AARNE HERRAN RAHAT

Kertomus

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Käsikirjoituksesta suomensi J.

Porvoossa, Werner Söderström, 1903.

SISÄLLYS:

Solbergin pappilassa.
Laitureilla.
lähetti.
Kuutamossa.
Vaimo.
Raatikellarissa.
Rauhaton.
Sir Archien pako.
Jään poikki.
Aaltojen kohu.

Solbergin pappilassa.

1.

Siihen aikaan kun Tanskan kuningas Fredrik II oli Bohusläänin isäntä, asui Marstrandissa kalakauppias nimeltä Torarin Haakenpoika. Hän oli köyhä ja halpasäätyinen mies, sillä toisen kätensä vuoksi, joka oli rujo, ei hän kyennyt kalalle eikä soutomieheksi. Kun hän ei voinut saada merestä elatustaan, kuten muut rannikkolaiset, niin hän piti tapanaan ajella ympäri maakuntaa kaupittelemassa suolattua ja kuivattua kalaa. Hän ei ollut monta päivää vuodessa oman katon alla, kun myötäänsä piti kalakuorman päällä ajaa kituuttaa kylästä toiseen.

Yhtenä helmikuun iltana Torarin oli hämärän tullessa matkalla Kunghällasta Solbergin pitäjään päin. Maantie oli vallan aukeana ja tyhjänä, mutta Torarinin ei siltä tarvinnut olla ääneti, sillä hänellä oli vieressään kuorman päällä veljellinen toveri, jonka kanssa saattoi jutella. Se oli pieni mustaturkkinen koiraressu, jolle Torarin oli pannut nimeksi Grim. Enimmäkseen se makasi yhdessä kohti, pää käpälien välissä ja vaan silmäniskuilla mukautellen isäntänsä puheisiin. Mutta jos sille jotain vastenmielistä mainitsi, niin se kohosi istualleen, nosti kuononsa pystyyn ja ulisi pahemmin kuin susi.

»Nyt on niin asia, Grim koirani», virkkoi Torarin, »että tänään minä olen saanut tärkeitä uutisia. Sekä Kunghällassa että Kaarepyyssä huhuiltiin meren menneen jäähän. Kauniina ja kirkkaana ja kylmänä ilma nyt on viime ajat pysynytkin, kuten kyllä sinä tiedät joka kaiket päivät elelet ulkona, ja meri kuuluu tosiaan jäätyneen, ei yksin salmissa ja vuonoissa vaan pitkät matkat Kattegatiakin. Siellä ei nyt laine käy, ei nyt ole vene- eikä laivaväylää saariston sisään. Ylt'yleensä ulottuu paksu, luja, kierä jää, jota rekihevonen voi juosta raksutella Marstrandiin ja Paternosterluodolle asti.»

Kaikkea tätä koira kuunteli hyvin tarkkaan. Se ei siitä näyttänyt olevan millänsäkään. Se vaan makaili ja iski silmää Torarinille.

»Ei meillä kalakuormasta enään ole niin erittäin paljon tähteenä», puheli Torarin koiralleen. »Mitähän olisi, Grim, poiketa tienkäänteestä ja ajaa länteen päin merelle? Ajamme Solbergin kirkon ohi ja siitä Ödsmålskilin rantaan, ja siitä en luulisi olevan pitemmältä kuin viisi neljännestä suoraan Marstrandiin. Olisi komeata kerran tulla kotiin tarvitsematta käyttää venettä tai lauttaa.»

He ajoivat juuri silloin pitkää Kaarepyyn kangasta. Tähän asti ilma oli koko päivän ollut tyyni, mutta nyt tuli kankaan poikki kylmä tuulenviima, joka teki ilman kolakaksi.

»Velton näköistä tosin on lähteä kesken työstä paraana aikana», jatkoi Torarin omia puolustelujaan, »mutta nyt me olemme niin kauan kierrelleet kyliä, että jo olisi tarpeenkin saada kotona istahtaa pari päivää takan ääressä ja lämmitellä kohmettunutta ruumistaan.»

Koira makasi yhä mitään virkkamatta, ja siitä Torarin kalakauppias oli saavinaan vahvistusta aiheelleen.

»Nyt on äiti monet viikkokaudet istunut yksin kotituvassa», hän sanoi, huitoen käsivarsillaan saadakseen lämmintä. »Ikävissään hän kai jo meitä vartoo. Ja Marstrandissa vietetään reilua elämää nyt talvisaikaan. Kadut ja kujat, tiedäthän Grim, ovat tulvillaan vieraita kalastajia ja meriväkeä. Ranta-aitoissa on tanssit jok’ainoa ilta. Ja niitä olvimääriä, jotka krouvissa tulvivat, niitä sinä et jaksa käsittääkkään.»

Tätä jutellessaan Torarin painautui likemmäs koiraa, nähdäkseen kuunteliko se todella mitä hän sille sanoi.

Ja kun koira siinä lojui ihan valveillaan eikä millään tavalla tyytymättömyyttä osottanut, väliin vaan silmiään väläytti, niin Torarin tienhaarassa kääntikin länteenpäin merelle. Hän hotasi hevosta suitsenperillä ja antoi mennä aika kyytiä.

»Koska kerran ajetaan Solbergin pappilan sivu», Torarin taas hetken päästä virkkoi, »niin pistäynpä siellä kysymässä, onko totta että meri on Marstrandiin asti jäässä. Sieltä kai siitä asiasta saa tiedon.»

Tämän viimeisen Torarin sanoi vaan puoliääneen, ajattelematta kuuliko koira vai ei. Mutta tuskin se oli sanottu, kun koira kavahti pystyyn ja päästi kauhean ulinan.

Hevonen tempautui tiepuoleen, ja Torarinkin säikähti ja kääntyi katsomaan, oliko saanut susiparven kintereilleen. Mutta nähdessään että Grim siinä vaan ulvoi, hän koetti saada sitä rauhoittumaan.

»No veikkonen», Torarin sanoi koiralle, »etkö muista kuinka monta yötä me kumpikin olemme Solbergin pappilassa viettäneet? Ei tosin ole varmaa, tietääkö Aarne herra meren jäätymisestä mitään, mutta ainakin me häneltä saamme hyvän illallisen, ennenkuin merelle lähdetään.»

Koira ei Torarinin sanoista lauhtunut. Se nosti kuononsa pystyyn ja ulisi yhä hirveämmin.

Silloin Torarinia vähällä oli ruveta kammottamaan. Oli jo melkein pimeä, mutta Solbergin kirkko kuitenkin vielä häämötti tasangolla, jota maanpuolelta pitkät metsäharjut ja merenpuolelta puuttomat kalliokummut ympäröivät. Siinä suuren Valkosen tasangon keskellä ihan yksin ajaessaan hän tunsi olevansa vähänen kuin maan mato, jolla ei ole apua eikä turvaa. Mutta metsien pimennoissa ja aukeiden kallioiden koloissa piilevät suuret hiiden hirviöt, jotka nyt yön hämyssä rohkenevat hiipiä kätköistään esiin. Ja koko aukealla tasangolla ne eivät voi muuta saalista yllättää kuin hänet, Torarin polosen.

Vielä viimeisen kerran hän yritti rauhoittaa koiraansa.

»No veikkonen, mikä sinut on Aarne herraan suututtanut? Hän on jalosukuinen mies ja rikkain koko maassa. Jollei hän olisi papiksi ruvennut, olisi hänestä tullut sotasankari.»

Mutta tälläkään hän ei voinut saada koiraa vaikenemaan. Silloin hänen malttinsa loppui, niin että hän tarttui koiraa niskanahasta kiinni ja heitti sen kuormalta alas.

Koira ei lähtenyt reen jälkiä seuraamaan, vaan jäi istumaan tielle, ja sen ulinan Torarin kuuli siihen asti kun ajoi pimeän veräjäsolan läpi pappilan pihaan, jota matalat puiset huonejaksot ympäröivät kaikilta neljältä puolelta.

2.

Solbergin pappilassa istui pappi, Aarne herra illallispöydässä kaiken väkensä kera. Torarin oli ainoa vieras tässä joukossa.

Pappi oli ijäkäs, valkohapsinen mies, vaan vielä kuitenkin väkevä ja varreltaan ryhdikäs. Vieressä istui hänen vaimonsa, ja häneen oli ikä merkkinsä lyönyt. Hänen päänsä ja kätensä tutisivat, ja hän oli melkein kuuro. Herra Aarnen toisella puolen istui apupappi. Hän oli nuori ja kalpea ja huolestuneen näköinen, ikäänkuin olisi väsynyt siitä suuresta tietomäärästä, jonka hän opintovuosinaan Wittenbergissä oli koonnut.

Nämä kolme istuivat pöydän yläpäässä vähän niinkuin muista erillään. Heistä alaspäin istuivat ensin Torarin ja sitte palvelijat. Nämäkin olivat vanhaa väkeä. Niitä oli kolme renkiä, kaikki kaljupäitä, kumaraselkäisiä, ja kaikkien silmät räpyttivät ja vuotivat vettä. Piikoja oli vaan kaksi. He taisivat olla hiukan nuorempia ja reippaampia kuin rengit, mutta hekin näyttivät olevan työn kuluttamia ja vanhuuden raihnaisia.

Pöydän alipäässä istui kaksi lasta. Toinen oli papin pojantytär. Hän ei ollut kuin neljäntoistavuotias, valkotukkainen, hyvin hento ruumiiltaan. Kasvot olivat vielä kesken kehityksensä, vaan kaunis hänestä näytti tulevan. Hänen vieressään istuva neitonen oli köyhä tyttö, etäistä sukua papin rouvalle. Hän oli orpo ja oli otettu pappilan kasvatiksi. Molemmat neitoset istuivat ihan lähetysten lavitsalla ja näyttivät olevan keskenään hyvät ystävykset.

Kaikki nämä istuivat ja söivät sanaakaan virkkamatta. Torarin katseli vuorotellen itsekutakin, mutta kenenkään ei näyttänyt tekevän mieli jutella atrian aikana. Kaikki vanhukset ajattelivat samaa asiaa: Se on suuri siunaus, kun saa ruokaa eikä tarvitse kärsiä puutetta eikä nälkää, niinkuin meidän ennen on monet kerrat täytynyt tehdä. Ei pidä ruuan ääressä muuta miettiä kuin kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään.

Kun Torarin ei päässyt puheisiin kenenkään kanssa, niin hänen silmänsä kiertelivät huonetta. Hän tarkasteli milloin suurta takkauunia, joka monikerroksisine lavoineen täytti koko ovipuolen tupaa, milloin taas korkeapylväistä uudinvuodetta huoneen peränurkassa. Hän antoi katseensa kiertää seiniä pitkin kulkevia lavitsoja, tai kohota suureen lakeisaukkoon, josta savu kiemurrellen tuprusi ulos ja talvihuurua virtasi sisään.

Kun Torarin kalakaupustelija, joka asui rannikon pienimmässä hökkelissä, tämän kaiken näki, niin hän ajatteli: Olisinpa minä sellainen suurmies kuin Aarne herra, niin en tyytyisi asumaan tällaisessa vanhankansan pirtissä, joka on kaikki yhtenä huoneena, Rakentaisin kivestä korkeapäätyisen talon, jossa olisi monet huoneet, niinkuin on meidän Marstraridin pormestarilla ja neuvosmiehillä.

Mutta useimmin Torarin käänsi katseensa suureen tammiarkkuun, joka seisoi pylväsvuoteen jalkopäässä. Hän katseli senvuoksi sitä niin usein, kun kerrottiin että pappi, Aarne herra siinä säilytti kaikkia hopearahojaan, sanottiinpa vielä että niitä siinä oli aivan reunoja myöten.

Ja Torarin, joka oli niin köyhä että hänellä tuskin koskaan oli hopearahaa taskussaan, hän sanoi itsekseen: Enkä minä sittenkään noista rahoista huolisi. Sanotaan että Aarne herra on ne ottanut suurista luostareista, joita näillä tienoin ennenaikaan oli, ja että vanhat munkit ovat ennustaneet hänelle turmiota noiden rahojen tautta.

Juuri näissä ajatuksissa ollessaan Torarin näki vanhan kuuron emännän nostavan kätensä korvalliselle kuullakseen paremmin. Sitte hän kääntyi Aarne herraan päin ja kysyi häneltä: »Mitähän varten nyt Branehögissä puukkoja hiotaan?»

Huoneessa oli niin täydellisen äänetöntä, että kun vanhus tämän sanoi, kaikki säpsähtivät ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun he näkivät hänen istuvan käsi korvalla ja kuuntelevan jotakin, niin hekin varoivat liikuttamasta lusikoita ja teroittivat kuuloaan.

Hetken oli huoneessa ihan kuoleman hiljaisuus, mutta sen aikana emäntä
vanhus kävi yhä enemmän ja enemmän rauhattomaksi. Hän tarttui herra
Aarnen käsivarteen ja kysyi häneltä: »En ymmärrä miksi tänä iltana
Branehögissä niin pitkiä puukkoja hiotaan.»

Torarin näki, että Aarne herra hiveli vaimonsa kättä rauhoittaakseen häntä. Hän ei kuitenkaan huolinut vastata, vaan söi rauhallisesti kuten ennenkin.

Emäntävanhus istui yhä edelleen käsi korvalla. Hän sai kauhusta vedet silmiinsä, ja hänen kätensä ja päänsä tutisivat kuin suonenvedossa.

Silloin nuoret neitoset, jotka istuivat pöydän alipäässä, tyrskähtivät hätäiseen itkuun.

»Ettekö te voi kuulla sitä kitinää ja raaputusta?» vanhus kysyi.
»Ettekö te voi kuulla, miten se kirskuu ja korvia viiltää?»

Aarne herra istui ääneti ja hiveli vaimonsa kättä. Niin kauvan kun hän oli vaiti ei kukaan rohjennut mitään virkkaa.

Mutta kaikki uskoivat, että vanha perheenäiti kuuli jotakin, jotain hirvittävää, joka ennusti turmiota. Kaikki tunsivat veren suonissaan jähmettyvän. Ei kukaan muu pöydässä istujista enään uskaltanut viedä ruokapalaa suuhunsa, paitse Aarne herra itse.

He ajattelivat, että emäntävanhushan monet vuodet oli pitänyt taloudesta huolen. Hän oli aina ollut kotosalla ja älykkäästi ja hellästi valvonut lapsia ja palvelijoita, karjaa ja koko omaisuutta, niin että kaikki oli menestynyt. Nyt hän oli työn kuluttama ja ikäloppu, mutta varmasti hän ennen ketään muuta vaaran huomaisi, jos se taloa uhkaa.

Emäntävanhuksen hätä kasvoi kasvamistaan. Hän laski kätensä ristiin, ja avuttomana hän alkoi itkeä yhä kiihkeämmin, niin että kyynelet suurina karpaloina vierivät pitkin kuihtuneita poskia.

»Etkö sinä ollenkaan edes kysy, Aarne Aarnenpoika, mistä tämä hätä minulla on?» hän valitti.

Aarne herra nyt kumartui häneen päin ja sanoi: »En ymmärrä mitä sinä oikein olet säikähtänyt.»

»Niitä pitkiä puukkoja minä pelkään, joita siellä Branehögissä hiotaan», vaimo sanoi.

»Miten sinä voit kuulla, että Branehögissä puukkoja hiotaan?» sanoi
Aarne herra hymähtäen. »Onhan siihen taloon täältä neljänneksen matka.
Ota nyt lusikka käteesi ja anna meidän syödä illallinen loppuun!»

Vanhus koetti hillitä kauhuaan. Hän tarttui lusikkaansa ja pisti sen maitoruukkuun, mutta sitä tehdessä hänen kätensä vapisi niin, että kaikki kuulivat lusikan kalisevan laitaan. Mutta heti hän panikin sen pois lautaselle. »Miten minä voin syödä?» hän sanoi. »Enkö kuule kuinka se kirskuu, enkö kuule kuinka se viiltää?»

Silloin Aarne herra työnsi maitoruukun pois luotaan ja pani kätensä ristiin. Kaikki toiset tekivät samoin, ja apupappi alkoi lukea ruokasiunausta.

Sen loputtua Aarne herra katseli pöydän ääressä istujoita, ja kun hän näki että he olivat kalpeina ja säikäyksissään, niin hän suuttui.

Hän alkoi puhua heille niistä ajoista, kun hän oli tullut Bohuslääniin saarnatakseen siellä Lutherin oppia. Silloin olivat Paavilaiset ahdistaneet häntä ja hänen palvelijoitaan kuin metsän petoja. »Emmekö ole nähneet vihamiehen tiepuolessa väijyvän meitä, kun olimme menossa Herran huoneeseen? Emmekö ole saaneet hengen hädässä lähteä pakoon omasta kodistamme ja turvattomina samoilla metsiä? Nytkö meidän on ylenannettava itsemme?»

Aarne herra puhui kuin sankari, ja kaikkien rohkeus nousi häntä kuullessaan.

Tottahan se on, he ajattelivat. Jumala on suojellut Aarne herraa suurimmissa vaaroissa. Hänen kätensä on hänen turvanaan. Hän ei palvelijaansa hukkaan heitä.

3.

Kun Torarin ajoi ulos pappilan pihasta, tuli hänen koiransa häntä vastaan ja hyppäsi kuormalle. Nähdessään, että koira oli koko ajan pysytellyt pappilan ulkopuolella, Torarin kävi uudestaan levottomaksi. »Grim koirani», hän sanoi, »mitä sinä täällä solassa istuskelet? Miks’et tule taloon saamaan ruokaa. Uhannekko mikä Aarne herraa? Jokohan minä hänet nyt näin viime kertaa? Mutta kerranhan kuolema yllättää suuretkin uroot. Taitaa hänkin jo olla lähes yhdeksänkymmenen vuotias.»

Torarin käänsi sille tielle, joka Branehögin kartanon ohi vei
Ödsmålskilin rantaan.

Branehögin ohi ajaessaan hän näki, että siellä oli piha täynnä rekiä ja että valoa pilkotti sulettujen ikkunaluukkujen raoista.

Kun Torarin tämän näki, niin hän sanoi Grimille: »Täällä on väki vielä valveilla. Ajanpa taloon ja kysäsen, onko siellä tänä iltana puukkoja hiottu.»

Hän ajoi kartanolle, ja oven avatessaan hän näki että siellä pidettiin suuria pitoja. Seinälavitsat olivat täynnä vanhoja miehiä, jotka ryyppivät olutta ja viiniä, ja nuoriso häili permannolla, leikkien ja laulaen.

Torarin näki oitis, ettei täällä kukaan voinut aseitaan varustella eikä olla surmahankkeissa. Hän työnsi oven kiinni ja aikoi juuri lähteä tiehensä, kun isäntä tuli jälestä. Hän kärtti Torarinia jäämään pitoihin, kun kerran oli niihin sattunut tulemaan, ja veti hänet mukanaan pirttiin.

Torarin istui sitte pitkän aikaa juttelemassa talollisten kanssa. He olivat hyvin nousutuulella, ja Torarin oli hyvillään kun sai heittää mielestään kaikki pahat aatokset.

Vaan Torarin ei ollut ainoa, joka tuli myöhään tämän illan pitoihin. Vielä paljon myöhemmin tuli eräs mies vaimoineen. He olivat kuluneissa puvuissa ja sisään käytyään pysähtyivät ujosti ovensuu-nurkkaan.

Isäntä meni heti uusia vieraita vastaan. Hän otti heitä toista toisesta kädestä ja vei heidät peremmälle istumaan. Sitte hän sanoi toisille: »Eikös ole totta kun sanotaan, että jolla on lyhin tie, se viimeksi perille ehtii? Nämä ovat minun lähimmät naapurini. Täällä Branehögillä ei muita tilallisia olekkaan kuin he ja minä.»

»Ennemmin sano ettei ole muita kuin sinä», mies virkkoi. »Ethän minua voi tilalliseksi nimittää. Olenpahan vaan sysimies, jonka olet antanut laittaa mökin maallesi.»

Sysimies sai paikan Torarinin vieressä, ja he alkoivat jutella. Vastatullut kertoi Torarinille, mistä syystä hän niin myöhään näihin pitoihin saapui. Heillä oli nimittäin ollut vieraita kotimökissään eivätkä olleet tohtineet jättää sitä heidän haltuunsa. Kolme kiertelevää nahkurinsälliä oli ollut heillä koko päivän. Aamulla tullessaan he olivat olleet uuvuksissa ja ylen kurjan näköisinä. Olivat kertoneet eksyneensä metsään ja harhailleensa ruuatta koko viikon. Mutta saatuaan sitten syödä ja nukkua olivat he äkkiä elpyneet, ja illalla he olivat kysyneet, mikä täällä oli paikkakunnan suurin ja komein talo, josta he voisivat mennä tiedustelemaan työtä. Sysimids oli vastannut, että pappila, jossa herra Aarne asui, oli rikkain niillä mailla. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun he olivat purkaneet reppunsa, vetäneet esille pitkiä puukkoja ja ruvenneet niitä hiomaan. Sitä he olivat tehneet kotvan aikaa, ja silloin he olivat niin hurjan näköisiä, että sysimiestä ja hänen vaimoaan kauhistutti eivätkä he rohjenneet lähteä pois kotoaan. »Näen heidät vielä niinkuin tuossa edessäni istuisivat niitä puukkojaan kirnuttamassa», sanoi sysimies. »He olivat hirveän näköisiä. Heillä oli suuret parrat, joita milloin lienevätkään kerinneet, ja yllään oli karvapäälliset, visaiset nahkatakit, jotka olivat ihan liassa. Minä jo ajattelin, että koirankuonolaisia olin mökkiini saanut. Olin oikein mielissäni, kun ne viimein lähtivät tiehensä.»

Kun Torarin kuuli tämän, niin hän kertoi sysimiehelle mitä hänen pappilassa käydessään oli tapahtunut.

»Siis Branehögissä kumminkin tänään puukkoja hiottiin», sanoi Torarin nauraen. Hän oli nyt juonut aikalailla, sillä kylään tullessaan hän oli ollut niin alakuloinen ja pelästynyt, että hänen oli täytynyt ottaa lohdutusta siitä mistä saisi.

»Nyt olen iloinen taas», hän sanoi, »kun sain tietää, ettei se mikään ennustusmerkki ollut jonka papinrouva kuuli, vaan että joku nahkuri vaan laittoi työkalujaan kuntoon.»

4.

Oli aamuyö, kun kaksi miestä astui ulos Branehögin pirtistä pannakseen hevosensa valjaisiin ja ajaakseen kotia.

Pihalle päästyään he näkivät pohjan puolella tulipalon leiskuvan kohti taivasta. He riensivät oitis pirttiin takaisin ja huusivat: »Tulkaa ulos! Tulkaa ulos! Solbergin pappila on tulessa!»

Pidoissa oli paljon väkeä koolla, ja kenellä oli hevonen, heittäytyi sen selkään ja ehätti pappilaa kohti, vaan melkein yhtä pian nekin ehtivät perille, joiden oli sinne juostava omin kerkein jaloin.

Kun pitovieraat saapuivat pappilaan, eivät he siellä tavanneet ainoatakaan ihmistä. Näytti kuin kaikki olisivat nukkuneet, vaikka liekit pilvissä roihusivat.

Tulessa eivät olleet itse rakennukset, vaan asuinpirtin seinustalle koottu nuotio, jossa oli sytykkeenä risuja ja olkia. Se ei ollut vielä kauan palanut. Liekit olivat vasta ennättäneet noeta vanhaa hirsiseinää ja sulattaa lunta olkikatolta. Mutta räystäässä tuli jo kumminkin kyti. Kaikki huomasivat heti, että tässä oli murhapoltto. He alkoivat epäillä, nukkuivatko Aarne herra ja hänen väkensä tosiaan, vai oliko heille jotakin tapahtunut.

Vaan ennenkuin pelastajat menivät sisään pyrkimään, he ensin pitkillä riuvuilla syytivät nuotiohalot pois seinustalta ja kiipesivät repimään alas katto-olkia, jotka savusivat ja olivat vähällä leimahtaa tuleen.

Sitte joitakuita miehiä meni avaamaan pirtin ovea ja herättämään Aarne herraa. Mutta kun etumainen heistä saapui kynnykselle, hän väistyi syrjään, päästääkseen edelle sen joka tuli hänen jälessään.

Tämä meni askelen eteenpäin, mutta kun hänen piti tarttua ovenripaan, niin hänkin väistyi syrjään jälessä tulevan tieltä.

Sitä ovea heidän oli hirmu avata, sillä sen kynnyksen alatse tihkui leveä verivirta ja kädensija oli veritahroissa.

Silloin ovi aukeni heidän edessään ja herra Aarnen apupappi tuli ulos.
Hän hoiperteli miehiä kohti, päässään iso haava ja yltäpäältä verissä.

Hän oli hetkisen seisallaan miesten edessä ja kohotti kättään pyytääkseen olemaan ääneti.

Sitte hän sanoi korisevalla äänellä: »Tänä yönä herra Aarne surmattiin koko väkineen. Kolme murhamiestä tunkeutui lakeisen kautta sisään, yllään karvapäälliset nahkatakit. He hyökkäsivät kuin pedot päällemme ja tappoivat meidät.»

Enempää hän ei jaksanut. Hän horjahti seisaaltaan ja kaatui kuoliaana maahan miesten jalkoihin.

Nyt miehet menivät pirttiin ja näkivät, että se mitä pappi oli sanonut oli totta.

Se suuri arkku, jossa Aarne herra oli tallettanut rahojaan, oli hilattu pois, ja herra Aarnen hevonen oli otettu tallista sekä hänen rekensä vajasta.

Talonpojat näkivät jalasten jälkien vievän pappilan niittyjen poikki merelle, ja parikymmentä miestä riensi murhaajia takaa-ajamaan. Vaan naiset menivät huoneeseen ja nostivat ruumiit verisestä pirtistä ulos puhtaalle lumihangelle.

Silloin ei siinä herra Aarnen koko väkeä ollutkaan, vaan yksi puuttui. Se oli se köyhä neitonen, jonka Aarne herra oli ottanut talon kasvatiksi. Ihmeteltiin oliko hän päässyt pakoon, vai olivatko murhamiehet vieneet hänet mukanaan.

Mutta kun he koko pirtin tarkkaan tutkivat, niin he löysivät hänet istumasta kyyrysissään suuren uunin takana. Siinä hän oli piillyt koko tappelun ajan, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut, mutta hän oli kauhusta niin tyrmistynyt ettei kyennyt puhumaan eikä vastaamaan.

Laitureilla.

Sen köyhän neitosen, joka oli pelastunut verilöylystä, oli Torarin vienyt mennessään Marstrandiin. Hänen oli käynyt neitoa niin sääli, että oli tarjonnut hänelle asunnon pienessä mökissään, jossa hän saisi syödä yhtä ruokaa hänen ja hänen äitinsä kanssa.

Tämän enempää, hän ajatteli, en kykene tekemään Aarne herran hyväksi, joka on minulta monet kerrat ostanut kaloja ja antanut minun syödä pöydässään.

Vaikka olenkin köyhä ja alhainen, Torarin mietti, niin parempi neidon sentään on tulla mukaani kaupunkiin kuin jäädä tänne maan taloihin. Marstrandissa on monta rikasta porvaria, ja jonkun sellaisen luona hän voinee saada palveluspaikan, jossa tulee toimeen.

Kaksi ensimäistä päivää Marstrandissa ollessaan neito istui itkien aamusta iltaan. Hän vaikeroi Aarne herran ja hänen väkensä kohtaloa ja että hän itse nyt oli jäänyt vallan yksin. Vaan kaikkein enimmän hän valitteli rakasta kasvinsisartaan, ja toivoi ettei olisi uunin taakse kätkeytynyt, vaan mennyt hänen seurassaan kuolemaan.

Torarinin äiti ei tähän mitään virkkanut niin kauvan kun poikansa oli kotona. Mutta kolmantena päivänä hän lähti uudelle matkalle, ja silloin hänen äitinsä sanoi neitoselle:

»En ole minä niin rikas, että voisin sinut, Elsa, ruokkia ja vaatettaa, ilman että itse muuta kuin istut kädet helmassa ja surujas paimennat. Lähde mukaan rantalaiturille ja opi perkaamaan kaloja!»

Silloin Elsa meni hänen mukanaan laiturille ja seisoi koko päivän ulkona muiden kalaperkaajien kanssa ahertamassa.

Vaan enimmät näistä naisista olivat nuoria ja ilosia. He alkoivat jutella Elsan kanssa ja kysyivät häneltä, miksi hän oli niin surullinen ja äänetön.

Silloin Elsa rupesi heille kertomaan, missä hädässä hän oli vasta, kolme yötä sitten ollut. Hän puhui kolmesta murhamiehestä, jotka olivat tunkeutuneet lakeisen kautta sisään ja surmanneet kaikki hänen ainoat omaisensa.

Kun Elsa juuri tätä kertoi, valahti tumma varjo pöydälle, jonka ääressä hän työskenteli. Ja katsahtaessaan ylös hän näki edessään kolme hienoa herraa, joilla oli päässä leveät töyhtöhatut ja yllään samettipuvut, joiden puuhkahihoissa oli silkki- ja kultaompeleita.

Yksi heistä tuntui olevan muita ylhäisempi. Hän oli hyvin kalpea, posket olivat sileiksi ajellut, ja silmät olivat syvissä kuopissa. Näytti siltä kuin hän olisi äsken ollut sairaana. Mutta muuten hän oli hupaisen näkönen keikari, joka lystinpäiten kierteli päivänpaisteisilla laitureilla näyttelemässä kaunista pukuaan ja kauniita kasvojaan.

Elsa neiti unohti kesken kovan työnsä ja juttelunsa. Hän jäi avossa suin ja silmät suurina katselemaan outoa herraa. Ja tämä hymyili hänelle.

»Emme ole tulleet tänne sinua säikyttämään, neitonen», hän sanoi, »vaan pyydämme sinua meidänkin kuullen juttelemaan tarinasi.»

Köyhyydessä elänyt Elsa ei ollut ikänään sellaista miestä nähnyt. Häntä ujostutti kovin ruveta hänen kuullensa puhumaan. Hän jäi äänettömäksi ja katseli vaan alas työhönsä.

Silloin vieras alkoi uudestaan. »Älä hämmästy, neitonen! Me olemme skottilaisia ja olemme palvelleet Ruotsin Juhana kuningasta yli kymmenen vuotta, mutta nyt olemme ottaneet eron mennäksemme kotimaahan. Tulimme Marstrandiin päästäksemme täältä laivalla meren yli, mutta tänne tullessamme olivat kaikki salmet ja lahdet jäässä, ja tänne meidän nyt piti jäädä odottamaan. Täällä olemme ihan jouten ja siitä syystä näin kiertelemme rantalaitureilla juttelemassa ihmisten kanssa. Meistä olisi hauskaa, neiti, kuunnella äskeistä kertomustasi.»

Elsa huomasi, että mies tahallaan puhui niin pitkään, jotta hän ennättäisi tyyntyä. Lopulta hän ajatteli itsekseen: Näytä nyt heille, ettet ole liian yksinkertainen puhelemaan niin korkean herran kanssa! Olethan sinä herrassukuinen neiti etkä mikään kalastajan piika.

»Kerroin vaan siitä Solbergin pappilan suuresta verilöylystä», Elsa sanoi. »Siitä kyllä moni muukin osaa jutella.»

»Osaa kyllä», sanoi vieras, »mutta minä en tähän asti ole tiennyt, että
Aarne herran väestä ketään hengissä pelastui.»

Silloin Elsa alkoi uudestaan kertomuksensa hurjista murhamiehistä. Hän kertoi, kuinka vanhat rengit olivat kokoontuneet herra Aarnen ympärille häntä puolustamaan, ja Aarne herra itse oli temmannut miekan seinältä ja torjunut sillä rosvoja, mutta nämä olivat voittaneet heidät kaikki. Ja papin vaimovanhus oli temmannut miehensä miekan ja sillä hosunut murhaajia, mutta ne olivat vaan nauraneet ja iskeneet hänet halolla kuoliaaksi. Ja kaikki muut naiset olivat piilottautuneet uunille, mutta kun miehet oli surmattu, niin murhaajat vetivät heidätkin permannolle ja tappoivat siinä. Viimeinen jonka he tappoivat, Elsa sanoi, oli minun rakas kasvinsisareni. Hän rukoili niin liikuttavasti henkensä edestä, ja toiset olisivat jättäneetkin hänet eloon, mutta kolmas sanoi, että kaikkien piti kuolla, ja pisti puukolla hänen sydämeensä.

Niin kauvan kun Elsa kertoi verestä ja murhasta, seisoivat miehet liikkumatta hänen edessään. He eivät vilkaisseet toisiaan silmiin, mutta heidän korvansa ujuivat pitkiksi kuuntelemisesta, ja heidän silmänsä välähtelivät, ja joskus heidän huulensa nousivat kaarelle, jotta hammasrivit alta hohtivat.

Elsalla oli silmät ihan vesissä eikä hän koko puheensa aikana katsahtanut ylös. Hän ei nähnyt, että- edessään seisovalla miehellä oli kuin suden silmät ja hampaat. Vasta lakattuaan puhumasta hän kuivasi silmänsä ja katsoi häneen.

Mutta kun hän kohtasi miehen katseen, niin tämän ilme heti muuttui.

»No neiti, olethan niin hyvin nähnyt nuo murhamiehet», hän sanoi, »että kaiketi olisit heti tuntenut heidät, jos olisivat sattuneet vastaasi.»

»En minä heitä nähnyt kuin kekäleiden valossa, joita he tempasivat liedeltä valaistakseen murhatyötään», sanoi Elsa, »mutta kyllä minä Jumalan avulla kaiketi heidät tuntisin. Ja minä rukoilen joka päivä että Jumala sallisi minun kohdata heidät.»

»Mutta, neiti hyvä, mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi vieras. »Eikös sitten olekkaan totta, että nuo kulkevat murhamiehet ovat kuolleet?»

»Tuon kyllä tiedän», Elsa sanoi. »Talonpojat ajoivat heitä takaa rannassa olevalle avannolle asti. Sinne asti he näkivät jäässä reenjalaksen jäljet ja hevosen ja ihmisten askeleet, sillä miehillä oli anturoissa rautahelat. Mutta avannolta lähtein ei enää mitään jälkiä näkynyt, ja siitä talonpojat päättivät heidän kuolleen.»

»Etkös sinä, Elsa neiti, sitten usko heidän kuolleen?» kysyi vieras.

»Uskonhan minä, että he ovat hukkuneet», Elsa sanoi, »vaan kumminkin minä joka päivä rukoilen Jumalaa, että hän olisi antanut heidän pelastua. Sanon Jumalalle tällä tavalla: 'Anna sen olla niin, että he ovat vaan hevosen ja reen upottaneet avantoon, mutta että he itse ovat pelastuneet.'»

»Miksi sinä sitä tahdot, Elsa neiti?» uteli vieras.

Silloin hento Elsa neitonen keikautti päänsä pystyyn, ja hänen silmänsä välkkyivät. »Tahtoisinpa heidän olevan elossa, jotta voisin löytää heidät ja vangita heidät. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta saisin riistää heiltä sydämen rinnasta. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta saisin nähdä heidän ruumiinsa hakattavan neljään osaan ja naulattavan kaakinpuuhun.»

»Mistähän sinä saisit voimia tähän kaikkeen?» sanoi vieras. »Olet vaan tuommoinen hentonen neiti.»

Vaan kun pieni hento neiti noin kiihkoisesti näytti vihaansa, niin skottilaiset soturit purskahtivat nauruun. Heitä nauratti niin hillitsemättömästä, että lähtivät tiehensä, jottei Elsa neiti siitä pahastuisi. He nousivat kapeata satamakujaa torille. Vaan vielä sieltäkin Elsa kauan aikaa kuuli heidän pilkallisesti nauraa hohottavan täyttä kurkkua.

»Jos he olisivat elossa», sanoi Elsa, »niin minä kyllä toimittaisin heille rangaistuksensa. Ennemmin menisin kuolemaan kuin päästäisin heidät. Kyllä tiedän, että he ovat suuria ja väkeviä, mutta eivät he minun käsistäni pääsisi.»

Vieras naurahti hänelle, mutta silloin Elsa polki jalkaa.

»Jos he eläisivät, niin kyllä muistaisin, että he ovat minulta riistäneet kotini, jotta nyt olen köyhä tyttö, jonka pitää kylmällä laiturilla värjöttää kaloja perkaamassa. Kyllä minä muistaisin, että he ovat surmanneet kaikki minun omaiseni. Ja enimmän minä muistaisin sitä miestä, joka veti minun kasvinsisareni uunilta alas ja surmasi hänet, joka minulle oli niin armas.»

Lähetti.

Aarne herra haudattiin kahdeksantena päivänä kuolemansa jälkeen
Solbergin kirkkoon, ja samana päivänä pidettiin käräjäpaikalla
Branehögissä tutkintoa murhan johdosta.

Aarne herra oli ollut hyvin tuttu mies Bohusläänissä, ja hänen hautajaisiinsa saapui niin paljon väkeä sekä sisämaasta että vesipuolelta, kuin olisi sotajoukko kokoontunut päällikkönsä ympärille. Ja Solbergin kirkon ja Branehögin välisellä kentällä kulki väkeä niin taajasti, ettei siinä illalla ollut tuuman leveydeltä tallaamatonta hankea.

Vaan myöhään illalla, kun kaikki olivat hävinneet hautajaisista, ajeli kalakauppias Torarin kuormansa päällä Branehögistä Solbergin kirkolle.

Torarin oli päivän kuluessa puhellut monen ihmisen kanssa. Hänen oli täytynyt yhä uudestaan kertoa heille Aarne herran kuolemasta. Hyvin häntä oli kestittykin käräjätalolla, ja hän oli tyhjentänyt monta olutruukkua pitkämatkalaisten kanssa.

Torarin tunsi ruumistaan raukasevan ja oli asettunut pitkäkseen kuorman päälle. Hän oli ikävissään siitä että Aarne herra oli poissa, ja nyt tullessaan pappilan läheisyyteen hän alkoi mielessään hautoa yhä raskaampia ajatuksia. »Grim koirani», hän sanoi, »olisinpa minä uskonut enteeksi sen puukonhiomisen, niin olisin voinut torjua koko onnettomuuden. Tätä minä monesti ajattelen, Grim koirani. Mielessäni on sellainen tuska, kuin olisin itsekkin ollut syyllinen Aarne herran kuolemaan. Muista nyt mitä mä sanon, että ensi kerralla kun saan kuulla jotakin sellaista, silloin minä sen uskonkin ja toimin sen mukaan!»

Vaan kun Torarin silmät puoli-ummessa torkkui kuormallaan, niin hevonen sai kulkea oman päänsä mukaan, ja Solbergin pappilan luona se vanhasta tottumuksesta kääntyi kujasille ja seisahtui tallinoven eteen. Torarin ei tiennyt mitään, ennenkuin hevosen pysähtyessä nousi ja katseli ympärilleen. Häntä alkoi värisyttää, kun näki olevansa sen talon pihalla, jossa vasta viikkokausi sitte niin paljon ihmisiä oli saanut surmansa.

Hän tarttui heti ohjaksiin. Hän tahtoi kääntää hevosen ja ajaa takasin tielle, mutta samassa joku löi häntä olalle ja hän kääntyi katsomaan. Silloin hän näki vieressään hevoshoitaja Ollin, joka oli palvellut pappilassa miesmuistin ajan.

»Onko sulla, Torarin, tänä yönä niin kiire», renki kysyi, »ett’et voi pirttiin poiketa? Aarne herra sinua siellä vartoo.»

Torarin pää kuohahti ajatuksia täyteen. Hän ei tiennyt, nukkuiko vai oliko valveilla. Tämä hevoshoitaja Olli, jonka hän nyt näki terveenä ja elävänä edessään, eikö hän viikko sitte maannut kuolleena toisten vieressä, kaulassa iso haava?

Torarin kiinnitti ohjaksia. Hänestä tuntui viisaimmalta lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin. Mutta hevoshoitaja Ollin käsi painoi yhä hänen olkapäätään, ja ukko houkutteli häntä yhä edelleen.

Torarin koetti keksiä jos jonkinlaista estettä. »Ei minulla ollut aikomusta tulla häiritsemään Aarne herraa näin myöhään illalla, hevonen tänne osui minun tietämättäni. Pitää tästä nyt lähteä etsimään itselleen yömajaa. Jos Aarne herra tahtoo tavata minua, niin voinhan huomenna tiedustaa.»

Sen sanottuaan Torarin kurottihe eteenpäin ja huimasi suitsenperillä hevosta saadakseen sen liikkeelle. Mutta pappilan renki hypähti samassa hevosen pääpuoleen, otti sen päitsistä kiinni ja pakotti sen pysähtymään. »Älä nyt tee vastakynttä, Torarin», sanoi renki. »Aarne herra ei ole vielä käynyt makuulle, vaan istuu ja vartoo sinua. Ja tottahan tiedät, että saat täällä yhtä hyvän yösijan kuin missä hyvänsä muualla.»

Silloin Torarin aikoi vastata, ettei hän viitsi olla yötä katottomassa talossa, mutta ennenkuin sitä sanoi, hän kuitenkin vilkasi asuinrakennukseen päin. Silloin hän näki pirtin kattoharjan kohoavan eheänä ja yhtä korkeana kuin ennen paloa. Ja kuitenkin oli Torarin vielä aamulla nähnyt kattoruoteiden paljaina törröttävän ilmassa. Hän katsoi katsomistaan ja hieroi silmiään, mutta totta tosiaan rakennus oli ennallaan, samat olet ja lumi katolla. Lakeisesta näkyi savua ja säkeniä tupruavan ilmaan. Ja hyvin sulettujen ikkunaluukkujen raoista hän näki valon tihkuvan lumihangelle.

Pitkillä talvimatkoilla ei mikään näky ajajan mieltä niin ilahuta kuin lämpimästä tuvasta pilkottava valo. Mutta Torarin tästä näystä pelästyi vielä entistä pahemmin. Hän ruoski hevosta, niin että se karkasi pystyyn ja potki. Mutta ei hän sitä saanut siirtymään askeltakaan tallin ovelta.

»Tule sinä Torarin vaan sisään!» uudisti renki yhä. »En olisi luullut tahtovasi saada enempää katumista tässä asiassa.»

Nyt Torarin muisti, mitä hän tiellä ajaessaan oli itsekseen luvannut. Ja samassa hän, juuri ikään päästyään hevosta huitomasta, muuttui lauhkeaksi kuin lammas.

»Kas niin, Olli hevoshoitaja, tässä minä nyt olen», hän sanoi hypäten alas kuormaltaan. »Tosi on, etten minä tahtonut lisätä itselleni katumista tässä asiassa. Vie minut nyt Aarne herran luo!»

Vaan tuo lyhyt matka tallinovelta pirttiin oli raskainta mitä Torarin oli ikänään astunut.

Oven auetessa Torarin sulki silmänsä, päästäkseen näkemästä huoneen sisään. Mutta hän koetti rohkaista mieltään ajattelemalla Aarne herraa. »Hän on antanut sinulle pöydässään monta kelpo atriaa. Hän on sinulta ostanut kaloja, vaikka aittansa useinkin oli niitä täynnä. Hän on koko elinaikansa sinua suosinut, miksi hän sitte vainajana tahtoisi sinulle turmiota? Ehkäpä hän jossain asiassa tarvitsee apuasi. Muista, että kiitollisuutta sinun pitää osottaa kuolleillekin.»

Torarin avasi silmänsä ja katsoi huoneen sisään. Silloin hän näki, että suuri pirtti oli aivan ennallaan. Hän tunsi korkean takkauunin ja seinillä riippuvat ryijyt. Mutta hänen silmänsä kiertelivät kuitenkin ensin katosta permantoon ja seinästä seinään, ennenkuin hän rohkeni katsahtaa pöydänpäähän, missä Aarne herran paikka oli ollut.

Vihoviimein hän sentään käänsi katseensa sinneppäin, ja silloin hän näki Aarne herran ilmielävänä istuvan lavitsalla pöydän ääressä, vaimonsa ja apupapin välissä, ihan samoin kuin viikko sitte. Hän näkyi juuri lopettaneen atriansa, koska oli työntänyt ruukun etemmäs luotaan ja oli pannut lusikkansa pöydälle. Kaikki vanhat mies- ja naispalvelijat istuivat pöydän ääressä, mutta vaan toinen neitosista.

Torarin seisoi kauan ääneti ovipielessä ja katseli pöydässä istujoita. He olivat kaikki hätääntyneen ja surullisen näköisiä, ja Aarne herra istui alakuloisena, pää käsien varassa, samoinkuin toisetkin.

Viimein Torarin näki herra Aarnen kohottavan päätään.

»Vieraanko olet tuonut mukanasi pirttiin, hevoshoitaja Olli?»

»Niin tuon», sanoi renki, »se on Torarin kalakauppias, joka on tänään ollut Branehögissa käräjillä.»

Aarne herra muuttui silloin vähän ilosemman näköiseksi, ja Torarin kuuli hänen sanovan:

»Käy sitten peremmäs, Torarin, ja kerro mitä käräjistä kuuluu. Täällä minä nyt olen istunut sinua odottamassa puoleen yöhön.»

Kaikki tämä kuulosti niin todelliselta ja luonnolliselta, että Torarinin pelko vähitellen hälveni. Hän astui ihan rohkeasti lattian poikki Aarne herran luokse. Hän alkoi epäillä pahaksi uneksi koko uskoaan Aarne herran murhasta, kun hän todella kuitenkin näkyi olevan elossa.

Vaan mennessään lattian poikki hän vanhasta tottumuksesta katsahti siihen nurkkaan, jossa uudinvuode ja sen vieressä suuri raha-arkku aina olivat olleet. Mutta suurta arkkua ei enää näkynyt entisellä paikallaan, ja sen huomatessaan hän alkoi uudelleen väristä kammosta.

»No, Torarin, kerro nyt meille mitä käräjiltä tiedät», sanoi Aarne herra.

Torarin koetti noudattaa kehotusta ja jutella käräjistä ja tutkimuksesta, mutta ei saanut kieltään ja huuliaan tottelemaan, vaan puhui kangertamalla ja katkonaisesti.

Aarne herra keskeyttikin hänet heti. »Sano minulle vaan pääasia,
Torarin! Löydettiinkö ja tuomittiinko siellä ne meidän murhaajamme?»

»Ei, Aarne herra», rohkaisihe Torarin silloin vastaamaan. »Teidän murhaajanne makaavat Haakevuonon pohjassa. Eihän heille miten voi saada kostetuksi.»

Tästä Torarinin vastauksesta Aarne herra joutui kuohuksiin, niinkuin hänelle aina oli pian käynyt, ja iski lujasti nyrkkiä pöytään. »Mitä sinä Torarin oikein haastat? Onko Bohuksen maaherra ollut täällä laamannineen ja kirjureineen istumassa käräjiä, ja eikö hänelle ainoakaan ihminen ole ilmaissut mistä hän voisi minun murhaajani löytää?»

»Ei ole, Aarne herra», vastasi Torarin, »ei sitä kukaan elävistä voi hänelle sanoa.»

Herra Aarne istui kotvan silmäkulmat rypyssä ja tuijotti synkästi eteensä. Sitten hän uudestaan kääntyi Torariniin päin.

»Tiedän, että sinä Torarin olet minun ystäviäni. Etkö sinä voi sanoa minulle, miten saisin murhamiehilleni kostetuksi?»

»Hyvin kyllä ymmärrän, Aarne herra», sanoi Torarin siihen, »että te tahtoisitte kostaa noille julmureille, jotka teiltä riistivät henkenne. Mutta meistä maan päällä eläjistä ei ainoakaan kykene siinä teidän avuksenne.»

Tämän vastauksen saatuaan Aarne herra vaipui syviin ajatuksiin.

Pitkään aikaan ei nyt mitään puhuttu. Jonkun ajan päästä Torarin rohkeni avata suunsa ja virkkaa:

»Olen nyt täyttänyt pyyntönne, Aarne herra, ja sanonut mitä käräjiltä tiedän. Onko teillä minulta vielä jotakin kysyttävää, vai tahdotteko nyt päästää minut menemään?»

»Et saa lähteä, Torarin, ennenkuin vielä kerran minulle vastaat, eikö elävistä ihmisistä kukaan kykene kostamaan puolestamme.»

»Ei, vaikka kaikki Bohuksen ja Norjan miehet kokoontuisivat murhaajianne ajamaan, niin sittenkään he eivät heitä löytäisi», sanoi Torarin.

Silloin Aarne herra lausui:

»Koska ei kukaan elävistä kykene meitä auttamaan, niin me teemme sen itse.»

Sen sanottuaan Aarne herra rupesi ääneen lukemaan isämeitää, mutta ei norjaksi, vaan latinaksi, niinkuin maassa oli ollut tapana ennen hänen aikaansa. Ja jokaista rukouksen sanaa lausuessaan hän viittasi sormellaan jotakin pöydän ääressä istujista. Siten hän moneen kertaan kiersi pöydän ympäri, kunnes viimein ehti aameneen. Sen sanan kohdalla hän viittasi vastapäätä istuvaa nuorta neitosta, joka oli hänen pojantyttärensä.

Nuori neito nousi heti lavitsalta, ja Aarne herra sanoi hänelle: »Sinä tiedät mitä sinun on tehtävä.»

Silloin neitonen vaikeroi ja sanoi: »Älä lähetä minua tähän työhön, se on liian vaikea minun heikoille voimilleni.»

»Mene sinä vaan», sanoi Aarne herra, »sinun on syytä mennä, sillä sinulla on enimmän kostettavaa. Ei keneltäkään meistä ole riistetty niin monta elinvuotta kuin sinulta, joka olet meistä nuorin.»

»Enhän minä tahdo kostoa kenellekään ihmiselle», neito virkkoi.

»Mene vaan heti!» sanoi Aarne herra. »Et tarvitse joutua yksin. Onhan elävien joukossa kaksi niistä, jotka viikko sitten istuivat tässä pöydässä.»

Mutta kun Torarin tästä oli huomaavinaan että Aarne herra valitsi hänet taistelemaan murhamiehiä ja pahantekijöitä vastaan, niin hän huudahti:

»Jumalan laupeuden nimessä minä pyytämällä pyydän Teitä, Aarne herra — —»

Silloin Torarinista tuntui kuin olisi Aarne herra ja pappila sumuna hävinnyt hänen silmistään, ja hän itse putosi alas, painuen painumistaan, ja samassa hän meni tainnoksiin.

Päivän koitteessa hän viimein heräsi tajuunsa. Hän oli pitkällään maassa Solbergin pappilan pihalla. Hevonen kuormineen seisoi hänen vieressään, ja Grim istui toisella puolen ulvomassa.

»Se oli siis unta kaikki tyyni», sanoi Torarin, »nyt sen näen. Rakennus on kuin onkin autio ja hävitetty. En minä ole nähnyt Aarne herraa enkä ketään muutakaan. Mutta siitä unesta minä niin säikähdin, että vierähdin kuormalta alas.»

Kuutamossa.

Oli kulunut kaksi viikkoa Aarne herran kuolemasta, kun parina yönä peräkkäin oli hohtavan kirkas kuuvalo. Ja yhtenä iltana Torarin oli kuormineen matkalla kuutamossa. Hän pysäytteli vähäväliä hevostaan, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea pysyä tiellä. Ja kumminkaan hän ei ollut eksyttävällä salolla, vaan jossain oudossa seudussa, joka näytti olevan aukeata tasankoa, vaikka siitä kohosi joukottain kivikkokunnaita.

Koko seutu oli Valkosen, hohtavan lumen peitossa. Se oli satanut hyvillä ilmoilla, koska ei ollut ajautunut kinoksiin. Silmänkantaman päässä ei näkynyt muuta kuin samaa silosta tasankoa ja samoja kivikkokunnaita.

»Grim koirani», puhui Torarin, »jos nyt kulkisimme tätä ensi kerran, niin luulisimmepa ajavamme suurta kangasta. Mutta se meitä epäilyttäisi, kun tämä maa on niin tasasta eikä tiessä ole kiviä eikä kuoppia. Mitä ihmeen seutua tämä on, sanoisimme, kun ei täällä ole ojia eikä aitoja eikä edes kortta tai pensasta piipota lumihangesta? Ja miks’ei täällä näy puroja eikä jokia, jotka muuten kyllä uurtavat mustia vakojaan Valkosiin kenttiin kovimmallakin pakkasella.»

Torarinia itseään nämä mietteet hyvin huvittivat, ja myöskin Grim niistä piti. Se makasi muuten liikahtamatta, paitse että joskus räpäytti silmäänsä.

Vaan juuri tämän sanottuaan Torarin ajoi korkean vaajan ohi, jonka latvaan oli kiinnitetty katajavihta.

»Jos nyt olisimme täällä outoja, Grim koirani», virkkoi Torarin, »niin kai kysyisimme mitä ihmeen kangasta tämä on, kun täällä pidetään samallaisia viittoja kuin merenselällä. Vai mertako tämä todella onkin? sanoisimme lopulta. Ei toki, sehän olisi vallan luonnotonta. Miten tämä kiinteä ja pettämätön pinta voisi olla pelkkää vettä? Ja nämä kivikunnaat, jotka ovat niin lujasti toisiinsa kytkettyinä, nekö muka olisivat saaria ja luotoja, joiden rannoilla sula meri lainehtii? Ei, kuinka me sellaista uskoisimme, Grim koirani?»

Torarin nauroi, ja Grim makaili yhä liikkumatta paikallaan. Torarin ajeli eteenpäin, kunnes hän korkean kivikkokummun kierrettyään yhtäkkiä seisautti hevosen, ikäänkuin olisi ihmeitä nähnyt. Hän oli kovin kummastuvinaan, veti ohjakset tiukalle ja löi käsiään yhteen.

»Grim, sinäkö se et ollut uskoa että tämä on merta! Nyt kumminkin näet
mitä se on. Nousehan katsomaan, kun tuolla on iso purjealus edessämme!
Et ollut tuntevinasi meri viittaa, mutta tätä et voi käsittää väärin.
Nyt et enää voine kieltää, että me ajamme itse merenselällä.»

Torarin antoi hevosen seista ja katseli isoa purjelaivaa, joka oli jäätynyt kiinni. Se oli kovin nolon näköinen eksyttyään siihen keskelle sileätä lumikenttää.

Mutta kun Torarin näki savua kiemurtelevan keulahytin torvesta, niin hän ajoi lähelle ja huusi laivuria, kysyäkseen halusiko tämä ostaa häneltä kapakalaa. Hänellä ei enää ollut kuin pari turskaa kuorman pohjalla, sillä hän olikin kaiken päivää ajellut kauppaamassa tavaraansa näihin aluksiin, joita oli jäätynyt sinne tänne saaristoon.

Kannen alla istui laivuri miehineen, ja heillä oli pitkät päivät. He ostivat kaupustelijan turskat, ei juuri tarpeen vuoksi, vaan päästäkseen edes jonkun kanssa juttelemaan.

Kun he laskeutuivat hänen luokseen jäälle, niin Torarin heittäytyi vilpittömän näköiseksi.

Hän rupesi juttelemaan ilmoista heidän kanssaan. »Ei ole miesmuistiin ollut niin kauniita ilmoja kuin tänä vuonna», hän sanoi. »Kohta kolme viikkoa on ollut tyyntä ja kovia pakkasia. Eipä se ole juuri tavallista täällä saaristossa.»

Mutta laivuri, jonka suuri, sillilastissa oleva alus oli jäätynyt lähelle Marstrandia lahden pohjukkaan, juuri kun oli valmiina lähtemään merille, hän katsoi tuikeasti Torariniin ja sanoi:

»Vai tämä sinusta on kaunista ilmaa!»

»Mitäs muuta se olisi?» Torarin virkkoi. Hän näytti vilpittömältä kuin lapsi. »Taivas on selkeä, tyyni ja sininen, ja yö on yhtä kaunis kuin päivä. En ikänä ennen ole voinut näin monia viikkausia myötäänsä ajella merenselkää. Harvoin meri täällä ulkona jäätyykään, ja jos se jonakin vuonna on sattunut, niin aina on myrsky parissa päivässä ruhtonut sen auki.»

Laivuri seisoi synkkänä, kulmat rypyssä eikä viitsinyt vastata Torarinin puheisiin. Siiloin Torarin alkoi udella, miksei hän lähtenyt Marstrandiin. »Ei sinne ole jäätä myöten kuin tunnin matka», Torarin sanoi. Siihenkään ei vastausta tullut. Torarin arvasi, ettei mies tahtonut hetkeksikään poistua laivastaan, sillä jääthän voivat milloin tahansa aueta. Harvoin hän muisti miehisellä miehellä nähneensä niin ikävöiviä silmiä.

Mutta näinä pitkinä päivinä, jotka hän oli istunut sulettuna saaristoon, pääsemättä nostamaan purjeita, oli laivuri ennättänyt mietiskellä paljon asioita, ja hän sanoi Torarinille:

»Sinä, joka matkustelet kaikkialla ja kuulet kaikki mitä tapahtuu, tiedätkö miksi Jumala tänä vuonna niin kauan sulkee merenreittejä ja pitää meitä kaikkia vankeudessa?»

Nämä sanat saivat Torarinin hymyn katoamaan, mutta hän ei ollut tietävinään mitään ja sanoi: »En nyt käsitä mitä sinä sillä tarkoitat.»

»Niin», sanoi laivuri, kerran minä jäin Bergenin satamaan koko kuukaudeksi, ja joka päivä puhalsi vastatuuli, niin ettei ainoakaan laiva päässyt merelle. Vaan yhdessä niistä laivoista oli muuan mies, joka oli ryöstänyt kirkkoja, ja hän olisi päässyt karkuun, jollei myrsky pidättänyt. Sillävälin hänen olinpaikkansa ennätettiin löytää, ja kun mies oli viety maihin, silloin oitis tuli kaunis ilma ja tuuli kääntyi. Käsitätkö nyt, että minä saatan sinulta tiedustaa miksi Jumala pitää merenväyliä sulettuina?»

Torarin seisoi kotvan ääneti. Näytti kuin hän ensin olisi aikonut vastata totisin sanoin. Mutta hän luopui siitä aikeesta ja sanoi: »Sinä käyt synkkämieliseksi täällä saaristossa istumisesta. Mikset lähde pois Marstrandiin? Sen sanon että siellä on iloinen elämä. Siellä käy sadoittain vieraita, eikä niillä ole muuta tekemistä kuin tanssia ja juoda.»

»Mistä siellä niin paljon iloa riittää?» laivuri virkkoi.

»Ka, siellä on», Torarin sanoi, »meriväkeä, joiden alukset ovat jäässä kiinni niinkuin sinunkin. Siellä on joukottain sillinpyytäjiä, jotka juuri ennen jään tuloa olivat lopettaneet kalastuksen, vaan nyt eivät pääse kotia. Ja siellä on satakunta skottilaista palkkasoturia, jotka kuuluvat lähteneen Ruotsin kuninkaan palveluksesta ja nyt täällä vartovat laivakulkua päästäkseen meren yli Skotlantiin. Näidenkö kaikkein luulisit kulkevan kallellapäin ja jättävän viettämättä ilon päiviä?»

»No, kun niin on niin huvitelkoot, mutta minusta on viisainta odottaa täällä ulkona», sanoi laivuri.

Torarin katsahti häneen pikimmältään. Laivuri oli pitkä, laiha mies, Hänellä oli vaaleat ja kirkkaat silmät, vaan alakuloinen katse. Tuota miestä en minä saa iloseksi eikä kukaan muukaan, Torarin ajatteli.

Kerran vielä laivuri itsestään rupesi puhelemaan. »Ovatkohan ne kunnon väkeä ne skottilaiset?»' hän sanoi.

»Taidat olla sinä se, joka viet heidät tästä meren yli», Torarin virkkoi.

»Niin olen», sanoi laivuri. »Minulla on Edinburgiin menevä lasti, ja yksi heistä oli äsken täällä kysymässä heille tilaa. En oikein huolisi sellaisia maailmankiertäjiä laivaani ja pyysin häneltä miettimäaikaa. Sanohan mitä olet heistä kuullut! Mitä arvelet, uskaltaisiko heidät ottaa vastaan?»

»En ole kuullut heistä muuta kuin että ovat urheita miehiä. Voinet huoleti heidät ottaa.»

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun hänen koiransa kohosi istualleen, ojensi kuononsa ilmaan ja alkoi ulvoa.

Torarin lakkasi nyt oitis skottilaisia kehumasta.

»Mikä sulla nyt on, Grim?» hän sanoi. »Olenko muka liian kauan seissut jäällä ja tuhlannut aikaa?»

Hän alkoi laittautua lähtemään. »Niin, hyvää vointia sitte vaan!» hän sanoi.

Torarin ajoi Marstrandiin päin pitkin Klöfverön ja Koon välistä kapeata salmea. Hän oli niin kaukana että Marstrand jo näkyi, kun huomasi jäällä olevan muitakin kulkijoita kuin hän.

Kirkkaassa kuutamossa Torarin näki pitkän ja ryhdikkään miehen kävelevän pitkin lumihankea. Hän näki, että miehellä oli töyhtöhattu ja puuhkahihoilla ja kultaneuloksilla koristettu puku.

»Kas niin», Torarin itsekseen sanoi, »sehän se on sir Archie, skottilaisten päällikkö, joka tänä iltana on käynyt laivurin kanssa sopimassa Skotlannin matkasta.»

Torarin oli niin lähellä miestä, että oli jo tavottanut hänen hangella liitävän varjonsa. Hevonen oli juuri tallaamaisillaan pitkän varjokuvan hatuntöyhtöä.

»Grim koirani», sanoi Torarin, »mitähän jos kysyisimme, haluttaako häntä ajaa meidän reessämme kaupunkiin?»

Koira rupesi oitis nousemaan, mutta Torarin painoi sen kädellään alas.
»Ole vait, Grim!» hän sanoi. »Näen kyllä jo ettet skottilaisista pidä.»

Sir Archie ei ollut huomannut, että hänen lähellään ketään kulki. Hän asteli taakseen katsomatta. Torarin käänsi nyt ihan hiljaa hevosensa syrjempään ajaakseen hänestä ohi.

Mutta samassa Torarin näki skottilaisen herran takana jotain häälyvän, ikäänkuin hänellä olisi ollut toinenkin varjo. Hän näki jotakin pitkää ja ohutta ja harmaata, joka liiteli lumihangella painamatta siihen askelen jälkiä ja ilman että se sen käynnistä narisi.

Skottilainen joudutti matkaansa pitkin askelin. Hän ei katsahtanut oikeaan eikä vasempaan. Mutta harmaa varjo yhä liiteli hänen takanaan, niin lähellä että näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.

Torarin ajoi hiljaa eteenpäin, kunnes joutui molempien kohdalle. Hän näki silloin skottilaisen kasvot kirkkaassa kuutamossa. Mies käveli silmäkulmat rypyssä ja näytti olevan suutuksissaan, ikäänkuin olisi koettanut päästä erilleen vastenmielisestä ajatuksesta.

Juuri kun Torarin ajoi ohi, hän kääntyi katsomaan taakseen, ikäänkuin olisi huomannut jonkun häntä seuraavan.

Torarin näki selvästi harmaisiin puetun neidon hiipivän sir Archien jälessä, mutta sir Archie ei häntä nähnyt. Kun hän kääntyi ympäri, niin neito seisahti paikalleen ja sir Archien oma leveä varjo pimensi hänet kokonaan.

Sir Archie kääntyi heti takasin ja jatkoi kulkuaan, ja silloin neito taas kiireesti läheni häntä ja näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.

Mutta tätä näkyä Torarin ei jaksanut sen kauempaa kestää. Hän kiljasi kovasti ja ruoski hevostaan ja ajoi täyttä karkua, hevonen Valkosessa vaahdossa, pirttinsä ovelle asti.

Vaino.

1.

Marstrandin kaupungin asuttu osa oli rannikon puolella pientä saarta, missä sataman suojana oli kihermä luotoja ja saaria. Siellä olivat kadut ja kujat väkeä täynnä, rannassa oli veneitä ja laivoja kylki kylessä, siellä suolattiin silliä, perattiin kaloja, sillä puolella oli kirkko ja hautuumaa, raatihuone ja tori, ja siellä kasvoi korkeita lehtipuita, jotka kesäaikana antoivat väriä kaupungille.

Mutta Marstrandinsaaren länsiosassa, jolla ei ollut yhtään saarta eikä luotoa suojana aukeata merta vastaan, siellä ei ollut muuta kuin paljaita louhikkoja ja aaltojen uurtamia kallioisia niemenkärkiä. Maa kasvoi ruskeahelpeistä kanervikkoa ja piikkisiä orjantappuroita, siellä täällä oli saukon ja ketun koloja tai haahkan ja kalalokin pesiä, mutta polkuja ja taloja ja ihmisasukkaita ei missään näkynyt.

Vaan Torarinin mökki seisoi keskellä saarta korkealla mäellä, niin että kaupunki oli sen toisella ja autio korpi toisella puolen, ja kun Elsa neito avasi mökin oven ja nousi kalliolle, niin hän näki siitä länteenpäin siihen mustaan reunaan asti mistä sula meri alkoi.

Ja kaikki ne merimiehet ja kalastajat, jotka olivat jäiden sulkemina Marstrandissa, kulkivat usein Torarinin mökin ohi käydäkseen mäeltä katsomassa, eivätkö lahdet ja salmet vielä olleet päässeet vapaiksi jääpeitteestään.

Elsa neito seisoi usein mökin kynnyksellä katselemassa sivukulkijoita.
Hänen sydämensä sairasti yhä äskeistä suurta suruaan, ja hän ajatteli:
Minusta ne ovat onnellisia ne kaikki, joilla on jotakin ikävöitävää.
Vaan itselläni ei ole mitään kaihottavaa koko maailmassa.

Yhtenä iltana Elsa näki kalliolla pitkän, töyhtöhattuisen miehen, joka katseli länteen merelle päin samoinkuin kaikki muutkin. Ja Elsa neiti huomasi oitis, että mies oli sir Archie, skottilaisten päällikkö, sama jonka kanssa hän oli laiturilla jutellut.

Kun sir Archie kaupunkiin palatessaan kulki mökin ohi, seisoi Elsa neiti yhä edelleen kynnyksellä, ja hän itki.

»Mikä sinua itkettää, neito?» kysyi sir Archie, seisahtuen hänen eteensä.

»Sitä itken, kun ei minulla ole mitään kaihottavaa», sanoi Elsa. »Kun näin teidän seisovan kalliolla ikävissänne, niin minä ajattelin: »varmaan hänellä on meren tuolla puolen koti, jonne hän nyt matkustaa.»

Silloin sir Archien sydän heltyi, niin että hän sanoi: »Nyt ei vuosikausiin kukaan ole minulle puhunut kodistani. Luoja ties miten isäni talossa nyt voitanee. Neljätoista vuotiaana sieltä lähdin vieraissa sotajoukoissa palvelemaan.»

Sitte sir Archie tuli Elsan luokse huoneeseen ja rupesi hänelle puhelemaan kodistaan.

Ja Elsa istui ääneti, kuunnellen sir Archien pitkää ja kaunista puhetta. Hän oli onnellinen joka sanasta mitä sir Archielta kuuli.

Vaan kun sir Archie nousi lähteäkseen pois, niin hän pyysi saada suudella Elsaa.

Silloin Elsa kielsi sen ja lähti ovelle pakoon, mutta sir Archie asettui eteen ja yritti suudella väkisin.

Mutta samassa mökin ovi aukeni ja emäntä tuli hyvin kiireesti sisään.

Silloin sir Archie väistyi Elsan luota. Hän ojensi hänelle vaan kätensä hyvästiksi ja riensi pois.

Vaan Torarinin äiti sanoi Elsalle: »Oikein teit, kun lähetit minua noutamaan. Ei nuoren neidon ole hyvä olla kahden kesken sellaisen miehen kuin sir Archien kanssa. Kyllähän tiedät, Elsa, että palkkasoturit ovat armotonta väkeä, eikä niillä ole Jumalasta tietoa.»

»Minäkö olisin lähettänyt teitä kutsumaan?» Elsa sanoi ihmeissään.

»Niin», vastasi emäntä, »seisoin juuri laiturilla työssä, kun ihan ventovieras neitonen tuli tuomaan terveisiä, että sinä kaipasit minua kotiin.»

»Minkänäköinen neito se oli?» Elsa sanoi.

»En tullut häntä niin tarkastaneeksi, että osaisin kuvata», sanoi eukko. »Mutta sen verran huomasin, että hänellä oli ihmeen kevyt käynti, kun ei lumi alla ensinkään narahtanut.»

Kun Elsa kuuli tämän, niin hän aivan kalpeni ja sanoi: »Silloin se on varmaankin ollut taivaan enkeleitä, joka teille toi sanan ja lähetti teidät kotiin.»

2.

Kerran sir Archie tuli uudestaan Torarinin mökkiin puhelemaan Elsan kanssa.

He olivat kahden kesken. He keskustelivat rattosasti ja kummallakin oli hauska.

Sir Archie esitti Elsalle, että hän lähtisi hänen mukanaan Skotlantiin. Siellä hän lupasi rakentaa Elsalle linnan, niin että hänestä tulisi rikas hovinrouva. Hän sanoi antavansa hänelle satoja käskyläisneitoja ja tanssittavansa kuninkaan hovipidoissa.

Elsa istui ääneti ja kuunteli joka sanaa minkä sir Archie virkkoi, ja hän uskoi ne tosiksi. Ja sir Archie ajatteli, ettei ikinä ollut tavannut niin helposti lumottavaa neitoa.

Yhtäkkiä sir Archie kävi äänettömäksi ja alkoi katsella vasenta kättään.

»Mikä teille tuli, sir Archie, miksette puhu enää?» kysyi Elsa.

Sir Archie aukoi ja sulki kättään ikäänkuin suonenvedossa.

»Mitä se on, sir Archie?» Elsa kysyi. »Onko teillä kipuja kädessänne?»

Silloin sir Archie kääntyi hirmustuneen näköisenä häneen päin ja sanoi: »Näetkö tuota hiusta, Elsa, joka kiertyy käteni ympäri? Näetkö tuota vaaleata hiuskutria?»

Kun hän rupesi siitä puhumaan, ei neitonen nähnyt, mutta lopulta hän jo näki hienon, vaalean hiuskiehkuran solmeutuvan sir Archien käden ympäri.

Ja Elsa neiti kavahti säikähtyneenä ylös ja huusi: »Sir Archie, kenen se on se hius joka on kätenne ympärillä?»

Sir Archie katsahti häneen neuvottomana. »Sen kyllä tunnen, Elsa neiti, että se on oikea hius. Se tuntuu lahealta ja vilposelta ihoa vasten. Mutta mistä se on tullut?»

Neitonen katsoi käteen oudosti tuijottavin silmin.

»Juuri tuollalailla kasvinsisareni tukka kiertyi sen miehen käteen, joka hänet surmasi.»

Silloin sir Archie väkinäisesti naurahti, mutta vetäsi äkkiä kätensä pois.

»Kas, Elsa», hän sanoi, »me molemmat säikymme yhtä herkästi kuin pikkulapset. Nyt se on poissa. Se ei ollutkaan muuta kuin ikkunasta eksynyt auringonsäde.»

Mutta Elsa neiti hyrähti katkeraan itkuun ja sanoi: »Nyt olen taas makaavinani uunilla ja kuulevinäni murhamiesten tekevän työtään. Voi voi, minä toivoin viimeiseen asti, etteivät he löytäisi rakasta kasvinsisartani, mutta silloin yksi heistä tuli ja veti hänet uunilta alas, ja kun hän koetti paeta, niin mies kiersi hänen tukkansa kätensä ympärille ja pidätti häntä. Vaan hän makasi polvillaan miehen edessä ja sanoi: 'Katso minun nuoruuttani! Anna minun jäädä eloon, jotta vielä ehtisin oppia, mitä varten olen maailmaan tullut. En ole sinulle tehnyt mitään pahaa, miksi sinä siis tahdot minut surmata? Miksi sinä kiellät minun elämästä?’ Ja mies ei kuunnellut häntä, vaan surmasi hänet.»

Sir Archie ei mitään virkkanut. Hän seisoi silmäkulmat rypyssä ja katsoi syrjään.

»Niin, oi kun kerran tapaisin sen miehen!» Elsa sanoi. Hän seisoi nyrkkiään puristaen sir Archien edessä.

»Et voi tavata sitä miestä», sanoi sir Archie. »Hän on kuollut.»

Mutta neitonen heittäytyi lavitsalle itkeä nyyhkyttämään. »Sir Archie, sir Archie, miksi johditte ne vainajat mieleeni? Nyt minun täytyy itkeä koko tämä ilta ja yö. Menkää pois, pois, sir Archie, sillä nyt minä en voi muuta ajatella kuin vainajia. Nyt minä vaan muistelen kasvinsisartani, joka minulle oli niin armas.»

Eikä sir Archie kyennyt häntä lohduttamaan, vaan hänen täytyi lähteä kyyneleitä ja valituksia pakoon, ja hän meni juomaveikkojensa luo.

3.

Sir Archie ei voinut käsittää, miksi hänen mielensä aina oli täynnä synkkiä ajatuksia. Niistä hän ei päässyt vapaaksi silloin kun Elsan kanssa puheli, eikä silloin kun istui tovereineen juomassa. Vaikka hän usein tanssi yökaudet ranta-aitoissa, eivät ne hänestä eronneet, eikä hän saanut niistä rauhaa edes samoillessaan peninkulmien päähän jäätyneelle merelle.

»Miksi minun täytyy alati muistaa sitä, jota en tahdo ajatella?» puheli sir Archie itsekseen. »On aivan kuin joku minua aina seuraisi ja kuiskuttaisi korvaani.»

»On aivan kuin joku kiertäisi verkkoa ympärilleni, sitoakseen kaikki ajatukseni tähän yhteen ainoaan», sanoi sir Archie. »En voi nähdä metsästäjää, joka verkkoa kiertää, mutta hänen hiiviskelevät askelensa kuulen jälessäni.»

»On aivan kuin maalari minun edelläni kulkisi muuttamassa samaksi kuvaksi kaikki mihin katson», sanoi sir Archie. »Jos käännän silmäni taivaalle tai maahan, niin en kohtaa muuta kuin saman näyn.»

»On aivan kuin kivenhakkaaja istuisi sydämelläni takomassa siihen yhtä ainaista surua», sanoi sir Archie. »En voi nähdä sitä kivenhakkaajaa, mutta yöt päivät tunnen selvästi hänen moukarinsa iskut. Sinä kivisydän, sinä kivisydän, hän sanoo, nyt sinun täytyy alistua, nyt minä takomalla taon sinuun surun.»

Sir Archiella oli kaksi ystävää, sir Reginald ja sir Filip, jotka alati olivat hänen seurassaan. Häntä suretti, kun hän oli pahalla tuulella eikä mistään tuntenut itseään onnelliseksi.

»Mikä sinua oikein vaivaa?» he usein sanoivat. »Miksi sinun silmiäsi niin kuumottaa ja poskesi käyvät niin kalpeiksi?»

Sir Archie ei tahtonut sanoa heille mikä häntä kiusasi. Hän ajatteli: Mitä he minusta sanoisivatkaan, jos huomaisivat heittäytyneeni näin miehuuttomaksi? He eivät minua enää tottelisi, jos kuulisivat minun ruvenneen katumaan tekoa, joka oli välttämätön.

Kun he häntä yhä enemmän pakottivat, niin hän lopulta sanoi johtaakseen heidät harhaan:

»On tuntunut niin kummalta näinä päivinä. Olen tavannut erään neidon, jota mieleni halaa, mutta en vaan häntä saavuta. Aina on joku este sattunut tielleni.»

»Kenties neito sitten ei sinua rakasta», sanoi sir Reginald.

»Kyllä uskon hänen mielensä minuun taipuvan», sir Archie sanoi, »mutta hänellä on joku vartija, joka estää minun häntä saavuttamasta.»

Silloin sir Reginald ja sir Filip purskahtivat nauruun ja sanoivat:
»Sen neitosen kyllä me sinulle toimitamme.»

Illalla Elsa käveli yksinään kujaa pitkin mäelle päin. Hän tuli väsyneenä työstään ja ajatteli itsekseen: Tämä elämä on työlästä, enkä minä siitä saa yhtään iloa. Minua ilettää koko päivän seista siellä laiturilla kalanhajussa. Minua ilettää kuulla niiden naisten tylyllä äänellä laskevan leikkiä ja nauravan. Minua ilettää nähdä ahnasten lokkien kärkkyvän pöytien ympärillä siepatakseen kalapaloja läpi käsieni. Kunpa edes joku tahtoisi tulla viemään minut pois täältä! Silloin minä häntä seuraisin vaikka maailman ääreen.

Elsa kulki juuri kujan pimeintä kohtaa, kun sir Reginald ja sir Filip astuivat varjosta hänen luokseen ja tervehtivät häntä.

»Elsa neiti», he sanoivat, »me tuomme sinulle sanan sir Archielta. Hän makaa sairaana majatalossa. Hän ikävöi kovin saada puhella sinun kanssasi ja pyytää, että lähtisit mukaamme häntä katsomaan.»

Elsa hätääntyi kuullessaan että sir Archie oli niin huonona sairaana, ja kääntyi oitis seuraamaan skottilaisia herroja, jotka tahtoivat saattaa hänet majataloon.

Sir Filip ja sir Reginald kulkivat toinen toisella puolen häntä. He hymyilivät keskenään ja ajattelivat, ettei mikään voinut olla helpompaa kuin Elsan viekotteleminen.

Elsa neidillä oli kova kiire. Hän melkein juoksi kujaa alamäkeen. Sir Filip ja sir Reginald saivat käydä rivakasti pysyäkseen hänen rinnallaan.

Mutta Elsa neidin kulkiessa näin kiireisesti alkoi jotakin vieriä hänen jalkansa edessä. Kaiketi se heitettiin hänen tielleen, ja hän oli siihen vähällä kompastua.

»Mitä se on se joka jalkaini edessä hyrrää?» Elsa ajatteli. »Kaiketi olen potkassut maasta kiven, joka nyt vierii kujan rinnettä alas.»

Hänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei joutanut välittämään siitä mikä ihan varpaittensa edessä vieri. Hän potkasi sen syrjään, mutta se palasi heti ja kieri hänen edessään alas kujaa pitkin.

Elsa kuuli sen helähtävän hopealta, kun hän sitä potkasi, ja hän näki sen välkkyvän ja kimaltelevan.

»Ei se olekkaan tavallinen kivi», Elsa ajatteli. »Luulenpa että se on hopearaha.» Mutta hänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei katsonut ehtivänsä nostaa sitä maasta.

Mutta yhä edelleen se vieri hänen jalkainsa edessä, ja hän ajatteli: Sinä ennätät pikemmin, jos sieppaat tuon pois tieltäsi. Voithan viskata sen kauvas pois, jollei se mitään ole.

Hän kumartui ja otti sen maasta. Se oli suuri pyöreä raha, joka kiilti
Valkoselta hänen kädessään.

»Minkä sinä siitä kadulta löysit, neiti?» kysyi sir Filip. »Se kiiltää niin valkealta kuutamossa.»

He kulkivat juuri suuren ranta-aitan ohi, jommoisissa vieraat kalastajat asuivat ollessaan pyyntimatkoilla Marstrandissa. Oven päällä riippui sarvilyhty, josta hiukan valoa tuikki kadulle.

»Katsotaas nyt mitä sinä kadulta löysit, neiti», sanoi sir Reginald, pysähtyen lyhdyn alle.

Elsa ojensi rahan valoa kohti, ja tuskin ennätettyään siihen katsahtaa hän rupesi huutamaan: »Tämä on Aarne herran rahoja! Minä tunnen sen. Tämä on Aarne herran rahoja!»

»Mitä nyt sanotkaan, neiti?» kysyi sir Filip. »Minkätähden sanot tätä
Aarne herran rahaksi?»

»Minä tunnen sen», sanoi Elsa. »Olen monesti nähnyt Aarne herran pitävän sitä kädessään. Totisesti tämä on Aarne herran rahoja.»

»Älä huuda niin kovasti, neito!» sanoi sir Filip. »Kaikki ihmiset tänne rientävät utelemaan, mitä se kirkuminen on.»

Mutta Elsa ei kuunnellut sir Filipin puhetta. Hän näki ranta-aitan oven olevan auki. Keskellä permantoa paloi pystyvalkea, jonka ympärillä joukko miehiä istui hitaasti ja tyynesti jutellen.

Elsa neiti hyökkäsi sisään heidän luokseen. Hän piti rahaa ylhäällä kädessään.

»Hoi, kuulkaa miehet», hän huusi, »nyt tiedän, että Aarne herran murhaajat ovat elossa. Kas tässä on Aarne herran raha, jonka löysin!»

Kaikki miehet kääntyivät häneen päin. Hän näki silloin Torarinin, kalakauppiaan, istuvan joukossa.

»Mitä nyt tuletkaan huutamaan, neito?» kysyi Torarin silloin. »Kuinka voit erottaa Aarne herran rahat muista?»

»Erotan toki tämän mistä muusta tahansa», Elsa sanoi. »Se on vanha ja iso, ja siinä on lovi reunassa. Aarne herra sanoi sen olevan vanhojen Norjan kuningasten ajoilta, eikä hän sitä koskaan käyttänyt ostoksiin.»

»No kerrohan, neito, mistä sen löysit», sanoi muuan toinen kalastaja.

»Löysin sen kadulta, kierimästä jalkaini edessä», Elsa sanoi. »Sinne se on varmaan murhaajilta pudonnut.»

»Olkoon nyt totta tai lorua mitä puhut», sanoi Torarin, »niin mitä me voimme tehdä? Emme me siltä voi murhamiehiä löytää, vaikka sinä tiedätkin heidän kulkeneen yhtä kaupunkimme katua.»

Kalastajain mielestä Torarin oli puhunut järkevästi. He istahtivat äskeisille paikoilleen pystyvalkean ääreen.

»Tule pois, Elsa, mukaani kotiin!» Torarin sanoi. »Ei nyt ole aika neitosen juoksennella katuja ja kujia.»

Kun Torarin tätä puhui, niin Elsa kääntyi katsomaan äskeisiä saattajiaan. Mutta sir Reginald ja sir Filip olivat hiipineet tiehensä hänen huomaamattaan.

Raatikellarissa.

1.

Marstrandin raatikellarin emäntä avasi yhtenä aamuna ovet, portaita ja eteistä lakaistakseen. Hän näki silloin nuoren neidon istuvan portailla odottamassa. Hänellä oli yllään kaitanen harmaa hame, joka oli vyötäisiltä solkinauhalla sitaistu. Vaalea tukka ei ollut sykeröllä eikä palmikoituna, vaan suoraan riipuksissa kasvojen molemmin puolin.

Oven auetessa hän nousi istuiltaan ja astui portaita myöten emännän luokse. Vaan emännästä se oli kuin unissakulkijan käyntiä. Hän piti silmiään puoliummessa ja käsivarsiaan kylkiä pitkin likistettyinä. Kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän emäntä ihmetteli hänen jäsentensä hentoutta. Hänen kasvonsakin olivat kauniit, Mutta ne olivat niin ohuet ja läpikuultavat kuin olisivat olleet haurasta lasia.

Emännän luo tultuaan hän kysyi, olisiko talossa ollut hänelle sopivaa tointa. Hän olisi tahtonut päästä palvelukseen.

Mutta emäntä ajatteli kaikkia niitä hurjia miehiä, jotka iltasin istuivat juomassa olutta ja viiniä hänen kellarissaan, eikä hän voinut olla hymyilemättä. »Ei täällä meidän talossa ole paikkaa noin pienelle neidolle», hän sanoi.

Neitonen ei nostanut silmiään eikä muuten mitenkään liikahtanut, hän vaan uudisti pyyntönsä päästä emännän luo palvelukseen. Hän ei sanonut pyytävänsä ruokaa eikä palkkaa, ei mitään muuta kuin jotakin tointa.

»Jos oma tyttäreni olisi sellainen kuin sinä», emäntä sanoi, »niin antaisin saman kiellon. Suon sinulle parempaa kuin palveluspaikan minun luonani.»

Silloin neitonen kääntyi hitaasti nousemaan portaita ylös, ja emäntä jäi katsomaan hänen jälkeensä. Tyttö oli hänestä niin pienen ja avuttoman näköinen, että häntä tuli vallan sääli.

Emäntä huusi hänet takasin ja sanoi hänelle: »Ehkäpä sinun sentään on turvattomampaa yksin maleksia satamassa ja torilla kuin olla täällä minun luonani. Saat nyt täksi päiväksi jäädä tänne kuppeja ja lautasia pesemään, niin nähdään mihin kykenet.»

Emäntä vei hänet pieneen huoneeseen kellarisalin vieressä. Se ei ollut suurempi kuin joku seinäkomero. Siinä ei ollut mitään lakeista eikä ikkunaa, vaan ainoa valo tuli kapakkahuoneeseen aukeavasta seinäluukusta.

»Seiso täällä nyt», hän sanoi neitoselle, »ja huuhdo kaikki kupit ja lautaset, joita sinulle tuosta luukusta ojennan. Sittenpähän näen voinko sinua palveluksessa pitää.»

Neitonen meni komeroon ja liikkui siellä niin hiljaa, että emännästä tuntui kuin olisi kuollut hautaansa puikahtanut.

Hän seisoi siellä sisällä koko päivän eikä kenenkään kanssa sanaa vaihtanut eikä luukusta ulos kurkistellut, vaikka kapakkahuoneessa väkeä liikehti lakkaamatta. Eikä hän huolinut ruuasta, kun sitä hänelle tarjottiin.

Hänen ei kuultu kalisuttavan astioita, mutta milloin hyvänsä emäntä ojensi kätensä luukulle, niin aina siinä oli tarjolla vastahuuhdottuja vateja, joissa ei täplääkään näkynyt.

Mutta kun hän rupesi niitä käsissään nostamaan pöydille, niin ne olivat niin kylmiä, että melkein tuntuivat vievän nahan sormista. Emäntää värisytti ja hän sanoi: »On aivan kuin ne ottaisin kylmän kuoleman käsistä.»

2.

Yhtenä päivänä ei laitureilla ollut työtä saatavissa. Elsa istui kotona Torarinin mökissä ja kehräsi. Pesävalkea paloi virkeästi ja valaisi joka kolkan pirtissä.

Kesken työnsä Elsa tunsi kasvoillaan kylmän henkäyksen, ikäänkuin olisi ovi ollut raollaan. Hän katsahti ylös ja näki kuolleen kasvinsisarensa seisovan edessään lattialla.

Elsa seisautti kädellään värttinän pyörimisen ja istui sitte hiljaa, tuijottaen kasvinsisareensa. Ensi hetkenä hän säikähti, mutta heti senjälkeen ajatteli: »Eihän minun sovi pelästyä omaa kasvinsisartani. Oli hän kuollut tai elävä, niin aina minä iloitsen kun saan häntä nähdä.»

»Sisko kulta», hän sanoi vainajalle, »haluatko minulta jotakin?»

Toinen silloin matalalla, kuiskaavalla äänellä vastasi: »Elsa sisareni, olen mennyt ravintolaan palvelukseen, ja emäntä on minun antanut kaiken päivää seista huuhtomassa kuppeja ja lautasia. Nyt illalla minä olen niin väsyksissä, etten enempää jaksa. Olen nyt tullut pyytämään, että sinä lähtisit sinne avukseni.»

Silloin Elsasta tuntui kuin olisi hänen järkensä sumennut. Hän ei kyennyt enää ajattelemaan eikä tahtomaan eikä pelkäämään. Hän tunsi vaan suurta iloa siitä, että kasvinsisarensa oli palannut hänen luokseen, ja vastasi: »Kyllä, sisko kulta, heti lähden sinua auttamaan.»

Silloin kuollut kääntyi ovelle menemään, ja Elsa kulki hänen jälessään. Mutta kynnyksellä seistessään hänen kasvinsisarensa pysähtyi ja sanoi Elsalle: »Käy ottamassa vaippa yllesi. Ulkona on kova myrsky.» Näitä sanoja virkkaessa hänen äänensä kuului vähän selvemmin ja siinä oli hiukan sointuakin.

Elsa otti seinältä vaippansa ja kääri sen ympärilleen. Hän ajatteli itsekseen: Vielähän kasvinsisareni minua rakastaa, ei hän mitään pahaa aio. Minusta on vaan onnellista saada seurata häntä mihin tahansa hän minut vie.

Sitten hän kuolleen seurassa lähti Torarinin mökiltä kulkemaan jyrkästi viettävää kujaa pitkin sataman ja torin puoleiseen uudempaan kaupunkiin.

Kuollut astui kaiken aikaa Elsasta kahta askelta edellä. Sinä iltana oli kova myrsky, joka kapeissa kujasissa oli pusertaa kulkijan seinää vasten, ja Elsa huomasi, että pahimpien puuskien aikana kuollut asettui hänen ja tuulen väliin, suojelemaan häntä minkä hennolla ruumiillaan voi.

Vihdoin saavuttuaan raatihuoneelle kuollut astui kellariportaita alas ja viittasi Elsaa seuraamaan. Mutta ovea avatessa tuulen vihuri sammutti kynttilän eteisen lyhdystä, joten he jäivät pimeään. Silloin Elsa ei olisi tiennyt kääntyä minnekkään päin, jollei kuollut olisi tarttunut hänen käteensä ruvetakseen häntä taluttamaan. Mutta kuolleen käsi oli niin kylmä, että Elsa säpsähti ja kauhu alkoi häntä puistattaa. Kuollut silloin veti kätensä pois ja kääri sen Elsan vaipan liepeeseen, ennenkuin talutti häntä edelleen. Mutta Elsa tunsi kylmän väreitä vielä vuorin ja turkiksien läpi.

Kuollut ohjasi nyt Elsaa pimeän käytävän kautta ja avasi sitte hänelle oven. He tulivat pimeään komeroon, johon hiukan valoa pilkotti seinässä olevasta luukusta. Elsa näki tulleensa siihen huoneeseen, jossa ravintolan palvelustyttö seisoi pesemässä kuppeja ja lautasia, ennenkuin ne pantiin vierasten eteen. Elsa näki vesisoikon häämöttävän lattialla ja luukussa joukon huuhdottavaksi siihen pantuja juomalaseja ja astioita.

»Tahdotko, Elsa, nyt tämän yön olla minun apunani?» kuollut kysyi.

»Sisko kulta», sanoi Elsa, »tiedäthän että tahdon sinua auttaa missä hyvänsä minua tarvitset.»

Samalla Elsa jo heitti vaipan päältään. Hän kääri hihansa ylös ja rupesi työhön.

»Tahdotko, Elsa, nyt olla täällä hyvin ääneti, jottei emäntä huomaa minun hankkineen apulaista?»

»Sisko kulta», Elsa sanoi, »koetan minkä suinkin voin.»

»No hyvästi sitten, Elsa», sanoi kuollut. »Nyt pyydän sinulta vaan yhtä. Ja se on, ettet tämän jälkeen minuun ylen kovasti suutu.»

»Mitä varten sinä minulle hyvästejä heität?» Elsa kysyi. »Tulenhan mielelläni joka ilta sinun avuksesi.»

»En pyydä sinua olemaan kuin tämän illan», sanoi kuollut. »Luultavasti sinä nyt autatkin minua niin, että saan tämän toimen päätetyksi.»

Kun tätä puheltiin, oli Elsa jo kyyristynyt työhönsä. Kaikki oli hetken hiljaa, mutta sitte hän tunsi otsallaan samallaisen henkäyksen kuin kuolleen tullessa kalastajamökkiin hänen luokseen. Hän katsahti silloin ylös ja näki olevansa yksin. Hän tiesi nyt, mikä hänen otsallaan oli tuntunut kylmältä henkäykseltä, ja sanoi itsekseen: »Kuollut kasvinsisareni suuteli minua otsalle, ennenkuin lähti pois luotani.»

Elsa teki nyt ensin työnsä valmiiksi. Hän huuhtoi kaikki maljat ja kannut ja kuivasi ne. Sitte hän meni luukulta katsomaan, oliko sinne pantu mitään lisää. Kun ei siellä mitään ollut, niin hän jäi luukun ääreen seisomaan katsellen kellarisaliin.

Oli sellainen aika päivästä, jolloin ei ketään vieraita tavannut kellariin tulla. Emäntä ei ollut istumassa pöytänsä takana eikä hänen palvelijoitaan ollut saapuvilla. Ketään muuta huoneessa ei näkynyt kuin kolme miestä, jotka istuivat suuren pöydän päässä. He olivat vieraita, vaan tuntuivat liikkuvan kuin kotonaan, koska muuankin heistä joka oli juonut maljansa pohjaan, ilman muut? kävi täyttämässä sen suuresta viiniruukusta ja istahti sitte uudestaan juomaan.

Elsa tunsi olevansa kuin vastatullut jostain vieraasta maailmasta. Hänen ajatuksensa olivat kuolleessa kasvinsisaressaan, niin ettei hän oikein kyennyt tajuamaan mitä näki. Vasta pitkän ajan päästä hänelle selvisi, että nuo pöydän ääressä istuvat miehet olivat hänelle tuttuja ja rakkaita. Sillä nehän olivat sir Archie ja hänen kaksi skottilaista ystäväänsä, sir Reginald ja sir Filip.

Viime päivinä ei sir Archie ollut käynyt hänen luonaan, ja Elsa ihastui nähdessään hänet. Ensin hänen teki mieli huutaa olevansa ihan hänen lähellään, mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että siinä poisjäämisessä oli jotain outoa, ja hän olikin vaiti. Eihän tiedä vaikka hän olisi rakastunut toiseen, Elsa ajatteli. Ehkäpä hänellä nytkin on juuri se mielessään.

Sir Archie istui näet hiukan muista erillään. Hän vaan äänettömänä tähysti eteensä eikä juonut. Hän ei ottanut osaa toisten keskusteluun, ja kun hänelle jotakin virkettiin, niin hän ei edes huolinut vastata.

Elsa kuuli, että toiset koettivat saada häntä hauskemmalle päälle. He utelivat miksi hän ei juonut. Neuvoivatpa sitäkin, että hän ratokseen menisi juttelemaan Elsa neidin kanssa.

»Älkää te minusta huolehtiko», sir Archie sanoi. »Toinen minun nyt on mielessäni. Se se alati häilyy silmäini edessä, ja sen ääni alati korvissani kuiskaa.»

Ja Elsa näki sir Archien silmäin herkeämättä katsovan yhteen kellarin paksuista katonkannatuspylväistä. Nyt vasta hän myöskin huomasi, että hänen kasvinsisarensa seisoi tuon pylvään vieressä ja katseli sir Archieta. Hän seisoi aivan liikahtamatta niin liki pylvästä, ettei häntä harmaassa puvussaan ollut helppo siitä erottaa.

Elsa seisoi ihan hiljaa ja katsoi huoneeseen. Hän näki, että hänen kasvinsisarensa sir Archien edessä piti silmiään auki. Elsan seurassa hän ei ollut yhtään kertaa nostanut silmiään maasta.

Muuta kammottavaa hänessä ei ollut kuin ne silmät. Elsa näki, että ne olivat murtuneet ja sameat. Katse niissä oli eloton, eikä valo niistä enää heijastunut.

Hetken kuluttua sir Archie puhkesi uudestaan vaikeroimaan: »Hänet minä näen alati. Hän seuraa minua kaikkialle mihin menen.»

Hän ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan pois pylväästä, jonka vieressä kuollut seisoi. Mutta Elsa arvasi, ettei hän kuollutta nähnyt. Ei sir Archie puhunut hänestä, vaan jostakin toisesta joka alati oli hänen mielessään.

Elsa seisoi yhä seinäaukolla ja seurasi kaikkea mitä tapahtui. Hän ajatteli, että ennen kaikkea hän tahtoi tietää, kuka se oli jota sir Archie muisteli niin herkeämättä.

Äkkiä hän huomasi kuolleen siirtyneen sir Archien viereen penkille ja kuiskuttelevan hänen korvaansa.

Mutta sir Archie ei vieläkään tiennyt hänen olevan niin lähellä, että todella saattoi kuiskuttaa hänen korvaansa. Hän tunsi sen läheisyyden vaan siitä hirveästä tuskasta, joka hänelle yhtäkkiä tuli.

Elsa näki, että kun kuollut oli pari silmänräpäystä istunut ja kuiskaillut, niin sir Archie painoi päänsä käsien väliin ja itki: »Voi, kun en olisi ikinä löytänyt sitä nuorta neitoa!» hän sanoi. »En kadu mitään muuta kuin etten päästänyt sitä neitosta pakoon, kun hän pyysi.»

Molemmat skottilaiset lakkasivat juomasta ja kääntyivät säikähtyen katsomaan sir Archieta, joka äkkinäisessä katumuspuuskassa näin menetti koko miehuutensa. He istuivat kotvan aikaa neuvottomina, Vaan sitte toinen heistä hoiperteli tiskin luo, otti siitä isoimman juomasarven ja täytti sen punaviinillä. Sen tehtyään hän astui sir Archien eteen, löi häntä olalle ja sanoi: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran rahoja riittää. Niin kauvan kun on varaa hankkia tämänlaista viiniä, ei surun pidä meistä valtaa saaman.»

Mutta samassa kun tämä oli sanottu: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran rahoja riittää», silloin Elsa näki kuolleen nousevan penkiltä ja katoavan.

Ja samassa Elsa näki edessään kolme miestä, joilla oli suuret parrat ja karvapäälliset nahkapuvut ja jotka tappelivat Aarne herran kanssa. Ja nyt hän näki että ne olivat samat miehet, jotka istuivat kellarisalissa: sir Archie, sir Filip ja sir Reginald.

3.

Elsa lähti ulos huoneesta, jossa oli seisonut huuhtomassa emännän juoma-astioita, ja sulki hiljaa oven jälkeensä. Oven ulkopuolella hän seisahtui kapeaan käytävään. Hän nojasi seinää vasten eikä siitä asennosta liikahtanut lähes tunnin aikaan.

Siinä seistessään hän mietti: »En minä voi antaa häntä ilmi. Olkoon tehnyt mitä pahaa tahansa, mutta minä rakastan häntä sydämestäni. En voi jättää häntä teilattavaksi. En voi sallia, että hänen kätensä ja jalkansa tulella kärvennetään.»

Myrsky, joka oli riehunut koko päivän, kiihtyi kiihtymistään yhä valtavammaksi, ja Elsa kuuli pimeään kätköönsä sen pauhun.

Nyt on ensimäinen kevätmyrsky tullut, hän ajatteli. Se on tullut kaikkine voimineen vapauttamaan merta ja murtamaan jäitä. Muutaman päivän päästä on avovesi, ja silloin sir Archie lähtee täältä eikä ikinä tänne palaa. Ei hän enää vastedes tee rikoksia tässä maassa. Mitä hyötyä siitä sitte on, jos hänet vangitaan ja rangaistaan? Ei siitä ole iloa kuolleilla eikä elävillä.

Elsa kääri vaipan ympärilleen. Hän ajatteli, että nyt hän menee kotiin ja istahtaa rauhallisesti työnsä ääreen eikä kenellekään ilmaise salatietoaan.

Mutta ennenkuin hän tuli lähteneeksi, hän jo luopui siitä aikeesta ja jäi paikalleen seisomaan.

Hän seisoi hiljaa ja kuunteli ulkona pauhaavaa myrskyä. Hänen mieleensä juohtui uudelleen, että kevät nyt oli tulossa. Lumi jo pian häviää ja maa pukeutuu vihreään verhoonsa.

Vaan, armias Jumala, minkälaisena kevät minulle tulee? Elsa ajatteli. Ei minun onneni eikä iloni nouse kukalle tämäntalvisten pakkasten jälkeen.

Niin, toisin oli viime vuonna, hän ajatteli. Silloin minä olin onnellinen, kun talvi oli kulunut ja kevät saapui. Muistan yhdenkin illan, kun oli niin kaunista etten malttanut kotiin jäädä. Silloin tartuin kasvinsisareni käteen ja kävelimme lehtoon poimimaan vihreitä vesoja uuninpankon koristeiksi.

Hän antoi nyt mielensä kuvitella, miten hän kasvinsisarineen oli astunut vihreätä polkua. Ja tien vieressä he olivat nähneet nuoren koivun, joka oli hakattu poikki. Tyvestä päättäen se oli ollut useita päiviä katkaistuna. Mutta nyt he näkivät, että puuraukka oli ruvennut vihannoimaan ja että sen lehdet pyrkivät puhkeamaan urvuista.

Silloin hänen kasvinsisarensa oli pysähtynyt ja kumartunut puun nojaan. »Voi sinua, puuraukka», hän sanoi, »mitä pahaa lienetkään tehnyt, kun et poikkihakattunakaan saa kuolla? Miksi sinun yhä pitää lehtiin puhjeta, ikäänkuin vielä eläisit?»

Silloin Elsa oli hänelle nauranut ja sanonut: »Ehkä se kukoistaakin sen vuoksi, että sen kaataja saisi nähdä minkälaisen turmion on tehnyt ja katuisi.»

Mutta hänen kasvinsisarensa ei nauranut. Hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä.

»On suuri synti kaataa puuta lehtimisaikana, jolloin se on niin elinvoimainen, ettei saata kuolla. Hirveätä on kuolleen olo, kun ei saa haudassaan rauhaa. Ei vainajilla ole paljon hyvää odotettavana, ei heihin rakkaus eikä onni voi yltää. Eivät he muuta hyvää enää pyydä kuin saada nukkua siki unta. Sitä minä juuri itkenkin mitä sanoit, ettei koivu pääse kuolemaan, kun se ajattelee surmaajaansa. Sehän se on kovin osa sille, jolta on henki riistetty, ettei saa rauhassa levätä, kun täytyy vainota murhaajaansa. Eivät vainajat mitään muuta halaja kuin saada nukkua rauhassa.»

Tätä muistellessaan Elsa tyrskähti itkuun ja väänteli käsiään.

»Kasvinsisareni ei saa rauhaa haudassaan», hän sanoi, »jollen minä anna ilmi rakastettuani. Jollen tässä siskoa auta, niin hän jää harhailemaan maan päälle ilman lepoa ja rauhaa. Ei se siskoraukkani muuta toivo kuin haudan lepoa, ja sitä en voi hänelle antaa, toimittamatta rakastettuani pyövelin murskattavaksi.»

4.

Sir Archie astui ulos kellarisalista ja kulki sen kapean käytävän läpi. Nyt oli katossa riippuva lyhty taasen sytytetty, ja sen valossa hän näki nuoren neidon seisovan liikkumattomana seinää vasten.

Hän oli niin kalpea ja seisoi niin hiljaa, että sir Archie pelästyksissään ajatteli: Viimeinkin näen sen vainajan, joka minua ahdistaa päivät päästään. Hän seisoo täällä ulkona minua odottamassa.

Ohi mennessään sir Archie kosketti neidon kättä saadakseen tietää, oliko se todellakin kuollut joka siinä seisoi. Ja käsi oli niin kylmä, ettei hän voinut päättää oliko se kuolleen vai elävän.

Mutta sir Archien kosketuksesta Elsa säpsähti ja vetäsi kätensä pois, ja silloin sir Archie hänet tunsi.

Hän luuli tytön tulleen hänen tähtensä ja ihastui kovin nähdessään hänet. Samassa hänen mielessään leimahti ajatus: Nyt tiedän mitä teen, jotta vainaja leppyisi minuun ja lakkaisi minua vaivaamasta.

Hän sulki Elsan kädet omiinsa ja nosti ne huulilleen. »Jumala sinua siunatkoon siitä että nyt tulit luokseni, Elsa», hän sanoi.

Mutta Elsan sydän oli niin murheellinen. Hän ei saanut kyyneliltään edes sen vertaa sir Archielle sanotuksi, ettei hän tänne tullut häntä tavatakseen.

Sir Archie seisoi kotvan aikaa äänetönnä, mutta piti Elsan käsiä koko ajan omissaan. Ja mitä kauemmin hän niin seisoi, sitä valosammiksi ja kauniimmiksi hänen kasvonsa kävivät.

»Elsa neiti», sanoi sir Archie hyvin juhlallisesti. »En ole moneen päivään saattanut tulla luoksesi, sillä raskaat ajatukset ovat minua vaivanneet. Niiltä en ole saanut lainkaan rauhaa, olenpa pelännyt olevani tulossa mielenvialle. Mutta tänä iltana minun mielentilani on parantunut, eikä silmissäni enää väiky se kuva, joka minua kiusasi. Ja kun sinut näin, niin sydämeni sanoi mitä minun tulee tehdä, päästäkseni siitä vaivasta iäksipäiväksi.»

Hän kumartui lähemmäs Elsaa voidakseen katsoa häntä silmiin, mutta kun
Elsa seisoi silmät ummessa, niin hän jatkoi:

»Olet minulle vihoissasi, Elsa, kun en moneen päivään ole käynyt luonasi. Mutta enhän voinut, sillä sinut nähdessäni minä yhä elävämmin muistin sen, mikä minua vaivasi. Sinä minulle aina muistutit nuorta neitoa, jota kohtaan olen tehnyt vääryyttä. Monelle muullekin ihmiselle minä olen vääryyttä tehnyt, Elsa, mutta mistään muusta ei tuntoni minua niin soimaa kuin mitä sille neitoselle tein.»

Kun Elsa yhä oli vaiti, niin sir Archie tarttui hänen käsiinsä, nosti ne huulilleen ja suuteli niitä.

»Kuule nyt, Elsa, mitä sydämeni minulle puhui, kun näin sinut täällä minua odottamassa. Olet kerran tehnyt neidolle vääryyttä, se sanoi, nyt sinun pitää tälle korvata mitä se toinen sai kärsiä sinun tähtesi. Sinun tulee ottaa hänet vaimoksesi, ja hänelle sinun tulee olla niin hyvä, ettei hänellä koskaan ole surun syytä. Ja niin uskollinen sinun tulee hänelle olla, että elosi viimeisenä päivänä rakastat häntä enemmän kuin hääpäivänäsi.»

Elsa pysyi vieläkin yhtä ääneti, ummessa silmin. Silloin sir Archie tarttui hänen päähänsä ja kohotti sen pystyyn. »Minun täytyy saada tietää, Elsa, kuunteletko sinä puhettani», hän sanoi. Vaan silloin hän näki Elsan itkevän niin hervottomasti, että suuret kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan.

»Miksi itket, Elsa?» sir Archie kysyi.

»Itken, kun minun sydämeni teitä liiaksi rakastaa.»

Sir Archie silloin vielä enemmän läheni Elsaa ja kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen. »Kuuletko kun myrsky ulkona vinkuu?» hän sanoi. »Se ennustaa meren aukenemista ja että kohta alukset levällä purjein kiitävät kotirannoilleni. Nyt Elsa sano, seuraatko minua sinne, jotta voisin sinulle korvata sen pahan mitä olen toiselle tehnyt!»

Sir Archie kuiski Elsalle kohta alkavan elämän ihanuudesta, ja Elsa taipui ajattelemaan: Voi, kun en tietäisikään minkä rikoksen hän on tehnyt, silloin seuraisin häntä ja eläisin onnellisena hänen kanssaan.

Sir Archie läheni häntä yhä, ja kun Elsa viimein nosti katseensa maasta, oli hän kumarruksissa suudellakseen häntä otsalle. Silloin Elsa äkisti muisti vainajan, joka juuri oli ollut hänen luonaan ja oli häntä suudellut. Hän tempasi itsensä erilleen sir Archiesta ja sanoi: »Ei, sir Archie, en tahdo lähteä mukaanne.»

»Sinun täytyy lähteä, Elsa», sanoi sir Archie, »muuten minä joudun turmioon.»

Hän alkoi kuiskia neidolle yhä hellempiä sanoja, ja Elsa taas taipui ajattelemaan: »Eikö olisi Jumalalle ja ihmisille otollisempaa, että hän saisi sovittaa rikollisen elämänsä ja tulla hurskaaksi mieheksi? Jos hänet rangaistaan ja surmataan, niin kukapa siitä hyötyy?»

Elsa oli juuri ruvennut näin ajattelemaan, kun pari kellariin aikovaa miestä kulki heidän ohitsensa. Sir Archie näki heidän uteliaasti tähystävän häntä ja Elsa neitoa ja virkkoi silloin:

»Tule, Elsa, minä saatan sinut kotimökillesi. En tahdo, että kukaan näkisi sinun tulleen luokseni kellarisaliin.»

Silloin Elsa äkkiä avasi silmänsä, ikäänkuin muistaen lähteneensä toisille asioille eikä kuuntelemaan sir Archien puheita. Mutta hänen sydäntään kouristi, kun ajatteli hänen ilmiantamistaan. »Jos jätät hänet teloittajalle, niin minä pakahdun surusta», hänen sydämensä hänelle sanoi.

Mutta sir Archie kietoi vaipan lujemmin neidon ympäri ja talutti hänet kadulle. Ja sitte hän kulki hänen kanssaan Torarinin mökille asti. Ja neito huomasi, että joka kerta kun puuskainen vihuri kohisten heidät yllätti, silloin sir Archie asettui hänen eteensä hänen suojukseen.

Ja Elsa mietti koko ajan heidän kulkiessaan: Eihän siskovainaani tiennyt, että hän tahtoi sovittaa elämänsä ja tulla hyväksi ihmiseksi.

Ja heidän kulkiessaan sir Archie herkeämättä kuiski ihanimpia sanoja Elsan korvaan. Ja mitä kauemmin Elsa häntä kuunteli, sitä varmemmaksi hän kävi.

Ehkäpä, kun siskovainaja minut toi mukanaan, hänen tarkoituksensa olikin, että saisin kuulla tällaisia sanoja sir Archien suusta, hän ajatteli. Hän rakastaa minua niin suuresti. Hän ei tahdo minulle onnettomuutta, vaan onnea.

Ja kun he seisahtuivat mökin eteen ja sir Archie kerran vielä kysyi Elsalta, tahtoiko hän lähteä hänen kanssaan yli meren, niin Elsa vastasi tahtovansa Jumalan avulla häntä seurata.

Rauhaton.

Seuraavana päivänä myrsky oli asettunut. Ilma oli suojainen, mutta ei heikontanut sanottavasti jäitä, vaan meren salmet ja vuonot olivat ummessa kuten ennenkin.

Aamulla herätessään Elsa ajatteli yhä: Tosiaan on parempi, että pahantekijä tekee parannuksen ja elää Jumalan käskyn mukaan, kuin että hänet rangaistaan ja surmataan.

Päivemmällä sir Archie lähetti Elsalle sanansaattajan mukana leveän, kultaisen rannerenkaan.

Ja Elsa riemuitsi siitä, että sir Archie oli halunnut ilahuttaa häntä.
Hän otti vastaan renkaan ja kiitti sanansaattajaa.

Mutta heti tämän poistuttua juolahti Elsan mieleen, että tämän
rannerenkaan sir Archie varmaankin oli ostanut Aarne herran rahoilla.
Hän ei voinut enää katsella sitä, kun oli johtunut siihen ajatukseen.
Hän riisti sen käsivarreltaan ja viskasi kauas luotaan.

»Mitä minun elämästäni tulisikaan, jos alati täytyisi ajatella, että elän herra Aarnen rahoilla?» hän sanoi. »Jos ruokapalan vien huulilleni, niin minun täytyy ajatella ryöstettyjä rahoja, ja jos saan uuden puvun, niin kaikuu korvissani, että se on ostettu väärin saadulla omaisuudella.»

»Nyt huomaan ainakin, että minun on mahdotonta seurata sir Archieta ja elää yhdessä hänen kanssaan. Sanon hänelle sen, kun hän tulee luokseni.»

Illansuussa sir Archie tuli hänen luokseen. Hän oli hyvin iloinen, sillä hän oli ollut vapaana ilkeistä ajatuksista, ja hän luuli sen johtuvan siitä, että oli luvannut hyvittää tälle neidolle mitä oli toista vastaan rikkonut.

Kun hän tässä mielessä tuli ja sellaista puhui, oli Elsan mielestä mahdotonta kertoa, että hän itse oli huolissaan ja aikoi erota hänestä.

Kaikki häntä itseään kalvavat surut hän unhotti kuunnellessaan sir
Archien puhetta.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai, jolloin Elsan oli tapana mennä kirkkoon. Hän kävi sekä puolipäiväsaarnassa että iltajumalanpalveluksessa.

Istuessaan kuuntelemassa puolipäiväsaarnaa, hän kuuli jonkun itkevän ihan lähellään.

Ensin hän luuli jonkun vieressään istuvista itkevän, mutta kun hän koetti sitä katsella oikealta tai vasemmalta, ei hän nähnyt kuin rauhallisia ja juhlallisia ihmisiä.

Sittenkin hän kuuli selvästi itkun nyyhkytystä, ja itkijä tuntui olevan niin lähellä, että jos vaan ojentaisi kätensä niin häneen ylettyisi.

Elsa kuunteli kuuntelemistaan sen vaikerrusta, eikä hän luullut ikänään kuulleensa niin suurta surua.

Kenenkähän huolet ovat niin raskaita, että täytyy vuodattaa noin haikeita kyyneliä? hän ajatteli.

Hän katseli taakseen ja kurottautui nähdäkseen lähinnä olevaan penkkiin, mutta kaikki istuivat ääneti ja rauhallisina, eivätkä kenenkään kasvot olleet vesissä.

Silloin Elsa ajatteli, ettei hänen tarvinnut tiedustella ja ihmetellä.
Hän tiesi hyvin kuka hänen vieressään itki.

»Sisko kulta», hän kuiskasi, »miksi et näyttäydy minulle kuten toissapäivänä. Tiedäthän, että mielelläni teen mitä voin, kuivatakseni kyyneleesi.»

Hän odotti vastausta, vaan ei kuullut mitään muuta kuin katkeamatonta nyyhkytystä.

Elsa koetti kuunnella mitä pappi saarnassaan puhui, mutta saattoi tuskin seurata hänen sanojaan. Silloin hän menetti malttinsa ja kuiskasi: »Tiedänpä yhden jolla olisi enemmän itkun syytä kuin kenelläkään muulla. Jollei kasvinsisareni olisi minulle ilmoittanut murhaajiaan, saattaisinpa ilo mielessä istua täällä.»

Lakkaamaton nyyhkytys katkeroitti yhä enemmän hänen mieltään, ja hän ajatteli: Kuinka minun kasvinsisareni voi vaatia minua ilmiantamaan rakastettuni? Ei hän itsekkään olisi siihen suostunut, jos olisi vielä elossa.

Hän istui ahdingossa kirkkoväen keskellä, mutta saattoi vaivoin pysyä alallaan. Hän huojutteli ruumistaan ja väänteli käsiään. Varmaankaan siltä nyt en koko päivänä saa rauhaa, hän ajatteli. Ja ties sen, hän yhä tuskallisemmin jatkoi, ties vaikka seuraisi minua läpi elämän!

Mutta nyyhkytykset hänen vieressään tulivat yhä syvemmältä ja yhä tuskallisemmin, ja viimein hänen sydämensä heltyi niin, että hän itsekkin herahti itkuun.

Varmaankin sillä on äärettömän raskas suru joka noin itkee, hän ajatteli. Varmaankin hänen kärsimyksensä on raskaampi kuin yksikään ihminen voi aavistaa.

Kun Elsa kirkonmenojen päätyttyä astui ulos kirkosta, ei hän enää kuullut itkua. Mutta itse hän itki koko kotimatkan, itki sitä, ettei hänen kasvinsisarensa saanut haudan rauhaa.

Vaan iltasaarnan alkaessa Elsa meni uudelleen kirkkoon, sillä hänen täytyi tietää, istuiko kasvinsisarensa siellä yhä itkemässä.

Heti kirkkoon astuttuaan Elsa alkoi kuulla nyyhkytystä, joka vavistutti häntä sydänjuuria myöten. Hän tunsi rupeavansa masentumaan eikä hän tahtonut enää mitään muuta kuin auttaa vainajaa, joka rauhatonna harhaili ihmisten joukossa.

Elsan astuessa ulos kirkosta oli vielä niin valoisaa, että hän saattoi nähdä jonkun edellään kävijöistä jättävän hangelle verisiä jälkiä.

Kukahan on niin köyhä, että kulkee paljain jaloin ja jättää verisiä jälkiä lumeen? hän ajatteli.

Kaikki hänen edellään kävijät näyttivät varakkailta ihmisiltä. He olivat kaikki kunnollisesti puetut ja heillä oli kengät jalassaan.

Mutta punaset jäljet olivat ihan vereksiä. Elsa näki, että joku hänen edellään kulkevasta joukosta painoi niitä lumeen.

Se on joku matkamies, joka on pitkillä teillä jalkansa turmellut, hän ajatteli. Suokoon Jumala, ettei hänen tarvitse kauan kulkea, ennenkuin pääsee katon alle ja saa levätä!

Hänen teki mieli tietää kuka niin vaikean matkan oli taivaltanut, ja hän lähti seuraamaan jälkiä, vaikka siten joutuikin poikkeamaan omalta tieltään.

Mutta äkkiä hän huomasi kaikkien kirkosta tulijain kääntyneen toiselle taholle ja itse olevansa yksin kadulla. Mutta ne veriset askeleet eivät vieläkään loppuneet hangelta.

Se on minun polonen kasvinsisareni se kulkija, hän ajatteli, ja tunsi tienneensä sen kaiken aikaa. Oi siskoraukkani, luulin sinun kevein askelin lumella liitävän, en uskonut tuskia kärsiväsi. Mutta eihän yksikään tiedä mitä kärsimyksiä vainajilla on.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän ajatteli: Voi minua, kun hän ei saa haudanrauhaakaan. Voi minua, kun hänen on pitänyt niin kauan kulkea täällä paljain jaloin, että ne ovat käyneet veriin.

»Pysähdy, sisko kulta», hän sanoi, »pysähdy, jotta saan kanssasi puhella!»

Sitä sanoessaan hän huomasi askelten lumessa etenevän nopeammin, ikäänkuin vainaja olisi kiirehtänyt kulkuaan.

Nyt hän pakenee minua. Hän ei odota minulta enää mitään apua, Elsa ajatteli.

Hän oli ihan joutua mielettömäksi, hänen täytyi päästä noista punasista askeleista, ja hän huudahti: »Sisko kulta, minä teen mitä ikinä tahdot, jotta saisit haudassasi rauhan.»

Kohta tämän jälkeen Elsa näki edessään kookkaan naisihmisen, joka oli häntä seurannut ja nyt laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Kukas sinä olet, joka kuleksit täällä pitkin katua ja itket ja vääntelet käsiäsi?» sanoi nainen. »Olet juuri samannäköinen kuin muuan neitonen, joka toissapäivänä pyrki luokseni palvelukseen ja sitte katosi näkyvistäni, vai lienetkin sama ihminen?»

»En minä se sama ole», Elsa sanoi, »mutta jos tunnen oikein, että olette raatikellarin emäntä, niin tiedän kyllä mistä tytöstä puhutte.»

»Sano sitte, mistä syystä hän lähti luotani eikä ole tullut takaisin», sanoi emäntä.

»Hän lähti siitä syystä», Elsa sanoi, »ettei tahtonut kuulla kaikkien salissanne istuvien pahantekijäin puheita.»

»Monta hurjaa miestä tosin salissani käy», emäntä virkkoi, »mutta en sinne pahantekijöitä sentään laske.»

»Kasvinsisareni oli kuitenkin kerran läsnä», Elsa sanoi, »kun siellä kolme miestä jutteli keskenään ja yksi heistä virkkoi: Juo veikkonen. Vielä Aarne herran rahoja riittää!»

Sen sanottuaan hän ajatteli: Nyt minä autoin kasvinsisartani, nyt minä puhuin mitä olen kuullut. Jumala suokoon, ettei emäntä huolisi uskoa sanojani, silloin ei syy ole minun.

Mutta samassa hän emännän kasvoista näki, että tämä uskoi häntä, ja hän pelästyi ja oli lähteä pakoon.

Mutta hän ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun emännän tukeva käsi jo tarttui häneen, niin ettei hän päässyt paikaltaan.

»No, neiti, jos sinä olet kellarissani kuullut sellaista puhetta», emäntä sanoi, »niin nytkö sinä joutaisit karkuun! Ei, vaan nyt lähdetään niiden luo, joilla on valta ja tahto rangaista murhamiehiä, jotteivät he lain kourista pääse.»

Sir Archien pako.

Elsa tuli pitkään vaippaan kääriytyneenä kellarisaliin ja meni sen pöydän luokse, jonka päässä sir Archie istui ystävineen. Vieraita istui joukottain lavitsoilla pöytien ääressä ja kaikki tähystivät uteliaina häneen, mutta Elsa ei heistä välittänyt, mennessään istumaan sen viereen joka hänelle oli rakas. Hän ajatteli vaan, että viimeisen hetken, minkä sir Archie on vapaana, hän tahtoo olla hänen seurassaan.

Nähdessään Elsa neidin tulevan ja istahtavan hänen viereensä, sir Archie nousi ja siirtyi hänen kanssaan salin alipäähän toisen pöydän ääreen, joka oli osaksi pylvään peitossa. Elsa kyllä huomasi, ettei sir Archie pitänyt hänen tulostaan kapakkahuoneeseen, joka ei ole nuorten neitojen käytävä paikka.

»Ei minulla ole teille paljon sanottavaa», Elsa virkkoi. »Mutta teidän pitää kuitenkin saada tietää, että minun ei käy lähteminen mukana teidän maahanne.»

Näistä Elsa neidon sanoista sir Archie säikähti, sillä hän oli varma, että jos Elsa hänet hylkäisi, niin hän uudelleen joutuisi pahojen ajatustensa valtaan.

»Mistä syystä, Elsa, et lähtisi mukaani?» hän kysyi.

Elsan sydän oli niin raskas. Tuskin hän edes tiesi mitä sanoi. »Eihän nuoren neidon ole hyvä lähteä soturin mukaan», hän virkkoi. »Kuka ties milloin sellainen lupaus pettää.»

Ennenkuin sir Archie ehti vastaamaan, astui muuan merimies kellarisaliin. Hän tuli sir Archien luokse ja kertoi hänelle olevansa siitä suuresta laivasta, joka oli jäätynyt Klöfverön taakse. Myrsky oli alkanut uudestaan, ja nyt laivuri laittoi sanan että sir Archie kaikkine miehineen tänä iltana varustautuisi tulemaan laivaan. Meri oli lännen puolella jo alkanut puhdistua. Kukaties jo ennen päivännousua väylä olisi sulana Skotlantiin asti.

»Huulethan mitä mies kertoo», sanoi sir Archie Elsalle. »Tahdotko lähteä mukaani?»

»En», Elsa sanoi, »en tahdo lähteä mukaanne.» Mutta itsekseen hän oli iloissaan, sillä hän ajatteli: Nyt voi kumminkin sattua, että hänelle jää tilaisuus lähteä pois täältä, ennenkuin vartioväki ehtii häntä kiinniottamaan.

Sir Archie nousi ja meni kertomaan uutista sir Filipille ja sir Reginaldille. »Menkää te edellä majataloon», hän sanoi, »ja laittakaa kaikki kuntoon! Minun on vielä puhuttava pari sanaa Elsan kanssa.»

Nähdessään sir Archien tulevan takasin hänen luokseen, Elsa rupesi molemmin käsin torjumaan häntä pois. »Miksi takasin tulette, sir Archie?» hän sanoi. »Miksette jo riennä merelle, niin nopeasti kuin jalat kannattavat?»

Sillä niin syvästi hän rakasti sir Archieta. Hän oli tosin ilmiantanut hänet rakkaan kasvinsisarensa tähden, mutta hänen hartain toivonsa oli että sir Archie pelastuisi.

»Ei, ensin tahdon vielä kerran pyytää sinua mukaani», sanoi sir Archie.

»Tiedättehän te kuitenkin, sir Archie, että minä en voi teitä seurata»,
Elsa sanoi.

»Miks’et sinä voisi?» sir Archie sanoi. »Olethan niin yksinäinen ja köyhä tyttö, ettei kukaan tiedusta mihin sinä joudut. Mutta jos lähdet mukaani, niin minä teen sinusta suuren rouvan. Minä olen ylhäinen mies kotimaassani. Siellä saat kulkea hopeassa ja kullassa, ja vienpä sinut kuninkaankin hoviin.»

Elsa vapisi hädissään, kun sir Archie yhä viipyi hänen luonaan, vaikkei pako enää kauan ollut mahdollista. Hän tuskin malttoi vastata hänelle: »Lähtekää nyt täältä, sir Archie! Ette saa enää viipyä minua pyytämässä!»

»Et, Elsa, vielä minua ymmärrä», puhui sir Archie yhä enemmän heltyvällä äänellä. »Kun näin sinut ensi kerran, niin minä vaan ajattelin lumota ja houkutella sinut. Olen monesti ennen luvannut sinulle linnoja ja kultia, vaan ennen tätä iltaa se ei ole ollut rehellisesti tarkoitettua. Mutta nyt minä tahdon ja haluan tehdä sinut vaimokseni. Siihen voit luottaa niinkuin aatelismiehen ja soturin sanaan.»

Samassa Elsa kuuli asepukuisten miesten raskasta astuntaa kellarin ulkopuolelta. Jos minä nyt lähden hänen mukaansa, hän ajatteli, niin hän kenties vielä pelastuu. Olenhan täällä häntä turmioon vetämässä. Minun tähteni hän täällä niin kauan viivyttelee, että vartioväki hänet vielä yllättää. Mutta enhän minä voi lähteä sen mukaan, joka on surmannut kaikki omaiseni.

»Sir Archie», Elsa sanoi, ja hän toivoi saavansa hänet säikähtämään.
»Ettekö kuule, kun aseellisia miehiä rientää torin poikki?»

»Kuulen sen kyllä», sanoi sir Archie, »kaiketi on taas tapeltu jossain kapakassa. Älä hätäänny, Elsa, vähästä ne kalastajat riitaantuvat, ilmoista ja tuulista.»

»Sir Archie», Elsa sanoi, »ettekö kuule, että ne seisahtuvat raatihuoneen eteen?»

Elsa värisi kiireestä kantapäähän, mutta sir Archie ei sitä huomannut, vaan pysyi ihan tyynenä.

»Mihinkäs muuanne he seisahtuisivat?» hän sanoi. »Tännehän ne riitapukarit on tuotava raatihuoneen putkaan. Älä sinä Elsa kuuntele sitä, vaan kuuntele nyt kun minä pyydän sinua mukaani meren tuolle puolen!» ………..

Mutta Elsa koetti vielä kerran säikäyttää sir Archieta.

»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö kuule, kun ne laskeutuvat portaita myöten raatikellariin?»

»Kyllä sen kuulen», sanoi sir Archie, »he kai tulevat tyhjentämään kannun olutta, saatuaan vankinsa telkien taa. Älä sinä Elsa huoli heistä, vaan ajattele että huomenna meidän laivamme halkoo aavoja ulappia, pyrkien kohti minun rakasta isänmaatani!»

Mutta Elsa oli kalpea kuin ruumis ja värisi, niin että häneltä tuskin puhe kävi.

»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö näe, kun he viinapöydän luona puhelevat emännän kanssa? Kaiketi kyselevät häneltä, onko heidän etsittävistään ketä täällä.»

»Ennemminkin tilaavat häneltä väkevää ja lämmintä juomaa, kun on näin myrskyinen yö», sanoi sir Archie. »Älä sinä Elsa noin värise ja vavahtele! Lähde vaan pelkäämättä minun mukaani! Sen sanon, että jos isäni nyt tahtoisi minulle naittaa maamme jaloimman neidon, niin en hänestä huolisi. Lähde sinä Elsa turvallisesti meren tuolle puolen! Siellä sinä joudut suurimpaan onneen ja iloon.»

Sotilasjoukko ovensuussa karttui karttumistaan, eikä Elsa voinut enää hillitä tuskaansa. En voi olla näkemässä, kun he tulevat ottamaan hänet kiinni, hän ajatteli. Hän kumartui lähelle sir Archieta ja kuiskasi hänelle:

»Ettekö kuule, sir Archie, kun sotilaat kysyvät emännältä Aarne herran murhaajia?»

Silloin sir Archie tähysti salin ovelle päin ja katseli emännän luona
juttelevia sotilaita. Mutta hän ei heti lähtenytkään pakoon, niinkuin
Elsa odotti, vaan kumartui katsomaan Elsaa silmästä silmään. »Sinäkö,
Elsa, se olet tuntenut minut ja antanut minut ilmi?»

»Olen sen tehnyt rakkaan kasvinsisareni tähden, jotta hän saisi levon haudassaan», sanoi Elsa. »Yksin Jumala tietää mitä siitä olen kärsinyt. Mutta paetkaa nyt, sir Archie! Vielä ennätätte. He eivät vielä ole sulkeneet ovea ja eteistä.»

»Senkin sudenpentu!» sir Archie sanoi. »Nähdessäni sinut ensi kerran laiturilla, ajattelin jo surmata sinut.»

Mutta Elsa laski kätensä hänen olkapäälleen. »Paetkaa, sir Archie, ei minun sydämeni kestä katsoa, kun he tulevat teitä kiinniottamaan. Jollette tahdo paeta ilman minua, niin minä Jumalan nimeen lähden mukaanne. Mutta älkää enään täällä istuko minun tähteni, sir Archie! Teen puolestanne mitä tahansa, kun vaan pelastatte henkenne.»

Mutta nyt sir Archie oli suuttunut ja puhui Elsalle ähittelevällä kiukulla:

»Nyt sinä neitonen et koskaan saa kirjokengissä astella linnan permantoja. Nyt saat ikäsi pysyä täällä sillin perkaajana. Etkä koskaan, Elsa, saa miestä, jolla on linnat ja läänit. Jos saatkin, niin saat viheliäisen kalamiehen, jonka tölli on jossakin kylmällä luodolla.»

»Ettekö kuule, kun he asettavat vartijoita eteiseen ja panevat ovelle keihäitä poikkiteloin?» Elsa kysyi. »Miksette jo riennä pois täältä? Miksette pakene merelle ja kätkeydy laivaan?»

»En viitsi paeta, kun tekee mieleni jutella Elsa neidin kanssa», sanoi sir Archie. »Tiedätkös, Elsa, että nyt sinun kaikki ilosi on mennyttä kalua? Tiedätkö, että nyt minun ei enää kannata toivoakkaan sovitusta rikoksestani?»

»Sir Archie», Elsa kuiskasi, kavahtaen säikähtyneenä ylös, »nyt sotamiehet ovat valmiina. Nyt ne tulevat teitä kiinniottamaan. Riennättekö pakoon! Minä lähden mukaanne laivaan, sir Archie, jos vaan pakenette.»

»Ei sinun kannata säikkyä, Elsa neito», sanoi sir Archie. »Ehdimme vielä jonkun aikaa juttelemaan yhdessä. Ei sotilaat uskalla käydä kimppuuni täällä, kun voin puolustautua. He aikovat tavoittaa minut ahtaassa käytävässä. Siellä he aikovat keihästää minut pitkiin vartaisiinsa. Sitähän sinä Elsa olet minulle aina toivonut.»

Mutta kuta pahemmin Elsa hätääntyi, sitä tyynemmäksi sir Archie kävi.
Elsa pyysi häntä pakenemaan, mutta niitä pyyntöjä hän nauroi.

»Älä neitonen ole niin varma siitä että minä joudun sotilasten käsiin! Olen maar suuremmistakin vaaroista pelastunut. Pahemmin minun oli käydä muutama kuukausi sitte Ruotsissa. Jotkut panettelijat olivat sanoneet Juhana kuninkaalle, ettei hänen skottilainen vartioväkensä ollut luotettava. Ja kuningas uskoi sen. Hän panetti kaikki kolme päällikköä linnantorniin, ja heidän palkkajoukkonsa hän tarkasti vartioituna lähetti rajan yli.»

»Paetkaa, sir Archie, paetkaa!» Elsa pyysi.

»Älä sinä Elsa ole minusta huolissasi!» sanoi sir Archie tylysti nauraen. »Tänä iltana luontoni taas on ennallaan. Nyt en enää näe sitä neitosta silmäini edessä, ja silloin ei hätää mitään. Kerronpa sinulle niistä kolmesta, jotka istuivat Juhana kuninkaan linnassa. Yhtenä yönä, kun vartijat olivat juovuksissa, he salaa hiipivät ulos tornista ja juoksivat tiehensä. Sitten lähtivät pakenemaan rajaa kohti. Mutta Ruotsin alueella ollessaan he eivät kertaakaan uskaltaneet ilmaista ketä olivat. Heillä ei ollut muuta keinoa, Elsa, kuin hankkia itselleen karvapäälliset puvut ja sanoa olevansa nahkurinsällejä, jotka kiertelivät hakemassa työtä.

Vasta nyt Elsa alkoi huomata, kuinka sir Archie oli muuttunut häntä kohtaan. Nyt sir Archie varmaan vihasi häntä, saatuaan kuulla että hän oli hänet ilmiantanut.

»Älkää, sir Archie, puhuko noin!» Elsa pyysi.

»Miksikäs petit minut, juuri kun sinusta uskoin mitä parasta!» sanoi sir Archie. Nyt minä taas olen ihan ennallani. Nyt minä en huoli säästää ketään. Ja saatpa nähdä, että vielä minä selviön tästä kaikesta yhtä hyvin kuin ennenaikaan. Enkö silloinkin ollut tovereineni huutavassa hukassa, kun viimein olimme Ruotsin halki samonneet tänne rannikolle? Ei meillä ollut rahaa ostaaksemme kunnon vaatteita. Ei ollut rahaa maksaaksemme laivakyytiä Skotlantiin. Emme tienneet muuta keinoa kuin murtautua Solbergin pappilaan.»

»Älkää enää puhuko siitä!» sanoi Elsa.

»Kaikki tyyni sinun on kuultava, Elsa», sanoi sir Archie. »Yhtä seikkaa sinä et tiedä, sitä nimittäin, että me pappilaan tultua menimme Aarne herran luo, herätimme hänet ja kehotimme häntä antamaan meille rahaa. Jos hän olisi sen tehnyt suosiolla, ei hänelle olisi mitenkään käynyt. Mutta Aarne herra yltyi tappelemaan kanssamme, ja silloin meidän täytyi hänet kaataa. Ja hänen saatuaan surmansa täytyi meidän kaataa hänen koko väkensä.»

Elsa ei keskeyttänyt sir Archien puhetta, mutta hän tunsi sydämensä tyhjenevän. Hän värisi katsoessaan ja kuunnellessaan sir Archieta, joka oli muuttunut julman ja verenhimoisen näköiseksi. Mitä olenkaan tahtonut tehdä? Elsa ajatteli. Olenko ollut hulluna ja rakastanut sitä miestä, joka murhasi kaikki omaiseni? Jumala minulle anteeksi antakoon!»

»Kun luulimme koko väen kuolleen», sir Archie sanoi, »hilasimme raskaan hopea-arkun ulos. Sitte sytytimme pirtin ympäri tulen, jotta kaikki ihmiset luulisivat Aarne herran palaneen huoneeseensa.»

»Minähän olen rakastanut metsän sutta», sanoi Elsa itsekseen. »Ja mokomaa olen koettanut pelastaa rangaistuksesta!»

»Vaan itse ajoimme jäälle ja pakenimme merta pitkin», sir Archie jatkoi. »Niin kauvan kun liekit kajastivat taivaalla, ei meillä ollut hätää mutta silloin pelästyimme, kun näimme niiden laskevan. Arvasimme että kylän väki oli tullut paikalle ja sammuttanut tulipalon, ja että kohta se olisi jälillämme. Silloin ajoimme takasin rantaan, sellaiselle virtakohdalle, jossa jää oli heikkoa. Nostimme raha-arkun pois reestä ja ajoimme eteenpäin, kunnes jää murtui hevosen alla. Se sai upota, mutta me itse hyppäsimme syrjään. Jollet olisi vaan neito, Elsa, niin ymmärtäisit että se oli reipas teko. Olimmepa toimineet kuin miehet.»

Nyt Elsa pysyi sanattomana. Hän istui ja tunsi sydämessään kirvelevää tuskaa. Mutta sir Archie vihasi häntä ja kidutti häntä tahallaan.

»Sidoimme sitte vyöhihnamme arkun sankoihin ja rupesimme sitä hinaamaan jäätä pitkin.»

»Mutta kun arkku teki siihen jälkiä, kävimme rannalta taittamassa kuusenhavuja ja panimme ne alustaksi. Sitte riisuimme saappaat jalasta ja jatkoimme matkaa ilman että jäähän tuli minkäänlaista merkkiä.»

Sir Archie oli hetkisen vaiti ja katseli pilkallisesti Elsaa.

»Vaikka kaikki tämä oli mainiosti onnistunut, olimme kuitenkin aika pulassa. Verisistä vaatteistamme meidät olisi missä tahansa heti tunnettu ja saatu kiinni. Mutta kuule nyt Elsa, voidaksesi sitte kertoa niille kaikille, jotka mielivät lähteä meitä hätyyttämään, sillä sen he tietäkööt ettemme ole niinkään yletyttävissä. Kuulehan sitä, että kun me jäätä myöten lähenimme Marstrandia, niin tapasimmekin jäällä oman maan miehiä ja tovereita, ne samat miehet jotka Juhana kuningas oli tarkoittanut. Jäät olivat heitä pidättäneet Marstrandissa, ja hyvä olikin, sillä heidän avullaan saimme vaatteet. Eikä sen koommin olisi ollut vaaraa, jollet sinä olisi ruvennut petturiksi.»

Elsa istui ääneti, hän oli surusta melkein tiedottomana, tuskin sydämen lyöntejä enää tuntui.

Mutta sir Archie kavahti pystyyn ja huudahti:

»Eikä meillä hätää ole tänäkään iltana. Sen Elsa, saat omin silmin nähdä.»

Samassa hän molemmin käsin tarttui Elsaan ja tempasi hänet koholle.
Ja Elsa kilpenä edessään hän juoksi kellarisalin läpi käytävää kohti.
Ja vaikka ovessa seisovilla sotureilla oli keihäät ojona häntä kohti,
eivät he rohjenneet niitä käyttää, jotteivät Elsaa haavoittaisi.

Ahtaissa portaissa ja eteisessä sir Archie samoin piti Elsaa koholla edessään. Ja Elsa olikin parempi turva kuin vahvin haarniska, sillä portaille asetetut sotilaat eivät voineet aseitaan käyttää. Sir Archie pääsi siten ison matkan portaita ylös, ja Elsa tunsi jo ulkoilman henkivän kasvoillaan.

Mutta nyt oli rakkaus Elsan sydämestä hävinnyt, katkera viha siellä vaan kuohui sir Archieta kohtaan, ja hän muisti sir Archien vaan murhamieheksi. Ja nyt kun hän näki ruumiinsa suojelevan tätä miestä, niin että hän oli karkuun pääsemäisillään, nyt hän kädellään tarttui yhteen sotilasten keihäistä ja osotti sen sydäntään kohti. »Tahdon nyt viimein tehdä kasvinsisareni hyväksi työni loppuun», hän ajatteli. Ja sir Archien eteenpäin hypähtäessä se keihäs tunkeutui Elsan sydämeen.

Mutta silloin sir Archie jo seisoi ylimmällä portaalla. Ja sotamiehet väistyivät tieltä nähdessään että yksi heistä oli haavoittanut neitoa. Ja sir Archie juoksi heidän välistään.

Torille saavuttuaan sir Archie kuuli sotahuutoja erään kujan suusta ja skottilaisten hoilausta: »Apuun, apuun! Skotlannin puolesta! Skotlannin puolesta!»

Sir Filip ja sir Reginald sieltä tulivat hänen avukseen, mukanaan koko skottilaisjoukko.

Ja sir Archie juoksi heitä vastaan huutaen suureen ääneen: »Tänneppäin!
Tänneppäin! Skotlannin, Skotlannin puolesta!»

Jään poikki.

Vielä merenselällä sir Archie yhä kantoi Elsaa käsivarrellaan.

Sir Filip ja sir Reginald astuivat hänen kanssaan rinnan. He yrittivät jutella hänelle, miten olivat saaneet yllätyksestä tiedon ja miten heidän oli onnistunut kulettaa raskas hopea-arkku kaljaasiin ja koota maanmiehensä, mutta sir Archie ei heitä kuunnellut. Hän näytti käydessään yhä puhelevan sen kanssa, jota käsivarrellaan kantoi.

»Ketä sinä tuot mukaasi?» kysyi sir Reginald.

»Elsa se on», sir Archie sanoi. »Hänet minä vien muassani Skotlantiin.
Täällä hänestä ei ikänä tulisi muuta kuin köyhä kalanperkaaja.»

»Eipä ei, sen kyllä uskon», sanoi sir Reginald.

»Täällä hän ei yllensä saisi kuin karkean villapuvun», sanoi sir Archie, »ja nukkuakseen ahtaan lautavuoteen. Minä hänen tilansa teen pehmeimmille patjoille, ja hänen vuoteensa minä laitatan marmorista. Minä hänet käärin kalleimpiin nahkasiin, ja hänen kenkänsä kiinnitän hohtokivisoljilla.»

»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald.

»En saata jättää häntä tänne», sir Archie sanoi, »sillä kukapa täällä malttaisi köyhää polosta muistaa? Ei kauan viivy, kun jo kaikki hänet unohtavat. Ei kukaan käy hänen asunnollaan, ei kukaan poikkea yksinäisen seuraksi. Mutta kun minä kotiini ehdin, silloin rakennutan hänelle kauniin asunnon. Sen kiviseinään piirrätän hänen nimensä, jottei kukaan voi sitä unohtaa. Siellä minä itse käyn joka päivä hänen luonaan, ja niin ihanata siellä on kaikki, että pitkien matkojen päästä ihmisiä tulee häntä katsomaan. Kynttilöitä ja lamppuja poltetaan siellä yötä päivää, ja laulu ja soitto siellä kaikuu, ikäänkuin loppumattomissa pidoissa.»

»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald uudelleen.

»Täytyyhän minun hänelle sovittaa mitä olen rikkonut», sir Archie sanoi. »Jollen minä ole Elsalle hyvä, niin onneni häviää ja pimeys yllättää minut.»

Myrsky puhalsi aukealla jäällä vinhasti heitä vastaan. Se repi auki
Elsan vaipan ja tempoi sitä ilmassa kuin lippua.

»Autatko minua hetkisen kantamaan Elsaa», sanoi sir Archie, »jotta saan kiedotuksi vaipan hänen ympärilleen?»

Sir Reginald otti Elsan syliinsä, mutta samassa hän kauhistui niin, että päästi hänet käsistään solumaan jäälle.

»En tiennytkään että Elsa oli kuollut», hän sanoi.

Aaltojen kohu.

Suuren kaljaasin laivuri astui koko yön edestakasin korkealla peräkannella. Oli pimeä, ja myrsky vinkui hänen ympärillään. Milloin se tuiskutti lunta, milloin toi ropisevan vesisateen. Jäät pusertivat yhä hellittämättä kaljaasin kylkiä, joten laivuri olisi hyvin voinut tyynesti nukkua kojussaan.

Mutta hän pysytteli valveilla koko yön. Tavan takaa hän nosti kätensä korvalle ja kuunteli.

Ei ollut niinkään helppo tietää, mitä hän kuunteli. Koko hänen väkensä, samoinkuin Skotlantiin aikovat matkustajatkin olivat laivassa mukana. He nukkuivat kaikki yösijoillaan laivan kojuissa, joten ei laivuri ainakaan voinut puhelua kuulla.

Vinkuva myrsky, kun se kohtasi kiinni jäätyneen aluksen, yritti tempoa sitä, samoinkuin ennenkin ajaessaan sitä merenselältä. Ja kun kaljaasi yhä seisoi alallaan, niin myrsky alkoi sitä riuhtoa riuhtomistaan. Pienet jääpuikot kalisivat ylhäällä heiluvissa köysissä. Laidat ruskivat. Mastot narisivat pahasti, vääntyessään niin tiukalle että olivat katketa.

Yö oli täynnä ääniä. Korva erotti hienoa vitinää ilmassa silloin kun lunta pyrytti. Se kuuli ropinaa ja läiskettä silloin kun vettä vihmoi.

Mutta railoja aukeni jäähän, pitkään rusahtaen, ikäänkuin sotalaivojen vastakkain ampuessa.

Mutta laivuri ei kuunnellut mitään näistä.

Hän astui kannella koko sydänyön, kunnes päivä alkoi harmaana sarastaa taivaalla, mutta hän ei kuullut sittenkään mitä tahtoi kuulla.

Vihoviimein hän yöstä erotti loppumattoman, kohajavan äänen, joka sointui kuin etäisen laulun tuutiva, vieno hyminä.

Silloin laivuri riensi suorinta tietä, keskellä olevien soutupenkkien yli keulahyttiin, jossa hänen väkensä nukkui. »Nouskaa ylös nyt», hän huusi, ja ottakaa keksit ja airot käteen! Kohta on se hetki tullut, jolloin pääsemme irti. Kuulen jo sulan meren kohinan. Kuulen vapaiden aaltojen laulun.»

Miehet nousivat heti makuultaan. He seisoivat varuillaan pitkin laivanparrasta aamun verkalleen valjetessa.

Kun viimein tuli siksi valoisa, että saattoi nähdä mitä yöllä oli tapahtunut, niin he huomasivat meren olevan sulana lahtia ja salmia myöten. Mutta heidän aluksensa ympärillä ei koko lahdessa näkynyt railoja, vaan jää oli ehyttä ja lujaa.

Ja salmi lahden edustalla oli ahtautunut jäitä täyteen. Ulkopuolella vapaina telmivät laineet heittelivät siihen jääruhkaan yhä uusia lohkareita.

Ulkona laivareitillä purjeita vallan vilisi. Ne olivat kalastajain jaaloja, jotka olivat Marstrandissa olleet jäissä ja nyt sieltä joukottain lappoivat merelle. Meri lainehti vaahtopäisenä ja ajeli vielä jäälauttoja, mutta kalastajat eivät kaiketi malttaneet odottaa tyventä ja vaaratonta ilmaa, koska olivat alkaneet retkensä. He seisoivat jaalojensa keulassa ja tähystivät terävästi merelle. Pienet jääpalaset he työnsivät airoilla syrjään, mutta suurempia kun tuli, niin niitä piti väistää. Kaljaasin laivuri seisoi korkealla peräkannella ja katseli heitä. Hän huomasi, että matka kävi heiltä vaivaloisesti, mutta että sentään yksi toisensa jälkeen kulkea kituutti eteenpäin ja pääsi merelle.

Ja kun laivuri näki purjeiden liukuvan pitkin sinistä merta, silloin hänen kaipuunsa paisui niin, että silmänsä tahtoivat kyyneltyä.

Mutta hänen aluksensa ei päässyt hievahtamaan, ja ahtojääruhka sen edessä sulloutui yhä lujemmaksi.

Väliin siellä valtaväylällä näkyi laivojen ja veneiden seassa valkeita jäävuoria. Ne olivat suuria jäälohkareita, jotka päälletysten latoutuneina ajelehtivat etelää kohti. Niiden pinta välkkyi aamuauringossa hopealta, ja väliin siitä leimahti heleänpunanen hohde, ikäänkuin olisi ollut ruusujen peitossa.

Ja sitte kajahti huutoja myrskyn sohinan keskeltä. Väliin ne sointuivat kuin pitkä laulun sävel, väliin kuin torven puhallus. Väkevä riemu se tuntui näitä ääniä synnyttävän. Kun niitä kuuli, niin rintansa tunsi avartuvan. Se oli etelän ilmoilta samoavan joutsenparven laulu.

Mutta kun laivuri näki jäävuorten soluvan etelään ja joutsenten pyrkivän pohjoseen, silloin hänen ikävänsä paisui niin että hän väänteli käsiään.

»Voi minua, kun piti tänne jäädä!» hän sanoi. »Koskahan tästä lahdesta jäät lähtenevät? Täällä saan vielä päiväkausia virua.»

Juuri tätä ajatellessaan hän näki jonkun ajomiehen lähenevän jäätä myöten. Mies ilmaantui Marstrandin puolisesta salmesta ja ajoi niin huolettomana jäätä pitkin, kuin ei olisi tiennyt meren taas ruvenneen kantamaan veneitä ja laivoja.

Kaljaasin kupeelle ajettuaan hän huusi laivurille:

»Onko sulla evästä, veikkonen, kun täällä jäissä makaat? Minulta saat ostaa, jos tahdot, suolasilliä tai kapakalaa tai savustettua ankeriasta.»

Laivuri ei viitsinyt hänelle vastata, puisti vaan nyrkkiä ja sadatteli.

Silloin kalakauppias laskeutui kuormaltaan. Hän otti reestä heinätukon ja pani sen hevosen eteen. Sitte hän kiipesi purjealuksen kannelle.

Laivurin edessä seistessään hän sitte hyvin vakavasti puhui:

»En tällä kertaa tule luoksesi kalasaksana. Mutta minä tiedän sinut hurskaaksi mieheksi. Senvuoksi tulin pyytämään sinun apuasi, saadakseni takasin nuoren neidon, jonka skottilaiset soturi eilen toivat muassaan tänne laivaasi.»

»Eivät he tietääkseni ole ketään neitoa tänne tuoneet», sanoi laivuri.
»En koko yönä kuullut laivassani mitään naisääniä.»

»Olen Torarin, kalakauppias», sanoi toinen, »olet ehkä minusta kuullut. Minä se olin Solbergin pappilassa Aarne herran kanssa illallisella samana yönä kun hänet sitte murhattiin. Siitä asti on Aarne herran kasvattitytär ollut ja elänyt minun mökissäni, mutta eilisiltana hän joutui Aarne herran murhamiesten käsiin, ja ne ovat kai tuoneet hänet muassaan laivalle.»

»Aarne herran murhaajatko olisivat minun laivassani?» sanoi laivuri kauhistuneena.

»Kuten näet, olen halpa ja voimaton mies», sanoi Torarin. »Toinen käteni on rujo, siitä syystä minä vältän uskallettuja yrityksiä. Jo pari viikkoa olen ollut selvillä Aarne herran murhaajista, mutta kostoa heille en ole rohjennut yrittää. Ja minun vaikenemisen! tähden he nyt ovat päässeet karkuun ja saaneet ryöstetyksi neidon mukaansa. Mutta nyt sanon, etten tahdo enää lisätä katumistani tässä asiassa. Tahdon yrittää ainakin sen neitosen pelastamista.»

»Jos Aarne herran murhaajat ovat täällä laivassa, miksei sitte kaupungin vartioväki tule heitä kiinniottamaan?»

»Olen heitä pyytänyt ja ruinannut menneen yötä ja tämän aamua», Torarin sanoi, »mutta ne eivät rohkene lähteä. Sanovat, että täällä laivassa on satoja palkkasotureja, joiden kanssa eivät uskalla käydä tappelemaan. Silloin ajattelin, että minun kai pitää Jumalan nimeen yksinäni lähteä tänne ja koettaa sinun avullasi saada neidosta tietoa, koska sinut tiedän hurskaaksi mieheksi.

Mutta laivuri ei huolinut vastata hänen puheeseensa neidosta. Hän ajatteli vaan sitä toista. -Mistä sinä voit tietää että murhaajat ovat täällä laivassa?» hän sanoi.

Torarin osotti suurta tammiarkkua,, joka seisoi soutoteljojen välissä.

»Tuon olen nähnyt Aarne herran kotona niin monesti, etten siitä voi erehtyä», hän sanoi. »Se on täynnä Aarne herran rahoja, ja missä hänen rahansa ovat, siellä eivät hänen murhaajansa liene etäällä.»

»Se arkku on sir Archien ja hänen ystäväinsä sir Reginaldin ja sir
Filipin oma», sanoi laivuri.

»Niin on», Torarin sanoi, katsoen tyynesti laivuriin, »tiedän sen. Se on sir Archien ja sir Filipin ja sir Reginaldin oma.»

Laivuri seisoi hetkisen ääneti ja tähysti joka taholle ympäristöön.

»Milloinka sinä arvelet tästä lahdesta jäiden lähtevän?» hän sanoi.

»Nyt täälläpäin on ylen kumma vuosi», sanoi Torarin. »Tästä lahdesta jäät muulloin lähtevät aikaisin, kun tässä on virtakohta. Mutta näin ollen voi sattua että laivasi ajautuu maalle kun jäät lopulta purkautuvat.»

»Sitä minäkin pelkään», sanoi laivuri.

Hän seisoi taas hetken ääneti. Hän oli kääntynyt katsomaan merelle päin. Aamuaurinko helotti taivaanlaelta, ja vaahtoisena lainehtiva ulappa kimalteli sen loisteessa. Jäistä vapautuneita aluksia luovi edestakasin, ja riemusta kirkuvia lintuparvia läheni etelästä. Kalat uiskentelivat ihan vedenpinnassa, ne pärskyttivät vettä ja ponnahtelivat välkkyen ilmaan, ikäänkuin huumauksissa, päästyään ummesta jään alta. Lokit, jotka olivat jään ulkoreunalla vaanineet saalista, lensivät suurissa parvissa maata kohden tutuille apajilleen.

Laivuri ei voinut tätä näkyä kestää. »Minäkö olisin pahantekijäin ja murhamiesten ystävä?» hän sanoi. »Minäkö pitäisin silmäni ummessa, vaikka näen miksi Jumala sulkee laivaltani meren portit? Pitääkö minun hukkua niiden jumalattomien tähden, jotka ovat tänne turvautuneet?»

Ja laivuri meni väkensä luo ja sanoi: »Nyt tiedän mikä meitä pidättää täällä, vaikka muut alukset jo ovat menossa. Se tulee siitä, että meillä on murhamiehiä laivassamme.»

Sitte laivuri meni skottilaisten soturien luo, jotka vielä nukkuivat laivaruumassa. »Veikkoset», hän sanoi heille, »pysykää vähän aikaa rauhassa, vaikka kuulisitte laivassa huutoa tai meteliä! Me tahdomme noudattaa Jumalan käskyä ja hävittää pahantekijät joukostamme. Jos minua tottelette, niin lupaan jättää haltuunne sen arkun, jossa Aarne herran rahat ovat, ja saatte jakaa ne keskenänne.»

Vaan Torarinille laivuri sanoi: »Mene sinä jäälle heittelemään kalat pois reestäsi! Saat siihen toisenlaisen kuorman.»

Sitte laivuri ja hänen väkensä murtautuivat siihen kajuuttaan, jossa sir Archie ystävineen nukkui. Ja ennenkuin nämä pääsivät hereille, olivat miehet jo heidän kimpussaan sitomassa heitä.

Ja kun skottilaiset yrittivät puolustautua, niin heitä iskettiin kirvespohjilla ja rautakangilla, ja laivuri sanoi heille: »Te olette konnia ja murhamiehiä. Miten luulitte voivanne rangaistusta välttää? Ettekö tienneet, että juuri teidän vuoksenne Jumala yhä pitää meren portteja sulettuina?» Silloin ne kolme miestä rupesivat yhteen ääneen huutamaan tovereita avukseen.

»Älkää kutsuko!» sanoi laivuri. »Eivät he tule. He ovat saaneet Aarne herran rahat jaettavikseen ja mättävät paraikaa hopeata hattuihinsa. Näiden rahojen takia sen ilkityön teitte, ja samojen rahojen takia nyt saatte rangaistuksenne.»

Vaan Torarin ei vielä ollut ehtinyt syytää kaloja pois reestään, kun laivuri väkineen tuli jäälle hänen luokseen. He taluttivat keskellään kolmea köysiin pantua miestä, jotka olivat kovin pahasti runneltuja ja haavoistaan ihan voimattomina.

»Jumalan ei tarvinnut minua turhaan kutsua», sanoi laivuri, »heti kun käsitin hänen tahtonsa, minä sitä tottelin.»

He laskivat vangit Torarinin rekeen, ja Torarin kyyditsi heidät kapeita, vielä jäässä olevia salmia ja lahtia pitkin Marstrandiin.

Vaan illempana laivuri yhä seisoi aluksensa korkealla peräkannella ja tähysti merta kohti. Koko ympäristö oli vielä aivan muuttumatta, ja jääruhka laivan edessä kasvoi kasvamistaan.

Hämärän tullessa laivuri näki pienen ihmisjoukon astuvan manteren puolelta jäälle ja lähenevän hänen alustaan.

Kesti hyvin kauan, ennenkuin matkamiehet ennättivät niin lähelle että heidät selvästi erotti. Niiden hitaasta käynnistä hän kuitenkin oitis huomasi, että ne olivat vanhoja ja raihnaisia.

Ihan lähelle tultua hän viimein näki joukon etunenässä kaksi pappia, liperit ja kauhtanat yllään. Toinen oli nuori, vaan toinen hyvin vanha. Näiden jälessä tuli muutamia ukkoja, joilla oli ruumispaarit kannettavanaan, ja kaikkein viimeisenä vanhan vanha eukko, kahden naispalvelijan taluttamana.

He seisahtivat jäälle aluksen viereen, ja vanhempi pappi sanoi laivurille:

»Lähdimme noutamaan täältä kuollutta nuorta neitoa. Nuo murhamiehet ovat tunnustaneet, että hän uhrasi henkensä estääkseen heitä pääsemästä pakoon, ja nyt me tulimme häntä noutamaan, saadaksemme haudata hänet omaistensa joukkoon niin arvokkaasti kuin hän ansaitseekin.»

Silloin Elsa löytyi ja vietiin alas jäälle. Hänet laskettiin vanhusten tuomille paareille, ja vanha pappi kiitti laivuria ja lähti taas joukkonsa etupäässä kulkemaan maata kohti.

Mutta heidän pois kääntyessään laivuri ihmeekseen näki paarien vieressä nuoren neidon, jota hän ei ennen ollut huomannut ja joka vähä väliä kumartui vainajan yli ja hyväili häntä hellästi.

Mutta sitä mukaa kuin ruumissaatto eteni, saivat myrsky ja aallot jalansijaa ja murtivat jään auki sen askelten jälissä. Niin että tuskin se oli ennättänyt peittyä niemen taakse, kun jää jo oli pirstaleina ja suuri kaljaasi pääsi vapaana purjehtimaan meren ulapoille.