The Project Gutenberg eBook of Petsamhon valaskaloja onkimhan: Matkakuvaus, by Jaakko Ikola

Petsamhon valaskaloja onkimhan.
Ei siinä kauan noukka tuhissu ku Jaakkoo lähti.
Tuttuja miähiä. — Joukkue järjestyy ja matka alkaa.
Kemijärveltä Pelkosenniämelle.
Tukkikämpällä.
Vesikevarista seljällänsä Askahan.
Lapin kuningas ja Saukosken keisari.
Viälä vähä Kaalepista ja sitte autolla Sorankylähän.
Retkue saapuu Sorankylhän.
Karhuntappajia ja lappalaasia.
Lapin kultajoella.
Mettästäjään ja kalastajaan paratiisi.
Inarista Patsjoelle.
Patsjoen hotelli.
Höyhenjärveltä Salmijärvelle.
Koltta-lappalaisia.
Salmijärveltä Kolttakönkäälle.
»Lapin lumoissa.» — Kolttakönkähällä.
Kirkkoniämes ja Jäämerellä.
Katsaus ylös histoorian kulkuhun.
Petsamon alue ja asukkahat.
Suutaria tarvitaas. — Klondeikin kauppias. — Petsamon hotelli
ja mailmansoran siunaukset.
Petsamon pääkylä. — Sotilaselämää. — Kaks kuukautta pitkä päivä. —
Valaskaloja ja lipiäkaloja.
Kalastusta ja muuta mekastusta.
Petsamon luosteri.
Munkkien vierahana.
Munkkilaulua ja lusikkakauppoja. — Syntinyppylöötä ja väärinkäsityksiä.
Kalastajasaarennolla.
Lintusaarilla.
Matka Norjan ympäri.
Norjan suomalaisten oloista.
Sähköjunalla Ruattin poikki. — Ruattin suamalaasten oloosta.
Rautatie Petsamhon.

PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN!

Siitä asti ku Suami sai Petsamon on mun miälesnäni pyäriny ajatus, jotta minkhänlaane maalipaikka sekin on? Ku siäl’ on kuulemma valaskalojaki — —- Ja nii jumalattoman kaukana ku se on, jott’ oikee Jäämeren rannalla likillä pohjoosnapaa.

— Olis se mukavaa nährä sekin napa! — tuumasin ittekseni ku menny-kesänä istuun Ahvensaaren rannas Juppe-koirani kans salakoota ongella.

Juppe on hianosti sivistyny koira, silkkikarvaane musta kääpiöpintsheri, ja s’oon yhtä innokas ongella istuja ku mäkin. Ja intua siinä pitääki totisesti olla eri lailla, ku meinaa Vaasan rannasta kalakeiton saara. Marot on tyyrihiä ja salakat syäävät nii räävittömästi, jottei siinä tahro piisata piikivekkää. Paklunnin matopuarista me ostimma uskollisesti joka päivä uusia kastematoja viirellä markalla ja taas lährimmä yrittämhän. Kamppehet meill’ oli kaikki priima sorttia ja ongenkoukun tutkaanta mä fiilalla terootin joka päivä jotta s’oli niin terävä n’ott’oikee ittiäki hirvitti kattella. Mutta vaikka sen tuhat olis ollu ja maron päälle kuinkaki sylkeny ja noitunu, nii yhtäkää oikiaa kalaa m’ei saanu. Ei muuta ku joitaki vihliääsiä sirriääsiä. Kerraasti mä jo luulin, jotta nyt tuli kala, ja verin aivan niska sangalla ja ku rannalle nykääsin, niin oli siinä nii ruakottoman ruma ja vihaasennäkööne rökäs, jotta Juppe painoo peljästyksis häntä koipien välis suaraa kotia, ja oikee muakin yäkötti. Nii pökkine oli, jottei sitä saanu eres irtikää. Mä jo ajattelin, jotta pitääkhän mun päästää se menemhän ongenvapoonensa, mutta onneksi hoksasinkin konstin jotta katkaasin puukoolla siiman poikki, jottei sille jääny ku koukku ja mato. — Jos satutta saamahan sellaasen rökkähän (kiiskin), jolla on koukku leuvvas, niin s’oon se sama saamari, joka tuli munki onkeheni.

Kotia tulles käyyn taas kalahallin kautta ja ostin pari kilua komeeta ahvenia, jokka toin sille frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe asumma. Kyllähän se frouva aina pakkas vähä epäälevästi kattelemhan niitä mun kalojani, mutta täyrestä menivät, ku kovasti kehuu jotta:

— Aina miäs saa, kun ei s’oo kovin noloo — —-, mutta kovasti siinä piti matohon sylkiä, jotta aiva on suu kuivana ja posket litus — — plaasin trossata.

Sitä peliä mä pirin kaiken kevättä, vaikka tyyrihiksi se pakkas tulemhan, ku piti ostaa kalat ja marot eriksensä. Mutta mit’ ei tekisi nainen kauneutensa ja kalamiäs kunniansa tähre?

Yhtenä päivänä sitte ku mä taas tuara kiikutin vaihtehen vuaksi mahtavaa kilon painoosta maresta, ottiki ohraleipä valkian.

— No siltä meirän yhteeseltä kalamuijalta hallis — Minä niäleskelin ja haukoon ilmaa kauan aikaa, enkä käsittäny yhtää mitää.

— Mehän ostamma kalaa samalta kalamuijalta, Penkteskulta hallis — — nauraa helisti frouva ja Juppe peijakaski huiskutti häntää jotta: ähäh Jaakkoo, nyt m'oomma kiikis.

— Ei ikänä, eikä koskaa! Kuinka frouva voi sellaasta ajatellakaa! Itte oon tämänki kalan Ahvensaarelta onkinu, mutta kovasti siinä piti sylkiä n’otta aiva on — —

— No tuasta saa heti panna poikki! — vannoon mä ja näytin kurkkuani, mutta s’ei ottanu uskuaksensa. Nauraa pihisti vai jotta:

— No pian se nährähän. — Aukaasesta nyt tuan mathen suu ja katto sen kitahan — sanoo frouva.

No mä aukaasin ja kattoon. Nii siäl oli rullalle kääritty paperinpala!
Verin sen pois, otin auki ja — — siin’ oli kirjootusta!

Min’olin ku puulla päähän lyöty. Siinä seisoo jotta: »Päivää Jaakkoo»!
— — Perhana viä, nii siinä seisoo!!

— Ooohohohoh — hohotti se frouva ja piteli hyllyviä lonkkiansa. — Jopas nyt jouruut satimhen, ähäh, mitäs nyt sanot? — — Ku mä eileen ollu hallis, nii Penkteska kysyy multa jotta, joko ne Jaakoon eileen ostamat ahvenet nyt on syäty?

— Vai täältä se Jaakkoo niitä kaloja kulkooki onkimas, sanoon mä. No min’ oonkin imehrelly, jotta kuinka kumminki jee se niitä kaloja nii kovasti saa, vaikkei sill’oo ollu koukkuakaa onges enää pitkähän aikahan — —

— Silloo mä sanoon Penkteskalle jotta: tehrähän nyt sille Jaakoolle sellaane jutku, jotta se sen muistaaki kauan aikaa. Ja me soviimma sitte sen Penkteskan kans nii jotta mä kirjootin tuan paperinlapon ja se lupas pistää sen salaa sen kalan suuhun, jonka sä ensi kerralla ostat. Ja eikös ollukki! — äikitteli frouva.

Hyi tuhannen riivattua ku siin’ oli ilkiä olla! Ei tiänny mit’ olis sanonu ja mihkä kattellu.

Mutta sitte mä hoksasinkin antaa takaasi samalla mitalla. Lyärä sitä yhtä arkahan paikkahan, ku se mua kalamiäskunniahani. Mä sanoon jotta:

Silloo ei se enää nauranukkaa. Oikee säikähti ja kalpiaksi valahti.
Kysyy jotta:

— Jaa, jaa, kyllä mä tiärän! Nua frouvan korjat kiharat — — Teill’ on piippirauta!

Lopuksi me soviimma asian sillä lailla, jotta jos ei se puhu kellekkää siitä mun mathestani, nii en mäkää kerro sen piippiraurasta. Ja yhren silkkipuseron mun piti viälä ostaa varmemmaksi vakuureksi.

Mutta tua riivatun juttu harmitti mua ja toi aina miälehen ne Petsamon kalarikkauret. Sinne sitä pitääs päästä, ku siäl ei oo kuulemma pikkukaloja ollenkaa. Kun koukun merhen paiskaa, nii ei muuta ku sen ku vetää kalaa ku karvaköyttä rannalle. Vaikka kuinka paljo! Ja valaskaloja — — saamari sentähre!

Mä sain suaraa sanojen kuumehen. Makasin toista voorokautta sängyn-omana ja horniin. Yks ainua ajatus jyskytti päässäni: Petsamhon valaskaloja onkiinhan!

EI SIINÄ KAUAN NOUKKA TUHISSU KU JAAKKOO LÄHTI.

Yhtenä päivänä sitte vähää ennen juhannusta mä luin sanomalehrestä, jotta Suamen kansan korkiasti kunniootettava eruskunta on päättäny pistää pillit pussihi ja lähtiä reisiin päälle Perä-Pohjolahan. Ja jotta yks porukka siitä sakista meinaa sitte jatkaa matkaa Petsamhon asti. Ja sanomalehtimiähiä haastettiin joukkoho!

Siinä tuli tuhannemmoone pouket ja töpinä laittaa ittensä matkareilahan, ku ei olla ku päivää aikaa, jos meinas samhan sakkihi keriitä ku toiset. Ja ku m’oon ennenki tresunnu Lapis, niin mä hyvin tiäsin, jottei sinne pirä ottaa kapsäkkiä vaivooksensa eikä kaleeria kaulaha. Eik’oo paljo väliä nästyykistäkää, ku on vain viispiikkine följys. Ei siäl oo nii nuukaa, vaikkei nii kovasti usee nenäänsä pyhiikkää ku täälä alamais ja herraasis oloos, john’ei paljo muuta tehräkkää ku nenää niistethän. Siälä Lapinmaas on sama meininki ku Pohjanmaalla jotta: tuanne mä sen nakkaan, jota herrat plakkariisnansa kantaavat.

Mutta ilman piaksusaappahia ei pirä Lappihi lähtiä. Jos ei niit’oo, nii mihkäs miäs noukkas niistät? — Saat totisesti jättää niistämättä, sillä sormet pitää pyhkiä saapasvarthe. Maas maan tavalla eli maasta pois.

Siinä tuli kova paikka saara äkkiää oikiat Lapin piaksusaappahat. Mutta ku asiansa järjestää, nii aina hyvin pärjää. — Että tairakkaa tiätää, jotta Isooskyröös asuu yks oikee erinomaane piaksusuutari, jok’on Rovaniemestä tulin? Se on siinä meijärin viäres piänes punaanes tuvas ja sinne mä soitin langat punaasena jotta:

— Mä lähren huamen illalla Petsamhon valaskaloja onkimhan ja tarvitten roimasaaphat. Kerkiättekö tekemhä n’otta saan följyhyni huamen iltajunalla Orismalan asemalla? —

Sillä lailla sitä oikia nahkasuutari puhuu. Ja nii kans kutinsa piti, jotta tuliterä piaksusaaphat paiskas junhan Orismalas, kun juna vihelti.

Nahkatakin, suuren puukoon, filtin, valokuvauskonhen, rahamassikan, piipun, pikiöljypotun ja piänen pluntin otin följyhy, eikä sitte muuta ku Jupelle suuta, ja nii painoon suaraa asemalle n’otta katu notkuu. Portahilta vai huuti se frouva perhän, joka musta hualta pitää ja ylhä ajaa jotta:

— Mihkä herrahallikkohon sua Jaakkoo-paakales tuallaasella töminällä ny viippoottaa?

— Voivoi, oikeeko totta, jotta sinne sua ny viärähä jääkarhujen syätäväksi! — rupes se frouva käsiänsä lyämhän. — Koska sä tuut takaasi ja kuka sua ylhä nostaa, ku mua ei oo ajamas?

— Mhyh! Kyllä s’oon tua naisväki! Jotta kuka meistä hualta pitää, jos niit'ei olsi! — Ja kysyy viälä, jotta koska mä takaasi tulin! Niinku ei se olsi selvä asia, jotta vasta sitte ku rahat loppuu. Mitäs sitä ennen kotona teköö?

— No sitte sä tuut pian — — nauraa helähytti frouva perhän ja heilutti nästyykiä. Huikkas vielä jotta:

— Älä vai munkiksi rupia siälä Petsamos. Ja katto kans ethes, jottes plumpsahra merhen!

— Turhaa siin’on silloo enää ethensä kattella, jos ottaa mennäksensä. Ja perä erellä mä meen tiätysti heti pohjahan asti jos kerran menemhän rupiaa n’ottei siin’oo epäilystäkää. — No ajöö ny para so mykky, o moo nu so gudaa! —

Junamatka Seinäjoelta Ouluhun on niin yksitoikkoone ja ikävä, jotta murheellisempaa taivalta en tiärä koko Suomenmaas. Yhren ainuan kerran m’oon poikaasena Oulun reisiin tehny päivällä ja viäläki sitä karun. Nevoja, räkämäntyjä, ruasthen polttamia lätäköötä, pajupuskia, tyhjiä asemia — siinä kaikki mitä pitää kakstoista tiimaa kattella pölyysestä vaununklasista.

Sillä matkalla tuloo ihmine tylsäksi ku nuukkoo. Toiset ovat kuulemma tullehet synnintuntohonki, eikä kummakaa, sillä siinä ykstoikkooses jytinäs joutuu väkisinki ajattelemhan ja muistelemhan syntisen elämänsä prikusta prikkuhun. Onneksi menöö tuan erämaan halki yönaikahan makuuvaunu, johna sopii reissata lanteellansa. Sitä neuvon hartahasti jokahista käyttämhän, jonka pitää reissata Ouluhu. Ennen sitä maksaa 20 markkaa ku hulluksi tuloo.

Mutta heti kun pääsöö Ouluhu, nii miäli virkistyy. Ei trenkää muuta ku aseman oven auvaasta, nii siin’ on suurella präntillä ensimmääseen taloon seinäs, jotta Olli Piiparin matkustajakoti. Se saa mun heti hyvälle tuulelle, ku Ouluhun tuun. Ja Oulun susiteetti. Mä jään aina kattomhan ja funteeraamhan sitä, jotta »Olli piiparin matkustajakoti». — Mitä varte s’oon Piipari? Eikö se pitääsi olla Pillipiipari?

Kun Oulun mulkkerokivisiä katuja on sitte muutaman tiiman kulukenu, hyppiny kiveltä kivelle, pökkiny varpahansa kengännenistä pihalle, nyrjähyttäny kinttunsa eree poikki n’otta tuntuu ku pärinätömpillä kulkis, niin uskoo vissisti jokahinen, jotta totisesti on ku onkin maapallo ympyriääne, ainaki Oulun kobralta. Jos ei silloo viälä oo kypsä Oulusta lähtemhän, nii ei trenkää muuta ku ottaa oululaasen vosikan ja käskiä ajamhan asemalle. Kyllä vissisti silloo onki herra parka koluutettu nii veteläksi liämeksi, jotta taluttaa pitää pualipökerryksis vaunuhu. Sellaasia n’oon Oulun kivikarut muiren ihmisten kävellä. Mutta itte ne lippaavat nua oululaaset kauheeta katujansa pitki ku västäräkit n’otta hännät vai heilahteloo!

Oulusta pohjoosehe käy matka mukavasti. Tuntuu oikein ihanalta riisua kengät jaloostansa vaunus, oikaasta porottavat säärensä topatulle soffalle, sortteerata varpahansa Luajan järjestykshen ja kääntää kantapää taas taakseppäi.

Nyt vois jokin houkka ottaa pahaksensa ja sanua, jotta mä vain ilkeyksisnäni morkkaan oululaasia, mutta kyllä s’oon erehrys ja suuri. Matkustavan yleesön pualesta mä pyyrän saara vakuuttaa, jotta s’oon oikee Luajan lykky ku ne Oulun karut on sellaasia. Sillä niistä piisaa juttua ja yksmiälistä manaamista vaikka kuinka pitkältä, ku Oulusta taas lährethän ethenpäi jurraamahan.

TUTTUJA MIÄHIÄ. — JOUKKUE JÄRJESTYY JA MATKA ALKAA.

Oulun asemalla rupes jo näkymhän sellaasia reppuselkääsiä ja joutilhan näköösiä miähiä, jotta mä arvasin niiren olevan ny niitä kansanerustajia, joonka följys mun oli meininki ruveta tälsimhän ensiksi vähä Perä-Pohjolas, ennenkö oikee Lappihi lährethän ja Petsamhon painethan.

Kun siinä sitte parahillani varpahiani sortteeraalin, pökäthin mua kylkehen jotta:

S’oli Pojaalluaman Hermanni Ilimajoelta, kansanerustaja ja 120 kiina. Min’en keriinny päivää sanomhan ku se jo tukkii istumhan siihe mun viäreheni penkille, vaikka siin’oli nii aharasta, jotta sen olis pitäny hyvi nährä, jottei meitä kahta sellaasta fläskikasaa ku se ja mä siihe mahru krussaamata. Mutta se tukkii vai ja sanoo jotta:

— Mukaa ny vähä sinneppäi. Ku min’en meinannu olleskaa lähtiä, mutta ajattelin sitte, jotta jos kumminki lähtis. Tuuk’sä Petsamhon asti, ku s’oot nua varustaapunu, ja piaksusaaphat ja kaikki, vaikka on mullaki kapsäkis — —.

— No niin m’oon kotua lähties tuumannu, jotta ny mennähän kerranki niin pitkälle ku tiätä piisaa, vaikka navalle asti. — Lähtöökhän niitä paljo kansanerustajia sille Petsamon reisuile?

— Kylhän n’oon puhunu vähä yks ja toine, jotta pitääs lähtiä, mutta saa sitte nährä syääkhän sika evähät.

— Jahas — sanoo miäs. — Min'oon Kemin kaupungin majootustoimikunnan jäsen, jotta saatta frii ruaan ja kortteerin Kemis. Täs oli teille majootuspiletti.

— Oottakos te kans kansanerustaja — kysyy sitte multa. — Mä kuulin miähen puheen sortista heti, jotta s’oon Etelä-Pohjanmaita kotoosi ja tokaasin vastahan jotta:

— Oon mä kans jonkillaane kansan edustaja, vaikken mä valtiopäivillä istu.

Miäs kätteli silmät pyäriääsnä hyvän aikaa, eikä käsittäny mitää. Kysyy viimmee jotta:

— S’oon sanomalehtimiäs tämä Jaakkoo ja seuraa meitä erustajia retkellä — seliitti Hermanni.

— Vai tämä se ny on sitte se Jaakkoo — haikaasi miäs. — Kyllä m’oon kuullu, m’oon kans siältä EteläPohjammaalta kotoosi, Kauhavalta.

— Joo, Näykkihän mu nimeni on, vaikka m’oon jo neljänäkymmentä vuatta asustanu täälä Kemis.

Siitä repes pitkät jutut ja loppu oli se, jotta mä sain kans kansanerustajaan piletin ja kovasti nostin noukkaani.

Asemall' oli meitä vastas koko Kemin kaupunki. Työväenyhristyksen soittokunta pelas posket pullolla marssia meirän kansanerustajaan kunniaksi. Poliisilla oli valkooset rasat käsis ja saappahat plankattu jotta kuvansa näki. Neliipyärääsillä trilloolla viäthin muaki ja Hermanniaki jotta pää täräji kortteeripaikkahan ja akat tiän viäres niiaali ku rippikouluflikat. Kovasti meitä Kemis kunniootettihin ja syätethin lohenlihalla. Ja kyllä me poijat pistelimmäki liivihi eri tarikollisia.

— S’oon hyvää tämä — kehuttihin toisillensa, ja taas paasattihin n’otta henkiä salpas.

Hissuksensa rupes sitte leuanloukutus harvenemhan ja toisten ahristuu jo pualisyämääsis kattelemhan pihalle kesäyön aurinkuaki, vaikka kyllähän sen klasistaki näki.

Kortteeripaikas meinas meille Hermannin kans tulla pikkuune sekaannus.
Se kattoo klasista pihalle ja mä kysyyn jotta:

— Ne näyttää olovan täs samas raris kortteeria Hiirenheimon kaas — jatkoo Hermanni.

— Hiirenheimo? — Jaa jaa, niin Hiidenheimo pehmoosella r’eellä. On se kans kamala nimi. Vaikka samallaane kuuluu olovan yhrellä miähellä Piatasaares. S’oli päättäny ottaa uuren nimen ja muutti jonkin ruattalaasen Pörkvistin Hiidenuhmaksi. Ja ny sitä miäsparkaa sanoovat kaikki Hiirenuhmaksi.

Saman tiän kerroon sitte Hermannille yhren toisenki onnettoman nimenmuutoksen, joka kans meni pahoon plöröksi. Oli yks äijä, joll'oli ruattalaane nimi Örnberg. Ku s’oli kova trönäämhän olutta, elikkä ööliä, niinku olut on ruattinkiälellä, nii sitä kuttuthin yleesesti Öölpäriksi eli Olutvuoreksi. Ja se sitä sapetti nii, jotta se päätti suamentaa nimensä Örnberg ja silloo siitä tuliki komja suamalaane nimi, Kotkavuari. — Ähä, tuumas tämä herra Kotkavuari, ettäpäs ny käännäkkää!

Mutta samoohi aikoohi lopetti herra Kotkavuori oluenjuannin ja rupes litkimhän vain viinaa eli votkaa. Ja sitä veti herra Kotkavuari nii mälyttömästi nahkahansa, jotta ihmiset rupesivat sanomhan sitä Votkakuareksi.

Kauan aikaa nytkyy Hermannin vatta toises sängys, kun se tykkäs jotta sepä ny vasta oli kova paikka sillä miähellä, mutta mua ei paljo naurattanu, ku s’oli nii jumalattoman vanha vitsi. Vaikka tosi s’oon.

Kemistä alkas sitte seuraavana päivänä se eruskunnan viikon kestäny kiartomatka Tornion, Aavasaksan, Turtolan, Raanujärven, Matinlompolon, nevojen, vaarojen ja sen seittemien mettänperukkaan kautta ennenku päästiin taas ihmisten ilmoolla Rovaniämelle. Siälä Virkkune puheesnansa kehuu, kuinka tervheelline ja opettavaane tua mettäreisu oli ollu. Sanoo jotta ehjin nahoon siält on selvitty, mutta jos vai olis käsketty Paavon vetää patiinit jaloostansa ja kattottu, nii kantapäistä oli nahka pois herra puheenjohtajalta niinku multa ja Hermannilta ja monelta muultaki Johannekselta jokka sen sata kilometriä talsiimma. Ja oli se opettavaanenki matka niinku Virkkune sanoo, sillä Suamen kansan eruskunnan mettäretkue sai olla yhren kokonaasen päivän syämätäkki sillä välillä. Mäkin oon Ampujan-Mikolle koko elämäni kiitollisuuren velaas siitä kuivasta leivänpalasta, jonka se pokkaristansa antoo mulle Autiolompolon torpan pihalla.

Passas siinä sosialisti erustaja Ampujan kiusootella meitä sarankilon kokoomuksia jotta:

Rovaniämellä rupes sitte tulhon selville, kukka sinne Petsamhon lähtöövät. Meit'oli yhthensä vai yhreksän henkiä: viis kansanerustajaa, kaks lehtimiästä ja kaks flikkaihmistä.

Ja kaikhen merkillisint’ oli se, jotta jokahinen oli arvoltansa jonkillaane neuvos. Retkikunnan päämiäheksi valithin itte professori Antti Lakineuvos Helsingistä; retkikunnan terveyrestä hualehtii Oskari Lääkintöneuvos Keuruulta; kaupallista näkemystä ja varovaasta finanssipolitiikkaa erusti tohtori Frans Kauppaneuvos Porista, asianymmärystä ja kunnallispolitiikkaa valvoo Otto Kunnallisneuvos Pirkkalasta; lehmiä, navetoota ja ihmiste yleestä toimhentulua perääli Hermanni Maaneuvos Ilmajoelta, imhellist’ oli kuulla jotta toinen matkalle lähtevistä flikoosta oli arvoltansa Neitineuvos. Sellaasta arvonimiä me emmä kyllä ollu kukaa ennen kuullu, mutta ku se itte sen sanoo, nii pitihän meirän uskua. Ja ku se toinen neiti oli ruattalaane, nii se ristittiin ilman muuta Fröökenneuvokseksi. Me sanomalehtineekerit olimma tiätysti lehtineuvoksia, mutta ku meit’ oli kaks, jotta neuvokset pakkasivat menhön sekaasinsa nii me jätimmä tittelit pois, ja nii meitä sanottiin vain Helsingin Heikiksi ja Vaasan Jaakooksi.

No nii s’oli sitte sitä myäri selvä. Onni potkaasi meitä Petsamon matkalaasia heti nii jotta Antti Lakineuvos teki Rovaniämellä hianon tuttavuuren. Se tutustuu Lapin kaikiista suurimpahan herrahan, nimittään Kemi-yhtiön mettä- ja lauttauspäällikköhön, horsmestari Aarne Snellmannihin, joka tiätysti on arvoltansa vähintänsä Tukkineuvos. Tämä titteli vastaa Lapis oikiastansa enkeli Kaaprielin virka-asemaa taivahas. Sillä kattokaas Lapis ja koko pohjoos-Suames on Kemi-yhtiö kaikki kaikes. Siäl’ onki sananpartena jotta: »Lapis on esti Kemi-yhtiö, sitte jumala ja sitte ei oo pitkähän pitkähän aikaha yhtää mitää, ennenku vasta aikaan päästä ku tullahan Rovaniämelle.»

No tämän mahtavan yhtiön kaikkivaltias käskynhaltija on Aarne Tukkineuvos, jolla on valta pohjooses pirättää ja päästää. Kymmenenkin tuhatta tukkilasta ja satojen miljoonien massikka on sen miähen hoiros… Sen tiätää, jotta tiä aukee taivasta myäre sen miähen eres. S’oon viälä nuari miäs, tuas pualivälis neljääkymmentä. Jokaikinen tukkimiäs tuntoo Aarne Tukkineuvoksen, ja Aarneksi sitä vain kuttuthankin koko Perä-Pohjolas. Se on oikeen miästen miäs, monet tuulet ja tuiskut purru. Ei se hätääle, eikä liioon komentele. Se sanoo vai, ja se tapahtuu. Ja ottaa kiinni ittekki, ja näyttää kuinka kukin tyä tehrähän, jos tukkilaane epäälöö elikkei jaksa. Sillä tukkilaasen souvis ei tätä Aarne poikaa pysty ykskää tukkilaane lyämähän sormille. Sen tunnustaa lentojätkäkki kaikki. Niin on eläytyny se miäs tukkilaasihinsa ja Lapin erämaihin, jotta pois ei sano koskaa lähtevänsä. Rakovalkian ääres makaa yänsä miästen joukos ja suarat ja hyvät on välit. Tukkilaaset kunnioottavat Aarnea pualijumalanansa ja kyllä vai kannattaakin.

— Tuata kuinkahan se olis, kun m'oomma meinannu lähtiä Petsamhon, mutt'ei me tahtoosi viittiä lähtiä autoolla ajaa koluuttamhan tuata pitkää matkaa Rovaniämeltä Sorankylhän. Käysköhän se jollakin lailla päinsä päästä tätä Kemijokea ja sen sivujokia pitki venehillä ylhäppäi, jotta näkis oikee Lapin syränmaita.

— No se käyy erinomaasesti päinsä! Koska haluttaa lähtiä? — kysyy
Aarne Tukkineuvos. Minä järjestän teille matkan niin mukavasti kun se
Kemi-yhtiölle vain on mahrollista.

Kun muu eruskuntaretkue sitte tukkii ittensä suurihi kuarma-autoohi Rovaniämellä ja lähti Kemijärviä kohri koluuttamhan, ajoo Kemi-yhtiön kaks loistoautoa meirän Petsamon sakin ethen. Ei muuta ku istua fiinihi piilihi ja nostaa noukkaa taivahalle. Ja nii viäthin meitä petsamolaasia ku pumpulitukulla komjasti toisten sivutitte Kemijärvelle.

KEMIJÄRVELTÄ PELKOSENNIÄMELLE.

Kemijärveltä on Pelkosenniämehen jokimatkaa nuan 50 kilomeeteriä Kemijokia ylhäppäi. Sillä välillä kulkoo pari piäntä matkustajahöyrylaivaa. Matka maksaa kolmannes luakas 20 ja toises 40 mk. Joki on leviää, mutta suupualelta matalaa, nii jotta useen saattaa laiva kraapia pohjaa ja välihin on se kuulemma tarttunu kiinnikki. — Kemijoki tua tullesnansa paljo hiataa ja mutaa, nii että sen laskukohta Kemijärvehen on kovin matalavetistä. Siinä syntyy hiakkasärkkiä ja piäniä saaria keskelle jokiakin aiva orottamata. Ja yhtä pia ne taas katuaavat eli siirtyvät toisihi paikkoohin. Vesi vaihteloo suuresti joes. Sanottiin jotta toisin paikoon se voi nousta välistä viiski meeteriä. Silloo syää joki suuria rantakaistaiehia töyristä ja viä mukanansa. Se voi kasata isoja saaria ja puhkaasta uusia uamiaki ittellensä.

Laivamatka Kemijärveltä Pelkosenniämelle on kevätkesästä hyvin hauska. Näköalat on avaroota ja taivahanrannalla siintää sinisenhohtoosia tunturia toinen toisensa viäres. Komjalta näyttää kuuluusa Pyhätunturi, joka on 540 meeteriä korkia. Pian senjälkhen rupiaa näkymhän toinen mahtava tunturiryhmä, Luostotunturi, jonka laella viälä juhannuksen jälkhenki on lunta. Tuntuu omituuselta matkata täälä koskemattomas erämaas tunturien keskellä, uurenaikaisella höyrylaivalla, johna sopii pistäytyä salonkiin' kaffille ja kelliskellä sametilla topatuulla tyynyyllä. Voipa sattua, jotta ku vilkaasoo salongin klasista uloos, nii vastapäisellä jokirannalla näköö porolauman kulkevan laituumella ja ihmeesnänsä töllistelövän tätä valkialaivaa, outua ilmestystä, erämaan keskellä.

Pelkosenniämi on jo varsinaasta Lappia. Se on niinku sanotlian napapiirin pohjoospualella. Jos ootta sattunu silmäälemhän karttaa, nii siinä näköö, jotta napapiiri on merkitty kartaski viivalla.

Vähää ennen ku tullahan Pelkosenniämen kansakoulun kobralle, näkyy napapiirin nauha ilmas. S’oon siinä nii alhaalla, jotta ku tullahan höyrylaivalla, nii pitää yhren laivamiähen passata päälle ja nostaa sitä napapiirinarua keksillä ylhä, jottei se kraavi tornihi ja katkee. Mä satuun istumhan justhin silloo yhren toisen miähen kans laivankatolla kiikaroomas tunturia ku tultihin sen narun kehrälle, emmäkä yhtää huamannehet sitä, ennenkö s’oli vähältä pyhkäästä meirän jokhen siältä katolta. Parahiksi kerkesimmä kumartaa, mutta kampraatilta se kraappas aiva uuren lakin.

Siälä Pelkosenniäinellä pirethin meille kansanerustajille hyvät kalaassit monellaasen leivän kans ja kunnanmiähet valittivat sitte, jottei Pelkosenniämellä oo kirkkua, ei pappia, ei lukkaria, eikä mistää tahrota saara kansakouluhun opettajaakaan. Eikä oo tiän palaakaa koko kunnas.

Ja kun siäl oli hyvä pöytä katettu ja meillä kansanerustajilla oikee suren nälkä, nii me poijat ku pistelimmä poskehemma ja lupasimma, jotta kyllä Pelkosenniäntä nyt muistethan.

Kesken kaiken ku me syärä tuhrasimma, nousi yks miäs puhumahan ja pärpöttikin aika lailla. Minä koitin kuunnella ja pyhkiä korviani jotta, mitä se oikee laskettaa, ku sitä tuloo nua kovasti sakiaa. Mutta mitää tolkkua en saanu. Viimme se lopetti ja nii äkkiää, jotta meiltä kansanerustajilta jäi suu auki ja kaffeli pystyhyn.

Miäs kaivoo plakkariansa, takin taskut sisältä ja päältä, koitti housunplakkaria ja liivin plakkaria ja imehteli. — Me orotimma lihampala kaffelin nenäs henkiä pirätellen, jotta mitä se meinaa. Ja miäs kaivaa taskujansa ja nupajaa itteksensä jotta:

Mutta hetken päästä se tuli ilosta loistavana takaasi kirja käres, otti juhlallisen asennon, rykääsi ja sanoo:

Jäliistäpäi yks isäntä vähä noloona seliitti meille, jottei se kuulunu olleskaa ohjelmaha.

Sillä miähell' oli vai nii kova halu saara kans esiintyä. Sit’ oli kiällettyki, jottei se saa tulla sotkemhan Pelkosenniämeläästen arvokasta esiintymistä tänä merkkihetkenä mutta:

— No mitäpäs tuall'on väliä; vähäkös täs mailmas plötisthän — koitin mä lohruttaa.

— Onneksi se ei eres kumminkaa laulanu, vaikka s’oli uhaannu esittää sitäki — —

Pelkosenniämellä tuli meille Petsamhon lähtijöölle ero muusta retkikunnasta. Heitettihin kärestä pitään hyvästit toisille jokka lähtivät samalla laivalla takaasi Kemijärvelle. Me astelimma vähä juhlallisin miälin Aarne Tukkineuvoksen peräs rantahan, johna meitä orotti Kemi-yhtiön kaks nopeakulkuista moottorivenestä, neljä-viisi tukkilaasta ja kolme pitkää jokivenestä, jokka sirottihin moottorivenesten perhän. Kello oli 1/2 2 yällä kun lährettihin tualle pitkälle veneesmatkalle ja aurinko loisti korkialla taivahalla. Joukko jaettihin tasan kumpahankin veneesehen, tukkilaaset istuuvat perää pitämhän ja nii lährethin painamahan Kemijokea ylhäppäin. Joitaki kilomeeteriä ajettua, tultihin Keminjoen suuren haarajoen Kitisen suulle. Jos on Keminjoes pituutta, 425 km, pisin joki Suames, nii ei oo pikkuune sen haarajoki Kitinenkään. Se on leviä ja mahtava virta, lähes 200 km. pitkä. Jonkun matkaa Kitistä ylöspäi, laskoo siihen taas sen sivujoki, Luirojoki, jok’on vain vähä Kitistä lyhempi. Sellaasia suuria jokia siäl’ Lapis on.

Mutta ennenkun lährethän Kitisen jokia soutamhan ja sauvomhan, on siinä joemnutkas suuri Tallavaaran taloo, johka kannattaa pistäytyä sisälle. Ei oo taloos isäntää, mutta onpas puuhakka emäntä, leski-ihminen, joka jäntevällä kärellä ylläpitää hyvää järjestystä ja komentaa taloonväkiä. Taloo on pinta-alaltansa piänenpualoosen pitäjän kokoone ja siin’on tukkimettä, johkei oo koskaa kirves purru, vaikka yhtiöt ovat koitellehet markanvoimaa. Miljoonan tarjoukselle Tallavaaran emäntä vai nauraa. Sanoo jottei oo pikkurahan tarvesta.

Tallavaaran taloo sijaattoo korkian vaaran laella. Navetan takana parinkymmenen meeterin pääs on Tallavaaran korkeen kukkula. Siältä vaaran laelta saa matkamiäs ensimmääsen suuren silmäyksen Lapin rannattomhin maisemihin. Mihkäpäi vai päänsä kääntää, näkyy joka pualella niin kauas ku taivas kaartuu, aina vai mettää, joko sitte syvänsinistä tukkimettää, eli näiverööstä harvaa ja matalaa männikkyä. Se on nevaa. Mahtavia tunturia kohuaa joka pualella. Eteläs aurinkopaistees kimalteloo viälä lumiläikät Luostotunturin harjalla.

Siälä seisoomma me kaks Kyröönmaan mahakasta erustajaa, mä ja Hermanni Tallavaaran huipulla kesääsenä yänä, kun aurinko syränyön hetkelläkin loisti taivahan laella. Imehrellen kattelimma laajaa näköalaa.

— Kuule Jaakkoo, kyllä meirän pitää näin kahren kesken ku ei oo sivullisia kuulemas myäntää, jotta ei se meirän Etelä-Pohjanmaan lakeus oo mitään näihin seutuuhi verraten. Voi herra nuata suamaita, ku ne kerran viälä otethan ylhä ja pannahan kasvamhan heinää! Sitä pitää tulla nii vahvalta ja paljo, jotta mistä jee ne lehmät tulookaa, jokka kaiken sen heinän söisivät. — — Vaikkei silloo maailmas enää vissihin tarvita lehmiäkää välikäsinä. Tairethan ajaa heinät suaraa pellolta meijärihi — —

Ystävällises taloos pirethin meirän retkikuntaa kovasti viarahana. Monet kotooset herkut kantoo emäntä pöytähän ja varsinki menivät kototekooset juustonpalat kaffin kans kaupan. Meirän fröökenneuvoksemma ei ollu ikänä nähny tavallista taloonpoijan juustua ja imehteli suuresti, kun mä paasasin sitä kaksin käsin suuhuni ja kovasti kehuun, itte se ei saattanu pistää sitä suukkuhunsa.

— No kas kun ei täs taloos oo isäntää? — paukahutti kunnallisneuvos kesken kaiken. Se tuli ku tykinsuusta.

— Meill'olis tuas kaks joutilasta vanhaa poikaa — seliitti kunnallisneuvos ja viisas meitä käkipoikia, jokka istuumma noukka punaasena ku alastomiksi riisuttuna.

— Ottakaa vai emäntä kumman tykkäättä — liukutteli kunnallisneuvos. —

Mä koitin eres kattua ristihi ja tottaviä, se auttooki nii paljo, jotta emäntä rupes silmäälemhän kauppaneuvosta ja tykkäs viimmee jotta:

— Taitaas se olla tua mullikka koko lailla passeli isäntä tähä taloohi — —

Kauppaneuvos meinas saara laakin. Se hätääntyy kysymhän multa neuvua ja mä sopotin korvahan jotta: rupia kuurooksi.

Mutta pelastaakseni oman nahkani, myin mä onnettomuusveljeni kauppaneuvoksen ja seliitin emännälle jotta:

Kauppaneuvos istuu tuhkanharmaana ja huahotti jotta nyt s’oon mennyttä kalua, mutta emäntä taputteli olkapäälle ja lohrutteli jotta:

— Ota ny vai sulhaaspoika tuasta lisää kaffia, äläkä oo nua nuukkoo — —

Rempsiä emäntä s’oon Tallavaaras. Kyllä sinne olis tulijoota, muttei taira kelvata.

Kaffin juatua saatteli emäntä meirät takaasi jokiranthan, heilutteli liinaa hyvästiksi ja nii jatkettiin matkaa Kitisen jokia ylhä kohti oikeeta korpimaita.

TUKKIKÄMPÄLLÄ.

Tallavaarasta jatkethin viälä jonkun matkaa moottorivenehillä Kitisen jokia ylhäppäi. Mutta pian tuli vasthan niin suuria ja virtavia koskia, jotta moottorivenehiä ei yritettykään vetää koskista ylhä. Ne jätettihin parin tukkimiähen haltuhun ja matkakapistukset siirettihin sourettavihin jokivenehisihi, jokka meill'oli ollu moottorien peräs. Siälä Lapis on kahrellaasia koskia: oikeeta koskia, john’on purotesta enemmältä ja sitte niin sanottuja nivoja. Nivalla tarkootethan väkevästi virtaavaa paikkaa joes, johna kumminkaa ei oo äkkipurotesta. Outo sana oli »luusuakin». Se merkittöö joen niskaa, ennenku joki laskon järvhen elikkä suvantoho. — Joet teköö siälä pohjooses samaa virkaa ku meillä täälä eteläs maantiät. Niitä pitkin siälä erämais liikuthan kesällä venehillä ja talvisin hevoospelillä. Venes onkin Lapinmaan hoijakka. Eikä oikeeta eteläpohjalaasia hoijakoota siälä ookkaa.

Myätä virtahan luistaa venes hyvi, mutta ylhäppäi mennes on monta vaivaa. Nivapaikoos pitää venestä sauvoa, se on, pitkillä seipähillä lykkiä pohjasta ethempäi. Koskipaikoos taas verethän venestä köyrestä rantaa pitkin ja toinen miäs pitelöö sitä seipähällä ulompana rannasta. Se on kovaa souvia se sauvominen. Ei se taitamattomalta käy.

Meirän kuljettajamma olivat kokenehia ja taitavia tukkijunnia, jolta se sauvominen ja venhen veto luisti ku leikki, vaikka hiki siinä ottasta nokkuu. Ja eikhän ne koittanhekki oikee parastansa, ku oli sellaasia puntiäijiä ja suuria herroja matkas ku itte Tukkineuvos, kansanerustajia, lehtimiähiä ja kaks korjaa flikkaihmistäki.

Koskipaikoos piti nousta aina venehistä pois ja kulkia joentörmää, johka oli poljettu siäviä kinttupolkuja. Kyllä niistä poluista näki, jotta liikes on suuri siäläki syränmailla, ku sellaasia syviä juntuja oli joka paikas pitkin jokirantoja.

Suvantopaikoos saathin taas lepuuttaa jalkoja venehis ja venehet soutivat kilpaa. Aamupualella yätä saavuthin Kitisen joen varrella olevhan syränmaan taloohi, jok’oli kevari. Minä imehtelin kovasti jotta, kuinka tämä kevari on, ku ei oo tiätä mihkää päin taloosta. Mutta mulle seliitethin, jotta se on »vesikevari», josta tehrähän kesääsehen aikhan vai veneskyytiä taksan mukahan. Olipa siinä kevaritaloos oikee uurenaikaaset meiningikki: kaks pitkää jokivenestä, jokka kulkivat pikkuusilla peräprätkillä eli ulkolaitamoottoriilla, jok’on ku kaffimyllyjä.

Tähän vesikevarihi asti toivat meitä Kemi-yhtiön tukkimiähet. Hauska niiren kans oli jutella ja kysellä tukkilaasten syntisestä elämästä siälä syränmaan mettis suurten jokien äärillä. Matkan varrella me tulimma aamuyästä yhthen suurehe tukkikämppähän, jota sanothin »Isänmaaksi». Se oli jokitöyrällä hirsistä koppulootu pitkä ja matala »kämppä», jok’oli kurkihirren kobralta auki pitkin pituuttansa, jotta kaiken yätä palavasta rakovalkiasta pääsi savu nousemhan suaraa ilmahan. Rakovalkia tehrähän sillä lailla, jotta kaks kuivaa honkaa pannahan pääletyste, n’otta välihin jää vai vähääne rako, johka valkia sytytethän. Siinä syntyy silloon ittestänsä hyvä veto tulelle, n’otta valkia palaa hiljallensa hirsien välis kaiken yätä.

Ku me tulimma tälle Kitisenjoen »Isänmaan» suurelle tukkikämpälle, kuuluu siältä harras hornoo. Koko kämppä nukkuu syvintä erämaan unta, vaikka aurinko paistoo täyreltä terältä. Oli yä, Pohjolan yhtämittaane päivä. Aukaasimma kämpän oven ja kurkistimma sisälle. Siälä makas 20—30 miästä kuusenoksista tehryyllä petiillä mones vääräs ja vintturas. Nenät vai tutisi, ku tukkipoijat hornaten haukkoovat ja ploosasivat ilmaa. Ei siinä tyynyjä eikä lakanoota ollu. Ei eres muuta peittua päällä ku pikkuune, pihkaane tyätakki. Joku oli »vetäny rullakarteeninsa ethen yöksi», se on, tällänny hattureuhkan silmillensä. — Reppu siälä, takki täälä, joitaki nahkalaukkuja ja eväskonttia siinä kämpän sisusta.

Kämpän erustalla oli hirsistä halkaastuja sarvijalkapenkkiä, kantoja ja juurakoota istumasijoona ja pöytänä lauroosta naulattu pitkä soppapyötä, jolla tukkilaasten »Maija» pitää hotellia. Seinustalla seisoo kymmeniittään tukkipoikaan keksiä, ku keihäsmettää. Ja monen keksin nenäs oli omistajan piaksusaaphat kuivamas.

Rupes siinä hiljallensa heräämhän jätkä toisen jälkhen ja hiaromhan silmiänsä jotta:

— Mitä kummaa sakkia, oikee krakikaulaasia, ja isoomahaasia herroja tänne on tullu keskellä yötä?

Tukka takus, housujansa nosteskellen tuloo »mörskästä», — niinku kämppää kans sanothan — miästä imehtelemhän meitä. Ja pian ilmestyy jostakin »Maijakin» piänes aluushamhes sukien tukkaansa toisella käreilä ja toises roikottaan pualen tynnörin kokoosta pikimustaa kaffipannuansa.

Mutta meill'ei ollu aikaa ruveta kaffittelemhan. Pian jatkethin matkaa taas ethenpäin tukkilaasten jääres unenpöpperös rannalle seisomhan ja kattomhan suu seljällä sellaasia harvinaasia otuksia ku kansanerustajia jot'ei täälä Lapin mettis oo ennen nähty.

Oikiastansa meirän olis tehny miäli saara kaffia siitä Maijan pannusta, mutta Aarne Tukkineuvos hoputti vai matkahan. Istuttihin vähä happamina, ku ei saatu lämmitestä. Mutta pualen tunnin päästä tultihin toiselle tukkikämpälle ja me hiaroomma silmiämmä jo kaukaa jotta:

— Mikä kumma tuala rannalla seisoo? — Nuari sorja flikka, valkoone kaati (esiliina) vyällä ja heiluttaa vitivalkoosta liinaa — —

Tultihin rannalle ja astuthin kämppähän. Siäl'oli kaikki puhrasta, lakaastu ja koivunlehtiä ovipiälis. Ja laattialla seisoo suuri kaffipöytä, valkooset posliinikupit ja komeeta leivoksia suuri kasa prikalla. Ja pöyrän ääres touhus nuari punaposkine luannontuares flikka ku omena valkoosis kaariis kullankirkkahan kaffipannun kans ja pyyti juamhan.

Kun ei se sitä seliittäny, nii kyselin flikalta itteltä ja se sanoo, jotta Tukkineuvos oli jo ennakolta tilannu Rovaniämeitä leivoksia ja kaffivehkehet Sorankylän tiän varthen, josta yks tukkilaane oli kuljettanu ne kontilla jalkapatikas halki syränmairen nevojen sinne kämpälle. Ja se flikka oli yhren mettänvahrin tytär, jok’oli tullu kaffia keittämhän meille.

Ku tämä syränmaan kämppä näytti aivan autiolta, kysyyn siltä flikalta jotta:

Silloo mä vihellin pitkähänsä. Menin kattomhan kämppää. Ja siäl oliki sotamiäs, Lapin rajavartioston relefoonisotilas ja nuari ja pulska poika oliki: pyhäputsus, kengät plankattu, knapit xäki ja hiukset kammattu nii jakookseile ku linjaalilla veretty. Nätti poika!

Kyllä kai se nii on, jott Suamen kansan syntisin sakki on tukkipoijat, "jokkei hualta tunne, ne koskia ja laulaa" — niinku laulus sanothan. Ja niitä siäl'on Kemijoella ja sen sivujokien varsilla kesät ja talvet paljo. Miljoonia tukkipuita ku kaarethan joka vuasi, nii tiätää sen jotta siinä pitääsi olla poikaa sahan päästä nykimäs. Yhtiöt ovat ostanhet taloja kivijalkoonensa ja sitte hakkauttaavat mettät pois. Lopputaloolla ei yhtiö sitte tee mitään. Ennen vanhaan ne kenkättiin ilmaaseksi sille, joka vai otti taloon ulosteoosta vastatakseen. Eik halukkahia taloon hualijoota tahtonu löytyäkkää. Monta talua on sillä lailla jääny aivan kylmille.

Aarne Tukkineuvos kertooki, että ennen oli yhtiö aiva helisemäs talojensa kans, kun niist'ei tahtonu päästä lahjoottamallakaa irti ja verot vai piti maksaa. Yhrestä yhtiön taloosta se kertoo, jotta siitä saathin myyres kokonaasta 1,000 markkaa. Tämä hyvä hinta johtuu siitä erinomaasen erullisesta asiasta, jotta — virta vei joka kevät tulvan aikana siitä taloosta tunkion. Ja se oli ennen aikhan suuri etu taloolle, ku ei tarvinnu ruveta kustantamhan uutta navettaa kovin useen. — Muun Suamen maanviljelijät eivät tätä asiaa ny ymmärrä olleskaa, siitä m’oon aiva vissi. Mutta mä seliitän: Kattokaas siälä Lapis ei juuri olleskaa viljellä maata ja sitä varte siäl’ei tarvita lannootustakaan. Mutta karjaa siälä kyllä pirethän ja siitähän sitä juuri tulooki sitä »maamiähen kultaa». Lanta paiskithan navetasta pihalle ovista ja ikkunoosta ja ku sitä vuaresta vuathen ennen vanhaan tehtihin, nii ei kestäny ku pari kolme vuotta ku navetan ympärillä oli sellaaset tunkiot, jottei sinne päässehet lehmät eikä ihmisekkää sisälle. Ja silloo ei auttanu muu ku ruveta pykäämhän uutta navettaa toisehe paikkaha. Ja se maksoo rahaa. — No ajatella ny sitte sellaasta ihanne-talua, josta virta pyhkääsi kevääsin tunkion mennessänsä, kyllä vain kannattiki maksaa sellaasesta taloosta tuhannen markkaa!

Tukki ja Lappi, ne kuuluu yhthen. Ja kyllä niitä tukkia vai onki siälä Lapis erilailla. Talvisin kaarethan puita kaukaasilla syränmailla, verätethän hevoosilla jokirantoohi ja ku joet aukee kevääsin, niin uitethan lautta lautan perhän jokia alha Kemin suuhun. Miljoonia tukkia tulla huilaa alha joka kesä. Uittaminen on mukavaa souvia. Ei se liikaa krupin päälle käy ja palkat on korkeeta, jos ruakaki maksaa. Mutta talvisaikhan on tyä sitä kovempaa. Urakkatöitä tehrähän ja kovaski pakkaases hääräthän nii kiukkuusta jottei kärsi takkia eikä liiviä yllä. Höyryää siinä paita ja hiki nokkuu ku tukkimettäs oikee heiluthan.

Yät maathan hirsistä tehryys ja sammalilla tukituus kämpis johna rakovalkia palaa 'kaiken yätä. Toinen puali siinä pakkaa paistumhan ja toinen puali jäätymhän. Tiätää sen, jottei se mitää tervheellistä ammattia oo eikä siinä heikot miähet kestäkkää. Mutta palkka on hyvä, eikä »kirjoja» kysytä. Mistä ja ketä nämä tukkimiähet ovat, on vaikia ottaa selvää ja mitäpä sillä tiarolla tekiskää; pääasia on jotta saha puroo ja kirves pystyy.

Kun tukkilaaset ovat kuukausia asunehet mettis, on monellaki tuhansia markkoja säästös. Toiset osaavat rahansa pitää, toiset sen hummaavat heti menemhän. Ei oo yks se tukkipoika, jok’on tarkasti säästäny tilinsä kuukausimääriä, tullu sitte Kemijärvelle eli Rovaniämelle, ja pyhistä ja lujista meiningiistä hualimata ratkennu riamuhu, pelannu korttia, ryypänny yhren yän, laulaa rojahuttanu, lyärä mojahuttanu ja aamulla heränny pennitöönnä putkasta eli maantiän ojasta. Ja kummasta sitä silloon herää, sehän on samantekevää.

Aarne Tukkineuvos kertoo meille yhrestä Kemijärven taloollisen poijasta, jotta, ku s’oli saanu isänsä perinnön parikymmentätuhatta kourahansa, nii oli pitäny piänet kekkerit, pistouvannu niinku Alaskas pruukathan koko saluunalle ja päälle lyäny vähä korttia — ja aamull’ oli ollu valmis lähtemhän tukkitöihin. Mutta hyvin se siinäki pärjäs. Pian osti hevoosen ja pani toisen sillä ajamhan, itte kaateli tukkia ja iltaasin pelas korttia kämpällä. Kun kevät tuli, oli miähellä taas parikymmentä tuhatta rahaa koos. Silloo se päätti ottaa akan, eikös se oo selvä meininki? Nii lähti kotopualehen ja kihlas morsiamen ittellensä. Ja sitte pirethin kihlajaaset, jokka kesti kolme päivää. Oli siinä vissihin vähä ryypätty ja annettu viarahillekki tavallista suuremmalla sangoolla, ku rahat meni heti alkaappäältä kaikki. Mutta hankkimalupa jäi! Ja tukkitöihin tuli taas kiirus.

Kortinpeloo on siälä pohjooses suures määräs ja suuria summia siälä pelathan. Siälä pannahan koko omaasuuski yhrelle kortille. Moni sen menettää, mutta yhtä moni aina voittaaki. Siältä s’oon kotoosi seki sananparsi jotta: kortti viä ja kortti tua, mutta maanviljelys on onnenpeliä.

Kerrothin yhrestäki miähestä, joka nyt frahtia ajoo, jotta se kerraasti kuarmansa päällä maatesnansa Kemin ja Rovaniämen välillä viisas yhtä suurta talua maantiän viäres kaverillensa ja sanoo jotta:

— Tua taloo oli ennen mun, ja olis viäläki, jos en olsi yhtenä yänä vetäny patafrouvaa!

Nyt ajoo miäs frahtia huanolla kopukalla ja sen perintötaloon isäntänä keikkuu yks entine tukkilaane. Se sama, jok’oli käskystä kääntäny »yhren viälä». Ja se oli se patafrouva, joka vei taloon.

Moni miäs on siälä menettäny kortilla omaasuutensa ja moni kymmeniä tuhansia kääriny helpolla taskhunsa. Mutta useemmite on nua helpolla saarut tuhannet mennehet yhtä helposti ku ovat tullehekki.

Paljo on tukkilaaste elämä kumminki muuttunu entisaijoosta. Nykki kyllä kulkoo mettäkämpillä viinakauppiahia kuarminensa ja joukolla tuloovat tukkilaaset viäläki Rovaniämelle remmastelemhan, muttei se kumminkaa enää oo sellaasta elämä ku ennen vanhaan hyvähän aikahan.

— Silloo ku lystiä ruvettiin pithön nii heti »aluuksi korkathin kolmesataa pottua konjakkia ja kahreksan paria aina yhtaikaa laattialla tappeli» — niinku yks vanha tukkijätkä mulle vesissilmin vakuutteli.

Tukkilaasten ruakapualesta pitäävät tukkipuulaakit hualen, muutoonhan ei siitä tulsikkaa initää, sillä ruaankuljetus sinne kauas erämaihin satojen kilometrien päähän, johk’ei oo eres teitäkää, olis yksityysille melkeen mahrotoonta. Yhtiöt verättävät saroolla hevoosilla suuret ruakavarastot hyvis aijoos päävarastoohin, josta sitte jaethan työmaille »Maijoolle». Yhtiöt ottaavat jonkin topakan naisihmisen ruaan ja kaffin keittäjäksi, joka sitte pitää ruakakomennosta hualta, myy ruakaa ja kaffia yhtiön määräämästä hinnasta. Kaffi maksaa nykyään 50 penniä »tikki», niinku siälä sanothan. Ruaka pitää tukkilaasille olla tukeva ja rasvaane. Mutta tukevan välihin pistethän makoostaki, ja se pitääki olla makoosta se herelmäsoppa, jota tukkimettis syärähän. Sinne kuuluu uppoavan aiva tavattoman suuret määrät sekaherelmiä vuasittaan.

Muutoon on tukkilaasten kesken hyvä järjestys ja kuri. Petosta ja varkautta ei siälä kärsitä ollenkaa. Jos sattuu varkauksia, niin on siitä leikki kaukana. Syylline ettithän ylhä ja korpilaki pannahan käytänthön. Miäsparka päntäthän nii pehmooseksi jotta varmasti muistaaki, mik’on sun ja mik’on muiren. Ja lopuksi ajethan sellaane miäs pois koko tyämaalta.

VESIKEVARISTA SELJÄLLÄNSÄ ASKAHAN.

Siitä vesikevarista Kitisenjoella, jok’on pualivälis Keminjokia ja Rovaniämen—Sorankylän maantiätä, alkoo ihanin vesimatka, mitä m’oon koskaan tehny. Kevaritaloohi tultihin tuas kuuren seittemän paikkeella aamulla. Aurinko paistoo korkialla taivahalla ja päivästä näytti tulevan oikia kaunis ja kuuma Lapin syränpäivä, jolloon aurinko paahtaa täyreltä terältä n’otta pihka hongan kyljestä norona nokkuu. Ei käy tuulen henkäystä, koko erämaa seisoo hiljaa kun jotaki kuunnellen ja joet ja järvet makaavat rasvatyyninä. Auringon hehku suloosen raukiasti polttaa hartioota. Sääskiäkään ei myähääsen kesän takia ollu kiusana korvis pinisemäs. Kun Lapis paistaa oikia keskikesän aurinko, siälä kaukaasilla syränmailla, niin se onkin vasta eri roisketta.

M’olimma kulkenhet kaiken yätä sauvojen ja aina välhin rantoja kävellen. Kovasti olthin väsynehiä ja nukkumhan olis tehny miäli, mutta ei passannu, ku oli tilattu Rovaniämeltä kaks henkilöautua tulemhan Askan majatalohon samaksi päivää. Nyt oli myöhästytty jo aika lailla ja sitä varte piti yrittää ethenpäi vaikka unisnansa. Vesikevarista oli Askahan matkaa viis kuus tiimaa.

Tilattihin »pysty kaffit», niinku se Aarne Tukkineuvos sanoo ja käski emännän panna »höystöt keskelle pannua.» — Paksua, mustaa ja väkevää se oli siinä taloos kaffi, jotta suuta vintturahan veti, mutta unen kans vei silmistä.

Mutta sitte nousi tiä pysthyn. Vesikevaris oli kyllä kaks peräpräiskällä käypää moottorivenestä, mutta toinen miähistä, jonk’oli puhet tulla kyytihin, teki tenän. Sanoo jotta sen oli vatta siinä lais, jotta s’ei uskalla tulla nii korkiaan ja fiinien herraan kans samhan paattihi, ei vaikka mikä.

— Mitäs ny tehrähän? Tähänkö meirän ny pitää jäärä orottamhan tuan masunistin vattan paranemista?

Se meni sen itteppäisen miähen tyä ja en tiärä sitte kumpaa se sille näytti, nyrkkiä vai markanrahaa, mutta heti parani miähen vatta ja sanoo jotta:

— Pianpa se paraniki teirän vattarustinki — sanoon mähelle, ja se tykkäs vai jotta:

Mutta kyllä mä kattelin ittelleni kumminki paikan siitä toisesta venehestä. Ajattelin jottei sitä tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa.

Ne Lapin venhet on sellaasia mataloota ja pitkiä paattia, jotta n’oon aiva toista soorttia ku Laiturin färikaran vanha purri, jolla ennen Härmäs seilathin joen yli. — Ku meil’ oli paatis kolme sarankilon kokoomusta, Hermanni, Otto ja mä ja se piäneet fröökynä ja masunisti, nii knahristi oli pari tuumaa venhen laita veren päällä.

Otto ja mä, m’oomma ennenki veren päällä liikkunu, mutta Hermanni astoo paattihi ku taloon tuphan, jotta me muut olimma mennä seljällemmä jokhen. Ja olsimma visshin mennehekki, jos ei Hermanni olsi sattunu putuamhan toiselle lairalle ja me toiselle.

— Hohhoh ku kiikkuu! — tuumas Hermanni vai ja mä manasin toiselta lairalta jotta:

— Älä sintta viäkhön vai huiskahrakkaa ny siitä, muutoon meemmä me esti tältä pualelta pohjaha ja sä tuut sitte siltä pualelta peräs.

— Kuinka se näin keikku on tämä paatti? — imehteli Hermanni. — Tohtiiko tällä lähtiäkkää?

— Oikiastansa pitääs täs olla proomu — tuumas Otto Kunnallisneuvos — mutta eikhän tällä ny päästä ku pirethän kiäli keskellä suuta ja tälläthän ittemmä kaikki lameellensa. Mutta huiskua ei saa.

Ja kova paikka siin’ oliki, ennenkö saimma ittemmä sopimhan paattihin. Piti vetää puali paattia rannalle ja siinä tälläsimmä ittemmä makuulle veneheshe. Hermanni panthin keulaha maata ja se täytti siälä koko paatin leveyren. Mä ja kunnallisneuvos mahruumma justhin viäretyste keskipaattihi seljällensä maata ku kaks sillitynnyriä. Fröökynä panthin jalkoopäähän ja peräs istuu konhenkäyttäjä. Ku kaikki sitte makasivat paikoollansa ja kiäli keskellä suuta, nii toiset lykkäs venhen joelle ja nii lährethin taas Petsamoa kohti.

Se oli ihana matka. Aurinko paistoo ku tulipallo taivahalla, venes kulki tasaasta nukuttavaa tahtia joen pintaa ja mettääset rannat vilajivat sivuullä. Se fröökynä nukkuu heti ku mytty ku veneheshe pääsi, n’otta me saimma Oton kans jutella kaikellaasia mukavia juttuja siinä seljällämmä kellies. Ja pian kuuluu aika jyrinää fööristäki ku Hermanni rupes vetelemhän unia.

Siinä me kelliimmä pehmoosilla filtiillä Oton kans, vetelimmä haikuja, kerroomma mukavia kaskuja ja nauroomma jotta vattat pomppii. Viimmee masiinisti rupes pyythän, jottei me nauraasi koko mahalla, ku poskilla vai, jottei venes kaatuusi.

Mikäs siinä auttoo, ku kapteeni käski. Me koitimma nauraa sitte vai poskilla, mutta nii ahrast'oli, jottei poskekkaa päässehet oikee levjälle, niinku olis pitäny vetää parahis paikoos, ku oikee pakkas pyrskyttämhän.

Ku mä justhin kerroon yhrestä papista, jok’oli saarnastualis, nii samas rytkähti ja heilahti paatti n’otta vettä ryyppäs lairasta sisälle ja kasteli perinpohjin mun ja Oton perävainion. Ja ennenku mä kerkesin krääkäästäkkää, lenti raskas piaksusaapas mun nenänkatolleni ja samas kiljaasi Ottoki jotta:

Ku siitä rytäkästä selvithin, nii huamathin jotta Hermanni se siälä fööris oli unisnansa vai kääntäny vähä kroppia ja oikaassu kinttujansa. Eikä eres heränny, vaikk’olthin pohjahan menos.

Veti vai sulooses unes ilmaa sisällensä jotta nenä täräji ja kuusikko kumaji!

Siinä makasimma me Kunnallisneuvoksen kans hellemmät tuntehet kamalasti kastunehina venehen pohjalla ja sarattelimma jotta:

Mutta hätä keinon keksii. Päätethin antaa saman jumalan kuivata joka kasteliki.

— Käännethän kukkulat nurin, muu ei täs ny auta. Käänny sä varovaasesti vastapäivähä, mä käännyn näinpäi, mutta hiljoollensa, jottei venes kaaru.

— Puuh huu äää hää phuu — siinä kuuluu ku kaks sellaasta onkapannua hiljoollensa hinkkas ittiänsä ympäri. Viimmee saathin käännytyksi nii, jotta pärinämaa tuli taivasta kohri.

Aurinko paistoo ja kuumotti suloosesti n’otta höyry vai perävainiosta nousi.

Pian ne siinä kuivi eikä kärsiny kovin kauan paistattaakkaa, ennenku saathin taas kääntyä oikeeppäi. — Mutta se kääntyylemine oli nii raskasta, jotta mun puhekampraattini pia nukahti paperossi suus.

Oli siinä ihana maata seljällänsä ja kattella taivallan sinehe. Joitaki valkoosia pilviä kulki ku harvoja hahtuvoota korkialla taivahalla. Kirkas kuuma päivä poltti poskia ja hauskasti kohaji venhen kokas vahtuava vesi, jota kokka nostatti rauthan juakseviksi lainehiksi. Suoraa takaa, kaukana yli sinehtävän mettän, kohos taivahan rannalla korkia, komia Luostotunturi, jonka laella ja kuphella kimalteli suuria valkoosia lumiläikkiä. Alempana rinthellä loisti pitkien tuuhialatvaasten mäntyjen rungot kuparinkarvaasina auringonpaistees. Silloo tällöö kulki tumma juava vaaran laella peittään sitä varjolla, joka lankes pilvistä. Hauska oli kattella, kuinka nua pilvien varjot liikkuuvat Hiljallensa ethenpäin vaaran kuvesta pitkin ikäänku leikkimällä juaksuttaan kultaasta päivän-paistetta pitkin mettää. Syvä hiljaisuus oli ympärillä; välistä vai kuuli käen kukkuvan johnaki kaukana; mutta ihmisääniä ei kuulunu. Ei eres koiran haukuntaa. Hiljaane joki rauhallisesti virtas suurten mettien ja silmänkantamattomien nevojen halki. Enimmäksi kasvoo joen rannalla korkeeta tummia kuusia, mutta silloo tällöö tultihin iloosehe koivumettähänki, johna näki tuamia ja pihlajoota. Ja välistä leves ranta alavaksi vehriääseksi luannonniityksi, johna orotti näkevänsä lehmiä kulkevan syämäs. Mutta niit'ei näkyny.

Päivä paistoo korkialta, raukaasi ja ajatus hävis olemattomihin. Rupes nukuttamhan, moottori jyskytti nii ykstoikkoosesti. Lopuksi painuu silmät kiinni. —

Niin mennä huilathan nukkujen tuntikausia, kunnes äkkiää venes törmäs ranthan ja oltihin perillä, Askan majataloon rannas, parikymmentä kilomeetriä Sorankylästä etelähän.

LAPIN KUNINGAS JA SAUKOSKEN KEISARI.

Niin oli tultu mukavasti loikojen ja vähän väliä nukkujen venhen pohjalla Askan kevaritaloohi Rovaniämen—Sorankylän maantiän varres. Oli kuljettu ku Venetsian porhot kontoolis. Aurink’oli polttanu nukkues meirän Heisingis pleikaantunhen fröökynämmä toisen posken kuparin punaaseksi. Toinen oli mairon valkoone. Kun meitä pakkas vähä naurattamhan jotta:

— Tämä maalaasaurinko näyttää vähä paikkuloottaan kruusannehen neirin horisontin, nii kiirus tuli flikalle kattomhan peilihi. Koitti nopiaa hiarua toistaki poskia punaaseksi ja hätääli jotta:

— Voivoi kuinka minä voi nyt ollenka tulla sinne Sodankylä kun minä on näin kauhia näköne?

— No mitäs siinä — koitin mä lohruttaa. — Neitin pitää vai kulkia sivuuttaan. — —

— Mutta kuinkas neiti sitte takaasi voi lähtiä Rovaniämelle ja
Helsinkihi? Sillä matkalla vasta paljo ihmisiä on — —

— Kun toine poski on aiva valkoine ja toine nii puuaine — nyyhkytti se meirän pikkuune fröökynä ja oli itkuhu pillahtaa. — Eikä minä ottanu edes fluuri mukana.

— Mutta neiti hyvä, nythän se vasta hyvin passaakin. Toiset nuaret miähet tykkää punaasista poskista, toiset valkoosista. Ny sopii näyttää kumpaa tykkää, punaast’ eli valkoosta.

Mutta sitten tuli sille avuuksi aina neuvokas ja käytännöllinen Otto Kunnallisneuvos, joka itte oli nukkujes polttanu naamansa nii kaffin pruuniksi jottei koko miästä tuntenukkaa ilman uutta esittelyä. Se neuvoo hyvän konstin:

— Nyt ei auta muu ku neitin pitää voirella pikiöljyllä koko naama ja sitte aurinkopaisteehi maata, valkoone poski ylhäppäi, nii molemmat tuloo yhtä pruuniiksi.

Kovasti s’oli sille vastahakoosta, ku pakkas se pikiöljy haisemhanki aiva toisellaaselta ku atteekin otekloonit ja oli nii mustanfäristäki. Mutta sanokaa, mit’ei tekisi nuari naisihmine ollaksensa nätti? Vaikka piellä ne ittensä tuhraavat, ku vai on toivo tulla kaunihiksi. Mäkin muistan yhren nuaren ja syntymästä korjan ja puhtahan muatoosen flikan, jok’oli saanti jostaki romaanista päähänsä, jotta sillä pitääs olla toises poskes jonkillaane pikkuune musta syntymämerkki, nii olis niinku komjempaa. Mä koetin sille seliittää ja vakuuttaa jotta:

— S’oon aiva hullua sellaasia syntymämerkkiä ittellensä laittaa. Kyllähän purkis siloone on aina paree ku huanosti kruusattu. Ja sitteppähän näköö jott'on puhrasta tekua.

Mutta ei! Siinäpä sen justhin näkiki sen naisen luannon. Sen piti saara ittellensä syntymämerkki toishe poskhe millä ilvehellä hyvänsä. Ja nii hommas ittellensä jotaki tulikiviä elikkä laapista niinku se sanoo sen olevan ja sillä peijakas poltti poskellensa aikamoosen mustan plätyn. Vesi vai silmistä juaksi ja oikohonsa voivootti, mutta aina vai painoo sillä kivellä n’otta käry vai nousi.

Mutta kyllä kans sai kauan aikaa plaastaroora ja tuhrata puuteria ja monellaasi tomuja naamallansa ja seliittää ja koittaa hianoosesti valehrellakki toisille flikoolle kaikellaasia vahinkoja, jota sille oli muka tullu. Ja ajetuksis oli poskiki esti monta päivää jott'ei se pääsny viikkoho Espikselle kävelemhän olleskaa. Piti istua vai kotona, mutta kyllä kans tuli läksyt lujetuksi. Ja sai ku saiki loppujen lopuksi piänen mustan plätyn poskehensa. Mä kyllä koitin sitä kiusootella ja uskottaa jotta ny meni pilalle koko poski ja tuli vai rumee, mutta sepäs ei uskonukkaa. Sanoo vai ja uskoo kans, jotta paljo nätimmäksi tuli. Ja siitä sitte levis toishi flikkoohi ku kulovalkia se näpyntekokonsti, jotta viimmee sen koulun johtajatar jyrkästi kiälti koko syntymämerkkien teon, Ja ku sekää ei auttanu, nii antoo muistutuksen ja jälkhinistumista, mutta sittekki niitä merkkiä aina vai ilmesttyy koulun flikkaan poskihi, n’otta lopuksi niill’ oli kaikilla. Ja ku kaikill’ oli, nii sitte se jo oli muarista pois. Parhuuset rupes yrittamhän kraapia pois — —

Kun täs joitaki vuasia sitte kerraasti reissasin Helsingis, nii näin samas vaunus istuvan yhren nuaren frouvan poskes sellaasen syntymämerkin. Sill'oli siinä jo kolme penskaa sylis ja penkillä ja miäs nukkua retkotti vai pää seinää vasthan. En tuntenu frouvaa, mutta kysyyn kumminkin jotta:

— Joo, niitä tehtihin silloo yhtenä vuatena vähä erilailla. Hyvin näyttää vetänhen ja vaikuttanhen se plaasteri — —

No nii. Niinipä se nyt meiränki helsinkilääsfröökynä kovasti vai möträs pikiöljyä naamahansa, hiaroo ympärinsä ja katteli peilihi. Mustaksi tuli ku patakettu naamasta ja rupes auringonpaistees paistattamhan poskiansa.

Siinä autoja orottaes Askan kevaritaloon pihalla rupes Tukkineuvos kertomhan Lapin kuninkahasta ja Saukosken keisarista. Kaukana siälä Lapin perukoolla, Kualajärven pitäjän pohjoospualella, on Savukosken elikkä niinku sitä siälä sanothan Saukosken, keisarikunta, joka tosin vain tavallisena pitäjänä kuuluu Suamen tasavaltahan. Saukosken keisarikunnas hallittoo täysivaltaane keisari nimeltä Kaaleppi, jota myäskin kuttuthan Lapin kuninkahaksi. Koko Lappi tunnustaa ja tuntoo kuninkahansa, Kaalepin, vaikka keisarivaltuuret sill’on vai perintövaltakunnasnansa Saukoskella.

Kaalepin isäkin oli jo Lapin kuningas. Hän omisti ja hallitti rajattomalla vallalla suunnattoman suuria aloja Lapin syränmaita ja mettiä. Ja porolaumat oli lukemattomat.

Perintoruhtinahansa, tämän Kaalepin, lähretti isä Oulun kouluhun siältä satojen peninkulmien takaa Lapin perimmääsiltä perukoolta. Kaaleppi kasvoo ja eristyy koulus erinomaasesti. Tuli ylioppilahaksi ja rupes lukemhan lakia. Hän otti opinnot perinpohjaasesti ja sitä varte jo toisena opintovuatena Helsingis ollesnansa osti ensimmääsen juritiikan oppikirjan niinittään: Serlok Holmesin yhren salapoliisiromaanin.

Tämä kirja jäi samalla hänen ainuaksi ja viimmeeseksi lainlukukirjaksensa. Eikä Kaaleppi jaksanu, eikä viittiny sitäkään eres loppuhu lukia, sillä senaikaasen lakitiäthen ylioppilahan alustavhin toimenpiteesihi kuuluu kovasti laaja käytännöllinen ja kokeellinen harjoottelu Kämpin, Kleinen, Katanin ja Oopperakellarin klinikoos ja instituutiis. Ja kovasti tyyrist’ oli siihe aikhan ahkera ja perinpohjaane opiskelu Helsingis, varsinki juuri juritiikka ja varsinki juuri Kaalepille, tunnustetulle ja juhlitulle Lapin kuninkahalle, jonka isän porolaumas oli enempi sarvia ku kaikenmailman lakikirjoos pykäliä ja parakraafia. Kaaleppi syätti nälkääsiä, vaatetti alastomia, (jok’ olivat viänhet vaattehensa panttiin kuivamhan) ja juatti janoovaasia. Ja varsinkin niit'oli paljo.

Nii janottavaa aikaa ku Kaalepin opintoaika, ei Helsingin yliopiston aikakirjat tiärä toista kertua. Kaaleppi koitti parhaansa tehrä ystäviensä ja tuttaviensa virkistämiseksi, juattaan ja syättään niitä. Lopuksi ei Kaaleppi keriinny muuta tekhönkää ku maksamhan. Porokarja vähäni, vuaret kuluu ja lopuuksi Kaaleppi tykkäs jotta kyllä se ny saa jo hänen pualestansa piisata, kun niitä iakikirjojaki kuuluu olovan kyynäräkaupalla ja monellaasia. Kaalepin tuli ikävä takaasi isäänsä maalle ja siksi toiseksi oli isäki jo jättäny pulkkansa, poronsa ja kinthansa poijalle. Nii rupes poika Kaaleppi Saukosken keisariksi ja Lapin porokuninkahaksi.

Kerraasti sai Kaaleppi päähänsä, jotta rakentaa ittellensä uuren taloon. Mutta mistäs siälä erämaas otti naulat? Ja nii lähti Kaaleppi porovaljakolla ajamhan yli lumisten tunturien kolmesataa kilometriä Ouluhu.

Istuu ja tuumas Oulun susiteetis, jotta taitaas olla parasta hakia ne naulat Helsingistä. Kaks hevooskuarmaa niitä piti olla. Ja nii lähti yhtenä aamuna Helsinkiin.

Siälä rookas tiätysti paljo vanhoja tuttuja ja viikon päästä päätti Kaaleppi hakia ne naulat Berliinistä. Mutta ku pari viikkua oli Perliinis naulojaki kattellu ja funteerannu, nii otti ja ajoo suaraa Roomahan asti. Siältä osti kokonaasen vaunulastin suuria ja piäniä nauloja ja hyvän kaupan päälle passas vähä ryypätäkki. Pari viikkua siinä meni, ennenku sai kaikki siihe laihi, jotta passas lähtiä Suamehen taas Saukoskelle päi. Sen naulalastin kans sitte lähti. Esti Perliinihi ja ku sinne asti oli onnellisesti pääsny, nii pitihän sitä vähä juhlia. Viikon päästä olivat Kaaleppi ja sen Roomasta tuama naulavaunu Tallinnan satamas, mutta sitte tuli toppi. Kaaleppi räknäs jotta se’ei kannata. Tahtoovat ryäkälehet nii paljo sen rautatiävaunun kuljettajaasta lahren poikki Helsinkiin, niinku Kaalepill’ oli tarkootus, jotta Kaaleppi sanooki jotta:

— Se’ei kannata! Sillä rahalla mä saan Helsingis kaks lastia nauloja, jott'en sunkaa mä ny hullu oo — —

Se laski jotta ku se jättää sen naulavaunun niille virolaasille ja ostaa Helsingis vai yhren vaunun nauloja, kun ei se enempää tarvittekkaa, nii se voittaa siinä kaupas pualet. Ja olihan se selvääki, ku kerran vaunun ylituaminen olis maksanu yhtä paljo ku kaks vaunulastia Helsingis.

Ku Kaaleppi sitte pääsi Helsinkihin, nii kannattihan sen vähä juhlia ku tianas siinä kaupas vaunulastin nauloja. Ja ku se sitte viälä Kämpis sitä asiaa ajatteli, nii se sai toisen loistavan ajatuksen jotta:

— No saamari! Min’en ostakkaa niitä nauloja täältä Helsingistä, m’ostan ne Oulusta ja säästän frahrin! Sen sijahan, jotta täältä Helsingistä maksaasin vaunun frahrin Ouluhu, nii saan sillä rahalla hyvinki ne kaks kuarmaa nauloja, jokka mä oikiastansa sitä tupaa varten vai tarvittenkin — — —. Ja ku tarkasti räknää, nii silloohan ne naulat ei maksa mulle mitää, n’otta täs tianaa ne naulat aiva ilmaaseksi.

Ja sen päälle ny ainaki kannatti ryypätä, ku sai ne naulat lopuksi aiva ilma. N’otta s’oli purkista tulua koko reisu.

Täs sotavuasina joutuu Kaaleppi hoitamhan Saukosken kunnan sotkuusia elintarves-asioota ja teki sen kunnollisesti ja tunnollisesti. Antoo kimpalhen sokuria aina sille joka tarvitti. Toisille ei antanu mitää, ku ei sitä kaikille räkänny, eikä kaikki sitä tarvinnukkaa. Kaaleppi tunti nii kuntalaasensa, jottei siinä tarvinnu mitää kirjaakaa pitää. Ja kaikki saukoskelaaset olivat tyytyvääsiä osahansa, oli se sitte vähä väheet eli eneet.

Mutta sitte ne elintarvesherrat Helsingistä kirjoottivat Kaalepille jotta pitääs saara tilit.

— Mitä tuhannen tiliä siinä tarvithin, ku kaikki on menny jämttisti, eik’oo millää tahtonu piisatakkaa! — kirjootti Kaaleppi vasthan.

Mutta tilit ne ryäkälhet vai vaatiivat. Ja lährettivät yhren herran
Saukoskelle tiliä tarkastamhan.

No mikäs siinä auttoo. Ku tiliä kerran vaarithin, nii Kaaleppi otti ja teki ne. Eikä siinä kauaa viipynykkää, sillä se Kaaleppi on terävä ku puukkoo, ku se sen pään panoo.

Kaaleppi oli itte elintarveslautakunta ja joskus kesällä s’oli pari vuatta sitte valinnu kaks tuttua miästä tilintarkastajooksi. Mutta niinkus muistatta, nii raivos samhan aikhan se kauhia espanjantauti, ja melkee kohta kun ne miähet olivat tarkastanhet ja hyväksynhet Kaalepin tilit, nii ne kualivat siihe kauhiaha tautihi jotta naskahti. Aiva hengettömiksi menivät.

Ku sitte se tarkastaja tuli ja pyyti puhutella niitä tilintarkastajia ja kysyy mihnä n’oon, nii mikäs siinä muukaa tuli, ku sanua niinku se surullinen asia oli jotta:

— Vai olis munkin peijakas viäkhön pitäny kualla? Jos mäkin öisin koikahtanu, nii kuka teille olis eres tällääsekkää tilit tehny?

Tukkuhu oli tarkastajan suukku menny ja kärestä pitään oli pois lähties
Kaaleppia kiitelly.

VIÄLÄ VÄHÄ KAALEPISTA JA SITTE AUTOLLA SORANKYLÄHÄN.

Paljo siit’ olis kertomista siitä Saukosken Kaalepista, »Sauherrasta» ja Saukosken tasavallan monarkista, niinku sitä nyt kans on ruvettu nimittämhän ja onhan täs aikaaki, ku ei niitä autojakaa rupia kuulumhan.

Juristi ja lakimiäs siitä Sau-herrasta kumminki tuli, vaikkei se siälä Helsingis tutkintoja suarittanukkaa. Ja kova juristi tuliki, ja siitä merkilline, jotta s’oon aina oikialla pualella. Monet suuret ja sekavat asiat s’oon ajanu; paljo kiitosta ja mainesta saanu. Mutta yhres jutus se joutuu nii kovaha pimpamppihi, ku se ajoo yhtä tappelujupakkaa, jotta sen ei auttanu muu, ku piti ottaa syy omhan niskahan. Kaks taloollist’ oli lyäny mökyyttäny piänes pöhnäs yhtä kolmatta, ja sekös rakkari otti ja haastoo ne vastaamhan oikee lain ethen, ku s’ei niille itte käsirysys pärjänny.

No nyt oli asiat menny jo nii pahoon vilsaha, jotta lyäjät käsittivät saavansa sakkua sen kolmannen kaverin möksimisestä. Niille tuli hätä käthen ja menivät hakhon apua itte kuululta Kaalepilta. Ja ku sitte taas käräjihi tultihin, Kaaleppi asiamiehenä, nii pöytäkirjoosta selves, jotta äijäparaat olivat jo erellises oikeuren istunnos hätääntynhet tunnustamhan, jotta n’oon sitä kolmatta tuffaa lyänhet.

Siin olis silloo kaikki muut tavalliset juristit huitaassehet kärelle ja sanonehet vai jotta:

— Tjaa, ku t’ootta ollu nii hulluja ja tunnustanu itte, nii mitäs mä sille ny enää voin? — — S’olis sitte asiamiähenpalkkio niinku 500 ja matkakulut päälle, 700 — —

Mutta Kaaleppi ei ookkaa mikää tavallinen aasinajaja. Se ottaaki toisen asian oikee omantunnon kannalta ja käräjööttöö puhtahasta lakitiäthellisestä nautinnosta ja asianharrastuksesta vaikka omalla kustannuksella sinaattia myäri.

Ja niinipä kääntikin Kaaleppi koko riitajutun aiva väärinpäi. Seliitti jotta:

— Kyllä asia nii o, ku on toristettu, jotta näm’on tätä miästä vähä kovakouraasesti käpäällehet, mutta n’oon tehnehet sen mun käskystäni, ja minä siis vastaan täs asias. Niinku korkia laki ja oikeus sen hyvin tiätää, nii min’oon Saukosken suajeluskunnan päällikkö, ja nämä, vastaajat samoonku päällekantajaki kuuluvat suajeluskunthan ja ovat mun käskynalaasia.

— No tämä selkhänsä saanu miäs on aina rasvannu kivääriänsä nii huanosti ja vastoo lakia ja asetuksia, jotta sen pyssy on aina ollu suuta myäri tukus. M’oon antanu sille monta kovaa varootusta, jotta sen pitää krassata pyssynsä puhtahaksi, siltä varalta jotta jos sattuus sota tuteiman, mutta aina s’oon vai siltä jääny tekemätä. Viimmee mä käskin näiren vastaajien menemhän sen kotia ja panemhan sen vaikka vängällä purkistamhan pyssynsä, jos ei se hyvällä tottele. Ja ku muu ei auttanu, nii miähet oli sitä vähä kärestä pitään neuvonhet ja opettanhet ja huanojalkaane ku on, nii kuinkhan oli siinä koikkaroonu, jott'oli kaatunu ja vähä kolhinu ittiänsä. Tämä kaikki on siis tapahtunu esivallan nimes yhteeseksi hyväksi ja maan puallustuksen tarkootukses ja kuuluu sotilasvallan kurinpito-oikeuthen, nii jottei sitä voira tällääses maallises oikeures ottaa eres käsiteltäväksikää.

Kaalepin puheesta meni koko oikeus sakeesinsa. Vastaajat ja kantaja seisoovat suu auki ja haukkoovat ilmaa. Nuari tuamarikaan ei ymmärtäny muuta, ku käski valittaa korkiampahan oikeuthen ku Saukosken käräjihi.

Nii se juttu kans päättyy ja kaikki tytyyvät tuamiohon. Kulut kuitattihin tasan ja harjalliset maksettiin pualiksi. Ja vaikka sivullisenki pitää tunnustaa, jotta Kaalepille kaikki kunnia lankes tästä erinomaasesta asianajotairon mestarinäyttehestä, niin tuamari sai kumminkin yksin koko kiitoksen. Kaikki kiittivät ja sanoovat, jotta s’oli oikia Salomonin tuomio. Ja Vaasan hovioikeuski antoo sille nuarelle tuamarille oikee varatuamarin arvonimen.

Papillista säätyä kohtahan tuntoo Saukosken Kaaleppi aiva erityystä kunniootusta ja arvonantua. Aina ku se tuloo pappilaha voinkantohon ja muihi kirkollisiin toimituksiin, nii s’ei puhu muuta ku purkista latinaa.

Ja niin on Kaaleppi luvannu, jotta jos se joskus mailmas akan ottaas, nii siitä imhellisestä asiasta se tuloo tekemhän papille ilmootuksen raamatun alkukielellä.

Tukkineuvos rupes justhin kertomhan uutta juttua Kaalepista, ku meirän
Neitineuvoksemma hyppäs pystyhyn ja huuti jotta:

Me poukahrimma jokainen kans pystyhyn ja Hermannikin heräs, hiaroo silmiänsä ja hätääli jotta:

Rupesimma kuuntelemhan ja eikös vai kuulunukki kankaasta hiljaasta tärinää ku auton jyrinää. Se tuli aina vai kovemmaksi ja selvemmäksi. Höröskorvin sitä kuunneltihin ja ruvettihin jo reppuja kokoomahan. Mutta merkillistä s’oli jotta, vaikka tiätä pitkin näki pari kilometriä ja jyrinä kuuluu aiva selvästi, nii autoja vai ei näkyny mihnää.

— No mutta tua Helsingin-Heikkihän s’oon joka tuala pihan perällä nukkuu ja vetää seinähirsiä jotta tanner täräjää! —

Ja Heikkihän s’oli, joka makas suullansa, filtti niskas ja veteli suloosia unia, jotta kangas kaikuu.

Sitä käythin vähä kepillä koputtamas Piäksänmäjen aseman plassille, jotta piisaas se ny vähä väheetki. Muttei aikaakaan, nii jo taas rupes kuulumhan jyrinää — ja samas ajoo pihahan kaks komjaa autua, jokka m’olimma tilannehet Rovaniämeltä.

Ne olivat aiva keltaases pölys ympärinsä. Niin oli tomottanu tulles.
Välill' oli menny kummi puhki ja sit’ oli pitäny korjata.

Rovaniämelt’ on Sorankylhän matkaa 136 km ja siältä Inarinjärven rantahan 165 km. Siältä sitte Venäjän vanhalle rajalle Patsjoen mutkahan Nautsin majataloohi, johka asti Petsamon uusi maantiä nyt on valmis, lähes 100 km. Koko automatka oli siis nuan 400 km. Meit’ oli kymmenen henkiä ja maksettiin kyytistä 500 mk pekkaa päälle, n’ottei se mitää tyyristä kyyttiä ollu, ku autot saivat tullu tyhjinä saman tiän takaasi. Kyllähän sinne olis pääsny postiautollakin, jokka kulkoovat kolmaasti viikos erestakaasi Rovaniämelta Nautsihi asti, mutta n’oon sellaasia kuarma-autoja ja tavallisesti niin täynnä, jottei niihi olsi mahtunukkaa koko meirän sakki. Ja mukavampaa s’oli ajaa omilla autoolla, joita sai seisottaa, koska tykkäs. Viis henkiä meni kumpahankin autoho ja ku niis on kovasti pehmooset istuumet, nii passas siinä nojata rötköttää ja kattella mahtavia maisemia. Eikä se tullu oikiastansa paljo tyyrihimmäksi meille ku postiautokkaa, ku niis maksaa markan ja kilometri. Ja eihän s’olsi passannukkaa, ku oikee suarahan sanoo, jotta Suamen kansan eduskunnan laajaperääsimmät jäsenet olsivat körökyyrillä ajaa koluuttanhet. Vaikka totta s’oon, jotta kovasti hyvi niillä postiautoollaki pääsöö kulkohon.

Meille sattuu sitte viälä Rovaniäinen parahat autonkuljettajat. N’oon hurjia poikia ajaa karahuttamhan ne Rovaniämen saföörit. Päästäävät ku viimmeestä päivää ja moni niist'on ajanukki päänsä puuhu. Useemmite on puu menny poikki, mutta välist’ on sattunu niinki hullusti jotta pää on menny puhki. Nämä meirän saföörit olivat kans lyänhet monta ilmavolttia suurempien kivien ylitte ja pikkukivien päälle n’ei viittinhet kattuakkaa. Monta konesta on kuulemma niiren käsis heittäny henkensä, mutta omansa ovat miähet pitänhet. Mutta kyllä ne kans konhensa tuntivat. Meirän saföörin nimi oli Lipponen ja sill' oli komja musta parta. Sitä miästä mä kunniootan elämänikäni saföörien samppioonina ja oikiana autonkesyttäjänä. Se osas hypittääkki konesta ku orista. Ja olis laskettanu takajaloollaki — — tuata nuan, takapyärilläki pystyä, mutta me pyyrirnmä jotta:

Siinä viis kilometriä ennen Sorankylää mä havaattin tiänviitan johna seisoo »Tähtelä».

— Se viä Tähtelähän, Suamen ilmatiätheelliselle havaantoasemalle, john’on paljo kaikellaasia merkillisiä konehia, jokka osoottaavat makneettivirtoja ja maanjäristyksiä. Ku oli se Messinan kauhia maanjäristys, nii täälä kaukana Lapis heti huiskuu monet tärpäntikkelit ja näyttivät, jotta nyt pullisteloo maapallo pahoon joltakin kantilta mailmaa. — S’oon siitä kumma taloo, jotta sitä pykätes ei oo käytetty yhtäkää rautanaulaa eikä muutakaa rautaa. Kaikki naulakki pitää olla vaskesta, jottei rauta häirittisi niitä fiiniä makneettisia konehia. Ennenku sinne sisälle päästöthän, pitää kaikki rautaesinehet jättää päältänsä pois. Ei saa olla yhtää palaa rautaa eikä terästä, muutoon menöö konhet prilleehi. — Ei eres housunknappiakaa, ku niis on rautaa sisällä — — seliitti Lipponen, joka sen asian tiätää.

— Sehän nyt on kamalaa! — imehtelin mä. — Pitääkö siinä ottaa housukki pois ku käyy siälä sisällä kattornas? Ja millä konstin niiren hoitajaan pöksyt sitte pysyy ylhällä? — —

En tiärä sitte, mahtookahan lykätä lompuskaa, mutta kovasti s’oli totisen näkööne, ku mä sivultapäi peräsin ja koitin kattella silmihin, jos se rakkari narraa.

RETKUE SAAPUU SORANKYLHÄN.

Sorankylä, s’oon jo Lappia. Itte kylä on Kitisen ja sen sivujoen Jesiönjoen mutkas tasaasella mataasella kankahalla, johna kasvaa harvaksensa matalaa mäntymettää. Taloot ja asumukset ovat uusia, hyvin rakennettuja ja sijaattoovat kaukana toisistansa, nii että kylä on kovin laaja. Joitaki taloja ja kylän kansakoulu on Kitisen joen itäpuolella. Joen yli kuljethan pukkisiltaa myäri, mutta sillan oli viäny vesi ja Kemi-yhtiön tukit, n’otta siitä kuljettihin ylitte venehillä. Kun Kemi-yhtiön tukit olivat sillan särkenhet, niin piti yhtiön pitää yätä päivää muutamia tukkimiähiä jokirannas kuljettamas ihmisiä ilman erestä ylitte. Ja sillankin sai yhtiö sitte korjata jällen entisehe kuntohon. Parempaa siltaa ei siihe kannata rakentaakkaa sitä varte, ku Kitisen joki aina kevääsin tulvii niin korkiaatte, jotta välistä tuloo vesi huanehisihi asti ja viää kiviä talojen kivijaloostaki.

Vesi nousoo monta metriä. Sorankylän rannas kuljethan suurella lautalla Jesiönjoen poikki. Meiränki autot viäthin lautalla yhrellä kertaa molemmat ylitte.

Sorankylä on Lapin pääkaupunki. Siäl'on uusi kaunis kivikirkko ja sen viäres hautuumaan lairas kyyhöttää vanha pikkuune ränstyny puukirkko, vanhan Lapin emäkirkko. S’oon ainaki kolmesataa vuatta vanha. Sorankyläs on valtion ylläpitämä Lapin sairaala, johna lappalaasekki kulkoovat plaastaroottemas kroppiansa. Mutta vähä siälä kulkoo sairahia. Ne syränmairen ihmiset koittaavat huusata itte ittiänsä ja luattaavat enempi noita-akkoohi ku tohtuuriihi. Jos ei tauti noitumisella erkane, niin s’oon kualemaksi, eikä siinä silloo auta vastahan harraaminen.

Sorankyläs on viälä sähkölennätinasemakin, postikonttuuri ja apteekki ja pari suurta kauppiasta, faltesmanni ja poliisi, n’otta se hyvinkin vastaa pikkuusta kaupunkia. Ja Lapin oloos s’oon sama ku Helsinki. Talvisaikhan hakoovat erämaan asukkahat poroolla kaikki kesän tarpehensa Sorankylästä. Silloo näköö siälä suuria pororaitoja, niinku ne sanoo porolaumoja, joilla verätethän kuarmia. Monta kymmentä porua kulkoo perätysten vetään pulkkaa eli ahkiota, jok’on ku poikkisahattu venes.

Soränkylän kunta on Suamen suurin kunta alaltansa. S’oon melkeen pualet Vaasan läänistä ja asukkaita on vain 7,000, n’otta kyllä siin’on lääniä jokahittelle käännyskellä vaikka vähä leviämmäättekki. Maanviljelystä siälä ei juuri olleskaa harjooteta. Vähä ohraa ja perunaa viljellähän. Karjaa pirethän vain omiksi tarpehiksi ja heinää niitethän luannonluhrilta. Rahat tianathan tukkitöistä, frahrinajosta, mettistä ja mistähän kukin mahtaakaan saara. Jois on runsahasti siikaa, taimenta ja muuta hyvää kalaa. Mettis on lintuja ja muita mettän eläviä, joita ihmiset pyyrystävät pakosta hengenpitimiksensä eikä niinku täälä alamais vain jouteksensa ja lystiksensä,. Saaraksensa ryypätä ja valehrella toisille, kuinka erinomaasia mettämiähiä n’oon — vaikka osteloovat jänikset torilta. Ainaki Vaasan herrat.

Mutta siälä Lapis, siäl’on viälä nykkin oikeeta eläviä karvaasia karhuja ja susia suuris laumoos.

Sorankyläs oltihin kovas töpinäs meirän tulon tähre. Tiätäähän sen ny, ku ensi kerran tuloo sinne Lapin perukoolle oikee kansanerustajia. Tiato tästä suuresta asiasta oli levinny kauas korpihin ja pitkien matkojen takaa oli tullu ihmisiä kattomhan näitä merkillisiä nähtävyyksiä. Kaks lappalaasakkaaki siinä seisoo pyhäputsus ja kirjavis pukimis imehtelemäs meitä ja me tiätysti koitimma olla kovasti tyrmää ja viisahan näköösiä.

Sorankyläs on nuarisoseuratalookin ja sen koivunvesoolla koristellus salis tarjottihin tulijaaskaffit monellaaste pikkuleipään kans. Oli siinä mahtanu olla kova häärinä ja pouket ennenku kaikki kryyterit, kartemummat ja kaneelipurkit oli saatu sinne syränmaahan hommatuksi ja fiinit nisuleivät leivotuksi kansanerustajaan maisteltaviksi. Hyvästi meitä pirettihin, syätettihin ja kaffitethin ja vakuuttavasti kans tuathin ilmi Lapin kansan elinehrot ja avuntoivehet. Merkillistä oli kumminki havaata, kuinka nua kaukaasen, kylmän ja pimiän Lapin asukkahat ennen talourellisia etuja toivoovat henkisen valistuksen apua. Yhteene ja yksimiälinen oli kaikilla toivo, jotta Sorankyläs v. 1922 perustettu kansanopisto otetaas valtion erikoosehen suajeluksehen, niin että sinne saataasihin palkatuksi hyviä opettajia ja voitaasihin antaa monipualista opetusta. Kansanopiston yhteytehen toivottihi isäntä- ja emäntäkoulua, opetusta karjanhoiros ja kotitaloures. Lapin kansanopistolla ei ollu viälä omaa talua. Sitä varte pyyrethin kansanerustajaan myätävaikutusta riittävän suuren valtionavun saamiseksi. (Sille onkin jo myännetty 500,000 mk.)

Toinen suuri asia oli Petsamon rautatiä. Siitä asiasta puhuu vanha harmaahapsinen opettaja-vanhus Kena sellaasella innolla ja vakaumuksella, jotta sai musta ja muista matkalaasista Petsamon raran innokkahia kannattajia.

Sorankylä säilyy retkelääsillä sulooses muistos varsinki siitä, jotta siälä saimma nukkua henkemmä hyväksi kolmatta voorokautta kestänehien ponnistusten perästä. Rovaniämeltä asti oli matka ollu yhtämittaasta menua yätä päivää. Oli torkuttu venehis, maattu pihamailla ja väsytty niin, jotta monen rupes jo muistumhan äitee miälehen. Kun sitte päästihin Sorankylhän iltamyähääsellä ja ohjattihin sairaalahan, johna saimma kukin pehmoosen vuatehen maataksemma, nii jo tuntuu taas ihanalta elämä. Pestihin matkapölyt naamasta ja uni maistuu! Kuus tukevaa tuffaa siinä veti kilvan jyriseviä unia n’otta seinät täräji ja katto kohooli. Sellaane konsertti siinä käyy, jotta tuskin saivat muut koko kihlakunnas unta silmihinsä sinä yänä. Ja sarankilon äijiä ku kaikki oltihin, nii tiätäähän sen jotta kontrapassua siinä pelattihin n’otta kastrullit köökin pualell’ olivat seiniltä puroollehet. Aivan oli aamulla kaikkien nenät paisuksis ja turtana sen hornoon päälle, ku oli nii nenää tutisuttanu. Ei tahtonu saattaa niistääkää. Mutta kyllä kans olimma virkeetä poikia aamulla. Vaattehia tomotettihin, kenkiä plankattihin, partaa ajettihin ja putsattihin erestä ja takaa n’otta m'olimma ku uusia miähiä.

Sitte lährettihin kauppapuariihin tekemhän viimmeeset ostokset, ennenku ihmisten ilmoolta lährethin painumhan Perä-Lappihin, kohre isoon Inarinjärven rantaa. Mikä tarvitti mitäkin, mutta yks oli yhtööstä ja kaikille välttämätöntä. S’oli pikiöljy. Ja sitä sai siälä ostaa oikee puhristettua ja valmihiksi pulloohi pantuna.

Kesä 1923 oli Lapis niinku muallaki kovasti myähääne ja sitä varte olivat hyttyysekki myähästynhet, jottei meill'oIlu niistä juuri mitää vaivaa alkumatkalla. Mutta sitte tuli kuumemmat poutapäivät ja Sorankyläs pakkas jo silloo talloo ruveta vähä manoottamhan, ku puri siältä ja täältä ja ympärinsäkki, n’otta kaikki käsittivät hyvin, jotta ny oli pikiöljyn aika tullu. Ja sitä varte osti jokahinen potun ja suurinaamaasimmat kaks. Mikä tarvitti viälä villakaulahitten, vesitakin, mikä pläkkilaatikollisen keksiä, mutta Kunnallisneuvos osti toista syltä nahkahihnaa, jolla vyätti hyllyvän vattaruutinkiinsa kaiken varalta lujasti kiinni, ku nii kauas lährettiin. Ja paperossia varattihin moneksi viikoksi, n’otta niit'oli viälä takaasitulleski. Sorankyläs on penssiiniasemakin, josta säiliöt täytettihin, ja nii lährettihin hyrräämähän pualenpäivän aijoos Sorankylän hiatakangasta pohjoosta kohri. Eres oli 12 tiiman ajo halki asumattomien erämairen. Koko tualla taipalehella ei oo tiän varres muita ihmisasumuksia ku mitätöön Sattasen kylä parikymmentä kilometriä Sorankylästä pohjoosehen ja valtion rakennuttamat kevaritaloot nuan kahren peninkulman pääs toisistansa. Mutta maisemat on mahtavia ja suuremmoosen suuria, laajoja ja yksinääsiä. Erämaan rauha ja erämaan henki lepää kaiken yllä. Tuntoo jotta liikkuu suuren koskemattoman luannon keskellä, rannattomat mettät ja suat, elikkä »jängät» niinku siälä sanothan, ovat joka pualella ympärillä. Siälä täälä vilahtaa silmhän kiamurteleva joki elikkä yksinääne mettälampi, jonka seljällä näköö sorsaparven soutelevan kaikes rauhas. Taivahan rannalla siintää sinihohtooset tunturit, aurinko helottaa kuumana ja paahtavana.

Hyttyyset seuraavat surisevana parvena peräs. Hyvältä maistaa siinä tuprutella tupakkia pehmooses autos ja pikiöljy, jota pitää tuan tuastakin uurestansa hiarua naamahan, kirvelöö suloosesti poskipäis ja nenäs tuntuu ihana tervan tuaksu.

KARHUNTAPPAJIA JA LAPPALAASIA.

Sorankylästä Inarinjärvelle ja siitä uutta maantiätä Petsamhon asti on valtio rakennuttanu tiän vartehen siistiä majataloja matkustavaasille. N’oon uusia ja kaiken pualesta mukavasti järjestettyjä kolmen huanehen taloja, jotta niis lystiksensä majaaloo vaikka pitemmänkin aikaa. Eik’oo kovin tyyrihiäkää, kun niis on vahvistetut taksat. Kun taipalehet on aiva asumattomia, nii on majatalojen hoitajiksi pitäny erityysesti palkata väkiä. Akka pitää paria lehmää, jotta saa kaffimaittilan ja maitua, ja miäs kalasteloo ja mettästelöö aikansa kuluksi, ku palkka juaksoo kruunulta. Mutta niin on yksinäästä elämä siälä syränmaan kevaritaloos, ja ei taira se palkkakaa nii häävine olla, jottei tahro kruunu saara sellaasia ihmisiä, jokka asettuusivat palkankaan erestä nuahi komeehi kevaritaloohi hoitajiksi. Mekki rookasimma majataloja, jokka seisoovat aivan kylmillä, kun ei ketää oltu asumha saatu.

Kyllä siinä tuli ajatelleheksi, jotta tänne sitä pitääski siirtyä suurehe rauhaha mettästelemhän ja kalastelemhan mailman rähinästä, ku sais niin hyvät huanehekki asuaksensa ja palkkaa kaupanpäälliseksi. Ovet seisoovat nykki paris paikas seljällänsä. Sinne sai mennä ja tulla kukin halunsa mukhan, keittää hyväs hellas omasta pussistansa ja oikaasta laattialle levolle. Eikä poislähties tarvinnu kysyä maksua eikä ketää kiitellä. — Niitä kylmillä olevia majataloja on varsinkin Patsjoen ja Petsamon välillä, johna maantiätä ei viäl oo ku vähä ainoottu.

Se mahtoo olla siinä Suvannon ja Lohijoen kevarien välillä ku asuu se kuuluusa karhuntappaja Torpan-Paavo. Sen uuresta pykätty tupa on justihi maantiän viäres ja satoo ku saavista kaataan, ku tultihin sinne. Meit oli kehootettu pirättöhön siinä Torpan-Paavon tuvan kobralla ja käymhän kattomas oikiaa karhuntappajaa, josta puhuttihin koko Lapis. Se sattuukin olohon kotona, jotta me sen rookasimma. Kovasti oli laatumiäs, hiljaane ja harvapuheene, mutta pituut' oli hyvän joukon neljättä kyynärää, krouviluinen ja rontti miäs. 15 karhua on Paavo jo kaatanu, eik’ oo ku vähä päälle neljänkymmenen. S’oon valtion mettänvartija ja on periny sen viraan isältänsä, jok’ oli kans kuuluusa karhuntappaja. Ja kovastihan se passaa mettänvartijan homma sellaaselle mettän eläjälle ja mettämiähelle, ku se Paavo. Mettästys s’oonkin sen pääelinkeino, vaikka samalla katteloo kruunun mettienkin perähän.

Siälä Lapis on karhu viälä aiva yleene kotoelään. Joka kesä se repii jonkun lehmän eli lampahan. Ja s’oon sellaane peto, jottei sitä vastaha kaikki lökäpöksyt, niinku Luteerus sanoo, meekkää. Mutta Paavolle on karhu tuttu kaveri. On oikee iloonenki, ku sen rookaa, sillä kattokaas siinä tuloo silloon Paavolle raha oikee kahrella jalaaila vastahan.

Kertoo se ollehensa mones kovaski ottelus karhun kans, mutta aina on selvän tehny. Isä-vainaansakki kerkes jo kerran nuarena poikana pelastamhan karhun kynsistä keihästämällä.

Erellistalvena s'oli tianannu aika lailla rahaa, ku myi enklantilaasille loortiille, elikkä mithän misteriä olvat, yhren karhunpesän. Paavolla on tuttuja helsinkilääsiä herroja, jokka käyyvät siälä välistä mettästämäs, ja niille se ilmootti, jotta sill’on kiarrokses suuri naaras-karhu, jonka se myiis.

No siitä tuli eri pouket Helsingis. Enklannin lähetystön kautta osti kaks enkelsmannia sen karhunpesän Paavolta ja maksoovat nii ruakottoman paljo, jottei sitä tavalliset ihmiset ymmärräkkää — kakskymmentätuhatta markkaa! — Kyllä n'oon hulluja ne enklantilaaset, mutta hyvä se vai oli Paavolle, ku sai. Ja mitäs niiren enkelsmannien rahan on sitte väliä?

Kevättalvella oli sitte tullu suuri trusa herroja Helsingistä ja niill'oli ollu paljo passarimiähiä följys, monet turkit ja kaulahittet yllä.

— Kyllä s'oli eri touhua se karhun tappo — sanoo Paavo — kun mun piti olla siinä aina varoolla, jottei se karhu vai käy niiren herraan kimppuhu. Mutta sattuu se yks pihtikinttu ja isoonoukkaane herra osaamhan kumminkin nii, jotta karhu kuali, ku lähti pesästä. Suuret pivot ja kovat puheenplotinat oli sitte päälle piretty ja viäl’ oli pyyretty, jotta kun vain löytää uuren tappamattoaman karhun makooksen, nii heti pitää ilmoottaa Helsinkihi ja siältä tuloo karhun tappajia vaikka kuinka pitkältä ja maksaavat hyvin. Ja hyvinhän se niin passaaki, jotta antaa herraan vai hurrata ja maksaa, minä pistän rahat plakkarihi — tuumas Paavo.

Torpan Paavon huushollist’ on 30—40 kilometriä Vuotson lappalaaskylähän, johna majataloa hoitaa yks lappalaasperhe. Majataloo on rakennettu lappalaastuvan viärehe aiva tian vartehen. Pyssynhollin pääs on kolme neljä muuta lappalaasasumusta. Näill’ on oikiat puusta tehryt suamalaasmalliset tuvat, mutta muotoonhan lappalaaset asustaavat vain seipähistä pystyttään kokhonpannus koras, john’ on kivi keskellä hynttyä ja taivas paistaa katon reijästä sisälle.

Lappalaaset on pikkuusia äijänkänttyröötä, joll' on heikot sääret ku hyttyysillä. Niiren miälest’ on komiaa, ku miähell’ on ohkaaset ja väärät fletkusääret ku piipunvarret. Ääni on lappalaasilla ku lampahilla lauhkia ja inisevä. Ne kävellä flessukoovat ku olis vahinko aina housuus. — Lappalaasakat on piäniä vääräsäärisiä tylleröötä, kaikki samannäköösiä, eikä korjaksi voi sanua yhtäkää. Verhat niill’ on kovasti räikiänfärisiä, nii miähillä ku akoolla. Pääfärit on sininen, punaane ja keltaane, jokk’ on Lapin kansallisfärit. Miähill’ on pääs niin sanottu »neljän tuulen lakki», jok’ on ku lapsen tyyny neliskanttinen ja paksusti topattu. Se on tavallisesti sinistä verkaa ja joka nurkkahan menöö keskeltä päätä keltaane eli punaane rantu. Ja keskipääs on korja tupsu. Akooll’on kans komia ja tairokkahasti neulottu myssy. Miähill’ on päällä jonkillaane möhliä mekkoo, siinä vyä ja suuri poronluusta tehty tuppihoito vyällä. Kaulas on pyhääsehe aikaha jonkillaane hilkku kiaroottu niinku merimiähillä. Ja kintut on pauloottu aiva ihomyätääsiksi. Jaloos on poronkoivista kursitut karvakengät eli kallokkahat, niinku siälä sanothan.

Huanosti on lappalaasten asiat. Ennen n’oli rikkahia ja hyvin toimhentulevia; nyt n’oon köyhiä ja surkeeta ihmisiä. Ennen oli niillä tuhansia poroja, joita söivät ja möivät. Soran aikana ovat lappalaaset huushollannehet nii, jotta nyt on porot hävinnehet aiva olemattomiin. Kuuluu olevan enää koko Lapis vain 15 lappalaasperhettä, jokka viättäävät entistä kiärtävää elämää. Toiset ovat asettunhet asumhan puuhuanehisihi niinku muukki »lantalaaset» (suomalaiset), ja siin’ on syy lappalaasten kurjuutehe ja perikatohon. Se on tämän »siunatun» sivistyksen ansio, jotta se viää perikathon luannonkansat. Se viaroottaa ne pois vuasisataasista esi-isiltä perityystä elintavoosta.

Lappalaaset yrittäävät nyt siirtyä tupaihmisiksi ja koittaavat hankkia toimhentulonsa samalla lailla ku sinne asettunhet suamalaaset. Mutta siinä ne pahoon pettyvät. Ei oo lappalaasen kruppi kovas tyäs harjaantunu kestämhän siinä ku tavallinen tukkijätkä. Eikä oo lappalaane knuppinsakkaa pualesta suamalaasen tasalla. Lappalaasista saa sanua, jotta ei jaksa kruppi, eikä kestä knuppi.

Viälä kaiken kurjuuren lisäksi ovat lappalaaset miähet ruti laiskoja. Akat on ahkeroota ja hoitaavat koko huushollia, passaavat äijänkänttyräänsä n’otta häjyä teköö kattua. Ku lappalaasell’ on suinki rahaa, nii trengin se ottaa ittellensä suamalaasesta jätkästä, vaikkei olsi mitää tekemistäkää. Trenki narraa ja jutkuttaa lappalaasta aikansa ja nylköö siltä kovaa palkkaa. Ei kelpaa lappalaane rakentamhan omaa mökkiänsäkkää. Suamaiaasen pitää palkata timpermanniksi. Viinahan on Lapin äijä persoo. Juara lillittää vaikka viimmeesen killinkinsä. Tupakkia polttaavat nii miähet ku naiset ja kaffia trönätähän yhtämittaa.

Lappalaaset on kualeva suku. Uusia ei tahro tulla ja vanahat konttii maan rakohon.

LAPIN KULTAJOELLA.

Sorankyläst’ on 130 km Lapin kultajoelle, Hangasojalle, jonka viäres on Laanilan majataloo. Rovaniämeltä asti on sinne kokonaasta 266 km. On siinä matkaa, mutta autolla sen huristaa yhres voorokaures.

Laanilan tianoot on tullu kuuluusiksi siitä, jotta siäl’ on suuret alat kultapitoosta hiatamaata. Vuanna 1868 oli siälä tutkimas jokkin valtion vuari-insinöörit ja huamasivat, jotta Ivalonjoen varsilla, nuan 700 neliökilometrin alalla, oli maaperäs runsahasti hianua kultahiataa. Löyröstä leves heti tiato ympärinsä ja sinne lähti paljo ihmisiä kultaa kaivamhan. Kulta on siälä hiaran joukos piäninä kryyninä joen pohjis ja ranta-töyris. Ja se huhtominen tapahtuu sillä lailla jotta tavallisehen pläkkifathin otethan maata ja kaarethan vettä päälle. Fatia huiskutetaan sitte varovaasesti jotta hiata ja rapa fläiskyy lairan yli pois. Farin pohjalle jää lopuksi raskahammat ainekset ja kullan murut. Huhtomista jatkethan aina vai mones veres ja viimmee ruvethan syynäämhän, jotta tuliko siitä mitää. Lopuksi kaarethan sakka farin pohjasta paperin päälle, kuivathan ja puhaltamalla peraathan loput roskista pois. Silloo on siihen jääny piäniä ruskahtavan färisiä kultajyviä, joista toiset saattaa huamata kullaksi paljakalla silmälläki. Ku ne kokenhet kullankaivajat kaatavat sakan fatinsa pohjalta kämmenelle, nii painosta jo tuntoovat, onko se oikiaa tavaraa.

Tätä fatikonstia käytethän etupääs vain ku ettithän ja tutkitaan, onko maas kultaa. Mutta ku suurempihin töihin ruvethan, niin rakennethan puusta ränni ja johrethan siihe jostaki ylempää vesi virtaamhan. Rännihin sitte lapioorahan maata ja vesi virutteloo ja viää ravat mennesnänsä. Rännin pohjahan tarttuuvat kultajyvät, jokk’on raskahammat. Ne tiätysti kravathan ja putsathan tarkasti, ku tyät illall’on päättyny. — Aina silloo tällöön, ja sitähän kullankaivaja vavistuksella orottaaki, sattuu farin pohjahan jäämähän vähä tavallista suureet kultaklimppi. Mutta siälä meirän Lapis on kulta murennu nii riivatun piäniksi palooksi, jottei tahro löytää eres kriiskryyninkään kokoosta jyvää. Suurin kullanpala, mitä siäl’on koskaa löyretty, — nii seliitti mulle yks vanha kullankaivaja — oli 450 krammaa painava. Se onki jo aikamoonen kimpales; lähes puali kiina. Mutta sitä piäntä kullan-murenoosta on sitä enempi. Sit’on siälä joka paikas. Kaikkiastansa on Ivalojoelta löyretty kultaa tähän asti yks hyvä hevooskuarma, nuan 500—600 kilua.

Kullan huhtominen siälä Lapis on ollu välistä hyvinki kiivasta hommaa. Miäst’on lappanu sinne ku paremmanpualoosta karvaköyttä onniansa koittamhan, mutta sitte s’oon se tuhina taas tasaapunu. Toiset on mennehet ja toiset tullehet, mutta aina siälä on jokin kumminki ettimän päällä. Suurin kullankaivaja on ollut Henry Kerkelä Kemijärveltä. Vuanna 1902 se perusti Prospeetor osakeyhtiön, joka rupes oikee suuremmasti kultaa kaivamhan. Sinne rakennethin monia suuria taloorakennuksia ja piänempiä kämppiä ympärinsä kullankaivajia varten; hankittihin uurenaikaasia konehia ja runnattihin kovasti. Kaivettihin 60 meeterin syvhän kaivoksiaki ja ettittihin vuaristaki kultaa. Mutta huanosti se luannisti, n’otta yhtiö lopetti pian toimintansa ja silloon taas tuli hiljaasta Laanilan saloolle. Sinne jäivät taloot ja monet rakennukset tyhjille seisomhan.

Mutta aina ilmestyy uusia ettijöötä. Meille kerrottihin, jotta parastaikaa ollahan taas puuhas saara uusi yhtiö toimimhan. Sen etunenäs on tunnettu helsinkilääne liikemies ja mestariampuja Toivonen. — Kaks vaasalaastaki miästä on kultaa siälä kaivanu, nimittään rakennusmestarit Kivekäs ja Kurikka. Näistä on Kivekäs sitkiästi työskennelly Ivalojoella kultahommis ainaki kakskyrnmentä vuatta.

Lujas istuu kullankaivajas toivo kerran löytää oikia valtasuani, josta passaa vai moukarilla paukutella parhaan suuruusia kullanpaloja. Viäl'ei sit’oo löyretty, mutta kukapa tiätää, vaikka viälä löytyyski. Jostaki kallioosta se täytyy olla lähtöösin tua kultajauho, jota Ivalojoen rannooll'on joka lapiollises maata. Niin uskoovat lujasti kullankaivajat, ettiivät ja toivovat.

Siinä Laanilan majataloos puhuttelin yhtä vanhaa miästä, jok’on 18 vuatta niillä mailla kultaa huhtonu.

Kun sattuu muita tyänansioota olemhan, nii teköö se niitä, mutta muut aijat kaivaa kultaa omhan laskuhunsa. Se sanoo, jotta kyllä siin’ aina tavallisille päiväpalkoolle tuloo; mutta tyä on raskasta. Pari krammaa päiväs kuuluu olevan keskiarvoone kullan tulo.

Siin’ oli Laanilas, ku me sinne tulimma, justhin yks miässakki valtion maantiätä korjaamas. Ku iltaasin tyät oli lopetettu, niin miähet huviksensa huhtoovat kultahiataa ja aina väliinsä olivat saanehekki. Yhrellä poijall’ oli piänes klasipotus hyvä joukko kultamurenoota, jotta saimma omin silmin nährä Suamen kultaa, joka muutoon kuuluu olovanki parasta sorttia laarultansa koko mailmas.

Laanilan majataloo on rakennettu Prospeetori yhtiön entisen päätaloon pihamaalle. Siinä seisoo yhtiön makasiinit ja tallit viäläki paikoollansa. Yhres huanehes on viäläki kullanhuhronta-ränniä ja muita kamppehia. Majataloon emännältä sopii vai pyytää laihnaksi huhtomafatia ja kävellä parikymmentä syltä pihalta uaman rantahan, joka on aivan siinä ääres. Ei muuta ku kalunaasta hiataa ja vettä fatihi ja sitte huhtomhan. Kyllä siitä aina jokin murena farin pohjahan jää, vaikka se maa onki möyritty kymmenihin kertoohi. Jokirannat on tongittu aiva ylösalaasin.

Käythin me siälä jokirannas kans kattomas ja oli toisilla fatiki kainalos, mutta satuumma olemhan nii isoomahaasia ja takakenoosia miähiä, jottei se kyykkimine, ku siin’olis pitäny olla pää alhappäinki, tahtonu oikee luannistua. Ja mitäs sillä kullalla ny tekiskää, ku Suames on paperimarkka?

METTÄSTÄJÄÄN JA KALASTAJAAN PARATIISI.

Laanilan kevaritaloo on tunturin juurella. Parin kilometrin pääs siitä alkaa Saariseljän tunturiharjanne, joka kulkoo Lapin poikki ja jakaa joet kahtahalle, toiset etelähän Keminjoen vesistöhön, toiset pohjoosehe päin Inarinjärven vesihin. Siinä on tunturi toisensa perähän yhres jonos, ku katonharja, joka kaataa kahtahalle. Muttei se mitää eri korkiaa vuaristua oo. Maa nousoo hitahasti pitkän matkaa ja itte ne tunturit on tasaasia ja silooseksi leivotuita ku limput. Ei niinku ryssänlimput, mutta sellaasia ku vanhaa laija suamalaaset varileivät. Siitä sen hyvi ymmärtää, ku autolla saattaa laskettaa korkeemmalle kukkulalle asti.

Mutta ennenku me jätämmä sen Laanilan majataloon, nii mun pitää muistaa sanua, jotta siälä s’oon mettästäjään paratiisi siinä Laanilan ympäristööllä. Maisemat on kerrassa komeeta ja suuremmoosia, korkeeta tunturia, harjuja ja vaaroja joka pualella; lintuja ja jäniksiä joka puskan juures. Kuivat, laajat hiatakankahat joka pualella. Passaa siälä pyssy seljäs pasteeraalla. Ei siälä henkiä salpaa. Ilma tuntuu köykääseltä hengittää ja aurinko paistaa mollottaa taivahalta yätä päivää. Ja on siälä siksi toiseksi suurempiakin otuksia. On kettuja, näätiä, ahmoja. On susia ja karhujakin. Ja jois ja järvis, joit'on joka pualella, on kalaa jos jonkin sorttista. Kelpaa siälä mettämiähen elellä ulkoilmaelämää viikon kaks ja tulla parantunehena ja parempana ihmisenä takaasi tänne sunnuntai-mettästäjään valtakuntahan, johna pitää jänikset ostaa torilta tyyrihistä hinnasta ja valehrella sellaasia juttuja jotta ittiäkin hävettää.

Sinne Laanilahan kehoottaasin mettästäjiä lähtemhän kesälomaansa viättämhän. Eikä vissisti kukaa karu sitä kesää. Jos ei haluttaasi aiva taivasalla maata, nii siinä Laanilan kevaris sopii olla kortteeria.

Laanilasta alkaan rupiaa tiä hiljallensa nousemhan. Eres näkyy siniseltä hohtava korkia Kaunispään tunturi, joka sitä mukaa kumminki alenoo ku likemmäksi tullahan. Ku ollahan maantiän korkeemmalla kobralla, nii imehtölöö, jotta tuallaane nyppyläkö se ny oliki vai, joka näytti nii kovasti korkialta kauempaa. Tiä kulkoo melkeen keskeltä tunturin ylitte. Kaunispään huipulle nousu on nii loivaa, jotta autolla voi ajaa kukkulan harjalle. Me nousimma kumminki pois ja kävelimmä ylhä. Mutta pitee sinne oli ku silmähän näytti. Ainaki kilometrin verran on sinne tiältä matkaa.

Tunturit on aivan alastomia ja patjahan näköösiä kallioota. Vai jäkälää ja marjanvarpuja kasvaa niillä. Jota kauemmas pohjoosehe ja jota korkiammalle tullahan, sitä matalammaksi ja kitukasvuusemmaksi puut käyvät. Se johtuu tiätysti ilmanalasta, kylmyyrestä, märkyyrestä ja misthän kaikista riippuukin, mutta nii se vai on, jotta ku tunturin rinnettä nousthan ylhäppäi, nii äkkiää tulooki ethen paikka elikkä raja, jota ylemmäs ei ykskää puu nosta latvaansa. Tunturin ympärillä saattaa kasvaa hyvinkin tihiää mettää, varsinki koivua ja mäntyä, mutta koko mettä on vissillä korkeurella ku saksilla klumpattu yhtätasaaseksi. Tästä mettän rajasta nousoo sitte harmaa tunturi, puuttomana ja alastomana, suurena, hiljaasena ja tasaasena kaarena.

Mutta siältä korkialta kummulta, tunturin huipulta aukee satakilometrinen unohtumattoman valtava ja hurmaava näköala. Varsinkin ilta-auringon valaastukses on siälä silmiä hivelöövä färiloisto, joka aiva häikääsöö.

Me satuumma tulemhän Kaunispään tunturille keskiyön aikhan, ku kesäyön aurinko seisoo paikoollansa nuan korennon mitan taivhan rannan, elikkä paremmin sanojen toisen tunturin yläpuolella. Seliaasia kultapilviä, punaniskoja ja teräksen sinihehkua en oo koskaan nähny taivahalla palavan ku siälä. Eikä niitä mualla ookkaa ku Lapin tunturiilla!

Ja maa taivahankannen alla, mikä färien moninaasuus ja väreely siälä onkaa! Tunturien rintehis on mustan sametin kaltaasia juavia; siäl' on varjua, joka vähitellen kirkastuu auringon pualella tuareheksi syvänvehriääseksi mäntymettäksi. Siinä viäres nuari viälä täythen lehtehe puhkeematoon koivikko kuultaa keltaasenvehriääseltä. Tuala paistaa aurinko harvahan männikköhön, josta yksinääsiä männynrunkoja välkkyy ku kultaloimia vehriääses kankahas.

Ja kun kattot jalkoohis, mihnä seisot, nii totisesti säikährät. Näet pölyyset kenkäs ihanalla punaasella purppuramatolla. Siinä kasvaa ympärillä joka paikas piäntä punaasta tunturikukkaa, niin tihjäs, jotta näyttää siltä ku koko tunturin ylle olis levitetty punaanen kukkaasmatto — mokomankin viarahan poljettavaksi! Tunnet ittes syntiseksi ja piäneksi. Ja sitä sä ootkin, oo sitte kukas tahrot, joka tunturille tuut. Kärpäänen sinä oot, oikia navettakärpäänen Luajan suuren kaunihin kaarevan katoksen alla. Kärpäänen oot, elikkä et eres kärpäänenkään, kärpääsen jälki vai, hajutoon ja mautoon näppylä sinä siälä tunturin huipull’oot, vaikkas täälä ihmisten ilmoolla kuinkaki mahtava, mahakas ja rahakas pontsari olsit.

Oon mä nähny monenki tairemaalarin suuria färiläjiä kankahillensa fläiskivän, harjakset pystys seliittävän ja vannovan, jotta mitää sen kaunihimpaa, väkevämpää, hurmaavampaa ei mailmas oo ennen nähty ku hänen töherryksensä. Mutta niille sanon mä, jotta menkää klopit sinne Lapin tunturiille kattelemhan ja imehtelemhän färiä ja kaunista. Siälä rookaatta kaikkien aikojen suurimman färimestarin ja saatta tyhminä kananpoikina ihaallen töllistellä sen käsialaa. Mutta tukkikaa syntinen suunna ja katkaaskaa kurjat pensselinnä, sillä että te pysty sen mestarin tauluja eres kopioottemhankaa. Niitä pitää vain kattella, hiljaases miäles kiitellä ja siunata, ku on saanu hetken nährä Lapin färiloistoa.

Juhlallisin miälin, niinku jokin salaane kaipaus olis rinnas täyttyny, asteloo matkamiäs tunturin kuvesta alha tiälle, joka johtaa taas takaasi maailman turulle, ihmisten ilmoolle. Mutta silmhän on jääny kuva, miälehe muisto, joka lämmittää viälä vuasien takaa.

Kaunispään tunturilta rupiaa tiä läskemhan Inarinjärven laaksohon. Pari kevaritalua siin’on välillä ja matkaa neljättäkymmentä kilometriä. Mutta se on hauska ja vaihteleva taival. Kasvullisuus on siälä rehevämpää ja iloosempaa ku Sorankylän ja Laanilan välillä. Tuamia kasvaa tiän varres suuria puskikoota ja ne kukkiivat väkevästi tuaksuten viälä heinäkuun 1 p:nä, kun Inarinjärvelle saavuumma. Ja samahan aikahan oli viälä toinen puali Inarinjärvestä jääs'. Mutta kevät oliki sinä kesänä kovin myähä. Lehtipuu ja mänty on sillä pualella tunturia vallalla. Kuusi on jääny kokonansa tunturijonon eteläpualelle. Sitä ei tapaa Inarin alueella muuta ku ylen harvas, nii että niistä imehenä kerrothan ja mainithan, mihnä sellaane kasvaa. Niimpä on Inarinjärven saroosta saarista vain yks ainua, nimeltä Mahlatti-Roiro, jolla kasvaa jokin kuusipuu.

On se Inarinjärvi eri präiskäles järveksi. S’oon yli 2,500 neliökilometriä. »Maammekirjashan» laulethan, jotta yks äijä meinas kerraasti mitata, kuinka syvä s’oon, mutta äijän naru katkeski. Ja eikös s’ollu nii, jotta järvi muka lauloo, »oon niin syvä kun oon pitkäkin. Eikä sen syvyytt’oo mitattu sittemmin»? Mutta kyllä se Topelius laulaa lurahutti silloo vähä lompuskaa joukkohon. Kaunis s’oon kyliä Inarinjärvi ja kovasti kirkasta vettä, muttei s’oo kumminkaa pohjatoon. 60 metriä on syvimmältä kohtaa. Neljäkymmentä Lapin äijää sais siinä seisua toistensa olkapäillä ennenkö ylimmääsen noukka verestä nousis. Itte järvi on kovasti monihaaraane ja sokkeloone. Ja saaria ja niämiä on jos kuinka paljo. Kalaa on runsahasti ja monellaasta. Haukia ei piretä siälä eres kalanakaa. Sitä halveksuthan ja haukuthan »jängän koiraksi». Siikoja, taimenia, harria ja muita sellaasia lohensukuusia fiiniä kaloja siälä vai ongithan.

Kun neuvoon mettästäjiä menemhän Laanilahan, nii täälä Inaris s’oon kalamiästen paratiisi. Ei trenkää särkiä, salakoota ja muuta roskakalaa onkia, passaa vai verellä kyynärän mittaasia »tammukoota». Mainio majapaikka on Virtaniämen majataloo, jok’on nyt Matkaaluyhristyksen hoiros.

Inarinjärven eteläpääs on Ivalon kylä, jok’on Inarin pääpaikka, vaikka Inarin kirkonkylä onkin järven länsilairalla. Ivalosta menöö vai huano kinttupolku kirkolle maata myäri. Sinne kuljethan moottorivenehillä järviä pitki. Ivalos on Lapin rajavartioston yks pääkortteeriista. Rajasotilahat olivat siälä melkeen järjestänsä Etelä-Pohjanmaan poikia Härmästä, Lapualta, Kauhavalta ja Lappajärveltä. Itte olivat rakentanhet ittellensä hauskan kasarmin. Pulloposkisia ja hyvinsyänehen näköösiä olivat. Ja tervhyysiä lährettivät kaikille, jotta kyllä siälä hyvin voitahan.

Matka Sorankylästä Ivalohon on 165 kilometriä. Sillä välillä on usiampia kertoja kuljetettava auto lossilla elikkä färillä jokien ylitte. Kuljetuksesta menöö tiätysti maksu färikaralle, joka kuljettaa ylitte. N’ei ota maksua pohjoosehen mennes ollenkaa. Sanoovat vain, jotta kerkiääpä tuan saara. Äkkiouto tykkääs pian, jotta taisit jäärä miäs nyt omaas paitti, ku nii vain päästät auton menemähän. Mutta asia on kattokaas sillä lailla, jotta joka sinne pohjoosehen menöö, nii kyllä se kans vissisti takaasi tuloo ja käunihisti saakin lossirahan maksaa, joka muutoon ei ookkaa aiva piäni.

INARISTA PATSJOELLE.

Ivalos otettihin meirät vastahan juhlallisesti. Tiätäähän sen jotta ihmiset siäl’ oli töpinäs, ku nii suuria herroja tuli oikee kaks autokuarmallista. Me olimma kumminki myähästynhet nii paljo, että kerkesimmä perille vasta jälkhen pualen yän eiväkkä kaikki kattomhan tullehet ollehet jaksanhet orottaa. Lapin rajavartioston Ivalon komppania seisoo kasarmin eres mirnaarivis jääkäriluutnantti Sunkvistin komennos, joka lausuu meirän tervetulleheksi sinne Perä-Lappihi. Sotapoijat seisoovat tikkusuaras niinku olsivat pranstakat niällehet; ei silmäkää räpähtäny. Me tiätysti kans koitimma oikaasta kroppia ja olla sotaasen näköösiä. Ivalon frouvat olivat järjestänhet meille fiinit voileipäpöyrät ja kaffitukset. Kaikki me pistimmä armollisesti poskehe ja sitte suoraa sänkyhy. Kyllä kelpaa kansanerustajaan joukos reissaalla! Mäkin menin aiva täyrestä ku väärä raha. — Ja oikee ministeriksi ykski äijä karahteeras!

Ivalos tuntoo viälä olevansa ihmisten ilmoolla, mutta ku siitä lährethän painumhan Petsamoa kohri, nii alkaa uusi maailma. Saa sanoa hyvästit pitkiksi aijooksi pehmoosille sängyylle, talterikkikomennolle, ja muille mukavuuksille. Alkaa asumattomat erämaat.

Ennen pökkäs Rovaniämeltä tuleva maantiä Ivaloho ja Inarin kirkolle, mutta senjälkehen ku Suami sai Petsamon alueen, on valtio pannu aluulle hyvän maantiän rakentamisen Ivalosta Petsamhon asti. S’oon parastaikaa rakentehen alla ja tuloo siitä 212 km. pitkä tiä. Siitä on jo valmihina nyt osa, Ivalosta Patsjoelle Nautsin majataloohi, joka väli on lähes 90 km. Kesällä 1924 valmistuu tiä jo Höyhenjärvelle asti. Ja se tiä on parasta, mitä min oon Suames nähny. S’oon muistaakseni kahreksan meeteriä leviää ja nii siloosta ku pöytä. Monis paikoos on suuria ja syviä leikkauksia; toisin paikoon on tiätä pitäny kovasti nostaa kivivalliilla. Jyrkkiä mäkiä on marallettu sillä lailla, jotta tiä on pantu nousemhan kiamurrellen mäkiä ylhä. Monia suuria puusiltoja on rakennettu jokien poikki. Kun tiä kulkoo asumattomien erämairen halki, on sen rakentaminen tullu kovasti kallihiksi, nuan 160,000 mk kilometri. Tyäväkiä on vaikia sinne saara ja palkat kauhian korkeeta. Hevoosmiähelle on pitäny maksaa neljäkin sataa markkaa päiväs. Luulis jotta siinä tuloo kovastikki tyäpalkoolle, mutta yhtehe tyhjän kans se pakkaa vetämhän, ku maan kuljetus tuloo niin tyyrihiksi. Monta markkaa maksaa ajopalkka joka kilolta, joka sinne verethän. Mutta sitä mukaa ku saarahan tiätä, jotta voirahan hevoosella ja jo autoollaki tavaroota kuljettaa, tuloo elämisen puali kans halvemmaks. Ennenkun tiätä ei ollu ollenkaa, piti ihmisten kuljettaa tavaransa joko venehis elikkä seljäs kantamalla, jos ei talvisaikaan oltu porokyytillä kesän tarvestansa varannu. Kovasti hyvä asia on, ku valtio sitä tiätä siälä rakennuttaa, vaikka se tulooki paljo maksamhan, mutta sitte se kans on ikuusiksi aijooksi tehty ja vuasikymmenien kulues se lopuksi kyllä maksaa ittensä, ku ihmisten elämä pääsöö siäläkin alkuhun.

Vaikka Ivalon ja Nautsin väli on niin asumatoonta, jotta vain Virtaniämen majataloon paikalla, siinä kohras, johna Patsjoki lähtöö Inarin järvestä, on pari piänenlaasta huushollia, niin on maamatka kovasti vaihteleva ja hauska sitä uutta tiätä myäri. Tiä on komiaa ja sellaases kunnes, jotta sitä ajaa aivan lystiksensä autolla. Siälä saa kerrankin päästää penssiinikärryystänsä koko voiman fyrräämähän ja laskettaa n’otta syränalaa huikaasoo. Ei tarvitte peljätä jotta ketää vastahan tuloo. Ei oo lehmiä, eikä ihmisiä eres. Tiä on ku pöytä, painaa päälle vai sen ku pää kestää.

Näköalat on suuria ja mahtavia. Korkeeta vuaria ja tunturia näköö joka pualella. Monaasti ajethan jokien poikki ja kaunihien järvien sivun. Jäniksiä saattaa istua kököttää keskellä tiätä. Ne nousoo pystyhyn, räpöttäävät silmiä ja vipottaavat korvia jotta, mikä merkillinen pörötes se tualta tuloo? — ku näköövät auton tulla huhkivan keskellä erämaata. Tiän viäres puunlarvas kurkotteloo koppelo päätänsä, eikä käsitä mikä rusamasiina siinä mennä präiskäs? Häjyn käryn vain lykkäs ja pölyä nostatti noukkahan. Olis se hauska tiätää, mitä koppelo siitä fyrrystä sitte kullallensa luritteli, ku kahrenkesken jäivät puun oksalle imehtelemhän.

Nautsin majataloohi toppas meirän tiä. Siinä maksettihin autonajajille ja ruvettihin matkaa tekemhän veneskyytillä Patsjokia alha. Nautsin ympäristö on kaunista seutua. Sillä kohtaa laskoo Nautsijoki suurehen Patsjokehen ja muarostaa komian suvantopaikan. Norjan raja tuloo siinä Patsjoen mutkahan ja kulkoo sitte Jäämerehen asti Patsjokia pitki, nii että länsiranta kuuluu Norjalle ja itäpuali Suamelle. Mutta likillä joen suuta Jäämeren rannas, on norjalaasilla harmin paikka. Siälä on Patsjoen viimmeene ja suurin koski, mahtava Kolttaköngäs, ja se kuuluu kokonansa Suamelle, molemmat rannat. Norjan pualeesella rannalla on vanha ryssälääne luastari, johna ennen on asunu venälääsiä munkkia. Ku Venäjä ja Norja aikoonansa sopiivat rajasta, nii ryssät eivät millää jättänehet jumalansa kirkkua norjalaasille. Sitä varte sovittihin nii, jotta ryssä kahmaasi Norjan rannasta nuan neliökilometrin suuruusen kappalehen ja sanoo, jotta täm’ on mun. Ja ku Suami sitte sai Petsamon aluehen, nii siinä kaupas följäs kans se Kolttakönkähän ryssänkirkko, munkit molinoonensa, kosket, rannat ja kaikki tyynni. Siltä kohtaa on Patsjoki poikki ja norjalaaset saavat pyyrellä, jos läpipäästetääs. Ovat koittanhet sitä toista rantaa ja koskia ryssiltä ostaakki, mutteivät oo saanehet. Siihe koskhe tulis erinomaane vesivoimalaitos, ku siin’ on 30,000 hevoosvoimaa. Norjalaaset koittavat nyt meiltä jos jollakin lailla puijata sitä toista rantaa. Ovat keksinhet vastavaatimuksenkin, jolla yrittäävät pullikoora ja politikoora. Sanoovat, jotta heirän rajansa kans menöö yhres paikas Patsjoen poikki! Siälä Nautsin suvannos, jost'oli äsköön puhet. Suamen ja Norjan raja kulkoo koko matkan keskeltä Patsjokia, mutta ku ei kivipyykkiä oo tiätystikkää passannu panna keskelle järviä elikkä suvantua, nii on se kaikes sovinnos pistetty vesirajalla Suamen pualella. Nyt väittäävät norjalaaset jotta, jaa jaa ku kerran kivi seisoo tuas, nii raja on joen poikki! Ei ne ota kuulevhin korvihinsakkaa sitä, jotta eihän sitä kiviä oo voitu keski järvehen panna. Ne koittaavat vain vängätä jotta —

— Joki on siitä poikki, eikä suamalaasill’ oo siitä läpikulkua, mutta tuata, tuata, saatta sovitella siitä Kolttakönkähästä —. Me luavumma, jos tekin! — koittaavat norjalaaset meitä narrata.

Kovasti meitä nauratti, ku rajasotilahat kertoovat tästä rajariirasta.
Yks Lapualta kotoosi olova rajasotilas jahkaasi jotta::

— Kyllähän me tämän rajariiran täälä helposti ja yksinkertaasesti selvittääsimmä, mutta taitaas ne Helsingin herrat nostaa aika jyrinän, jos me jonaki päivänä hairaasimma tuan kivenmulkkeron kainalohomma ja mossaasimma tilalle toiselle rannalle. Sillä s’olis selvä — —

Nautsista lähti meitä sotilahat kyyttimhän kahrella venehellä jokia alhappäi 20 kilometrin päähän Höyhenjärvelle. Sillä välillä oli pari niin kovaa koskia, jotta piti nousta rannalle kävelemhän ja venesmiäs vain yksin laski alha. Siin’oli miäs henkensä kaupalla, mutta onnellisesti se kumminkin pääsi. Oli niinkin kovia koskia, jotta venehen piti laskia köyrellä alha ja toisin paikoon piti venestä vetää maata myäri kosken paitti. Aamuyällä tultihin Höyhenjärvelle ja ajettihin yäksi Patsjoen hotelliin, Jakolan Mikin mökille, johna kaikki Petsamhon reissaavat poikkeevat. Itte prisitäntti Toolpärikki on maannu yänsä siälä Mikin mökin ullakolla.

PATSJOEN HOTELLI.

Patsjoen hotelli! — sehän kuuiustaa suurenmooselta. Vai on siälä pohjan perukoolla oikee hotelliki? — Ompa vai ja hyvä onki, vaikkei se sellaane oo ku täälä alamais hotelliksi kuttuthan.

S’oon vai pikkuune miähenkorkuune mökki, john'on pikkuune tupa ja kapanmittaane kamari. Ullakkokin on niin korkia, jotta friskisti mahtuu kurkiharjan kobralla lyhkääne miäs kontillansa seisomhan. Päärys on iikkuna ku uuninluukku, mutta siin'on oikee klasista klasi. Ullakkoa käytöthän reissaavaasten makuukamarina ja siälä meiränkin sakkimma, yhtehensä 13 henkiä, kahtehe suaraha rivihi larottuna ku silakat viäretyste nukuumma suloosesti yämmä, lakki pääs ja saappahat jaloos. Kovaa kuria ja komentua siinä tarvittihin, jotta kaikki mahruumma lameellensa järjestykses makuulle. Ku toista kylkiä rupes puulla porottamhan, niin komennuksen mukhan piti koko rivin kääntyä.

On niitä herroja meillä ennenki nähty — nii sanon mä vaa sen, jottei Patsjoen hotellin ullakolla oo ennen eikä taireta koskaa vastakaa nährä yhtähaavaa nii tukevaa reissupoikaan sakkia ku se meirän joukko oli. Siin’oli kaikki tiäthet ja asiantuntemukset erustettuuna. Oli maanviljelys-, kauppa-, kunnallis-, lääkintä-, mettä- ja sotaneuvoksia, sanomalehtimiähiä ja hianompaaki sukupuulta. Ja rikosoikeuren professoriaki oli toista sataa kiina — —

Itte tämä hotelli, Jakolan-Mikon huusholli, sijaattoo kaunihin Höyhenjärven rannalla, niämen kukkulalla, jost'on komja näköala järvelle.

Kyselin Mikolta sen elämänvaiheeta ja kuinka s’oon tänne kauvas erämaihin tullu asunahan.

— Nälkä ajoo! — vastas Mikko, jok’on jo yli 70 vuaren, mutta suaraselkääne ja luja miäs.

Pyyrin saara ottaa valokuvan Mikosta ja sen emännästä. Naurahtelivat siinä molemmat jotta:

— Mitäs meistä ny, vanhasta äijästä ja muarista valokuvaa — — mutta tulivat kumminkin tuvan portahille ja siinä knäpähytin. Mikko pisti oikee sikaarin suuhunsa jotta näyttääs komjammalta. Ja muari vai muutoon muhooli.

Jakolan-Mikko on tomeran muarinsa kans, joltei sanat lopu eikä turhia kruusaale, syntyysin Kittilän pitäjästä. Siältä ovat suurten nälkävuasien jälkhen siirtynhet yli Lapin tunturien Patsjoelle nykyyselle Petsamon aluehelle, joka silloo kuuluu Venäjälle. Samoon tekivät siihen aikahan monet muukki, ku elämisen mahrollisuuret kotopaikalla loppuuvat. Jäämeren rannoolla, jois ja järvis oli silloon, niinku nykki, eres kalaa, jota sai helposti pyyretyksi. Ja paljahalla kalallaki pysyy ihminen hätätilas hengis. Mettis on lintuja, maas marjoja ja — puis kuarta. Pettua pitää viälä tänä päivänäkin Lapin erämaan monen asukkahan purra henkikullan pitimiksi.

Nälkää pakhon lähti Jakolan-Mikkokin akkoonensa viirettäkymmentä vuatta sitte, kirves ainuana aseena. Sinne Höyhenjärven rannalle asettuuvat, risuusta ja puunrungoosta koppuloovat ittellensä katoksen pään päälle. Talveksi se hautautuu lumihin ja oli lämpöönenkin. Järvestä pyyrystivät kalaa, mettästä pauloolla lintuja. Ei ollu silloon likilläkää muita ihmisiä ku porolaumoonensa kiärtävät lappalaaset ja koltat. Nyt on tullu jo naapuriakin Höyhenjärvelle, oikee selviä suamalaasia.

Ryssän vallan aikana ei ollu Mikonkaan nimi kirjoos ei kansis. Eleli vain omin luvin ku mettän peto. Joskus ilmestyy Mikon mökille siihen aikhan jokin venälääne tsinovnikka, piisari eli mikhän mahtiherra mahtookaan olla, tiuskas nimiä ja kysyy lupaa, millä Mikko on asettunu Venäjän kruunun maille.

Mikko ei ymmärrä ryssää, mutta oppii kumminkin pian puhumhan venälääsen virkamiähen kans ruplan rahalla. Ei tarvinnu muuta ku töytätä herran käthen jonkin ruplan, nii selvä tuli ja ryssä posmitti jotta:

Sillä lailla joutuu Mikko samoon ku muukki sinne muuttanhet suamalaaset maksamhan verua vai ryssälääsille nurkkasihteeriille, jokka rupesivat käymhän joka vuasi ja välistä usiemmaastikki.

Parikymmentä vuatta sitten tuli Petsamoskin Venäjän vallan aikana jo päreet komento, nii jotta näitä kirjattomia erämaan asukkaina ruvettihin panemhan hengille ja väliinsä sortteeramhan verollekki. Pitkiä riitoja ja neuvotteluja käythin, mutta suamalaaset pysyyvät sitkiästi mökiisnänsä, jonka olivat luvatta rakentanhet, vaikka monekki häätötuamiot tuathin. — Ny, ku Petsamon alue on joutunu Suamelle, järjestöthän siälä asioota parastaikaa sillä lailla, jotta ihmiset saavat pitää mökkinsä ja maansa omanansa. Mutta hitahia n’oon nämä Suamen herraanki kiiruhut, valitteloovat Lapin ihmiset.

Kovas kamppaalus ja puuttehes kuhnivat ensimmääset vuaret siinä Jakolan-Mikon risumajas. Vähitellen elämisen puali vahvistuu, tuli lapsiaki ja Mikko miälistyy niin niämehensä Höyhenjärven rannalla, jotta rakenti oikian tuvan. Teki kamarinkin niinkun herrasväjes pruukahtan ja haki pitkän matkan takaa Norjasta oikee klasiset klasit mökkihinsä.

Siälä Jäämeren rannalla ja Perä-Lapis on tapana, jotta liuskakivistä rakennettu leivinuuni seisoo pihalla. Niin oli Jakolan-Mikoskin. Uuni on niin pikkuune n’otta sinne mahtuu vain pari piäntä kyrsää, mutta siäläpäi leivothankin joka päivä. Tehrähän riaska-leipää, kyrsä kerrallansa. Johki kuppihin eli fatihi akat vai pyärähyttävät taikinan ja sitte uunihin ja suuhu. Hätäriaskaksi meirän puales sellaasta leipää sanathan.

Ei oo siälä tiiliskiviä, mistä takan ja tornin rakentaas. Sitä varte onki takkarustinki ja torni tehty valikoorusta liuskakivistä ja savia pantu välihin. Puusta on uuninpellikki. Ja mätäs lyärähän tornin nenähän.

Täälä erämaas sen vasta huamaa, kuinka kovasti mukavaa on ihmisten elämä rintamais, john’on käytettävis kaikellaaset konehet ja pälehet. Sahattu lauranpala seki on jo merkillinen ja kaunis kapines. Rupias hongan kyljestä veistämhän kirvehellä tuuman lautoja! Laita ikkunapuut, ovet, laattiat, kattolaurat, vesikatonkin, pöyrät ja lavittat kirvehellä niinkun Jakolan-Mikko on saanu tehrä! — Nyt on jo olot muuttunhet vähä paremmiksi, ku alempana Patsjoella on yhres paikas pianoone tuulella käypä sahaki.

Tyätä ja ahkeruutt’ on siinä tarvittu. Sen niämen, jolla mökki seisoo, on Mikko akkoonensa mettiköstä raivannu tasaaseksi nurmikoksi, josta nyt niittelöövät kesääsin talvenheiniä kolmelle, neljälle lehmällensä. Mökin erustalla on aika suuri perunamaa, jok’on hirsikehällä ympärööty ja multa tuatu kantamalla. Lanta otethan siinä mökis navetasta tarkoon taltehen, säilytethän katosalla ja hoirethan paremmin ku mualla Suames mones palkitus puuställis.

Se on paras taloo koko Patsjoen jokilaaksos ja hyvin kannattaaki vai Patsjoen hotelliksi nimittää, ku siältä saa reissaavane aina ruakaa, hyvää fiiliä, leipää, kaffia, paperrossiakin ja ystävällisen yäsijan, vaikk’onkin ahtahat paikat.

Ja mökki on pesty ja puhras ku klasipottu jotta kuvansa näköö. Mikon puuhakka tytär passaa matkamiähiä ku paras pufetsikka. Kyllä vai miälellänsä sinne Mikon mökkihin pistäytyykin. Siäl'oli Petsamon matkallansa yätä prisitäntti Toolpäriki, joka antoo Mikolle oman valokuvansa ja kirjootti kiitokset päälle. Kuva seisoo nyt piirongin päällä siälä tuvas ja Mikon muija viittaa vai kärellä jotta:

Seinällä on Sakari Pälsin ja Pakana-Lamppeeninkin kuvat. N’oon kans ollu yätä siälä ja lährettänhet kuvansa muistoksi. S’oon se sama humoristi Lamppeeni, jok’on kirjoottanu monta hauskaa matkakirjaa ja täs vuasi sitte julkaasi lentokirjaasen, johna se suurella äänellä kysyy Suamen kansalta jotta: »Kuka on pakana?»

HÖYHENJÄRVELTÄ SALMIJÄRVELLE.

Aharasta siäl'oli nukkua Jakolan Mikon ullakolla, mutta meni se. Väsynehiä oltihin ja kukin koitti haukkoja ilmaa sen ku kerkes. Sellaane jyrinä siälä ullakolla käyy, jotta kovasti oli taloonväki peljänny tornin hajuavan. Mutta kyllä kans olimma hyvin nukkunhet. Järvenrantahan marssittihin hantuuki kainalos silmäpyykille. Aurinko paistoo korkialla, leppoone tuulenhenki hiveli poskipäitä ja loiskutti lainehia rantakivillä. Miäli oli yhtä raitis ku aamu raikas.

Kun oli saatu aamukaffit ja tyhjennetty muutamia fiilipunkkia nii oltihin taas valmihia jatkamhan matkaa Patsjokia alhappäi. Suamen Matkaaluyhristys on hualehtinu siitä, jotta Petsamhon menijöötä varte on järjestetty säännöllinen moottorilaivaliike Nautsista Jäämeren rantahan, Kolttakönkähälle, josta sitte pääsöö toisella laivalla Petsamhon. Tätä veneskyytiä moottorilla ylläpitää yks kauhavalaane Lammi niminen miäs, joka asuu Salmijärvellä ja harjoottaa siälä samalla kauppaa. Sen oli puhet tulla meirän joukkua vastahan Näutsihin, mutta moottori oli menny prilleehi, n’ottei se joutunukkaa aikanansa. Meirän oppahaksemma matkalle oli liittyny jykevä jääkärikapteeni Autti Lapin rajavartiostosta ja se hommas meille venehiä ja rajasotilahia soutamhan. Pualivälis Höyhenjärviä tuliki sitte Lammi vastooksille ja Jakolan Mikosta asti saatihin istua moottoripaatis. Veneskyyti Nautsista Kolttakönkähälle maksoo 200 markkaa hengeltä ja matka kestää toista voorokautta.

Mä utelin siltä Lammilta, kuinka s’oon tänne Peisamhon kulkeepunu ja mitä se tykkää olostansa. Sanoo vai jotta:

— Tulipahan lährettyä siältä tuppi-Kauhavalta Sippoolan kylästä vähä levjemmille markinoolle. Kaupooll'oon kulkenu ja tänneppähän on tullu jäätyä. Kolmatta vuatta mull’on pikkuune kauppa ja asumus tuala Salmijärvellä. Ku tuli ruvettua Matkaaluyhristyksen kans kauppoohi matkustajaan kuljettamisesta Kolttakönkähän ja Nautsin välillä, ja ku mä samalla kuljetan Petsamon postia, nii onhan täs tulettavaa hommaa. Tänä kesänä tilasin tämän 5 hevoosvoiman moottorin ja nythän se käy mukavasti kuljettaa postia, matkustajia ja tavaroota, ku on näin tilava veneski.

Se Lammi on viälä nuari miäs, ja kaikesta näki, jotta kyllä se miäs rahaa kasaa. Sellaasia siälä pitääs olla Petsamon puales enemmältä. Kyllä siäl'olis monellaasia mahrollisuuksia yritteliähille ja tarmokkahille miähille.

Justhin ku m’olimma lährös Jakolan-Mikosta, nii ranthan tuli suuri veneslasti ulkomaalaasia huvimatkaalijoota elikkä turistia, niinku fiinisti sanothan. Siin’oli herroja ja frouvia kymmenkunta. Toiset puhua honottivat enkelskaa, toiset tolittivat norjankiältä. N’oli tulos Kolttakönkähältä ja reissasivat Rovaniämelle ja siältä Helsinkiin. Kovasti olivat herraasis matkapukimis. Yhrelläki frouvall'oli miähenpuku yllä, housut vai vähä tavallista möhliämmät, ja kukoonhöyhen lakis. Tämän nuaren housufrouvan miäs oli kovasti paksu ja lyhyt vanha äijänkänttyrä, joll'oli niin suuret ympyriääset ja mustasankaaset klasisilmät pääs jotta se kätteli ku kaffikupiilla. Mutta frouv’oli nuari ja nätti. Ja eikhän s’ollu vähä lapsellinenki. Ainaki se hypellä primputteli heti ku venehestä pääsi. Ku mä satuun seisomhan siinä keskellä pihaa, nii tuli ja kysyy multa jotta:

Siihe tuli jo Jakolan Mikon emäntäki kattomhan uusia tulijoota. Ku mä sanoon sille jotta:

— Nyt teille vasta kamala sakki tuli. Kuinkas te näiren enklantilaasten kans pärjäättä? — nii tuumas vai jotta:

Ei m’ollu pääsny Jakolan Mikosta jos kilometrin verran Höyhenjärvelle, nii moottori toppas. Tiätysti! Sellaasia n’oon moottorit. Sitä väännettihin ja pyäritettihin monin miähin, mutta s’ei lähteny enää itte liikkeelle. Ei auttanu silloo muu ku soutaa rantahan ja lähtiä häkemhän yhtä mestarimiästä, joka asuu parin virstan pääs. Siinä likill'oli kolttalappalaaskylä ja ku oli hyvää aikaa, nii lährin mä kattomhan, minkälaasia ihmisiä n’oon. Ja Hermanni tuli tiätysti joukkoho, sillä yhres me aina kuljimma ja kattelimma tarkasti kaikki paikat. Mutta ku niistä koltista olis nii paljo kerrottavaa, ja kun mä rookasin niitä muallaki nii mä juttelen niistä vähä enemmältä tuannempana jotta pysythän träillä.

Moottori saatihin jonkun tiiman päästä taas kuntohon ja matkaa jatkettihin ethenpäi monen kosken ja komjan järven kautta Salmijärvelle, joka on n. 50 km Jakolan Mikosta. Sillä välill'oli Joortanin nivat eli kosket ja 15 km pitkä Vouvatusjärvi. Sitte tuli Vetokoski ja 11 km pitkä Pitkäjärvi. Ennen Salmijärviä oli viälä mahtava Menikkakoski ja kaunis Maitokoski, johna vesi kuahuu aiva tasaasena valkoosena vahtima. Siitä s’oon saanu nimensäkki.

Salmijärvi on Patsjoen suurin järvi. Se on 17 km pitkä ja kaunis soukka salmi yhristää sen sisarjärvehensä jylhän mahtavahan Kuotsjärvehen, jota korkiat tunturit reunustaavat. Salmijärven rannalla on Patsjoen suurin kylä, Salmijärvi, joka on muistettava siitä, että siälä tapahtuu 1 p:nä huhtik. 1920 verinen Salmijärven taistelu, johna kaatuu m.m. jääkäriluutnantti Koivisto. Suamen hallitus oli lährettäny satakunta sotilasta käsittävän joukko-osaston ottamhan haltuhunsa Suamelle luvatun Petsamon, mutta polseviikit söivät sanansa ja tulivakkin kahrella sotalaivalla Petsamhon, josta vähälukuusten suamalaasten piti lähtiä perääntymhän ylivoiman erestä takaasi Suamea kohri. Salmijärvellä suamalaaset salakavalasti yllätettihin. Paikkakunnan punaaset opastivat ryssät kiartoteitä suamalaasten niskahan, piirittivät Salmijärven koulun, johna sotilahat viättävät yätä, ja alkoovat murhaavan kivääritulen joka taholta. Luutnantti Koiviston ampuu yks salakyttä lähimmän taloon navetasta koulun pihalla. Ampuja oli naapuritaloon poika, joka nyt oleskeloo Norjan pualella. Taistelus kaatuu joitaki sotilahia, kolmisenkymmentä miästä ahristuu pakenemhan Norjan pualelle, rajan yli Salmijärven toiselle rannalle, ja loput perääntyyvät taistellen ja kuljettaan haavoottunehet ja kaatunhet mukanansa Suamen rajan yli. Salmijärvellä taistellehet sotilahat olivat vapaaehtoosia Kaartin Jääkäripataljoonasta ja lähtivät matkahan Vaasasta. Ne olivat Etelä-Pohjanmaalta ja Kalajokilaaksosta kotoosin. Norjahan joutunhet riisuttihin siälä aseesta ja pirettihin monta kuukautta sotafankeures Norjas Kirkkoniämen kaupungis.

Salmijärven kansakoulun opettajana toimii nykyänsä kirjaalija ja entinen sanomalehtimiäs Samppa Luoma Kokkolasta. M’oomma Sampan kans vanhoja tuttuja ja kovasti sen leves silmät, ku näki mun astovan venehestä koulun rantahan. Kättä siinä fläiskättihin tukevasti ja kyseltihin vointia ja kuulumisia. Omahan olohonsa s’oli kovasti tyytyvääne, mutta koulu oli kurja. S’oon entinen venälääne kyläkoulu, joka ny on muutettu suamalaaseksi kansakouluksi. Yksi piäni ja hatara siin’on luakkahuanes ja toinen samallaane pöksä, jota käytethän halkoliiverinä, perunakellarina, oppilasruakalana, sisäoppilasten asuntona, voimistelu- ja käsityäsalina, puiren hakkuusehe y.m. y.m. Oppivelvollisuutta pitääs siäläki Salamijärvellä nourattaa. Kouluikääsiä lapsia oli ympäristös 91 ja tukkimalla sai niitä luakkahan mahtumhan 31 kappalesta. Koulumatkat on kymmeniä kilometriä ja niin pitkämatkaasia lapsia pitääs koulus ruakkia, vaatettaa ja antaa asunto. Päin pyttyä on koko oppivelvollisuuslaki siälä pohjooses. Suamen hallitus ei oo rakentanu yhtä ainutta koulua Petsamhon, ei korjannu, ei pykänny mitää. Kaikki on rempallansa ja siinä kunnos ku ryssät jättivät. Toisis kouluus ei oo eres sisusklasia. Silmät jäätyy päähän talvella nii lapsilla ku opettajilla, jokk’ei voi huanehisnansa asuakkaa kylmän aikana. Niin on asiat esim. Pummangin koululla. Hävettää siälä suamalaasta ku näköö, jotta ryssät saivat eres jotaki aikahan, mutta Suamen pualesta ei oo mitää yritettykää.

KOLTTA-LAPPALAASIA.

On tämä Suanii jo aikamoone valtakunta, kun meirän maas asuu sellaanenki kansa, kolttalappalaaset, jost'ei muu Suami tiärä oikiastansa paljo mitää, jotta sellaasta kansaa mailmas onkaa, joko sitte jotta meirän maas. Mitäs tiärättä koltta-kansasta?

En mäkää tiänny paljo muuta, ku jotta kolttia pitääs asua Kuallan niämimaalla, joka kuuluu Venäjälle. Mutta niitä asuu meiränki puolella, siälä Petsamon aluehella.

Kolttien kansallisuurest' ei oo tiäremiähekkää oikee selvillä. Jokku pitää kolttia aiva erityysenä kansana, toiset taas sanoovat, jotta n’oon lappalaasia sukujuurelta, ku niiren kiäliki on lappalaasten kiälen kaltaasta. Mutta ulkomuaroltansa on koitat toisennäköösiä ku lappalaaset. Kirjaalija Lamppeeni sanoo, jotta koltat on venäläästen munkkien ja lappalaasten syntipalleroota, äpäriä. Ja kyllä mäkin tykkäsin, ku istuun yhres kolttamökis ja kattelin niitä, jotta ryssännaamoja siin’oli pualilappalaases krupis. Petsamon suurin kauppamiäs, Ludvik Munsterhjelm, jok’on kiärtäny Kiinat, Japanit, Sahalinin saaret, Beringin salmet, Kamtshatkat ja Huippuvuaret (sellaaneki merkilline miäs siälä Petsamos elelöö) väitti, jotta koltat on samaa kansaa ku ainokansa Pohjoos-Jaapanis. Sanoo, jotta n’oon aiva saman näköösiä. Mutta kyllä se nii kumminki taitaa olla, jotta koltat on venäläästen ja lappalaasten sekarotua. Niistä sopii sanua, jotta käret on Esaun käret, mutta ääni on Jaakopin ääni; s’oon sitä paljo, jotta kolttaan kruppi on ryssien perua, mutta kiäli on lapinkiältä, joskin sen kaukaasta murretta ja venäjänkiälen sekootusta.

Koltat asuuvat suurimmaksi osaksi Venäjän pualella, Kuallan niämimaalla. Niit'on nuan parituhatta ihmistä yhtehensä, ja Suamen pualella asustaa niistä 300—400 henkiä. Patsjoella niitä asuu Vouvatusjärvellä, Höyhenjärvellä ja Kolttakönkähällä, likillä Salmijärviä on sisämaas suuri Pasretskin kolttakylä. Sitten niit'on Petsamon luastarin likillä ja kankaases Suanikyläs, jok’on aiva Suamen ja Venäjän rajalla. Koltat eläävät kiartolaas-elämää niinku lappalaasekki. Neljä kertaa vuares ne kokuaavat kamppehensa, kipponsa ja kapponsa, akan, kersat, lampahansa (jota ne lypsääki!), koiransa ja välistä koko mökkinsäkki poron pulkkihinsa ja siirtyyvät paremmille kalastus- ja mettästysmaille. Niill'on rakennettuna erityyset talvi-, kevät-, kesä- ja syysasumukset, johka ne muutteloovat vuarenaikaan mukhan. Kesät ne kalasteloovat syränmairen järvis ja jois, kokuaavat syätävää talven varaksi ja paimenteloovat porojansa tunturiilla. Talveksi ne kokoontuvat yhteesihi suurempihin talvikylihin pääasiallisesti syämähän kesän saalista ja juhlimahan. Talvisin ne käyvät poroollansa pitkät matkat hakemas Muurmannilta, Petsamosta eli Norjasta jauhot, tupakit, viinat ja tarvestavarat. Mutta jos ei oo millä mällää, nii puroo kolttaparka vai paljasta kalaaki. Kesää on kolme kuukautta ja sinä aikana pitää pohjan perukkaan ihmisten saara kokhon yhreksänkuukautisen muanan ittellensä, sillä talvella lumen ja jään keskeltä ei löyrä paljoakaa suuhun pantavaa. Kun talvi on kylmä, pitkä ja pimiä, eläävät ihmiset monia kuukausia lumehen hautaantunehis pöksissänsä. Meikälääne miäs imehtelöö kolttaan huanoja ja hataria asumuksia, jotta kuinka niis kovalla pakkaasella tarkenoo, ku täälä etelämpänäki tahtoo vilu hampahia louskuttaa hyvin rakennetuus ja tulpatuus huanehis. Mutta siinäpä s’oonki juttu, jotta talvella lumi peittää siälä mökin nii tivihisti joka pualelta, jotta harvaki tupa on lämpööne. Ja mitäs kesäll'on väliä, ku aurinko paistaa lekottaa yätä päivää. Kesällä ne asuuvakki parhaasta päästä paljahan taivahan alla.

Siälä Höyhenjärvellä, ku se moottori toppas, pistäännyymmä me Hermannin kans kolttakyläs. Aurinko oli silloo jo pualipäiväs ku me kontiimma yhtehe kolttamökkihi, mutta väki oli siälä vasta ylhänousus. Toiset viälä makasivat. Kesääsin on siälä Jäämeren rannalla ihmisten päivä käännetty nurin, lltaasin ja öisin kalastethan ja valvothan yli pualen yän ja aamupäivä tiätysti nukuthan. Niinpä oli tämänkin huushollin väki ollu yällä kalas ja justhin ylhä nousivat, ku kolkutimma ovelle.

Kolttien mökit ovat sen kokoosia ja näköösiä ku meirän puales siantiiut. N’oon pyäreestä laronhirsistä tölöösesti koppulootuja neliiskanttisia ja miähenkorkuusia »pikkupuaria», lauta- ja mätäskattoosia mökkiä, john'on kahres seinäs pikkuuset ikkunat.

Mitättömän näköösiä n’oon kolttaan asumukset ja ovi on nii piäni, jotta kumaras konttimalla ja tukkimalla sinne sisälle mahtuu. Pahoon muakin ahristi ku tukiin sisälle, ja ku Hermanni rupes samasta lävestä sisälle yrittämhän, tarttuu se nii hartioosta kiinni ovehe, jotta mä huurinki sille jotta:

— Jätä helkkaris Hermanni se loppu kropastas sinne pihalle, ei se tänne mahru!

Mutta se vai puski ja punnasti, ja hinkkas ku hinkkaski viimmee ittensä kans sisälle.

Koltan tupa on yhtä yksinkertaane sisältä ku päältäki. Tavallisen miähen pää kolajaa kattohon, mutta koltat ovakkin lyhkäästä väkiä. N’oon heikkoja ja hintelöötä miähiä. Ku takaapäi katteloo kolttaa, nii luulis jotta siin’on jokin poikaane sun eresnäs, mutta ku se kääntyy ympäri jotta näet naamataulunki, nii jäät suu auki kattomhan: Siin'on vanhan äijän naama nuares varres!

N’oon ouron ja hullunkurisen näköösiä, piäniä vanhoja kääpiöötä. Mä kattelin kauan aikaa yhtä niistä kolttaäijistä ja sanoonki Hermannille jotta:

— Voi armas jee, tuall'on justhin sen saman pussiryssän naama, joka ennen vanhaan pruukas kulkia meirän köökis kaupalla. Heti ku se oven aukaasi, nii rupes hokemhan jotta: hjyve emintä, oshtaka nestuuki, huivi, burlugari, kalsongi. — Sama naama, silmät, nenä, musta parta ja kaikki tyynni, mutta päätä vai on piänennetty!

Kyllä mä tulin lujasti siihe uskoho, jotta koltat on ryssien ja lappalaasten sekarotua. Eikä ne tartte suinkaa olla kaikki munkkienkaa jälkelääsiä; asuuhan siälä Jäämeren rannalla ja Kuallan niämimaalla paljo muitaki ryssiä ku munkkia. Ja syntisäkkiä n’oon muukki ku »munkat», niinku siälä Petsamos munkkia nimitethän.

Koltat ovat ryssänuskoosia. Venäjän vallan alla ovat ne vuasisatojen kulues oppinhet niin paljo venäjänkiältä, jotta kaikkien kolttamiästen kans tuloo sillä kiälellä puhees toimhen. Vaimoväjestä vain harvemmat ymmärtäävät ryssää. Kolttien oma kiäli, jota ne keskenänsä puhuuvat, eruaa läpinkiälestä siksi paljo, jottei lappalaanen ja koltta kaikin aijoon pääse tolkulle toistensa puheesta. Mutta paljo on kolttien kiäles, samoon kun lapinkiäleski suamalaasia sanoja, jotta aina siitä vähä ymmärtääki. Ja helposti oppii koltta suamia. Täs vähä näytteheksi koltankiälestä: Suomakiil ja saamekiil (lapinkieli) sama kiil, a ei samoin sarnuta. Sie srnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat perkele, a mie korram pärgalak. (»Korrat» sana on myös vironkiäles, »kurat», ja merkittöö kiroamista.)

Koltan tuvas on ovinurkas liuskakivistä larottu avonaane takka, josta menöö suara savuaukko katolle. Kolmella seinällä on matala penkki, jota käytethän istumishen ja makaamishen. Keskellä huanesta on piäni pöytä ja siinä viäres jokin juurakosta veistetty oksajalkaane istumakränkky. Muurin viäreesellä ikkunattomalla seinällä olevalla penkillä on muutamia fatia, pata ja kaffipannu, teekeittiö, kauhoja ja lusikoota. S’oon niinku astiahylly. Mitää sänkyjä ei oo. Maatahan vain niillä klasinaluspenkiillä, jotaki riapuja ja täkkirauska alla ja päällä. Sellaases piänes pöksäs, jok’on 4 eli 5 metriä kanttihinsa, asustaa välistä perhe, johna voi olla kymmenkuntaki henkiä.

Ei oo koltilla liikaa maallista kapistusta vaivoona. Akooll'on joku fati, pata, pannu ja pari kaffikuppia. Miähillä kirveskrapa, poronpulkka, venesrähjä ja vähä verkkoresuja. Koltill'on viälä sellaasiakin venehiä, johna pohjalaurat on poronsualilla kiinnineulottu, ku ei oo nauloja. Koltta-akat kehräävät villalankaa värttinällä, jok’ei suinkaa oo häävinen rukkirustinki. Kesääsin pukoovat kolttanaiset ittensä kirjavankoreehin ostokankahisi. Pääs niill'on omitekoone kovasti kruusattu korkia päähines, jok’on kamman-muatoone, ja sirothan hiusrajahan ottalle kiinni.

Kolttanaiset ovat arkoja ja ihmisvauhkoja, jotta lähtöövät pakhon, ku näköövät viarahan tulevan. Mä pyyrin saara valokuvata yhren mökin emännän, mutta se pelkäs konesta n’otta lähti karkuhun ja jätti äijän yksin kuvahan. Miähet on pujettu ku mikkäkin resu-Pekat. Niill'on kaikellaasia vanhoja sekalaasia vaattehia päällä ja vetäävät ylensä mitä vai, n’otta n’oon kerrassa kummallisen näköösiä lunttuäijiä. Saattaa olla sotamiähen housut, ryssän karttuunipaita, isoo takkireuhka ja haljennu knalli pääs. Talvella koltat käyttäävät poronnahoosta tehtyjä turkkia.

Sivistyksehen ja älykultahan nähren on koltat kovasti alhaasella asteella. Niiren joukos on paljo sellaasiakin, jokk’ei taira räknätäkkää ku kymmenehen asti sormilla. Mitä siitä menöö ylitti, s’oon paljo. Mä kysyyn yhreltä äijältä sen ikää, muttei se tiänny kuinka vanha s’oon. Sanoo vai jotta:

Kolttien yksinkertaasuuresta kerrothan paljo hauskoja juttuja. Kun koltalta kysyy jotaki matkaa, jotta kuinka pitkä sinne on, niin se saattaa sanoa jotta:

Jos taas kysyy samaa matkaa, jotta kuinka lyhyt sinne on, nii se voi yhtä tyynehesti vastata jotta:

— Ka, hyvä veli, jos on hyvä ilma, niin on lyhyt matka, jos paha ilma, nii on pitkä matka!

Salmijärven kansakoulunopettaja kertoo, jotta kolttalasten opetus on epätoivoosta tyätä. Kotona ei lapsia kasvateta minkäänlaasille tavoolle ja syränmaan mettis ku ovat kasvanhet, nii ei niill’oo minkäälaasta käsitystä mailmasta. Kaksikerroksine taloo on kolttalapselle sula mahrottomuus. Harva on niistä nähny hevoosta, eikä tiärä minkälaane itikka on lehmäkää, elääkö se puus vai maas.

Sama opettaja kertoo jotta hän kerran näytti kolttalapsille junan kuvaa, ja seliitti, jotta sillä kuljetethan ihmisiä ja tavaroota.

»Velvollisuus», »kunniootus», »sivistys», »rakkaus» ja muut sellaaset korjat sanat on niille purkista hepriaa. Sellaasia asioota ei oo nähty, ei kuultu. Lapset ovat ku puusta puronnehia, eiväkkä jaksa ymmärtää, merkittöökö nua sanat syätävää vai juatavaa. Kostaa siinä olla opettaja sellaasten alkuperäästen ihmislasten keskellä.

Munsterhjelm Petsamos kertoo jotta hänen puarihinsa tapaa tulla kolttia ostoksille sillä lailla, jotta ne levittäävät kaikki rahansa tiskille ja kysyyvät, jotta:

— Saanko tuan kankhan, tuan puukoon, tuan karamällitöntterön, tuan peilin, tuan huivin, tuan silkkinauhan, tuan nahkaremmin, nua paperossit, tuan villapairan j.n.e.

Niin on kaupat tehty ja hantesmanni huitaassu suuret ja piänet lantit tiskinlootahansa. — Koltat on ku piänet lapset persoja makoosehe, kaikellaasehe joutavaha rihkamhan ja turhanpäivääsihi kapistuksihi. Ja viinahan! Siitä antaa koltta-äijä vaikka viimmeesen poronsa. Sitä juaa miähet, naiset ja pikkulapsellekki annothan ryyppy.

Koltat on häviävä suku, samoon ku lappalaaset. N’oon ruti köyhiä ja lisäksi laiskaa ja heikkua väkiä, jokka eivät pärjää enää elämän taistelus, ku niiren kalavesillen on tullu väkevämpiä ja sivistynehempiä ihmisiä. Tukkijätkä ei suinkaa oo erityysemmin sivistyny, mutta koltan rinnalla s’oon vähintäänsä professori ja insinööri. Sellaasena koltta pitää lentojätkää, samoonku jätkä ittekki.

Luannontilas elävän ihmisen täytyy väistyä syrjähän vähästäki sivistyksestä osalliseksi tullehen tiältä. Se on mailman säälimätöön meno, ja siälä pohjolan syränmais kolttaan ja lappalaasten paris tuloo matkamiäs vasta näkemhän ja ymmärtämhän aineellisen ja henkisen sivistyksen merkityksen ihmisten ja kansojen elämäs.

SALMIJÄRVELTÄ KOLTTAKÖNKÄÄLLE.

Salmijärvelt’ on matkaa Patsjokia alha Jäämeren rantahan viälä nuan 30 km. Salmijärvelle asti tuntuu maisema viälä Lapilta ja Suameltakin, mutta siitä lähtien rupiaa jo näyttämhän jotta tullahan uurelle pualelle mailmaa. Ympäristö rupiaa muuttumhan korkiaksi ylänkömaaksi, jylhäksi vuaristoksi, johna kohuaa toine toistansa mahtaveet harmaa paljaslaki-tunturi. Vain laaksopaikoos ja jokien varsis on vihantaa matalaa vehriäästä koivikkua ja niittyläikkiä, harmajaan kalliooren välis. Vuarilla näköö porolaumoja jäkälää ettimäs.

Ilmaki tuntuu viiliämmältä; mahtaakohan sitte jo Jäämeren tuulahrukset tuntua jokilaaksoa pitki tänne asti. Jota alemmas joensuuta kohri tullahan sitä mahtavammaksi muuttuuvat maisemat. Toisin paikoon juaksoo joki parin kolmen saran metrin korkuusten rantakalliooren välis. Joskus se leviää kaunihiksi järveksi, johna korkiat kalliosaaret tuavat miälehen Böcklinin kuvan »Manalan saaresta». Järvi makaa peilityynnä, taivahan sini ja harmaat tunturit kuvastuuvat sen pinnasta. Tälläänen suuremmoosen jylhä ja samalla kaunis on Töllevinjärvi, kaunihin paikka koko Patsjoen laaksos.

Töllevistä kääntyy Petsamon rakenteella oleva maantiä Patsjoen laaksosta yli tunturien Petsamonjoen laaksohon. Matkaa on Töllevistä Petsamon Yläluasterihin nuan 50 km. Sillä välillä on maa korkiaa tunturi- ja tundraylänkyä. S’oon aivan asumatoonta, vain uuren tiän vartehen on rakennettu valtion majataloja, jokka seisoovat tyhjillä. Talvisehen aikahan riahuu tällä ylängöllä hirmuusia lumimyrskyjä, jokka voi haurata ihmisiä kinoksihi.

Töllevistä on viälä 17 km Kolttakönkähälle, jok’ on melkeen Patsjoen suus Jäämeren rannalla. Sillä välillä on kaks Patsjoen mahtavinta koskia Jäniskoski ja Kolttaköngäs. N’oon molemmat niin kovia ja pitkiä koskia, jotta lohekkaan eivät pääse niistä nousemhan. Eikä niistä pääse venehilläkää ylhä ei alha. Sitä varte pitää niis vetää venehet maata pitkin kosken paitti. Valtion kustannuksell’ on koskien sivuhu rakennettu kapiaraiteeset rarat, jota pitki rullavaunulla kuljetethan veneillä. Rautaanen rullavaunu laskethan rannasta vethen, siihe päälle sourethan venes ja vintturilla elikkä vai miäsvoimalla verethän ylhä. Näitä ratoja sanothan siälä »rallapaanooksi» ja on niis erityyne miäs hoitajana. Kaikki tavarankuljetus kesääsehen aikahan tapahtuu Patsjokia ylhä Norjan Kirkkoniämestä, ja on siinä kuormat useen siksi raskahia, jotta vintturi eli vorokki tarvithan vetämhän. Samoon on alhamennes. Rata laskoo toisis paikoos nii jyrkästi jokehe kosken ala, jotta jos raskas venes pääsis siitä omalla painolla menemhän, nii taitaas haukata friskisti vettä ja mennä senveeken. Toiset rallapaanat on hyvin kilometriäki pitkiä. N’oon rakennettu vähä tasan Masan kans: toisis koskis on rata Suamen pualella, toisis s’oon Norjan rannalla. Ja vapahasti saavat kummankin pualen asukkahat käyttää. Mutta näytti siltä jotta Norjan omat olivat paremmin laitettuja ja paremmas kunnoski ku meirän. Norjan pnalelle on lisäksi valtion kustannuksella rakennettu monia hauskannäköösiä erätupia, johna kulkijat saavat ilmaaseksi yäpyä ja majaalla.

Suamen ja Norjan raja kulkoo pitkin leviää Patsjokia ja matkalaaset käyttäävät kumpaa rantaa tykkäävät. Tuntuu se vähä juhlalliselta läskiä jalkansa ensi kertaa Norjan maalle, vaikka samannäkööstä s’oli ku tämä meiränki puali ja vanhaa suomalaasta maatahan se onki. Norjalaasekki nimittäävät Finnmarkkeniksi koko Jäämeren rannikkoansa. Yhtäkää norjalaasta rajasotilasta emmä sattunhet näkemähän Patsjoella.

Me poikkesimma yhres paikas Norjan pnalelle mettänvartijan asumukselle vähä ruakaa saamahan ja kaffille. Taloo oli rakennettu korkialle niämelle, jotta siit oli hyvä näköala Suamen pnalelle. Isänt’ oli kovasti suuri ja friski miäs, aiva ummikko norjalaane. Me puhua pohtimma sille ruattia ja meinasimma emännälleki sanua, mutta se rupeski puhumahan selvää suamia jotta:

— Ei toki! — Amerikas min'oon suamen oppinu. Me oomma menny tämän miäheni kans Amerikas yhtehe ja siälä mä olin suamalaasten kans flikkana oiles paljo yhres. Mun tuttuni olivat kaikki suamalaasia, yhres kuljettihin haalilla ja monet lystit pirettihin. —

Sattuu sitä merkillisiä asioota täs mailmas, ku norjalaane flikkaki oppii Amerikas puhtahasti suamenkiälen. — Vaikka oon mä kuullu kummempiaki. Misikaanin valtios yhres kolimainis tyäskenteli yks neekeri monet vuaret aivan suamalaasten joukos ja oppii nii selvästi suamenkiälen, jotta yhtää ei sen puheesta eroottanu mitää feiliä. Se puhuu nii purkista Härmän murretta, ku oli härmäläästen sakis aiva ollukki, jotta mistää muust’ ei tiänny, jottei s’oo suamalaane — ku naamasta. Ja suamalaasten tyätoveriensa puheesta s’oli oppinu ja kuulin kaikki härmäläästen tappelujutut, Isoon-Antin, Rannanjärven ja kaikki muut puntimiähet. Ja ku jokku olivat leikillänsä sanonhet, jotta s’oon vähä Rannanjärven näköönenki, niin siitä se nii riamastuu jotta rupes nimittämhänki ittiänsä Rannanjärveksi, Jimmi Rannanjärvi!

Ei taira moni täälä kotomaas tiätääkkää, jotta Amerikaski on rikuneerannu yks Rannanjärven Jukka, Jimmi Rannanjärvi, jok’ oli naamasta aiva musta. Ja hyvin se vai Rannanjärven housut täyttiki. Kova oli tappelemhan ja monta saluunaa oli tyhjentäny.

Oli se ollu vähä kamalaa kattella, ku saluunan laattialla hyppii ja keikisteli mustanaamaane, villatukkaane neekeri paljas suamalaane puukkoo kouras ja kirrasti jotta:

Ja sivupöyrän ääres istuu sen suamalaane kaveri viskiklasi nenän eres ja pyyteli jotta:

— Mä vai vähä nuata toiskiälisiä peljätän! — oli se musta Rannanjärvi hihkaassu.

Niin, mutta mehän olimma siälä norjalaasen rajavartijan mökis, ja mä ku lennin jo Amerikkahan asti! No me syäthin siälä, saatihin kaffia, maksettihin ja lährettihin pois.

Venehes sitte kertoo meille yks rajavartioston kapteeni, jotta norjalaaset ovat järjestänhet kovasti tarkasti rajavartioontinsa. Ei niillä paljo sotamiähiä oo, mutta mettänvartijat ovat kans rajavartijoota. Ja niit’ on aika tihjäs. Joka mettänvartijalla on asumuksessansa puhelin ja sähkölennätin n’otta ne pääsöö vaikka Kristiaaniahan asti. Ja samoon on joka vartijan seinällä valtion pualesta komia kello, jonka taulus on 24 tuntia. Palkkaki kuuluu olevan hyvä ja monia etuuksia niill’ on muutoonkin. Jos siälä vai jotaki rajalla sattuu, nii pian kans kellot kauempanaki kilajaa. Ja pakkaavat kilajamahan vähä ennen aikojaki. Mennykki kesänä oli jokin rajasotilas Suamen pualella ampua mojahuttanu koppeloa puunlarvas ja siit’ oli krannin poika nii peljästyny perättömäksi jotta heti soitti henki kurkus kauemmas jotta:

Suamenkin lehris oli parin päivän päästä sähkösanomia luettavana
Kristiaaniasta jotta: mitä tekeillä? Ammuntaa Suamen rajalta!

»LAPIN LUMOISSA.» — KOLTTAKÖNKÄHÄLLÄ.

Se taisi olla Saarikosken rallapaanasta ku meirän sakkihimma liittyy venesmiäheksi yks nuari vähäläntä laihankälppä miäs, joka puhuu kovasti kimiällä äänellä ja oli niin heikon ja hintelän näköönen, jotta mä luulin sitä ensin koltaksi. Mutta selvää suamia se puhuu ja kova oliki toimittamhan. Puheesta kuuli, ku tarkemmin peräs, jotta s’oon jostaki Turun pualesta kotoosi. Ku se tuan tuastaki sanoo jotta »kuis sitt», nii viiinmee kysyyn jotta:

Otin vähä tarkempaa selkoa, mikä se oikee on miähiänsä, ja sainkin kuulla, jotta merkilline on miäs. S’oon talokkahan poika Loimaalta, Nikolai Oja nimeltänsä. Entisenä Petsamon sotilahana s’oon nii ihastunu vapaasehe ulkoilma-elämhän Lapis, jottei malta lähtiä poiskaa. S’oon »Lapin lumoos», niinku siälä sanothan. Jo kolmatta vuatta viättää se siälä hualetoonta mettälääs-elämää. Nyt s’oon yhren rallapaanan hoitajana, ja innokas maanviljelijä ku on, niin on kivikkomäkehen kaivertanu perunamaan, john’ oli pärnänvarret päällä jo silloo ku me siälä olimma, ja s’oli kovasti varhaasta Lapis. Se seliitti jotta hän vain tahtoo näyttää näille petsamolaasille, jotta kyllä siälä peruna menestyy ja sopivaa maat’ on kans, ku vai viittithän punnastaa. Ja korja se sen perunamaa kivikkomäjes oliki justhin rallapaanan viäres. Sama miäs oli leikkispäältä ruvennu trengiksi yhtehe taloohi Ivalos ja samana vuanna se perusti Ivalon maamiässeuran. S’oon kasvissyäjä ja vissihin tolstoilaane, joka tahtoo uhrata elämänsä opettaaksensa ja ollaksensa toisille avuuksi. Itte se hankkii ruakansa, syä marjoja, kalaa ja on välhin pitkät äijät syämätäkki. Terveyreksensä paastoaa.

Nii ne sanoo siäläpäi kaikki, jotta kummalline miäs se on. Paljo on lukenu ja paljotiätävääne. On kuulemma tutkiini koko Tiatosanakirjanki kannesta kantehen. — Kroppiansa s’oon karaassu nii, jottei se tartte paljo verhojakaa. N’oon sillä muutoo vai, näön vuaksi päällä. Ja vaikka s’oon piäni ja heikonnäkööne, nii niin sitkiä ja väkevä on, jottei tahro suuremmakkaa miähet pärjätä. Talvis-aikhan, ku kaikkiin kovimmilla pakkaasilla ja myrskyilmoolla ei kukaa töhri lähtiä poroollakaa viämhän postia tunturien ylitte Salmijärveltä Petsamhon, nii silloo lyää Oja neljäkymmentä kiloa painavan postisäkin selkähänsä ja lähtöö jalkaasin taivaltamhan yli vuarten 50 kilometrin matkan. Sen s’oon tehny monta kertaa. Siinä tarvithanki sisua, voimaa ja uskallusta.

Siälä pohjooses eivät ihmiset harrasta olleskaa uimista. Vesi on kesälläki siksi kylmää, jottei siihen oikee miälellänsä mee, jos ei tarvitte. Ja Jäämeres ei huvita ketää muita uira ku tätä Loimaan poikaa. Talvisyrännäkin se ottaa Jäämeres virkistyskylvyn, ku muiren lyää leuvat loukkua ja sääret vyhtiä poronnahkasaappahis. On sillä miähellä rautaane terveys. Ja hyvin kehuu voivansa.

Mutta niistä Patsjoen komjista koskista viälä pari sanaa. Kyllähän tua Imatraki on aikamoone ryäppy, mutta komiempia koskia n’oon sitteki siälä Patsjoella. Suurin koski on Kolttaköngäs, mutta s’ei ollu mun miälestäni nii juhlallinen ku Jäniskoski, eli Njoammelguoikka lapinkiälellä, jok’on vähää ennen Kolttaköngästä. Jäniskoskes puristuuvat rantakalliot nii liki toistansa, jottei siin’ oo jos 25 metriä väliä. Vesi painuu hirviän väkevänä nialuna koskenniskan kallioportista alha, teköö äkkikäännöksen silooseksi sorvaamallansa rantakalliolla ja putuaa sitte korvia huomaavalla kohinalla viis kuus meteriä korkialta suurehe suvantoho, joka kiahuu ku pata. Vesi oli uurtanu suuret kuapat, koskenkirnut, rantakallioon, ja ympyriääsiä kosken sorvaamia »muistokiviä» siäl oli hevooskuarmia. Itte koski teköö siinä äkkinääsen ässänväärän, nii että korkia kallionnupukka pistää keskelle kosken kuahuja. Siltä kalliolta oli mukava kattella pauhaavaa vettä, joka virtas nii vinhaa vauhtia jotta päätä pakkas viämistää ja koskehen vetää. Koskenniskas, justhin siinä paikas, johna joen pinta taittuu, on vesi nii kovas puserrukses kallioseinien välis, jotta siin’ on ku silta.

Se meirän jääkärikapteeni sanooki, ku siinä istuttiin kalliolla ja imehreltihin jotta:

— Oikeekko totta? — haikaasivat meirän fröökynämmä. — Kuinka ne siitä — —?

— Siin’ on vesi nii kovas puristukses, jotta kyllä se miähen kannattaa — —

— Mutta kyllä siinä pitää koko lailla tihijää jalkojansa liikutella — toristi yks toine totisennäkööne pappa viäres.

Ja se olikin suurin imes, mitä ne meirän fröökynät koko matkalla näkivät.

Kolttaköngäs on kesääsehe aikahan oikia pikkuune paratiisi Jäämeren rannalla. Se on pari kolme kilometriä Patsjoen suusta, joka kuuluu Norjalle ja jota nimitethän Elvenesiksi. Joki teköö Kolttakönkähän alapualella piänen mutkan ja siinä mutkan pohjukas korkian tunturin suajas Jäämeren tuulilta sijaattoo kaunihilla viättävällä rantatörmällä matalan koivikon ympäröömänä Kolttakönkähän kylä.

Siin’on kymmenkunta piäntä matalaa kolttamökkiä yhres rypähäs nurmikkoosella rantakummulla ja vähä ylempänä seisoo piäni siävä venälääne luasterikirkko, joka nyt on kylmillä senjälkehe ku venälääne pappi on siältä poistunu.

Taru kertoo, jotta yks Trifon niminen munkki on perustanu tälle paikalle v. 1579 kappelin, jonka se pyhitti kahrelle venälääselle pyhimykselle nimeltä Boris ja Gleb. Siitä asti on siälä ollu luasteri ja kirkko. Venälääset nimittäävät paikkaa viäläki luasterinsa pyhimysten mukahan Borisglebiksi, mutta paikkakunnan yleesesti käytetty nimi on Kolttaköngäs, sen kolttakylän mukhan, joka siin’ on. Niinku sanottu, ei siälä enää oo munkkia, ei pappia, ja Suamen hallitus on määränny tuan kylmille joutunhen luasterikirkon museona säilytettäväksi. Venälääsen kirkkoherran erinomaasen hyvin ja hauskasti rakennettu asunto on luovutettu Suamen Matkaaluyhristyksen turistihotelliksi. Huanehet on hyväs kunnos ja siististi kalustettu. Kirkon entinen, pyhiinvajeltajille rakennettu suuri viarastaloo, on myäs matkustajaan käytettävänä. Ja samalla asuu siinä yks Suamen rajavartijavääpeli, joka Matkaaluyhristyksen puolesta hoitaa hotellia.

Kolttaköngäs turistipaikkana onkin paljo käytetty sitä varte jotta siin’ on erinomaane lohenkalastuspaikka. Siälä kulkoo Enklannista asti huvikalastajia ja varsinkin käyy niitä paljo Norjan pualelta. Mutta sitä mukaa ku meirän omas maas leviää tiato tästä hauskasta ja tilattavasta lohikalastuspaikasta, rupiaavat oman maan lohikalastajakki sinne kulkunsa ohjaamahan. Menny kesänä kalasteli siälä jo pari lääkäriä etelä-Suamesta viikon päivät lohia ja saivat aikamoosia rötkälehiä.

S’oon sellaasta herraan hupia se lohenkalastus, kovasti hauskaa ja jännittävää.

KIRKKONIÄMES JA JÄÄMERELLÄ.

Kolttakönkähälle tulimma myähään illalla kovasti väsyksis, ku ei oltu reilusti nukuttu sitte ku Ivalos. Kaks voorokautta oli yätä päivää tehty matkaa venehis, ja vaikka isthaltansa reissaamme ei pitääsikkää kovasti kroppia krossata, niin yhres tilas ku istuskeloo, nii jo pakkaa ruveta koomoottamhan ja hellemmät tuntehet höltymähä. Hyvältä tuntuu silloo päästä Kolttakönkähän eurooppalaasehen turistihotellihi, hörpätä viälä iltamyähällä pari klasia kuumaa teetä maaruhunsa ja lykätä kovalle knäkkileivälle tehtyä voileipää aika kasa poskehensa. Ja sitte oikaasta väsynhen kroppansa pehmooselle vuatehelle oikee kahren lakanan välihi maata.

— Ohoh! — pääsi siinä poijalta suloone hoakaos. — Kyllähän tua erämaan elämä ja talsimine on kovasti tervhellistä ja virkistävää, yksinkertaasta, opettavaa ja hyäryllistä ja kaikille kovasti suasiteltavaa, mutta väsyy siinä raakulehesti — —

Enempää en jaksanu ajatellakkaa, ku toisis hoanehis jyristivät reisukampraatit jo seinähirsiä, jotta klasit heläji. Tartuun nuattihin kööris ja rupesin vetämhän kontrapassua, jota huilua mä plaan puhaltaa.

Aamulla olthin varahin pystys. Meitä vasthan oli tullu itte Petsmon kupernööri, kruununfouri Gråsten, (Saki Hevonpään tukeva veliimiäs) ja Petsamon sotavoimien ylipäällikkö, jääkärimajuuri Heikel. N’oli tullehet meitä häkemhän Petsamon sotavoimien amiraalilaiva »Suamella». — Ei se häävinen purkki oo se meirän linjalaivamma »Suami», siälä Jäämerellä. Norjalaaset pakkaavat sille nauramhan ja sanoovat jotta se on meirän vanha »Emma», niinku onki. S’oon ostettu Norjasta ja uuresti kastettu »Suameksi». S’oon pikkoone pukseeripaatti, vanhanaikaane vaappero ja nii korkia pianuutehensa verraten, jotta sitä pahasti heittelöö, ku vähäki tuuloo. Entinen kapteeni, jok’ei tohtino pahemmalla säällä lähtiä sillä Kirkkoniämestä merellekkää, otti eron koko kalapurkista, mutta nyt siin’on kapteenina yks Sjöberg niminen vaasalaane merikarhu, jokei pelkää vaikka Jäämeri kuinka möyryääs. Se ajeloo sillä vaikka pohja ylhäppäi kääntyylöö. — Petsamolaasten hartahin toivo olis, jotta valtio antaas sinne vähä paremman paatin erustamhan Suamen tasavallan Jäämeren laivastoa.

»Suami» laiva oli juhlaliputettu, kuurattu ja plankattu nii hyväksi ku ikin’ oli saatu. Patsjoen suus se seisoo ja orotti meitä. Parilla piänellä moottorivenhellä pääsimmä Kolttakönkähältä sitte laivalle, joka sitte ilman kanuonanlaukauksia, ku ei pyssyjä oo, heti nosti ankkurin ja lähti mahtavasti savuamhan 8 kilometrin pääs olevhan Kirkkoniämen kaupunkihin Norjan pualelle.

Ajoomma siinä Patsjoen suus norjalaasen piänen sahalaitoksen sivun. Se on yksraamine saha, ja siinä norjalaaset sahaavat Patsjokia uittamansa tukit. — Meirän matkas oli yks mettähallituksen ylimettänhoitaja, joll’ oli tehtävänä kattella soveliasta sahanpaikkaa valtion sahalaitosta varte, mutta siihe tuloksehe se tuli, jottei Suamen kannata sahaa rakentaa ainakaa Patsjoen suuhu Norjan pualelle. Sen sijahan tuumittihin, jotta paras olis rakentaa saha johonki koskehe Salmijärvellä, uittaa sinne tukit suurista Inarin mettistä Patsjokia myäri, sahata siinä ja rakentaa tulevasta Petsamon rautatiestä osa jo etukäthen, nimittään Salmijärveltä Petsamon Liinahamarihin, jok’on meirän tuleva Jäämeren-satama. Se matka on nuau 50 km. Kun Petsamos on kova puute kaikesta polttopuusta, rakennuspuista puhumatakkaa, jot’ei oo ollenkaa, nii olis tästä ratapätkästä suuri hyäty asukkahille ja koko Petsamon kehittymiselle, paitti sitä, että se tukkiratana olis ainua keino Inarin mettien käyttämiseksi. Rakennuspuut on Petsamhon tuotava laivoolla joko Venäjältä Arkankelista asti, elikkä sitte Norjasta, ja ovat ne tiätysti kovasti tyyrihiä. Sitä varte ovat asumukset Petsamos niin huanoja. Ja polttoainehena käytethän makkaran paksuusia vaivaaskoivuja, joit’ ei niitäkää tahro olla, ku ei parempaa mettää kasva. Kontua eli turvesta siälä poltethan.

Olishan meirän passannu lähtiä suaraa Kolttakönkähältä Petsamhon, mutta poikkesimma Kirkkoniämehen vähä ostoksille ja kattelemhan, minkälaane kaupunki se on. Eikä se häävine ollukkaa, pari tuhatta ihmistä siälä asuu. Mutta outo se on heti suamalaasen silmähän ja nenähän. Rakennukset on toisentyylistä ku meillä. N’oon rakennettu melkeen järjestänsä neljäntuuman flankuusta, ovat korkeeta ja pystykattoosia, veistetyystä liuskakivistä katto. Muurattuja muuria ei näe ollenkaa, rautakamiinoota vai joka huanehes ja kivihiiliä polttoaineena. Taloot on likaasia ja synkännäköösiä, kivihiilen savuttamia. Samoon on kanit mustia ja huanos kunnos ja nenähän pistää kalanhaju, joka nurkasta. Ilma on sumuinme, raaka ja kolia. Kyllä tuntoo, jott'on tultu Jäämerelle ja kalamaille!

Kirkkoniämi eli Kirkenäs, niinku norjalaaset sitä nimittäävät, on aivan nuari kaupunki. Viistoista vuatta sitte ei sillä paikalla ollu ku pualikymmentä ihmisasumusta; mutta sitte löyrettihin siältä rautamalmia vähän matkan päästä Kolttakönkähältä aiva Suamen rajan viärestä. Sinne perustettihin heti kaivosyhtiö nimeltä Syd-Varanger ja se rupes oikee amerikkalaasesti runnaamahan. Pian tuli entisestä rauhallisesta Kirkkoniämen kylärähjästä vilkas kaivoskaupunki, johka ihmisiä tuli tulvimalla. Itte kaupungista rakennettihin 8 km pitkä rautatiä kaivokselle, josta rautamalmi, sitte ku s’oon vähä puhristettu kuonasta kaupungis olevas rautatehtahas, kuljetethan satamahan ja lastathan suurihin kuljetuslaivoohin, jokka viävät sitä Saksan rautatehtahishi. Kirkkoniämen malmin rautapitoosuus on n. 37 %.

Suurin nähtävyys Kirkkoniämes on malmin lastaus laivoohi. Rantakallio on pari sataa metriä korkia ja nousoo äkkijyrkästi merestä. Laivat uivat aiva kallionkylkehe. Mutta norjalaaset insinöörit ovat ratkaassehet asian hyvin yksinkertaasesti. Kun ei pääse junalla yli eikä ympäri, nii on puskettu suaraa läpi suuren vuaren. Kallion läpi on puhkaastu syvä tunneli, josta juna lykkää malmivaunut rautaasille kaarisilloolle korkialle ilmaha, ja vaunut kumaastahan suaraa allaolevihi laivoohi.

Kirkkoniämes tuloo hyvin suamella toimhen. Siälä asuu 300—400 suamalaasta ja melkeen kaikki muukki asukkahat osaavat suamia. Paljo on suamalaasia jo sekaantunu norjalaasihi nii, jotteivät tiärä enää ittekkää, mitä ovat. Lapset omaksuuvat kiäleksensä norjan, ku kaikki opetus kouluus käyy sillä kiälellä, eikä minkäällaasia suamalaasia kouluja oo. Virkamiähet, opettajat ja muut sellaaset knupit samoon kun suurimmat kauppiahat ovat norjalaasia. Suamalaaset ovat pääasias tyämiähiä ja kalastajia. N’oon muuttanhet Jäämeren rannalle, elikkä Ruijahan, niinku Norjan pohjoosta rannikkoa nimitethän, nuan 60—70 vuatta sitte Suamesta ja asustaavat nyt Norjan kansalaasina siälä jo toises ja kolmannes polves. Monet ovat ottanhet norjalaaset sukunimekki eli vääntänhet vanhan suamalaasen nimensä vähä norjanmalliseksi. Sillä lailla on esim. suamalaasesta Palosta tullu norjalaane Ballo.

Kirkkoniämes on Suamella erustaja eli konsuli. Näimmä yhren taloon seinäs suuren emaljikilven, john’ oli valkoone ympärys, Suamen vaakuna keskellä ja kirjootus: Suamen konsuli. Oikee rintaa nostatti, jotta ei täs enää ollakkaa mitää »russenfinniä», niinku meit’ on ennen karahteerattu ulkomailla, jos ei oo suarastansa ryssiksi haukuttu. Nyt onki plari kääntyny nii, jotta »Venäjä on rajamaa ja Suami valtakunta!»

Kun siinä rintaa röyhistelin ja meirän konsulaattikilpiä kattelin, nii tuli konsulin pihasta neliijalkaane, kovasti vakavannäkööne pukki köpötellen, asettuu mun etheni, käänti päätä vinoho, suu käyrä mutaji ja pitkä parta tutaji. S’oli konsulin pukki ja se katteli mua ku ainaki äkääne komisarjus jotta:

— Tairat olla kulkuri ja tullu pyytämhän ruakarahaa ja friipilettiä kotias. Mutta älä luulekkaa, juatsä ne kumminki, kyllä mä teirät tunnen. — — Mistä laivast’ oot karaannu — —?

Mutta kyllä siinä pihkanoukka sen kerran erehtyy. Oikee flaatiksi meni pukin naama, ku verin plakkarista karamällin ja annoon sille. Ja ku muistin jotta pukki on persoo tupakkihin, niinku muukki parrankantajat luamakunnas, nii pistin kaks suamalaasta Fennian paperossia sen poskehen, ja se kelpas! Syärä maiskutteli ja aina välihi nyäkähytti päätä niinku olis itteksensä päivitelly jotta:

Meirän matkamma Kirkkoniämestä Petsamhon on merkkitapaus ja ikimuistettava jo siitäki, jotta samas laivas tuathin Petsamon apteekkihi pillerikaapit ja hyllyt. Ne on tehty Tamperehella ja lähretetty junalla Tornion kautta Ruattin poikki Norjahan, Lastattu siälä laivahan, tuatu Nordkapin ympäri Kirkkoniämehen ja siältä taas laivalla Petsamohon. Sitä tiätä pitää kaiken muuttotavaran ny Petsamohon kiärtää — kahren viarahan valtakunnan poikki! — ku kotomaas muuttaa.

Ja sillä matkalla voi saara pahempiakin jälkiä muuttotavaroohinsa ku se, mitä Petsamon apteekin uusi pillerikaappi oli saarni. Siihen oli yhren laatikon kantehen kirjootettu sinikynällä jotta »Lysfrö» (täinsiämeniä). Kyllä mahtoo Petsamon apteekkari, Jaakko Eerikäinen, kattua rumasti sitä päällekirjootusta. Rusakanmyrkkyä vissisti pistääs sen kriivarin koliikintroppipottuhu, jos vai tiätääs.

Meille sattuu paha ilma ku Jäämerelle lährettihin. Käyy aika lailla kova myrsky, joka heitteli ja kallisteli laivaa n’otta kiinni piti pirellä, ettei kannelta paiskannu. Kylmä raaka tuuli kirveli naamaa ja aallot loiskahuttelivat tuan tuastaki vettä silmille. Oli kerrassa ruma päivä. Harmaa sumu lepäs raskahana merellä, ilma henkii hyisen kylmää, niin että piti käyrä konehuanehen ovella lämmittelemäs. Olihan siälä laivas matkustajille salonkiki, mutta siäl’ ei meikälääsen keuhkoolla saattanu hengittää. Kalan elikkä traanin haju oli niin väkevä, jotta heti pani juaksemhan takaasi kannelle saamhan ulkoilmaa. Eikä siltäkää kestänhet sisusvärkit. Laiva keikkuu ja kiärti ku kaarnanpala lainehilla, pleikiksi veti niin yhren ku toisenki noukan ja jutustelu loppuu jo alkumatkas. Vain yks’ meistä, yliluannolline ihmine Hermanni, makas kajuutan softalla seljällänsä ku kotonsa peräkamaris ja veteli suloosia unia Jäämeren möyryäväs myrkys. Kun viimmee monen tiiman kirutuksen jälkhen päästihin Petsamon vuanon suuhun ja tuulen suajahan, heräs tua autuas Hermanniki, haukotteli ihanasti ja imehteli jotta:

— Joko m'oomma ny perillä — ku mä tuas vähä nukuun, enkä havaannu tulla kattomhan maisemia olleskaa — —

Ei siinä vahinkoa Hermannille tullukkaa, sillä kyllä täytyy sanua, jotta kylmä, kolkko ja ilotoon on Jäämeren ranta. Kirkkoniämestä Petsamon vuanon suulle tulles näkyy yhtämittaane pari-kolme sataa metriä korkia kutakuinki tasaane harmaa tunturijono, joka jyrkkänä kallionseinänä laskoo merehen. Tunturiilla loistaa keskikesän aurinkopäivinäki suuria lumisia huippuja ja valkoosia lumiläikkiä siälä täälä. Yhtäkää puuta eikä pensasta näy. Vain paris paikas koko välillä erootti laakson pohjalta vähä vihertävää kasvullisuutta. Mereltä käsin rupiaa rantaviiva pian tuntumhan ykstoikkooselta. Näköala on suurta, mutta kylmää ja elotoonta. Jäämeri on oikia nimi sille, vaikkei siälä ookkaa jäätä eikä se koskaan jäärykkää. Mutta sen henki on jäätävä.

Tuntuu se vähä juhlalliselta kattella siältä pohjoosesta niinku ulkopualelta tämän riitaasen ja rähisevän Euroopan maanosan pohjoosinta kanttia.

Että mitäkö sinne navallepäi näkyy? — No sinne ei näkyny muuta ku mustaa merta, raskahasti vellovaa vettä. Ja napaa, sitä pohjoosnapaa, sit' ei näkyny oleskaa. Mä koitin oikee kiikarillaki siikaroota, mutta mitää siäl’ ei ollu. Eikhän s’oo turhaa puhetta koko napajuttu. Ei sit’ ookkaa — — —

KATSAUS YLÖS HISTOORIAN KULKUHUN.

Ennenku me ny ajamma Petsamonvuanon suusta sisälle tuanne vuanon perukkahan, josta loistaa jo muutamia asumuksia vastahan, nii vaatii hyvä tapa, jotta luarahan silmäys ylös histoorian kulkhun, jotta kuinka ja koska tämä Petsamon uusi aines on Suamelle oikee saatu. — Pitäähän olla selvillä sekin puali asiasta.

Yleensä n’oon kuivia juttuja sellaaset historiajutut, mutta mä vai parilla sanalla mainaasen nuan sivumennen, eikä se kauaa päällä seiso — sanoo entinenki äijä ku tylsällä puukoolla toiselta kurkkuja poikkinirhas ja toinen pröökööli vastahan, jott’ ottaa kipiää.

Kattokaas ei siit’ oo viälä oikee jämttisti sataakaa vuatta sitte, ku Jäämeren rannikko Suamen kohralla oli viälä jakamatoonta yhteesmaata Venäjän ja Norjan kesken. Ja sitä ennen olivat norjalaaset ja ryssät yhteesesti kakistanhet ruattalaaset siältä pois, ku nekin olivat koittanhet olla häsyys jotta:

S’ oli jo sen vanhan Kustaa Vaasan aikana, jok’on aikoja sitte kuallu. No nii, mutta vasta v:na 1826 jakoovat Venäjä ja Norja siihenastisen yhteesmaansa ja raja pantihin siihen paikkahan, josta sen voi viäläki nährä kaikis kansakoulujen seinäkartoos ainaki viiskymmentä vuatta ethenpäi, sillä ei niitä karttoja kumminkaa uusia hankita kouluuhi sitä ennen. Ja silloo n’oon taas vanhoja, ku Itä-Karjala on taas sillä välin Suamehe liitetty. Mutta kyllä mä neuvoosin, jotta koulujen opettajat ottaasivat nyt jo viivoottimen ja sinistä kliitua, jolla vetääsivät siihe vanhaan karttariapuhunsa salin seinällä uuren rajan siälä pohjooses, jotta kakarakki äkkäävät, jotta meirän isänmaamma ja valtakuntamma Suami leviää ja paisuu niinku ainaki jästillä käypä kansakunta.

Siinä rajankäynnis tuli Venäjän ja Norjan rajaksi Patsjoki Nautsin suvannosta alkaan, mutta ku se yks munkki, josta jo ennen on ollu puhetta oli 300 vuatta jo sitä ennen pystyttäny Patsjoen suuhun ryssälääsen luasterin Kolttakönkähälle, nii siinä sanoo ryssä jotta:

Ja sitä varte piti norjalaasten jättää omalta rannalta ryssille sen kirkon paikan ja kosken, nuan neliökilometrin aluehen. Mutta ei ryssä ollu muutoon nuuka poika, se antoo norjalaasilie kirkkoa vastahan aika kimpalehen jäämeren kalliorantaa Patsjoen itäpualelta, aina Vuaremajokehen asti, johna nykki viälä on Norjan ja Suamen raja.

Siinä jaos jäivät suamalaaset aiva osattomiksi koko Jäämeren rasvarannasta ja Suamesta tuli sellaasen vasikannahaan näköönee nuukkoo valtakunta ku seinäkartasta näkyy. Yks pitkä sorkka verettihin Ruattin Lapin taitte melkee Norjan poikki Atlannin rantahan — muttei tiätysti rantahan asti! Samalla ku Suami sillä lailla erootettihin Jäämerestä, menettivät vuasisatoja Jäämerellä kalastanhet Suamen pualen asukkahat kalastusoikeutensaakki siälä.

Tästä vääryydestä on sitte valituksia jatkunu läpi koko vuasisaran, nii että ryssät viimmeen, ku ensiksi anastivat v. 1863 Rajajoelta Suamen pualelta Venäjän valtion asetehtahalle maa-aluehen, lupasivat sen vastineheksi eroottaa meille palan Jäämeren rantaa. Mutta siihen se kuivi ku Myntän piki ja niinku muukki ryssän lupaukset. Suamen pualesta pirettihin kumminkin lujasti tuasta lupauksesta kiinni ja aina vähän päästä muistutettihin isäntä-Iivanaa, joll’ oli paksut korvat ja huono muisto jotta:

Viimeeteksi pirettihin siitä ryssänvallan aikana kovaa kolinaa ja krateeria vuanna 1913, jos muistatta, mutta sitte tuli sota ja naurislamput n’otta siihe tuhinahan se hukkuu Petsamon juttuki.

Ku keisari sitte kovalla rytinällä kaarettihin ja Suamiki sanoo kontrahtinsa ylös entiselle huspuntillensa joulukuun huminoos 1917, tuli Petsamon asia kans heti esille. Niinkus muistatta nii kuskas päästä sekaantunu Mannerin ja Kuusisen sakki kaikki muut seränpoijat hallitusnööriistä pellolle ja siitä tuli tupenkrapinat. Ryssään avuulla meinasivat kääntää täälä kaikki ylösalaasi, kumminki nii jotta sakki itte jäis päällimmääseksi. Mutta kiirus siinä tuli poijille pyhkäästä korkian veren aikana kaplikkohon ryssän kaalimaahan. Siälä ovat viälä nykki ja nyrkkiä tänne putiivat. Tykkäsivät jotta tuli liika lipoone lähtö.

Mutta kummallist’ oli — eikä taira sitä moni tiätääkkää — jotta se sama Mannerin sakki, joka nimitti ittiänsä kansanvaltuuskunnaksi, vaikka ihmiset sanoovat sitä »kansankavalluskunnaksi», kesken tuhinootansa teki polsevikki-tavaarissiensa kans sopimuksen, jotta Suami saa Jäämeren rannalta Petsamon aluehen. Tämä tapahtuu helmikuus 1918, samhan aikhan ku Vilppulas tapeltihin.

Mutta samat oli meiningit tälläki pualen. Maaliskuus lähti Vaasasta Petsamoa valloottamhan n.s. »Renvallin retkikunta», jonka eresottamiset, »taistelut» ja seikkaalut muarostaavat Suamen kansan historias aivan oman lukunsa. Pyhän innostuksen vallas kokos yks hyttyystiätheen tohtori ympärillensä sotaasen »armeijan», oikian klapinasakin, jolla lähti maata valloottamhan. Siin’ oli toistasataa miästä, joista vai harvat käsittivät kuinkapäi pyssyllä ammuthan. Oli siinä merkillistä sotamiästä »reikärautaa» kantamas; kaikki tiäthet ja taithet, paitti sotataito erustettuna. Tairemaalariaki oli koko plutuuna. Jotta siälä Lapin perukooll’ on talvella vähä kylmä ja taipalehet siksi pitkiä, jotta pitää olla sapuskaaki enempi ku plakkarihi mahtuu, sitä ei tämä pyhän innostuksen sotajoukko, ensimmääne lasten ristiretki Suamehen historias, tullu ajatelleheksi. Mutta retkikunnan hyvälle tahrolle ja tarkootukselle annettakohon täysi tunnustus.

Kuinka kauas tämä retkikunta loppujen lopuksi Lapin perukoolla pääsi, sitä en oo sattunu kuutemhan, mutta yks mukana ollu uhkarohkia tairemaalari kertoo mulle jotta:

— Ku armeija oli aikansa erenny, nii yhtäkkiää ampua präiskähytti vihoolline retkikunnan ensimmäästä hevoosta nii päisilmiä, jotta koko armeija meni sekaasinsa ja kukin painoo harjakset sojos takaasi Rovaniemelle sen kun kerkes.

Kun Suamen ja Venäjän välillä sitte hiarottihin rauhaa pari vuatta, oli Petsamon luavuttaminen kans aina esillä, mutta ku rauhaakaa ei tullu ennenku v:n 1920 lokakuus, nii venyy se Petsamonkin saanti.

Sillä välillä, vuanna 1919, olivat valkoryssät enklantilaasten avulla ja kentraali Millerin johrolla perustanhet jonkillaasen Pohjoos-Venäjän valtakunnan Arkkankelihin. Jonkin aikaa se pysyyki pystys. Suamen hallitus teki sopimuksen kentraali Millerin kans, jonka hallus oli silloo Petsamokin, jotta Suami ottaa sille kuuluvan Petsamon aluehen hoitohonsa. Hallitus lähretti joulun aikoohi v. 1919 Vaasasta satakunta sotilasta jääkärimajuri Martti Valleniuksen johrolla Petsamhon. Mutta sitte hajoski Millerin valtakunta jo helmikuus 1920, eikä Suamen joukko keriinny olla Petsamos montakaa viikkua, ennenkun sen ahristuu jättää asemansa ja lähtiä pyrkimhän takaasi Suamehe. Polsevikit lährettivät suuria joukkoja merta ja maata myäri Petsamhon 22 p:nä maaliskuuta, eikä hajalle vartijooksi sijootetut sotilahat voinehet tehrä ylivoimaaselle vihoolliselle vastarintaa. Perääntymismatkalla sattuu sitte Salmijärven vääjytys ja tuima taistelu huhtik. 1 p:nä 1920, josta on jo ennen kerrottu.

Sillä lailla oli menny toinen yritys Petsamon saamiseksi tyhjihin. Vasta kun Suamen ja Venäjän väline rauha tehtihin Tartos 14 p:nä lokak. 1920, luavutti Venäjä Suamen erottamattomaksi osaksi nykyysen Petsamon aluehen, joka liitettihin meirän maahan virallisesti 1 päivästä tammik. 1921 ja vastahanotettihin saman vuaren helmikuun 14 p:nä.

Suurella touhulla alaattihin sitten järjestämhän Petsamon oloja. Mutta siinä tehtihin sellaane erehrys, että maata kovasti asuttihin Helsingin kamarisoffilta, eikä hommaajilla, ikävä kyllä, öllu minkäänlaasta käsitystä oloosta ja elämästä tuala kaukaasilla pohjan perukoolla. Uuresta aluehesta tehtihin erityyne lääni, sinne lähretettihin oikee maaherra ja joukkohon pantihin lääninhallitukset, ränttärit ja kaikki virkaherrat ja kapistukset, mitä paremmanpualeesen läänin hallituskamppeehin kuuluu. Koko laivalasti pantihin menemhän kiluunensa kaluunensa. Mutta pian tuli maaherran ja muiren virkaherraan ja varsinkin niiren frouvaan ikävä, n’otta ne pian pakkasivat kapsäkkinsä ja lähtivät hissunkissun takaasi Helsinkihin, jost’ olivat tullehekki. Samalla tultihin näkemhän, jotta koko tua komeus oli aivan liikaa Petsamon alkuperääsihi ja piänihin oloohin. Maaherranvirka lopetettihin, korkeemmaksi hallitus- ja järjestysviranomaaseksi asetettihin kruununvouti, joka hyvin riittääkin hallittemhan ja hoitamhan Petsamon ainesta. Ensimmääseksi kruununvouriksi onnistuttihin saamahan vakaumuksellinen Lapin eläjä Inarin piirin nimismiäs Otto Johannes Gråsten, joka pari vuatta hoiti tunnollisesti tehtäväänsä. Nyt s’oon kuulemma eronnu sekin. Hän oli tyyni, rauhalline ja kaiken muun hyvän päälliseksi kropiltansa jykevä miäs, joka ei turhia rehkiny, mutta teki sen sijahan hiljaasta ja tuloksellista olojen järjestelytyätä rakentaaksensa perustuksen järjestynehelle yhteeskuntaelämälle uurella alueella, johna kaikki oli aljettava aluusta ja olosuhtehet lisäksi olivat kokonansa toisellaaset ku muis osis maata; maa perin köyhää, kansa sivistymätöntä ja hajaantunehena laajalle alueelle tiättömien taipalehien taa.

Niis oloos tyäskentely on kokonansa toisellaasta, kun täälä sivistynehes mailmas kamariherrojen yksinkertaaset funteeringit rajaseutupolitiikasta, josta pystyy pullikoomahan ja ohjeeta antamhan äijä ku äijä, vaikkei oo eres Lapin porstuas käyny eikä nähny turskaa, Petsamon »leipää, lihaa ja kalaa», niinku siälä sanothan — muuta ku lipiäkalana mamman joulupöyrällä ennen vanhaan, ku sitä viälä herroos syäthin.

Tämä sanottuna vai sitä varte, jotta erinääsis piiriis meirän maas on tullu oikee uskonkappaleheksi ja viisuksi leimata kaikkia, mitä Petsamon nostattamiseksi vai tehrähän, fuskupeliksi ja turhaksi tuhinaksi. Ompa saanu kuulla sellaastaki päätööntä puhetta, jotta koko Petsamon aluehesta ei oo muuta ku menoja ja vahinkoa Suamelle. — Niin puhuuvat vain sellaaset, joill’ ei oo minkäänlaasta käsitystä asioosta. Tämä haikia valitus ja väärä virsi on yleene varsinkin ruattalaasten keskuures, ja niiren sanomalehret koittaavat sitä levittää ja juurruttaa suamaalaastenkin sekahan. Ruattalaasten kannan, jonka takana on se siunattu »skantinaavisuus», hyvin käsittää, sillä Suamen voimistuminen, alueen laajeneminen ja jalansijan saanti jäätymättömän valtameren partahalla, josta aukee monet mahrollisuuret, on pelkkää kateutta ja pelkoa, mutta jotta suamalaasekki rupiaavat epäälemhän ja halveksumhan suurilla ponnistuksilla hankittua pääsyä Jäämerelle, jota on kokonaane vuasisata toivottu — se on käsittämätööntä ja surullista.

Jos ei muu aukaase suamalaasten silmiä, jotta Petsamon alue on meille erinomaasen tärkiä ja suuresta merkityksestä tulevaasuures, niin pitääs sen selvitä jokahittelle jo ainaki siitä, jotta joku aika sitte päätti Norjan eruskunta, kommunistit ensimmääsinä, ryhtyä pikimmite rakentamhan satoohin miljoonihin nousevan rautatiän Tromsööstä pohjoosehen nimenomaan pelkästä peloosta, että Suami rakentaa Petsamon raran ja ottaa Jäämeren kaupan haltuhunsa.

PETSAMON ALUE JA ASUKKAHAT.

Kun nyt on se historianpualiki selvillä, nii luarahan samalla pikaane yleeskattahrus Petsamon alueesehen ja väjestöhö kokonaasuures, ennenkö käyrähän kylihin ja tupihi sisälle ja ruvethan ihmisiä puhuttelohon muun elämän ja toimhentulon pualesta.

Ensiksiki on muistettava kumminki, jotta Petsamo nimiä käytethän kahres merkitykses. Petsamoksi sanothan ensiksi koko sitä uutta maa-aluetta, jonka Suami on nyt Jäämeren rannalla saanu, ja toiseksi tämän aluehen pääpaikkaa, elikkä sanothan oikee pääkaupunkia, Petsamon kylää, johna aluehen hallintopaikka sijaattoo.

Petsamo sana tuloo lappalaasten tälle paikalle antamasta nimestä, Betsenn eli Betzam, joka suameksi merkittöö »mäntymettä». Ryssät ovat siitä lappalaasten Betsam’ista vääntänhet nimen Petsenga. Ja meirän itäruattalaasemma rakastaavat ryssää enempi ku suamia ja sitä varte käyttäävät mialuummin ryssäläästä Petsenga-nimiä ku suamalaasta Petsamua. — Mutta mitäs me niistä!

Petsamon aines on pinta-alaltansa 10,150 neliökilometriä eli melkeen yhtä suuri ku Uurenmaan lääni. Pituutta on 240 km. ja leveyttä 65 km. levjimmältä kohtaa. — Venäjän pualohoone raja on ku puukoolla veretty suara viiva, joka alkaa Korvatunturilta ja kulkoo halki suurten syränmairen Jäämeren rantahan asti. Siitä jatkuu raja soukkaa kannasta pitki Kalastajasaarennolle Pummangin vuanon perukkahan, kääntyy siitä vähä itähän ja jatkuu sitte taas suaraa pohjoosehen pualivälihi toista saarentua, johna kääntyy Vaitolahren pohjukkahan. Raja jakaa Vaitolahren ja sen perukas olevan vanhan suuren suamalaasen kalastajakylän kahtia. Toinen ranta kuuluu Suamelle ja toisella ryssäsoltut paitojansa peseskelöövät.

Oli kovin onnetoonta, jotta toinen puali Kalastajasaarentua jäi Venäjälle, sillä kaikki asukkahat koko saarennolla ovat syntyperääsiä suamalaasia. Ryssiä on siälä vai ne, mitä sinne nyt on sotilahiksi tuatu. Saarennon asukkahat ovat toistensa kans sukulaasia, ja kun raja nyt on suljettu, tuattaa se tiätysti omaasille rajan kummallakin pualelle paljon harmia ja kaikellaasia vaikeuksia. Sattuu häitä, ristiääsiä ja hautajaasia, mutta likimmät omaaset eivät pääse toistensa tyä. Salateitä joskus saa sanan kulkemhan.

Venäjän pualelle jäivät rajankäynnis saarennon suamalaaskylät:
Tuovila, Supuska, Tsyp-Navolok, Muotsi, Eina ja Muotka. Meille jäivät
Vähä-Muotka, Pummanki, Kervanto ja suurin osa Vaitolahtea.

Viälä toinenkin huano puali on tualla ryssänrajalla. Se, jotta pitkä ja uittokelpoone Luttojoki, joka alkaa Laanilan paikoolta ja kulkoo Petsamon suuren mettäalueen läpi, laskoo Venäjän pualelle. Se laskoo suurehen Nuortijärvehen, josta sitten mahtavana Tuulomajokena virtaa Kuallanvuanohon.

Luttojoen varsilla Petsamon aluehella on laskettu mäntymettää olevan n. 500,000 tynnyrin alaa ja arviolta 5 milj. tukkipuuta. Se on rahaa se, vai mitä?

Luttojoesta on viälä muistettava yks merkilline seikka. Se on siitä imhelline ja harvinaane joki, jotta se virtaa kahtahalle. Se alkaa lähtehestä josta toinen joki juaksoo Jäämerehen ja toinen Kemijoen kautta Pohjanlahtehen. Luttojoen yks sivujoki, Suomujoki, saa nimittään alkunsa samasta paikasta, josta Kemijoen Luirojoen Kopsusjokihaara alkaa.

Ihmisasutus on Petsamon aluehella levinny pääasiallisesti kolmen vesitiän vartehen. Vanhin asutus on Patsjoki-varres. Sitte tuloo Petsamon vuano ja Kalastajasaarennon vuanot. Niiren asukkahat ovat melkee yksinomaan kalastajia. Kolmas asutusalues on Luttojoki, mutta siälä asuu pääasias kolttia ja vain harvas joku yksinääne suamalaane mettäneläjä.

Voi sanoa, jotta Petsamon aluehen sisäosat on melkee asumattomia. Samoon on Petsamonjoen varsi asumatoon. Se on 110 km pitkä mutta sen varrella ei oo muuta ku yläluastari ja yks pahaane kolttakylä. Jos tua kylä on kurja ja piäni, nii on sillä eres mahtava nimi. Sen nimi on Moskova! ja sijaattoo n. 8 k. Yläluastarista jokivartta ylöspäi.

Asukkaina on Petsamon alueheila nykyänsä tuas 1,700 henkeä. Oikee henkikirjoos ei niit’oo niinkää paljo, sitä varte ku ei eres tiäretä viälä mitä kaikkia siälä erämais elääkää. Vuanna 1921 laskettihin Petsamon väki 1,423 hengeksi, mutta mettis arveltihin elävän nuan kolmisen sataa, jokk’ei oo kirjoos ei kansis, enempää papin ku nimismiähenkää.

Ja kuinkas nuasta »mettän elävistä» nii helpolla selvän ottaa ja kirjaa pitää? Saa vain kuulla, jotta johnaki kymmenen peninkulman pääs pohjattomien soiren ja monien tunturien takana kuuluu asustavan jokin Ontrei, Illep, Kärppä, Huotari, Kiuril, Ann-Evvan, Mitri, Oskari tai Jussa tai paljas »leski» piänes turvemajas. Se pyyrystelöö lintuja, onkii kalaa ja elättää ittensä herratiätää millä konstilla. Akkaki kuuluu olevan ja joitaki kastamattomia lapsia. Ei tiärä tällääne »Jussa» mihkä valtakuntahan hän kuuluukaan. Eikä välitäkkää. Se on sille yhrentekevää. Se onkii kalaa, koittaa elättää ittensä ja kualoo ku aika tuloo joko jumalan tautihi, tapaturmaasesti eli nälkähän tai viluhu — ilman enempää melua.

Ei »Jussa» syytä maailmaa, eikä muilta ihmisiltä mitää apua vaari. Niin, mitä mailmalla sitte on oikiastansa Jussan elämisen kans tekemistä? Mailma, ja nua valtion virkamiähet, ei ne mitää Jussalle anna, mutta ottamas ovat perhanat heti jos ei muuta, nii »henkirahaa».

Muuta vuarovaikutusta ei näiren erämaan ihmisten ja »hallituksen» välill’oo, ku se mitä esivalta yrittää havertaa mettän »Jussaa» tukasta kiinni jonkin »lain» rikkomisesta, poronvarkauresta, »kruunun» mettän kaatamisesta, Jussan oman viinan kuljetuksesta (!), kahren ihmisen välisestä rehellisestä tappelusta, johna kellää muull’ei pitääsi olla mitää sanomista j.n.e. Ku laki ja esivalta tällä lailla kaikes vain sortaa Jussaa, niin Jussa pualestansa ei liijoo välitä tukkia ittiänsä tuallaasten herrojen kirjoohin.

Jos virkamiäs tahtoo haastaa Jussaa käräjille, pitää siinä tämmimiähen varata ittellensä kahren viikon eväskontin selkähän, venehen ja apumiähen soutamhan ja sauvomhan. Ku on sitte viikko taivallettu ja ehkä viimme osuttukin Jussan mökille, nii saattaa se olla kylmillä ja Jussa muuttanu aikoja sitte jonnekin mualle. Ota selvä! — Taikka on mökis vai akka ja lapset, mutta Jussa itte on lähteny Venäjän pualelle Kaariahan jauhoja ostamahan ketun ja oravan nahoolla. Sopii istua alha tämmimiäs, ja orottaa. Ei se siälä viivy jos kolme viikkua jos ei oo sattunu samalla tyätä saamahan. Näin paljo vaivaa ja kuluja on korkialla kruunulla esim. Jussan piänestä pöhnästä, josta laki määrää Jussalle ehkä 50 mk ryyppysakon. Joka koko sakkotuamiokaa ei merkitte mitää muuta ku lisää kuluja valtiolle. Kas näin: Oulusta pitää lähtiä tuamarin kiärtämhän Ruattin ja Norjan kautta laivalla Petsamhon pitämähän käräjiä, jonkin juapumuksen, tappelujupakan eli muun joutavan takia. Tuamarin matka tuloo nykyään maksamhan lähes pari kymmentätuhatta markkaa. Kansa on köyhää, ei oo sakkorahoja. Pitääs siis lähtiä linnahan esim. 10 päivän rangaastusta istumhan. Oulus on linna. Kannattaa sinne kiikuttaa miästä, vaatettaa ja syättää välillä — ja tuara takaasi taas korjasti friikyytillä Petsamhon! S’oon tämä tällääne muarollisuus ja kankeus, joka niälöö suuria summia Petsamon hoiros. Syy on virkakoneestos ja sen kaavamaasuures.

Kerrompa täs piänenä esimerkkinä meirän virkakomennosta yhä viäläki meillä käytetystä virkämiähen matkalaskun teosta, johna on yhtenä vakinaasena tulopualena »matkatavaran siirto asemalle». Ennenvanhaan ku mäkin kuuluun läänin virkakuntahan ja jouruun silloon tällöön tekhön juhlallisia virkamatkojaki läänis, opiin tuan olemattoman »matkatavaran siirron», joka tapahtuu 4 kertaa joka matkalla, à 2 mk kerta, 8 mk yht. Nyt on taksaa vissihi nostettuki. Mun oli vähä noukka punaasna, ku ensi laskua kirjootin, jotta paanko mä tuan matkatavaran siirron tuahon vai en, ku ei mulla kerran mitää matkatavaraa ollu?

— Passaako se, ja eihän siitä vai tuu krateeria perästä päi, ku ei mulla kapsäkkiä ollukkaa, ja jos oliki, nii ku mä itte kannoon.

— Saapas! Ota nii tyyni ku saat ja laki sallii. Siit’ ei kukaa kronklaa. Ja sullahan on oikeus lain mukhan kannattaa — — vaikka toista kalossias kahren markan erestä, jos ei muut’oo. Kanna eli et, s’oon sun asias mutta rahat pois —

No nii, se siitä. Niin tein mä ja niin teköö virkamiäs meillä viälä tänä päivänä. Mutta se oikeurenhoitokin siälä Petsamos pitääs saara vähä halvemmaksi ja nopiemmaksi. Petsamo olismionis asioos pantava erikoos-asemahan muuhun maahan nähren, nii oikeushoironkin alalla. Kruununvouti kelpaas hyvin lukhon siälä lakia.

Petsamon väestö on sekalaista. Suamalaaset ovat suurena enemmistönä. Niit’on n. 700 ja asuvat ne pääasias Patsjoki-varres ja Kaiastajasaarennella. Petsamon vuanos asuu Vienan karjalaasia, suamalaasia ja venälääsiä sekaasinsa, joitaki norjalaasia ja joku koltta. Karjalaasia on laskettu olevan n. 300 ja venälääsiä 225. Yks kylä, Kagarkka, Petsamonjoen itärannalla on aivan venälääne.

Petsamon vuano on samallaanen näöltänsä ku kehutut Norjan vuanot. Sen suu on n. 1—1 1/2 km leviä, kummallakin rannalla kohuaa jylhän korkiat tunturit. Vuanon itääses niämes seisoo pikkuune vilkkuloisto, joka kovasti iski silmää meille tulijaasiksi, vaikkei sumua ollukkaa.

Petsamon vuano on 16 1/2 km pitkä. Sen leveys vaihteloo 1—1 1/2 km, ja syvyytt’ on aina 70 sylehen asti. Nuan 5—6 km suusta teköö vuano syvän polven länsirantahan, joten siihen on muarostunu kaikilta tuulilta suajattu mutka. Siinä on se Liinahamarin satama, meirän Jäämeren satama ja Petsamon tulevan rautatiän päätepiste. Aivan rannas on 44 syltä vettä ja ainaanen avovesi! Talvella jäätyy Petsamon vuanon perukka, mutta Liinahamari ei ikänä.

Kummallakin vuanon rannalla rupiaa nyt näkymhän harmaita piäniä asumuksia. Länsirannalla on ensin Heikinpaikka, sitte Trifoonanniämi, john’on valtion majataloo ja n. 80 asukasta. Itärannalla näkyy Iivananmutka ja Peuravaaran kylä.

Mutta vuano maraltuu hiljoollensa sen perukkahan päi nii, että, jos meinaa päästä venehellä, nii pitää orottaa nousuvettä ja jatkaa matkaa piänemmällä paatilla. Mekin muutimma Trifoonas Suami-laivasta parihin moottorivenehesehen, ja niillä hyristettihin Petsamon Parkkinan kylän rantahan.

Rannas oli meitä vastas paljo väkiä, puvultansa ja muaroltansa vähä ouronnäkööstä, ryssän nuttuja, furaskoja ja rupaskoja melkee joka miähellä; naisilla roikkuvia kirjavia karttuuna-hamehia. Joukos seisoa kökötti killisilmääne ja takkupartaane munkkiki topattu musta patalakki pääs. Kovasti kumartivat ja olivat kunnioottavaasen näköösiä. Mutta suuria, isoomahaasia ja korkeeta hallitusherroja siinä kans tuliki pulska trusa. Ja paljo valituksia oli väellä hampahankolos.

Ehjinä ja tervehinä oli ny perille päästy Petsamhon. Vai Kunnallisneuvokselle oli tapahtunu yks harmillinen vahinko. Sillä ku oli mammaltansa kovat tervehyyset tuatava jollekin vanhalle tuttavalle Petsamos, mutta kelle se oli — sit’ei meirän kunnon Kunnallineuvoksemma enää muistanu eikä saanu päähänsä, vaikka kuinka muistutteli. — Kysyy multaki jotta:

— Oliko se ny lääkärille vai sen frouvalle, vai tiakonissalle, vai kätilölle, ku se muija niitä tervehyysiä lähretti?

— Mä sanon kaikille muijalta tervhyyset, nii vissihi tuloovakki perille — —.

SUUTARIA TARVITAAS. — KLONDEIKIN KAUPPIAS. — PETSAMON HOTELLI JA MAILMANSORAN SIUNAUKSET.

Kun me siinä venhen pohjalta matkareppujamma valikoottimma Kunnallisneuvoksen kans, ennenku maihi astuttiin Parkkinan rannas, äkkäs se jotta sen housunpultut olivat mennehet matkan varrella pahoo kruttuuhi. Olivat nii mones kiärtees koipien ympärillä, jotta hra Kunnallisneuvoksen mahtava ja arvovaltaane kruppi näytti seisovan kahren tukevan korkkikruuvin päällä.

— Kuinkas mä, kansani erustaja voin tällääses putsus astua kansan nähtäväksi — — haikaasi Kunnallisneuvos. — Mun pitää ensi töiksi heti rantahan päästyä mennä johki kräätärinliikkeesehe ja prässööttää nämä housut.

Mutta suuri oli hra Kunnallisneuvoksen ällistys, ku laivamieheltä sai kuulla jotta:

— Ei oo! Eik’oo suutariakaa. Eikä nikkaria, eikä muitakaa käsityälääsiä — seliitti miäs.

Niin on hullusti asiat Petsamos. Mitä uutta vaatetta hankithan, se tuarahan valmihina Norjasta. Samoon on kenkien laita. Ku repeemähän eli ratkeemahan rupiaa, nii sellaasta hantvärkkäriä ei oo koko Petsamos, joka pystyys vähä ihmiste laihi korjaamaha. Sitä varte ei verhoja paljo paikkaallakkaa, pirethän vai sellaasina riapuuna päällä nii kauan ku pysyyvät. Nikkarinpuuttehen tähre on sellaasten ihmisten, jokka voisivat varojensa puolesta jotaki teettää, niinku virkamiesten ja kauppiasten huanekalut — pakkalaatikoota, kolmijalkaasia lavittoota ja jos jotaki Aatamin-aikaasta tyyliä. Katkerasti ihmiset valittelivat, jotta lavittanki pitää tilata Tamperehelta eli Etelä-Norjasta asti, ja ku perille viimmee tuloo, nii on luajan lykkyy, jos siin’on kolme tervestä jalkaa jäljellä.

Suutaria, kräätäriä, nikkaria ja muita sellaasia hantvärkkiä siälä tarvitaas. Samoon on Pohjoos-Norjas aiva yhtä suuri puutos käsityölääsistä. Tavailine rajasuutari otetaas siälä suurellä riamulla vastahan. Sitä kannetaas pönttöönsä päällä riamusaatos taloosta taloohi.

Rannasta ohjattihin meirät kauppias Ludvik Munsterhjelmin asuntohon, johna kauppiahan iloone ja hauskannäkööne norjalaane frouva otti meirät lämpöösellä kaffikullalla vastahan. Frouv’ on suuren mailman naine, tohtorin tytär Tromsööstä, kirjallisesti sivistyny ja herttaane ihmine. Isäntä itte oli pitkä solakka hiano miäs, josta heti huamas olevansa tekemisis tavallisuuresta poikkiavan kauppiahan kans. Kaffipöyräs keskusteltihin jo Hamsunista ja Ibsenistä. — Tääläpä vasta fiiniä kauppamiähiä on! — imehtelimmä me.

Koitin ottaa vähä tarkempaa selvää tästä merkillisestä miähestä ja sainkin kuulla imhellisiä asioota.

Tämä »Klondyken kauppias» Munsterhjelm, on varsinaaselta ammatiltansa eläin- ja kasvistiäteelijä, joka tutkimusmatkoolla on kiärtäny Kiinat, Jaapanit ja Huippuvuaret. Paljo merta ja maata on se miäs nähny. Ja nyt s’oon ruvennu kauppamiäheksi Petsamoho ja lyä rahaa ku roskaa. Myy niiskua, tupakkia, kaffia, sokuria, paitoja, housuja, fläskiä, karamälliä, valeskelloja ja mitä vai. Ja ostaa kans mitä Petsamon kalastaja ja syränmaan kolttaäijä vai kiinni verestä, ilmasta ja maasta saa. Sille tuarahan kalaa, nahkoja, villoja, heiniä j.n.e.

Ku mäkin tein kauppaa sen puaris ja ostin poronnahaasta tehryt toffelit, tuli sinne yks äijänkänttyrä, joll’ oli kainalos nii suuri kuallu krapu, jott’ oikee hirvitti. Paperossilooran ja markan antoo kauppias siitäki. Se oli Jäämeres elävä kuariaane nimeltä krevetti, joka muutoon koiviltansa ja saksiltansa muistuttaa krapua, mutt’ on kropiltansa aiva ympyriääne ku fiilipunkki ja sen kokoonenki, punane färiltänsä. Kun oikaasi sen koivet, nii kyynärää pitkät olivat! S’ oli ku mikäki pyykkilavitta ku sen tälläs laattialle seisomhan. Sanoo se kauppias, jotta sitä voi syäräkki, mutta nurkkaha mä sylkääsin ja sanoon, jotta ainaki multa se jää vissisti maistamata.

Suamen Matkaaluyhristys on huvimatkaalijoota varte majatalooksi hyyränny Petsamos yhrestä karjalaasesta tuvasta toisen pään, joh’ on kaks pikkuusta ja matalaa kamaria. Tätä viarastalua hoitaa kaupp. Munsterhjelmi ja neljä paksuunta äijää meistä sijootettihin sinne. Ne oli nii mataloota huanehia ja soukat ovet, jotta hätinä me mahruumma sisälle. Klasit oli ku flikkaan lutis pikkuuset. Niis oli kuus kämmenen kokoosta kruutua, n’otta ku mä ja Hermanni koitimma yhtaikaa klasista kattella, nii ei kummankaa mahtunu ku toinen silmä klasihin. Nenä otti foorilautaha ja toisella silmällä sai vai kattella. — Mutta me soviimma sitte Hermannin kans niin jotta kattothin vooron perähän.

Mutta puhrasta ja kaikin pualin piäntä ja siävää niis huanehis oli. Ja oikee rautasängyt. Mutta laattialaurat kiikkuuvat ja notkuuvat melkee ku olis Jäämerellä kulkenu. Vaikka ovet ja laattiat oli hiaralla ja verellä nii purkkihiksi hinkattu jotta puu loisti valkoosena, ja seiniski oli aiva uuret kuvaaset tapeetit, nii joka paikasta pisti väkevä sualan haju nenähä ja muistutti, jotta ollahan kalamaiimas ja Jäämeren rannalla.

Nämä karjalaaset tuvat, johna tämä majatalooki sijaatti, ovat rakennetut sillä lailla, jotta kaikki ihmisten ja eläänten huanehet ovat saman katon alla. Siin’ on väentupa, navetta, talli, heinälarot ja muut tarveshuanehet viäretyste ja ovi vai välis. Kukoot ja kanat asustaavat parhaasta päästä väentuvas.

Ei tarvitte talvella mennä ulkoilmalla ollenkaa. — Ulkuapäi on tällääne Petsamon »taloo» matala, harmaa, vino ja väärä hökkeli. Se muistuttaa meirän puales jotakin torpan vanhaa ulkokartanua. Katto on mättähistä. Tälläästä nutukylää on koko Näsykän kylä, jok’ on Parkkinan kylästä nuan kilometrin pääs jokia ylhäppäi. Parkkinan kyläs on kumminki joitaki parempiaki rakennuksia, jokk’on siltä aijalta ku Petsamo viälä kuuluu Venäjälle. Parkkina oli silloon Petsamon hallintakeskus. Siäl’ on suurellaane kansakoulu, pari luasterille kuuluvaa pyhiinvaeltajia varte rakennettua rakennusta, nykyyne Petsamon apteekkitaloo ja ent. venäläänen pappila, johna nyt asuu Petsamon lääkäri. Samas rakennukses on piäni sairaala. Lääkärinhoiron ja lääkkehet maksaa Petsamos kokonansa valtio. Apteeki saatihin vasta kesällä 1922. Ilmaasta apuansa tarjoo ihmisille viälä sairahanhoitaja ja kätilö.

Kylän toimeliahin ja kätevin miäs on yks ryssä, joka kymmenkunta vuatta sitten tuli Petsamhon niis meiningiis jotta rupiaa munkiksi. Mutta hyvä jumala johtiki asiat sillä lailla, jotta tämä kunnon miäs rakastuuki luasterin ylimmääsellä portahalla yhtehe karjalaasehe flikkaihmisehe. Siit’ oli se seuraus jotta miäs paiskas luasterin portin vähä äkkiää kiinni, nai sen flikan ja rupes tavalliseksi ihmiseksi. Kaks paljasta kättä oli alkaes, mutta tyällä ja tarmolla on nii pärjänny, jotta on rakentanu jo kaks oikiaa ihmismoosta talua, joista toisen on nyt hyyränny Munsterhjelmille. Kaikkia on miähelle siunaapunu: lehmiä, lampahia ja lapsia, n’otta s’oon ny Parkkinan kylän suurin ja rikkakin taloolline. Muuta vikaa ei täs ryssäs oo ku se, jottei se osaa suamen sanaa. Kaikki kylälääset kunnioottaavat sitä ja panoovat aina erestänsä puhumhan, ku on jotaki yhtehöösiä asioota ajettavana. Eikä se tyhmä miäs ookkaa. Ei nauti väkijuamia, eikä polttele. Se saa kirvehellä muutaki tehtyä ku kiälehensä haavoja.

Omituust’ oli nährä jotta kyläs oli kaikki airat tehty monikertaasesta piikkilangasta, jot’ oli nii pitkältä ja vahvalta, jotta joka taloo näytti olevan varustettu piikkilanka-esteellä. Se johtuu siitä, jotta mailmansoran aikana tälläki mailman kantilla oli vilkasta sotaelämää. Enklantilaaset, m.m. se Millerin armeija majaali Petsamoski, kaivoo kylien ympäri vallihautoja ja rakenti pitkiä piikkilankaestehiä ja vallituksia kilometrikaupalla tunturiille. Näistä riittää asukkahilla nyt hyvää aitavärkkiä ilmaaseksi nii paljo ku kukin vai viittii irti keriä.

Sota-aikana oli monia meritaisteluja saksalaasten, ryssien ja enklantilaaste välillä Jäämerellä. Monta niitä suaritettihin Petsamon ja varsinkin Kalastajasaarennon erustalla. Saksalaaset upottivat satoja purje- ja höyrylaivoja enklantilaasilta ja ryssiltä. Näistä hävityksistä oli rannikon asukahille paljasta hyätyä. Haaksirikkoontunehet laivat ajalehtiivat rantahan ja niistä repiivät ihmiset ittellensä puuta, lautoja, ovia ja ikkunoota minkä irti saivat. Ja kaikellaasta muutaki hyvää tavaraa niistä saatihin. Niin paljo puuta saivat ihmiset hävitetyystä laivoosta sota-aikana, jotta niist’ on rakennettu monia uusia tupia, joita näköö ny valmihina ja pualivalmihina varsinki Kalastajasaarennolla.

PETSAMON PÄÄKYLÄ. — SOTILASELÄMÄÄ. — KAKS KUUKAUTTA PITKÄ PÄIVÄ. —

Parkkinan kylä sijaattoo kaunihilla tasaasella hiatakankahalla, jolla kasvaa vain kanervikkua ja piäniä miähenkorkuusia koivunvesakoota. Tuskin kilometrin pääs on vähä suurempi Näsykän kylä kuivunhes joenuamas n’otta sitä tuskin huamaakaa ennenku äärehe pääsöö. Ja taas parin kilometrin pääs Näsykästä on n.s. Alaluasterin paikka. Nämä kolme kylää ovat siksi likillä toisiansa, jotta voi sanua niiren yhtehensä muarostavan varsinaasen Petsamonkylän, eli Petsamon pääkaupungin, johna aluehen hallinto, virastot ja laitokset sijaattoovat. Kruununfoorin virkataloksi ja asunnoksi on otettu ennen luasterille kuulunu kakskerroksine majataloo, johna on runsahasti huanehia. Toisehen samallaasehe mutta viälä suurempaha rakennuksehe on sijootettu Petsamon rajavartioston kasarmi. Ja upseeriille on saatu jokirannasta tilava rakennus, johka on sijootettu postitoimisto ja sähkölennätinkonttori. Alaluasterin venälääsestä kirkosta on tehty Petsamon luterilaane kirkko. Kirkko on alballa laaksos, mutta tapuli on rakennettu aiva tiän viärehe. Se on vain avonaane kellokatos, johna riippuu 6—7 suurempaa ja piänempää kaunisäänistä kirkonkelloa. Kellojen soitto vuarilaaksos on erinomaasen kaunista kuulla. Ääni kulkoo pitkääsenä kaikuna vuarelta toiselle, toistuen ja sulaen kaunihiksi monikertaasiksi soinnuuksi.

Petsamon kasarmilla on vissihin paras harjootuskenttä koko Suames. Kasarmi seisoo lähes neliökilometrin laajuusella aivan tasaasella ja kovalla hiatakankahalla. Se on kun tulitikkulaatikko tyhjällä pöyrällä. On siinä sotapojilla lääniä marssia ja temppuja tehrä. Poijat harjootteloovakki innokkahasti urheeluja ja potkupalloa. Monia kilpaaluja on siälä toimhenpantu.

Mutta ykstoikkooseksi tahtoo tulla sotilahien elämä tualla komjalla kasarminkentällä. Poijat heittölöövät kaipaavia silmäyksiä Näsykän kylän matalihin mökkiihin. Siäl’ on ilo ja sinne miäli palaa. Siäl’ on flikkoja ja siäl’ on oikee kaffilaki, johka pruukathan iltaasin kokoontua. Tuvan emäntä myy teetä ja kaffia, pian rupiaa haitari laulamhan jotta syräntä riipoo ja ovensuuhun ilmestyy kylän nutipäitä. Kohta on tanssintöminä käynnis ja sitä mennähän halulla hartahalla. Ja puserrethan lujaa. Petsamon tukevatekooset flikat ovat kovia hyppelemhän ja sotapoijat on aika väättyriä. Karttuunihamehet kahajaa, silkkinauhat liahuu ja hanuri huutaa haikiaa — — Aamupualehe kuluu aika, eikä tahrota malttaa tanssista lähtiä, vaikka poijill’ on aamuhuuto ankara ja ylhänousu hirviä.

Mutta kesä onkin Petsamos lyhyt ilon aika, talvi pitkä ja pimiä. — Aavasaksalle matkustaavat ihmiset nähräksensä kesäyön auringon ja suuri imeshän se onki, ku aurinko ei ollenkaa laske yäksi taivhanrannan taa. Mutta jota kauemmas pohjoosehe tullahan, sitä pitemmän aikaa pysyy aurinko yätä päivää näkyvis. Ja täälä Petsamos ei aurinko laske kesällä ollenkaa. Se paistaa 65 voorokautta yhtämittaa taivahalla. Päivä on siis yli kaks kuukautta pitkä. On siinä einehenväliä aamusta iltahan! Kun Petsamon aurinko 26 p:nä toukokuuta nousoo taivahalle, nii vasta heinäk. 18 p:nä se ensi kerran laskoo taas taivhanrannan taa.

Mutta jos on kesäpäivä Petsamos pitkä ja valoosa, nii ompa yätäkin eri lailla. Kokonaasta 60 voorokautta yhtehe painoho yätä! Kun aurinko laskoo marraskuun 27 p:nä, nii ei se iloosta silmäänsä näytä ennenku vasta tammik. 17 p:nä. Kakskuukautt’ on yhtämittaane yä.

Talviyät on silloo Petsamos samallaasia ku meilläki. Se vain jotta yätä piisaa kaks kuukautta. Mutta ei pirä luulla jotta siälä sentäs on nii pimiä ku korannoki. Paistaa siälä valojaki: kirkas kuu ja roihuavat revontulet, jokk’ on niin mahtavia, jotta meillä tämänpualen ihmisill’ ei oo aavistustakaa. Valomerenä saattaa räiskyä ja säteellä koko taivas ku ilotulitukses. Mutta on niitä aiva mustiaki päiviä, varsinki pilvisäällä ja myrskyn aikana. Sanoovat jotta ihmisen miäli silloon pitkän pimeyren tähre käy siälä kovi raskahaksi ja olo tuskalliseksi. On paljo sellaasiaki, jokk’ eivät monta talvia kestäkkää. Tuloovat raskasmiälisiksi. Ja miälisairahia onkin Petsamos suhtehellisesti enempi ku mualla.

Useen riahuu Petsamos talvella hirmuusia lumimyrskyjä, jokka hautaavat tupatönöt kokonansa niatoksihi, jotta ihmiset joutuuvat elämhän viikkokausia tuvisnansa. Syyskuun pualivälin aikhan raivuaa säännöllisesti kolme voorokautta kestävä pohjoosmyrsky, joka on nii kova, jotta silloon ei kukaan tahro pistää nenäänsä pihalle. Eik’ oo hyvä mennäkkää, sillä myrsky paiskii ihmisiä ku tuahiropehia menemhän. Tuulta vastahan ei kärsi naamaansa kääntää ollenkaa. Lyä heti hengityksen tukkuhu.

Mutta muutoon ei Petsamos kuitenkaa oo talvet niin kylmiä ku luulis. Sattuuhan kyllä joskus koviaki pakkaasia, mutta esimerkiksi tammikuun keskilämpö on siälä vain 6—7 astetta kylmää. Se on samallaasta talvia ku Haminan paikkeella, ja lauhkiampaa ku esim. Etelä-Pohjanmaalla. Talven lauhkeus johtuu avonaasesta Jäämerestä, joka lämmittää. — Mutta Petsamon sisämais on oikeeta tulipalopakkaasia, jokka puristaavat veren juaksemhan nenästä.

Petsamon kesä ei oo suinkaa lämmin. Ilmanhenki mereltä on kylmänkostia ja pitää ilman kalsiana. Heinäkuun keskilämpö on 8—9 lämpöastetta. Kesän pilaavat viälä ainaaset sakiat sumut, joit’ on harva se päivä. Useen on sumu nii sakiaa, jottei näe syltä ethensä. Tiätää sen, mikkä vaarat ja vastukset siit’ on kalastajille ja merenkulkijoolle.

Kevät tuloo Petsamos toukokuus ja se tuloo äkkiä ja aika rytinällä. Jäät sulaavat nopiaa, syntyy kovia tulvia tunturiilta — ja yäksi jäätyyvät lammet ja purot uurestansa, sulaaksensa taas päivällä.

Syyskuus on taas tultu syksyhyn, lehret putuaavat puista, muuttolinnut jättäävät pohjolan ja lokakuus on jo täysi talvi. Lyhyt on siis Petsamon kesä.

Kesä on tyän ja toimen aika. Silloon on menua ja liikettä joka paikas. Kolmen kesäkuukauren kulues pitää Jäämeren rannan asukkahan saara koko talven elantonsa, sillä talvi on kuallutta aikaa. Silloo ei tehrä juuri mitää muuta kun maatahan ja syärähän mitä kesällä on kokohon saatu. Elämän järjestys on siälä toine ku mualla maailmas. Meistä etelänmiähistä tuntuu ourolta ku yks Petsamon äijä valiteli jotta:

— Huanot on aijat sitte ku Suami tänne tuli. Kolme kuukautta min’ oon kovaa tyätä tehny, eikä siltäkää tahro tulla talvia toimhen.

Ne pitäävät siälä luannollisena, jotta ku miäs on kolme kuukautta tehny tyätä, nii lopun vuatta pitää sen saara maata. Sellaasehe lojumisehen ollahan siälä osaksi pakotettujaki, mutta johtuu tämä käsitys pääasiallisesti kumminki entisestä helposta toimhentulosta ryssävallan aikana, ku Petsamon kalastajat olivat tottunhet myymähän kalansa sualaturskana Venäjälle, josta sitte saatihin halvalla viljaa ja muita tarpehia. Mutta kun nyt on kaupankäynti Venäjälle kokonansa tukus, eikä kalakauppaa oo saatu viälä järjestetyksi mualleppäi, niin on petsamolaasten elämäki joutunu aivan pois raiteeltansa. Petsamolaaset ovat tottunhet valmistamhan kalansa vain Venäjälle viäntiä varte, joka on ainua maa, mihnä turskaa syärähän sualakalana. Kun Venäjälle viänti loppuu, nii jäivät Petsamon ihmiset aivan avuttomiksi.

Kun tämä maankolkka nyt on tullu Suamelle nii lankee siitä luannollisesti, jotta Suamen pitää koittaa nostaa Petsamon asukkahat jaloollensa ja auttaa niitä elämisen alkuhun. Tätä varte perustettihin kuuluusaksi tullu Petsamo-yhtiö, jonka piti ottaa hoitohonsa Petsamon kalakauppa ja välittää kalastajille kalastusvälinehiä verkkoja, venehiä ja muuta selasasia. Mutta tämän yhtiön johtohon satuttihin saamahan kykenemättömiä ja kunnottomiaki miähiä, jokka tekivät jos jonkillaasia rötöksiä ja väärinkäytöksiä. Mutta suurimpana syynä epäonnistumisehen oli kumminkin epäälemätä miästen kykenemättömyys nii suurisuuntaasehe ja vaikiaha tehtävähän. Ei oo suinkaa mikää pikkuasia lähtiä perustamhan ilman kokemusta suurta kalastusliikettä, jonka pitääs olla toiselta pualen hyväntekevääsyyslaitos ja samalla tuattaa suuria voittoja. On muistettava, jotta Norjan pualell’ on monta vanhaa suurta ja vakavaraasta kalakauppiasta ja yhtiötä, joiren hallus on jo kauan ollu Eurooppahan suunnattu Jäämeren kalakauppa. Niill’ on suuret kalakuivaamot, mahtavat varastomakasiinit, tarkootuksenmukaaset kuljetuslaivat ja ennen kaikkia pitkäaikaane kokemus tällä alalla. Kun meillä nyt valtio koittaa ottaa Petsamon kalakauppaa hoitaaksensa, ja valtion liikehommat muutoonkin pakkaavat olemahan vähä niin ja näin, nii ei tartte kovinkaan kummastella, jotta se Petsamopuulaakin menestyminen on ollu vähä huanonpualeesta. Mutta on siälä saatu jo jotaki aikahanki. Vähitellen rupiaa asiat järjestymhän, mutta oppirahat pitää aina maksaa.

Yhtiöllä on kolme kauppapuaria eri kylis ja ne oli aika hyväs kunnos. Petsamos on pari kolme yksityyskauppiasta ja niille on yhtiön liike paha tikku silmäs. Jos ei siäl’ olsi yhtiön kauppoja, nii yksityyset voisivat kiskua tavarasta kuinka kohtuuttomia hintoja tahansa. Mutta nyt pitää yhtiö niitä vähä kuris.

Se on huanolla tällillä tämä Petsamon kalajuttu. Lipiäkaloona syärähän meirän maas joka vuasi nuan 600,000 kilua kuivattua turskaa, joka ostethan Norjasta. Petsamon kalastajat laskoovat oman turskankalastuksensa tuattavan nykyään vain 60—70,000 kilua, mutta sitäkää ei saara tulenahan meirän omhan maahan. Koko tarvittava lipiäkala saataas kyllä Petsamonkin vesiltä, mutta ei pystytä asioota järjestömhän! Tarvitaas kalakuivaamo, parempia vehkehiä ja miähiä, jokka pystyysivät asioota hoitamhan. Jos vain saataasihin asiat järjestetyksi nii, jotta Suames syätääs Petsamon lipiäkalaa, nii Petsamos tulis kulta-aijat.

Vika ei oo sysis, se on sepis. Mutta kaippa ne asiat siitä lutviutuu, ku keriithän. Tallellapa on meillä siälä pohjooses pohjatoon lipiäkalatiinu, kun vai keksithän keinot, millä ne kalat kuljetethan tänne alamaihin väen purtaviksi.

VALASKALOJA JA LIPIÄKALOJA.

Jäämeren loppumattomat kalarikkauret ovat houkutellehet ihmisiä asettumhan asumahan nualle kaukaasille ja ilottomille rannoolle. Kalastus onkin ihmisten pääelinkeino Petsamos. Kala leipänä, kala lihana ja kala kalana, sanothan siälä. Se on kaikki kaikes. Ja suunnattoman paljo kalaa kaikellaasta, suurta ja piäntä, siälä sakiana kuhajaa. Ei muuta ku nostaa ja lappaa venheshen sen ku kerkiää. Meirän pualen miäs, jok' on tottunu näkemhän vai parin korttelin mittaasia ahvenia, silakoota ja salakoota ja joskus imehiksensä parin kolmen kilon painoosen hauen, lentääs vissisti seljällensä, jos sen onkehen näppaas Suamen valtakunnan uusimmat ja suurimmat kalat, esimerkiksi yks 700 kilon painoone holkeri. Elikkä vaikka vai tuallaane piäntälaija valaskalanpoika, jok’ ei oo ku 5—6 meeterin pituune. Elikkä merikissa, eli meripantteri, eli jokin muu Jäämeren kumma kala. Meillä kattokaas ku on ny omastatakaa sellaasia merieläviä ku paremmillaki kansoolla ja valtakunnilla.

Itte en herraparakkohon trengänny nährä kaikkia nuata meirän maan uusia merihirviöötä matkallani; ei muita ku siistiä ja kilttiä valaskaloja ja pyäriääsiä. Ja niitäki vai parhultaasen hollin päästä. Valaskaloja näköö Petsamon vuanon suulla harva se päivä, n’ottei n’oo eres harvinaasiakaa. N’oon rauhootettuja, eikä niitä saa pyyrystääkkää. Kalastajat sanoovat, jotta valaskala on niille hyäryllinen elään sillä lailla, jotta se karhaa kalaparvia erellänsä rannalle. Laivasta näköö Petsamon vesillä useen kuinka hiljoollensa nousoo merestä valaskalan musta selkä, jok’on ku nurinkääntynhen venhen pohja. Valaskalat liikkuuvat parvis, n’otta niitä näköö tavallisesti usiempia yhtaikaa.

Pyöriääset ovat tuas sylen pituusia ympyriääsiä mossikoota, ku jaloottomia sikoja, jokka halusti rupiaavat seuraamhan laivaa ja asettuuvat useen leikkimhän höyrylaivan kohisevhan keulavethen. Siinä ne uiva molskiivat justhin laivan eres, jotta luulis ala jäävän, mutta nekös vasta ovakki vikkeliä ja ilooosia venkalehia, jokka hyppiivät ja puikkelehtivat siinä ku salakat. Helposti sellaane parin saran kilon painoone rötkäles pompahuttaa ittensä yhrellä iskulla korkialle ilmahan ja purota puljahuttaa taas ku sukkula takaasi vethen. Meirän laivaa följäs yhtenä päivänä suuri joukko pyäriääsiä, parikymmentä luvultansa, tehren hauskoja temppujansa. Mutta Hermanni nukkuu silloonki n’otta s’ei nähny koko lystiä olleskaa. Ja kyllä sitä harmitti sitte ku heräs ja pyäriääset olivat jo mennehet.

Mutta se holkeri se se vasta kauhia peto on. Pahin susikala, mikä Jäämeren pohjia möyrii. Se syä kaikellaasia elukoota, mitä vasthan tuloo. Ja ittiänsäkki. Ei ny itte ittiänsä, mutta toisia samallaasia. S’oon niin raatelevaane ja siivotoon peto, jotta jos vai vois, nii kyllä se liiat rasvat puris omasta hännästänsäkki. Kalastajat kertoovat, jotta monaasti ku ne nostaavat tukevat koukkupyyrystimensä merestä, nii johnaki koukus riippuu vai paljas holkerin pää. Ku yks holkeri on tarttunu leuvastansa nii lujasti kiinni, jottei irti pääse, nii jo ovat toiset joka puolelta elävältä syämäs, — tuata, tuata, vaikka niinhän se pakkaa olemhan meirän kaksjalkaastenkin holkerien joukos.

Holkeria pyyrystethän vain sen maksan takia. Sen lihaa ei syärä. Holkerin maksasta keitethän jotaki öljyä. Sanoovat jotta holkerin maksa on seittemäs osa koko kalan painosta. Ku holkeri on tarttunu kiinni, eikä sitä toiset viäl'oo keriinnehet koukus syärä, nostethan sitä vai nii paljo merestä ylhä laivan viärehen jotta maksa irtileikattuna saarahan veneshe ja loppu kroppaa purotethan takaasi merehen. Sellaasten suurten kalaan nostamine merestä tapahtuu laivamoottorin avulla. Eikä sitä sellaasta 7—8 meeterin pituusta ja monen saran kilon painoosta kalarössikkää hyväkää miäs jaksaasi korvista paattihin kinnata, se on selvää. S’oon yhtä mahrotoonta ku holkerin korvista vetäminenki, ku ei sillä korvia ookkaa.

Varsinaane leipäkala on Petsamos kumminki turska; se sama päätöön kalaparka, joka ilmestyy meiränkin puales säännöllisesti joka kauppapuarihi joulun erellä kuivina halaaspualina rautalangalla yhtehe kniputtuna ja jota sanothan kuivaksi- eli lipiäkalaksi. Ja merkillist’ on jotta meirän puales puhuthan »lipiäkalan äänellä puhumisesta», vaikkei s’oo täälä koskaa suutansa aukaassu siitä yksinkertaasesta syystä, jottei sill’ oo koskaa enää päätä ollukkaa, ku s’oon tänne jouluksi tullu.

Turskaa pyyrethän varahin keväällä, ku se tuloo Petsamon erustalle suurina parvina lännestä päi. Sitä pyyrethän pitkälläsiimalla, john'on 2—3000 koukkua aina yhres köyres. Köysi upotethan pohjahan ja pirethän siälä 2—3 tiimaa, jolloon siitä Saarahan noukkia keskimäärin nuan 2,000 kilua kalaa. Yhtehe veneskuntaha kuuluu tavallisesti 4—5 miästä, joill'on kolme-neljä sellaasta pitkäsiimaa ja niillä nostaavat pyyntikerralla veneslastin kalaa, n. 25,000 kilua kerralla. Tiätää sen, jotta siin'on silloo tyätä kalojen perkaamiseksi. Kuivia-kaloja tehrähän sillä lailla, jota ku pää ja sisälmykset on parilla puukoonverolla poispurotettu ja selkä halkaastu, nii sitte pannahan halaastut kalat samankaltaasille orsille ku heinähaasioolle ulkoilmahan kuivamahan, johna ne saavat olla viikkokausia, jott’ ovat aiva koviksi kuivettuneina. Venäjälle ennen viäty sualaturska valmistethan sillä lailla, jotta kala raamastethan halaaspualiksi ja lyörähän suurihin makasiiniihin laattialle sylenkorkuusiksi pinooksi paksujen sualakerrosten välihin. — Olimma kattomas Petsamo yhtiön suures kalamakasiinis Vaitolahres sillä lailla sualattua turskaa ja oli se ouron näkööstä nährä puali makasiinia riitattuna kalaa päälletyste.

Turskaa pyyrethän myäs juksaamalla ja väliinsä nuatillaki, mutta meirän Petsamon kalastajamma ovat siksi köyhiä, jottei niil’oo varaa hankkia kalliina paremmin kalastavia pyyryksiä. Juksaaminen on yksinkertaane, helppo ja kätevä kalastuskonsti. Siihen ei tarvita muuta ku venes, jolla pääsöö vähä kauemmas merelle, parikymmentä syltä nuaraa, ja siihen aikamoone terävä ja suuri koukku sekä lähes kilon painoone rautapunnus, joka sirothan painoksi likille koukkua, jotta se menis nopiasti ja suaraa pohjahan. »Juksan» koukku on n. 6—7 senttiä pitkä. Niis on tinasta valettu jonkillaane kalankuva syättinä. Muuta syättiä ei siinä juuri käytetäkkää. Paljakalla koukulla vai pyyrethän. Ja itte kalastaminen tapahtuu sillä lailla, jotta venhen lairas on oksahaarukka, jonka välis on pyäriä puurulla. Sen ylitte laskethan siima rautapainoonensa ja koukkuunensa merehen likille pohjaa. Sitte nykäästähän narunpäästä äkkiä kerran pari — ja silloo on kans jo kala koukus. Ei muuta ku lappaa siimaa rullan ylitte nopiaa ja nostaa parinkolmen kilon painoone turskanvonkales venheshe.

— Siinä se justhin onkin, mutta nii vai tarttuu ja vissisti tarttuuki sen tiärän toristaa, ku itte oon koittanu ja viires minuutis nostanu neljä mahtavaa parin kilon painoosta turskaa Jäämerestä. Ja samoon tekivät toisekki reisukampraatit jokahinen. Mutta suurimman turskan sai kumminkin se meirän Neitineuvoksemma. Sen kala painoo ainaki viirettä kilua, mutta kyllä se kans oli mahtavaa ja kehuskeli koko lopun matkaa. Musta tuntuu siltä, jotta sen neirin kala rupes heti kasvamhan niinku Palomäjen-Matin hauki.

Me istuumma kerran sen Matin kans ongella Ahvensaaren erustalla ja ku Matti oli laiska onkimiäs, nii lauleskeli vai eikä kattonu olleskaan korkkinsa perähä. Viimmee se nukahti venhen perhän ja samas kans hairas yhtäkkiää sen korkin veren ala ja mä krääkääsin jotta: verä nyt!

Ja se ku unenpöpperös säikähti ja rupes vethön ylhä — nii sen onkehe oli tarttunu tuas tupenmittaane hauenpoika! Ja Matti ku riamastuu ja rupes trossaamahan, jotta hän se vasta onki kalamiäs.

— Mitäs s’oot saanu? — rupes multa kysymhän. Sattuu niin harmillisesti, jotta suaraa sanojen min’en olin saanu oikiastansa viälä yhtää mitää. — Siit'on ny jo lähes kakskymmentä vuatta, mutta aina vai viäläki Matti muistaa haukiansa ja ku se ny näyttää, kuinka pitkä se hauki oli, nii on se jo kasuanu toiselle kyynärälle.

Niin, niitä kaloja on siälä Jäämeres nii sakialta, jotta ku sinne kalaparvehen purottaa kiiltävän juksakoukun, nii on siinä heti monta kalaa ympärillä kattornas, jotta mikäs siinä tuli? Ovat uteliaina, koittavat vissihin haistaa ja vähä maistaakki sitä koukkua, jota samalla riipaastahan ylhäppäi. Ja silloo tarttuu koukkuhan aina jokin kala, jok’ei kerkiä tiältä pois. Kala riippuu koukus kiinni mistä paikasta sattuu, leuvasta, vattasta, seljästä ja usee hännästäki.

Hetken aikaa mekin koittelimma sitä juksookonstia ja parikymmentä kilua kalaa kans nostimma. Laivas kokki sitte paistoo pari kalaa, jotta saimma maistaakki. Ja hyvää s’oon tuarehelta laitettu turska, ei voi moittia.

Kerraasti mä pistin juksan koukkuhu tyhjän tulitikkulooran, laskin pohjahan jotta saas nährä tulooko tuallaki kala. Ja nii nousi ku häkää vai! Juksaamalla voi miäs päivän mittahan nostaa satoja kiloja kalaa.

Jos lukijasta tuntuu kummalta tällääne kalastus, nii ei se ny vielä mitää oo. Mutta mäkin hämmästyyn ja epäälin jotta eikhän täs meinata meitä rumasti jutkuttaa, ku näin Parkkinan kylän rannas miähen noukkivan kuivalla maalla verkosta kaloja koppahansa.

Aivan totta, omin silmin näin! Ja paljo kaunihia ja eläviä kaloja siinä verkos olikin.

Asia oli kattokaas sillä lailla, jottei siin’oo mitää imhellistäkää, vaikka se nii kummalta kuuluu. Petsamon vuanos on nousu- ja laskuvesi, joka säännöllisesti tapahtuu päivittään, nii että veren korkeus vaihteloo pari kolme metriä. Ku on laskuvesi, nii paljastuu matala vuanon perukka Parkkinan kylän rannas aiva kuiville pitkän matkaa, n’otta hiataane lahrenpohja vai on näkyvis. Silloon sopii siihen kuivalle maalle pystyttää verkkoaitaa ja lähtiä kotia orottamhan nousuvettä. Jonkun tiiman päästä rupiaaki vesi taas nousemhan ja sen mukana tuloo kalakki ja tarttuuvat verkkohon. Laskuveren aikana saa ukko sitte saapastella kuivin jaloon verkkonsa äärehen ja noukkia kalat koppahansa.

KALASTUSTA JA MUUTA MEKASTUSTA.

Pruukathan sanua, jotta elämä on taistelua ja sitä s’oon ainaki Jäämeres. Siälä karhaa toinen elukka toista aina suu auki takaa. Mutta järjestys s’oon siinäki, niinku kaikes muuski homnias täs mailmas. Ja s’oon sillä lailla jotta piäneet saa aina plyniä henkensä erestä suurempansa erellä. Eikä se muutoon passaasikkaa, sillä kuinkas piänet suurempansa söis? Sen repees maha, ja sitä varte sen on tiätysti ponkiminen pois tiältä. Mutta herra s’oon herrallaki. Tuskin on vähä suureet keriinny piänempänsä nialaasta, n’otta häntä suus viälä lipajaa, ku jo on ittekki menos parempansa kitaha. Ja ku tuas tuuman mittaasesta kalanpoijasta alkaavat toisiansa niälemhän, nii ennenku on tultu 700 kilon painoosehe holkerihi, on siinä sisätyste kala toisensa vattas jo kymmenettä kertaa. Ja kalojen joukos huseeraavat viälä tuhannet merilinnut ja satapäiset hyljeslaumat. Ja niiren niskas häärii ihminen pyssyynensä, paukkuunensa.

Samoohin aikoohin ku turskaparvet tuloo Petsamon vesille lännestä, ilmestyy rantavesihin irästäpäi tuhansia hylkehiä, jokka prissaavat turskaa ku koirat lammaslaumaa. Mutta pian siihen tuloo sellaasiaki herroja, jokka pistelöövät poskehensa kokonaasia hylkehiä. Ja s’oon yks lai valaskaloja, jota sanothan miakkavalahiksi, ku niill'on nii pitkä ja terävä noukka ku miakka. Silloo saavat hylkehet voorostansa panna propellit käynthin n’otta vesi prisajaa. Kalastajat sanoovat, jotta s’oon mahtavaa kattella ku valaskalat ajaavat eteliänsä hyljeslaumoja. Siinä käy kuulemma eri kohu.

Jäänieres on monellaasia hylkehiä, joita sanothan eri nimillä, mutta siitä ne tuntoo kumminki kaikki, jotta niill' on parta, oikee pitkät näävelit. Ja naamastansa on hyljes nii vanhan tummanverisen klanipää äijän näkööne, jotta kun sen näköö meres, nii helposti erehtyy, niinku on monaasti sattunukki.

Kerraasti meinattihin täälä Vaasan saaristos vahingos ampua hylkehenä yks lyysionkoulun opettaja, nimeltä Kröömpäri. S’oli kesää viättämäs merikyläs ja meni yhtenä päivänä uimahan jottei siitä näkyny verestä muuta ku pää ja näävelit. Samalla saarell’oli kaks hylkehenampujaa hylkehiä vahtaamas ja ku ne näkivät Kröömpärin äijän pään kelluvan veres, nii heti oikaasi toine pyssynsä ja rupes sihtaamhan. Mutta onneksi huamas Kröömpäri pyssynpiipun ja sekös huuthon jotta:

Tuli syvä hiljaasuus ja Kröömpäri kuuli ku miähet keskenänsä hiljaa neuvotelivat rannalla. Viimee kuiskas toinen miäs jotta:

Mutta vasta sitte ku se nosti molemmat kätensä ylhä ja puali kruppia näkyy, miähet uskoovat eiväkkä ampunhet.

Hylkehiä pyyrethän Petsamos paljo. Niitä Saarahan erityysillä verkoolla ja ampumalla. Tuhansia hylkehiä siälä tapethan vuasittaan. Hylkhen rasvasta keitethän öljyä ja samoon otethan nahka talthen. Mualla Suames maksethan hylkehestä tapporaha, muttei Petsamos, ku niit'on siälä nii paljo.

Paitti turskaa pyyrethän Petsamos monia muita syämäkaloja. Silliäki saarahan jotta hyvästi piisaas oman maan tarpeheksi, jos vai järjestetääs pyynti ja hommataas tulemhän. Samoon saarahan paljo lohia, josta sanothan, jotta »lohi on kala, mutta hauki vai vesielään».

Mutta paras kala mitä me matkalla maistoomma, oli kumminki pallas-kala. S’oon samallaane kala ku kampela eli maariankala, leviä ku lahna. Sellaane suuri flatuskaane laiska kalarössikkä, joka makaa aina lameellansa pohjas, eikä viitti kääntää kylkiäkää n’otta s’oon toiselta pualelta aiva suamutoon ja nahka paljas valkoone. Toinen puali, jok’on päälläpäi, on niin sekaasen färine, jottei sitä tahro pohjasta eroottaa, ja niin on rutilaiska kala, jottei viitti siälä pohjas maatesnansa päätänsä eres sen vertaa kääntää, jotta kattelis molemmilla silmillä, niinku luaja on tällänny ja tarkootus ollu. Koko pää on menny aiva vinhon, jotta silmäkki on vääntyny samalle pualen päätä. Siälä pohjas se vai maata mollottaa ja mäihää mitä sattuu suuhun tulemhän. Mutta hyvä liha siin’on. S’oon aiva valkoosta ja paksua ku fläski, eik’oo ruatojakaa olleskaa, ainakaa niis paloos, jokka mä satuun saamhan. Ja s’oon sitte suuri kala; keskikokooset painaavat 60—70 kilua, mutta on saatu kuulemma 200 kilonki painoosia. Sellaane pallaskala on tiätysti tavallisen kahrenhengen maattavan polsterin näkööne ja kokoone. —

Alutta s’oon harmin paikka ku siälä meirän Petsamon kalavesillä rupiaa kulkemhan varkahia. Kalastus kauempana Jäämerellä on vapaa kaikille kansoolle, mutta rantavesi kuuluu yksin sille valtakunnalle, jonka erustalla se on. Enklantilaaset harjoottaavat oikee suurkalastusta Jäämerellä. Niill’ on paljo erityysesti Jäämeren pyyntiä varte pykätyytä suuria höyrylaivoja, jokka kolmes, neljäs voorokaures ajaavat Lontoosta Petsamon vesille ja sitä väliä tyäksensä hyppäävät. Ne harjoottavat ryästökalastusta »troolaamalla». S’oon sellaasta, jotta laivasta laskethan merehe suuri rautaane nuatta, jonka alaosas on rautavannas ja se kraapii niinku lapio pohjia myäri irti kaikki kalat ja kasvullisuuren. Rautakettingiillä vetää laiva tuata suurta nuattaharaa peräsnänsä ja yhrellä verolla nostaavat kymmeniätuhansia kiloja kalaa ylhä. Pian sillä lailla on suuriki laivan lastiruuma täytetty ja sitte lährethän takaasi Enklantihi. Mutta sillä lailla möyrimällä kaikki pohjia myäri pilathan ja hävitethän kalakantaa. Siitä enkesmanni kumminki viis veisaa ja mitäs me sille voimma? S’oon siinäki se sama juttu suuresta ja piänestä kalasta Jäämerellä. Mutta s’oon jo hävitööntä, ku nua enklantilaaset troolarilaivat rupiavat kulkemhan varkahis meirän aluevesillä. Monta kertaa niit’ on rookattu varsinki yän aikhan, niinku ainaki varkahia, Suamen aluerajan sisältä. Suamelle kuuluu parahat kalastuspaikat niillä vesillä, niinku Vaitolahren erusta ja Heinäsaarten ympäristöt. — Toiset kansat ampuuvat varkahin kalastavat laivat pohjahan, mutta milläs me ammumma, ku Petsamos ei oo yhtäkää tykkiä? Meirän täytyy vai valittaa, prostesteerata, kattua päältä ja puristaa nyrkkiä housunplakkaris.

Paitti kalastusta harjottavat petsamolaaset väliinsä karjanhoitua. Maanviljelystä siäl'ei juuri voi harjoottaa ollenkaa; korkiastansa vähä pärinää kasvattaa. Mutta heinää kasvaa joinki ja enempiki rupiaavat saamahan, ku oppiivat hoitohon maatansa. Nykkin saavat siältä täältä laaksoosta ja jokien varsilta kohuamalla sen verran heiniä tehryksi talven varaksi, jotta voivat huushollis pitää lehmän pari ja joitaki lampahia. Tätä nykyä on Petsamon aluehella tuas 500 lehmää, nuan 700 lammasta ja hevoosia vai kolmisenkymmentä. Tästä karjast’ on suurin osa Patsjokilaaksos, johna karjanpito vois viäläki paremmin menestyä. Petsamos syätethänlehmillä talvella paljo kuivatuita kalanpäitä. Ja kuuluuki olevan oikee himoruakaa lehmille. Näsykän kyläs mä satuun näkemhän joka seipään nenäs ja airalla suuria kasoja turskanpäitä kuivamas lehmänruuaaksi. Oli kuuma aurinkopaistet ja nua kalanpäät haisivat nii tuhannen erestä häjyltä jotta hätinä pääsi kylän läpi kulkemhan. Ku mä pakkasin liikaa löyhkää moittimhan, nii kehoottivat menhön paluumatkalla Norjan kautta kattomhan ja haistamhan johki tehtahasehe johna valmistethan kalanperkooksista apulantaa. Kuuluu olevan nii peräti paksua ja myrkyllistä se katku, jottei mailmas pahempaa. — Siitä tulin ajatelleheksi jotta pitääs meilläki ottaa ne sarattuhannet kilot kalanperkooksia taltehe, jokka siälä ny heitethän merehe, ja valmistaa omaa maata varte apulantaa niinku norjalaaset teköövät. Tulis siitä monia laivalastia hyvää pellonhöystettä, joka ny menöö aiva hukkaha. Ja rahat jäis omhan maahan.

Heikkua ja huanua s’oon ihmisten toimhentulo Petsamos ennenku kerithän oloja ja asioota auttamhan ja aluullepanemhan. Sitä varte nauttiivakki petsamolaaset tulli- ja verovapautta. Norjan pualelta Saarahan ilman tullia tuara monellaasta tavaraa, niinku jauhoja, kaffia, sokuria ja paljo muuta. Kaffit oliki Petsamos kymmentä markkaa halvempia ku inualla Suames. Samoon moni muu kauppatavara. Erinomaane helpootus on petsamolaasille se, jotta ne voivat halvalla postimaksulla tuattaa kaikellasta tavaraa eteiä-Saumesta kolmen kilon painoosina postipakettiina. Postimaksuhan on sama koko maas, oli matka pireet eli lyheet. Sopii Helsingistä vai tilata voitaki pari kilua postipaketis ja tuloo jotta ketajaa. Ne etuuret mitä Petsamon asukkahille on myännetty, ne hyvin tarvittoovakki, jotta pääsisivät vähä elämisen alkhun.

Maanomistusolot on Petsamos viälä kokonansa järjestämätä. Lairunmaata on vuakrattu vai kesäksi kerrallansa. Ne tullahan pian erityysellä lailla järjestämhän. Maa kuuluu siälä nyt kaikki valtiolle, paitti se mitä jo on annettu luasterille, mutta tulevas lais tullahan määräämhän, jotta petsamolaaset saavat maata täyrellä omistusoikeurella.

Pitääs täs viälä tehrä selkua Petsamon sivistys- ja siveellisyysoloostaki, mutta ku n’oon nii kuivia asioota ja vähä nii ja näi, nii jääkhön. Mainittakhon kuitenki, jotta eristystä on havaattavis nii aineen ku hengenviljelyksen alalla, sillä hiljan on Petsamhon perustettu sikaosuuskunta ja lauluseura.

PETSAMON LUASTERI.

Petsamon aluehen kans sai Suami kaiken muun tavaran joukos yhren kaikin pualin kunnos ja täyres käynnis olevan luasterinkin, nimittään Petsamon luasterin, joka sijaattoo 19 kilometrin pääs Petsamonjoen suusta, juuri siinä jokimutkas, johna pikkuune Mannajoki laskoo Petsamonjokehe. Tavallisesti nimitethän tätä luasteria vai »yläluasteriksi» erootukseksi »alaluasterin» paikasta, johna sanothan ennen kans ollehen luasterin. Alaluasterin paikka on 3 km. pääs joen suusta. Sillä paikalla olevat nykyyselle luasterille kuulunehet suuret rakennukset on otettu valtion haltuhun ja on niihin sijootettu Petsamon rajavartiosto ja hallitusvirastot. Kun puhutahan Petsamon luasterista tarkootethan sillä aina n.s. yläluasteria, eli yksinkertaasesti Petsamon luasteria, kun ei Petsamos muuta luasteria ookkaa.

Historiat kertoo, jotta Petsamon luasterin on perustanu vuaren 1550:n paikoolla Venäjältä lappalaasia kääntämhän lähteny venälääne munkki nimeltä Trifon. Lappalaaset ja vähääset karjalaasheimon pirstalhet, jokka niihin aikoohi asustivat Jäämeren rannalla, olivat siihen asti pakanoona ja palvelivat kiviä ja kantoja epäjumalinansa. Mutta munkki Trifon oli kovakouraane tuffa, joka hakkas kumhon pakanaan uhripuut ja pakotti ne kääntymhän kreikkalaaskatolishen uskon. Hän perusti tuan luasterin ja pian kokos ympärillensä monia muita uskonmiähiä, jokka rupesivat munkiiksi hänen luasterihinsa. Venäjän silloone tsaari, kuuluusa Iivana Julma antoo tälle munkille luvan laskia alustalaasiksensa kaikki tuan kaukaasen ja tuntemattoman rannikon asukkaat, jokka vain sai siihen pakotetuksi. Trifon onnistuuki hommissansa nii hyvin, jotta pian oli Petsamon luasteri kasvanu suureksi ja rikkahaksi.

Tämän käännytystyän kautta laski kaukaane Venäjä valtansa alle Kuallan niämen ja Muurmannin rannikon, josta meirän Petsamo on vai piäni osa. Petsamon luasteri oli venälääsvallan äärimmäänen länsi-Eurooppahan tungettu etuvartioasema. Jo Tritonin aikana oli luasteris 50 munkkia ja 200 luasterin tyäjäsentä.

Niihin aikoohin käythin tuimia hävitysretkiä Vianan-Karjalan ja Oulun pualen miästen kesken. Ryästöretkiä tehtihin vooron perhän ja yks verisin ja kuuluusin oli se retki, jonka teki Pekka Vesainen joulupäivänä v. 1589 Petsamon luasterihin. Vesaisen ristimänimi on Ivalon romaanis saanu väärän nimen, sitä ku sanothan Juhoksi, vaikka sen nimi olikin Pekka. — Vesaanen hävitti silloo Petsamon luasterin aivan perin pohjin, poltti kaikki rakennukset, jotta vai yhren sauna-pahaasen sanothan paikalle jäänehen. Samalla sai silloon surmansa melkeen kaikki munkit. Suuren ryästösaalihin vei Vesaanen mennesnänsä. Luasteri rakennettihin kyllä uurestansa, mutta entisensä verooseksi s’ei oo koskaa sen jälkehen päässy.

Tämän venälääsen luasterin merkitys Petsamon aluehella on tunnustettava erikoosen suureksi. Tästä luasterista on perääsin kaikki ainehellinen ja se vähäänenki sivistys, joka näillä mailla on versonu. Luasterin munkit ovat ensimmääset maanraivaajat Jäämeren äärillä. Niiren vuasisataasen tyän tuloksina nährähän luasterin ympärillä laajoja raivatuita heinämaita. Ne on munkit, jok’on tänne tuanhet karjanhoironki. Ne on ojittanhet ja kuivannehet suuria aloja Petsamonjoen rantanevoosta. Heitän tyätänsä on myäskin se parinkymmenen kilometrin pitunne tiä, joka viä Petsamon vuanon perukasta yli hyllyvien nevamairen luasterille. Samoon on kaikki suuremmat ja parhaat rakennukset niiren tekemiä. Kun Petsamo kuuluu Venäjälle oli luasterin hallus suuret alat Petsamon jokilaaksosta, mutta Suamen tultua isännäksi siälä, on siltä otettu pois paljo maata ja jätetty vai kahta kilometriä leviä ja neljää pitkä sorko luasterin ympärille.

Nykyysin on Petsamon Iuasteris 45 munkkia, eli »munkkaa», niinku siälä sanothan. Niist' on 7 pappismunkkia, kymmenkunta tyämunkkia, ja loput tavallisia munkkia. Luasterin nykyyne päämiäs, eli igumeni, on nimeltänsä Jankif, jok’ on siirtyny sinne pari vuatta sitte Valamon luasterista. Hän on oppinu ja sivistyny miäs, ystävällinen ja huamaavaane. Muut tavalliset munkit sensijahan tuntuuvat karkiatekoosilta sisältä ja päältä. Kaikki Petsamon munkit ovat ummikkovenälääsiä, n’ottei niiren kans tuu suamenkiälellä toimhen. N’oon kaikki jo vanhoja miähiä, tuas 50—70 vuaren ikääsiä. Uusia munkkia, ei Petsamon luasterihin saa ottaa, nii jotta jonkun vuaren perästä, ku munkkien luku on Iuasteris siksi vähentyny n’ottei ne voi enää sitä hoitaa, siirrethän loput Valamon luasterihin. Petsamon luasteri ei siis oo kovin pitkäaikaane.

Polseviikkiaikana huseerasivat tavaarissit kamalasti kaukaases Petsamon luasteriski. Olivat ryästänhet ja viänehet mennessänsä luasterin kaiken karjan, 25 nautaa ja kolme-neljä hevoosta. Luasterin kirjastosta olivat viänehet kaiken muun kirjallisuuren, mutta uskonnolliset kirjat olivat jättänhet. »Ja mitäs ne niillä olsivat tehnehekkää», selitti luasterinpäämiäs. Kirkosta olivat ryästänhet joitaki kalleuksia, mutta suurimmat aartehet oli jollakin imhellisellä lailla saatu viimmeeses tingas pelastetuksi. Ryästön jälkehen ovat munkit tehnehet parahansa saaraksensa huushollinsa taas pystyhyn. Karjaa on kasvatettu n’otta nyt on taas 15 lehmää ja hevoosiakin 5.

Luasteris vallittoo ankara kuri. Jokaikisen munkin on tehtävä säännöllisesti tyätä ja toimitettava jumalanpalveluksia luasterisääntöjen mukhan. Kullakin on omat tyänsä. Toiset kalastaavat joesta ja merestä, toiset hoitaavat karjaa, toiset teköövät askaresta. Mik’ on suutari, mikä kräätäri, seppä, pakari eli karjapiika. Kesän mittahan teköövät munkit paljo heinää, jota omilla laivoolla kuljettaavat Norjahan myytäväksi. Sinne viävät myäs kasvattamiansa härkämullia ja lehmiä, joista saavat rahaa. Kun munkin uskontohon kuuluu, jotta s’ei saa tappaa muita eläviä ku kärpääsiä, hyttyysiä ja omia syäpälääsiä, nii teurastuksehen käytethän jotakin tavallista syntistä.

— Joo, joo, mutta munkit vai pyyrystäävät kalan, ja se kualoo ittestänsä, n’ottei sitä trenkää tappaa.

Laki on kattokaas niinku se lujethan ja seliitykset on tavallisesti viisahampia ku itte laki.

Munkit ovat Petsamon kätevimpiä ja yritteliähimpiä miähiä. Niill’ on oikee sahalaitoski omia tarpehia varte ja samoo polttaavat ne kivistä suuria määriä kalkkia, jota myivät. Omat tarpehensa ne valmistaavat kaikki mitä vai voivat itte. Niill’ oli parast’ aikaa tekeellä oikee riippusiltaki luasterin kobralla Petsamonjoen yli, kun niill’ on heinämaita toisella pualella.

Mailmansoran aikana ku enklantilaasia sotalaivoja risteeli Petsamon erustalla, uppos yhrestä sotalaivasta suuri nopiakulkuune moottorivenes. Sen nostivat munkit meren pohjasta ja enklantilaaset kenkkäsivät sen luasterille. Tämä komia sarantuhannen markan moottorivenes, john’ on kuulemma parinsaran hevoosvoiman moottori, makaa Parkkinan kylän rannas maalle verettynä. Munkit saivat suuren lahjan, muttei ne tee siilä mitää, ku niiren ei kannata sitä käyttää. Se ku syä penssiiniä tunnis nuan 250 markan erestä. Se on oikia veren päällä lentäjä, mutta mihkäs munkiilla sellaane kiirus olis? Kovasti halusta myisivät koko paatin, muttei oo tullu ostajaa. Luasterin omat paatit, joilla Norjas kuljethan, ovat tavallisia Jäämeren purjelaivoja 30—40 jalaan pituusia, john’ on yks masto. Sellaasella munkki seilaa topattu patalakki pääs heinäkuarmansa päällä Norjahan niinku muukki miähet kaupoolle ja tua jauhopussia tullesnansa.

Pääasia luasteris on kumminkin uskontopuali, vaikka pitäähän sitä munkinkin hualehtia tästä maallisesta toimhentulosta sen verran jotta henki riapu kulkoo. Luasterin kirkos pirethän jumalanpalvelusta voorokauret umpehensa. Kello kolmelta aamulla jo aljethan ja juhlapäivinä viäläki varemmin.

Luasterin perustajan Tritonin kunniaksi viätethän suuret juhlat helniik. 10—12 päivinä. Silloon saapuu sinne juhlihin ympäristön ryssänuskooset koltat ja paikkakunnan venälääset. Tavallisis oloos on Petsamon luasteris hyvin hiljaasta, munkit vain yksistänsä lukoovat lukujansa.

Ourolta ja viarahalta se tuntuu suamalaasesta tällääne luasterielämä. Munkiksi rupiavan miähen pitää katkaasta kaikki suhtehensa mailmahan. Sen jälken ku se on koetusaikansa suarittanu ja munkiksi otethan, ei sillä saa olla isää, äitejä, veljiä, sisarta, ei sukulaasia, ei omaasia. Se on kuallu mailmalle ja menettää entisen nimensäkki. Munkiksi otetulle annethan näet uusi nimikin, tavallisesti jokin vanha kirkollinen nimi. Sukunimiä ei munkiill’ oo olleskaa. N’oon vain jotakin Anttoonia, Johanneksia ja Mattiaksia. Kaiken elämänsä ja aikansa, mitä luasterin yhteesistä töistä jää ylitte, on niiren omistettava uskonnon harjoottamiselle. Naiset, jokka muiren ihmisten joukos ovat kaunistuksia, ovat munkille kauhistuksia. Nii ainakin pitääs olla, vaikka paljohan niistä puhuthan kaikellaasta. Ja monta jännittävää ja liikuttavaa kertoomusta mäkin oon lukenu ja kuullu niiren kilvootuksesta ja taistelusta »paholaasen» viättelyksiä vastahan.

Ku ny näin on etukäthen saatu vähä seliitystä Petsamon luasterista ja munkiista yleensä, nii ajethan nyt suaraa luasterihi sisälle kattomhan minkälaasta siäl oikee on.

MUNKKIEN VIARAHANA.

Käynthin Petsamon luasteris meni meiltä kokonaane päivä. M’olimma tilannehet luasterista meitä hakhon kaks hevoosta ja rajavartiosta saathin yks lisää. Aamulla varahin oli puhet lähtiä, mutt'eihän niistä herraan kiiruhista tullu mitää ennenku vasta pualelta päivää. Toinen meirän fröökynööstä ei tohtinu lähtiä ollenkaa sinne luasterihi. Sen tuli heti pää kipiäksi ku se vai ajatteliki munkkia. Mutta se toinen fröökynä oli toista maata. Se hommas ittellensä heti komjan upseerin ja ratsuhevoosen ja prissas aika lailla kumpaakin. Niin n’oon erillaasia naiset. Mutta me vanhat vakavat saran kilon painooset kokoomukset, joonka varta ei sellaasta rytkytystä kestä jotta haarrarreisin hevoosen seljäs pomppia, me punnastimma ittemmä parittaan kärrypelille ja istua könötimmä ku isoon taloon meijäriflaskut tyyninä, tukevina ja täysinääsinä.

Luasterist’ oli lähretty meitä häkemhan oikee paraattihoijakalla, neliipyärääsillä puulinjaalikääsiillä, jollaasia ei enää näe muualla ku museos. Niis’ oli linjaalina kuus leipävarthan pituusta ja paksuusta pihlajaasta ortta, joonka päällä kruusattu istumapenkki kiikkuu ku soutumalavitta. Kyllä mä epäälin ja sanoonkin Hermannille ja Kunnallisneuvokselle jotta:

— Kuinkhan teirän käyrähän ja kestääkhän nua puufiäterit, jotteivät prätkährä poikki? — mutta kesti ne ja kovasti hyvin kehuu Hermanni niiren fietrannehen.

Tiän varsi luasterihin on ykstoikkoosta nevamaata, johna kasvaa vai miähenkorkuusta vaivaaskoivua, parhuultaasta vihtamettää. Pari kylmille jäänyttä munkkien rakentamaa majatalua on vai matkan varrella. Hiljaa mennä nytkyteltihin, sillä luasterin hevooset olivat kans vissihin munkkilupauksensa tehnehet, jottei ne mailman kiiruhista liikoja perusta. Juhlallisen harvaksensa ne kinttujansa liikuttivat ja välistä jäivät funteeraamhan, jotta kumpaas jalkaa nyt pitikää siirtää. Ja kauan sai seliittää niille matkahan lähröski, ennenku käsittivät jotta nyt sais lähtiä. Mutta hyväs lihas vaikka takkukarvaasia olivat, niinku kuskipukilla istuva musta munkkiki, joka kattoo mahtavuuksisnansa ristihi ja luuli vissihin ajavansa parihevoosilla. Niin oli äijällä peukalo keskellä kämmentä ja heikot voimat jotta, ku hevooselta irtaantuu matkalla kenkä jalaasta ja jäi vai parista naulasta retajamhan, niin ei saanu sitä irti, vaikka kovasti kinnas. Käsiänsä vai levitteli ja päätänsä kynsii. Mutta silloo astoo Hermanni alha kääsiistä, sanoo munkille jotta annas minä, hairas hevoosen koiven ylhä jotta koko kakku oli pyllähtää isthallensa, ja nyppäs pois ku ei mitää. Pisti kengän munkin kouraha ja sanoo jotta tuas on! Kovasti oli munkin silmät pyäriääsnä.

Toises kuarmas oli kuskina tuas viirentoista vanha poijanmälkki, joll’oli kans munkin puku yllä: pitkä musta kauhtanatakki polvihi asti, nuaranpätkä vyällä ja pääs ympyriääne paksu topattu patalakki. Kysyymmä siltä, onko se kans munkki, mutta sanoo olevansa vai muutoon luasteris, kun saa siältä ruaan, verhat ja asunnon. Jostaki Venäjältä oli kulkeepunu sinne, orpoo poika oli. Aika junkkari oli silmistä päättään ja siitähän sen ihmisen tuntoo. Kuka tiätää vaikka sillä olis olin jo hilsukin katteltuna Näsykän kylän flikoosta.

Päästihin siitä kumminkin lopuksi perillekki asti luasterihin. Tultihin tiänmutkahan ja piänelle mäelle, josta aukes yhtäkkiä ethen laaja tasaane nurmikkotanner. Siinä seisoo vehriääsellä kerolla joen partahalla koivikon keskellä Petsamon luasteri, jota joen toiselta rannalta suajaa mahtava vuari, Pyhitysvaara nimeltä. Piäni, siävä luasterin kirkko seisoo aukian lairas ja luasterin asuun- ja muut rakennukset keskempänä kentällä. Varsinaane luasteri eli munkkien asumus on suuri kakskerroksine rakennus, johna kullaki on oma kopperonsa. Siinä likill'on luasterin suuri navettarati, talli, sauna ja muut rakennukset. Navetta niill'oli oikee uurenaikaane, suuri, hyvin järjestetty ja puhraski. Karjanhoitajamunkkien asunnot on tehty navetan päälle. Matkustajia varte on erityyne majataloorakennus. Yks luasterin rakennuksista on otettu rajavartioston majapaikaksi, ja sen portahilla sotilas justhin veteli aikansa kuluksi hartahasti haitaria, ku me tulimma. Aika luritusta päästiki, mutta heti loppuu, ku meirät äkkäs. Sinne porraspäähän pisti käsimasiinansa ja hairas vähä äkkiää kiväärin olaalle.

Kun ajoomma luasterin pihalle, tuli meitä vastahan heti luasterin esimiäs neljän korkiamman munkin kans juhlapukimis ja toivottivat tervetulleheksi. Esimiähen johrolla lährettihin sitte kattomhan kirkkua. S’oon pikkuune hauskannäkööne puukirkko, jok’ on rakennettu sillä lailla, jotta siin’on oikiastansa lyäty kaks kirkkua yhtehe. Piänen ikivanhan kirkon kans yhtehe on rakennettu uusi ja suureet n'otta vanhast'on tehty uutehen kirkkohon alttarikuari. Itte kirkko oli sisältä häikääsevästi koristeltu. Kaikki seinät oli pyhimysten kuvatauluja täynnä, jokka väläjivät hopialta ja kullalta. Oviseinällä oli kaks suurikokoosta uurenaikaasta tairemaalausta, venäläästen maalarien tekua. N’oon kuulemma ennen ollu alaluasterin kirkos, mutta ku siitä tehtihin Petsamon luteerilaasille kirkko, nii tuathin taulut tänne. Toises soitti Taavetti harppua Saulille, toises saarnas Paavali voimallisesti Akripalle. Molemmat olivat hianua taiteellista tyätä. Yhres kolmannes suurikokooses mutta taithellises suhtees tökerös taulus oli kuvattuna Vesaisen hävitysretki tähän samahan luasterihin. Panssaripukuuset ritarit (!) siinä miakoolla surmasivat munkkivanhuksia. Arvasin mitä taulu kuvaa, mutta kysyyn kumminkin luasterin esimiäheltä kuullakseni, mitä se sanoo. Mutta näppärästi se selviytyy ikävästä seliityksestä. Sanoo vai jotta taulu kuvaa sitä, ku »ruattalaaset» hävittivät luasterin kolmesataa vuatta sitte. Hianotuntoosena miähenä ei se tahtonu sanua suarahan, jotta suamalaaset sen tekivät, vaan käytti sanaa »ruotshalaiset», jolla rajantakaaset karjalaaset tarkoottavat suamalaasia. Tällääne väärä sanankäyttö on perääkin siltä aijalta, ku Suami kuuluu Ruattin valtakuntahan. Ja samalla laillahan meilläki nimitethän karjalaasia viälä monin paikoon pussiryssiksi.

Mä nyäkkäsin selitykselle päätä, hymyylin ja sanoon vain jotta ponimaaju. Ymmärrimmä hyvin toisiamma.

Kirkon suurin kalleus ja nähtävyys on metrin korkuune ja pualentoista pituune hopiaane hianoolla korkokuvilla kaunistettu pyhäänjäännös-arkku. Sen on luasterille lahjoottanhet aikoonansa Arkkankelin kaupungin asukkahat. Samoon on siälä hopiaaset sylen korkuuset kynttyläjalaat, jokka seisoovat laattialla. Ja kynttylä on niis käsivarren paksuusta. Kirkos on monia piäniä kuarialttaria, jokk’on ympärinsä koristeltuja kullatuulla ja hopiaasilla pyhimystauluulla.

Meitä tukkii pari miästä kattomhan oikee sisälle yhtehe tuallaasehe sivualttarihi ja meirän peräs tuli sinne se meirän reima fröökynämmäki syynäämhän paikkoja. Mutta ku munkki huamas sen, nii sekös vasta kauhistuu, rupes hosumhan molemmin käsin ja ajoo vähä äkkiää sen flikan siältä pois. Sanoo jotta sinne ei saa jalallakaa astua ykskää naisihmine. — Mahtoo siinä tulla munkiille perästäpäi jälkien lakaaseminen ja loitsujen lukeminen.

Ku oli kirkko, navetat, tallit, leipomatupa, sauna ja muut paikat katteltu joka puolelta, haastoo luasterin esimiäs meirät omhan asuntohonsa murkinalle. Pöyräs tarjottihin teetä, vehnäleipää, voita ja lohta. Ja munkki heiluu kyypparina! Esimiäs itte ei kumminkaa syäny muuta ku leipää ja hörppii teetä päälle. Oli paaston aika, eikä munkit saa silloon syärä lihaa, eikä lehmällistäkää. Kysyyn esimiäheltä, kuinkas on markariinin laita, passaako se. Sanoo jotta ei saa paaston aikaan sitäkää syärä, koska markariinia valmistettaas siihe käytethän vähä piimää. Ja piimä on lehmällistä! Tarkat on paikat.

— Uskonsa kutaki auttakhon! — huakaasin mä, levitin kahren pualen voita leivälle, panin lohta päälle ja pistin suukkuhuni, mä syntinen ihminen.

MUNKKILAULUA JA LUSIKKAKAUPPOJA. — SYNTINYPPYLÖÖTÄ JA VÄÄRINKÄSITYKSIÄ.

Aterian kunniaksi pistouvas luasterin esimiäs meille harvinaasta pöytämusiikkia. Esti kuuluu sivuhuanehesta piäntä krapinaa ja rykimistä, mutta samas kans rupes kuulumhan nii mahtavaa köörilaulua ku urvuulla olis pelattu ja paasilla kovaa painettu. Me hämmästyymmä n’otta jäimmä suu auki kuuntelhon ennenkö hoksasimma lyärä suupellit kiinni ja panna kaffelin pöyrälle. Kyll'oli nii komjaa laulua jotten muista koskaa kuulleheni. S’oli luasterin munkkikööri ku lauloo. Ensimmääne laulu oli juhlalline onnentoivotuslaulu, johna toistuu monaasti sanat jotta »monet pitkät onnen vuaret». Kun s’oli laulettu nousi luasterin esimiäs juhlallisesti ylhä ja ilmootti, jotta se oli omistettu valtakunnan korkiimman hallitusmiähen, prisitäntin, kunniaksi. Kööri lauloo sitte viälä meille piänemmille herroolle monia kaunihia katolisia kirkkolauluja. Kaikesta kuuli jotta n’oli aiva erityysesti harjaantunehia köörilaulajia. Niin soittuuvat äänet varmasti ja sopusuhtaasesti yhtehe jotta se pani niinku konehella vai olis veisattu ja eri knapiista paineltu. Emmäkä m’ollu uskua silmiämmä ku näimmä sitte jotta koko kööris ei ollu eneet ku kolome miästä, jokka lauloovat ja sellaasen äänen päästivät.

Ku pöyrästä nousthin, lahjootti esimiäs meille jokahittelle muistoksi Petsamon luasterista kaks kaunista puulusikkaa, johk’oli maalattu poronkuvia ja muistokirjootus. Niitä vualeskeloovat munkit ja myyvät luasteris kävijöölle muistoksi. Sattuu nii mukavasti, jotta m'olimma jo ennen luasterihin tulua ostanhet Parkkinan kyläs Munsterhjelmin puarista jokahinen justhin samallaasia lusikoota ittellemmä kuurella markalla kappalehen. Tuumasimma vai, ku koriasti kiitimmä, jotta eipähän tua lisä pahoota ja pistimmä lusikat plakkarihi.

Ku sitte lährethin esimiähen huanehesta pihalle vähä kattelemhan ympäristyäki, nii porstuas hairas yks munkki mua takinhännästä kiinni ja pyyti tulemhän koppihihnsa. Ja huamasin mä jotta yks munkki kiikkuu Hermanninki hännäs ja vouvas sitä joukkohonsa, mutta Hermanni hairas häntänsä vähä äkkiää pois.

Minä kumminkin menin sen munkin koppihi kattomhan ja kuulemhan, mitä sill' olis asiaa. Munkki otti pöyrältä heti koko kourallisen samallaasia puulusikoota ja rupes kovasti kauppaamhan mulle. Seittämän markkaa pyyti kappalehesta. Mä siappasin kans ne esimiähen lusikat plakkarista ja sanoon jotta:

— Eikhän nämä lusikkapuut jo rupia mulle piisaamhan? M’oon tähän asti plaannu vellikupilla hyvin aina yhrelläki lusikalla pärjätä, mutta ku mä nyt rupian huitoomhan kahrella, nii eikhän tuata jo näilläki pualehensa tuu, ku toisella koolii klimppiä pohjasta ja toisella litkoo liäntä.

Ku äijä meni vähä noloonnäkööseksi, nii pistin sille kympin kourahan ja lährin. Mutt'en keriinny saamhan viälä ovia reiruhu perähäni kiinni, ku oli jo toinen hännästä kinnaamas ja lusikkaansa näyttämäs. Silloo mä sanoon jotta:

Ja hairasin häntäni pois niinku Hermanniki. Kovasti tuntuuvat olevan persoja rahan perähän. Sain sitte jäliistäpäi kuulla, jotta yks luasterin munkki oli kerraasti myyny yhrelle kolttaäijälle viinaakin ja ottanu limunaatipullollisesta 700 markkaa. Siitä tullu siihen ajatuksehen, jott'ei ne tairakkaa olla nii mailmasta pois ja syvis uskonnollisis funteeringiis ku pitääs.

— Mikäs se tua tuala on? — kysyyn yhreltä munkilta pihalla, ku siinä vähäs matkas näkyy ympyriääne mäki ja sen päällä korkia puuristi.

Sanoo olevan yhren pyhän munkin tekemä multakappeli. Lährettihin kattomhan oikee joukolla ja haastettihin munkkia tulemhan näyttämhän. Siin’oli 5—6 meeterin korkuune ympyriääne multakukkula, jonka päälle meni portahat ja mäen pääll'oli maahan kaivettu montto, jonka keskeltä nousi se suuri hirsistä tehty venälääsmallinen risti. Ryssän ristis on kaks poikkipuuta, toinen niinku meirän ristis ja toinen pantuna vinoottaan sen ala. Ristin juurell'oli kaks mukavaa istumapenkkiä, johk’oli hyvä täjätä ittensä istumhan ja pistää savuuksi. Siält'oli kaunis näky ympärinsä. Istuttihin siinä, paistateltihin päivää ja poltettihin munkin kertojes liikuttavan tarinan tämän multakappelimäen synnystä. Näin se kertoo:

— Yks munkki nimeltä Pahoomi on syntijensä sovitukseksi tämän kappelin rakentanu. Tällä paikalla oli maa yhtä tasaasta ku tuas ympärillä ennenku pyhä Pahoomi alootti tyänsä. Se suaritti kaikki uskonnonharjootukset ja tyät luasteris niinku muukki munkit, mutta öisin ja lepohetkinänsä se rakenti tätä kappelia. Kaiken tämän maan, joka täs mäes on, on se säkillä kantanu tualta nevalta ja mettästä. Ja siihen meni siltä kokonaasta 30 vuatta. Tuala mäen alla on sen kaivama piäni rukousmaja ja siälä pyhä Pahoomi vanhana ukkona viätti elämänsä loppuvuaret rukouksis. Minä muistan hyvin Pahoomin, eikä siit’oo ku neljättä vuatta sitte ku se kuali —

— Mitä kauhiaa syntiä se munkki oli sitte tehny? — kysyy se meirän fröökynämmä liikutettuna.

— Se oli tehny suuren synnin, rikkonu munkkilupauksensa. Se oli tunnustanu luasterin esimiähelle, jotta s’oli nähny kerraasti kaunihin naisen ja rakastunu siihe — kertoo munkki.

Ku se meirän fröökynä kuuli sen, nii veret tuli silmhin, n’otta nästyykin nurkalla piti pyhkiä.

Mutta mä tykkäsin jotta sen munkki-junkkarin silmät nauroo ja suupiälestä pakkas vethön suanta. Sitä varte painoon toisen silmäni kiinni, kattoon toisella munkin nauravhan silmhän ja kysyyn jotta:

— Aa paapa, kuinka se oikee oli sen Pahoomin synnin laita? Jos sen Pahoomi-paapan sellaasen synnin tähre piti tällääsen mäen rakentaa, nii mä luulen jotta näitä mäkiä pitääs olla täälä vähä eri lailla — — -Vai taitaa se tua isoo vuari tuala jojen toisella pualella olla koko luasterin yhteene syntinyppylä — —

— Nietu brat, kakoi tut seilipaatti? Ei minä elä seili-paatis, minä asu tuala luasteritalos.

— No onkos sulla paapakulta sitte akka? — nii levjähän veti suuta ja tykkäs jotta:

Kun oli luasterin paikat kaikki katteltu, hyvästelty ja kiitelty kärestä pitään ystävällisyyrestä ja viarahanvaraasuuresta, josta kumminki näkyvääseksi merkiksi jätimmä joka miäs mikä suuremman mikä piänemmän kärpännahaan luasterin kassahan, niinku hyvä tapa vaatii, nii oltihin valmihit taas nousemhan puulinjaalikärryylle ja lähtemhän takaasi Parkkinan kylhän, johna Munsterhjelmi oli lämmittäny meille kylän ainuan suamalaasen saunan, john’oli ihanaa vihtua päivän pölyt krupistansa.

Siälä saunanlavalla kerrothin mukava juttu yhrestä tuhannen markan kyytistä, jok’oli tapahtunu menny kesänä. Rajavartioston miähet olivat tehnehet huvimatkan ja pikamarssin kasarmiltansa luasterille ja tullehet tuan matkan täysis varustehis juasten yhres tunnis ja 50 minuutis. Meiltä meni luasterin hevoosilla yli kolme tiimaa.

Yhren upseerin ja sotamiähen välill'oli tullu sitte kinaa siitä, kuinka pian sen luasterin välin oikee kulkoo. Ja silloo oli sotamiäs uhaannu vetää herra upseerin pikkukärryyllä kahres tiimas luasterista kasarmille. Ku upseeri vänkäs vastahan, nii lopuksi löivät tuhannen markan veron ja koitettihin.

Kumpahankin päähän pantihin kellonkattojat, upseeri istuu käsikärryylle ja sotamiäs hairas aisoosta kiinni. Merkki annettihin ja nii lähti sotamiäs viärä hyppööttämhä upseeria kärryyllä jotta harjakset soittuu. Sitä menua oli kattornas ihmisiä pitkin tiän vartta ja pualimatkas oli sotamiäs jo ennenku tiimaakaa oli kulunu.

Upseeri rupes jo räknäämhän vetorahaa, ku samas yhres ylämäjes kolahti kärrynpyärä kivhen n’otta kärryt hajos siihen paikkahan, upseeri pyllähti ojahan ja sotamiäs hoksas vasta aikaan päästä, jottei sill'oo ku tyhjät aisat peräsnänsä.

Kaikki olivat myäntänhet jotta sotamiäs olis veron rennosti voittanu, jos ei kärryt olsi hajonnehet. Kärryjen särkymisen tähre sovittiin veto sitte sillä lailla, jotta toinen sai kunnian ja toinen pitää rahansa.

KALASTAJASAARENNOLLA.

Kolme voorokautta m'olimma kattellehet ja tutkineet Petsamon vuanon perukas yhres rypähäs olevia Parkkinan, Näsykän ja Alaluasterin kyliä, jokka yhthensä muarostaavat tulevan Petsamon kaupungin. Neljännen päivän aamuna koottihin sitte taas kimpsut ja kampsut yhtehe ja marssittihin Parkkinan kylän laivasillalle, johk’ oli kokoontunu paljo kylän väkiä kattomhan retkikunnan lähtyä. Astuttiin pikkuusehe moottorivenheshe, heilutettiin kättä hyvästiksi ja kiitokseksi ja ajaa hurahutettihin parin kilomeetrin pääs vuanolla orottavhan Suami laivhan, jolla suunnattihin matka Kalastajasaarennolle. Laskuveren tähre ei höyrylaiva päässy Parkkinan kylän rantahan asti.

Muutoon niill’ on siälä Petsamos käytännös paljo sellaasia murresanoja, jostei tavalline suamalaane käsitä hölynpölyä, jos ei kysele, mitä se nierkittöö. Mitäs luuletta, jotta sanat »ulli» ja »hiaruva» merkittöövät? — Ulli tarkoottaa nousuveren aikaa ja hiaruva laskuvettä. Ne on norjankiälestä laihnattuja ja vähä petrattuja sanoja. Ulli tuloo norjalaasesta sanasta fullvand, täysvesi; hiaruva sanasta fjärvand, kaukovesi.

Ku Pummangis Rekinan taloon emäntä kysyy multa, ku mä popsiin rasvas paistettua herkullista pallasta jotta:

— Taitaa olla hurrikas ruaka? — nii »hurrit» tuli heti mun miälhen, mutta mitää en käsittäny.

Ku aikansa oli tulkattu, nii ymmärrin, jotta hurrikas merkittöö samaa ku »ensikertaane». Hurrikas ruaka on sama ku ruaka, jota ensikertaa maistaa. Ja meirän puales merkittöö »hurri» ruattalaasta!

Matkhan lährös oli vuanolla ruma ja tuuline sää. Tuntuu jo etukäthen häjyltä vattanpohjas ku ajatteli, jotta kuinkhan siälä aavalla merellä oikee keikuttaakaa, ku täälä vuanolla jo näin paiskii. Oli vähä sumuaki, jotta meitä maalaasmiähiä oikee peljätti, mikä voihkina täs taas tulookaa. Sen tähre oltihin hiljaasia ja totisennäköösiä. Mikä veti sualivyätänsä kolme reikää kireemmä, mikä söi pulveria, kuka ittiänsä muutoon troppas. Mutta kaikill’ oli sama meininki, jottei tulsi kovi merikipiäksi. Hyvä konsti kuuluu olevan se, ku panoo ittensä heti laivhan tulles maata aiva suaraha kannelle eli soffalle, makaa hiljaa ja ottaa yhren kiintiän paikan, esimerkiksi laivanmaston huipun, johka tuijottaa. Yks meirän joukosta koitti sitäki konstia, muttei se auttanu. Ja mä luulen, jotta sitä pikemmin merikipiäksi tuloo, mitä pahemmin sitä pelkää ja ajatteloo. Konjakki pitääs olla hyvää merikipua vasthan, mutta mistäs sitä ottaa kialtolakimaas!

Me olimma jo valmihia uhraamhan Jäämeren jumalille heti ku vuanon suulle päästhän. Kaulat pitkällä orotimma. Mutta suuri oli hämmästys ja ilo, ku vuannosta tultaes aavalle merelle siälä paistooki ihana aurinko ja meri makas aiva tyynehenä. Usee kuulemma sattuuki nii, jotta ku vuanos käyy lakkapäälainehet, nii Jäämeri on rasvatyyni.

Siitä matkasta, jota nii pelkäsimmä tuliki mitä ihanin huvimatka peilikirkkahalla rannattomalla ulapalla auringon helottaas ku heinäkuun poutapäivänä.

Matka kulki vuanon suusta pohjoosehe Kalastajasaarennolle, joka seki on meikälääselle merkilline nähtävyys. Kalastajasaarento on 48 kilometriä pitkä ja 25 km leviä niämisaari, jonka yhristää mantereesehe vai kilometriä leviä kannas. Sen poikki kalastajat vetäävät välistä venehensä, ku eivät viitti kiärtää saaren ympäri. — Suamen ja Venäjän raja kulkoo tämän saaren halki nii, jotta puali kannasta ja vähempi puali saarta kuuluu Suamelle. Venäjän pualelle on jääny monta suamalaasta kylää; niistä suurin on nimeltä Muatka. Kaikki Kalastajasaarennon asukkahat ovat puhtahia suamalaasia. Ne on siirtynhet Pohjoos-Suamesta, Kuusamosta ja Kittilästä. Niimpä Pummangin Rekinan taloon vanha isäntäki sanoo lähtenehensä kotopitäjästä Kittilästä »nöyrinä vuasina»; se on suurina nälkävuosina 1860-luvulla. Se on sattuva sana »nöyrä vuasi.» —

Kalastajasaarento on aiva toisellaasta luantonsa pualesta ku Petsamon ympäristöt. Saari nousoo ku matala limppu merestä ja on aivan puutoon. Siälä kasvaa vain ruahua, varpuja ja kanervaa. Saaren rannat on toisinpaikoon suaraa ja äkkijyrkästi halkeellehia korkeeta kallioota, jotta mereltä näyttää ku tultaas Viaporin fästinkihi.

Saaren länsipualella, joka meille kuuluu, on syvä lahti, jota sanothan Pummangin vuanoksi ja sen rannalla sijaattoo satakunta henkiä käsittävä Pummangin kylä. Petsamosta tulija hämmästyy, ku näköö täälä oikee ihmismoosia taloja, eikä sellaasia piäniä kurjia töniä ku varsinaases Petsamos. Pummangis on monta suurta suamalaasmallista talua, jokk’on sisustettu samhan laihi ku taloonpoikaasasumukset yleensä pohjoos-Suames. Parhaat taloot on Rekina ja Pesonen. Joitaki tupia oli tekemäpualis. Niihin oli saatu värkkipuita soran aikana Petsamon erustalla haasirikkoontunehista ja saksalaasten sukellusvenehien upottamista puulaivoosta. Mutta näki siälä viälä pari turpehista ja maasta pykättyä vanhan ajan multamajaakin, joonka seinät ja katto kasvoo heinää, koreeta kissinkelloja ja keltakukkia n’otta n'oli oikee kaunihia kattella.

Kylän ihmisekki oli näöltänsä ja käytökseltänsä toisellaasia ku Petsamos. Pummankilaaset, samoon ku muukki Kalasaarennon asukkahat, ovat tarmokasta ja toimeliasta väkiä, ja sitä varte ne ovakki aika hyväs toimhentulos. Niill’ oli siälä kirjoja taloos, tilaavat sanomalehtiä ja seuraavat muunkin mailman menua. Ja sitä ei voi sanua Petsamon alkuasukkaasta.

Kalastajasaarennolla pistää silmhän suuri puhtaus kaikkialla. Siäl’ on aika lailla paljo lehmiäki, ja on niillä kesääsin hyvä lehmänvalli saarella. Me käyymmä kattornas Pummangis paris navetas, jokk’oli niin pestyjä ja puhtahia, jotta valkoone puu vai loisti joka paikasta. Ja Rekinan taloon navetas oli oikee matokki laattias! Ei niitä tiätystikää lehmiä varte piretä, jokk’on kesällä aina ulkona. Mutta sille meirän fröökynälle me tuphan tulles narrasimma jotta:

—- Lehmäkki oli nii kilttiä ja hyvin kasvatettuja jotta pyhkiivät sorkkansa hakoohi ennenku navethan menövät jotteivät tuhraasi mattoja!

Sen se meirän helsinkilääsfröökynä melkee uskoo, mutta ku mä koitin viälä vähä petrata jotta:

— No en oo kummempaa ennen nähny, ku kaikki lehmät istuuvat parres oikee olkitukun päällä, jotteivät likaasi parttansa —

— Mitäh, istuuvakko lehmät olkitukulla? — imehteli se helsinkilääsfröökynä.

— No oikee istuuvat ku rippikouluflikat korjasti häntä pipparas — — haikaalin mä.

Siälä Rekinan taloos tarjottihin meille päivällistä peräkamaris, john’ oli huanekalut ja mööpelit nii fiinit ja komiat, jottei Kyröönmaas oo mones parhaaskaa puntitaloos. Ja ruaka panthin pöythän oikee monilla eri veittillä ja kaffeliilla kanelinparkki- ja sinappikupiilla ku parahis hotellipaikoos. Ei puuttunu taloos mitää, ei tavaroosta eikä kohtelusta. Kovasti haastettihin yätä olemhan, mutta ei passannu, ku oli matka muresna. Olis ollu hauska koittaa maata yhren yän haahkanuntuvaasella patjalla ja silkkitäkin alla, joka sekin on samoolla höyhenillä topattu. Pummankilaaset on mainehes siitä, jotta niill’ on viarahillensa tarjota haahkanuntuvaaset sänkyvaattehet ja silkkitäkit. Haahkanuntuva-patjooll’ ei makaakkaa ku kaikiista suurimmista herroosta vai knupit. Olkia, ryrinpäitä ja vippuja saavat tavalliset ihmiset tukkia pussihi lonkkansa pehmikkeheksi, eikä eres kaikkia morsiamiakaa höyhenpolsteriilla makuuteta. Ja jos makuutethan, nii silloonki vai kuallehen kukon ja kanan höyhenillä. Haahkanhöyhenpolsteriilla kannattaa maannuskella vai raharötkälehien ja Pummangin kalastajaan, jokka itte kokuaavat haahka-linnun höyheniä läheesiltä Lintusaarilta, johna niitä pesii suuret parvet.

Pummangista ajoomma laivalla vuanon poikki Kervannon kylhän, jok’on Puumangin kylää justhin vastapäätä toisella pualella lahtia. Kervannon erustall’ on muutoon Petsamon paras lohenkalastuspaikka. Täältä lähretimmä Suami laivan kiärtämhän saaren ympäri Kalastajasaarennon pohjooskärkehe, Vaitolahren kylhän, johka itte lährimmä oikaasemhan kolmen kilomeeterin levyysen kannaksen poikki jalkapatikas. Ja yhtaikaa olimma perillä.

Vaitolahren kylä sijaattoo pohjoosehen aukeevan lahren perukas. Valtakunnan raja jakaa kylän ja lahren kahtia. Ku rajaa käythin, oli siinä kova krapina. Paikall’ oli kaks turskia jääkäriupseeria ja niillä 60 yhtä hurjaa sotilasta ja yks konekivääri. Tämä joukko tahtoo rajaa siirrettäväksi kauemmas ja vaatii ryssiä heti lähtemhän kylästä. Ryssät putiivat kans nyrkkiänsä ja näyttivät pyssyjänsä. Toivat piänen sotalaivankin lahrelle häthän, mutta suanialaaset käskivät 7 tunnin sisällä lähtemhän eli paukkuu. Ja tappelu siit’ olis tullukki, jos ei Helsingistä keriinny hallituksesta ankara käsky jotta:

— Piti antaa perähän! — kirrasti sama upseeri viäläki hampahia, ku ei silloo saanu laittaa parempaa rajaa.

Vaitolahti on muutoon Petsamon suurin kalastuspaikka. Parhaasehen kalastusaikhan kokoontuu sinne tuhatkin kalastajaa yhtaikaa. Vaitolahren läntisen niämennenäs on meirän pualella pikkuune loistomajakka, nimeltä Nurmensätti. Ja kaikkihin uloommaasella niämenkärjellä makaa lameellansa korkialla maalla suuri höyrylaivan hylky, jonka Jäämeren aallot on heittäny kuivalle maalle. Ryssänpualeeses niämes on toinen samallaane suuren venälääsen postihöyrylaivan hylky. Laivan kapteeni kuuluu pöhnäs ajanehen täyttä höyryä suaraa maalle, jotta tohjoksi meni koko laivan noukka. Paikkakuntalaaset ovat sitte hoirellehet loppua n’otta niist'ei oo enää jälellä muuta riitingit.

LINTUSAARILLA.

Petsamon kaikkihin miälenkiintoosin ja nähtävin paikka on niinsanotut Lintusaaret elikkä Heinäsaaret niinku niiren viraallinen nimi on. Nimi sanothan tullehen siitä, jotta näillä kahrella saarella kasvaa vahvasti heinää. Mutta ei s’oo heinä, josta nämä saaret on kuuluusia ja merkillisiä, vaa linnuustansa, joita siäl’on kymmeniätuhansia. Sitä varte oliski asiallisempaa ja oikee nimittää saaria Lintusaariksi. Ja nii mä teenkin.

Lintusaaret sijaattoovat Petsamon vuanon suusta suaraa pohjoosehen 17 kilometrin pääs, Pummangin vuanon kobralla Jääineres. Kolme tiimaa kesti ajaa laivalla Petsamosta. Saaria on kaks, suuret pohjoosempana ja piänet siitä pyssynhollin pääs etelämpänä. N’oon verrattaan piäniä pinta-alaltansa. Suuret taitaa olla tuskin kilometriä kanttihinsa. Saaret on nii matalia, jotta korkeen kunnas kohuaa vai aluun toistakymmentä metriä merenpinnasta. Yhtäkää puuta ei kummallakaa saarella kasva, vain matalaa kanervikkoa, muuramenvarpuja ja monellaasia koreeta kukkia. Keskikesän aikhan kuuluu saaret olevan yhtä kukkaaskenttää ylt'yleensä. Monet putkikasvit ovat parhaana kukinta-aikana nii vehmahia, jotta miästä rinthan. Ja monia harvinaasia ja kaunihia kukkia siälä kasvaa sellaasiaki, jottei mualla näjekkää. »Trollius europeuski» on toista kyynärää korkia ja kukka kämmenen kokoonen ja kaunis ku ruusu. En totisesti olsi tiänny sen nimiäkää, mutta rookasimma siälä saarella kaks tiäremiästä, joista toine oli kasvistutkija ja lyysionkoulun opettaja itte Ape Rantaniemi Turuusta, ja se seliitti meille saaren kasvullisuuren perinpohjin. Se toinen oli »lintumaisteri» E. Merikallio, joka oli oikee kuukausikaupalla siälä tutkimas lintuja ja niiren elämää. Meirän ei trengänny muuta ku kattella, kuunnella ja imehrellä lintu- ja kukkamailman moninaisuutta.

Lintusaarilla kasvaa suunnattomat määrät muuramia, jokk’on paljo suurempia ku meirän puales. Muuramen kukkima-aikana, ja me satuummaki justhin silloo saarille, oli siälä koko maanpinta yhtenä valkoosena muuramenkukkana. Kukat on paljo suurempia ku mualla Suames, n’otta ei s’oo imes, jos marjakki on pualta suurempia ku tavalliset. Muuramia noukithan näiltä saarilta parahina vuasina lähes kymmenentuhatta kilua. Ja nii erinomaasen hyvänmakuusia ne on, jotta niitä on satoja vuasia viäty suurimpana herkkuna Venäjän hovihin keisarien ja suuriruhtinasten popsittavaksi.

Mutta enempi ku kukat ja marjat ihmetyttää matkustajaa nährä sitä lintupaljoutta ja sitä mekastusta, jota linnut näillä saarilla pitäävät. Jo saaria lähestyjes näköö saarten yläpualella ilman kuhisevan täynnänsä kaikellaasia merilintuja. Niitä lentelöö siälä ku hyttyysparvia kesäiltaasin, aivan mustana. Se lintumaisteri seliitti, jotta siäl’on tavattu yli viiskymmentä eri lajia lintua, mutta tavallisesti niitä oleskeloo siälä kolmattakymmentä eri sorttia. Siin’ on monenlaasia lokkia, tiiroja, merimettoja, sorssia, allia, lunnia, haahkoja, räiskiä ja mithän kaikki ovakkaa. Monet olivat mullekki nii outoja, jotten muista uneskaa nähneheni. Ja pikkulintuja oli hyttyysestä nyrkinkokoosihi asti. Eikä ne linnut ollehet kovin arkojakaa, parin-kolmen sylen päästä sai kattella.

Keskellä suurempaa saarta on pikkuune sisäjärvi, jonka pinta oli aiva kihisten täynnä kaikenkokoosia ja näköösiä lintuja. Siinä meni sorssamamma soutaan erellä ja pikkuuset poikaaset noukkapystys peräs. Valkoosia, suuria lokkia kehuskeli siinä mahtavina ku ankkapoijut. Tuskin viittiivät päätänsä kääntää eres kattomhan meitä pitkämatkaasia reissaavaasia ja kansanerustajia, jokka olimma tullehet imehtelemhän. Ja ympärillä ilmas pitivät allit ja tiirat ja mithän kirkujia olivat sellaasta krääkymistä ja kirrastusta, jotta korvia porotti. Se lammikko siinä saaren keskellä näytti olevan linnuulla oikee Kirvun kylpylaitos. Ja riivatunmoosta mekastusta tämä lintuherrasväki siinä keskenänsä piti. Siinä ne soutelivat ja paistattivat päivää ku ainaki joutilhat. Toisia oli trusapäis yhres ja huutivat ja rähisivät ku parahat politiikkamiähet kansankokouksis. Tappelujaki syntyy ja silloo menthin peräkanaa jotta vesi vai firras.

Kaikkihin pahin rähisijä on kumminki se lintu, jota sanothan räiskäksi. Ja aika präiskä se näytti olovanki. S'oon suurenlaasen variksen kokoone, mutta vaalianruskia ja haukanmalline lennossansa. Räiskä on oikia lurjus muiren lintujen joukos, hävitöön roisto. Oikia polseviikki-komisarjus! Itte s’ei viitti eres omaa ruakaansakkaa pyyrystää. Se teköö sillä lailla, jotta se lentelöö ylhäällä ilmas ja katteloo pää vääräs ku jokin toine lintu onnistuu sieppaamhan kalan merestä. Ja silloo se lentää sen niskhan ku talanpii, fläiskii sitä siivillä ympäri korvia, knoppii niskhan ja pitää sellaasta rähinää n’otta toisen on pakko aukaasta suunsa, manata vastahan ja purottaa kala suustansa. Sitä se räiskä-präiskä vai meinaaki ja pitää tarkasti varansa, koska kala tipahtaa toisen noukasta. Silloo se suhauttaa peräs ja nyppää lennosta kalan kiinni ku häkää vai. Piänemmät linnut, joilta se sillä lailla ryästää saalihin suusta kirrastaavat tiätysti kamalasti. Välistä ne hakoovat sukulaasia apuhu ja käyvät oikee joukolla räiskän kimppuhu ja silloon on eri meteli ilmas. Jonkin höyhenen ne saavakki räiskältä irti revityksi, mutta tavallisesti se pitää hyvin pualensa, ku s’oon suureet ja hyvä lentäjä.

S’oon sellaane roisto, jotta se ryästää ja syä suihinsa toisten lintujen munakki, ku vai pesän löytää. Se lentelöö ilmas ja vaanii, mihnä näkis linnuttoman pesän ja ku huamaa, nii tuloo ku salasmaa taivahalta, hakkaa munat rikki ja pistelöö poskehensa.

Ja on se sellaane poika, jotta käy ihmisenki kimppuhu, jos sattuu sen omalle pesälle tulemhän. Se lentelöö kiärtään ja kaartaan ihmisen ympärillä ja ku ei huamaakkaa, nii truiskaa seljän takaa ihmisen niskahan ja sivaltaa nii ympäri korvia siivillä jotta hattu lentää. Jos se onnistuu, nii aika rähäkän päästää ilmas ja nauraa krakottaa jotta vihaksi pistää. Ja on sillä sellaasiaki hävittömiä konstia, jotta justhin pään päällä lentelöö ja purotteloo niskhan mitä rookaa. Tuli siinä siunanneheksi, jotta on se hyvä asia, ku ei lehmät lennä.

Satuumma löytämhän yhren räiskän pesän ja kokeelimma, mitä konstia se teköö. Kun menthin pesälle päi, niin monta kertaa truivas takaapäi pään ylitte jotta korvat suhahti. Asettuu sitte jonki sylen päähän mättähälle, mutta poispäi sialta, mihnä pesä oli. Siinä se röyhisti rintaa, haukkua räkätti ja huitoo siivillä. Ja oikee oli ku s’olis trossannu jotta:

— Tulkaas tänne jos tohritta’ Saatta nii päi pläsiä, jotta tiärättäki!

Ja ku meni likemmäs, nii sitä kovemman melun se vai piti ja hyppii vähä kauemmas, mutta aina vai haastoo tulemhan peräsnänsä jotta, tuus totisesti tänne!

Oli se nii vetkales lintu ja rento poika, jotta oikee huvitti kattella sen metkuja.

Linnut on siälä ottanhet ittellensä lajinsa mukhan kukin oman aluehen, johna ne asustaavat. Tiiroolla on oma paikkansa, samoon alliilla ja lunniilla. Lunni on hauskannäkööne lintu. Sen selkä on silkkimusta, vattanalusta vaalia ja isoo noukka loistavan punaane ku ainaki juapoolla. Ne elää suuris parvis, ovat kropiltansa nii lihavia ja rasvaasia, jotteivät pääse ku aiva matalalta lentämhän. Hyvän matkaa saavat mennä räpäköörä vettä pitki ennenkö saavat perän ylhä. Lunnit pesiivät syvälle maan alle, johka ne kaivaavat pitkiä käytäviä. Yhrellä paikkaa onkin saarella joka askelehella maanpinta aivan täynnä lunnien pesäreikiä. Ja sinne ei räiskäpoijan ookkaa väärtti nenäänsä pistää, tarttuu pian truutustansa kiinni ja saa nii silmillensä jotta muistaaki.

Haahka-lintu pesii avonaaselle maalle varpujen sekhan ja ku s’oon färiltänsä aiva ympäristön näkööne, nii on sitä vaikia maasta eroottaa. Haahka purottaa pesänsä pehmikkeheksi suuren joukon hianoja höyheniä, joita sitte ihmiset ja Petsamon luasterin munkit kulkoovat kokuamas. Luasteri on rakennuttanu lintusaarelle piänen tuvan, johna yks munkki asuu kaiken kesää kooten haahkan untuvia ja muuramia. Ja kovasti kelpaa ihmisillekki näiren merilintujen suuret munat, joita ottaavat talthen ja syäävät. Haahkan muna on nuan kaks kertaa kanan munan kokoone ja sanoovat sen maistuvan oikee hyvältä. Ja sen roistolinnun, präiskän, munakin on niin suuri, jottei muuta einestä miäs tarvitte ku sellaasen pistää poskehensa.

Ennen vanhaan kulkivat ihmiset likiltä ja kaukaa kokuamas saarilta suuret määrät linnunmunia, joita käyttivät ravinnoksensa ja pistelöövät makupaloona viäläki varkahin suuhunsa ku vai paikalle sattuu. Samoon ne höyheniä korjates harjoottivat sellaasta hävitystä lintumailmas, jotta saaret on nyt Suamen valtion toimesta rauhootettu ja munien keruu kiälletty. Petsamon munkiille on annettu lupa koota saarilta höyheniä, mutta sellaasista pesistä vai, jokka jo ovat jäänehet tyhjille. Munkkiäijä kulkookin siälä kaiket päivät ettimäs haahkanpesiä ja merkittöö sen piänellä kepillä viälä ku lintu makaa pesäs. Ja houkutus on monaasti nii suuri, jottei saata äijä-parka aina hillitä himoansa, vaa sivaltaa silloo tällöö jonkin suuren munankin murkinaksi.

Lintusaarilla pitää rajavartiosto kaiken kesää kahta rajasotilasta vahtina, jokka kakistaavat munavarkahat pois. Varkahia pakkaa kuulemma käymhän saarilla useen. Sotilahilla on oma piäni tupa käytettävänä saarella ja kissinpäiviä näyttivät viättävän. Saavat kalastella, kokkaroora ja maannuskella niinku tykkäävät. Vaikka yksinääseltä mahtaa tuntua pitkän päälle. Lintujen kirjavat parvet ja ainaane mekastus tuattaa kumminki vaihtelua. Mutta matkalaane, joka sinne vain hetkeksi saattaa pysähtyä, ei tahro millää malttaa saarelta lähtiä, niin paljo on siälä merkillistä nähtävää.

Aikoonansa puhuttihin sanomalehris kovasti siitä, jotta näillä Lintusaarilla olis suunnattomat määrät apulannaksi sopivaa linnunlantaa, jota pitääs kuljettaa pellonhöysteeksi. Kuinka sen asian kans oikee on, sit’ei osannu kukaa siäläkää sanua. Ei oo viälä tutkittu, mutta saattaa hyvinkin olla nii, jotta koko saaret on yhtä ja samaa ainetta. Sotilahat eivät ainakaa ollehet havaannehet saarilla mitää erikoosia varastoja. Taitaa olla vai puheeta. Vaikka toiselta pualelta jää imehtelemhän, jotta mihkä ne lintujen vuasisataaset ponnistukset ovat sitte hävinnehet?

Lintusaarilta lährettihin kotimatkalle, joka tehtihin Norjan kautta. Ilma oli mitä aurinkoosin ja Jäämeri rasvatyyni. Kirkkahalla ilmalla näkyy Norjan korkia kallioone ranta selvästi Lintusaarille, vaikka matkaa on n. 60 kilometriä. Suomi laivalla otettihin kurssi suaraa meren yli Vuoreijan (Vardö) kaupunkiin, joka on Lintusaaria vastapäätä. Jos oli tulomatkalla pahoon laivaa heitelly, nii sitä ihanamman muatonsa näytti matkamiähille ny Jäämeri. Auringon paahtees, tuhansien lintujen lennelles ympärillä ja iloosten pyäriäästen pulikoores laivan kuphella jätti tämä merimatka iloosen, päivänpaisteesen muiston Jäämerestä, jot'ei hevillä unohra.

MATKA NORJAN YMPÄRI.

Laivamatka Lintusaarilta Norjan pualelle Vuoreijan kaupunkiin kesti 4 ja 1/2 tuntia. Vuareija on Jäämeren rannan vilkkahin kalakaupunki. Asukkahia siäl’ on n. 4000 henkiä, joista viitisen sataa on suamalaasia. Itte kaupunki on kolkonnäkööne ja väkevä kalanhaju, joka joka paikasta pistää nenhän, teköö sen vastenmiäliseksi. Tääl’ on suuria kalamakasiinia, kuivaamoja ja kalanpäitä ja matoja rannat täynnä. Tuhannet kalalokit kirkuuvat satamas, noukkien merestä kalanperkooksia, jokka makasiinien rantalaituriilta nakathan suaraa merehen. Kun Vuareijasta vuasittaan lähretethän mailmalle 27 miljoonaa kilua kalaa, nii tiätää sen jotta siitä tuloo jo rääsyjäki eri lailla. Kolmannes kalasta menöö kuulemma perkooksina takaasi merehen. Meikäläästä miästä kummastutti enite tämän kaukaasen pikkukaupungin mahtavat, miljoonia Norjan kruunuja maksanhet, suuremmooset satamalaitokset, jokka sulkoovat kaupungin sataman monen metrin korkuusilla kivistä rakennetuulla aallonmurtajilla Jäämeren myrskyyltä. Kuuluuvat rakennetun valtion kustannuksella. Kaupungin paras hotelli on tiätysti »Grand Hotel», johna kaikki käy kovasti enklantilaasehe mallihi. Ruakakin tarjoollahan lämminruaka esti ja näperrökset peräs, mutta sitä pukinjuustua min’ en saattanu syörä. Jos oli hyvää, nii kyllä maksooki, kaino päivälline n. 6 Norjan kruunua. Huanes samoon 6 Nkr. Suamen markkoja meni silloo kutakuinki 7 aina yhtehe Norjan kruunuhun. Yks herroosta prässäytti kruttaantunhet pöksynsä ja lasku oli 10 kruunua, 70 markkaa! Pakkas sitä vähä manoottamhan, muttei passannu housujakaa kräätärille jättää.

Vuareijas oli Neuvosto-Venäjällä kauppavaltuuskunta, joka asusti samas hotellis ja hissas aina päiväksi punaasen vallankumouslippunsa flakutankoho. Valtuuskuntahan kuuluu 7—8 henkiä ja viättivät ne aikaansa pääasias ryyppäämällä. Erelliskesänä oli tämän toimiston porvarillistunu komissari kyllästyny koko hommaha, pistäny lafkan rahat plakkarihi ja puikkinu muille maille. Toimistolla oli omat urkkijakki.

Sattuu nii mukavasti, jotta seisoskelin yhren kauppapuarin klasilla kattelemas tavaroota, ku siihen parin sylen päähän tuli kaks miästä, jokka juttelivat ryssää keskenänsä. Koristin korviani, jotta ompas se mukavaa rookata täälä viarahalla maalla vanhoja iivanootaki. Toine miäs kertoo toiselle henkihapatuksis jotta:

Ja mistähän oliki saarni haravihinsa, mutta tarkasti se kertoo koko meirän reisumma, ja tiäsi koska lährethänki. Kun lopetti raporttinsa, nii en saattanu olla tokaasemata joukkoho jotta:

Matkustus Norjan rannikolla on kovin hyvin järjestetty siälä kaukana Jäämeren äärelläki. Kuus kertaa viikos kiärtää rannikkua suuret nopiakulkuuset ja erinomaasen loistavasti sisustetut höyrylaivat, joita tavallisesti niniitethän vain »hurtigruuteniksi» (pikahöyrylaivooksi). Ne lähtöövät etelä-Norjasta ja kulkoovat pitkin rannikkua Norkapin ympäri Vesisaaren kaupunkihin asti. Viikon kestää joka laivalta se matka. Nämä laivat omistaa Nordenfjelske yhtiö, joka saa valtiolta vuatuusta apua liikentehen ylläpirosta 8 milj. kruunua. Näillä hurtigruten-laivoolla pääsöö kerrassa mukavasti matkustamhan Petsamhon. Lippu Vuareijasta Lödingeniin maksaa 70 kruunua ja hyttipoijalle 5 kruunua lisää. Lödingenistä Narviikihin, josta lähtöö rautatie Tornioho, maksaa paikallislaivalla 7:60 kr. Päivälline laivas oli 5:50 ja viiniheela 10—12. Salongit on hianosti sisustettuja ja hytit piäniä pehmoosia poksia, n’otta matkustaminen näis laivoos on sulaa nautintoa. Vuareijasta Narviikihin kestää matka kaks ja puali voorokautta. Hurtigruten-laivat on, samalla kun ne välittäävät päivittäästä paikallisliikettä, postilaivoja, jokka poikkeevat matkan varrella kaikis kaupungiis ja suuremmis kylis.

Ku pikkupoikana istuun kansakoulun penkillä ja kättelin seinällä Euroopan karttaa, nii mä tykkäsin, jotta Skantinaavian niämimaa muistutti elävästi merhen paiskattua kissinraatua ja pohjoos-Norjan nipukka oli katinhäntä. Sitä katinhäntää olin nyt kiärtämäs. Kaikkia sitä joutuu ihminen koluamhan. — —

Norjan rannikko siälä kaukana pohjooses, — johna kansakoulukartoos on tavallisesti suuri reikä, — on paljasta parin-kolmen saran metrin korkuusta kolkkaa kalliota. Toisin paikoon kohuaa rannalla korkeeta lumihuippuusia tunturiaki, joonka huipuulta loistaa heinäkuun päivänpaisteheski ikuune lumi. Vasta etelämpänä Atlannin meren pualella tuloo iloosemmat ja kaunihimmat näköalat, johna näköö vuanon rannoolla lehtipuita ja vehriääsiä niittyjä, hauskoja asumuksia ja taustana yli puolentoista tuhannenki metrin korkuusia vuarenhuippuja. Korkeen tunturi tällä välill'on Tromsöön kaupungin paikkeella Jäggevarre, jok' on 1915 metriä korkia.

Matkan varrella poikettihin m.m. Hoimingsvaagin kauppalas, joka sijaattoo Magerön saarella. Tämän saaren pohjoosin niämi on se kuuluusa Nordkap, Euroopan pohjoosin kärki. Nordkap ei oo sen kummemman näkööne ku monet muukkaa niänaennenät siälä pohjooses. S’oon 300 m korkia äkkijyrkkä kallioranta, joka pistää merehen. — Euroopan manterehen pohjoosin kärki on Nordkyn, joka sivuutettihin jo ennen Honningsvaagihin tulua.

Honningsvaagin kalastajakylä on siitä huamattava, jotta siälä on lähes pualet asukkahista suamalaasia. Jonkin kilometrin pääs siitä pohjoosehe on Kjelviikin kylä, jok’ on melkee aiva suamalaane paikkakunta.. Puhuttelin monia henkilöötä ja kaikki ne puhuuvat suamia, vaikkaki toisten kiäles kuuli outoja norjalaasia laihnasanoja.

Honningsvaagin rannas seisoo suuri joukko kylänmiähiä, jokka ihastellen kattelivat mun roimia suamalaasia piaksusaappahiani. Ne heräättiväkki suurta huamiota, kunniootusta ja arvonantua pitkin koko matkaa. Viimmee tuli yks joukosta puhumahan ja kysyy selvällä suamenkiälellä jotta:

Siitä se juttu sitte aikoo ja miästä kokoontuu ympärille ku merenmutaa. Kovasti niiren teki miäli mun kotoosia suamalaasia piaksusaappahiani. Olsivat maksanhet paljoki, jos öisin jaloostani vetäny. Ei oo siälä sellaasta suutaria, joka pystyys nikkaroomhan oikian reirun suamalaasen piaksusaappahan, valittelivat miähet.

Ja ku näkivät mun kuphellani kiikkuvan kauhavalaasen tuppipuukoon, nii itku silmihi pakkas. Kotomaa muistuu miälhen — —

Pualenpäivän matkaa etelämpänä on sitte Hammerfestin kaupunki, john’ on n. 3,000 asukasta ja niistä satakunta suamalaasta. Hammerfesti on Euroopan pohjoosin kaupunki, jok’ on sille siitä syystä suureksi kunniaksi lujettava. Mutta varsinaasen mainehen sille kumminkin tuattaa se seikka, jotta kaupungin palomestarina on suamalaane miäs nimeltä Holma, johka mull' oli tilaasuus laivalla tutustua. S’oon norjansyntyysiä, mutta puhuu puhrasta suamia. — Itte kaupunki oli siisti ja hauskannäkööne.

Päivänmatkan pääs etelämpänä tultihin pohjoos-Norjan suurimpahan kaupunkiin Tromsööhin, john’ on n. 10,000 asukasta. Täski kaupungis asustaa joitaki kymmeniä suamalaasia. Kaupungin ympäristö on luantonsa pualesta jylhänmahtavaa. Korkiat tunturit kohuaavat joka pualelta, mutta rintehet loivenoovat vehriääsiksi niityyksi, johna kulkoo jo karjaa laituumella.

Tromsööstä etelähän päin käyvät näköalat yhä leppoosemmiksi, asumukset lisääntyyvät ja kasvullisuus vehmastuu. Kulkureitti käy soukkien salmien välistä ja ympärillä nousoovat mahtavat vuaret pilvien tasalle, joiden yläpualelta loistaa lumihohtooset tunturien huiput. Lödingenistä, johna oli muutettava piänempähän laivahan päästäksensä rautatiän päähän Narviikis, alkaa matkan kaunihimmat maisemat Ofotenvuonon perukkahan, john’on Narviikin kaupunki. Päivä sattuu olemhan aurinkoone ja lämmin n’otta vuano esiintyy meille koko loistossansa.

Eivät norjalaaset syyttä suatta ylistele vuanojen kauneutta, sen myäntää viaraski, jok’on saanu kerran siälä matkustaa ja nährä niitä kesääses kukkeures.

NORJAN SUOMALAASTEN OLOOSTA.

Sanothan, jottei ihmine opi ennen omaansa tuntemhan, arvostamhan ja hyvänä pitämhän ennenku on sen menettäny. Se mit’ on, ja jota saa jokapäivä hyväksensä käyttää, tuloo ihmiselle nii tavalliseksi ja luannolliseksi, jotta vasta sitte, kun on sen karottanu, ymmärtääki antaa arvua omallensa.

Isänmaa, mitä se on meille tavallisille ihmisille? Koria sana, jota kuuloo useen juhlapuhujien paukuttavan. Kyllähän me ymmärrämmä, mitä sillä meinathan, mutta mitä se oikee on ja mitä se merkittöö, sit’ ei käsitä ihmine ennenkun saa sen kokia oikee krupisnansa. S’oon kattokaas sillä lailla, jotta isänmaansa oppii ihmine tuntemhan vasta ulkomailla, toisten ihmisten isänmaas.

Mitä varte hyppäävät Etelä-Pohjanmaan miähet toistakinkymmentä kertaa
Atlannin rapakon ylitte? Miksei n’oo siälä, ku sinne nii kovasti vetää
ja ku siäl’ on kuulemma nii paljo pareet olla ku täälä köyhäs ja kylmäs
Suames?

Mitä varte Venäjälle paennehet punikit, jokka rivolla suulla vannoovat, jotta isänmaa on roskaa ja herraan kenkkuulemisia, jolla tyäväkiä koitethan kuljettaa porvarien talutusnuaras, mitä varte ne samat miähet pyytävät armua ja menisivät linnahanki istumhan, ku saisivat vai tulla takaasi tähän kurjahan maahan?

Se on isänmaa ku vetää! — Ei oo hyvä siälä, ei oo hyvä täälä, mutta loppu on kumminki se, jotta paree siltäki täälä ku siälä viarahalla maalla, vaikka siälä hyväkin ja pareekin olis.

Se on isänmaanrakkaus, kotomaan ikävä, jonka ihmine tuntoo krupisnansakki, — mutta vasta sitte kun sen on karottanu. Onnettomia ne, joonka pitää jättää kotomaansa.

Siälä kaukana Jäämeren rannalla Norjan pualella asustaa nuan 10,000 suamalaasta. Tarkkaa tiatua niiren luvusta ei oo, ku ne asuuvat hajallansa ja ovat paljolta sekaantunhet lappalaasihin ja norjalaasihi ja monet ovat jo menettänhet oman kiälensäkki. Nuan sata vuatta sitte olivat Pohjoos-Norjan eli Ruijan rannat niinku senpualen suamalaaset rannikkoa nimittäävät, melkeen asumattomia. Silloon alkoo suamalaasten siirtyminen sinne Pohjoos-Suamesta ja Pohjoos-Ruattista eli Länsi-Pohjasta niinku taas Ruattin suamalaaset maatansa kuttuuvat.

Suamalaanen on merkillinen korpien ja erämairen asuttaja. Se on hiljallensa siirtyny aina vai kauvemmas kolkkohon ja kylmähän Pohjolahan, raivannu viljelykselle viimmeesiä mettän perukoota, pystyttäny multamajansa Jäämerenki autioolle rantakalliolle, sinne, johk’ ei muut oo uskaltanu. Kun sen elämä sitte on pääsny alkuhun ja viaraskin nähny, jotta siäläki on elämän mahrollisuuksia ja tyätäki jo tehty, silloo on suamalaasten asumasijoolle pian kans ilmestyny viaras virkaherrakin lukohon lakia ja laskemhan veroja. Niin on käyny Ruattis ja samoon Norjas. Norjahan veti suamalaasia Jäämeren kalarikkaus ja saivakkin ne asua siälä melkeen huamaamattomina siihen asti, ku norjalaaset havaattivat suamalaasten kalastuksen siälä tuattoosaksi ja ottivat heti isäntävallalla ja varoollansa sen haltuhunsa. Siitä alkoo Jäämeren suurkalastus ja samalla suamalaasten norjalaastuttaminen, jota on sittemmisin tehty johronmukaasesti ja tuloksellisesti jo kymmeniä vuasia. Viimmeesenä vuasikymmenenä on tämä käännytystyä ollu erikoosen määrätiatoosta ja tehokasta. Kerrottihin jotta viälä kymmenkunta vuatta sitte opetettuiin siälä täälä norjalaasis kansakouluus uskontua ja vähä muitaki aineeta suameksi, mutta nyt s’oon aivan loppu. Kaikki opetus käy vai norjankiälellä, ymmärtäkhöt suamalaaset lapset jos tykkäävät. Samoon on kaikki virkamiähet ja viraalliset asiat vain norjaksi. Papit saarnaavat ja tuamarit tuamittoovat vai norjankiälellä. Paitti tätä kiälikomentua harjootethan siälä suamalaasten kääntämistä norjalaasiksi talourellisella politiikalla, joka tuattaakin tarkootettua tulosta. Valtio uhraa vuasittaan suuria summia kouiuopeluksehen, rakentaa hyviä kouluja, niihin oppilaskotia ja ruakaloota, johna köyhän suamalaasväestön lapset saavat paitti vapaan koulunkäynnin, ruaan ja verhat. Samoon rakentaa valtio vuasittaan yhä uusia teitä, ja siitä saavat paikkakuntalaaset hyvää ansiota. Valtio kustantaa sairaaloota ja tarjuaa halpaa lääkärinhoitua. Monia talourellisia yrityksiä kannattaa valtio suurilla summilla. Vuanna 1922 käytti Norjan valtio lähes 40 miljoonaa kruunua, se on Suamen rahas nuan 250 miljoonaa markkaa, tämän rajaseutunsa kaikin pualisiksi talourelliseksi kohottamiseksi ja valtakunnalliseksi lujittamiseksi. Uhrattujen varojen korkua ei orotettakkaa vuasikymmenihin. Kaikella tällä koittaa Norja tehrä asukkaillensa elämän ja toimhentulon paremmaksi, jotta ne lujemmin kiintyysivät maahan ja viaraantuusivat kiälestänsä ja miälestänsä. Se onkin helppoa kun rajan takana, Suamen pualella, ei mitään tällääsiä etuuksia oo tarjolla. Pohjoos-Norjas toimii m.m. yks yhristys, joka valtion varoolla eroottaa 20—30 hehtaarin suuruusia viljelystiloja, rakentaa asumukset, tallit ja navetat valmihiksi ja panoo sulalle maataki jonkin hehtaarin — ja sitte luavuttaa halukkahille yksityysille sellaasenansa koko hoiron. Ei siinä kysytä alkajalta rahoja, ei muuta ku halua ja ehto, jotta raivaa vissin määrän lisää maata joka vuasi. Tilan parantaminen laskethan kualetukseksi pääomalle ja muutaman vuaren perästä saa miäs sen iki omaksensa ilman äyrin lunastusta. Yhristyksen toimesta erootethan ja rakennethan näitä uutisviljelyksiä kymmenittään joka vuasi. Tätä tiätä pyrkii Norja luamhan kiintiän ja oloohinsa tyytyvääsen kanta-asutuksen, tiätysti norjalaasen, mutta kelpaa suamalaanenki ku rupiaa uskolliseksi alammaaseksi.

Suamalaasten uusia siirtymisiä ei Norjan pualelle enää haluta. On täysi tyä entistenkin jurtikkaan sulattamises. Suamalaaset siälä ovat vähävaraasia kalastajia ja tavallisia tyämiähiä, jokka ovat tiätysti suuresti riippuvaasia norjalaasista tyänantajistansa. Köyhän pitää olla nöyrää, sanoo sananlasku ja se pitää katkerasti paikkansa. Sentähren joutuuvakki suamalaaset opettelemhan käskijänsä kiältä ja koittavat sitä puhua tyäpaikoosnansa. Mutta kun omas olosnansa ovat, nii suameksi puhet kääntyy. Näin on laita varsinki vanhemman polven, mutta nuaremmat, jok’ovat norjalaasta koulua käynhet, rupiaavat unohtamhan — —. Kaikki erut seuraavat norjan kiältä ja karsahat kattehet ja huanot paikat suamia puhuvaa. Kun ei oo suamalaasia kouluja, sanomalehtiä, eikä juuri mitää muutakaa suamenkiälistä kirjallisuutta, nii voi helposti ymmärtää, jotta vaikiaa on nousevan suamalaasen polven säilyttää äirinkiälensä sellaases ympäristös.

Suamalaasten keskuspaikka Pohjoos-Norjas on Vesisaaren kaupunki, jonka norjalaane nimi on Vadsö. Täs kaupungis on parituhatta asukasta ja niistä pualet puhtahia suamalaasia. Lisäksi on nuan kolmannes suamalaas-norjalaas-lappalaasta sekaverta, joka ymmärtää ja paljolta puhuukin suamia. Koko kylästä löytää tuskin kourallista nii ummikkonorjalaasta, jok’ ei tulisi suameksikin toimhen. Kaupungilla kuuloo suamia enempi ku Helsingis tai mones muus Suamen kaupungis. Vesisaares perusti jo vuanna 1877 suamalaanen ylioppilas J.G. Cajan Norjan suamalaasia varten sanomalehren nimeltä »Ruijan Suamalainen Lehti». Se ilmestyy kuiteenkin vai puali vuatta ja kerrothan, jotta sen oli pakko lakata norjalaasten painostuksesta ja vainosta. Nykyjään siälä ilmestyy pari norjalaasta lehtiä, joista toinen on turkinpunaanen kommunisti ja sen toimittajana istuu norjan syntyynen suamalaanen, jok’ on muuttanu suamalaasen nimensäkki norjalaaseksi. Miäs puhuu purkista suamia. Muutoon on mainittava, jotta Pohjoos-Norjan tyäväestö on aivan suurimmalta osalta tulenkiukkuusia kommunistia, ja niiren sanomalehret haukkuuvat ja räkättäävät sellaasia törkeyksiä ja kourahantuntuvia valehia Suamesta ja suamalaasesta kansasta, jotta nämä meirän omat kotooset päästäsekaantunhet ovat pikkuusia valkoosia villakoiria niihin verrattuna, jokka karjuuvat ku mettäsiat. Sillä lailla nämäkin väärän lavan huusaajat koittaavat katkoja Norjan suamalaasten sitehiä kotomaahan ja hävääsemällä Suamen maata ja kansaa viaroottaa suamalaasia omasta kansallisuuresta. Ja sitä varte ei vallanpitäjät kattokaa tarphelliseksi suhrittaa eli tukkia niiren suuta.

Ja kuitenkin kaikitenkin elää suamenkiäli kaikesta yrmimisestä hualimata sitkiästi polvesta polvehen Ruijan suamalaasten keskuures. Tämä johtuu pääasiallisesti uskonnosta. Norjan suamalaaset samoonkun Ruattin suamalaaset, ovat lestaatiolaasia elikkä hihkuria niinku meirän puales sanothan. Niillä on omat saarnamiähensä niis paikoos, johna suamalaasia asuu ja saarnoosnansa käyttävät ne vai suamenkiältä. Samat saarnamiähet kiärtäävät Suames, Ruattis ja Norjas ja yhteesiä suuria uskontojuhlia pirethän kesän mittahan eri paikoos ollenkaan kattomata valtakunnan rajoja. Lestaatiolaasten suurjuhlihi kokoontuu uskovaasia Suamen pualelleki Norjan kaukaasimmilta perukoolta asti.

Sattumalta tapasin matkalla norjansyntyysen saarnamiähen, joka teki tarkoon selvää suamalaasten asumasijoosta Norjas. Se oli saarnamatkalla nykkin Tromsöön eteläpualella, johna suamalaasia asuu hajallansa Lofoteinkin kalastajasaarilla. Kesällä 1922 pirettihin Hammerfestis suuret heräätysjuhlat, johka otti osaa tuhansihin nouseva suamalaasjoukko. Saarnamiähiä oli monia Suamestakin mukana. Hän mainitti, jotta suamenkiältä pirethän lestaatiolaasten keskuures ikääskun ainuana oikiana kiälenä, jolla tätä ankaraa uskontua sopii saarnata. Monet norjalaasekki, jokka ovat uskohon liittynhet, ovat opetellehet suamia vain uskonnon takia. Se seikka, että suamalaaset Norjas samoon ku Ruattis ovat omaa uskoansa, onkin se luja panssari, joka suajaa niitä sortumasta epäkansallisuutehen. Se on se kova pähkinä, jota ei Ruattin eikä Norjan hallitukset saa rikkipurruksi. Ja sen sisällä säilyy suamalaanen syrän, miäli ja kiäli.

SÄHKÖJUNALLA RUATTIN POIKKI. — RUATTIN SUAMALAASTEN OLOOSTA.

Laivamatkamma »katinhännän» ympäri päättyy piänehen Narviikin kaupunkihin kaunihin Ofoten vuanon perukkahan. Siältä alkaa rautatiä kiipimhän Skantinaavian niämimaan selkärangan, Köölin vuariston, poikki yli tunturien Pohjanlahren rantaa kohre, tullen Ruattin pualelle Bodenin linnootuskaupungis, josta kääntyy sitte pohjoosehen ja huippaa Karungin kautta Haaparannalle ja siitä korkian sillan ylitte meirän Torniohon. Tämä matka on 607 km ja tiketti maksaa toises luakas 61:80 Norjan kruunua. Juna lähtöö Narviikista illalla klo 6 ja seuraavana päivänä pualenpäivän aijoos ollahan Tornios.

Narviiki on pikkuune ja uusi kaupunki, joh’on n. 7,000 asukasta. S’oon syntyny vasta poikkiraran rakentamisen jälkhen, joka valmistuu v. 1903. Piänestä kyläpahaasesta on vähäs aijas pullahtanu kaupunki, joll’on ny tärkiä merkitys, sillä sen kautta kuljettaa Ruatti Kiirunavaarasta ja Jellivaarasta vuasittaan miljoonia tonnia rautamalmia ulkomaille. Narviikin satarnas on mahtavat malminlastoolaitokset. Junat lykkäävät malmivaunut korkeelle kaarisilloolle, joiren alle uivat suuret kuljetuslaivat. Siältä telinehiltä kuulaastahan vaunut suaraa lastiruumihin. Monta junaa on päivittään matkalla erestakaasi kuljettaan rautamalmia.

Narviikin-Bodenin raralla kulkoovat junat sähöön voimalla. Veturi on samannäkööne ku raitiotiän veturi: nuukkoo-vaunu, jonka katoll’ on rautapömpeli ja se harraa raran päällä kulkevaa sähköjohtoa pitkin, josta se ottaa voiman. Veivistä miäs vai kääntelöö ja Armiirua poltteloo!

Jaa, että taira tiätääkkää, jotta parhat tupakit n’oon Ruattis ja Norjaski Pietarsaaren Trempärin tehthan paperossit. Trempärill’ oli ennen omat tehtahat Ruattis ja Norjas ja teki siälä Armiirua ja Fenniaa niinku täälä Suameski. Nyt s’oon nämä tehtahansa myyny, mutta Armiirua ja Fenniaa koitethan siälä värkätä ja myyrä viälä niinku ennenkin. Oikee tuntuu mukavalta nährä Norjan pualella vanhan tutun Armiiron paperossilooran, jonka kyljes seisoo präntättynä selvällä suamenkiälellä jotta: »Ph. Strenkperk Osakeyhtiö Piatarsaari» — niinku oikees Suamen paperossiis! Ja Ruattin pualen Fennia-paperossilooran kannella komeeloo samallaane Suamen vaakuna, leijona miakka kouras, ku täälä kotomaaski. Saavat siinä Puns-Juunssonit kattella kylliksensä Suamen leijonaa! Mutta vaikka onkin kuari sama, nii ero on tupakiis ja suuri. Kessuulta ne maistuuvat suamalaasen suus ja vähä tärkiää ottaa ruattalaane ja norjalaane oikian Fennian ja Armiiron, jok’ on Suames tehty. Paras tupakki s’oon meillä kumminkin, eikä ne Ruattin ja Norjan Trempärit piisaa kyyttipoijiksi meirän Trempärille.

Junamatka Narviikista tunturien poikki on suuremmoone nähtävyys. Rata alkaa kohta asemalta lähties nousemhan korkiaa tunturin kuvesta ylhäppäi. Jo muutaman kilometrin pääs ollahan jyrkän kallion rintehellä, josta huimaa päätä kattella alas laaksohon. Aina vai kapuaa juna kiärtään kaartaan korkiammalle. Jokilaaksos näköö allansa vehriääsiä niittyjä ja karjaa laituumella. Taloot näyttäävät piäniltä leikkituvilta ja ympärillä kohuaa korkeeta lumihuippuusia tunturia. Monin paikoon kulkoo rata niin äkkijyrkkää kallion kuvesta jottei tee miäli paljo alhappäi kattellakkaa. Lumivyäryjen varalta on mones kohtaa rakennettu pitkältä lautakatosta raran ylitte. Ja tuhkatihijähän puskoo juna suaraa kallion sisälle läpi tunnelien, joit’ on tällä matkalla kuutisenkymmentä, niistä toiset hyvinki pitkiä. Nuan parinkymmenen kilomeeterin pääs Narviikin kaupungista on jo Norjan ja Ruattin välinen raja-asema, nimeltä Riksgränsen. Se on 520 metriä yli merenpinnan. Siin’ on tulliasema ja passien tarkastus eres. Ja ravintola-asema, johna meitä pakkas pahoon manoottamhan, ku huanonpualeesesta ateriasta, josta toisen pualen kerkes härintuskin pistää poskehensa, kiskothin yli 40 markkaa. Kaffiklutusta piti kupista maksaa kuivan korpun kans, jonka mä pyyrin lahjoottaa takaasi, 7:50 mk!

Meirän helsinkilääsfröökynämmäki, joka ihasteli tullehensa »muuterlantihin», sanoo selvällä suamenkiälellä jotta:

— Kyllä se oli hävitöntä kuinka ne nylke! — Ja otti nii pahaksensa, jotta tingilläki puhuu koko matkan Ruattin pualella vai suamia.

Riksgränseniltä alkaa rata kulkemhan hiljoollensa alhappäi. Maisemat ovat alkupäästä ykstoikkoosen karuja ja kallioosia, vai korkeeta paljahia tunturia näkyy siälä täälä. Mitää viljelystä, asutusta, ei eres mettiä näjy. Kaikki on kolkkua ja kuallutta. Tällä välillä näkyy junahan Ruattin korkeen vuorikin, Kebnekaise, jok’ on 2133 meeteriä korkia ja lumihuippunne. Vähitellen tullahan alemmas ihmisten ilmoolle ja maisemakki elostuuvat. Niin tullahan sitten luannonkauneurestansa ylistetyn Tornionjärven rantahan, Abiskojoen asemalle, jok’on Ruattis Lapinmatkaalijooren pääpaikka. Siäl’ on suuria turistihotellia ja tavallisesti paljo matkaalijoota, jokka retkeelöövät tunturille ja viättäävät kesää Lapis. Abiskon seurut on rauhootettu luonnonpuistoksi. — Kumpahan meiränkin Lapis pian päästääsihin junalla Inarin järvelle asti, nii olis meilläki mainio paikka, mihkä ohjata matkaalijaliikennettä.

Abiskosta ei oo enää pitkä matka Ruattin kuuluusille malmikentille Kiirunavaarahan ja Jellivaarahan, jokka muarostaavat Ruattin kansallisrikkauren. On laskettu, jotta näis rautamalmivuaris on nuan 1,000 miljoonaa eli yks miljaarti tonnia malmia. Sitä kestää louhia satoja vuasia. Ja rautapitoosuus on 60—70 pros. Kiirunavaaran ja sen viäreesen Luassavaaran malmivarat on kolme kertaa nii suuret ku Jellivaaran. Nämä malmikentät ovat kuulunhet ennen paikkakunnan supisuamalaaselle taloonpoikaasväjestölle, jolta n’oon aikoonansa pikkurahoolla ostettu. Rahat on sitte menny ja entiset omistajat ja niiren jälkelääset saavat nyt olla kiitollisia, jos saavat tyätä tavallisina mainariina isiensä mailla. Sinne on tulvannu niin paljo ruattalaasta väkiä, jotta suamaalaaset ovat hukkunhet niiren sekhan; mutta tapaa siälä viälä nykki paljolta suamalaasia. Louhokset omistaa suuryhtiö nimeltä Grängesberg-Oxelösund. Asukkahia on Kiirunavaaras n. 10,000 ja Jellivaaras 7,500. Nämä kaivoskaupungit on kasarmimaasia ja kolkonnäköösiä.

Bodenihin tullahan klo puali 8 aamulla ja pitää siälä orottaa kaks tiimaa ennenku pääsöö jatkamhan matkaa tavallisella höyryjunalla pohjoosehe päi Haaparannalle. Boden on Ruattin lujin linnootus, johna fästinkiä on porattu kalliooren sisälle. Viarasmaalaasia ei päästetä Bodenin asemalta ollenkaa kaupungille kattelemhan. Pitää istua vai asemalla ja hörppiä sitä tyyristä kaffia. Asukkahia kuuluu siälä olevan pualiviirettä tuhatta.

Ajattelimma, jotta paras on kiven kiärtää, jos sattuu tulohon sille pualelle meirän poijille asiaa.

Bodenista Haaparannalle on maisemat aivan kotoosen suamalaasia. Harmaat larot, riihet ja taloonpoikaaset asumukset, samoon kun koko luanto on kun Oulun seuruulla. Ja ihmiset kans suurimmalta osalta suamiapuhuvia. Viarahan miähen asumuksen tuntoo suamalaane jo päältäpäi. Kun junas matkustaa, kuuloo Länsi-Pohjas aina suamiakin puhuttavan vaunuus, vaikka konehtöörit ja fiinimmät ihmiset pakkaavat kattelemhan karsahasti. Monella asemalla huamasin suamalaasten kansanmiästen hämmästynhen kattehen ja iloosen pilkahroksen silmis, ku kuulivat ja näkivät sellaasen krakikaulaasen ja isoomahaasen herrakasan juttelovan keskenänsä rohkiasti ja selvästi suamenkiältä. Se oli imes ja iloone asia, joka vissisti pani miähet miättimhän.

Puhuttelin matkan varrella useeta Ruattin suamalaasia ja nii kuuluu olovan, jotta penkinala on siälä suamalaasen kansan oma kiäli julistettu. Virkamiähet, opettajat, papit, tuamarit, hantesmannit, lukkarit, väkkärit ja kaikki pikkuusimmakki virkaknupit ovat rutiruattalaasia ja kaikis asioosnansa käyttäävät vai ruattinkiältä. Ei eres junalippua saa suomenkiälellä, vaikka lipunmyyjä ymmärtääski. Tiätää sen, jotta s’oon hikinen paikka ku umpisuamalaasen pitää rippikouluski tankata katkismuksensa ruattiksi, jost’ ei ymmärrä hölynpölyä. Joka kesä kuljetethan pualipakolla suamalaasten lapsia etelä-Ruattis valtakunnan kiältä oppimas.

Sillä lailla se Ruatti huseeraa suamenkielisiä kansalaasiansa kohtahan, mutta meiltä se vaatii nyrkki pystys, jotta täälä pitääs ruattalaasten saara pröystäällä ja halveksua valtakunnan kiältä niinku ne itte tahtoovat.

Pohjoos-Ruattis asuu suamalaasta kantaväjestöä yhtenääsellä aluehella yhtehensä nuan 30,000 henkiä. On kokonaasia pitäjehiä, johna suamalaaset ovat suurena enemmistönä. Mutta suamalaasilla ei Ruattis oo minkäänlaasia kiälellisiä oikeuksia. Meillä Suames on sen sijahan tehty sellaane typeryys, jotta oikee kansaanliiton takuulla on myännetty parillekymmenelle tuhannelle rähisevälle, sotaväkhen kelpaamattomalle ja ittensä elättämättömälle ahvenanmaalaaselle vakuutus, jotta suamenkiältä ei tulla opettamhan Ahvenanmaan kouluus, jos ei ne itte vaari! — Ja samallaasta »kulttuuri-autonomiaa» kirrastaavat Ruattin suasiollisella avulla nämä meirän maan muukki ruattalaaset.

Suamalaasten pitääs käyrä kattelemas ja ottamas oppia kansallisuus- ja kiälipolitiikasta Länsi-Pohjas ja nourattaa samaa taktiikkaa.

Niinpä onkin nyt tultu Petsamon matkalta takaasi Suamen pualelle Torniohon. Sinne jäi Haaparannan pnalelle rautatiäsillankorvahan Ruattin pualen panssaritornien tykinsuut uhkaamhan yhtä piäntä harmaata mummanmökkiä Suamen pualella. Mutta Ahvenanmaan varustukset käyy Ruatti aikanansa meiltä räjähyttämäs — —

Niin oli tultu takaasi Tornioho kotomaan kamaralle pitkältä hauskalta Petsamon matkalta. Niin paljo uutta ja miälenkiintoosta se matka tarjos, jotta siitä olis piisannu kriivaroomista vaikka viis vuatta, mutta ajattelen jott'on paras lopettaa, jotta jäis vähä toisillekki sanomista.

RAUTATIE PETSAMHON.

Kyllä se nii o, arvoosa Suamen kansa, jotta rautatiä sinne Petsamhon on rakennettava!

Siihe käsityksehe tuli meistä Petsamon matkalaasista joka tuffa, jokka siälä käyymmä itte paikan päällä kattomas. Ja sitä miält'on kaikki muukki, jokka siäl’on käynhet.

Matkaa Rovaniämeltä Petsamhon on nuan 500 kilometriä. Yleensä luullahan, jotta maat siälä pohjooses on kauhiasti korkeeta ja vuarista, mutta s’oon erehrys. Jos että usko, nii menkää kattomhan, nii näjettä, jotta se on koko lailla tasaasta. Onhan siälä tunturiakin, mutteihän sitä nyt tarvitte olla nii hullu, jotta rupiaa pykäämhän rautatiätä aina kaikista korkiamman vuaren ylitte. Sopii sitä vähä kaartaakki. Vasta siälä kaukana Inarin järven eteläpualella kulkoo pitkä vähä korkieet harjanne nimeltä Saariselkä lännestä ithän, mutta siinäkin tunturien välis on syviä laaksoja, jotta kyllä siitä voi helposti raran rakentaas. Eikä sitä Petsamon rataa tarvittisi rakentaakkaa nii kauhian perinpohjaasesti ja tyyrihisti ku meillä ratoja yleensä pykäthän. Tehtääs ensi häthän niinku Amerikas, köykääsesti vai ja nopiasti.

Jokku ovat sanonehet, ku Petsamon rarasta puhutahan, jotta sinnehän ne hukkuus lumehen koko junat. — Mutta s’oon päätööntä puhesta! Ei siälä Lapis oo lunta talvisin paljo sen eneet ku täälä muallakaa Suames. Ja pitäähän tääläki ajaa silloo tällöö lumiauraa, ja on niitä junia tarttunu lumhen kiinni etelä-Suameski, eikä siit' oo suurtakaa meteliä piretty.

Ku rautateitä ruvettihin Suames ensisti rakentamhan, nii ei silloo kukaa uskonu, ei eres itte Nelmannikaa, jotta junat pääsis talvella Helsingistä Hämhenlinnahankaan asti. Mutta kas vai ku kulkoovakki ny nii kauas ku rautatiet’ on pykättu — Rovaniämelle asti, kesät talvet. Ja voivat aivan hyvi kulkia Petsamhonki asti, ku sinne vai rautatiä rakennethan.

— S’ ei kannata! — sanothan. Mutta kuka tietää! Entäs sitte, jos se kannattaaski?

— Mitä tuanaasia me sillä Petsamon raralla oikee tekisimmä? Mitä siit’ olis hyätyä?

Ensiksi on asian laita sillä lailla, jotta vissihin pualet valtion mettist’ on siälä Lapis. Siäl’ on kymmeniä miljoonia sellaasia tukkipuita, jokka täälä alamais ja ulkomaille myitynä maksaasivat ainakin 100 markkaa kappales. Räknäkkääs ny, eikö siitä tulsi vähä ruakottomasti rahaa valtiolle, sille samalle kauhialle veronimijälle, joka meitä ny yrittää nylkiä aiva kuivihi veroollansa. Mutta sinne ne miljoonat punaaset hongat nyt ja vasta lahoovat pystyhyn ja maahan, kun niit’ ei kannata lähtiä mihkää kuljettamhan. Se vähä mitä niitä ny on myyty, on niistä saatu joku kymmenen penniä rungolta. Eikä tahro kenenkään kannattaa silläkää ruveta niitä poiskuljettamhan. Mutta jos rata sinne tulis, nii nousis mettän arvo ja tuatto saroolla miljoonilla. Ja se koituus koko kansan eruksi. Jo yksin tukkiratana pitääs rautatien Lapin halki kannattaa, kun polttoaineskin junihin saataasihin aivan raran äärestä ilman.

Lapis on kaikellaasia metallimalmia suunnattomat määrät. Siäl’ on samallaasia rautamalmivuaria ku Ruattin pualella Kiirunavaaras ja Jellivaaras, josta ruattalaasten on kannattani! rakentaa sähkörata läpi Köölin vuaristoon Atlannin rannalle Norjahan. Se rata on maksanu hirveetä summia, sillä tiä on puhkaastu kuurellakymmenellä tunnelilla läpi vuarten. Meil’ on siälä Lapis Suamen tulevaisuus. Siältä löytyy viälä Suamen kansalle se runolaulajaan aavistelema Sampo, oikia rahamylly, nim. suunnattomat rautakaivokset. Mutta ennenku niihin päästähän käsiksi ja ennenku mitään muuta voitahan saara aikahan Lapis ja Perä-Pohjolas pitää sinne saara rautatiä.

Petsamon rata aukaasis Suamelle Jäämeren loppumattomat kalarikkauret. Siäl’ on kalaa, suurta ja rasvaasta Jäämeren kalaa, niin paljo ku viittithän vain merestä vetää. Mutta nyt ei oo mahrollisuutta kuljettaa sitä siältä tänne alamaihin, johna ihmiset valittaavat elämistä ja varsinki syämistä tyyrihiksi. Jos olis rata Petsamhon, nii kolmes päiväs tulis siältä kalajunat Helsinkihi asti. Kyllä Jäämeres kalaa piisaas Suamen kansan purtavaksi! Eikä paljo maksaasi. Nyt on Petsamon kalaa mahrotoonta tänne kuljettaa, ku pitää tuara laivalla Norjan ympäri, ja se kestää kolme-neljä viikkua. Kuljetus tuloo niin tyyrihiksi, jottei kannata.

Mutta heti ku saataasihin rata lähtis kolme suurta ja kovaa tavaraa sitä Petsamon rataa rullaamahan, niinittään puu, rauta ja kala. Kaikki hyviä ja hyäryllisiä!

Ja raran joukos följääs muutaki hyvää ja hyäryllistä. Kun Petsamhon olis rata rakennettu, nii silloon rupiaas heti muukin elämä siälä virkuamahan. Raran vartehen asettuus monellaasia yrittäjiä ja eläjiä. Silloon alkaas Lapis karjanhoitoki kannattamhan. Nyt ei siälä piretä lehmiä muuta kun omaa tarvesta varte, sentähre jotta, mihkäs siältä rupiaa voita kuljettamhan satojen kilometrien päähän? Ei kannata, ku matkalla pitää syärä voipyttynsä evähinä. Mutta jos kulkis rata Lapin halki, silloon passaas jo kasvattaa karjaaki, sillä siäl’ on hyvät ja uskomattoman laajat heinämaat.

Ja se on Petsamon raran strateekinen eli sotilaallinen merkitys.
Ajatelkaas, mihkä tilaha me joutuusimma, jos tulis sota Ruattin kans.
Ruatti sulkis Juutinrauman salmet ja me olsimma pussin peräs.

Kaikki tuanti ja viänti toppaas siihe paikkaha. Ulkomailt'ei saataasi mitää. — Taikka jo sekin seikka panis meirät huutavahan hätähän, jos Ruattin ja Tanskan välit menis poikki eli jokin muu valtakunta tukkis laivastollansa salmet. Silloo ei Suamenkaan laivat pääsisi kulkohon Juutinraumasta. Elikkä jos ryssä rupiaas meitä ahristamhan, ja Ruatti tiätysti tahtoos taas heti »auttaa» Ahvenanmaata, laskis sinne »suajelusjoukkoja», ja samalla ottaas suajeluksehensa ja omaksensa koko saariston niinku se on jo kerran yrittäny. Kiristyskeinona se käyttääs tiätysti salmiansa, joonka kautta Suamen laivakulku käy ulkomaille. Ruattin salmet on meille ainaane rotankillerö ja nyt ainua kulkureitti. Mutta hyvis aijoos ja kaiken varalta pitää Suamen varata ittellensä henkireikä Petsamon kautta väljille vesille. Härän ja ahristuksen aikana olis meillä siälä koskaan jäätymätöön hyvä ja syvä satama turvaases paikas, jot’ei kumpikaan krannin poika pystyysi tukkimhan. Petsamon kautta olis Suamella aina yhteys ulkomairen kans ja kuljetustiä merta myäre turvattu. Sitä tiätä voirahan Suamehen aina tuara elintarpehia ja varustuksia. — Mutta kun ei oo rautatietä sinne, niin nyt on tämä Suamen ainua henkireikä muuhun mailmaha soran syttyjes tukus, ja me pussinperäs naapurien armoolla. Viisas miäs ja ethenpäi pyrkivä kansa ajatteloo etukäthen.

500 miljoonaa, s’oon pikkuraha, se! Ei s’oo ku yks neljännes valtion yhren vuaren massikasta. Sotalaitos maksaa meille joka vuasi kutakuinkin yhtä paljo ku se Petsamon rata tulis maksamhan ikiaijooksi. Ja Petsamon rata jäis sarooksi vuasiksi auttamhan ja palvelemhan Suamen kansaa.

Rautateitä yleensä rakennethan pitkäaikaasilla ulkomaalaasilla lainoolla, joista maksethan koroot ja kualetukset kymmenien vuasien kulues, n’otta rataki rupiaa sinä aikana itte tuattamhan ja lopuuksi maksaa itte ittensä. Jos nyt otetaas Petsamon rataa varten 500 miljoonan ulkomaalaanen laina, nii siitä menis nuan 50 miljoonaa korkua vuares. Ja mit’ on 50 miljoonaa nykyysin valtion massikas? Ei mitään! Sellaasia pikku summia tuhraa ukko-valtio tänä aikana mihkä rookaa. S’oon ku marja karhun vattas! — Mutta sillä rahalla me saisimma rautatiän Petsamhon!

Se on mun luja uskoni, jotta ei kulu miähen ikää, ennenku Suamen kansa on tulin asian käsittämään ja rakentanu raran Lapin halki Jäämeren rantahan. Sen raran tarphellisuus tullahan kyllä huamaamahan, mutta nyt viäl’ ei asiaa ymmärretä, kun ei tunneta Lappia, eikä niitä mahrollisuuksia, jokka rata aukaasoo, kun tiä tuloo Jäämerelle. Yhrellä iskulla on silloon Suami ottava Jäämeren kalastuksen ja kaupan haltuhunsa. Ja sitä pelkää Norja ku kualemaa. Huippuvuarill’ on kivihiiliä, Jäämeres kalaa ja rasvaa loppumattomihin, Siperian tuattehet ja kauppa voi rahan keskittää Suamen Petsamhon.

Juna kulkoo nopiammin kun laiva. Me voisimma vallata Jäämeren kaupan juuri tällä raralla ja myyrä Norjallekki tavaraa, sensijahan että nyt ja aina ereskinpäi niin kauan ku rataa ei oo, koko Lappi ja Jäämeren rannikko ostaa tavaransa Norjasta.

Kaikellaasia piäniä raranpätkiä sitä rakennethan ja tuhrithan satoja miljoonia piäntä paikallisliikettä palvelemhan, niinku Turun—Uurenkaupungin rata ja monta muuta. Mutta eikö Suamen kansa ymmärrä, vai eikö se uskalla lyärä yhtä suurta ja kauaskantavaa iskua, Petsamon rataa, joka aukaasis meille oman tiän muuhun mailmahan ja antaas meille Sammon, joka jauhaas maalle rahaa Lapin aartehista. Silloon vasta pääsöö päivä paistamhan Pohjolasta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN: MATKAKUVAUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.