The Project Gutenberg eBook of Kotihengettäriä, by Eva Hirn

Onnellinen on se nuori emäntä, joka saa myötäjäisiksi vanhan kokeneen palvelijan.

Kun lehtori Sevinen meni naimisiin, niin hänen äitinsä luovutti perheen aarteen, Lotan, hänelle.

Nimestä kuulee, että Lotta oli vanhanaikainen, reilu ihminen. Hattua hän ei sietänyt sileille, jakaukselle kammatuille hiuksilleen. Muut pukimet sopivat yksinkertaiseen tyyliin. Kankaat olivat kotoisin kotipitäjästä, itse hän ne neuloi käsin. Hän kutoi sukkiinsa mustat, punajuovaiset varret ja harmaat terät. Nämä vaatteet olivat riippumattomia muodin vaihteluista ja melkeinpä ajanhampaastakin. Iso kirstu oli jo niin hyvin varustettu, että Lotta ei vähintäkään kärsinyt kalliinajan hinnoista, etenkin kun joululahjat täydensivät mitä mahdollisesti puuttui. Hänellä oli aina puhtaat ja eheät alusvaatteet, ja hauskat kuopiolaiset esiliinat loivat koko olennolle kodikkaan leiman. Silmälasit tekivät hänet enemmän isoäidin kuin palvelijan tapaiseksi.

Pankissa hänellä oli rahaa enemmän kuin kukaan aavisti, ja kuitenkin oli palkka aina ollut pienempi kuin toisilla.

Lotta alkoi uransa paimentyttönä lehtorin isän luona. Tämä oli ruununvoutina maalla ja perhe oli iso. Sittemmin Lotta kohosi lapsenhoitajaksi ja lopulta keittäjäksi. Ruununvoudin perhe oli hänenkin ainoa perheensä.

Työpäivä oli 14-16-tuntinen. Kaikki huolet painoivat Lotan harteita ja ilot heijastuivat hänen olennossaan. Kun tyttäret rakastuivat, rakastui Lottakin heidän sulhasiinsa. Hän suri heidän surunsa. Poikien ehdot tärvelivät hänen kesänsä ja ero syksyllä oli vaikein Lotalle.

Vähitellen hän sai uskotun perhepalvelijan oikeudet, määräili ja järjesti talossa kuin omassaan, sillä Sofia rouva oli epäkäytännöllinen, eikä välittänyt taloudesta. Lotta tiesi missä tavarat olivat, määräsi, mikä lehmä oli teurastettava, milloin lapset pitäisi rokottaa ja poikien hiukset leikata. Toisia palvelijoita hän piti tarkasti silmällä. Hän huomasi heti, kun joku oli vilpillinen ja laiska tai häijy eläimille.

Kun ruunuvouti kuoli ja Sofia rouva muutti naimattomien lastensa,
Amalian ja Ension, kanssa kaupunkiin, sai lehtori Lotan uuteen
kotiinsa. Hän olikin aina ollut Lotan lempipoika, jonka nuori rouva,
Tekla, oli kokematon, kiltti emäntä.

Kaupungin taloudessa oli Lotalla aluksi paljon vaikeuksia. Hän kokosi suuria varastoja, niinkuin maalla tehdään. Hän osti lihaa elukoittain, suolasi ja savusti. Leipiä leivottiin kuukausien varalta, keitettiin mämmiä ja pantiin kotiolutta. Tuli keittiössä paloi koko päivän ja yöllä hän poltti yölamppua varkaitten varalta, sillä he olivat hänen ainaisena pelkonaan.

Vähitellen hän mukautui kaupungin oloihin, säilyttäen kumminkin oman persoonansa entisellään.

Vaikein aika oli lasten ollessa pieniä, sillä silloin pidettiin lastenhoitajaa. Lotta ei oppinut koskaan sietämään kaupunkipalvelijoita, eivätkä nämä häntä. Oli alituisia selkkauksia ja ikävyyksiä. Teklan täytyi vähäväliä vaihtaa lapsentyttöjä tai koettaa rauhoittaa mieliä milloin milläkin. Mutta kun Eljas oli kaksivuotias, pyysi Lotta, että oltaisiin ilman toista "piikaa", niinkuin hän vanhaan tapaan sanoi.

Hän hoiti taloutta ja lapsia. Lauloi pojille, Maurille ja Eljakselle, illalla Sionin virsiä ja huolehti heidän terveydestään. Kesillä huvilassa hän valmisti yrteistä voiteita, otti käenkukunta-aikana lähteistä vettä, jota hän säilytti syyskuuhun pullossa muurahaispesässä. Sillä haudottiin silmiä ja korvia, näön ja kuulon parantamiseksi. Poikien naarmut hän paransi haavanlehdillä, kaalinlehdiltä koottu kastevesi oli hyvää hermoille ja kolotusta jaloissa lievensi koivunlehdistä ja pihkasta keitetty lääke.

Kerran kun vanhin tytär Ilma, jolla oli virka, valitti että pankkitileissä oli vika, jota ei löytynyt, pani Lotta hänen tyynynsä alle elokuunkuutamolla koottuja aivonselvitysheiniä. Pojatkin pyysivät näitä, milloin oli vaikeat kokeet koulussa.

Koko perhe uskoi Lottaan kuin lääkäriin. Lehtori kehoitti häntä tosin rajoittamaan toimintansa kalan ja lihan valmistamiseen keittiössä ja kutsui häntä keskiaikaiseksi noita-akaksi, joka olisi poltettava. Siitä huolimatta kuuli Tekla hänen lupaavan Napoleonin kuvan Lotalle, jos tämä parantaisi hänen hiuskasvunsa.

Suurimmat laakerinsa niitti Lotta hammaslääkärinä. Ei millään kansanluokalla ole niin huonot hampaat kuin kaupunkilaispalvelijoilla. Ne, jotka hoitavat itseään paremmin, hankkivat tekohampaat, mutta hyvin harva paikkauttaa niitä ajoissa. Maalta tullut tyttö, joka on tottunut kovaan leipään eikä ole syönyt makeisia, ja jonka hampaat siksi ovat eheät, tärvelee ne pian kaupungissa pehmeällä leivällä, sokerin pureksimisella ja muulla imelällä sekä vahvasti maustetulla ruoalla. Mutta vaikka hän olisi kuinka turhamainen tahansa, niin hampaansa hän antaa ränsistyä rauhassa.

Lottakaan ei kehoittanut paikkauttamaan hampaita. Hän sai vain pakotuksen asettumaan tai turvonneen posken laskeutumaan. Hän antoi suussa pidettäviä vihreitä lehtimällejä tai sitoi hampaan ympärille harmaan villalangan, joka oli kastettu katkeraan nesteeseen. Kolot hän tukki lampaanvilloilla, jotka nekin oli kastettu lääkkeeseen ja päällimäiseksi hän pani jotain laastia, joka kovettui ja kesti viikkojakin. Lääkkeen valmistuksessa olivat piippuöljy, turkinpapu ja poltetut karvat pääaineina.

Koko naapuristo, tutut ja tuntemattomat palvelijat ja näitten ystävät, käyttivät Lottaa hammaslääkärinä. Kerran poikien ollessa valmistavassa koulussa oli opettajalla hammastauti. Väliajan jälkeen vei Eljas hänelle Lotan lääkettä, sillä seurauksella, että opettaja jätti hampaansa paikkaamatta, kunnes se oli piloilla.

Muutenkin Lotta järjesti asioita oikealle tolalle. Hän selvitti poikien riitoja, korjaili heidän tuottamiaan vahinkoja ja puhui Ilman puolesta, kun tämä tahtoi matkustaa tai halusi jotain muuta. Hajamielistä lehtoria hän muistutti virkatehtävistä ja hieroi Teklan väsyneitä jalkoja iltasilla.

Kerran, Lotan ja poikien ollessa yksin kotona, tuli lehtorin nuorin veli Ensio käymään. Hän meni keittiöön ja sanoi:

— Päivää, Lotta, saanko istua tässä puulaatikolla ja puhella. Tuntuu aivan kuin olisin vanhassa kodissa maalla.

— Minustakin tuntuu aivan samanlaiselta, kuin silloin kun Ensio-herra kertoi hävittäneensä kellonsa ja pyysi minua kertomaan siitä ruununvoudille, vastasi Lotta pannen kahvipannun kaasulle.

— Hauskaa, että tulit, Ensio-eno, meillä olikin tavattoman kuivaa kotona, sanoi Eljas.

— Menkää siis kastelemaan kaulaa. Tässä saatte 5 markkaa, menkää asemalle juomaan limonaatia, sanoi Ensio.

— Kiitos paljon, mutta emmekö me voi juoda Erottajan kopissa, se on lähempänä?

— Menkää asemalle ja istukaa niin, että näette uuden asemataulun ja voitte sitä ihailla, silloin ette ajattele yksinomaan ruumiillista nautintoa, vaan kehitätte kauneuden aistianne, määräsi Ensio, jolla oli asiaa Lotalle.

— En minä ketään jahtaa. Lotta käyttää sopimattomia sanoja.
Seurustelen vain. Elsi Sulin on hieno ja sukkela nainen.

— Kyllä minä hänet tiedän. Karoliina palveli sen veljen luona ja sillä on etuhampaat irtonaiset jok'ikiset. Ne häilyvät kuin ruistähkät tuulessa, eikä siinä auta siankärsäruoho eikä Mikonpäivänpalsami.

— Karoliinan tietysti. Se Sulinin leski ei kuulu olevan leski ensinkään, vaan erotettu rouva ja poika on sen isällä. Naapurit olivat kuulleet miten siellä elettiin.

— Jätetään nyt Elsi-rouva rauhaan. Minulla on taas niin paljon huolia, että täytyi tulla Lotan kanssa puhumaan.

— Onhan nuorella herralla äiti ja sisar, sanoi Lotta viattoman näköisenä, vaikka hän tiesi hyvin ettei Ensio ensi hädässä uskonut näille rahahuoliaan, joita hänen huolensa enimmäkseen olivat.

— Äiti luulee, että minulla on kuninkaallinen palkka alempana pankkivirkamiehenä. Hän kehoittaa minua sijoittamaan säästöni kivitaloon tai matkustamaan Norjaan. Amalia taas on laho kuin vanha kanto, jolla ei ole tunteita eikä pyyteitä.

— Amalia-neitikö? huudahti Lotta harmistuneena. Eikö Ensio-herra muista, että apteekkari Juulmanni kosi häntä, mutta sai rukkaset sen mustan lääkärin tähden, joka lauloi illat pitkään ruununvoudin salissa. Amalia-neiti kukoisti kuin keisarinruunukukka, ja tunteita oli niin paljon — niin paljon.

— No miksei hän ottanut sitä laulavaa lääkäriä, koska tahtoa ei puuttunut?

— Amalia-neidin täytyi matkustaa hammaslääkäriin kaupunkiin. Kun hän palasi, niin se musta lauloi jo Koivikon lesken tyttärelle, jolla taisi olla rahaa vahvasti.

— Ensio-herra kertoo nyt asian selvällä suomenkielellä. Mihinkä niitä rahoja taas tarvitaan?

— Ei minua narrata. Sellainen on vaan sananparsi, kun on tuhlattu rahaa turhuuksiin. Mitenkäs ne räätälit rikastuisivat, jos juuri heidän laskunsa aina jätettäisiin maksamatta. Viinikainenkin, joka oli isän serkun kanssa naimisissa, osti soittokoneen tytöilleen.

— Ei kun oikeen soittoramovoonin. Niin että kyllä ne ovat perineet laskunsa jokaiselta.

— Räätälille minä sittenkin olen velkaa. Sepä siinä on, että hän perii ne minulta sitkeästi kuin synti. Puku ja päällystakki on maksamatta. Minä luulin, että säästäisin rahat niihin vähitellen, mutta elämä nielee kaikki tulot.

— Ilma-neidillä on oikeen hyvä tuttava se Maini Korén ja korea hän onkin että riittää.

— Saattaa olla. Mutta Lotan kanssa puhuessa ei voi pysyä asiassa. Minulla on sellainen luonto, etten saa pyydetyksi lainaa vierailta ihmisiltä, ja sukulaiset ovat kaikki varattomia.

— Se Maini-neiti on niin iloinen ja ystävällinen ja silmät mustat, niin herrasväenkaunis ainakin.

— Ensi kuun palkasta täytyy maksaa verot, eikä se siihen riitäkään.
Mitä minä nyt teen? Räätälit ovat hyvin epähienoa väkeä.

— Äiti taisi olla maalainen, mutta isä oli herra, kävi käräjiä ja poltti mahottomia sikaareja.

— Siitä Korénistahan minä puhun, sen Maini-neidin isästä. Rikkaana hän kuoli ja kultaperäkellot haudattiin mukana. Palvelijat sanovat nähneensä sen kellon hänen veljellänsä perästäpäin, mutta minä en usko, että herrasväet ilkeevät pettää kuollutta paljailla perillä.

— Lotta ajattelisi nyt minua eikä edesmenneitä käräjien kävijöitä.
Mistä minä saan 2,000 markkaa neljässä päivässä?

— Rahat minä hommaan jo huomiseksi. Niitten takaisin maksamistahan minä tässä koko ajan suunnittelen.

— Lotta on kunnon ihminen, vaikka sekava puheissaan. Minä olen kiitollisempi kuin sanoa voin, sanoi Ensio ihastuneena.

— Ennen kesää maksan ne jälleen, varmasti maksan. Eihän Lotta vaan meinaa lainata niitä Maini-neidiltä? kysyi Ensio äkkiä epäilevästi.

— En minä nyt ehdi puhella turhia. Tässä on kahvia, keittiön pöydällä, niinkuin ennen Ensio-herran poikana ollessa.

— Nyt me ollaan juotu limonaatia eri paljon, kuului Eljaksen ääni eteisestä.

— Ruokosten poikien eno on niin saita, ettei hän anna penniäkään niille. On kivaa, kun meillä on niin rikas eno, lisäsi Mauri.

— Minä en muista enää, enkä minä sitä nähnytkään, se oli varmaan niin pieni ettei sitä näkynyt ja myyjät olivat edessä ja se oli niin syrjäisellä paikalla, sopersi Eljas.

— Vai ei näkynyt? Sehän peittää koko takaseinän. Hyvästi nyt, pojat, näettekö minua, vai olenko liian pieni tai syrjäisellä paikalla? sanoi Ensio puristaen Lotan kättä lämpimästi. — Tulen huomenna uudestaan.

— Kiittäkää nyt, pojat, rikasta enoanne ja menkää pesemään kätenne, niinkuin isä tahtoo, sanoi Lotta.

— Mitä varten Lotta kattaa kolmelle hengelle, vaikka kotiväki on poissa ja Maini on ainoa vieras, joka tulee? kysyi Ilma.

— Voihan joku muukin tulla sattumalta. Eihän vähä lisää haittaa, sanoi
Lotta viattoman näköisenä.

— Minä tahdon mieluummin olla kahden kesken Mainin kanssa, älköön vaan kukaan tulko tänne. Meillä on niin paljon puhumista.

— Riittää varmasti. Sukulaisia taitaa olla kosolta? Liekö nuo hyvämaineisia? Joiko sen isä?

— Lotta on kiltti ja pyyhkii tomun tältä kirjahyllyltä, pyysi Ilma, jota kysymykset alkoivat väsyttää.

— Nyt minä tulin. Toivon että Lotta pitää sanansa, sanoi Ensio sisään astuessaan.

— Ei, ei. Ilma-neidillä on kahvia huoneessaan. Täytyy juoda edes yksi kupillinen, ja Lotta aukaisi oven niin, että Ension oli mahdotonta vetäytyä pois.

Ilma esitteli enonsa ja ystävänsä toisilleen ja pyysi kahvipöytään, jonne Lotta kantoi kahvipannun.

Maini oli puhelias ja hauska tyttö, niin että keskustelu sujui vilkkaasti. Ensio unohti huolensa, laski leikkiä ja joi kolme kuppia kahvia.

Kun Lotta tuli noutamaan kahvipannua, vilkutti hän silmää Ilmalle, joka seurasi häntä keittiöön.

— Ilma-neiti on hyvä ja kirjoittaa minulle kirjeen kotipuoleen, lasit ovat rikki ja näkö hämärä.

— Mielelläni kirjoitan sitten illalla, mutta eihän nyt sovi olla täällä, kun minulla on vieraita.

— Ihmisen täytyy ajatella muitakin kuin vain itseään. Onko neidistä se
Sulinin leski parempi? Eikä ne velat sillä tavalla tule maksetuiksi.

— Ahaa, Lotta esiintyy kaitselmuksena Ensiolle. Ei toinen sellaisia asioita voi järjestää, nauroi Ilma.

— Ei saa kertoa, että Maini-neiti on rikas. — Kuulkaapas tuota naurua. Niin lehtorin Elna-siskokin nauroi tuomarin kanssa, ja onnellinen avioliitto siitä tuli ja kahdeksan lasta.

— Viisaammankin hän on sokaissut. Ei kukaan ole niin ovela kuin eronsaanut nainen, sellaista vastaan ei seiso ikä eikä oppi, ei järki, ei omatunto.

— Ei pidä Ilma-neidin puolustaa syntiä. Menkää vain sisään ja auttakaa
Sulinin leskeä.

Ilma vaikeni ja etsi kirjoitusneuvot. Puoli tuntia hän kirjoitti keittiön pöydällä Lotan sanelun mukaan.

Kun hän palasi vieraittensa luo, eivät nämä olleet huomanneet hänen pitkää poissaoloaan. Ension silmät loistivat tavallista kirkkaammin ja Maini nauroi ja puheli vallattomasti. Vasta myöhään he nousivat hyvästelläkseen. Ilma oli nukahtamaisillaan sohvan nurkkaan.

Kotiin tullessaan hän näki pöydällään räätälin kuitatun laskun. Lotta oli käynyt maksamassa sen omilla rahoillaan.

— Lotta on paras maailmassa. Mutta tiesiköhän hän Mainin tulosta tänäpäivänä Sevisille? mietti Ensio.

Kun Mainin ja Ension kihlaus julaistiin, oli velka maksettu ja Lotalla uusi silkkinen pääliina.

Sukulaiset ihmettelivät Ension hyvää onnea, mutta Lotta hymähteli itsekseen. Hän oli aavistanut lopputuloksen alusta asti, sillä hän oli luottanut yrtteihin, joita hän oli sekoittanut kahviin tuona ensimäisenä iltana.

Kerran Lotta kuuli nyyhkytyksiä poikien huoneesta. Sinne tultuaan hän näki Eljaksen itkevän pää käsien nojassa.

— Saksankokeet menivät pöhnästi, edelliset olivat huonot ja nyt minä saan ehdot kesäksi, sanoi Eljas koettaen salata kyyneleitään.

— Silloin sinulle tapahtuu suuri vääryys. Minä voin todistaa, että olet lukenut tarpeeksi asti.

— Mitä sille mahtaa. Kirjoitukset ovat kamalan vaikeita ja opettajat huomaavat pienimmänkin vian. Isä lupasi salonkikiväärin, jos pärjäisin ilman ehtoja ja nyt saan odottaa ties miten kauan. Äiti puhuu sitten koko kesän sivistyskielten merkityksestä ja Mauri on vapaa ja onnellinen. Ilma ei saanut koskaan ehtoja ja sitä syötetään meille aina.

— Armoa! Heille maksetaan palkkaa juuri sitävarten, etteivät he antaisi armoa koulupojille.

— Vaasanpankin talossa hän asuu, minä kävin siellä vihkoja viemässä.
Mutta mitä Lotta sitä utelee?

— Eihän Lotta sekaannu tähän asiaan? kysyi Eljas levottomana, sillä hän tunsi Lotan.

— Silloin tärveltyisi koko koulunkäynti, huusi Eljas uhkaavalla äänellä hänen jälkeensä.

Mutta Lotta pohti kuulemaansa. Hän oli tottunut käymään käsiksi joka asiaan, joka häiritsi kodin onnea ja josta hän sai tiedon. Nyt hän oli kahden vaiheella, kunnes hän sattui kuulemaan Teklan sanat miehelleen:

— Nyt saamme rauhallisen ja hyvän kesän. Ilma saa pitkän loman, kaikki ovat terveitä ja pojat eivät luultavasti saa ehtoja.

— Jos Eljas saa ehdot saksassa, täytyy minun itseni lukea ne, ei ole varaa kustantaa vierasta opettajaa. Se tärvelee tosin lomani, mutta toivokaamme, että hän saa edes viitosen.

Tämä keskustelu vaikutti ratkaisevasti Lottaan. Seuraavana vapaailtana hän pukeutui mustaan pukuunsa ja lähti lehtori Pelkosen luo.

Lehtori oli kotona ja Lotta sai astua hänen huoneeseensa, joka tapahtui hitain askelin, sillä Lotankin urhea mieli alkoi lannistua.

— En minä ole emäntä. Olenhan vaan kysymässä sen pojan asioista. Kun se saksankieli on niin vaikeaa.

— Kyllä sitä oppii lukemalla. Laiskat eivät saa suomenkieltäkään päähänsä.

— Annan niinkin ja hyvin hän ne ansaitseekin. Onko hän lähettänyt hoitajansa rukoilemaan puolestaan?

— Ei ole, suuttuisi silmittömästi, jos saisi tietää. Älkää vain kielikö hänelle, hyvä lehtori, pyysi Lotta.

— Pyynnöt eivät auta tässä mitään. Sen, joka aina sekoittaa suvut ja käyttää artikkeleita päinvastoin kuin pitäisi, ei tarvitse laiskotella koko kesää.

— Mitäs niin pieni poika tietää sukuasioista. Ehtiihän ne oppia myöhemminkin.

— Ne on opittava heti. Mitä sanotte siitä, kun preesens ja imperfekti menevät häneltä aivan sekaisin?

— Ne eivät ole monelle muullekaan selviä, sanoi Lotta omasta kokemuksestaan.

— Eikö lehtori itse koskaan hairahdu? Ei pitäisi niin tuomita toisia.
Jokaisella on omat vikansa ja heikkoutensa.

— No, saa sitä kuulla jos jotakin. Luuletteko, että minä kirjoittaisin saksalaisia substantiiveja pienellä kirjaimella taikka sekoittaisin datiivin ja genetivin? Uskallatteko omantuntonne edessä väittää sitä? lehtori oli julmistunut.

— Enhän minä sitä mene vannomaan. Kysynhän vain, että eikö säälitä
Eljaksen isää? Onhan lehtorillakin isän tunteita, sanoi Lotta nöyrästi.

— Ei ole, ei rahtuakaan. Minä olen poikamies ja semmoisena pysyn elämäni loppuun asti.

— Kenelle minä silloin voisin antaa ehtoja, useimmilla pojilla on isä ja leskien pojille niitä kaikkein vähimmin voisi antaa, jos kerran antaa tunteille valtaa.

— Jonsonin Armas on iso riski poika ja hänen isänsä on rikas. Hän voi kustantaa pojalleen opettajia koko kesäksi. Hänelle voisi hyvällä omallatunnolla antaa ehdot.

— Armas Jonson on parhaita oppilaitani, hän ei saa kiitettävää alempaa arvosanaa, vielä sitten ehtoja. Eljas Sevinen ei ole arvollinen päästämään hänen kengänrihmojaankaan. Teillä ei ole arvostelukykyä, mikä onkin tavallinen ilmiö naissuvussa.

— Ottas kai se Maurikin vähän huonomman numeron. Voisihan hän tasata veljensä kanssa. — No ei sitten, ei, ei, vakuutti Lotta nähdessään lehtorin uhkaavan katseen. — Mutta mitä sitä saksaa niinpaljon tarvitaan? Meillä asui kesällä saksalaisia herroja, kun itse oltiin maalla, ja arvaatteko minkälaisia he olivat?

— Eivät maksaneet mitään kaasusta ja sähköstä, kylpivät vähäväliä ja tinkivät vuokraa. Toinen piti nahkanäytteitä sohvilla ja pöydillä ja toinen soitti ramovoonin neulat loppuun. Niillä oli suvut selvillä, mutta mitä he muuten olivat?

— Sitä vain, että lehtori jättäisi sen saksankielen rennaamisen vähemmälle.

— Sen minä vain sanon, että minulla ei olisi omaatuntoa saattaa harmia rehelliselle perheelle. Mutta ihmiset ovat niin erilaisia, semminkin lehtorit, ja Lotta purjehti pää pystyssä pois.

Lienevätkö auttaneet Lotan puheet vaiko Eljaksen viimeisten päivien ahkeruus — ehtoja hän ei saksassa saanut. Mutta kehoitukset hän sai ja opettajan lujan vaatimuksen, että kesällä oli luettava vahvasti.

Kun Lotta oli ollut Sevisillä 20 vuotta, pidettiin hänelle pienet juhlallisuudet. Hän sai kultakellon ja muita lahjoja ja lehtori puhui vieraitten läsnäollessa lämpimiä sanoja uskolliselle perheen ystävälle.

Tämän jälkeen alkoi Lotta väsyä töissään. Hän ei ollut nuori, kun hän tuli perheeseen, nyt hän oli verrattain vanha.

Ahkera ja kunnon palvelija, joka ei säästä itseään, kuluu nopeasti.
Jalkoja pakotti ja työ kävi hitaasti.

Lotan täytyi jättää toimensa. Hän muutti asumaan Sevisten huvilalle pieneen rakennukseen. Vieressä asui renki perheineen, niin ettei hän ollut aivan turvaton. Siellä hänen vanhuutensa kului rauhallisesti. Kesillä hän tapasi lehtorin väen, joka aina kaikin tavoin huolehti hänestä.

Lotta oli luonut suhteen isäntäväen ja palvelijan välille. Kun Tekla nyt alkoi uuden elämän, uusien kotiapulaisten ilmestyessä taloon, oli hän aivan avuton. Entiset menettelytavat eivät kelvanneet. Toiset olivat nyt tavat, toinen oli katsantokanta. Ne olivat uusiintuneet Sevisten sitä huomaamatta. Heidän oma kotielämänsä ja suhteensa palvelijaan oli ollut sama kuin ruunuvoudin aikana. Nyt alkoi epätasainen kamppailu uuden ajan kanssa.

Seviset olivat hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia ihmisiä, mutta he olivat eläneet silmät ummessa tällä alalla. Sentähden heidän pettymyksensä oli suurempi kuin muitten.

Lotta oli ollut hyvä hengetär kodissa, joka nyt sai toisen leiman uusista hengettäristä. Näitä ei enää kutsuttu piioiksi, tuskin palvelijoiksi, vaan kotiapulaisiksi ja neideiksi.

II.

JOSEFIINA.

Sevisillä oli ollut kaksi palvelijaa perätysten, kumpainenkin vain lyhyen ajan. Ennen joulua tuli Liina, ja oli nyt ollut talossa muutamia kuukausia.

Tekla oli kokemattomuudessaan luottanut todistuksiin, jotka ovat maailman petollisimpia asiapapereja. Liinan suhteen hän oli varovaisempi ja kuulusteli entiseltä emännältä. Tämä suositteli häntä niin lämpimästi, että Tekla oli vakuutettu saaneensa todellisen aarteen.

— Puuttuu vielä 25 markkaa, joka on se rosentti, sanoi Liina laskiessaan setelejä.

— Siinä on täsmälleen yhtäpaljon kuin viime kuussa. Mitä prosenttia
Liina tarkoittaa?

— Kun minä otin tämän paikan, niin rouva lupasi lisätä palkkaa 25 markalla, jos rouva on tyytyväinen minuun.

— Tarkoittaako Liina, että minun on joka kuukausi lisättävä palkkaa niinkauan kuin olen tyytyväinen?

— Mutta sehän on mahdotonta. Joka vuoden lopussa olisi Liinalla sillä tavalla palkkaa 400 markkaa enemmän kuussa, kuin vuoden alussa.

— En minä sitä ole niin tarkkaan laskenut, enkä meinaa olla täällä niin kauan, että se nousee mahottomiin. Mutta sopimus kuin sopimus.

— Minä tarkoitin tietysti ensimäistä kuukautta. Tämän korkeampaa palkkaa ei meillä ole varaa maksaa.

— En voi keskustella Liinan kanssa siitä, millä tavalla järjestämme taloutemme. Liinallahan on hyvä palkka meillä.

— Koska minä en saa korkeampaa palkkaa, niin minä puhun suuni puhtaaksi. Pesupöydässä on halkeama, niin että köyhä ihminen repii esiliinansa, ovesta vetää ja lattiaräsyt ovat kelvottomia. Ei kukaan syö kerta viikossa kaalikääröjä, niinkuin täällä ja lapset ovat huonosti kasvatettuja, tulevat keittiöön, kun minulla on vapaailta ja herra ei tule kotiin, kun ruoka on lämmintä, ja nauroi, kun sattui nokea kasvoihin.

— Nuohan ovat pikkuseikkoja, joita voi korjata. Minä luulin että Liina oli tyytyväinen meillä.

— Niin kaikki rouvat luulevat, sillä niin kauan kuin minä en ole sanonut itseäni irti, niin minä pidän suuni kiinni. Mutta kun minä lähden talosta, niin silloin minä puhun suuni puhtaaksi.

— Sen rosentin tähden minä muutan, ja kuparia on liian paljon kuurattavana ja pojat ottivat kellonpuntin, kun minä käväsin puodissa, josta sain vain puoli saippuatankoa, kun rouva antoi liian vähän rahaa, ja lentakin loppui — — —.

— Kerran minä teen selvän joka talossa, ja nyt on tämän talon vuoro. Rouvakin on saita, rahoja pannaan moneen hulluun paikkaan, mutta pata on pieni kuin sylkyastia.

— En minä lähde, ennenkuin olen siivonnut jälkeeni, ettei tänne jää samanlainen törkypesä kuin minkälaiseksi se edellinen jätti ruokakaapinkin. Siellä oli jätteitä ja räsyjä kuin syytinkiäijän sängynpäässä. Sitten minä käyn saunassa ja puhun suuni puhtaaksi.

Liina riensi yläkerran Tiltan luo, jonne vastapään Hilma myöskin tuli.
Siellä jatkui suun puhdistamista herrasväen kustannuksella.

Tekla istui neulomakoneen ääreen. Hän alkoi polkea tätä vimmatusti, samalla kuin hän puhui puoliääneen itsekseen.

Vanha kulunut kone oli aina yhtämieltä emäntänsä kanssa. Kun tämä oli väsynyt, surisi kone unisesti ja hitaasti. Toisinaan se katkoi lankaa tai sotki ompeleen aivan kuin levoton elämäkin Teklan elämän suhteen menetteli. Välistä se oli hyvin voideltu ja työ sujui iloisesti eteenpäin. Ompelija ja kone olivat hyvässä vireessä. Toisinaan olivat molemmat kuin ruostuneet saranat, jotka häiritsivät kodin rauhaa. Nyt he olivat hermostuneita. Ommel kierteli kuin käärme valkaisemattoman kankaan reunaa ja lanka loppui 5 senttiä ennen päätepistettä.

Kun Tekla sai uuden langan sukkulaan, alkoi kone hakata samaa paikkaa, kunnes syntyi iso lankasykermä neulan alle, ja sitten tämä katkesi.

Silloin Tekla kuuli miehensä askeleet eteisessä. Hän heitti pois työnsä ja meni häntä vastaan sanoen jo etäältä:

— Kohtalo on taas kääntynyt minua kuristamaan. Kuulepas nyt, mitä on tapahtunut.

— Päivää, Tekla. Olen väsynyt ja nälkäinen, toivon, että muistat sopimuksemme?

— En minä nyt muista muuta kuin että Liina on käyttäytynyt sopimattomasti…

— Silloin minun on pakko tehdä kirjallinen sopimus kanssasi. Kun mies tulee kotiin työstään, niin hän ei voi sulattaa kotiharmia, ennenkuin hän on syönyt jotakin. Paistin jälkeen voit kertoa, että puut loppuvat ja puuron syötyä on sopiva aika esittää poikien kotimuistutukset tai että olet katkaissut sateenvarjoni vetäessäsi esiin patjoja yläkomerosta. Ainoastaan hyvän jälkiruoan jälkeen kestän Liinan käyttäytymisen monimutkaisuudet. Mutta kahvin jälkeen saat kertoa mitä tahansa.

— Mutta Liina ei valitse koskaan aikaa, jolloin minä parhaiten kestäisin hänen hyökkäyksensä.

Tekla haki Liinan keittiön portaista, jossa tämä oli selittämässä talonmiehen vaimolle, että "sellaisten ei pitäisi kutsua itseään herrasväeksi, jotka eivät hanki uutta halsteria, vaikka entinen ei kelpaa romukauppaankaan".

— Syövätkö kaikki pankkitytöt noin kauhean paljon kurkkuja? kysyi
Mauri ottaen vadin Ilmalta.

— Sinä et ole juuri hienotunteinen. Saathan sinäkin kurkkua. Meidän pojat ovat tavattoman itsekkäitä, sanoi Ilma.

— Mitä varten täytyy olla vain pankkineitejä ja aikaihmisiä kohtaan hienotunteinen? Minä olen myöskin erikoisen tunteellinen. Kun sinä lähetät meidät pois, silloin kun sinulla on vieraita ja tarjotaan omenia, niin minä kärsin — kärsin tavattomasti, auttoi Eljas veljeään.

— Te ette osaa käyttäytyä minun vieraitteni seurassa, häpeän aina, kun annan teidän jäädä muitten pariin.

— Voi, kunpa joku kosisi sinua! On kai niitä sellaisiakin, jotka eivät ole niin tarkkoja?

— Elli Grön on minua nuorempi ja hänellä on häät ensi kuussa. Hän on taivaallisen onnellinen, sanoi Ilma.

— Elli ei tiedä, mikä häntä uhkaa. Nuorille tytöille kerrotaan avioliiton vaikeuksista, emännän tehtävistä, lastenkasvatuksesta, rakkauden säilyttämisestä y.m., mutta vaikein salakari jätetään koskettelematta. Mikä sinun mielestäsi on vaikeinta avioliitossa, Konrad? kysyi Tekla.

— Joutua samalla kertaa kun on yhteinen meno jonnekin, tai selviytyä verojen maksusta.

— Eiköhän ole vaikeinta säilyttää rakkautta henkevänä, ylevänä tunteena, päästämättä sitä vaipumaan arkitavalliseksi, sanoi Ilma haaveellisesti.

— Ruokosten poikien isä, se itse Ruokonen, sanoi kerran, ettei hän olisi nainut Ruokosten poikien äitiä, sitä rouva Ruokosta, jos hän olisi tietänyt, että Ruokosten poikien äiti aina päästäisi kaalin hajun Ruokosten sisälle, sanoi Mauri.

— Olette kaikki väärässä. Suurin vaikeus naineella naisella on palvelusväki. Heistä riippuu onni ja onnettomuus, menestys ja perikato. He tärvelevät ihanteellisimmankin kodin tai tekevät elämän sietämättömäksi. Tämäkin Liina — — —

— Vanhan uskollisen Lotan lähdettyä ei meillä ole ollut kunnollista palvelijaa. Minä harrastan muuten edistystä, vaan en palvelijoitten suhteen. Minun kodissani oli piikoja ja he olivat erinomaisia ihmisiä, ahkeria, vaatimattomia ja nöyriä. Asuivat keittiössä, vaikka heitä oli kolme kappaletta ja söivät eri ruokaa kuin herrasväki. He olivat rasvanahkakenkäisiä, liinapäisiä, harmaasukkaisia, herttaisia olentoja.

— Ja tekivät työtä niin että kuolivat nuorina. Oletko huomannut, että palvelijat ovat jo 35-vuotiaina vanhoja ja kutistuneita?

— Oletko sinä huomannut, mitenkä minä nujerrun ja kutistun heidän kourissaan?

— Tarkoitan, että henkeni kutistuu. Sinä otat kaikki liian kirjaimellisesti. Mutta minä aioin sanoa, että sittenkuin piioista tuli kotiapulaisia ja neitejä, niin he pilaantuivat kokonaan. Nyt heillä on hienommat jalkineet ja hameet kuin minulla ja tästä syystä he halveksivat minua. Minä tahtoisin taas piian enkä käherrettyä vaaleaan verkatakkiin puettua neitiä, joka vetää epäluotettavia todistuksia epäilyttävällä tavalla hankitusta käsilaukusta.

— Minkätähden emännät kirjoittavat epäluotettavia todistuksia? Teetkö sinäkin niin?

— Tietysti panen niihin ainoastaan palvelijoitten ansiot. Jokaisessa ihmisessä on joku hyvä puoli. Olenko minä se, jonka tulisi uudistaa vanhoja tapoja? Jos emäntä kirjoittaa todistukseen epäedullisia asioita, ei tällä paperilla ole mitään käytännöllistä merkitystä, sitä ei näytetä koskaan. Mutta asia on vielä kertomatta. — Liina muuttaa ensi kuussa, hän vaatii palkankorotusta joka kuukausi ja näkyy halveksivan meitä perinpohjin.

— Kehitys ei käy tässä maailmassa aina tasaisesti. Kun koulupoika saa ylioppilaslakkinsa, muuttuu hän muutamassa hetkessä mieheksi, nainen tulee äidilliseksi heti lapsen synnyttyä ja siivo, nöyrä kotiapulainen muuttuu suunsapuhtaaksipuhuvaksi, epäluotettavaksi viholliseksi heti irtisanomisen jälkeen.

— Sitä heidän ei tarvitse tehdä. Todistukset eivät merkitse mitään. Luotettavimmat tiedot saa emäntä puhelimitse edellisestä paikasta. Silloinkin on oltava varovainen, sillä entinen emäntä on tavallisesti harmissaan palvelijalle, joko irtisanomisen tähden tai jostakin muusta syystä.

— Kun valitset kotiapulaisesi, panet liian paljon arvoa todistuksiin, terveyteen, ikään y.m. ulkonaisiin seikkoihin, sen sijaan, että iskisit ytimeen.

— Heidän sielunelämänsä, henkinen kehityksensä, järjen laatu ja nopea tajunta. Ruumiinpainosta on otettava selko. Hänen tulee painaa 50 ja 80 kilon välillä. Muuten aine ei ole tasapainossa normaalin hengen kanssa.

— En luule, että niitä enää on. Mutta kiltin maalaistytön hankin. Liina keitti niin hyvää artisokkakeittoa. Etkö voisi sopia hänen kanssaan?

— Hän ei hyväksy meitä eikä katso meitä suopein silmin. Sinä et kuullut, mitä hän sanoi. Pesupöydän huono asukin on minun syyni, vaikka sen korjaaminen kuuluu talon isännälle, ja sinäkin myöhästyt aterioilta — — —.

— No, uskonhan minä. Ole hiukan kärsivällinen, niin selvitän asian. Miehet punnitsevat asioita monipuolisemmin ja tekevät perusteellisempaa työtä, siksipä tulos onkin parempi. Hankin sinulle aarteen, jommoisesta et ole uneksinutkaan.

— Olen sanomattoman kiitollinen, jos pidät sanasi. Minä en luota enää itseeni, enkä todistuksiin ja suositteluihin. Ehkäpä sinä onnistut paremmin.

— Nyt saat nähdä, mihin järjestelmällinen työ on johtanut. Tiedäthän, että Pohjanmaalla on Suomen vakavin ja kunnollisin väestö. Luontokin karaisee siellä, pitkät talvet synnyttävät sitkeän ja kestävän luonteen ja revontulet ja kesäöitten kirkkaus selvittävät aivot. Kaupunkeihin ja tehdaspaikkoihin kokoontuu aina turmelusta. Sentähden päätin hankkia palvelijan maaseudulta, hiljaisilta lakeuksilta, joissa tasaiset joet virtaavat merta kohti. Mietin ensin härmäläisiä, he olivat tosisankareita vapaussodassa.

— Puukkojunkkarittaria! Kuinka sellainen sopisi keittäjättäreksi, jonka aina täytyy käsitellä veitsiä ja lihakirvestä?

— Senpätähden he juuri osaisivat käyttää veistä. Mutta Härmä on liian lähellä rautatietä. Sitten muistin, että minulla on tuttu nimismies Vetelissä. Kirjoitin hänelle tarkalleen vaatimukseni ja hän vastasi löytäneensä neljä tyttöä, joista jokainen täytti ehdot. Sähköitin että lähettäköön sen, jolla on nopein tajuntakyky. Joka nyt tuleekin.

— Hän asetti pöydälle parikymmentä erilaista esinettä ja antoi tyttöjen vuoroon katsella niitä kolme sekuntia. Sillä, joka tämän jälkeen muisti luetella enin niistä, oli tietysti paras tajuntakyky. Ja se oli Josefiina Alapirtti, Ylä-Vetelistä.

— Minusta olisi tärkeämpää, että hän osaisi valmistaa kelvollisia kastikkeita.

— Hän tajuaa opetuksesi nopeasti ja varmasti. Kuule nyt, minkälainen hän on. Nimikin on tosireilu. Josefiina Alapirtti! Jos olisin pankkimies, antaisin varmasti luottoa sellaiselle nimelle. Sitäpaitsi hän on rehellinen, ahkera ja terve tyttö.

— Pyysin nimismiestä hankkimaan sellaisen. Hän on suuri ihmistuntija ja pahantekijöiden vangitsija. Hän tuntee ihmiset vainullaan. Tämä Josefiina on hiomaton timantti. Hän ei ole oppinut, mutta ei myöskään tärveltynyt. Jylhä pohjolan luonto on hänen kasvattajansa ja hedelmälliset vainiot ovat tuudittaneet hänet viattomuuden uneen. Kymmenenvirranmaa on opettanut hänelle elämän taidon.

— Ehkä hän pitää keittiön puhtaana. Liina ei koskaan pyyhi laseja kirkkaiksi. Entä palkka? Oletko sopinut siitä?

— Tässä näet hänen vaatimuksensa, sanoi lehtori ojentaen nimismiehen kirjeen Teklalle, joka luki:

"Vuosipalkka: 1,000 markkaa rahapalkkaa, kahdet kengät, kilo lampaanvilloja, kaksi kokonaista paitaa ja kaksi joissa on rohtiminen alapuoli, musta kirkkohame, kotikudottu pumpulihame, 2 pääliinaa, toinen ostoliina ja toinen kotikutoinen, sarkaa 3 metriä ja vapaa viikko marraskuussa."

— Oletko todella suostunut tähän? Mistä minä saan rohtimisen alapuolen ja lampaanvilloja? Hänellähän on hirveät vaatimukset. Ihme ettei hän vaatinut kotona valettuja talikynttilöitä tai karvalankaraanua.

— Rauhoitu, Teklaseni, tietysti hän tyytyy kun saa saman rahapalkan kuin kaupungin tytöt. Hän on nyt tottunut maalaisten tapoihin, mutta kyllä hän pian kotiutuu meidän oloihin.

— Pohjalaiset ovat tottuneet matkustelemaan. He pistäytyvät
Ameriikassa yhtä helposti kuin me Oulunkylässä. Huomenna hän on täällä.

— Kiitos sitten, rakas Konrad, vaivoistasi. Kaikkihan näyttää hyvin lupaavalta.

— Ehkäpä meidänkin taloomme tulee rauha, sanoi Tekla mennessään keittiöön.

Täällä Liina odotti lähtövalmiina, sillä Tekla oli järjestänyt niin, etteivät entinen ja uusi palvelija tapaisi toisiaan. Varovainen emäntä ei jätä koskaan eroavalle palvelijalle tilaisuutta puhua suutaan puhtaaksi uudelle tulokkaalle. Yläkerran Tilta ja vastapään Hilma kertovat tosin aikaa myöten perheen salaisimmat asiat, mutta näin voitetaan joka tapauksessa aikaa.

Liina, joka oli ollut kamala ja saboteeraava irtisanomisesta asti, oli nyt hyvin tunteellinen. Hän pyysi poikien valokuvia ja lupasi tulla tervehtimään.

— Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, mitä minä olen rikkonut herrasväkeä vastaan, pyysi hän liikutetulla äänellä.

— Näin hyvää herraa minä en saa milloinkaan, mutta rottinki on kurja. Minä olen sitä kärsinyt tämän ajan, piiskatkoon uusi palvelija nyt sillä peitteitä, jos haluaa. Ja torikassi on turhanpäiväinen. Terveisiä Ilma-neidille. Tässä on kirja, jonka hän lainasi. Minä tulen ensi pyhänä sanomaan hyvästit hänelle. Kiitoksia kaikesta — markariinista ja muusta. Uudessa paikassa eivät kuulu olevan saitoja.

Liina oli puhunut jäähyväissanansa ja lähti, erinomainen todistus laukussaan.

Teklalla oli koko iltapäivä aikaa järjestellä keittiössä, merkitä vahingot ja koettaa parantaa epäkohtia. Hän huokasi huolissaan huomatessaan, että täytyi ostaa koko joukko tarvekaluja. Lotta oli huolehtinut että vähitellen hankittiin, mitä puuttui. Nyt jätti jokainen poistuva palvelija talon rappiotilaan.

Sitten hänen katseensa kirkastui. Nythän läheni poikki Suomen uusi kunnollinen palvelija. Tämä ajatus antoi hänelle uutta tarmoa ja toivoa.

Seuraavana päivänä saapui Josefiina Alapirtti. Hän oli hauskan näköinen, verevä tyttö, maalaisessa asussa.

Koko ensimäinen päivä kului neuvomiseen ja kotiutumiseen. Tekla oli ihastunut, sillä Josefiinalla oli todellakin nopea tajuntakyky, sitäpaitsi hän oli siisti ja perinpohjainen töissään. Kaasukeittiön käyttö epäröitti häntä aluksi.

— Kuka olisi uskonut, että tyhjää voi polttaa! Hanasta tunkee hajua ja sitä poltetaan. Palaahan lantakin, mutta luonto panee vastaan, kun pitää keittää ruokaa pelkällä hajulla.

Pöydän kattaminen oli monimutkainen tehtävä. Josefiina ei ymmärtänyt veitsenalustojen käyttöä, vaan asetti veitset ja haarukat lautasia vastaan. Hän levitti lautasliinat tuoleille päälleistuttaviksi ja puurovatiin hän asetti kupillisen sulatettua voita ja lusikat säteittäin ympärille. Leipäviipaleet olivat niin paksuja, että koko leivästä tuli ainoastaan kuusi viipaletta.

Ensimäisenä aamuna hän seisoi jo kuudelta lehtorin sängyn vieressä tarjotin käsissä ja niiasi niin että kahvi läikkyi vadeille.

— Voi, Josefiina, tämä on ainoa päivä, jolloin lehtori saa nukkua aamulla, nuhteli Tekla. — Muutenkin täällä herätään vasta seitsemältä ja kahvi on katettava ruokapöydälle.

Josefiina oli niin onnettoman näköinen, että lehtoria säälitti. Hän kiiruhti keksimään lohdutuksen ja sanoi:

— No, ei mitään. Pian Josefiina tottuu talon tapoihin. Josefiinalla on keisarillinen nimi, se on sama kuin Napoleon I:n puolison.

— Meillä on keisarinna palveluksessa, sepä komeaa! huusi Mauri viereisestä huoneesta.

— Ehkä keisarinna tuo meillekin kahvia, koska hän on suvainnut herättää koko hovin? lisäsi Eljas unisena.

Josefiina oli ollut juhlallisen totinen tulostaan asti, mutta nyt hän laski tarjottimen pesupöydälle, istuutui tuolille Teklan kureliivin päälle ja kajahutti raikuvan naurun.

— Kyllä tästä vielä tulee hyvä. Timantti on varovasti hiottava.
Minusta hänen naurussaan kaikuu koskiemme jyrinä.

Josefiina tai Keisarinna, joksi pojat häntä kutsuivat, kotiutui pian taloon ja kaupunkilaisten tapoihin. Hänellä oli taipumusta ruoan laittoon ja muukin työ sujui reippaasti.

— Ahaa, nyt käsitän. Hän on palokuntalainen, joka kantaa halot kellarista keittiöön. Josefiina antaa hänelle puukellarin avaimen.

— Ei ikinä sitä herraa voi panna sellaiseen työhön. Hän on komea kuin entinen Vaasan kuvernööri, iso muhkea mies. Saappaat kiiltävät ja hiukset ovat kauniilla jakauksella ja leveä sillä on nahkavyö, jossa on solki. Käskenkö minä sisään?

Mies oli Pärkreeni, palokuntalainen, joka iltasilla kantoi Sevisten puita keittiöön. Hän oli iloinen, puhelias mies ja lumosi Josefiinan täydelleen. Hän lupasi näyttää tälle palotornin ja kuvasi, viidennen kahvikupin ääressä, vaarallisia tulipaloja, sankarillisia hengenpelastuksia ja elämää paloasemalla.

Josefiinan elämä sai uuden sisällön. Hän vietti vapaahetkensä katsomassa palokunnan harjoituksia, sillä Seviset asuivat lähellä palotornia. Hänestä nämä komeat, reippaat ja notkeat miehet olivat toista jalompaa rotua kuin muut. Puku ja hengenvaarallinen toimi antoivat lisää loistoa näille hurmaaville sankareille.

Jollain merkillisellä tavalla, joka on palvelijoitten salaisuus, hän tutustui moneen palokuntalaiseen. Ensimäinen seuraus oli puvun vähittäinen muuttuminen. Ilman hattua oli mahdoton esiintyä niin hienossa seurassa. Joskin hän yhä enemmän alkoi muuttua helsinkiläiseksi, niin toistaiseksi hän oli sekava välimuoto. Hame leikattiin lyhyeksi, vaikka kuosi muuten oli maalainen, sukat olivat läpikuultavat, mutta kengät olivat entiset veteliläiset rasvanahkaiset. Ruohonvihreä hattu oli takaraivolla, Josefiina kun ei keksinyt vetää sitä silmille, ja isoja käsiä peitti puolivalkoiset käsineet.

Vietettiin lehtori Sevisen syntymäpäiviä. Juhlallinen kahvipöytä oli katettu valmiiksi ja sali oli täynnä sukulaisia ja työtovereja. Tekla puheli rauhallisena rehtorin rouvan kanssa, nyt ei enää voinut sattua harmia kahvitarjoilun suhteen.

Pojat olivat huoneessaan, kun Josefiina ryntäsi sisään puhuen kiihdyksissään:

— Kuuletteko, pojat? Koko palokunta on hälyytetty. Vastapään Hilma sanoi, että iso kivimuuri palaa Ratakadun päässä.

— Kuka täältä pääsee, kun talo on kukkurallaan vieraita. Ettekö te veisi kahvia pöydälle, se on jo valmiiksi keitettyä. Kun se on selvää, niin kaatakaa tuohon kiiltävään pannuun. Minä laitan teille huomenna niin hyviä pannukakkuja että ne sulavat suussa, mairitteli Josefiina.

— Tehän olette ikänne nähneet tulipaloja. Minä olen nähnyt vain kaksi latoa ja pienen torpan palavan maalla, eikä siellä ollut sellaista tiaatteria kuin täällä. Kun on ruiskut ja tikapuut ja palokunta.

— Keisarinna parka, minä autan sinua ja Mauri myöskin, sanoi Eljas myötätuntoisena.

— Rouva käski ostaa palasokeria ja se unohtui, kun tuo Pärkreeni juuri tuli puita tuomaan. Pankaa, hyvät pojat, jauhosokeria, kyllä se kelpaa, sitä on keittiön nurkkakaapissa. Nyt minä lähden ja kiitoksia paljon avustanne, ja Josefiina kiisi portaita alas niin, että vihreä hattu heilahti toiselle korvalle.

Pojat veivät kahvipannun pöytään ja täyttivät sokeriastiat pussista, jonka heti löysivät. Kupit he järjestivät niin, että ne muodostivat isän nimen alkukirjaimet. Sitten Mauri ilmoitti äidille, että kahvi oli pöydässä.

Vieraat istuutuivat ison pöydän ääreen, äiti täytti 18 paria kuppeja ja lähetti sokerin ja kerman kiertämään.

— Anteeksi, Tekla, kuului rehtorin rouvan terävä ääni — kahvi maistuu hiukan omituiselta.

— Tekla on niin henkevä, että nämä aineelliset asiat jäävät häneltä huomaamatta, pisteli anoppi.

— Suola on tosin halvempaa, mutta minä juon ennemmin kahvini pelkän kerman kanssa kuin ison suola-annoksen sulostuttamana, sanoi Amalia-täti työntäen kuppinsa kauas luotaan.

Tekla maistoi kauhuissaan "sokeria" ja alkoi pyytää anteeksi, sillä pojat olivat tuoneet erehdyksessä suolaa pöytään. Hän ryntäsi keittiöön huutaen Josefiinaa.

— Onko nyt aika ajatella huvittelemista? Onnettomat pojat, tekö täällä askartelette? Keittäkää nyt heti uutta kahvia. Ilmankin piti olla pankissa. Enhän minä voi jättää vieraitani pitkäksi ajaksi.

— Tehän olette partiolaisia. Peskää nyt kupit ja toimittakaa kaikki täsmällisesti.

— Kyllä me selviydytään. Hyvä, etteivät Amalia-täti ja koko opettajalauma tulleet suolatuiksi, silloinhan he kestäisivät iän kaiken, sanoi Mauri.

Tekla ja lehtori koettivat puhella kuin koneet, etteivät vieraat väsyisi odotukseen, mutta useat olivat hyvin happamen näköisiä.

— Nyt vesi kiehuu. Sitä se ei tavallisesti tee, kun seisoo vieressä ja odottaa. Paljonko äiti sanoi, että tähän on pantava kahvia? kysyi Mauri kaasukeittiön ääreltä.

— Desilitraa he aina käyttävät, arveli Mauri ja kaatoi 16 kukkurallista desilitraa pannuun.

Kun Tekla kaatoi mustaa, sakeaa velliä kuppeihin, niin hänen sydämensä vuosi ylitse. Hän peitti kasvonsa käsillään, juoksi makuuhuoneeseen ja sulki oven sisäpuolelta, eikä hänen mielensä sanottavasti rauhoittunut, kun hän kuuli anopin läpitunkevan äänen sanovan:

— Merkillistä, että Tekla on antanut palvelijalleen vapaata juuri tällaisena päivänä. Odottakaa hiukan, niin minä keitän tästä hyvää kahvia lisäämällä tarpeeksi vettä. Rakas miniäni on luotu korkeampia päämääriä varten kuin kodin emännäksi.

— Äiti keksii aina avun ajallaan. Minulle nämä omituiset tapahtumat ovat arvoituksellisia. En tahtoisi kuitenkaan olettaa, että joku ilkeämielisyydessään on tahtonut häiritä juhlahetkeä.

Kun Tekla seuraavana aamuna tapasi kotiapulaisensa, sanoi hän hillitysti, sillä hän oli oppinut käsittelemään keittiöväkeä varovaisesti:

— Oliko Josefiinasta sopivaa mennä katsomaan tulipaloa juuri vieraitten ja kiireen aikana?

— Pojathan ne käskivät menemään, ja kun minäkään en ole käynyt "elävissä" moneen aikaan, niin minä ajattelin, että hyppäänhän edes tätä katsomaan. Yöllä minä näin niin ihmeellisen unen. Oli niinkuin vaahtopää hevonen huutaisi että: "lähde Ylä-Veteliin, lähde Ylä-Veteliin!" ja minä heittäysin maahan suulleni ja se poltti kuin tuli, vaikka maa oli kuuran peittämä. Unikirjassa lukee, että hevonen tietää iloa, joka tulee surun perästä, mutta tietääkö rouva mitä ne sanat tietävät?

Tekla meni pois peläten, että Josefiina tottelisi vaahtopäähevosen käskyä.

Nyt kului aika verrattain onnellisesti lehtorin perheessä. Tulipalot olivat merkkitapauksia ja Pärkreeniä hoidettiin suuremmalla huolella ja huomaavaisuudella kuin vaatimatonta lehtoria. Työt sujuivat hyvin ja keittiö oli aina puhdas ja siisti ja paras kaikesta — ystävällinen suhde vallitsi perheen jäsenten kesken.

— Luulen, että Josefiina on kiintynyt meihin, hän on aivan kuin todellinen perheen jäsen, sanoi Tekla miehelleen.

— Meidän sivistyneiden velvollisuus onkin rakentaa siltaa eri kansanluokkien välille. Kotiapulaisemme ovat lähinnä meitä ja heistä on aloitettava. Koeta sinä, Tekla, voittaa tämän pohjolanlapsen rakkaus, se ei ole koskaan pettävä. Tunnetko vielä juopaa teidän välillänne? kysyi lehtori.

— Ehkä hiukan vielä, sanoi Tekla, joka tunsi makunsa eroavan Josefiinan mausta, ainakin tulipaloihin nähden. — Mutta luulen, että todella olet onnistunut hankkimaan meille uskollisen palvelijan.

— Pärkreenillä. Keisarinna ei tietänyt siitä, ennenkuin minä satuin kertomaan, että Pärkreenska on ollut meillä apulaisena suursiivouksessa. Tule, äiti, keittiöön, minun pitäisi saada evästä retkeilylle, mutta Keisarinna inhoo vain koko miessukua ja sanoo että "valkoiseksi rapattu hauta on täynnä kuolleitten luita". Sillä hän tarkoittaa Pärkreeniä.

Tekla tapasi Josefiinan vetämässä entisiä harmaita sukkiaan jalkoihinsa. Kyyneleet virtasivat runsaina kuin Pohjanmaan kymmenet virrat. Teklan nähtyään hän alkoi nyyhkyttää ja puhua:

— Sanoivat jo Vetelissä, että helsinkiläiset puijaavat maalaisia. Minä en uskonut, en. Mutta nyt en vedä jalkoihini noita sukkia, jotka ovat kuin kartiinit. Pärkreeni on kuin muutkin miehet, — vaimo ja viisi lasta! Hullu minä olin, kun leikkasin tämän ruudullisen hameen näin lyhyeksi. Nauraa ja juo kahvia tuntikausia. Eilenkin työnsin viimeisen piparkaakun sille. Enkä minä hänestä välitä, vaikka polvillaan pyytäisi.

— Josefiina rauhoittuu nyt. Onko Berggrén narrannut tai uskotellut olevansa naimaton?

— Tässä on sen pelaaminen selvästi näkyvissä. Mitä tämä on muuta kuin narraamista ja tahallista sokaisemista?

    "Aurankuka sininen, taivas
    On saman värine Se
    Muistuttavi sinua älä unohta
    Koskan minua vaika
    Olisin jo kuolleena.

    Jos voisin mä Lintuna litää
    Jos voisin Tähtenä kitää niin
    Laulaisin aikasi Iloksi ja
    Loistaisin Elosi valoksi.

— Mutta tämähän on vain tavallinen muistoruno. Berggrén on kirjoittanut sen, mikä sattui muistumaan mieleen.

— Viiden lapsen isän ei tarvitse kutsua pohjolaista tyttöä aurankukaksi, ja muistakoon häntä oma akkansa, kun hän makaa kuolleena, joka on synnin palkka, nyyhkytti Josefiina.

— Vei palotorniin ja näytti kaiken maailman ihannuuden. Sieltä näkyi meri ja Nikolainkirkko ja Rietriksperin epiteemi ja piti kiinni käsivarresta kun tuuli ja hattua piti varjella. Jo ensi näkemältään sanoi että: "ovatpahan koreita nämä Pohjanmaan tytöt".

Tekla koetti rauhoittaa Josefiinaa puhumalla miesten ajattelemattomuudesta ja antoi hänelle vapaan illan, jonka tämä käyttikin mennäkseen Pelastusarmeijan kokoukseen.

Myöhemmin tuli Pärkreeni puita kantamaan. Tekla päätti puhua hänen omalletunnolleen.

— En minä enää ole siinä iässä, että minä olisin onnellinen, mutta kyllä minä olen tyytyväinen. Liinu on hyvä ihminen, eikä toraile turhia, vastasi Pärkreeni.

— Mitä Bérggren sanoo sellaisesta miehestä, jolla on hyvä vaimo, mutta joka kuitenkin liehakoi nuoria tyttöjä?

— Berggrén on rehellisen näköinen, mutta onkohan omatunto aivan puhdas tämän Josefiinan suhteen?

— Mihinkä rouva nyt tähtää? Enhän minä, viiden lapsen isä, enää sellaista hupsuttele. Tässä on kellarin avain, puulaatikko taisi tulla liian täyteen.

— Ei pidä leikkiä nuoren tulisen pohjantytön tunteilla. Josefiina ei tietänyt, että Berggrén oli naimisissa.

— Enhän minä sitä ole salannut, mutta kun sormus kuluu työssä, niin minä jätän sen kotiin.

— Minä olen pahoillani, jos Berggrén tahtomattaankin on tullut voittaneeksi vilpittömän tytön hellät tunteet. Mitä nyt on tehtävä?

— Pärkreeni koettaa järjestää asiat Josefiinan kanssa hienotunteisella tavalla, ilman että hänen naisellinen luontonsa loukkaantuu.

— Eikö rouva voisi paremmin puhua kuin minä? kysyi Pärkreeni levottoman näköisenä. — Josefiina taitaa olla hyvin hienotunteinen tyttö?

— Kaikki nuoret tytöt ovat kuin mimosakukat. Kun niitä lähentelee varomattomasti, niin ne sulkevat terälehtensä.

— Vai sellaiset? Liinu ei semminkään ole koskaan sulkenut terälehtiään. Ehkä rouva — — —.

— Jokaisen täytyy itse korjata tekemänsä vahinko. Berggrén koettaa saada Josefiinan järkiinsä, muuten hän polttaa puurot pohjaan ja pieksee sänkyvaatteet piloille, niinkuin hän teki tänäpäivänä.

— Kyllähän minä yritän, koska rouva niin tiukasti vaatii, vaikka ei meitä ole opetettu sammuttamaan tällaista tulipaloa, sanoi Berggrén.

Tekla ei tietänyt, mitä keinoja Pärkreeni käytti, mutta Josefiina tasaantui entiselleen. Hän oli iloinen, teki työtä, juoksi tulipaloissa ja lauloi keittiössä kilpaa perunakattilan kanssa.

— Mitä Josefiina sanoo? Mehän olemme puhuneet maalle menosta viikkokausia. Kuinka Josefiina näin myöhään puhuu muutosta?

— Täällä sanovat, että nykyään on irtisanomisaika vain 8 tuntia. Nyt on vielä viikko maalle menoon.

— Pärkreenin serkku, joka on myöskin palokunnassa. Minä joudun palomestarin luo, Josefiinan silmät loistivat onnesta ja ylpeydestä.

— Eipä juuri, mutta siellä ei ole lapsia ja pyhänä voi käydä kaupungissa. He asuvat saaristossa, tässä lähellä. Menenhän nyt koettamaan. Pärkreenin serkku kehui sitä hyväksi paikaksi.

— Ei ole. Pärkreeni pyysi minua nimipäivilleen, silloin kuin hän katui, ja siellä oli se serkku. Hänellä on kaunis jakaus vasemmalla syrjällä päätä, kiiltävät saappaat ja nahkainen vyö, jossa on solki.

— Niin, niin — komea kuin Vaasan entinen kuvernööri. Minä toivoin että Josefiina olisi kiintynyt meihin pitemmäksi aikaa.

— Herrasväki on ollut ystävällisiä, enhän minä valita kohtelua, mutta paistinuuni polttaa alta ja jättää yläpuolen raa'aksi. Lehtori on oikeen hyvä herra ja tietää entiset asiat, mutta ei nykyisiä päivällisaikoja. Ja kyökin korkkimatto on niin kulunut, että hävettää parempien tuttujen tullessa.

— Milloinka Josefiina tahtoo muuttaa? kysyi Tekla nopeasti, sillä hän huomasi, että suunpuhtaaksipuhumisen aika oli käsissä.

— Tämän toukokuun minä olen loppuun asti. Saahan rouva uusia toimistosta vaikka kuinka paljon.

— Kyllähän niitä saa, sanoi Tekla alakuloisesti. Hän tiesi, että kesäkuun alussa oli vain huonoja palvelijoita vapaana, jos ylipäänsä voi saada ketään, joka tulisi maansydämeen kesäksi. Vapaat palvelijat olivat enimmäkseen sellaisia, jotka eivät olleet tahtoneet seurata isäntäväkeään maalle.

Teklalla oli kova edessä, kun hänen täytyi odottaa lehtorin verkkaisen aterian loppumista, ennenkuin uskalsi kertoa Josefiinan muutosta.

— Minusta timantti on hiottu. Pohjanmaa on luovuttanut meille oikean aarteen, sanoi lehtori.

— Se ei käy päinsä. Meillä on etuoikeus häneen. Minä keksin hänet ja sinä loit hänestä taitavan ruoanlaittajan ja hyvän kotiapulaisen. Kutsu hänet tänne, niin vetoan hänen omaantuntoonsa.

Tekla poistui epäluuloisen näköisenä, mutta lähetti kuitenkin
Josefiinan lehtorin huoneeseen.

— Palomestarilla ei ole lapsia. Minä en jaksa enää palvella lapsiperheessä. Se on vihoviimeistä. Niin sanoo Tilta ja Hilta ja Pertta ja kaikki muut.

— Runoilija sanoo, että "lapset ovat kansakunnan uusi kevät", se joka tekee heidän hyväkseen työtä, työskentelee tulevien polvien puolesta ja kylvää jaloa siementä.

— Eipä ne siemenet idä. Minä olen kehoittanut Mauria pyyhkimään jalkojaan ovimattoon, mutta yhä se tulee sisään saappaat kurassa, ja Eljas muistaa varoituksia vielä huonommin. Täällä on sitäpaitsi vain alkoovi palvelijalla, siellä on oma huone.

— Minä olen nyt ihan toinen kuin ennen. Nyt olen oppinut, mitä minun ihmisarvoni vaatii. Sillä vain on ihmisarvoa, joka sen ensin itse itselleen antaa.

— Enkä minä tähän pysähdy. Minä tahdon eteenpäin ja sentähden minä lähden, ja Josefiina poistui, ennenkuin lehtori ehti muodostaa uuden lauseen.

— Luulen, että omatunto on muun hiomisen ohella tullut hiotuksi. Ennen muinoin patriarkaalisina aikoina olivat olot ihanteellisia. Isäntä oli kuin isä palvelijoilleen ja emäntä piti heistä hellän huolen. Molemminpuolinen rakkaus vallitsi.

— Muistatko, kun kävimme katsomassa Molière'n "Sievisteleviä hupsuja" Kansallisteatterissa? Siellä herrat antoivat palvelijoilleen selkään niin että suhisi. Olihan se isällistä.

— Mutta mitenkä minä jaksan hankkia kotiapulaisen kesken kevät- ja muuttokiireitä?

— En millään ehdolla. Tahdon valmiiksi hiotun kiven, olkoon se sitten timantti tai rapakivi. Toiseksi tahdon kaupunkilaisen, joka on ennen nähnyt tulipaloja ja palokuntalaisia.

III.

OLGA.

Kesä tärveltyi kokonaan. Uusi palvelija kieltäytyi kantamasta vettä kaivosta, vaati liharuokaa, sillä kala oli hänen luontoaan vastaan ja itki iltasilla ikäväänsä. Heinäkuun palkan hän otti etukäteen ja matkusti kuun puolivälissä pois, jättäen kirjeen jälkeensä.

Minä tartun kynän että kun minä sytämistyn tähän huusholin päälle, kun on Yksin kuin susi saresa eikä ole Vesijohto vaika Herrala riitää raha ola vapa koko Kesä senku kalasta Haukij ja on vetelä perata eikä ole Seura kun torppanväki joka sylki latian Pääle ja minä otan sen rästi Palkan että kun anan sen matkarahan anteks takasin Päin. Ja male minä en toista kerta mäne eikä Semmose herasväki tykö.

Lopun kesää koetti masennettu Tekla tulla toimeen ilman palvelijaa, pienen torpantytön avustamana.

Vasta kaupunkiin tultua hän otti uuden kotiapulaisen, silloin kun oli paljon väkeä vapaana.

Kun Olga oli ollut kuukauden talossa, päätti lehtori lähteä rouvineen ja tyttärineen setänsä hopeahäihin. Tekla meni Olgan luo.

— Toivon, että tulette hyvin toimeen meidän poissaollessamme. Olga hoitaa nyt kotia omantunnon mukaan.

— Rouva on aivan rauhallinen. Kyllä minä hoidan talouden ja katson poikia. Voinhan minä leipoa sillä aikaa.

— Ei suinkaan pidä aloittaa mitään erikoisia tehtäviä. Katsokaa vain, ettei sähkö jää turhaan palamaan, kaasuhana on suljettava huolellisesti ja ikkunoihin on pantava pönkät, kun ne ovat auki, muuten ne lyövät rikki.

— Luuleeko rouva minua tuomarin Iitaksi, että minä tekisin sellaista? Minä huolehdin talosta omantunnon mukaan ja vaikka se onkin piian omatunto, niin kyllä se tietää velvollisuutensa.

— Tietysti minä luotan Olgaan, kiirehti Tekla vakuuttamaan. Olga saa kerran kutsua joitakin tuttuja tyttöjä kahville.

— Kiitoksia paljon, minä olenkin velkaa monelle tytölle kahvit. Mutta alakerran Mimmiä en kutsu. Se on sanonut, että minä vehtailen sähkölaitoksen miesten kanssa. Hän ei tiedä eroa kunnollisen seurustelun ja vehtailemisen välillä. Jääköön nyt kotiin. Mutta missä me juodaan kahvit, kun ei ole muuta huonetta kuin alkoovi?

— Saatte istua ruokahuoneessa. Olga pitää huolen siitä, että Eljas joutuu ajoissa soittotunnilleen ja että kumpikin peseytyy aamusilla.

— Pannukakku maistuu paremmalta, kun sen syö suoraan vadilta ja ilman sivistyneitä pöytätapoja, sanoi Eljas.

— Pannukakkuvatsa on paljon raskaampi kuin lihapullavatsa. Mitä me nyt teemme? kysyi Mauri.

— Sanopas, Olga, mitenkä sellaiset pojat, joitten vanhemmat sukulaiset ovat hopeahäissä, viettäisivät vapaan lauantai-illan? kysyi Mauri Olgalta, joka juuri tuli sisään.

— Hännisen pojat loukkasivat meitä kun oltiin pitkäpallosilla. He väittivät, että meillä oli metkuja. Me emme tervehdikään heitä enää.

— Ei ole kokousta. Ei niitä järjestetä enon hopeahäitten mukaan. Hanki meille joku jännä seikkailu, pako rosvojen käsistä, kaksintaistelu, tai anna meidän pelastaa sinut hengenvaarasta.

— Varjelkoon, en minä sellaiseen käy. Mennään "eläviin" katsomaan toisten seikkailuja, ehdotti Olga.

— Me saamme käydä vain kauhean sivistävissä "elävissä" ja silloinkin vanhempien luvalla, sanoi Mauri.

— Minä tunnen vahtimestarin "Eldolyyrassa", hän on melkein kuin tirehtööri siellä. Hän voi sanoa, onko kappale sivistävä ja sitä ne tavallisesti ovatkin. Sitäpaitsi hän antaa meille vapaapaikat. Luvan te saatte minulta, joka olen nyt teillä vanhempien asemasta.

Olgan pukuhommiin meni vielä pitkä aika. Hän leikkasi harsosukista terät ja veti varret varpaisiin asti niin että näkyviin jäi vain ehjää sukkaa. Hiukset käherrettiin vanhalla haarukalla, niin että keittiö haisi palaneille hiuksille. Avokaulainen "vuolee" pusero kiristi täyteläistä yläruumista ja jätti pitkät punaiset käsivarret näkyviin. Lyhyt hame jätti ihailtaviksi luokan muotoiset sääret, jotka tutisivat Olgan astuessa vinoilla ja puoli-irtonaisilla ranskalaisilla koroilla. Hattu, joka oli niellyt kahden kuukauden palkan, olisi sopinut ensiluokan laulajattarelle. Päällystakki oli haalistunut ja epämääräisen puhdas. Viime kesänä se oli ollut hiekanvärinen, verkainen yläluokan takki ja vienyt edellisen talven säästöt.

— Olga on kamalan hieno, äiti ei koskaan ole noin tyylikäs, sanoi
Mauri vilpittömästi ihaillen.

Olga punastui mielihyvästä ja kaatoi poikien takeille pirtulle tuoksuavaa hajuvettä.

Eldolyyrassa tavattiin vahtimestari Hattaranheimo. Hän vakuutti että tämänviikkoinen kappale oli erinomaisen sivistävä. Siinä nähtiin uusimmat rosvojen kiinniottamistavat ja ameriikkalaisia pilvenpiirtäjiä ja lopussa näkee, kuinka uskollinen rakkaus antaa kaikki anteeksi rakastetulleen.

Sitten hän antoi vapaaliput kaikille ja pyysi heidät näytännön loputtua raittiusjuhlaan Hesperiaan.

Eljas epäröi vähän tätä viimeistä ehdotusta, mutta Mauri ratkaisi asian sanoen:

— Isähän aina sanoo, että meistä täytyy tulla raittiita poikia, ja tämä edistää sitä varmaan aikalailla.

Näyteltiin jännittävää kappaletta. Pankkeja ryöstettiin, poliisit hyppäsivät ilmalaivoista pikajunien katoille ja rohkea tyttö pelasti lapsen palavasta talosta hyppäämällä korkealta räystäältä sähkölangoille. Kun sitten nuori lordi nai kevytmielisen, kurjuuteen joutuneen tanssijattaren, niin Olgan kyyneleet vuotivat vuolaana virtana pitkin poskia.

— On ylentävää nähdä, että tässä syntisessä maailmassa on jaloja ihmisiä. Mahtaa ne loordit olla toista maata kuin nämä suomalaiset herrat, eivät halveksi köyhää tyttöä, eivätkä ole ylpeitä, yleistytti Olga näkemänsä.

— Saanko esittää itseni? Nimeni on Eetvartti Salontaus, minä olen sähkömonttööri, sanoi nuori mies ojentaen kätensä.

— Katsokaa nyt tuota apinaa, näettekö, mitenkä se lypsää lehmää? keskeytti Eljas.

Näytännön loputtua olivat Olga ja Salontaus niin hyviä ystäviä, että jälkimäinen päätti tulla mukaan Hesperiaan juhlimaan.

Hattaranheimo oli happamen näköinen, kun Olga esitteli uuden tuttavansa, mutta tyytyi seuraansa kun Olga nimitti häntä "tirehtööriksi". Samalla kohosi Salontauskin insinööriksi.

Hesperiassa löysi Olga uusia tuttavia, niin että heitä lopulla oli 8 henkeä kahvipöydän ääressä.

Keskustelu oli vapaata ja vilkasta. Sukkeluuksia sateli ja Olga nauroi niin, että hiusneulat tippuivat puseron aukosta sisään.

Juotiin kahvia ja limonaatia ja jotakin nestettä, jota Hattaranheimo tarjosi povitaskussa olevasta pullosta. Sitä kutsuttiin monella nimellä: "tarinavesi, korvenkyynel, vapausjuoma, heimokansantervehdys j.n.e."

— Kyllä se kieltolaki oli suuri siunaus maalle ja kuitenkin siitä täytyi käydä sitkeä taistelu, ennenkuin se hyväksyttiin, sanoi Salontaus.

— Mitä kansa tahtoo ja mikä on sen luonnollinen oikeus, sen se ajaa perille vaikka vuoren läpi, lisäsi toinen seurasta.

— Ei mikään minua liikuta niin kuin kevätiltana ylentävien puheiden kuunteleminen luonnonhelmassa, sanoi Olga, joka innostui helposti.

— Tai torvisoitto, joka kaikuu lahdelta lahdelle ja väräjää yli kaupungin, sanoi Hattaranheimo.

Salontaus otti Olgan ja toisella puolella istuvan tytön kädet omiinsa, löi niillä tahtia ja lauloi raikuvalla äänellä.

Mauri ja Eljas heittelivät rannassa voileipiä, juotuaan ensin neljä pullollista limonaatia mieheen.

Myöhään illalla käveli Olga kotiin käsikoukkua tirehtöörin ja insinöörin välillä. Molemmat herrat hoipertelivat vahvasti.

— Nämä aatteelliset juhlat ovat aina arvokkaampia kuin tavalliset huvitilaisuudet, jotka ovat tyhjiä ja ilman syvempää sisällystä. Nyt sen sijaan olemme saaneet nauttia ylentävistä puheista, laulaa pyhät tunteemme täyteläisistä rinnoistamme ja ylentää mielemme kansallisille ihanteille, puheli Hattaranheimo kiertäen käsivartensa Olgan vyötäisille, mutta veti sen heti pois, sillä Olga nipisti kynsillään.

— Nyt tunnen että meillä on yhteinen isänmaa, yhteinen Helsinki ja yhteinen Hesperia, yhtyi Salontaus tunnelmaan.

— Ja joka paikassa vallitsee suuret aatteet ja kansannousu, tai aatteittennousu ja suuri kansa, tai kansanaatteet ja suuri nousu, jatkoi Salontaus.

— Matka tulee kamalan pitkäksi, kun te kuljette joka puolella katua, sanoi Mauri.

Pojat jättivät hyvästelemättä tunteellisen seuran ja juoksivat suorapäätä kotiin.

Pojat lähtivät, syötyään pannukakkuaamiaisen, Ruokosten poikien kanssa retkelle.

Olga soitti tuntikausia puhelimella tuttavilleen, kertoi edellisen illan tapahtumat ja kutsui iltapäiväksi kahville.

Hän oli kerran palvellut sellaisessa talossa, jossa palvelijat eivät saaneet käyttää puhelinta. Se oli ollut sietämätön aika, vaikka paikka muuten oli hyvä. Hänen henkinen elämänsä oli tukehtua ja mieli katkeroitui, etenkin kuullessa muitten iloisesti puhelevan ja nauravan puhelimessa. Pahinta oli, kun herra oli puhelimessa silloin kuin joku tuttava tietämättömyydessään soitti Olgalle. Sillä herra sanoi aina että "meidän kotiapulaisellemme ei saa soittaa muuta kun silloin, kun henki on kysymyksessä". Tuttavat vieraantuivat ja moni hauska tilaisuus meni nenän ohi. Hän tunsi olevansa yhteiskunnan hylkiö ja tuttavat säälivät häntä.

Tästä kokemuksesta hän oli viisastunut niin, että hän nykyisin asetti puhelimen rajattoman käytön ehdoksi paikkaanastumiselleen.

Puhelujen jälkeen hän lainasi Teklan albumista valokuvia omansa täytteeksi. Sitten hän kattoi hienon kahvipöydän herrasväen tapaan, asettaen keskelle pöytää kristallimaljakon täynnä itse valmistamiaan nelivärisiä paperiruusuja.

— Minusta pannukakut olivat minun nuoruudessani parempia kuin nykyjään, sanoi Mauri.

— Kun minä täytän 60 vuotta, silloin Olga saa taas paistaa näitä, mutta ei päivääkään aikaisemmin, sanoi Eljas. — Tuleeko tänne muita miehiä kuin me?

— Täytyihän minun kutsua ne eiliset herrat, kun he olivat niin kohteliaita meille. Kyllä he ovat yhtä hienoja kuin lehtorin tuttavat, jotka aina itkevät tulojaan ja verojaan, eivätkä muista minkälainen uusi kevättakki onkaan.

— Se tirehtööri haisi niin oudolle, mitähän ne korvenkyyneleet olivat? kysyi Mauri.

— Hajuvedelle hän haisi, eikä millekään muulle. Lainaatko sinä tähän Pilajuttuja? pyysi Olga asetellessaan sohvapöydälle Kuvalehtiä, kuvapostikortteja ja valokuva-albumin.

— Kaikkihan niitä lukevat. Turhempaan voi ihminen rahansa panna. Niinkuin noihinkin kirjoihin tuossa lehtorin kaapissa, joista ei montakaan lueta.

Iltapäivällä istui valittu seura kahvipöydän ympärillä. Pojilla oli hyvin hauskaa, sillä keskustelu liikkui aloilla, joka huvitti heitäkin. Ensin puhuttiin filmiuutuuksista.

— Tämä puku on tehty vähän Poola Neekrin hameen malliin, sanoi ministerin Roosa.

— Hätäkös sinun on komeillessa sellaisella palkalla. Kyllä se on paikkaa, kun on neljä henkeä herrasväkeä ja kolme palvelijaa, sanoi apteekkarin Anna.

— Älkää luulko. Meiltä muuttaa kaikki tytöt, sillä työtä on nääntymään asti. Vieraita on yhtenään ja ruokia laitetaan ja kahvia keitetään kuin ruokapaikassa. Meillä lihotetaan varsinkin ulkomaalaisia, niin että Saksat ja Enklannit saavat takaisin monta kiloa enemmän ministerin lihaa, kuin mitä he ovat tänne lähettäneet. Iltasillakin, vaikka syöminen on loppunut ja kahvit on kannettu sisään, täytyy valvoa puolet yöt, kun herrasväki ei osaa itse vetää päällysvaatteitaan niskaansa.

— Herrasväki nukkuu, mutta meidän täytyy nousta keittämään puuroa lapsille ennen kouluun menoa ja siivoomaan huoneita, joita on niin monta, että viisi tällaista lehtorinperhettä mahtuisi niihin asumaan. Ei heillä ole asuntopulaa. Kunpa pääsisi yksinäisen herran palvelukseen! huokasi Roosa.

— Älä luule, että se on niinkään kadehdittavaa. Minä hain 12 vuotta yksinäistä paikkaa, ennenkuin sain tämän tuomarin luona ja nyt minä muutan ensi kuussa. Meillä on niin huono elämä, että luonto nousee vastaan. Tuomari hamsteeraa ja juo. Minä hoidan kaikki asiat, parsin sukat, tärkkään paidat, käyn torilla ja keitän hillot. Öillä täytyy valvoa ja aamulla herättää tuomari työhön. Sekin pitää tapahtua kohteliaasti, ei saa tyrkätä eikä heittää vettä päälle, mutta jos se ei herää, niin saa kuulla kunniansa. Perhettä on välistä niin, ettei sänkyvaatteet riitä. Ei siellä jaksaisi olla viikkoakaan, ellei tuomari olisi usein matkoilla, selitti pieni pyöreä Hilta.

— Ei niistä paikoista tiedä ulkoapäin, mikä on hyvä ja mikä huono. Minä palvelen pienessä paikassa, ei ole muita kuin Hetvik-neiti ja iso kissa ja kolme huonetta. Mutta meillä on niin ikävää ja unista ettei elävä ihminen kestä. Kahvivieraita käy kerta viikossa ja neiti käy yhtistyksissä ja sukulaisissa. Minä en pääse ulos kuin kerta viikossa ja illalla täytyy olla yhdeksältä kotona, sanoi Iita.

— Enhän minä niin hullu ole. Vasta kello 11 tai 12 minä tulen kotiin. Neiti pitää puheita koko seuraavan päivän — tottelemattomuudesta ja kevytmielisyydestä ja sellaisesta. Siitä hän tykkääkin eikä se minua haittaa. Kyllä minä vielä kestäisinkin, mutta kun täytyy iltamyöhällä käydä häntä hakemassa pitkin kaupunkia. Sanoo, että: "suojattomalla naisella on niin paljon vaaroja, niin kauan kuin miessuku on näin huono".

— Kuka tuollaista pelättiä tavoittelisi? sanoi Olga, joka tunsi
Hedvig-neidin.

— Kyllä me saamme kulkea rauhassa kotimatkalla, mutta menomatkalla yksinäni saan torjua monet saattajat. Hetvik-neiti luulee minun suojelevan häntä, mutta kyllä se on päinvastoin, sanoi kaunis Iita.

— Ennen aikaan ihminen sivistyi ruotsilla, nyt siihen tarvitaan ranskat ja enklannit, sanoi ministerin Roosa.

— Ei tämä Hetvik-neiti opeta kieliä, lukee vain kaikenlaista ja toisen on pakko kuunnella. Lukee historiaa ja Emäntälehteä ja Intiasta, joka on Ranskan ulkotila, jatkoi Iita.

— Enklannin se on. Minä olen nähnyt "elävissä", mitenkä Enklannin kuningas ruunattiin siellä, oikaisi vastapään Hilma.

— Etuskunnan puheet ja pykälät luetaan joka aamu siivouksen jälkeen ja sitten Hetvik-neiti kysyy mielipiteitä.

— Sanon että "onpa ne herrat kovia kansalle", tai "siinä sen näkee taas, miten valtion omaisuutella tuhlataan". Toinen tai toinen sopii aina. Mutta nyt minä en välitä enemmästä sivistyksestä. Minulla on paikka juutalaisella. Kuuluu olevan rikas perhe.

— Älä mene siihen soppaan. Parempi on olla huonommallakin ristityllä. Juutalaisilla on paljon koukkunokka lapsia. Ei mikään ole pahempaa kuin joutua lapsipaikkaan. Parempi tyttö ei mene sellaiseen. Minä en ole moneen vuoteen mennyt muuta kuin sellaiseen paikkaan, missä on ainoastaan aikuisia. Juutalaisissa ei ole yhtään sellaista taloa. Älä yritäkään, varoitti yläkerran Tilta.

Kello soi ja eiliset herrat saapuivat. Olga oli jo alkanut hermostua odotuksesta.

Esittely vei aikaa, sillä Olgakaan ei tiennyt kaikkien sukunimiä. Tytöt tervehtivät jäykästi, mutta ministerin Roosa alkoi keskustelun, niinkuin oli kuullut ylemmissä piireissä tehtävän viime aikoina:

— Mitä herra Salontaus pitää Snellmannin kuvapatsaasta? Kauan sitä onkin saatu odottaa.

— Hänellä on ollut huono räätäli, takin hiha on kuin housunlahe, sanoi Salontaus, joka tunsi syyllisyytensä — hän ei ollut koskaan odottanut mainittua patsasta.

Kahvi teki seurustelun vilkkaaksi. Tytöt joivat jo kolmatta kuppiansa.
Tirehtööri kertoi filmiuutuuksista.

— On tärkeää, että elävienkuvien näyttämöt kehittyvät sivistyslaitoksiksi. Sillä minkä luulette parhaiten tunkevan suuren yleisön tietoisuuteen? kysyi hän.

— Elävätkuvat, hyvät neidit. Tai oikeammin ne elämykset, joita yleisö kokee elävienkuvien teatterissa. Kansan sydän on avoin niille. He surevat ja elävät näkemiensä henkilöitten kanssa. Heidän mielikuvituksensa kasvaa ja moni raukka saa ainoastaan tällä tavalla matkustaa ulkomaille.

— Minä en ole vielä nähnyt niin sivistynyttä miestä kuin tuo tirehtööri, Amalia-tädin pitäisi tutustua häneen, kun hän aina kutsuu miehiä sivistymättömiksi, vastasi Eljas.

Eljas soitti "Honkaen keskellä", jota koko seura innostui laulamaan. Se laulettiin kolme kertaa alusta loppuun, sillä Eljas ei osannut muita laulukappaleita.

Hilman silmät olivat haaveelliset, Iita nojasi päätään kaltevasti ikkunaverhoa vastaan ja Alina varjosti silmiään peukalolla ja etusormella, kolme muuta sormea haarautui viuhkan muotoisesti ilmaan. Annan pää huojui tahdin mukaan, Hiltan suu unohtui puoliavomeksi ja Tiltan hengitys kävi mollissa ja duurissa säveleen mukaan.

Hän ei ajatellut Mauria, joka seisoi sohvan takana. Tätä halutti pyytää selitystä Olgan vanhemmista, jotka hän tunsi rehtori Lundéniksi ja Amalia-tädiksi. Mutta sitten hän ajatteli, että parasta on pysyä vaiti, muuten Olga lähettää pois, niinkuin äitikin, kun kysyy jotain vierasten läsnäollessa.

— Tässä on pieni veljeni, joka hukkui nuorena, jatkoi Olga näyttäen lapsuuden kuvaa Topeliuksesta.

— Kuka tämä suloinen nuori nainen on? kysyi Hattaranheimo Hanna
Granfeltista, joka oli kuvattuna Elisabethina Tanhäuseristä.

— Se on isäni ensimäinen vaimo, joka karkasi Ameriikkaan, nyt hän on naimisissa resitentin veljenpojan opettajan kanssa. Tässä on minun sulhaseni, joka kaatui Tampereella sankarillisesti taistellessaan kansan riveissä. Nyt hän makaa sorakuopassa, — ja Olgan ääni vapisi hänen hellästi katsoessaan lehtorin seppelöittyä kuvaa, joka oli otettu maisterinvihkiäisten jälkeen.

— Tämän rouvan luona minä palvelin ja siitä asti minulla on hermot piloilla ja pahoja unia öillä.

— Kun se rouva rakasti sen renkiä ja se renki ampui sen miehen, joka teki niinkuin se rouva käski, kun se ei enää rakastanut sitä miestä, mutta joka rakasti sen rouvaa. Se toinen kuoli ja ne molemmat joutuivat linnaan, mutta nyt se on vapaana ja minä näin sen kadulla. Ja kamalaa se oli.

Mauri hiipi pois tämän sekavan kertomuksen aikana. Hän arvasi, että Olga jättäisi hänet ilman limonaatia, jos hänet huomattaisiin kuuntelemassa.

— Kyllä tuo tirehtööri katselee vähän kieroon mummoa, jos hän sattuu näkemään hänet, ajatteli hän itsekseen.

Seurustelu vilkastui yhä enemmän. Päätettiin lähteä ensi sunnuntaina Seurasaareen. Salontaus ja Hattaranheimo lupasivat tuoda tovereitaan mukaan ja niitten tyttöjen, jotka olivat keittäjättäriä, piti huolehtia eväästä.

— Joku soitti ja sanoi, että äiti ja isä ja Ilma tulevat kotiin nyt heti. He tulevat aikaisemmin kuin aikoivat, kertoi hän palattuaan.

— No on nekin väkeä. Mikä heitä nyt tänne ajaa! huudahti Olga harmissaan.

— Ei tarvitse pelästyä, rouva itse lupasi että saa kutsua, koetti Olga rauhoittaa, mutta toivoi itsekin, että ehtisi ajoissa pestä ja asettaa kaappiin herrasväen hienoimman kahvikaluston.

— Kyllä minä herrasväet tunnen. Kun he tulevat kotiin, täytyy koti olla siivottu ja tyhjä. Miestuttavia ei saisi olla yhtään, ei he usko veljiin eikä miestuttaviin, jollei näytä papinkirjaa, sanoi Alina.

— Minullakin on oikea veli sotaväessä, mutta joka kerta kun hän tulee käymään, niin rouva kysyy että "onko tämäkin sotilas taas veli?" eikä näe, että samat kasvothan ne ovat, sanoi Anna.

Vieraat menivät ja Olga alkoi raivata pois kuumeisella kiireellä pitojen jälkiä.

Aika kului, mutta ketään ei kuulunut. Pojat menivät levolle ja Olga torkkui tuolillaan. Yhtäkkiä hän havahtui keittiön ovelta kuuluvaan naputukseen.

— Pistäysin vain sanomaan, että alakerran Mimmi tuli meille siinä yhdeksän tienoissa ja sanoi "näyttävänsä lehtorin Olgalle, että saattaa käydä pahasti sille, joka loukkaa tuttavaa, jolta viime nimipäivänä sai unikirjan ja kahdenmarkan kortin". Niin että paha sillä oli mielessä, sanoi Limpumska.

— Kyllä minä nyt sen katalan vehkeet ymmärrän. Valehteli koko jutun ja tärveli kutsut, kun en minä häntä pyytänyt tänne. Olga veti henkeään ja alkoi valituin sanoin kuvailla Mimmin ominaisuuksia, hänen entisyyttään, tuttaviaan, epäsiistiä keittiötään ja rouvaltansa saatua hattua.

Koko tämä sanatulva huudettiin sellaisella ponnella, että pojat heräsivät viereisessä huoneessa.

Limpumska istui puulaatikolla ja nautti sanomattomasti. Hän yllytti Olgaa kertomalla lisäseikkoja ja otaksumalla, että koko talo tulisi nauramaan keskeytetyille pidoille.

— Mistähän hän on oppinut niin monta rumaa sanaa? Eihän herrasväet käytä niitä ja sen tuttavat olivat kamalan hienoja, sanoi Eljas.

Vähitellen alkoivat suuttumuksen aallot keittiössä tyyntyä, mutta vielä puoli unissaankin pojat kuulivat, mitenkä alakerran Mimmille vielä kerran käy.

Kun pojat seuraavana päivänä tulivat koulusta, olivat matkustavaiset tulleet kotiin. Olga, jonka luonto oli iloinen ja ystävällinen, oli entisellään.

— Lauantaina me käytiin erään tirehtöörin, joka samalla on vahtimestari, ja sähkömonttööri-insinöörin kanssa ensin sivistävässä huvissa ja sitten raittiusjuhlassa, jossa vallitsi suuret aatteet, ja sitten pyhänä retkellä Ruokosten poikien kanssa ja iltapäivällä oli kutsut, jotka jäivät kesken, kun alakerran Tilta, jolla on rouvan vanha hatunrähjä päässä, pelästytti isällä ja äidillä, ja illalla Limpumska kertoi kaikki, kertoi Mauri suulaasti.

— Olka on ollut mainio ja meillä oli jännää yhdessä. Oliko hopeahäissä yhtä kivaa kuin tavallisissa häissä? kysyi Eljas ja jatkoi odottamatta vastausta: — Nyt me vihataan pannukakkuja yhtäpaljon kuin laskennonkokeita.

— Ei teidän selityksistänne selviä juuri muuta kuin että teillä on ollut hauskaa. Olivatko pojat kilttejä, Olga?

— Oikeen hyviä poikia he ovat. Me tulemme toimeen vaikka vuoden, vakuutti Olga.

— Matkustakaa te joka viikko häihin, meillä on nyt aika mukavia uusia tuttuja, sanoi Mauri.

Mutta Olga, joka ennenkin oli huvitellut vahvasti, yltyi tämän jälkeen tässä suhteessa aivan kohtuuttomaksi. Joka vapaan illan hän vietti tansseissa ja aamusilla hän oli väsynyt ja päätä pakotti. Poski oli enimmäkseen turvoksissa, sillä reikäisiä hampaita kolotti, kun jalkoja oli palellut yöllä kotiin tullessa ohkaisissa tanssikengissä ja sukissa. Usein kun koko perhe nukkui, alkoi Olga pukeutua ja hiipi varovaisesti ulos.

Vihdoin kun talonmieskin valitti levotonta elämää portaissa, päätti
Tekla puhua Olgan omalletunnolle.

— Ei parempaa eikä huonompaa. Lehtorilla on yksi aamiaisaika, pojilla toinen ja Ilma-neidillä kolmas. Saa olla aina ruuan kimpussa, aina tiskata ja keittiö on koko päivän astioitten ja ruuan vallassa. Kenenkä luontoa sellainen tyydyttäisi, vastasi Olga.

— Minä tarkoitin ikuista yöjuoksua ja tanssimista. Sellainen on kevytmielistä elämää.

— Niin on, päätä pakottaa alituisesti ja hampaat eivät anna koskaan rauhaa.

— Talonmiehen pitäisi hävetä, kun panettelee köyhää tyttöä, jota ei kukaan puolusta. Kyllä minä sille joukolle näytän, sillä minä olen kuullut, että he trokaavat, — varmasti trokaavat.

— Nyt ei ole kysymys talonmiehestä, vaan Olgan tanssimisesta. Koska Olga siis myöntää, että liika tanssiminen on vahingollista ja että etenkin yöjuoksu on pahaa, niin toivon, että Olga muuttaa elämäänsä ja tekee parannuksen.

— Sietäisi muuttua kokonaan, kun tanssikengätkin kuluvat niin pian. Alusvaatteetkin ovat lopussa, yksi paidan riekale on enää. Voisinkohan minä saada puolet ensi kuun palkasta? Ompelen itselleni vahvan paidan, ilman rotyyrinkiä, ja alushameen.

— Se on juuri hyvä alku. Olga heittää turhat harsokankaat ja ostaa tanakkaa kestävää kangasta.

Seuraavana iltana istui Olga kotona ja neuloi paitaansa, keskeyttäen aina väliin työnsä mennäkseen puhelimeen. Hän selitti jokaiselle tuttavalle, joka soitti, että kunnollinen elämä on ajanpitkään ainoa suositeltava ja että nyt hän aikoo säästää ja mennä nukkumaan yhdeksältä.

— Olga on kiltti ja taipuisa tyttö. Hän ymmärtää hyvin, mikä hänelle on vahingollista ja seuraa vanhempien ihmisten neuvoja. Näin ystävällistä palvelijaa minulla ei vielä ole ollutkaan, sanoi hän.

— Kun palvelijat ovat kelvottomia, on se tavallisesti emäntien syy. Sen sijaan että johtaisivat heitä viisaasti ja äidillisesti, vaativat he valmiiksi muovatun ihmisen ja ottavat uuden pienimmästäkin syystä, sanoi lehtori.

Mutta seuraavana vapaailtana tuli Olga kotiin vasta aamuyöstä. Talon isännöitsijä soitti ja valitti, että Olga seisoi varhain ja myöhään palovajan katolla ja vehtaili toisella puolella olevien sähkölaitoksen työmiesten keralla.

— Ohjaa sinä nyt häntä hellästi ja isällisesti, minun sanani ovat langenneet kalliolle.

— Lehtori aikoo varmaan torua siitä yötanssista, mutta johan tämä hammas turvotti posken rangaistukseksi. Se tanssiminen on minusta niin lystiä ja tällainen työihminen saa niin yksipuolista liikettä tuolla hellan ääressä, alkoi Olga ottaen keskustelun johdon käsiinsä.

— Alituinen yövalvominen työtätekevälle ihmiselle — — — yritti lehtori.

— Tietysti se on vahingollista ja monet tekevät paljon syntiä öillä. Minäkin päätin jo lopettaa, mutta kun toiset pyysivät ja siellä näyteltiin mareskia — — —.

— Paperiin on maalattu kuvia ja pyöreitten reikien läpi pistetään kasvot näkyviin ja sitten lauletaan. Eikö lehtori ole sellaista nähnyt? Ensi sunnuntaina siellä on taas, saa sinne tulla kuka vain.

— En minä sellaisista välitä. Nyt tahdon ainoastaan sanoa, että terveellinen, riittävä uni on Olgalle parempaa kuin hauskimmat tintamareskit. Kevytmielinen elämä on vääryys itseään ja isänmaata kohtaan. Sellainen kansa joutuu perikatoon, jonka jäsenet antautuvat hekumalliseen elämään. Sen näkee jo muinaisista babylonialaisista, myöhemmin roomalaisista. Minkä Olga luulee vaikuttaneen Ranskan vallankumouksen puhkeamiseen?

— Köyhälistön nylkeminen, ropakanta ja ohraanan maanalaiset hirmutyöt, vastasi Olga suulaasti, kooten muististaan, mitä oli puolueensa lehdistä lukenut.

— Olga sekoittaa Venäjän vallankumouksen ja entiset tapahtumat. Syy Ranskan kansan kapinaan oli juuri hovin ja ylhäisön tuhlaavainen ja hekumallinen elämä. Silloin tehtiin yö päiväksi, paheet kukoistivat ja tanssittiin haudan partaalla. Eikö Olga pelkää historian tuomiota?

— Se, mitä tulevat polvet ajattelevat kansasta, joka vakavina aikoina ajattelee vain huvituksiaan. Kerronko minä Olgalle Kustaa III:n hovin ylellisyydestä ja turmeluksesta varoittavana esimerkkinä tai tälle vastakohtana Spartan kansan ankarasta kasvatuksesta ja järkiperäisistä elämäntavoista?

— Uskonhan minä vähemmälläkin, että pitäisi kääntää elämä toiselle tolalle. Lehtori, se vasta on viisas mies. Tietää asiat oikein juurta jaksain. Kansojen kohtalot ja kumoukset ja ihmisten heikkoudet. Itsekin lehtori elää niin säntillisestä.

— Minä elän mielipiteitteni mukaan. Kyllähän monellakin voisi olla halua huvituksiin, mutta periaatteen ihminen elää järjen mukaan.

Lehtori ei kuullut Olgan sopimatonta otaksumista, sillä hän kaivoi kirjakaapin alinta hyllyä. Löydettyään, mitä etsi, kääntyi hän taas Olgan puoleen, antaen tälle kaksi paksua kirjaa.

— Lainaan Olgalle pari mielenkiintoista ja opettavaista kirjaa. Puhuttu sana ei jää niin mieleen kuin monta kertaa luettu kirja. Tässä on jalon Epiktetoksen elämäkerta. Hän oli vapautettu orja, mutta hänen henkensä oli vapaampi ja viisaampi kuin monen, joka on elänyt elämän aurinkoisella puolella. Toinen on eräs väitöskirja nimeltä "Kansojen rappeutumisen syyt". Molemmat kirjat sopivat juuri Olgan elämään ja opettavat katsomaan ilmiöitä historian perspektiivissä.

— Se on vissi se. Mutta orja minä en ole, en entinen enkä nykyinen. Lehtorin ei pitäisi kutsua köyhää tyttöä sellaiseksi. Eikä orjan elämäkerta sovi minun elämääni.

— Sitä minä en ole sanonutkaan, mutta minusta tuntuu kuin Olga olisi synnin orja.

— Voi olla, sitä on moni herrasihminenkin, sanoi Olga. Hänestä synnin orja oli vähemmän nöyryyttävää kuin ihmisen orja.

— Olga saa nyt mennä lukemaan. Minä toivon, että tämä keskustelu on selvittänyt käsitteitä, sanoi lehtori.

— Ihan kerrassaan, vastasi Olga, joka ei pannut vastaan muuta kuin hätätilassa.

Tekla meni Olgan luo keittiöön nähdäkseen, oliko tämä hyvin masentunut pitkän keskustelun jälkeen.

— Saanko asettaa illallisen nyt jo pöytään? Minulla on vähän asiaa
Liisankadulle, sanoi Olga.

— Eikö Olga tahtoisi nyt neuloa sitä alushametta? ehdotti Tekla, sillä hänellä oli ennakkoluuloja Liisankatua kohti.

— Apteekkarin Annalla oli nimipäivät ja minä ostin puketin hänelle. Kukat maksavat häpeämättömän paljon tähän aikaan ja loput meni harsohameeseen.

— Minä meinasin, että koska yötanssit harmittavat herrasväkeä, niin minä alan sitä lastiikkatanssia. Se ei ole sitä Makki Riipenperin, vaan Ruhasen. Se opettaa Liisankadun tanssisalonkissa kaksi kertaa viikossa, sellaista helpompaa lastiikkaa.

— Eihän Olgan elämä tällaisesta parane. Eihän plastiikka sovi Olgalle, yritti hän vastustaa.

— Ruhanen sanoi viime kerralla, että minulla on luontainen taipumus sulaviin liikkeisiin. Sitäpaitsi nämä tanssitunnit ovat 9-11 illalla, niin ettei tule liikaa valvottua, josta lehtorikin juuri sanoi että roomalaiset rappeutuivat, sanoi Olga vetäen laatikosta Isadora Duncanin malliin neulotun merensinisen harsohameen.

— Niihin saa kertalippuja 5 markalla tai halvemmalla kuukausittain. Siellä voi käydä, kunnes liikkeet ovat täydellisiä ja ruumis muodostunut ihanteelliseksi. Ei se niinkään pitkää aikaa vie.

Teklaa värisytti. Hän aavisti, ettei hän tulisi näkemään sen kurssin loppua ja päätti ehdottaa Olgalle vähemmän vaarallista urheilua.

— Eikö Olga liittyisi mieluummin johonkin voimisteluseuraan? Minä olen voimistellut suuren osan ikääni.

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Olga purskahti raikuvaan nauruun.

— Näkyy päältäkin ettei rouvan aikana viljelty lastiikkaa. Minä en mene voimisteluun, en ikinä.

— Olen ennenkin tehnyt sen huomion että palvelijat usein ovat epänormaaleja, mutta nyt sodan jälkeen he ovat aivan omituisia, sanoi Tekla.

— Kyllä minustakin Olga on vähän erikoinen, mutta kiltti tyttö hän on.
Toivon paljon Epiktetoksen ylentävästä esimerkistä, lohdutti lehtori.

— Herrasväessä ei ole montakaan täysjärkistä. Tämä lehtorikin on ihan pähkähullu. Ei siltä ettei ne ole viisaita. Mutta en minä heidän sanoistaan paljoakaan välitä. Historian tuomio! Saakoot itse historian tuomion. Mutta hyvää herrasväkeä nämä ovat. Eivät huuda koskaan. Mutta vaikeaa on heidän meininkejään ymmärtää.

— Olga on vähän Amalia-tädin näköinen, eikä se olekaan ihme, koska
Olga on tädin lapsi, pamahutti Mauri.

— Olgalla on Amalia-tädin ja rehtori Lundénin valokuvat alpumissaan ja sanoo niitten olevan hänen vanhempansa. Sen hän kertoi tirehtöörille ja niille muille kahvivieraille.

— Mauri luulee leikkipuheet tosiksi. Lystiksenihän minä vain narrasin, selitti Olga hädissään.

Mutta nyt hän sai ryöpyn ylitsensä. Amalia-täti ei ymmärtänyt leikkiä.
Hän uteli ja kyseli, kunnes Olgan täytyi tunnustaa koko valokuvajuttu.

Amalia-tädin muoto muuttui. Hän veti henkeään kuin sepänpalje ja kiersi laihoja käsiään.

— Tekla ja Konrad! Minua on häväisty teidän talossanne, lastenne läsnäollessa, mitä karkeimmalla tavalla. Minun puhdas maineeni on piloilla. Hankkikaa se minulle jälleen! Mitä auttaa ihmistä, että hän on elänyt siveellisesti lähes 60 vuotta, kun sittenkin hyvä nimi vedetään lokaan! Kuinka voin enää seurustella Lundénilla? Berta Lundénkin, joka on vähimmästäkin syystä mustasukkainen, voi uskotella ties mitä.

— Me sanotaan hänelle ettei siinä ole perää, että se oli vain Olgan metkuja, sanoi Mauri.

Tästä vasta Amalian kyyneleet alkoivat vuotaa, hän nyyhkytti ja voivotteli ja toivoi kuolleensa, ennenkuin Olgan tapainen katala olento oli syntynytkään.

— Pojat eivät saa puhua sanaakaan koko asiasta, eikä siitä tiedä kukaan. Eihän Olgan tuttavat tunne kumpaistakaan. Tietysti hän teki väärin, mutta ei siitä nyt maine sentään mene.

— Tietäisipä Amalia-täti, että Olga sanoi mummon istuneen linnassa rengin kanssa, niin paha tulisi, ajatteli Mauri, joka tunsi suurta halua kertoa tämänkin makupalan. Mutta hän sekä pelkäsi että sääli Olgaa. Luultavasti tämäkin tulisi hänelle kalliiksi.

— Mitäpäs tässä nyt leikistä suututaan? Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut. Sovitaan nyt, Amalia-neiti, minä pyydän anteeksi. Mutta poikia minä en ota mihinkään, en ikinä mihinkään, sanoi Olga ja juoksi keittiöön.

— Ei kenellekään muille satu tällaisia onnettomuuksia. Minä olen viaton uhri toisten hampaissa. Jokainen nujertaa minut maahan, tallaa minua ja nauraa sydämessään ivanaurua nauttien tuskastani, lausui Amalia-täti nauttien itsekin suurista lauseista ja tunteista. Viimeiset sanat tarkoittivat Eljasta, jonka kasvot loistivat vaivalla pidätetystä naurusta.

— Olga sanoi, että isä on ollut sen sulhanen ja taistellut punakaartissa Tampereella, oli Maurin pakko sanoa kääntääkseen huomion Eljaksesta.

— Nyt pojat menevät huoneeseensa, te olette saaneet aikaan kylliksi häiriötä, sanoi Tekla tavattoman terävästi.

Lehtori, joka oli rauhanmies, oli hiipinyt pois, heti kun Amalian kyyneleet alkoivat tulvia. Hän ei siis koskaan saanut kuulla, minkälaisissa suhteissa hän oli ollut Olgaan ja sotaan.

— Saa tässä muutkin viattomasti syytöksiä. Olenko minä osallinen
Maurin tekoihin?

— Minä näin, että sinä olit yhtäpoikaa minun kanssani. Sinusta se oli kivaa. Oli niinkin, sanoi Mauri.

Amalia-täti rauhoittui vähitellen neljännen kahvikupin ääressä.
Ulosmennessään hän sanoi:

— Neuvon sinua, Tekla, kasvattamaan paremmin palvelijoitasi. Mutta eipä ole ihme, että he ovat hävyttömiä, kun omat lapsesi eivät osaa ensinkään käyttäytyä.

— Kuulithan itse että Mauri sanoi minua Olgan näköiseksi. Missä hänen silmänsä ovat?

— Ei niihin herrasihmisiin niinkään helposti totu. Suuttuvat kaikesta turhasta. Varovainen niitten kanssa pitää olla. Mutta jos eivät anna käydä lastiikassa, niin minä muutan. Ilma-neitikin on tanssinut sitä ja me ollaan yhtä vanhoja, mutta halut ja tavat pitäisi olla ihan erilaiset. Hattu minulla sentään on vielä hienompi ja Salontaus on yhtä hieno herra kuin Ilma-neidin laiha pankkiherra, joka sitä riiailee.

— Olga on itsekin paljon komeampi kuin Ilma-neiti, sanoi Pärkreeni, joka niinkuin useimmat lyhyet miehet ihaili pitkiä naisia.

— Minua sanoivat Amalia-neidin näköiseksi! Mutta piikaa saa loukata ken haluaa, ja Olga sekoitti räminällä veitset, lusikat, porsliinit ja lasit yhteen pesuastiaan, niin että Sevisten arkiruokakalusto väheni 10 prosentilla.

IV.

ROUVIEN KAHVIKUTSUT.

Kahvipöytä oli upea. Valkoisella, paljotöisellä liinalla oli kolme kahvikalustoa, 6 kaakkua, pieniä leipiä, joitten leipominen oli Berta-rouvan salaisuus, ja mahtava rinkeli. Kaikki oli maukasta ja hauskaa.

Vieraat, sekä lihavat että laihat, olivat ystävällisen ja onnellisen näköisiä. Tavallinen suomalainen jurous oli hävinnyt. Ei voinut aavistaa, että monellakin oli elämässä enemmän huolia ja vastuksia kuin kahvia ja kermakaakkuja. Emäntä esiintyi vaatimattoman anteeksipyytävänä, mutta salaisesti varmana voitostaan. Hän nautti tämän päivän. Huomenna oli aika miettiä, mitenkä kolmeneljäsosaa kuukautta oli elettävä sillä yhdelläneljäsosalla palkasta, joka enää oli jäljellä.

— Sellaisia kahvikestejä kuin teillä Suomessa en ole nähnyt missään, sanoi tämä.

— Te olette kehittäneet kahvinjuomistaidon huippuunsa. Jo kahvipöydän järjestely on mestarillinen. Kahviliinat ovat erikoisala Suomelle, vien niitä ystävättärilleni kotimaahan. Kaakut ja leivokset ovat korkealla tasolla. Arkioloissakin on kahvinjuonti teillä tärkeä perhetapahtuma ja vahvistaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

— Ennen maalla oli kahvinaika juhlahetki, silloin saapui posti, isä istui rauhallisena perheensä ympäröimänä ja äiti oli tyytyväinen ja tasapainossa. Lapset saivat puhua vapaasti, mikä oli heiltä kielletty ruokapöydässä, ja isä kertoi tapahtumia sanomalehdestä. Muissa perheissä oli tapana tarjota kahvia tarjottimilla, mutta meillä käytettiin katettua kahvipöytää niinkuin nykyään, innostui Amalia kertomaan.

— Teidän kansallanne on monenlaisia nautintoja, mutta sitä kaipaavatkin ne, joitten täytyy asua täällä koleassa maassa. Suomi on ihana maa, olen tutustunut sen monipuoliseen kauneuteen, mutta ilmasto sopisi sittenkin parhaiten jääkarhuille.

— Sentähden rakastammekin kahvia, kuumaa, vahvaa kahvia. Toinen kansallinen nautintomme on sauna, oikea löylysauna. Nämä kaksi ovat meidän intohimomme, samoinkuin rakkaus ja raha muille.

— Tietysti, mutta ei ensi sijassa. Sodan jälkeen on rahanhimo kasvanut, mutta se ei ole luonnollista meille. Rakkaus ei myöskään ole niin valtavaa kuin etelämailla. Se on täällä enimmäkseen tuollaista pikkutunteellista haaveilua nuoruudessa ja tanakkaa perheenisän ja äidin kiintymistä toisiinsa.

— Mutta avioerothan ovat tavallisia täällä, ainakin Helsingissä, olen kuullut.

— Sekin on enimmäkseen sodan jälkeisiä paheita ja tällaisilla ihmisillä on aina ulkolaista verta suonissaan. Meidän oma rotumme juo kahvia, kylpee ja rakastaa hölkyttää elämän loppuun asti. — Näettekö, että me juomme nytkin jo kolmatta kuppia kahvia.

— Ihmettelen näitten hienojen naisten ruokahalua. Leivoksia he syövät kilokaupalla ja kahvia he juovat litroittain. Te mahdatte olla kaikesta huolimatta rikasta kansaa. Tällä meidän isäntäväellämme esimerkiksi on huvila maalla, he juovat selvää kahvia kuin lähdevettä ja isännällä on varaa olla lomalla neljä kuukautta, joista yksi on keskellä talvea. Olikohan heillä iso perintö?

— He ovat perineet vanhan kaapin ja isoisän turkit, sanoi Amalia, joka sitäpaitsi tiesi, että rehtori oli lukenut velaksi ja rouva oli tullut aivan varattomasta kodista.

— Kylläpä he silloin ovat tarmokasta väkeä. Heillä kuuluu olevan neljä tytärtä. Näiden myötäjäisten turvaaminen on tietysti vetänyt paljon varoja.

— Mutta tietysti he ovat koonneet ensin tytärten myötäjäiset, ennenkuin ostivat huvilan?

— Ei meillä monikaan anna tyttärilleen myötäjäisiksi muuta kuin liina- ja pitovaatteita. Kaikista vähimmin sitä tekevät pienipalkkaiset opettajat. Kuka voisi vaatia esimerkiksi Lundéneilta myötäjäisiä? Tuskin he ovat aivan velattomiakaan.

— Ja kuitenkin pidetään huvilaa ja tällaisia kutsuja! No, joka maalla on omat tapansa.

— Ja suomalaiset tavat ovat yhtä hyvät kuin ulkomaalaisetkin. Täällä ovat vaimot uskollisia miehilleen, eivätkä samoile vieraita maita etsiskellen, mitä moittisivat ja pilkkaisivat, sanoi Amalia-neiti terävästi mennen toiseen sohvaan, jossa oli vain suomalaisia.

Täällä luettiin ääneen mielenkiintoista kirjoitusta naisten osanotosta yhteiskunnalliseen työhön. Kirjoittaja, yliopiston professori, vastusti tätä ja puolusti naisen työtä kodin- ja lastenhoitajana. "Valveutuneet" olivat kuohuksissa.

— Eihän tuollaisista asioista enää keskustella, naiset ovat jo valloittaneet maailman, sanoi rehtorin rouva.

— Kuinka hän rehellisenä miehenä voi sanoa, että naiset kirjoittavat kuin koulutytöt, kypsymättömiä, vanhoja, jauhettuja asioita? kysyi tohtorinna.

— Meidän omat naislehtemme kuuluvat olevan hänen mielestään "lapsellisia konventtijulkaisuja, jotka saavat naineet naiset penseiksi ja tyytymättömiksi kotioloihin". Niissähän juuri on tosimoraalia ja mieltäylentäviä kirjoituksia!

— Mutta viimeinen suuri vaalitappio todistaa, että taidamme olla kypsymättömiä valtiolliseen toimintaan, niinkuin professori väittää, uskalsi Tekla sanoa.

— Se oli tarpeellinen läksy meille. Me olemme velttoja ja leväperäisiä. Saatte nähdä, että ensi vaaleissa saamme loistavan tuloksen, sanoi naislehdentoimittaja.

— Sitäpaitsi hän on kovasydäminen tuomitessaan naimattomia naisia. Ei naimattomuus ole heidän syynsä. Minulla on serkku, joka on tehnyt parhaansa saadakseen miehen. Hän olisi ottanut toissilmäisen leskenkin, mutta kaikki ponnistukset menivät hukkaan, sanoi yksinkertainen nuori rouva, joka sai lapsia useammin kuin uusia pukuja.

— Mitä kirjoittamiseen tulee, niin melkein jokainen nainen, joka on oppinut käyttämään välimerkkejä, osaa kirjoittaa painattamisen arvoisia kirjoituksia, sanoi rehtorin rouva.

— Ainakin niitä on legio, jotka yrittävät. Lehteen tulvii kirjoituksia, mutta eivät ne aina ole ensiluokan työtä. Mutta ilahduttavaa on nähdä, että naiset ajattelevat muutakin kuin torihintoja ja parsimista, sanoi naistoimittaja. — Luen teille kauniin runon, jonka nainen on kirjoittanut; painatan sen ensi numeroon:

    "Vanha koivu, ikihumiseva,
    tunteheni lietsot eloon uuteen,
    uinua mä tahdon maani ihanuuteen.
    Vuolas virta aina kohiseva,
        levon tuo,
        onnen suo!"

— Roskaa, mumisi valtiopäivänainen uskaltamatta puhua ääneen, sillä "vanha koivu ja vuolas virta" olivat nähtävästi saavuttanut täyden ihailun.

— Ei meillä ole niin hyvää päivällistä, että siitä koituisi suurikaan vahinko, sanoi nuori rouva ottaen ison annoksen leipää neljänteen kuppiinsa.

— Minun sisäkköni sanoi tänään, ettei hän kunnioita herrasväkeä, kertoi laulunopettajan rouva.

— Kuinka hän silloin voi olla sisäkkönä? Sehän on mahdotonta, sanoi entisen senaattorin rouva.

— Paitsi suurmiesten muistoa. Helsinkiläiset ovat innostuneet juhlimaan patsaitten ympärillä ja sitä kai maaseutukin on. Silloin kaikki kunnioittavat ylenmäärin, puhuvat ja ovat mahtavia, sanoi naistoimittaja.

— Olga muuttaa, sillä minä väsyin hänen yöjuoksuunsa ja vaadin että hän olisi kello 10 kotona.

— Sehän sopii erinomaisesti. Minulla on tiedossa kiltti karjalainen tyttö, joka tuli tänne hakemaan paikkaa. Hän on kotipitäjästäni, tunnetusta talosta. Hänen nimensä on Anu Jukonen, sanoi rehtorin rouva.

— Muistan, että olet puhunut Anu nimisestä tytöstä, mutta eikö joku sanonut hänen olevan hiukan epänormaalin? kysyi Tekla.

— Etkö ole huomannut, Tekla kulta, että kun emännät suuttuvat palvelijoihinsa, sanovat he heitä aina vähän hulluiksi. Samaten palvelijat emännistään. Siitä ei huoli välittää vähääkään. Katsos, eri kansanluokat eivät ymmärrä toistensa sielunelämää.

— Mutta minulla on totisesti palvelija, joka ei ole täysijärkinen. Hän nauraa ääneen itsekseen ja keittää munia 20 minuuttia, sanoi laulunopettajan rouva.

— Mitä sanoisitte meidän Lainasta, joka leikkasi tomaatit viipaleiksi ja paistoi ne pannussa makkaroiden kanssa? kysyi tohtorinna.

— Ja minun keittäjättäreni osti 400 markalla kesähatun, eikä omista yhtään paria villasukkia, sanoi professorin rouva.

— Minulla on suurimmat vaikeudet sulhasasioista. Lyylillä on hellät suhteet puumiehen, kaljakuskin, nuohoojan, kaasulaskunkantajan ja talonmiehen kanssa. Hän on muuten hyvä tyttö, mutta liian tunteellinen. Niissä asioissa hän on epänormaali.

— Ihmiset tuomitsevat sokeasti tekojen mukaan, koska he eivät näe toisten vaikutteita. Heidän johtopäätöksensä vievät harhaan. Eri rotujen välillä tämä tapahtuu aina. Villit kansat pitävät valkoisten ihmisten tapoja ja tekoja hyvin omituisina ja käsittämättöminä. Sivistyneet puolestaan arvioivat alempana seisovien ihmisten aivot sangen epätäydellisiksi, tuomiten heitä heidän tekojensa mukaan. Lapsetkin luulevat usein voivansa järjestää asiat paremmin tai ainakin hauskemmin kuin vanhemmat. Sama on laita isäntäväen ja palvelijoitten välillä, jotka useimmiten pitävät toisiaan vähäjärkisinä. Tosin kamala sota oman kansan keskuudessa on tuhonnut monta, kovan ajan heikentämää hermostoa. Kotiapulaisemme esimerkiksi olivat vaikeassa asemassa valkoisten turvaamina ja elätettävinä, sillä välin kuin juuret ja tunteet olivat toisella puolella. Täytyy tunnustaa, että suurin osa heistä menetteli rehellisesti isäntäväkeään kohtaan. Harvoin mielipiteiltään hyvinkin punainen palvelijatar petti työnantajansa. Mutta usea heistä on järkytetty ikiajoiksi. Kauhu on jäänyt jäljelle ja hermosto on huono. Sivistyneet kärsivät myöskin, mutta he eivät olleet tällaisessa ristiriitaisessa asemassa kuin kotiapulaisemme.

— Meidän Laina on aivan valkoinen, mutta silti hän on katkera veljensä kärsimysten johdosta vankileirillä, sanoi tohtorin rouva.

— Tässä näette toisen syyn ristiriitaan. Mutta muutenkin on harva ihminen täysin normaali. Lähemmin tutkiessamme huomaamme, että hyvinkin viisaalla ihmisellä on huolestuttavampia ominaisuuksia kuin että hän keittää munia 20 minuuttia. Minun vanha viisas opettajani laski sormensa ja varpaansa heti herättyään nähdäkseen, ettei niistä yksikään puuttunut. Eräs lääkäri nykäisi karvan parrastaan aina ennen vaikeaa leikkausta, jatkoi eduskuntanainen.

— Minun mieheni jättää joka lauantai yliopistoon kirjan, jota hän tarvitsee valmistellessaan maanantaista luentoa. Sen hän tekee tahallaan pakottaakseen itsensä ikävälle kävelylle sunnuntaisin. Tätä hän katuu joka sunnuntai, mutta uudistaa tekonsa joka lauantai, sanoi professorin rouva.

— Pieni epänormalisuus ei suinkaan ole pahin vika ihmisessä. Epärehellistä, kevytmielistä, tuhlaavaista tai epäystävällistä palvelijaa minä en tahdo kotiini. Sen sijaan tulen hyvin toimeen kotiapulaisen kanssa, jolla on hiukan vikaa aivoissa, sanoi rehtorin rouva.

— Talvella häntä ei vaivaa mikään. Kesillä sanovat hänen joskus olevan hiukan omituisen. Lähetä hänet uimaan, niin kyllä hän selviää. Hän on kiltti, ystävällinen tyttö. Karjalaiset ovat rakastettavia ja sydämellisiä ihmisiä. He rakastavat lapsia ja kiintyvät perheisiin, ainakin niin kauaksi aikaa kuin he ovat talossa, ja sehän on pääasia.

— Tietysti hän sitä on. Ei silti ole varmaa, että hän sopii teille, sillä palvelija, josta yhdessä perheessä pidetään, voi epäonnistua täydellisesti toisessa paikassa. Niinkuin kasvitkin, joista toiset vaativat hiekkamaata, toiset savimaata, sanoi rehtorin rouva.

— Toiset ovat kuin perunat, jotka tulevat rupisiksi lihavassa maassa, mutta useammat ovat kuin hyötymansikat, jotka vaativat vahvaa maata, sanoi maisterin rouva.

— Tarkoitat, että yksi palvelija tarvitsee ankaruutta, toinen ystävällistä kohtelua ja rohkaisua. Mutta harvapa meistä ajattelee, mitä heidän luontonsa vaatii. He ovat vain enemmän tai vähemmän sopivia välikappaleita palvelemaan meidän omia tarkoitusperiämme, sanoi eduskuntanainen.

— Meidän keittäjättäremme luonto vaatii eläviäkuvia joka toinen ilta, sanoi professorin rouva.

— Ja minun Liisani luonto on kuin Vesuvius, joka purkautuu kerran viikossa tuhoavalla tavalla. Olen koettanut kesyttää hänen luontoansa, etenkin kun porsliiniastiat ovat niin kalliita, mutta vielä en ole saanut aikaan muuta kuin uusia purkauksia, sanoi kamreerin rouva, joka juuri oli liittynyt seuraan.

— Miksi ette vaihda keittäjätärtä, ettehän te ole vihitty häneen? kysyi naislehdentoimittaja.

— Mieheni luonto vaatii hyvää ja vahvaa ravintoa, niinkuin sitä vaativat hyöytymansikat. Liisa on erinomainen ruoanlaittaja. Hänellä on erikoinen aisti, joka johtaa häntä panemaan juuri sopivan määrän mausteita ruokaan ja saamaan kastikkeet tuoksuavan maukkaiksi. Pihvit ovat aina täsmälleen oikein paistetut ja keitot niin täydellisiä, että mieheni suutelee minua erikoisen lämpimästi ja kehuu hyväksi emännäksi. Liisaa minun täytyy pitää niin kauan kuin hän suinkin pysyy meillä. Kaikkihan tietävät, että hyvät keittäjät ovat pikaluontoisia.

— Minulla on keittäjä, joka on kuin auringonpaiste, mutta lihapullat ovat kuin kuivuneet maanmunat ja ohukaiset kuin nahkapalat, sanoi maisterin rouva.

— Nostan palkkaa aina kun hän vaatii. Olen koettanut saada käännöstyötä, voidakseni sen tehdä. Sittenkin hän uhkaa jokaisen purkauksen jälkeen muuttaa. Elän kuilun partaalla. Liisalla on kaikki valtit käsissään.

— Eikö lainsäädäntöä voisi kehittää ehkäisemään alituisia palvelijain vaihtoja pienimmästäkin syistä? kysyi toimittajaneiti eduskuntanaiselta.

— Voisihan ajatella jonkunlaista lakiehdotusta tähän suuntaan. Maammehan kehittyy yhä enemmän lakimaaksi. Meidän ryhmä suunnittelee monta uutta hyödyllistä lakia. Ehdotamme, että määrättäisiin, kuinka monta lasta kullakin perheellä pakollisesti täytyy olla. Toinen ehdotus koskee lasten kuukausirahan suuruutta. Seuraava asettaa ikärajan tanssimiselle, joka onkin tarpeen, nyt kun vanhat ovat alkaneet tanssia. Sitten on ajateltu pakottaa naimattomat miehet ottamaan kasvatikseen joku isätön lapsi, vastasi eduskuntanainen.

— Heitä pidetään syyttöminä naimattomuuteensa. On ajateltu kuitenkin, että niiden, joita on kosittu, pitäisi alistua saman määräyksen alle. Mutta miehet vaativat, että ne poikamiehet, jotka ovat saaneet rukkaset, vapautettaisiin tästä. Minusta vasta kolmannet rukkaset oikeuttavat heitä pääsemään kasvatista.

— Sivistystyön alalla olisi vielä paljon tehtävää. Koulupakko on vain ensimäinen askel. Seuraava on kaunokirjallisuuden lukemispakko, käyntipakko Suomen ihanimmilla seuduilla ja tärkeimmissä kulttuurilaitoksissa. Jokaisen suomalaisen, Ruijasta Rajajoelle saakka, täytyisi tuntea Kansallismuseo, tieteelliset kokoelmat, Turun historiallinen museo ja Korkeasaaren eläinmaailma, sanoi toimittaja.

— Jokainen pakkolaki tulee kalliiksi, sillä ne ovat vietävät läpi valtion kustannuksella. Mutta varoja meillä on vaikka mihin, ja rahallinen meno tuo toiselta puolen suuren henkisen voiton, auttoi eduskuntanainen.

— Kyllä meillä sitäpaitsi on varaa matkustaa. Koko kesän ovat junat täynnä väkeä, jotka käyvät laulujuhlilla, kokouksissa ja arpajaisissa. Paras heinäaika tanssitaan, elonkorjuutyöt seisovat laulun tähden ja kauranleikkuu unohtuu arpajaishommien tähden, sanoi entisen senaattorin rouva.

— Tässä olisi myöskin lainsäätäjällä työtä, tuumi eduskuntanainen. — Ensimäiseksi täytyy saada kahdeksantuntinen työpäivä kotiapulaisille. He ovat ainoat ihmiset, jotka toisten palveluksessa saavat tehdä rajattoman määrän työtä. Heidän velvollisuutensa pitäisi määriteltämän tarkalleen. Silloin ei jäisi niin paljon mielivallan varaan. Minä hoidin kerran sisareni lapsia 6 tuntia ja se tuntui silloin maksimiajalta, sanoi toimittaja.

— Jos minun lapsiani hoidetaan vain kahdeksan tuntia, niin he kuolevat jok'ikinen, sanoi tohtorinna, joka kuului neljään yhdistykseen, hoiti ison seurustelupiirin ja suosi taiteita.

— Meillä täytyy ainoan palvelijan nousta kahvia keittämään puoli seitsemältä. Jos hän lopettaisi työnsä kahdeksan tunnin kuluttua, niin emme saisi ruokaa ja palvelusta puoli kolmen jälkeen. Sellainen ei käy meidän perheessämme, jossa kaikki ovat laihoja, sanoi laulunopettajan rouva.

— Mitä uudella yhdistyksellä tekisimme. Onhan meillä jo "Perheenäitien
Yhdistys" ja "Palvelijataryhdistys", kysyi rehtorin rouva.

— Tämä olisi sekayhdistys. Pohdittaisiin yhdessä epäkohtia, sanoi kamreerin rouva.

— Mutta emäntien epäkohdat ovat palvelijoitten edut ja päinvastoin, sanoi tohtorinna.

— Siitä tulisi varmaan vilkas yhdistys. Kuta enemmän yhteenliittymistä, sitä enemmän heräämistä ja nousua! huudahti toimittaja.

Seurassa oli parikymmentä naista, mutta kenelläkään ei ollut tietoa ajasta. Useimpien kellot olivat epäkunnossa. Toisilla oli rannekellot, mutta kaikki vetämättä ja yhdellä oli ainoastaan vitjat.

— Ei naisesta ole maailman hallitsijaksi, ennenkuin hän osaa hoitaa kellonsa, sanoi eduskuntanainen halveksivasti, katsoen kelloansa. — Kello on nyt puoli kuusi.

— Minun mieheni on pahalla tuulella, kun myöhästyn neljänneksenkin päivällisiltä, sanoi tohtorinna.

— Liisa muuttaa huomenna ja lapset nääntyvät nälkään, voivotteli kamreerin rouva.

Tekla kamppaili eteisessä löytääkseen vaatteensa, kun hän kuuli rehtorin rouvan rauhoittavan vieraitaan:

— Kello ei ole vielä neljääkään. Ruokahuoneen kello käy täsmälleen oikein. Mieheni hoitaa sen itse.

— Eduskunnan kello näkyy pitävän kiirettä. Jos sen mukaan hallitaan maailmaa, niin tulevat asiat ainakin ajoissa valmiiksi, pisteli Amalia.

— Tämä sattuu minulle ensimäisen kerran elämässäni. Mikähän tälle kellolle nyt lie tullut, sanoi eduskuntanainen hämillään. — Minulla ei ollut itselläni kiirettä kotiin, sillä minä syön päivällistä kello 7. On mahdotonta seurustella ulkomaalaisten kanssa, ellei totu syömään samaan aikaan kuin kulttuuri-ihmiset.

— Pitääkö meillä muuttaa vanhat tavat ulkomaalaisten mukaan? Minä olen ollut usein mieheni kanssa sivistysmaissa, mutta en ole vielä nähnyt että esim. saksalaiset tai englantilaiset muuttaisivat tapojaan siellä oleksivien ulkomaalaisten mukaan, sanoi kamreerin rouva.

— Emmehän me voi pysyä ikuisesti Väinämöisinä tai Joukahaisina, äksyinä ja vanhoillisina, sanoi eduskuntanainen.

Pian olivat vieraat kiiruhtaneet porvarillisiin koteihinsa syömään työstä tulleitten miestensä kanssa lihapulliaan. Mutta ruokahalu ei ollut niin aito kansallinen kuin tavallista.

— Nyt meistä on taas puhuttu tuvat täyteen. Eihän kahvi maistuisi miltään ilman palvelijajuttuja, sanoi sisäkkö.

— Häpeevät välistä ja kääntävät puheen ruotsiksi. Kun sitä ymmärtäisi, niin saisi kuulla kunniansa. Pitäkööt vain lystiä, kyllä mekin heidät tunnetaan perinpohjin, sanoi keittäjätär.

— Niin kuin minäkin katsoin näitä hienoja rouvia, jotka puhuivat niin kauniisti ja nauroivat simasuin, ja samalla muistin, mitä niitten palvelijat ovat kertoneet, niin nauratti minuakin. Me tiedetään asioita, joita eivät kertoisi lapsilleenkaan, tai joita lapset eivät sallisi vanhemmilleen kerrottavan. Luulevat, että kodit ovat vain suljettuja perhepiirejä, eivätkä käsitä, että keittiön ovien läpi kulkevat salaisuudet maailmalle. Heidän maineensa on meidän käsissämme.

ANU.

Ilma seisoi kaasukeittiön äärellä ja kähersi hiuksiaan, kun ovelle koputettiin.

— Mänkääs sit sanomaa tei mammal jot mie oon tult. Mie oon teijä uus kuharkka.

— Vissii hää tarvissoo ko hää on miut pestant. Ymmärrättäks työ sit mikä köksä on?

— Ahaa, te olette meidän uusi palvelijamme. Tervetuloa vain. Ottakaa vaatteet päältänne. Äiti ei ole nyt kotona, mutta hän tulee pian.

— Eiks hää minnuu varttuntkaa ko hää läks pois? Mut saaha mie haastaa täs teijä keral ratoks. Miu nimmei on Anu Jukonen. Mitävast se entine läks?

— Mie en kehant ennää röhjöttää maasyvämmes koton, ni sit mie lähin sen kauppias Kosose kuharkaks, mut hyö pittiit nii pahhaa elämää. Tappeliit yleaikaa keskenää, herra ronas rouva keral joka asjast. Hyö olliit nii saitoi jot kahviporot pit paahtaa uuvellee. Aamul joivat saijjuu. Mie oon kahevuotiaast ast saant kohvii ylösnoustes. Siit saa voimaa jot jaksaa akkiloija kaike päivää. Ryssä, hää juop saijjuu ja on vetelä ja laiska. Mitä työ juotte?

— Ompas teil hyväluontoset lapset ko eivät patista kohvii. Onks teijä pappa alustpittäi olt herra?

— Meijä naapuri poika käi monet koulut ja luk roviisoriks ast. Hää
nai ruossii haastavan rouvan, mut ei hyö silt oo oikiaa herrasväkkee.
Mienen taho olla rostopaikas sitävast, ko mie tahon isse sivistyy.
Oppiiks tääl ruossii?

— Se on rehellinen suomalainen nimi, eikä sitä tarvitse hävetä, sanoi
Ilma hermostuneesti.

Ensimäinen viikko on emännän ja palvelijan kuherrusaika. Molemmat ovat toivorikkaita, kaikki sujuu hyvin ja luokkaepäluulo on haudattu ystävällisten tunteitten alle.

Anu oli sukkela töissään, laittoi ominpäin ruoan ja siivosi uskomattoman nopeasti huoneet.

— Nyt olemme saaneet meidän talomme mukaisen, vaatimattoman kotihengettären. Olen ihastunut häneen, sanoi Tekla miehelleen.

— Hän on kiltti meille, ei aja pois keittiöstä eikä kutsu penikoiksi tai muilla vielä enemmän ihmisarvoa alentavilla nimillä. Niin tekevät useimmat palvelijat, kun heillä on kiire, sanoi Mauri.

— Hän povaa meille korteista iltasilla. Minä saan nuoruuden rakastettuni vaimokseni, mutta mustaverinen nainen myrkyttää hänet elämän keväässä, ja minun anoppini saa Ameriikan perinnön, mutta hän ei anna penniäkään minulle. Maurilla on punapartainen verivihollinen, joka saattaa hänet pahaan huutoon, niin että hän joutuu akkojen hampaisiin. Silloin vasta hänelle sattuu odottamaton onni, kun hän näkee unissaan valkean, mustan ja harmaan kissan hyppäävän kaivoon, kertoi Eljas henkeään vetämättä.

— Minulle hän myöskin on kiltti, sanoi Tekla raukka, joka aina oli alakynnessä keittiössä.

— Ehkä Karjala tuottaa parempirotuisia palvelijoita kuin muut tienoot. He ovatkin olleet kauimmin ikeen alla ja tottuneet nurkumatta palvelemaan muita, tuumi lehtori.

— Nyt mie rupian käymää iltakurssiloil, siel oppii ruossii ja muit henkee etistävvii asjoit. Mienen ikkään kehtaa lötöstää piikan, mie meinaan pyrkii etteepäi. Tääl talos ei paljokaa sivisty.

— Tietysti Anu saa käydä iltakursseilla, kunhan kotitoimet eivät siitä kärsi, sanoi Tekla.

— Vaik mie oon toise orja, ni mie ossaan laittaa issellein aikaa henkenetistämissee.

— Mutta eilen, Anun ollessa saunassa, minä näin ruokakomerossa perunasäkin takana uuden pyyheliinan kosteassa homeessa. Viime viikkoisen marjapuuron tähteet olivat samalla vadilla kuin maksakappale, joka oli unohtunut paistamatta ja haisi. Hyllypaperit näyttävät, mitä meillä on syöty parin viime viikon aikana ja pesupöydän mauton sisällys pursuaa ulos, kun aukaisee oven, uskalsi Tekla sanoa.

— Kyl mie ajallaa korjaan kaapitkii, mut kassokaa, mite sorja tää kyökki on. Kuparit kiiltäät jot vilistää silmis, kyökinsilta on puhas ko Juhanina ja tuukit mie pesen kerta viikos. Mut mienen tykkää, ko rouva koluvaa ja nuuskii miu perässäi. Kosose rouva pilas mei välit rykkänää sellaisel. Miul sekkautuu ver kons miul haastetaa tiukkaa.

Se olikin totta. Lehtori heräsi yöllä siihen, että joku nyki peitettä, jolla hän oli peittänyt kokolailla kaljun päänsä.

Heikossa valossa hän näki silityshuopaan käärityn paljasjalkaisen olennon seisovan vuoteensa vieressä ja valittelevan:

— Voi, voivoi! nyt se on katos. Lepattelloo ja pilkkaa, eikä lähe pois. Voivoi tokkiisa!

— Myö oltii Kososel justii jalois ko sottaa käytii ja tekkiit hirmutöit ja ihmiste sisut olliit ko luontokappaleil. Hyö lopettiit sen Noskua Tuomaan ja hää kasso minnuu ko hyö raastoit hänt pois. Mut nyt häne henkesä lietsoo kyöki katos enkä mie hirviä männä sinne, nyyhkytti Anu.

— Anu rauhoittuu nyt. Keittiön katossa palaa vain kaasunsytytysliekki. Onhan Anu nähnyt sen ennenkin joka ilta. Mennään nyt yhdessä katsomaan, niin sammutan sen helposti.

Tekla vei Anun keittiöön, jossa hän pari kertaa sammutti ja sytytti kaasuliekin. Sitten hän antoi Anulle bromia ja saattoi vuoteeseen.

— Anu nukkuu nyt rauhassa, että jaksaa huomenna auttaa vaatteitten silittämisessä.

— Kuinka minä uskallan pitää häntä talossa, hän näkyy todella olevan hiukan sekaisin. Sotatapahtumat ovat mahtaneet järkyttää hänen tasapainoaan, sanoi Tekla päästyään vuoteeseensa.

— Saamme nähdä, minkälainen hän on huomenna. Joku seikka on varmaan eilen tärisyttänyt häntä, arveli lehtori.

— Hän sanoi verensä sekaantuvan kun huomautin hyllypapereista ja ruoantähteistä.

— Häntä täytyy kohdella varovaisesti. Ihmiskunnan hermot eivät ole entisellään. Ranskan vallankumouksen jälkeen sattui myöskin omituisia sielullisia ilmiöitä. Eräs kuuluisa hermolääkäri kertoo mieltäkiinnittäviä tapauksia tältä alalta. Monella olivat aivot täydellisesti kunnossa, ainoastaan joku epäsäännöllisyys ilmautui. Jotkut sekaantuivat mielenliikutuksista tai pelosta. Toisilla oli joku hulluudenoire tai mielikuvitelma, muuten he olivat viisaita. Odotapas, niin haen huoneestani hänen teoksensa tänne. Voit itse lukea, ja lehtori oli nousemaisillaan vuoteestaan.

— Älä, hyvä ystävä, tärvele loppuyötä. Nukkukaamme nyt, muuten emme jaksa herätä aamusella. Onko nyt sopiva aika lukea hermolääkärin laajaa teosta?

Anu nousi aikaisin ja siivosi joka sopen keittiössä. Itse hän oli aurinkoisella tuulella ja hyräili kimakasti, lehtorin kauhuksi.

Iltakurssit alkoivat nyt todenteolla. Anu tuli yhä henkevämmäksi. Hän kävi esitelmissä ja "sivistävissä" elävissä kuvissa. Kirjallisuutta harrastettiin sekä keittiössä että lastenkamarissa. Anu lainasi pojille kehittävää kirjallisuutta, Alkion ja Päivärinnan kirjoja.

Teklakin sai osansa sivistysriennoista, sillä Anu kävi museoissa, taulunäyttelyissä ja iltamissa. Kotiin tultuaan hän kertoi näkemiään.

— Mie oon näht mite ruokottommii vanhat miehet olliit enne. Issois kuvatauluis on heijä työsä totistettu. Ko ykskii herra nykkii toise partaa vaik tää makkaa ruumiin kirstus, ja sen vainajan rouva kassoo pääl. Toine harmaapartaniekka ajjaa lehois ja järvel takkaa iha verestä tyttöö, jot tää heittääksee kalloiruuvaks ja kuoloo nuorel ijällää. Sannoit Väinämöiseks, hää on vissii Viipurist sil häne hautasa on paronisatus. Mie näin isse.

— Mikä se paroonisatu on? Tarkoittaako Anu "Monrepos'n" puistoa
Viipurin lähellä? Siellä on Väinämöisen patsas.

— No niihä hyö sitä kussuut. — Sit mie näin ko kolme munkkii mässäät ja juovat luostari kellaris. Suuret tynnörit tyhjentäät. Mie käin pienen olles vaijjain keral Valamos, sielt se kuva vissii on. A tietääks lehtor et yks höist ol tää rehtor Lunteeni? Mie tunsin hänet vaik hää ol ouvois vaatteis.

— Mitä Anu sanoo? Kyllä minä olen nähnyt sen taulun. Se on maalattu aikoja sitten, eikä Lunden ole koskaan ollutkaan sellaisessa hommassa. Anu on erehtynyt.

— Kyl se on hää isse. Pitäs sannoo hänel et ihmisten häpiän hää siel on. Nii ne vaa tulloot päivävalloo ihmise pimiät työt, sanoi Anu ja hävisi keittiöön.

— Sietäs rouvankii saaha uuven ajan henkeyksii ja tuulahtuksii. Palvelijat seuraavat nykyjää kehityst ja ajattelloot muutakii ko ylensyömist ja vassanpalvelemist. Rouvat senkö jarruttaat etistyst, hyö eivät taho muutoksii ja parannuksii. Kyl mei elämä kääntys kehnoks jos myö ei isse seurattas asjoit.

— Minusta kehitys käy yksipuoliseksi. Palvelijoitten asema yhä paranee ja emäntien huononee. Eikö teidän yhdistyksissänne koskaan pohdita, mitenkä emäntien asemaa parannettaisiin? Olisihan sekin kehitystä, sanoi Tekla.

— Olisit, Anu parka, ollut minun asemassani neljä viimeistä vuotta, niin et kysyisi. Siitä asti kuin Lotta muutti meiltä, on täällä vilissyt epäkohtia.

— Toiset ovat olleet epärehellisiäkin ja monenlaisia muita vaikeuksia on ollut.

— Ei niit vissiikää oo liikoi olt, ko noi hyvis lihois kestetää. — Nyt mie lähen Etissonnii, siel näytetää lustii. Myö männää koko sakki arttelis.

Pesupöytä sai nopean pyyhkäisyn, kädet kuivattiin alushameeseen, hattu vedettiin olemattomien silmäkulmien yli ja alaoven avain hävisi käsilaukkuun. Ovi sulkeutui Anun jälkeen ja keittiö oli autio ja tyhjä.

— Kyl toisil sit pittää ol ohrast täs elämäs. Siel näk elävistiaatteris mite toine voi pilata toise elämä tykkenää. Näyttiit mite yks potra reivi, sellaine sukureivi, saattaa ystäväsä väärää syytteesee ja iäks päiväks linnaa. Sit hää naip häne morsiamesa ja muotlääkär, jol ol nokkellas silmäs, myrkyttää hengilt häne vaimosa. Valkone koira ulvo yksinää häne hauvallasa. Minnuu nii itketti ko hää harmaahapsisen äijän pääsöö linnast ja kaik ovat hauvas eikä tunne hänt. Ja yks ko ol sokkee, umpsokkee, tuns hänet syvämme äänellää.

— Mitä Anu nyt tuollaista satua itkee? kysyi Tekla, joka ei yrittänytkään saada selkoa sekavasta kertomuksesta.

— Iha se ol oikiast elämäst kuvattu. Puut huojuit ko ilma tuuls, lehmät olliit tarhas, hännällääs huitoit itikoit ja ves vuos vaatteist ko se reivi ratsast sattees muotlääkärin rouvan keral ja salama löi. Viel miun sisälmyksii vääntää ko mie ajattelen mite se toine rosmo väijy ja maleks pimiäs verankol. Tiatteris ovat kivet ja puut paperist. Kyl mie tiijän eron. Tää ol oikiaa. Mut mite hyö sattuit kohallee kaikkii kassomaa ja kuvvii ottamaa?

— Anu menee nyt levolle, ei auta surra muitten puolesta, sanoi Tekla, joka tiesi entisestään ettei maksanut vaivaa oikaista Anun käsitteitä asioista.

— A ko miul on suotu nii tundeelline syvän. Minnuu vuoroo varist, vuoroo kars pintaa, ko se loppu ol nii luonnol käypää. Se vartiapahus rääkkäs viel omast puolestaa — — —

— Huomenna pestään salin ikkunat. Lämmitetään eilinen paisti ja porkkanat, ettei ruoanlaitto vie paljon aikaa. Hyvää yötä nyt, sanoi Tekla ja poistui.

Anu toipui heti, sillä Tekla oli, tavalliseen tapaan, asettanut hänet entiseen maailmaansa ja ohjannut ajatukset tuttuun uomaan.

Tuli kevät ja läheni maallemuuton kriitillinen aika. Tekla korotti Anun palkkaa, ennenkuin tämä ehti puhua poislähdöstä. Perheellä oli tavalliset kevätkiireet ja elämä oli entistään levottomampaa. Anun sivistysriennot lepäsivät, iltakurssit olivat loppuneet ja esitelmät samoin.

— Mutta meillähän on vuoden kiirein aika käsissä. Tavarat lähetetään parin päivän kuluttua, eikä kaikki talvivaatteetkaan ole vielä naftaliinissa. Mitä Anu nyt tekee Porvoossa? kysyi Tekla itkun partaalla.

Onneksi hän jaksoi hillitä itseään, sillä itkevä emäntä joutuu auttamattomasti alakynteen.

— Mie lähe sukuloittamaa. Siel on kakskii serkkuu Jääskest. Hyö ovat kirjatehtaas, toine mättää yleaikaa liimaa pahvipalasil ja toine syöttää painettui paperloit sellaisel konneel mikä harsii höist kirjoi. Höil on suuret palkat, viimekii litviikis sannoit saaneesa mont sattaa markkaa. Hatus höil on höyhenet ja ruusut ja lakernahka kengät aret, pyhät. Kaheksa tuntii hyö ovat roletaarii ja kuuvelt hienoi ryökkynöi.

— A ko mie lupasi tulla nyt kevvääl, toine höist männöö naimisii kesäl. Miul on muutakii mennoo Porvoosee. Mie lähe kassomaa sitä vänrikkii, hää kuuluu oleva hauvattu mäe pääl.

— Vänrikki Stoolii, eik rouva hänt tiijä? Häne entine asuntosakkii kuuluu oleva reilas ja sänky ja särmi.

— Just, just. Hänt issijää mie meinasin, mut en hoksant täl hetkel häne nimmeesä. Yheshä hää kirutti sannoit sen vänrikin keral.

— Eikö Anu tyytyisi näkemään Topeliuksen hautapatsasta, se on täällä
Helsingin vanhalla hautuumaalla?

— Mienen välitä näyttelijöitten hauvoist. Elläissää höit on lusti kassella, mut ei höist tiijä kuka heiät perrii kuolema peräst.

— Nyt Anu taas sekoittaa henkilöitä. Topelius oli yhtä suuri runoilija kuin Runebergkin, eikä tietääkseni ole koskaan esiintynyt näyttämöllä.

— Voip olla. Hyö pittiit saman iltan yhistyksel estelmää Iita Aalperist ja Topeliuksest, kuka höit muistaa mikä mikkäi ol. Mut Porvoose miu kummikii on lähettävä. Mie kasson issellein paikkaa kirjatehtaast. Voip olla jot mie jään viel tänne vähäks aikaa, jos pojat eivät rennaa liikaa. Mut ei tää talo passaa miul kauakaa, ko se ei oo etulline sivistyksel. Ei tääl opi ruossii eik' oo kalaassiloit eik' opettavaisii tilaisuuksii.

— Mie tuun illal kottii, ko sit aamul lähetää maal, se soppii miul akkuraatist.

— Eikä tääl ennää oo lope paljo tekemist. Kyl työkii jollaiviisii tuutte toimee, lohdutti Anu.

Tekla aavisti mitä tämä "jollaiviisii" oli, mutta hän ei voinut kärjistää tilannetta.

— Äiti on aivan liian veltto palvelijoilleen, sanoi Ilma. — Jos minusta joskus tulee emäntä, niin saatte nähdä toista. Minä olen kohtelias ja oikeudenmukainen, kutsun heitä vaikka neideiksi, mutta vaadin, että työt tehdään kunnolla. Heidän täytyy käyttäytyä, niinkuin minä pankinjohtajan edessä. Kirjallisessa sopimuksessa määritellään kumpaisenkin velvollisuudet. Silloin ei tule yllätyksiä. Ei tarvitse koskaan muistuttaa ja torua, vetoaa vaan kirjoitettuun sopimukseen.

— Kun tulee odottamattomia ristiriitoja, niin vedetään pitkää tikkua.
Silloin ei kumpainenkaan voi valittaa.

— Voit olla varma siitä, että sinä aina saisit lyhyen tikun ja kotiapulainen pitkän.

— Ainakaan he eivät pääsisi tekemään pyhiinvaellusretkiä haudoille kesken maallemuuttoa.

— Minäkin luulin nuorena voivani helposti järjestää elämän ja sen ongelmat tavallisella ymmärryksellä. Nyt minä olen tyytyväinen voidessani jotakuinkin ratkaista välttämättömimmät vaikeudet, sanoi Tekla istuutuen riutuneen näköisenä matkakorin kannelle.

— Täytyy pahimmassa tapauksessa lykätä maalle meno joitakin päiviä eteenpäin.

Seuraavina päivinä Tekla ei ehtinyt ensinkään huolehtia omasta kodistaan, sillä hänen anoppinsa sairastui.

— "Pakkaa" on ruotsia. Käyttäkää suomalaisia sanoja, silloin kuin voitte, sanoi lehtori. Sanokaa esimerkiksi "sulloa tavaroita matkakoriin".

— Sepä on pitkä sana. Voiko sanoa: äiti on sulloatavaroitamatkakoriin hommissa?

— Kylläpä suomenkieli on uusi kieli, koska ei ole sen sopivampaa sanaa? Ehkä meidän esi-isämme eivät matkustelleetkaan? Lemminkäinen teki sitä usein, mutta hänellä ei luultavasti ollut matkakapineita. Herrassääty matkusti kyllä myöhemmin, mutta silloin he puhuivat ruotsia. Mutta nythän kansakoulun opettajatkin matkustelevat, kumma että he eivät ole keksineet sopivaa nimeä tälle toimitukselle.

— Eikö isä voisi nyt keksiä suomalaista nimeä pakkaamiselle, niin voisimme puhua siitä? ehdotti Mauri.

— Ehkä jostain sanakirjasta saisi valmiin sanan. Voinhan käväistä kirjastossa tutkimassa asiaa.

— No, voitte sanoa sullotella. Se tuo selvän kuvan mielikuvitukseen.
Niin, sullotella on hyvä.

— Mitenkä saisimme äidin sullottelemaan, niin että valmistuisimme ajoissa? kysyi Mauri.

— Ei pidä kiiruhtaa äiti parkaa, jolla aina ilmankin on kiire. Nyt hän on rakkauden työssä. Auttakaamme häntä milloin suinkin voimme.

— Emmekö me voisi isän avulla sullotella? Korit ovat jo eteisessä. Me saamme kyllä paljon mahtumaan. Ainahan me olemme mukana, kun heiniä ahdetaan latoon. Ei tämä ole sen vaikeampaa, ehdotti Eljas.

— Sen teemmekin, heti syötyämme käymme käsiksi valmistuksiin. Se on helppo tehtävä kolmelle miehelle, sanoi lehtori.

— Naiset tekevät sullottelun vain turhanpäiten monimutkaiseksi, sanoi
Mauri.

— Miehet kehittyneemmällä järjellään voivat varmaan suoriutua yhtä hyvin kuin naiset tästäkin tehtävästä. Nämä ovat tosin tehneet sitä vuosisatoja. Kansainvaelluksen aikana naiset luonnollisesti sullottelivat. He ovat perineet monen sukupolven kätevyyden. Mutta toiseltapuolen luulisi miehilläkin olevan edellytykset tähän, katsoen siihen, että heidän suonissaan on juossut yhtä monen sukupolven aikana sullottelevien äitien verta. Sitäpaitsi he esim. ristiretkillä luultavasti itse sullottelivat.

— Kamalaa kun isä on historian lehtori, ainakin tänäpäivänä. Ennemmin hän nyt saisi olla puumies, joka on tottunut sullottelemaan halkoja laatikkoon, sanoi Mauri Eljakselle.

Ruoan jälkeen alkoi työ. Lehtori vaati, että kaikki tehtäisiin perusteellisesti ja järjestelmällisesti. Liinakaapin, vaatekomerojen ja laatikkojen sisältö leviteltiin sohvalle ja tuoleille. Pöydille asetettiin kirjoja ja lääkkeitä. Sitten lehtori määräsi työsuunnitelman:

— Mauri saa osalleen liinavaatteet, joitten sisään on käärittävä särkyvät tavarat. Eljas sullotelkoon pitovaatteet ja lääkkeet mahdollisimman käytännöllisesti, ja lisäksi kasvipuristimet. Minä otan kirjat ja hatut osalleni.

Kaikki ryhtyivät innokkaasti työhön ahertaen ääneti rakkauden kannattamina.

— Isä, sanoi Mauri vihdoin, — nyt on vielä liinavaatteita, mutta särkyviä esineitä en enää keksi, kun ruoka-astioita ja tauluja ei oteta mukaan. Minä olen käärinyt peilejä, viivottimia ja lämpömittarin.

— Tästä saat kirjoja lisäksi. Niitä ei koskaan tule liikaa, sanoi lehtori ajatellen itsekseen että: ei niin pahaa ettei hyvääkin, nyt ei Tekla ollut estämässä, otti sitten kirjoja mukaan kuinka paljon tahansa.

— Katsokaa, kuinka pieneen tilaan minä olen saanut vaatteet mahtumaan, sanoi Eljas ylpeänä.

Hän oli asettanut vaatteita omaan ja Maurin kasvipuristimeen ja kiertänyt ruuvit kiinni. Sitten hän oli etsinyt sopivan korin, johon nämä mahtuivat vieretysten.

— Seisohan, isä, laudan päällä, niin minä saan ne vieläkin litteämmiksi.

— Seiso nyt, rakas isä, sen aikaa laudan päällä, kun keksit uuden nimen prässäykselle, pyysi Eljas.

Sillä välin oli Anu palannut Porvoosta. Kerrottuaan apulaiselle keittiössä kaikki matkan elämykset, hän meni sisään.

Täällä hän pysähtyi ovelle katsomaan miesten hommia. Yleissilmäyksen jälkeen hän poistui yhtä ääneti kuin oli tullutkin.

— Sillo hää just on vaaralline. En mie lope kaua oo palvelt täs talos, mut het alus mie huomasin jot lehtor ei oo selvä päästää. Hää on hyvä mies ja nii ystävälline mut usiast ilma tolkkuu. Eikä se oo asjaa mitä hää haastaa ja mitä hää tekköö. Nyt hää vast on iha ilktyös. Mie mään hakkee rouvaa kottii, muute hyö kolhiit koko talon piloil.

— Minä en uskalla jäädä tänne yksinään sen kanssa, sanoi apulainen pelästyneenä.

Vaikka Anu oli valmistellut Teklaa kotimatkalla, kauhistui tämä sitä näkyä, joka häntä odotti kotona. Huone, jossa lehtori sullotteli, oli totisesti "tiversikaupan" ja tavaramakasiinin välimuoto.

— Tahdoimme auttaa sinua, rakkaani. Minusta on väärin ettei miesväki ota osaa kotitoimiin. Olen sydämestäni kiitollinen sinulle uhrautuvaisuutesi takia äitiäni kohtaan. Uhraan minäkin sentähden mielelläni vapaan aikani sinulle, sanoi lehtori hymyillen herttaisesti.

Tähän yhtyi Maurikin sanoen: — Äiti saa nytkin mennä vaikka sirkukseen, kyllä me tullaan toimeen täällä isän kanssa.

— Kiitoksia nyt vain avustanne, kyllä minä lopetan tämän työn. Näen, että olette helliä ja hyväätarkoittavia, sanoi Tekla epävarmasti.

— Kaikki, mitä teen puolestasi, on helppoa ja hauskaa, sanoi lehtori saaden suutelon palkakseen.

Kun Tekla vihdoin jäi yksin, purkautuivat kauan patoutuneet kyyneleet esiin. Eikä hän tullut iloisemmaksi kuullessaan keittiön oven kautta Anun sanovan apulaiselle:

— Miun sissuin ei ois kärsint tuollaist myllertämist. Ol siin sirkust tarpeeks ast ko lehtor polk lautaa justii ko hevone tynnöril. Rouvas ei oo puhtii viije penni iest, nykyisekää raha arvo mukkaa.

Kesänalku oli kylmä ja tuulinen ja sateinen, niinkuin normaali kesäkuu aina onkin Suomessa. Lehtori rouvineen matkusti puolivälissä kuuta entiseen lapsuuden kotiinsa, joka oli ollut suvun hallussa tähän asti. Mutta nyt siitä tarjottiin hyvä hinta, niin että se päätettiin myydä. Lehtorilaiset palasivat kotiin kaupan päätyttyä, kaipuu mielessä, ja pankkikirja lehtorin povitaskussa. Ensimäisen kerran viisikymmenvuotisen elämän jälkeen omisti lehtori vaatimattoman summan Smkaa.

Saavuttuaan pienellä laivalla huvilan rantaan he näkivät poikien ja Anun seisovan laivasillalla. Pojat huiskuttivat lakeillansa ja huusivat tervetuloa, mutta Anu, harsokankaasta neulottu hollantilainen päähine keltaisilla hiuksilla, nojasi kaidetta vastaan ja piti kahden sormen välissä pitsistä nenäliinaa, jonka hän antoi sirosti liehua tuulessa.

— Katso äiti tuota isoa laivamiestä Sjögreniä, kuiskasi Mauri ensi tervehdysten jälkeen. — Se on Anun sulhanen.

Kotimatkalla kertoivat pojat, että Anu oli rannassa joka kerta, kun laiva saapui, ja sunnuntaisin hän matkusti sillä edestakaisin pääteasemalle.

Pian Tekla huomasi itsekin ettei Anu ollut ennallaan. Kesä oli nyt kuumimmillaan ja kova kuivuus vaivasi.

Kun Tekla kerran puhui Anulle päivällisestä, heidän seistessään aurinkoisella kartanolla, sanoi tämä:

— Mienen muista mittää ko rouva haastaa näi aurinkonpaistees. Jos on tähellist asjaa, ni sanokaa varjos, sillo mie ymmärrän.

— Siel on sellaisii oljamii joist ei monikaa tiijä. En mie ilkijä, sanoi Anu hymyillen salaperäisesti.

Teklasta alkoi tuntua kaamealta. Mutta nähtyään, että Anu teki työnsä niinkuin ennenkin, niin hän rauhoittui.

Kuta kuumempi tuli, sitä omituisemmaksi kävi Anu. Hän varoitti poikia menemästä saunaan, sillä siellä oli vihollisia. Kerran hän kirjoitti Ilmalle, jota odotettiin kotiin lomalle ja pyysi tätä ostamaan hänelle uimapuvun. Asia ratkaistiin niin, että Tekla lahjoitti Anulle Ilman entisen puvun, jolla hän nyt ui lopun kesää. Pää selvisikin joka kerta huomattavasti.

Toiselta puolen tuli Anu yhä haaveellisemmaksi. Iltaisilla kaikui laulu rantakallioilta, kun laivansavu katosi sisäjärven saarien taakse.

"Vie tuulonen viesti mun armaalien taa sinimerten vieraille maille ja kuiskaa hiljaa hänen sytämellen: olen ijäti lempesi orja!"

Sivistysriennot eivät myöskään unohtuneet, sillä keittiöstä kuului puuropadan sorinan säestäessä:

Eräänä kauniina elokuun päivänä, kun lehtori selvitteli pikääsiimaa kaivon läheisyydessä, kulki Anu ohi, kantaen kahta vesiämpäriä.

Lehtori, joka aina oli avulias, milloin hän hajamielisyydestään huolimatta, keksi jonkun tarvitsevan apua, tarjoutui auttamaan jyrkässä mäessä.

— Minnuu ei tarvisse herrat auttaa, kyl mie senverra kavahan. Enkä mie tiijä, mitä kalloi siin vees liikkuu, mis lehtor uip. Mitä lehtor miun ämpärlöitäin raahaa?

— Minä olisin vain auttanut, kun mäki on niin jyrkkä, sanoi lehtori säyseästi.

— Auttaa vaa ommaa rouvaasa. Mie tiijän herroi metkut ja iesottamiset. Kososel ei ykskää tyttö kestänt entisellää, jos ei issiää varont, kons vaa isseksee ol. Miul on se paper talles ja kavahtakkaa jot' en mie vällee näytä rouval.

— Ei minulla ole metkuja, eikä ole koskaan ollutkaan, kaikista vähimimin palvelijoitten kanssa. Mistä paperista Anu puhuu?

— Tään mie sain postis, sillo ko herrasväk ol reissus. Kyl mie nään kirutuksest ja meiningist kene se on tekemä.

Anu kaivoi taskustaan huonolla käsialalla kirjoitetun kirjeen ja antoi sen lehtorille, joka luki:

Ei kuihtu ne jotka sinusta jäi nin selvä on Kuvasi sytämessäin Ei kuihtu ei kuole Ne kukivat van minä jän sua kaihoden muisdeleman.

Kun elosi sule hymyää ja kohdalo Rusuja kanta nin muisdele joskus minua joka kuljen mailman Ranta. Se Joka sinua ihaile amusta iltan asti.

— Yks minnuu vaa näkköö aamust iltaa ast. Mienen räknää naisii ja noit poikii. Täst näkköö, jot se on sivistynnee herrasmiehe kiruttama.

— Mikä tässä oikeastaan todistaa sivistystä? kysyi lehtori aavistamatta mihin Anu tähtäsi.

— Ko hää haastaa noi eskuvvii ja vertauksii kaut ja kohtalost ja maalima rannast. Syvänt liikuttas, joset tietäs mite suur pahennus siin pohjal piilöö ja miessuvun tärvellys.

— Käsiala on pahennus jokaisen silmissä ja oikeenkirjoitus on tärvelyksen huippu, sanoi lehtori, istuutuen hyväntahtoisen näköisenä sotkuisen siimansa ääreen.

— Kyl häne on pitänt lukkee monjait vuosii enneko ossaa näi kirjakielt kiruttaa. Mut sen mie terota näi mei kesen, jot lehtoril on etullist et laittaa vällee syvämmees sen kuvan, ko sin laillisest ja esvalla käskyst kuuluu, painakoo se sit vaik toist sattaa killoo.

— Mitä? Syyttääkö Anu minua nimettömän, virheitä vilisevän — — —?

— Mie haastan vaa mitä merkit osottaat, sanoi Anu työntäen kansallisen, lakastuneen lehden värisen, kostean kiharan korvan taakse.

Lehtori jätti pitkäsiimansa nurmelle ja meni, nopeammin kuin historianlehtorin arvo oikein sallisi, huoneeseensa, jonka oven hän lukitsi.

Kun laiva lähti, jäikin pitkä laivamies, Sjögren, sillalle. Hän puhutteli Teklaa, joka tunsi hänet monista matkoista.

— Olenhan minä huomannut, että te seurustelette, mutta toivoin ettei siitä tulisi mitään. Eiköhän olisi parasta jättää naiminen sikseen?

— Naiminen on sentään kaikista rehellisintä seurustelua. En minä ole sellainen, että minä riiailisin muulla tavalla kuin tosi mielessä.

— Taitaa olla äkkivihainen tai tuhlaavainen? Sjögren oli levottoman näköinen.

— Tietenkin. Hän puhuu henkisistä riennoista ja sivistyksen vaatimuksista. Sellaisiksi ne käyvät aina herrasväen palveluksessa. Mutta se ei haittaa minua ensinkään.

— Ei sellaiset ole vaarallisia. Minä olen tuntenut rouvan, joka manasi henkiä ja tanssitti pöytiä. Mainio emäntä se oli. Lapset olivat hyvin hoidetut, koti siisti ja ruoka hyvää. Eikö hänessä ole muuta vikaa?

— Kyllä sitä on tarpeeksi tähän tarkoitukseen, sanoi Sjögren, joka tunsi helpotusta. Hän oli luullut pahempaa.

— Minä olen kertonut meidän kaupoistamme rouvalle, sanoi Sjögren tervehdittyään.

— Onnea sitten vain. Anu saa kunnollisen miehen. Se on sentään suurin onni tässä elämässä, sanoi Tekla.

— Se koira älähtää, joho kalikka kalahtaa, ja Anu myhähti merkitsevästi.

— Mitä sinulla on lehtorin kanssa tekemistä? Oletko sinä se kalikka, joka saa hänet älähtämään? kysyi Sjögren terävästi.

— Mie oon viaton, enkä mie valita kohteluu. Mut mitä lehtoris kyttöö, sen saa rouva selvittää, sanoi Anu.

— Anun puheet ovat taas sekavia. Sjögren menee nyt keittiöön, niin Anu antaa kahvia, sanoi Tekla, joka alkoi hermostua.

Anu ja Sjögren ottivat kumpikin ämpärinsä ja menivät läiskyttäen leikillä vettä toistensa päälle.

Teklan saapuessa huvilaan näki hän miehensä huiskuttavan hänelle ikkunasta ja huutavan:

— Minä en kokoa voimia enkä voi pitää henkeäni tasapainossa, ellei koti ole rauhan tyyssija, sanoi lehtori.

— Minusta meillä on ollut nollia tarpeeksi, jos tarkoitat henkistä kehitystä.

— Voimme kyllä. Äidillä ja Amalialla ei ole hyräilevää, eroottista, puolihassua kotihäiritsijää.

— Heillä on keskuskeittiö ja niin paljon mukavuuksia, että heille se käy laatuun.

— Siitä asti kuin jätin pitkänsiimani nurmelle kaivon luo ja tulin tänne huoneeseeni, pakottaen aivoni työskentelemään ankarasti, huolimatta siitä että lämpömittari näyttää 25° varjossa. Vai oliko se 25 1/2°? Nyt näyttääkin tulevan kaunis kuutamo. Pitäisi mennä kravustamaan.

— Kerrohan nyt ensin, mitä aivosi saivat aikaan, ohjasi Tekla lehtorin entiseen ajatuskulkuun.

— Aivan oikein. Ainakin minulla ja lapsilla. Olemattomilla palvelijoilla ei ole yhtään huonoa ominaisuutta.

— Mutta hyviä ominaisuuksia sitä enemmän. Minä olen ollut ilman palvelijaa kesällä. Ensimmäisinä päivinä nautin tavattomasti, mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kasvoi kaipuuni kotiapulaista muistellessa. Hän häämöitti mielessäni kaiken avun tuojana, epäitsekkäänä uhrautuvana kotihengettärenä. Silloin huomasin, mitä hän merkitsi koko perheelle, lapsille ja etenkin minulle. Kun minun itseni täytyi olla ensimäinen aamulla ja viimeinen illalla, niin silmäni aukenivat. Ja minkälaisia toimia sain tehdä!

— Olen keksinyt keinon, mitenkä nuo toimet jäävät kokonaan pois. Me ostamme osakkeet Töölössä, samanlaisessa talossa kuin se, jossa äitikin asuu. Nythän meillä on melkein riittävä summa.

— Saamme ruokamme yhteisestä keskuskeittiöstä ja säästämme palvelijan elatuksen ja palkan.

— Sehän olisi ihanaa. Niissähän on pieni keittokomero, niin että saamme aamukahvimme ja vieraillemme mitä tahdomme. Joku siivooja saa käydä siistimässä ja silloin me olemme onnellinen suljettu perhepiiri, johonka vieras aines ei tuo levottomuuden aihetta.

— Eikä kukaan väitä, että historianlehtori alentuisi kirjoittamaan rakkausrunoja. Anun päivät ovat luetut tässä talossa.

— Sjögren parka! Mutta minä varoitan häntä. En voi nähdä ihmisen suinpäin syöksyvän perikatoon.

— Silloin tekisit turhaa työtä. Lähemmin ajatellessani luulen, että Anusta tulee erinomainen vaimo. Hän osaa hoitaa taloutta ja luonteeltaan hän on kiltti ja taipuvainen. Sinä tuomitset häntä luokkarajan toiselta puolelta.

— Olet oikeassa, niinkuin aina, Teklaseni. Luultavasti Josefiinat, Olgat, Hildat ja Iidat ovat kaikki erinomaisia, katsottuina oikeassa perspektiivissä.

— Tosiaankin. Kun nyt ajattelen tulevaisuutta ilman heitä, näen kaikki toisessa valossa. Työnantajien ja työntekijöiden välinen hankaus ja etenkin jokapäiväinen elämä vierasten ihmisten kanssa vaikuttaa epäedullisesti arvosteluun.

— Mekin, jotka rakkaus liitti yhteen, saimme kestää monta vaikeutta, ennenkuin arkielämä alkoi sujua tasaisesti. Mutta nyt, kun meidän ei ole pakko vetää arkaan kotielämäämme vieraita, toisessa maaperässä kasvaneita ihmisiä, niin järjestäkäämme elämämme heistä riippumattomaksi.

— Mutta mitä ne perheet tekevät, joilla on pieniä lapsia tai jotka eivät voi ostaa osakehuoneustoa?

— En minä kykene pohtimaan yhteiskunnallisia ongelmia keskellä kesähellettä. Nyt lähden uimaan, ja heti kun tulee viileämmät ilmat, lähdemme Helsinkiin ostamaan kotia itsellemme. Sillävälin luemme ilmoituksia ja valmistelemme asiaa kirjeenvaihdon kautta.

Lehtori selitti pojille nyt alkavaa uutta elämää ja nämä kuuntelivat hartaina. Silmät loistivat monipuolisesta nautinnosta. Suloinen kahvi, vastaleivottu leipä, ruumis viileänä uimisen jälkeen, ympärillä vihannoiva luonto ja tuolla kimalteleva järvi! Sitten vielä mullistavia suunnitelmia perhe-elämässä — nautinto oli täydellinen.

Tekla katseli perhettään ja iloitsi. Kun Ilmakin huomenna yhtyisi täyttämään paikkansa, niin olipa kuin taas elettäisi niitä harvoja aikoja, jolloin elämä sujui onnellisena ja toivorikkaana.

Hän hymyili kuullessaan keittiön puolelta Anun Sjögrenin seuran vilkastuttaman iloisen naurun ja pienet kirkaisut.

Emännän ja kotiapulaisen välit olivat tasapainossa. Heille häämöitti luonnollinen ero täydessä ystävyydessä ja rauhassa. He näkivät toisissaan ihmisen ja tunsivat pitävänsä toisistaan. Sillä vapaus koittaisi molemmille.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTIHENGETTÄRIÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.