin hieroa sovintoa. Toin sille lepyttäviä sämpylöitä — mutta tämä oli heikkoa ja tehotonta, sillä se hotkaisi ne ahnaasti ja vihasi minua yhtä katkerasti kuin konsanaan, alusta asti tuntien minua kohtaan ääretöntä halveksumista ja epäluottamusta, jota eivät mitkään mairitteluni pystyneet poistamaan. Katsahtaessani nyt tapausten kulkuun olen taipuvainen uskomaan että sitä varotteli ennustava vaisti siitä mikä minun kauttani sen kohtaloksi koituisi.

Ainoastaan koiran hyväksymistä tarvittiin jotta olisin päässyt lujaan asemaan Currien perheessä ja kenties jotta Lilianin häilyvä sydän olisi tehnyt päätöksensä minun hyväkseni; mutta vaikka kosiskelin tuota järkähtämätöntä villakoiraa itsepintaisuudella jota en voi punastumatta muistella, niin se pysyi uppiniskaisen lujana.

Silti kohteli Lilian minua päivä päivältä yhä rohkaisevammin; päivä päivältä ylenin hänen kasvattivanhempiensa mielipiteissä; aloin toivoa piakkoin pystyväni heittämään kaiken koirapolitiikan sikseen.

Huvilassamme oli haittana (paitsi itsemurhan haikua) seikka joka on välttämättömästi tässä mainittava. Yhteisestä suostumuksesta olivat kaikki lähiseudun kissat valinneet puutarhamme iltayhtymiänsä varten. Luulen että meidän kirjava keittiökissamme lienee ollut jonkunlainen paikkakunnallisen kissayhteiskunnan johtaja — tiedän että sillä oli "vastaanotto" soiton ja laulun ohella useimpina iltoina. Äiti parkani huomasi tämän häiritsevän hänen ehtoopäiväuinahdustansa, eikä ihmekään, sillä jos armeija aaveita olisi kirkunut ja kiljunut puistikossamme tai se olisi varattu aavemaailman lastentarhaksi hampaidensaantiaikana, niin ei meteli olisi mitenkään saattanut olla hirvittävämpää.

Haudoimme keinoja vapautuaksemme tästä rasituksesta: myrkky olisi tietysti tehonnut, mutta ajattelimme että sen käyttäminen näyttäisi pahalta ja johtaisi rettelöihinkin, jos joka aamu nähtäisiin valikoima kissoja kamalissa väänteissä huokumassa viimeisiä hengenvetojaan eri osissa samaa puutarhaa.

Ampuma-aseissakin oli vastuksensa ja ne tuskin olisivat edistäneet äitini uinailuja, joten olimme jonkun aikaa aivan neuvottomina. Vihdoin eräänä päivänä satuin kaupungilla kävellessäni (onnettomana hetkenä) näkemään kapineen joka minusta tuntui olevan ihan omiansa — erittäin vankkarakenteisen ilmapyssyn erään pyssysepän ikkunassa. Astuin oitis myymälään, ostin sen ja vein riemuiten kotiin; se olisi äänetön ja vähentäisi paikkakunnan kissojen keskimäärää yleisempää huomiota herättämättä — pari nyrhäystä riittäisi saamaan kissojen muotipaikaksi jonkun syrjäisemmän sopen.

Siekailematta ryhdyin koettamaan asettani. Samana iltana istuin hämärän tultua lukuhuoneeni ikkunassa väijyksissä, suojelemassa äitini lepoa. Heti kun kuulin pitkäveteisen uikahduksen, valmistavan pärskytyksen ja sitä seuranneen hurjan juoksukilpailun aloin asketella ääntä kohti. Minussa lienee kansallista metsästäjähenkeämme, sillä vereni humisi kiihkosta; mutta kissan ruumiinrakenne ei nähtävästi kärsi vakavaa haittaa lyijystä, ja aloin peljätä ettei ampumataitoni todisteeksi jäisi mitään voitonmerkkiä.

Mutta yht'äkkiä näin mustan haamun puikahtavan pensaiden takaa. Odotin kunnes se livahti alapuolellani olevan keittiön ikkunasta tulvivan valovirran poikki, ja silloin tähtäsin tarkkaan ja laukaisin.

Tällä kertaa ainakin tepsi — kuului tukahtunut älähdys, kahinaa — ja kaikki oli taas hiljaista. Ryntäsin ulos tyynesti ylpeillen kostoni menestyksestä noutamaan sisälle uhrini ruumista, ja erään laakeripuun juurelta löysin, en kuljeksivaa kollikissaa, vaan (kuten tarkkaälyinen lukija epäilemättä on aikaa sitten aavistanut) everstin mustan villakoiran värisevän raadon!

Aijon tässä kertoa pelkän koristelemattoman totuuden, ja tunnustan että minä ensimältä, nähdessäni mitä olin tehnyt, en ollut pahoillani. Olin aivan viaton kaikkeen teon aikomiseen, mutta en tuntenut vähintäkään surua. Jopa nauroinkin — hulluudessani — ajatellessani että noin oli kaikessa tapauksessa päästy Bingosta; se este oli poissa, väsyttävä sovintohommani oli ainiaaksi lopussa!

Mutta pian tuli vastavaikutus; älysin tekoni kauhean luonteen, ja minua värisytti. Olin tehnyt kolttosen, joka saattaisi ijäkseni karkottaa minut Lilianin parista! Kaikessa tietämättömyydessäni olin surmannut jonkunlaisen pyhän eläimen, eläimen johon Currien perhe oli hellimmillä tunteilla kiintynyt! Miten saisin asian lievimmästi ilmoitetuksi heille? Lähettäisinkö heille Bingon, kirjelippu sidottuna kaulaan, pahotteluineni ja vilpittömine surun-ilmauksineni? Se näyttäisi liian suuresti riistan lahjoittamiselta. Eikö minun itseni pitäisi kantaa se sinne? Käärisin sen hienoimpaan suruharsoon, pukeutuisin mustaan sen muistoksi — Curriet tuskin pitäisivät vahakynttilää ja valkeata hurstia, tai säkkiä ja tuhkaa liiallisena sovitusmuotona — mutta en voinut ryömiä juuri niin inhottavan nöyryytetysti.

Tuumailin mitä eversti sanoisi. Olihan hän yleensä yksinkertainen ja suopea, mutta tarpeen tullen hyvinkin tuima, ja tunsin pahoinvointia tuumiskellessani uskoisiko hän, ja vielä pahempi, uskoisiko Lilian, että tämä todella oli tapaturma? He tiesivät mitä etua minulla oli edesmenneen villakoiran vaientamisesta — uskoisivatko he silkan totuuden?

Vannoin että heidän täytyisi uskoa minua. Teeskentelemättömän murheeni ja kaiken salailun puutteen täytyi voimakkaasti puhua puolestani. Valitsisin suotuisan hetken tunnustukselleni: vielä samana iltana ilmaisisin kaikki.

Kuitenkin kammotti minua edessäni oleva velvollisuus, ja murhemielin polvistuessani vainajan viereen ja kunnioittavasti oikoessani sen jäykistyneet jäsenet ajattelin että kohtalo menetteli kohtuuttomasti, toimittaessaan hyvää tarkottavan miehen, jolla eivät hermot olleet raudasta, tuollaiseen asemaan.

Sitte kauhukseni kuulin maantieltä puutarhan ulkopuolelta tuttujen askelten kajahtelevaa töminää ja tunsin burmalaisen sikaarin omituista tuoksua. Siellä oli eversti itse, joka oli vienyt tuomittua Bingoa tavalliselle iltakävelyllensä.

En oikein tiedä miten se kävi, mutta äkillinen säikky minut valtasi. Pidättelin hengitystäni ja yritin näkymättömänä lyyhistyä laakeripuitten taakse; mutta hän oli nähnyt minut ja astui heti tiepuoleen puhuttelemaan minua pensas-aidan yli.

Hän seisoi vajaan kahden metrin päässä lemmikkinsä ruumiista! Onneksi oli ilta tavattoman pimeä.

"Hei, tekö siinä, hä?" hän alotti sydämellisesti: "älkää nousko, poikani, älkää suotta". Yritin asettua villakoiran eteen, enkä noussut — ainakin ainoastaan tukkani teki sen.

"Olette myöhään liikkeellä", hän pitkitti: "puutarhaanne muokkaamassa vai?"

En voinut vastata että olin muokkaamassa hänen koiraansa! Ääneni värisi, kun hämyn verhoamassa syyllisessä hämmennyksessäni sanoin että oli kaunis ilta — vastoin totuutta.

"Pilvessä", vastasi eversti, "pilvessä — sataa kait ennen aamua.
Oletteko muuten nähnyt Bingoa siellä?"

Tämä oli käännekohta. Minun olisi pitänyt vastata murheellisesti: "Kyllä, minua surettaa ilmoittaa että minulle on sattunut peräti onneton tapaturma sen kanssa — tässä se on — totta puhuen pelkään ampuneeni sen!"

Mutta en kyennyt. Olisin voinut ilmaista hänelle omalla ajallani, valmistetussa sanamuodossa — vaan en silloin. Tunsin että minun oli käytettävä kaikki järkeni lahjat voittaakseni aikaa ja rimpuillakseni kysymysten kanssa.

"Mitä", kysyin lyijymäisen kepeästi, "eihän se vaan ole luikahtanut hyppysistänne?"

"Mitään semmoista ei se ole eläissään tehnyt!" vakuutti eversti kiihkeästi; "se ryntäsi rotan tai sammakon tai muun perään moniaita minuutteja takaperin, ja seisahtuessani sytyttämään sikaria kadotin sen näkyvistäni. Luulin nähneeni sen livahtavan veräjänne alitse, mutta olen huudellut sitä edustalta eikä se tule ulos".

Ei, eikä enää koskaan tulisi. Mutta everstille ei saattanut kertoa sitä vielä. Sepustelin taas: "Jos", virkoin epävakaisesti, "jos se olisi pujahtanut tänne veräjän alitse, niin olisin sen nähnyt. Kenties se sai päähänsä jolkkia kotiin?"

"Niin, varmaankin minä sen ovelan veijarin tapaan kynnykseltäni!
Kuulkaas, mitäs arvelettekaan sen viimeksi tehneen?"

Olisin voinut hänelle antaa viho viimeisimmät tiedot; vaan en uskaltanut. Kuitenkin oli kerrassaan liian hirmuista kyyrötellä tuossa polvillaan ja nauraa Bingon ruumiin yli kerrottuja kaskuja Bingosta; sitä en voinut kestää! "Kuunnelkaa", tokaisin äkkiä, "eikö tuo ollut sen haukuntaa? Taas; eikö se mielestänne kuulosta kajahtavan talonne edustalta?"

"No", tuumi eversti, "menenkin sitomaan sen kiinni ennen kuin se jälleen lähtee liesuun. Hampaannehan kalisevat — olette vilustunut, hyvä mies — menkää oitis sisälle, ja jos tunnette jaksavanne, niin pistäytykää puolen tunnin kuluttua grogimme ääreen ja kerron teille silloin koko jutun. Terveiseni äidillenne. Älkää unohtako — ryyppytunnilla! Olin viimeinkin päässyt hänestä eroon, ja huojennuksesta henkäisten pyyhin otsaani. Puolen tunnin kuluttua pistäytyisin sinne ja silloin olisin valmistunut julistamaan murheellisen viestini. Sillä minä en vielä silloinkaan ajatellut muuta menettelytapaa, kunnes mieleeni äkkiä kamalan selvästi välähti että viheliäinen hämäännykseni pensas-aidan luona oli tehnyt totuuden ilmaisemisen mahdottomaksi! En tosin ollut laskettanut suoranaista valetta, mutta olinhan johtanut everstin siihen käsitykseen että olin kieltänyt nähneeni koiraa. Monet voivat lauhduttaa omaa tuntoansa ajattelemalla että olipa heidän sanojensa vaikutus mikä tahansa he saivat pysytellyksi erillään selkeästä valeesta. En ole koskaan tarkoin tiennyt missä erotus siveellisesti on, mutta tuota tunnetta löytyy — minulla on sitä itselläni."

Pahaksi onneksi on vilpillä se hankaluus, että jos totuus koskaan tulee päivän valoon, niin on kieräilijä aivan yhtäläisessä liemessä kuin olisi valehdellut mitä häpeämättömimmässä määrässä, ja mies harvoin saavuttaa luotettavuutta takaisin osottamalla että hänen käyttämänsä sanat eivät sisältäneet mitään ehdotonta petosta.

Saattaisin tietysti vieläkin kertoa everstille tapaturmani ja antaa hänen päätellä että se oli sattunut keskustelumme jälkeen, mutta koira oli nopeasti kylmenemässä ja kangistumassa, ja he varsin luultavasti arvaisivat tapahtuman todellisen ajan.

Ja sitte Lilian kuulisi minun ladelleen liudan valeita sedälleen heidän jumaloimansa Bingon ruumiin yli — ja tuollainen tepponen epäilemättä olisi kauhistuttavaa herjamielisyyttä, sanomatonta syntisyyttä hänen silmissään!

Jos olisi ennen ollut työläs suostuttaa häntä vastaanottamaan verin tahrattua kättä, niin olisi se tuon jälkeen mahdotonta. Ei, olin polttanut laivani, olin ainiaaksi ehkäisty rehelliseltä tolalta; tuo yksi epäröimisen hetki oli väkisinkin ratkaissut käytökseni — minun täytyi sitä nyt pitkittää ja kaiken uhalla puijata edelleen.

Oli se katkeraa. Olin aina pyrkinyt säilyttämään niin monta minuun juurtunutta siveellistä periaatetta kuin tämän maailman hyörinässä mukavasti käy päinsä, — ja ylpeytenäni oli ollut etten yleisin piirtein puhuen ollut milloinkaan tehnyt itseäni syypääksi ilmeiseen valheeseen.

Mutta täst'edes, jos mielin voittaa Lilianin, oli tuosta kerskauksesta ijäksi luovuttava! Minun olisi nyt valehdeltava kaikesta voimastani rajattomasti ja häikäilemättä, teeskenneltävä alituiseen ja "kannettava naamaria", kuten runoilija Bunn aikoja sitte kauniisti lausui, "ontolla sydämelläni". Tämä oli ylen tuskallista — en pitänyt sitä oikeana — mutta mikäs auttoi?

Pohdittuani tätä kaikkea hyvin huolellisesti päätin ainoana tehtävänäni olevan haudata elukka parka siihen missä se kaatui ja pysyä vaiti koko jutusta. Jonkin hämärän varovaisuustunteen johdosta irrotin ensin koiran hopeasilaisen kaulahihnan ja sitte nopeasti kaivoin raadon puutarhalapiolla multaan, ja sain poistetuksi kaikki onnettomuuden jäljet.

Lienen tuntenut jotakin huojennusta tietuessani ettei nyt olisi tarpeellista kertoa surullista seikkailuani ja pahentaa naapurieni suosiota.

Ajan mittaan tuumiskelin istuttavani vainajan jäännöksien kohdalle ruusupensaan, ja kun Lilian ja minä jonakuna päivänä kotoisen onnemme hehkeimmillään kukoistaessa seisoisimme ihailemassa sen valkeata loistokkuutta, niin saattaisin (kenties) rohkaistua tunnustamaan että pensas oli saanut osan loistokkuuttaan ammoin kadonneesta Bingosta.

Tässä aatteessa oli hiven runollisuutta mikä hetkeksi kirkasti synkkyyttäni.

Minun ei tarvinne mainita etten sinä iltana poikennut naapuriin. En ollut vielä kyllin paatunut sitä tekemään — sävyni olisi voinut minut kavaltaa, ja niinpä pysyin viisaasti kotona.

Mutta hirveät näyt häiritsivät sinä yönä untani. Olin herkeämättä yrittämässä haudata isoa rotevaa villakoiraa, joka itsepintaisesti reutoutui ylös kosteasta mullasta niin pian kuin syydin sen peittoon… Lilian ja minä olimme kihloissa, ja istuimme sunnuntaina kirkossa, mutta kaikkia häätö-yrityksiä vastustava villakoira kielsi kumealla haukunnalla meidät kuulutuksilta… Oli hääpäivämme, ja ratkaisevana hetkenä villakoira loikkasi väliimme ja nielaisi sormuksen… Tai istuimme hääpöydässä, ja Bingo, hehkuvasilmäinen hallava luuranko, istui hääkakulla eikä päästänyt Liliania sitä leikkaamaan. Ruusupensashaavekin toistui kierossa muodossa — pensas kasvoi, ja jokaisessa kukassa räkätti pienois-Bingo: ja havahtuessani yritin parhaillaan tuskan hiki otsalla uskotella everstille että ne olivat tavallisia koiranruusuja.

Seuraavana aamuna läksin toimistooni synkeän salaisuuteni jäytäessä sisuksiani, ja kaikissa puuhissani nousi eteeni murhatun villakoiran aave. Kahteen päivään en rohjennut lähestyä Currien perhettä, kunnes viimein eräänä iltana pakotin itseni vierailulle, tuntien ettei todellakaan ollut turvallista pysyä loitolla enää kauvemmin.

Omaatuntoani kirpelöitsi sisälle astuessani. Tekeysin tietämättömän huolettomaksi, mutta ponnistukseni onnistui niin nolosti että olisin joutunut pahaan paulaan, elleivät he olisi olleet liiaksi syventyneet omiin ajatuksiinsa sitä huomatakseen.

En ole eläissäni nähnyt perhettä siinä määrin masentuneena kotoisesta onnettomuudesta kuin vierashuoneesta löytämäni ryhmä oli, surkeasti tekeytyessään jotakin puuhailevaksi. Me puhelimme ensin — ja onttoa haastelua se oli — arkiaikaisista asioista, kunnes en voinut sietää tätä tilaa kauvemmin, vaan syöksyin uskaliaasti vaaraan.

"En näe koiraa." alotin. "Kaithan te — te löysitte sen suuremmitta vaivoitta tois-iltana, eversti?" Puhuessani odottelin jännitettynä, huomaisivatko he ääneni outoa sointua, mutta he eivät sitä tarkanneet.

"Hm, seikka on se", vastasi eversti raskaasti, harmaita viiksiään kaluten, "ettemme ole sen koommin siitä kuulleet: se — se on karannut!"

"Mennyt, hra Weatherhead; mennyt sanaakaan virkkamatta!" huoahti rouva Currie voihkaten, ikäänkuin olisi arvellut koiran voineen edes jättää hyvästelykirjeen.

"Enpä olisi sitä siitä uskonut." jatkoi eversti: "se on minut tykkänään typerryttänyt. En ole vuosikausiin moista kolausta saanut — senkin kiittämätön rakkari!"

"Oi, setä!" puolusteli Lilian, "älkää noin puhuko; kenties Bingo ei voinut asiata auttaa — kenties joku on s-s-surmannut sen!"

"Surmannut!" huudahti eversti tuimasti. "Taivahan vallat! jos luulisin maailmassa löytyvän konnaa tuon säveän koiraparan surmaajaksi pystyvää, niin — — Mitä varten moista konnuutta tehtäisiin, Lilian? Sanoppas! Minä — minä toivon ettet enää minun kuulteni mokomia lörpötä. Tehän ette luule sen menettäneen henkeänsä, vai mitä, Weatherhead?"

"Ei se kuollut ole!" huusi rouva Currie. "Jos se olisi kuollut, niin tietäisin sen jollakin tavoin — siitä olen varma! Mutta tunnen että se on hengissä. Viime yönäkin näin siitä kovin kaunista unta. Se palasi luoksemme, hra Weatherhead, ajurin vaunuissa ajaen, ja aivan entisellään — käytti vain sinisiä silmälaseja, ja sen turkin ajellut paikat olivat tulipunaisiksi maalatut. Ja minä heräsin ilosta — tiedättehän että se varmasti käy toteen!"

On helppo ymmärtää mitä kidutusta tuollaiset puhelut tuottivat, ja kuinka vihasin itseäni tulkitessani myötätuntoani ja lausuessani rohkaisevia sanoja koiran saamisesta takaisin, kun kaiken aikaa tiesin sen makaavan puutarhani mustien multien kätkössä. Mutta otin sen osana rangaistuksestani ja kärsin kaikki valittamatta; tekipä minusta käytäntö oikein mestarinkin lohduttamisen taidossa — luulen todella olleeni heille suurena viihdytyksenä.

Olin toivonut heidän pian toipuvan häviönsä ensimäisestä katkeruudesta, ja Bingon ensin saavan seuraajan ja siten unohtuvan tavalliseen tapaan; mutta sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Eversti poloinen silmin nähden kiusasi itseään sairaaksi surullansa; hän kuljeskeli alla päin — ilmotellen lehdissä, etsiskellen ja ihmisiä kuulustellen, mutta tietysti turhaan, ja tämä koski häneen kipeästi. Hän esiintyi pikemmin ainoan poikansa ja perillisensä menettäneenä miehenä kuin englantilais-intialaisena upseerina jolta on villakoira karannut. Minun täytyi teeskennellä mitä kiihkeintä harrastusta hänen tiedustelujansa ja löytöretkiänsä kohtaan, ja kuunnella ja jäljitellä mitä liiallisimpia ylistelyjä edesmenneestä, ja niin suuren kavaluuden ponnisteluissa lyötyin vihdoin melkein yhtä sairaaksi kuin itse eversti.

En voinut olla havaitsematta että taidokas osanottoni ei Lilianiin tehonnut läheskään niin suuresti kuin hänen omaisiinsa: ja toisinaan äkkäsin hänen vilpittömissä ruskeissa silmissään epäuskoisen katseen joka sai minut kovin levottomaksi. Vähä vähältä laajeni välillämme juopa, kunnes lopulta epätoivoissani päätin kuulla kohtaloni ennen kuin koituisi aika jolloin olisi toivotonta laisinkaan puhua. Valitsin erään sunnuntai-illan, ollessamme kultaisessa hämyssä kävelyllä kirkosta niityn poikki, ja silloin rohkaisin itseni ilmaisemaan hänelle rakkauteni. Hän kuunteli minua loppuun ja oli ilmeisesti kovasti kiihdyksissään. Vihdoin hän jupisi ettei liittomme ollut mahdollinen, paitsi jos — ei, sitä ei nyt enää voisi tapahtua.

"Paitsi jos?" kysyin. "Lilian — neiti Roseblade, jotakin on viime päivinä tullut väliimme; sanottehan mikä se on?"

"Tahdotteko sen todella tietää?" kysyi hän minuun kyyneltensä läpi vilkaisten. "Sanon sen: se — se on Bingo!"

Hätkähdin hirmustuneena taaksepäin. Tiesikö hän kaikki! Ellei, niin minkä verran epäili hän? Siitä minun täytyi heti saada selko! "Mitä Bingosta?" sain lausutuksi kieleni takeltuessa kitalakeen.

"Te ette sitä koskaan r-rakastanut sen meillä ollessa", nyyhkytti hän; "se teidän täytyy tunnustaa!"

"En", myönsin suoraan; "en rakastanut Bingoa. Bingo ei rakastanut minua, Lilian; vaaniskeli vaan aina tilaisuutta saada näykkiä minua. Ettehän toki siitä riitaa tehne!"

"En siitä", hän vastasi, "mutta minkä vuoksi olette nyt pitävinänne siitä niin paljon, ja puuhailevinanne sen löytämiseksi? John setä uskoo teitä, vaan en minä. Käsitän aivan hyvin ettette ilahtuisi sen palaamisesta. Voisitte sen helposti löytää, jos tahtoisitte!"

"Mitä tarkotatte, Lilian?" oihkasin käheästi. "Kuinka voisin sen löytää?" Taaskin pelkäsin pahinta.

"Te olette hallituksen virastossa", kiivaili Lilian, "ja jos teillä vaan olisi halua, niin voisitte huokeasti s-saada v-virastot etsimään käsille Bingon! Mitä hyötyä on hallituksesta, jollei se voi tuota tehdä? Hra Travers olisi aikoja sitte sen löytänyt, jos olisin pyytänyt!"

Lilian ei ollut koskaan ennen osottautunut niin lapsellisen järjettömäksi, ja kuitenkin rakastin häntä hullummin kun konsanaan; mutta en pitänyt tästä vihjauksesta Traversiin, edistyvään lakimieheen, joka sisarensa keralla asui sievässä huvilassa aseman lähellä ja oli osottanut lähentelyn oireita Lilianiin nähden.

Onneksi oli hän juuri silloin käräjämatkalla, mutta ainakin olisi Bingon löytäminen ollut tukala tehtävä hänellekin — siinä ajatuksessa oli lohdutusta.

"Tiedätte että tuo on kohtuutonta, Lilian", huomautin. "Mutta sanokaahan mitä vaaditte minun tekemään?"

"Bingo takaisin!" huudahdin kauhistuneena. "Mutta entäs jollen voi — entäs jos se on poissa maasta, tai — kuollut, niin mitä sitte, Lilian?"

"En mahda mitään", hän vastasi; "mutta en usko sen olevan poissa maasta tai kuolleen. Ja nähdessäni teidän teeskentelevän sedälleni suurta osanottoa ja touhuilevan tyhjän päiten, joudun ajattelemaan että te ette ole oikein — oikein vilpitön! Enkä millään muotoa voisi naida ketään josta minulla olisi moinen käsitys. Ja sellainen tunne minussa pysyy koko ikäni, paitsi jos löydätte Bingon!"

Oli hyödytöntä kiistellä vastaan; tunsin jo Lilianin. Hänen sievään hellittelevään sävyynsä liittyi lymyilevä itsepintaisuus, jota oli mahdoton horjutella. Pelkäsin myös, ettei hän ollut vielä ihan selvillä tunteistaan minua kohtaan ja että tuo ehto oli hänen tuumimansa keino ajan voittamiseksi.

Jätin hänet raskain sydämin. Jollen todistaisi kuntoani tuomalla Bingon tuota pikaa takaisin, niin Travers luultavasti saisi asiat luistamaan mielensä mukaan. Ja Bingo oli ruumiina!

Reipastuin kuitenkin. Ajattelin että kenties, jos minun onnistuisi saada vakavilla ponnistuksillani Lilian uskomaan minun todella tekevän kaikkeni koiran löytämiseksi, hän heltyisi ajan mittaan ja luopuisi vaatimasta sitä ihka elävänä eteensä tuotavaksi.

Osaksi tässä mielessä ja osaksi lieventääkseni katumusta joka nyt elpyi ja painosti minua entistä kipeämmin, tein pitkiä ja uuvuttavia retkeilyjä työtuntieni päätyttyä. Uhrasin monta puntaa ilmotuksiin. Tutkiskelin hurttia kaiken kokoisia, värisiä ja rotuisia, ja tietysti toimitin Lilianille huolellisesti tiedon jok'ainoasta pettymyksestä. Mutta silti ei hänen sydämensä pehmennyt; hän pysyi lujana. Jos tuohon tapaan jatkaisin, hän sanoi, niin löytäisin Bingon kerran — silloin hälvenisivät hänen epäilynsä, vaan eivät ennen.

Astuskelin eräänä päivänä sen jokseenkin resuisen kaupunginosan katuja, joka on Bow Streetin ja High Holbornin välillä, kun erään pienen teatteripukujen valmistusliikkeen ikkunassa näin kuulutuksen joka ilmotti että musta villakoira oli "seurannut herrasmiestä" eräänä määrättynä päivänä ja että se myytäisiin kulujen suorittamiseksi, ellei sitä määrä-ajan kuluessa perittäisi ja löytäjää korvattaisi.

Astuin sisälle ja hankin kuulutuksesta jäljennöksen Lilianille näyttääkseni, ja vaikka siihen aikaan tuskin rohkenin silmätäkään villakoiraa naamaan, niin päätin lähteä saamani osotteen mukaan katsomaan elukkaa pelkästään voidakseni kertoa Lilianille tehneeni sen.

Herrasmies, jota koira oli kovin selittämättömästi seurannut, oli muuan hra William Blagg, jolla oli pikku myymälä lähellä Endell-katua ja joka nimitti itseään linnunkasvattajaksi, vaikkei hänestä päältä päin olisi sellaisia ominaisuuksia arvannut. Hän oli karvalakkinen retkale, silmäkulmat ilkeässä kurtussa, nenä litteä ja pienet vilhuvat silmät punaiset; ja ilmaistuani asiani vei hän minut kamalan pienen pöksän läpi, joka oli sullottu täyteen puisia, rautalankaisia ja pajuista punottuja, levotonta kapsetta ja vikinää rapisevia vankiloita, ja sitten ulos takapihalle, missä näkyi pari kolme lahonnutta koirankoppia ja hölkkiä. "Tuo tuolla se on", hän sanoi nytkäyttäen peukaloaan takimaiseen hölkkiin päin; "seurasi minua koko matkan kotiin Kensingtonin puutarhasta, sen teki. Lähreks sieltä?" ja hölkistä ryömi verkalleen, tuhisevasti inisten ja ketjuansa kalistellen, sama koira minkä taannoin olin tappanut!

Niin ainakin ajattelin hetkisen, ja minusta tuntui kuin olisin aaveen nähnyt; yhdennäköisyys oli niin täsmällinen — kooltaan, jokaisessa yksityiskohdassa, lonkkien pikku karvatukkoihin asti, typistyneeseen korvaankin asti, tämä koira olisi saattanut olla Bingo-vainajan kaksois-olento. Kaiketi toinen musta villakoira oikeastaan on suuresti toisen samankokoisen mustan villakoiran näköinen, mutta yhtäläisyys säpsähdytti minua.

Muistaakseni juolahti juuri sillä hetkellä mieleeni ajatus, että tässä oli ihmeellinen tilaisuus saada omakseen maailman suloisin tyttö ja samalla kertaa sovittaa paha tekoni viemällä matkassani iloinen elämä takaisin naapurien huvilaan. Tarvittiin vain rahtunen rohkeutta, yksi viimeinen petos, ja sitte voisi taaskin pelastua totuuden teille.

Melkein tietämättäni, kun oppaani minuun kääntyen kysyi: "Onks tää koira teitin?" vastasin kiireisesti: "Kyllä, kyllä — se on koira jota tarvitsen, se — se on Bingo!"

"Eipä näy paljoa piittaavan teitin tulostanne", huomautti hra Blagg, kun koira tyynesti tähysteli minua.

"Oo, ei se ihan minun koirani ole, nähkääs", selitin: "sen omistaa eräs ystäväni!"

Hän loi minuun nopean syrjäkatseen. "Sitte kenties olettekin erhettynyt koirasta", hän sanoi, "enkä tahro panna mitään vaaraan. Olin justiin tän'iltana menossa maalle yhren herrasmiehen luo joka asuu Wistaria huvilassa — se on ilmotellut mustaa villakoiraa!"

Hän vilkutti minulle omituisesti silmäänsä. "Älkää pahaa tykätkö, herra", hän sanoi, "mutta haluaisin nährä jotakin toristusta siitä ennen kuin luovun niin arvokkaasta koirasta kuin tää on!"

Hän otti sen ja tavaili, nimeni suurta varovaisuutta teeskennellen, mutta huomasin vallan hyvin, että vanha retku epäili olinko laisinkaan kadottanut koiraa, saati nyt löytänyt omaani. "Hm", jupisi hän pistäessään kortin taskuunsa, "jos luovutan koiran teitille, niin pitää minun olla turvattu kaikelta vaaralta. Minun ei ränttää joutua pulaan minkään erhetyksien takia. Jonsette halua jättää sitä tänne päiväksi tai pariksi, niin saatte maksaa sen mukaan, katsokaas."

Tahdoin päästä kiusallisesta jutusta eroon mahdollisimman nopeasti. Hinnasta en piitannut — Lilian oli kaikkien kulujen arvoinen! Sanoin ettei minulla itselläni ollut mitään epävarmuutta elukan omistamisesta, vaan että suostuin maksamaan kohtuullisen korvauksen ja tahdoin viedä koiran heti matkassani.

Ja niin sovimme asiasta. Maksoin hänelle huikeat rahat ja pääsin lähtemään väärennetyn villakoirani kanssa, jonka toivoin saavani naapurihuvilassa käymään kadonneesta Bingosta.

Tiedän tekoni vääräksi — olipa se vastenmielisen lähellä koiranvarkauttakin — mutta minä olin epätoivoon kiusaantunut mies. Näin Lilianin vähin erin luisuvan käsistäni, tiesin etten mitenkään muutoin voisi saada häntä takaisin, jouduin ankaraan kiusaukseen, olin jo mennyt pitkälle samalla tiellä, juttuni oli tuo vanha sormensa antamisesta paholaiselle. Ja niin lankesin.

Varmaankin joku tämän lukija on kylliksi jalomielinen harkitsemaan vaiheitteni erikoista luonnetta ja tunteakseen halveksimisensa pohjalla pikkuisen sääliäkin.

Sinä ehtoopäivänä söin päivällistä kaupungissa ja vein ostokseni myöhäisellä junalla kotiin: koiran käytös oli vakava ja erinomaisen kunnioittava: se ei ollut mikään räikeällä ajattelemattomuudella itseään häpäisevä elukka — se oli leppoisakin ja nöyrä, ja kaikin puolin luonteeltaan alkuperäisen otuksen mieluisa vastakohta. Silti, se saattoi olla päivällisen pöyhimän omantunnon tuottamaa, en voinut olla kuvittelematta näkeväni elukan silmissä merkillisen katseen, ikäänkuin olisi se tajunnut itseään vaadittavan osalliseksi puijaukseen ja jossakin määrin pahaksunut sitä.

Jos se vaan olisi kyllin kelvollinen avittamaan aikeitani! Onneksi oli se kuitenkin niin täydellinen jäljennös Bingon ulkoasusta, että ilmitulon vaara oli todella vähäpätöinen.

Saatuani sen kotiin kiinnitin Bingon hopeasilaisen kaulahihnan sille kaulaan — onnitellen itseäni siitä että olin älynnyt sen säilyttää, ja vein elukan tapaamaan äitiäni. Hän hyväksyi vähääkään arvelematta koiran siksi miltä se näytti; mutta vaikka tämä rohkaisi minua jatkamaan, niin ei se ollut ratkaisevaa: hämäräperäisen villakoiran oli kohdattava niiden huolellinen tähystely, jotka tunsivat oikean elukan turkista jokaisen karvatukon!

En missään nimessä olisi hirvinnyt kestää sellaista kiirastulta, että olisin itse vienyt saaliini Currien perheeseen. Annoimme sille illallista ja sidoimme sen pihatolle, missä se kaiken yötä surkeasti ulisi ja multasi järsimiänsä luita maahan.

Seuraavana aamuna kyhäsin rouva Currielle kirjelmän, jossa lausuin mielihyväni siitä että saatoin palauttaa kadonneen, ja Lilianille toisen, joka sisälsi ainoastaan sanat: "Uskotteko nyt että olin vilpitön?" Kiinnitin molemmat villakoiran kaulaan ja pudotin sen everstin puutarhaan muurin yli juuri ennen kuin läksin junamatkalleni kaupunkiin.

Minulla oli tuskallinen kävely sinä iltana; kiersin pitempää tietä, kaiken aikaa vapisten pelosta että kohtaisin jonkun Currien huonekunnasta, jollaiseen tapaamiseen en tuntenut juuri silloin täydellä luottamuksella pystyväni. En voinut saavuttaa mieleni rauhaa ennen kuin tietäisin oliko petokseni menestynyt vai oliko villakoira, jolle olin kohtaloni uskonut, kurjasti kavaltanut minut; mutta jännitykseni päättyi onneksi oitis kun astuin äitini kamariin. "Et voi uskoa kuinka ihastuksissaan nuo Currie parat olivat jälleen nähdessään Bingon", pakisi hän heti; "ja he kiittelivät sinua ihan ylenpalttisesti — Lilian eritoten — aivan liikutetulta hän tuntui, lapsi rukka! He pyytelivät sinua pistäytymään luoksensa tänä iltana päivällisille ja kiitoksille, mutta lopulta sain heidät taivutetuiksi saapumaankin meille. Ja he aikovat tuoda koiran hieromaan ystävyyttä. Niin, ja tapasin Frank Traversin; hän on palannut käräjiltä ja kutsuin hänetkin tapaamaan heitä!"

Hengähdin syvään huojennuksesta. Pelini oli ollut epätoivoinen — mutta olin sen voittanut! Olisin tosin toivonut ettei äitini olisi sattunut kutsuinaan Traversia juuri tuoksi illaksi — mutta saatoinhan olettaa tämän jälkeen voivani uhmata häntä.

Eversti väkineen saapui ensimäisenä. Hän ja hänen vaimonsa olivat niin ylenpalttisen kiitollisia että minusta tuntui suorastaan tukalalta; Lilian kohtasi minut maahan luoduin katsein ja hieno hieno puna poskillaan, vaan ei virkkanut mitään juuri silloin. Viisi minuuttia jälkeenpäin, kun istuimme kahden kesken kasvihuoneessa, jonne olin hänet vienyt muka uutta begoniaa näyttääkseni, hän laski kätensä hihalleni ja kuiskasi miltei arasti: "Hra Weatherhead — Algernon! Voitko konsanaan antaa minulle anteeksi julmuuteni ja väärän epäluuloni?" Ja minä vastasin ylipäänsä voivani sen tehdä.

Emme olleet kasvihuoneessa pitkää aikaa, mutta ennen kuin sieltä lähdimme oli kaunis Lilian Roseblade suostunut onnellistuttamaan elämäni. Vierashuoneeseen palatessamme tapasimme Frank Traversin, jolle oli kerrottu löydön historia, ja huomasin hänen suunsa jäävän auki hänen vilkaistessaan kasvoihimme ja havaitessaan voitonriemuisen hymyn, joka epäilemättä kajasti minun piirteissäni, ja Lilianin leppeiden silmien hellän, haaveksivan katseen. Travers parka, minun kävi häntä sääli, vaikken hänestä pitänyt. Travers oli hyvä perikuva nuoresta, kohoavasta lakimiehestä: kookas, ei hullumman näköinen, tummat silmät terävät, viikset mustat ja elehtivä suu puhujaa ilmaiseva, joka saa tarkalleen esitetyksi kaikki tunteiden vivahdukset, alistuvasta myönnytyksestä herjaan uskomattomuuteen asti. Myöskin oli hänellä loppumattoman haastelun taito, joka tuntui ehdottomasti miellyttävältä, joskin hiukan ponnistellulta. Vaarallinen olisi hän siis ollut kilpailijana. Mutta sepä ei enää tullut kysymykseen — hän näki sen itsekin heti ja vaipui päivällisen aikana synkkään äänettömyyteen, kaihomielin tuijotellen Liliania ja huokaillen kiusaksi asti ruokaväleinä. Hänen pakinatulvansa tuntui patoutuneen umpeen.

"Olette tehnyt ystävän teon, Weatherhead", ylisteli eversti. "En voi sanoin kuvata mitä tuo koira minulle merkitsee ja kuinka äärettömästi olen sitä kaivannut. Olin kokonaan herjennyt toivomasta sitä enää näkeväni, ja kaiken aikaa oli Weatherhead, hra Travers, hellittämättömästi etsimässä itsekseen pitkin Lontoota kunnes löysi elukka paran! En sitä unohda. Se osottaa todellista ystävällistä tunnetta."

Traversin kasvoista huomasin hänen vakuuttelevan itselleen, että hän olisi puolessa ajassa löytänyt viisikymmentä Bingoa — jos vaan olisi tullut ajatelleeksi: hän myhäili murheellista myöntymystä kaikkeen mitä eversti sanoi, ja alkoi sitte ilmeisen vähäksyvästi silmäillä minua.

"Ette voi ajatella", kuulin rouva Currien kertovan äidilleni, "kuinka todella liikuttavaa oli nähdä rakkaan Bingo-paran tunteita sen jälleen nähdessä kaikki tutut esineet! Se meni haistelemaan kaikkia vuoron perään, ihan selvästi tuntien kaikki entiseksi ympäristökseen. Ja olipa aivan ähmissään havaitessaan että olimme siirtäneet pois vierashuoneesta sen omaksuman lepomaton. Mutta se katuukin syvästi ja on kovasti häpeissään karkaamisesta; se tuskin uskaltaa tulla, kun John sitä kutsuu, ja pysyttelihe kaiken aamua eteisen tuolin alla — ei tahtonut tulla tännekään, joten meidän täytyi se jättää teidän puutarhaanne."

"Se on ollut säälittävän masentuneella päällä kaiken päivää", virkkoi
Lilian; "se ei ole purrut ainoatakaan kaupitsijaa."

"Hoo, kyllä se juukeli siitä tointuu!" tuumi eversti hilpeästi; "jo se taas päivän parin päästä kissoja ahdistelee yhtä ripeästi kuin koskaan."

"Oih, noita kissoja!" tokaisi aavistamaton äiti parkani. "Algy, ethän ole viime päivinä koettanut ilmapyssyäsi niihin, vai mitä? Ne käyvät aina vaan pahemmiksi."

Pyysin everstiä ojentamaan minulle viinikarahvin; Travers nauroi ensi kertaa. "Sepä mainio aate", koikkui hän mahtavalla äänellänsä: "ilmapyssy kissoille, ha, ha! Oletteko saanut hyviä repullisia, hä, Weatherhead?" Minä vastasin saaneeni sangen hyviä repullisia, ja tunsin kasvojeni alkavan kiusallisesti punottaa.

"Oh, Algy on oivallinen ampuja — oikea metsämies", kehui äitini. "Muistan miten hänellä aikoja sitten oli pistoli, ja hänellä oli tapana sirotella leivänmuruja puutarhaan varpusille, ampuakseen niitä ruokakonttorin ikkunasta; useasti hän osasi."

"No", tuumi eversti, johon nämä metsästysmuistelmat eivät suuresti vaikuttaneet, "älkäähän epähuomiossa nitistäkö Bingoa, Weatherhead poikani. Olisihan teillä tämän jälkeen jonkunlainen oikeus siihen — mutta älkää sentään. En enää millään muotoa ottaisi toistamiseen kestääkseni niitä kärsimyksiä."

"Ellette tosiaankaan ota lisää viiniä", tokaisin hätäisesti everstille ja Traversille, "niin ehkä lähdemmekin nurmikolle kahvia juomaan? Siellä — siellä on viileämpää." Sillä minusta alkoi sisällä käydä kovin kuumaksi.

Jätin Traversin huvittamaan naisia, koska hän ei enää voinut vahingoittaa; ja vieden everstiä syrjään käytin puutarhapolulla edes takaisin astellessamme tilaisuutta hyväkseni, pyytäen hänen suostumustaan Lilianin ja minun liitolleni. Hän antoi sen sydämellisesti. "Ei ole Englannissa miestä", hän sanoi, "jonka kernaammin näkisin hänen kumppaninaan tämän päivän jälkeen. Olette hiljainen, vakava nuori mies, ja teillä on uhrautuvainen sydän. Mitä rahaan tulee, niin eipä tuosta väliä; Lilian ei tule teille pennitönnä, tiedättehän. Mutta tosiaankaan, poikani, voitte tuskin uskoa, millainen hupi vaimoraukalleni ja minulle tuon koiran näkeminen on. Hei, siunaa ja varjele, katsokaas sitä nyt! Mikä ihme sitä vaivaa?"

Sanomattomaksi kauhukseni näin että tuo viheliäinen rakki oli jonkun aikaa kahvipöydän ääressä huomioon tulematta kerjättyään vetäytynyt sen edustalla olevaan aukeaan paikkaan, missä nyt uutterasti seisoi päällään.

Keräännyimme ympärille ja tähystelimme elukkaa uteliaasti, sen yhä vakavasti pysyessä luonnottomassa asennossaan. "Hyväinen aika, John", huudahti rouva Currie, "en ole nähnyt Bingon eläissään tuommoista temppua tekevän!"

"Kovin kummallista", pahotteli eversti asettaen silmälasit nenälleen; "minulta se ei ole sitä oppinut".

"Luulen arvaavani mistä tuo johtuu", yritin hurjasti selittää. "Se nähkääs oli aina tunteellinen, herkkämielinen elukka, ja äkillinen palaamisen ilo on mennyt sille päähän — saanut sen mullin mallin."

He näyttivät taipuvaisilta hyväksymään tämän ratkaisun, ja luulen todellakin että he olisivat uskoneet Bingossa piilevän miten määrätöntä tunteellisuutta tahansa: mutta itse tunsin olevani hukassa, jos tuolla onnettomalla otuksella oli vielä useita taitoja lisää, sillä alkuperäinen Bingo ei ollut mikään esiintyjä.

"Merkillistä", virkkoi Travers miettivästi, kun koira jälleen saavutti tasapainonsa, "olen aina ajatellut että Bingo oli menettänyt oikean korvansa puolikkaan?"

"Niinhän se onkin, vai mitä?" sanoi eversti. "Vasen? Minäpä itsekin olen aina muistellut että se oli oikea."

Sydämeni oli pysähtyä hirmusta — tuon seikan olin kokonaan unohtanut. Kiirehdin ratkaisemaan asiata. "Vasenhan se oli", vakuutin lujasti; "tiedän sen syystä, että muistan aivan erityisesti ajatelleeni miten omituista oli, että koira oli menettänyt palan juuri vasemmasta korvastaan, eikä oikeasta!" Itsekseni vannoin että tämä olisi ehdottomasti viimeinen valeeni.

"Hyvä mies, sitä en osaa sanoa", vastasin kärsimättömästi; "mikä tahansa näyttää omituiselta, kun sitä rupeaa ajattelemaan."

Yhtäkkiä kuulimme koiran raivokkaasti haukkuvan pensas-aidan luona, joka erotti puutarhani maantiestä. "Aidan yli tuijottelee muukalaisen näköinen mies", huomautti Lilian; "Bingo on aina vihannut vieraita."

Siellä tosiaan seisoskeli mustantutku mies, ja vaikkei minulla silloin ollut siihen mitään syytä, kuoleutui sydämeni hänet nähdessäni.

"Älkää peljätkö", huusi hänelle eversti, "koira ei teitä pure — ellei aidassa ole reikää jossakin".

Muukalainen kohotti pientä olkihattuaan juhlallisella käden heilahduksella. "Ah, ei minä peljästyä", hän sanoi ranskalaisen äänenpainolla, "ei se minun vihainen ole. Sallitetaanko minä kysymään, saada puhua hra Vezzerediä?"

Tunsin että minun tuli puhutella miestä kahden kesken, sillä pelkäsin pahinta; ja pyytäen heitä odottamaan astelin pensas-aidan luo ja silmäilin ranskalaista epätoivon kamalalla tyyneydellä. Hän oli lyhyt, tanakka miehen pätykkä, posket siniset, silmät mustat ja säihkyvät, ja pähkinänkarvaiset kasvot vilkkaat; hänellä oli lyhyt, musta kameelinkarvatakki ja iso valkea kaulanauha, jonka keskessä loisteli suunnattoman suuri soikea malakitineula; tämän mainitsen syystä että huomasin koneellisesti tuijottelevani sitä keskustelumme kestäessä.

"Nimeni on Weatherhead", alotin ilmi joutuneen taskuvarkaan ryhdillä.
"Voinko millään teitä palvella?"

"Sangen palvella", lausui hän pontevasti; "te voida antaa minulle uudestaan koiran, jota näkyy täällä!"

Kostotar oli lopultakin tavannut minut kilpailevan vaatijan hahmossa. Hoippuroitsin hetken; sitte sanoin: "Luulenpa että olette erehdyksissä — tuo koira ei ole minun".

"Minä sitä tietää", hän sanoi; "olla pientä erehdystä, siis kun koira ei olla teidän, te antaa sitä minulle uudestaan, hein?"

"Kuulkaas nyt", intin, "koira on tuon herrasmiehen." Ja viittasin everstiin, nähden paraaksi nyt viipymättä toimittaa hänet juttuun.

"Teidän olla väärä", vakuutti hän uppiniskaisesti; "koira olla minun koira! Ja minä osoittiin tähän — teidän nimi kortin päällä!" Ja hän ojensi minulle tuon onnettoman nimikortin, jonka olin hulluudessani antanut Blaggille todistukseksi siitä kuka olin. Nyt ymmärsin; tuo vanha konna oli kavaltanut minut ja kaksinkertaisen palkkion saadakseen opastanut oikean omistajan jäljilleni.

Päätin kutsua everstin heti ja yrittää paatumuksella pelastua pälkäästä hänen vilpittömän uskonsa avulla.

"Hei, mitä nyt, mistä pulaa?" kysäisi eversti hommakkaasti saapuen paikalle, toisten seuratessa yksi erältään.

Ranskalainen kohotti taas hattuaan. "Minun ei aikoa tehdä pulan", hän alotti, "mutta olla pientä erehdystä. Minun kunnian sana, minä nähdä omaa villakoiraa teidän puutarhalla. Koska minä pyytää tämä herra uudestaan antaa koira, hän sanoa koira kuulla teidän."

"Teidän täytyy sallia minun tuntea oma koirani, hyvä herra", vastasi eversti. "Minullahan se on ollut penikasta pitäin. Bingo, poikaseni, tunnethan isäntäsi, vai mitä?"

Mutta kunnoton peto ei piitannut hänestä vähääkään, vaan alkoi huimasti hyppiä ilmaan, kaikin mokomin päästäkseen ranskalaisen pariin. Sen omistamisesta ei mitään Salomonin tuomiota tarvittu!

"Minä sanoa, teidän kuulla väärä koira — se olla minun oma koira, minun Azor! Se muistaa minusta hyvin, te nähdä? Minä sitä kadota se on kolme neljä päiviä… Minä nähdä kuulutusta sitä on löytänyt, ja koska minä mennä osoitukselle minua puhutaan: oo, sitä olla uudestaan hakenut, se olla mennyt vierasta kanssa, jonka olla ilmoitus. He näyttää minua nimen kortista, minä seurata tähän, ja koska minä tulla, minä nähdä minun koiraa puutarhalla edelläni!"

"Mutta kuulkaahan", sanoi eversti kärsimättömästi; "kelpaahan teidän tuota sanoa, mutta millä pystytte sen todistamaan? Minä annan sanani että koira on minun! Teidän on todistettava vaatimuksenne, vai mitä, Travers?"

"Aivan", vahvisti Travers ymmärtäväisesti, "pelkkä vakuutus ei ole pätevä: nykyisellään on vala valaa vastassa."

"Malttaa hetken — teidän koira se oliko hienosti kasvattanut, sen ollako lahjat — koira temppujen kanssa?"

"Ei, sitä se ei ole", vastasi eversti; "minä en pidä siitä että koiria opetetaan narreina kujeilemaan — ei ole koirassani rahtuakaan sitä vikaa, hyvä herra!"

Ja muukalaisen viheltäessä vilkasta säveltä nousi tuo rakin riiviö takajaloilleen ja tanssi juhlallisesti puoleen kertaan ympäri puutarhan! Me seurasimme piirin sisäpuolella nolostuneina sen liikkeitä. "No lempo soikoon!" huusi eversti suuttuneena, "se tanssaa kuin viheliäinen ilveilijä! Mutta minun Bingoni se silti on!"

"Ette olla vakuuttanut? Saada nähdä lisää. Azor, ici! Pour Bismarck, Azor!" Koira haukkui raivokkaasti. "Pour Gambetta!" Se lierutti häntäänsä ja alkoi loikkia ilosta. "Meurs pour la Patrie!" — ja ylen taitava elukka kierähti kumoon kuin taistelussa surmansa saanut!

"Missä olisi Bingo voinut oppia noin paljon ranskaa!" huudahti Lilian epäuskoisesti.

"Pyytääkö minä siltä loikata tai nousta nurin?" tiedusteli aulis ranskalainen.

"Sen olemme nähneet, kiitos", vastasi eversti synkästi. "Toden totta, en tiedä mitä ajatella. On mahdotonta ettei tuo silti olisi Bingoni — en ikinä usko muuta!"

Yritin viimeistä epätoivoista keinoa. "Tulettehan aidan ympäri talon edustalle?" esitin ranskalaiselle: "päästän teidät sisälle ja voimme rauhassa puhella asiasta." Sitte kävellessämme yhdessä takaisin kysyin häneltä kiihkeästi, mistä hinnasta hän jättäisi vaatimuksensa ja antaisi everstin lopultakin ajatella koiraa omakseen. Hän oli raivoissaan — hän piti itseään loukattuna; pontevasti ilmoitti hän minulle että koira oli hänen elämänsä ylpeys (mustien villakoirien tehtävänä näytti olevan verrattoman, kotoisen siunauksen suominen!) ja että hän ei siitä luopuisi vaikka siitä tarjottaisiin kaksin verroin sen paino kultaa.

"Ajatella", hän alotti meidän yhtyessämme toisiin, "että tämä herra täällä tarjota minua rahalla koirasta! Hän suostua että se kuulla minun, te nähdä? Sangen hyvin, täällä ei olla lisää sanoa!"

"Mitä, Weatherhead, oletteko siis tekin menettänyt uskonne?" ihmetteli eversti.

Huomasin, ettei mikään auttanut — en enää muuta halunnut kuin suoriutua jutusta kunnollisesti ja päästä erilleni ranskalaisesta. "Mielipahakseni myönnän", vastasin minä, "että pelkään merkillisen yhdennäköisyyden pettäneen minut. Lähemmin ajatellessani en usko tuota Bingoksi!"

"No, kun minulta kysytte", selitti Travers aivan tarpeettoman kuivasti, "en sitä milloinkaan uskonut".

"En minäkään", sanoi eversti; "alun pitäin ajattelin ettei tuo ikinä minun Bingoni ollut. Bingossahan oli kaksi tuon elukan vertaa!"

Ja Lilian ja hänen tätinsä kumpikin vakuuttivat epäilleensä heti ensi näkemästä.

"Kernaasti", vastasi eversti; ja lausuttuamme muutamia anteeksipyyntöjä erehdyksestämme poistui hän riemuiten, inhottava villakoira kintereillään jolkkimassa.

Hänen mentyään laski eversti kätensä ystävällisesti olalleni. "Älkää niin lannistuneelta näyttäkö, poikani", hän sanoi; "te teitte parhaanne — koirien välillä oli jonkinlaista yhtäläisyyttä kenen tahansa silmissä, joka ei tuntenut Bingoa niinkuin me".

Juuri silloin ilmestyi ranskalainen uudestaan pensas-aidan luo. "Minä pyytää tuhannen kertoja anteeksi", hän selitti, "mutta minä löytää tämän koirani kaulalta — se ei kuulla minun. Sallittekaa minua antamaan sen uudestaan".

"Tämäpä kummallista", sanoi Travers, "koira oli epäilemättä väärä, mutta sillä oli oikean koiran kaulanauha! Miten sen selitätte?"

"Hyvä mies", vastasin kärsimättömästi, "enhän ole todistajainkuulustelussa. En voi sitä selittää. Se — se on pelkkä yhteensattuma!"

"Mutta kuulkaahan, Weatherhead", intti Travers (tokko tosissaan vai häijyyttään, sitä en ole koskaan ihan selville saanut), "ettekö näe kuinka tavattoman tärkeä seikka tämä on tutkimuksille? Koiralla (mikäli asiata tunnen) oli kadotessaan hopeasilainen kaulahihna, johon sen nimi oli kaiverrettu. Samainen kaulahihna ilmestyy pian jälkeenpäin ihan eri koiran kaulaan! Meidän täytyy penkoa asiaa; jotenkuten on siitä päästävä perille! Tämän verran saatuamme vihiä saanemme toki tietoomme missä koira on tahi miten sen on käynyt! Yrittäkäähän vain muistella missä oloissa tapasitte tuon koiran. Juuri tämmöisistä jutuista minä pidän!"

Juuri tuommoiset jutut eivät minua vähääkään miellyttäneet. "Teidän tulee jättää tuo tänä iltana. Travers", pyysin tuskastuneesti; "asia nähkääs on juuri nyt jokseenkin kipeä minulle — enkä jaksakaan oikein hyvin". Olin juuri sillä hetkellä kiitollinen Lilianin suloisten silmien säälivästä ja luottavasta katseesta, joka toviksi virkisti ahdistunutta sieluani.

"Niin, huomenna käymme asiaan, Travers", virkkoi eversti: "ja sitte — hei, tuossa tuo lemmon ranskalainen tulee taas!"

Tuli tosiaankin; hän harppaili keikaroiden takaisin, ilkikurinen myhäily ryppyisillä kasvoillaan. "Vielä kerran minä palaa pyytämään anteeksi", hän sanoi. "Minun koira olla sallittanut itselleen sitä vaikeaa ajattelemattomuutta tekemään sangen suurta kaivosta puutarhan pohjalle!"

Vakuutin ettei asialla ollut väliä. "Kenties", vastasi hän, silmäillen minua terävillä katseillaan, "te ette sanoa sen, koska tarkastaa kaivosta. Ja te toiset, minä puhua teille: joskus menettää jonkun joka on aivan lähessä kaikella ajalla. Se olla sangen hullua, hä? sanallani, ha, ha, ha!" Ja hän tepsutteli tiehensä, hihittäen hornamaista irvistelyä, joka hyyti vereni.

Mutta sitä ennen olin itse saanut vetäydytyksi lähelle sitä, hirveässä pelossa, että ranskalaisen viimeiset sanat olivat sisältäneet jonkun minulle käsittämättömän vihjauksen.

Oli vielä siksi valoisaa, että saatoin nähdä aavistamattoman hirmun, joka oli saattaa minut tajultani.

Tuo kolminkertaisesti kirottu hurtta, jota olin hulluudessani yrittänyt jutkauttaa everstille, oli nähtävästi haudannut eilis-iltaisen ateriansa kovin lähelle Bingon leposijaa ja luutansa taas esille kaivaessaan myllännyt uhrini jäännökset pinnalle!

Siinä ruumis makasi ihan kuopan reunalla. Aika ei tietysti ollut parantanut sen näköä, joka oli tuiki kammottava, mutta rakkauden silmälle silti helposti tunnettava.

"Se on aivan tavallinen kuoppa", hönkäisin asettuen sen eteen ja koettaen torjua heitä takaisin. "Ei sillä ole mitään väliä — ei yhtään mitään!"

"Ei, mutta", intti eversti läheten, "katsokaas! Onko koira tärvellyt pensaitanne?"

"Ei, ei!" huusin surkeasti, "aivan päin vastoin. Mennään nyt sisälle; tulee kylmä!"

"Kas, tuossa on istutus tahi jokin revittynä juuriltaan!" sanoi eversti yhä läheten onnetonta kuoppaa, "Hei, mitä, katsokaa! Mitä tämä on?"

Hänen viereensä astunut Lilian kirahti heikosti. "Setä", huusi hän, "se näyttää — Bingolta".

Eversti pyörähti minuun päin. "Kuuletteko", äyskäisi hän tukahtuneella äänellä. "Kuuletteko mitä hän sanoo? Ettekö saa sanaa suustanne? Onko tuo meidän Bingomme?"

Luovuin pelistä viimein; halusin vain, että minun olisi sallittu ryömiä pois jonkin peittoon! "On", kuiskasin kumeasti, raskaasti vaipuessani puutarhapenkille, "on… se on Bingo… onnettomuus… ammuin sen… ihan tapaturma!"

Selitystäni seurasi hirveä meteli; he näkivät viimeinkin kuinka olin heitä pettänyt, ja tulkitsivat kaiken pahimmin päin. Vielä nytkin vääntelehdin toisinaan voimattomasta ja poskeni kipottelevat ja hehkuvat nöyryytyksestä, kun muistelen tuota kohtausta — everstin supi suoraa puhetta, Lilianin kiihkeitä moitteita ja halveksumista, ja hänen tätinsä sanatonta pettymyksen masennusta.

En yrittänytkään puolustella; en kenties ollut ihan niin täysi roisto kuin he käsittivät, mutta tajusin täydelleen, että epäilemättä olin saanut ansioni mukaan.

Travers oli kadonnut kiireen kautta — en tiedä hienotunteisuudestako vai sopimattoman riemunpurkauksen pelosta; ja pian jälkeenpäin astuivat toisetkin eteeni, istuessani ääneti ja pää kumarassa, ja lausuivat minulle ankarat ja lopulliset hyvästit.

Ja sitte, kun viimeinen vilahdus Lilianin valkeasta puvusta häipyi puutarhapolun pimentoon, laskin pääni pöydälle kahvikuppien väliin ja itkin kuin piesty lapsi.

Hankin virkavapautta niin nopeasti kuin sain, ja läksin ulkomaille. Paluuni jälkeisenä aamuna huomasin partaani ajaessani, että everstin puutarhan muuria vasten oli asetettu pieni nelikulmainen marmoritaulu. Otin teatterikiikarini ja luin — ja hauskaa luettavaa se olikin — seuraavan muistokirjotuksen:

RAKKAAKSI MUISTOKSI BINGOSTA, JONKA SALAISESTI JA JULMASTI SURMASI VAKAALLA AIKOMUKSELLA ERÄS NAAPURI JA YSTÄVÄ KESÄKUULLA 1881.

Jos tämä selitykseni koskaan sattuu naapurieni näkyviin, niin toivon nöyrästi että he ovat kyllin armahtavaisia joko ottaakseen pois taulun tai himmentääkseen muistokirjotusta. He eivät voi käsittää miten minä kärsin, kun uteliaat vieraat, kuten joka päivä tapahtuu, tavailevat noita sanoja ikkunoistamme ja tekevät minulle lukemattomia kysymyksiä niiden johdosta!

Toisinaan tapaan Currien väkeä kylällä, ja heidän astuessaan ohitseni poispäin kääntyneinä tunnen karahtavani punaiseksi. Travers kulkee nyt melkein aina Lilianin parissa. Hän on lahjoittanut Lilianille koiran — rottakoiran — ja he ovat ryhtyneet silmäänpistäviin varokeinoihin pysyttääkseen sen poissa puutarhastani.

Haluaisin vakuuttaa laeille, että saavat olla huoletta. Olen ampunut yhden koiran.

Konsuli Duilius oli saapumassa Romaan triumfia viettämään kuuluisan voiton johdosta minkä oli Mylaen edustalla saanut kartagolaisesta laivastosta. Hän oli saavuttanut maallensa suuren menestyksen merellä ensimäisellä laivastolla mikä sillä oli milloinkaan ollut — ja sitä oli luonnollisesti hauska ajatella, ja hän olisikin nyt ollut täysin onnellinen, jos hänen asentonsa vaan olisi ollut hiukan mukavampi.

Mutta hän seisoi tuiki vaperoissa vaunuissa, jotka olivat sullotut täyteen hänen läheisimpiä omaisiansa ja muutamia vanhoja ystäviänsä, joille hänen oli täytynyt lähettää pääsylippu. Hänen takanaan seisoi orja, joka piteli konsulin pään päällä painavaa etruskilaista kruunua, ja milloin arveli isäntänsä käyvän liian suureilevaksi hoki hän muistutuksia, että tämä oli lopultakin vain ihminen — triumfin viettäjää kohtaan nimittäin saa harjottaa vapauksia, joista muina aikoina joutuisi kalliisti maksamaan.

Toisekseen oli iso delfolainen seppele, jota Duilius kantoi kuten kruunuakin, luiskahtanut alas toisen silmän yli ja kutitteli hänen nenäänsä, eikä auttanut muu kuin vaieten kärsiä, sillä toisessa kädessä oli valtikka ja toisessa laakerinlehvä, jotapaitsi hänen täytyi tiukasti pidellä vaunujen laidasta aina kun ne notkahtelivat.

Olivat myös väenväkisin maalanneet hänet kauttaaltaan kauniin heleänpunaiseksi, ja vaikka se sai hänet näyttämään ihan uudelta ja peräti loistavalta ja uhkealta, niin oli hänellä aika ajoin epäilyksiä tokko tuo täydellisesti soveltui hänelle ja eritoten tokko hän enää koskaan saisi väriä lähtemään.

Mutta pikku seikkojahan näinä lopultakin olivat, eivätkä verrattavia päivän suuruuteen ja kunniaan! Eikö jokainen venytellyt niskojaan saadakseen nähdä vilahduksenkaan hänestä? Eivätkö vaunuja vetävät täplikkäät ja vauhkot hevosetkin yhtä mittaa kääntäneet päätänsä tuijottaakseen hänen helakanpunaisiin kasvonpiirteisiinsä? Tämän havaitessaan tunsi Duilius toden teolla olevansa kaiken tämän prameuden keskus ja ylipäätään pitävänsä siitä.

Hän näki keskitiessä saattuetta keikkuilevat valtaamiensa laivojen poikkihakatut kokat: hän näki uhrattaviksi määrättyjen valkeiden härkien joutuvan juhlatuulelle ja pelastavan kulkueen kaikesta yksitoikkoisuudesta tämän tästä pillastumalla takakujille tai sieppaamalla kullattuihin sarviinsa joitakuita flamenpappeja, joiden juhlallinen parvi asteli niiden edellä.

Kuuli hän myöskin viiden äänekkään torvisoittokunnan yli ystäviensä huomautukset, näiden ennustellessa sadetta tai ilmaistessa tuskallista hämmästystään väkijoukon vähyydestä ja kaiken todellisen innostuksen puutteesta; ja hän tajusi päällisin puolin ne kovin loukkaavat pistopuheet, joita jälkijoukkona marssivat uljaat legionat hänen kustannuksellaan laskettelivat.

Tällainen pilanteko kuului tavanmukaisiin juhlamenoihin ja oli oikealla tavalla ymmärrettynä suuri kohteliaisuus, ja sen Duiliuskin tunsi. Ystävistään, punaisesta maalista ja tutunomaisesta orjasta huolimatta, huikeasta helteestä ja syyhyvästä nenästään huolimatta, hän mietti itsekseen että tämä — ja tämä yksistään — oli elämisen arvoista.

Ja hänelle oli tuskallista ajatella että tätä kaikkiansa kestäisi ainoastaan päivän: hän ei voinut loppuikäänsä tällä tavoin juhlia. Hänen ei kannattaisi moista yrittää keskinkertaisilla tuloillaan: ja kuitenkin kaikitenkin kutistuisi olemassaolo surkean kuivaksi noin paljon hyörinän perästä.

Voitaisiin otaksua että Duilius luonnostaan oli mieltynyt komeiluun ja kuuluisuuteen, mutta näin ei millään muotoa ollut asian laita: päinvastoin oli hän tavallisina aikoina vaatimaton luonteeltaan ja miltei ujo. Mutta hänen äkillinen menestyksensä oli aiheuttanut tilapäisen muutoksen, ja juuri kunniansa hehkeimmässä loistossa hän huomasi huokaavansa ajatellessaan ettei hän kaiken inhimillisen todennäköisyyden mukaan enää sinä ilmoisna ikänä kulkisi torvensoittajien ja voitonmerkkien, huilunpuhaltajien ja valkeiden härkien matkassa.

Ja sitte hän saapui Porta Triumphalikselle, missä ylemmät virkamiehet ja senati heitä odottelivat, kaikki istuen vilkasten romalaiskuonoisten ratsujen seljässä, jotka kulkueen lähetessä ilmaisivat eloisaa kiihtymystä ja saivat muutamia ratsastajiansa laskeutumaan alas niin suurella järjestelmän ja arvokkaan aikomuksen noudattamisella kuin heidän asemansa vaati ja tilaisuuden luonne salli.

Siellä lahjotettiin Duiliukselle kaupungin vapaaporvarin oikeudet ja adressi, minkä hän pisti taskuunsa, kuten selitti, lukeaksensa kotona.

Ja sitten eräs edili ilmotti hänelle puheessa, jonka aikana hän kahdesti menetti ajatustensa juoksun ja oli liktorin kannustettava, että kiitollinen tasavalta, ottain huomioon konsulin suuret ansiot, oli päättänyt heittää sikseen kulunkien harkinnan ja tänä juhlapäivänä antaa hänelle mitä ikinä palkkiota hän halusi pyytää — "kohtuuden rajoissa", lisäsi edili varovasti, jättäessään satulansa äkillisyydellä joka tuskin näytti tahalliselta.

Duilius oli luonnollisesti ällistyksissään moisesta anteliaisuudesta, ja kuten kenen tahansa äkillisesti tuollaiseen tilaisuuteen joutuneen oli hänenkin ihan mahdoton saada siitä täyttä etua.

Toviin hän ei hämmennyksissään todellakaan pystynyt muistamaan mitään välittämisen arvoista, ja hän arveli, että näyttäisi halpamaiselta pyytää rahaa.

Viimein hän muisti äsken ikävöineensä loppumatonta triumfia, mutta hänen luontainen vaatimattomuutensa sai hänet kohtuulliseksi, eikä hän kyennyt rohkaistumaan pyytämään enempää kuin hitusen siitä loistosta missä nyt sai päivän viettää.

Niinpä hän, ei ihan epäröimättä, vastasi tasavallan olevan ylen ystävällinen, ja koska valinta kokonaan jätettiin hänelle, niin hän haluaisi — ellei heillä ollut mitään sitä vastaan — haluaisi huilunsoittajan alituiseksi seuralaisekseen ulkosalla.

Duilius oli hyvin vähällä pyytää valkeata härkää; mutta lähemmin ajatellessaan tuntui hänestä että siitä saattaisi koitua epämukavuutta, ja sellaisen eläimen oikeassa hoitelemisessa oli monia vaikeuksia; sinä päivänä näkemänsä johdosta katsoi konsuli epäviisaaks kulkea härän edellä — kun taasen, jos takana käveli hänet voitaisiin otaksua karjanpaimeneksi, mikä olisi ilkeätä. Senvuoksi hän luopui siitä aatoksesta ja tyytyi pelkkään huilunpuhaltajaan.

Senati, ilmeisesti huojentuneena noin tavattoman vähäisestä vaatimuksesta, myöntyi siihen kerrassaan kohteliaasti; Duiliusta kehotettiin valitsemaan soittajansa, ja hän otti isoimman. Kulkue jatkoi matkaansa voittokaaren alitse ja ylös Kapitolinuksen rinnettä, sillävälin kun konsulilla oli aikaa muistaa asioita joista hän olisi pitänyt vielä enemmän kuin huilunpuhaltajasta, ja hämärästi uumoilla tehneensä itsestään kutakuinkin aasin.

Illaksi oli Duilius kutsuttu yleisillä varoilla kustannetuille illallisille; hän lähti ylpeästi päättäneenä osottaa tajuavansa hänen osakseen tulleen kohteliaisuuden kapuamalla päihtymyksen huimaavimmille huipuille. Sen ajan romalaiset särpivät silkkaa vedellä sekotettua viiniä juhlissaan, mutta on hämmästyttävää millaiseen humalaan lujatahtoinen mies voi päästä — vedensekaisesta viinistäkin — jos ryhtyy asiaan täydestä sielustaan. Ja kun Duiliuksella oli harvinaisen voimakas luonne, niin hän palasi tuon vieraanvaraisen pöydän äärestä erinomaisessa hutikassa; huilunpuhaltaja kuitenkin saattoi hänet kotiin, auttoi hänet vuoteeseen, vaikkei kyennyt saamaan häntä riisumaan sandalejaan, ja tuuditti hänet sikeään uneen valituilla sävelillä ajan suosituimmista kappaleista.

Niinpä konsuli, vaikka seuraavana aamuna myöhään heräsikin pahaan päänkolotukseen ja ylimalkaiseen maalliseen turhuuden tajuntaan, huomasi silti olevan syytä onnitella itseään, kun oli älynnyt hankkia noin verrattoman seuralaisen, ja suunnitteli jokseenkin toivorikkaasti monen moisia pikku keinoja, joilla saisi hänestä hyötyä.

Kun tämän suuren meripäällikön myöhäisempää elämää tutkitaan historioitsijan puolueettomuudella, niin on mahdoton olla näkemättä sitä surullista tosiseikkaa, että Duilius upeutensa ensi innossa käyttäysi aistin ja maun puutteella minkä täytyi suuresti pilata hänen suosiotaan ja tuottaa hänen ystävilleen suurta mielihyvää.

Hän tahtoi käyttää tuota huilunpuhaltajaa kaikkialla — hän meni ehdottomasti liikoihin: hänen tapanaan esim. oli tavallisilla vierailuilla käydessään jättää huilunpuhaltaja eteiseen toitottelemaan niin määrättömästi että hänen tuttaviensa oli viimein itsepuolustuksessa pakko kieltäytyä hänen seurastaan.

Temppeleihinkin jumalanpalvelukseen mennessään hän otti huilunpuhaltajan matkaansa sillä hataralla verukkeella että tämä saattoi jumalanpalveluksen aikana avustaa kööriä: ja sama oli asian laita teattereissa, missä Duilius — niin vaatelias hän oli — ei suostunut ottamaan aitiota ellei johtaja päästänyt hänen huilunpuhaltajaansa orkesteriin ja taannut hänelle ainakin yhtä esitysnumeroa näytöksien lomassa.

Mutta rangaistuksen päivä koitti vihdoin. Duilius muokkautti huilua niin herkeämättömästi että soittajan sävelvarasto pian tyhjentyi, ja silloin hänen tietysti oli pakko puhaltaa koko sarja taas uudestaan. Oivalla konsulilla ei ollut tarkkaa sävelkorvaa, mutta hänkin alkoi viidettäkymmentä kertaa toistettaessa esim. Pugnare nolumusta — sen aikaista suurta kansallista rauhan hymniä — ajatella kuulleensa saman sävellyksen ainakin kahdesti ennen ja pitää parempana jotakin hieman vereksempää, sillä välin kun muut olivat paljoa lyhyemmässä ajassa johtuneet samaan tulokseen.

Vanhempaa Duiliusta, konsulin isää, tuo kenties enimmin sapetti; hän oli kelpo äijä omalla tavallaan, mutta perikuvallinen romalainen, joka miehekkäästä halveksi prameutta, turhamaisuutta, soitantoa ja kaunotaiteita yleensä. Sen vuoksi oli vanha herrasmies tulla hulluksi poikansa huilunpuhaltajan toitotellessa pihatolla päivän pitkän, kunnes hän syöksähti ikkunoihin ja sinkautteli keveämpiä huonekaluja itsepintaisen lurittelijan päähän. Mutta tämä väisteli niitä nokkelasti ja oli käsittävinään ne kiitollisuuden osotuksiksi ponnistuksistaan, kuljetellen niitä myytäväksi. Vanhus olisi iskenyt huilun säpäleiksi, mutta toinen ei sitä edes aterioidessansa laskenut hetkeksikään syrjään. Hän olisi juottanut soittajan humalaan, mutta tämä oli Manus Spein jäsen, ja olisipa hän ilomielin lahjonutkin kiusaajansa menemään matkoihinsa, ellei tuo rehellinen mies olisi osottautunut ehdottomasti turmeltumattomaksi. Hän saattoi siis vain istuskella ja noitua, ja sitte keventää tunteitansa antamalla pojallensa lämpimän selkäsaunan ja uhkailemalla myydä hänet polkuhinnasta: sillä vanhan Roman omituisissa yhteiskuntaoloissa oli isällä nuo molemmat oikeudet, vaikka poika olisi miten suuresti tahansa kunnostautunut julkisessa elämässä.

Tietystikään ei Duiliusta miellyttänyt aatos joutua huutokauppaan, ja hänestä alkoi tuntua hiukan alentavalta meritappelun voittaneen ja ensiluokkaisen triumfin saaneen romalaisen kenraalin saada ruumillista kuritusta joka päivä kovakiskoisen isän kädestä, joten hän päätti ryhtyä selittelyille huilunpuhaltajansa kanssa. Hän alkoi itsekin jo kyllästyä seuralaiseensa, sillä häneen oli palannut kaikki entinen ujous ja vastahakoisuus herättämään huomiota; hän piti yksinäisyydestä, mutta ei kuitenkaan koskaan saanut jäädä yksikseen: hän oli väsynyt toimimaan aina hitaan soitannon säestyksellä kuin rohkea roisto näyttämöllä. Eihän hän edes voinut astua kadun yli postimerkkiä ostamaan huilunpuhaltajan teiskaroimatta hänen kintereillään tohautellen kuin yleinen suihkulähde; kun taasen, sen johdosta että alhaiso on ylen herkkä viehättymään soitannosta, harmistuneen konsulin oli tehtävä kävelymatkansa Roman roskaisimman joutolaislauman etunenässä.

Näitä haittoja hartaasti hautoen olisi Duilius puhunut todella vakavastikin soittajalleen, mutta häntä arvelutti loukata toisen tunteita suoralla totuudella. Siten hän vain selitteli ettei ollut aikonut tahtoa seuralaistansa aina mukaan, vaan ainoastaan erityisiin tilaisuuksiin; ja tunnustaessaan vilpittömän ihailunsa hänen soitannollista kyvykkäisyyttään kohtaan, hän sanoi vastenmielisesti tekevänsä sitä yksinoikeudekseen lähimäistensä rauhan ja mukavuuden kustannuksella. Kenties hän esitti asian liian hienotunteisesti voidakseen tarkotustaan saavuttaa, sillä vaikka moinen harvinainen huomaavaisuus syvästi koski soittajaan, niin hän torjui sen viehättävällä lämmöllä, jota oli mahdoton vastustaa. Hän vakuutti konsulille olevansa ylen onnellinen siitä, että hänet oli valittu omalta vähäiseltä osaltaan palvelemaan niin suurta päällikköä. Hän ei myöntänyt oman leponsa ja mukavuutensa vähääkään häiriytyvän ponnistuksistaan, sillä ollen luontaisesti kiintynyt huiluun hän muka saattoi puhallella sitä uupumatta päiväkausia yhteen menoon. Ja hän lopetti huomauttamalla sangen kunnioittavasti, että jos konsuli vähäisessäkään määrässä syrjäyttäisi tasavallan hänelle (hänen omasta erityisestä vaatimuksestaan) säätämää kunnianosotusta, niin se näyttäisi kiittämättömältä ja herättäisi mitä pahimpia epäluuloja. Tämän jälkeen hän merkillisen suloisesti ja pontevasti puhalteli muinaisen lemmenviisun Ludus idem, ludus vetus.

Duilius tunsi hänen väitteensä päteviksi: tasavallat ovat epäluuloisia, ja hän älysi ettei hänenkään kenties olisi turvallista loukata senatia. Ei siis auttanut muu kuin pitkittää entistä menoa, kuljettaa huilunpuhaltajaa matkassaan ja saada isältänsä selkäänsä kunnes hänellä oli peräti vähäisen oman arvonsa tuntoa jäljellä.

Viimein hän löysi työlääseen elämäänsä vaihtelua — hän rakastui tulisesti. Mutta tässäkin oli tavattomana pulana hänen harras seuralaisensa. Väliin pääsi Duilius häneltä livistämään johonkin metsän kätköön, missä saattoi toivoa tapaavansa ihailunsa esineen. Yleensä hän ei havainnut pettyvänsä odotuksessaan; mutta aina juuri kun hän oli saanut rohkeutta puhuakseen kuluttavasta kiihkostansa kajahti hänen korvaansa etäältä heikko sävel ja raivostuneena kääntäessään päänsä hän näki uskollisen saattajansa harppailevan niittyjen yli lannistumattoman kiihkeässä takaa-ajossa. Hän antautui lopulta välttämättömyyteen, ja joutui juttelemaan kaikki lemmenhaastelunsa sävellettyinä. Claudia ei näyttänyt sitä pahakseen panevan, pikemmin huomasi hän lisää romantisuutta tuollaisessa kosinnassa, ja, Duilius itsekin, ollen kankeapuheinen, havaitsi huilun varsin hyvin soveltuvan keskustelussa sattuneihin hankaliin pysähdyksiin.

Sitten he menivät naimisiin, ja kun Claudia itse soitteli sangen sievästi tibiaa, niin hän pani toimeen soitannollisia illatsuja ja soitteli huilunpuhaltajan kanssa kahden kesken, mikä olisi saattanut tuottaa Duiliukselle tavatonta mielihyvää, jos hänellä vaan olisi ollut hiukankin enemmän soitannollista aistia. Miten olikaan, alkaen ensi kertaa huomata ettei soittaja ollutkaan hullumman näköinen, hän kielsi nämä illatsut. Claudia itki ja murjotteli, ja Claudian äiti sanoi Duiliuksen käyttäytyvän pedon lailla, jollaista vaimon ei tarvinnut totella: mutta heidän kotoisen elämänsä sopusointu oli särkynyt, ja konsuli parka häätyi sulassa epätoivossaan tekemään pitkiä kävelyretkiä maaseudulle, ei kävelemisen halusta, sillä hän vihasi sitä, vaan ainoastaan pitääkseen huilunpuhaltajansa erossa pahanteosta.

Niin oli hän tästä kaikesta tarpeekseen saanut, että vei huilunpuhaltajansa eräänä päivänä pitkälle kävelylle yksinäisen metsän halki, ja valiten hetken jolloin tämä oli jokseenkin hengästyksiinsä asti soitellut Id omnes faciunt, hän äkkiä karkasi toverinsa niskaan. Poistuessaan tuosta yksinäisestä metsästä hän oli yksinään, ja pensaikossa jossakin oli huilun sirpaleita, ja niiden lähellä jotakin mikä olisi aikoinaan saattanut olla soittaja.

Konsuli läksi kotiin ja istui siellä odotellen teon tunnetuksi tulemista. Hän odotteli melkoisen rauhattomana, koska oli mahdoton sanoa miltä kannalta senati asian ottaisi tai missä muodossa rangaistus ilmaantuisi. Ja kuitenkin oli rauhattomuuden vastapainona suloinen huojennus: valtio voisi tuomita hänet kunniattomaksi, ajaa maanpakoon, ottaa hengiltäkin, mutta hän oli ijäkseen päässyt soittelusta rauhaan; ja tätä ajatellessaan näpsäytteli vakava Duilius sormiaan ja tanssi salaisessa riemussa.

Mutta unohtui kaikki tanssimisen halu liktorien tuodessa virallisen kirjelmän. Hän katseli sitä kauvan aikaa ennen kuin uskalsi murtaa ison sinetin ja leikata poikki rihman, jolla ne vahataulut oli sidottu, jotka saattoivat sisältää hänen tuomionsa. Viimein hän sen teki, ja hymyili huojennuksesta, kun alkoi lukea, sillä kirjelmä oli kohtelias, miltei hellä. Senati piti (tai oli pitävinään) huilunpuhaltajan katoamista pelkkänä tapaturmana, ja lausui surkuttelunsa siitä ettei hänen kunniakseen tehty päätös ollut paremmin onnistunut.

Sitte lukiessaan edemmä rusensi Duilius vahataulut pieniksi palasiksi ja kieri maassa ja repi tukkaansa ja ulvoi; sillä senatin kirjelmä päättyi säädökseen, että valtio hänen loistaviin ansioihinsa katsoen asetti hänen käytettäväkseen kaksi uutta huilunpuhaltajaa, joiden varmasti toivottiin kestävän palvelustensa kulutusta kauvemmin kuin ensimäinen.

Duilius vetäytyi huoneeseensa ja teki testamenttinsa, pitäen huolta siitä, että se tuli laillisesti laadituksi ja todistetuksi. Sitte hän lukitsi ovensa, ja kun se seuraavana päivänä murrettiin auki, löytyi Duilius elottomana ruumiina, kummallinen kaihoksiva hymy kalpeilla kasvoillaan.

Kukaan Romassa ei täysin oivaltanut tämän hymyilyn syytä, mutta yleensä ajateltiin sen merkitsevän vainajan mielihyvää siitä, että hän jätti rakkaat omaisensa mukaviin, joskaan ei ylellisiin oloihin: sillä vaikka enin osa omaisuutta oli säädetty kartagolaisille hyväntekeväisyysseuroille, niin oli hän huolekkaasti määrännyt yhden huilunpuhaltajan niin vaimolleen kuin anopilleenkin.

"Sanokaahan", kysäisi viehättävä pöytänaapurini hänelle soveltuvalla sievällä käskeväisyydellä, "pidättekö koirista?" En muista nyt miten siihen puheenaineeseen jouduimme, mutta hän oli juuri kuvaillut kuinka eräs skotlantilainen paimenkoira äskeisessä koiranäyttelyssä oli paiskannut etukäpälänsä hänen kaulaansa äkillisessä hellyydenpuuskassa — jollaista tekoa minä puolestani (vaikka viisaasti pidin tämän mielipiteen vain itselläni) katsoin vähemmän kummastuttavaksi kuin hän näytti tekevän.

Onnekseni saatoin rehellisesti vastata hänen kysymykseensä tyydyttävällä tavalla.

"Näinköhän", hän sitte miettivästi sanoi, "välittäisitte kuulla eräästä koirasta, joka kuului eräälle, jonka varsin hyvin tunnen? Vai ikävystyttäisikö se teitä?"

Olen varsin varma siitä, että jos hän olisi tarjoutunut kertomaan Telemakuksen vaiheet tai kolmikymmenvuotisen sodan historian, olisin ihan vilpittömällä kiitollisuudella vastaanottanut esityksen. Näin ollen tein hänelle riittävän selväksi, että todella sangen suuresti välitin kuulla tuosta koirasta. En voi toivoa kykeneväni esille saamaan sitä erikoista viehkeyttä, millä hän minulle tarinan haastoi. Minun tuskin tarvinnee mainita, ettei sitä kerrottu yhtäjaksoisesti, vaan että se oli noiden välttämättömien pysähdysten keskeyttelemä, jotka saattavat päivällispöytätuttavuuden niin kiihottavan hellävaraiseksi.

"Tämä koira", hän alotti tyynesti, sävynsä lainkaan ilmaisematta tarinaa alkavaksi, "tämä koira oli nimeltään Pippuri. Ei se ollut mikään erikoinen näköjään — jokseenkin jörrimäinen sekarotuinen elukka; se ja eräs nuori mies pitivät yhteistä taloutta pitkän aikaa, sillä tämä nuori mies oli naimaton ja asui itsekseen omissa huoneissa. Hänellä oli aina tapana sanoa, ettei häntä haluttanut mennä kenenkään kanssa kihloihin, syystä että se olisi varmasti tuottanut Pippurille suurta surua. Kuitenkin hän vihdoin kohtasi erään, joka sai hänen unohtamaan Pippurin, ja hän kosi ja sai myöntävän vastauksen — ja sittepä", lisäsi kertojani pikku kuoppasen ilmestyessä poskelleen, "hänen oli mentävä kotiin varovasti ihnottamaan tämä viesti koiralle".

Hämärästi teki tarina minut levottomaksi; jokin, olisi työläs sanoa mikä, siinä tavassa millä hän Pippurin omistajaa mainitsi, sai minut epäilemään, että mies oli hänelle enempääkin kuin pelkkä tuttava.

"No niin — kun Pippuri sai tiedon, niin se tietystikin oli ensimältä hieman loukkaantunut. Kaiketi se arveli että olisi edeltäkäsin ollut kysyttävä siltä neuvoa. Mutta oitis tuon naisen nähtyään se luopui kaikesta vastustuksesta — ja sen isäntä selitti nyt päässeensä tuskallisesta huolesta, sillä Pippuria oli jokseenkin vaikea suostutella eikä se hevillä ottanut vieraita suojelukseensa, ollen hiukan ärtyinen ja juro, ja kovin helposti loukkaantuvainen. Ettekö tunne noin tunteellisia koiria? Minä tunnen, ja säälin niitä aina — ne ottavat pahakseen perin vähästä, eikä voi koskaan saada selville mikä on pulana, päästäkseen selittämään niille asiaa! Toisinaan se on ujoutta: kerran oli minulla koira, joka oli ihan tuskallisen ujo — toden teolla se lienee ollut itsetietoisuutta, sillä se aina kuvitteli kaikkien ihmisten katseet kohdistuneiksi itseensä, ja useasti kun meillä oli vieraita tuli se kätkemään kasvonsa pukuni poimuun kunnes he läksivät — se oli kerrassaan naurettavaa! Mutta palaan Pippuriin. Se kiintyi uuteen emäntäänsä heti ensi näkemästä, ja heidän mennessään naimisiin seurasi Pippuri heitä kuherrusmatkalle."

"Heidän mennessään naimisiin!" Vilkaisin hänen lautasensa vieressä puoleksi peitossa olevaan nimikorttiin. Olihan siinä nimen edellä neiti. Oli kenties omituista, että tuo seikka lisäsi kertomuksen minulle tuottamaa nautintoa — mutta niin se vaan epäilemättä teki.

"He joutuivat sitte", naapurini jatkoi, "uuteen asumukseen, joka oli aivan pikkainen, ja Pippuri oli todellakin sangen tärkeänä henkilönä siellä. Hän sai enimmän aikaa olla kahden kesken emäntänsä kanssa, isännän ollessa pakotettu kulkemaan kaupungissa työssä; nuori rouva siis puheli hänelle tuttavallisesti ja kertoi enemmän kuin olisi juuri kenellekään uskonut. Väliin hän ryhtyi leikkimään sen keralla, ja tämä oli aivan uusi kokemus Pippurille, joka oli vakavaluontoinen elukka ja otti elämän hyvin juhlalliselta kannalta. Ensinnä ei sillä ollut hämärintäkään aavistusta siitä mitä siltä odotettiin; alku lienee ollut jokseenkin samallaista kuin yrittää kisailla pitäjän suntion kanssa, se oli niin äärettömän arvokas! Mutta oitis kun se kerran älysi asian ja ymmärsi ettei mitään sen arvolle vastuksellisia vapauksia aijottu, se suostui siihen kernaasti kylläkin ja oppi karkeloimaan melko hyvästi. Sitte siitä pidettiin huolta kaikenmoisin tavoin; emäntä pesi sen kahdesti viikossa ihan omin käsin — mitä hänen isäntänsä ei olisi koskaan unissaankaan ajatellut — ja hän aina koetteli uusia nauhoja, mitkä sen ihonvärille soveltuisivat. Se siitä ensin tuntui kiusalliselta, mutta lopputuloksena oli, että se joutui hieman pöyhkeileväksi ulkomuodostansa. Mutta kovaksi onneksi olivat nämät hyvät päivät liian hyviä kestääkseen kauvan.

"Levottomuuteni palasi. Saattoiko nimikortissa sittekin olla erehdys? Kortit sekaantuvat toisinaan, ja hän näytti kovin läheisesti tuntevan tuon nuoren pariskunnan. Koetin muistutella mieleeni oliko hänet esittelyssä mainittu neidiksi vai rouvaksi, mutta turhaan.

"Sillä hänen emäntänsä oli sairaana, ja vaikka Pippuri kuinkakin kauvan nuuski ja raappi ja vinkui hänen ovellaan, niin ei sitä laskettu sisälle. Mutta eräänä päivänä se jotenkuten pääsi puikahtamaan huoneeseen, hyppäsi hänen helmaansa ja nuoleskeli hänen käsiään ja kasvojaan, ja oli päästään pyörällä pelkästä jälleennäkemisen ilosta. Mutta (sanoin että se oli tunteellinen koira) vähitellen herätti sen huomiota se, ettei hän ollut aivan yhtä mielissään tapaamisesta kuin tavallisesti — ja pian se löysi syynkin muutokseen. Siellä oli toinen elukka, uusi lemmikki, joka näytti saavan osakseen suuren osan hänen huomaavaisuudestaan. Tietysti arvaatte mikä se oli — mutta Pippuri ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sylilasta, ja se otti asian itsekohtaiseksi loukkaukseksi ja joutui hirveästi pahoille mielin. Se asteli sivulleen katsahtamatta ulos huoneesta ja alas keittiöön, niissä kyyrötteli päiväkausia.

"En usko että sillä oli suurtakaan hupia jurottelustansa, koira paralla; kenties se luuli että isäntäväki nähdessään kuinka kipeästi asia siihen koski lähettäisi sylivauvan pois. Mutta kun aika kului eikä tämä aatos näyttänyt heidän mieleensä juolahtavan, niin se päätti heittää jörrittelynsä ja tarkastaa asemaa uudelleen, ja se palasi ihan valmiina ryhtymään entisiin väleihin. Mutta kaikki oli muuttunutta. Kukaan ei tuntunut sitä nyt huoneessa huomaavankaan, eikä sen emäntä koskaan kutsunut sitä leikkisille; unohtipa pesettääkin sitä — ja sen omituisuuksia oli pitää saippuasta ja lämpimästä vedestä. Pahinta oli että lapsi ennen pitkää seurasi sitä saliin, eikä se millään ilveellä saanut tuota pikku tyhmyriä ymmärtämään ettei tällä ollut sinne mitään asiaa. Jos asiaa ajattelette, niin lapsen täytyy koirasta tuntua kovin ala-arvoiselta pikku elukalta: se ei osaa haukkua (no, niin, se osaa ulvoa), eikä se pysty rotille mitään, ja kuitenkin jokainen touhuilee sen kanssa ihan tavattomasti! Lapsi sai nyt kaikki Pippuri paran nauhat; ja emäntä leikki sen kanssa, vaikka Pippuri tunsi voivansa tehdä temput monin verroin taitavammin, jos kertaakaan pääsisi mukaan. Sen täytyi siis ottaa tavakseen lojua takkataljalla ja olla olevinansa aivan välinpitämätön, vaikka se varmaankin kärsi kovasti.

"No, tuli viimein loukkaus kaikista pahin: Pippuri karkotettiin taljaltaan — omalta erikoiselta taljaltaan — lapsen tieltä; ja kun se oli mennyt nurkkaan hiljalleen itkemään itseksensä, niin tuo viheliäinen lapsen vätys ryömi sen perässä ja kiskoi sitä hännästä! Se oli aina ollut kovin arkatuntoinen hännästään eikä milloinkaan sallinut kenenkään muun kuin aivan läheisten ystävien koskettaa sitä, ja heidänkin vastustellen, joten voitte kuvitella miten moinen nöyryytys saattoi viedä siltä viimeisen maltin hipenen. Sanotaan sen puraisseen lasta, ja pelkään että se sen teki — vaikkei niin kovasti että olisi kipeältä tuntunut: mutta lapsi tietysti puhkesi hirveästi parkumaan, ja siitä hetkestä asti oli Pippuri parka hukassa — koira oli pilannut maineensa!

"Jutun loppuna oli se että Pippurin täytyi muuttaa pois. Sille löydettiin mukava koti erään ystävän luona, mutta pahoja kuulumisia siitä sittemmin saatiin: koira oli ollut kahlittava talliin, ja se hioi hampaitaan jokaiselle lähenevälle ja ulvoi kaiken yötä — sitä melkein peljättiin uudessa paikassaan. Sen kuullessaan oli Pippurin emäntä kiitollisempi kuin konsanaan siitä että sen isäntä oli suostunut toimittamaan koiran pois, ja yritti olla sitä sen enempää ajattelematta.

"Eräänä päivänä uusi lapsentyttö palasi kävelyltä kertomaan kamalaa juttua julmasta koirasta, joka oli ahdistellut häntä ja lasta ja hyppinyt lapsen vaunuja päin niin uppiniskaisesti että hänellä oli täysi työ sen häätämisessä. Emäntä oli Pippurin jo niin unohtanut ettei tullut ajatelleeksi seikkailulla olevan mitään yhteyttä sen kanssa; hän arveli sen tulleen jo aikoja sitte tapetuksi.

"Mutta seuraavalla kerralla lasta ulos viedessään otti lapsentyttö koiran varalta paksun sauvan. Ja tuskin oli hän nostanut vaunut kynnyksen yli, kun koira todellakin taas ilmestyi, ihan kuin olisi kaiken aikaa ollut ulkopuolella väijyksissä. Lapsentyttö oli voimakas, urhea maalainen, ja koiran tullessa pelottavasti hyppien ja haukkuen hän iski sitä kaikin voimin päähän. Lyönti huumasi sen tykkänään toviksi, ja se kieppui tajuttomana ympäri ja ympäri. No, hän oli iskemäisillään toistamiseen, kun hänen emäntänsä ryntäsi ulos juuri ajoissa estämään. Sillä hän nähkääs oli katsellut ikkunasta, ja vaikka elukka parka oli surkean laiha ja hoidon puutteesta ränstynyt, niin hän oitis tunsi sen Pippuriksi ja tiesi ettei tämä mitenkään ollut vaarallinen, vaan ainoastaan yritti parhaansa mukaan tehdä sovintoa lapsen kanssa. Hyvin luultavasti ei sen arvokkuus tai omatunto sallinut sen tulla aivan yhtäkkiä takaisin: ja kenties se harkitsi paremmaksi taivuttaa ensin lapsen puolelleen. Ja sitte aivan äkkiä sen emäntä — kuulin tämän kaiken tietysti häneltä — muisti kuinka hartaasti Pippuri oli ollut häneen kiintynyt, ja kun hän näki sen tuossa pökertyneenä ja väristen seisoskelemassa, niin hänen sydämensä heltyi ja hän riensi sopimaan sen kanssa ja sanomaan sille että kaikki oli annettu anteeksi ja että se saisi palata hänen koirakseen, ja kaikki kävisi jälleen entiseen onnelliseen tapaan! — —"

Hän keskeytti hetkeksi tarinansa. En rohjennut katsoa häneen, mutta hänen äänensä tuntui jatkaessaan hiukan värisevän. Oli aika jolloin en sietänyt ajatellakaan tämän tarinan loppua; mutta kun olen tullut sen teille alottaneeksi, niin en voi keskenkään heittää. En tiedä oliko Pippuri vielä niin huumaantunut ettei ihan tuntenut emäntäänsä vai valtasiko sen jälleen loukattu ylpeys — mutta emäntänsä kutsuessa sitä se vaan loi häneen katseen joka kävi suoraan sydämeen ja jota hän ei sanonut koskaan unohtavansa, ja sitte se asteli hyvin verkalleen pois.

Hän ei voinut sietää tätä; hän seurasi; hänestä tuntui välttämättömältä saada koira ymmärtämään kuinka kovin, kovin pahoillaan hän oli; mutta kuullessaan hänen pyytelevän se alkoi juosta nopeammin ja nopeammin, kunnes katosi näkyvistä, ja tiedän että hän takaisin palatessaan itki katkerasti.

"Ei koskaan!" vastasi hän hiljaisesti. "Ja — ja olen aina sittemmin rakastanut kaikkia koiria Pippurin tähden!"

"Minua melkein ilahuttaa että se kieltäysi tulemasta takaisin", sanoin minä. "Se oli oikein sen emännälle — hän ei parempaa ansainnut!"

"Oi, sitä en olisi suonut teidän sanovan!" vastusti hän; "sillä minä sittekin itse olin lapsen puolella — se oli kaikki minun tekoani että Pippuri lähetettiin pois", tunnusti hän luoden katseensa alas, "ja olen ollut kovasti suruissani asiasta!"

Hän oli siis lopultakin kertonut omia kokemuksiaan vieraassa muodossa — eikä siis ollutkaan neiti! Samassa herätti yleinen kahina minut tuskallisesta havainnostani muistamaan että olimme päivällispöydässä, ja että oli nyt hajaannuttava. Noustessani siirtämään tuolini suloisen naapurini tieltä hän kohotti hetkeksi katseensa ja virkkoi melkein nöyrästi:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTA VILLAKOIRA, JA MUITA JUTELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Musta villakoira, ja muita jutelmia

MUSTA VILLAKOIRA

F. ANSTEY

SISÄLLYS:

RAKKAAKSI MUISTOKSI BINGOSTA, JONKA SALAISESTI JA JULMASTI SURMASI VAKAALLA AIKOMUKSELLA ERÄS NAAPURI JA YSTÄVÄ KESÄKUULLA 1881.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE