The Project Gutenberg eBook of Onnen kannel: Historiallinen kertomus, by Hilda Huntuvuori

Kultarannan emäntä.
Etelään.
Valoa.
Pimeyttä.
Luostarissa.
Apotti on matkalla.
Vuorella.
Äiti ja tytär.
Kaskesmaalla.
Hämeessä.
Syksyinen ilta.
Sampsa.
Salolle, salolle.
Kotona.
Toinen syksy.
Metsänkävijä.
Karvetin Voima.
Ilma.
Kevät keskellä syksyä.
Pyhässä lehdossa.
Vuonna 1000.

Aamuaurinko kultasi selät ja salmet, saarien rannat ja keväisen metsän. Siinä lahdelman rannalla, riippakoivun alla seisoi Kultarannan emäntä, ennen nuoruudessaan maankuulu Impi. Hänen olennossaan oli vieläkin jotain pehmeätä, kaunista, vaikka aika olikin taivuttanut hiukan kumaraan hänen solakan vartalonsa ja sirotellut lunta tummaan tukkaan. Nuo tavallisesti niin lempeät kasvot kuvastivat nyt tuskaa, sanomatonta tuskaa. Oi, tuonne niemen taa katosi suuri kauppapursi, joka vei pois hänen vanhimman poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä. Kunnekka joutunee matkallaan poika, kurjuutta kärsivi, kylmä on maailma kulkijalle. Se on isän perintöä, tuo pojan kulkemishalu. Minkäs poika sille mahtaa, että on soittajaksi syntynyt. Noin kierteli ennen hänen isänsä Kulkija-Helkky. Vielä senkin jälkeen, kun hän oli tullut Kultarannan isännäksi, otti tuo kulkemishalu hänet valtoihinsa. Ja hän, Impi, oli ensin alussa ollut sanomattoman levoton sentakia. Mutta sitten hän tyyntyi aivan, sillä hän tiesi aina, miten tuo kulkemishalu päättyi. Näin kävi kaikki: Kulkija-Helkky istui hetken synkkänä lavitsan reunalla. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti lehdon läpi rannalle. Siellä hän nousi veneeseen, mutta ennenkuin kokka kosketti toista rantaa, käänsi hän äkkiä veneen, souti takaisin ja riensi juoksujalkaa kotiin. Täällä hän toimitti tuhannesti Impille: "Minä en lähde koskaan sinun luotasi, en koskaan!" — Eikä hän lähtenytkään. Ja miten onnellisia olivatkaan ne kuusitoista vuotta, jotka he yhdessä viettivät Kultarannassa! Sitten tuli Helkyn äkillinen sairaus ja kuolema. Oi sitä aikaa ja niitä tuskia! Silloin sai Impi valkeita hiuksia muutamassa vuorokaudessa. — Niin, niin, siitä on nyt tasan kymmenen talvea, kun Kulkija-Helkky kuoli. Miten raskasta olikaan ensin alussa, tuntui, ettei jaksanut elää. Mutta sitten aika alkoi mennä, kun sen täytyi mennä. Ja olihan hänellä toki lapsensa, nuo rakkaat neljä. Tämä vanhin Helkky 15-vuotias silloin — oli jo isän eläessä tehnyt lyhyitä matkoja harppuineen. Isän kuoltua hän istuskeli kalmiston kuusien alla keväiset illat ja lähti sitten ensimäiselle pitkälle matkalleen. Ja niitä matkoja on sitten riittänyt — välillä tosin kotonakin. Mutta juuri kun uskalsi toivoa, ettei hän enään lähtisikään, silloin hän tavallisesti lähti. Niin nytkin! Ja äiti huokasi syvään.

Kuinka toisenlainen olikaan hänen toinen poikansa Sampsa, kuin ilmetty ukko Luonto, Impin isä! Joka liike, joka askel kuin Luonnon. Isän kuollessa oli tuo 14-vuotias äkkiä miehistynyt, ottanut talon hoidon käsiinsä kuin isäntä ikään. Miten äiti olisikaan tullut toimeen ilman Sampsaa! Ja nyt kymmenen vuoden kuluttua ei tuo poika hoida yksin Kultarantaa, koko Suomen huolet ovat hänen harteillaan. Sampsa on mies, sen tietävät kaikki. Ja sittenkin — miten paljon lähempänä äidin sydäntä oli Helkky, soittaja, surunlapsi! Oi, rakastaa häntä täytyi, rakastaa! Ja tuonne hän katosi kaupin laivassa ulapan taa — tulleeko takaisin milloinkaan? Kyynelvuo kostutti äidin poskia.

Koivun oksat taipuivat hiljaa syrjään, ja hellät kädet kietoutuivat äidin kaulaan. Siinä tuli Kultarannan tytär, 21-vuotias Hyvämieli. "Äiti rakas", sanoi hän, "miksi jäit tänne rannalle yksin itkemään? Semmoinenhan se on Helkky. Älä nyt itke, äiti! Kyllä hän syksyllä taas tulee kotiin. Onhan hän monasti mennyt, monasti tullut."

"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon. Tule nyt kotiin! Helkky rukka, aavistaneeko hän äidin tuskaa!" — Ja Hyvämieli veti äidin hellästi mukaansa.

Rinnan he astelivat lehdon läpi polveilevaa polkua. Hyvämieli oli pitkä, solakka, kaunis, kaikessa kuin äitinsä, vain hiukan surunvoittoisempi. Mutta kaikki hyvyyden voimat tuntuivat asuvan hänen sielussaan. Niin hän nytkin koetti kaikin tavoin lieventää äitinsä surua. Ja ainahan hän onnistui lohdutuksessaan, tietää sen. Hän käänsi keskustelun nuorempaan sisareensa Ilmaan. "Arvaas, äiti, mitä Ilma jutteli äsken?" sanoi hän.

"Ei, lapsikulta! Aamulla auringon noustessa näin hänen rientävän metsään. Jousi oli tietysti olalla, nip [kantoväline, jota metsästäjät pitivät selässään] selässä ja vasamoita vyöllä, kun hän iloisesti viheltäen asteli tietään."

Hyvämieli nauroi: "Se on niin hänen kaltaistaan. Äsken juuri tapasin hänet kodankynnyksellä itkemässä. Luulin hänen itkevän Helkyn lähtöä, mutta kysäsin sentään: mitä itket, lapsi? Ja ajatteles, äiti, nyyhkytysten välistä tuli: 'Miksen minä ole poika! Saisin ottaa harppuni ja lähteä maailmalle, kuten Helkky!' — — —."

Äiti ei malttanut olla hymyilemättä: "Pojaksi tuon rasavillin olisi pitänytkin syntyä! Olen jo aivan huolissani hänen takiaan. Olen toivonut, että hän ijän varttuessa heittäisi nuo poikamaiset hommansa. Mutta muutoksen merkkiäkään ei näy, vaikka hän on jo kuusitoista kesää nähnyt. Isän lemmikki hän oli palleroisena, en hennoisi käyttää ankaruutta. Mitä luulet, pitäisikö minun, kun orjanaisetkin jo ihmettelevät heikkouttani?"

"Ei, äiti! Odotetaan nyt vielä! Kuka hennoisi olla ankara tuolle lapselle, joka kaikessa poikamaisuudessaan on kuitenkin niin suloinen."

Naiset olivat tulleet Kultarannan pihaan. He pysähtyivät pihapihlajan alle ja Hyvämieli virkkoi: "Sinullahan on nyt jo helpompi, äiti?"

"On, paljonkin. Eihän ole ensi kertaa, jolloin sinä huojennat äidin surun." Ja äiti tarttui hellästi tyttärensä käteen.

Arkonassa Rügenin saarella oli tänä aamuna auringon noustessa tuiki juhlallista. Ylipappi astui jumalten temppeliin, joka sijaitsi korkealla kallioniemellä. Hän kumartui Svantevitin komean kuvan eteen, Svantevitin, jolla oli neljä päätä ja joka toisessa kädessään piti sarvea, toisessa jousta. Vihdoin nousi pappi, siveli Svantevitin kuvan uhriverellä ja pani kultarahan jumalan kädessä olevaan sarveen. Sitten hän lähti hitain askelin temppelistä, jonka ympärillä seisoi suuri kansan joukko. Ylipappi heitti jonkun kerran vastalla uhriverta kansan joukkoon ja siirtyi sitten niemen äärimmäiseen kärkeen. Jyrkänteen reunalta hän kaatoi uhrin meren hyville haltijoille. Sitten hän nousi korkealle kivelle. Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen, kun ylipappi julisti kaupparauhan markkina-ajaksi. Kaupparauha oli ulottuva yli Rügenin saaren ja merelle sinne asti, missä taivas ja vesi yhtyvät. Ken tämän kaupparauhan rikkoi, hänen henkensä ja tavaransa oli oleva suuren Svantevitin ja hänen pappiensa käsissä.

Nyt alkoi vilkas kauppa saarella, jonne matkaajia tuli kaikista maan ääristä. Oli siinä eloa ja liikettä. Vaihdettiin, tingittiin, ostettiin, myytiin. Tässä oli pohjolan turkiksia, tuossa vendien hunajaa, täällä käytettiin rahoina pieniä verkkoliinoja, joita oli tuotu Böömistä.

Vanha, kumaraselkäinen kauppias oli aivan unohtanut tavaransa ja tarkasteli herkeämättä nuorta soittajaa, joka jutteli erään etelän miehen kanssa. Heti kun soittaja lopetti puhelunsa, riensi kauppias hänen luokseen ja kysyi: "Kuka olet?"

"Kukas sinä sitten olet? Olen ihmeissäni kuullessani suomenkieltä täällä", sanoi soittaja.

Mutta kauppias ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään, vaan jatkoi: "Tunsin nuoruudessani erään soittajan, Kulkija-Helkyn. Sinä olet kuin hän ilmielävänä."

"Olet siis Kultarannan Impin poika", sanoi kauppias ja hänen kasvonsa värähtivät.

Kauppias ei vieläkään ollut kuulevinaan, vaan jatkoi: "Teillä oli kasvattitytär, elääkö hän vielä?"

"Tarkoitat Saijaa, lapsuuteni leikkitoveria. Kyllä hän elää. Mutta jo monta vuotta sitten meni hän naimisiin Tuurin pojan kanssa ja silloin he muuttivat meiltä Saijan iso-isän omistamalle saarelle. Siellä he edelleen elävät onnellisina lapsineen. Mutta sano jo toki, kuka sinä olet!"

"Kukako olen. Rosvo ja ryöväri, kirkkojen polttaja, pappien surmaaja.
Ryöstötavaroita tässä nytkin kaupittelen."

Helkky katsoi tutkien kauppiasta ja sanoi: "Sinä olet Hirvo, Saijan isä. Saija on sinun näköisesi."

"Sillä, jonka jälkiä peittää vain hurme ja kauhu, ei ole lapsia, ei kotia, ei synnyinmaata. Meren kuohut ovat polkunani, Jomsborg [Itämeren etelärannalla] levähdyspaikkani ja kuolema matkani määrä."

Helkky katseli hetken ääneti tuota kumaraista kauppiasta, murtunutta miestä ja hänen sydämensä täytti sääli. Vihdoin hän virkkoi: "Lähde kotiin Suomeen! Siellä niin paljon puhuttiin sinusta. Miten iloiseksi Saija tulisikaan, jos menisit. Ja miten hyvä sinulla siellä olisi! — Saijan pikku pojat ovat aika hauskoja."

"En lähde! Paikkani on täällä. Hyvästi nuori mies!" Ja kumarainen kauppias alkoi taas järjestellä tavaroitaan.

"Hyvästi", sanoi Helkky hitaasti ja kääntyi lähteäkseen. Mutta silloin nosti kauppias äkkiä päänsä, sanoi: "Kuules, joms-viikinkejä ei sinun missään tarvitse pelätä. Ja jos joskus näillä mailla matkatessasi joudut pulaan, niin tule silloin turvallisella mielellä Jomsborgiin, siellä kyllä keinot keksitään."

"Kiitoksia", sanoi Helkky, heilautti lakkiaan hyvästiksi ja kiirehti etelään lähtevien kauppiaitten matkaan.

Mutta kumarainen kauppias tuijotti kauan tyhjyyteen. Vihdoin hän puheli puoliääneen itsekseen: "Itse pirstosin elämäni onnen, itse. — Suomessa oli kevät aina niin kaunis. Muistan, kuinka kalat polskivat lahdelmalla ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi." — — —

Helkky kulki reippain askelin vanhaa roomalaista maantietä, joka kukkuloita kaartaen kääntyi etelään. Hänen korvissaan kaikui vielä Champagnen markkinoitten humu, noitten maailman kuulujen markkinoitten, vaikka markkinapaikka oli jo jäänyt kauas kukkuloitten taa. Äh, sitä ihmismerta! Kuka uskoisi, että maailmassa on niin paljon kauppiaita ja tavaraa! Siellä oli silkki- ja musliinikankaita aina Intiasta, Damaskosta ja Venetsiasta asti. Voi niitä turkkilaisten roimahousuja! Arapialaiset valkeissa viitoissaan tarjoilivat Cordovan lasiastioita ja Toledon värillistä lampaannahkaa. Tapettikankaat olivat ihmeellisiä, samoinkuin Tyroksen purppura. Ja ne Irlannin suippokärkiset kengät! Ruskeaihoiset egyptiläiset kaupittelivat strutsin sulkia. Burgundin viinit ja Flanderin kankaat olivat mainioita, Ah, ja ne karhuntanssittajat, ilveilijät, soittajat ja laulajat! Viinituvat olivat tulvillaan väkeä. Niin, ennen ei hän, Helkky, olisi hinnalla millään jättänyt tuollaista huvien paikkaa, ei, ei! Mutta nyt! Hän vilkaisi vain sivumennen kaikkia ja riensi edelleen tietään etelään, etelään…

Helkky kulki kuin siivin yli vuorien ja lakeuksien. Raikas aamutuuli leyhytti hänen kauniita kutrejaan. Oi, miten ihana oli maailma! Kaikki kukki, loisti, sädehti. Koko ilma oli täynnä voimakasta, hurmaavaa kevääntuoksua. Linnut lauloivat tuhansin kielin. Oi, miten suloista oli elämä! Kukat ja puut, vuoret ja laaksot, linnut ja tuuli kertoivat keväästä ja kukkasista, lämmöstä ja hyvyydestä. Koko maailma oli täynnä rakkauden suloisia säveleitä.

Helkky oli tullut metsäpurolle. Rannalla kasvoi tuuhea lehmus. Sen alla oli kömpelösti veistetty ristiinnaulitunkuva. Lehmukseen, kuvan yläpuolelle, oli kaiverrettu: "Joka janoo, hän tulkoon ja ottakoon elämänvettä lahjaksi!" — Helkky tarkasteli hetken Ristiinnaulittua ja keksi samalla lipin lehmuksen oksalta. "Erinomaisia ovat nuo pyhät siltaveljet! Kuinka he huolehtivatkaan kulkijoista!" tuumi hän juodessaan lipillä puron kirkasta vettä. Sitten hän istahti lehmuksen alle, sulki silmänsä ja siinä oli etelän ihana kuva hänen edessään: Kukkulalla meren rannalla sijaitseva vanha linna, ihanin, mitä on auringon alla. Ruusulehdot, kukkatarhat ja varjoisat käytävät ympäröivät tuota ikuista linnaa, jossa itse Rooman keisarit olivat kerran käyneet vieraina. Pylväsparveke antoi merelle, ja sinisen virran uoma välkkyi auringon laskiessa. Ja siellä ruusutarhojen ja pylväitten siimeksessä asteli Eulelia, linnanherran ainoa tytär, suloisena kuin vasta-auennut lilja. Kun hän, Helkky, ensi kerran tuli linnaan, oli Eulelia vielä lapsi. Mutta kun hän tuli toisten, oli Eulelia juuri neidoksi puhkeamassa. Oi niitä iltoja linnan parvekkeella! Linnanrouva tyttärineen teki käsitöitä, usein oli herrakin siellä. Hän, Helkky, istui harppuineen köynnöskasvien ympäröimän pylvään varjossa ja soitti, soitti. Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä pehmeämmin soi harppu. Naiset panivat pois työnsä. Herra lähti hevosiaan katsomaan, rouva naistentupaan töitä tarkastamaan. Eulelia nojaa kaidepuuhun ja antaa silmiensä levätä meren tummenevalla pinnalla. Harppu soi hiljaisemmin. Eulelia saa kyyneleet silmiinsä. Ja kerran sitten, niin, pehmeät käsivarret kietoutuivat soittajan kaulaan ja väristen vaipui tyttö hänen syliinsä. Niitä iltoja tuli sitten monta. Vihdoin linnanrouva keksi heidän salaisuutensa, ja silloin täytyi Helkyn äkkiä lähteä linnasta, ennenkuin herra saisi tietää asiasta. Eulelian silmät olivat itkemisestä punaiset, kun hän ruusutarhasta ilmestyi Helkyn tielle sanoakseen hyvästi. "Sinä palaat", oli ainoa, mitä hän sai kuiskatuksi kietoessaan kätensä Helkyn kaulaan. Ja nyt hän todella palasi! Ei mikään voima olisi pidellyt häntä enään Kultarannassa. Hän oli tullut kuin siivin yli merien ja maitten.

Helkky heräsi haaveiluistaan ja hypähti pystyyn lehmuksen alta. Joustavin askelin taas etelään. Oi, sinne, sinne on pojalla mieli, missä siintää tumma meri, missä ylhäiset naiset muodostavat rakkauden tuomioistuimen ja ratkaisevat sydämen asioita rakkauden lakikirjan kahdentoista pykälän mukaan. Oi, sinne, sinne, missä ruusujen tuoksu ei milloinkaan lopu, missä trubaduurien harppu ei milloinkaan vaikene. Oi, Provence, Provence, ruusujen maa, laulun ja runouden, onnen ja auvon ihmeellinen maa! Eulelia, Eulelia!

Matkustaminen oli tähän aikaan hyvin vaarallista. Paitsi että rosvot vaanivat kaikkialla, otti jokainen linnanherra alueensa läpi matkaajilta tullia tai muita maksuja. Ainoastaan laulajat ja soittajat tai muut heidän kaltaisensa saivat vapaasti matkata, sillä hehän sittenkin olivat ainoita ilon ja riemun tuojia tänä synkkänä aikana, jolloin kirkko saarnasi kiirastulesta ja kadotuksesta, jolloin paholainen hiilihankoineen seisoi kuolinvuoteen ääressä ja noidat tanssivat hornan kallioilla. Vain joku juutalainen joskus sai myöskin maksutta kulkea, jos hän linnan väen huviksi suostui astumaan linnan ohi takaperin, kengät päälaella ja isämeitää lukien.

Linnasta linnaan, kylästä kylään riensi Helkky. — Tuossa illansuussa astuu hän raittia, joka vie keskelle kylän toria. Siinä on mahtava tammi ja sen alla käräjäkivet. Helkky istahtaa kivelle ja katselee ympärilleen. Siinä on pieni kirkko ja kalmisto, kylän yhteinen karja-aitaus ja nuorison kisakenttä. Helkky ottaa harppunsa. Eikä aikaakaan, niin on hänen luonaan koko kylä, vanhat ja nuoret. Oi, nyt oli olkikattoisen orjakylän juhlapäivä, suvisen illan auvoinen hetki, jommoista ei usein kylälle suotu. Kun Helkky vihdoin puolenyön aikaan lopetti, tahtoivat kaikki viedä hänet kotiinsa yöksi. Mutta soittaja ei tuuminut, minne menisi, astelipahan vain ensimäiseen mökkiin, mikä eteen sattui. Sytytettiin tervaspala. Sen valossa näki Helkky koko majan: saviseinät, maalattia, räppänä katossa, homehtunutta silavaa ja papupusseja orsilla riippumassa, huonekaluja ei ollenkaan. Helkky istahti muitten mukana olkikuvolle ja alkoi syödä mustaa keittoa, jota jokainen sai puukuppiinsa. Sitten pantiin lattialle oljille tai lehville nukkumaan. Aamulla koettivat kyläläiset ehkäistä soittajan lähtöä, mutta ei, kaikki oli turhaa. Etelään oli pojalla mieli. Eulelia, Eulelia!

Päiviä oli kulunut, viikkojakin vierähtänyt. Oli keskipäivä. Helkky poikkesi tieltä metsään ja istahti sypressin varjoon. "On parasta, että lepään tässä vähän aikaa, jotta en tulisi liian aikaisin linnaan", puheli hän puoliääneen itsekseen. Sitten hän sulki silmänsä ja taas oli kaikki hänen edessään: Hän tulee portille ja kolkuttaa. Vartija kysyy: kuka siellä? Hän ei vastaa, kolkuttaa vain. Vartija kysyy uudestaan. Silloin hän ottaa harppunsa ja alkaa soittaa. Jo aukeaa portti ja hänet saatetaan linnan suureen pylvässaliin. Jutellaan, juodaan malja kuohuvaa punaviiniä, ja sitten hän ottaa harppunsa. Ihana Eulelia saa vihdoin silmiinsä kyyneleitä.

Helkky havahti unelmistaan. Päivä oli painumassa lännen maille. Iltatuuli juoksi kilpaa metsän sinipiikojen kanssa siepatakseen auringon viimeiset kultasäteet kukkulan laelta. "Äh, olen viivytellyt liiaksi. — Ennättänenkö enään ennen yötä linnaan", puheli Helkky itsekseen ja läksi taas kuin siivin kohti etelää.

Helkky oli poikennut linnaan johtavalle sivutielle. Nyt hän saapui juuri pienelle sillalle. Mitäs tämä! Sillan korvaan oli pystytetty salko. Se on koristettu pyhän mistelipensaan oksilla ja ruusuilla. Hetken aprikoituaan, ihmeteltyään, lähtee Helkky taas juoksujalkaa tietään.

Jo nousee hän mäelle, jonka laelta linna näkyy. Oli tullut pimeä. Helkky jää hämmästyneenä seisomaan kukkulalle. Mitä, mitä ihmettä! Linnan valleilla paloi komeita kokkoja, jotka valaisivat kukkulan rinteellä kasvavat sypressit, piiniat, poppelit, myrtit, laakerit, ruusulehdot ja viinitarhat. Lähempänä linnaa näkyi taas satoja erivärisiä tulisoihtuja. Ah, oliko tuo enään mikään todellinen linna! Ei, ei, sehän oli satujen ihmelinna, mi kohosi kultameren kätköistä!

Helkky oli kumman totinen, kun hän lähti mäeltä. Päästessään lähemmäksi rupesi hän jo kuulemaan soittoa, ääniä. Linnan mäkeä ylös kavutessaan hän jo tapasi ihmisiä. "Mitäs täällä?" kysyi hän.

"Jopa olet kaukainen matkamies, kun et tiedä, että linnanneiti Eulelia viettää häitään Provencen kuuluisimman urhon Ludvig Karhunhampaan kanssa." — Helkky vavahti, tunsi polvien pettävän. Hän tarttui läheiseen lehmukseen pysyäkseen pystyssä. Vihdoin hän kompuroi muitten mukana linnan pihalle. Se oli täpötäynnä seudun rahvasta, kaikki kun tahtoivat nähdä ja kuulla häitten iloa. Pihalle oli nostettu kokonaisia viinitynnyreitä, joista kukin sai mielinmäärin ammentaa. Helkky pysähtyi portin pieleen puitten varjoon. Koko humu tuntui hänestä niin kumman kaukaiselta. Äkkiä täyttivät iloiset suosionhuudot ilman. Helkky havahti, nosti päänsä. Ja voi! Ruusujen koristamalle parvekkeelle ilmestyivät nuoret: morsian vaaleana, hentona kuin lehdon lilja, sulhanen tummana voimakkaana kuin vuoriston kuusi. Helkyn silmiä sumensi ja hän vaipui portin pieleen kuin kokoonpuserrettu rypäle. Siitä hän vihdoin yön aikana hoiperteli ruusutarhan läpi kukkulan juurelle, puolitajutonna polvistuen myrttien alle maahan.

Miten kauan hän siinä oli ollut, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Ainakin oli aurinko jo korkealla, kun hän nousi ja alkoi astella, tietämättä minne. Mutta vaisto kai veti pohjoiseenpäin suuriin metsiin. Siellä hän samoili sinne ja tänne kokonaisia päiviä. Oi, miten synkkää ja kolkkoa täällä olikaan! Tummat puut seisoivat totisina kuin munkit hautajaisissa. Vuoret huokailivat raskaan painon alla, ja illan tullen vuodattivat kukat kyyneleitä. Linnut itkivät, ja koko ilma oli täynnä valitusta.

Oli iltapäivä. Helkky oli tavannut päivällä paimenen, joka oli tarjonnut hänelle leipäpalasta. Oliko hän sen syönyt, vai ei, sitä hän ei muistanut. Hän istahti sammalmättäälle. Ensi kerran sitten linnasta lähdettyään muisti hän harppunsa, ja se alkoi samalla kuin polttaa hänen harteitaan.

Hän irrotti kiireesti pussin selästään ja pani harpun vierellensä maahan. Äh, ikinä ei hän enään voisi koskea sen kieliin. Helkky jätti harppunsa mättäälle ja lähti taas samoilemaan. Mutta hetken päästä palasi hän takaisin, noin ei hän toki voinut harppuaan jättää. Hän kaivoi matalan kuopan maahan, pani siihen harppunsa ja peitti sen risuilla ja sammalilla. Sitä tehdessään hän ajatteli: "Isä kätki kerran metsän sammaliin pikku siskonsa ruumiin, mutta minä — minä kätken tähän sieluni."

Helkky lähti taas eteenpäin. Mutkan takaa tuli äkkiä kaksi ratsua. Etummainen hevonen hypähti hätkähtäen sivulle, kun näki Helkyn. Nainen hevosen selässä huudahti ja päästi pelästyneenä jahtihaukkansa lentoon. Mutta samassa oli jo mies rinnalla ja tyynnytti heti pelästyneen hevosen. Eulelia katsahti matkamiestä ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. "Ota minut satulasi eteen!" sanoi hän miehelleen. Ja tuntiessaan vaimonsa värisevän, sanoi Ludvig: "Tahdotko, että otan kiinni tuon roiston, joka sinut näin pelästytti ja heitän hänet linnan vankiluolaan?"

Oli tullut ilta. Eulelia ei saanut rauhaa missään. Hän meni vihdoin parvekkeelle ja katseli tummaa, kaunista merta. Mutta ei sekään auttanut. Hänen edessään oli aina kaksi suurta, surullista silmää ja kalpeat tuskaiset kasvot. Oi, hän ei päässyt siitä näystä. Hänen päänsä painui käsien varaan, harpun pehmeät säveleet soivat hänen korvissaan ja hän oli tuntevinaan hellän käden kosketuksen. Oi, soittaja oli sittenkin jotain toista kuin raju Ludvig! ja Eulelia purskahti katkeraan itkuun. — Pimeys peitti meren, peitti herkän naissydämen.

Helkky oli kulkenut viikkoja milloin metsiä, milloin asutuita seutuja. Hän oli kalpea ja laiha kuin haamu — eihän hän muistanut syödä. Lapset pakenivat hänet nähdessään. Joku säälivä nainen joskus pisti hänelle ruokapalan, jonka Helkky söi, jos — muisti. Muuan vaimo virkkoi kerran Helkyn lähdettyä kylästä: "Tuo kulkija muistuttaa paljon erästä nuorta soittajaa, joka täällä soitteli keväisen illan."

Kauan ei hän enään jaksaisi kulkea, sen tiesi Helkky itse. Hän tuskin jaksoi jalkaansa nostaa toisen eteen, ja vuoripolku oli korkea ja jyrkkä hänen edessään. "Jospa heittäydyn sammalille ja kuolen siihen", tuumi Helkky. "Ehkäpä kuitenkin jaksan vielä tuon vuoren yli", jatkoi hän hetken päästä ja läksi kapuamaan vuoripolkua. Se oli jyrkkä ja kulki kaartaen rotkon reunaa. Hämärti, kun hän viimeiset voimansa ponnistaen pääsi vuoren harjalle. Uuvuksissaan pysähtyi hän huoahtamaan. Hänen jalkainsa alla oli rotko huimaavan syvänä. Helkyn päätä pyörrytti. Hänen jalkansa horjahtivat ja hän syöksyi syvyyteen. Pimeys peitti rotkon, peitti nuorukaisen särkyneen sydämen.

Munkit huokasivat helpotuksesta, kun vihdoinkin pääsivät kantamuksineen luostariin. Rotkosta löydetty mies pantiin varovasti vuoteeseen. Yrttejä tunteva veli kumartui tutkien hänen ylitsensä ja puheli: "Ei mies ole kuollut. Hän on vain tainnuksissa. Sydän lyö. Käsivarrenluu on murtunut. Sidonpa sen ensin ja sitten vasta annan virvoittavaa rohtoa."

Vihdoin heräsi Helkky ja katseli kummeksien ympärilleen. Hän ihmetteli huonetta, jossa oli, ihmetteli kaapuniekkoja, jotka hyörivät hänen ympärillään. Pian hänelle kuitenkin selvisi kaikki. Hän muisti matkansa rotkon ympäri ja tiesi nyt olevansa luostarissa. Tuska kädessä oli aivan vihlova. Äh, hän ei tahtonut elää!

Refektoriumissa keskusteltiin koko syönnin ajan miehestä, joka oli rotkosta löydetty. Monien arvelultten jälkeen tultiin siihen tulokseen, että hän oli varmaan pyhiinvaeltaja, joka palasi Vapahtajan haudalta ja oli siellä kokemansa autuuden takia unohtanut syömisentaidon ja siksi tullut haamun kaltaiseksi. Tätä oli pahahenki käyttänyt hyväkseen ja viskannut hänet rotkon pohjaan. Hyvin oli miestä hoidettava, se oli kaikkien mielipide. Lääkäriveli vain oli huolissaan: "Sairas ei ota lääkkeitä, eikä puhu." Mutta apotti sanoi lohduttaen: "Annan sinulle ihmeitä tekevän pyhimyslippaan, ja kukin veli lukee joka päivä Ave Marian miehen puolesta."

Kaiken syksyä oli Helkky hoippunut tuon ja tämän — elämän ja kuoleman — välillä. Nyt vihdoinkin oli paraneminen täydellä todella alkanut. Ja ihmeellistä, nyt hän jo melkein viihtyi täällä alussa hän ei ollut tahtonut elää. Tuntui senkin tähden rattoisammalta, kun hän niin hyvin ymmärsi veljien kieltä ja voi jutella heidän kanssaan. Kyllähän hän oikeastaan Champagnessa, Burgundissa ja Provencessakin ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat, mutta itse hän osasi vain yksin sanoin jotain ilmaista. Mutta tämän maan kieli oli niin Svitjodin [Svitjod = svealaisten maa. Historiallisissa tarinoissa käytetty Keski-Ruotsin nimitys.] kielen kaltaista, ja sitähän hän oli jo lapsuudessaan oppinut. Erikoisesti piti Helkky parista kolmesta veljestä, jotka usein istuivat hänen pienessä sairassuojassaan. Nuori Bruuno, veli veikeä, tuli usein ja kertoi niin hassuja juttuja, että Helkyn täytyi väkisinkin nauraa. Usein tuli myöskin eräs iiriläinen munkki, joka oli niin tuiki harvapuheinen, että veli Bruuno oli heti, kun hän oli luostariin saapunut, antanut hänelle nimen Frater Taciturnus (veli vaitelias). Tätä nimeä sittemmin luostarissa aina käytettiin. Frater Taciturnus puhui hyvin murtaen tämän maan kieltä ja sekotti puheeseensa latinaa, jos ei löytänyt muita sanoja. Helkyn luo tullessaan hän ei tavallisesti sanonut mitään, mutta hänellä oli aina jotain näytettävää. Milloin hän toi puoleksi valmiin maalauksen, milloin puunveistoksen, milloin harvinaisen kukan. Helkky oikein odotti hänen tuloaan. Eniten piti Helkky kuitenkin 17-vuotiaasta luostarin sisäkoulun oppilaasta Liudolfista, joka oli niin lahjakas, että hänestä odotettiin paljon. Niin, heillähän oli aina kovin paljon kerrottavaa toisilleen.

Tuossa jo astuikin Liudolf tuntiensa päätyttyä sairassuojaan. Valkea paloi uunissa — syksyn kylmät alkoivat — valaisten huonetta, jossa ei näkynyt muuta kuin sairaan sänky, pöytä, rahi ja seinällä krusifiksi. Liudolf kohenteli tulta ja istahti rahille sanoen: "Kuules, Helkky, kertomuksesi pitkästä talvimatkasta pohjanperillä jäi eilen aivan kesken, kun tuli tänne toisia veljiä. Sinä pääsit siis vihdoin Svitjodiin. Oleilit siellä kuninkaan luona ja hiivit kerran pakanoitten uhrilehtoon, jonka keskellä oli komea temppeli. Sinä aijoit mennä temppeliin nähdäksesi nuo kolme kuulua epäjumalan kuvaa, mutta…"

"Niin, Liudolf, olin aivan temppelin lähellä, kun vartija tuli ja varjelkoon! Hän oli surmata minut, muukalaisen. Minun piti kiireesti lähteä muitten soit… kulkijoitten kanssa tuntureitten yli tröndien [Tröndit, Keski-Norjan asukkaat] maahan. Hiihtokeli oli mainio…"

Helkky hymyili: "Näes, kun on oikein paljon lunta ja se kovettuu, niin silloin sidotaan jalkoihin kaksi oikein sileätä lautaa, työnnetään sauvoilla ja hiihdetään yli nietoksien. Et usko, kuinka hirveän hauskaa on laskea huimaavia mäkiä."

"Kun minä tulen Kultarantaan, niin hankithan, Helkky, minullekin sellaiset jalkalaudat?"

"Niin, en ikinä unohda yötä, jonka vietimme tunturin laella, nuotion ääressä. Savu nousi patsaana korkeuteen. Tähdet tuikkivat taivaan korkeassa kuvussa ja siniset revontulet loimottivat pohjan taivaalla. Ilma oli täynnä ihmeellisiä sointuja. Silloin tunsin, miten pieni on ihminen, miten turhaa hänen elämänsä."

"Tröndien maassa majailimme mahtavan Håkon jaarlin luona ja soit… ja meitä kestittiin hyvin. Me pääsimme jaarlin kanssa suureen uhrijuhlaan. Täälläkin oli lehto ja temppeli. Pääsimme temppeliinkin ja näimme siellä kultakoristeiset jumalan kuvat. Uhriverta priiskoitettiin meidänkin päällemme pyhällä vihdalla ja sitten siveltiin sillä temppelin seinät punaisiksi. Sillä aikaa kun uhriliha kiehui temppelin keskellä suuressa padassa, joimme kuohuvia olutmaljoja jumalten kunniaksi."

"Jeesus Maria, mutta sinähän saastutit itsesi epäjumalan uhrilla ja semmoisesta on hirveä rangaistus! Se on yksi kahdeksasta pääsynnistä."

"Älähän nyt kauhistu! Tiedäthän, etten ole kastettu, vaikka veljet usein puhuvatkin siitä valkeasta."

Mutta Liudolf touhusi: "Kun tulen mieheksi, lähden tröndien maahan, kaadan epäjumalan kuvat, syöksen maahan temppelin ja kastan kaikki."

"Tietysti Kultarantaan ensin, mutta sieltä sitten sinne, missä vielä seisoo pahanhengen temppeli."

"Lienevätkö nuo haltijat niin pahoja! Svitjodissa seisoo yhä temppeli jumalankuvineen, vaikka siellä on paljon kastettuja ja monta kirkkoa."

"Sinä olet auttamaton, Helkky! Et koskaan myönnä, että pakanain palvelemat epäjumalat ovat pahoja."

Helkky ei tahtonut ärsyttää innostunutta poikaa, siksi hän virkkoi:
"Lupasit eilen kertoa tämän maan kuninkaasta."

"Nuoresta Otosta", jatkoi Liudolf heti. "Niin näes, hänelle tarjottiin puolisoa, jos kuinkakin monesta ruhtinasperheestä. Mutta hänen isänsä vanha Otto uneksi suuria ja lähetti kosiomiehet itse Byzantion keisarin luo, jolla oli ihanuudestaan kuulu tytärpuoli Theophano. Mutta Byzantiossa nousi suuri ilo, vai barbaarien kuninkaalle kaunis Theophano! Ja kosiomiehet ajettiin pilkaten pois. — Mutta sitten keisari murhattiin ja uusi keisari huomasi, miten edullista hänelle olisi, jos saisi liittolaisekseen meidän mahtavan Oton ja siksi hän lupasi Theophanon. Ei siinä auttaneet kauniin Theophanon kyyneleet, suuren seurueen kera lähetti keisari hänet Italiaan, jossa vanha Otto oli poikineen. Itse pyhän Pietarin kirkossa Roomassa vietettiin loistavat vihkiäiset, ja nuori Otto oli ylen onnellinen, kun hän palasi nuoren vaimonsa kanssa tänne kotimaahansa. En ikinä unohda tuota saattoa: loistavat aseet, kultatupsut, höyhentöyhdöt, silkkiloimet! Kaikki sanoivat, että se oli vielä komeampi saattue kuin vanhan Oton ennen vanhaan. Muistathan, mitä olen kertonut Adelheidista, jonka vanha Otto pelasti Ivrean kreivin vallasta ja toi hänet sitten puolisonaan tänne?"

"Luja hän ainakin on. Kyllä hän sai Baijerin Juditin ja Schvabenin Hedvigin äkkiä tottelemaan. — Italiaan vain kuuluu hänenkin mielensä palavan, ja silloin täällä taas mellastavat rosvot ja ryövärit, jos hän lähtee. On hyvä, että meidän luostarin muuri on niin korkea." — — —

Oli ilta. Muutamat vanhimmat munkit istuivat apotin huoneessa neuvotellen Helkyn tilasta. Lääkäriveli selosti: "Käsi on kyllä terve, mutta nyt hän on taas tullut yhtä kummalliseksi kuin alussakin: ei puhu, ei syö, ei nouse vuoteesta." Veljet tuumivat kauan, mitä pitäisi tehdä. Ehdotettiin yrttejä, kylpyjä, pyhäinjäännösten ihmevoimaa ja jos jotakin. Kaikki sanoivat ajatuksensa, Frater Taciturnus vain on vaiti. Vihdoin apotti kysyy hänen mieltään ja silloin hän vastaa: "Tekke työ. Otiositas inimica est animæ." [Laiskuus on sielun vihollinen.] Kaikkien kasvot kirkastuivat: työ, se se varmaan parantaa! Ja Helkyn hoito jätettiin Frater Taciturnukselle. — — —

Tämä osasi mainiosti keksiä askarteluja Helkylle. Hän puhui vain silloin tällöin sanan, mutta hän aivan kuin aavisti, mistä Helkky piti. Ensin työskenneltiin luostarin asepajassa, aika kun oli kovin rauhaton. "Rosvo tullee, pittä olla, millä frater lyö sitä nasukseen", toimitti hän Helkylle. — Sitten he maalailivat tauluja ja veistivät ristiinnaulitunkuvia, joita lähetettiin pakanoille epäjumalten sijaan. Viimeiseksi he valmistivat ihmepuun, jommoista ei ennen oltu kuultu, eikä nähty. Itse apotti ihastui siihen niin, että se asetettiin kirkon pääalttarille. Kultalinnut istuivat sen oksilla ja vihreät lehdet välkkyivät kynttilöitten valossa.

Kaikki luostarin asukkaat olivat iloissaan nähdessään, miten Helkyn terveys nopeasti palautui veli Taciturnuksen viisaassa hoidossa. Pian sai Helkky tehdä pieniä matkoja luostarin ympäristöön metsiin ja vuorille. Ja sydäntalven aikana lähetti Frater Taciturnus hänet Liudolfin kanssa läheiseen kaupunkiin katsomaan hullunkurista narrijuhlaa, jota pojat aivan kuollakseen nauroivat. Ja onkos hassumpaa nähty: Narripiispa astuu juhlakulkueen edellä matkien surkeasti messua ja hänen jälessään tulevat narripapit ja -kuoripojat mitä hullunkurisimmin puettuna. Kuoripojat soudattivat ilmassa suitsutusastioita, joissa paloi — kengänrajoja! Kirkossa viimeiseksi matkittiin kaikkia toimituksia yleisen ilon vallitessa. — Toiset veljistä jo pudistelivat päätään näille parannuspuuhille, mutta silloin sanoi apotti: "Frater Taciturnus kyllä tietää, mikä sopii Helkylle."

Talvi oli kääntänyt kylkeään, tultiin kevätpuolelle. Rosvot alkoivat taas liikuskella, kuten niin monasti ennenkin. Kaksi kertaa ne olivat uhanneet itse luostaria, mutta sen muurit olivat vahvat, sen veljet tottuneita aseitten käyttöön, joten vaara vältettiin. Elämä oli kaiken kaikkiaan käynyt niin rauhattomaksi, että apotti päätti lähteä kuningas Oton luo neuvottelemaan asiasta ennenkuin tämä lähtisi aikomalleen Italian retkelle.

Apotti on matkalla — Bruuno, veli veikeä, astui reippain askelin luostarin puutarhaan.

Siinä hän jo saapui kellarimestarin matalaan majaan. "Kuules, ukko, nyt sinä aukaiset parhaan viinitynnyrisi tapin ja annat veljille ylimääräisen viiniannoksen."

"Noo, mutta tiedäthän, että munkinkin sielu kaipaa joskus ilahduttamista — ja apottihan on matkalla. Aukaise toki!"

"Enkä. Ei ole liikoja viinejä varastossa. Hyvä kun päästäisiin tavallisin annoksinkin kesään."

Bruuno kynsi korvallistaan, millä kummalla hän saisi ukon taipumaan! — Jopa hän keksi: "Tiedätkö, kun vielä kuluu vähän kolmattakymmentä vuotta, kun tulee vuosi 1000, silloin tulee maailmanloppu. Ja silloin katoaa kaikki: maailma, luostari ja sinun viinitynnyrisi. Jos nyt annat meille parasta viiniäsi, niin pelastut tuosta kauheasta kuumuudesta ja sielusi rientää ohi kiirastulen paratiisin kukkaiskentille."

Ukko tuli miettiväiseksi, ja kun veli Bruuno vielä hetken oli käyttänyt kerkeätä kieltään, niin jopa aukaisi ukko tynnyrinsä.

Veli Bruuno järjesteli suurella touhulla refectoriumia, sillä illalla piti täällä olla juhla vanhaan hyvään tapaan. "Suotta ne lähettivät tänne tuon clunyläisen apotin", puheli hän itseksensä, "Eihän meidän luostarissa ollut mitään sellaista kuin oli luostareissa alppien tuolla puolen. Kunnollisesti täällä elettiin vallan. Jos joskus pidettiin tällainen pieni juhla, niin mitäs pahaa siinä, tarvitseehan munkinkin sielu joskus ilahduttamista. Hyvä mies tuo apotti muuten, vain liian ankara. Mutta nyt — apotti on matkalla." Bruuno, veli veikeä, vihelti.

Samassa saapuivat Helkky ja Liudolf tuoden havuja ja lehviä, joilla koristettiin seinät ja katto. Sitten he asettivat kynttilöitä pöydille ja seinäpihteihin, jott'ei tarvinnut polttaa käryäviä tulisoihtuja. Viimeiseksi he kantoivat pöytään viinisammion ja höyryävät illallisruuat. Illalliskello soi. Helkky nojasi vasten akkunaluukkua ja katseli, kuinka veljet tyytyväisesti myhäillen astuivat refectoriumiin.

Sattui niin onnellisesti, että päivällä oli luostariin tullut kaksi matkamiestä, jotka nyt veljien mukana tulivat illalliselle kohottamaan juhlailoa. Toinen vieraista oli karannut munkki, joka nyt soittajana ja laulajana kierteli maailmaa. Toinen oli virkaheitto pappi, ylen oppinut. Vieraat olivat vaihtaneet matkavaatteensa ja esiintyivät nyt sangen hienoina, varsinkin pappi. Hänellä oli jalassaan uusmuotiset kengät, joissa oli kyynärän pituiset kärjet ja silkkisukat. Kultasoljella kiinnitetty purppuramantteli teki hänen olentonsa aivan majesteetilliseksi. Aluksi istuttiin hiljaa, mutta kun oli päästy ateriaan, kirposivat kielien kannat. Vierailla oli äärettömän paljon kerrottavana uutisia suuresta maailmasta. Helkkykin kuunteli yhtenä korvana. Vieraat tulivat Bretagnesta, jonka ihmeellisistä oloista he kertoivat. Heimopäälliköt hallitsivat siellä heimojaan kuin isät lapsiaan. Siellä piispat ja papit olivat naimisissa, siellä ei ollut rosvoja ei ryöväreitä. Oi, siellä kelpasi elää! Sitten he olivat olleet Normandian kuninkaan Rikhardin luona. Rikhard rakennutti lakkaamatta kirkkoja ja luostareita, sillä hän oli sangen hurskas, vaikka oli isoisänsä Rollon nähnyt uhraavan ihmisiä. Paljon he tiesivät Akvitanian, Toulousen ja Burgundin asioita. Mutta ylimmilleen nousi jännitys, kun pappi rupesi kertomaan Englannin kuninkaan Edvardin surkeasta murhasta, jonka äitipuoli oli kavalasti suunnitellut.

Aterian päätyttyä täyttelivät veljet yhä maljojaan viinisammiosta. Korkealle kohosi tunnelma, kun kulkijamunkki nouti luuttunsa. Ensin lauloi hän pari latinaista laulua. Mutta vasta sankarilauluihin päästyään sai hänen äänensä lämpöä. Siinä jo kaikui Ludvigin laulu, Isambertin laulu, Vilhelmin laulu, osia Rolandin laulusta ja viimeiseksi Kaarle Suuren ihmeellinen retki itämaille. Veljet olivat vallan haltioissaan. Mutta Helkky istui nurkassaan kokoonkyyristyneenä. Hän värisi tuskasta, tuo soitto raastoi hänen sieluaan pohjia myöten. — Hetken levähdettyään lauloi kulkija vielä synkän Muspililaulun, joka kuvasi maailmanloppua. Sitä kuunnellessaan siunasi kellarimestari hetkeä, jolloin oli aukaissut viinitynnyrin tapin. Viimeiseksi lauloi munkki pitkän Heliandin, jonka kauniit kuvaukset Vapahtajan elämästä synnyttivät pyhän tunnelman refectoriumissa. Kauan istuttiin ääneti, kunnes kulkijapappi nousi, joi maljansa pohjaan ja alotti puheen:

"Rakkaat veljet! Minäkin olen kerran kuulunut teidän pyhään säätyynne, olen ollut pappi. Mutta tiedonjano ajoi minut maailmalle. Tahdoin löytää totuuden, niin totuuden. Ja kuinka minä olenkaan etsinyt! Olen samoillut Eerinin ääret ja Pohjan kaukaiset perukat. Olen käynyt Roomat ja Byzantiot. Olen viettänyt öitä nuotiotulella turkkilaisen tietäjän luona. Olen istunut rabbinin luolan suussa erämaan syvyydessä. Mutta, oi veljet, totuutta en sittenkään löytänyt. Vasta vuosien takaa tulin uskottomien musulmannien maahan Hispaniaan. Siellä Cordovan korkeakoulussa löysin totuuden aarteen. Ja koska olen jalo ja ylevä sielu — pappi tyhjensi maljan — tahdon jakaa teillekin, veljet, totuuden muruja. Niin, muruja ne vain ovat, mitä tällaisena iltahetkenä voin jakaa totuuden aarteestani, pieniä muruja! — Veljet! Te uskotte noitiin ja ihmissusiin. Te uskotte, että paholainen pukinsorkkineen tuo ruton ja kuoleman. Te uskotte pyhänjäännösten voimaan, enteisiin ja paljoon muuhun. Mutta minä sanon teille totuuden: tuo kaikki on turhaa, on valetta! Sillä katsokaas, kunkin ihmisen kohtalo on kirjoitettu tähtiin. Niin tähtiin! Ja mitä tähtiin on kirjoitettu, sitä ei muuksi voi muuttaa, ei noita, ei enne, ei ryppyinen piru. Jos syntymähetkellä tarkkaamme tähtien asentoa, saamme silloin ikäänkuin avaimen käteemme tuon ihmisen kohtalon selittämiseksi, saamme hänen horoskooppinsa. Veljet! Nyt on tähtikirkas ilta. Tulkaa, niin näytän teille totuuden aakkoset yön taivaalta!"

Helkky oli jännitetyin mielin seurannut esitystä. Nyt hän seisoi veljien kanssa luostarin tummalla pihalla, jota rakennukset joka puolelta ympäröivät. Kaikkien katse oli kääntynyt taivaalle, ja oppinut pappi selitti: "Tämä taivaankannen isoympyrä jaetaan kahteentoista osaan, 'kotiin'. Kullakin kodilla on oma salaisuutensa. Tuossa on onnen ja elämän koti. Tuossa uskonnon, tuossa terveyden, tuossa kuoleman, tuossa ystävyyden koti. Kullakin planetilla on erikoisvoima. Jos Jupiter ja Saturnus lähestyvät toisiaan, tapahtuu suuria asioita. Jos syntyy neitseen tähtien merkeissä, tulee lapsesta hiljainen, jos härän, tulee raju."

Veljet palasivat hiljaa refectoriumiin syvästi kunnioittaen miestä, joka oli osannut nostaa tulevaisuuden verhoa ja näyttänyt heille totuuden aakkoset yön ylevältä taivaalta. Kaikki istuivat ääneti mietteissään. Helkystä tuntui, ettei hän ollutkaan refectoriumissa, vaan jossain kaukaisuuden maassa tähtien tuolla puolla.

Veli Bruunosta alkoi kuitenkin tunnelma tuntua liian juhlalliselta. Siksipä hän nousi, rykäisi ja alkoi: "Veljet! Te tiedätte, kuinka ylen oppinutta väkeä ovat naapuriluostarimme nunnat. Olemme pyhän ihmetyksen vallassa kuulleet, kuinka abbedissa siellä puhuu kreikkaa ja latinaa kuin äidinkieltään ja kuinka hän on opettanut nuo jalot kielet nuorelle nunnalle, Roswithalle. Ja hänen opetuksensa on kantanut hedelmiä, nunna Roswitha on alkanut kirjoittaa latinankielisiä runoja, jotka ovat meitä suuresti ihastuttaneet. Mutta nyt, veljet, minä kerron vielä ihmeellisempää. Roswitha on alkanut kirjoittaa näytelmiä! — Tämä hurskaan sisaren esimerkki on syvästi vaikuttanut meihin — veli Bruunoon nimittäin — ja me olemme seuranneet esimerkkiä ja kirjoittaneet myöskin näytelmän tapauksesta, jonka sattumalta tiedämme nunnaluostarista. Jos ei veljillä ole mitään sitä vastaan, esitämme näytelmän vielä tänä iltana."

Munkkien hartiat hytkyivät, kun Bruuno ja kulkijavieraat poistuivat. Kohta oli refectoriumin nurkassa näyttämö. Veli Bruuno oli abbedissan puvussa niin hullunkurisen näköinen, että itse Frater Taciturnuksen täytyi nauraa. Kulkijapappi oli nunnan puvussa esittäen Roswithaa. Näytelmä alkoi.

Abbedissa (sormiaan heristäen). Niin, sisar Roswitha, minä olen lukenut sinun näytelmäsi ja siinä on pahahenki.

Abbedissa. On, se on mahdollista. Sillä jos mies ja kaikki mitä hänessä on, tulee sisaren mieleen, niin siinä on pahahenki. (Näyttämölle ilmestyy sarvipäinen mies.)

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Veljet ovat hämmästyksen lyömiä, kukaan ei saa sanaa suustaan. Veli Bruuno toipui ensiksi. Uskomattoman pian hän vapautui abbedissan puvusta ja lähestyi hitaasti apottia, miettien, mitä kummaa sanoisi puolustuksekseen. Silloin kuiskasi Frater Taciturnus hänelle sanan "acedia". Veli Bruunon kasvot kirkastuivat, niin juuri "acedia". Ja hän alotti rohkeasti: "Rakas isä! Älä tuomitse tekoamme liian ankarasti! Emme ole tehneet mitään kahdeksasta pääsynnistä. Olemme vain hiukan huvitelleet. Munkkikin kaipaa vaihtelua. Muuten tulee tuo luostareitten kauhea vitsaus: acedia, sielun tylsyys, josta jo Hieronymus varotti. Jos kuitenkin isä, sinun pyhä tahtosi vaatii meille rangaistusta, niin rankaise sitten yksin minua, sillä minä olen tämän illan järjestänyt ja olen syypää kaikkeen."

Apotin viha oli Bruunon puhuessa paljon lauhtunut ja nuo viimeiset miehekkäät sanat tekivät hyvän vaikutuksen hänen suoraan luonteeseensa. Siksi hän vain lyhyesti sanoi: "Kukin veljistä menee heti kammioonsa ja polvistuu krusifiksin eteen. Sitten puolen yön aikana tulette kaikki kirkkoon yksityisrippiin. Pyhä Neitsyt avatkoon silmänne näkemään rikoksenne suuruuden!"

Munkit hiipivät kammioihinsa, ja Helkky ja Liudolf menivät nukkumaan. Apotti asteli pimeän pihan poikki asuntoonsa kerraten mielessään parannuksen asteet: conversio mentis, confessio oris, vindicta seu satisfactio peccati [mielenmuutos, synnintunnustus, hyvitys ja sovitus]. — Koulutuvan viereisestä huoneesta loisti valo. Apotti aukaisi oven ja näki, että veli Paulus, koulumestari, valvoi siellä pergamenttiensa ääressä. Hän kirjoitti merkillistä aikakirjaa ja oli niin syventynyt menneeseen aikaan, ettei ollenkaan huomannut, kuinka apotti aukaisi ja sulki oven. Hänen ympärillään oli paljon aukinaisia pergamenttikääröjä ja kirjoja. Vihdoinkin väsyi piirrintä kuljettava käsi ja isä Paulus huokasi: "Oi, menneisyys, oi, te vuosisatoja sitten eläneet sukupolvet! Tulette luokseni hautakumpujen hämär'yöstä! Näen teidän kyyneleenne, näen teidän tuskasta värisevät sielunne. Näen teidän ilonne, kuulen teidän riemuiten laulavan kevätvirsiä. Kristus, Mestari! Sinä, joka teit sokeat näkeviksi, minun silmäni sinä aukaisit näkemään vuossataiseen yöhön. Kiitos sinulle, Herrani ja mestarini! Sinun rakkautesi on rajaton, sinun hyvyytesi vailla ääriä." — Munkin pää painui pergamentille ja hän vaipui uneen. Mutta luostaria ympäröivä tumma metsä valvoi. Tyyneenä, värähtelemättömänä se vartioi laakson pohjassa lepäävää luostaria. Ja juhlallisena kaartui tähtitaivas yli öisten vuorten.

Sydänyön aikaan kulki munkki toisensa jälkeen haamun lailla poikki pihan kirkkoon. Kullakin oli palava kynttilä kädessä. Kirkon ovella veli Paulus sammutti kynttilän ja sirotti jokaisen päälle tuhkaa. Kirkko oli pimeä. Pääalttarin takaisessa komerossa oli apotin rippituoli, jonka eteen veli toisensa jälkeen kumartui synnintunnustusta tekemään.

Kun viimeinen veli nousi apotin luota, syttyivät kirkon valot kuin taikavoimasta. Apotti astui alttarille ja luki rippimessun. Sitten veljet lähtivät kirkosta. Kirkon ovella sytytti isä Paulus kunkin kynttilän ja priiskotti vihkivettä veljien päälle puhdistuksen merkiksi.

Pihalla pysähtyivät veljet hetkiseksi tiedustellakseen toisiltaan, mitä kullekin oli määrätty synnin sovitukseksi. Kaikki olivat hämmästyksissään, sillä rangaistus oli heistä uskomattoman lievä. Vain päivän paaston oli apotti määrännyt kullekin. Veli Bruunon piti kuitenkin tämän lisäksi maata aamumessun ajan kirkon kiviportailla viitenä päivänä peräkkäin, ja muut veljet kulkivat mennen tullen hänen ylitsensä. Munkit huokasivat helpotuksesta. Tuo clunyläinen oli sittenkin mies, oikeudenmukainen, ymmärtävä! Ja munkkien katse kääntyi kiitollisena kohti kirkasta tähtitaivasta. Siinä oli aukinaisena heidän edessään talviyön majesteetillinen kohtalonkirja, johon enkeli kultaisella piirtimellä kirjoitti elämän ja kuoleman, onnen ja kyynelten ikuisia salaisuuksia.

Kevätpurot solisivat, laakso oli laulua täynnä. Helkky asteli vuoripolkua jousi selässä. Hän meni luostarin metsään linnustamaan — veljet pitivät lintupaistista.

Oi, miten ihanalta tuntui astua aamuilmassa. Joka pensas piipitti, joka puu puheli. Ilma suhisi, metsä raksui. Oli kevät, kevät, kukkien aika, onnen aika, auvon aika. Helkky muisti Kultarantaa. Sielläkin on kohta kevät niin ihana, ettei sellaista muualla voi olla, sillä siellä on äiti — äiti!

Helkky jää ihmeissään kuuntelemaan. Ja voi! Nyt laulaa koko ilma, koko metsä, kaikki vuoret, laaksot, maat, notkelmat yhtä ainoata suurta kevätvirttä: äiti, äiti!

Helkky kääntyi äkkiä ja riensi takaisin luostariin. Ensimäiselle veljelle, jonka hän tapasi, sanoi hän: "Minä lähden kotiin Kultarantaan. Mieleni palaa pohjolaan, synnyinmaahani Suomeen! Se on kevään maa niin ihana, että aurinkokin sitä katselee yökaudet."

Veljet ovat tärkeässä neuvottelussa. Apotti puhuu: "Me toivoimme tuosta miehestä niin paljon, toivoimme hänestä synnyinmaansa käännyttäjää. Ja nyt hän lähtee, eikä hän ole edes kastettu." — Kauan keskustelivat veljet Helkyn lähdöstä, joka oli niin odottamatta tullut heidän eteensä. Päätökseksi tuli, että Helkyn lähtöä ei estetä, mutta Frater Taciturnuksen on koetettava taivuttaa hänet kasteeseen.

Frater Taciturnus riensi iloisena Helkyn luo, sillä hän tunsi "poikansa". Helkyllä ei ollut mitään sitä vastaan, että hänet kastettaisiin, hän oli itsekin sitä usein ajatellut kuunnellessaan kertomuksia Kristuksesta ja pyhimyksistä.

Luostarikirkon ovenpielessä oli suuri kastemalja. Mutta veli Bruuno tahtoi itsepäisesti, että Helkky kastettaisiin vanhassa kastekappelissa, joka sijaitsi puron partaalla, vähän matkaa luostarista. Kappelia ei vuoskymmeniin oltu käytetty ja se oli sentähden ränsistynyt. Veli Bruuno lupasi korjata sen, ja niin päätettiin Helkky kastaa kappelissa.

Aamu oli ihana. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat. Puro solisi. Helkky ja apotti seisoivat misteliköynnösten ja kevätkukkien koristamassa kappelissa. Nyt sinne astuivat kummit: Frater Taciturnus, Bruuno, Paulus ja Liudolf. Veljet seisoivat kappelin ympärillä tarkoin seuraten kastetoimitusta. Ensin tuli "luopuminen": Helkky lupasi luopua kaikista entisistä jumalistaan ja haltijoista. Sitten tuli "tunnustus": Helkky saneli hiljaa uskontunnustuksen. Nyt hänet upotettiin puron puhtaaseen veteen. Kun hän sieltä nousi, pukivat kummit hänen ylleen valkean kastepuvun. Sitten hän polvistui, ja apotti laski kätensä siunaten hänen päälleen. Nyt apotti ja Helkky läksivät rinnan kappelista, perässä tulivat kummit. Veljet seisoivat polun kahdenpuolen laulaen Te-Deumia. Astuttiin luostarin kirkkoon kiitosmessuun. Kuoripojat lauloivat: "Veni, creator spiritus!" [Tule, Pyhä Henki, Luoja!] Sadat vahakynttilät paloivat, pyhä savu suitsusi. Helkky polvistui pääalttarille, jonka yllä riippui ristiinnaulitunkuva. Veljet panivat siunaten kätensä hänen päälleen. Korkealla kumisivat kirkonkellot. Rukouksen jälkeen lauloivat kuoripojat: "Gloria sit Deo in exelsis, pax in terra, homibus bona voluntas!" [Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!] — Helkky oli kuin unessa. Hänestä tuntui, että kellojen kumu nosti hänet kirkastusvuoren kultaisille kentille.

Helkky oli koko päivän ollut veljien seurassa kantaen valkeata kastepukuaan. Iltaa vietettiin refectoriumissa, joka Helkyn kunniaksi oli kauniisti koristettu. Mutta keskustelu ei kulkenut kuten ennen, vaikka apotti oli antanut ylimääräisen viiniannoksen, sillä kaikkien mielen täytti ajatus: Heidän täytyi nyt luopua Helkystä, joka oli tuonut luostarin yksitoikkoisuuteen niin paljon vaihtelua, ja josta kaikki huomaamattaan olivat ruvenneet pitämään. Kun illalla vihdoin sanottiin hyvästi, kiilsi kyynel monen veljen silmässä. Frater Taciturnus näytti olevan kovin hämillään ja hätääntynyt. Hänen kasvolihaksensa nykivät ja suupielet vavahtelivat. Epävarmoin askelin kiiruhti hän kammioonsa, vaipui siellä rukousjakkaralle ja puhui: "Kristus Mestari, sinä kovia kokenut ristinmies! Sinä annoit minulle pojan, nyt sinä hänet otit. Anna minulle voimia kestämään! Sinähän olet Rakkaus!"

Liudolf oli tullut Helkyn huoneeseen, jossa he valvoen istuivat myöhäiseen yöhön. Liudolf nojasi päätään Helkyn olkapäähän ja puheli: "Kun minä tulen mieheksi ja minut on vihitty papiksi, lähden heti Kultarantaan. Yhdessä sitten teemme työtä, sinä olet tulkkina ja minä kastan pakanoita. Niinhän, Helkky?"

"Rakennetaan kirkko Suomeen, semmoinen pieni, soma puukirkko, jossa on korkea torni. Sinä veistät ristiinnaulitunkuvan alttarille, minä maalaan lasiakkunat. — Tulee sunnuntai. Minä astun alttarille, kansa polvistuu lattialle. Oi Helkky, tahtoisin olla jo mies, pappi, en jaksa odottaa!"

"Pianhan tulet mieheksi ja sitten tulet Kultarantaan. Muistathan tien:
Ensin Rügeniin tai Hedebyhyn [Etelä-Tanskassa, nykyinen Slesvig].
Sieltä Voijonmaalle [Gottlannin vanha suomalainen nimitys]. Sitten
Suomeen, jossa kyllä löydät Kultarannan. Sitten rakennetaan kirkko ja
pirtti papille, kaunis pirtti, me osaamme kyllä."

Aamulla ani varahin lähti Helkky luostarista puristaen vain portinvartijan kättä hyvästiksi. Eväslaukku selässä kulki hän reippain askelin vuoriston poikki vievää polkua. Kun hän pääsi viimeiselle korkealle kukkulalle, pysähtyi hän levähtämään. Hänen eteensä pohjoiselle ilmalle aukeni laaja tasanko, jonka halki tie kulki, mutta eteläpuolella hymyilivät vuoriston kukkulat vaaleissa kevätpuvuissaan. Helkky muisti, miten hän vajaa vuosi sitten oli noitten kukkuloitten yli siivin rientänyt etelään. Miten toisin nyt oli kaikki ja miten toinen hän oli itse. Helkky kävi miettiväksi. Vihdoin hän virkkoi itsekseen: "Jos minä nyt saisin valita etelän ja pohjan välillä, jos minulle nyt sanottaisiin: Eulelia odottaa, mene ja hän on sinun, niin ilman arvelua valitsisin kuitenkin pohjolan. Sillä nyt olen mies."

Kuitenkin särähti sielussa niin pahasti, kun hän tuli maininneeksi Eulelian nimen, ja haavoitettu sydän alkoi vuotaa. Mutta katso! Kevät rupesi taas soittamaan suurta, suloista virttään. Ilma ja maa, vuoret ja laaksot, auringonnousu ja sininen taivas lauloivat: äiti, äiti! Helkky nosti hymyillen päänsä, loi katseensa yli lakeuden pohjan siintäville äärille asti ja hänen sielunsa yhtyi riemuiten kevätvirteen: äiti, äiti!

Kesäilta oli kaunis ja lämpöinen. Laulavat lehdot, siintävät salmet ja kiemurtelevat rantapolut olivat houkutelleet luokseen koko Kultarannan väen. Hopeahapsi emäntä yksin istui pirtin kynnyksellä katsellen kesän kauneutta: ruispelto huojui iltatuulessa, sorsaparvi ui rannan kaislikossa, jänöjussi halmeen laidassa maisteli kevätviljaa. Hänen mielensä kävi auvoiseksi. Kyyneleet vierähtivät poskelle. Missähän lienee Helkky!

Hyvämieli tuli pihaan kädet täynnä metsän kukkia. Hän riensi äidin luo. "Mutta, äiti! Taaskin sinulla on kyyneleitä! Et milloinkaan ole itkenyt niin paljon kuin tänä kesänä. Helkkyä ikävöit yhä, vaikka on jo kaksi kuunkiertoa siitä, kun hän lähti. Älä nyt itke! Onhan hän ennenkin ollut poissa. Kyllä hän syksyllä palaa."

"En minä ikävöimistäni itke, rakas lapsi, vaan itken sitä, että Helkky on suuressa hädässä, eikä hän syksyllä palaa."

"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon! Miten tuo poika tuottaakaan sinulle tuskaa!"

Hyvämieli pani kukat kynnykselle, istahti porraskivelle äidin jalkoihin ja pani kätensä äidin syliin. He istuivat ääneti pitkän hetken. Vihdoin sanoi Hyvämieli: "Onko sinulla nyt parempi, äiti?"

Hyvämieli katsahti kysyvästi äitiin ja kätki samassa nyyhkyttäen päänsä äidin syliin. Äiti veti hänet hellästi lähemmäksi ja sanoi: "Lapsi parka, mikset ole kertonut äidille? Olen sitä odottanut."

"Sinähän olet tiennyt sen kertomatta, äiti. On tuntunut niin vaikealta koskettaa siihen."

"Olen kyllä tiennyt jotakin, mutta en kaikkea. Kerrohan nyt, rakas lapsi, niin sinulle tulee helpompi!"

"Sinähän tiedät, äiti, että rakastin Louhisaaren Lemminkiä. Viime kesänä Nousiaisten suurilla uhrijuhlilla tapasin hänet ensi kerran. Muistathan, miten usein hän kävi täällä talvella uljaalla orhillaan. Rakastin sanomattomasti soreata Lemminkiä ja olin jo luvannut lähteä emännäksi Louhisaareen. Minua kyllä varotettiin, sinäkin varotit, äiti, mutta en välittänyt varotuksista, sillä en uskonut hänestä mitään pahaa. Mutta sitten keväällä. Olimme ensi kerran veneellä tuossa kotilahdella. Ilta oli kaunis. Lemminki puhui vain onnestamme. Kun yön tullen palasimme, tunsin itseni niin onnelliseksi, etten voinutkaan ruveta nukkumaan. Istuin valvoen aitassani. Vihdoin sydänyön aikana läksin rannalle kävelemään. Ja silloin — — — kuulin koivun alta puhelua. — — —

"Siellä istui Lemminki ja hänen polvillaan oli meidän orjatyttö. Äiti, en osaa kertoa, miltä tuntui. Aittaan palatessani värisin kuin haavanlehti. Peite putosi silmiltäni. Silloin kuoli sydämessäni jotakin — jotain hyvin kaunista."

"Olenhan tässä nyt. Äiti, sinä olet niin hyvä, sinä ymmärrät aina. Äiti rakas!"

Metsästä alkoi kuulua ääniä, yö toi ihmiset kotiin. Äiti suuteli tytärtään otsalle ja yhdessä he astuivat pirttiin.

Koko kevätkesä oli ollut tavattoman rauhatonta. Vainolainen oli pari kertaa yrittänyt nousta maihin ja lopuksi oli tullut verottaja oikein laivastolla. Mutta onnellisesti oli kaikista suoriuduttu. "Tuo Kultarannan Sampsa on sitten vasta mies", olivat ihmiset sanoneet toisenkin kerran tänä kesänä, sillä niin valppaasti ja viisaasti hän oli johtanut puolustusta rannikolla. Vasta kun kesä alkoi kääntyä syksylle, voitiin taas kaikin voimin tarttua kotoisiin töihin.

Oli ilta. Aurinko loi pitkiä varjoja polulle, jota Sampsa ja Karvetin
Voima peräkkäin kulkivat. Jo astuivat Karvetin pirttiin.

"No päivää! Näkee Sampsankin joskus meillä", sanoi Voiman sisar kaunis Sinisukka, joka vanhempiensa kuoltua hoiti Karvetin emännyyttä, Voima kun ei ollut tullut hankkineeksi itselleen vaimoa.

"Joskus", pisti Sampsa väliin, "käyn täällä harva se päivä, mutta vain 'joskus' tapaan sinut pirtissä. — — — Löysimme matkallamme mainion kaskesmaan. Sinne vasta kaski kaadetaan! — Kuules, Voima, eikö olisi parasta lähteä kaskeamisretkelle heti huomisaamuna, jotta ennätettäisiin takaisin ennen Koroisten [vanha markkinapaikka Aurajoen suussa] markkinoita?"

"Kyllä kai. Minä pidän saaresta huolta, sinä rannikosta. Meiltä lähtee kahdeksan kirvestä matkaan. Montakos teiltä?"

"Viisi tai kuusi", vastasi Voima. "Pitäähän kai jättää miehiä kotiinkin, kun on ollut niin rauhatonta. Verottaja ei kai sentään tänne pian nenäänsä pistäne."

"Ei, mutta parasta on sentään olla varuillaan, voivat lähteä kostoretkelle. Kumpiko meistä jää kotiin?"

"Jää sinä! Olet siellä lähempänä merta ja olet paremmin tottunut puolustusta järjestämään", vastasi Voima.

"No mene sitten. Minä jään kotiin. Ehkäpä täällä toimeen tullaan", puheli Voima.

Ilta hämärtyi, kun Sampsa souti salmen yli Kultarantaan. — Soma tyttö tuo Sinisukka, ajatteli hän. Siitä se emäntä kerran Kultarantaan tulee, siitä.

Seuraavana aamuna lähti nelisenkymmentä miestä Karvetin pihalta kohti kaskessaloa. Eväskontit selässä, välkkyvät kirveet vyöllä ja jousi olalla kulki miesrailo mutkittelevaa metsäpolkua. Vasta iltapuolella päästiin perille. Katsottiin heti kaunis pirtin paikka. Ja sillä aikaa kun kalat paistuivat hiiloksessa ja vasta-ammutut linnut kypsyivät tuhkassa, kohosi eräpirtti mäenrinteelle, mäntyjen alle. Sinne vietiin eväät ja aseet, mutta nukkumaan käytiin pieniin havumajoihin. Kun kuu keskiyöllä kohosi yli rannattoman metsän, oli se aivan ihmeissään nähdessään sammuvan nuotion hienon savukierteen. Mikä kumma on tullut häiritsemään erämaan ikuista rauhaa!

Aamulla alettun työ. Ryskyen ja ratisten kaatuivat kelohongat, korpikuuset, lehdot ja viidakot. Metsä oli täynnä kirveitten kumajavaa kaikua. Pelästyneinä pyrähtivät linnut lentoon. Oravat riensivät kuin siivin puusta puuhun kaskestajien edellä. Jänöjussit juoksivat sydän kurkussa, ja susi päästi pahan ulvahduksen mäen rinteeltä. Mutta viidakon suojassa katseli hirvi suurin, surullisin silmin tuota menoa. Vihdoin se kääntyi metsään huoaten mennessään: "Noin ne turmelivat keväisen leikkipaikkani, kuinka nyt lohduttelen lapsiani kotona."

Lähes puoli kuunkiertoa oli kulunut. Ikimetsän keskelle oli syntynyt summaton aukeama, jommoista ei ennen nähty. Arvaa sen, kun nelisenkymmentä kirvestä oli joka päivä pannut hongat humajamaan. Monta hikipisaraa siinä oli vuodatettu. Nyt olivat miehet kotiin lähdössä. Tyytyväisinä he katselivat kasken laidassa kättensä töitä. Ja Sampsa virkkoi: "Pohjolan häissä kuului kerran olleen härkä, jonka sarvien väliä pääskynen sai päivän lentää. Meidän kaskemme taitaa olla yhtä suuri, pääsky saisi päivän lentää päästä päähän. — Mutta nyt kotiin! Kunpa siellä nyt vain kaikki olisi ennallaan."

"On kaiketi, koska ei ole tänne sanaa tullut", puuttui puheeseen vanha Käkölä. "Vaikka on sitä kummiakin nähty. Muistan mä nuoruudessani kerran, kun näinikään palasimme salolta, oli kotopirteistä vain peruskivet jälellä. Vainolainen oli käynyt, ryöstänyt, polttanut. Silloin minäkin kadotin ensimäisen vaimoni."

"Toivotaan, ettei mitään ole tapahtunut! Onhan siellä Voima, joka vastaa kymmentä miestä, ja paljon muita. Sitäpaitsi lähetin sanan Nousiaisiin ja Louhisaareen, että olisivat siellä varuillaan nämät päivät, kun me olemme poissa."

"Vähät tuosta oli huolehtimista. Mutta aurinko alenee, lähdetään kotimatkalle!"

Koroisten markkinat olivat olleet ja menneet. Myöhäiseen yöhön olivat Kultarannan miehet kertoneet markkinauutisia kotiväelle. Vihdoinkin sammutettiin päre ja käytiin levolle. Mutta tuskin olivat miehet saaneet unen päästä kiinni, kun hirveällä rymyllä lyötiin pirtin seinään. Silmänräpäyksessä oli Sampsa jalkeilla ja riensi keihäs kädessä ovelle. Tunnettuaan Karvetin Voiman äänen hän päästi kiireesti oven telkeet. "Mitä on tapahtunut? Onko vainolainen liikkeellä?"

"Hirtehinen! Jos olisikin vainolainen, saisi edes tapella! Mutta kun tulevat, herjat, salakähmäisesti, ryöstävät naisen!"

"Näin omin silmin. Olimme juuri panneet maata, Sinisukka vielä jotain askaroi. Silloin aukeaa äkkiä ovi, herjat hyökkäävät sisään, sieppaavat tytön ja katoavat metsään. Rapolan Utro oli tietysti ensimäisenä. Läksin heti miehineni jälessä, mutta sainkos minä niitä kiinni. Sen verran vain saimme selville, että herjat olivat mereltä tulleet ja sinne menneet."

"Niin, jäämit olivat tänä vuonna vesiteitä tulleet Koroisten markkinoille. Me lähdemme sotapursilla heti ajamaan lempoja takaa."

"Kun saisimme parikymmentä hyvää ratsua, niin suorinta polkua
Hämeeseen. Ennättäisimme varmaan ennen ryöstäjiä sinne, sillä vesitie
Hämeeseen on pitkä. Sitten jossain kapeassa salmessa näyttäisimme
jäämeille, kuinka naisia ryöstetään."

"No hevoset nyt saadaan. Kiireesti vain toimeen! Meidän hevoset, teidän, Käkölän, Lierannan, Kankaisten ja muitten."

Aamun sarastaessa kahlasi kaksikymmentä ratsua Vähäjoen yli ja kääntyi Hämeen polulle. Sampsa ratsasti niin, että toisten oli vaikea pysytellä jälessä. "Minä, minä sinut pelastan, kaunis Sinisukka", puheli hän puoliääneen. "Sitten paluumatkalla pyydän emännäksi, kerron kaikki. — — — Olen kulkemassa kohti elämäni suurinta onnea."

Suomen miehet piilottivat hevosensa viidakkoon kapean salmen rannalle. Illan hämärtyessä he alkoivat laittaa sadinta salmeen veden alle. Sitten he tekivät kummallekin rannalle rintasuojuksen. — Aamuyön he nukkuivat vuorotellen, sillä markkinamiesten piti pian saapua, sen he vakoillessaan olivat saaneet selville. Valkeni aamu. Eikä aikaakaan, niin jo näkyi uisko niemen takaa, kohta toinen, kolmas. Ne lähenivät. Keskellä salmea tarttuu ensimäinen uisko satimeen. Miehet soutavat, huopaavat, työntävät. Mistään ei apua. Toiset veneet rientävät avuksi. Kauhistus — nekin tarttuvat kiinni! Hämmästyneinä katsovat miehet toisiinsa. Silloin suhahtaa nuolituisku kummaltakin rannalta, ja monet veneessä olijoista kirkaisevat. Suomen miehet näkivät nyt, että jäämeillä ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaikka he kiireesti tarttuivatkin jousiinsa ja asettivat varpelaidat paikoilleen. Voima ei malttanut olla huutamatta: "Tekisikös mieli lähteä noin niinkuin naista ryöstämään?"

Samassa hetkessä nousi Sinisukka veneessä seisomaan, sanoi: "Voima sinä! Vai sinä siellä! Ole heti ampumatta! Sillä tiedä, ettei minua ole ryöstetty. Vapaaehtoisesti läksin. Tiesin jäämien tulevan. — Mikset antanut minua viime kesänä Utrolle, kun hän lunnaitten kanssa kävi kosimassa! Oma syysi!"

Voiman jousi vaipui herpaantuneena alas. Sampsa kävi kuolonkalpeaksi — Sinisukka lähtenyt vapaaehtoisesti! Ei, ei, ei — käsivarsi ei voinut jännittää jousta.

Hetken katselivat jäämit ja rannan miehet äänettöminä toisiaan. Sitten he rupesivat kaikessa rauhassa juttelemaan. Ja niin siinä lopulta kävi, että sovinto saatiin aikaan. Riemuiten päätettiin, että Suomen miehet lähtisivät mukaan Rapolan häihin, Sinisukan ja Utron suuriin häihin, joita jo ennen markkinoita oli valmistettu. Sampsa kyllä pani vastaan, mutta minkä hän yksin mahtoi, hänen täytyi taipua ja lähteä mukaan. Kun polku maitse oli mutkainen ja eksyttävä, astuivat puolet suomalaisista jäämien veneeseen ja heidän sijalleen ratsujen selkään nousi jäämejä, jotka hyvin tunsivat polut ja tiet näillä mailla. Sitten lähdettiin kaksin joukoin kohti Rapolaa. Synkkänä istui Sampsa ratsunsa selässä vaihtamatta sanaakaan koko matkalla. "Miksi piti sen Voimankin kaiken lisäksi nousta veneeseen", kapinoi hän mielessään.

Vihdoinkin loppuivat summattomat metsät ja siinä oli heidän edessään kapea Saarioislahti, joka pitkänä kielekkeenä työntyi Rautunselästä etelään. Lahden pohjukassa oli jyrkkärinteinen Linnavuori, jonka laella oli kivinen pakolinna ja rinteillä vankat vallit. Vuoren juurella honkien suojassa oli rykelmä savupirttejä: Linnasten kylä. Tänne sijoittivat Suomen miehet hevosensa sillä aikaa, kun Rapolan väki kävi jouduttamassa kyläläisten häihin lähtöä. Eikä aikaakaan niin jo lähti Linnasten valkamoilta monta lehvillä koristettua hääpurtta kohti pohjoista, sillä Rapola sijaitsi Rautunselän pohjoisella rannalla. Kun kuljettiin ohi Päivölän niemen, takoi vanha seppä Päivö pajassaan niin, että säkenet sinkoilivat yli kuusten latvojen. Pysähdyttiin huhuilemaan seppää häihin. Pajan eteen kuusten alle ilmestyi kohta pikkuinen musta ukkeli, joka korvallistaan kynsien sanoi: "Ei ole aikaa, eikä varaa häihin lähteä." Rapolan miehet purskahtivat nauramaan ja soudantaa jatkaessaan he kertoivat suomalaisille, että tuo seppä oli mahdottoman rikas, mutta niin saita, niin saita, ettei hennonut syödäkään kuin joka toinen päivä. — Kantalan rannassa ei tarvinnut kauan huhuilla, siellä kun oltiin juuri muutenkin lähdössä, ja Tartinsalon ja Sillantaan uiskot odottivat jo niemen kainalossa.

Kun vihdoin päästiin perille, oli Rapolassa jo hääilo ylimmillään. Rapolan vanha, komea, harmaahapsi isäntä kantoi pöytään kokonaisia karhunreisiä ja hirvenlapoja. Hänen tyttärensä, vaalea Pilvikki — Rapolan emäntä oli jo aikoja sitten kuollut — laski tynnyristä kuohuvaa olutta haarikan toisensa jälkeen. Suurista simasammioista saivat vieraat itse täytellä juomasarviaan.

Mutta vasta illan tullen oikea hääilo alkoi. Kaikki kuuluisimmat sankarit ja ihanimmat immet aina Laukosta Sysimäkeen ja Hornanjärvestä Harvialaan nähtiin nyt Rapolassa. Suurimmat soittajat antoivat kanteleittensa kaikua ja laulajat lauloivat kilpaa sankareitten urotöistä. Nuorten leikit ja kisat jatkuivat loppumattomiin. Mutta kun ilta kääntyi yölle ja tuli pilkkosen pimeä, silloin vasta tuli hääjuhlien ihmeellisin hetki: morsiusmatka. Kylän nuoret olivat jo aikaisemmin tehneet morsiuspolun. Se tehtiin aina mahdollisimman salaa nuorikoilta ja mahdollisimman mutkikkaaksi. Rapolan morsiuspolku kulki polvitellen rannalle, sitten harjulle ja sieltä takaisin taloon. Kuin taikavoimasta syttyivät kymmenet komeat hääkokot rannalle ja sadat tuohukset morsiuspolun kahdenpuolen. Nyt alkoi häämatka. Ensin astuivat morsian ja sulhanen tuohusten valaisemaa polkua. Heidän jälessään tulivat soittajat soittaen. Ja sitten koko muu hääväki aina kaksittain käsikädessä laulaen:

    "Ruvetkasme, rohjetkasme
    Älkäs ääntämme hävetkö!
    Polku pyhä kulkekasme
    Kaunihissa joukossa!"

Vielä morsiusmatkan jälkeenkin jatkui ilonpito syvälle yöhön. Voima nautti häiden riemusta koko sielullaan. Hän oli mukana kaikissa leikeissä, kaikissa kisoissa, varsinkin siellä, missä ihanan Pilvikin sininen liina liehui. Mutta Sampsa jurotti yksikseen rantakivellä välittämättä mistään.

Seuraavan päivän iltapuolella nousivat Sampsa ja Voima Rapolan harjulle, jonka laella oli kuuluisa pakolinna. Se oli suuri ja hyvinvarustettu. Ihmeissään katselivat miehet linnan vankkoja valleja ja niiden päällä olevaa hirsistä rintamuuria, jossa oli paljon ampumareikiä. Vallien sisäpuolella oli monta harjakattoista kotaa, eläinten suojia, kaivo, suuri röykkiö kuumennuskiviä ja paljon muuta. Vainon aikana muutti näet tänne koko seutu tavaroineen kaikkineen linnan vallien suojaan. Sampsa katseli ihmeissään linnan rakenteita, mutta Voima kapusi valleille, nojasi rintamuuriin ja antoi katseensa kulkea yli siintävien selkien ja saarien, yli metsäisten vaarojen ja kukkuloitten, yli syksyisen väriloiston. — Äh, ihana on tämä jäämien maa Häme, ihana! huokasi hän. Ja ihania ovat Hämeen immet!

Samassa kapusi hänen vierelleen Sampsa. Hänkin loi katseensa yli ihastuttavan näköalan, mutta se tuntui tekevän hänet vieläkin surunvoittoisemmaksi. Oi, hän ei tahtonut nähdä kauneutta, ei mitään! Voima ei kuitenkaan huomannut kumppaninsa otsakurttuja, vaan alkoi toimessaan puhua: "Tiedätkös, että minua haluttaisi maksaa jäämeille samalla mitalla. Et ole ikinä ihanampaa impeä nähnyt kuin tuo Rapolan Pilvikki! Siitä se pitää emäntä tulla Harvettiin. Olen yrittänyt lähestyä häntä kaiken aikaa, mutta turhaan. Kuules, ryöstetään tyttö ensi yönä! Veneellä kiireesti vain selän yli ja sitten ratsuillamme Suomeen."

"Älä, veikkonen, ajattele mitään sellaista! Etkö muista, että ukko Rapo on jäämien vanhin, kuningas, jota koko Häme kuulee. Näethän nuo komeat pirtit tuossa, linnan tässä, vain reko voi tällaisia rakentaa. Jos nyt immen ryöstäisimme, sytyttäisi Rapo heti merkkitulen tuon kivikummun päälle, vastaukseksi syttyisivät kymmenet tulet tuonne selkien rannoille, Hämeen kaikille äärille ja jäämien parhaat pojat rientäisivät kiireesti Rapolaan. Sitten ne hyökkäisivät kostoretkelle kotiseudullemme. Meri antaa meille jo kylliksi vartioimista, emme enään uskalla ärsyttää naapureitamme maaltapäin niskaamme. — Mutta, mies hyvä, puhu asiasta kunnon ukko Rapolle! Ehkä hän hyvinkin antaa sinulle tyttärensä."

"Kuules, Rapo, etkö antaisi tytärtäsi minulle vaimoksi? Maksan lunnaat sellaiset, ettei ikinä sinulle sellaisia tarjota!"

Rapo myhäili: "Paljon täällä on kosijoita käynyt, paljon — en ole tytärtäni antanut.— Mutta kuules, sinähän olet se, josta täällä Hämeen mailla on puhe käynyt, että murrat miekan käsissäsi?"

"Ja sinähän se olet, joka kyykistyt hevosen alle, suoristut ja hevonen nousee ilmaan."

"Sinähän kerran katselit kummulla lähestyvää vainolaisjoukkoa. Kaksi miestä juoksi silloin toisten edellä kimppuusi, mutta sinä otit toisen miehen oikeaan, toisen vasempaan käteesi ja nostit ne korkealle ilmaan. Sitten viskasit miehet mäeltä vasten vainolaisia, ja pelästyneenä läksivät kaikki pakoon — yhtä miestä!"

"No niin, sinulle annan tyttäreni, sillä kuuluisampaa sankaria ei liene ilman alla. Tuossa on kourani, lunnaista sovimme myöhemmin."

Voima oli kuin unessa. Pilvikki oli siis hänen, hänen! — Suurena, ihanana aukeni siinä näköala yli syksyisen luonnon. Ja Voimasta tuntui, ettei maailma koskaan ollut näyttänyt niin suloiselta kuin nyt, ei tuuli koskaan puhaltanut niin pehmeästi kuin nyt, ei taivas koskaan kaareutunut niin kauniisti kuin nyt. — Oi, ihmeellistä on elämä! Kuka voi sen syvyydet tutkia, sen salaisuudet ymmärtää!

Kultarannan emäntä oli menossa Karvettiin. Hän oli vasta muutamia kertoja nähnyt Karvetin uuden emännän, kauniin Pilvikin. Mutta kuitenkin hän oli jo ruvennut pitämään tuosta lapsesta, joka aina oli niin lempeän surunvoittoinen. Eikä se nyt ihme olekaan, jos on surullinen, ajatteli hän. Niin nuorena joutui vieraan heimon keskuuteen, sinne jäi koti, sinne jäi heimo, sinne lapsuuden leikkikentät, muistot. — Ja Kultarannan emäntä kiirehti askeleitaan. Karvetin miehet ovat nyt syysmetsässä, jatkoi hän mielessään. Kuinka nyt ikävöikään Pilvikki, hentoinen lapsi! Joutukaa jalkani!

Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Kultarannan emäntä vihdoin teki lähtöä Karvetista. Pilvikki läksi saattamaan. He kulkivat äänettöminä pimenevää polkua metsän läpi rannalle. Joskus voi äänettömyys sanoa enemmän kuin pitkät puheet. Ainakin tunsi äiti nyt, että tuo lapsi hänen rinnallaan kärsi. Kun he vihdoin pääsivät rannalle, painoi Pilvikki päänsä nyyhkyttäen äidin syliin.

"Sinä olet niin hyvä", tuli nyyhkytysten välistä. "Tuntuu aivan kuin olisin saanut uudelleen äidin. — Äitini kuoli, kun olin lapsi."

"Minä pelkään Voimaa. Voi, kuinka minä pelkään, sillä on niin pitkä partakin."

"Sitten, äiti, minulla oli mielitietty kotona Hämeessä, Kantalan Ohto, jota rakastin. — — Jo lapsena leikimme yhdessä. Muistan, kuinka äitini kanssa usein kävin selän toisella rannalla Kantalassa. Kun olimme siellä viimeistä kertaa äidin eläessä, oli Kantalan uusi pirtti juuri valmistunut. Muistan, kuinka joimme simaa uuden pirtin porraspuulla ja rantahaapojen välistä näimme, miten aurinko purppuroi Rautun selän ja vaipui sitten simasalon kehtoon nukkumaan. — Äidin kuoltuakin tapasimme usein. Meillä oli niin hauskaa Ritvalan kevätjuhlissa ja nyt viimeksi meidän häissä — oi sentään! Illan hiljaisuudessa kävelimme rannalla ja lupasin silloin olla hänen omansa ijäti. Mutta seuraavana aamuna täytyi minun nousta Voiman purteen."

"Voi, voi, lapsikulta! Tule nyt meille yöksi. Ei sinua kotona kukaan kaipaa, Voimahan on metsällä, ja naisetkin kävivät jo lähtiessämme levolle. Tulethan?"

Synkkänä oli Sampsa saapunut Hämeestä. Jos hän ennen oli ollut toimen mies, ei hänen touhullaan nyt ollut määrää. Syystyöt tehtiin kuin siivin. Käytiin kalassa ja metsässä, koottiin polttopuita talven varaksi. Sitten laajennettiin ja lujitettiin pakolinnaa ja korjattiin kaikki varustukset salmien rannalla. Vihdoin viimein rakennettiin Kultarannan pirttien ja aittojen väliin uusi, luja hirsiaita, niin että piha muodostui umpinaiseksi; ja vankaksi tehtiin portti.

Kun Sampsa vielä oli kaksinkäsin näissä töissä, tuli taloon arpakapula, joka toi käräjäkutsun. Sankoin parvin samoilivat miehet Nousiaisiin. Täällä oli Reko, koko rannikon kuningas, äkkiä kuollut. Hänen poikansa oli vielä pieni lapsi, siksi oli käräjäkapula niin kiireesti kutsunut heimon koolle. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Sampsan täytyy ottaa Suomen johto käsiinsä siksi kunnes Reon poika miehistyy. Vihdoin Sampsa suostui, sillä hänhän oli jo kauan rantamaan puolustusta johtanut. Kotiuduttuaan kohdistui koko hänen tulinen tarmonsa Suomeen, ei enään yksin Kultarantaan.

Äiti ja muutkin ihmettelivät tuota tavatonta kiirettä ja touhua, sillä eiväthän he tienneet, että Sampsa näin työhön koetti haudata jotakin, haudata oman sydämensä.

On ilta, talvinen ilta. Puhdetyöt Kultarannan suuressa pirtissä ovat täydessä käynnissä. Kuului siinä läiske ja ryske, suhina ja sihinä, kokkapuheita ja sanasutkauksia. Miehet veistelivät suksia, astioita, purtiloita, rekiä ja veneitä. Toiset kutoivat ja paikkailivat verkkoja. Äiti ja Hyvämieli istuivat kiukaan puolella kehräten värttinällä, ja heidän ympärillään oli koko naisten parvi tehden mikä mitäkin. Mutta Ilma vuoli vasamia pilttipoikien kanssa. — Paimentyttö ja -poika eivät joutuneet muuta kuin juoksemaan pärepihdin luota pärepihdin luo sytyttämään uusia päreitä ja "niistämään" vanhoja.

Vähää ennen illallista lopetettiin kuitenkin työ ja ruvettiin kertomaan tarinoita ja arvaamaan ongelmoita, taisipa joku laulaakin illan iloksi. Mutta kun huttu ja hirvenliikkiö oli syöty, mentiin heti nukkumaan.

Sampsa yksin jäi vielä askartelemaan. Hän meni pihalle ja katsoi, oliko portti hyvin teljetty ja koirat kopissaan. Sitten hän otti pirtin seinustalta pitkän tuohitorven ja puhalsi sillä: tuu-tu! Heti vastasi linnavuorella valvova vartija torvellaan: tuu-tu! Se oli sovittu merkki, josta tiedettiin, että kaikki on hyvin.

Pirttiin tullessaan jäi Sampsa hetkeksi taputtelemaan ovipielessä olevia hevosia, noita Kultarannan kuuluja raudikkoja. Hevosia oli tähän aikaan hyvin vähän. Kultarannassa oli niitä kaksi, muualla tavallisesti yksi ja paljon oli niitä paikkoja, joissa ei ollut lainkaan hevosta. Raudikot hörhättivät, kun Sampsa antoi niille apetta. Sitten sammui viimeinenkin päre, ja Unetar otti huostaansa koko pirtin.

Tuli vihdoin kevättalvi. Kun hangenkanto oli parhaimmillaan, valjasti Sampsa toisen raudikkonsa kirjokorjan eteen ja lähti kosiomatkalle Joensuuhun. "Kun Sinisukka kerran meni minulta, meni ainaiseksi, en enään välitä muusta, kuin että vaimoni on rikas ja kuuluisa", puheli hän itsekseen ajellessaan yli sinihohteisten hankien.

Joensuun Sarvi tuli kovin iloiseksi, kun niin kuuluisa mies kuin
Kultarannan Sampsa, koko Suomen turva, tuli kosimaan hänen tytärtään.
Ja siksipä Sampsa sai heti myöntävän vastauksen. Vielä talvikelillä toi
Sampsa nuoren vaimonsa, Joensuun Terhentytin, Kultarantaan.

Oli taaskin tullut kevät, Suomen suloinen kevät. Maa vihannoi, käki kukkui ja lempeä lounaistuuli kuiskaili salaisuuksia kevätkoivuille, joitten jalkojen juuressa lahdelman laineet liplattivat. Oli jo kylvetty ohra ja nauris, korjattu kutemisrannoilta saalis ja käyty kevätmetsällä. Aurinko kapusi jo korkeimmilleen taivaan laelle ja pihlaja kukki. Silloin juuri kaikui huuto: salolle, salolle! Luonnonmaan ja läheisen rannikon nuoret jättivät heti arkiset askareensa ja toistivat hymyillen: salolle, salolle!

Ah, nyt oli salolla suuri kaski kuivunut, nyt tuli nuorille kesän riemuisin retki: kaskenpolttamismatka. Sillä semmoinen oli tapa ollut hamasta muinaisuudesta, että ainoastaan nuoret pääsivät tälle retkelle.

Alkoipa nuorille nyt touhu ja työ, kun matkaa valmistelivat. Tytöt laittoivat suuriin eväskontteihin kaikki mahdolliset herkut, mitä vain osasivat. Pojat teroittivat aseitaan, eikä aikaakaan niin jo kaikki oli kunnossa. Kultarannan Sampsakin innostui niin tästä touhusta, että hän aikoi lähteä mukaan salolle, mutta silloin Ilma tiukkasi: "Ei ukkeleita matkalle! Mitäs toit Terhentytin talvella, oma syysi!" Ja siihen sai Sampsa tyytyä. Kuitenkin täytyi nuorten taipua sen verran, että Käkölän vanha isäntä tuli mukaan johtamaan polttamistyötä, sillä kuka tietää mitä ne nuoret olisivat yksin touhuilleet kaskimaalla.

Oli jo ilta, kun iloinen joukko vihdoinkin pääsi matkansa perille. Väsymystä ei kukaan tuntenut, reippain mielin vain puuhailemaan. Eväät ja aseet vietiin eräpirttiin. Tytöt laittoivat puron partaalle valkeita ja rupesivat illallista valmistamaan. Pojat taas tekivät kauniita havumajoja, itselleen tuonne kallion kylkeen ja tytöille tähän kuusien alle. Siinä askarrellessa ajatteli jokainen pojista: "Kukahan noista tytöistä kutsuu minut vieraakseen illalliskestiinsä?" Pojat olivat näet koko retken ajan tyttöjen vieraina.

Seuraava päivä meni siinä, kun laitettiin kasken ja kasvavan metsän välille leveä, risuton tie, "liekin-ulottuma". Valkeni toinen huomen ja silloin käytiin kaskea sytyttämään. Vanha Käkölä antoi vakavana viimeiset neuvonsa ja varoituksensa. Kasken kummallekin laidalle asetettiin tiheään vartijoita. Kaikilla oli kädessä pitkä, hakopäinen korento, jolla piti "tappaa" metsään pyrkivä tuli. Sitten sytytettiin kaski yhtaikaa kummastakin päästä. Räiskyen rupesivat kuivat ha'ot ja risut palamaan. Ensin kiiriskelivät liekit pitkin maata. Jo nousevat korkeammalle. Nyt ulottuvat puitten latvoihin. Valkeat rupeavat äkkiä vetämään toisiaan. Syntyy hirvittävä humina, niin hirvittävä, ettei kuullut toverinsa ääntä. Liekit hulmusivat aina pilviin asti. Veto oli niin kauhea, että viereisessä metsässä pienet puut taipuivat maahan asti, ja suuremmat murtuivat hirmuisella rätinällä. Kova oli vartijain työ, sillä suuria kekäleitä viskautui kauas metsään, ja liekit tavoittelivat puitten latvoja. Kaikki ponnistivat voimiaan äärimmäisyyteen asti varjellakseen metsää. Siinä lyötiin, hosuttiin, kaadettiin. Kun valkeat viimein hirvittävällä räiskeellä yhtyivät, vaimeni tulen valta heti, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Suurin vaara oli nyt ohi. Istahdettiin levähtämään. Jokainen oli hiessä hiusmartoa myöten. Illan tullen oli palo jo tyyntynyt, joten ei monenkaan tarvinnut jäädä yöksi vartioimaan. Seuraavina päivinä antoi se vieläkin vähemmän työtä, pojat vain siellä paksuine virsuineen ja pitkine korentoineen kokoilivat kekäleitä rovioihin. Ja viimeisinä päivinä ei kaski enään ollenkaan pidellyt nuoria, vaan saivat nämä ilokseen askarrella kauniissa koivumetsässä. Oi, kuinka paljon siellä valmistuikaan kauniita tuohitöitä: kontteja, vakkoja, vöitä, tuppia, lippoja, nippiä ja jos jotakin.

Mutta illat sittenkin olivat hauskimmat, kun kokoonnuttiin kisakedolle puron partaalle. Tytöillä oli kukkaseppel päässä ja pojat koristivat vyönsä lehvillä. Siinä heitettiin kurraa, lyötiin keilaa, leikittiin tuohipalloilla ja istuttiin ihmettä. Koko ilma oli iloa täynnä. Vasta kun hongikko alkoi humista öistä tuutulauluaan ja aurinko vaipui kultaiseen kehtoonsa, kokoonnuttiin piiriin nuotion ympärille. Siinä kerrottiin kaikki sadut, kysyttiin kaikki arvoitukset ja laulettiin kaikki laulut. Riemulla ei ollut rajoja. Viimeinkin käytiin nukkumaan. Ikihongat yksin valvoivat ja huojuttelivat miettien harmaata päätään, sillä heistä tuntui, että heidän säilytettäväkseen uskottiin liian paljon kuiskauksia ja sydämen salaisuuksia.

Päivä oli kaunis. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat rantapuissa. Kultarannan emäntä asteli pihalla. Oli niin hiljaista ja väritöntä, kun nuoret olivat salolla. Mitä sentään olisikaan elämä ilman nuorisoa, ajatteli hän. Se olisi kuin kevät ilman kukkasia. Ja siinä muistui niin elävästi hänen mieleensä Helkky, rakas Helkky, joka jo toista vuotta oli ollut poissa. Missähän kiertelee nytkin poika. Palanneeko enään milloinkaan. Oi, kuinka monasti Helkky oli istunut tuossa tuomen alla harppuineen. Tässä leikki lapsena, tuonne istutti tammen taimen. Äiti istahti aitan kynnykselle, huokasi. Mieli oli niin painostava, elämä tuntui lahjoittaneen hänelle liian paljon surua, oi liian paljon. Hän oli väsynyt, väsynyt. — — —

Äänettömin askelin tuli mies metsäpolkua, sivulta päin. Siinä jo seisoi vieressä. Äiti katsahtaa ylös, hämmästyy. "Helkky, oma poikani", saa hän vihdoin sanotuksi. Hän aikoo nousta, mutta jalat eivät tottele. Samassa on Helkky polvillaan hänen vieressään nyyhkyttäen: "Äiti, äiti!" Ja kun hän vähän tyyntyy, sanoo hän: "Äiti, minä en lähde enään koskaan sinun luotasi, en koskaan!"

Äiti ei vieläkään saa sanaa suustaan, kaikki oli tullut liian äkkiä, liian odottamatta. Vihdoin hän nousi. Ja siinä pirttiin astuessa tuntui hänestä, että kaikki oli taas niin kaunista, elämässä oli kevät ja kukkaset. Ja kuinka paljon heillä olikaan juteltavaa! Äiti kertoi, mitä oli tapahtunut Helkyn poissa ollessa. Ja Helkky taas kuvaili oloaan luostarissa, kastetoimitusta ja kotiintuloaan, kuinka Hirvo purrellaan saattoi hänet Jomsborgista Suomen vesille asti.

"Niin juuri Hirvo, Saijan isä, josta täällä kotona aina niin paljon puhuttiin. Hän asuu Jomsborgissa ja halkoilee meriä Jomsviikingeitten kanssa. Kotimaataan ei vain tahtonut nähdä, heti hän käänti purtensa, kun Suomen rannat alkoivat siintää — kaupin laivassa tulin Koroisiin. Semmoinen se Hirvo, vaikka tiesi tyttärensä elävän täällä, mikä lie miehessä."

Äiti ei vastannut mitään, ja Helkkykin vaipui ajatuksiinsa. Hän oli kertonut äidille niin paljon, etelän matkastaan vain ei hän maininnut mitään, ei voinut mainita. Mutta hän tunsi niin selvästi, että äiti tiesi kaiken kertomattakin, ymmärsi hänen sielunsa särkyneisyyden. Ja siinä hän olikin oikeassa, äiti oli todella ensi hetkestä aavistanut kaiken, oli huomannut harpunkin häviämisen, mutta hän ei kysynyt mitään. Ah, kuinka hän olisikaan hennonut koskettaa sydänhaavaa, joka ei vielä ollut arpeutunut.

Samana iltana alkoi kuulua metsästä luikkujen ja torvien toitotusta, huutoa, laulua, iloa. Nuoret palasivat kaskenpolttomatkaltaan reippaina, riemuisina. Siinä erotessa puristettiin käsiä hyvästiksi, heitettiin kaipaavia silmäyksiä, joku lie ollut alakuloinenkin — minkäs sille mahtoi.

Kultarannan suuri vene kulki tasaisin vedoin päin kotivalkamoita. Hyvämieli istui kokassa ajatuksiinsa vaipuneena. Naiset soutivat toista airoparia, miehet toista. Ilma piti perää läiskytellen tuon tuostakin vettä poikien niskaan. Mutta äkkiä hän keskeytti leikkinsä sanoen: "Kuka kumma tuolla kotirannassa seisoo meitä odottamassa? Sampsa se ei ole, Sampsa on lyhempi ja hartiakkaampi." Airot pysähtyivät ja kaikki kääntyivät katsomaan. Hyvämielen silmät sumenivat, hän tunsi Helkyn heti. "Äiti kulta, nyt saa sydämesi taas hetkeksi levon", ajatteli hän. Siinä jo päästiin rannalle ja muutkin tunsivat Helkyn. Hyvämieli ei sanonut mitään, vaan puristi hiljaa Helkyn kättä. Ja Helkystä tuntui, että tuo puristus merkitsi hänelle niin äärettömän paljon — oi, hän omisti äidin ja sisaren. Mutta Ilma ei ennättänyt kätellä, hän rupesi heti sormeilemaan Helkyn parranhaivenia sanoen: "Kuules, näitä sinulla ei ollut lähtiessäsi, poika! Oletkos olevinasi mies nyt. Noo, sinä olet vähän muuttunut, poika sinä." — Sitten hän ympäröi Helkyn sellaisella kysymystulvalla, ettei tämä ennättänyt puoliinkaan vastata.

Yö oli jo astellut pitkälle ennenkuin Kultarannassa käytiin levolle. Ilma oli lapsesta alkaen ollut sellainen, että jos hän mistä palasi, ei hän mennyt levolle ennen, kun oli äidille kertonut matkansa vaiheet. Tavallisesti heräsi hänen kertomishalunsa vasta sitten, kun äiti oli hyvin päässyt vuoteeseen. Niin hän nytkin istahti äidin vuoteen reunalle ja kuvaili vilkkaasti, miten hauska heillä oli ollut salolla. Mutta sitten hän kävi totiseksi, sanoi: "Tiedätkö, äiti, kun minä olen jo jonkun aikaa ollut sellainen, että minulla on niin kovin hyvä olla, jos tuo nuori turkiskauppias Voijolan Eerik on nuorten joukossa. Et usko, kuinka hyvältä tuntui nytkin, kun hän lähti mukaan salolle. En minä ollenkaan tahdo olla hänen kanssaan, en puhella, en leikkiä, en edes nähdä häntä, mutta kun minä vain tiedän, että hän on mukana, niin minulla on niin hyvä olla. — Mitähän se semmoinen on, äiti?"

Äiti ei mahtanut olla hymyilemättä tuolle suurelle lapselle. Hän mietti, mitä hänen piti vastata. Mutta Ilma tiukkasi uudestaan: "Äiti, mitä se semmoinen on?"

"Sitähän juuri ajattelen. Oletko sitä tuntenut siitä asti, kun Eerik asettui meille asumaan?"

"En, äiti! Vaikka hän talvella läksi turkisostomatkoille, joissa viipyi aikoja, en siitä välittänyt vähääkään. Mutta nyt, jos hän on päivänkin poissa, on minulla niin kummallisen paha olla. Mitä se oikein on, äiti?"

"Minä luulen melkein, että sinun sydämeesi on tullut kevät, vaikka et sitä itse huomaa. Valkokukkien ummut aukeavat siellä hiljaa, arastellen luoden ympärilleen ihmeellistä tuoksua. Ja sinä odotat tietämättäsi, että joku tulisi ja huomaisi nuo ihanat valkeat kukat ja niitten ihmeellisen tuoksun."

"Niin minäkin luulen. Mutta tiedätkö, nuo kukat ovat niin valkeita, niin arkoja, että ne eivät kestä kylmän hengähdystä, eivät tumman käden kosketusta. Älä laske sydämesi keväiselle kukkaiskentälle ketään sellaista, joka tuo sinne hallan ja kuoleman. Sillä katsos, Ilma-lapseni, eivät nuo valkokukkien ummut aukene kahdesti, kevät tulee vain kerran sydämeen. Odota nyt vain kevään tuloa! Älä ensinkään kiirehdi, se kyllä aikanaan tulee ja sitten sinä sen ymmärrät."

"Minä ymmärrän sitä nytkin jo vähäsen. Miten hyvä sinä olet, äiti! Ei kukaan ole sinun kaltaisesi, ei kukaan!"

Ilma nousi ja astui jo muutaman askeleen poispäin. Mutta sitten hän äkkiä tuli takaisin, kietoi kätensä äidin kaulaan ja kysyi: "Äiti, oletko sinäkin tuntenut joskus semmoista ihmeellistä kuin minä nyt?"

Ilma suuteli äitiä hellästi: "Oi, äiti, sinä olet niin ihmeellinen, sinä ymmärrät aina kaiken, tiedät kaiken. Ei kukaan ole niinkuin sinä. Äiti, äiti, äiti, kuinka sinä voit olla niin sanomattoman hyvä! — — —"

Ja yötuuli vastasi räppänäreiästä: "Kenen sydämen täyttää pohjaton hyvyys, siellä asuu ikuinen kevät ja kukkaset."

Syksy salamoineen, hämär-iltoineen asteli pitkin askelin kohti pohjolaa. Syystyöt olivat jo täydessä käynnissä, kun Sampsa kutsui ympäristön Kultarannan käräjämäelle neuvottelemaan salokasken kylvännästä. Sankoin parvin saapuivat miehet, mutta suuri oli hämmästys, kun Sampsa ehdotti, että kaski vierettäisiin vielä tänä syksynä ja kylvettäisiin heti rukiille.

"Ruis on niin outo ja uusi vilja, ettemme nyt toki uskalla niin suunnatonta kaskea rukiille kylvää", tuumi Käkölä.

"Mutta olettehan nähnyt, miten hyvin se on Kultarannassa menestynyt", selitti Sampsa.

"Hyvinhän se kyllä on teillä menestynyt. Mutta eihän meillä ole edes siemeneksi rukiita ja monta vakkaa menee kirveeltä tuohon kaskeen."

Sampsa lupasi lainata siementä Kultarannan aitasta. Kauan siinä kuitenkin vielä vastustettiin. Mutta niin siinä lopulta kävi, että kaski päätettiin kylvää rukiille, vaikka useat vanhoista miehistä pudistelivat päätään arvellen, että se oli liian suurta uhkapeliä. Miten ihanan ohran se olisi ensi kesänä kasvanut ja jos nyt menee hukkaan koko komea kaski, jos…

Helkky palasi muitten mukana kaskenkylvömatkalta. Siinä jo vedettiin vene teloilleen. Muut lähtivät verkkaisin askelin päin pirttiä, mutta Helkky riisui konttinsa ja rupesi rannassa viruttelemaan nokisia käsiään. Sitten hän istahti rantakivelle. Orava raksutteli rantatammessa, ja iso lokkiparvi kellui lahdelmalla. Kuinka hohtavan valkea olikaan niitten rinta ja siniharmaat siivet välkkyivät. Helkyn mieli tuli kumman kevyeksi katsellessaan siinä oravan hyppelehtimistä ja lokkien leikkiä. Hän oli jo aivan eläytynyt näihin kotoisiin askareihin. Kaikki olikin mennyt paremmin kuin hän oli luullutkaan. Hän oli odottanut, että nuoret tiedustelisivat loppumattomiin, missä hänen harppunsa oli, ja miksei hän soittanut. Mutta kukaan ei ollutkaan maininnut yhtä halkaistua sanaa koko harpusta. Kun äiti ei siihen koskenut, tunsivat kaikki aivan vaistomaisesti, etteivät hekään saa siihen kajota.

Vihdoinkin Helkky lähti. Kun hän pääsi pihalle, seisoi äiti siinä kuin odotellen. "Kuules, Helkky", sanoi äiti, "istuhan hetkeksi tähän pihapaadelle, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle".

Kun he olivat istuneet, jatkoi äiti: "Kävin tänään Karvetissa ja minun on sanomattoman sääli nuorta, hentoa Pilvikkiä. Tiedätkö, että hän on vasten tahtoaan joutunut Karvetin Voiman vaimoksi, isä oli vain tehnyt kaupat kysymättä Pilvikin mieltä. Siellä Hämeessä oli Pilvikillä kuitenkin jo mielitietty, Kantalan Ohto, jota hän kovasti rakasti. Vuoden on hän nyt jo vuottanut, että Ohto tulisi hänet pelastamaan. Mutta Ohtoa ei kuulu, ja Pilvikki uskoo sen johtuvan siitä, että Ohto ei tiedä, missä Pilvikki on. Kahden yön kuluttua on Koroisten markkinat, jonne varmaan tulee jäämejäkin. Tahtoisitko sinä ottaa selvää, onko Ohto tullut markkinoille ja sitten kertoa hänelle Pilvikin kohtalosta?"

"Jos et Ohtoa tapaa, niin lähetä sitten jonkun luotettavan miehen mukana hänelle Pilvikin terveiset."

Ennen muita palasi Helkky markkinoilta. Hän istahti lavitsan reunalle ja kertoi äidilleen: "Hämeen miehet kyllä tapasin, mutta Ohtoa ei heidän kanssaan ollut. Kun sitten tarkemmin tiedustelin, sain kuulla, että hän oli lähtenyt heti, kun Pilvikki oli kadonnut, kaupparetkelle kauas itään ja sille matkalle jäänyt. Jäämien kimppuun olivat varjaagit odottamatta hyökänneet idässä, vain yksi mies oli pelastunut takaisin kotiin."

"Eikö olisi parasta, äiti, ettet kertoisi sitä vielä Pilvikille, hän näyttää niin kovin heikolta. Voithan kertoa sen sitten vasta, kun hänen pikku poikansa on tullut vähän isommaksi."

Tuskin oli Helkky lähtenyt aittaan nukkumaan pois markkinaväsymykset, kun Pilvikki tuli Kultarantaan. Hetkinen siinä juteltiin yhtä ja toista, kunnes Pilvikki sanoi: "Et arvaa, äiti, mitä sinulle nyt kerron. — — — En haluakaan lähteä Hämeeseen."

"Niin, se tuli vasta tänään, kun katselin pikku poi'uttani. Oi, et usko, kuinka se on soma, kun se nukkuu tuohikehdossaan, mi riippuu katto-orressa. Niin, kun siinä katselin, tunsin äkkiä, etten voi luopua pojastani, minun täytyy olla täällä siksi, kunnes hän tulee vähän isommaksi. Tapasiko Helkky Ohtoa?"

"No, kiitos hyville haltijoille! Kaikki on siis hyvin tällä kertaa. Ennättäähän sitä sitten toistenkin tuumia, kun poikani saa vähän isommaksi."

"Sitten, äiti, tiedätkö, minun olisi ollut niin kovin vaikeata erota sinustakin. Olen vähän väsynyt ja tunnen vain, että kaikki on hyvin, kun sinä olet lähellä."

"Minustakin tuntui vaikealta. Olen oikein iloinen, kun jäät. —
Lapsikulta, älä nyt itke! Olet liiaksi väsynyt. Tule tänne lepäämään!
Noin, nythän sinun on parempi, eikö olekin?"

"On, äiti. Sinun luonasi on hyvä, täällä unohtuu kaikki, suru ja väsymys. — Äiti rakas, anna minulle kätesi. Minä en ole kai koskaan sanonut, kuinka paljon pidän sinusta!"

Helkky oli kotona, mutta tuo ainainen liikkumishalu ei häntä sentään ollut aivan jättänyt. Se vain oli erotuksena, että hän nyt otti jousensa ja lähti, eikä harppuaan, kuten ennen. Metsällä hän viipyi aina jonkun päivän ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä saalista vallan määrättömästi. Ihmiset kertoivat, että tuo kaikki oli valkean haltijan ansiota, Helkky kun ei koskaan lähtenyt uhrijuhliin, ei liioin välittänyt kotihaltijoista, palvoi vain hiljaisuudessa valkeata Kristusta. Hän osasi paljon ihmeellisiä taikalukuja, joilla lepytti haltijoita, ja joilla sai kummia aikaan, niinkuin nyt tuon metsäonnenkin. Ja edelleen tiesivät ihmiset, että vähin kaikki Kultarannassa olivat sellaisia, etteivät välittäneet kotihaltijoista, vaan palvoivat kaikessa hiljaisuudessa sitä valkeata, varsinkin oli sellainen emäntä ja Hyvämieli. Sampsa kävi kyllä uhrijuhlissa ja taisi hoidella kotihaltijoitakin, mutta mikään palvontamies ei hänkään ollut, eihän hänellä ollut aikaa siihen sellaiseen.

Oli syksyinen pakkaspäivä. Puut olivat huurteessa, maa kuurassa, järvi jäässä. Kultarannassa ja kaikkialla lähistöllä olivat miehet kovassa touhussa: oltiin lähdössä ylämaihin pitkälle syysmetsästysretkelle. Eväskontit, jouset, nuolet, keihäät ja muut olivat jo valmiina. Viimeisenä iltana lepytti kukin eräretkellelähtijä haltijoita: vei uhrin uhripirttiin tai aitan ylisille, missä tiesi haltijan asustavan, kävi pyhässä lehdossa tai kalmistossa lahjoineen ja kotiin tultuaan teki vielä kaikki metsätaiat. Mutta, aamulla oli vasta tärkein suoritettava: kylpeminen.

Aamu oli aikainen, kun Kultarannan miehet veivät konttinsa ja aseensa lähtöpolun viereen metsään. Sitten he kaikki menivät yöllä lämmitettyyn kiuaskotaan. Siellä lyötiin lämmin löyly ja miehet matkivat koko ajan löylyssä ollessaan niitten eläinten ääniä, joita toivoivat retkellä saavansa. Helkky seisoi aamun sarastaessa pihalla eikä voinut olla hymyilemättä kuullessaan kiuaskodasta jos jonkinlaista ääntä: piiperrystä, raksutusta, puputusta, ulvontaa, mörinää. "Auttaneeko tuokin", tuumi hän itsekseen. Mutta miehet kotasaunassa pukivat uudet, puhtaat vaatteensa ensin nurinpäin ylleen, sitten vasta oikein. Koivikkaat sidottiin lujasti jalkoihin ja nahkareuhka painettiin syvälle päähän. Ja nyt tuli tuskallisin mutka matkassa: kunkin täytyi takaperin kontata kodan perällä olevasta pienestä reiästä ulos, sillä näes, eräonni menee, jos poistuu ovesta, josta on kotaan tullut. Sitten kaikki riensivät juoksujalkaa konttien luo, vihellettiin koirille ja kiireesti taipaleelle, jotta ei vain nainen ennättäisi tulla vastaan, ei edes vilahdusta hänestä missään näkyisi, sillä silloin olisi riistaonni auttamattomasti mennyttä. Kultarannan naiset pysyivätkin visusti pirteissään lähtöaamuna.

Vähän myöhemmin oli Helkkykin matkavalmiina. Hänkin lähti pitkälle eräretkelle, mutta hän tahtoi mennä aivan yksin toiselle ilmalle, toisille saloille. "Hyvästi, äiti ja muut", sanoi hän. "Naisia tässä viimeksi katselen, saapas nähdä kaikkoavatko otukset nyt polultani."

Äiti ja Hyvämieli jäivät kynnykselle katselemaan, kun poika painui polkua metsään. Mutta muutamat orjanaiset kuiskailivat sill'aikaa pirtin nurkassa: "Paremmat taiat sillä on Helkyllä itsellä, ei näitä meidän taikoja tarvitse. Se valkea sille kyllä annit tuo. Mutta varokoon vain, voi se metsän ukko sille vielä kostaakin, kun noin julkeasti rikkoo sen käskyjä."

Ilma oli piiloutunut polun varrelle ja tuli nyt tahallaan Helkkyä vastaan, jotta ei Helkyllä olisi niin paljon kantamista salolla, kuten hän — veitikka silmäkulmassa — toimitti. Hän lähti Helkkyä saattamaan vähäksi matkaa puhellen: "Onpa se aika hassuraksua, kun lähdet aivan yksiksesi salolle. Jos nyt Eerik olisi täällä, kaiketi toki hänet olisit ottanut mukaasi?"

"Niinkös luulet? Eerik on sinusta erinomainen, ei hänen kaltaistaan ole, vai?"

"Eikös olekin! Reima poika! Lähti niin äkkiä! Milloin palannee!
Tiedätkö sinä?"

"Etkö sinä sitten tiedä! Luulin, että hän olisi sinulle kertonut kahdenkesken."

"Kahdenkesken! Ole höpisemättä! Mitä minulla olisi Eerikin kanssa kahdenkesken puhelemista!" Ja Ilma läimäytti Helkkyä selkään.

Helkky juoksi vähän matkan takaperin edelle ja sanoi kiusotellen: "No, minusta hän olisi hyvin voinut kertoa esimerkiksi sen, milloin hän aikoo tulla purppurapurjeuiskolla sinua Voijolaan noutamaan."

Ilma poikasi jalkaansa. "Vai Voijolaan! Tiedä sitten, etten lähde ikinä Kultarannasta. Kuka nyt lähtisi äidin luota! Sen sinä kyllä tiedät, senkin ilkimys!" Ja Ilma otti polun viereltä aimo raipan lähtien sillä veljeään kurittamaan. Helkky juoksi edellä, mutta pian Ilma hänet saavutti hosuen kovin vitsallaan. "Vieläkös istutat minut purppurapurjeen alle ja lähetät Voijolaan?" tiukkasi hän.

Ilma kivahti: "Sinä olet kauhea, kuinka sinä kiusaat! Milloin hän tulee? Sano nyt, tai minä kuolen!"

Ilma tarttui raippaansa ja rupesi taas kurittamaan Helkkyä. "No jokos sanot, paha poika?"

"Jo, jo! Eerik tulee talvella Nousiaisten turkismarkkinoille, jos vain jäät kestävät. Voijolaiset kokoovat nyt äärettömän turkisvaraston, jonka sitten kesällä vievät Champagnen markkinoille, siellä ovat turkikset olleet kovin kalliita. Siksi Eerik jo kesänkin täällä oli turkiksia ostamassa."

"Niin hän tulee. Mutta lähde nyt jo takaisin, sinulle tulee kylmä!
Hyvästi Kultarannan suuri vauva!"

"Hyvästi Helkky! Eihän sinulle vain mahda mitään pahaa tapahtua siellä salolla!"

"Helkky tiedätkös, Kultarannassa on silloin aina niin ikävä, kun te molemmat olette poissa."

"Niin, niin, tietysti. Mutta Eerikhän tulee talvella, sinun pitää nyt vain kiltisti odottaa. Pian aika kuluu. — — Ja niin, kyllä Eerik olisi päässyt mukaan, ettäs tiedät. Onko kuopus nyt tyytyväinen?"

"Tyytyväinen! Kyllähän sen tiesin ilmankin, että Eerik olisi päässyt mukaan. Eerik on sentään Eerik!"

Karvetin pihalla pysähtyi Helkky hetkeksi juttelemaan Pilvikin kanssa.
Siitä hän sitten painui reippain askelin kohti eräsaloa.

Vasta kolmannen päivän iltana saapui hän saalismetsälleen. Siellä oli ennestään eräsauna, pieni ja soma, jonka Helkky ja isä kerran olivat rakentaneet, kun ensi kerran saapuivat näille maille metsästämään. Helkky asetti tavaransa saunaan ja teki kiukaaseen tulen. Savu tuprusi sakeana saunan alaosaan. Helkky tuli ulos. Hän nojasi mahtavaan ikihonkaan ja antoi katseensa kulkea metsän läpi siintävälle salojärvelle. Koko metsä oli täynnä pihkan ja havun tuoretta tuoksua. Helkky kuunteli erämaan metsän ikuista huminaa. Se oli sanomattoman syvää, aivan pohjatonta. Koko asuttu maailma tuntui olevan äärettömän kaukana, se häipyi ajatustenkin taa. Ihmeellinen, salaperäinen tuntu valtasi sielun. Erämaan ikuinen alakuloisuus, ikuinen kaipaus, ikuinen suru, ikuinen auvo pani Helkyn sielussa soimaan korkeuden pyhät kielet. Hän tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa. Ja erämaa ymmärsi häntä, kietoi hellien suruvaipan hänen ympärilleen, tuuditti hänet auvoiseen uneen ja kitki sitten varovasti sielusta pois kaiken tumman, jättäen jälelle vain kauneuden ja sopusoinnun. Oi, suuri yksinäisyys, erämaan ylevä pyhyys, sinä yksin voit sitoa sydänkanteleen katkenneet kielet.

Seuraavana aamuna ani varhain lähti Helkky kulkemaan vanhaa keinopolkua, joka kierteli halki salojen ympäri järven, päättyen lopulta takaisin eräsaunalle. Polku oli niin pitkä, että sen kulkeminen kesti koko päivän, ja tämä matka olikin metsämiehen päivätyö. Mutta nyt ensimäiselle kierrokselle varasi Helkky kaksi päivää, sillä oli paljon tehtäviä matkan varrella. Eväskontti ja nuolinippu selässä, jousi ja kirves olalla läksi hän kierrokselle. Jänöjussi loikki polun poikki, pyy pyrähti lentoon, orava oksalla katseli suurin, kysyvin silmin kulkijaa. Paljon antoi tämä ensimäinen kierto Helkylle työtä, sillä kaikki keinopolun eräsaannit oli korjattava, pitkiin aikoihin kun täällä ei oltu käyty saalistamassa. Helkky korjasi ja viritti kaikki loukut. Niitä oli monenlaisia, siinä jänisloukku, metsoloukku, näädänloukku. Sitten hän viritti vanhat karhun ja ketun satimet sekä perkasi pyydyskuopat. Vielä hän laitteli pauloja, rihmoja ja paljon ansaita. Lintulavoille, saihoille ja kahoille hän ripotteli ohria houkutukseksi. Tähän kotus, tuohon ilvestakka, puron partaalle saukonlisku. Viimeiseksi valmisti Helkky ihmeellisen käpälyspuun, jommoisia hän oli nähnyt matkatessaan Svitjodissa. Korkean, teräväksi veistetyn kannon päähän pani hän syötiksi metson, mutta kannon kummallekin puolelle laittoi hän halkeimen. Kun kettu alkoi kiivetä kantoa ylös saadakseen metson, tarttui sen käpälä lujasti halkeimeen, siitä se ei irti päässyt. — Illan tullen teki hän hyvän rakovalkean, kyhäsi havumajan ja nukkui siinä yönsä. Seuraavana päivänä jatkui sama työ, kunnes hän ehtoolla ennätti takaisin eräsaunalleen. Nyt oli raskain työ tehty, hauskin jälellä. Joka päivä kulki Helkky keinotiensä, koki pyydykset, viritteli, ampueli. Saalista sai hän niin määrättömästi, ettei aina tahtonut jaksaa kantaa kaikkea. Koville otti sinä päivänä, kun karhu oli kuopassa. Hurja oli otso, mutta kellistyä senkin täytyi. Karhun lihat Helkky jäädytti ja pani ne kivillä sisustettuun maakuoppaan, purnuun. Lihojen päälle pani hän jäätyneitä lintuja ja peitti purnun halkaistuilla puilla. Toisia lintuja hän suolasi ja ripusti korkealle puihin. Nahat säilyivät parhaiten eräsaunassa. Vasta talvikelillä käytiin saalis säilytyspaikoista kiesiöimässä.

Pian kuluivat syksyiset päivät keinotietä kierrellessä täällä loppumattomassa erämaassa, jossa ei kuulunut muuta kuin suden ulvonta, huuhkaimen huuto, oravan raksutus, tikan koputus, palokärjen valitus ja metsän ikuinen humina. Mutta sitten päivänä muutamana sattui outoja. Helkky on kulkemassa keinotietä. Kapuaa kivelle pannakseen uuden syötin käpälyspuuhun. Nuoli suhahtaa hänen korvansa ohi. Helkky hypähtää kiveltä ja kääntyy tähyämään sinnepäin, josta nuoli tuli. Ja katso! Mäen rinteellä, kuusen alla seisoo pieni ukkeli. "Lappalainen", hymähtää Helkky ja lähtee kohti ukkoa. Mutta ukko kääntyy pakoon. Helkky perässä ja niin sitä mentiin yli mäkien ja maitten. Viimein väsyi ukkeli ja Helkky saavutti hänet. Ukko ei yrittänytkään vastarintaan, vaan odotti vavisten kuoliniskua. Mutta Helkky hymyili, taputti ukkoa olalle, sanoi: "Ystävä!" Se oli yksi niitä harvoja lappalaiskielen sanoja, joita hän lapsuudessaan oli isältä oppinut. Ukon kasvot kirkastuivat ja hän rupesi vilkkaasti käsin ja elein juttelemaan. Helkky puolestaan koetti parastaan. Ja sen verran siinä tolkulle tultiin, että lähdettiin yhdessä sille paikalle, jonne oli jäänyt Helkyn kontti ja saalis. Ukko tuli iki-ihmeisiinsä nähdessään, miten paljon Helkyllä oli lintuja ja muita. Silloin Helkky antoi koko saaliinsa lappalaiselle ja tämän ilolla ei ollut määrää. Hän otti Helkkyä kädestä ja niin lähdettiin yhdessä matkalle. Ilta oli jo pilkkopimeä, kun vihdoin puitten välistä alkoi tuli pilkistää. Siinä oli heidän edessään kallion kyljessä kota. Lappalaisen vaimo alkoi vavista nähdessään Helkyn, mutta ukkeli sanoi vain jonkun sanan, ja heti vaimo rauhottui. Helkky astui kotaan ja istui havuille tervastulen ääreen, joka paloi keskellä kodan lattiaa. Lapset, nuo herttaiset sysisilmät, nokitukat, piiloutuivat ensin, mutta pian toinen toisensa jälkeen tuli Helkyn luo. Kohta he olivat parhaita ystäviä. Helkky tarkasti heidän jousensa, vasamansa, luikkunsa. Mutta lapsista oli Helkyn puku niin ihmeellinen, että heidän täytyi uudestaan ja uudestaan sitä sormiella. Isän puku oli nahasta, äidin puku oli nahasta, lapsilla oli päällä vain kaksi nahkaa, koivet solmittu sivulta kiinni. Mutta Helkyn puku! Millä kumman eläimellä oli tuommoinen nahka! Helkky koetti selittää, ettei se ollut ollenkaan nahkaa, vaan kangasta, mutta eivät lapset sitä ymmärtäneet, sillä he eivät voineet ajatella pukua ilman nahkaa. — Ukko ihaili kovin Helkyn rautapäänuolia — hänellä oli vain puisia tai luisia — niin että Helkky lopulta lahjoitti ukolle muutaman nuolen. Ja ihastuneena hieroi ukko nenäänsä Helkyn nenään osottaakseen, kuinka kiitollinen hän oli. Kun linnut olivat paistuneet hiiloksessa, syötiin siinä tervastulen ääressä illallinen. Sitten vedettiin nahka oven yli, ja Helkky nukahti muitten mukana tulen ääreen haoille. Savu kodan huipulta kohosi pehmeinä kierteinä yli öisen metsän.

Sydänyön aikana heräsi Helkky omituiseen pärinään. Hiiloksen valossa näki hän kodan perimmäisessä nurkassa ukon, joka oli kummallisessa pukimessa: siinä näkyi sudenpäitä, karhunhampaita, ketunhäntiä, luita ja pauloja. Polvilla piti ukko suurta kuviorumpua, johon löi hurjasti. Hän ei huomannut Helkyn heräämistä, sillä hän istui silmät ummessa, huojutteli ruumistaan ja höpisi lyöntien tahdissa:

"Ystävä, vai vihollinen, elämä, vai kuolema? Ystävä, vai vihollinen, elämä, vai kuolema?"

Jos Helkky olisi ymmärtänyt lappalaisen kieltä, olisi hänelle heti selvinnyt, että hänen elämänsä siinä hyppi ennusrummun kuvioilla. Lopuksi sai ukkeli vastauksen kysymykseensä: ystävä, elämä! Ja syvimmän salon pikku mies paneutui turvallisena nukkumaan. Mutta Helkky tuumi itsekseen: "Olen siis tullut suuren lappalaisnoidan kodalle, lappalaisen, joka taioillaan on monet verottajat takaisin käännyttänyt."

Seuraavana päivänä kävi Helkky lappalaisen pyyntimailla ja opetti ukon tekemään monenlaisia uusia pyydyksiä, varsinkin linnunliskuja, saihoja ja kotuksia.

Kun Helkky seuraavana aamuna lähti, jäivät ukko ja eukko kodan suulle kyynelsilmin katselemaan, kuinka hän häipyi metsän piiloon.

Koko päivän he sitten juttelivat tästä erämaan elämässä niin tavattomasta tapauksesta. Ja lopulta he tulivat siihen, että tuo vieras ei ollutkaan mikään ihminen, vaan metsänjumala, lempeä Leib-olmai, joka joskus lähtee ihmislapsia tervehtimään. Ah, voisiko metsien ainainen kiertäjä enään enempää toivoa! Eläinten suojelija, karhujen isäntä Leib-olmai oli käynyt hänen kaltevassa kodassaan! — Ja onnesta vavisten sanoo pikku mies vaimolleen: "Me lähdemme tuonne kauas pohjoisten vuorten taa heimomme luo. Siellä on lappalaiskansan tuhatvuotinen tietäjä, siellä sukumme suuri seita, jolle uhraamme uhrin vailla vertoja. Leib-olmai, sinä metsän mahtava isäntä, sinä olet näkevä, että osaamme hyvyytesi palkita!"

"Olipa se hyvä, kun näin pian palasit, olin niin peloissani sinun puolestasi", sanoi Ilma, kun Helkky palasi syys-erästä.

"Ei, mutta siellä salolla liikkuu niitä lapinlapsiakin, jotka voivat milloin hyvänsä surmannuolen singahuttaa."

"No, niillä on puunuolia, ei niistä vaaraa", lohdutteli Helkky, mutta ei käynyt kertomaan seikkailustaan salon pikku miehen kanssa. — — —

Pian palasivat toisetkin metsästysmatkaltaan. Kun sitten talvikelillä käytiin syksyinen saalis kiesiöimässä, huomattiin, että Helkky oli yksikseen pyydystänyt yhtä paljon otuksia kuin toiset yhteensä. Siinä täysinäisiä ahkioita vetäessään puhelivat hiihtäjät keskenään: "Se valkea haltija sille Helkylle tämmöisen saalismäärän on antanut, mitenkäs yksi mies muuten olisi saanut näin määrättömästi otuksia." — "Niin, se sille", puheli toinen, "mutta Helkkypä osaakin kaikki Keesushaltijan luvut ja loitsut".

"Osaavathan ne vähin kaikki Kultarannassa sitä valkeata palvoa. Eivät ne juuri välitä kotihaltijoista, eivät metsän väestä, eivät kalman asukkaista. Semmoinen oli jo isä-Helkky, semmoisia ovat emäntä ja lapset, paitsi Sampsa. Ja siitä se niiden rikkaus johtuu, Keesushaltijan palvonnasta. Mutta saapas nähdä, eivätkö haltijat niille vielä kosta. Kertovat ne naiset, että näkivät kerran kotihaltijan kodan kynnyksellä itkevän. Mitä lie ukko itkenyt. Ehkäpä sitä, kun hänet unohtavat, Keesusta vain muistavat. Hyviä ihmisiä ne sentään ovat, ne Kultarannan, valkea haltija kuuluu vaativan hyvyyttä — — —."

Pian päästiin talvesta kesään. Vapaana vaahtosi meri, vihreisiin pukeutui ranta. Kuparivuoren juurelta kuului kirveen kalkkina aamusta iltaan. Karvetin Voima siinä korjaili sotapurttaan lähtökuntoon. Kultarannan Sampsa oli käynyt monastikin varottamassa: "Älä nyt suotta lähde Sveaa ärsyttämään! Tulevat takaisin kostoretkelle ja niin saamme taas olla aseissa kaiken kesää!"

Mutta Voima vastasi: "Lähden mä sittenkin. Verotamme koko Svitjodin. Niitten pitää siellä kerrankin kokea, mihin pystyvät Suomen miehet! Älä huolehdi! Tiedän mä, ettei niitten mieli pian tee Suomeen, kun tämä poika iskee."

Ja tietää sen, kun Voiman sota-into kerran nousi, niin hänen täytyi saada se tyydyttää. Eräänä kauniina aamuna nostivat sotapurret purjeensa ja lähtivät hyvin asestettuine miehineen ulos kotoisilta valkamoilta. Pilvikki pikku poikanen käsivarrellaan katseli Kuparivuoren laelta lähteviä. Ja kun viimeinen purje katosi saarien taa, kävi hänen mielensä niin kumman apeaksi — mikä lie mieleen tullut, aavistus.

Voima oli luvannut palata kuunkierron kuluttua uisko täynnä aarteita. Kuunkierto kului, Voimaa ei kuulunut. Viimein palasi yksi veneistä ja se toi kummia sanomia: Suomen miehet olivat nousseet maihin meren tuolla rannalla, verottaneet seutua laajalti, ryöstäneet aarteita paljon. Olivat jo tulleet takaisin pursilleen ja kääntäneet kokat kohti Suomea. Mutta merellä sitten saavutti heidät Svean kuningas Eerik Voittoisa. Syntyi hirvittävä taistelu. Eerikin joukko oli puolta voimakkaampi. Vene toisensa jälkeen antautui. Voiman pursi teki hurjinta vastarintaa. Vihdoin kymmenkunta viikinkivenettä ympäröi sen. Kaikki miehet kaatuivat, Voima yksin löi kuin vimmattu. Mutta lopulta anastivat Eerikin miehet hänenkin purtensa ja lähettivät hänet itsensä soutelemaan Manalan mustalle virralle. Yksi ainoa uisko pelastui Suomeen. — Näin oli sanoma.

Kyynel vierähti Pilvikin silmästä, kun hän ajatteli miehensä kovaa kohtaloa. Miten hyvältä tuntuikaan tulla Kultarantaan, josta aina sai ymmärtämystä, lohtua. Siellähän oli äiti, äiti. Mutta Pilvikki tarvitsi nyt muutakin tukea kuin lohdutusta, koko suuri Karvetti kun jäi hänen hoitoonsa. Ja niin päätti äiti, että Helkyn pitää koko tämän kesän huolehtia Karvetin töitten kulusta, sillä eihän Pilvikki ymmärrä niitä sellaisia, miesten töitä.

Keskikesän auvoiset yöhämärät alkoivat, ihanan keskikesän. Käki ei enään kukahdellut, ruisrääkkä ei huhuillut halmepellon äärellä, jänö ei puputtanut puolisolleen puron partaalla. Sillä näes, nyt sai jänö puputtaa pojilleen naavakuusen alla, pääsky puhella lapsilleen räystään kolossa ja yökehrääjä laulaa tuutulaulua kuopukselleen. Kevätkalastus oli lopetettu, kalatkin jo kuivattu. Rantaniityt ja kaislikot oli aikoja niitetty. Metsäniitty viheriöi jo uudestaan ja sen reunoilla välkkyivät vesurit, kun koottiin lehdeksiä kerppoihin talven varalle.

Sampsa palasi salolta, jossa oli käynyt halmetta katsomassa ja hän kertoi nyt äidilleen: "En ole ikinä nähnyt mitään komeampaa kuin tämän kesäinen ruishalme salolla. Ajatteles, metsän keskellä aukio niin suuri, että ääret siintävät! Ja koko tuo aukio kellertävänä ruismaana. Vartijat kertoivat, että kun ruis vielä oli pystyssä, niin se peitti hirven niin, että ainoastaan sarvet näkyivät. Mutta nyt nuokkuu ruis maata kohti, tähät ovat tavattoman suuria ja painavia. Jo huomenna on lähdettävä leikkuumatkalle salolle. Nyt ei riitä, että vain nuoret lähtisivät, nyt täytyy lähteä kaikkien, jotka suinkin voivat. — Mitäs jos sinäkin, äiti, tulisit vielä mukaan salolle?"

"En minä nyt sentään, mutta lähtekää te kaikki muut. Vain muutamia vankkoja miehiä jätä tänne vainolaisen varalle! Olet kaiketi lähettänyt sanan Nousiaisiin, että olisivat siellä nyt varuillaan nämä päivät, kun täältä ollaan salolla?"

"Sitten kuules, koetakin houkutella Karvetin Pilvikki mukaan. Se tekisi hänelle hyvää. Hän on ollut nyt Voiman kuoleman jälkeen niin alakuloinen, puhuu aina Hämeeseen lähdöstään, vaikka olen hänelle jo kertonut, miten on käynyt hänen mielitietylleen, ihan kuin Voimallekin. Mutta hän kaipaa lapsuutensa leikkikenttiä, heimoaan. Koeta nyt saada hänet mukaan salolle, minä kyllä otan poi'un hoitooni siksi aikaa!"

"Koetan, äiti! Ja kyllä hän lähteekin. — Terhentyttikin lupasi tulla." — — —

Seuraavana päivänä oli koko tienoo eloa täynnä. Salolle, salolle, kaikui taaskin kaikkialta. Ja niin jo painui konttiniekkajoukkue salopolulle, jonka molemmin puolin seisoi yönmetsä tummantotisena kuin ihmetellen, mikä toi tänne tuon pitkän ihmisrailon häiritsemään haltijoitten hiljaista hämärää.

Päiviä vieri salolla. Työ oli raskasta, mutta riemukasta. Vieri siinä toinenkin hikikarpalo ennenkuin sadat kavejat kohosivat nokisten kantojen keskeltä. Mutta kukaan ei tuntenut työn raskautta, ei väsymystä, koottiinhan nyt satoa, jommoista ei ennen nähty Suomen mailla. Puute sai poistua ikipäiviksi, sen sanoivat kaikki. Ja Sampsaa ylistivät vanhat ja nuoret. Hänen kaltaistaan ei ollut Otavan alla. Niin, Sampsastahan se piti tulla Nousmaan vakinainen johtaja, koko Suomen heimon kuningas, joka tekisi heimon yhtä mahtavaksi kuin se kerran oli ollut suuren Väinävallan aikana.

Oli palattu leikkuumaalta. Oli ilta. Oli levon aika. Ilma tapansa mukaan hiipi äidin vuoteen laidalle istumaan. Hetken hän ääneti tuijotti pirtin hämärään. Sitten hän äkkiä painoi päänsä nyyhkyttäen äidin rinnoille.

Ilma yhä nyyhkytti. Äiti kohotti hänen päänsä, pyyhki kyyneleiset silmät ja sanoi levottomana: "Rakas lapsi, mitä on tapahtunut?"

Ja nyyhkytysten välistä tuli: "Äiti, älä ole levoton! Minä olen hyvin onnellinen. Mutta minusta tuntuu niin hirveältä ajatus, että minun täytyy erota sinusta!"

"Niin. Sitä se oli jo viime kesänäkin, vaikka en sitä ymmärtänyt. Mutta nyt salolla — — — Eerik oli kovin hyvä. Sydämeeni tuli se kevät, josta sinä viime vuonna niin kauniisti puhuit. Valkokukkien ummut aukenivat ja Eerik on saanut kaikki. Äiti rakas, olen niin onnellinen, en vain jaksa ajatella sinusta eroamista."

"Ei. Hän on ainoa poika. Heillä on siellä pirtit ja purret ja äiti vuottaa kotiin. Isä on Voijolan suurin kauppamies ja merien matkaaja."

"Mutta äiti! Olen aina luullut, että se — — — että se tuntuisi sinusta vaikealta!"

Äiti veti Ilman äkkiä luokseen, sanoi: "Kun tiedän sinun tulevan onnelliseksi, ei mikään tunnu vaikealta. Ajattelemme nyt vain sinua. Eerik on hyvä poika, pidän hänestä paljon."

"Niin, äiti, niin hän on. Tämä kaikki on vain kovin ihmeellistä.
— — — Ymmärrätkö sinä?"

"Kyllä lapseni! Mene nyt levolle, olet väsynyt! Nuku sydämesi kevätkukkien tuoksuun!" Ja hetkisen tuntui äidistä, kuin ei hän voisikaan luopua nuorimmastaan, mutta vain hetkisen.

Syysmarkkinat Koroisissa olivat päättyneet. Kauppauisko toisen jälkeen laskihe alas Aurajokea saarekkaalle merelle. Mutta Airiston selällä erkani kaunis pursi voijolaisten joukosta ja käänti kokkansa pohjoiseen. Saarien suojassa nosti se purppurapurjeet ja laski Kultarannan valkamaan. Kohta kerrottiin koko Luonnonmaalla, koko Suomessa, kuinka Voijolan Eerik vei Kultarannnan Ilman komeassa purressaan kotiinsa Voijolaan. Tehtiinpä tapauksesta laulukin, joka talvi-iltoina kaikui monen nokisen kurkihirren alla.

Saapui sateinen syksy. Helkky ei lähtenytkään syysmetsälle, kuten ennen. Miksi ei häntä nyt salolle vetänyt, ei hän oikein itsekään tiennyt, tekemättä vain matka jäi. Monet ajat kuluivat myöskin Karvetissa. Päivisin hän huolehti töistä ja iltasin oli niin soma istua hiiloksen ääressä ja jutella Pilvikin kanssa kaikesta. Helkky kertoili matkoistaan, ja Pilvikki taas kuvaili kotiseutuaan Hämettä, kuinka kauniita siellä olivat vaarat ja järvet, pakkas-yöt ja kesäiset illat. Pilvikin kasvot värähtelivät ja silmät kyyneltyivät kotiseudun kaipauksesta. Ja Helkky tunsi sydämessään syvää sääliä ajattellessaan, kuinka tuo hento ja herkkä lapsi oli riistetty heimonsa keskuudesta ja heitetty ypöyksin vieraitten luo, puolisoksi miehelle, jota hän vain pelkäsi. Voi kohtalon kovuutta! Ja Helkky rupesi kertomaan uusista suunnitelmistaan, miten Pilvikki parhaiten pääsisi Hämeeseen heti, kun poi'ut vain on varttunut senverran, että voi ajatella matkaa. Pikku Voima tuntui aivankuin tietävän, että hänestä oli kysymys ja kapusi Helkyn syliin jokeltamaan.

Tällaisia hämäräiltoja sattui sitten usein syksy on pitkä — ja aina heillä oli niin paljon juteltavaa. Kerran kun Helkky tuli Karvetista kotiin, ei hän mennytkään suureen pirttiin, jossa väki puhdetöitään teki, vaan astui yli pikkupirtin kynnyksen. Äiti sattui täällä yksin askaroimaan. Helkky heitti turkin yltään ja hyräili itsekseen korjatessaan pärettä pihdissä. Sitten hän kääntyi äitiin, sanoi: "Kuules äiti, onko isävainajan harppu ja kannel tallella?"

Äiti loi hämmästyneenä katseensa Helkkyyn. Vihdoin virkkoi hän verkkaan: "On kyllä. Tuo kämssä tuolla nurkassa tehtiin vallan niitä varten. Katsotaan yhdessä!"

Äiti näytti päreellä valkeata, ja Helkky aukaisi varovasti kämssän kannen. Siinä ne olivat: harppu, huilu ja kannel. Helkky otti kaikki kämssästä. Ensin hän näppäili ja viritteli kanteletta. Mutta sitten pani hän sen pois ja otti harpun. Hetken päästä oli pirtti täynnä ihania, täyteläisiä sointuja. Äiti istui hiljaa lavitsalla kädet ristissä, silmät ummessa. Oi, nuo säveleet loihtivat hänen eteensä kokonaisen muistojen maailman, auvoisen onnen, ihanan toivon ja katkeran kaipauksen maan. Hetken päästä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Oi, nyt hän tiesi, että hänen poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä sielu oli tullut terveeksi.

Seuraavana iltana astui Helkky harppuineen Karvetin pirttiin. Ja voi sitä riemua, mikä nyt syntyi. Koko illan piti hänen soitella Karvetin väen iloksi, kuten edellisenä iltana kotonaan Kultarannassa. Eivätkä kuulijat tyytyneet vain yhteen iltaan, Helkyn täytyi soittaa usein.

Kerran oli taaskin hämär-ilta Karvetin pienessä pirtissä. Poi'ut nukkui tuohikehdossa, joka riippui kurkihirrestä. Hiiloksen luona istui Helkky soitellen, ja kiukaan korvalla kuunteli Pilvikki. Hiilos sammui. Säveleet yhä pehmenivät. Pilvikki oli kuin unessa, syysillan sävelten suloisissa lumoissa. Tuntui aivan kuin harppu olisi osannut kertoa hänen sisimpänsä, hänen murheensa, kyyneleensä. Minkälainen olikaan mies, joka sai harpun sanomaan tuon kaiken? Oi, ihmeellinen hän oli — kärsinyt paljon. Aivan huomaamattaan nousi Pilvikki ja kietoi kätensä hiljaa hellien Helkyn kaulaan. Harppu vaipui alas ja Helkky veti hennon, värisevän Pilvikin syliinsä. Hänen sydämensä täytti suuri, ennen aavistamaton onni. Oi, hän tahtoi suojella Pilvikkiä kaikessa, kaikessa, lohduttaa, auttaa, tukea. Hän oli niin voimakas, voimakas, kun hänen sylissään oli tuo ääretön aarre. — Oi, ikuisesti ihmeellinen on se sointu, jonka rakkaus luo kahden sydämen kultakielistä!

Aamulla läksi Pilvikki Kultarantaan miettien mielessään, miten kertoisi äidille kaiken. Mutta kun hän pääsi perille, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi: "Helkky kertoi jo illalla kaiken, kun palasi teiltä. Et usko, miten sanomattoman onnellinen olen saadessani sinut miniäkseni!"

Parin päivän päästä muutti Helkky Karvetin isännäksi. Ja koko saari ja koko Suomi sanoi, että he sopivat hyvin toisilleen.

Kesän aurinko loi varjojaan Karvetin pyhään lehtoon. Siinä pyhän lähteen partaalla seisoi äiti, Hyvämieli, Helkky ja Pilvikki, joka piti sylissään pientä tyttöään, vain viiden kuunkierron kulkemaa. Kaikki näyttivät mietteihinsä vaipuneilta, kunnes Pilvikki virkkoi: "Kuules, Helkky, kun sinä minut kastoit, piti minun ensin luopua kaikista haltijoista. Eihän tämä pikku Virpi tässä osaa edes sopertaa sellaista!"

Helkky: "Ei! Mutta näes, eihän se ole vielä palvonutkaan haltijoita. Ja sitten — — — enhän minä osaa tätä kastetta niin oikein toimittaa, mutta kun Liudolf tulee, niin kastaa hän sinut ja tämän pikku pääskyn uudelleen."

Äiti: "Sitten kai Liudolf kastaa minutkin uudestaan ja Hyvämielen, sillä eihän isävainaja osannut kaikkia niitä taikalukuja kastaessaan."

Helkky: "Ei siinä muistaminen niin välttämätöntä ole. Mutta kyllä
Liudolf teidät kastaa uudelleen, kun hän tulee."

Helkky: "Mene, sano! Ehkäpä piankin. Hän sanoi, että hänen täytyy olla munkki ja pappi ennenkuin hän lähtee. Pitäisi hänen näihin aikoihin valmistua. Hän voi jo ensi kesänä saapua."

Helkky otti nyt lapsen ja sanoi: "Manaan sinusta pois pahanhengen." Sitten hän kysyi: "Uskotko, Virpi, Kristukseen, Marjattarouvaan ja pyhiin?"

Helkky teki ristinmerkin lapsen rintaan ja upotti hänet lähteeseen sanoen: "Kastan sinut, Virpi, Kristuksen ja Marjattarouvan palvelijaksi. — Aamen."

Kun itkevä lapsi oli kiedottu vaatteisiin, panivat kaikki kätensä sen päälle, ja Helkky luki hitaasti Pater nosterin. Lapsi tyyntyi. Pyhä tunnelma täytti kaikkien sielun. Toinen maailma oli aivan lähellä. Kaikki seisoivat kauan äänettöminä. Vain pyhä lähde kumpuili kirkkaana syvyyksistä ja uhrilehdon puut huminoivat salaperäisesti.

Vihdoin sanoi Helkky: "Olen veistänyt valkean Kristuksen kuvan, luostarissa opin niitä tekemään. Panin sen tänne uhripirttiin. Tahdotte kaiketi nähdä sen!" Helkky aukaisi pienen uhripirtin oven. Perällä siellä, missä ennen oli ollut haltijan kuva, riippui nyt ristiinnaulittu. Naiset katselivat kynnyksen takaa iki-ihmeissään kuvaa. Äiti sanoi viimein: "Onko tuo nyt se valkea haltija?"

Helkky: "Ei, ei tuo ole Valkea Kristus, vaan se on sen kuva. Kristus itse asuu taivaassa."

Helkky: "Ei se ole ollenkaan maassa, vaan tuolla ylhäällä pilvien päällä."

Helkky: "Ei. Sillä katsos, Kristus on henki. Koko taivaassa asuu vain henkiä. Kun ihminen kuolee, pääsee hänen martaansa taivaaseen. Jos nimittäin tuo ihminen on eläessään oikein osannut palvoa Kristusta ja niitä muita, jotka asuvat pilvien päällä."

Helkky: "On, sanomattoman hyvä! Kultaportista pääsee kuollut suloiseen lehtoon. Välkkyvä virta kulkee lehdon läpi. Kaikkialla on mitä ihanimpia kukkia, ja keskellä lehtoa kasvaa ihmeellinen elämänpuu. Siellä hallitsee Kristuskuningas ja hänen ihmeellinen äitinsä. Siellä asuu pyhien ääretön joukko. — Näin kertoivat veljet luostarissa."

Helkky: "Eivät. Ainoastaan ne pääsevät, jotka täällä ahkerasti palvovat Kristusta, polvistuvat joka päivä kuvan eteen ja lukevat taikaluvun, jonka hän itse on opettanut."

Äiti: "Polvistukaamme mekin tuonne kuvan eteen ja lue sinä Helkky se taikaluku!"

Siinä olivat kaikki polvillaan pienessä uhripirtissä ristiinnaulitun edessä ja Helkky luki uudestaan: "Pater noster…" Ja Ristiinnaulittu katseli heitä niin lempeästi kuin tahtoen sanoa: "Minä näen kyllä käsitteiden vajavaisuudet, erehdyksenne. Mutta näen myöskin sydäntenne vilpittömyyden. Joka minun luokseni tulee, sitä en työnnä pois."

Äiti ja Hyvämieli saapuivat rantaan ja pysähtyivät hetkeksi hengähtämään ennenkuin nousivat veneeseen. Laskeva aurinko purppuroi lännen taivaan, ja meren mainingit nukahtivat pyhän lehdon rantaan. Äiti sanoi viimein: "Niin juhlallista oli tuolla pyhän lähteen reunalla. Pikku Virpi! Koko henkien lehto tuntui kuuntelevan, kummeksivan. Miten ne henget voisivatkaan ymmärtää niitä valkean haltijan luoteita, joita Helkky luki. — Soma on pikku Virpi, ja kovin on Helkky ihastuksissaan."

"Tottahan nyt, mistäs sitten enään! — Onnellinen Helkky!" vastasi
Hyvämieli surunvoittoisesti.

Äiti katsahti tutkien tytärtään ja hänen lämmin äidin sydämensä aavisti samalla paljon. Siksi hän virkkoi hiljaa: "Minä tiedän, että sinäkin kaipaat onnea, mi on tullut Helkyn osaksi. Mikset ole kertonut minulle kaikkea?"

Hyvämielen poskille kohosi helakka, puna ja hänen päänsä painui alas.
Sitten se taas nousi hitaasti ja hän katsoi äitiään läpi kyynelverhon.
Äiti aukaisi hänelle sylinsä, ja siinä kertoi Hyvämieli katkonaisesti:
"Sinä tiedät, äiti, miten usein tuo kaukaisen erämetsästäjän poika,
Seppo, on käynyt meillä."

"Niin, äiti! Olen jo kauan rakastanut Seppoa, sillä hän on hyvä, sanomattoman hyvä. Kuulisit, kuinka hän soittaa joskus huiluaan rantakivellä. Äiti, minä todella rakastan, en sille mitään mahda."

"Pitää kyllä — niin luulen ainakin. Mutta hän on niin ujo ja arka, ei hän edes uskalla uneksia kuulun Kultarannan tytärtä vaimokseen."

"Mikset sinä ole vapauttanut häntä arkuudestaan, kun kerran pidät hänestä?"

"Olen ajatellut, ettet sinä pitäisi siitä, jos Seppo jäisi vävyksi
Kultarantaan."

"Rakas, rakas lapsi! Kuinka sellaista olet voinut ajatella! Otinhan itsekin kerran kulkijan hyvän ja hellän. Tiedätkö, suurempaa iloa et voisi minulle tuottaa, kuin että jäät Kultarantaan. En kestäisi enään uudestaan sitä, mitä tunsin, kun Ilma nousi Eerikin purteen."

"Sitten, äiti, olen pelännyt sitäkin, että saan usein kuulla, kuinka puolisonani on köyhä metsästäjä. Sampsan Terhen on pisteliäs. Hän tietää olevansa suuren Joensuun tytär, eikä voi ollenkaan ymmärtää, että sydän voi kiintyä sellaiseenkin, jolla ei ole sukua, ei rikkautta — — —."

Äiti suoristautui äkkiä, sanoi: "Älä unohda, että Kultaranta on minun kotini, jonka nokisen kurkihirren alla oma tyttäreni aina on asuva turvassa. — Katsos, suku ja rikkaus on kyllä muualla kaikki kaikessa, mutta ei Kultarannassa. Niin kauas ajassa taaksepäin kuin kertovat pyhän tammen vuosimerkit, on Kultarannassa aina sydämen tunteet asetettu rikkauden edelle. Ja siksipä meillä aina onkin ollut enemmän onnea kuin muualla. Jos joskus on sattunut, ettei sukuni jäsen ole saanut sydämensä valittua, silloin on onnikin kaikkonut kauas. Onneton oli isäni, eikä voi Sampsaakaan sanoa onnelliseksi. Mutta isoisäni, joka orjanaisen kohotti Kultarannan emännäksi, oli sanomattoman onnellinen. — Oma lapseni, ota Seppo ja ole onnellinen!"

"Äiti, rakas äiti, sinä olet niin ihmeellinen", sai Hyvämieli vaivoin sanotuksi.

Ilta jo hämärtyi, kun he nousivat veneeseen kulkeakseen salmen poikki kotirantaan. Soutaessaan sanoi Hyvämieli: "Seppo on kai jäänyt meille, kun hän vasta tänään päivällä tuli. Äiti, minä tiedän, että hän odottaa meitä."

Hyvämielikin hymyili ja hänestä tuntui kuin tuo painostava surumielisyys olisi ijäksi jättänyt hänet. Kun vihdoin päästiin kotirantaan, olikin siinä heti Seppo vetämässä venettä maalle. Äidillä tuntui olevan niin kumma kiire pirttiin, mutta Hyvämieli jäi odottamaan Seppoa. Vene oli paikoillaan ja Seppo kääntyi lähteäkseen. Silloin Hyvämieli ojensi hänelle molemmat kätensä. Vavahtaen tarttui Seppo niihin, sillä tämä tuli niin odottamatta. He seisoivat kauan käsityksin. Vihdoin sanoi Hyvämieli hiljaa: "Etkö tahtoisi jäädä Kultarantaan ja olla ikuisesti minun?" — Seppo vavahti uudestaan. Hän veti Hyvämielen luoksensa ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän sanotuksi: "Minä olisin ollut ikuisesti sinun, vaikka en koskaan olisi saanut jäädä Kultarantaan."

Melkein samoihin aikoihin kuin Seppo jäi vävyksi Kultarantaan, tapahtui muitakin muutoksia. Nousiaisten Reon pieni poika oli kuollut ja hänen äitinsä päätti nyt lähteä oman heimonsa luo Eestiin. Mitäpä hänellä enään olikaan täällä Suomessa, kun hän oli kadottanut molemmat rakkaansa: miehensä ja poikansa. — Kun nyt asiat näin olivat, sanoivat kaikki, että Sampsan täytyy muuttaa Nousiaisiin ja ruveta rannikon vakinaiseksi johtajaksi, kuninkaaksi. Talvikäräjillä markkinoitten aikana päätettiin asia lopullisesti ja silloin ei Sampsa enään vastustanut, vaan muutti vaimoineen ja lapsineen Nousiaisiin. Siellä hän otti huostaansa Reolle kuuluvan kartanon ja suuret alueet ja rupesi täydellä todella hoitamaan alueensa asioita. Siihen hän olikin kuin luotu eivät syntymämerkit suotta olleet ennustaneet, että hänestä oli tuleva heimonsa suurin kuningas. Kuinka hyvin hän osasikaan järjestää puolustuksen! Ja niin lujasti sai hän Suomen heimon liittymään yhteen, ettei edes verottaja Svitjodista uskaltanut näyttäytyä. Yli merien ja maitten kulki maine Sampsan viisaudesta ja Suomen mahtavuudesta.

Mutta nuori Seppo jäi Kultarantaan äidin avuksi. Pian hän perehtyikin isännän tehtäviin. Miten suloiselta tuntuikaan, kun hän illalla palasi töistään kotiin, jossa odotti hyvä äiti ja hellä, rakas Hyvämieli. Ja vanha äiti mietti usein itsekseen: "On se ihmeellistä, miten suuresti onni suosii tätä Kultarantaa!"

Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt. Kuinka paljon ne olivatkaan matkallaan kylväneet kukkia ja kyyneleitä. Mutta näitten vuosien kuluessa olivat lastenlapset heijailleet utu-unelmansa tuohikehdossaan, soperrelleet sormi suussa ensimäiset sanansa, leikkineet leikkinsä keväisillä kentillä, poimineet punaiset mansikat mäen rinteiltä ja puhallelleet paimentorvea suvisen illan suussa.

Kultarannan vanha emäntä, rakas mummo, oli saanut Ajattaren lahjoittaman valkean seppeleen, jota lastenlapset niin mielellään hyväilivät. Karvetin vanhin tytär, kaunis Virpi, oli jo immeksi ylennyt ja siksi yritti jo toinenkin tytär, mutta 15-vuotias Uulo-poika ei liioin välittänyt tämän maailman huolista. Jos kunne kulki, jos mistä tuli, oli huilu aina kainalossa. Ja soitto se näytti Karvetin pikku pojillakin olevan tärkeintä. Kultarannan Hyvämielen vanhin poika, Helkky, oli myöskin haaveksiva soittaja, kannel oli hänelle kaikki kaikessa. Sanottiinkin, että hän oli suurin soittaja koko suvussaan, isoisäänsäkin suurempi. Ja mummo sanoi usein hymyillen: "Jos vain Helkky pannaan pojalle nimeksi, tulee siitä aina soittaja." — Muut Hyvämielen lapsista olivatkin tyttäriä.

Kevään ja kukkaset loi tämä kasvava polvi ympärilleen. Oli aivan kuin Kultarannan ja Karvetin maat ja metsät, salmet ja selät olisivat helkkyneet pelkkää laulua ja riemua. Ja vanhasta Kultarannan emännästä tuntui kuin pysyisi hän tässä keväisen onnen tuoksussa ikuisesti nuorena. Monasti, kun hän keväisen illan hämärissä katseli nuorten leikkiä ja kuunteli kanteleen kaunista soittoa, tuntui hänestä kuin ei hän olisikaan 70-vuotias isoäiti, vaan nuori, maankuulu Impi, ja soittaja tuolla tuomen alla Kulkija-Helkky, joka juuri oli palannut kaukaisilta mailta. — — —

Mutta tulipa kevät, jolloin ilo ja riemu katosi Kultarannasta, katosi koko Suomesta — ah, koko maailmasta. Se oli kesä v. 999. Etelässä tiedettiin, että maailman viimeiset ajat olivat käsissä. Kun tulee talvipäivän seisaus ja kirjoitetaan vuosi 1000, silloin tulee maailmanloppu. Niin silloin. Ja väristys kävi läpi kristikunnan, ja kauhun aallot vyöryivät maailman ääriin asti. Ainoastaan Provencessa, ruusujen maassa, jatkui vielä jonkun aikaa elämän ilo. Naiset istuivat oikeutta rakkauden tuomioistuimissa, ja trubaduurit virittelivät harppujaan. Mutta muualla! Ah, taivas varjelkoon! Itse karvajalka pääpaholainen asteli Rooman kaduilla, ja aurinko laski kerran sahraminkeltaisena. Maantien rosvot ja metsien ryövärit pukeutuivat katumusvaippaan ja riensivät kirkon siipien suojaan, jotta pelastuisivat siitä hirmuisesta tulimerestä. Itsensäkiduttajat ruoskivat ruumiinsa verille, jotta sielu sitä kirkkaampana rientäisi Herraa vastaan. Luostareitten asukkaat toimittivat päivittäin kaksinkertaiset katumusharjoitukset, ja haudankaameana kaikui kaikkialla virsi:

Vavisten jätti kansa arkiset työnsä ja täytti kirkot ääriään myöten. Itse ruhtinashoveihinkin hiipi kauhu. Haaveellinen Otto III lähti katumusretkelle Gnesiin ollakseen juuri rukoukseen vaipuneena ystävänsä Adalbertin haudalla, kun se suuri hetki tulee. Puolan ruhtinaalle hän lahjoitti suuria oikeuksia, jotta Herrakin muistaisi häntä lahjoillaan. Ranskan Robert II päästi omin käsin aarreaittansa varkaat pakenemaan, jotta ei Herrakaan lukisi hänen syntejään. Anjoun hurja Fulko Musta lähti toivioretkelle Palestinaan asti. Mutta Englannin Etelred ei osannut tehdä mitään, hän vain astui ja päivitteli, niin että hoviväki alkoi kutsua häntä Etelred Neuvottomaksi.

Kaamea kohina täytti kokomaan. Abbasidien valtakunnan kuuluisin runoilija, silmäpuoli Abul'ala Ma'arri istui miettien puun alla ja kirjoitti runovihkoonsa: "Mielipuolen tavoin me hymyilemme, mutta parempi olisi, jos itkisimme." Beduinipäällikkö seisoi sydänyön aikana telttansa ovella, katseli tummaa taivaanrantaa ja oudot aavistukset täyttivät hänen mielensä. Erakko erämaassa vaipui syvään mietiskelyyn, ja intiaani Mexikossa kalkutti kallion seinään ihmeellisiä kirjoitusmerkkejään. Viimein Pro veneessäkin, ruusujen maassa, vaikeni trubaduurin harppu ja sielläkin kaikui kaameana:

Mutta ihmeellisintä oli, että nuo synkät aavistukset riensivät yötuulen mukana yli mahtavien tuntureitten Dovren tuhatvuotisen tietäjän kalliolinnaan. Ja valkopartainen tietäjä ravisteli päätään: "Jaa, jaa, nuoruudessaan tulee tehneeksi yhtä ja toista, jota sitten saa katua ja sovittaa! Olisi mullakin kai jo aika sovittaa kolttonen, min mä nuoruudessani tein veljelleni Päivölle, maanpiirin suurimmalle sepälle." Näin tuumi Dovren tuhatvuotinen tietäjä kalliolinnassaan. Sitten hän muisteli, miten kaikki oli tapahtunut. Niin näin: Suuri Päivö, hän, jolla oli ihmepaja Pimeyden meren äärellä, hän, joka hallitsee talviöitten hulmuavia taikatulia pohjantaivaalla, sulki kerran kesäaikana ihmepajansa ja lähti matkailemaan etelään. Tapaa täällä ihanan kuninkaantyttären, jonka tahtoo ottaa vaimokseen ja viedä mukanaan Yönmeren rannalle. Mutta tyttö ei lähde, paitsi jos Päivö takoo hänelle kultaisen kanteleen, joka tuo tullessaan ikuisen onnen. Päivö palaa ja takoo, takoo seitsemän vuotta. Leiskottivat siinä taikatulet pohjantaivaalla! Valmistuu vihdoin kannel, onnen kultainen kannel. Päivö lähtee riemuiten etelään. Mutta kuollut on kuninkaantytär. Suruissaan palaa Päivö pajaansa, ja seitsemän vuoteen ei hulmua talviöitten taikatuli. — Kerran sitten, kun Dovren tietäjä oli käymässä veljensä luona Yönmaassa, sanoo Päivö: "Ota sinä tuo kultainen kannel! Vie se teidän maan kuninkaalle ja sano: Tässä on onnen kultainen kannel. Sen saa omakseen parhain soittaja, mi asuu taikatulteni valaisemassa maassa. Anna siis tieto soittajille Pohjan rannoilla! Ken soittaa onnen kultaista kannelta niin, että urootkin itkevät, hän saa sen omakseen. Ja ikuinen onni tulee sille kansalle, josta soittaja on." — Dovren tietäjä otti kanteleen ja lähti etelään. Mutta matkalla lumosi kultainen kannel niin hänen mielensä, ettei hän hennonutkaan viedä sitä kuninkaalle, vaan kätki sen kalliolinnansa syvyyksiin yhdeksän lukon taakse. Nyt kesällä 999, kun synkät pilvet nousivat yli Dovren, muisti tuhatvuotinen tietäjä äkkiä nuoruutensa kolttosen, otti kanteleen linnansa syvyyksistä ja vei sen kuningas Olaville. Mutta maailmanlopunpelko täytti niin kuningas Olavi Trygvenpojankin mielen, ettei hän edes ajatellut soittokilpailua tänä kesänä. Eihän nyt kukaan soittanutkaan, sillä synkät pilvet peittivät pohjolan taivaankin. Vakavina, tuiki mustina astelivat ihmiset Suomessa, ja pahat unet häiritsivät öitten rauhaa. Kesän markkinoille ei saapunut ketään, ja pitkäinen jylisi koko uhrijuhlan ajan. Kultarannassa ja Karvetissa oltiin kaikkein vakavimpia, he olivat saaneet enimmän viestejä etelästä. Harppu, huilu ja kannel vaikenivat kokonaan, ja kaikki kävivät joka päivä Karvetin pyhässä majassa ristiinnaulitun kuvan edessä.

Tuli sitten vihdoin sydäntalven aika. Ihmiset joutuivat kamalan kauhun valtaan. Yhä vihlovampana kaikui:

Ja nääntyneinä huokasivat nunnat kirkon lattialla: "Miserere, Domine, miserere Domine!" [Herra, armahda meitä!]

Talvipäivänseisaus tuli ja meni — maailmanloppua ei tullut! Hetken vielä viipyivät synkät aavistukset mielissä. Hetken vielä hurjimoi karvajalka paholainen maan päällä. Hetken vielä saarnasi kaapuniekka munkki vapiseville kuulijoille tulevasta kauhusta. Mutta kevätauringon keralla häipyi kaikki synkkyys kuin usva ilmaan. Uusi toivo ja innostus täytti mielen, elämäninnostus, jolla ei näyttänyt olevan rajoja. Ja kun tulivat Nousiaisten kevättalven markkinat, vilisi siellä väkeä niin paljon, ettei ilmoisna ikänä sellaista oltu nähty. Silloin saapui myöskin kuningas Olavi Trygvenpojan kutsu: Kaikki soittajat tulkoot keväällä Tunsbergiin [nykyinen Tönsberg, Norjassa Kristianian vuonon länsirannalla] kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta!

Kevät-aurinko oli voittanut yön ja hallan, jään ja tuiskut. Vapaana lainehti meri, vihreään pukeutui koivikko. Kultarannan valkamalla oli hyörinätä. Komein sotauisko oli lähtökunnossa. Sen lohikäärmekokka oli kullattu ja keulapurje oli purppurainen. Kolmekymmentä hyvin-aseistettua miestä oli laivassa odottamassa. Siinä jo astuivatkin rantaa kohti matkallelähtijät: Karvetin Helkky, hänen poikansa Uulo ja Hyvämielen poika, nuori Kultarannan Helkky, joka oli pitkä ja hoikka kuin lehdon koivu. Vanha emäntä, Pilvikki, Hyvämieli ja koko liuta nuorta polvea tuli rannalle saattamaan. Vanha isoäiti sanoi huoaten: "Matkanne on niin pitkä, viivytte siellä kauan. Kunpa palaisitte terveinä!"

Karvetin Helkky: "Ole huoleti, äiti, kaikki käy hyvin. Minä tunnen tien Voijolaan ja sieltä tulee Eerik mukaan tiennäyttäjäksi. Merirosvojakaan emme pelkää, sillä olemme lujasti varustautuneet."

Vanha emäntä: "Minä tiedän kyllä, että kaikki käy hyvin, kun sinä olet mukana. En muuta odota kuin että tulisitte kaikki terveinä takaisin."

Pilvikki: "Mutta minä odotan muutakin! Olisipa kovin ihmeellistä ja hauskaa, jos tuo ikuisen onnen kultainen kannel tulisi tänne Suomeen."

Karvetin Helkky: "Kaikki riippuu tuosta nuoresta Helkystä, hänhän on meistä ainoa, joka hallitsee kanteleen kieliä, minä kun soitan mieluummin harppua ja poikani Uulo huilua."

Hyvämieli katseli hellästi poikaansa: "Niin, Helkky, älä vain hätäile siellä kilpailussa, soita kaikessa rauhassa, aivankuin istuisit kotipirtin kynnyspuulla! Sitten kaikki menee hyvin!"

Karvetin Helkky: "Sitähän minäkin olen sanonut. Kun vain olet rauhallinen, vedät kyllä vertoja harmaapääsoittajille. — En minä oikeastaan muita pelkää kilpailussa kuin Karjalan soittajia. Kilpailijoita kyllä tulee paljon. Paitsi läheltä Tröndien maasta, Hålogalannista, Svitjodista ja Lejrestä, kuuluu sinne tulevan soittajia Karjalasta, Eestistä, Hålmgårdista [Tröndien maa, Trondhjemin ympäristö, Hålogaland, Pohjois-Norja. Lejre, vanha uhripaikka Själlannissa. Hålmgård, Novgorod], Jomsborgista ja Islannista asti. Mutta karjalaisia minä vain pelkään. Sinne tai meille joutuu tuo onnen kultainen kannel."

Vanha emäntä: "Kun vain terveinä palaatte, en välitä muusta. — Viekää
Ilma-lapselleni paljon terveisiä ja pyytäkää, että hän tänä kesänä
tulisi Kultarantaan. Siitä on jo vuosia, kun hän viimeksi täällä kävi.
— Olen häntä ikävöinyt."

Helkky: "Saatan pyyntösi Ilmalle, äiti! Vaan ei — meidän täytyy lähteä! Hyvästi äiti, ja muut!"

Kymmenet voimakkaat kädet tarttuivat airoihin, ja kohisten läksi vene ulapalle.

Kevätpäivä oli kaunis. Voijolasta tulikin oma pursi matkaan, täältäkin kun lähdettiin kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta. Päiviä oli purjehdittu, Voijolan uisko edellä, Kultarannan perässä. Aikoja sitten oli Juutinraumasta purjehdittu Vikenin aavalle selälle. Nyt päästiin senkin yli ja käännyttiin Tunsbergin kapeaan vuonoon. Soutajat vetivät tasaisessa tahdissa ja ihmettelivät itsekseen, tuleeko milloinkaan loppua tästä vuonosta, yhä vain uusia käänteitä. Ja nuo rannat! Tämmöistä ihmelahtea ei Suomessa ollut. Mutta mitä kummaa! Kun vihdoin lähestyttiin Tunsbergin kuuluisaa kauppakylää, oli vuonon kummallakin rannalla sotalaiva sotalaivan vieressä. Kilpailupursia olivat he pitkin matkaa nähneet, mutta nuo keihäskokkaiset sotauiskot, mitä niillä täällä soittokilpailuissa! Ja Helkky laski ohikuljettaessa. "Ainakin viisikymmentä sotapurtta", huusi hän Voijolan Eerikille toiseen veneeseen. — "Kuusikymmentä olen minä saanut. — Katsos, katsos tuota! Oletko ikinä nähnyt suurempaa purtta! Se on kuin meren suuri lohikäärme." Mutta Helkky ei enään ennättänyt vastata Eerikille, sillä laskettiin jo Tunsbergin rantaan.

Kuningas Olavin miehet olivat vastaanottamassa kilpailuun saapuvia. Näiltä kysyi Eerik heti, miksi tuolla vuonon partailla oli niin paljon sotapursia. Ja Olavin miehet kertoivat iloisina, että he olivat menossa kuninkaansa kanssa suurelle sankariretkelle Vendien maahan [Itämeren etelärannalla] noutamaan Olavin puolison, kuningatar Tyyran, suurta omaisuutta sieltä. Lähtö oli tapahtunut vallan äkkiä. Kuningas asui puolisoineen kaikessa rauhassa Nidarosissa [Nidaros, Trondhjemin vanha nimi]. Eräänä päivänä käveli Olavi rantakujalla ja tapasi siellä miehen, jolla oli ihmeen ihania ruusuja. Kun koko Nidarosissa ei tähän vuodenaikaan vielä ollut ruusuja, valitsi kuningas kauneimman ruusun ja lähti sitä viemään puolisolleen Tyyralle. Mutta Tyyra työnsi itkien ruusun luotaan ja sanoi: "Suurempia lahjoja antoi isäni ennen mulle, mutta hän ei pelännytkään lähteä muille maille rikkautta etsimään. Mutta sinä, sinä et uskalla lähteä Vendinmaalle minun aarteitani noutamaan, sillä sinä pelkäät veljeäni kuningas Sven Pörhöpartaa Juutinmaalla." Kuningas Olavi hypähti vihanvimmassa pystyyn. Kuin tulessa ja ilmassa lähetti hän käräjäkapulat kaikille ilmoille. Nidarosin käräjillä sitten päätettiin heti lähteä suurelle retkelle Vendiin. "Ja tällä retkellä nyt olemme", päätti kertoja. "Katsokaas, tuo suunnaton pursi tuolla on kuninkaan laiva 'Iso Käärme'. Tuo hiukan pienempi on 'Pikku Käärme'. Tuolla on 'Kurki', tuolla 'Kotka', tuolla 'Susi'. Tänne Tunsbergiin poikkesimme vain kilpailujen ajaksi. Heti kilpailujen jälkeen jatketaan matkaa etelään. Oh, on ihanata olla kuningas Olavin miehenä, sillä suurempaa sankarikuningasta ei ole ikinä ollut pohjan tähtien alla." — — —

Miehet sijoitettiin asumaan kauppakylään, joka sijaitsi vuonon pohjukassa, mutta kilpailijat saatettiin kuninkaan komeaan sankarihoviin, joka sijaitsi uljaan Linnatunturin harjalla, kauppakylän pohjoispuolella.

Seuraavana aamuna alkoi kilpailu. Suuren sankaripirtin kunniapaikalla istui kuningas Olavi ja hänen puolisonsa Tyyra. Kuninkaan seurue, "hird", asettui ympärille, kukin määrätylle paikalleen, kuninkaan lähimmät sukulaiset vähän korkeammalle muita. Koko suuri sankaripirtti täyttyi pian skaldeista, soittajista ja laulajista. Onnen kultainen kannel oli pöydällä pylväitten välissä, vastapäätä kunniaistuinta. Ensin soittivat kuningas Olavin hoviskaldit, mutta kyyneleitä ei urhojen silmissä näkynyt. Sitten siinä soitti Olavi Sylikuninkaan paras hoviskald, sitten kuningas Sven Pörhöparran lähettämä soittaja, mutta tulos oli molemmilla sama: ei kyyneleitä! — Nyt soittivat kymmenet muut Svitjodista ja muualta tulleet soittajat, mutta ei vain näkynyt kyyneleitä. Vasta kun Islannista tullut soittaja otti kanteleen polvilleen, valtasi liikutus sydämet, ja urhojen kasvot vavahtelivat — mutta ei muuta. Nyt soittivat eestit. Kun Karjalan Osman lähettämät soittajat astuivat esiin, pidätti vanhempi Helkky henkeään — miten nyt kävisi! Ensin soitti toinen, urhojen kasvot värähtelivät. Sitten otti toinen kanteleen, ja mitä! Tyyran pitkien silmäripsien alta helmeili kirkkaita kyyneleitä. Urhot olivat liikutettuja, mutta sittenkään ei kellään ollut kyyneleitä. Kun karjalaiset lopettivat, oli hetken keskeytys. Kuningas Olavi luuli jo, ettei kilpailijoita enään ollut, ja että siis onnen kannel jäisi hänen hoviinsa seuraavaan soittojuhlaan asti. Siksi hän iloisena kysyi: "Eikö kukaan enään tahdo kilpailla kultakanteleesta?"

Silloin astui esiin nuori Helkky, kalpeana, arkana. Urhot katsoivat ihmetellen toisiinsa: Tuommoinenko parraton nuorukainen aikoi kilpailla harmaapäitten rinnalla! Kuningas ja kuningatar kumartuivat eteenpäin katsomaan nuorukaista, joka hennoin sormin näppäili, viritteli kanteletta. Helkystä tuntui niin pahalta, että hän olisi tahtonut juosta metsään. Kuinka kummassa Helkky-eno olikaan saanut hänet taivutettua lähtemään tänne! Oi, miten paljon parempi olisi kotona! Siellä on äiti ja isoäiti ja pieni, hento orjatyttö, joka kerran oli ryöstetty vanhempiensa ihanasta kodista. Kuinka hän oli heitä ikävöinyt kaiken matkaa! Kunpa kerran vielä pääsisi kotiin. Helkky alkoi soittaa. Ja voi, tämän kultaisen kanteleen ihmeellinen sointu tempasi hänet mukaansa. Hän ei nähnyt ketään, ei muistanut olevansa sankaripirtissä, hän vain soitti, soitti. Koko sielunsa syvän ikävän vuodatti hän kanteleen kieliin. Oi, äiti, äiti ja surullinen, pieni orjatyttö, jonka tie oli ollut kyyneleitä täynnä, siksi kunnes hänet ostettiin Kultarantaan. Tyttö-rukka, kyyneltyttö, surunlapsi, nyt saat yksin itkeä rantakivellä surmatuita vanhempiasi ja poltettua kotiasi! Tyttöraukka, kyyneltyttö, surunlapsi! Ja kannel kaikui yhä pehmeämmin, oi nyt se aivan itkee orjatytön kärsimyksiä. Kuningatar Tyyra nyyhkytti, kuningas Olavi sai silmiinsä kuumia kyyneleitä ja lopulta kihosi kyynel jokaisen urhon silmistä.

Helkky heräsi kuin unesta ja herkesi soittamasta. Sankaripirtissä vallitsi haudanhiljaisuus. Vihdoin nousi kuningas Olavi ja sanoi: "Nuorukainen, kuka lienetkin, minä julistan sinut voittajaksi! — Kuka olet ja mistä?"

"Ah, kuningas Sampsan maasta. Ota kannel omaksesi ja tuokoon se
Suomelle ikuisen onnen!" — — —

Sankaripirtin vieressä oli ennen ollut pyhä lehto ja sen keskellä Freyn temppeli. Mutta kuningas Olavi, joka innokkaasti levitti kristinuskoa, oli hävittänyt temppelin perustuksiaan myöten ja kaadattanut pyhät puut. Näin oli paikalle muodostunut käräjäkenttä. Tälle kentälle oli nyt järjestetty yhteinen ateria, johon kaikki kuninkaan miehet, kaikki vieraat, koko sotajoukko ja koko kauppakylä oli kutsuttu. Kokonaisena paistetut hirvet, karhut, lehmät ja muut siellä odottivat ja olutta oli suurissa sammioissa. Aterian aikana soittelivat maan ääristä tulleet kilpailijat ihmisten iloksi. Mutta kun nuori Helkky otti kultaisen kanteleensa, Helkky-eno harppunsa ja Uulo huilunsa ja he sitten yhdessä soittivat, sanoi kuningas ja kuningatar ja koko kansa, että se oli soittoa, jommoista ei ikinä ennen oltu kuultu Tunsbergin soittojuhlilla. — — —

Seuraavana aamuna lähti koko suuri sotalaivasto kohti etelää ja sitä seurasivat monet soittajapurret. Kun oli kuljettu läpi Juutinrauman, kääntyi Kultarannan ja Voijolan pursi pohjoiseen, mutta kuningas Olavin mahtava laivasto jatkoi edelleen matkaansa itään. Suomen miehet katselivat vielä erotessakin noita satumaisen komeita laivoja. Siinä uivat Iso Käärme ja Pikku Käärme kuin sorsaemot poikueensa keskellä. Kuningatar Tyyra seisoi puolisonsa vieressä Ison Käärmeen kokassa, katseli pohjoiseen kääntyviä laivoja ja sanoi: "Siinä nyt menee onnen kultainen kannel Suomeen. Kun ei nyt vain onni erkanisi retkeltämme, niinkuin tuo kannel erkani."

"Minä en ainakaan pelkää, tulkoon mitä hyvänsä, yrittäköön Sigrid Ylpeä vaikka kuinkakin kostaa", vastasi kuningas Olavi ja sai sankarin ryhdin. Ja hän piti sanansa. Kun muutamien viikkojen päästä taisteltiin Svolderin mainehikas taistelu, syöksyi hän, viimeiseen asti taistellen, mereen. Ja aallot kietoivat pehmeään vaippaansa tämän Pohjolan satujen suurimman sankarin, kuningas Olavi Trygvenpojan.

Vihdoinkin näkyivät kotoiset selät, kotoiset rannat. Saarien lomitse palasi Kultarannan komea pursi pitkältä matkaltaan. Sitä seurasi Voijolasta asti toinen pienempi, Ilma ja Eerik kun lapsineen tulivat vierailemaan Kultarantaan pitkästä ajasta. Miten soma olikaan tuo kotilahti, ja Ilman sydän vavahti ilosta, kun veneen kokka kosketti valkamaa. Tulijat olivat päässeet aivan huomaamatta rannalle. Vasta kun he nousivat rantatörmää, syöksyivät pikku pojat hirveällä rymyllä vastaan. Mutta kun he näkivät Ilman ja Eerikin ja heidän lapsensa, pysähtyivät he ujoina katselemaan. Tuommoinenko oli Ilma-täti! — Pihalla vasta ehättivät kaikki vastaan. "Ilma, Ilmalapseni", sanoi äiti ja sulki Ilman syliinsä. Kirkkaat kyyneleet täyttivät Ilman silmät. "Katsos, äiti, tässä ovat lapseni", sanoi hän vihdoin kyyneleitään kuivaten. Nyt vasta huomasi äiti Eerikin ja lapset ja kaikki matkaltapalaavat, ja sanomaton riemu täytti hänen sielunsa. Kun Helkky vielä iloisena sanoi: "Äiti me voitimme onnen kultaisen kanteleen, nyt tulee Suomellemme ikuinen onni", tuntui äidistä, ettei hän enään kestänyt kaikkea tätä onnea. Hän istahti paadelle pyhän pihlajan alle levähtämään. Joka taholta kuului nyt huutoja: "Helkky, sinun pitää soittaa, sinun pitää soittaa onnen kultaista kannelta!" — Nuori Helkky otti kanteleensa ja asettui pihatuomen alle. Ilma istahti äidin viereen paadelle ja siihen lähelle tulivat vielä Hyvämieli, Pilvikki ja Helkky. Eerik ja Uulo istuivat lasten kanssa kedolle. Nuori Helkky alkoi soittaa. Ja voi sitä soittoa! Siinä soi todella kultainen kannel, joka Suomelle toi ikuisen onnen! — Äidistä tuntui, ettei hän kestä tätä onnen äärettömyyttä. Ilma ja Hyvämieli tässä, Helkky ja Pilvikki tuossa, lapsenlapset tuolla ja onnen kultakannel soi. Hän sulki silmänsä ja painoi kädellään sydäntään, siellä tuntui niin omituiselta. Sitten hän taas aukaisi silmänsä. Mitä ihmettä! Hän näki kaiken kuin sumun läpi. Ja voi! Tuo soittaja tuolla kaukana, kaukana etäisyydessä ei ollutkaan nuori Helkky, vaan Kulkija-Helkky, joka istui ihmeen ihanassa puutarhassa ja soitti ikuisen onnen kannelta. Nyt aukeaa kultainen portti ja ihana olento viittaa häntä tulemaan puolisonsa luo. Säveleet muuttuvat ijäisyyden sulosoinnuiksi. — "Oi, ihanuuden äärettömyyttä! Minä olen niin onnellinen, onnellinen, onnellinen…", kuiskasi äiti. — Ilma katsahti äitiinsä ja kalpeni. Äiti painoi päänsä pihlajaan ja näytti nukkuvan. Ilma tarttui hänen käteensä, se oli kylmä. Hyvämieli nousi pelästyneenä, kumartui äidin yli ja sanoi: "Äiti." Mutta äiti ei vastannut. Hätääntyneinä riensivät siihen kaikki. Ja salamana selvisi heille: äiti on kuollut, oi kuollut! Ilta-aurinko loi hänen ylitsensä lempeän hohteen ja hänen kasvoillaan oli kirkastettu hymy. Melkein tiedottomina vaipuivat lapset ja lastenlapset polvilleen äidin ympärille ja heidän olentoaan värisytti yksi ainoa syvä nyyhkytys: äiti, äiti, äiti! Ja keväinen metsä ja lahdelman laineet, illan tuuli ja nurmikon kukat nyyhkyttivät heidän kanssaan: äiti, äiti, äiti!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN KANNEL: HISTORIALLINEN KERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Onnen kannel: Historiallinen kertomus

ONNEN KANNEL

HILDA HUNTUVUORI

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE