The Project Gutenberg eBook of Gulliverin retket, by Jonathan Swift

Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto on avustanut tämän teoksen julkaisemista

SISÄLLYS:

Swift ja Gulliver. Julkaisija lukijalle. Kapteeni Gulliverin serkulleen
Sympsonille kirjoittama kirje.

GULLIVERIN RETKET.

MATKA LILLIPUTIIN.

Ensimmäinen luku. Tekijä antaa tietoa itsestään ja suvustaan. Ensimmäiset yllykkeet matkustamiseen. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee pelastua uimalla ja saapuu onnellisesti Lilliputin maan rantaan, missä hänet otetaan vangiksi ja kuljetetaan maan sisäosaan.

Toinen luku. Lilliputin keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin kuuluvien henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön ja asun kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää tekijää kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan. Hänen taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan häneltä pois.

Kolmas luku. Tekijä huvittaa Keisaria ja hänen hoviväkeänsä, kumpaakin sukupuolta, sangen harvinaisella tavalla. Lilliputin hovin huvituksia kuvaillaan. Tekijälle taataan vapaus määrätyillä ehdoilla.

Neljäs luku. Lilliputin pääkaupunki Mildendo ja Keisarin palatsi kuvaillaan. Tekijä ja eräs valtiosihteeri keskustelevat valtion asioista. Tekijä tarjoutuu palvelemaan Keisaria hänen sodissaan.

Viides luku. Tekijä ehkäisee vihollisen maahanhyökkäyksen erinomaisen sotajuonen avulla. Hänelle annetaan korkea arvonimi. Blefuscun keisari toimittaa lähettiläitä pyytämään rauhaa. Keisarinnan huoneistossa pääsee tuli valloilleen. Tekijä auttaa osaltaan muun palatsin pelastamista.

Kuudes luku. Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan; heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän elämäntapa tässä maassa. Hän puolustaa erään ylhäisen naisen mainetta.

Seitsemäs luku. Tekijä, jolle ilmoitetaan häntä aiottavan syyttää maankavalluksesta, pakenee Blefuscuun. Kuinka hänet otetaan siellä vastaan.

Kahdeksas luku. Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään Blefuscusta ja palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti syntymämaahansa.

MATKA BROBDINGNAGIIN.

Ensimmäinen luku. Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan vettä, ja tekijä lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle, eräs maan asujain sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen vastaanottonsa ja erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan asukkaita kuvaillaan.

Toinen luku. Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.

Kolmas luku. Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa. Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.

Neljäs luku. Maata kuvaillaan. Ehdotus uudempien karttateosten korjaamiseksi. Kuninkaan palatsi ja muutamia pääkaupunkia koskevia tietoja. Tekijän matkustamistapa. Huomattavimman temppelin kuvaus.

Viides luku. Erinäisiä tekijälle sattuneita seikkailuja. Erään pahantekijän mestaus. Tekijä osoittaa purjehdustaitoansa.

Kuudes luku. Tekijän keksintöjä Kuninkaan ja kuningattaren huvittamiseksi. Hän osoittaa soitannollista taitoansa. Kuningas tiedustelee Euroopan valtiollisia oloja, ja tekijä selittää niitä hänelle. Siitä johtuvia Kuninkaan huomautuksia.

Seitsemäs luku. Tekijän isänmaanrakkaus. Hän esittää Kuninkaalle sangen edullisen ehdotuksen, joka kumminkin tulee hylätyksi. Kuninkaan suuri tietämättömyys valtiollisissa asioissa. Sivistys on tässä maassa erittäin puutteellista ja rajoitettua. Heidän lakinsa, sotilaslaitoksensa ja valtiolliset puolueensa.

Kahdeksas luku. Kuningas ja kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille. Tekijä on heidän seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka hän poistuu tästä maasta. Hän palaa Englantiin.

MATKA LAPUTAAN, BALBINARBIIN, GLUBBDUBDRIBIIN, LUGGNAGGIIN JA JAPANIIN.

Ensimmäinen luku. Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan Laputassa.

Toinen luku. Laputalaisten mielenlaatua ja taipumuksia kuvaillaan.
Selontekoa heidän sivistyksestään. Kuninkaasta ja hänen hovistaan.
Kuinka tekijä otetaan siellä vastaan. Asukkaat ovat alinomaisen pelon
ja levottomuuden vallassa. Selontekoa naisista.

Kolmas luku. Eräs uudenaikaisen filosofian ja astronomian ratkaisema ongelma. Laputalaisten etevyys viimeksimainitussa tieteessä. Kuinka Kuningas menettelee kukistaessaan kapinaa.

Neljäs luku. Tekijä lähtee Laputasta; hänet kuljetetaan Balbinarbiin, ja hän saapuu pääkaupunkiin. Pääkaupungin ja lähiseudun kuvaus. Ylhäinen herra ottaa tekijän vieraanvaraisesti vastaan. Hänen keskustelunsa tämän herran kanssa.

Viides luku. Tekijän sallitaan tutustua Lagadon Suureen Akademiaan. Yksityiskohtainen Akademian kuvaus. Tieteet, joiden palveluksessa professorit toimivat.

Kuudes luku. Lisää Akademiasta. Tekijä ehdottaa eräitä parannuksia, jotka kunnioittaen hyväksytään.

Seitsemäs luku. Tekijä lähtee Lagadosta, saapuu Maldonadaan. Ei ole yhtäkään lähtövalmista laivaa. Hän poikkeaa pikimmältään Glubbdubdribissä. Kuvernööri ottaa hänet vastaan.

Kahdeksas luku. Enemmän Glubbdubdribistä. Korjauksia vanhan ja uudemman ajan historiaan.

Yhdeksäs luku. Tekijä palaa Maldonadaan. Purjehtii Luggnaggin kuningaskuntaan. Hänet vangitaan. Lähetetään hoviin. Kuinka hänet siellä otetaan vastaan. Kuningas kohtelee alamaisiaan erittäin lempeästi.

Kymmenes luku. Luggnaggilaisia ylistetään. Kuvaillaan yksityiskohtaisesti struldbrugeja ja selostetaan erinäisiä tekijän ja muutamien etevien henkilöiden keskusteluja tästä aiheesta.

Yhdestoista luku. Tekijä lähtee Luggnaggista ja purjehtii Japaniin, pieltä hän palaa hollantilaisessa aluksessa Amsterdamiin ja Amsterdamista Englantiin.

MATKA HOUYHNHNMEIN MAAHAN.

Ensimmäinen luku. Tekijä lähtee merille laivan kapteenina. Miehistö nostaa kapinan, sulkee hänet pitkäksi ajaksi hyttiin ja laskee hänet maihin tuntemattomalle rannikolle. Hän lähtee kulkemaan maan sisäosaan. Yahooita, erästä merkillistä eläinlajia, kuvaillaan. Tekijä kohtaa kaksi hoyhnhnmiä.

Toinen luku. Houyhnhnm vie tekijän taloonsa. Taloa kuvaillaan. Kuinka tekijä otetaan vastaan. Houyhnhnmein ravinto. Tekijä on pahassa pulassa, kun puuttuu ruokaa; vihdoin asia autetaan. Hänen ateriansa tässä maassa.

Kolmas luku. Tekijä harrastaa kielenoppimista; hänen isäntänsä, houyhnhnm, avustaa häntä opetettaessa. Kielen kuvailua. Useat ylhäiset houyhnhnmit tulevat uteliaisuudesta tekijää näkemään. Hän kertoo isännälleen lyhyesti matkastaan.

Neljäs luku. Houyhnhnmien käsitys todesta ja valheesta. Isäntä ei hyväksy tekijän esitystä. Tekijä kertoo seikkaperäisemmin itsestään ja matkaseikkailuistaan.

Viides luku. Tekijä kuvailee isäntänsä käskystä Englannin oloja.
Euroopan hallitsijoiden keskinäisten sotien syyt. Tekijä alkaa selostaa
Englannin valtiojärjestystä.

Kuudes luku. Enemmän Englannin oloista. Eurooppalaisen hovin pääministerin luonnekuva.

Seitsemäs luku. Tekijän harras isänmaanrakkaus. Mitä isännällä oli huomautettavaa tekijän kuvaillessa Englannin valtiomuotoa ja hallintoa, rinnakkaistapauksia ja vertailuja esittäen. Isännän käsitys ihmisluonnosta.

Kahdeksas luku. Tekijä kertoo yhtä ja toista yahooista. Houyhnhnmien suuret hyveet. Nuorison kasvatus ja harjoitus. Heidän valtiopäivänsä.

Yhdeksäs luku. Suuri kiista houyhnhnmien kansalliskokouksessa ja miten se päättyi. Houyhnhnmien opillinen sivistys. Heidän rakennuksensa. Kuinka he hautaavat vainajansa. Heidän kielensä vaillinaisuus.

Kymmenes luku. Tekijän talous ja onnellinen elämä houyhnhnmien luona. Kuinka hänen hyveensä lisääntyvät heidän seurassaan. Heidän keskustelunsa. Isäntä ilmoittaa, että hänen täytyy poistua maasta. Hän pyörtyy mielipahasta, mutta alistuu. Hän valmistaa palvelijakumppaninsa avustamana kanootin ja uskaltautuu ulapalle.

Yhdestoista luku. Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen Hollantiin toivoen voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas haavoittaa häntä nuolella. Hänet vangitaan ja viedään väkisin portugalilaiseen alukseen. Kapteeni on erittäin kohtelias. Tekijä saapuu Englantiin.

Kahdestoista luku. Tekijän totuudenrakkaus. Mitä hän on tarkoittanut julkaistessaan teoksensa. Hän moittii niitä matkailijoita, jotka poikkeavat totuudesta. Tekijä osoittaa, ettei hänen kirjailemisensa ole tapahtunut missään ilkeässä tarkoituksessa. Eräs vastaväite kumotaan. Siirtomaiden hankkimisessa käytetty menetelmä. Tekijä puhuu kotimaansa puolesta. Hän todistaa, että kruunulla on oikeus hänen kuvailemiinsa maihin. Niiden valloittamisesta koituvat vaikeudet. Tekijä lausuu viimeisen kerran jäähyväiset lukijalleen, selittää, kuinka aikoo elää edelleen, antaa hyvää neuvoa ja päättää teoksensa.

SWIFT JA GULLIVER

Niin nuo kaksi nimeä liittyvät toisiinsa mitä kiinteimmin. Eikä ainoastaan senvuoksi, että Gulliverin ihmeellisistä retkistä kertova teos on nyt jo 200 vuotta säilyttänyt tekijänsä muistoa tehokkaammin kuin mikään toinen hänen laajassa tuotannossaan, vaan myös täysin asiallisesti. Swift on juuri tässä kirjassaan ilmaissut omaa erikoista laatuansa ja oman elämänsä kokemuksia kaikkein ratkaisevimmalla tavalla. Gulliveria, Swiftin elämän- ja maailmankatsomuksen parasta tulkitsijaa, voi siis parhaimmin selittää Swiftin oman olemuksen ja hänen vaiheittensa yksityiskohtainen tunteminen.

Kun en kumminkaan tahdo paisuttaa tätä johdantoa sellaiseksi laajaksi selvittelyksi, mainitsen puolustuksekseni seuraavaa. Vaikka voitaneen sanoa, että jokainen suuri taideteos on tekijänsä todelliseen elämään sidottu, »tunnustaa» sen ilmeistä tai salaista olemusta, on toisaalta yhtä varmaa, että se on myös irroitettu tuosta luonnollisesta syntypohjastansa elämään omaa elämäänsä ja lausumaan lausuttavaansa välittömästi sieluille, jotka sitä ymmärtävät. Onpa sellainen välitön vaikutus kieltämättä taideteoksen varsinainen tehtäväkin, mikäli tehtävästä voimme tässä yhteydessä puhua. Taideteoksen osaksi tuleva ymmärtämys on tietenkin aina suhteellista, kunakin aikana vain määrätylle kehitystasolle kohonneet ihmiset siihen kykenevät ja koska teos, etenkin kirjallinen, ajan mittaan voi muuttua vaikeammin tajuttavaksi. Selityksillä saattaa siis tältäkin näkökannalta olla merkityksensä.

Mitä »Gulliverin retkiin» tulee, täytynee myöntää, että tämä teos suurin piirtein katsoen voidaan nyt ja aina ymmärtää ilman laajoja selityksiä. On siis varsin luvallista ja mahdollista jättää lukematta tämä johdanto ja kirjan loppuun liitetyt vähäiset selitykset ja kuunnella vain Swift-Gulliverin kertomusta. Nämä lisät ovat niitä varten, joissa teoksen luonnollinen syntyhistoria ja erittäinkin sen tekijä herättävät mielenkiintoa, siis niitä varten, jotka haluavat lähemmin perehtyä kaikkeen siihen persoonalliseen ja inhimilliseen, mitä tutkimus havaitsee kirjan rivien lomitse pilkottavan.

Kirjoittaja ei kumminkaan luulottele voivansa tässä sellaista uteliaisuutta täysin tyydyttää. Se ei ole millään muotoa välttämätöntäkään. Suomalainen lukija, joka haluaa laajemmin perehtyä Gulliverin retkien kirjallis-historialliseen puoleen, Swiftin monessa suhteessa arvoitukselliseen olemukseen, hänen tuotantonsa toisiinkin osiin ja niihin ajanoloihin, joiden vallitessa teos syntyi, saa hienovaistoista opastusta prof. Yrjö Hirnin kirjoittamasta Swiftin elämäkerrasta (»Jonathan Swift», ilm. sarjassa »Merkkimiehiä»). Seuraavassakin on, tekijän suosiollisella luvalla, käytetty lähteenä tätä asiallista ja viehättävää tutkimusta.

Jonathan Swift syntyi marraskuun 30:nä 1667 Dublinissa. Hänen isänsä, englantilainen virkamies, oli kuollut jo seitsemän kuukautta aikaisemmin. Oman äitinsäkään hoivissa ei poika saanut paljoa olla. Lapsenhoitajatar näet oli mielistynyt hoidettavaansa niin, että vei Englantiin muuttaessaan hänet mukanaan. Kun Jonathan sitten nelivuotiaana saatettiin takaisin syntymäsaarelleen, muutti äiti pian omaistensa luo Englantiin, ja poika jäi äveriään lankomiehen kasvatettavaksi. Nämä seikat ovat Swiftin oman todistuksen mukaan jo varhaisella iällä laskeneet pohjan sille synkeälle katkeruudelle ja ihmisvihalle, joka ilmenee täydessä voimassaan Gulliverin tärinäin jälkiosissa. Vaikka ei tiedetä Swiftin joutuneen mitään suoranaista puutetta kärsimään, voidaan kumminkin helposti kuvitella, millaisia nöyryytyksiä vieraitten hoivissa kasvavalle on varattu ja kuinka ne lähtemättömästi painuvat ylen herkkään ja orpouttaan potevaan mieleen.

Suoriuduttuaan alkeiskoulusta Swift tuli 15-vuotiaana Dublinin kuuluisaan Trinity Collegeen. Hän ei ollut mikään mallikelpoinen ylioppilas. Opinnot sujuivat huonosti, ja kurinpitoviranomaisillakin oli tekemistä hänen tähtensä. Rikkomukset tosin eivät näytä olleen varsin arveluttavia: uppiniskaisuutta ja kirkossakäynnin laiminlyömistä, mainitaksemme vain pari erilaista ylitsekäymistä.

Vuoden 1688 suuret valtiolliset tapahtumat vaikuttivat Swiftinkin elämään. Irlannissa syntyi kansanliike paenneen Jaakko-kuninkaan hyväksi, ja Swift katsoi parhaaksi siirtyä muiden pakolaisten mukana Englantiin. Siellä hänet otti kirjurikseen Sir William Temple, jonka puoliso oli Swiftin äidin sukulainen. Sir William oli aikaisemmin huomattavassa asemassa toimien ottanut tehokkaalla tavalla osaa julkiseen poliittiseen elämään, mutta vietti nyt aikojaan viisaan levossa maalaislinnassaan Surreyssä, aikansa kuluksi sepitellen kirjoitelmia erilaisista aiheista. Vaikka kirjurinasema kieltämättä tarjosi tuuliajolla olevalle nuorelle miehelle aineellista turvaa ja myös tilaisuutta tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin — niistä tuli, kuten tuonnempana näemme, Sir Williamin sisaren seuranaisen Mrs Johnsonin silloin 8-vuotias tytär Esther myöhemmin Swiftille merkittävimmäksi — oli riippuvaisuuden ja nöyryytysten tunto taaskin niin voimakas, että Swift sanoutui v. 1694 irti toimestaan ja palasi Irlantiin tarjoutuakseen evankelisen kirkon palvelukseen.

Seuraavana vuonna löytyikin häntä varten pieni palkkapitäjä kaukaa maaseudulta, Kilrootista. Swiftin siellä viettämä puolen vuoden aika on merkittävä sikäli, että hän silloin alkoi kirjoittaa ensimmäistä huomattavaa teostaan, »Tynnyritarinaa» (A Tale of a Tub), jossa paavilaisten, eutherilaisten ja kalvinistien riidat ja hulluudet esitetään vertauskuvallisesti aito satiirikon silmin nähtyinä.

Elämä syrjäisessä maankolkassa ei kumminkaan tuottanut Swiftille tyydytystä, ja kun Sir William Templekin kaipasi kirjuriansa, palasi tämä entiseen toimeensa. Sir William oli kirjallisten harrastelujensa vuoksi joutunut pahanlaiseen pinteeseen. Ranskassa 1600-luvulla aloitetun n.s. antiikkitaistelun (kiista koski muinaisaikaisten ja uudenaikaisten kirjailijain etuja) hyökylaineet olivat ehtineet Englantiin, ja Sir William oli terhakasti aloittanut kynäsodan antiikkisten kirjailijain vannoutuneena kannattajana. Pahaksi onneksi hän tuli todisteluissaan vedonneeksi m.m. »Phalaris-kirjeisiin», jotka hän, kuten moni muukin, otaksui 6. vuosisadalla e.Kr. eläneen sisilialaisen Phalaris-tyrannin kirjoittamiksi. Kun sitten eräs Templen aseenkantaja samoja väitteitä esittäessään tuli uhitellen loukanneeksi kuninkaallisen kirjaston hoitajaa ja suurta filologia Richard Bentleyä, otti viimeksimainittu täysin sitovasti todistaakseen, että mainitut kirjeet olivat karkea väärennys paljoa myöhäisemmältä ajalta ja että niistä tyylillisessäkin suhteessa täydellisesti puuttui se verraton antiikkisuus, jota Sir William Temple ja muut olivat ylistäneet.

Nyt oli Swiftin vuoro astua areenalle. Hän käsitti tehtävänään olevan tehdä naurettavaksi Bentleyn edustamaa filologista saivartelua, ja tämän tarkoituksen hänen toinen suuri satiirinsa, »Kirjojen sodasta» (The Battle of the Books), kieltämättä saavuttikin. Sir William saattoi olla tyytyväinen siihen, että ainakin naurajat olivat nyt hänen puolellaan, ja hänen kirjurinsa voi toivoa jotakin vastaavaa korvausta, esim. parempaa virkapaikkaa. Valitettavasti Sir William kumminkin kuoli jo v. 1699, ja Swiftillä ei taaskaan ollut muuta neuvoa kuin palata Irlantiin papinvirkaan.

Seuraavan vuosikymmenen aikana Swift oli linnansaarnaajana Dublinissa ja Laracorin pienen seurakunnan kaitsijana, käyden kuitenkin vähän vähä Englannissa.

Tänä kautena alkaa Swiftin suhde toiseen sukupuoleen, joka muodostui hänen elämässään varsin kohtalokkaaksi, hahmoutua jonkinlaisiin, tosin hauraisiin muotoihin. Varhaisemmilta ajoilta on tässä suhteessa tuskin mitään muuta mainittavaa kuin ne lemmenhehkuiset kirjeet, joita hän oli Kilrootista lähettänyt eräälle Mrs Waringille. Kun tämä »Värinä» nyt Dublinin-Laracorin aikana esiintyy aktiivisemmin, katkaisee Swift sangen töykeästi koko suhteen.

On otaksuttu Swiftin tunteitten jäähtymisen johtuneen uudesta kiintymyksestä. Toisen oleskelunsa aikana Templen luona Swift oli havainnut, että entinen pieni Esther Johnson oli kukoistava nuori neito, »tukka mustempi kuin korpin sulka ja kaikki kasvojen piirteet virheettömät». Swift sai tytön kaikinpuolisen kasvattamisen tehtäväkseen, ja siitä sukeutui varsin mielenkiintoinen askarrus. Opetuskielenä ei käytetty tavanomaista englanninkieltä, vaan eräänlaista leperrystä, jota he olivat viljelleet jo aikaisemmin ja joka säilyi tämän suhteen virallisena kielenä loppuun asti. Tyttö oli sitten saanut Sir Williamilta perinnöksi pienen irlantilaisen talon tuoton, ja varsin luonnollista oli, että Swift itse Irlannissa asuessaan kutsui 20-vuotiaan tuttavansa Dubliniin. Miss Johnsonilla oli alinomaisena seuranaisena eräs miss Dingley, mutta kun Swift salli poissaollessaan ystävätärten asua huoneistossaan, oli sittenkin luonnollista, että juorukellot pian pauhasivat.

Näinä vuosina Swift, jonka nimi oli alkanut tulla yleisemmin tunnetuksi, varsinkin kun hän oli julkaissut Templen teokset, toimii myös poliittisena kirjailijana ja pääsee mahtavien whig-puolueen jäsenten suosioon. Hänen poliittiset vakaumuksensa tosin eivät alun pitäenkään olleet samat kuin whigien: hän vihasi Hollantia, jonka kanssa whigit tahtoivat solmia sotaliiton Ranskaa vastaan, vastusti Skotlannin ja Englannin unionia ja eriuskolaisten kansalaisoikeusvaatimuksia ollen näissä kysymyksissä samalla kannalla kuin tory-puolue. Kun tuttavat whigit sitäpaitsi eivät voineet tai tahtoneet häntä auttaa hänen ajaessaan Irlannin kirkon asioita, oli luonnollista, että Swiftin mieli myrtyi ja että hän whigien kukistuttua v. 1710 siirtyi vastapuolueen leiriin.

Tory-puolueen miehet osoittautuivat kaikin puolin avuliaammiksi, ja Swift pääsi kaikkein vaikutusvaltaisimpien henkilöitten, ennen kaikkea ulkoasiainministerin lordi Bolingbroken suosioon. Syrjäytetyssä asemassa ollut pappismies liikkui kuin kotonaan näissä ylhäisissä piireissä, joissa häntä mainittiin tutunomaisesti Jonathanin nimellä. Swift käytti saavuttamaansa vaikutusvaltaa sekä puolueen politiikan että yleisempien harrastusten palveluksessa toimien m.m. innokkaasti kirjailijain vaikean aseman parantamiseksi pyytämättä tällöin suosia omaan puolueeseen kuuluvia enemmän kuin toisia.

Kaiken tämän julkisen toiminnan ohella on syntynyt eräs Swiftin elämäkerran ja persoonallisuuden tutkijalle verrattoman mielenkiintoinen teos, »Journal to Stella», joka tosin on vasta myöhemmin saanut tämän nimen. Sen muodostavat Swiftin Miss Johnsonille (ja Miss Dingleylle) kirjoittamat tutunomaiset kirjeet, joiden selvittelemisessä myöhempi aika on saanut nähdä suurta vaivaa, koska Swift niissäkin käyttää runsaasti ylempänämainittua lapsenkieltä. Kirjeitten erikoinen arvo johtuu siitä, että ne on kirjoitettu yksin ystävättärelle ilmeisesti edellyttäen, etteivät ne joutuisi kenenkään vieraan käsiin. Niissä Swift esiintyy tavallaan en pantoufles, kertoelee jokapäiväisistä pikku askarruksistaan, havainnoistaan ja haaveistaan.

Tähän aikaan Swift näyttää olleen ahkera vieras Dublinista kotoisin olevan Mrs Vanhomrighin, rikkaan hollantilaisen kauppiaan lesken luona, joka oli kahden poikansa ja kahden tyttärensä kanssa asettunut Lontooseen asumaan. Kirjeissään »Stellalle» Swift tosin mainitsee vierailuistaan, mutta sivuuttaa vaikenemalla sen seikan, että oli alkanut antaa tunteja vanhemmalle tyttärelle Hester Vanhomrighille. Tämän myöhemmin kohtalokkaaksi muodostuneen suhteen muistomerkkeinä on säilynyt asianomaisten välistä kirjeenvaihtoa, joka on vielä vaikeammin selvitettävissä kuin kirjeet Stellalle, koska näissä on tärkeimmät kohdat kirjoitettu salakielellä, sekä runoelma »Cadenus ja Vanessa» (Cadenus = Decanus = tuomiorovasti; Vanessa = Vanhomrigh). Viimeksimainitun teoksen Swift on sepittänyt vasta tuomiorovastiksi tultuaan, mutta siinä mainitut tapaukset viittaavat näihin varhaisempiin aikoihin.

Tuomiorovastiksi pääseminen ei ollut varsin vaivatonta, sillä sellaisten virkojen täyttämisestä piti huolta itse Anna-kuningatar, jonka kaikkein korkeimmassa epäsuosiossa Swift oli ollut aina jumalattoman »Tynnyritarinan» ajoilta. Vihdoin, v. 1713, Swift sentään nimitettiin P. Patrickin kirkon tuomiorovastiksi Dubliniin. Virka oli vaatimaton, mutta tarjoutuihan siinä ylenemisentoiveita. Paha onni käänsi kuitenkin jälleen asiat huonolle tolalle: kuningattaren äkillisen kuoleman jälkeen kukistuu tory-hallitus, ja whigit pääsevät uudestaan valtaan. Bolingbroke pakeni Ranskaan, ja Swift, joka yhä oli yhteydessä hänen kanssaan, tosin mitenkään toimimatta mukana hänen poliittisissa puuhissaan, ei voinut ainakaan toivoa mitään olojensa kohentumista. Viimeisinä Lontoossa viettäminään vuosina Swift liittyi jäseneksi »Scriblerus Club»-nimiseen kirjalliseen kerhoon, jonka kokouksissa hän ehkä saattoi hupaisissa keskusteluissa hetkittäin unohtaa vastoinkäymisiään. Tämä seurustelu tuli merkittäväksi varsinkin senvuoksi, että siinä nähtävästi alkoivat itää ne satiiriset ajatukset, joista Swift myöhemmin kehitteli Gulliverinsa.

Swift muutti kumminkin jo v. 1714 takaisin Irlantiin, missä sitten pääasiallisesti vietti elämänsä viimeiset vuosikymmenet, kahta vv. 1726 ja 1727 Englantiin tehtyä matkaa lukuunottamatta. Tuomiorovasti, jonka mielessä varmaan oli kangastellut aivan toisenlainen elämänura, joutui nyt viettämään aikojansa varsin vaatimattomissa provinssioloissa. Tosin hän oli nyt jälleen omassa kodissaan, missä Miss Johnson ja Miss Dingley toimivat emäntinä, kun sattui kutsuja, mutta ei näytä ainakaan varmalta, että Stellan ystävyys olisi kyennyt korvaamaan kaikkea, mitä oli menetetty. Ne Stellalle osoitetut kirjeet, joita on näiltä vuosilta säilynyt, sisältävät kyllä paljon kiitosta kaikesta hyvästä, sairauden aikana saadusta hoidosta, teosten puhtaaksikirjoittamisesta y.m.s., mutta tunteen hehkua niissä ei ole nimeksikään.

Ihmiskohtaloiden langat alkavat kohta kiertyä toisiinsa kiinteämmin. Miss Vanhomrigh (Vanessa) muuttaa äitinsä kuoltua hänkin Irlantiin, minne isältä oli jäänyt pieni maatila. Se sattui sijaitsemaan aivan lähellä Dublinia, ja Swift joutui näyttelemään kahden naisen välimaalla osaa, joka ei ollut kadehdittava ja josta hän ei lopultakaan hyvin suoriutunut. Vanessa vakuutti hänelle riutuvansa ikävään, ellei Swift käynyt katsomassa tai kirjoittanut kyllin usein, ja Swiftin järkevät neuvot, terveellisen ruumiinliikunnan, kevyen kirjallisuuden lukemisen ja kahvinjuonnin vähentämisen suosittelut, osoittautuivat valitettavasti tehottomiksi. Jännittynyt tilanne jatkuu aina 1720-luvulle saakka, jolloin Vanessa, menetettyään ainoan sisarensakin, väsyy turhiin odotuksiinsa. Hän vaatii selvää ratkaisua, ja kun se muodostuu kielteiseksi, sairastuu ja kuolee. Swift piilottautui jonnekin kahdeksi kuukaudeksi, ja tuskallisten omantunnonsoimausten lisäksi tuli myöhemmin vielä se kiusa, että runoelma »Cadenus ja Vanessa» ja näiden kahden henkilön välinen kirjeenvaihto vainajan toivomuksen mukaisesti toimitettiin julkisuuteen ja vieraat uteliaat pääsivät kurkistamaan näihin inhimillisiin asiakirjoihin.

Seuraavat Swiftin julkaisemat teokset ovat aiheiltaan poliittisia. Swift oli tosin aina tuntenut olevansa Irlannissa kuin maanpaossa, mutta siitä huolimatta hän nyt esiintyy tämän sorretun maan puolustajana ja saavuttaa elämänsä suurimman julkisen tunnustuksen. Toisin kuin hänen myöhäinen satiirinen seuraajansa Bernard Shaw, joka sanoo vapautuneensa kaikesta patriotismista, koska on hylännyt syntymämaansa Irlannin eikä ole oppinut rakastamaan sen tuhoojaakaan, Swift sittenkin näyttää vihdoin alkaneen pitää Irlannin puolta varsin jyrkästi. Niinpä hän v. 1720 kehoitti saarelaisiaan omien markkinoitten suojaamiseksi tuiskaamaan tuleen kaikki englantilaiset tavarat, kivihiiltä lukuunottamatta, ja kun Englannin hallitus muutamia vuosia myöhemmin ryhtyi Irlantia koskevaan rahataloudelliseen toimenpiteeseen päättämällä lyöttää puolen pennyn vaihtorahoja, sai Swift jälleen tilaisuuden taittaa peistä hänen mielestään uuteen sortoon ja vahinkoon tuomitun kotimaansa puolesta. Yrjö-kuninkaan rakastajatar, Kendalin herttuatar, sai mainitun vaihtorahan lyöttämisoikeuden lahjaksi lordi Sunderlandilta ja vuokrasi sen jollekin Mr Woodille. Irlannin parlamentin mieltä ei kysytty, ja kun vastalauseet eivät tepsineet, julkaisi Swift v. 1724, nimeään mainitsematta, sarjan lentokirjasia, »Verkakauppiaan kirjeet». Swiftin syytökset kohdistuivat Mr Woodiin, jonka hän sanoi lyöttäneen liian huonoa rahaa. Englannin hallitus jätti seikan selvittämisen itsensä Isaac Newtonin tehtäväksi, ja tämä todisti syytöksen aiheettomaksi. Siitä huolimatta Swiftin onnistui valveuttaa irlantilaisten isänmaallista mieltä siinä määrin, että hallituksen finanssisuunnitelma lopulta saatiin raukeamaan. Niin tuli Swiftistä Irlannin suuri puolustaja, todellinen kansallissankari, jota juhlittiin kuin ruhtinasta.

Taisteltuaan siten, tosin monessakin kohdassa epäilyttävin argumentein, mutta menestyksellisesti, irlantilaisen ihmisyyden puolesta Swift saattoi huoletta astua avarammalle kiistakentälle ja lausua katkerain kokemustensa ja katsomustensa loppusumman näennäisen viattomassa ja vaarattomassa muodossa, kapteeni Lemuel Gulliverin merkillisiä matkoja kuvaillen. Ennenkuin lähemmin koskettelemme tätä teosta, lienee syytä lyhyesti mainita Swiftin elämän loppuvaiheet.

Pian sattui uusi järkyttävä tapaus. Stella kuoli vuoden 1728 alussa, ja Swift tunsi jääneensä ypöyksin autioituneeseen maailmaan. Hänen voimansa alkoivat murtua, ja se muistelmateoskin, jonka hän aikoi sepittää uskollisimpansa poismentyä, jäi aivan puolieräiseksi. Vai lieneekö sittenkään niin laita? Eikö ole tavallaan kaikkein ehein ja täydellisin ja ivallisessa liikuttavuudessaan suurenmoisin Swiftin lukuisista teoksista tämä parilla sanalla kerrottu tarina, joka on löydetty hänen jäämistöstään, hiuskiharaa ympäröivään paperiin piirrettynä: »Vain naisen hius»? Se suortuva oli sittenkin ollut kenties ainoa varsinainen side, joka oli liittänyt Swiftiä ihmisten arveluttavaan maailmaan, ja yksinäisestä ihmisvihaajasta saattoi nyt olla jokseenkin yhdentekevää, ilmaisiko julkisesti syvintä ylenkatsettansa vai harjoittiko edelleen salaista hyväntekeväisyyttä niiden onnettomien eduksi, joita näki maailman pahimmin kolhivan. »Olen kuin myrkkyä saanut rotta, joka odottaa loukossaan kuolemaa», kirjoittaa hän kaameasti vanhalle ystävälleen Bolingbrokelle.

Muutamia satiirisia tuotteita syntyi vielä, ennenkuin hengen pimeneminen veti läpinäkymättömän verhon Swiftin ja inhan maailman välille. Kaikkein järkyttävin niistä on v. 1729 kirjoitettu »Vaatimaton ehdotus, kuinka voitaisiin estää köyhien lapsia Irlannissa joutumasta rasitukseksi vanhemmilleen ja maalleen.» Siinä esitetään pelastuskeinoksi tämä: liioista köyhien lapsista on valmistettava ravintoa toisille, joita uhkaa nälkäkuolema. Swiftille saattoi tuottaa katkeraa tyydytystä, kun lukijat käsittivät ehdotuksen tuimaksi todeksi ja syyttivät häntä kannibaalisesta julmuudesta. - Siinä hän varmaan näki uuden todistuksen sille vakaumukselleen, ettei kurjaakin kurjempaa yahoo-sukua voi millään keinolla parantaa, koska siltä täysin puuttuu kyky havaita omaa raadollisuuttansa. Swiftin tuntema syvä sääli niitä onnettomia kohtaan, jotka syyttöminä joutuvat kokemaan mitä suurinta kurjuutta, uupui siten ilmauduttuaan omaan voimattomuuteensa vain lisäten hänen mielensä synkeätä toivottomuutta.

Leppoisampi sävy pääsee esiin vain kerran vielä, kun Swift v. 1731 sepittää runon omasta kuolemastaan (On the Death of Dr. Swift). Siinä hän kuvailee mieleensä, kuinka hyvä kynäveikko Pope ottaa surrakseen häntä kokonaisen kuukauden, Gay viikon, Arbuthnot päivän, kuinka Bolingbroke pyyhkäisee kyynelen silmäkulmastaan ja muut vain sanan virkkavat: niin, kuollahan sitä täytyy…

Scriblerus-kerhon jäsenten, Swiftin, Popen, Gayn ja Arbuthnotin, tiedetään vuonna 1714 suunnitelleen satiiria turhantarkasta oppineisuudesta. Teoksen keskeisenä henkilönä, jonka elämäkertaan ja kirjoituksiin satiiri aiottiin sisällyttää, oli oleva Martinus Scriblerus. On todennäköistä, että Swift tuli tässä yhteydessä ensi kerran ajatelleeksi niitä aiheita, joista myöhemmin sukeutuivat Gulliverin matkat. Säilyneissä Scribleruksen muistelmien katkelmissa suunnitellut Scribleruksen matkat ainakin vastaavat Gulliverin retkiä. Kerhon hajautumisen vuoksi ei yhteistyö johtanut varsinaisiin tuloksiin; säilyneet katkelmat, jotka ovat etupäässä Popen ja Arbuthnotin käsialaa, ilmestyivät vasta v. 1741. Swiftin kirjan syntyhistoria on jokseenkin selvittämätön, tiedetään vain, että matka Brobdingnagiin oli osittain valmiina v. 1722.

Teos ilmestyi kokonaisuudessaan lokakuun 28:na 1726; sen täydellinen nimi oli »Retkiä erinäisten maailman kaukaisten kansakuntien keskuuteen. Neljä osaa. Kirjoittanut Lemuel Gulliver, aluksi erinäisten laivojen välskäri, sittemmin kapteeni.» Tekijän nimeä ei ilmaistu; kustantaja Benjamin Motte sai käsikirjoituksen joltakin välikädeltä, kenties Popelta. Paperien lähettäjäksi mainittiin »Gulliverin sukulainen Richard Sympson.»

Syynä tähän salaperäisyyteen oli, että Swiftistä tuntui arveluttavalta julkaista teosta, joka kohdisti välittömän kritiikkinsä oleviin oloihin ja useihin helposti tunnettaviin henkilöihin.

»Gulliverin retket» herätti heti erinomaista huomiota. Koko ensimmäinen painos lienee myyty viikossa, ja seurapiireissä pohdittiin uutterasti teoksen sisällystä ja lausuttiin arvailuja sen tekijästä. Läheiset ystävätkin olivat Swiftille kirjoittaessaan muka täysin tietämättömät — niin hyvin salaisuutta aluksi varjeltiin. Kritiikki, kuten tri Johnson sanoo, hukkui aluksi yleiseen ihmettelyyn. Painos seurasi painosta, kirja käännettiin aivan pian vieraisiinkin kieliin, ranskaksi ja hollanniksi jo v. 1727. Joku Corolini julkaisi heti laajan ja arvottoman »Avaimen», käyttäen hyväkseen yleistä, selityksiä kaipaavaa uteliaisuutta.

Kun arvostelun aika oli tullut, esitettiin erilaisia ja eriarvoisia muistutuksia. Arbuthnot selitti pitävänsä kolmanteen osaan sisältyvää »suunnittelijoiden» kuvausta vähimmin onnistuneena, Gay ja Pope mainitsevat joidenkin arvelleen, ettei se osa ole kirjan tekijän omaa käsialaa. Bolingbroken he tietävät kirjaa moittineen, sanoneen, ettei sellaisesta ihmisluonnon halventamisesta voinut koitua muuta kuin huonoja seurauksia. Kirjailijaystävät selittivät lordin loukkaantumisen johtuvan siitä, että »hän itse on lajinsa täydellisin ja jää niinmuodoin enemmän kuin kukaan muu vaille sitä kiitosta, joka ihmisen arvolle ja hyveelle kuuluu». Julmin arvostelijoista oli kieltämättä lady Montagu, joka närkästyneenä kirjoitti jollekin ystävättärelleen m.m.: »Täällä on ilmestynyt kirja, joka saa päästä pyörälle kaikki hyvävaistoiset henkilömme; sen ovat yhdessä kirjoittaneet eräs arvokas hengenmies, eräs etevä lääkäri ja aikamme ensimmäinen runoilija, ja ihmeellinenhän se onkin, Jumala nähköön! Erittäin kaunopuheisesti he ovat todistaneet olevansa elukoita… ja toden sanoakseni he puhuvat hevostallista niin lämpimästi ja kiintyneinä, että minun pakostakin täytyy otaksua pohjalla olevan jonkin erittäin voimallisen vaikuttimen.»

Kirjeissään ystävilleen Swift valittaa, että teos oli painettaessa tärvelty. Dublinissa v. 1735 julkaistuun painokseen liittyvässä (ja tähän suomennokseen otetussa) »Kirjeessä Sympsonille» hän toistaa saman valituksen. Voisi tosin ajatella (kuten Swiftin elämäkerran kirjoittaja Sir Henry Craik), että Swift siten tahtoi vähentää omaa vastuunalaisuuttaan. On kumminkin varsin todennäköistä, että Swiftin käsikirjoituksen tekstiä oli muutettu, siis katsottu voitavan jatkaa herra »Sympsonin» alkulauseessaan mainitsemaa menettelyä. Swift kirjoitti vielä v. 1733 ystävälleen Charles Fordille, että Motte oli antanut »jonkun tuttavansa, luultavasti jo kuolleen pappismiehen hra Tookin» merkitä käsikirjoitukseen lisäyksiä ja poistoja. Samalle Fordille Swift jätti korjausluettelon, jonka mukaan Ford paransi omistamansa ensimmäisen painoksen kappaleen tekstin. Tätä korjattua kappaletta säilytetään South Kensingtonin Forster Collectionissa, ja suomennoksen pohjana olevassa G. Ravenscroft Dennisin julkaisemassa painoksessa (London, George Bell & Sons, 1905) on mainitut korjaukset otettu huomioon. Tästä kriitillisestä painoksesta on otettu enin osa tämän nidoksen loppuun liitettyjä selityksiä. Sanomattakin lienee selvää, että Swiftin teos esiintyy tässä täydellisenä; mitään »arveluttaviakaan» kohtia ei ole karsittu.

Käsitys, jonka mukaan »Gulliverin retket» kuuluu nimenomaisesti lasten kirjallisuuteen, johtuu varmaan siitä, että useimmat Swiftin lukijoista ovat nuorella iällään tutustuneet teoksen kahteen ensimmäiseen osaan tai niistä sommiteltuun mukaelmaan. Eräässä katsannossa kirjan alkupuoli tosiaankin muodostaa oman yhtenäisen kokonaisuuden: siinä kerrotaan varsin leppoisasti kääpiö- ja jättiläiskansasta, tehdään leikkiä inhimillisten mittojen suhteellisuudesta, ja kirjoittaja koettaa ilmeisesti keksiä hupaisia käänteitä ja tilanteita niin paljon kuin suinkin. Siinä on paljon sadunomaista juoksuttelua, ja yleinen sävy voidaan kieltämättä merkitä humoristiseksi. Tämä on kumminkin vain eräs asian puoli. Kiinteämpi tarkastelu osoittaa tuon näennäisen lastentarinan sisältävän peitettyä, osittain varsin tuimaakin ivaa, jonka esineenä ovat Englannin kirkolliset olot ja varsinkin puolue-elämä sekä omalla suuruudellaan ylpeilevän ihmisen naurettava pienuus. Ja vaikka kertomukset nuorallatanssijoista, korkea- ja matalakorkoisista, tylppä- ja suippopäistä y.m. voivat huvittaa sellaisinaan, erittäinkin varhaista ikää, joka on kiitollinen kaikesta havainnollisesta ja eriskummallisesta, ovat nämä vertauskuvalliset seikat sittenkin ennen kaikkea täysikasvaneita varten, ensi sijassa luonnollisesti Swiftin aikalaisia varten kirjoitetut, ja nykyaikainenkin lukija voi saada käsitystä kirjoittajan varsinaisesta tarkoituksesta vain perehtymällä vastaaviin ajanoloihin. Ei edes voi väittää kertomuksen hupaisen sävyn aina joutuvan kärsimään siitä, että näennäinen välitön iloittelu selitetään Swiftin aikalaisiin kohdistuvaksi kirpeäksi ivaksi, vaan sattuu toisinaan niinkin, että asiallinen selitys vain tuo ilmi esityksen täyden huumorin tai komiikan. Niinpä, kun Lilliputin maan valtio varainhoitajasta Flimnapista kerrotaan, että hän olisi nuoralla tanssiessaan auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny olisi putoavaa pelastanut, tämän seikan huvittavaisuus vain lisääntyy, kun saamme tietää, että Flimnap on politiikan korkeimmalla nuoralla »kipakkaa heittävä» pääministeri Walpole ja Hallitsijan tyyny, jonka päälle taituri putoo, eräs vaikutusvaltainen hovinainen, kuninkaan rakastajatar, jonka avulla ministeristä tulee jälleen ministeri.

Kertomukset matkoista kääpiöiden ja jättiläisten maihin muodostavat eheän kokonaisuuden jo aiheensa samanluontoisuuden nojalla. Teoksen kolmanteen osaan siirryttäessä ei sellaista luontevaa ylimenoa tapahdu, ja kun tämä kolmas osa kieltämättä on sisäisestikin ensimmäisiä hajanaisempi, ei kummakaan, että useat lukijat ovat tyytyneet vain teoksen alkupuoleen. Siten Gulliverista saatu käsitys on kumminkin aivan vaillinainen. Sopii näet väittää, että kirjan painavin osa on viimeinen ja että kolmas osa valmistelee siihen siirtymistä. Sitäpaitsi on matka lentävän saaren maille rakenteen suhteellisesta löyhyydestä huolimatta sinänsäkin mielenkiintoinen. Swiftin satiiri siinä äityy, ja varsinkin tieteellinen maailma ja sen varassa kehittyvä teknillis-materialistinen kulttuuri joutuvat mitä purevimman, tosin ei aina maaliinsa osuvan vihaisen ivan esineeksi. Suurempaa vastavirransoutajaa kuin Swift sellaisena kuin hän tässä esiintyy, on vaikea kuvitella, ja eräillä hänen kritiikkinsä osilla (luonnontieteelliset muodit, kansaneduskunta y.m.) lienee parempia sovellutusmahdollisuuksia nyt kuin hänen omana aikanaan.

Neljäs retki, matka viisaitten ja jalojen hirnujain maahan, missä ihmissuku elää yahooiden inhoittavassa hahmossa, on koko teoksen ydinosa, jos pidämme silmällä satiirisen tarkoituksen toteuttamista. Nyt eivät ole enää käsiteltävinä ajanolot (vain jossakin harvassa kohdassa voi havaita sellaisia ajatusyhtymiä), ei mikään yksityinen inhimillisen luonnon vika tai hulluus, vaan ihmisluonto sinänsä kaameassa ja auttamattomassa raadollisuudessaan. Huumorinsekaisen ivailun on lopullisesti syrjäyttänyt intohimoiseksi ja, jos niin tahdomme sanoa, sairaalloiseksi kasvanut ihmisviha, jolle vertauskohtia etsiessään johtuu pakostakin ajattelemaan Timon Ateenalaista:

Timon: Ma olen Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa. Sa kunpa oisit koira, että voisin sua hiukan rakastaa.»

Hevosmaan-retki on kertomuksen edellisiin osiin verrattuna kuin hiilellä, sydellä luonnosteltu hirmuinen tuomiopäivän kuva satiiristen miniatyyrimaalausten rinnalla. Sen synkeyteen on kuin epähuomiossa singahtanut sivulause, johon sisältyy koko teoksen kenties ainoa tavanomaisessa merkityksessä »runollinen» ajatus (»niinkuin ihminen iloitsee nähdessään neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan kukkaan» j.n.e., s. 343) ja joka siinä yhteydessään vaikuttaa kuin jostakin toisesta maailmasta kuuluva puhe. Ihmisten olemus, heidän yhteiskuntansa, oikeutensa, politiikkansa, tieteensä, lääkeoppinsa ja muut toiminta-alueensa kuvaillaan tässä kirjan viimeisessä osassa niin kauhistuttaviksi, että useat lukijat varmaan ainakin ymmärtävät Bolingbroken esittämää kritiikkiä. Swift saattoi puolestaan olla tyytyväinen tuotteeseensa; hän uskoi varmaan hioneensa valmiiksi kuvastimen, jossa ihminen nyt ja aina saattoi nähdä Calibanin-piirteensä minkään naamion niitä kaunistelematta.

Ateenan Timonin ja Jonathan Swiftin ihmisviha ei kumminkaan ollut ehdottomasti samaa laatua. Swift itse on nimenomaan huomauttanut eräästä niitä toisistaan erottavasta seikasta. »Minä olen aina vihannut», kirjoittaa hän Popelle v. 1725, »kaikkia kansakuntia, ammatteja ja yhteisöjä ja olen rakastanut ainoastaan yksilöitä; niinpä esimerkiksi vihaan lakimiesten laumaa, mutta pidän paljon neuvosmies Tästä ja tuomari Siitä. Samoin on lääkärien — en tahdo puhua omasta toimialastani — sotilaitten, englantilaisten, skotlantilaisten, ranskalaisten ja kaikkien muiden laita. Mutta ennen kaikkea minä vihaan ja inhoon sitä eläintä, jota mainitaan ihmisen nimellä, vaikka sydämestäni rakastan Juhanaa, Pietaria, Tuomasta ja muita. Tätä järjestelmää minä olen noudattanut jo monta vuotta… ja niin teen edelleenkin, kunnes olen niistä suoriutunut. Olen kerännyt aineksia tutkimukseen, jossa todistan vääräksi määritelmän animal rationale (»järjellinen eläin») ja osoitan, että tulee sanoa vain rationis capax (»joka voi olla järjellinen»). Tämä ihmisviha, joka tosin ei ole Timonin ihmisvihan kaltainen, on 'Retkieni' koko rakennuksen lujana perustuksena, ja mieleni saa rauhan vasta sitten, kun kaikki kunnialliset ihmiset yhtyvät minun mielipiteeseeni.»

Etsittäessä kirjallisia vertauskohtia »Gulliverin retkille» on johduttu kuin pakosta mainitsemaan toisia n.s. kuolemattomia teoksia. Yrjö Hirn on rinnastanut sen Danten Jumalaisen komedian kanssa osoittaen, kuinka kaikesta mahdollisesta arvoerosta ja kaikista todellisista rakenteen eroavaisuuksista huolimatta kumpikin teos sisältää »omalla tavallaan rikkaan ja melskeisen elämän kokemusten loppusumman. Swiftin maailmankuva, sellaisena kuin se oli kehkeytynyt hänen mielessään keskellä taisteluita ja pettymyksiä, on täydellisenä sisällytetty tähän fantastiseen kertomukseen. Hänen oma kiirastulensa on siinä kuvattu satiirin ja tarunomaisen löytöretken verhossa ja hänen oma kärsimyksensä paljastettu lieventämättömän naturalistisessa esityksessä. Ja niin välitön ja elävä on tämän esityksen vaikutus, että lukija luulee voivansa sanoa, kuten Veronan kansa Danten kulkiessa ohi: Niin totisesti tämä itse on ollut helvetissä.»

Voisi varmaan myös mainita Cervanteen mestariteoksen. Samoinkuin suuri espanjalainen turvautui ritarikertomusten ulkonaiseen muotoon esittäessään huomioitaan ja mielikuviaan, karun todellisuuden aina vaarallista arvostelua ja haaveen rannatonta lentoa, puki Swift suuren satiirinsa matkakertomuksen valhepukuun voidakseen vapaammin sanoa, mitä hänellä oli sydämellään. Molemmat he kuin ohimennen tekevät ivansa esineeksi valitsemansa ulkonaisen muodon, ja kummankin teoksessa kohoo esitys aivan uudenlaiseen tasoon, uuteen olokehään, missä eivät merkitse paljoa ritarin harharetket enempää kuin merenkulkijan seikkailutkaan, niille tanterille, joilla taistellaan ihmisen olemuksesta, sen syvistä henkisistä arvoista.

Nähdessään, kuinka Swift pakostakin peittelee satiirisen ajatuksensa liikkeitä näennäisen vaarattomuuden verhoon, johtuu vertaamaan häntä sotalaivaan, joka savun peitossa pyrkii edulliseen toiminta-asentoon. Ja kun sitten savupilvestä välkähtää salama, niin sen isku osuu maaliinsa, se on melkein aina surman isku. Todellisimman ja peloittavimman kaikista dreadnoughteista rakensi Jonathan Swift. Gulliverin alus, jota on usein luultu lasten kaarnavenheeksi, on yhä vielä, kahdensadan vuoden ikäisenä, kaikkein voimallisimpia niistä linjalaivoista, jotka uhaten risteilevät inhimillisen kehnouden ja vääryyden vesillä.

TEKIJÄN ALKULAUSEET

JULKAISIJA LUKIJALLE

Näitten Retkien kirjoittaja, herra Lemuel Gulliver, on vanha hyvä ystäväni; olemme hiukan toistemme sukuakin äidin puolelta. Noin kolme vuotta sitten herra Gulliveria alkoi kyllästyttää se, että uteliaita ihmisiä tuli lakkaamatta häntä näkemään hänen Redriffissä sijaitsevaan taloonsa, ja hän osti pienen maapalstan ja sopivat rakennukset läheltä Newarkia, Nottinghamshiressä, kotiseudullaan, missä hän nyt elelee kaikessa hiljaisuudessa, mutta naapuriensa keskuudessa arvossapidettynä.

Herra Gulliver oli tosin syntynyt Nottinghamshiressä, missä hänen isänsä asui, mutta muistan hänen sanoneen, että suku oli peräisin Oxfordshiresta. Tätä tiedonantoa vahvistavat mainitun kreivikunnan hautausmaalla näkemäni erinäiset Gulliverien haudat ja muistomerkit.

Ennenkuin lähti Redriffistä hän jätti huostaani seuraavat paperit valtuuttaen minut käyttämään niitä miten hyväksi näkisin. Olen ne huolellisesti lukenut ja tutkinut kolmeen kertaan. Kirjoitustapa on erittäin selvä ja koruton, ja ainoa havaitsemani virhe on siinä, että tekijä, kuten matkailijat yleensä, on hiukan liiaksi seikkaperäinen. Koko teoksessa on ilmeinen totuudellisuuden leima, ja tekijä olikin niin tunnetusti totuutta rakastava, että hänen redriffiläisten naapuriensa keskuudessa oli tullut yleiseksi asian todenperäisyyttä osoittavaksi sananparreksi: niin totta kuin herra Gulliver olisi sen sanonut.

Erinäisten arvossapidettyjen henkilöiden kehoituksesta, joille olen tekijän luvalla nämä paperit näyttänyt, rohkenen ne nyt julkaista toivoen niiden voivan ainakin toistaiseksi tarjota nuorille aatelismiehillemme parempaa luettavaa kuin tavanomaiset politiikan ja puolueitten töherrykset.

Tämä nidos olisi paisunut ainakin kaksinkertaiseksi, ellen olisi rohjennut pyyhkiä pois eri matkojen kuvauksista lukemattomia kohtia, joissa puhuttiin tuulista ja vuorovesistä; kulkusuunnista ja paikanmääräyksistä ja kerrottiin yksityiskohtaisesti, merenkävijöiden tapaan, aluksen hoitamisesta myrskysäillä, samoin pituus- ja leveysasteitten toteamisia. On syytä pelätä, että herra Gulliver on siihen hiukan tyytymätön, mutta minä olin päättänyt tehdä kirjan lukevalle yleisölle niin helpostitajuttavaksi kuin suinkin mahdollista. Jos oma perehtymättömyyteni merenkulkuseikkoihin on kumminkin saanut minut tekemään joitakin virheitä, olen niistä yksin vastuussa, ja jos joku matkailija haluaa nähdä koko teoksen sellaisena kuin se on tekijän kädestä lähtenyt, olen valmis tyydyttämään hänen toivomuksensa.

Muista tekijää koskevista seikoista antavat lukijalle tietoa kirjan ensimmäiset sivut.

KAPTEENI GULLIVERIN SERKULLEEN SYMPSONILLE KIRJOITTAMA KIRJE

Toivon sinun vaadittaessa julkisesti tunnustavan, että minua usein ja innokkaasti kehoittamalla sait minut julkaisemaan sangen hataran ja epätäsmällisen kertomuksen retkistäni ja että käskin sinua palkkaamaan jonkun ylioppilaan jommastakummasta yliopistosta järjestämään papereita ja korjaamaan tyyliä, kuten serkkuni Dampier kehoituksestani teki julkaistessaan kirjansa Matka maan ympäri. En kumminkaan muista valtuuttaneeni sinua suostumaan siihen, että jotakin jätettäisiin pois, vielä vähemmin siihen, että jotakin lisättäisiin. Mitä viimeksimainittuun seikkaan tulee, kieltäydyn senvuoksi vastaamasta mistään sellaisesta, varsinkaan eräästä Hänen Majesteettiansa, kaikkein autuaimmassa ja kunniakkaimmassa muistossa olevaa kuningatar Anna-vainajaa koskevasta kohdasta, vaikka kunnioitin ja arvostin häntä enemmän kuin ketään inhimillistä olentoa. Sinun tai sinun lisäilijäsi olisi kumminkin pitänyt käsittää, ettei ollut tarkoitukseni mukaista eikä soveliastakaan ylistää mitään ihmissukuun kuuluvaa eläintä isännälleni houyhnhnmille. Sitäpaitsi asia on aivan perätön, sillä ollessani Englannissa eräinä Hänen Majesteettinsa hallitusvuosina havaitsin hänen jättävän hallituksen pääministerin hoidettavaksi, vieläpä kahdenkin pääministerin, toisen toisensa jälkeen; toinen heistä oli Godolphinin, toinen Oxfordin lordi. Olet siis antanut minun sanoa asian, jota ei ole. Samoin olet Suunnittelijoiden akademiasta kerrottaessa ja erinäisissä muissa esitykseni kohdissa joko jättänyt pois joitakin olennaisia seikkoja tai kaunistellut tai muuttanut niitä, niin että tuskin tunnen omaa teostani. Kun aikaisemmin eräässä kirjeessäni jotakin tästä huomautin, suvaitsit vastata, että pelkäsit sellaisten kohtien herättävän pahennusta, että vallassaolijat pitivät erittäin tarkasti silmällä painotuotteita eivätkä ainoastaan älynneet sellaisia seikkoja, vaan rankaisivatkin jokaisesta, joka näytti vihjaukselta (niin luulen sinun asiaa nimittäneen). Mutta miten ihmeessä olisikaan sitä, mitä olin puhunut jo monta vuotta sitten ja suunnilleen viidentuhannen meripeninkulman päässä, toisessa valtakunnassa, voitu sovittaa mihinkään niistä yahooista, joiden sanotaan nyt laumaa hallitsevan, varsinkaan, kun olin tuon sanonut aikana, jolloin en paljoakaan ajatellut tai pelännyt sitä onnettomuutta, että joutuisin jälleen elämään heidän joukossaan? Eikö suurin valittamisen syy ole minulla, kun näen noiden samaisten yahooiden istuvan vaunuissa, joiden eteen on valjastettu vetojuhdiksi houyhnhnmejä, ikäänkuin viimeksimainitut olisivat elukoita ja ensinmainitut järjellisiä olentoja? Niin luonnottoman ja inhoittavan näyn välttäminen olikin eräs tärkeimpiä syitä siihen, että vetäydyin tänne.

Tämän katsoin soveliaaksi sanoa sinulle, mitä tulee sinuun itseesi ja sinulle osoittamaani luottamukseen.

Valitan vielä harkitsemattomuuttani, kun suostuin sinun ja muutamien muiden henkilöiden hartaiden kehoitusten ja väärien perustelujen vuoksi, aivan vastoin omaa vakaumustani, retkiäni koskevan kertomuksen julkaisemiseen. Koeta muistaa, kuinka monet kerrat, sinun selittäessäsi yleishyvän sitä vaativan, kehoitin sinua ajattelemaan, etteivät mitkään neuvot ja esimerkit voi vähimmässäkään määrässä parantaa tätä eläinlajia, yahooita. Se on nyt aivan ilmeistä, sillä enhän näe edes tässä pienessä saaressamme väärinkäytösten ja vääryyksien täydellisesti tauonneen, kuten oli syytä odottaa tapahtuvan; päinvastoin: vaikka on kulunut enemmän kuin puoli vuotta varoitukseni julkaisemisesta, ei kirjani ole ainoassakaan kohdassa vaikuttanut tarkoitukseni mukaisesti. Minä kehoitin sinua kirjeellisesti ilmoittamaan, milloin puolueet ja lahkokunnat oli hävitetty, tuomarit olivat oppineita ja oikeamielisiä, asianajajat rehellisiä ja vaatimattomia ja edes hiukan tervejärkisiä, Smithfield täynnä huikean korkeita lakikirjojen polttorovioita, nuorten aatelisten kasvatus täydellisesti uudistettu, lääkärit karkoitettu, naaras-yahoot siveitä, kunniallisia, rehellisiä ja hyvä-aistisia, korkeitten hallitusviranomaisten hovit ja vastaanotot kerrassaan lakkautetut, järki, ansiot ja oppi palkitut, kaikki häpäisevien suorasanaisten ja runomittaisten painotuotteitten julkaisijat tuomitut syömään vain omia villojansa ja sammuttamaan janoansa omalla musteellaan. Rohkaisevat sanasi saivat minut varmasti odottamaan näitä ja tuhansia muita uudistuksia, jotka muuten olivatkin selvästi johdettavissa kirjassani antamistani neuvoista. Ja täytyyhän myöntää, että seitsemän kuukauden aika oli riittävä kaikkien niiden paheiden ja mielettömyyksien korjaamiseen, jotka yahooita vaivaavat, jos heidän olemuksessaan olisi vähintäkään taipumusta hyveeseen tai viisauteen. Sinä et kumminkaan ole missään kirjeessäsi sellaista tietoa minulle lähettänyt, vaan olet päinvastoin kuormittanut postintuojaamme joka viikko häväistyskirjoituksilla, selityksillä, mietelmillä, muistutuksilla ja lisäyksillä, joissa havaitsen itseäni syytettävän siitä, että tarkoitan suuria valtiomiehiä, halvennan ihmisluontoa (niin ne yhä vielä uskaltavat sanoa), ja häpäisen naarassukupuolta. Huomaan myös, etteivät noiden kääröjen kirjoittajat ole yksimielisiä, sillä toiset eivät salli minun olevan omien retkieni kirjoittajan ja toiset väittävät minun sepittäneen teoksia, joita en edes tunne.

Huomaan vielä kirjanpainajasi toimineen niin huolimattomasti, että on sekoittanut eri matkojeni ja palausteni ajat ja päivämäärät. Hän ei ole merkinnyt oikeata vuotta, ei oikeata kuukautta eikä kuukaudenpäivää, ja minulle kerrotaan, että alkuperäinen käsikirjoitus on kirjani ilmestyttyä tuhottu. Minulla itsellänikään ei ole yhtäkään jäljennöstä, mutta olen kumminkin lähettänyt sinulle muutamia korjauksia, jotka voit ottaa huomioon, jos toinen painos joskus ilmestyy. Sittenkään en voi niistä vastata, vaan minun täytyy jättää asia arvostelukykyisen ja vilpittömän lukijan omaan vapaaseen valtaan.

Muutamat meri-yahoomme kuuluvat moittivan merikieltäni, sanovan sitä monessa kohdassa virheelliseksi ja vanhettuneeksi. En voi sitä auttaa. Kun olin nuorena ensimmäisillä matkoillani, opettivat minua vanhimmat merimiehet, ja minä opin puhumaan heidän tavallaan. Olen kumminkin myöhemmin havainnut, että meri_yahoot_, samoinkuin kuivalla maalla asuvat, taipuvat uudistushimoon sanallisella alalla, että heidän kielipartensa muuttuu joka vuosi, vieläpä niin, että muistan kotimaahan palattuani kyenneeni vain vaivoin ymmärtämään uutta murretta. Ja huomattakoon, että kun joku yahoo uteliaana saapuu Lontoosta luokseni uuteen kotiini, me emme osaa ilmaista toisillemme ajatuksiamme ymmärrettävällä tavalla.

Jos yahooiden arvostelu voisi jotenkin minuun vaikuttaa, olisi minulla suuri syy valittaa, että muutamat niistä uskaltavat otaksua retkieni kirjan olevan pelkkää omien aivojeni keksintöä, vieläpä ovat viittailleet siihenkin suuntaan, ettei houyhnhnmejä ja yahooita ole olemassa enempää kuin Utopian asukkaita.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että mitä tulee Lilliputin, Brobdingragin (niin näet nimi on luettava eikä virheellisesti Brobdingnag) ja Laputan kansoihin, en ole milloinkaan kuullut yhdenkään yahoon menetelleen niin häikäilemättömästi, että olisi väittänyt niitä olemattomiksi tai niistä kertomiani seikkoja pätemättömiksi; kertomuksen totuus näet on välittömästi vakuuttava. Ja onko kertomukseni houyhnhnmeistä ja yahooista vähemmän todennäköinen, kun tässäkin kaupungissa on viimeksimainittuja monia tuhansia, jotka eroavat Houyhnhnmein maassa elävistä eläinveikoistaan vain sikäli, että jollakin tavalla toisilleen loruilevat eivätkä kulje ilkialastomina? Minä olen kirjoittanut heitä parantaakseni, en saavuttaakseni heidän hyväksymisensä. Heidän koko rotunsa yksimielinen hyväksyminen merkitsisi minulle vähemmän kuin tallissani asuvien kahden rappeutuneen houyhnhnmin hirnahdus, sillä nämä, vaikka ovatkin suvustaan huonontuneet, opettavat minulle yhä joitakin hyveitä, ilman minkäänlaista paheen sivumakua.

Luulevatko nuo toiset kurjat elukat minua niin rappeutuneeksi, että alkaisin todistella kertomukseni todenperäisyyttä. Vaikka olen yahoo, tiedetään koko Houyhnhnmein maassa, että saatoin jalon isäntäni opetusten ja esimerkin avulla (vaikka, sen tunnustan, erittäin vaikeasti) kahden vuoden kuluessa luopua valhettelun, kiertelyn, petoksen ja kaksimielisyyden helvetillisestä paheesta, joka on syvästi juurtunut kaikkien kaltaisteni ja varsinkin eurooppalaisten sisimpään.

Minulla olisi esitettävänä muitakin valituksia tässä kiusallisessa yhteydessä, mutta en huoli enempää vaivata itseäni enkä sinua. Minun täytyy vilpittömästi tunnustaa, että viimeisen kotiinpaluuni jälkeen yahoo-olemuksessani on herännyt uudelleen eloon eräitä huonoja ominaisuuksia, kun olen seurustellut muutamien kaltaisteni ja varsinkin, välttämyyden pakosta, oman perhekuntani jäsenten kanssa. Muutenhan en olisi milloinkaan voinut mielettömästi suunnitella tämän kuningaskunnan yahoo-rodun puhdistamista; mutta nyt olen iäksi luopunut kaikista sellaisista haaveellisista aikeista.

ENSIMMÄINEN OSA

MATKA LILLIPUTIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä antaa tietoa itsestään ja suvustaan. Ensimmäiset yllykkeet matkustamiseen. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee pelastua uimalla ja saapuu onnellisesti Lilliputin maan rantaan, missä hänet otetaan vangiksi ja kuljetetaan maan sisäosaan.

Isälläni oli pieni maatila Nottinghamshiressa; minä olin kolmas hänen viiden poikansa sarjassa. Kun olin ehtinyt neljäntoista vuoden ikään, lähetti hän minut Emanuel Collegen oppilaaksi Cambridgeen, missä vietin kolme vuotta uutterasti opintojani harjoittaen. Tästä johtuvat kulungit (vaikka määrärahani olivatkin varsin niukat) tekivät liiaksi hallaa isäni vähissä varoissa, ja niin minut pantiin oppiin Mr James Batesin, etevän lontoolaisen välskärin luo; tämä oppiaikani oli nelivuotinen. Isäni lähetti minulle toisinaan pieniä rahasummia, jotka käytin perehtyäkseni merenkulkuoppiin ja muihin matkustelemaan aikoville hyödyllisiin matemaattisiin tieteisiin; uskoin näet varmaan kohtalonani olevan joutua ennemmin tai myöhemmin retkeilemään. Mr Batesin luota poistuttuani palasin kotiin, niissä isäni, setä Johnin ja muutamien muiden sukulaisten avulla sain neljäkymmentä puntaa ja lupaan kolmekymmentä puntaa vuodessa, jotta voisin lähteä Leydenin yliopistoon. Siellä minä opiskelin kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta lääketiedettä, jonka tiesin hyödylliseksi pitkillä retkillä.

Pian Leydenistä palattuani sain kelpo mestarini Mr Batesin suosittelemana välskärintoimen Pääskyssä, jonka kapteenina oli komentaja Abraham Pannell. Siinä virassa olin puolineljättä vuotta tehden sinä aikana pari matkaa Levanttiin ja muualle. Takaisin tultuani päätin asettua asumaan Lontooseen, ja minua rohkaisi tässä aikomuksessa, mestarini Mr Bates, joka vielä suositteli minua erinäisille potilaille. Minä vuokrasin asunnon pienestä talosta Old Jewryssä, ja kun minua neuvottiin luopumaan poikamiehen säädystä, nain Mrs Mary Burtonin, Newgate-streetin varrella liikettään harjoittavan sukkatavarainkauppiaan Mr Edmund Burtonin toisen tyttären saaden neljäsataa puntaa myötäjäisiä.

Kelpo mestarini Bates kuoli pari vuotta sen jälkeen, ja kun ystäväpiirini oli pieni, alkoivat tuloni vähentyä; omatuntoni näet ei sallinut minun jäljitellä useiden virkaveljieni moitittavaa menettelyä. Neuvoteltuani vaimoni ja eräiden tuttavien kanssa päätin niinmuodoin lähteä jälleen merille. Olin välskärinä kahdessa eri aluksessa ja tein kuuden vuoden aikana useita matkoja Itä- ja Länsi-Intiaan hiukan lisäten omaisuuttani. Joutohetkeni vietin lukien parhaita kirjailijoita, vanhoja ja uusia; minulla näet oli aina mukanani melkoinen määrä kirjoja. Maissa oltaessa tarkkasin eri kansojen tapoja ja luontumuksia ja opiskelin heidän kieliänsä, minkä hyvä muistini teki varsin helpoksi.

Viimeinen näistä matkoista ei ollut kovinkaan onnellinen, ja minä päätin merielämään kyllästyneenä jäädä kotiin vaimoni ja perheeni luo. Minä muutin Old Jewrystä Fetter-Laneen ja sieltä Wappingiin toivoen saavani työtä merimiesten keskuudessa, kuitenkaan siitä kostumatta. Odotettuani kolme vuotta asiain paranemista suostuin edulliseen tarjoukseen, jonka minulle teki Etelämerelle lähtevän Antiloopin omistaja, kapteeni William Prichard. Me lähdimme purjehtimaan Bristolista toukokuun neljäntenä päivänä 1699, ja matkamme oli aluksi sangen suotuisa.

Eräistä syistä on parempi, etten vaivaa lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla seikkailuistamme niillä vesillä; riittäköön, kun mainitsen, että sieltä Itä-Intiaan purjehtiessamme ajauduimme ankarassa myrskyssä Van Diemenin maan luoteispuolelle. Olopaikkaamme määriteltäessä saatiin tulokseksi 30 astetta 2 minuuttia eteläistä leveyttä. Kaksitoista miestä oli jo kuollut liiallisista ponnistuksista ja kehnosta ravinnosta, ja muut olivat erittäin heikossa tilassa. Viidentenä päivänä marraskuuta, joka on niissä seuduissa ensimmäinen kesäkuukausi, ilma oli erittäin sumuinen, ja merimiehet havaitsivat karin aluksemme ehdittyä puolen kaapelinmitan päähän; mutta tuuli oli niin tuima, että ajauduimme suoraan kariin ja haaksirikkouduimme heti. Minä olin viiden miehen keralla laskenut vesille venheen, ja niin me väistimme alusta ja karia. Me soudimme arviolta kolme meripeninkulmaa, ja sitten emme kyenneet mitään tekemään; olimme näet jo aluksessa itsemme tyyten uuvuttaneet. Niin antauduimme aaltojen armoille, ja suunnilleen puolen tunnin kuluttua venheemme kumosi äkkinäinen pohjoisen puuska. En tiedä sanoa, kuinka kävi venhekumppanieni ja niiden, jotka pääsivät karille tai jäivät alukseen, mutta otaksun, että he kaikki tuhoutuivat. Minä puolestani uin oman onneni nojassa, tuulen ja merivirran ajelemana. Useat kerrat annoin jalkojeni painua alas, kumminkaan tuntematta pohjaa, mutta kun sitten olin melkein menehtynyt enkä jaksanut enää ponnistella, huomasin samassa pohjaavani, ja myrskykin oli jo melkoisesti laimentunut. Ranta oli niin loiva, että sain kulkea lähes peninkulman, ennenkuin tulin kuivalle, otaksumani mukaan kello kahdeksan aikaan illalla. Sitten kuljin vielä puolen peninkulman verran näkemättä kumminkaan jälkeäkään rakennuksista tai ihmisistä; heikossa tilassani en ainakaan mitään sellaista havainnut. Olin aivan uupunut, ja väsymykseni, helteinen sää ja laivasta lähdettäessä juomani puoli korttelia paloviinaa tuntuivat kovin houkuttelevan nukkumaan. Paneuduin pitkäkseni ruohoon, joka oli erittäin lyhyttä ja pehmyttä, ja nukuin siinä sikeämmin kuin muistan nukkuneeni milloinkaan eläessäni; ellen erehdy, kymmenettä tuntia, sillä herätessäni oli päivä koittanut. Yritin nousta, mutta en voinut liikahtaakaan; selälläni maatessani havaitsin, että käsivarteni ja jalkani oli lujasti sidottu maahan kummaltakin puolelta ja että pitkä ja tuuhea tukkani oli samoin kiinni maassa. Ruumiini poikki tuntui kulkevan kainaloista reisiin erinäisiä hienoja siteitä. Minä voin katsella ainoastaan ylöspäin; aurinko alkoi paahtaa kuumasti, ja valo rasitti silmiäni. Ympäriltäni kuulin epäselvää hälinää, mutta en voinut siinä asemassani nähdä muuta kuin taivaankannen. Hetkisen kuluttua tunsin jotakin liikkuvan reidelläni, etenevän hiljaa rinnalleni ja tulevan melkein leukani alle; kääntäessäni katseeni niin alas kuin suinkin voin havaitsin siinä tuskin kuusituumaisen ihmishahmon, jolla oli jousi ja nuoli kädessään ja viini selässä. Samalla tunsin, että (arvioni mukaan) ainakin neljäkymmentä samanlaista olentoa seurasi ensinnä saapunutta. Minä olin ylen hämmästynyt ja parkaisin niin äänekkäästi, että kaikki juoksivat säikähtyneinä takaisin; muutamat heistä, kuten myöhemmin sain kuulla, olivat loukkaantuneet hypätessään maahan kupeeltani. Pian he kuitenkin palasivat, ja eräs heistä, joka rohkeni tulla niin likelle, että näki selvästi kasvoni, kohotti ihastellen kätensä ja katseensa ja huusi kimeällä, mutta selvällä äänellä: Hekinah degul. Toiset kertasivat samoja sanoja moneen toviin, mutta minä en silloin saanut selkoa niiden merkityksestä. Minä makasin kaiken aikaa, niinkuin lukija hyvin arvaa, kovin epämukavasti; ponnistellen onnistuin vihdoin katkaisemaan nuorat ja tempaamaan irti puikot, jotka olivat kiinnittäneet vasenta käsivarttani maahan, kuten havaitsin nostaessani käteni näkyviini. Ankaralla ja tuimaa kipua tuottavalla nykäyksellä minä samassa hiukan hellitin nuoria, jotka sitoivat tukkaani vasemmalta puolelta, ja voin siten kääntää päätäni parin tuuman verran. Pikku otukset pakenivat kuitenkin jälleen, ennenkuin ehdin siepata niitä kiinni. Sitten kaikui erittäin vihlaiseva moniääninen huuto, jonka vaiettua kuulin erään heistä raikuvalla äänellä lausuvan: Tolgo phonac. Samassa sattui vasempaan käteeni suunnilleen sata nuolta, jotka tuntuivat pistelevän kuin neulat; sitäpaitsi he ampuivat vielä nuolisateen ilmoille, niinkuin meillä Euroopassa ammutaan pommeja, ja niistä luullakseni putosi useita ruholleni (vaikka en niitä tuntenut) ja muutamia kasvoihini, jotka heti peitin vasemmalla kädelläni. Tämän nuolisateen tauottua aloin voihkia harmista ja kivusta, ja kun sitten yritin jälleen irroittua, he ampuivat edellistä taajemman yhteislaukauksen, ja muutamat heistä kokivat keihäillään pistää minua kupeeseen; mutta minulla oli onneksi ylläni puhvelinnahkainen költeri, jota heidän aseensa eivät lävistäneet. Pidin viisaimpana levätä liikahtamatta, ja tarkoitukseni oli maata niin yöhön asti, jolloin voisin helposti itseni vapauttaa jo irroittamallani vasemmalla kädellä. Mitä maan asukkaisiin tulee, voin otaksua selviytyväni heidän suurimmistakin sotajoukoistaan, jos kaikki olivat näkemäni soturin kokoisia. Sallimus järjesti kuitenkin asiani toisin. Havaitessaan minun makaavan liikkumatta he eivät enää ampuneet minua nuolillaan, mutta kuulemastani hälinästä tiesin heidän lukumääränsä lisääntyvän, ja suunnilleen neljän kyynärän päästä, vasemman korvani kohdalta, kuului toista tuntia kolketta niinkuin ainakin ihmisten ollessa uutterassa työssä. Kääntäessäni päätäni siihen suuntaan, mikäli kiinnityspuikot ja nuorat sallivat, näin sinne pystytetyn suunnilleen puolenkolmatta jalan korkuisen lavan, jolle mahtui seisomaan neljä maan asukasta. Lavalle johtivat kahdet tai kolmet portaat, ja eräs arvohenkilöltä näyttävä piti tältä korokkeelta minulle pitkän puheen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Minun on kuitenkin mainittava, että tämä päähenkilö ennen puheensa alkua huusi kolmesti: Langro dehul san (nämä ja aikaisemmin mainitsemani sanat toistettiin ja selitettiin minulle myöhemmin). Sitten tuli kohta suunnilleen viisikymmentä maan asukasta, jotka katkaisivat pääni vasenta puolta kiinnittävät siteet. Niin pääsin kääntymään oikealle ja tarkkaamaan puhujan olemusta ja eleitä. Hän näytti olevan keski-ikäinen ja pitempi kuin kukaan niistä kolmesta, jotka olivat hänen seuranaan. Eräs heistä, hovipoika, joka piteli puhujan laahustinta, oli hiukan pitempi kuin minun keskisormeni; toiset seisoivat kahden puolen, päämiestään tukemassa. Hän esiintyi kaikin puolin puhujana, ja minä voin havaita useita uhkaavia, toisia lupaavia, sääliviä ja lempeitä lausumia. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta mitä alistuvaisimmin, kohottaen vasemman käteni ja molempien silmieni katseen kohti aurinkoa, ikäänkuin sitä todistajakseni kutsuen. Kun en ollut laivallakaan enää syönyt suupalaa moneen tuntiin, olin nälkään nääntymässä, ja luonnon vaatimukset tuntuivat niin voimallisina, etten voinut olla osoittamatta kärsimättömyyttäni (kenties vastoin ankaroita sopivaisuussääntöjä) pistämällä sormen suuhuni kerran toisensa jälkeen siten ilmaisten olevani nälkäinen. Hurgo (niin he näet nimittävät suurta herraa, kuten myöhemmin sain tietää) ymmärsi tarkoitukseni varsin hyvin. Hän astui alas korokkeelta ja käski pystyttämään kupeilleni useita tikapuita, joita myöten kapusi toistasataa maan asukasta kulkien kohti suutani taakkanaan täydet eväskorit, jotka oli varustettu ja lähetetty sinne Hallitsijan käskystä heti hänen saatuaan tiedon tulostani. Minä huomasin siinä olevan eri eläinten lihaa, mutta en voinut maistamalla niitä erottaa. Siinä oli lapaa, reittä ja kylkeä, joka muistutti lammasta ja oli varsin hyvin valmistettu, mutta tuskin kiurun siipikynkän kokoa. Minä söin niitä pari kolme yhtenä suupalana ja pistin poskeeni yhtaikaa kolme leipäkyrsää, jotka olivat suunnilleen musketinkuulan suuruisia. He ruokkivat minua parhaansa mukaan, tuhansin tavoin ilmaisten ihailuaan ja ihmettelyään valtavan kokoni ja ruokahaluni johdosta. Sitten osoitin toisella eleellä haluavani juoda. Syönnistäni he olivat jo havainneet, etteivät tässä pienet määrät riittäneet, ja ollen erinomaisen neuvokasta väkeä vipusivat taitavasti ylös erään suurimpia härkätynnyreitänsä, vierittivät sen käteni luo ja avasivat sen pohjan. Minä join sen yhdellä siemauksella, mikä ei ollutkaan vaikeata, koska se ei vetänyt puolta korttelia. Neste muistutti maultaan mietoa Burgundin viiniä, mutta oli paljoa parempaa. He toivat minulle toisenkin härkätynnyrin, jonka tyhjensin samalla tavalla viitaten tuomaan vielä lisää; mutta heillä ei ollut enempää. Kun olin nämä ihmeelliset teot suorittanut, he huusivat iloissaan, tanssivat rinnallani ja toistivat useita kertoja, kuten aikaisemminkin: Hekinah degul. Sitten he viittoen kehoittivat minua heittämään tynnyrit alas, mutta varoittivat sitä ennen väkeänsä väistymään kauemmaksi huutaen äänekkäästi Borach mivola, ja kun astiat sitten nähtiin ilmoilla, kuului yleinen huuto: Hekinah degul. Tunnustaa täytyy, että heidän siinä vatsallani tepastellessaan teki mieleni siepata neljä- tai viisikymmentä ensimmäisinä ulottuvilleni tulevaa ja mätkätä heidät maahan. Mutta muistaessani, mitä olin joutunut kokemaan, vaikka he todennäköisesti eivät olleet tehneet pahintansa, ja heille antamani kunniasanaa (siten näet selitin alistuvaisen käyttäytymiseni), luovuin aivan kohta sellaisista aikeista. Sitäpaitsi katsoin nyt vieraanvaraisuuden lakien velvoittavan olemaan kiitollinen henkilöille, jotka olivat ravinneet minua niin auliisti ja suurin kulutuksin. En voinut kumminkaan mielessäni kyllin ihmetellä noiden kuolevaisten peukaloisten pelottomuutta heidän rohjetessaan nousta kävelemään ruholleni, vaikka toinen käteni oli vapaa, säikkymättä minunlaiseni, heidän silmissään varmaan valtavan olennon pelkkää näkemistä. Vähän ajan kuluttua, heidän huomattuaan, etten enää pyytänyt ruokaa, ilmaantui eteeni korkea-arvoinen henkilö Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähettämänä. Noustuaan oikealle säärelleni Hänen Ylhäisyytensä lähestyi kasvojani mukanaan suunnilleen kahdentoista henkilön muodostama saattue. Hän esitti minulle Hallitsijan sinetillä varustetun valtuuskirjansa tuoden sen aivan silmieni eteen ja puhui noin kymmenen minuuttia osoittamatta minkäänlaista vihaa, mutta eräänlaisin päättäväisin ilmein samalla useat kerrat viitaten loitommalle, kuten myöhemmin havaitsin, kohti puolen peninkulman päässä sijaitsevaa pääkaupunkia, jonne Hänen Majesteettinsa oli neuvoskunnassaan suvainnut määrätä minut kuljetettavaksi. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta suotta aikojani, ja tein merkin valtoimena olevalla kädelläni koskettaen sillä toista kättäni (kuitenkin Hänen Ylhäisyytensä pään yläpuolella, koska pelkäsin loukkaavani häntä tai hänen seuruettaan) ja sitten päätäni ja ruumistani siten ilmaisten haluavani päästä vapaaksi. Hän näytti varsin hyvin ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska pudisti päätään ja piti kättään asennossa, joka osoitti, että minun oli suostuttava vangittuna kuljetettavaksi. Toisin merkein hän kuitenkin teki minulle tiettäväksi, ettei tulisi puuttumaan ruokaa eikä juomaa ja että kohtelu olisi erinomainen. Minä ajattelin jälleen yrittää katkaista siteitäni, mutta kun tunsin heidän nuoliensa kirvelyn kasvoissani ja käsissäni, jotka olivat aivan rakoilla, ja näin monet niissä yhä kiinni olevat nuolet sekä havaitsin vielä vihollisteni lukumäärän lisääntyvän, viittasin heille, että voivat tehdä minulle, mitä tahtoivat. Sitten Hurgo seurueineen poistui erittäin kohteliain elein ja iloisin ilmein. Pian senjälkeen kuulin yleisen huudon, jossa usein toistuivat sanat Peplom selan, ja tunsin suuren väkijoukon vasemmalla kupeellani hellittävän nuoria sen verran, että voin kääntyä oikealle kyljelle ja helpottaa oloani vapautumalla vedestäni. Se tapahtuikin täysin määrin, suureksi ihmeeksi väelle, joka liikkeistäni havaittuaan, mitä olin aikeissa tehdä, heti hajaantui kahtaalle väistääkseen virtaa, joka syöksyi minusta ankaralla kohinalla. Sitä ennen he olivat sivelleet kasvojani ja molempia käsiäni erittäin hyvänhajuisella voiteella, joka muutamassa minuutissa poisti nuolien aiheuttaman kirvelyn. Nämä seikat ja heidän ruokansa ja juomansa aikaansaama virkistys herättivät minussa nukkumishalua. Minä nukuinkin kahdeksan tuntia, kuten minulle myöhemmin vakuutettiin, eikä ihmekään, sillä lääkärit olivat Keisarin käskystä sekoittaneet unijuomaa härkä tynnyrien viiniin.

Näyttää siltä, että heti sen jälkeen, kun minut oli maihin tuloni jälkeen löydetty rannalta nukkumasta, oli toimitettu pikalähetti viemään Keisarille tietoa asiasta. Keisari oli sitten neuvostossaan päättänyt, että minut oli sidottava kertomallani tavalla (se tapahtui yöllä nukkuessani), että minua varten oli lähetettävä runsaasti ruokaa ja juomaa ja valmistettava ajoneuvot, joissa minut voitiin kuljettaa pääkaupunkiin.

Tämä päätös kenties tuntuu kovin uskaliaalta ja vaaralliselta, ja varmaa on, ettei niin menettelisi yksikään Euroopan ruhtinas samanlaisessa tilanteessa, mutta se oli nähdäkseni sittenkin erinomaisen viisas ja jalo päätös. Jos näet tämä väki olisi yrittänyt surmata minua keihäillään ja nuolillaan minun nukkuessani, olisin epäilemättä tuntenut heti herätessäni kipua, joka olisi voinut kiihtää kiukkuani ja voimaani siihen määrään, että olisin kyennyt katkomaan siteeni, ja koska he siinä tapauksessa eivät olisi voineet minua mitenkään vastustaa, ei heidän myöskään olisi sopinut odottaa mitään armoa.

Tämä kansa on erinomaisesti perehtynyt matematiikkaan ja saavuttanut suuren valmiuden mekaanisissa töissä saaden avustusta ja rohkaisua Keisarilta, joka on kuuluisa tieteiden suosija. Tällä ruhtinaalla on useita pyörien varassa liikkuvia ajoneuvoja, joita käytetään tukkien ja muiden painavien esineiden kuljetukseen. Hän rakennuttaa usein suurimpia sotalaivojaan, joista muutamat ovat yhdeksän jalan pituisia, metsässä, missä rakennuspuut kasvavat, ja kuljetuttaa ne sitten näillä siirtolaitteillaan merenrantaan, kolmen tai neljänkin sadan kyynärän päähän. Viidellesadalle kirvesmiehelle ja insinöörille annettiin heti tehtäväksi valmistaa kaikkia entisiä suurempi kuljetuslaite. Sen muodosti puinen kehys, joka kohosi kolme tuumaa maasta, suunnilleen seitsemän jalan pituinen ja neljän levyinen, ja liikkui kahdenkolmatta pyörän varassa. Kuulemani huuto tervehti tätä saapuvaa kuljetuslaitetta, joka oli nähtävästi lähtenyt liikkeelle neljä tuntia maihintuloni jälkeen. Se tuotiin minun makaavan viereen. Pahin vaikeus oli kuitenkin siinä, miten saataisiin minut nostetuksi ja ajoneuvoihin sijoitetuksi. Sitä tarkoitusta varten pystytettiin kahdeksankymmentä jalan korkuista paalua ja kiinnitettiin erittäin lujat purjelangan vahvuiset köydet koukuilla lukuisiin siteisiin, joilla työmiehet olivat vyöttäneet niskani, käteni, ruhoni ja jalkani. Nämä köydet liikkuivat useiden paaluihin kiinnitettyjen väkipyörien varassa ja niitä vetämässä oli yhdeksänsataa väkevintä miestä. Ei kulunut kolmeakaan tuntia, kun minut oli kohotettu, laskettu kuljetuslaitteisiin ja sidottu niihin kiinni. Kaiken tämän minä tiedän ainoastaan kuulemalta, koska juomaani sekoitettu nukuttava lääke piti minua koko toimituksen ajan sikeässä unessa. Viisitoistasataa Keisarin jykevintä hevosta, kaikki suunnilleen puolenviidettä tuuman korkuisia, oli valjastettu vetämään minua pääkaupunkiin, joka, kuten jo sanoin, sijaitsi puolen peninkulman päässä.

Kun olimme olleet matkalla noin neljä tuntia, herätti minut sangen naurettava seikka. Ajoneuvot oli hetkeksi pysähdytetty, koska tahdottiin korjata jotakin epäkuntoon joutunutta kohtaa, ja parin kolmen nuoren miehen teki mieli nähdä, miltä minä näytin nukkuessani. He kapusivat ajoneuvoihin, lähenivät erittäin varovasti kasvojani, ja eräs heistä, kaartinupseeri, pisti vasempaan sieraimeeni teräväkärkisen lyhyen säilänsä, joka kutitti nenääni kuin oljenkorsi ja sai minut ankarasti aivastamaan. Sitten he hiipivät huomaamattani pois, ja minä sain vasta kolmen viikon kuluttua kuulla, minkätähden olin herännyt aivan äkkiä. Sen päivän iltapuolella kuljimme vielä pitkän taipaleen ja pysähdyimme vihdoin yöksi. Kummallakin puolellani oli viisisataa vartiosotilasta, puolet soihduilla ja toiset puolet jousilla ja nuolilla varustettuina, valmiina ampumaan minua, jos aikoisin liikahtaakaan. Seuraavana aamuna auringon noustessa lähdimme jälleen matkaan ja saavuimme puolenpäivän tienoissa kahdensadan kyynärän päähän kaupungin portista. Keisari ja hänen koko hovinsa tulivat meitä vastaan, mutta korkeat upseerit eivät millään muotoa sallineet Hänen Majesteettinsa saattavan korkeata henkilöänsä vaaraan nousemalla ruumiilleni.

Siinä, mihin ajoneuvot pysähtyivät, sijaitsi vanha temppeli, jota pidettiin suurimpana koko kuningaskunnassa. Muutamia vuosia aikaisemmin sen oli saastuttanut luonnoton murha, ja koska tämä uskonintoinen kansa piti sitä auttamattomasti häpäistynä, se oli otettu maalliseen käytäntöön ja kaikki koristukset ja sisustuslaitteet oli korjattu pois. Oli päätetty, että minun tuli asua tässä rakennuksessa. Pohjoiseen päin avautuva valtaportti oli suunnilleen neljän jalan korkuinen ja melkein kaksi jalkaa leveä, joten voin siitä helposti ryömiä. Portin kummallakin puolella oli pieni akkuna tuskin kuuden tuuman korkeudella maasta; vasemmanpuoliseen kiinnittivät Hallitsijan sepät yhdeksänkymmentäyksi ketjua, jotka muistuttivat eurooppalaisten naisten kellonvitjoja ja olivat suunnilleen niiden pituiset. Ne kiinnitettiin vasempaan jalkaani kuudellaneljättä munalukolla. Vastapäätä tätä temppeliä, suuren valtatien toisella puolella, kahdenkymmenen jalan etäisyydessä, kohosi ainakin viiden jalan korkuinen torni. Siihen nousivat Keisari ja useat hänen hovinsa korkeimmat herrat voidakseen katsella minua, kuten minulle kerrottiin; minä näet en voinut nähdä heitä. Laskettiin, että toistasataatuhatta maan asukasta tuli ulos kaupungista samassa tarkoituksessa, ja luulenpa, että vähintään kymmenentuhatta nousi aina kerrallaan tikapuita pitkin ruholleni vartiosotilaista huolimatta. Pian annettiin kuitenkin julistus, jossa se kiellettiin kuoleman uhalla. Havaittuaan, että minun oli mahdoton katkaista kahleitani, työmiehet leikkasivat poikki kaikki siteeni, ja minä nousin seisomaan, mieli ylen haikeana. Sitä hälinää ja hämmästystä, joka väkijoukossa syntyi, kun nähtiin minun nousevan ja kävelevän, on mahdoton kuvailla. Vasempaa jalkaani kahlehtivat ketjut olivat suunnilleen kahden kyynärän pituiset, joten voin astella eteen- ja taaksepäin puoliympyrässä, vieläpä, kun ne oli kiinnitetty neljän tuuman päähän portinpielestä, ryömiä temppeliin ja maatakin siellä pitkin pituuttani.

TOINEN LUKU

Lilliputin Keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin kuuluvien henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön ja asun kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää tekijää kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan. Hänen taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan häneltä pois.

Noustuani taas jaloilleni katselin ympärilleni, ja täytyy tunnustaa, etten ole milloinkaan katsellut hupaisempaa näkymöä. Koko seutu näytti pelkältä puutarhalta, ja aidatut pellot, jotka yleensä olivat neljänkymmenen neliöjalan laajuiset, muistuttivat kukkalavoja. Vainioitten keskellä oli siellä täällä pienoismetsiä, joiden korkeimmat puut olivat arviolta seitsemän jalan pituisia. Vasemmalla näkyvä pääkaupunki oli kuin maalattu kaupunkinäköala teatterissa.

Luonnollinen tarve oli jo muutamia tunteja sanomattomasti minua ahdistanut, mikä ei ollut ihmekään, kun en ollut pariin päivään itseäni keventänyt. Olin pahassa pinteessä toisaalta ankaran tarpeen, toisaalta häveliäisyyden kiusatessa. Paras mieleeni juolahtanut keino oli ryömiä asumukseeni, ja niin minä sitten teinkin, suljin portin jälkeeni, menin niin kauas kuin kahleeni sallivat ja vapautin ruumiini tuosta kiusallisesta rasituksesta. Tämä oli kuitenkin ainoa kerta, jolloin tein itseni vikapääksi niin siivottomaan tekoon, ja tahdonpa toivoa vilpittömän lukijan antavan minulle jossakin määrin anteeksi harkittuaan tarkoin ja puolueettomasti asiaani ja pahaa pulaani. Tästä lähtien oli minulla tapana heti noustuani selviytyä seikasta ulkosalla, niin kaukana kuin kahleeni suinkin salli, ja joka aamu pidettiin asianmukainen huoli siitä, että kaksi siihen toimeen määrättyä palvelijaa kuljetti työntökärryillä pois tuon pahennustaherättävän aineen, ennenkuin alkoi saapua vieraita. En olisi näin laajasti käsitellyt asiaa, joka kenties ei näytä ensi silmäyksellä kovinkaan merkitsevältä, ellen olisi katsonut sitä tarpeelliseksi julkisesti puolustaakseni mainettani, mitä tulee siivollisuuteen; muutamat panettelijani näet kuuluvat suvainneen tämän ja toisten tapausten nojalla pitää sitä epäiltävänä.

Tuon seikkailun tultua päätökseen minä lähdin jälleen ulos huoneestani, koska kaipasin raitista ilmaa. Keisari oli jo laskeutunut alas tornista ja ratsasti minua kohti. Se oli kumminkin käydä hänelle kalliiksi, sillä ratsu, joka tosin oli hyvin harjoitettu, mutta aivan tottumaton sellaiseen vuorena liikkuvaan olentoon, karkasi takajaloilleen. Ruhtinas, oivallinen ratsastaja, pysyi kuitenkin satulassa, kunnes hänen seuralaisensa kiiruhtivat luo ja pitelivät ratsua suitsista, jotta Hänen Majesteettinsa voi astua maahan. Satulasta laskeuduttuaan hän tarkasteli minua kovin ihmeissään joka puolelta, pysytellen kuitenkin kahleeni pituutta kauempana. Hän käski jo varautuneiden keittäjiensä ja kellarimestariensa antaa minulle ruokaa ja juomaa, ja he siirsivät ulottuvilleni eräänlaisia pyörillä liikkuvia ajoneuvoja. Minä kävin niihin käsiksi ja tyhjensin ne pian kaikki. Kahdessakymmenessä oli ruokaa ja kymmenessä juomaa; ensinmainituista sain jokaisesta pari kolme hyvää suupalaa ja savipullosissa olevan juoman kumosin ajoneuvoihin tyhjentäen ne yhdellä siemauksella, kaikki kymmenen yhteen menoon. Keisarinna ja korkeat prinssit ja prinsessat, lukuisien ylhäisten naisten seurassa, istuivat hiukan loitompana vaunuissaan; mutta mainitsemani tapaturman sattuessa Keisarin ratsulle he astuivat maahan ja lähestyivät Hänen Majesteettiansa, jota nyt käyn kuvailemaan. Hän on melkein kynteni leveyttä pitempi kuin kukaan hänen hovilaisistaan, ja yksin tämä seikka on jo omansa herättämään katselijoissa pelonsekaista syvää kunnioitusta. Hänen piirteensä ovat ankarat ja miehekkäät, huuli itävaltalainen ja nenä kyömy, iho oliivinkarvainen, ryhti suora, ruumis ja kaikki jäsenet suhteelliset, liikkeet sievät ja käytös majesteettinen. Hän oli jo ehtinyt kukoistusaikansa ohi, kahdeksankolmatta ja kolmen neljänneksen ikään, ja oli hallinnut suunnilleen seitsemän vuotta erittäin onnellisesti ja yleensä voitokkaasti. Voidakseni mukavammin häntä katsella paneuduin pitkäkseni, niin että kasvoni olivat hänen kasvojensa tasossa, ja hän seisoi vain kolmen kyynärän päässä; mutta myöhemmin pitelin häntä monet, kerrat kädessäni, joten en voi erehtyä häntä kuvaillessani. Hänen pukunsa oli erittäin koruton ja yksinkertainen ja kuosiltaan jonkinlaista itämaalaisen ja eurooppalaisen välimuotoa; mutta päässä hänellä oli jalokivillä kaunistettu kevyt kultakypäri, jonka harjalla häälyi sulkatöyhtö. Kädessä hänellä oli paljastettu miekka puolustautumista varten, jos minä sattuisin hyökkäämään kimppuun; ase oli melkein kolmen tuuman pituinen, kahva ja huotra olivat timantein koristettua kultaa. Hänen äänensä oli kimeä, mutta sangen kirkas ja selvä, ja minä kuulin sen hyvin seisoessanikin. Hovinaiset ja -miehet olivat kaikki erittäin upeissa pukimissa, joten se paikka missä he seisoivat, muistutti maahan levitettyä, kulta- ja hopeakuvioin kirjaeltua hametta. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa puhutteli minua useat kerrat, ja minä vastasin hänelle, mutta kumpikaan ei ymmärtänyt sanaakaan. Läsnä oli myös muutamia hänen pappejansa ja lakimiehiänsä (päättäen heidän puvuistaan), joiden käskettiin keskustella kanssani, ja minä puhuin heille kaikkia niitä kieliä, joista minulla oli hiukankin aavistusta, nimittäin saksaa, hollantia, latinaa, ranskaa, espanjaa, italiaa ja lingua francaa, mutta kaikki turhaan. Suunnilleen kahden tunnin kuluttua hovi poistui, ja minun luokseni jätettiin luja vartiosto torjumaan rahvaan häikäilemättömyyttä ja todennäköistä ilkeyttäkin; se näet pyrki suin päin mahdollisimman lähelle minua, ja muutamat hävyttömät ampuivat ovenpielessä istuessani nuoliaan, joista eräs oli osua vasempaan silmääni. Mutta silloin eversti määräsi kuusi rauhanhäiritsijää vangittavaksi ja katsoi soveliaimmaksi rangaistukseksi jättää heidät sidottuina minun käsiini. Muutamat hänen sotilaansa tekivätkin niin, tyrkkivät heidät peitsiensä perillä ulottuvilleni. Minä otin heidät kaikki oikeaan käteeni, pistin viisi nuttuni taskuun ja olin aikovinani syödä kuudennen elävältä. Miesrukka parkui kamalasti, ja eversti ja hänen upseerinsa olivat kovin huolissaan, varsinkin kun näkivät minun vetävän esiin kynäveitseni; mutta minä hälvensin kohta heidän pelkonsa: hymyilin leppoisesti, leikkasin kohta poikki hänen siteensä, laskin hänet maahan ja päästin juoksemaan. Toisille tein samoin, ottaen heidät yhden kerrallaan taskustani, ja selvää oli, että sotilaissa samoinkuin kansassakin herätti suurta kiitollisuutta tämä lempeyteni ilmaus, joka kerrottiin hovissa erinomaiseksi edukseni.

Illan tullen minä kömmin hiukan vaivalloisesti asumukseeni, jonka lattialla sitten makasin. Sillä kannalla olivat asiat suunnilleen kaksi viikkoa, mutta tänä aikana Keisari antoi käskyn, että minulle oli valmistettava vuode. Kuusisataa tavallisen kokoista patjaa kuljetettiin asuntoni luo siellä käsiteltäviksi; sataviisikymmentä yhteenneulottua patjaa muodosti riittävän pitkän ja leveän alustan, joita sijoitettiin neljä päälletysten. Ne suojasivat kuitenkin vain kovin puutteellisesti sileäkivisen permannon kovuudelta. Saman arvion mukaan tuotiin minulle lakanoita ja peitteitä, jotka tuntuivat sangen siedettäviltä pitkän ajan kuluessa moniin vaivoihin tottuneesta.

Kun tieto saapumisestani levisi kaikkiin valtakunnan osiin, tuli valtava määrä rikkaita, joutilaita ja uteliaita ihmisiä minua katsomaan. Kylät olivat melkein autioina, ja maanviljelys ja taloustoimet olisivat joutuneet pahoin laiminlyödyiksi, ellei Hänen Keisarillinen Majesteettinsa olisi erinäisillä julistuksilla ja virallisilla määräyksillä ehkäissyt näitä haittoja. Hän käski niiden, jotka olivat minut nähneet, palata kotiinsa ja olla tulematta lähemmäksi kuin viidenkymmenen kyynärän päähän asunnostani, elleivät hankkineet lupaa hovista. Tämä määräys tuotti valtiosihteereille melkoiset sivutulot.

Keisari kutsui tähän aikaan neuvostonsa usein koolle keskustelemaan, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä minuun nähden, ja eräs erikoinen ystäväni, erinomaisen kyvykäs mies, jonka otaksuttiin tuntevan kaikki salaiset asiat yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, vakuutti minulle myöhemmin, että hovi oli ollut minun tähteni monessa pahassa pulassa. Pelättiin, että murtautuisin irti, että ruokkimiseni tulisi ylen kalliiksi ja että siitä voisi koitua yleinen nälänhätä. Toisinaan oltiin sitä mieltä, että piti antaa minun kuolla nälkään tai ampua minua kasvoihin ja käsiin myrkytetyillä nuolilla, jotka piankin tekisivät minusta lopun; mutta toisaalta taas ajateltiin, että niin valtavan haaskan löyhkä voisi aiheuttaa pääkaupunkiin ruton, joka todennäköisesti leviäisi koko valtakuntaan. Näitä asioita parhaillaan pohdittaessa ilmaantui suuren neuvostohuoneen ovelle eräitä armeijan upseereita, joista kaksi luo päästyään kertoivat, kuinka olin kohdellut kuutta ylempänä mainittua rikoksentekijää. Se herätti Hänen Majesteetissaan ja koko neuvoskunnassa minua kohtaan niin edullisen mielialan, että annettiin keisarillinen käsky, jonka mukaan kaikki yhdeksänsadan kyynärän kehässä pääkaupungin ympärillä sijaitsevat kyläkunnat olivat velvolliset toimittamaan joka aamu kuusi härkää, neljäkymmentä lammasta ja muuta ravintoa elatuksekseni, lisäksi suhteellisen määrän leipää, viiniä ja muita juomia, minkä kaiken täsmälliseksi korvaamiseksi Hänen Majesteettinsa antoi rahastollensa osoitettuja maksumääräyksiä. Tämä ruhtinas näet elää pääasiallisesti omista tiluksistaan ja kantaa vain harvoin, erinomaisissa tapauksissa, veroa alamaisiltaan, joiden tulee ottaa osaa hänen sotaretkiinsä omin kustannuksin. Palveluskunnakseni velvoitettiin kuusisataa henkeä, joille myönnettiin ruokaraha elatuksekseen ja rakennettiin varsin mukavat teltat oveni molemmin puolin. Sitäpaitsi määrättiin, että kolmensadan räätälin piti valmistaa minulle maan kuosin mukainen puku, että kuusi Hänen Majesteettinsa etevintä oppinutta perehdyttäisi minua kieleensä ja vihdoin, että Keisarin ja aateliston hevosia ja kaartin joukkoja oli usein harjoitettava minun nähteni, jotta tottuisivat minuun. Kaikki nämä käskyt toteutettiin täsmällisesti, ja suunnilleen kolmen viikon kuluttua olin jo melkoisesti edistynyt heidän kielensä opinnoissa. Tänä aikana Keisari kunnioitti minua monet kerrat käymällä luonani ja suvaitsi auttaa opettajiani minun valistamisessa. Me aloimme jo jotenkin keskustella, ja minä ilmaisin ensimmäisillä oppimillani sanoilla hartaasti pyytäväni häntä päästämään minut vapaaksi, toistaen aneluni joka päivä polvilleni langenneena. Mikäli voin ymmärtää, vastasi hän, että se oli mahdollista ainoastaan ajan pitkään, ettei sitä voitu ajatellakaan kuulematta neuvoston mieltä ja että minun täytyi sitä ennen Lumos kelmin pesso desmar lon emposo, toisin sanoen vannoa säilyttäväni rauhan hänen ja hänen valtakuntansa kanssa. Hän vakuutti kuitenkin, että minua kohdeltaisiin aivan lempeästi, ja kehoitti minua herättämään kärsivällisyydellä ja ymmärtäväisellä käytöksellä hyvää käsitystä itsestäni hänessä ja hänen alamaisissaan. Hän toivoi, etten panisi pahakseni, jos hän antaisi määrättyjen virkamiesten toimeksi tarkastaa minut; minulla näet saattoi olla hallussani erinäisiä aseita, jotka epäilemättä olivat varsin vaarallisia, jos vastasivat niin valtavan henkilön omaa kokoa. Minä sanoin, että Hänen Majesteettinsa tulisi varmaan olemaan tyytyväinen, sillä olin valmis riisuutumaan ja kääntämään taskuni nurin hänen nähtensä. Tämän minä ilmoitin osaksi sanoja, osaksi merkkejä käyttäen. Hän vastasi, että valtakunnan lakien mukaan oli ruumiintarkastus kahden virkamiehen toimitettava, että tiesi sen voivan tapahtua ainoastaan minun suostumuksellani ja avustuksellani, että uskalsi jalouteeni ja oikeamielisyyteeni luottaen jättää heidät haltuuni ja että kaikki heidän takavarikoimansa esineet palautettaisiin minulle maasta lähtiessäni tai korvattaisiin vaatimallani hinnalla. Minä otin molemmat virkamiehet käteeni, pistin heidät ensin nuttuni taskuihin ja sitten kaikkiin muihin taskuihini, lukuunottamatta kahta vyötäryslakkaria ja erästä kolmatta salataskua, joita en halunnut tutkittavan, koska niissä oli eräitä pieniä tarpeellisia esineitä, joilla ei voinut olla mitään arvoa kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Toisessa pikkulakkarissani oli hopeakello, toisessa kukkaro ja siinä muutamia kultakolikoita. Saapuneilla virkamiehillä oli mukanaan kynä, mustetta ja paperia ja he laativat tarkan luettelon kaikesta näkemästään. Saatuaan sen valmiiksi he pyysivät minua laskemaan heidät maahan, jotta voisivat jättää luettelon Keisarille. Minä käänsin asiakirjan myöhemmin omalle kielelleni, ja se kuuluu sanasta sanaan näin:

Imprimis. Ison Vuori-Ihmisen (niin selitän sanat Quinbus Flesirin) oikeanpuolisesta nutuntaskusta löysimme mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen ainoastaan suuren kappaleen karkeata vaatetta, joka riittäisi matoksi Teidän Majesteettinne avarimman juhlasalin permannolle. Vasemmassa taskussa näimme suuren hopeakirstun, jonka samasta metallista valmistettua kantta me tarkastusmiehet emme kyenneet avaamaan. Halusimme nähdä sen avattuna, ja kun toinen meistä sitten siihen astui, huomasi hän uppoavansa puolisääreen asti eräänlaiseen jauhoon, jota lensi hiukan kasvoihimmekin saaden meidät molemmat ankarasti aivastamaan useita kertoja. Hänen oikeasta liivintaskustaan löysimme valtavan käärön ohuita valkoisia levyjä, jotka oli kääritty päälletysten, suunnilleen kolmen miehen vahvuudelta, sidottu yhteen vahvalla touvilla ja piirretty täyteen mustia kuvioita. Me rohkenemme alamaisimmin otaksua, että ne ovat kirjaimia; jokainen niistä on suuruudeltaan suunnilleen puolet kämmenpohjaamme. Vasemmassa oli eräänlainen kone, jonka selkäpuolesta kohosi kaksikymmentä Teidän Majesteettinne hovin aitausta muistuttavaa pitkää paalua. Me otaksumme Vuori-Ihmisen kampaavan sillä tukkaansa. Emme näet tahtoneet alinomaa häiritä häntä kysymyksillä, koska havaitsimme olevan erittäin vaikeata saada häntä ymmärtämään, mitä sanomme. Hänen keskiverhojensa (niin käännän sanan ranfu-lo, jolla he tarkoittivat polvihousujani) oikeanpuolisessa isossa taskussa näimme onton, suunnilleen miehenmittaisen rautapylvään, joka oli kiinnitetty sitä suurempaan jykevään puukappaleeseen. Pylvään toisesta puolesta ulkoni suuria, eriskummallisiin muotoihin muovattuja rautakappaleita, joiden tarkoitusta emme tunne. Vasemmassa taskussa oli samanlainen kone. Pienemmässä oikeanpuolisessa taskussa oli useita pyöreitä, litteitä, eri kokoisia valkoisen ja punaisen metallin kappaleita; ensinmainituista, jotka näyttivät olevan hopeaa, olivat muutamat niin suuria ja painavia, että virkaveljeni ja minä tuskin jaksoimme niitä kohottaa. Vasemmassa taskussa oli kaksi muodoltaan epäsäännöllistä pylvästä; taskun pohjalla seisoen me yletyimme vaivoin koskettamaan niiden yläpäätä. Toinen niistä oli peitetty ja näytti olevan yhdestä kappaleesta, mutta toisen yläpäässä havaittiin valkoinen pyöreä esine, suunnilleen kaksin verroin päämme kokoinen. Kumpaankin sisältyi valtava teräslevy, jota näyttämään me käskien hänet velvoitimme, koska pelkäsimme niiden olevan vaarallisia laitoksia. Hän veti ne ulos koteloistaan ja selitti meille, että hänen kotimaassaan oli tapana ajaa partaansa toisella ja leikata ruokaansa toisella. Kahteen taskuun emme päässeet. Hän nimitti niitä pikkulakkareikseen, ja ne olivat kaksi hänen keskiverhojensa yläosaan tehtyä pitkää viillosta, jotka kuitenkin puristi tiukasti kiinni hänen vatsansa. Oikeasta pikkulakkarista riippui suuri hopeaketju, jonka toisessa päässä oli ihmeellinen laite. Me kehoittanne häntä vetämään esiin, mitä ketjuun oli kiinnitetty, ja näkyviimme ilmaantui pallo, joka oli puoliksi hopeaa, puoleksi jotakin läpikuultavaa metallia, sillä läpikuultoisella puolella havaitsimme joukon merkillisiä, ympyrään sijoitettuja kuvioita ja luulimme voivamme niitä koskettaa, mutta tuo läpikuultava aine pysähdytti sormemme. Hän toi tuon koneen lähelle korvaamme, ja me kuulimme lakkaamatonta kolketta niinkuin vesimyllystä. Otaksumme, että se on joko jokin tuntematon eläin tai jumala, jota hän palvelee, mutta taivumme enemmän jälkimmäiseen mielipiteeseen, sillä hän vakuutti meille (jos hänet oikein ymmärsimme; hän näet ilmaisee ajatuksensa erittäin puutteellisesti) tuskin milloinkaan tekevänsä mitään kysymättä ensin siltä neuvoa. Hän nimitti sitä oraakkelikseen ja sanoi sen osoittavan jokaisen teon ajan hänen elämässään. Vasemmasta pikkulakkaristaan hän veti esiin verkon, joka olisi melkein riittänyt kalastajalle, mutta oli niin rakennettu, että sitä kävi avaaminen ja sulkeminen kuin kukkaroa. Se olikin hänellä kukkaron virassa, ja me löysimme sieltä useita jyhkeitä keltaisen metallin kappaleita, jotka ovat varmaan äärettömän kallisarvoiset, jos ovat aito kultaa.

Teidän Majesteettinne käskyn mukaan siten uutterasti tutkittuamme kaikki hänen taskunsa havaitsimme hänen vyötäisillään vyön, joka oli tehty jonkin jättiläiseläimen vuodasta. Vasemmalla puolella riippui siitä viiden ihmisen pituinen sapeli ja oikealla kahteen osaan jaettu säkki tai pussi, jonka kumpaankin puoliskoon mahtuu kolme Teidän Majesteettinne alamaista. Toisessa osastossa oli erinomaisen painavasta metallista valmistettuja, suunnilleen meidän pääkoppamme kokoisia palloja tai kuulia, joiden nostaminen vaatii väkevää käsivartta; toisessa osastossa oli kasa jonkinlaisia mustia jyviä, jotka kumminkaan eivät olleet kovin kookkaita eikä painavia, sillä me voimme pitää niitä suunnilleen viisikymmentä kämmenellämme.

Tämä on tarkka luettelo siitä, mitä löysimme tarkastaessamme Vuori-Ihmisen, joka käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja osoittaen asiaankuuluvaa kunnioitusta Teidän Majesteettinne toimihenkilöille. Allekirjoitettu ja sinetillä varustettu Teidän Majesteettinne onnellisen hallituksen yhdeksännenyhdeksättä kuukauden neljäntenä päivänä.

CLEFREN FRELOCK, MARSI FRELOCK.

Kun tämä luettelo oli esitetty Keisarille, käski hän, tosin sangen ystävällisin lauseparsin, minua luovuttamaan mainitut eri esineet. Hän pyysi ensin sapeliani, jonka riisuin vyöltäni huotrineen päivineen. Sillaikaa hän komensi kolmetuhatta miestä valiojoukkojansa (jotka olivat silloin hänen henkivartiostonaan), piirittämään minut laajassa kehässä, jouset ja nuolet valmiina; mutta minä en sitä huomannut, koska katseeni oli kiinteästi tähdätty Hänen Majesteettiinsa. Sitten hän kehoitti minua paljastamaan säiläni, joka tosin oli merivedessä hiukan ruostunut, mutta välkkyi sentään useimmista kohdistaan erinomaisen kirkkaana. Minä tottelin, ja samassa kuului koko sotajoukosta pelon ja hämmästyksen sekainen huuto; aurinko näet paistoi heleästi, ja heijastus huikaisi heidän silmänsä, kun heilutin sapelia edestakaisin kädessäni. Hänen Majesteettinsa, joka on erittäin uljas ruhtinas, ei säikähtynyt niin kovin kuin olin edellyttänyt, vaan käski minun pistämään säilän huotraan ja heittämään sen maahan niin varovasti kuin suinkin voin, suunnilleen kuuden jalan päähän kahleeni ulottuvilta. Sitten hän käski minua luovuttamaan toisen onton rautapylvääni, tarkoittaen pistooliani. Minä vedin sen esiin ja selitin hänen kehoituksestaan sen käytäntöä niin hyvin kuin osasin, latasin sen pelkällä ruudilla, jonka tiivis kukkaroni oli säilyttänyt kastumattomana meressäkin (sellaisen harmillisen mahdollisuuden varalta kaikki varovaiset merimiehet ryhtyvät erikoisiin toimenpiteisiin), kehoittaen Keisaria olemaan pelästymättä ja laukaisin sen ilmaan. Hämmästys oli tällä kertaa paljoa suurempi kuin sapelini välkkyessä. Useita satoja kaatui maahan kuin ukkosen iskemänä, ja Keisarikaan, joka tosin pysyi jaloillaan, ei kyennyt pitkään aikaan tointumaan. Minä luovutin pistoolini samoinkuin olin luovuttanut sapelini, ja sitten ruuti- ja kuulakukkaroni pyytäen pitämään ensinmainittua ainetta loitolla tulesta, koska se voi syttyä pienimmästäkin kipinästä ja räjähdyttää ilmaan keisarinlinnan. Sitten luovutin kelloni, jota Keisari kovin mielellään halusi nähdä. Hän käski kaksi kookkainta henkivartijaansa kantamaan sitä korennon varassa olkapäällään, niinkuin Englannin panimojen ajomiehet kantavat oluttynnyreitä. Hän ihmetteli kovin sen lakkaamatonta meteliä ja minuutinosottajan liikettä, jonka hän hyvin erotti, sillä näiden ihmisten näkö on paljoa terävämpi kuin meidän. Hän kysyi läsnäolevilta oppineilta, mitä he asiasta arvelivat, ja sai erilaisia ja ristiriitaisia vastauksia, kuten lukija arvannee, vaikka en niitä tässä toista; totta puhuen en kyennyt niitä kaikkia täysin ymmärtämään. Vielä luovutin hopea- ja kuparirahani, kukkaroni, jossa oli yhdeksän suurta ja muutamia pienempiä kultarahoja, puukkoni ja partaveitseni, kampani ja hopeisen nuuskarasiani, nenäliinani ja muistiinpanokirjani. Sapelini, pistoolini ja ruutikukkaroni kuljetettiin vaunuilla Hänen Majesteettinsa varastohuoneisiin, muut tavarani jätettiin jälleen huostaani.

Minulla oli, kuten jo mainitsin, heiltä näkemättä jäänyt salatasku, jossa säilytin silmälasejani (minä näet käytän niitä toisinaan, koska silmäni ovat heikot), pientä kaukoputkea ja muutamia muita pikku tarpeita. Kun ne eivät olleet mitenkään Keisarille arvokkaat, en katsonut kunnian vaativan niitä ilmaisemaan, ja sitäpaitsi pelkäsin, että ne voivat joutua hukkaan tai tärvellyiksi, jos luovuttaisin ne pois.

KOLMAS LUKU

Tekijä huvittaa Keisaria ja hänen hoviväkeänsä kumpaakin sukupuolta, sangen harvinaisella tavalla. Lilliputin hovin huvituksia kuvaillaan. Tekijälle taataan vapaus määrätyillä ehdoilla.

Sävyisyyteni ja hyvä käytökseni oli vaikuttanut edukseni Keisariin ja hänen hovilaisiinsa, vieläpä armeijaan ja kansaan yleensäkin, siinä määrin, että aloin toivoa pääseväni aivan pian vapaalle jalalle. Käytin kaikkia mahdollisia keinoja edistääkseni tätä suopeata mielialaa. Maan asukkaiden pelko, että minun taholtani voi uhata jokin vaara, haihtui haihtumistaan. Minä paneuduin toisinaan pitkäkseni ja sallin viiden kuuden tanssia kämmenelläni, ja lopulta uskalsivat pojat ja tytöt tulla tukkaani piilosille. Tällävälin olin oppinut melkoisen hyvin ymmärtämään ja puhumaan heidän kieltään. Keisarin mieleen johtui eräänä päivänä huvittaa minua erinäisillä kansallisilla näytännöillä, joissa tämä väki voittaa kaikki tuntemani kansakunnat sekä taidollaan että upeudellaan. Kaikkein eniten huvittivat minua nuoralla-tanssijat, jotka osoittivat taitoaan suunnilleen kahden jalan pituisella ja kahdentoista tuuman korkeuteen pingotetulla ohuella valkoisella langalla. Lukijan kärsivällisyyteen vedoten rohkenen käsitellä tätä seikkaa hiukan laajemmin.

Tätä huvia harjoittavat ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka pyrkivät korkeihin virkoihin ja suosittuun asemaan hovissa. He totuttautuvat tähän taiteeseen nuoruudestaan saakka olematta aina jalosukuisia enempää kuin hienostisivistyneitäkään. Jonkin korkean viran tullessa avoimeksi joko kuolemantapauksen tai epäsuosioonjoutumisen vuoksi (kuten usein tapahtuu) anoo viisi tai kuusi sellaista virantavoittelijaa Keisarilta lupaa saada hauskuttaa Hänen Majesteettiansa ja hovia tanssimalla nuoralla, ja se, joka putoamatta hyppää korkeimmalle, pääsee avoimeen virkaan. Varsin usein saavat tärkeimmät ministeritkin käskyn osoittaa taitoaan ja siten todistaa Keisarille, etteivät ole kykyään menettäneet. Valtiovarainhoitaja Flimnap saa heittää kipakkaa pingoitetulla nuoralla, ja hän kimpoaa ainakin tuumaa korkeammalle kuin yksikään muu ylhäinen herra koko valtakunnassa. Minä näin hänen tekevän yhteen menoon useita kuperkeikkoja ilmassa, alustanaan puulautanen, jota kannattava nuora ei ollut tavallista englantilaista käärelankaa paksumpi. Ystäväni Reldresal, yksityisten asiain ylisihteeri, on nähdäkseni, ellen ole puolueellinen, valtionvarainhoitajan jälkeen taitavin; muut korkeat virkamiehet ovat jokseenkin toistensa veroiset.

Näissä huveissa sattuu usein onnettomuustapauksia, ja lukuisia niistä on merkitty muistiin. Minäkin olen nähnyt parin kolmen viranhakijan taittavan jalkansa. Vaara on kumminkin paljoa suurempi, kun itse ministereiden käsketään osoittaa taitavuuttansa; yrittäessään olla itseänsä ja tovereitansa ketterämpiä he näet tekevät niin uhkarohkeita temppuja, että heidän joukossaan on tuskin ainoatakaan, joka ei ole pudonnut, ja muutamat heistä ovat pudonneet pari kolmekin kertaa. Minulle vakuutettiin, että Flimnap olisi pari vuotta ennen minun tuloani auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny, joka sattui makaamaan maassa, olisi lieventänyt iskun tuimuutta.

On olemassa eräs toisenlainenkin huvi, joka järjestetään ainoastaan Keisarin, Keisarinnan ja pääministerin läsnäollessa erikoisissa tilaisuuksissa. Keisari laskee pöydälle kolme hienoa, kuuden tuuman pituista silkkilankaa. Eräs niistä on sininen, toinen punainen, kolmas viheriä. Nämä langat ovat tarkoitetut palkinnoiksi niille henkilöille, joille Keisari tahtoo osoittaa erinomaista suosiotansa. Tämä juhlallinen toimitus tapahtuu Hänen Majesteettinsa suuressa juhlasalissa, missä virantavoittelijoiden tulee suorittaa aivan toisenlaisia taidonnäytteitä kuin edellämainitut, temppuja, joihin verrattavaa en ole nähnyt mitään missään vanhan enempää kuin uudenkaan maailman maassa. Keisarilla on kädessään keppi, jota hän pitää vaakasuorassa asennossa, virantavoittelijat lähestyvät toinen toisensa jälkeen ja hyppäävät toisinaan kepin yli, toisinaan taas ryömivät sen alitse edestakaisin, useita kertoja, aina sen mukaan, kuinka keppi nousee tai laskee. Toisinaan Keisari pitelee kepin toisesta päästä ja pääministeri toisesta, toisinaan ministeri saa pidellä sitä yksin. Ken suorittaa tehtävän sukkelimmin ja jaksaa kauimmin hyppiä ja ryömiä, saa palkakseen sinisen silkkilangan, seuraava saa punaisen ja kolmas viheriän. Nämä langat kierretään kahdesti vyötäisille, ja hovissa näkee vain harvoja ylhäisiä miehiä, joilla ei ole koristeena sellaista vyötä.

Armeijan ja kuninkaallisten tallien hevoset, joita oli joka päivä talutettu eteeni, eivät nyt enää arastelleet, vaan tulivat aivan jalkojeni luo yhtään säikkymättä. Minä pidin kättäni maassa, ja ratsastajat antoivat niiden hypätä sen yli; ajoipa eräs Keisarin metsästäjä kookkaalla juoksijallaan kengityn jalkanikin yli — tosiaankin suurenmoinen hyppy. Eräänä päivänä sattui niin onnellisesti, että sain huvittaa Keisaria varsin harvinaisella tavalla. Minä pyysin hänen käskeä tuomaan minulle muutamia kahden jalan pituisia ja tavallisen kävelykepin paksuisia sauvoja. Hänen Majesteettinsa käski ylimetsänhoitajansa antaa asianomaiset määräykset, ja seuraavana aamuna saapui kuusi metsänvartijaa ajaen kukin omaa kahdeksan hevosen vetämää kuormaansa. Minä valitsin yhdeksän sauvaa ja löin ne lujasti maahan, niin että muodostui neliömäinen kuvio, puolikolmatta jalkaa neliöön. Sitten otin vielä neljä sauvaa ja kiinnitin ne vaakasuoraan, suunnilleen kahden jalan korkeuteen maasta. Sen jälkeen sidoin nenäliinani yhdeksään pystysuoraan sauvaan jännittäen sitä joka puolelta, kunnes se oli kuin rummunkalvo. Vaakasuoraan kiinnitetyt sauvat olivat suunnilleen viisi tuumaa korkeammalla kuin nenäliina ja toimivat niinmuodoin suojakaiteena. Saatuani työni suoritetuksi pyysin Keisaria sallimaan kahdenkymmenenneljän miehen parasta ratsuväkeänsä tulla harjoittelemaan tälle kentälle. Hänen Majesteettinsa suostui esitykseeni, ja minä otin miehet käteeni, toisen toisensa jälkeen ratsuineen ja varuksineen, ja lisäksi päällystöä heitä komentamaan. Ehdittyään järjestyä he jakautuivat kahteen osaan, tekivät valehyökkäyksiä, ampuivat tylppiä nuolia, paljastivat miekkansa, pakenivat ja ajoivat takaa ja osoittivat sanalla sanoen mitä parasta sotilaallista kuria. Poikkipienat varjelivat heitä ja heidän ratsujaan putoamasta alas näyttämöltä, ja Keisari ihastui siinä määrin, että käski toistaa huvin monena päivänä perätysten, suvaitsipa vielä kerran minun nostaa itsensä ylös pitämään itse huolta komennosta. Hän sai Keisarinnankin, tosin vasta monien suostuttelujen jälkeen, sallimaan minun ottaa hänet suljettuine vaunuineen käteeni ja pitelemään häntä kahden kyynärän päässä näyttämöstä, niin että hän voi nähdä kaikki, mitä siellä tapahtui. Onneksi ei näissä huveissa sattunut mitään pahaa tapaturmaa. Vain kerran kuopaisi erään kapteenin tulinen ratsu kaviollaan reiän nenäliinaani, kompastui ja kaatui ratsastajineen päivineen. Minä autoin heidät molemmat jaloilleen, peitin reiän toisella kädelläni ja nostin toisella ratsujoukon maahan, samoinkuin olin sen nostanut ylös. Kaatunut ratsu oli venähdyttänyt vasemman lapansa, mutta ratsastaja oli jäänyt vioittumatta. Minä korjasin nenäliinani niin hyvin kuin osasin, mutta en enää uskaltanut luottaa sen kestävyyteen niin vaarallisissa yrityksissä.

Pari kolme päivää ennen vapautumistani olin parhaillaan huvittamassa hovia tällaisilla tempuilla, kun saapui pikalähetti ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että muutamat hänen alamaisensa, ratsastaessaan niillä tienoilla, mistä minut oli löydetty, olivat nähneet maassa suuren, mustan, muodoltaan sangen oudon esineen, joka peitti suunnilleen Hänen Majesteettinsa makuusuojan suuruisen alueen ja oli korkeudeltaan puolet miehen mittaa. Se ei voinut olla elävä olento, kuten he aluksi olivat otaksuneet, sillä se lepäsi nurmella hievahtamatta, ja muutamat näkijöistä olivat kulkeneet erinäisiä kertoja sen ympäri. Kiipeämällä toistensa olkapäille he olivat päässeet esineen yläpinnalle, joka oli lattea ja tasainen, ja olivat sitä koroillaan koputtaen havainneet sen onteloksi. He rohkenivat alamaisesti otaksua sen kuuluvan Vuori-Ihmiselle ja lupasivat Hänen Majesteettinsa suostumuksen saatuaan noutaa sen vain viiden hevosen voimalla. Minä arvasin heti, mitä he tarkoittivat, ja olin iloinen saadessani tämän tiedon. Haaksirikon jälkeen rannalle päästyäni olin nähtävästi ollut niin hämmentynyt, että olin ennen makuupaikalle saapumista kadottanut hattuni. Soutaessani olin sen kiinnittänyt nyörillä leuan alle, ja se oli ollut päässäni kaiken aikaa uidessani, mutta oli pudonnut tultuani maihin. Nyöri oli nähtävästi jostakin huomaamattani jääneestä syystä katkennut, ja minä olin luullut hattuni pudonneen mereen. Minä pyysin hänen Majesteettiansa käskemään toimittaa sen minulle niin pian kuin suinkin mahdollista ja kuvailin hänelle esineen laatua ja käytäntöä. Seuraavana päivänä saapuivatkin ajomiehet tuoden hatun, joka tosin ei ollut enää kehuttavassa kunnossa. Hakijat olivat lävistäneet partaaseen, puolenkolmatta tuuman päähän reunasta, kaksi reikää, joihin olivat pistäneet kaksi koukkua. Koukut oli kiinnitetty pitkällä nuoralla valjaisiin, ja niin oli hattuani laahattu suunnilleen puoli Englannin peninkulmaa; mutta koska maaperä tässä maassa on erinomaisen sileä ja tasainen, oli hattu vikaantunut vähemmän kuin olin pelännyt.

Kaksi päivää tämän tapahtuman jälkeen Keisarin mieleen johtui huvitella erittäin merkillisellä tavalla. Hän oli antanut määräyksen, että kaikkien pääkaupungissa ja lähitienoilla majailevien joukko-osastojen tuli olla lähtövalmiina, ja pyysi nyt minua seisomaan kolossin tavoin hajasäärin, jalat niin kaukana toisistaan kuin oli helposti mahdollista. Sitten hän käski kenraalinsa (joka oli vanha tottunut johtaja ja suuri suosijani) antaa joukkojen lähteä liikkeelle ja marssia alitseni tihein rivein, jalkaväki neljänkolmatta ja ratsuväki kuudentoista miehen riveissä, rumpujen pauhatessa, lippujen liehuessa ja peitset sojossa. Tähän joukko-osastoon kuului kolmetuhatta jalkamiestä ja tuhat ratsumiestä. Hänen Majesteettinsa antoi määräyksen, että jokaisen sotilaan tuli kuolemanrangaistusta välttääkseen noudattaa mitä soveliainta käytöstä minuun nähden, mutta muutamat nuoret upseerit eivät kumminkaan voineet olla katsahtamatta ylöspäin kulkiessaan alitseni. Ja housuni olivat totta puhuen niin kehnossa kunnossa, että tarjosivat hyvinkin naurun ja ihastelun aihetta.

Minä olin jo lähettänyt niin monta vapauttamistani koskevaa mietintöä ja anomusta, että Hänen Majesteettinsa vihdoin otti asian puheeksi, ensin salaneuvostossaan ja sitten valtioneuvostossa. Pyyntöäni vastusti ainoastaan Skyresh Bolgolam, joka suvaitsi aivan aiheettomasti olla veriviholliseni. Neuvosto teki kuitenkin päätöksen hänen mielipiteestään huolimatta, ja Keisari vahvisti sen. Mainitsemani ministeri oli galbet eli valtakunnan amiraali, nautti hallitsijansa luottamusta ja oli hyvin asioihin perehtynyt henkilö, mutta luonnonlaadultaan äkäinen ja yrmeä. Hänetkin saatiin vihdoin myöntymään, mutta hänen onnistui varata itselleen oikeus sommitella ne artiklat ja ehdot, joiden nojalla minut laskettaisiin vapaalle jalalle ja joiden noudattamiseen minun oli valallisesti sitouduttava. Asiakirjan toi minulle itse Skyresh Bolgolam kahden alisihteerin ja erinäisten huomattavien henkilöiden saattamana. Kun asiakirja oli luettu, vaadittiin minua vannomaan, että tulisin sen määräyksiä noudattamaan. Minun tuli tehdä vala ensin kotimaassani käytetyllä tavalla ja sitten niinkuin heidän lakinsa sääti, nimittäin tarttuen vasemmalla kädellä oikeaan jalkaan ja pitäen oikean käden keskisormea päälaella ja peukaloa oikean korvan nipukassa. Mutta koska lukija kenties haluaa hiukan tutustua tälle kansalle ominaiseen tyyliin ja ilmaisutapaan sekä niihin ehtoihin, joiden nojalla sain vapauteni takaisin, olen kääntänyt asiakirjan sanasta sanaan, niin uskollisesti kuin suinkin mahdollista, ja tarjoan sen täten yleisölle.

GOLBASTO MOMAREN EVLAME GURDILO SHEFIN MULLY ULLY GUE, Lilliputin suurivaltaisin Keisari, koko maanpiirin ilo ja kauhu, jonka alueet käsittävät viisi tuhatta blustrugia (suunnilleen kaksitoista peninkulmaa ympärimitaten) ulottuen maailman äärimmäisille rajoille, kaikkien hallitsijoiden hallitsija, jonka jalat polkevat maan keskipistettä ja jonka pää kohoo aurinkoon; jonka viitatessa maanpiirin ruhtinaitten polvet tutisevat; armas kuin kevätaika, suloinen kuin suvi, hedelmällinen kuin syksy, hirmuinen kuin talvi. Hänen kaikkein ylhäisin Majesteettinsa esittää äskettäin meidän taivaallisille alueillemme saapuneelle Vuori-Ihmiselle seuraavat artiklat, joita noudattamaan hänen tulee sitoutua juhlallisin valoin.

l:ksi. Vuori-Ihminen älköön poistuko alueiltamme hankkimatta suursinetillämme varmennettua lupaa.

2:ksi. Hän älköön rohjetko saapua pääkaupunkiimme ilman meidän nimenomaista määräystämme; hänen saapuessaan varoitettakoon asukkaita kahta tuntia aikaisemmin pysymään asunnoissaan.

3:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee rajoittaa kävelynsä suurimmille valtateillemme. Älköön hän kävelkö niityillä tai viljapelloilla, älköön myöskään paneutuko niihin makuulle.

4:ksi. Mainituilla teillä liikkuessaan hänen tulee noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, jottei polje jalkoihinsa rakkaita alamaisiamme, heidän hevosiansa tai ajoneuvojansa; älköön hän myöskään ottako ketään alamaisistamme käteensä, ellei asianomainen itse siihen suostu.

5:ksi. Jos käy tarpeelliseksi lähettää pikasanoma jonnekin erinomaisen kiireellisesti, tulee Vuori-Ihmisen suostua kuljettamaan sanan viejää hevosineen taskussaan kuusi päivänmatkaa kerran kuukaudessa sekä palauttamaan (jos niin hyväksi nähdään) mainittu sanan viejä vioittumattomana Meidän keisarilliseen läheisyyteemme.

6:ksi. Hänen tulee olla meidän liittolaisemme Blefuscun saarella asuvia vihollisiamme vastaan ja tehdä mitä suinkin voi tuhotakseen heidän laivastonsa, joka parhaillaan varustautuu hyökkäämään kimppuumme.

7:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee joutoaikoinaan auttaa työmiehiämme nostamalla suuria kiviä keisarillisen puiston muuria ja muita keisarillisia rakennuksia varten.

8:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee kahden kuukauden kuluessa jättää tarkka tieto alueittemme rajain pituudesta laskettuna pitkin rannikkoa hänen omien askeltensa arvion mukaan.

Vihdoin taataan mainitulle Vuori-Ihmiselle, hänen juhlallisesti vannottuaan noudattavansa kaikkia ylempänä määriteltyjä ehtoja, päivittäin ruoka- ja juoma-annokset, jotka riittäisivät 1728 alamaisemme elatukseksi, vapaa pääsy Keisarillisen Henkilömme puheille sekä muita suosiomme merkkejä. Annettu palatsissamme Belfaboracissa hallituksemme yhdeksännenkymmenennenensimmäisen kuukauden kahdentenatoista päivänä.

Minä vakuutin valallani ja allekirjoitin nämä artiklat iloisin mielin ja tyytyväisenä, vaikka muutamat ehdot eivät olleetkaan niin kunnioittavat kuin olisin voinut toivoa, mikä seikka johtui yksinomaan valtakunnan amiraalin Skyresh Bolgolamin luihuudesta. Sitten kahleeni kohta avattiin, ja minä pääsin täyteen vapauteen; itse Keisari kunnioitti minua olemalla läsnä tässä toimituksessa. Minä osoitin kiitollisuuttani heittäytymällä pitkäkseni hänen jalkojensa eteen, mutta hän käski minun nousta. Lausuttuaan minulle useita armollisia sanoja, joita en tässä toista, jottei minua syytettäisi turhamaisuudesta, hän lisäsi toivovansa, että osoittautuisin hyödylliseksi palvelijaksi ja ansaitsisin täydellisesti sen suosion, joka oli hänen taholtaan jo tullut ja vastaisuudessa voisi tulla osakseni.

Lukija suvaitkoon huomata, että vapauttamisasiakirjan viimeisessä artiklassa Keisari määräsi minulle taattavaksi ruokaa ja juomaa sellaisen määrän, joka oli riittävä 1728 lilliputilaisen ylläpitämiseksi. Joitakin aikoja myöhemmin tiedustelin eräältä tuttavaltani hovilaiselta, kuinka he olivat johtuneet juuri tuohon lukuun, ja hän vastasi, että hänen Majesteettinsa matemaatikot olivat kvadranttia apunaan käyttäen mitanneet ruumiini korkeuden, havainneet sen kaksitoista kertaa suuremmaksi Lilliputin asukkaiden normaalikokoa ja päätelleet ruumiitten yhtäläisyyden nojalla, että minun ruumiini täytyi olla tilavuudeltaan ainakin 1728 heikäläisen veroinen, joten minä tarvitsin ravintoa niin paljon kuin tuo määrä lilliputilaisia elatuksekseen vaati. Tästä lukija havaitsee, kuinka älykästä Lilliputin väki oli ja kuinka viisaasti ja tarkoin heidän suuri hallitsijansa järjesti valtakunnan taloudelliset asiat.

NELJÄS LUKU

Lilliputin pääkaupunki Mildendo ja Keisarin palatsi kuvaillaan. Tekijä ja eräs valtiosihteeri keskustelevat valtion asioista. Tekijä tarjoutuu palvelemaan Keisaria hänen sodissaan.

Vapaaksi päästyäni oli ensimmäinen pyyntöni saada käydä pääkaupungissa Mildendossa. Keisari suostuikin mielellään toivomukseeni, mutta varoitti minua erikoisesti tekemästä vauriota asukkaille tai heidän asumuksilleen. Kaupungin väestölle oli julistuksilla annettu tieto saapumisestani. Kaupunkia ympäröivä muuri on puolikolmatta jalkaa korkea ja vähintään yksitoista tuumaa leveä, joten sitä pitkin voi huoletta ajaa parivaljakolla, ja sen kupeella kohoo lujia torneja aina kymmenen jalan päässä toisistaan. Minä astuin suuren Läntisen Portin yli ja kuljin varovasti sivuittain molempia valtakatuja, vain lyhyisiin liiveihin puettuna, koska pelkäsin nuttuni liepeiden vahingoittavan talojen kattoja ja räystäitä. Minä astelin äärimmäisen varovasti, jotten murskaisi ketään kadulle mahdollisesti jäänyttä maleksijaa, vaikka olikin erittäin ankarasti määrätty, että väestön tuli oman vastuunsa uhalla pysyä asunnoissaan. Ullakkoikkunat ja rakennusten katot olivat niin täynnä katselijoita, etten muistanut milloinkaan retkilläni nähneeni väkirikkaampaa paikkakuntaa. Kaupunki on rakennettu täsmälleen neliön muotoon, ja muurin jokainen sivu on viisisataa jalkaa pitkä. Molemmat suuret valtakadut, jotka leikkaavat toisiaan ja jakavat kaupungin neljään osaan, ovat viiden jalan levyiset. Pienemmät kadut ja kujat, joita en voinut kulkea, vaan jotka vain ohimennen näin, ovat leveydeltään kahdestatoista kahdeksaantoista tuumaan. Kaupungissa on sijaa viidellesadalle tuhannelle sielulle. Rakennukset ovat kolmi-, neli- ja viisikerroksisia. Myymälät ja torit ovat hyvin varustetut.

Keisarin palatsi sijaitsee keskellä kaupunkia, missä valtakadut leikkaavat toisiaan. Sitä ympäröivä muuri on kahden jalan korkuinen ja kahdenkymmenen jalan päässä rakennuksista. Hänen Majesteettinsa oli antanut minulle luvan astua tämän muurin yli, ja koska sen ja palatsin välillä oli laaja aukea alue, voin vaivatta tarkastella hallitsijan asumusta joka puolelta. Ulkopiha on neljänkymmenen jalan neliö, johon sisältyy kaksi pienempää pihamaata; sisimmän ympärillä sijaitsevat hallitsijan huoneet, joita olin kovin utelias näkemään. Se oli kuitenkin erittäin vaikeata, sillä molempien pihojen väliset suuret portit olivat ainoastaan kahdeksantoista tuumaa korkeat ja seitsemän tuumaa leveät. Ulkopihaa ympäröivät rakennukset olivat vähintään viiden jalan korkuiset, ja minun oli mahdoton kiivetä niiden yli tuottamatta vakavaa vauriota palatsille, vaikka kivestä hakatut seinät olivat jykevärakenteiset ja neljän tuuman paksuiset. Keisari puolestaan halusi kovin näyttää minulle palatsinsa komeutta, mutta se kävi päinsä vasta kolmen päivän kuluttua. Sillävälin minä kaadoin veitselläni muutamia parin sadan kyynärän päässä pääkaupungista sijaitsevan keisarillisen puiston suurimpia puita ja tein niistä kaksi suunnilleen kolmen jalan korkuista tuolia, jotka olivat kyllin lujat kestääkseen painoni. Kansaa varoitettiin jälleen, ja minä astelin taas kaupungin läpi kohti palatsia, molemmat tuolit kädessäni. Ehdittyäni ulkopihalle nousin seisomaan toiselle tuolille ja otin toisen käteeni, nostin sen katon yli ja sijoitin varovasti uiko- ja sisäpihan väliselle kahdeksan jalan levyiselle alueelle. Sitten astuin varsin mukavasti rakennusten yli tuolilta toiselle ja nostin tuolin jäljessäni käyrällä kepillä. Niin onnistuin pääsemään sisimpään pihaan, paneuduin kyljelleni, kumarsin kasvoni kohti keskimmäisen kerroksen ikkunoita, jotka oli sitä varten jätetty auki, ja näin mitä upeimmat suojat. Minä näin Keisarinnan ja nuoret prinssit ja prinsessat omissa huoneissaan, huomattavimpien seuralaistensa ympäröiminä. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa suvaitsi hymyillä minulle erittäin suopeasti ja ojensi ikkunasta kätensä suudeltavakseni.

En kumminkaan tahdo ennakolta puhua asioista, jotka aion esittää lukijalle laajemmassa, nyt kohta painettavaksi valmistuvassa teoksessa. Siinä kuvailen tätä keisarikuntaa yleensä, sen syntyä, sen kehitystä pitkän hallitsijasarjan aikana, erikoisesti tehden selkoa sen sodista ja politiikasta, laeista, tieteistä ja uskonnosta, kasveista ja eläimistä, kansan erikoisista tavoista ja pitämyksistä sekä muista erittäin mielenkiintoisista ja hyödyllisistä seikoista. Tällä kertaa on varsinaisena tarkoituksenani vain kertoa sellaisista yleisöä tai itseäni koskevista tapahtumista ja olosuhteista, joita esiintyi minun suunnilleen yhdeksän kuukautta kestäneen oleskeluni aikana tässä valtakunnassa.

Eräänä aamuna, noin kaksi viikkoa senjälkeen, kun olin päässyt vapaaksi, saapui Reldresal, yksityisasiain pääsihteeri (kuten häntä nimitetään) minun luokseni, mukanaan vain eräs palvelija. Hän käski ajomiehensä odottaa matkan päässä ja pyysi saada puhutella minua tunnin ajan. Minä suostuin pyyntöön mielelläni sekä hänen arvonsa ja persoonallisten ansioittensa että myöskin hänen anomusaikoinani hovissa tekemiensä lukuisien ja hyvien palvelusten vuoksi. Minä tarjouduin paneutumaan pitkäkseni, jotta hän saisi mukavammin sanansa kuuluviini, mutta hän tahtoi mieluummin antaa minun pidellä itseään kädessäni keskustelumme ajan. Hän aloitti onnittelemalla minua saavuttamani vapauden johdosta, sanoi kukaties voivansa lukea asiaa jossakin määrin ansiokseen, mutta lisäsi kuitenkin, että elleivät asiat hovissa olisi olleet sillä kannalla kuin olivat, minä kenties en olisi päässyt vapaaksi niin pian. Miten loistavalta asemamme voineekin näyttää vieraan silmiin, lisäsi hän, meitä on kuitenkin uhkaamassa kaksi valtavaa vaaraa: ankara sisäinen eripuraisuus ja ulkoapäin ylen voimallisen vihollisen päällekarkaus. Ensimmäiseen seikkaan nähden tietäkää, että valtakunnassamme on ollut jo suunnilleen seitsemänkymmenen kuukauden aikana kaksi kiistelevää puoluetta, tramecksan ja slamecksan, joita mainitaan näillä nimillä, koska käyttävät jalkineissaan toinen korkeita, toinen matalia korkoja. Väitetään tosin, että korkeakorkoiset paremmin soveltuvat vanhaan valtiosääntöömme; mutta olipa sen asian laita kuinka tahansa, Hänen Majesteettinsa on kumminkin päättänyt käyttää yksinomaan matalakorkoisia hallituksessa ja kaikissa Kruunun viroissa, kuten epäilemättä olette huomannut; luonnollisesti olette myös nähnyt, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korot ovat ainakin drurria matalammat kuin kenenkään muun koko hovissa (drurr on mitta, joka vastaa suunnilleen neljättätoista osaa tuumaa). Näiden puolueiden välinen eripuraisuus on niin kiihkeä, etteivät he tahdo syödä eikä juoda enempää kuin keskustelukaan toistensa kanssa. Me otaksumme tramecksan-puolueen eli korkeakorkoisten lukumäärän oman puolueemme lukumäärää suuremmaksi, mutta valta on kokonaan meidän hallussamme. Epäilemme Hänen Keisarillisen Korkeutensa, Perintöruhtinaan, hiukan taipuvan korkeakorkoisten puoleen; ainakin voimme selvästi havaita, että hänen toinen korkonsa on toista korkeampi, joten hän näyttää onnahtavan. Kesken tätä sisäistä eripuraisuutta uhkaa meitä nyt hyökkäys Blefuscun saarelta, joka on maailman toinen suuri valtio, melkein yhtä suuri ja voimallinen kuin Hänen Majesteettinsa valtakunta. Sitä väitettänne, että maailmassa on toisia kuningaskuntia ja valtakuntia, joissa asuu teidänkokoisianne ihmisiä, epäilevät kovin oppineet miehemme, jotka ovat pikemmin sitä mieltä, että olette pudonnut maahan kuusta tai jostakin tähdestä. On näet varmaa, että sata niin suurta kuolevaista lyhyessä ajassa kuluttaisi loppuun kaikki Hänen Majesteettinsa alueella kasvavat maan hedelmät ja karjan. Sitäpaitsi ei kuudentuhannen kuukauden aikaa käsittelevissä historiateoksissamme mainita mitään muita seutuja kuin Lilliputin ja Blefuscun suuret valtakunnat. Nämä mahtavat vallat ovat, kuten olin juuri aikeissa teille kertoa, käyneet keskenään mitä kiivainta sotaa jo kuusineljättä kuukautta. Se sai alkunsa seuraavalla tavalla. Kuten kaikki hyvin tietävät, on alkuperäinen munansyöntitapa se, että kuori murretaan munan tylpemmästä päästä. Mutta nykyisen Majesteettimme isoisä sattui poikasena, alkaessaan kerran syödä munaa ja murtaessaan sitä ikivanhan tavan mukaisesti, leikkaamaan haavan sormeensa. Silloin hänen isänsä, Keisari, antoi julistuksen, jossa käski kaikkia alamaisiaan ankarain rangaistusten uhalla murtamaan munansa suipommasta päästä. Tämä laki kuohutti kansaa siinä määrin, että aikakirjamme tietävät kertoa senvuoksi syntyneen kuusi eri kapinaa, joissa eräs keisari menetti henkensä ja eräs toinen kruununsa. Näitä kapinahankkeita kiihtivät alinomaa Blefuscun hallitsijat, ja kapinan kukistettua pakenivat maastakarkoitetut aina mainittuun valtakuntaan. On laskettu yhdentoistatuhannen ihmisen eri aikoina suostuneen mieluummin kuolemaan kuin murtamaan munaansa suipommasta päästä. Tästä riidasta on kirjoitettu useita satoja suuria nidoksia, mutta tylppäpäisten kirjat on aikoja sitten julistettu kielletyiksi, ja puolueen kaikki jäsenet ovat lain mukaan mahdottomat mihinkään julkiseen virkaan. Näiden levottomuuksien vallitessa esittivät Blefuscun hallitsijat useasti muistutuksiaan lähettiläittensä välityksellä, väittivät meidän saavan aikaan hajaannusta uskonnossa rikkomalla suuren profeettamme Lustrogin Blundecralin (se on heidän Koraaninsa) neljännessäkuudetta luvussa esittämää perusoppia. Tätä pidetään kuitenkin tekstin mielivaltaisena tulkitsemisena, sillä sanat kuuluvat näin: Kaikkien oikeauskoisten tulee murtaa munansa soveliaammasta päästä. Mutta soveliaamman pään määrääminen olisi minun vaatimattoman käsitykseni mukaan jätettävä kunkin ihmisen omantunnon tai ainakin ylimmän esivallan asiaksi. Maasta paenneet tylppäpäät ovat saaneet niin paljon vaikutusvaltaa Blefuscun keisarin hovissa ja niin paljon yksityistä tukea ja yllytystä täällä olevilta puoluelaisiltaan, että valtakunnat ovat käyneet veristä sotaa kuusineljättä kuukautta vaihtelevalla onnella. Tänä aikana olemme menettäneet neljäkymmentä suurta sotalaivaa ja paljoa suuremman määrän pienempiä aluksia sekä kolmekymmentätuhatta parasta merimiestämme ja sotilastamme. Vihollisen kärsimä vahinko arvioidaan hiukan suuremmaksi. Nyt he ovat kuitenkin varustaneet suuren laivaston ja ovat parhaillaan aikeissa käydä hyökkäykseen ja nousemaan maihin, ja Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka erinomaisesti luottaa urhoollisuuteenne ja voimaanne, on käskenyt minua esittämään teille tämän kertomuksen valtakunnan tilasta.

Minä pyysin Sihteeriä vakuuttamaan Keisarille alamaisinta kunnioitustani sekä ilmoittamaan hänelle, etten katsonut muukalaisena olevani pätevä puuttumaan puolueiden välisiin kiistoihin, mutta että olin valmis henkeni uhalla puolustamaan hänen persoonaansa ja valtakuntaansa kaikkia päällekarkaajia vastaan.

VIIDES LUKU

Tekijä ehkäisee vihollisen maahanhyökkäyksen erinomaisen sotajuonen avulla. Hänelle annetaan korkea arvonimi. Blefuscun keisari toimittaa lähettiläitä pyytämään rauhaa. Keisarinnan huoneistossa pääsee tuli valloilleen. Tekijä auttaa osaltaan muun palatsin pelastamista.

Blefuscun keisarikunta, saarivaltio, sijaitsee Lilliputin pohjois-koillisella puolella, ja sitä erottaa viimeksimainitusta vain kahdeksansadan kyynärän levyinen kanaali. Minä en ollut vielä nähnyt sitä, ja saatuani tiedon suunnitellusta maihinnoususta varoin näyttäytymästä sillä puolella rannikkoa, koska pelkäsin jonkin vihollislaivan miehistön minut huomaavan. Blefuscussa ei ollut vielä kuultu mitään minusta, sillä sodan kestäessä oli kaikkinainen yhteys valtakuntien kesken ankarasti kielletty, kuoleman uhalla, ja Keisarimme oli antanut takavarikoida kaikki alukset. Minä ilmoitin Hänen Majesteetilleen aikovani vallata vihollisen koko laivaston, joka vakoojiemme tiedonannon mukaan oli ankkurissa satamassa, valmiina purjehtimaan suotuisan tuulen sattuessa. Tiedustelin kokeneimmilta merimiehiltämme kanaalin syvyyttä, jonka he olivat mitanneet moneen kertaan, ja he sanoivat sen olevan keskikohdaltaan nousuveden aikana seitsemänkymmenen glumgluffin syvyisen, mikä vastaa suunnilleen kuutta jalkaa eurooppalaisissa mitoissa, ja muuten korkeintaan viisikymmentä glumglufjia. Minä lähdin Blefuscun puoliselle koillisrannikolle, paneuduin makuulle erään kumpareen taakse, otin pikkulakkaristani kaukoputken ja katselin ankkurissa olevaa vihollisen laivastoa, johon kuului suunnilleen viisikymmentä sotalaivaa ja suuri joukko kuljetusaluksia. Sitten palasin kotiin ja käskin (minut oli siihen valtuutettu) tuomaan suuren määrän vahvinta köyttä ja rautatankoja. Köysi oli suunnilleen käärelangan vahvuista, ja tangot olivat kaikin puolin sukkapuikkoa muistuttavia. Minä kiersin köyden kolminkertaiseksi tehdäkseni sen kestävämmäksi, ja samassa tarkoituksessa kiedoin yhteen kolme rautatankoa, joiden päät väänsin koukuiksi. Kiinnitettyäni sitten viisikymmentä koukkua yhtä moneen kaapeliin palasin koillisrannikolle, riisuin takkini, kenkäni ja sukkani ja lähdin kahlaamaan, nahkanuttu ylläni, suunnilleen puoli tuntia ennen nousuveden tuloa. Minä liikuin niin nopeasti kuin suinkin voin ja kanaalin keskipaikkeilla uin noin kolmekymmentä kyynärää, kunnes pohjasin. Niin saavuin laivaston luo vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Minut nähdessään vihollinen säikähti niin, että kaikki miehet hyppäsivät laivoista veteen ja uivat rantaan, minne kokoontui ainakin kolmekymmentä tuhatta sielua. Minä otin esiin kojeeni, kiinnitin koukun jokaisen laivan keulaan ja solmin yhteen kaikkien touvien päät. Minun siinä toimessa ollessani vihollinen ampui useita tuhansia nuolia, joista monet osuivat käsiini ja kasvoihini ankaran kirvelyn ohella vielä pahoin häiriten työtäni. Eniten varoin silmiäni, jotka olisin auttamattomasti menettänyt, ellei yhtäkkiä olisi mieleeni johtunut hyvä keino. Muiden pienten tarve-esineiden joukossa oli minulla silmälasit salataskussa, jota Keisarin tarkastajat, kuten jo aikaisemmin huomautin, eivät olleet tutkineet. Minä otin ne esiin, asetin ne nenälleni niin lujasti kuin voin ja jatkoin siten asestettuna rohkeasti työtäni huolimatta vihollisen nuolista, joista useat sattuivat laseihini voimatta kuitenkaan muuta kuin hiukan horjahduttaa niitä oikeasta asennostaan. Nyt olin kiinnittänyt kaikki koukut, tartuin solmuun ja aloin vetää, mutta yksikään laiva ei liikahtanut. Niitä kiinnittivät ylen lujasti ankkurit, ja niinmuodoin oli jäljellä yritykseni uskaliain osa. Minä päästin touvin kädestäni, jätin koukut kiinni aluksiin ja leikkasin päättävästi veitselläni poikki ankkuriköydet saaden samalla kaksisataa nuolta kasvoihini ja käsiini. Sitten tartuin jälleen yhteensolmittuihin köysiin, joihin koukut oli kiinnitetty, ja vedin varsin helposti viisikymmentä vihollisen suurinta sotalaivaa jäljessäni.

Blefusculaiset, jotka eivät voineet aavistaakaan, mitä aioin tehdä, olivat aluksi aivan ymmällä. He olivat nähneet, kuinka katkaisin ankkuriköydet ja luulivat minun vain aikovan päästää laivat valtoimiksi tai toisiinsa törmäämään; mutta nähdessään sitten koko laivaston liikkuvan hyvässä järjestyksessä ja minun vetävän touvista, he kajahduttivat ilmoille sellaisen kauhun ja epätoivon huudon, että sitä on melkein mahdoton kuvailla tai käsittää. Päästyäni nuolten kantamaa kauemmaksi pysähdyin hetkeksi poimiakseni käsistäni ja kasvoistani nuolet, jotka olivat vielä niissä kiinni, ja sivelin kirveleviä kohtia sillä voiteella, jota oli käytetty Lilliputiin saavuttuani, kuten jo aikaisemmin mainitsin. Sitten otin lasit nenältäni, odotin suunnilleen tunnin ajan, kunnes nousuvesi oli ehtinyt hiukan laskeutua, kahlasin saaliineni salmen poikki ja tulin onnellisesti Lilliputin satamaan.

Keisari seisoi koko hoviseurueensa kanssa rannalla odottamassa tämän suuren yrityksen tulosta. He näkivät laivain liikkuvan eteenpäin laajana puoliympyränä, mutta eivät nähneet minua, kun olin vedessä rintaani myöten. Kun olin ehtinyt salmen keskelle, joutuivat he vieläkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä minä olin vedessä kaulaan asti. Keisari luuli minun hukkuneen ja vihollisen laivaston lähestyvän turmiollisissa aikeissa. Pian hänen pelkonsa kuitenkin haihtui, sillä salmi madaltui joka askelella, ja tultuani kohta kuulomatkan päähän minä kohotin touvikimppua, johon laivasto oli kiinnitetty ja huusin korkealla äänellä: Kauan eläköön Lilliputin suurivaltaisin Keisari! Tämä mahtava ruhtinas lausui minulle maihin noustuani erinomaiset kiitokset ja nimitti minut heti nardaciksi, joka on sen maan korkein arvonimi.

Hänen Majesteettinsa toivoi minun käyttävän jotakin sopivaa tilaisuutta tuodakseni kaikki jäljelläolevatkin vihollisen laivat hänen satamaansa. Ja niin määrätön on ruhtinaiden kunnianhimo, että hän ilmeisesti suunnitteli koko Blefuscun keisarikunnan muuttamista alusmaaksi, jota hallitsisi varakuningas. Sitäpaitsi hän ajatteli tuhota tylppäpäät maanpakolaiset ja pakottaa blefusculaiset murtamaan muniansa suipommasta päästä, joten hän, Lilliputin keisari, tulisi koko maailman hallitsijaksi. Minä yritin kuitenkin saada häntä luopumaan tästä suunnitelmasta vetoamalla moniin poliittisiin sekä oikeudellisiin syihin ja selitin suoraan, etten milloinkaan suostuisi toimimaan välineenä vapaata ja urhoollista kansaa orjuutettaessa. Kun kysymystä sitten käsiteltiin valtioneuvostossa, kannattivat viisaimmat ministerit minun mielipidettäni.

Tämä avoin ja rohkea selitykseni oli siinä määrin ristiriidassa Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tarkoitusten ja politiikan kanssa, ettei hän voinut milloinkaan antaa sitä minulle anteeksi. Hän mainitsi sen erittäin taidollisesti valtioneuvostossa, missä muutamat viisaimmat, mikäli minulle kerrottiin, ainakin vaikenemalla osoittivat yhtyvänsä minun mielipiteeseeni. Toiset, jotka olivat salaisia vihamiehiäni, eivät kumminkaan voineet pidättyä lausumista, joihin sisältyi minua koskevia vihjailuja. Siitä ajasta alkoi Keisarin ja minuun karsaasti suhtautuvien ministerien välinen salainen juonittelu, jonka vaikutus tuli ilmi, ennenkuin oli ehtinyt kulua kahta kuukautta, ja joka oli syöstä minut kerrassaan tuhon omaksi. Niin vähän merkitsevät ruhtinaille suurimmatkin palvelukset, kun niiden vastapainona on kieltäytyminen heidän intohimoisten pyyteittensä täyttämisestä.

Suunnilleen kaksi viikkoa tämän sankariteon jälkeen saapui Blefuscusta juhlallinen lähetystö, joka nöyrästi aneli rauhaa. Rauha solmittiinkin pian, ja ehdot olivat Keisarillemme erittäin edulliset. En kumminkaan tahdo lukijaa väsyttää niitä tässä luettelemalla. Lähettiläitä oli kuusi, heillä oli mukanaan suunnilleen viidensadan hengen seurue, ja pääkaupunkiimme saapuminen oli erinomaisen juhlallinen, kuten heidän hallitsijansa suuri maine ja asian tärkeys edellyttikin. Kun neuvottelut, joissa minä tein heille erinäisiä hyviä palveluksia sen luottamuksen nojalla, jota nautin tai ainakin näytin nauttivan hovissa, olivat tulleet päätökseen, kävivät heidän Ylhäisyytensä, joille oli yksityisesti kerrottu, kuinka lämpimästi olin heitä puoltanut, minua virallisesti tervehtimässä. He aloittivat lausumalla monia kohteliaisuuksia, kiittämällä urhoollisuuttani ja jalomielisyyttäni, kutsuivat minut hallitsijansa Keisarin nimessä käymään valtakunnassaan ja pyysivät minua osoittamaan rajatonta voimaani, josta olivat kuulleet paljon ihmeellisiä kertomuksia. Minä täytin auliisti heidän pyyntönsä, mutta en vaivaa lukijaa asian yksityiskohtaisella selostamisella.

Siten vähän aikaa huvitettuani heidän Ylhäisyyksiään heidän sanomattomaksi tyydytyksekseen ja hämmästyksekseen, pyysin heitä hyväntahtoisesti esittämään kunnioittavimmat terveiseni herralleen Keisarille, jonka hyveiden maine oli syystäkin täyttänyt ihastuksella koko maanpiirin ja jonka keisarillista Henkilöä olin päättänyt käydä tapaamassa, ennenkuin palaisin omaan maahani. Kun siis seuraavan kerran kohtasin oman Keisarini, pyysin hänen suosiollista lupaansa käydäkseni tervehtimässä Blefuscun hallitsijaa, ja Keisari suvaitsi antaa luvan, kuten havaitsin, erittäin kylmäkiskoisesti. En voinut arvata syytä, ennenkuin eräs henkilö kuiskasi korvaani, että Flimnap ja Bolgolam olivat selittäneet keskusteluni lähettiläiden kanssa uskottomuuden merkiksi. Omatuntoni kuitenkin sanoo minulle, että sydämeni oli täysin vapaa sellaisesta vilpistä. Tällöin aloin ensi kerran, joskin puutteellisesti, ymmärtää hovielämää ja ruhtinaiden luonnetta.

On huomattava, että lähettiläät puhuivat minulle tulkin avulla, koska näiden maiden kielet eroavat toisistaan yhtä suuressa määrässä kuin mitkä Euroopan kielet tahansa ja kumpikin kansakunta ylpeilee oman kielensä iästä, kauneudesta ja voimasta julkisesti ylenkatsoen naapurinsa kieltä. Laivaston valtaamisesta johtuneen etusijansa nojalla pakotti Keisarimme kuitenkin heidät jättämään valtuuskirjansa ja pitämään puheensa Lilliputin kielellä. Ja tunnustaa täytyy, että molempien valtakuntien välinen vilkas liikeyhteys ja kauppa sekä alinomainen kummallekin taholle suuntautuva pakolaisvirta samoinkuin molemmissa maissa vallitseva tapa lähettää nuoria aatelismiehiä ja varakkaampien porvarien poikia naapurivaltakuntaan täydentämään kasvatustaan katselemalla maailmaa ja perehtymällä ihmisiin ja heidän tapoihinsa, saa aikaan, että rannikkoseuduilla on vain ylen harvoja sivistyneitä henkilöitä, kauppiaita tai merimiehiä, jotka eivät osaa puhua kumpaakin kieltä. Tämä selvisi minulle, kun muutamia viikkoja myöhemmin kävin tervehtimässä Blefuscun keisaria. Vihamiesteni ilkeydestä aiheutuneissa suurissa vastoinkäymisissä tämä matka osoittautui minulle erittäin onnelliseksi, kuten aikanaan tulen kertomaan.

Lukija muistanee, että kun allekirjoitin ne artiklat, joiden nojalla minulle myönnettiin vapaus, oli ehtojen joukossa eräitä kohtia, jotka eivät minua miellyttäneet, koska olivat liian alentavia. Ainoastaan äärimmäinen pakko oli voinut saada minut ne hyväksymään. Nyt, kun olin nardac ja siis valtakunnan korkea-arvoisimpia henkilöitä, sellaiset toimet katsottiin arvooni soveltumattomiksi, ja Keisari (toden tunnustaakseni) ei enää milloinkaan maininnut niistä minulle mitään. Ennen pitkää tarjoutui minulle kuitenkin tilaisuus tehdä Hänen Majesteetilleen ainakin omasta mielestäni varsin huomattava palvelus. Minä kavahdin hereille keskellä yötä monen sadan hengen huutaessa oveni ulkopuolella ja olin äkkiä herättyäni jonkinlaisen pelonkauhun vallassa. Väkijoukko kuului lakkaamatta toistavan sanaa burglum. Sitten raivasivat muutamat Keisarin hovimiehet tien väkijoukon läpi ja pyysivät hartaasti minua tulemaan palatsin luo. Keisarinnan huoneistossa näet oli tuli päässyt valloilleen erään hovinaisen huolimattomuuden tähden hänen nukahtaessaan kesken romaanin lukua. Minä nousin heti, ja kun oli annettu käsky pitää tie vapaana minua varten ja kun sitäpaitsi yö oli kuutamoinen, onnistui minun päästä palatsin luo polkematta ketään kuoliaaksi. Minä havaitsin, että oli jo pystytetty tikapuita huoneiston seinää vasten ja että astioita oli riittävästi, mutta vedensaantipaikka oli joltisenkin matkan päässä. Astiat olivat isonlaisen sormustimen kokoisia, ja ihmisrukat toimittivat niitä minulle niin nopeasti kuin suinkin voivat, mutta tulen voima oli niin suuri, ettei niistä ollut paljoakaan hyötyä. Minä olisin helposti voinut sammuttaa tulen takillani, mutta olin kiireissäni sen pahaksi onneksi unohtanut ja lähtenyt vain nahkanuttu ylläni. Asia näytti kerrassaan epätoivoiselta ja valitettavalta, ja upea palatsi olisi ehdottomasti palanut perustuksiaan myöten, ellen olisi yleensä minulta puuttuvaa mielenmalttia osoittaen yhtäkkiä keksinyt tepsivää keinoa. Olin edellisenä iltana juonut runsaat määrät erinomaista glimigrim-viiniä (blefusculaiset mainitsevat sitä lajia nimellä flunec, mutta meidän merkkiämme pidetään parempana), joka vaikuttaa suuressa määrin virtsaa-erittävästi. Oli maailman onnellisin sattuma, etten ollut vielä luovuttanut yhtään siitä ulos. Liekkien välittömästä läheisyydestä ja niiden sammuttamisen vaatimista ponnistuksista aiheutunut ruumiin kuumeneminen sai viinin vaikuttamaan mainitulla tavalla. Minä tyhjensin itsestäni sellaisen määrän vettä ja suuntasin sen niin osuvasti oikeihin paikkoihin, että tulipalo sammui täydellisesti kolmessa minuutissa ja muu osa tuota jaloa rakennusta, joka oli vaatinut useiden vuosisatojen työn, säilyi tuhoutumasta.

Päivä oli koittanut, ja minä palasin kotiin odottamatta Keisaria saadakseni onnitella häntä; vaikka näet olinkin tehnyt hänelle suurenmoisen palveluksen, en kuitenkaan tietänyt, miten Hänen Majesteettinsa suhtautui käyttämääni menettelytapaan. Valtakunnan perustuslait näet kieltävät kaikkia ilman erotusta, kuoleman rangaistuksen uhalla, erittämästä vettänsä palatsin alueella. Minua kuitenkin hiukan rauhoitti Hänen Majesteettinsa lähettämä sana, että hän tulisi käskemään korkeimman tuomioistuimen toimittaa minulle asianmukaisen armahduskirjan. Sitä en kumminkaan onnistunut milloinkaan saamaan. Yksityisesti sain tietää, että Keisarinna, jossa menettelyni oli herättänyt mitä syvintä inhontunnetta, oli muuttanut linnan etäisimpään osaan lujasti päättäen, ettei entistä huoneistoa milloinkaan korjattaisi hänen käytettäväkseen. Lähimpien uskottujensa piirissä hän oli vielä uhannut kostaakin.

KUUDES LUKU

Lilliputin asukkaista, heidän tieteistään, laeistaan ja tavoistaan; heidän lastenkasvatuksessa käyttämistään menetelmistä. Tekijän elämäntapa tässä maassa. Hän puolustaa erään ylhäisen naisen mainetta.

Vaikka aionkin jättää tämän valtakunnan kuvailemisen erikoisessa tutkimuksessa suoritettavaksi, tyydytän kuitenkin mielelläni jo ennakolta lukijan uteliaisuutta mainitsemalla muutamia yleisiä seikkoja. Asukkaiden keskimääräinen koko on hiukan vaille kuusi tuumaa, ja kaikki muut eläimet sekä kasvit ja puut ovat kooltaan aivan täsmällisessä suhteessa ihmisiin: niinpä ovat esimerkiksi suurimmat hevoset ja härät neljän ja viiden tuuman väliltä, lampaat ovat puolitoista tuumaa, hiukan enemmän tai vähemmän, hanhet ovat suunnilleen varpusten kokoiset, ja niin koko asteikko alaspäin aina kaikkein pienimpiin eläviin olentoihin, joita tuskin kykenin näkemään. Luonto on varustanut lilliputilaisten silmät hyvin näkemään kaikkia heidän nähtävikseen soveltuvia olioita; he näkevät erittäin täsmällisesti, mutta eivät kovin kauas. Heidän tarkkaa näköänsä kuvaavina esimerkkeinä mainitsen tässä, että kerran huvikseni katselin, kuinka eräs keittäjä kyni leivosta, joka ei ollut tavallisen kärpäsen kokoinen, ja kuinka eräs nuori tyttö pujotti näkymätöntä silkkilankaa näkymättömään neulaan. Korkeimmat puut ovat suunnilleen seitsemän jalan pituiset; tarkoitan eräitä kruununpuistossa kasvavia puita, joiden latvaan juuri yletyin nyrkkiin puristetulla kädelläni. Muut kasvit saman asteikon mukaiset; mutta minä jätän asian lukijan mielikuvituksen varaan.

Lausun tässä vain muutaman sanan heidän sivistyksestään, jonka kaikki eri alat ovat vuosisatoja kukoistaneet heidän keskuudessaan. Mutta heidän kirjoitustapansa on varsin omituinen: he näet eivät kirjoita vasemmalta oikealle niinkuin eurooppalaiset, eivät myöskään oikealta vasemmalle niinkuin arabialaiset, eivät ylhäältä alas niinkuin kiinalaiset eivätkä alhaalta ylös niinkuin kaskagilaiset, vaan vinosti paperin toisesta kulmasta toiseen niinkuin naiset Englannissa.

He hautaavat vainajansa pää suoraan alaspäin, koska uskovat heidän kaikkien ylösnousevan yhdentoistatuhannen kuunkierroksen kuluttua, jolloin maa (jonka he otaksuvat litteäksi) kääntyy ylösalaisin ja vainajat niinmuodoin ylösnoustessaan ovat ilman muuta pystyssä ja jaloillaan. Heidän oppineet miehensä tunnustavat tämän uskomuksen mielettömäksi, mutta kansanomaisen käsityksen mukainen käytäntö jatkuu yhä.

Tässä valtakunnassa on eräitä sangen omituisia lakeja ja tapoja, ja elleivät ne olisi niin jyrkästi vastakkaisia oman rakkaan maani lakeihin ja tapoihin verraten, tekisi mieleni sanoa jotakin niiden puolustukseksi. Toivottavaa vain olisi, että niitä sovellettaisiin yhtä erinomaisella tavalla. Ensimmäinen mainitsemani seikka koskee ilmiantajia. Kaikki valtiolliset rikokset rangaistaan mitä ankarimmin, mutta jos syytetty voi tutkittaessa täysin todistaa viattomuutensa, niin syyttäjä tuomitaan heti häpeälliseen kuolemaan, ja hänen omaisuudestaan ja tiluksistaan korvataan viattomalle syytetylle nelinkertaisesti hänen ajanhukkansa, se vaara, johon hän oli saatettu, vankeuden vaivat ja kaikki puolustautumisesta johtuneet kulungit. Elleivät ilmiantajan varat siihen riitä, käytetään auliisti valtion varoja. Keisari antaa syytetylle jonkin julkisen suosionosoituksen, ja hänen viattomuutensa kuulutetaan koko kaupungissa.

Petosta he pitävät pahempana rikoksena kuin varkautta ja rankaisevat sen siitä syystä tavallisesti kuolemalla. He näet ovat sitä mieltä, että huolta, valppautta ja tavallista tervettä järkeä käytellen voi suojella omaisuuttaan varkailta, mutta ettei kunniallisuus voi mitenkään varjella itseään voittoisaa kavaluutta vastaan, ja koska on käynyt välttämättömäksi alinomainen luoton varassa tapahtuva ostaminen, myyminen ja tavarainvaihto, jossa petos on sallittu ja suvaittu tai ei ole mitään lakia sitä rankaisemassa, joutuu rehellinen asianosainen aina häviöön ja konna hyötyy. Muistan, kuinka kerran puolustaessani Hallitsijan edessä erästä rikoksentekijää, joka oli karannut kavallettuaan herraltaan suuren rahasumman, tulin maininneeksi Hänen Majesteetilleen lieventävänä asianhaarana, että kysymyksessä oli ainoastaan luottamuksen väärinkäyttö (miehellä näet oli ollut valtakirja rahasumman nostamiseen). Mutta Keisarin mielestä oli kerrassaan kaameata, että mainitsin lievennyksenä seikan, joka mitä suurimmassa määrässä rikosta raskautti. Toden tunnustaakseni en osannutkaan puolustuksekseni lausua paljoakaan muuta kuin sen tavallisen vastauksen, että eri kansojen keskuudessa vallitsevat erilaiset tavat. Olin näet kieltämättä herttaisesti häpeissäni.

Vaikka yleensä nimitämme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi, joiden varassa kaikkinainen hallitus liikkuu, en kumminkaan ole nähnyt tätä periaatetta käytäntöön sovellettuna minkään muun kansan kuin juuri lilliputilaisten keskuudessa. Jokainen Lilliputin asukas, joka voi riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja kolmenkahdeksatta kuun aikana, saa määrätyt, säätyänsä ja elämänolojansa vastaavat erioikeudet sekä soveliaan rahasumman sitä varten järjestetystä rahastosta. Sitäpaitsi hän saa snilpallin eli »lainkuuliaisen» arvonimen, joka liitetään hänen nimeensä, mutta ei ole perinnöllinen. Kun kerroin, että lainkuuliaisuutta tukivat meillä ainoastaan rankaisemismääräykset ja ettei palkinnosta ollut koskaan puhettakaan, pitivät he sellaista valtiotoimintaa sanomattoman puutteellisena. Siitä syystä onkin heidän oikeussaleissaan nähtävällä Oikeuden jumalattarella kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja silmä kummallakin sivulla valppauden merkkinä, kukkaro täynnä kultarahoja oikeassa kädessä ja vasemmassa tuppeen pistetty miekka, mikä kaikki osoittaa hänen taipuvan mieluummin palkitsemaan kuin rankaisemaan.

Valitessaan henkilöitä eri virkoihin he kiinnittävät enemmän huomiota hyviin moraalisiin ominaisuuksiin kuin suuriin kykyihin, koska ajattelevat, että hallituksen ollessa ihmissuvulle välttämätön inhimillisen ymmärryksen tavallinen määrä on sovelias toiseen tai toiseen asemaan ja ettei kaitselmus ole voinut tahtoa julkisten asioiden hoitoa tehtävän salaperäiseksi asiaksi, jota oivaltavat ainoastaan muutamat harvat ja harvinaiset erinomaisen nerokkaat henkilöt. Heidän mielestään kykenee jokainen hankkimaan itselleen totuudellisuutta, oikeamielisyyttä, kohtuullisuutta ja muita sellaisia ominaisuuksia, ja näiden hyveiden käytteleminen, kokemuksen ja hyvän tahdon tukemana, tekee jokaisen henkilön kelvolliseksi palvelemaan maatansa, mikäli toimi ei edellytä erikoisopintoja. Toisaalta he arvelevat, että moraalisten hyveiden puuttumista on aivan mahdoton korvata erinomaisilla älyllisillä lahjoilla ja etteivät virkatointa milloinkaan voida jättää niin vaarallisen henkilön huostaan. He ovat vielä sitä mieltä, etteivät kelpo luonteen tietämättömyydestä tekemät virheet voi milloinkaan vaikuttaa yleiseen menestykseen niin tuhoisasti kuin sellaisen henkilön toiminta, jota synnynnäinen taipumus johtaa rikoksiin ja joka suurten lahjojensa avulla voi rikollisia yrityksiään suorittaa, lisätä ja puolustaa.

Samoin pidetään jokaista henkilöä, joka ei usko Jumalalliseen Kaitselmukseen, mahdottomana mihinkään julkiseen toimeen, sillä koska hallitsijat avoimesti tunnustavat olevansa Kaitselmuksen edustajia, eivät Lilliputin asujaimet voi ajatella mitään mielettömämpää kuin että ruhtinas käyttäisi palveluksessaan miehiä, jotka eivät tunnusta hänen omaa auktoriteettiansa.

Tahdon huomauttaa, että tehdessäni selkoa näistä ja seuraavista laeista tarkoitan alkuperäisiä säädöksiä enkä sitä kamalaa rappiotilaa, johon tämä kansa on joutunut ihmisen kehnontuneen luonnon vuoksi. Häpeällinen tapa hankkia itselleen korkeita virkoja tanssimalla nuoralla tai kunniamerkkejä ja armonosoituksia hyppimällä keppien yli tai ryömimällä niiden alitse on näet, kuten pyydän lukijaa huomaamaan, vasta nykyjään hallitsevan Keisarin isoisän käytäntöön saattama ja on yhä yhtyvien puolueriitojen nojalla vähitellen kasvanut vallitsevaan määräänsä.

Kiittämättömyys on heidän keskuudessaan, samoinkuin eräissä toisissa maissa, joista olemme lukeneet, kuolemanrikos. He näet päättelevät, että ihmisen, joka palkitsee hyväntekijänsä kiittämättömyydellä, täytyy vihata kaikkia muitakin ihmisiä, joille hän ei ole minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa, ja ettei sellainen ihminen niinmuodoin ole sovelias elämään.

Heidän käsityksensä vanhempien ja lasten keskinäisistä suhteista on mitä suurimmassa määrässä meidän käsityskannastamme eroava. Koska näet eri sukupuolien yhtymys perustuu suvun jatkamista ja lisäämistä tarkoittavaan suureen luonnonlakiin, ovat lilliputilaiset ehdottomasti sitä mieltä, että miehet ja naiset yhtyvät samoinkuin muutkin eläimet aistillisten vaikuttimien vuoksi ja että heidän sikiöilleen osoittamansa hellyys johtuu samasta luonnollisesta alkusyystä. Niinpä he eivät missään tapauksessa myönnä lapsen olevan kiitollisuudenvelassa isälleen, joka on hänet siittänyt, tai äidilleen, joka on hänet synnyttänyt, koska siittäminen ja synnyttäminen, kun otamme huomioon ihmiselämän kurjuuden, ei ole sinänsä mikään hyvätyö eivätkä sitä ole sellaiseksi tarkoittaneet lapsen vanhemmat, joiden ajatukset askartelivat lemmenyhtymyksen aikana aivan toisissa asioissa. Näiden ja toisten samanlaisten päätelmien nojalla he ovat sitä mieltä, että lasten kasvattaminen olisi kaikkein vähimmin uskottava vanhempien asiaksi. Senvuoksi on jokaisessa kaupungissa julkisia kasvatuslaitoksia, joihin kaikkien vanhempien, mökkiläisiä ja työmiehiä lukuunottamatta, tulee lähettää sekä poika- että tyttölapsensa hoidettaviksi ja kasvatettaviksi niiden ehdittyä kahdenkymmenen kuukauden ikään, jolloin heidän otaksutaan alkavan jotakin oppia. Koulut ovat erilaisia, eri säätyjen mukaisia ja molempia sukupuolia varten. Heillä on opettajia, jotka osaavat taitavasti varustaa lapsia heidän vanhempiensa säätyä ja heidän omia kykyjään ja taipumuksiaan vastaavaan asemaan elämässä. Kerron tässä ensin hiukan poikien ja sitten tyttöjen kasvatuslaitoksista.

Aatelisten ja muuten ylhäistä sukua olevien poikien kasvatuslaitoksissa toimivat kasvattajina vakavat ja korkeastioppineet professorit ja heidän apulaisensa. Lasten ravinto ja vaatteet ovat yksinkertaiset ja koruttomat. Heitä kasvatetaan kunnian, oikeudellisuuden, rohkeuden, vaatimattomuuden, lempeyden, uskonnollisuuden ja isänmaanrakkauden periaatteiden mukaan. He askartelevat aina jossakin työssä, lukuunottamatta varsin lyhyitä ateria- ja makuuaikoja sekä kahta huvittelutuntia, jotka käytetään ruumiinharjoituksiin. Heitä pukevat miespalvelijat, kunnes ovat ehtineet neljän vuoden ikään, jolloin heidän tulee alkaa itse pukeutua, olivatpa kuinka ylhäisiä tahansa. Naispalvelijat, joiden ikä vastaa meidän viittäkymmentä vuottamme, suorittavat vain kaikkein halvimmat tehtävät. Lasten ei sallita keskustella palvelijoiden kanssa. He huvittelevat pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä, mutta aina jonkun professorin tai hänen apulaisensa läsnäollessa. Siten he säästyvät niiltä varhaisilta mielettömyyden ja paheen vaikutelmilta, joiden alaisina meidän lapsemme ovat. Vanhemmat saavat nähdä heidät ainoastaan kahdesti vuodessa; vierailu saa kestää korkeintaan puoli tuntia. Heillä on lupa suudella lapsiaan tullessaan ja lähtiessään, mutta sellaisessa tilaisuudessa aina läsnäoleva professori ei salli heidän kuiskuttelevan, ei käyttävän sukoilevia sanoja eikä tuovan lapsille lahjaksi leluja, makeisia tai muuta sellaista.

Perhekunnan lapsen hoitamisesta ja kasvattamisesta suoritettavan maksun perivät laiminlyönnin sattuessa Keisarin virkamiehet.

Tavallisten kansalaisten, kauppiasten, liikkeenharjoittajien ja käsityöläisten lasten kasvatuslaitokset on järjestetty suhteellisesti samoin, mutta eri ammatteihin määrätyt lapset joutuvat oppiin yhdentoista vuoden ikäisinä, ylhäisempien henkilöiden lasten jatkaessa koulunkäyntiään viidenteentoista ikävuoteen, joka vastaa yhtäkolmatta meidän oloissamme. Ankara valvonta kuitenkin lieventyy asteittaisesti viimeisten kolmen vuoden kuluessa.

Toisissa kasvatuslaitoksissa kasvatetaan nuoria jalosukuisia tyttöjä suunnilleen samoinkuin poikia omissa laitoksissaan. Tyttöjä pukevat säädylliset naispalvelijat, mutta aina professorin tai apulaisen läsnäollessa, kunnes tulevat viiden vuoden ikäisiksi, jolloin alkavat pukeutua omin neuvoin. Jos havaitaan jonkun hoitajattaren uskaltavan kertoa tytöille säikyttäviä tai typeriä juttuja tai niitä hullutuksia, joita meikäläiset lapsenpiiat yleensä kertovat, niin hän joutuu juoksemaan vitsottuna kolmesti kaupungin ympäri, hänet suljetaan vuodeksi vankeuteen ja karkoitetaan eliniäkseen maan autioimpaan seutuun. Senvuoksi nuoret naiset siellä häpeävät pelkuruutta ja typeryyttä samoinkuin miehet ja halveksivat kaikkia henkilökohtaisia koristeita, häveliäisyyttä ja puhtautta lukuunottamatta. En myöskään huomannut kasvatuksessa mitään muuta heidän sukupuolestaan johtuvaa eroa kuin sen, etteivät tyttöjen ruumiinharjoitukset olleet yhtä ankarat, että heitä hiukan perehdytettiin kotoisen elämän tehtäviin ja että heille jaettu opillinen sivistys oli rajoitetumpi. Lilliputilaisten periaatteena näet on, että korkeampien säätyluokkien vaimon tulee aina olla järkevä ja miellyttävä kumppani, koska hän ei voi olla aina nuori. Tyttöjen ehdittyä kahdentoista vuoden ikään, jolloin he saavat mennä naimisiin, heidän vanhempansa tai holhoojansa noutavat heidät kotiin mitä sydämellisimmin kiittäen professoreita, ja silloin nähdään usein kyyneliä nuoren neidon ja hänen toveriensa silmissä.

Alempien säätyluokkien tyttöjen kasvatuslaitoksissa lapsia perehdytetään kaikenlaisiin heidän sukupuoleensa ja yhteiskunnalliseen asemaansa soveltuviin toimiin. Ne, jotka antautuvat johonkin käsityöammattiin, joutuvat oppiin yhdeksän vuoden ikäisinä, toiset jäävät kasvatuslaitokseen, kunnes ovat täyttäneet kolmetoista.

Vähäpätöisemmät perhekunnat, joilla on lapsia näissä kasvatuslaitoksissa, ovat velvolliset mahdollisimman vähäisen vuotuisen maksun lisäksi jättämään laitoksen taloudenhoitajalle kuukausittain vähäisen osan tuloistaan lapsen tiliin, ja siitä syystä laki rajoittaa kaikkien vanhempien kulutusta. Lilliputissa näet pidetään vääryyden huippuna, jos ihmiset vain omia intohimojansa totellen saattavat lapsia maailmaan ja jättävät niiden ylläpidosta johtuvan taakan yhteiskunnan kannettavaksi. Ylhäisten henkilöiden tulee antaa vakuus siitä, että jokaista lasta varten varataan määrätty, säädynmukainen summa. Näitä rahastoja hoidetaan aina säästäväisesti ja mitä täsmällisintä oikeudenmukaisuutta noudattaen.

Mökkiläiset ja työläiset saavat pitää lapsensa kotonaan, sillä koska heidän tehtävänään on vain muokata ja viljellä maata, ei heidän kasvatuksensa ole yleiseltä näkökannalta kovinkaan tärkeä. Vanhoista ja sairaista pitävät huolen hoitolat, sillä kerjääminen on tässä maassa tuntematon ammatti.

Uteliasta lukijaa kenties huvittaa kuulla jotakin kotoisista oloistani ja elämäntavastani sinä yhdeksän kuukauden ja kolmentoista päivän aikana, jonka tässä maassa vietin. Ollen luonnostani kätevyyteen taipuva ja nyt sitäpaitsi olosuhteitten siihen pakottama olin valmistanut hallitsijan puiston suurimmista puista itselleni sangen mukavan pöydän ja tuolin. Kaksisataa ompelijatarta oli ompelemassa minulle paitoja ja sänky- ja pöytäliinoja vahvimmasta ja karkeimmasta kankaasta, mitä voivat saada käsiinsä. Sittenkin heidän täytyi tikata useita sarkoja päälletysten, sillä vahvin laji oli tuskin harsopalttinaa vahvempaa. Heidän kutomuksensa on tavallisesti kolmen tuuman levyinen ja kolmen jalan pituinen. Ompelijat ottivat minusta mittaa maatessani pitkänäni maassa. Eräs sijoittui niskalleni, toinen keskelle säärtäni, kumpikin pidellen kiinni lujasti jännitetystä nauhasta kolmannen mitatessa nauhaa tuumanpituisella kyynäräkepillä. Sitten he mittasivat, oikean peukaloni eivätkä muuta kaivanneetkaan, sillä matemaattisesti laskemalla, että peukalon ympärysmitta kahdennettuna on ranteen ympärys, josta saman arvion mukaan saadaan kaulan ja vyötäryksen mitta, sekä käyttämällä apunaan vanhaa paitaani, jonka levitin heidän eteensä maahan malliksi, he valmistivat minulle täsmälleen sopivat alusvaatteet. Kolmesataa räätäliä oli samaten työssä tehdäkseen minulle vaatteita, mutta heillä oli toinen keino mitan ottamiseen. Minä painuin polvilleni, ja he kohottivat maasta tikapuut niskaani vasten. Tikapuita pitkin kapusi ylös eräs heistä, joka laski luotinauhan kauluksestani maahan siten tarkoin mitaten takkini pituuden; vyötärykseni ja käsivarteni minä mittasin itse. Valmiiksi tultuaan (ne valmistettiin minun luonani, koska heidän omiin taloihinsa, tilavimpiinkaan, ei olisi mahtunut sellaista vaatteen paljoutta) vaatetukseni muistutti Englannin naisten tilkkumattoja, se vain erona, että minun tilkkuni olivat kaikki yhdenväriset.

Minulla oli kolmesataa kokkia, jotka valmistivat ruokani asuntoni läheisyyteen rakennetuissa pienissä mukavissa tuvissa, missä asustivat perheineen. Kukin heistä valmisti kaksi pientä kulhollista. Minä otin käteeni kaksikymmentä tarjoilijaa ja sijoitin heidät pöydälle; maassa oli vielä satakunta, toisilla käsissään ruokakulhoja, toisilla viiniä ja muita juomia sisältäviä astioita olallaan, ja tarjoilijat hinasivat aineita ylös toivomusteni mukaan erittäin älykkään laitteen avulla, käyttämällä köyttä, niinkuin Euroopassa nostetaan sankoa kaivosta. Jokaiseen heidän kulhoonsa sisältyi hyvä suupala, ja tynnyri heidän juomaansa oli kunnon siemaus. Heidän lampaanlihansa ei vedä vertoja meikäläiselle, mutta häränliha on erinomaista. Toisinaan sain niin suuren pihvin, että täytyi leikata se kolmeksi kappaleeksi; mutta sellainen tapaus oli harvinainen. Palvelijani olivat ihmeissään, kun näkivät minun syövän paistin luineen päivineen, niinkuin meidän maassamme syödään kiurun jalka. Heidän hanhensa ja kalkkunansa minä tavallisesti söin yhtenä suupalana, ja tunnustaa täytyy, että ne ovat paljoa paremmat kuin meikäläiset. Heidän pienempiä lintujaan voin ottaa veitseni nokkaan pari-kolmekymmentä kerrallaan.

Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka tietenkin oli kuullut elämäntavoistani, lausui toivovansa, että hän itse, hänen korkea Puolisonsa sekä keisarillisen huoneen prinssit ja prinsessat saisivat ilon (kuten hän suvaitsi sanoa) nauttia päivällistä seurassani. He tulivatkin, ja minä sijoitin heidät pöydälleni nojatuoleihin, suoraan minua vastapäätä, ja heidän palveluskuntansa heidän läheisyyteensä. Valtiovarainhoitaja Flimnap oli hänkin läsnä valkoisine sauvoineen, ja minä havaitsin hänen tavan takaa katsahtavan itseeni happamin ilmein. En ollut kumminkaan sitä ollenkaan huomaavinani, vaan söin tavallista enemmän ollakseni kunniaksi rakkaalle isänmaalleni ja herättääkseni hovissa ihastusta. Minulla on eräitä persoonallisia syitä otaksua Keisarin vierailun antaneen Flimnapille tilaisuutta järkyttää asemaani hallitsijan luona. Tämä minsteri oli aina ollut salainen vihamieheni, vaikka hän ulkonaisessa käytöksessään oli minua kohtaan sukoilevampi kuin hänen yrmeä luonnonlaatunsa yleensä salli. Hän huomautti Keisarille, että valtion rahasto oli melkein tyhjä, että hänen oli pakko lainata rahoja, joista vaadittiin korkea korko, ettei valtionobligatioista maksettu enempää kuin yhdeksän prosenttia alle nimellisarvon, että minä sanalla sanoen olin tullut maksamaan Hänen Majesteetilleen enemmän kuin puolitoista miljoonaa sprugia (heidän suurin kultarahansa, suunnilleen katinkultaliuskeen vahvuinen) ja että kaiken tämän vuoksi olisi viisainta, jos Keisari ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa toimittaisi minut pois.

Tässä havaitsen velvollisuudekseni puolustaa erään erinomaisen naisen mainetta, joka joutui viattomasti kärsimään minun tähteni. Valtiovarainhoitajan päähän pälkähti olla mustasukkainen vaimolleen, koska muutamat pahat kielet olivat kertoneet hänen Armonsa intohimoisesti kiintyneen minun persoonaani; ja joitakin aikoja hälistiin hovissa, että rouva oli kerran käynyt salaa asunnossani. Tämän juorun minä julistan mitä juhlallisimmin kaikkein inhoittavammaksi parjaukseksi, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin siihen, että hänen Armonsa suvaitsi kaikin tavoin osoittaa minulle viatonta luottamusta ja ystävyyttään. Totta on, että hän kävi usein luonani, mutta aina julkisesti ja tuoden mukanaan vaunuissa kolme muuta henkilöä, tavallisesti sisarensa, nuoren tyttärensä ja jonkun hyvän tuttavan; mutta useat muut hovinaiset menettelivät samoin. Vetoan vielä palvelijoihini, joilta sopii tiedustella, näkivätkö he milloinkaan ovellani vaunuja tietämättä, keitä niissä istui. Palvelijaini ilmoittaessa vieraita saapuneen minä tavallisesti lähdin heti ovelle, tervehdin kohteliaasti, otin erittäin varovasti käteeni vaunut ja kaksi hevosta (jos näet saavuttiin kuusivaljakolla, riisui ajomies aina neljä valjaista) ja asetin ne pöydälle, jonka reunaan olin sijoittanut siirrettävän, viiden tuuman korkuisen kaiteen onnettomuustapausten välttämiseksi. Usein minulla oli neljät täydet vaunut pöydälläni yhtaikaa. Minä istuin nojatuolissani ja taivutin päätäni heidän puoleensa keskustelukseni heidän kanssaan, ja minun seurustellessani jonkin vaunukunnan kanssa ajomiehet ajelivat toisia hiljalleen pitkin pöytää. Sellaisissa keskusteluissa minä vietin useita erittäin hupaisia iltoja. Mutta uskallan väittää, ettei valtionvarainhoitaja eivätkä hänen molemmat ilmiantajansa (mainitsen tässä heidän nimensä, jotta saavat itse vastata teoistaan) Clustril ja Drunlo, kykene todistamaan yhdenkään henkilön milloinkaan saapuneen luokseni incognito, lukuunottamatta valtiosihteeri Reldresalia, joka oli lähetetty luokseni Hänen Keisarillisen Majesteettinsa nimenomaisesta käskystä, kuten olen jo edellä kertonut. En olisi käsitellyt tätä yksityisseikkaa näin laajasti, ellei se olisi läheisesti koskenut jalon naisen mainetta, omasta maineestani puhumatta, vaikka minulla olikin silloin kunnia olla nardac, joka valtionvarainhoitaja itse ei ole. Tietäähän näet koko maailma, että hän oli silloin vain glumglum, joka on astetta alempi arvo, niinkuin Englannissa markiisi herttuaan verrattuna, joskin myönnän, että hän oli minua korkeampi virka-asemansa nojalla. Nämä väärät juorut, jotka tulivat myöhemmin tietooni sattuman nojalla, jota en katso tässä soveliaaksi mainita, saivat valtiovarainhoitajan Flimnapin osoittamaan rouvalleen äkäisiä ilmeitä ja minulle sitäkin pahempia, ja vaikka hänen harhaluulonsa vihdoin hälvennettiin ja puolisoiden hyvä sopu palautui, menetin sittenkin kerrassaan hänen luottamuksensa ja havaitsin, että asemani Keisarinkin luona huonontui erittäin nopeasti; Keisari näet noudatti liian suuressa määrässä tämän suosikkinsa neuvoja.

SEITSEMÄS LUKU

Tekijä, jolle ilmoitetaan häntä aiottavan syyttää maankavalluksesta, pakenee Blefuscuun. Kuinka hänet otetaan siellä vastaan.

Ennenkuin käyn tekemään selkoa siitä, miten tästä valtakunnasta poistuin, lienee paikallaan kertoa lukijalle salajuonesta, jota oli jo kaksi kuukautta punottu minua vastaan.

Minä olin siihen asti ollut ikäni kaiken perehtymätön hovielämään, johon en kelvannutkaan, koska yhteiskunnallinen asemani oli liian alhainen. Tosin olin kuullut ja lukenut verrattain paljon suurten ruhtinaiden ja ministerien mielenlaadusta, mutta en olisi voinut aavistaakaan näkeväni niistä johtuvia ylen kamalia vaikutuksia niin kaukaisessa maassa, jota luulin haluttavan aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan kuin Euroopan valtakuntia.

Olin parhaillaan valmistumassa lähtemään vierailukäynnilleni Blefuscun keisarin luo, kun eräs huomattava hovilainen (jolle olin tehnyt hyviä palveluksia hänen jouduttuaan Keisarillisen Majesteetin kaikkein suurimpaan epäsuosioon) saapui taloni ovelle suljetuissa vaunuissa aivan salaisesti yön aikaan ja pyysi päästä puheilleni nimeään mainitsematta. Kantajat lähetettiin pois, ja minä pistin vaunut ja niissä istuvan Korkeuden nuttuni taskuun. Sitten annoin luotettavalle palvelijalleni määräyksen sanoa, että olin pahoinvoipa ja jo mennyt levolle, suljin taloni oven, sijoitin vaunut pöydälleni, niinkuin ainakin, ja istuuduin itse sen viereen. Kun olimme vaihtaneet tavanmukaiset tervehdykset, havaitsin hänen Korkeutensa kasvoissa erinomaisen huolestumisen ilmeen ja kysyin, mistä se johtui. Hän pyysi minua kärsivällisesti kuuntelemaan asiaa, joka koski erittäin läheisesti kunniaani ja henkeäni. Hänen esityksensä sisältö oli seuraavanlainen; minä näet merkitsin sen muistiin heti hänen lähdettyään.

Teidän tulee tietää, sanoi hän, että erinäisiä konseljin jäseniä on äskettäin kutsuttu koolle teidän tähtenne mitä suurimmassa salaisuudessa ja että Hänen Majesteettinsa on vasta kaksi päivää sitten tehnyt lopullisen päätöksensä.

Te olette hyvinkin selvillä siitä, että Skyresh Bolgolam (galbet eli valtakunnan amiraali) on aina tänne saapumisestanne saakka ollut leppymätön vihamiehenne. Hänen alkuperäisiä syitänsä minä en tunne, mutta hänen vihansa on suuressa määrin tuimentunut teidän Blefuscun-retkellä saavuttamanne suuren voiton johdosta, joka on himmentänyt hänen amiraali-mainettansa. Tämä korkea herra ja hänen kerällään Flimnap, valtiovarojenhoitaja, jonka mustasukkaisuudesta johtuva vihamielisyys teitä kohtaan on yleisesti tunnettu, kenraali Limtoc, kamariherra Lalcon ja oikeusministeri Balmuff ovat sepittäneet syytösartikloita, joissa viaksenne luetaan maanpetos ja muita kuolemalla rangaistavia rikoksia.

Tämä esipuhe sai minut niin kärsimättömäksi, että omat ansioni ja viattomuuteni hyvin tietäen aioin keskeyttää vieraani esityksen; mutta hän pyysi minua vaikenemaan ja jatkoi sitten:

Kiitollisena minulle tekemistänne palveluksista olen hankkinut täyden tiedon koko asiasta ja jäljennöksen syytösartikloista uskaltaen siten henkeni teidän hyväksenne.

SYYTÖSARTIKLAT

I ARTIKLA.

Vaikka Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Calin Deffar Plunen hallituksen aikana annettu määräys nimenomaisesti säätää, että jokainen keisarillisen palatsin alueella vettänsä erittävä henkilö on katsottava vikapääksi valtiorikokseen, on mainittu Quinbus Flestrin siitä huolimatta selvästi sanottua lakia rikkonut, sen tekosyyn nojalla, että tahtoi sammuttaa Hänen Majesteettinsa kaikkein kalleimman Keisarillisen Puolison huoneistossa puhjennutta tulipaloa, on rohjennut ilkeämielisesti, kavalasti ja pirullisesti menetellen, virtsaansa laskemalla sammuttaa sanotun tulipalon mainitusta sanotun keisarillisen palatsin alueella sijaitsevasta huoneistosta, vastoin vallitsevaa säädöstä jne., vastoin kuuliaisuusvelvollisuutta jne.

II ARTIKLA.

Että sanottu Quinbus Flestrin, tuotuaan Blefuscun keisarillisen laivaston Hallitsijamme satamaan ja saatuaan Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan käskyn vallata kaikki mainitun Blefuscun keisarikunnan muutkin laivat, kukistaa tämän keisarikunnan alusmaaksi, jota hallitsisi täältä sinne lähetettävä Varakuningas, sekä hävittää ja teloittaa niin hyvin kaikki tylppäpäät maanpakolaiset kuin myöskin kaikki muut tämän keisarikunnan asujaimet, mikäli he eivät olleet valmiit heti luopumaan tylppäpäiden kerettiläisestä opista, että hän, sanottu Flestrin, esiintyen uskottomana kavaltajana Hänen Kaikkeinarmollisinta, Suurivaltaisinta Keisarillista Majesteettiansa vastaan on anonut päästä vapautetuksi sanotusta palveluksesta tekosyyksi ilmoittaen, ettei tahtonut väkivalloin painostaa viattomien ihmisten omiatuntoja eikä hävittää heidän vapauttansa.

III ARTIKLA.

Että eräiden lähettiläiden saavuttua Blefuscun hovista Hänen Majesteettinsa hoviin neuvottelemaan rauhasta, hän, sanottu Flestrin, kavalan petturin tavalla auttoi, suosi, rohkaisi ja huvitti mainittuja lähettiläitä, hyvin tietäen, että heidän herransa ja Ruhtinaansa oli vielä vähän aikaa sitten Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ilmeinen vihollinen ja avoimessa sodassa mainittua korkeata Majesteettia vastaan.

IV ARTIKLA.

Että mainittu Quinbus Flestrin, vastoin uskollisen alamaisen velvollisuutta, nyt valmistautuu Blefuscun hoviin ja valtakuntaan tehtävälle matkalle, johon on saanut Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan ainoastaan suullisen luvan, ja aikoo mainitun luvansaannin varjolla väärämielisesti ja petollisesti lähteä sanotulle matkalle niinmuodoin auttaakseen, rohkaistakseen ja suosiakseen Blefuscun keisaria, joka on aikaisemmin ollut Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ilmeinen vihollinen ja käynyt avointa sotaa Hänen Korkeuttansa vastaan.

On vielä eräitä toisiakin syytösartikloja, mutta yllämainitut, joiden yhteenvedon olen teille esittänyt, ovat tärkeimmät.

Tunnustettava on, että Hänen Majesteettinsa erinäisissä tätä syytöstä koskevissa keskusteluissa monella muotoa osoitti suurta lempeyttänsä useasti huomauttaen hänelle tekemistänne palveluksista ja kokien saattaa rikkomuksianne lievempään valoon. Valtiovarainhoitaja ja valtakunnan amiraali sitävastoin vaativat, että teidät oli kuoletettava mitä tuskallisimmalla ja häpeällisimmällä kuolemalla, nimittäin sytyttämällä talonne tuleen yön aikana, ja kenraalin piti tuoda asuntonne läheisyyteen kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat valmiit ampumaan kasvoihinne ja käsiinne myrkytettyjä nuolia. Muutamien palvelijainne piti saada salainen käsky sivellä paitoihinne myrkyllistä nestettä, joka saisi teidät aivan pian repimään oman lihanne ja heittämään henkenne mitä kamalimmissa tuskissa. Kenraali kannatti samaa mielipidettä, joten enemmistö oli pitkät ajat teitä vastaan. Mutta Hänen Majesteettinsa, joka oli päättänyt säästää henkenne, mikäli se suinkin kävi päinsä, sai vihdoin ylikamariherran puolelleen.

Sen jälkeen Keisari kehoitti yksityisasioiden ylisihteeriä Reldresalia, joka oli aina osoittautunut todelliseksi ystäväksenne, lausumaan mielipiteensä. Hän tekikin sen, samalla todistaen häntä koskevan hyvän käsityksenne oikeutetuksi. Hän myönsi, että rikoksenne olivat suuret, mutta huomautti samalla, että oli sentään syytä lempeyteen, joka on mitä kiitettävin hyve hallitsijassa ja josta Hänen Majesteettinsa oli tullut oikeudenmukaisesti kuuluisaksi. Hän sanoi, että teidän ja hänen välillään vallitseva ystävyys oli niin yleisesti tunnettu, että kunnioitettavin kokous voi pitää häntä puolueellisena, mutta tahtoi kuitenkin saamansa käskyn mukaisesti ilmaista mielipiteensä. Hänen alamainen ajatuksensa oli, että jos Hänen Majesteettinsa, ottaen huomioon palveluksenne ja noudattaen omaa lempeätä mielenlaatuansa, suvaitsi säästää henkenne ja käskeä vain puhkaista molemmat silmänne, niin siten menetellen oikeuden vaatimukset tulisivat jossakin määrin tyydytetyiksi ja koko maailma ihailisi Keisarin lempeyttä sekä niiden henkilöiden moitteetonta ja jalomielistä menettelyä, joilla on kunnia olla hänen neuvonantajinaan. Hän huomautti, ettei silmien menetys tulisi vähentämään ruumiillisia voimianne, joilla te voisitte edelleenkin hyödyttää Hänen Majesteettiansa, että sokeus vain lisää rohkeutta salaamalla meiltä vaaran ja että näkönne menettämisen pelko oli pahiten haitannut toimintaanne silloinkin, kun olitte vallannut vihollisen laivastoa. Hänen mielestään riitti, jos katselitte asioita ministerien silmillä, koska siten menettelevät suurimmat ruhtinaatkin.

Tämä ehdotus herätti koko konseljissa mitä suurinta tyytymättömyyttä. Bolgolam, amiraali, ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan nousi kiukuissaan seisomaan ja sanoi ihmettelevänsä, kuinka ylisihteeri uskalsi puoltaa maankavaltajan hengen säästämistä, huomautti, että tekemänne palvelukset olivat kaikkien totisten poliittisten periaatteiden mukaan rikostenne raskauttavin seikka, että te, joka olitte voinut sammuttaa tulipalon laskemalla virtsanne Hänen Majesteettinsa Keisarinnan huoneistoon (amiraali mainitsi tämän kauhistuneena), voitte toisella kertaa saada siten aikaan vedenpaisumuksen, joka hukuttaisi koko palatsin; että samaa voimaa, jonka avulla olitte kyennyt tuomaan haltuumme vihollisen laivaston, voitiin ensimmäisen tyytymättömyyden puuskan sattuessa käyttää kuljettamaan laivastoa takaisin ja että hänellä oli hyvät syyt otaksua teidän syvimmässä sydämmessänne kuuluvan tylppäpäihin. Koska kavallus aina kytee sydämessä, ennenkuin ilmenee avoimena rikoksena, hän syytti teitä niinmuodoin maanpetoksesta ja vaati teille kuolemanrangaistusta.

Valtiovarainhoitaja oli samaa mieltä. Hän osoitti, kuinka tavattomasti Hänen Majesteettinsa tulot olivat vähentyneet teidän elatuksenne vaatimista kulungeista, jotka muodostuisivat pian sietämättömän suuriksi. Hänen mielestään ei valtiosihteerin ehdotus, että teiltä piti puhkaista silmät, suinkaan tätä haittaa poistanut, vaan voi tehdä sen entistä vaikeammaksi, mikä nähdään siitä, että kun eräiltä linnuilta riistetään näkö, ne senjälkeen syövät entistä enemmän ja lihovat nopeammin. Koska Pyhä Majesteetti ja Konseljin jäsenet, teidän tuomarinne, omantuntonsa nojalla varmasti pitivät teitä vikapäänä, oli valtiovarainhoitajan mielestä riittävä syy tuomita teidät kuolemaan lain tarkan kirjaimen vaatimia muodollisia todistuksia kysymättä.

Mutta Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka ehdottomasti vastusti kuolemanrangaistusta, suvaitsi armollisesti lausua, että koska Konselji piti silmienne puhkaisemista liian lievänä rangaistuksena, sopi määrätä lisäksi jotakin muuta. Ystävänne valtiosihteeri pyysi nyt jälleen nöyrimmästi puheenvuoroa vastatakseen siihen, mitä valtiovarainhoitaja oli lausunut Hänen Majesteetilleen teidän elatuksestanne koituvista suurista kulungeista. Hän huomautti, että hänen ylhäisyytensä, joka yksin hallitsi Keisarin tuloja, voi helposti suoriutua siitä vaikeudesta vähin erin supistamalla elatukseksenne säädettyä määrää. Niin meneteltäessä te muuttuisitte riittävän ravinnon puutteessa heikoksi ja hervottomaksi, teiltä häviäisi ruokahalu, ja te kuihtuisitte ja kuolisitte muutamassa kuukaudessa. Ruumiistanne lähtevä löyhkä ei sekään olisi niin vaarallinen, kun olisitte menettänyt enemmän kuin puolen painostanne, ja teidän kuoltuanne voi viisi- tai kuusituhatta Hänen Majesteettinsa alamaista parin kolmen päivän kuluessa leikata lihan irti luistanne, kuljettaa sen pois rattailla ja haudata etäisiin paikkoihin, jotta rutonvaara varmasti välttyisi. Luuranko voitiin säilyttää jälkimaailmalle ihailtavaksi muistomerkiksi.

Valtiosihteerin suuren ystävällisyyden vuoksi asia niinmuodoin päättyi kompromissiin. Tehtiin luja sopimus, että vähittäin tapahtuvaa nälkään näännyttämistä koskeva suunnitelma pidettäisiin salaisuutena, kun sitävastoin se päätös, että silmänne oli puhkaistava, otettiin pöytäkirjaan. Erimielisyyttä ilmaisi ainoastaan amiraali Bolgolam, joka on Keisarinnan sokea välikappale ja jota viimeksimainittu aina yllyttää vaatimaan teidän kuolettamista, koska hänen mielessään elää alinomainen kauna teitä kohtaan sen katalan ja laittoman menetelmän vuoksi, jota käytitte sammuttaessanne hänen huoneistossaan puhjennutta tulipaloa.

Kolmen päivän kuluessa lähetetään ystävänne valtiosihteeri luoksenne lukemaan julki syytösartiklat ja ilmoittamaan teille Hänen Majesteettinsa ja Konseljin suurta lempeyttä, jonka vaikutuksesta teidät on tuomittu ainoastaan näön menetykseen. Hänen Majesteettinsa uskoo varmaan, että alistutte kiitollisesti ja nöyrästi tähän tuomioon. Kaksikymmentä Hänen Majesteettinsa kirurgia tulee olemaan läsnä ja valvomaan leikkauksen kunnollista suoritusta. Se tapahtuu siten, että teidän maassa maatessanne ammutaan kärkeviä nuolia silmäteriinne.

Jätän oman älynne asiaksi päättää, mitä tahdotte tehdä, ja epäluulojen välttämiseksi poistun heti yhtä salaisesti kuin tulin.

Hänen Ylhäisyytensä lähti, ja minä jäin yksin, mieli epäilysten ja hämmingin vallassa.

Tämä ruhtinas ja hänen ministerinsä ovat ottaneet käytäntöön sen tavan (siinä suhteessa, mikäli minulle vakuutettiin, suuresti eroten entisten aikojen pitämyksistä), että Keisari, korkeimman tuomioistuimen julistettua jonkin julman tuomion hallitsijan kostonhimon tai jonkun suosikin kataluuden tyydytykseksi, aina pitää puheen koko valtioneuvostolle tähdentäen suurta laupeuttaan ja lempeyttään ominaisuuksina, jotka koko maailma tuntee ja tunnustaa. Tämä puhe tehtiin kohta tiettäväksi koko valtakunnassa, ja mikään ei herättänyt asukkaiden mielissä niin suurta pelonkauhua kuin nämä Hänen Majesteettinsa lempeyden vakuutukset, sillä oli havaittu, että mitä laajemmat ja tehokkaammat ylistyspuheet olivat, sitä epäinhimillisempi oli rangaistus ja sitä viattomampi rangaistuksen kärsijä. Minun täytyy puolestani tunnustaa, että koska syntyperäni enempää kuin kasvatuksenikaan ei ollut suinkaan määrännyt minua hovilaiseksi, kykenin arvostelemaan näitä seikkoja niin huonosti, etten keksinyt tässä tuomiossa minkäänlaista lempeyttä, vaan pidin sitä (kenties erehtyen) pikemmin ankarana kuin lempeänä. Toisinaan ajattelin anoa asian laillista tutkimista, sillä vaikka en voinutkaan kieltää niitä seikkoja, joihin syytöskirjelmän eri artikloissa viitattiin, toivoin kuitenkin voitavan ottaa huomioon eräitä lieventäviä näkökohtia. Mutta kun olin eläessäni tutkinut useitakin valtiollisten syytösjuttujen pöytäkirjoja ja aina havainnut asian johtuvan siihen päätökseen, jota tuomarit pitivät soveliaana, en uskaltanut luottaa niin vaaralliseen keinoon näissä kriitillisissä olosuhteissa ja niin mahtavien vihamiesten toimiessa vastustajinani. Kerran ajattelin aivan vakavasti ryhtyä vastarintaan, sillä vapaana ollessani kykeni valtakunnan koko sotavoima tuskin minua kukistamaan, ja minä voin helposti kivittää kaupungin soraläjäksi. Luovuin kuitenkin kohta kauhistuneena tästä suunnitelmasta, koska mieleeni muistui Keisarille vannomani vala, hänen minulle osoittamansa suosio ja häneltä saamani nardacin korkea arvonimi. En ollut myöskään ehtinyt oppimaan hovilaisten kiitollisuuskäsitteitä voidakseni vakuuttaa itselleni, että Hänen Majesteettinsa nykyiset väkivaltaisuudet vapauttivat minut kaikista aikaisemmista velvoituksistani.

Vihdoin tein päätöksen, josta luultavasti saan osakseni moitetta, vieläpä syystäkin, sillä tunnustan olevani kiitollisuudenvelassa omalle äkkipikaisuudelleni ja vaillinaiselle kokemukselle siitä, että silmäni ovat vielä tallella ja että niinmuodoin olen vielä vapaa; jos näet olisin silloin tuntenut ruhtinaiden ja ministerien luonnonlaadun, jota olen myöhemmin tutkinut useissa hoveissa, sekä heidän tapansa käsitellä rikoksellisia, joiden rikkomukset ovat vähäisemmät kuin minun, olisin iloiten ja auliisti alistunut niin lievään rangaistukseen. Nuoruusiän malttamattomuus ja Hänen Keisarillisen Majesteettinsa antama lupa käydä tervehtimässä Blefuscun keisaria sai minut käyttämään tilaisuutta hyväkseni. Ennenkuin kolme päivää oli kulunut, lähetin ystävälleni valtiosihteerille kirjeen, jossa ilmoitin aikovani lähteä Blefuscuun samana aamuna, saamani luvan nojalla. Odottamatta hänen vastaustaan lähdin sitten sille puolelle saarta, missä laivastomme oli ankkurissa. Otin suuren sotalaivan, sidoin nuoran sen keulaan, nostin ankkurit, riisuuduin ja sijoitin vaatteeni (sekä kainalossa kuljettamani peitteen) alukseen, jota sitten vedin jäljessäni osalta kahlaten, osalta uiden, kunnes saavuin Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, missä väki oli jo kauan minua odottanut. Minulle annettiin myötä kaksi opasta, jotka johdattivat minut samannimiseen maan pääkaupunkiin. Minä kannoin oppaitani kädessäni, kunnes ehdimme kahdensadan kyynärän päähän kaupungin portista, pyysin sitten heitä ilmoittamaan tuloni jollekin sihteerille ja sanomaan, että odotin Hänen Majesteettinsa määräyksiä. Tunnin kuluttua saapui vastaus, että Hänen Majesteettinsa, seurassaan kuninkaallisen huoneen jäsenet ja hovin korkeat virkamiehet, oli tulossa minua vastaanottamaan. Minä kuljin vielä sata kyynärää eteenpäin. Keisari ja hänen seuralaisensa astuivat satulasta, Keisarinna ja hovinaiset vaunuistaan, ja minun oli mahdoton havaita heissä minkäänlaista pelkoa tai huolestumista. Sitten panin pitkäkseni maahan suudellakseni Hänen Majesteettinsa ja Keisarinnan kättä. Sanoin Hänen Majesteetilleen saapuneeni lupaukseni mukaan ja herrani Keisarin luvalla saadakseni kunnian kohdata niin mahtavan hallitsijan ja tarjota hänen käytettäväkseen kaikki sellaiset palvelukset, joihin kykenin ja jotka eivät rikkoneet velvollisuuttani omaa ruhtinastani kohtaan. En maininnut sanaakaan epäsuosioon joutumisesta, koska en ollut vielä saanut siitä mitään virallista tietoa ja voin siis olla olevinani aivan tietämätön mistään sellaisista suunnitelmista. Minulla ei ollut myöskään syytä otaksua Keisarin ilmaisevan salaisuutta, kun en enää ollut hänen vallassaan; mutta aivan pian havaitsin siinä kohden erehtyneeni.

En tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka minut otettiin vastaan tässä hovissa; mainitsen vain, että vastaanotto oli täysin sellaisen suuren ruhtinaan vieraanvaraisuuden arvoinen. Kuvailematta jääkööt myös ne vaikeudet, joita asunnon ja vuoteen puutteesta koitui; minun näet täytyi maata maassa, peitteeseeni kääriytyneenä.

KAHDEKSAS LUKU

Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään Blefuscusta ja palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti syntymämaahansa.

Oltuani maassa kolme päivää lähdin uteliaisuuden ajamana saaren koillisrannalle ja näin merellä, suunnilleen puolen meripenikulman päässä, jonkin kumoutunutta venhettä muistuttavan esineen. Riisuin kenkäni ja sukkani, kahlasin pari-kolmesataa kyynärää merelle päin ja havaitsin nousuveden kuljettavan esinettä yhä lähemmäksi. Sitten huomasin aivan selvästi, että se oli venhe, ja otaksuin myrskyn temmanneen sen irti jostakin aluksesta. Palasin heti kaupunkiin ja pyysin Hänen Keisarillista Majesteettiansa lainaamaan kaksikymmentä jäljelläolevan laivaston suurinta alusta sekä kolmetuhatta merimiestä vara-amiraalin johtamina. Laivasto kiersi saarta minun kulkiessani suorinta tietä paikalle, jossa olin venheen nähnyt. Perille tultuani havaitsin sen ajautuneen vieläkin lähemmäksi. Merimiehillä oli varalla köysiä, jotka olin ennakolta punonut riittävän vahvoiksi. Laivojen saavuttua riisuuduin ja kahlasin, kunnes tulin suunnilleen sadan kyynärän päähän venheestä. Sitten minun täytyi uida saavuttaakseni sen. Merimiehet heittivät minulle nuoran, jonka kiinnitin venheen kokassa olevaan reikään; toinen pää sidottiin erääseen sotalaivaan. Kohta havaitsin kuitenkin työni sangen hyödyttömäksi, sillä kun en pohjannut, en voinut mitään tehdä. Senvuoksi minun täytyi uida venheen jäljessä ja tyrkätä sitä toisella kädellä eteenpäin niin usein kuin voin, ja vuoksiveden auttaessa pääsin etenemään sen verran, että aloin hädin tuskin pohjata, leuka vedenpinnan yläpuolelle kurkotettuna. Lepäsin pari kolme minuuttia ja puukkasin sitten jälleen venhettä kerran toisensa jälkeen, kunnes olin vedessä vain kainaloita myöten. Siten suoritettuani työn vaivalloisimman osan otin erääseen alukseen sijoitetut touvit ja kiinnitin ne ensin venheeseen ja sitten yhdeksään niistä aluksista, jotka oli jätetty käytettävikseni. Tuuli oli suotuisa, laivat hinasivat ja minä työnsin, kunnes tulimme neljänkymmenen kyynärän päähän rannasta. Minä odotin luodeveden aikaan asti, kuljin sitten kuivin jaloin venheen luo, sain kahden tuhannen köysillä ja väkipyörillä varustetun miehen avulla käännetyksi sen kölilleen ja havaitsin sen vain vähän vioittuneeksi.

En nyt tahdo rasittaa lukijaani kuvailemalla kaikkia niitä vaikeuksia, joita minun täytyi voittaa, ennenkuin sain eräänlaisten kymmenen päivän kuluessa valmistamieni airojen avulla kuljetetuksi venheen Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, jonne saapuessani kerääntyi valtava ihmisjoukko ankaran ihmettelyn vallassa katselemaan sellaista suunnatonta alusta. Minä sanoin Keisarille, että onnellinen sattuma oli ajanut tämän venheen luokseni kuljettamaan minut johonkin paikkaan, josta voin palata syntymämaahani, ja pyysin Hänen Majesteetiltaan valtuutta sen varustamiseen tarvittavien aineiden hankkimiseksi sekä lupaa poistua maasta. Ystävällisesti kehoiteltuaan minua jäämään hallitsija suvaitsikin suostua pyyntööni.

Olin kaiken aikaa ollut kovin ihmeissäni, kun en ollut kuullut Keisarimme lähettäneen Blefuscun hoviin mitään minua koskevaa noottia. Myöhemmin sain yksityisesti tietää, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka ei aavistanutkaan minun tietävän mitään aikomuksistaan, luuli minun lähteneen Blefuscuun täyttääkseni lupaukseni ja hänen antamansa luvan nojalla, jonka koko Hovi hyvin tiesi, ja otaksui, että palaisin parin päivän kuluttua suoritettuani kunnioittavan vierailuni. Lopulta viipymiseni kuitenkin alkoi häntä huolestuttaa, hän neuvotteli valtiovarainhoitajan ja toisten salajuoneen kuuluvien henkilöiden kanssa, ja sitten lähetettiin matkaan eräs korkea-arvoinen henkilö, mukanaan syytösartiklaini jäljennös. Lähettiläs sai tehtäväkseen esittää Blefuscun hallitsijalle, kuinka erinomaisen lempeä hänen herransa oli tyytyessään rankaisemaan minua ainoastaan näön menetyksellä, kuinka olin paennut oikeutta ja että minulta, ellen palaisi kahden tunnin kuluessa, otettaisiin pois nardacin arvonimi ja minut julistettaisiin maanpetturiksi. Lähettiläs lisäsi vielä herransa edellyttävän, että hänen veljensä, Blefuscun keisari, molempien valtakuntien välillä vallitsevan rauhan ja ystävyyden säilyttämiseksi, käskisi toimittaa minut takaisin Lilliputiin, kädet ja jalat sidottuina, kavaltajana rangaistavaksi.

Kolme päivää asiaa harkittuaan Blefuscun Keisari lähetti vastauksen, johon sisältyi paljon kohteliaisuuksia ja anteeksipyyntöjä. Hän huomautti, että mitä tuli siihen, että minut oli lähetettävä sidottuna, hänen korkea veljensä varmaan tiesi asian mahdottomaksi; että vaikka olinkin riistänyt häneltä laivaston, hän sittenkin oli minulle suuressa kiitollisuudenvelassa rauhaa solmittaessa tekemistäni lukuisista hyvistä palveluksista. Hän lisäsi, että molemmat majesteetit voivat aivan pian olla rauhalliset; minä näet olin löytänyt rannikolta valtavan suuren aluksen, joka kannatti minut ja jonka hän oli käskenyt avustuksellani ja johdollani saattaa kuntoon, joten hän siis toivoi molempien valtakuntien muutaman viikon kuluttua vapautuvan tästä sietämättömästä rasituksesta.

Tämän vastauksen saatuaan lähettiläs palasi Lilliputiin, ja Blefuscun hallitsija kertoi sitten minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, samalla tarjoten (tosin kaikkein ankarimman vaitiolovelvollisuuden ehdolla) armollista suojelustaan, jos jäisin hänen palvelukseensa. Vaikka uskoin hänen ehdotuksensa vilpittömäksi, päätin kuitenkin, mikäli suinkin mahdollista, olla enää milloinkaan luottamatta ruhtinaisiin ja ministereihin. Asianmukaisesti kiitettyäni häntä suopeasta ehdotuksesta pyysin nöyrästi anteeksi, etten voinut tarjoukseen suostua. Sanoin hänelle, että koska kerran sattuma, hyvä tai huono, oli ohjannut venheen luokseni, tahdoin mieluummin uskaltautua valtamerelle kuin olla riidanaiheena kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Keisari ei näyttänytkään siitä pahastuvan, ja myöhemmin sain sattumalta kuulla, että hän itse ja useimmat hänen ministerinsä olivat erittäin iloiset päätöksestäni.

Nämä seikat saivat minut pyrkimään matkaan hiukan aikaisemmin kuin olin aikonut, ja hovi, joka kärsimättömänä odotti lähtöäni, avusti minua erittäin auliisti. Viisisataa työmiestä määrättiin valmistamaan ohjeitteni mukaan kahta purjetta venheeseeni latomalla päälletysten kolmetoista sarkaa karkeinta palttinaa. Minulla itselläni oli vaivalloinen työ valmistaessani touvia ja köysiä punomalla yhteen kaksi- tai kolmekymmentä heidän paksuinta köyttänsä. Ankkuriksi kelpasi iso kivi, jonka satuin pitkien etsintöjen jälkeen löytämään rannasta. Minä sain kolmensadan lehmän talin venheeni voitelemista ja muita tarkoituksia varten. Minä näin uskomattoman suurta vaivaa kaataessani muutamia kookkaimpia rakennuspuita valmistaakseni niistä airot ja mastoja, mutta tässä työssä olivat minulle sentään suureksi avuksi Hänen Majesteettinsa laivanrakentajat, jotka höyläsivät teokseni sileiksi, kun olin saanut ne hahmolleen.

Suunnilleen kuukauden kuluttua, kun kaikki oli valmista, lähetin Hänen Majesteettilleen sanan, että odotin hänen määräystään ja pyysin päästä sanomaan hyvästi. Keisari ja Kuninkaallinen Huone tulivat ulos palatsista; minä paneuduin pitkäkseni maahan suutelemaan Keisarin kättä, jonka hän, samoinkuin Keisarinna ja nuoret prinssit ja prinsessat, erittäin armollisesti minulle ojensi. Hänen Majestettinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, joissa kussakin oli kaksisataa sprugia, sekä luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvansa, jonka heti pistin toiseen käsineeseeni, jottei se mitenkään vahingoittuisi. Lähtööni liittyi niin ylen paljon juhlamenoja, etten tahdo nyt niitä kaikkia kuvailemalla lukijaani väsyttää.

Minä otin eväikseni sata häränruhoa ja kolmesataa lammasta sekä vastaavan määrän leipää ja juomia, ja lisäksi valmista ruokaa niin paljon kuin neljäsataa kokkia ehti keittämään ja paistamaan. Otin vielä mukaani kuusi lehmää ja kaksi sonnia ja yhtä monta uuhta ja pässiä, kaikki elävinä, aikoen kuljettaa ne mukanani syntymämaahani ja antaa rodun siellä jatkua. Voidakseni elättää niitä venheessäni olin varustanut matkaan ison heinätaakan ja jauhopussin. Olisin mielelläni ottanut matkaani vielä tusinan verran maan asujaimia, mutta siihen Keisari ei missään tapauksessa suostunut. Kaikki taskuni tutkittiin erittäin tarkoin, ja Keisari vannotti minua vielä kunniasanaani vedoten, etten kuljettaisi pois yhtäkään hänen alamaistaan, en siinäkään tapauksessa, että he itse siihen suostuisivat ja sitä haluaisivat.

Siten kaikin puolin parhaani mukaan varustauduttuani nostin purjeet syyskuun 24 p:nä 1701, kuuden aikaan aamulla. Purjehdittuani suunnilleen neljä peninkulmaa pohjoiseen kaakkoistuulessa sain kello kuuden aikaan iltapuolella näkyviini pienen saaren noin puolen peninkulman päässä luoteessa. Jatkoin matkaani ja laskin ankkurin asumattomalta näyttävän saaren suojanpuoliseen rantaan. Sitten virkistin itseäni hiukan ja menin levolle. Minä nukuin hyvin ja arviolta ainakin kuusi tuntia, sillä kaksi tuntia heräämiseni jälkeen havaitsin päivän koittavan. Yö oli kirkas. Aamiaiseni nautin ennen auringonnousua, ja tuulen ollessa suotuisa nostin ankkurin ja purjehdin samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, taskukompassi opastajanani. Tarkoitukseni oli mikäli mahdollista saavuttaa jokin niistä saarista, joiden otaksuin sijaitsevan Van Diemenin maan koillispuolella. Tämän päivän kuluessa en kumminkaan nähnyt mitään, mutta seuraavana päivänä, suunnilleen kolmen aikaan iltapuolella, kun olin oman arvioni mukaan ehtinyt noin kahdenkymmenen neljän peninkulman päähän Blefuscusta, sain näkyviini purjeen, joka liikkui kaakkoiseen; minä ohjasin suoraan itään. Minä preijasin, mutta en saanut mitään vastausta. Huomasin kuitenkin saavuttavani sitä, sillä tuuli alkoi tyyntyä. Nostin täydet purjeet, ja puolen tunnin kuluttua alus havaitsi minut, kohotti Englannin lipun ja laukaisi tykin. Mahdoton on kuvailla iloa, jota tunsin saadessani toivoa näkeväni jälleen rakkaan syntymämaani ja sinne jättämäni kalliit omaiset. Alus vähensi purjeita, ja minä tulin sen kupeelle viiden ja kuuden välillä iltapuolella, syyskuun 26 p:nä. Englannin värien näkeminen sai sydämeni ilosta sykähtelemään. Minä pistin lehmäni ja lampaani taskuun ja nousin alukseen, mukanani kaikki vähät evääni. Alus oli englantilainen kauppalaiva, joka palasi Japanista Pohjois- ja Etelämeren tietä; sen kapteeni, Deptfordista kotoisin oleva mr John Biddle, oli erittäin sivistynyt mies ja erinomainen purjehtija. Me olimme nyt kolmenkymmenen asteen kohdalla eteläistä leveyttä. Laivassa oli noin viisikymmentä miestä, ja minä kohtasin heidän joukossaan erään vanhan kumppanin, Peter Williamsin, joka suositteli minua kapteenille. Tämä herrasmies kohteli minua ystävällisesti ja halusi kuulla, mistä viimeksi tulin ja minne olin menossa. Minä kerroin hänelle asian muutamin sanoin, mutta hän luuli minun hourivan ja otaksui kokemieni vaarojen hämmentäneen järkeni. Mutta kun vedin esiin taskustani mustat nautani ja lampaani, hän ne nähtyään ja kovin ihmeteltyään uskoi minun puhuneen täyttä totta. Sitten näytin hänelle Blefuscun Keisarilta saamani kultarahat, Hänen Majesteettinsa luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvan ja muutamia muita sen maan erikoisuuksia. Lahjoitin hänelle kaksi kukkaroa, joissa kummassakin oli kaksisataa sprugia, ja lupasin Englantiin saavuttua lahjoittaa hänelle lehmän ja tiineen emälampaan.

En väsytä lukijaani yksityiskohtaisesti kertomalla tästä matkasta, joka yleensä sujui erittäin onnellisesti. Me saavuimme Downsiin huhtikuun 13 p:nä 1702. Ainoa onneton sattuma oli, että rotat laivassa söivät minulta lampaan; löysin sen luut eräästä nurkasta, paljaiksi kaluttuina. Muun karjani minä kuljetin onnellisesti maihin ja päästin laitumelle nurmikolle Greenwichin luona, missä hieno ruohonnukka näytti maistuvan niistä erinomaisen hyvältä, vaikka olin pelännyt käyvän aivan toisin. Minun olisi tuskin onnistunut säilyttää niitä elossa niin pitkän matkan aikana, ellei kapteeni olisi antanut minulle muutamia parhaita laivakorppujansa, jotka jauhoksi murennettuina ja veteen sekoitettuina olivat elukkaini alinomaisena ravintona. Englannissa viettämänäni lyhyenä aikana hankin itselleni huomattavat tulot näyttämällä karjaani ylhäisille henkilöille ja muillekin, ja ennenkuin lähdin toiselle retkelle, möin ne kuudestasadasta punnasta. Viimeksi matkoiltani palattuani havaitsin rodun melkoisesti lisääntyneen, erittäinkin lampaiden, ja minä toivon siitä koituvan hyötyä kutomateollisuudelle, koska niiden villa on erinomaisen hienoa.

Minä viivyin vaimoni ja lasteni luona vain kaksi kuukautta; sammumaton haluni päästä näkemään vieraita maita ei sallinut minun jäädä pitemmäksi ajaksi. Vaimolleni jätin tuhatviisisataa puntaa ja sijoitin hänet asumaan hyvään taloon Redriffiin. Muun omaisuuteni otin mukaani, osittain rahana, osittain tavaroina, toivoen voivani lisätä varallisuuttani. Vanhin setäni John oli jättänyt minulle perinnöksi lähellä Eppingiä sijaitsevan maatilan, joka tuotti vuosittain suunnilleen kolmekymmentä puntaa, ja sitäpaitsi olin vuokrannut pitkäksi aikaa Fetter-Lanessa sijaitsevan Mustan Härän ravintolan, josta hyödyin paljoa enemmän, joten minun ei tarvinnut pelätä perheeni joutuvan kunnan elätettäväksi. Poikani Johnny, joka oli saanut setänsä nimen, kävi latinakoulua ja oli taipuisa lapsi. Tyttäreni Betty (joka nyt on hyvissä naimisissa ja monen lapsen äiti) oppi silloin parhaillaan neulomaan. Kummallakin taholla vuodatettiin kyyneliä, kun sanoin hyvästi vaimolleni, pojalleni ja tyttärelleni ja lähdin Seikkailijaan, kolmensadan tonnin vetoiseen kauppa-alukseen, jonka määräpaikkana oli Surat ja komentajana kapteeni John Nicholas Liverpoolista. Mutta kertomus tästä kuuluu Retkieni toiseen osaan.

TOINEN OSA

MATKA BROBDINGNAGIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan vettä, ja tekijä lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle, eräs maan asujain sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen vastaanottonsa ja erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan asukkaita kuvaillaan.

Luonto ja sallimus olivat määränneet minut viettämään toimeliasta ja levotonta elämää, ja niin lähdin jo kaksi kuukautta palaamiseni jälkeen jälleen kotimaastani astumalla kesäkuun 20 p:nä 1702 Downsissa Seikkailija-nimiseen alukseen, jonka kapteenina oli cornwallilainen komentaja John Nicholas ja jonka oli määrä purjehtia Suratiin. Tuuli oli erittäin suotuisa, kunnes saavuimme Hyväntoivon niemeen, missä astuimme maihin noutaaksemme raikasta vettä. Mutta kun sitten havaitsimme laivamme vuotavan, kävimme purkamaan lastia ja jäimme sinne talvehtimaan. Kapteenimme sairastui vilutautiin, ja senvuoksi emme päässeet Kap-maasta lähtemään ennen maaliskuun loppua. Silloin nostimme purjeet ja kuljimme onnellisesti Madagaskarin salmesta; mutta kun sitten olimme ehtineet tämän saaren pohjoispuolelle ja olimme suunnilleen viiden asteen päässä eteläistä leveyttä, niin tuuli, joka näillä vesillä yleensä puhaltaa tasaisesti pohjoisen ja lännen väliltä joulukuun alusta toukokuun alkuun, rupesi huhtikuun 19 p:nä puhaltamaan paljoa kiivaammin ja melkoista lännempää kuin tavallisesti. Sitä jatkui kaikkiaan kaksikymmentä päivää, jona aikana me ajauduimme hiukan itäänpäin Molukkein saaristosta ja suunnilleen kolme astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle, kuten kapteenimme toukokuun 2 p:nä asiaa tutkiessaan havaitsi. Silloin tuuli tyyntyi ihan tyveneksi, ja minä olin siitä erittäin iloinen. Mutta kapteeni, joka oli hyvin perehtynyt purjehtimiseen niillä vesillä, kehoitti meitä varustautumaan uuden myrskyn varalta. Myrsky puhkesikin jo seuraavana päivänä: alkoi näet puhaltaa eteläinen tuuli, niinsanottu etelämonsuuni.

Havaittuamme, että tuuli alkoi kiihtyä ylenmäärin, me reivasimme varpapurjeen ja olimme valmiit sitomaan kokkapurjeen; mutta kun sää ilmeisesti oli muuttumassa rajuksi, tarkastimme, että kaikki tykit olivat lujasti kiinni, ja korjasimme peräpurjeen. Aluksemme oli kovin kallellaan, ja pidimme parempana laskettaa myötätuuleen kuin yrittää tiukasti tuuleen tai luovimalla. Me reivasimme kokkapurjeen ja kiinnitimme sen ja kiristimme jalusnuoran; suuntaa alennettiin, ja laiva kääntyi moitteettomasti. Sitten kiinnitimme jiikitouvin, mutta purje oli revennyt; me laskimme raakapuun alas, saimme purjeen kannelle ja selvitimme taklingin. Myrsky oli raju; aallot vyöryivät korkeina ja uhkaavina. Me kiristimme ruoritangon taljaköyttä auttaaksemme peränpitäjää. Emme laskeneet märssypurjetta, vaan jätimme kaikki paikoilleen, sillä alus lasketti varsin sievästi peräntakaista, ja me tiesimme, että se märssypurjeen ylhäällä ollessa totteli paremmin ja halkoi helpommin aaltoja; edessämme näet oli aava vesi. Myrskyn lauhduttua vedimme ylös keulapurjeen ja isonpurjeen ja käänsimme aluksen tuuleen; sitten vedimme ylös mesaanipurjeen, märssy- ja keulamärssypurjeen. Suuntamme oli itäkoillinen; tuuli puhalsi lounaasta. Me kiristimme ylähangan halsseja, heitimme irti ylähangan ahtimet ja nokkaköydet, otimme sisään alahangan prässit, kiristimme ne ja ylähangan keulanuorat kireälle, kiinnitimme ne, käänsimme mesaanipurjeen tuuleen ja pidimme sen niin täynnä ja kiinteänä kuin se suinkin pysyi.

Tämän myrskyn jälkeen, jota seurasi tuima länsilounainen, me ajauduimme arvioni mukaan suunnilleen viisisataa peninkulmaa itään, joten vanhinkaan laivamme miehistä ei kyennyt sanomaan, missä maailman osassa olimme. Muonavaramme olivat riittävät, aluksemme oli luja ja miehistömme terveydentila hyvä; mutta me kärsimme ankaraa juomaveden puutetta. Pidimme parhaana purjehtia samaan suuntaan sen sijaan, että olisimme ohjanneet pohjoisempaan ja voineet siten joutua Suur-Tatarian luoteisosiin ja jäätyneille merille.

Kesäkuun 16 p:nä 1703 havaitsi märssykorissa oleva laivapoika maan. 17 p:nä tuli selvästi näkyviimme iso saari tai manner (emme näet tietäneet, kumpi). Sen eteläpuolella pisti mereen kapea niemeke muodostaen lahdelman, joka kuitenkin oli niin matala, ettei toistasataa tonnia vetävä alus voinut siihen laskea. Me heitimme ankkurin peninkulman päässä tästä poukamasta, ja kapteenimme lähetti isossavenheessä tusinan hyvin asestettuja miehiä, joiden oli määrä tuoda astioissa suolatonta vettä, jos sitä suinkin oli saatavissa. Minä pyysin kapteenilta lupaa saada lähteä heidän kerällään tarkastelemaan maata ja tekemään ehkä hyvinkin mielenkiintoisia löytöjä. Tultuamme maihin emme nähneet mitään jokea tai lähdettä emmekä merkkiäkään asujaimista. Miehistö lähti senvuoksi rantaa pitkin etsiäkseen suolatonta vettä meren läheisyydestä, ja minä kuljin yksin suunnilleen peninkulman toisaalle, missä havaitsin maan aivan hedelmättömäksi ja karuksi. Minua alkoi kohta väsyttää, ja kun en huomannut mitään mielenkiintoista, palasin hiljalleen poukamaan päin. Näköala merelle oli aivan vapaa, ja minä näin miestemme jo nousseen venheeseen ja soutavan kaikin voimin kohti laivaamme. Aioin juuri huutaa heille, vaikka siitä ei olisi ollut suurtakaan hyötyä, kun samassa näin jättiläismäisen olennon kahlaavan meressä heidän jäljessään niin nopeasti kuin voi. Vesi ei ulottunut hänen polviaan korkeammalle, ja hän otti huimia askelia; mutta venheellä oli puolen peninkulman etumatka, ja meri oli niillä tienoilla täynnä rosoisia luotoja, joten hirviö ei saavuttanut venhettä. Tämä minulle kerrottiin myöhemmin; en näet uskaltanut jäädä näkemään seikkailun päättymistä, vaan juoksin mitä kiireimmin takaisin ja kiipesin jyrkälle kukkulalle, jolta näin osan maata. Minä havaitsin sen täysin viljellyksi, mutta ensimmäinen hämmästyttävä seikka oli ruohon pituus: se näkyi niittymailla olevan suunnilleen kahdenkymmenen jalan korkuista.

Sitten tulin suurelle valtatielle, kuten luulin, mutta todellisuudessa vain erään ohrapellon halki johtavalle pienelle polulle. Sitä pitkin astelin vähän aikaa, mutta en nähnyt juuri mitään kummallakaan puolella, koska oli kohta elonkorjuun aika ja vilja kohosi ainakin neljäkymmentä jalkaa korkeana. Tunnin vaellettuani tulin toiseen päähän peltoa, jota ympäröivä pensasaita oli ainakin sadanviidenkymmenen jalan korkuinen. Pensasaidan puut olivat niin valtavan suuria, etten kyennyt edes arviolta määrittelemään niiden pituutta. Tältä pellolta toiselle johtivat jalkaportaat. Niissä oli neljä askelmaa ja ylinnä iso paasi. Minun oli mahdoton käyttää näitä portaita, sillä jokainen askelma oli kuuden jalan korkuinen ja laella oleva paasi suunnilleen kaksikymmentä jalkaa. Olin parastaikaa etsimässä jotakin reikää pensasaidasta, kun samassa näin viereisellä pellolla maan asukkaan, joka lähestyi portaita ja oli samaa kokoa kuin mies, jonka olin nähnyt ajavan takaa venhettämme. Olento näytti tavallisen kellotapulin suuruiselta ja astui arviolta kymmenen kyynärää joka askelella. Minä jouduin mitä ankarimman pelon ja hämmästyksen valtaan ja piilouduin kiireesti ohrapeltoon. Sieltä näin hänen seisovan portaiden laella katsellen oikealla puolella sijaitsevalle toiselle pellolle ja kuulin hänen huutavan äänellä, joka oli verrattomasti tömyrin ääntä voimallisempi. Mutta ääni pauhasi niin korkealla ilmassa, että aluksi tosiaankin luulin sitä ukkosen jylinäksi. Sitten saapui hänen luokseen seitsemän samanlaista hirviötä, kaikilla kädessä sirppi, joka oli suunnilleen kuuden viikatteen veroinen. Nämä miehet eivät olleet yhtä hyvin puetut kuin ensimmäinen, jonka palvelijoilta tai työläisiltä he näyttivät, koska alkoivat hänen heille jotakin sanottuaan leikata viljaa siitä pellosta, jossa minä olin. Minä pysyttelin heistä niin loitolla kuin suinkin voin, mutta minun oli erinomaisen vaikea liikkua, koska ohran korret olivat toisinaan vain jalan päässä toisistaan, joten hädin tuskin pääsin pujottautumaan niiden välitse. Onnistuin kumminkin etenemään, kunnes tulin sellaiseen kohtaan, missä sade ja tuuli oli lyönyt viljan lakoon. Siinä en mitenkään päässyt eteenpäin, sillä korret olivat niin toisiinsa kietoutuneet, etten voinut ryömiä läpi, ja maahan taipuneiden tähkien vihneet olivat niin jäykät ja kärkevät, että tunkeutuivat vaatteitten läpi lihaani. Samalla kuulin leikkuumiesten olevan korkeintaan sadan kyynärän päässä minusta. Uupumuksen masentamana ja kerrassaan huolen ja epätoivon valtaan joutuneena heittäydyin pitkäkseni johonkin vakoon ja toivoin hartaasti saavani siinä päättää päiväni. Minä itkin ajatellessani turvatonta leskeäni ja isättömiä lapsia. Valitin omaa hulluuttani ja itsepäisyyttäni, kun olin vastoin ystävieni ja sukulaisteni neuvoa lähtenyt jälleen matkaan. Tämän kamalan mielenkuohun vallitessa en voinut olla ajattelematta Lilliputia, jonka asukkaat olivat pitäneet minua maailman kaikkein suurimpana ihmeenä. Siinä maassa minä olin kyennyt vetämään perässäni keisarillista laivastoa ja suorittamaan ne muut urotyöt, jotka tulevat säilymään valtakunnan aikakirjoissa ja joita jälkipolvet tuskin uskovat, vaikka miljoonat ovat olleet niitä näkemässä. Minä ajattelin, kuinka nöyryyttävältä täytyisi tuntua, jos minua pidettäisiin tämän kansan keskuudessa yhtä mitättömänä kuin yksinäistä lilliputilaista meidän keskuudessamme. Käsitin kuitenkin, että se oli vain vähäisin onnettomuuksistani. Onhan havaittu, että inhimilliset olennot ovat sitä julmempia, mitä suurempia, ja mitä muuta voinkaan niinmuodoin odottaa kuin että ensimmäinen eteeni osuva jättiläisbarbaari pistäisi minut poskeensa? Filosofit ovat epäilemättä oikeassa vakuuttaessaan meille, ettei mikään ole suurta tai pientä muuten kuin suhteellisesti. Olisihan voinut sattua niinkin, että lilliputilaiset olisivat tavanneet jonkin kansakunnan, jonka väki oli yhtä pientä heihin verrattuna kuin he itse minuun verraten. Ja kukapa tietää, eikö jossakin kaukaisessa, vielä löytämättömässä osassa maailmaa voi olla olemassa jokin kansa, joka kooltansa voittaa tämänkin jättiläisrodun?

Kauhistuneessa ja hämmentyneessä mielentilassani en kuitenkaan voinut syventyä näihin katselmuksiin. Eräs leikkaajista oli jo saapunut kymmenen kyynärän päähän siitä vaosta, jossa makasin, ja minä pelkäsin hänen seuraavalla askelella murskaavan minut jalkansa alle tai silpovan minut kahtia sirpillään. Kun hän siis aikoi jälleen astua eteenpäin, kiljaisin niin äänekkäästi kuin osasin. Valtava olento pysähtyi, tähyili vähän aikaa ympärilleen maahan ja havaitsi minut vihdoin vaossa makaamassa. Hän harkitsi asiaa vähän aikaa, niinkuin ainakin henkilö, joka tahtoo käydä käsiksi johonkin pieneen vaaralliseen elukkaan siten, ettei se pääse häntä kynsimään eikä puremaan, siis samoinkuin olin itse toisinaan tehnyt Englannissa yrittäessäni saada kiinni kärppää. Vihdoin hän uskalsi tarttua vyötäisiini takaapäin etusormellaan ja peukalollaan ja vei minut siten kolmen kyynärän päähän silmistään voidakseen lähemmin tarkastella hahmoani. Minä arvasin hänen tarkoituksensa, ja onnellinen sattuma soi minulle sen verran mielenmalttia, että päätin olla vähääkään vastustelematta hänen pidellessään minua ilmassa suunnilleen kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, vaikka hän pahasti nipisteli kupeitani peläten minun luiskahtavan sormiensa lomitse. Minä uskalsin ainoastaan kohottaa katseeni kohti aurinkoa, liittää käteni rukoilevaan asentoon ja lausua muutamia sanoja nöyrällä ja surullisella äänellä, joka soveltui olotilaani. Pelkäsin näet joka hetki hänen heittävän minut maahan, niinkuin yleensä heitämme pienet epämiellyttävät eläimet, jotka tahdomme tuhota. Hyväksi onneksi minun ääneni ja eleeni näyttivät häntä miellyttävän, ja hän alkoi katsella minua mielenkiinnoin, kovin ihmetellen, että osasin lausua selviä sanoja, vaikka ei niitä ymmärtänyt. En voinut olla valittamatta, vuodattamatta kyyneliä ja pyörittelemättä päätäni siten hänelle ilmaistakseni, kuinka ankarassa pinteessä olin hänen etusormensa ja peukalonsa välissä. Hän näytti ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska nosti nutunhelmansa, laski minut varovasti siihen ja juoksi isäntänsä luo, joka oli vauras maanviljelijä ja sama henkilö, jonka olin ensinnä pellolla nähnyt.

Saatuaan (kuten heidän keskustelunsa nojalla päättelin) sellaisen minua koskevan selonteon kuin hänen palvelijansa kykeni antamaan, isäntä otti kappaleen ohutta oljenkortta, joka oli suunnilleen kävelykepin paksuinen, ja kohotti sillä takkini liepeitä, joita näytti luulevan jonkinlaisiksi luonnon minulle lahjoittamiksi peitinsiiviksi. Sitten hän puhalsi hiukseni syrjään paremmin nähdäkseen kasvoni. Hän huusi rengeilleen tiedustellen heiltä (kuten myöhemmin kuulin), olivatko he milloinkaan ennen nähneet pelloissa minunlaistani pientä elikkoa. Sitten hän sijoitti minut varovasti maahan nelin jaloin kulkemaan, mutta minä nousin heti ja kävelin hitaasti edestakaisin osoittaakseni heille, etten aikonut karata. He istuutuivat piiriin ympärilleni voidakseen paremmin seurata liikkeitäni. Minä otin hatun päästäni ja kumarsin syvään isännälle, lankesin polvilleni, kohotin käteni ja katseeni ja lausuin muutamia sanoja niin kuuluvasti kuin suinkin voin. Sitten vedin taskustani rahakukkaron ja ojensin sen nöyrästi hänelle. Hän otti sen kämmenelleen, vei sen aivan lähelle silmiään nähdäkseen, mikä se oikeastaan oli, käänteli sitä useita kertoja hihastaan, ottamallaan neulalla, mutta ei saanut siitä selkoa. Minä tein hänelle merkin kehoittaen häntä sijoittamaan kätensä maahan, otin kukkaron, avasin sen ja kaadoin kaikki kultarahat hänen kouraansa. Siinä oli kaksi espanjalaista kultakolikkoa, jotka olivat kumpikin neljän pistolin veroiset, sekä pari-kolmekymmentä pienempää rahakappaletta. Huomasin hänen kostuttavan kielellään pikkusormensa päätä ja ottavan kämmeneltään suurimman kolikon ja sitten toisen, mutta hän ei tuntunut aavistavankaan, mitä ne olivat. Hän viittasi minua pistämään ne takaisin kukkaroon ja kukkaron takaisin taskuun, ja minä pidin parhaana menetellä niin, sitä ennen useat kerrat turhaan tarjottuani niitä hänelle.

Isäntä uskoi nyt joka tapauksessa varmaan, että minun täytyi olla järjellinen olento. Hän puhutteli minua monet kerrat, mutta hänen äänensä soi korvissani kuin vesimyllyn pauhina, vaikka hän tuntuikin ääntävän sanat varsin selvästi. Vastasin hänelle niin äänekkäästi kuin voin käyttäen eri kieliä, ja hän toi useat kerrat korvansa kahden kyynärän päähän, mutta kaikki suotta, sillä me emme kyenneet ollenkaan toisiamme tajuamaan. Sitten hän lähetti palvelijat työhön, otti taskustaan nenäliinan, käänsi sen kaksinkerroin ja levitti vasemmalle kämmenelleen laskettuaan kätensä maahan. Sitten hän viittasi minua nousemaan siihen, ja minä voinkin tehdä niin varsin helposti, koska hänen kätensä oli vain jalan paksuinen. Pidin parhaana totella ja peläten putoavani paneuduin pitkäkseni nenäliinalle, johon hän varmuuden vuoksi kietoi minut leukaa myöten kuljettaen minut sitten kotiinsa. Siellä hän kutsui luokseen vaimonsa ja näytti minua hänelle. Vaimo kiljaisi ja peräytyi niinkuin naiset Englannissa nähdessään sammakon tai hämähäkin. Tarkattuaan vähän aikaa käyttäytymistäni ja havaittuaan, kuinka hyvin otin varteen hänen miehensä viittaukset, hän kohta tyyntyi ja alkoi vähitellen kohdella minua mitä hellimmin.

Oli puolenpäivän aika, ja palvelija toi sisään päivällisen. Sen muodosti yksi ainoa vankka liharuoka (maamiehen yksinkertaisiin oloihin soveltuva) vadissa, jonka läpimitta oli suunnilleen neljäkolmatta jalkaa. Pöytäseuraan kuuluivat isäntä ja hänen vaimonsa, kolme lasta ja vanha isoäiti. Kun kaikki olivat istuutuneet, sijoitti isäntä minut vähän matkan päähän pöydälle, joka kohosi kolmenkymmenen jalan korkeuteen maasta. Minä olin hirmuisen pelon vallassa ja pysyttelin mahdollisimman kaukana pöydän reunasta peläten putoavani. Emäntä hienonsi hiukan lihaa, murensi leipää puulautaselle ja asetti sen eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin veitseni ja kahvelini ja aloin syödä tuottaen heille siten erinomaista iloa. Emäntä lähetti palvelijattarensa hakemaan pienen, suunnilleen kymmenen tuopin vetoisen ryypynmitan ja täytti sen jollakin juomalla. Minä kohotin astian vaivoin molemmilla käsilläni ja join mitä kunnioittavimmin arvoisan rouvan terveydeksi lausuen sanat englanninkielellä niin äänekkäästi kuin voin. Siitä koko pöytäseura remahti nauramaan niin herttaisesti, että melu sai minut melkein kuuroksi. Juoma muistutti mietoa omenaviiniä eikä maistunut pahalta. Isäntä viittasi minua tulemaan lautasensa luo, mutta kulkiessani pitkin pöytää, koko ajan ankaran hämmingin vallassa, jonka lukija hyvin arvannee ja antanee anteeksi, satuin kompastumaan leivänkuoreen ja kaaduin kopsahdin nenälleni kumminkaan vioittumatta. Minä nousin heti ja kun havaitsin kelpo väessä melkoisen huolestumisen ilmeitä, otin hattuni (jota hyvän tavan mukaan pidin kainalossani), heilutin sitä pääni päällä ja kajahdutin ilmoille kolmikertaisen hurraa-huudon osoittaakseni, ettei minulle ollut mitään pahaa tapahtunut kaatuessani. Mutta kun sitten jatkoin matkaani kohti isäntääni (mainitsen häntä tästä lähtien sillä nimellä), niin hänen nuorin poikansa, joka istui hänen vieressään, suunnilleen kymmenen vuoden ikäinen viikari, tarttui sääriini ja kohotti minut ilmaan niin korkealle, että kaikki jäseneni vapisivat. Hänen isänsä sieppasi kuitenkin minut pois häneltä ja sivalsi häntä samassa vasemmalle korvalle niin tuimasti, että siitä tillikasta olisi tuiskahtanut maahan kokonainen eurooppalainen ratsuväkijoukko. Sitten hän komensi pojan pois pöydästä. Mutta kun pelkäsin pojan voivan kantaa siitä kaunaa minulle ja varsin hyvin muistin, kuinka ilkeitä kaikki meikäläisetkin lapset luonnostaan ovat varpusille, kaniineille, pienille kissanpojille ja koiranpennuille, lankesin polvilleni, osoitin poikaa ja tein parhaani mukaan isännälleni ymmärrettäväksi, että toivoin hänen antavan pojalle anteeksi. Isä suostui, ja poika sijoittui jälleen paikalleen. Sitten menin hänen luokseen ja suutelin hänen kättään, johon isäntäni tarttui silitellen minua sillä hellä varoen.

Kesken päivällistä hyppäsi emännän suosikkikissa hänen syliinsä. Minä kuulin takaani sellaisen surinan kuin olisi siellä pyörinyt tusinan verta vyyhdinpuita ja kun käänsin päätäni, havaitsin valtavan hyrinän johtuvan mainitusta eläimestä, joka näytti kolmen härän kokoiselta, kuten arvioin sen pään ja käpälien nojalla emännän sitä ruokkiessa ja silitellessä. Tuon luontokappaleen villi ulkonäkö sai minut ihan suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän toisessa päässä, suunnilleen viidenkymmenen jalan etäisyydessä, ja vaikka emäntä piteli sitä kiinni peläten sen voivan syöksyä kimppuuni ja temmata minut kynsiinsä. Kävi kuitenkin ilmi, ettei ollut mitään vaaraa olemassa, sillä kissa ei välittänyt minusta vähääkään, kun isäntä sijoitti minut kolmen kyynärän päähän siitä. Ja kun olin aina kuullut sanottavan sekä omien retkieni aikana käytännössä havainnut todeksi, että pakeneminen tai pelon ilmaiseminen varmasti saa villin eläimen ajamaan takaa ihmistä ja käymään hänen kimppuunsa, päätin olla tässä vaarallisessa tilanteessa osoittamatta minkäänlaista huolestumista. Astelin pelkäämättä viisi kuusi kertaa aivan kissan editse, ja se vetäytyi taaksepäin ikäänkuin olisi pelännyt minua. Vähemmän välitin koirista, joita tuli huoneeseen kolme neljä, kuten ainakin maalaistaloissa; eräs niistä, kahlekoira, oli neljän norsun kokoinen ja toinen, vinttikoira, vielä hiukan korkeampi, joskaan ei yhtä jykevä.

Kun päivällinen oli päättymässä, tuli huoneeseen imettäjä, käsivarrella vuoden vanha lapsi, joka heti havaitsi minut ja parkaisi pahan sävelen, joka olisi kuulunut Lontoon sillalta Chelsean tienoille saakka. Tämä pikkulasten tavallinen mielenosoitus tarkoitti sitä, että minut oli jätettävä sille leluksi. Pelkästä liikahempeydestä äiti otti minut ja ojensi kohti lasta, joka heti tarttui vyötäisiini ja pisti pääni suuhunsa, missä minä kirkaisin niin äänekkäästi, että pieni veitikka säikähti ja pudotti minut. Olisin varmaan taittanut niskani, ellei lapsen äiti olisi levittänyt esiliinaansa alleni. Pienokaisen tyynnyttämiseksi imettäjä ravisti kalistinta, suurilla kivenmyhkyröillä täytettyä tynnyriä, joka oli touvilla kiinnitetty lapsen vyötäisille. Mutta kaikki viihdyttely oli turhaa, joten imettäjän vihdoin täytyi turvautua viimeiseen keinoonsa ja antaa sille rintaa. Täytyy tunnustaa, ettei mikään muu esine ole milloinkaan herättänyt minussa sellaista inhoa kuin näkyviin tuleva suunnaton rinta. En tiedä, mihin sitä vertaisin antaakseni tiedonhaluiselle lukijalle jotakin käsitystä sen koosta, muodosta ja väristä. Se ulkoni kuuden jalan etäisyyteen ja oli ainakin kuusitoista jalkaa ympärimitaten. Nänni oli suunnilleen puoli minun päätäni, ja sen samoinkuin nisänkin väriä vivahduttelivat läikät, näppylät ja pisamat siinä määrin, ettei mikään voinut näyttää mieltäkääntelevämmältä. Minä näin hänet aivan läheltä, sillä hän oli istuutunut voidakseen mukavammin lasta imettää, ja minä seisoin pöydällä. Siitä johduin ajattelemaan Englannin naisten hienoa hipiää, joka näyttää meistä kauniilta vain senvuoksi, että he ovat samaa kokoa kuin me itse, joten heidän puutoksensa ilmaisee ainoastaan suurennuslasi, jota käyttäen helposti huomaa, että sametinhieno ja rieskanvalkeakin hipiä näyttää karhealta, rosoiselta ja läikkäiseltä.

Muistan, että Lilliputissa ollessani noiden pikkuihmisten hipiä näytti minusta maailman kauneimmalta. Kun kerran juttelin asiasta eräälle sikäläiselle oppineelle, hyvälle ystävälleni, sanoi hän, että kasvoni näyttivät hänestä paljoa hienommilta ja tasaisemmilta, jos niitä katseli maasta, kuin jos otin hänet käteeni ja hän joutui silmäilemään niitä läheltä. Hän tunnusti, että viimeksimainitussa tapauksessa näky oli kerrassaan järkyttävä. Hän sanoi havaitsevansa ihossani suuria kuoppia, sanoi, että parransänkeni oli kymmenen kertaa karkeampaa kuin villisian harjakset ja että hipiässäni nähtiin erinäisiä aivan epämiellyttäviä värivivahduksia. Minun täytyy kuitenkin saada huomauttaa, että olen yhtä hyvänäköinen kuin useimmat sukupuoleni ja kansakuntani jäsenet ja vain hyvin vähän päivettynyt kaikista retkistäni huolimatta. Puhuessaan Keisarin hovin naisista hän toisaalta tapasi sanoa, että eräällä oli pisamaiset kasvot, toisella liian leveä suu, kolmannella liian iso nenä, joista seikoista minulla ei ollut aavistustakaan. Tunnustan, että tämä harkinto on jokseenkin itsestäänselvä, mutta en kumminkaan ole tahtonut sitä sivuuttaa, jottei lukija luulisi näitä, jättiläisolentoja muotopuoliksi; minun näet täytyy oikeuden nimessä tunnustaa, että he ovat kaunista rotua. Erikoisesti näyttivät isäntäni kasvot, vaikka hän olikin vain maanviljelijä, sangen hyväsuhteisilta, kun katselin häntä alhaalta päin kuudenkymmenen jalan etäisyydestä.

Aterian päätyttyä isäntä lähti työmiestensä luo, ja minä voin hänen äänestään ja eleistään havaita, että hän käski vaimonsa pitää minusta, hyvää huolta. Olin kovin väsynyt ja unelias, ja emäntäni, sen huomattuaan, sijoitti minut omaan sänkyynsä levittäen peitteekseni puhtaan valkoisen nenäliinan, joka oli suurempi ja karkeampi kuin sotalaivan isopurje.

Minä nukuin suunnilleen kaksi tuntia ja uneksin, olevani kotona vaimoni ja lasteni luona. Siitä mieleni kääntyi sitäkin surullisemmaksi, kun herättyäni näin olevani yksin valtavan suuressa, kahden-kolmensadan jalan levyisessä ja kolmattasataa jalkaa korkeassa huoneessa, makaamassa sängyssä, joka oli kaksikymmentä kyynärää leveä. Emäntä oli lähtenyt toimittelemaan askareitansa ja oli sulkenut minut huoneeseen. Vuode oli kahdeksan kyynärän korkeudella permannosta lukien. Luonnolliset tarpeet vaativat minua pyrkimään alas. En uskaltanut huutaa ja jos olisinkin huutanut, ei se olisi mitään hyödyttänyt, koska heikko ääneni ei olisi kantanut makuusuojasta keittiöön, missä perhe oleskeli. Näiden olosuhteiden vallitessa kiipesi kaksi rottaa vuoteen uutimia ylös ja juoksenteli nuuskien ympäri vuodetta. Toinen niistä tuli melkein kasvoilleni, minä kavahdin kauhistuneena jaloilleni ja paljastin säiläni puolustautuakseni. Inhoittavat elukat uskalsivat käydä kimppuuni kahdelta puolelta, ja toinen niistä tarttui käpälällään kaulukseeni; mutta minun onnistui viiltää auki sen maha, ennenkuin se ehti tehdä minulle mitään. Se kaatui kuolleena eteeni, ja toinen, nähdessään kumppaninsa kohtalon, lähti pakoon, saaden kuitenkin selkäänsä kelpo haavan, jonka leikkasin sen paetessa, niin että siitä tiukkui veri. Tämän urotyön tehtyäni käyskelin hitaasti vuoteessa edestakaisin hengähtääkseni ja toipuakseni. Nämä eläimet olivat ison kahlekoiran kokoisia, mutta verrattomasti vikkelämpiä ja vihaisempia, ja olisivat aivan varmaan repineet minut kappaleiksi ja syöneet suuhunsa, jos olisin riisunut vyöni, ennenkuin menin levolle. Minä mittasin kuolleen rotan hännän ja havaitsin, että puuttui tuuma kahdesta kyynärästä. Mieltäetovalta tuntui hinata rotanraato alas vuoteesta, jossa se yhä makasi verta vuotaen. Minä huomasin sen vielä hiukan elävän; mutta voimakas isku sen niskaan teki siitä lopun.

Pian sen jälkeen tuli huoneeseen emäntä, näki minut yltä päältä verissäni, juoksi luo ja otti minut käteensä. Minä osoitin kuollutta rottaa, hymyilin ja ilmaisin toisillakin tavoilla, etten ollut vioittunut. Hän oli erittäin iloinen ja kutsui palvelustytön, joka tarttui pihdeillä kuolleeseen rottaan ja heitti sen ulos ikkunasta. Sitten hän asetti minut pöydälle, missä seisoen näytin hänelle veristä säilääni, jonka pyyhin nuttuni liepeeseen ja pistin tuppeen. Minulla oli ankara tarve toimittaa eräitä asioita, joita ei kukaan muu voinut toimittaa minun edestäni, ja sen vuoksi koin saada emäntäni ymmärtämään, että halusin päästä alas permannolle. Kun hän oli täyttänyt pyyntöni, ei häveliäisyyteni sallinut minun tehdä muuta kuin viitata oveen ja kumartaa useaan kertaan. Ajatustaan ankarasti jännitettyään kelpo nainen vihdoin ymmärsi, mikä oli kysymyksessä, otti minut jälleen käteensä, vei puutarhaan ja laski minut maahan. Sitten siirryin suunnilleen kahdensadan kyynärän päähän, viittilöin hänelle, ettei hän seuraisi minua, piilouduin parin hierakanlehden taakse ja toimitin siellä luonnolliset tarpeeni.

Toivon suopean lukijan suovan anteeksi, että olen viivähtänyt näissä ja muissa samanlaisissa yksityiskohdissa, jotka, näyttivätpä kuinka mitättömiltä tahansa alhaisista ja halpamaisista sieluista, sittenkin varmaan ovat eduksi ajattelijalle avartamalla hänen ajatuksiaan ja mielikuvitustansa ja soveltumalla käytettäviksi sekä julkista että yksityistä elämää hyödyttämään, mikä onkin ollut ainoa tarkoitukseni julkaistessani tämän ja muut kertomukset retkistäni. Minä olen niissä ahkeroinut ennen kaikkea totuuden esittämistä yrittämättä ollenkaan komeilla oppineisuudella tai korealla tyylillä. Tämän matkani koko näkymö vaikutti mieleeni niin voimakkaasti ja juurtui niin syvästi muistiini, etten sitä paperiin merkitessäni sivuuttanut yhtäkään huomattavaa seikkaa, joskin yksityiskohtaisesti esitystäni tarkastettuani pyyhin pois eräitä vähemmän merkittäviä seikkoja, koska pelkäsin pitkäpiimäisyyden ja vähäpätöisyyden moitetta, joka usein kohdistetaan matkakertomusten sepittäjiin, eikä kenties aivan syyttä.

TOINEN LUKU

Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.

Emännälläni oli yhdeksän vuoden ikäinen tytär, ikäisekseen erittäin kehittynyt, taitava neulan käsittelijä ja nukkensa pukija. Hänen äitinsä ja hän keksivät järjestää nuken kätkyen yösijakseni. Kätkyt sijoitettiin pieneen lipastonlaatikkoon ja se vuorostaan riippuvalle hyllylle, koska pelättiin rottia. Se oli makuusijanani koko sen ajan, jonka vietin tämän väen luona, joskin se vähitellen muovattiin mukavammaksi, kun aloin oppia heidän kieltänsä ja osasin ilmaista toivomuksiani. Tämä nuori tyttö oli niin kätevä, että kun olin kerran tai pari kertaa riisunut vaatteeni hänen nähtensä, hän jo kykeni pukemaan ja riisumaan minut, joskaan en koskaan häntä vaivannut, kun hän salli minun itse suorittaa ne tehtävät. Hän ompeli minulle seitsemän paitaa ja vähän muitakin liinavaatteita niin hienosta palttinasta kuin suinkin löysi, mutta ne olivat sittenkin säkkikangasta karheammat. Hän pesi ne aina omin käsin. Hän se perehdytti minua maan kieleenkin; minä osoitin jotakin esinettä, ja hän mainitsi sen nimen omalla kielellään, niin että muutaman päivän kuluttua osasin pyytää, mitä milloinkin halusin. Hän oli erittäin hyvänluontoinen eikä neljääkymmentä jalkaa pitempi, koska näet oli vähävartinen ikäisekseen. Hän antoi minulle nimen Grildrig, jota sitten alkoi käyttää koko perhe ja myöhemmin koko valtakunta. Sana merkitsee samaa kuin latinan kielen nanunculus, italian homunceletino ja englannin mannikin. Tätä tyttöä saan ennen muita kiittää siitä, että säilyin hengissä tässä maassa; minä mainitsin häntä nimellä Glumdalclitch eli pikku hoitajattareni ja tekisin itseni vikapääksi suureen kiittämättömyyteen, ellen tässä kunnioittaen mainitsisi hänen huolenpitoaan ja kiintymystään. Toivon hartaasti, että kykenisin asian hänelle korvaamaan hänen ansionsa mukaan sen sijaan, että olen ollut, kuten liiankin pätevien syiden nojalla pelkään, hänen epäsuosioon joutumisensa viaton, mutta onneton väline.

Lähiseuduilla alkoi nyt tulla tunnetuksi ja keskustelunalaiseksi asiaksi, että isäntäni oli löytänyt pellostaan merkillisen, suunnilleen splacknuckin kokoisen eläimen, joka oli kaikin puolin ihmisen näköinen ja jäljitteli kaikkia inhimillisiä toimia, näytti puhuvan omaa pikku kieltänsä, oli jo oppinut useita sanoja heidän kielestään, kulki pää pystyssä kahdella jalalla, oli kesy ja kiltti, tuli, kun kutsuttiin, teki kaikki, mitä käskettiin, oli erittäin hienojäseninen ja hipiältään koreampi kuin ylhäisen henkilön kolmivuotias tytär. Eräs toinen maanviljelijä, joka asui aivan lähellä ja oli isäntäni hyvä ystävä, tuli talossa käymään saadakseen selville, mitä perää näissä puheissa oli. Minut otettiin heti esiin ja asetettiin pöydälle, missä kävelin niinkuin käskettiin, paljastin miekkani, pistin sen jälleen tuppeen, kumarsin isäntäni vieraalle, kysyin hänen omalla kielellään, kuinka hän jakseli ja lausuin hänet tervetulleeksi aivan niinkuin pikku hoitajattareni oli minulle opettanut. Mies, joka oli jo iällinen ja heikkonäköinen, asetti lasit nenälleen nähdäkseen minut paremmin, ja minä en voinut olla helakasti nauramatta, sillä hänen silmänsä olivat kuin täysikuu, joka paistaa huoneeseen pari-ikkunoista. Talon väki huomasi rattoisuuteni aiheen ja yhtyi nauruuni, mutta äijä oli kyllin tuhma suuttuakseen ja loukkaantuakseen. Hän oli pahan saiturin maineessa ja osoitti onnettomuudekseni sen ansaitsevansa antamalla isännälleni sen kirotun neuvon, että hänen piti näytellä minua nähtävyytenä markkinoilla lähimmässä kaupungissa, joka oli puolen tunnin ratsastusmatkan eli kahdenkolmatta peninkulman päässä kartanostamme. Minä arvasin jotakin tuhoisaa olevan tekeillä havaitessani isäntäni ja hänen ystävänsä kauan kuiskuttelevan toisilleen, toisinaan minuun viitaten, ja peloissani kuvittelin kuulevani ja ymmärtäväni joitakin heidän sanojansa. Seuraavana aamuna Glumdalclitch, pikku hoitajattareni, kertoi minulle koko jutun, jonka oli viekkaasti houkutellut tietoonsa äidiltään. Tyttö raiska painoi minut povelleen ja alkoi itkeä surusta ja häpeästä. Hän pelkäsi karkean ja töykeän rahvaan tekevän minulle jotakin pahaa, litistävän minut kuoliaaksi tai murtavan jäseniäni ottaessaan minut käteensä. Hän oli myös huomannut, kuinka häveliäs luonnostani olin, kuinka arka kunniastani ja kuinka häpeällisenä pitäisin, jos minua näytettäisiin rahasta kaikkein kehnoimmalle rahvaalle. Hän kertoi isän ja äidin luvanneen Grildrigin hänelle, mutta havaitsi heidän nyt aikovan menetellä aivan samoin kuin edellisenä vuonna, kun olivat olleet lahjoittavinaan hänelle karitsan, mutta olivat myyneet sen teurastajalle heti, kun se oli riittävästi lihonut. Minä puolestani voin varmasti vakuuttaa olleeni pikku hoitajatartani levollisempi. Toivoin alinomaa ja aivan varmasti pääseväni vielä vapaaksi, ja mitä tuli siihen häpeälliseen seikkaan, että jouduin kummana kuljetettavaksi, oli huomattava, että pidin itseäni täydellisenä muukalaisena tässä maassa ja ettei sellaista onnettomuutta milloinkaan voitaisi lukea viakseni, vaikka palaisin Englantiinkin, sillä olisihan itsensä Ison-Britannian kuninkaan täytynyt minun sijassani kokea sama nöyryytys.

Isäntäni noudatti tuttavansa neuvoa ja kuljetti minut seuraavana markkinapäivänä laatikossa läheiseen kaupunkiin. Hänen pieni tyttärensä, minun hoitajattareni, sai lähteä mukaan, takasatulassa istuen. Laatikko oli joka puolelta suljettu, siinä oli pieni ovi, josta pääsin kulkemaan sisään ja ulos ja sitäpaitsi muutamia näverinreikiä ilmanvaihdon edistämiseksi. Tyttö oli minusta huolta pitäen sijoittanut sinne nukkensa pieluksen, jotta voin olla pitkälläni. Kaikesta huolimatta jouduin kokemaan kamalaa tärinää ja pahoja kolahduksia tämän matkan aikana, vaikka se kestikin vain puoli tuntia. Hevonen näet astui suunnilleen neljäkymmentä jalkaa joka askelella ja poukotti niin, että jouduin samanlaiseen liikkeeseen kuin laivan kallistellessa ankarassa myrskyssä, se vain erona, että nouseminen ja laskeminen tapahtui paljoa nopeammassa tahdissa. Matkamme oli hiukan pitempi kuin Lontoosta St. Albansiin. Isäntäni asettui asumaan majataloon, jossa hän yleensäkin markkinamatkoillaan asusti. Neuvoteltuaan sitten vähän aikaa ravintolanisännän kanssa ja ryhdyttyään asian vaatimiin valmistaviin toimenpiteisiin hän palkkasi grulirudin eli huutajan ilmoittamaan kaupungilla, että Viheriän Kotkan majatalossa oli nähtävänä merkillinen, ei edes splacknuckin (erään siinä maassa elävän erittäin hienomuotoisen, suunnilleen kuuden jalan pituisen eläimen) kokoinen olento, joka kaikin puolin muistutti ihmistä, osasi lausua erinäisiä sanoja ja tehdä satoja huvittavia temppuja.

Minut asetettiin pöydälle majatalon suurimpaan huoneeseen, joka saattoi olla lähes kolmesataa jalkaa neliöön. Pikku hoitajattareni seisoi matalalla jakkaralla pöydän vieressä pitämässä minusta huolta ja sanomassa, mitä piti kulloinkin tehdä. Tungoksen välttämiseksi päästi isäntäni vain kolmekymmentä henkeä kerrallaan minua näkemään. Minä liikuin pöydänkannella tytön ohjeiden mukaan; hän esitti minulle kysymyksiä, joihin tiesi minun kielentaitoni nojalla kykenevän vastaamaan, ja minä lausuin vastaukseni niin äänekkäästi kuin voin. Minä käännyin useat kerrat katsomon puoleen, tervehdin kunnioittavasti, lausuin kaikki tervetulleiksi ja käytin muitakin oppimiani sananparsia. Minä otin nesteellä täytetyn sormustimen, jonka Glumdalclitch antoi minulle pikariksi, ja join heidän terveydekseen. Minä paljastin säiläni ja heilutin sitä englantilaisten miekkailijain tavalla. Hoitajattareni ojensi minulle oljen kappaleen, jota käyttelin peitsenä; olin näet oppinut sen taidon nuoruudessani. Minua näytettiin sinä päivänä kahdelletoista katselijakunnalle, ja minun täytyi joka kerta suorittaa samat hullutukset, kunnes olin uupumuksesta ja harmista puolikuollut. Ne, jotka olivat minut nähneet, kertoivat toisille niin ihmeellisiä asioita, että markkinaväki oli vähältä rikkoa ovet päästäkseen minua katselemaan. Omaa etuansa silmällä pitäen isäntäni ei sallinut minuun koskea kenenkään muun kuin hoitajattareni, ja vaaran välttämiseksi oli rahit sijoitettu pöydän ympärille sellaisen matkan päähän, ettei kukaan ylettynyt minua tavoittamaan. Eräs kelvoton koulupoika sentään tähtäsi minua pähkinällä päähän ja vähältä piti, ettei osunutkin. Heitto oli muuten niin voimallinen, että aivokoppani olisi varmaan murskautunut, kun pähkinä oli melkein kurpitsan kokoinen. Minä sain kumminkin tyydytyksekseni nähdä, kuinka nuorta vintiötä piestiin ja hänet ajettiin pois huoneesta.

Isäntäni antoi julkisesti tiedoittaa, että minua näytettäisiin jälleen seuraavana markkinapäivänä, ja valmisti minulle sillävälin mukavammat kulkuneuvot. Siihen olikin täysi syy, sillä minä olin ensimmäisestä matkastani ja kahdeksan tuntia kestäneestä katsojien huvittamisesta niin uupunut, että tuskin jaksoin pysyä jaloillani tai mitään sanoa. Kului ainakin kolme päivää, ennenkuin tulin jälleen voimiini, ja jotten saisi olla rauhassa kotonakaan, saapui maineeni levitessä herrasväkeä sadan penikulman kehästä minua katsomaan isäntäni taloon. Niin saapui päivittäin vähintään kolmekymmentä henkeä vaimoineen ja lapsineen (maa näet on erittäin väkirikas), ja isäntäni vaati aina maksun täydeltä huoneelta näyttäessään minua kotonaan, vaikkapa vain yhdelle ainoalle perhekunnalle. Minulla oli niinmuodoin viikon mittaan vain vähän levon tilaisuutta (lukuunottamatta keskiviikkoa, heidän sabattiansa), vaikka minua ei kuljetettukaan kaupunkiin.

Isäntäni havaitsi, millainen tulolähde minusta voi koitua, ja päätti viedä minut valtakunnan huomattavimpiin kaupunkeihin. Hän varusti mukaansa kaikki pitkällä matkalla tarvittavat tavarat, järjesti kotoiset asiat, sanoi hyvästi vaimolleen, ja niin me lähdimme elokuun 17 p:nä 1703, suunnilleen kahden kuukauden kuluttua saapumisestani, matkalle pääkaupunkiin, joka sijatsi noin kolmentuhannen peninkulman päässä talostamme. Isäntäni otti jälleen tyttärensä Glumdalclitchin takasatulaan. Glumdalclitch piteli sylissään vyötäisille kiinnitettyä laatikkoa, jossa olin minä. Tyttö oli verhonnut asumukseni kaikkein hienoimmalla saatavissa olevalla veralla, oli patjoittanut sen hyvin, sijoittanut siihen nukensängyn, varustanut minut liinavaatteilla ja muilla tarpeilla, sanalla sanoen tehnyt oloni niin mukavaksi kuin suinkin. Mukanamme ei ollut ketään muuta kuin eräs talon renkipoika, joka ratsasti jäljessämme tuoden matkatavaroita.

Isäntäni aikomuksena oli näyttää minua kaikissa kaupungeissa matkan varrella ja poiketa tieltä viidenkymmenen ja sadankin peninkulman päähän kyliin tai herraskartanoihin, joissa voi toivoa olevan ansion mahdollisuutta. Me suoritimme helppoja päivämatkoja, korkeintaan sataneljäkymmentä tai satakuusikymmentä peninkulmaa päivässä, sillä Glumdalclitch, joka tahtoi minua säästää, sanoi väsyvänsä hevosen hölkästä. Omasta pyynnöstäni hän otti minut monet kerrat laatikosta antaakseen minun hengittää raitista ilmaa ja näyttääkseen minulle maisemia, mutta piti minua aina nuoraan sidottuna. Me kuljimme viiden tai kuuden virran poikki, jotka olivat monin verroin Niiliä tai Gangesta leveämmät ja syvemmät, ja tuskinpa oli ollenkaan niin pientä puropahasta kuin Thames London-Bridgen kohdalla. Matkamme kesti kymmenen viikkoa, ja minua näytettiin kahdeksassatoista suuressa kaupungissa, monista kyläkunnista ja yksityisistä kartanoista puhumattakaan.

Lokakuun 26 p:nä me saavuimme pääkaupunkiin, jota heidän kielellään mainittiin nimellä Lorbrulgrud eli Maailman Ylpeys. Isäntäni asettui asumaan kaupungin valtakadun varrelle, lähelle kuninkaan palatsia, ja julkaisi niinkuin ainakin ilmoituksia, joissa tarkoin kuvailtiin henkilöäni ja taitojani. Hän vuokrasi suuren, kolmen- tai neljänsadan jalan laajuisen salin, hankki pöydän, jonka läpimitta oli kuusikymmentä jalkaa, ja sijoitti sen kanteen, kolme jalkaa reunasta, kolmen jalan korkuisen suojakaiteen, jottei tarvinnut pelätä minun putoavan. Minua näytettiin kymmenen kertaa päivässä ihmisten ihmeeksi ja ihastukseksi. Minä osasin nyt säällisen hyvin puhua heidän kieltänsä ja ymmärsin täydellisesti jokaisen minulle lausutun sanan. Sitäpaitsi olin oppinut heidän aakkosensa ja kykenin jotenkuten saamaan selkoa joistakin lauseista; Glumdalclitch näet oli ollut opettajanani kotona ja lepohetkinä matkalla. Hänellä oli taskussa pieni kirja, ei paljon suurempi kuin Sansonin Kartasto. Se oli tavallinen nuorten tyttöjen oppikirja, jossa lyhyesti selostettiin heidän uskontoansa; siitä hän opetti minulle aakkoset ja selitti sanoja.

KOLMAS LUKU

Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa. Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.

Lukuisat ponnistukset, joita minun täytyi joka päivä suorittaa, riuduttivat muutamassa viikossa melkoisesti terveyttäni; mutta mitä enemmän isäntäni minusta hyötyi, sitä ahnaammaksi hän tuli. Minä olin tyyten menettänyt ruokahaluni, ja minusta oli jäljellä tuskin muuta kuin luut ja nahka. Isäntä huomasi sen, otaksui minun kohta kuolevan ja päätti saada minusta niin hyvän hinnan kuin suinkin mahdollista. Hänen asiaa harkitessaan ja päätellessään tuli hovista eräs slardral eli marsalkka, joka käski isäntäni heti kuljettaa minut sinne Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan huvittamaan. Muutamat viimeksimainituista olivat jo käyneet minua katsomassa ja olivat kertoneet ihmeitä kauneudestani, käytöksestäni ja hyvästä älystäni. Esiintymiseni ilahdutti erinomaisesti Hänen Majesteettiansa ja hänen seuruettaan. Minä lankesin polvilleni ja pyysin saada kunnian suudella hänen keisarillista jalkaansa, mutta tämä armollinen ruhtinatar ojensi minulle pikkusormensa (minut oli nostettu pöydälle), johon tartuin molemmin käsin vieden sen nipukan syvimmän kunnioituksen ilmein huulilleni. Hän esitti minulle muutamia syntymämaatani ja retkiäni koskevia yleisiä kysymyksiä, joihin vastasin niin lyhyesti ja ytimekkäästi kuin suinkin osasin. Hän kysyi minulta, tekisikö mieleni elää hovissa. Minä kumarsin niin syvään, että hiukseni hipoivat pöydänkantta, ja vastasin nöyrästi olevani isäntäni orja, joka kuitenkin, jos saisi vapaasti kohtalonsa määrätä, olisi ylpeä saadessaan omistaa elämänsä Hänen Majesteettinsa palvelukseen. Sitten hän tiedusteli isännältäni, halusiko hän myydä minut hyvästä hinnasta. Isäntä, joka otaksui, etten eläisi enää kuukauttakaan, suostui mielellään minusta luopumaan ja pyysi hinnaksi tuhat kultakolikkoa, mikä heti määrättiin hänelle maksettavaksi. Jokainen kappale oli suunnilleen sadan moidorin paksuinen, mutta kun ottaa huomioon kaikkien tämän maan ja Euroopan asiain välisen suhteen, ei tämä summa sittenkään, huolimatta kullan korkeasta arvosta heidän keskuudessaan, liene vastannut täyttä tuhatta Englannin guineaa. Sitten sanoin Kuningattarelle, että koska nyt olin Hänen Majesteettinsa kaikkein nöyrin alamainen ja palvelija, minun täytyi anoa sellaista armonosoitusta, että Glumdalclitch, joka oli aina hoitanut minua erinomaisen huolellisesti ja hellästi ja oli asiaan hyvin perehtynyt, pääsisi hänen palvelukseensa ja toimisi edelleenkin hoitajanani ja opettajanani. Hänen Majesteettinsa suostui anomukseeni ja sai isännän helposti myöntymään; mies oli varsin tyytyväinen tietäessään tyttärensä koroitetuksi hovinaisen arvoon, ja tyttö raiska itse ei kyennyt salaamaan iloansa. Entinen isäntäni poistui sanottuaan minulle jäähyväiset ja huomautettuaan jättävänsä minut hyvään palveluspaikkaan. Minä en vastannut siihen sanaakaan, kumarsinhan vain kevyesti.

Kuningatar havaitsi kylmäkiskoisen käyttäytymisen! ja kysyi miehen mentyä, mistä se johtui. Minä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen, etten ollut entiselle isännälleni kiitollisuudenvelassa mistään muusta kuin siitä, ettei hän ollut murskannut sattumalta pellostaan löytämänsä viattoman olentoraukan aivoja ja että tämä kiitollisuudenvelka oli runsaasti korvattu sillä ansiolla, jonka hän oli saanut näyttäessään minua puolessa valtakunnassa, ja sillä hinnalla, jonka hän oli saanut nyt minut myydessään. Huomautin vielä viettämäni elämän olleen niin vaivalloista, että siihen olisi voinut menehtyä kymmenin verroin minua voimakkaampi olento, että terveyteni oli kovin riutunut, kun oli täytynyt pitkin päivää rääkätä itseäni huvittamalla rahvasta ja että Hänen Majesteettinsa kukaties ei olisi saanut minua niin huokeasta hinnasta, ellei isäntäni olisi otaksunut henkeni olevan menoteillään. Koska nyt kumminkaan en enää ollenkaan pelännyt joutuvani huonon kohtelun alaiseksi, kun suojelijanani oli niin korkea ja hyvä Ruhtinatar, Luonnon Kaunistus, Maailman Hempi, Alamaisten Ihastus ja Luomakunnan Phoiniks, toivoin entisen isäntäni pelon osoittautuvan aiheettomaksi, varsinkin kun jo nyt tunsin elonhenkieni virkistyvän hänen kaikkeinkorkeimman läsnäolonsa vaikutuksesta.

Tämä oli pääasiallisena sisältönä puheessani, jonka esitin sangen virheellisesti ja epäröiden; sen jälkiosa oli täysin muovattu tämän kansan erikoiseen tyyliin, jonka erinäisiä lauseparsia olin oppinut Glumdalclitchiltä hänen kuljettaessaan minua hoviin.

Kuningatar antoi jalosti anteeksi puheeni puutteellisuudet, mutta ihmetteli samalla, että niin pienessä elukassa oli niin paljon älyä ja hyvää ymmärrystä. Hän otti minut omaan käteensä ja kantoi minut Kuninkaan luo, joka oli vetäytynyt omaan työhuoneeseensa. Hänen Majesteettinsa, erittäin yksivakainen ja karmeailmeinen ruhtinas, ei tullut ensi silmäyksellä kiinnittäneeksi erikoista huomiota hahmooni ja kysyi Kuningattarelta kylmäkiskoisesti, oliko jo kulunut pitkäkin aika siitä, kun hän oli splacknuckiin mielistynyt. Sellaisena olentona hän näytti pitävän minua, joka makasin ryntäitteni varassa Kuningattaren oikealla kämmenellä. Mutta tämä ruhtinatar, joka oli harvinaisen älykäs ja leikkisä, asetti minut varovasti kirjoituspöydälle seisomaan ja kehoitti minua kertomaan Hänen Majesteetilleen kohtaloistani. Minä tottelin, kerroin vaiheeni muutamin sanoin, ja Glumdalclitch, joka odotti Kuninkaan työhuoneen ovella aivan levotonna, kun minä en ollut näkyvissä, vakuutti todeksi kaikki, mitä oli tapahtunut minun saavuttuani hänen isänsä kartanoon.

Kuningas oli yhtä oppinut henkilö kuin kuka hyvänsä hänen valtakunnassaan ja oli saanut perusteellisen filosofisen ja varsinkin matemaattisen koulutuksen, mutta kunnollisesti minun hahmoni havaittuaan ja nähdessään minun kävelevän kahdella jalalla hän sittenkin, ennenkuin suutani avasin ja puhuin, luuli minua jonkinlaiseksi mekaaniseksi laitteeksi (niillä aloilla näet tämän maan asujaimet ovat ehtineet varsin pitkälle), jonka oli sommitellut jokin nokkela taitoniekka. Mutta kuullessaan sitten ääneni ja huomatessaan puheeni säännölliseksi ja järkeväksi hän ei voinut salata hämmästystään. Hän ei suinkaan tyytynyt kertomukseeni, mikäli se koski saapumistani hänen valtakuntaansa, vaan otaksui sen tarinaksi, josta olivat keskenään sopineet Glumdalclitch ja hänen isänsä opetettuaan minulle joitakin lauseita, jotta saivat minut myydyksi parempaan hintaan. Niin ajatellen Hänen Majesteettinsa esitti minulle erinäisiä kysymyksiä saaden niihin kuitenkin aina järkevät vastaukset, joiden ainoana puutoksena oli vieras ääntämistapa ja vaillinainen kielentuntemus sekä eräät talonpojan kartanossa oppimani kansanomaiset käänteet, jotka eivät soveltuneet hovin hienostuneeseen tyyliin.

Hänen Majesteettinsa kutsutti luokseen kolme korkeastioppinutta henkilöä, jotka olivat sen maan tavan mukaan viikkovuorollaan hovissa. Nämä herrat tutkivat hetken aikaa erittäin tarkoin olemustani ja johtuivat tutkimuksensa nojalla erilaisiin minua koskeviin mielipiteisiin. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, etten ollut voinut syntyä normaalisten luonnonlakien mukaisesti, koska en ollut varustettu hengissäsäilymisen edellyttämillä kyvyillä, joko erinomaisella liikkumisnopeudella tai taidolla kiipeillä puissa tai kaivaa reikiä maahan. He tutkivat hampaitani ja johtuivat tarkkojen huomioiden perustuksella siihen päätelmään, että olin lihansyöjä; mutta kun useimmat nelijalkaiset olivat minua voimakkaammat ja peltohiiret ja muut minua paljon vikkelämmät, eivät he voineet käsittää, miten kykenin itseäni elättämään, ellen käyttänyt ravinnokseni etanoita ja hyönteisiä, minkä he taas kokivat lukuisien oppineiden perusteiden nojalla todistaa mahdottomaksi. Eräs näistä tietoniekoista näytti pitävän minua alkiona tai keskeisenä, mutta tämän mielipiteen hylkäsivät molemmat toiset, jotka havaitsivat jäseneni hyvin muotoutuneiksi ja täydellisiksi ja päättelivät minun eläneen useita vuosia, koska selvästi näkivät suurennuslasia käyttäessään poskissani parransänkeä. He eivät voineet suostua pitämään minua kääpiönä, sillä pienuuteni oli kaiken vertailun ulkopuolella; kuninkaan suosikkikääpiö, pienin koko valtakunnassa milloinkaan nähdyistä, oli sekin lähes kolmenkymmenen jalan pituinen. Kauan kiisteltyään he vihdoin yksimielisesti päättivät, että olin vain relplum scalcath, joka sananmukaisesti kääntäen merkitsee lusus naturae eli luonnon oikku. Tämä selitys sointuu täydellisesti Euroopan uudenaikaiseen filosofiaan, koska sen edustajat, halveksien vanhaa salattujen syiden perustuksella tapahtuvaa selittelyä, jonka avulla Aristoteleen seuraajat turhaan kokivat peittää tietämättömyyttään, ovat keksineet juuri saman kaikkiin vaikeuksiin sovellettavan ihmeellisen ratkaisukeinon, inhimillisen tietämyksen sanomattomaksi hyödyksi.

Tämän loppulausunnon jälkeen minä pyysin saada sanoa pari sanaa. Minä käännyin Kuninkaan puoleen ja vakuutin Hänen Majesteetilleen tulevani maasta, jossa eli useita miljoonia ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka kaikki olivat suunnilleen minun kokoisiani, kerroin, että sikäläiset eläimet, puut ja rakennukset olivat suhteellisesti samaa kokoa ja että minä niinmuodoin kykenin siellä puolustautumaan ja elättämään itseäni yhtä hyvin kuin kuka tahansa Hänen Majesteettinsa alamainen täällä. Tämä oli mielestäni riittävä vastaus oppineiden herrojen väitteisiin. Siihen he huomauttivat vain ylenkatseellisesti hymähtäen, että peltomies oli opettanut minut hyvin latelemaan läksyäni. Kuningas, joka oli paljoa ymmärtäväisempi, lähetti oppineet miehensä pois ja käski kutsua maamiehen, joka onneksi ei ollut vielä kaupungista lähtenyt. Tutkittuaan häntä ensin yksin ja sitten vastakkaiskuulustelussa minun ja tytön kanssa Hänen Majesteettinsa alkoi ajatella, että kertomamme saattoi olla totta. Hän toivoi Kuningattaren pitävän huolta siitä, että minua hoidettiin erikoisen hyvin, ja oli sitä mieltä, että Glumdalclitchin tuli edelleenkin minua hoivata; hän näet oli havainnut meidän erinomaisesti kiintyneen toisiimme. Glumdalclitchille järjestettiin hoviin oma asumus; hänellä oli eräänlainen kotiopettajatar, jonka asiana oli ohjata hänen kasvatustaan, kamarineiti pukijanaan ja kaksi muuta palvelijaa halvempia töitä varten, mutta minun hoitaminen oli yksinomaan hänen toimenaan. Kuningatar käski oman koruveistäjänsä valmistaa laatikon, joka kelpaisi makuusuojakseni, Glumdalclitchin ja minun hyväksymän mallin mukaan. Tämä mies oli erinomaisen kätevä taiteilija ja valmisti ohjeitani noudattaen kolmen viikon kuluessa puisen suojan, joka oli kuusitoista jalkaa läpimitaten ja kaksitoista jalkaa korkea, ja siihen työntöikkunat, oven ja kaksi kylkeissuojaa niinkuin parhaaseen lontoolaiseen makuukamariin. Kattolevy aukeni ja sulkeutui kahden saranan varassa, niin että voitiin nostaa sisään Hänen Majesteettinsa verhoilijan viimeistelemä sänky, jonka Glumdalclitch otti joka päivä ulos tuuleentumaan. Hän järjesti sen omin käsin, sijoitti sen illalla makuuhuoneeseen ja sulki katon. Eräs näppärä taitoniekka, joka oli kuuluisa pienistä erikoisuuksista, otti valmistaakseen minulle pari selkä- ja käsinojilla varustettua tuolia norsunluun kaltaisesta aineesta, kaksi pöytää ja lipaston, johon voin sijoittaa tavarani. Huoneeni seinät, lattia ja katto olivat patjoitetut, jottei tapahtuisi mitään onnettomuutta, jos kuljettajani sattuisivat olemaan huolimattomat, ja jottei tärinä olisi niin tuima vaunuissa matkatessani. Minä pyysin oveeni lukkoa sisäänpyrkivien rottien ja hiirten varalta, ja seppä saikin erinäisten kokeiden jälkeen valmistetuksi lukon, joka epäilemättä oli pienin niillä main milloinkaan tehdyistä, sillä olen nähnyt suuremman erään herrasmiehen talon portilla Englannissa. Minä säilyttelin avainta omassa taskussani, koska pelkäsin Glumdalclitchin voivan sen kadottaa. Kuningatar käski valmistaa minulle vaatteet hienoimmasta saatavissa olevasta silkistä, joka ei ollut paljoa paksumpaa kuin Englannin huopa. Puku, joka rasitti minua melkoisesti, kunnes siihen totuin, oli maan kuosin mukainen, osalta persialaista, osalta kiinalaista vaatepartta muistuttava, ja siinä oli erinomaisen vakaa ja kunniallinen leima.

Kuningatar mielistyi seuraani siinä määrin, ettei voinut nauttia päivällistä, ellen minä ollut läsnä. Minua varten sijoitettiin pöytä sille pöydälle, jonka ääressä Hänen Majesteettinsa aterioi, aivan hänen vasemman kyynäspäänsä luo, ja tuoli istuakseni. Glumdalclitch seisoi jakkaralla aivan lähellä pöytääni, valmiina minua auttamaan ja hoivaamaan. Minulla oli täydellinen hopeinen pöytäkalusto, kulhot, lautaset ja muut kojeet, jotka kuningattaren käyttelemiin verrattuina eivät olleet paljoa suuremmat kuin eräässä Lontoon lelukaupassa näkemäni nukenkalustoon kuuluvat esineet. Pikku hoitajattareni säilytti niitä taskussaan, hopeiseen koteloon suljettuina, ja antoi ne minulle aina tarvitessani, pitäen itse huolen niiden puhdistamisesta. Kuningattaren seurassa aterioivat ainoastaan molemmat kuninkaallisen huoneen prinsessat, joista vanhempi oli kuudentoista ja nuorempi siihen aikaan kolmentoista vuoden ja kuukauden ikäinen. Hänen Majesteetillaan oli tapana asettaa lihakappale kulhooni, minä leikkasin siitä itselleni soveliaan annoksen, ja hän katseli huvikseen minun pienoisateriaani. Kuningatar (jonka ruokahalu ei suinkaan ollut hyvä) otti yhteen suupalaan niin paljon kuin kaksitoista Englannin talonpoikaa syö ateriakseen, ja tämä näky tuntui minusta pitkät ajat varsin etovalta. Hän rusensi hampaillaan leivosen siipikynkän luineen päivineen, vaikka se oli kymmenen kertaa suurempi kuin täysikasvuisen kalkkunan, ja pisti suuhunsa leivänkimpaleita, jotka olivat kahden ryssänlimpun kokoisia. Hän joi kultamaljasta, härkätynnyrin verran joka siemauksella. Hänen veitsensä terä oli kahden viikatteen mittainen. Lusikat, kahvelit ja muut kojeet olivat samaa kokoa. Muistan, kuinka Glumdalclitch kerran vei minut uteliaisuuteni tyydytykseksi näkemään hovipäivällisiä ja kuinka yhtaikaa kohoava veitsi- ja kahvelitusina säikähdytti minua enemmän kuin mikään muu aikaisemmin näkemäni hirmu.

Tapana on, että Kuningas ja Kuningatar sekä kuninkaallisen huoneen prinssit ja prinsessat joka keskiviikko (tämä päivä, kuten jo aikaisemmin huomautin, on heidän sabattinsa) nauttivat yhteisen päivällisen Kuninkaan huoneistossa. Minä olin nyt päässyt Hänen Majesteettinsa suureen suosioon, ja näiden ateriain ajaksi sijoitettiin pieni tuolini ja pöytäni hänen vasemmalle puolelleen erään suola-astian viereen. Ruhtinas keskusteli mielellään kanssani, kyseli minulta Euroopan tavoista, uskonnosta, laeista, hallitusmuodoista ja opillisesta sivistyksestä, ja minä tein niistä selkoa parhaan taitoni mukaan. Hänen käsityskykynsä oli niin selvä ja hänen arvostelunsa niin osuva, että hän esitti kaikkien tiedonantojeni perustuksella erittäin viisaita harkintoja ja huomioita. Tunnustan kumminkin, että kun olin hiukan liian runsassanainen kuvaillessani rakasta syntymämaatani, kauppaamme ja sotiamme merellä ja maalla, uskonnollista eripuraisuuttamme ja valtiollisia puoluekiistojamme, niin kasvatuksen häneen istuttamat ennakkoluulot ilmenivät hänessä siinä määrin vallitsevina, että hänen täytyi ottaa minut oikeaan käteensä, silittää minua hellävaroen toisella ja herttaisesti naurettuaan kysyä minulta, kuuluinko whig- vaiko torypuolueeseen. Sitten hän kääntyi ensimmäisen ministerinsä puoleen, joka seisoi hänen takanaan, kädessä suunnilleen englantilaisen linjalaivan isonmaston kokoinen valkoinen sauva, ja huomautti, kuinka ylen mitätöntä kaikki inhimillinen suuruus on, koska sitä voivat matkia minunlaiseni pienet maan matoset. Siitä huolimatta, jatkoi hän, lyön vetoa, että noilla naurettavan pienillä olennoilla on omat arvonimensä ja kunniamerkkinä, että he rakentavat pieniä pesiä ja loukkoja, joita nimittävät taloiksi ja kaupungeiksi, upeilevat vaatteillaan ja ajopeleillään, rakastavat, riitelevät, tappelevat, väittelevät, pettävät ja peijaavat. Niin hän jatkoi, ja minä vuoroin kalpenin, vuoroin punastuin harmista kuullessani jaloa isänmaatamme, taiteitten ja aseitten valtiatarta, Ranskan vitsausta, Euroopan sovintotuomaria, hyveen, hurskauden, kunnian ja totuuden tyyssijaa, maailman ylpeyden ja kateuden esinettä, niin ylenkatsellisesti kohdeltavan.

Koska en kumminkaan kyennyt kostamaan solvauksia, aloin asiaa lähemmin harkittuani epäillä, oliko osakseni tullut mitään solvausta. Olin näet useiden kuukausien aikana tottunut näkemään tätä väkeä ja keskustelemaan heidän kanssaan ja huomannut kaikkien silmieni eteen sattuvien esineiden olevan suhteellisesti samaa kokoa, joten heidän suuruutensa ja ulkomuotonsa aluksi aiheuttama kauhu oli häipynyt mielestäni siinä määrin, että jos olisin nähnyt joukon hienoja englantilaisia herroja ja naisia, jokaisen heistä koko koreudessaan esittämässä rooliansa kaikkein siroimpaan tapaan, keikistelemässä ja kumartelemassa ja lavertelemassa, niin olisipa totta puhuen tehnyt mieleni nauraa aivan samoin kuin Kuningas ja hänen grandinsa nyt nauroivat minulle. En myöskään voinut olla hymyilemättä itselleni, kun Kuningatar toisinaan vei minut kämmenellään lähelle kuvastinta, jossa näin meidät molemmat luonnollisessa koossa. Mikään ei voinut olla naurettavampaa kuin meidän toisiimme vertaaminen, ja niin aloin tosiaankin kuvitella kutistuneeni melkoisesti entisestä koostani.

Mikään ei ärsyttänyt ja kiduttanut minua siinä määrin kuin Kuningattaren kääpiö. Hän, pienin ihminen, joka siihen saakka oli valtakunnasta tavattu (uskon tosiaankin, ettei hän täyttänyt kolmeakymmentä jalkaa), rupesi hävyttömäksi nähdessään niin paljon itseään pienemmän olennon ja yritti aina mahtailla ja olla suuri olevinaan, kun kulki ohitseni Kuningattaren eteishuoneessa minun seisoessani jollakin pöydällä keskustelemassa hovin herrojen tai naisten kanssa. Sellaisissa tapauksissa hän melkein poikkeuksetta sinkosi jonkin pienuuteeni kohdistuvan kärkevän sanan, ja minä voin kostaa ainoastaan nimittämällä häntä veikokseni, haastamalla häntä painiin ja muilla sellaisilla hovipoikien viljelemillä sukkelilla vastauksilla. Eräänä päivänä aterioitaessa tämä pieni ilkeä vintiö ärtyi jostakin sanastani niin, että nousi Kuningattaren tuolin kaiteelle, tarttui minua mitään pahaa aavistamatonta vyötäisiin ja pudotti minut isoon hopeiseen kermakulhoon juosten sitten kiireen kaupalla tiehensä. Minä upposin sinne umpikuljuun, ja olisi voinut käydä huonostikin, ellen ollut hyvä uimari; Glumdalclitch näet sattui sinä hetkenä olemaan huoneen toisessa päässä, ja Kuningatar säikähti niin, ettei kyennyt neuvokkaasti minua auttamaan. Pikku hoitajattareni riensi kumminkin minua pelastamaan ja nosti minut kuivalle, kun olin ehtinyt niellä toista korttelia kermaa. Minut vietiin vuoteeseen, mutta vahinkoa ei tullut muuta kuin se, että vaatteeni menivät aivan piloille. Kääpiö sai kelpo löylytyksen ja rangaistusta lisättiin siten, että hänen oli tyhjennettävä se kermakulho, johon oli minut viskannut. Sen koommin hän ei enää voittanut valtiattarensa suosiota. Pian sen jälkeen Kuningatar lahjoitti hänet eräälle ylhäiselle naiselle. Minä olin erittäin iloinen päästessäni häntä näkemästä, koska en voinut arvata millaisiin äärimmäisiin tekoihin tuo ilkeä veijari olisi voinut kostonhimossaan johtua.

Hän oli jo aikaisemmin tehnyt minulle ruman kepposen, joka sai Kuningattaren nauramaan, vaikka hän samalla oli sydämestään vihoissaan ja olisi heti pannut hänet viralta, ellen minä olisi jalomielisesti ryhtynyt sovittamaan. Kuningatar oli ottanut lautaselleen ydinluun, koputellut siitä ytimen ja asettanut luun takaisin kulhoon, entiseen pystyyn asentoonsa. Kääpiö piti varansa Glumdalclitchin siirryttyä sivupöydän luo ja nousi sille jakkaralle, jolla tavallisesti seisoi pikku hoitajattareni hoivatessaan minua ateriain aikana. Sitten hän tarttui minuun molemmin käsin, puristi sääreni yhteen ja painoi minut luun onteloon vyötäryksiä myöten. Siihen minä jäin hyväksi aikaa ja näytin erittäin naurettavalta. Luulenpa, että kului kokonainen minuutti, ennenkuin kukaan tiesi, minne olin joutunut; pidin näet huutamista arvooni soveltumattomana. Mutta ruhtinaat eivät useinkaan nauti ruokaansa kuumana, ja niin jalkani säilyivät kalttautumattomina; sukkani ja housuni vain olivat surkeassa kunnossa. Minun pyynnöstäni kääpiö sai vain kelpo selkäsaunan.

Kuningatar laski usein leikkiä säikkyväisyydestäni ja tapasi tiedustella minulta, olivatko kaikki kotimaassani minunlaisiani pahoja pelkureita. Seikka oli seuraavanlainen. Valtakunnan vitsauksena on kesäiseen aikaan suuri kärpästen paljous, ja nämä inhoittavat otukset, jotka ovat nummileivosen kokoisia, eivät antaneet aterialla istuessani minulle elävää rauhaa, vaan hymisivät ja surisivat lakkaamatta ympärilläni. Toisinaan ne laskeutuivat ruokaani ja jättivät siihen inhoittavaa ulostustaan tai näljäänsä, jonka varsin hyvin näin; maan asukkaiden suuremmat näköelimet eivät havainneet yhtä terävästi sellaisia pieniä esineitä. Toisinaan ne istuutuivat nenälleni tai otsalleni, pistivät minua lihaan asti ja levittivät inhaa löyhkää. Minä erotin selvästi sen tahmaisen aineen, joka luonnontutkijaimme selityksen mukaan tekee näille hyönteisille mahdolliseksi kävellä katossa, jalat ylöspäin. Minulla oli paha puuha puolustautuessani näiden ilkeiden eläinten hyökkäyksiltä, ja mahdotonta oli olla säpsähtämättä, kun niitä tuiskahti kasvoihin. Kääpiön tavallisena kujeena oli siepata muutamia niistä kouraansa, samoinkuin meikäläiset koulupojat mielellään tekevät, ja päästää ne yhtäkkiä lentoon nenäni alla, siten minua säikähdyttääkseen ja huvittaakseen Kuningatarta. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin viiltää ne kappaleiksi niiden ilmassa lentäessä, ja taitavuuttani ihailtiin kovin.

Muistan, kuinka Glumdalclitch oli eräänä aamuna asettanut minut laatikkoineni akkunalle, kuten yleensäkin kauniin sään vallitessa, jotta saisin hengittää raitista ilmaa (en näet uskaltanut sallia hänen ripustaa laatikkoa naulaan ikkunan ulkopuolelle, niinkuin Englannissa ripustamme linnunhäkkejä). Olin avannut toisen työntöikkunani ja istuutunut pöytäni ääreen syömään aamiaisekseni makeata kakkua, kun samassa lensi huoneeseeni kolmattakymmentä tuoksun sinne houkuttelemaa ampiaista, jotka hyrisivät äänekkäämmin kuin yhtä monta säkkipelin bassopilliä. Muutamat niistä hyökkäsivät kakkuni kimppuun ja kuljettivat sen pois pala palalta, toiset lentelivät pääni ja kasvojeni vaiheilla kerrassaan huumaten minut surinallaan. Minä pelkäsin ja vapisin ajatellessani, että ne voivat minua pistää, mutta uskalsin sentään nousta, paljastaa säiläni ja käydä niiden kimppuun niiden lentäessä. Niin päästin päiviltä neljä; muut lensivät tiehensä, ja minä suljin heti ikkunani. Nämä hyönteiset olivat peltopyyn kokoisia. Minä tarkastin niiden pistimet ja havaitsin ne puolentoista tuhman pituisiksi ja teräviksi kuin neulat. Minä säilytin ne kaikki huolellisesti, asetin ne myöhemmin eräiden muiden merkillisyyksien keralla näytteille eri puolilla Eurooppaa ja Englantiin palattuani lahjoitin niistä kolme Gresham Collegen kokoelmiin jättäen neljännen itselleni.

NELJÄS LUKU

Maata kuvaillaan. Ehdotus uudempien karttateosten korjaamiseksi. Kuninkaan palatsi ja muutamia pääkaupunkia koskevia tietoja. Tekijän matkustamistapa. Huomattavimman temppelin kuvaus.

Aion nyt lyhyesti kuvailla lukijalle tätä maata, mikäli siihen tutustuin matkoillani, jotka eivät ulottuneet kahtatuhatta peninkulmaa kauemmaksi pääkaupungista Lorbrulgrudista. Kuningatar, jonka seurueeseen aina kuuluin, ei näet liikkunut milloinkaan kauemmaksi saatellessaan matkoille lähtevää Kuningasta, vaan jäi aina siihen etäisyyteen odottamaan rajamaitansa tarkastamasta palaavaa hallitsijaa. Tämän ruhtinaan alueiden pituus on suunnilleen kuusituhatta peninkulmaa ja leveys kolmen- ja viidentuhannen peninkulman väliltä. Tämän nojalla minun täytyy päätellä, että eurooppalaiset maantieteen tutkijat pahoin erehtyvät otaksuessaan Japanin ja Kalifornian välillä olevan ainoastaan merta. Olen näet aina ollut sitä mieltä, että täytyy olla olemassa maata Tatarian suuren manteren vastapainona. Siitä syystä heidän tulisi korjata karttateoksensa liittämällä nämä laajat maa-alueet Amerikan luoteisosaan; minä puolestani olen valmis heitä siinä työssä avustamaan.

Valtakunta on niemimaa ja rajoittuu koillisessa kolmekymmentä peninkulmaa korkeaan vuorijonoon, jonka yli on mahdoton kulkea, koska huipuilla on tulivuoria. Niinpä eivät kaikkein oppineimmatkaan henkilöt tiedä, millaisia kuolevaisia asuu noiden vuorten toisella puolella tai onko siellä ollenkaan asujaimia. Toisaalla maata rajoittaa valtameri. Koko kuningaskunnassa ei ole yhtäkään merisatamaa, ja ne rannikon osat, joissa joet laskevat mereen, ovat niin täynnä karuja kallioita ja merenkäynti on yleensä niin ankara, ettei kukaan uskalla lähteä vesille pienimmässäkään venheessä, joten kansa elää täydellisesti eristettynä muusta maailmasta. Mutta suurilla virroilla vilisee aluksia, ja niistä saadaan runsaasti oivallista kalaa. Merestä he eivät kalaa pyydä, sillä merikalat ovat samankokoisia kuin Euroopassa, joten niitä ei kannata pyydystää. Tästä käy ilmi, että luonto on rajoittanut erinomaisen kookkaiden eläinten ja kasvien tuottamisen yksinomaan tähän mannermaahan; seikan syy jääköön filosofien selvitettäväksi. Toisinaan he kuitenkin sieppaavat valaskalan, joka on sattunut ajautumaan kareihin, ja köyhempi väestö syö mielellään sen lihaa. Olen nähnyt siellä valaita niin suuria, että mies tuskin jaksoi kantaa yhtä niistä olallaan, ja toisinaan niitä kuljetetaan harvinaisuutensa vuoksi vasuissa Lorbrulgrudiin. Kerran näin sellaisen vadissa Kuninkaan pöydässä, ja sitä pidettiin erikoisuutena, mutta minä en huomannut hallitsijan siitä erikoisesti nauttivan. Otaksun kalan tuntuneen hänestä vastenmieliseltä suuruutensa vuoksi, mutta totta on, että olen nähnyt vielä suuremman valaan Grönlannissa.

Maa on hyvin asuttu, sillä siinä on viisikymmentäyksi kaupunkia, lähes sata vallitettua kauppalaa ja suuri määrä kyliä. Tiedonhaluisen lukijan tyydyttämiseksi riittänee, kun kuvailen Lorbrulgrudia. Tämä kaupunki sijaitsee kahden puolen virtaa, joka jakaa sen melkein keskeltä kahtia. Siinä on yhdeksättätuhatta taloa ja suunnilleen kuusisataatuhatta asukasta. Se on kolmen glonglungin (suunnilleen neljänkuudetta englanninpeninkulman) pituinen ja puolenkolmatta levyinen, kuten itse havaitsin tarkastaessani Kuninkaan käskystä valmistettua virallista karttaa, joka levitettiin minua varten maahan kaiketi sadan jalan alueelle; minä astelin useat kerrat paljain jaloin sen halkaisijan ja kehän ja mittasin sen varsin täsmällisesti, mittakaavan mukaan arvioiden.

Kuninkaan palatsi ei ole mikään säännöllinen rakennus, vaan talorykelmä, jonka ympärysmitta on suunnilleen seitsemän peninkulmaa; suurimmat huoneet ovat yleensä kaksisataaneljäkymmentä jalkaa korkeat ja leveydeltään ja pituudeltaan suhteellisesti samaa kokoa. Glumdalclitchin ja minun käytettäväksi annettiin vaunut, ja hänen kotiopettajattarensa vei hänet usein niissä katselemaan kaupunkia tai tekemään ostoksia. Minä olin aina mukana, laatikossani, mutta omasta pyynnöstäni tyttö otti minut usein ulos ja piti kädessään, jotta voin mukavammin katsella rakennuksia ja väestöä kulkiessamme katuja. Arvioni mukaan olivat ajoneuvomme suunnilleen neliöksi muutetun Westminster Hallin kokoiset, mutta eivät aivan niin korkeat; ihan täsmällisiä mittoja en kumminkaan tässä osaa mainita. - Eräänä päivänä kotiopettajatar käski ajomiehen pysähtyä erinäisten myymäläin edustalla, ja tilaisuutta hyväkseen käyttävät kerjäläiset kerääntyivät vaunujen kummallekin puolelle tarjoten minulle näytelmän, jonka kaltaista ei yksikään englantilainen silmä ole koskaan nähnyt. Siinä oli eräs nainen, jonka syövän paisuttama rinta oli suunnattoman suuri ja täynnä reikiä, muutamia niinkin avaroita, että olisin helposti voinut ryömiä niihin kaikkineni. Eräällä miehellä oli viittä villapaalia suurempi kasvannainen, ja eräs toinen käveli suunnilleen kahdenkymmenen jalan pituisten puujalkain varassa. Kaikkein inhoittavimmilta näyttivät kuitenkin heidän vaatteissaan ryömivät täit. Minä näin paljaalla silmällä näiden syöpäläisten jalat paljoa paremmin kuin eurooppalaisen täin jalat mikroskooppia käyttäessäni, ja samoin kärsät, joilla ne tonkivat kuin siat. Ne olivat ensimmäiset näkemäni, ja minä olisin mielelläni leikellyt jonkin niistä, jos minulla olisi ollut soveliaat kojeet (mutta ne olivat pahaksi onneksi jääneet laivaan), vaikka ne näyttivät niin iljettäviltä, että minua kerrassaan kuvotti.

Minua kuljetettiin tavallisesti suuressa laatikossani, mutta Kuningatar antoi sitäpaitsi valmistaa minua varten toisen pienemmän, joka oli suunnilleen neljä jalkaa kultakin sivultaan ja kymmenen jalkaa korkea. Se oli matkoilla mukavampi kuin toinen, joka oli hiukan liian suuri Glumdalclitchin syliin ja hankala vaunuihin otettavaksi. Uuden laatikon valmisti sama mestari kaikin puolin minun ohjeitani noudattaen. Tämä matkalaatikko oli täsmälleen neliömäinen, kolmella sivulla oli ikkuna keskellä seinää, ja ikkunain ulkopuolella oli rautaristikko pitkillä matkoilla mahdollisesti sattuvien tapaturmien varalta. Neljänteen seinään, jossa ei ollut ikkunaa, oli kiinnitetty kaksi vankkaa sinkilää, joihin minua kuljettava henkilö, tahtoessaan liikkua ratsain, pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten soljella vyötäisilleen. Jos Glumdalclitch sattui olemaan pahoinvoipa, sai tehtävän aina suorittaakseen joku vakaa ja uskollinen palvelija, johon voin luottaa, kun halusin seurata Kuningasta ja Kuningatarta heidän matkoillaan tai mielin katsella puutarhoja tai käydä vierailulla jonkun ylhäisen naisen tai hovin ministerin luona; minä näet aloin nyt tulla korkeimpien virkamiesten keskuudessa tunnetuksi ja arvossapidetyksi, luullakseni enemmän Heidän Majesteettiensa osoittaman suosion kuin minkään oman ansioni vuoksi. Jos satuin väsymään vaunuissa-matkustamiseen, sai ratsastava lakeija vyöttää laatikkoni vyötäisilleen ja sijoittaa sen tyynylle eteensä, ja silloin voin kolmesta ikkunastani vapaasti katsella maisemia. Tässä matkustussuojassa minulla oli telttasänky ja kattoon kiinnitetty makuuverkko, kaksi tuolia ja pöytä, kaikki lujasti lattiaan kiinnitetyt vaunujen ja hevosen liikkeistä johtuvan järkkymisen välttämiseksi. Minä olin niin tottunut merimatkoihin, etteivät nämä, toisinaan tosin sangen valtavat heilunnat paljoakaan minua häirinneet.

Mieliessäni lähteä kaupunkia katselemaan sijoituin aina matkalaatikkooni, jonka Glumdalclitch otti syliinsä sijoittuen itse eräänlaiseen kantotuoliin, jota maan tavan mukaan kantoi neljä miestä ja jonka jäljessä kulki kaksi Kuningattaren livereihin puettua palvelijaa. Kansa oli usein kuullut minusta puhuttavan ja tunkeili uteliaana kantotuolin ympärillä, ja tyttö oli kyllin laatuisa käskeäkseen kantajien pysähtyä ja ottaakseen minut kämmenelleen, jotta kaikki voivat paremmin nähdä uteliaisuutensa esineen.

Minun teki kovin mieli nähdä suurinta temppeliä ja varsinkin siihen kuuluvaa tornia, jota sanottiin valtakunnan korkeimmaksi. Hoitajattareni veikin minut sinne eräänä päivänä, mutta minun täytyy tunnustaa, että palasin pettyneenä; torni näet oli ainoastaan kolmentuhannen jalan korkuinen maasta ylimpään nirkkoon lukien, mikä ei ole ollenkaan ihmeteltävä korkeus, jos otamme huomioon tämän kansan ja eurooppalaisten välisen suuruuseron, eikä suinkaan vastaa (jos oikein muistan) Salisburyn tapulin korkeutta. En kumminkaan tahdo halventaa kansakuntaa, jolle ikäni kaiken tunnustan olevani erinomaisessa kiitollisuudenvelassa, ja senvuoksi myönnän, että sen, mitä tämän kuuluisan tornin korkeudesta puuttuu, korvaa runsaasti sen kauneus ja lujuus. Sen seinät näet ovat lähes sadan jalan paksuiset ja rakennetut hakatuista, suunnilleen neljänkymmenen jalan mittaisista paasista, kaikilta puoliltaan koristetut luonnollista kokoa suuremmilla jumalain ja kuningasten marmorikuvilla, joilla kaikilla on omat komeronsa. Minä mittasin erään pikkusormen, joka oli lohjennut jostakin kuvapatsaasta ja lepäsi soraläjässä, ja havaitsin sen täsmälleen neljän jalan ja tuuman pituiseksi. Glumdalclitch kääri sen nenäliinaansa ja kuljetti taskussaan kotiinsa säilyttääkseen sen muun pienen rihkaman joukossa, johon oli kovin kiintynyt, niinkuin hänen ikäisensä lapset yleensä.

Kuninkaan keittiö on tosiaankin jalo rakennus holvikattoineen ja suunnilleen kuudensadan jalan korkuinen. Iso leivinuuni on vain kymmentä askelta kapeampi kuin P. Paavalinkirkon kupoli; minä näet mittasin viimeksimainitun kotiin palattuani vertailun vuoksi. Mutta jos kuvailisin keittiön liettä, valtavia patoja ja kattiloita, vartaissaan kääntyviä paisteja ja useita muita yksityisseikkoja, niin minua tuskin uskottaisiin; ankara arvostelija joka tapauksessa taipuisi otaksumaan, että hiukan liioittelen, kuten matkailijain usein epäillään menettelevän. Pelkään sellaista moitetta välttäessäni johtuneeni toiseen äärimmäisyyteen, ja jos tämä kuvaus sattumalta käännettäisiin Brobdingnagin (sillä nimellä tätä valtakuntaa tavallisesti mainitaan) kielelle ja kuljetettaisiin sinne, niin Kuningas ja hänen kansansa voisivat syystäkin valittaa, että olen tehnyt heille vääryyttä esittämällä asioita väärin ja vähennetyssä mittakaavassa.

Hänen Majesteetillaan on useimmiten tallissaan seitsemänsataa hevosta, joiden korkeus yleensä vaihtelee neljästäkuudetta kuuteenkymmeneen jalkaan. Mutta kun hän juhlatilaisuuksissa näyttäytyy ulkona, on hänellä henkivartiostonaan viisisataa ratsumiestä, ja minä pidin tätä joukkoa komeimpana näkynä, mikä katselijalle voi milloinkaan tarjoutua, kunnes näin osan Kuninkaan armeijaa sijoitettuna taistelujärjestykseen. Siitä kerron toisessa yhteydessä.

VIIDES LUKU

Erinäisiä tekijälle sattuneita seikkailuja. Erään pahantekijän mestaus.
Tekijä osoittaa purjehdustaitoansa.

Elämäni tässä maassa olisi ollut varsin onnellista, ellei pienuudestani olisi aiheutunut erinäisiä naurettavia ja kiusallisia tapahtumia, joista rohkenen tässä kertoa muutamia. Glumdalclitch vei minut usein linnan puutarhaan pienemmässä laatikossani ja otti minut toisinaan siitä ulos pitääkseen minua kämmenellään tai salliakseen minun kävellä maassa. Muistan, kuinka kääpiö eräänä päivänä, ennenkuin Kuningatar lähetti hänet pois, seurasi meitä puutarhaan. Hoitajattareni laski minut maahan, ja kun olimme lähellä toisiamme, kääpiö ja minä, erään kääpiö-omenapuun vieressä, en voinut olla osoittamatta sukkeluuttani typerästi vihjaamalla hänen ja puun välillä vallitsevaan yhtäläisyyteen, mikä kävi päinsä heidän kielellään yhtä hyvin kuin meidän kielellämme. Ilkeä heittiö piti varansa, ja kun kävelin erään puun alla, hän ravisteli sitä niin, että tusinan verta sammionsuuruisia omenia putosi ympärilleni. Minun kumartuessani iski eräs niistä minua selkään, niin että tuiskahdin suulleni maahan kumminkaan siitä vioittumatta. Kääpiölle annettiin pyynnöstäni anteeksi, koska minä olin häntä ärsyttänyt.

Erään toisen kerran Glumdalclitch jätti minut pehmeälle nurmelle huvittelemaan miten osasin ja käyskeli itse hiukan loitompana kotiopettajattarensa kanssa. Sillävälin tuli yhtäkkiä voimallinen raekuuro, joka löi minut heti maahan, ja minun siinä maatessani hakkasivat rakeet minua tuimasti, kuin tennispalloilla pommittaen. Pääsin sentään nelinkontin ryömien turvaan ajuruoholavan suojanpuolelle, jonne paneuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten, mutta olin möyhennetty kiireestä kantapäähän niin pahoin, etten kyennyt lähtemään ulos kymmeneen päivään. Se ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä kaikki luonnon ilmiöt ovat tässä maassa saman huikean mittakaavan mukaiset, raekin lähes tuhatkahdeksansataa kertaa isompi kuin Euroopassa, kuten voin oman kokemukseni perustuksella vakuuttaa; olin näet niin utelias, että punnitsin ja mittasin niitä.

Paljoa vaarallisempi tapaus sattui minulle samassa puutarhassa, kun pikku hoitajattareni, luullen sijoittaneensa minut varmaan paikkaan, kuten usein pyysin häntä tekemään saadakseni olla omissa mietteissäni, ja jätettyään laatikkoni kotiin, jottei olisi vaivaa sen kantamisesta, oli siirtynyt opettajattarensa ja muutamien muiden naistuttaviensa keralla toisaalle. Hänen ollessaan poissa ja äänenkantamattomissa sattui erään ylipuutarhurin pieni valkoinen viiriäiskoira liikkumaan niillä tienoilla, missä minä makasin. Vainunsa opastamana koira tuli suoraan luokseni, sieppasi minut suuhunsa, juoksi häntäänsä heiluttaen isäntänsä luo ja laski minut maahan. Koira oli onneksi niin hyvin opetettu, että kuljetti minua hampaissaan tekemättä vähintäkään vahinkoa ja repimättä vaatteitanikaan. Puutarhuri parka, joka tunsi minut hyvin ja oli minulle erittäin ystävällinen, säikähti kamalasti. Hän otti minut hellävaroen käsiinsä ja kysyi, kuinka voin; mutta minä olin niin typertynyt ja hengästynyt, etten saanut sanaa suustani. Muutaman minuutin kuluttua sentään toivuin, ja puutarhuri kantoi minut vikaantumattomana pikku hoitajattarelleni, joka oli sillävälin palannut siihen paikkaan, mihin oli minut jättänyt, ja oli ankarassa tuskassa, kun minua ei näkynyt eikä huutoonkaan kuulunut mitään vastausta. Hän nuhteli puutarhuria ankarasti koiran vuoksi, mutta asia painettiin villaisella eikä sitä saatettu milloinkaan hovin tietoon; tyttö näet pelkäsi Kuningattaren vihastuvan, ja minä puolestani en katsonut olevan eduksi maineelleni, että sellainen juttu joutuisi kiertämään.

Tämän tapahtuman vuoksi Glumdalclitch päätti olla päästämättä minua ulkosalla milloinkaan näkyvistään. Minä olin jo kauan pelännyt sellaista päätöstä ja olin siitä syystä salannut muutamia pieniä ikäviä tapahtumia, joita oli sattunut, kun olin jäänyt yksin. Kerran kävi puutarhan yläpuolella leijaillut poutahaukka kimppuuni, ja ellen olisi päättävästi vetäissyt säilääni ja rientänyt tiheän säleaidan suojaan, se olisi varmasti vienyt minut kynsissään. Toisella kertaa kapusin tuoreen myyränmättään huipulle ja vajosin kaulaa myöten koloon, josta eläin oli heittänyt mullan pois. Ei auttanut muu kuin keksiä jokin mainitsemista ansaitsematon hätävalhe, vaatteiden tärveltymisen selittämiseksi. Kerran sattui niinkin, että vioitin oikean säärivarteni kompastumalla etanankuoreen, kun yksin vaeltaessani ajattelin poloista syntymämaatani.

En tiedä sanoa, tunsinko enemmän iloa vai nöyryytystä yksinäisten kävelyretkieni aikana havaitessani, etteivät pikkulinnut näyttäneet ollenkaan minua pelkäävän, vaan hyppivät kyynärän päässä minusta etsien matoja ja muuta ravintoa niin välinpitämättöminä ja rauhallisina kuin ei ketään olisi ollut niiden läheisyydessä. Muistan, että eräs rastas oli kyllin rohkea siepatakseen kädestäni kakun, jonka Glumdalclitch oli vastikään antanut murkinoikseni. Jos yritin ottaa kiinni jotakin pikkulintua, kääntyi se terhakasti päin ja koki nokkia sormiani, joita en uskaltanut viedä niiden ulottuville; sitten se huoletonna hypähti takaisin haeskelemaan matoja tai etanoita niinkuin ennenkin. Mutta eräänä päivänä minä otin vankan kalikan ja heitin sillä hamppuvarpusta kaikin voimin ja niin osuvasti, että lintu kuukahti maahan. Minä tartuin molemmin käsin sen kurkkuun ja kannoin saaliini riemuiten hoitajattarelleni. Mutta lintu olikin vain pyörtynyt, virkosi ja paukutti siivillään kummaltakin puolelta päätäni ja koko ruumistani, vaikka pitelin sitä kädenulottuman päässä, ja minä olin niin pahassa pulassa, että aioin jo kymmenen kertaa päästää sen menemään. Kohta tuli kuitenkin avukseni eräs palvelija ja väänsi niskat nurin linnulta, joka Kuningattaren käskystä valmistettiin seuraavana päivänä syötäväkseni. Jos oikein muistan, oli tämä hempponen hiukan suurempi kuin Englannin joutsen.

Hovinaiset kutsuivat Glumdalclitchin usein huoneisiinsa ja kehoittivat häntä ottamaan minut mukaan, jotta saisivat ilokseen minua katsella ja kosketella. Usein he riisuivat minut apposen alasti ja painoivat pitkin pituuttani povelleen. Se oli minusta kovin vastenmielistä, sillä totta puhuen uhosi heidän ihostaan sangen inha haju. En mainitse tätä suinkaan halventaakseni näitä oivallisia naisia, joita kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta, mutta käsitän, että hajuaistini oli niin paljon herkempi kuin olin heitä pienempi ja etteivät nämä ylhäiset henkilöt olleet rakastajilleen tai toisilleen vastenmielisempiä kuin vastaavassa asemassa olevat ihmiset kotimaassani Englannissa. Joka tapauksessa havaitsin heidän luonnollisen hajunsa paljoa siedettävämmäksi heidän käyttämiään hajuvesiä, jotka saivat minut paikalla pyörtymään. Ei ole häipynyt mielestäni, että eräs hyvä lilliputilainen ystäväni eräänä helteisenä päivänä, kun olin harjoittanut melkoista ruumiinliikuntoa, suvaitsi moittia minun vaiheillani tuntuvaa voimallista hajua, vaikka en siinä suhteessa ole useimpia sukupuoleni jäseniä moitittavampi; mutta otaksun, että hänen hajuaistinsa oli minuun verraten yhtä herkkä kuin minun puheenaolevan väen haistamisvoimaan verrattuna. Tässä yhteydessä en voi olla oikeuden nimessä huomauttamatta, että valtiattareni Kuningatar ja hoitajattareni Glumdalclitch olivat persoonaltaan yhtä mieluisat kuin kuka tahansa Englannin ylhäinen nainen.

Hoitajattareni viedessä minut näiden hovinaisten luo tuntui minusta kiusallisimmalta se, että he kohtelivat minua ihan kursailematta, niinkuin ainakin olentoa, josta ei tarvitse vähääkään välittää. He riisuutuivat ilkialasti ja vaihtoivat paitaa minun läsnäollessani ja seisoessani heidän pukupöydällään suoraan heidän alastomien edessä, mikä ei suinkaan ollut minulle houkutteleva näky eikä herättänyt mielessäni muita tunteita kuin kauhua ja inhoa. Läheltä katsoen heidän ihonsa näytti ylen karhealta, epätasaiselta ja moniväriseltä, ja siellä täällä havaitsi lautasen kokoisen pisaman ja siitä riippuvia, käärelankaa paksumpia karvoja, heidän persoonansa muusta alueesta puhumattakaan. Aivan arkailematta he myös minun läsnäolossani laskivat pois itsestään, mitä olivat juoneet, vähintään kahden härkätynnyrin määrän, astiaan, joka oli kolmen tynnyrin vetoinen. Sievin näistä hovinaisista, hilpeä ja kujeellinen kuusitoistavuotias tyttö, sijoitti minut toisinaan hajareisin nännilleen ja teki monia muita temppuja, joiden lähemmästä kuvailemisesta pidättymisen lukija suonee minulle anteeksi. Minusta asia oli niin vastenmielinen, että pyysin hartaasti Glumdalclitchiä keksimään jonkin tekosyyn, jottei minun tarvinnut enää kohdata tuota nuorta naista.

Eräs nuori herrasmies, hoitajattareni opettajattaren veljenpoika, tuli kerran ja kehottamalla kehoitti meitä molempia olemaan läsnä teloituksessa. Kuolemaantuomittu oli murhannut erään tämän herrasmiehen lähimpiä tuttavia. Glumdalclitch suostui vihdoin, joskin kovin vastahakoisesti, koska oli luonnostaan hellämielinen. Minä puolestani, vaikka inhoonkin sellaisia näytelmiä, tunsin toisaalta uteliaisuuteni houkuttelevan näkemään tapahtumaa, jonka otaksuin aivan erinomaiseksi. Pahantekijä sidottiin tarkoitusta varten pystytetylle mestauslavalle sijoitettuun tuoliin ja hänen kaulansa katkaistiin suunnilleen neljänkymmenen jalan pituisen miekan sivalluksella. Veri syöksyi laskimo- ja valtimosuonista niin valtavan runsaana ja niin korkealle ilmaan, ettei Versaillesin suuri jet d’eau olisi kyennyt kilpailijaksi sen kestäessä. Pään pudotessa mestauslavan permantoon kuului sellainen kumahdus, että säpsähdin, vaikka olin ainakin puolen englanninpeninkulman etäisyydessä.

Kuningatar kuunteli usein kertomuksiani merimatkoistani ja käytti kaikkia tilaisuuksia huvittaakseen minua, jos olin alakuloinen, kysyi, osasinko käsitellä purjetta tai airoja ja eikö soutaminen olisi vähäisenä ruumiinharjoituksena minulle terveellinen. Minä selitin varsin hyvin perehtyneeni kumpaankin tehtävään, sillä vaikka varsinaisena toimenani olikin ollut laivan välskärin eli lääkärin virka, olin sentään usein, pahan pinteen sattuessa, joutunut työskentelemään tavallisena merimiehenä. En kumminkaan käsittänyt, miten asia kävisi päinsä tässä maassa, missä kaikkein pienin kalavenhe oli suurimpien meikäläisten linjalaivojen kokoinen ja minun hoitelemani aluksen oli mahdoton kestää heidän niinkään virtansa vedenkäyntiä. Hänen Majesteettinsa sanoi, että jos osaisin suunnitella venheen, niin hänen oma puuseppänsä sen valmistaisi ja hän itse järjestäisi minulle purjehtimispaikan. Mies oli erittäin kätevä ja kekseliäs ja valmisti kymmenessä päivässä osviittaini mukaisesti täydellä taklingilla varustetun huvijahdin, johon olisi hyvin mahtunut kahdeksan eurooppalaista. Aluksen valmistuttua Kuningarar oli niin ihastuksissaan, että juoksi se sylissään Kuninkaan luo, joka käski koetteeksi asettaa sen ja minut sen keralla vesisammioon. Tilan ahtaus kuitenkin esti minua liikuttelemasta airopariani. Mutta Kuningatar oli jo aikaisemmin suunnitellut asian toisin. Hän käski puusepän valmistaa kolmensadan jalan pituisen, viidenkymmenen levyisen ja kahdeksan jalan syvyisen puukaukalon. Saumat täytettiin tyystin piellä, jottei se vuotanut, ja säiliö sijoitettiin seinän viereen erääseen palatsin ulompaan huoneeseen. Lähellä pohjaa oli hana, josta sopi laskea vettä pois sen aljettua ummehtua, ja kaksi palvelijaa voi sen vaivatta täyttää uudelleen puolessa tunnissa. Siinä minä usein soutelin omaksi hauskuudekseni ja ilahduttaakseni Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan, joita taitoni ja näppäryyteni tuntui huvittavan. Toisinaan minä nostin purjeen, ja silloin ei ollut muuta huolta kuin peränpitäminen; naiset antoivat minulle tuulta viuhkoillaan, ja heidän väsyttyään saivat muutamat hovipojat puhaltaa purjeeseeni. Minä osoitin taitoani luovimalla oikeaan tai vasempaan, miten mieleni teki. Kun olin purjehtimisen lopettanut, kantoi Glumdalclitch aina alukseni huoneeseensa ja ripusti sen naulaan kuivamaan.

Tässä urheilussa minulle sattui kerran onnettomuus, joka oli vähällä viedä minulta hengen. Hovipoika oli sijoittanut alukseni ruuheen, ja Glumdalclitchin opettajatar kävi avuliaasti nostamaan minua venheeseen, mutta minä luiskahdin hänen sormistaan ja olisin ehdottomasti pudonnut permantoon neljänkymmenen jalan korkeudesta, ellen olisi matkalla tarttunut kelpo naisen rintaröyhelössä olevaan isoon nuppineulaan; neulan kärki tunkeutui paitani ja housujeni vyötäryksen väliin, ja siinä minä killuin ilmassa, kunnes Glumdalclitch riensi minut pelastamaan.

Toisella kertaa eräs palvelija, jonka tehtävänä oli täyttää ruuhi joka kolmas päivä raikkaalla vedellä, toimi niin huolimattomasti, että kantoi sinne (huomaamattaan) sangossa ison sammakon. Se pysyi piilossa, kunnes minut nostettiin alukseen, mutta sitten, havaitessaan venheen soveliaaksi lepopaikaksi, kiipesi ylös ja kallisti sitä niin, että minun täytyi heittäytyä koko painollani toiselle laidalle estääkseni sitä kaatumasta. Kannelle päästyään sammakko hyppäsi heti puolen venheen mittaa, sitten pääni yli, edestakaisin, pirskoittaen kasvoihini ja vaatteisiini inhoittavaa limaansa. Valtavan kokonsa vuoksi se näytti minusta muodottomimmalta luontokappaleelta, mitä ajatella saattaa. Siitä huolimatta pyysin Glumdalclitchiltä lupaa otella sen kanssa omin neuvoin. Minä paukutin sitä hyvän aikaa toisella airollani ja pakotin sen vihdoin loikkaamaan pois venheestä.

Suurimpaan tässä valtakunnassa kokemaani vaaraan minut saattoi keittiödepartementin kirjurin omistama marakatti. Glumdalclitch oli sulkenut minut huoneeseensa lähtiessään jollekin asialle tai vierailemaan. Vallitsi lämmin sää, ja huoneen ikkuna, samoinkuin isomman laatikkoni ikkunat ja ovi (oleskelin tavallisesti siinä, koska se oli tilava ja mukava), oli jätetty auki. Istuessani siinä kaikessa rauhassa mietiskellen pöytäni ääressä, kuului jotakin tulla kopsahtavan huoneen ikkunasta ja poukahtelevan seinältä toiselle. Vaikka kovin säikähdin, uskalsin sentään katsahtaa suojani ikkunasta, tosin paikaltani hievahtamatta, ja näin hullunkurisen elukan hyppivän ja leiskuvan edestakaisin, kunnes se vihdoin tuli laatikkoni luo, jota näytti tutkivan varsin mielissään ja uteliaana, kurkistellen sisään ovesta ja kaikista ikkunoista. Minä vetäydyin huoneeni eli laatikkoni peränurkkaan, mutta joka puolelta tähystelevä marakatti herätti minussa sellaista pelkoa, etten ollut kyllin neuvokas piiloutuakseni sänkyni alle, kuten olisin helposti voinut tehdä. Vähän aikaa tirkisteltyään, irvisteltyään ja maiskuteltuaan se vihdoin keksi minut, pisti ovesta toisen käpälänsä niinkuin kissa hiirellä leikkiessään, ja vaikka siirryin monet kerrat toisaalle sitä väistääkseni, se kuitenkin lopulta tavoitti nuttuni liepeen (pukuni oli sen maan verkaa ja siis erittäin vahvaa ja lujaa kudelmaa) ja veti minut ulos. Se otti minut oikealle käsivarrelleen ja piteli minua niinkuin imettäjä lasta, jolle ryhtyy antamaan rintaa, aivan samoin kuin olen sellaisten elukkain nähnyt pitelevän kissanpoikia Euroopassa. Kun yritin rimpuilla, se puristi minua niin tuimasti, että katsoin viisaimmaksi alistua. Minulla on hyvät syyt uskoa, että se piti minua oman heimolaisensa pentuna; se näet moneen kertaan siveli kasvojani hellävaroen toisella käpälällään. Tämän huvin keskeytti ovelta kuuluva hälinä, joka kuului johtuvan sen avaamisesta, ja silloin marakatti viipymättä loikki ikkunalle, josta oli huoneeseen tullut, sitten laskutorvia ja räystäskouruja pitkin, kulkien kolmella jalalla ja pidellen minua neljännellä, naapuritalon katolle. Sen siepatessa minut matkaansa kuulin Glumdalclitchin kiljaisevan. Tyttö parka oli ihan suunniltaan, koko se puoli palatsia joutui ankaran sekasorron valtaan, palvelijat kiiruhtivat hakemaan tikapuita, sadat pihalle kerääntyneet ihmiset näkivät marakatin, joka istui katonharjalla, piteli minua kuin imeväistä käsivarrellaan, ruokki minua toisella käpälällään sulloen suuhuni erinäisiä ravintoaineita, joita pusersi ulos toisesta poskipussistaan, ja läimähdytti minua kämmenpohjallaan, kun en halunnut ruokaa nauttia. Siitä monet katselijajoukossa olevat joutuivat väkisinkin nauramaan, ja minä myönnän, ettei heitä siitä sovi moittia, sillä näky oli kieltämättä naurettava, joskaan ei minulle. Muutamat heittivät kiviä toivoen marakatin häätyvän alas, mutta se kiellettiin aivan ankarasti, koska kalloni olisi siinä leikissä sangen luultavasti murskautunut.

Tikapuut oli nyt kohotettu, ja useat miehet alkoivat kiivetä katolle. Sen havaitessaan, nähdessään olevansa melkein piiritetty ja tietäessään liikkuvansa liian hitaasti kolmen jalan varassa, marakatti pudotti minut harjatiilelle ja puikki pakoon. Siinä minä sitten istuin kolmensadan kyynärän korkeudella maasta, peläten joka hetki tuulen pyyhkäisevän minut alas tai putoavani omasta huimauksestani ja kieriväni harjalta räystäälle. Mutta eräs kelpo poika, hoitajattareni palvelija, kapusi luokseni, pisti minut housujensa taskuun ja toi vahingoittumattomana alas.

Marakatin kurkkuuni sullomat inhoittavat aineet olivat minut melkein tukehduttaneet; mutta hellä pikku hoitajatar kaaputti kaikki pois suustani pienellä neulalla, minä aloin oksentaa, ja siitä koitui suuri huojennus. Olin kuitenkin ylen uupunut, ja ilkeä otus oli puristellut kylkiäni niin kovin, että jouduin olemaan vuoteen omana kaksi viikkoa. Kuningas, Kuningatar ja kaikki hovilaiset lähettivät joka päivä tiedustelemaan terveyttäni, ja Kuningatar kävi sairauteni aikana useita kertoja luonani. Marakatti tapettiin ja annettiin käsky, ettei sellaisia elukoita saanut enää palatsissa pitää.

Kun toivuttuani kävin Kuninkaan luona kiittämässä häntä hänen osoittamastaan suopeudesta, suvaitsi hän laskea minusta aika lailla leikkiä tämän seikkailuni vuoksi. Hän kysyi, mitä olin miettinyt ja harkinnut levätessäni marakatin kämmenellä, mitä pidin hänen jakamastaan ravinnosta ja oliko raitis ilma katonharjalla terästänyt ruokahaluani. Hän tahtoi tietää, mitä olisin tehnyt, jos olisin joutunut sellaiseen tilanteeseen omassa maassani. Minä kerroin Hänen Majesteetilleen, ettei Euroopassa ollut apinoita, lukuunottamatta niitä, jotka sinne kuljetettiin nähtävyyksinä muista maista ja jotka olivat niin pieniä, että minä selviydyin kokonaisesta tusinasta, jos niiden päähän pisti käydä minua ahdistamaan. Mitä taas tuli siihen hirmuiseen olentoon, jonka kanssa olin äskettäin ollut tekemisissä (se oli tosiaankin norsun kokoinen), olisin kenties, jos kykenin säikähdykseltäni ajattelemaan sen verran, että käytin säilääni (minä otin puhuessani tuiman ilmeen ja löin käteni aseen kahvaan), sen pistäessä käpäläänsä huoneeseeni voinut iskeä siihen sellaisen haavan, että se olisi ollut iloinen saadessaan peräytyä nopeammin kuin oli tullut. Minä lausuin tämän kaiken jäyhään sävyyn, niinkuin ainakin henkilö, joka tarkoin valvoo, ettei hänen rohkeuttaan epäillä. Puheeni ei kumminkaan saanut aikaan muuta kuin äänekästä naurua, jota läsnäolevat kaikesta Hänen Majesteetilleen kuuluvasta kunnioituksesta huolimatta eivät kyenneet pidättämään. Tämä seikka sai minut harkitsemaan, kuinka turhaa ihmisen on pyrkiä saavuttamaan itselleen kunniaa niiden joukossa, jotka ovat kaiken yhdenvertaisuuden ja vertailunkin ulkopuolella häneen itseensä nähden. Sittenkin olen Englantiin palattuani varsin usein nähnyt omaan käyttäytymiseeni verrattavaa menettelyä: kuinka pieni halveksittava lakeija, voimatta vähimmässäkään määrässä vedota hyvään syntyperään, persoonallisiin ansioihin, älyyn tai terveeseen ymmärrykseen, uskaltaa olla olevinaan tärkeä ja paneutua valtakunnan suurimpien henkilöiden vertaiseksi.

Minusta aiheutui hoville joka päivä jokin naurettava juttu, ja vaikka Glumdalclitch oli minuun kiintynyt enemmänkin kuin riittävästi, hän kumminkin vallattomuudessaan kertoi Kuningattarelle heti jokaisen typeryyteni, jonka otaksui Hänen Majesteettiansa huvittavan. Kerran, kun tyttö oli hiukan pahoinvoipa, hänen kotiopettajattarensa vei hänet ulos saamaan raitista ilmaa. Ajettiin suunnilleen tunnin matka eli kolmenkymmenen peninkulman päähän kaupungista. Naiset astuivat vaunuista lähellä pientä peltojen halki johtavaa polkua, Glumdalclitch laski maahan matkalaatikkoni, ja minä lähdin kävelylle. Polulla oli lehmänläjä, ja minun piti välttämättä koetella ketteryyttäni yrittämällä hypätä sen yli. Otin vauhdin, mutta hyppy oli valitettavasti liian lyhyt, ja minä upposin keskelle kasaa polvia myöten. Hiukan vaivalloisesti kahlasin siitä sitten pois, ja eräs palvelijoista pyyhki minut nenäliinallaan niin puhtaaksi kuin osasi; olin näet pahasti ryvettynyt, ja hoitajattareni sulki minut laatikkooni, kunnes ehdimme kotiin. Kuningatar sai pian kuulla, mitä oli tapahtunut, ja palvelijat levittivät juttua hovissa, niin että koko ilonpito tapahtui muutamia päiviä yksinomaan minun kustannuksellani.

KUUDES LUKU

Tekijän keksintöjä Kuninkaan ja Kuningattaren huvittamiseksi. Hän osoittaa soitannollista taitoansa. Kuningas tiedustelee Euroopan valtiollisia oloja, ja tekijä selittää niitä hänelle. Siitä johtuvia Kuninkaan huomautuksia.

Minä olin mukana Kuninkaan aamuvastaanotossa kerran tai pari kertaa viikossa ja näin hänet usein parturin veitsen alla, mikä aluksi oli tosiaankin hirmuinen näky, sillä partaveitsi oli melkein kahden tavallisen viikatteen mittainen. Hänen Majesteettinsa ajatti maan tavan mukaan partansa vain kahdesti viikossa. Kerran sain parturin luovuttamaan itselleni hiukan saippuavaahtoa, josta poimin neljä- tai viisikymmentä karheinta parransängen kappaletta. Sitten otin hienon puulevyn, veistin sen kammanselän muotoiseksi ja pistin siihen reikiä tasaisten välimatkain päähän kaikkein ohuimmalla Glumdalclitchiltä saamallani neulalla. Reikiin pistin parransängen kappaleet varsin taitavasti, raaputtelin ja teroitin niiden päitä ja sain siten sangen siedettävän kamman. Se olikin hyvään tarpeeseen, sillä vanhasta kammastani oli katkennut niin monta piitä, että se oli melkein kelvoton, ja sitäpaitsi en tuntenut koko maassa sellaista taitavaa ja tarkkaa mestaria, joka olisi ottanut valmistaakseen minulle uuden.

Tästä muistuu mieleeni eräs huvi, jota harjoittaen vietin monta joutohetkeä. Minä pyysin Kuningattaren kamarineitiä tallettamaan kammatessa lähteneet Kuningattaren hiukset, ja niitä kertyi ajan mittaan melkoinen määrä. Neuvoteltuani hyvän tuttavani puusepän kanssa, joka oli saanut yleisen käskyn suorittaa minua varten pieniä tehtäviä, opastin häntä valmistamaan itselleni kaksi tuolinkehää, jotka eivät olleet suuremmat kuin aikaisemmin minua varten valmistetut, ja lävistämään hienolla naskalilla reikiä niiden kohtien ympärille, jotka merkitsin selustimiksi ja istuimiksi. Reikiin pujotin sitten vahvimpia varastostani löytyviä hiuksia, aivan samoin kuin Englannissa menetellään ruokotuoleja valmistettaessa. Kun ne olivat valmiit, lahjoitin ne Hänen Majesteetilleen, joka säilytti niitä lipastossaan ja näytti niitä nähtävyyksinä, ja ne herättivätkin ihmettelyä kaikissa katselijoissa. Kuningatar kehoitti minua istumaan tuolille, mutta minä kieltäydyin ehdottomasti häntä tottelemasta selittäen tahtovani mieluummin kuolla tuhat kertaa kuin sijoittaa arvottoman ruumiinosan niiden kalliiden hiusten päälle, jotka olivat aikoinaan kaunistaneet Hänen Majesteettinsa päätä. Näistä hiuksista minä (synnynnäisen kätevyyteni nojalla) valmistin vielä sievän pienen, viiden jalan pituisen kukkaron, jonka Hänen Majesteettinsa nimen kultaisilla alkukirjaimilla varustettuna lahjoitin Glumdalclitchille saatuani Kuningattaren suostumuksen. Totta puhuakseni se oli pikemmin katselemista kuin käytäntöä varten, sillä se ei kestänyt yhdenkään suuremman rahakolikon painoa, ja sen vuoksi hoitajattareni säilyttikin siinä vain joitakin pieniä helyjä, jollaisista tyttöset pitävät.

Kuningas, jota soitanto kovin miellytti, järjesti usein hovissa konsertteja. Minutkin vietiin niihin toisinaan, asetettiin laatikkoni pöydälle, jotta voin kuunnella esityksiä; mutta melu oli niin ankara, että tuskin erotin eri säveliä. Uskon varmaan, etteivät kuninkaallisen armeijan kaikki rummut ja torvet, jos niitä lyötäisiin ja puhallettaisiin yhtaikaa ihan korvanne juuressa, saisi aikaan sellaista meteliä. Tapanani oli antaa kuljettaa laatikkoni niin kauas soittajista kuin suinkin mahdollista, sulkea ovet ja ikkunat ja laskea uutimet, ja niin meneteltyäni musiikki alkoi käydä laatuun.

Olin nuoruudessani oppinut hiukan soittamaan spinettiä. Glumdalclitchillä oli huoneessaan sellainen soittokone, ja kaksi kertaa viikossa tuli opettaja häntä taitoon perehdyttämään. Nimitän sitä spinetiksi, koska se jossakin määrin muistutti tätä soitinta ja koska sitä käsiteltiin samalla tavalla. Mieleeni johtui, että voisin huvittaa Kuningasta ja Kuningatarta soittamalla jonkin englantilaisen sävelmän. Asiassa oli kuitenkin suuria vaikeuksia, sillä spinetti oli lähes kuudenkymmenen jalan pituinen ja jokainen kosketin oli melkein jalan levyinen, niin etten ulottunut käsiäni ojentamalla viittä kosketinta kauemmaksi. Koskettimen painaminen vaati minulta tuimaa nyrkiniskua, siis liiallista ja turhaa rehkimistä. Niinpä keksin seuraavanlaisen keinon. Valmistin kaksi tavallisen kuhmusauvan kokoista palikkaa, joiden paksumman pään verhosin hiirennahalla, jotten lyödessäni tärvelisi kosketinten pintaa enkä hämmentäisi säveltä. Spinetin etupuolelle, suunnilleen neljä jalkaa koskettimistoa alemmaksi, sijoitettiin lava, jolle minut nostettiin. Minä juoksin lavaa pitkin edestakaisin niin nopeasti kuin voin, paukutin palikoillani asiaankuuluvia koskettimia ja soitin kuin soitinkin englantilaisen heiskupolskan molempien Majesteettien suureksi huviksi. En ole ollut milloinkaan sellaisessa leiskeessä, mutta sittenkään en kyennyt käyttelemään enempää kuin kuuttatoista kosketinta enkä soittamaan bassoa ja diskanttia yhtaikaa niinkuin toiset taiteilijat tekevät, mikä tietenkin oli esitykselleni suureksi haitaksi.

Kuningas, kuten jo aikaisemmin huomautin, oli erinomaisen ymmärtäväinen ruhtinas ja käski usein tuoda minut laatikkoineni oman huoneensa pöydälle. Sitten hän kehoitti minua ottamaan huoneestani tuolin ja istuutumaan kirjoituspöydän ylähyllylle, joten tulin melkein hänen kasvojensa tasoon. Eräänä päivänä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen, ettei hänen Eurooppaan ja muuhun maailmaan kohdistamansa ylenkatse tuntunut sointuvan hänen vallitsemiinsa erinomaisiin sielullisiin kykyihin. Minä sanoin, ettei järki suinkaan riipu ruumiin suuruudesta, vaan että päinvastoin voimme omassa maassamme huomata kaikkein kookkaimmilla henkilöillä olevan sitä kaikkein vähimmin. Pidettiinhän mehiläisiä ja muurahaisiakin eläinten joukossa uutterampina, taitavampina ja älykkäämpinä kuin useita suurempia olentoja. Sanoin vielä, että vaikka Hänen Majesteettinsa katsoi minut aivan mitättömäksi, toivoin kumminkin saavani vielä tilaisuutta tehdä hänelle jonkin huomattavan palveluksen. Kuningas kuunteli minua tarkkaavasti ja alkoi pitää minua paljoa merkittävämpänä kuin ennen. Hän kehoitti minua kuvailemaan Englannin valtiollista järjestystä niin tarkoin kuin suinkin osasin, sillä vaikka ruhtinaat yleensä ovat erinomaisesti mieltyneet oman valtakuntansa järjestykseen (tämän toisia hallitsijoita koskevan johtopäätöksen hän teki aikaisempien keskustelujemme perustuksella), hän halusi kuitenkin kuulla kaikista sellaisista seikoista, joita kannattaisi jäljitellä.

Suosiollinen lukija voinee kuvitella, kuinka usein toivoin itselleni Demostheneen tai Ciceron kielen, jotta olisin kyennyt ylistämään kallista syntymämaatani sen ansioiden ja kukoistuksen arvoisin lauseparsin.

Minä aloitin esitykseni selittämällä Hänen Majesteetilleen, että valta-alueemme muodosti kaksi saarta, joissa oli kolme mahtavaa, yhden hallitsijan hallitsemaa kuningaskuntaa, Amerikassa sijaitsevia siirtokuntiamme mainitsematta. Kuvailin laajasti maaperämme hedelmällisyyttä ja ilmanalamme lauhkeutta. Sitten kerroin yksityiskohtaisesti Englannin parlamentista ja siihen kuuluvasta Päärien huoneen nimellä mainitusta loistavasta säädystä, jonka jäsenet olivat mitä jalointa syntyperää ja omistivat ikivanhat ja avarat maatilukset. Kerroin, kuinka erinomaisen huolellisesti heitä aina kasvatettiin rauhan ja sodan toimiin, jotta he olisivat kuninkaan ja kuningaskunnan itseoikeutettuja neuvonantajia, ottaisivat osaa lainsäädäntään, toimisivat jäseninä Korkeimmassa Oikeudessa, jonka päätöksistä ei käynyt valittaminen, ja kävisivät taistelijoina aina auliisti puolustamaan ruhtinastaan ja syntymämaataan urhoollisuudellaan, kunnollaan ja uskollisuudellaan. Sanoin, että he ovat valtakunnan kaunistus ja turva, he, kaikkein mainehikkaimpien esi-isiensä jälkeläiset, esi-isien, joille kunnia oli merkinnyt hyveen korvausta ja joita kehnommaksi jälkipolven ei ollut milloinkaan kuultu muuttuneen. Heidän ohellaan kuului tähän kokoukseen erinäisiä piispoiksi nimitettyjä pyhiä henkilöitä, joiden erikoisena tehtävänä on pitää huolta uskonnosta ja niistä, jotka uskontoa kansalle opettavat. Ruhtinas ja hänen viisaimmat neuvonantajansa etsivät ja valikoivat nämä koko kansan keskuudesta, niiden pappien joukosta, joiden pyhä elämä ja syvä oppi teki heidät ennen muita sellaisen kunnian arvoisiksi. He olivat totisesti papiston ja kansan hengelliset isät.

Minä kerroin, että parlamentin toisen osan muodosti niinsanottu Yhteisen kansan huone, jonka kaikki jäsenet olivat kansan itsensä vapaasti valitsemia miehiä, jotka suurten kykyjensä ja isänmaanrakkautensa perustuksella olivat kelvolliset edustamaan koko kansakunnan viisautta, ja että nämä molemmat ryhmät muodostivat Euroopan kunnianarvoisimman kokouksen, joka yhdessä ruhtinaan kanssa sai pitää huolta koko lainsäädännästä.

Sitten siirryin oikeusistuimiin, joita johtivat Tuomarit, syvästikunnioitettavat viisaat ja lain tulkitsijat valliten ihmisten riidanalaisia oikeuksia ja omaisuuksia sekä rangaisten pahetta ja suojellen viattomuutta. Minä mainitsin valtiovarojen huolellisen hoidon sekä meri- ja maajoukkojemme urhoollisuuden ja sankariteot. Arvioin kansamme väkiluvun laskemalla, kuinka monta miljoonaa ihmistä saattoi kuulua kuhunkin uskonnolliseen lahkoon tai poliittiseen puolueeseen. En myöskään jättänyt mainitsematta urheilujamme tai ajanvietteitämme enkä yleensä mitään sellaista yksityisseikkaa, jonka ajattelin voivan olla maalleni kunniaksi. Sitten lopetin esitykseni lyhyesti kuvailemalla Englannin historiallisia oloja ja tapahtumia viimeksikuluneiden sadan vuoden aikana.

Näihin keskusteluihin kului kokonaista viisi audienssia, jotka kaikki kestivät useita tunteja, ja Kuningas kuunteli kertomustani erittäin tarkkaavasti, usein merkiten muistiin lausumiani ja laatien luetteloa seikoista, joita aikoi minulta tiedustella.

Kun olin päättänyt nämä laajat selostukseni, esitti Hänen Majesteettinsa kuudennen audienssin aikana muistiinpanojensa nojalla erinäisiä epäilyksiä, kysymyksiä ja vastaväitteitä, jotka kohdistuivat esitykseni kaikkiin kohtiin. Hän kysyi, mitä menetelmiä käytettiin nuorten aatelismiestemme sielun ja ruumiin kehittämiseksi ja millaisissa askareissa he yleensä viettivät elämänsä ensimmäisen ja vaikutuksille-alttiimman kauden; mihin toimenpiteisiin ryhdyttiin valtiokokouksen jäsenten lukumäärän täyttämiseksi, jos jokin jalo suku sammui; millaisin edellytyksin henkilöitä ylennettiin uusiksi lordeiksi; eikö hallitsijan mielijohde, hovinaiselle tai pääministerille maksettu rahasumma tai jokin yleiselle menestykselle haitallisen puolueen vahvistamista tarkoittava suunnitelma voinut olla milloinkaan sellaisten ylennysten syynä; missä määrin nämä lordit olivat perehtyneet oman maansa lakeihin ja miten he siinä suhteessa tietonsa hankkivat kyetäkseen korkeimpana oikeusasteena ratkaisemaan kansalaistensa omaisuutta koskevia riitoja; olivatko he aina niin vapaat ahneudesta, puolueellisuudesta tai rahanpuutteesta, ettei lahjominen tai jokin muu väärä menettely milloinkaan voinut heihin vaikuttaa; koroitettiinko mainitsemani pyhät lordit arvoonsa aina heidän uskonnollisista asioista hankkimansa syvällisen tiedon ja pyhän elämänsä vuoksi, eivätkö he olleet koskaan lipuneet virran mukana ollessaan tavallisina hengenmiehinä tai palvelleet häpeällisen alttiina kotipappeina jotakin aatelismiestä, jonka mielipiteitä he yhä orjamaisesti kannattivat päästyään mainittuun kokoukseen.

Sitten hän tahtoi tietää, millaisia temppuja käytettiin valittaessa niitä, joita olin nimittänyt yhteisen kansan edustajiksi; eikö pulleakukkaroinen vieras voinut saada äänestäjiä valitsemaan itseänsä heidän oman maanomistajansa tai paikkakunnan huomattavimman henkilön asemesta; mistä johtui, että ihmiset ylen kärkkäästi pyrkivät tähän kokoukseen, josta kertomani mukaan koitui paljon vaivaa ja kulunkeja, usein niin paljon, että kokonaiset perhekunnat joutuivat häviöön, kun mitään palkkaa tai eläkettä ei maksettu; tämä näet osoitti Hänen Majesteettinsa mielestä niin ylenmäärin jännitettyä hyvettä ja yleishenkeä, että hän epäili, voiko se aina olla laadultaan vilpitöntä. Hän halusi vielä tietää, oliko sellaisilla hartailla herroilla minkäänlaisia toiveita saada korvausta niistä kulungeista ja vaivoista, joihin joutuivat uhratessaan yleisen menestyksen heikon ja kelvottoman ruhtinaan ja lahjottavan ministeristön tarkoitusten hyväksi. Niin hän teki edelleen kysymyksen toisensa jälkeen tutkistellen minua asian joka kohdassa ja esittäen lukemattomia tiedusteluja ja vastaväitteitä, joiden toistamista en pidä viisaana enempää kuin soveliaanakaan.

Sen johdosta, mitä olin kertonut tuomioistuimistamme, Hänen Majesteettinsa pyysi minua selvittämään erinäisiä kohtia, ja minä kykenin täyttämään hänen toivomuksensa sitä paremmin, kun olin itse ollut joutua puille paljaille kansliaoikeudessa käsitellyn pitkällisen riitajutun tähden, joka ratkaistiin minun hyväkseni, mutta jonka kulungit minun täytyi maksaa. Hän kysyi, kuinka pitkä aika tavallisesti kului oikean ja väärän punnitsemiseen ja millaiset menot siitä koituivat; oliko asianajajilla ja asiamiehillä oikeus esiintyä puolustajina jutuissa, joiden ilmeisesti tiesivät olevan vääriä, syyttä aloitettuja tai ilkivaltaisia; huomattiinko uskonnollisten tai valtiollisten puolueiden millään tavalla vaikuttavan oikeuden vaakaan; olivatko asianajajina toimivat henkilöt perehtyneet yleisiin tasapuolisuutta koskeviin käsityksiin vai ainoastaan maakunnallisiin, kansallisiin tai muihin paikallisiin pitämyksiin; olivatko he tai heidän tuomarinsa mitenkään osaltansa sommitelleet niitä lakeja, joita rohkenivat selittää ja tulkita mielin määrin; olivatko he milloinkaan eri kerroilla esiintyneet saman asian puolesta ja sitä vastaan vedoten ennakkotapauksiin vastakkaisten mielipiteittensä tukemiseksi; muodostivatko he rikkaan vai köyhän säätyluokan, saivatko mitään rahallista korvausta asianajosta tai mielipiteensä esittämisestä ja varsinkin, olivatko vaalikelpoiset alempaan edustajahuoneeseen.

Sitten hän siirtyi valtio varojemme hoitoa koskeviin seikkoihin ja sanoi muistini varmaan pettäneen, kun olin arvioinut verotulot suunnilleen viideksi tai kuudeksi miljoonaksi vuodessa, mainitsemieni menoeräin toisinaan kohotessa enemmän kuin kaksinkertaisiksi; hän näet oli tehnyt tässä kohden erittäin tarkkoja muistiinpanoja, koska, kuten sanoi, toivoi meidän menetelmiimme perehtymisestä koituvan jotakin hyötyä itselleen, ja laskelmissa tapahtunutta virhettä hän piti aivan mahdottomana. Mutta jos kertomani oli totta, ei hän kyennyt mitenkään käsittämään, kuinka valtakunta voi elää yli varojensa niinkuin moni yksityinen henkilö. Hän tiedusteli, kutka olivat saamamiehemme ja mistä ottaisimme varoja velkojemme suorittamiseksi. Hän oli ihmeissään, kun kuuli minun kertovan rasittavista ja pitkällisistä sodista, otaksui, että olimme riitaisaa väkeä tai elimme kovin ilkeiden kansojen naapureina ja että kenraaliemme täytyi olla kuninkaitamme äveriäämpiä. Hän kysyi, oliko meillä omien saartemme ulkopuolella oikeastaan muuta tekemistä kuin harjoittaa kauppaa, solmia sopimuksia tai puolustaa laivastollamme rannikkoa. Erikoisesti hän joutui ihmeisiinsä kuullessaan minun puhuvan vakinaisesta palkatusta sotaväestä rauhan aikana ja vapaan kansan keskuudessa. Hän sanoi, että jos meitä oman suostumuksemme mukaisesti hallitsivat omina edustajinamme toimivat henkilöt, hänen oli mahdoton käsittää, ketä pelkäsimme tai ketä vastaan taistelimme. Hän halusi kuulla mielipidettäni, eivätkö yksityisen henkilön taloa voineet puolustaa hän itse, hänen lapsensa ja huonekuntansa paremmin kuin puoli tusinaa sattuman kaupalla kadulta siepattua, huonosti palkattua hirtehistä, jotka voivat ansaita sata kertaa enemmän leikkaamalla kurkut poikki puolustettaviltaan.

Hän nauroi eriskummallista laskuoppiani (kuten sitä nimitti), kun arvioin maamme väkiluvun keskuudessamme tavattavien uskonnollisten ja valtiollisten lahkojen jäsenmäärän pohjalla. Hän sanoi tuntuvan käsittämättömältä, minkätähden niitä, jotka kannattivat yhteiskunnalle haitallisia mielipiteitä, pakotettaisiin mieltään muuttamaan tai minkätähden heitä ei velvoitettaisi sellaisia mielipiteitään salaamaan. Jos hallitus edellisessä tapauksessa menetteli väkivaltaisesti, niin se toisaalta osoitti heikkoutta, ellei toteuttanut jälkimmäistä ajatusta; voi näet kyllä suostua siihen, että henkilö säilyttää myrkyllisiä aineita lipastossaan, mutta ei siihen, että hän myyskentelee niitä sydäntävahvistavina lääkkeinä.

Hän huomautti, että olin maininnut aatelistomme ja yleensä ylhäisten henkilöinemme harjoittavan huvinaan myöskin pelaamista. Hän halusi tietää, missä iässä tähän huviin tavallisesti ryhdyttiin ja milloin siitä luovuttiin, kuinka paljon aikaa siihen kulutettiin, pelattiinko niin korkeista summista, että omaisuudet siitä kärsivät, eivätkö kehnot, mutta taitoon perehtyneet henkilöt voineet sen avulla saavuttaa suuria rikkauksia ja toisinaan saada jakosukuisemmekin riippuvaisuussuhteeseen totuttaa heitä huonoon seuraan, temmata heidät pois henkeäkehittävistä askareista ja pakottaa heidät kokemiensa tappioiden vuoksi oppimaan ja käyttelemään samaa kunniatonta taitoa toisten vahingoksi.

Hän oli kovin hämmästyksissään kuultuaan esitystäni viimeksikuluneen vuosisadan historiallisista tapahtumista, huomautti, että siinä oli yhtenä rykelmänä salaliittoja, kapinoita, murhia, verilöylyjä, kumouksia, karkoituksia, kaikkein pahimpia ahneuden, puolueriitojen, tekopyhyyden, kavaluuden, julmuuden, raivon, hulluuden, vihan, kateuden, hekuman, ilkeyden ja kunnianhimon ilmauksia.

Erään toisen audienssin aikana Hänen Majesteettinsa vaivautui lyhyesti kertaamaan, mitä olin sanonut, vertasi esittämiään kysymyksiä minun vastauksiini, otti minut sitten käteensä, silitteli minua hellävaroen ja lausui mielipiteensä julki seuraavin sanoin, joiden ajatusta enempää kuin sävyäkään en voi milloinkaan unohtaa: Pieni ystäväni Grildrig, sinä olet puheessasi mitä ihailtavimmalla tavalla ylistänyt kotimaatasi, olet seivästi osoittanut, että tietämättömyys, laiskuus, ja paheellisuus voivat toisinaan olla lainsäätäjän pätevyyden ainoat edellytykset ja että lakeja parhaiten selittävät, tulkitsevat ja sovelluttavat ne, joiden harrastus ja taipumus tarkoittaa niiden vääristelemistä, hämmentämistä ja kiertämistä. Minä havaitsen teidän keskuudessanne eräänlaisen valtiosäännön jälkiä, joka alkujaan on voinut olla siedettäväkin, mutta nyt nämä jäljet ovat puolittain näkymättömiksi hivuttuneet, ja kaiken muun on yleinen turmelus täydellisesti himmentänyt ja tahrinut. Kertomuksesi mistään kohdasta ei käy ilmi, että minkään viran saaminen teidän keskuudessanne edellyttäisi hyvettä, vielä vähemmän, että ketään ihmistä aateloitaisiin ansion perustuksella, että pappeja ylennettäisiin hurskauden tai opin, sotilaita moitteettomuuden tai urhoollisuuden, tuomareita lahjomattomuuden, senaattoreja isänmaanrakkauden ja neuvosmiehiä viisauden vuoksi. Mitä tulee sinuun (jatkoi Kuningas), joka olet viettänyt suurimman osan elämääsi matkoilla, tahdon mielelläni uskoa, että olet toistaiseksi välttänyt useita oman maasi paheita. Mutta kertomuksesi ja niiden vastausten perustuksella, jotka olen suurella vaivalla saanut sinusta ulos urkituksi, voin tulla vain siihen johtopäätökseen, että useimmat maasi asukkaat ovat kaikkein turmiollisin pienten inhoittavien maan matosten rotu, jonka luonto on milloinkaan sallinut ryömiä maan pinnalla.

SEITSEMÄS LUKU

Tekijän isänmaanrakkaus. Hän esittää Kuninkaalle sangen edullisen ehdotuksen, joka kumminkin tulee hylätyksi. Kuninkaan suuri tietämättömyys valtiollisissa asioissa. Sivistys on tässä maassa erittäin puutteellista ja rajoitettua. Heidän lakinsa, sotilaslaitoksensa ja valtiolliset puolueensa.

Ainoastaan erinomainen totuudenharrastukseni on voinut minua estää vaieten sivuuttamasta tätä kertomukseni osaa. Aivan suotta minä ilmaisin närkästystäni, joka joutui aina vain naurun esineeksi, ja minun oli pakko kärsivällisesti kuunnella, kuinka jaloa ja rakastettua syntymämaatani niin häpeällisesti kohdeltiin. Valitan yhtä hartaasti kuin kuka tahansa lukijoistani, että sellainen tilaisuus tarjoutui, mutta tämä ruhtinas sattui olemaan niin utelias ja kärkäs kyselemään kaikkia yksityisseikkoja, että olisin loukannut sekä kiitollisuuden että hyvän käytöksen vaatimuksia, jos olisin kieltäytynyt antamasta kaikkia niitä tietoja, jotka suinkin kykenin antamaan. Suvaittaneen kuitenkin sanoa omaksi puolustuksekseni, että neuvokkaasti vältin useita hänen kysymyksiään ja esitin asioita joka kohdassa melkoista edullisemmassa valossa kuin tiukka totuus oikeastaan olisi sallinut. Olen näet aina tuntenut omaa maatani kohtaan sitä kiitettävää puolueellisuutta, jota Dionysios Halikamassolainen varsin oikein suosittelee historioitsijalle. Olisin mielelläni salannut valtio-emoni heikkoudet ja virheet ja osoittanut hänen hyveensä ja kauneutensa kaikkein edullisimmassa valossa. Tämä oli vilpitön pyrkimykseni useissa keskusteluissani tuon mahtavan hallitsijan kanssa, joskaan en valitettavasti siinä onnistunut.

On kuitenkin annettava paljon anteeksi kuninkaalle, joka elää aivan erotettuna muusta maailmasta eikä siis ole ollenkaan perehtynyt toisten kansojen keskuudessa yleisesti vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin. Sellaisesta puutteellisesta tiedosta johtuu välttämättä monia ennakkoluuloja ja eräänlainen ajatustavan ahtaus, josta me ja Euroopan sivistyneemmät kansat yleensä olemme täysin vapaat. Ja ankaraahan olisi, jos niin etäällä elävän ruhtinaan käsitykset hyvästä ja pahasta asetettaisiin koko ihmiskunnan ojennusnuoraksi.

Vahvistaakseni äsken lausumaani ja samalla osoittaakseni rajoitetun kasvatuksen surkeita seurauksia mainitsen tässä yhteydessä seikan, jota tuskin uskottaneen todenperäiseksi. Toivoen entistä enemmän pääseväni Hänen Majesteettinsa suosioon kerroin hänelle kolme-neljäsataa vuotta sitten tehdystä keksinnöstä, tavasta valmistaa eräänlaista jauhetta, joka oli laadultaan sellaista, että jos pieninkin kipinä sattui siihen, olipa sitä vaikka kokonainen vuori, niin se syttyi silmänräpäyksessä ja räjähti ilmaan jylisten ja järkyttäen pahemmin kuin ukkonen. Minä sanoin, että jos onttoon vaski- tai rautaputkeen ajettiin sen kokoa vastaava määrä tätä jauhetta, niin se lennätti rauta- tai lyijypallon sellaisella voimalla ja nopeudella, ettei mikään kyennyt kestämään sen iskua; että suurimmat siten lennätetyistä kuulista voivat tuhota kerrallaan kokonaisia sotajoukon rivejä, vieläpä murtaa kaikkein vahvimpia muureja, upottaa laivoja tuhansine miehineen meren pohjaan ja ketjuilla toisiinsa liitettyinä katkoa mastoja ja köysistöjä, leikata poikki satoja ihmisiä ja hävittää kaikki, mitä niiden tielle sattui; että me usein täytimme tällä jauheella suuria onttoja palloja, joita sitten konelaitteiden avulla heitimme piirittämäämme kaupunkiin, missä ne repivät katukivityksen, särkivät rakennuksia, räjähtivät ja sinkosivat sirujansa joka taholle, murskaten kaikkien lähelle osuvien aivot. Sanoin tuntevani sangen hyvin tämän jauheen ainesosat, jotka olivat huokeita ja yleisesti esiintyviä, sanoin osaavani ne sekoittaa ja opastaa Hänen Majestettinsa työmiehiä valmistamaan sellaisia umpiputkia, jotka olisivat suhteellisesti kaikkien muiden hänen valtakunnassaan tavattavien olioiden kokoisia. Suurimman tarvitsi olla vain sadan jalan pituinen, ja kaksi- tai kolmekymmentä sellaista putkea, asianmukaisesti ruudilla ja kuulilla ladattuina, murskaisivat muutamassa tunnissa hänen alueillaan sijaitsevan lujimmin varustetun kaupungin muurit tai hävittäisi koko pääkaupungin, jos se yrittäisi vastustella hänen ehdottomia käskyjänsä. Minä tein tämän alamaisen ehdotuksen Hänen Majesteetilleen tahtoen siten vähäiseltä osaltani korvata hänen kuninkaallisen suosionsa ja suojeluksensa lukuisia ilmauksia.

Noiden hirmuisten koneitten kuvaus ja esittämäni ehdotus saivat Kuninkaan kauhun valtaan. Hän ihmetteli, kuinka minunlaiseni voimaton ja pieni maan matonen (nämä olivat hänen omat sanansa) voi hautoa mielessään niin epäinhimillisiä ajatuksia, vieläpä niin tutunomaisella tavalla, etten näyttänyt vähääkään välittävän niistä verenvuodatuksen ja hävityksen näyistä, joita olin kertonut noiden tuhoamisvälineiden saavan aikaan. Hän sanoi, että niiden täytyi olla jonkin pahan hengen, ihmissuvun vihollisen keksimiä. Hän puolestaan vakuutti, että vaikka kaikki taiteen ja luonnon alueilla suoritetut keksinnöt ja löydöt tuottivat hänelle erinomaista iloa, hän sittenkin mieluummin menetti puolet valtakuntaansa kuin perehtyi sellaiseen salaisuuteen, ja vannotti minua pitämään sen omana tietonani, jos henkeni oli minulle rakas.

Kuinka merkillisesti tässä vaikuttivatkaan ahdasmieliset periaatteet ja lyhytnäköisyys! Kuinka voikaan ruhtinas, jossa havaittiin kaikki syvää kunnioitusta, kiintymystä ja arvonantoa herättävät ominaisuudet, hyvät luontaiset taipumukset, suuri älykkyys ja syvä oppineisuus, ruhtinas, jolla oli ihailtavat hallitsijalahjat ja jota alamaiset melkein jumaloivat, kuinka voikaan hän jonkin joutavan arkailun vuoksi, jollaisesta meillä eurooppalaisilla ei ole käsitystäkään, hylätä tarjoutuvan tilaisuuden, joka olisi hänestä tehnyt alamaistensa hengen, vapauden ja omaisuuden ehdottoman valtiaan? Tätä kysyessäni en suinkaan tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa oivallisen hallitsijan monia hyveitä, vaikka pelkään, että englantilainen lukijani tämän seikan vuoksi saa hänestä huonommat käsitykset. Otaksun puolestani puutoksen aiheutuneen Brobdingnagin kansassa vallitsevasta tietämättömyydestä: he näet eivät ole vielä kehittäneet politiikkaa tieteeksi, kuten terävä-älyisemmät eurooppalaiset ovat tehneet. Muistan varsin hyvin, että kun erään kerran Kuninkaan kanssa keskustellessani tulin maininneeksi, että meillä oli kirjoitettu monia tuhansia teoksia hallitsemisen taidosta, herätin hänessä (aivan vastoin tarkoitustani) hyvin huonot käsitykset meikäläisistä ymmärryksenlahjoista. Hän selitti inhoavansa ja halveksivansa kaikkea salakähmäisyyttä, oveluutta ja juonittelua, esiintyipä sellaista ruhtinaassa tai ministerissä. Hän ei voinut käsittää, mitä tarkoitin puhuessani valtiosalaisuuksista, ellei ollut kysymyksessä mikään kilpaileva kansakunta. Hän määritteli hallitustaidon erittäin ahtaisiin rajoihin sanoen sen olevan siinä, että noudatetaan tervettä järkeä ja kohtuullisuutta, oikeutta ja lempeyttä, ratkaistaan nopeasti siviili- ja rikosasiat ja pidetään silmällä eräitä muita näkökohtia, jotka itsestäänselvinä jätän tässä lähemmin käsittelemättä. Hän lausui mielipiteenään, että henkilö, joka sai kasvamaan kaksi tähkäpäätä tai kaksi viheriää lehteä siinä, missä aikaisemmin kasvoi yksi ainoa, hyödytti ihmiskuntaa paremmin ja teki maalleen todellisemman palveluksen kuin kaikki poliitikot yhteensä.

Tämän kansan opillinen sivistys on sangen puutteellinen; se näet rajoittuu siveysoppiin, historiaan, runoustaiteeseen ja matematiikkaan, joilla aloilla täytyy myöntää heidän olevan eteviä. Viimeksimainittu tiede on kumminkin sovellettu yksinomaan siihen, mikä voi olla elämässä hyödyksi, maanviljelyksen parantamiseen ja kaikenlaisiin mekaanisiin taitoihin, joten sille ei meikäläisissä oloissa myönnettäisi suurtakaan arvoa. Mitä taas tulee ideoihin, entiteetteihin, abstraktioihin ja transcendentaaleihin, oli seikka se, etten parhain ponnistuksinkaan saanut niitä heille vähimmässäkään määrässä käsitettäviksi.

Mikään heidän maansa laki ei saa sisältää useampia sanoja kuin on kirjaimia heidän aakkosissaan, nimittäin kaksikymmentäkaksi. Useimmat eivät kumminkaan ole niinkään pitkiä. Ne on sepitetty mitä selvimmin ja yksinkertaisimmin lauseparsin, joihin tämä kaikkea oveluutta vierova kansa ei sisällytä kuin yhden ainoan ajatuksen; ja lain selittämiseksi kirjoitettua esitystä pidetään valtiorikoksena. Siviiliasioiden ratkaisemisessa ja rikoksentekijöiden rankaisemiseksi nostetuissa jutuissa heillä on niin vähäinen kokemus, ettei heidän juuri sovi kerskua mistään erinomaisesta taidosta kummallakaan alalla.

Kirjapainotaito on ollut heidän samoinkuin kiinalaisten keskuudessa tunnettu jo ikimuistoisista ajoista. Heidän kirjastonsa eivät kumminkaan ole kovin suuret; Kuninkaan kirjasto, jota pidetään runsaimpana, sisältää ainoastaan tuhat nidosta. Ne on sijoitettu tuhatkaksisataa jalkaa pitkään parvekkeeseen, ja minulla oli oikeus lainata sieltä haluamiani teoksia. Kuningattaren puuseppä oli sommitellut erääseen Glumdalclitchin huoneeseen jonkinlaisen seisovia tikapuita muistuttavan viisikolmatta jalkaa korkean puisen telineen, jonka jokainen askellauta oli viidenkymmenen jalan pituinen. Näiden siirrettävien portaiden jalkapuoli oli sijoitettu kymmenen jalan päähän huoneen seinästä. Kirja, jota tahdoin lukea, asetettiin seinään nojaamaan. Minä nousin korkeimmalle askellaudalle, käännyin kohti kirjaa ja aloin lukea sivun yläreunasta liikkuen oikeaan ja vasempaan suunnilleen kahdeksan tai kymmenen askelta, aina rivien pituuden mukaan, kunnes olin ehtinyt lukemisessani hiukan silmieni tasoa alemmaksi; sitten astuin vähitellen alemmaksi, kunnes tulin lattialle. Sinne ehdittyäni nousin jälleen telineiden yläpäähän, aloitin uuden sivun samalla tavalla ja käänsin sitten lehteä, minkä voin helposti tehdä molemmin käsin; paperi oli paksua ja jäykkää kuin pahvi ja sivun korkeus suurimmissakin nidoksissa korkeintaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä jalkaa.

Heidän kirjoitustapansa on selvä, miehekäs ja sujuva, mutta ei koristeltu, sillä he eivät karta mitään niinkuin turhien sanojen kasaamista ja saman asian lausumista monin eri kääntein. Minä luin useita heidän teoksiansa, varsinkin historiaa ja siveysoppia käsitteleviä. Toisenlaisten kirjain joukossa minua huvitti erikoisesti eräs pieni vanha tutkielma, joka oli aina Glumdalclitchin makuusuojassa ja kuului hänen kotiopettajattarelleen, vakaalle vanhalle naiselle, jota askarruttivat siveysopilliset ja uskonnolliset teokset. Kirja käsittelee ihmissuvun heikkoutta ja on saanut tunnustusta ainoastaan naisten ja yhteisen kansan keskuudessa. Minua kuitenkin huvitti nähdä, mitä tämän maan kirjailijalla voi olla sanottavaa sellaisesta aiheesta. Tekijä tutki kaikki eurooppalaisten moralistien tavallisesti esittämät seikat osoittaen, kuinka mitätön, halveksittava ja avuton olento ihminen sinänsä on, kuinka kykenemätön puolustautumaan Karussa ilmanalassa ja villien petojen ahdistaessa ja kuinka paljoa etevämpi oli jokin toinen eläin voimiltaan, toinen vikkelyydeltään, toinen varovaisuudeltaan, toinen uutteruudeltaan. Hän lisäsi, että luonto oli näinä viimeksikuluneina maailman vanhentumiskausina rappeutunut ja kykeni nyt tuottamaan ainoastaan mitättömiä keskoisia entisten aikojen olentoihin verraten. Hän piti erittäin järkevänä sitä otaksumaa, että ihmissuku oli aikaisemmin ollut paljoa suurempi kuin nykyjään ja että sitäpaitsi oli muinoin ollut jättiläisiä, kuten todistavat historia ja perintätieto sekä valtakunnan eri osista sattumalta löytyneet valtavat luut ja kallot, jotka ovat nykyisen kääpiörodun luita verrattomasti kookkaammat. Hän koki todistaa, että meidän oli täytynyt luonnonlakien vaatimusten nojalla olla alkuaikoinamme kookkaampia ja jykevämpiä, joten meitä ei voinut niin helposti tuhota jokin pieni sattumakatolta putoava tiili, pojan viskaama kivi tai pieni puropahanen. Näiden harkintojensa pohjalla tekijä esitti erinäisiä elämän jokapäiväisessä käytännössä hyödyllisiä sovellutuksia, joiden toistaminen ei kumminkaan ole tässä tarpeen. Minä puolestani en voinut olla ajattelematta, kuinka yleisesti levinnyt on kyky johdella kiistelystämme luontoa vastaan moraalisia opetuksia tai pikemmin tyytymättömyyden ja valituksen aiheita. Ja uskonpa, että tarkoin asiaa tutkien sellaiset kiistat voidaan osoittaa yhtä aiheettomiksi meidän kuin nyt puheenaolevan kansan keskuudessa.

Sotilaallisista asioista puhuttaessa he kerskuvat, että Kuninkaan armeijaan kuuluu sataseitsemänkymmentäkuusituhatta miestä jalkaväkeä ja kaksineljättätuhatta ratsumiestä — jos sopii nimittää armeijaksi joukkoa, jonka muodostavat kaupunkien ammattilaiset ja maaseudun talonpojat ja jossa päällikköinä toimivat aatelismiehet ja säätyhenkilöt saamatta minkäänlaista maksua tai korvausta. He ovat tosiaankin hyvin harjoitetut ja erinomaisesti kuriin tottuneet, mutta minä en pitänyt sitä seikkaa erikoisena ansiona. Kuinkapa voisikaan olla toisin laita maassa, jossa jokainen talonpoika on oman tilanomistajansa ja jokainen kaupunkilainen oman kaupunkinsa huomattavimman henkilön komennuksessa ja nämä johtajat valitaan arvalla niinkuin Veneziassa aikoinaan?

Minä näin Lorbrulgrudin sotaväen usein harjoittelevan kaupungin läheisyydessä sijaitsevalla avaralla kentällä, jonka läpimitta oli kaksikymmentä peninkulmaa. Heitä ei ollut kaikkiaan enempää kuin viisikolmattatuhatta jalkasotilasta ja kuusituhatta ratsumiestä, mutta heidän käyttelemänsä valtavan laaja alue esti minua arvioimasta heidän lukumääräänsä. Kookkaan juoksijansa selkään noussut ratsumies saattoi olla sadan jalan korkuinen. Minä näin koko ratsujoukon komentosanan kuultuaan paljastavan miekkansa ja heiluttavan niitä ilmassa. Mahdotonta on kuvitella mitään niin suurenmoista, yllättävää ja hämmästyttävää näkyä. Näytti siltä kuin olisi kymmenentuhatta salamaa yhtaikaa välkähtänyt taivaan joka kulmalta.

Teki kovin mieleni tietää, kuinka tämä ruhtinas, jonka maahan ei päästä mistään muusta valtakunnasta, oli tullut järjestäneeksi armeijan ja totuttaneeksi väkeänsä sodan toimiin. Pian sain kuitenkin asiasta selkoa sekä keskustelujen nojalla että perehtymällä heidän historiaansa. Tätä kansaa näet on vaivannut monien vuosisatojen kuluessa sama tauti kuin ihmiskuntaa yleensä: aatelisto on tavoitellut kerran toisensa jälkeen valtaa, kansa vapautta ja kuningas rajoittamatonta herruutta. Vaikka valtakunnan lait ovat kaikkia näitä seikkoja onnellisella tavalla hillinneet, on jokin mainituista puolueista sittenkin toisinaan niitä rikkonut, ja niin on aiheutunut useaan kertaan kansalaissotia. Viimeisen niistä lopetti onnellisesti nykyisen hallitsijan isoisä yleiseen sovintoon, ja silloin yhteisestä suostumuksesta järjestettyä sotalaitosta on siitä saakka pidetty järkähtämättä voimassa.

KAHDEKSAS LUKU

Kuningas ja Kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille. Tekijä on heidän seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka hän poistuu tästä maasta. Hän palaa Englantiin.

Minussa eli aina voimakas virike, että tulisin vielä saamaan takaisin vapauteni, vaikka olikin mahdotonta arvata, millä tavalla, tai laatia mitään suunnitelmaa, jonka voi ollenkaan toivoa luonnistuvan. Se alus, jossa olin saapunut, oli tiettävästi ensimmäinen tällä rannikolla asuvien näkyviin ajautunut, ja Kuningas oli antanut ankaran määräyksen, että jos jokin toinen ilmaantuisi, se oli heti tuotava miehistöineen ja matkustajineen työntökärryissä Lorbrulgrudiin. Hän koki kovin innokkaasti hankkia minulle kokoistani vaimoa, jonka kanssa voisin jatkaa sukuani; mutta uskonpa, että olisin mieluummin kuollut kuin alistunut sellaiseen häpeään: jättämään jälkeläisiä, joita olisi hoidettu häkissä kuin kesyjä kanarialintuja ja aikojen kuluessa kukaties myyty kuningaskunnan ylhäisille henkilöille eriskummallisuuksina. Minua kohdeltiin kieltämättä erittäin ystävällisesti; minä olin Kuninkaan ja Kuningattaren suosikki ja koko hovin ilo, mutta olin samalla sellaisessa asemassa, joka sopi huonosti ihmisarvooni. En voinut milloinkaan unohtaa kotiin jättämiäni rakkaita omaisia. Ikävöin takaisin ihmisten luo, joiden kanssa voin keskustella heidän vertaisenaan, ja kaduille ja vainioille, missä voin liikkua pelkäämättä joutuvani tallatuksi kuin mikäkin sammakko tai pieni koiranpentu. Vapautukseni toteutui kuitenkin pikemmin kuin osasin odottaa ja sangen harvinaisella tavalla. Tahdon tässä uskollisesti kertoa kaikki asian yksityiskohdat.

Olin nyt viettänyt valtakunnassa kaksi vuotta, ja kolmannen vuoden alussa Glumdalclitch ja minä seurasimme Kuningasta ja Kuningatarta heidän lähtiessään kiertoretkelle valtakunnan etelärannikolle. Minua kuljetettiin niinkuin ainakin matkalaatikossani, joka, kuten aikaisemmin jo kerroin, oli erittäin mukava kahdentoista jalan pituinen ja levyinen suljettu suoja. Olin käskenyt kiinnittää sisäpuolelle katon neljään kulmaan silkkinyöreillä makuuverkon, joka kevensi sysäyksiä, kun palvelija kuljetti minua edessään hevosen selässä, ja minä nukuin usein verkossa matkoilla ollessamme. Suoraan makuuverkon yläpuolelle kattoon olin antanut puusepän leikata neliöjalan suuruisen aukon, jotta saisin raitista ilmaa, kun sää sattui olemaan tukehduttavan helteinen. Räppänäni minä voin sulkea ja avata mielin määrin uurteissaan liikkuvan luukun avulla.

Kun olimme ehtineet matkamme perille, piti Kuningas soveliaana viettää muutamia päiviä Flanfasnicin, kahdeksantoista englanninpeninkulman päässä rannikolta olevan kaupungin lähellä sijaitsevassa palatsissaan. Glumdalclitch ja minä olimme sangen uupuneet; minä olin hiukan vilustunut, mutta tyttöraiska oli niin huonovointinen, että hänen täytyi pysytellä huoneessaan. Minä ikävöin nähdä valtamerta, jonka täytyi olla pelastukseni ainoa näkymö, jos milloinkaan pelastuisin. Olin olevinani sairaampi kuin todellisuudessa oli laita ja pyysin päästä hengittelemään raikasta meri-ilmaa erään hovipojan seurassa, johon olin kovin kiintynyt ja jonka huostaan minut oli toisinaan uskottu. En voi milloinkaan unohtaa, kuinka vastahakoisesti Glumdalclitch pyyntööni suostui ja kuinka ankarasti hän varoitti hovipoikaa pitämään minusta hyvää huolta samalla purskahtaen itkuun ikäänkuin olisi aavistanut, mitä tapahtuman piti. Poika kantoi laatikkoani suunnilleen puolen tunnin matkan palatsista merenrannan kallioille. Minä pyysin häntä laskemaan laatikon maahan, avasin työntöikkunani ja loin merelle monia kaipauksen ja alakuloisuuden katseita. En tuntenut olevani oikein pirteä ja sanoin hovipojalle aikovani hiukan torkahtaa makuuverkossani toivoen siitä virkistyväni. Menin suojaani, ja poika sulki tarkoin ikkunan, jotten nukkuessani vilustuisi. Olin pian nukahtanut ja arvaan, että poika, joka ei otaksunut minkäänlaisen vaaran uhkaavan, oli lähtenyt kallioille kuljeskelemaan ja etsimään linnunmunia; olin näet jo sitä ennen ikiomastani nähnyt, kuinka hän haeskeli ja löysikin joitakin munia kallionhalkeamista. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa heräsin siihen, että tuntui äkkinäinen tempaus laatikkoni kattoon kiinnitetyssä renkaassa, jonka tarkoituksena oli tehdä kuljetukseni helpommaksi. Minä tunsin laatikkoni kohoavan korkealle yläilmoihin ja sitten liikkuvan eteenpäin huimaa vauhtia. Ensimmäinen nykäys oli tuiskata minut alas makuuverkostani, mutta sen jälkeen liike oli sangen tasaista. Minä huusin useita kertoja niin äänekkäästi kuin jaksoin, mutta kaikki turhaan. Katsoin ikkunoistani, mutta en nähnyt muuta kuin pilviä ja taivaan. Pääni päältä kuului kuin siipien havina, ja samassa minulle alkoi selvitä missä surkeassa tilassa olin: kotka oli tarttunut nokallaan laatikkoni renkaaseen aikoen pudottaa asumukseni kalliolle kuin kilpikonnan kuorineen nokkiakseen sitten sirpaleiden joukosta ruumiini ja hotkiakseen sen suuhunsa. Tällä linnulla näet on niin tarkka äly ja vainu, että se keksii saaliinsa pitkien matkojen päähän, vaikka se olisi paremminkin piiloitettu kuin minä kahden tuuman vahvuisten seinäin sisäpuolella.

Hetkisen kuluttua havaitsin siipien havinan ja liikkeen nopeasti kiihtyvän ja laatikkoni viipottavan kuin kapakankyltti tuulisena päivänä. Kuulin erinäisiä iskuja tai tyrkkäyksiä, jotka otaksumani mukaan kohdistuivat kotkaan (uskon näet varmaan sellaisen suuren linnun kuljettaneen laatikkoani renkaasta nokassaan), ja sitten tunsin yhtäkkiä putoavani luotisuoraan alaspäin suunnilleen minuutin ajan ja niin uskomattoman nopeasti, että olin siihen tukehtua. Putoaminen päättyi hirmuiseen loiskahdukseen, joka kaikui korvissani valtavampana kuin Niagaran pauhu; sitten olin minuutin ajan aivan pimeässä, kunnes laatikkoni jälleen kohosi niin korkealle, että näin valoa ikkunaini yläosasta. Nyt ymmärsin pudonneeni mereen. Laatikkoni, jonka painoa lisäsivät minun itseni ohella siinä olevat huonekalut sekä kannen ja pohjan kaikkiin neljään kulmaan rakenteen lujittamiseksi kiinnitetyt leveät raudoitukset, ui suunnilleen viisi jalkaa syvällä. Otaksuin silloin ja otaksun yhä vieläkin, että minua nokassaan kiidättävää kotkaa ahdisti kaksi muuta ja että sen täytyi pudottaa minut puolustautuessaan toisia vastaan, jotka toivoivat saavansa osan saaliista. Laatikon pohjaan kiinnitetyt rautalevyt (jotka olivat toisia vahvemmat) pitivät laatikkoa tasapainossa sen pudotessa ja estivät sitä särkymästä vedenpintaan. Laatikkoni kaikki eri osat olivat uurresaumoin toisiinsa liitetyt, ja ovi ei liikkunut saranoilla, vaan työntöikkunan tavoin ylös ja alas, joten suojani oli niin tiivis, että varsin vähän vettä pääsi sisään. Minä kapusin sangen vaivalloisesti alas makuuverkostani sitä ennen uskallettuani avata jo mainitsemani räppänän, jonka tarkoituksena oli pitää huolta ilmanvaihdosta; olin näet raittiin ilman puutteesta melkein tukehtumassa.

Kuinka monet kerrat toivoinkaan olevani jälleen rakkaan Glumdalclitchini luona, josta yksi ainoa tunti oli minut niin kauaksi erottanut! Ja uskallanpa totuuden nimessä sanoa, etten omassa onnettomuudessani voinut olla surkein mielin ajattelematta hoitajatar parkaani, katoamisestani hänelle koituvaa surua, Kuningattaren epäsuosiota ja hänen hyvän tulevaisuutensa tuhoutumista. Eipä liene monikaan matkailija ollut suuremmissa vaikeuksissa ja epätoivoisemmassa tilassa kuin minä odottaessani joka hetki näkeväni laatikkoni murskautuvan kappaleiksi tai ainakin kumoutuvan ensimmäisen tuiman tuulenpuuskan tai hyökyaallon sattuessa. Jos yksikin lasinruutu olisi särkynyt, olisin heti ollut tuhon oma. Ikkunat voivat säilyä eheinä vain niiden ulkopuolelle tapaturmain varalta kiinnitettyjen lujien ristikkojensa turvissa. Minä näin veden tihkuvan sisään erinäisistä kohdista, joskaan vuoto ei ollut melkoinen, ja yritin tilkitä rakoja niin hyvin kuin osasin. En jaksanut avata laatikkoni kantta, minkä muuten olisin epäilemättä tehnyt päästäkseni istumaan katolle, missä olisin säilynyt ainakin muutamia tunteja kauemmin kuin suljettuna vankikoppiini, kuten olopaikkaani saanen nimittää. Mutta jos vältyinkin tuholta päivän tai parin aikana, mitä muuta voinkaan odottaa kuin kuolevani viluun ja nälkään! Näissä oloissa vietin neljä tuntia odottaen ja todella toivoenkin, että jokainen tuokio olisi viimeiseni.

Olen jo aikaisemmin kertonut lukijalleni, että laatikkoni ikkunattomaan seinään oli kiinnitetty kaksi sinkilää, joihin minua hevosenselässä kuljettava palvelija pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten vyötäisilleen. Tässä epätoivoisessa tilassa ollessani kuulin tai ainakin olin kuulevinani jonkinlaista raaputusta siltä seinältä, johon sinkilät olivat kiinnitetyt, ja pian senjälkeen aloin kuvitella, että laatikkoani hinattiin; tunsin näet toisinaan jonkinlaista tempoilua, joka sai aallot lyömään ikkunaini yläosiin, niin että jäin melkein pilkkopimeään. Tästä heräsi mieleeni heikko pelastuksen toivo, vaikka en kyennyt kuvittelemaankaan, kuinka se voisi tapahtua. Uskalsin ruuvata irti toisen tuoleistani, jotka olivat aina lattiaan kiinnitetyt, ruuvasin sen sitten suurta vaivaa nähden suoraan avaamani räppänän alle, nousin tuolille seisomaan, vein suuni niin lähelle aukkoa kuin suinkin voin ja huusin apua korkealla äänellä ja käyttäen kaikkia osaamiani kieliä. Sitten kiinnitin nenäliinani tavallisesti mukanani kuljettamaani keppiin, ojensin sen ulos aukosta ja heilutin sitä useita kertoja ilmassa, jotta venheen tai laivan lähelle sattuessa merimiehet arvaisivat jonkun onnettoman ihmisen piilevän laatikossa.

Yritykseni ei näyttänyt johtavan mihinkään tulokseen, mutta nyt huomasin laatikkoni selvästi liikkuvan eteenpäin, ja tunnin tai runsaan tunnin kuluttua törmäsi sinkilöillä varustettu laita, jossa ei ollut ikkunaa, johonkin kiinteään esineeseen. Minä pelkäsin törmänneeni kallioon ja havaitsin keikkuvani entistä enemmän. Laatikkoni katolta kuului selvästi jokin ääni, kuin touvin aiheuttama kumu, ja sitten hankaus, ikäänkuin sitä olisi pujotettu renkaaseen. Sitten tunsin vähitellen kohoavani ainakin kolme jalkaa aikaisempaa tasoani korkeammalle. Pistin jälleen ulos keppini ja siihen kiinnittämäni nenäliinan huutaen apua, kunnes olin ihan käheä. Vastaukseksi kuulin kolme kertaa toistuvan suuren huudon ja jouduin siitä riemun valtaan, jonka käsittävät ainoastaan samanlaisessa tilassa olleet henkilöt. Sitten kuulin askelia yläpuoleltani, ja joku huusi räppänästä raikuvalla englanninkielellä: Jos joku on siellä alhaalla, niin puhukoon! Minä vastasin, sanoin olevani englantilainen, jonka paha onni oli saattanut ankarimpaan kenenkään kuolevaisen kokemaan pinteeseen, ja pyysin niin liikuttavasi kuin suinkin osasin, että minut vapautettaisiin tyrmästä, johon olin joutunut. Ääni vastasi, että olin hyvässä turvassa, koska arkkini oli kiinnitetty heidän alukseensa, ja että kirvesmies tulisi kohta sahaamaan kattoon reiän, josta minut voitaisiin vetää ulos. Minä vastasin, että se oli tarpeetonta ja veisi suotta paljon aikaa; jonkin miehen tarvitsi vain pistää sormensa renkaaseen, nostaa laatikko merestä laivaan ja viedä se kapteenin hyttiin. Kuullessaan minun haastelevan niin järjettömästi toiset luulivat minua mielipuoleksi, toiset nauroivat. En näet ollut johtunut ajattelemaan, että olin nyt saapunut kokoisteni ja voimaisteni ihmisten joukkoon. Kirvesmies tuli ja sahasi muutamassa minuutissa aukon, joka oli suunnilleen neljä jalkaa neliöön. Sitten hän laski alas pienet tikapuut, joita nousin päästen sitten laivaan hyvin heikossa tilassa.

Merimiehet olivat ihan ihmeissään ja esittivät minulle tuhansia kysymyksiä, joihin minun ei ollenkaan tehnyt mieli vastata. Minä puolestani hämmästyin samoin nähdessäni ympärilläni suuren joukon kääpiöitä; sellaisina näet heitä pidin totuttuani pitkät ajat katselemaan niitä valtavia olioita, joiden luota tulin. Kapteeni, mr Thomas Wilcocks, vilpitön ja kunnollinen Shropshiren mies, havaitsi, että olin pyörtymäisilläni, vei minut hyttiinsä, antoi minulle virkistystilkan ja kehoitti minua sijoittumaan vuoteeseensa hiukan lepäämään, mikä olikin hyvään tarpeeseen. Ennen makuullemenoa selitin hänelle, että laatikossani oli arvokasta irtaimistoa, jota en mielelläni kadottaisi, hieno makuuverkko, hyvä telttasänky, kaksi tuolia, pöytä ja lipasto, että suojani oli joka puolelta sisustettu tai paremmin sanoen patjoitettu silkillä ja puuvillalla ja että jos hän käskisi jonkun miehen tuoda lipaston hyttiin, minä avaisin sen hänen läsnäollessaan ja näyttäisin hänelle tavarani. Kuullessaan minun lausuvan tällaisia mielettömyyksiä kapteeni luuli, että hourin. Hän lupasi kuitenkin (luultavasti minua rauhoittaakseen) käskeä tekemään niinkuin olin sanonut. Kannelle mentyään hän sitten lähetti laatikkooni muutamia miehiä, jotka (kuten myöhemmin havaitsin) kuljettivat kannelle kaikki tavarani ja riisuivat seinistä patjoituksen. Tuolit, lipasto ja sänky, jotka oli kiinnitetty lattiaan, joutuivat kuitenkin melkoisesti kärsimään merimiesten taitamattomuudesta, kun he riistivät ne irti väkivalloin. Sitten he irroittivat laatikostani muutamia lautoja laivan tarpeisiin ja otettuaan kaikki, mitä mielivät, he antoivat laatikon ruhon upota. Monien pohjaan ja sivuihin syntyneiden vuotojen vuoksi se painui heti näkymättömiin. Olin tosiaankin iloinen, ettei minun tarvinnut olla katselemassa heidän hävitystyötään; uskon näet varmaan, että se olisi kovin mieleeni koskenut palauttamalla muistiini menneitä tapahtumia, jotka mieluummin tahdoin unohtaa.

Minä nukuin muutamia tunteja, mutta minua häiritsivät alinomaa unennäöt maasta, jonka olin jättänyt, ja vaaroista, joista olin pelastunut. Herätessäni tunsin itseni kuitenkin paljoa virkeämmäksi. Kello oli suunnilleen kahdeksan illalla, ja kapteeni käski tarjota heti illallista, koska otaksui minun paastonneen jo liiankin kauan. Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti havaittuaan, etten näyttänyt mielettömältä enkä puhunut sekavasti, ja kun sitten jäimme kahden kesken, hän pyysi minua kertomaan retkistäni ja kuinka olin joutunut tuuliajolle tuohon valtavaan puukirstuun suljettuna. Hän kertoi suunnilleen kello kahdentoista aikaan päivällä, kaukoputkella tähystäessään, havainneensa sen matkan päässä, luulleensa sitä purjealukseksi ja aikoneensa ohjata sen luo, koska se ei ollut etäällä hänen omasta suunnastaan, toivoen saavansa ostaa hiukan korppuja, kun oma varasto alkoi olla vähissä. Lähemmäksi ehdittyään ja huomattuaan erehtyneensä hän lähetti isonvenheen tarkastamaan, mikä se oikeastaan oli; mutta miehet tulivat takaisin säikähtyneinä ja vannoivat nähneensä uivan talon. Kapteeni nauroi heidän typeryyttään, astui itse venheeseen ja käski miehiä ottamaan mukaan lujan köyden. Sää oli tyyni, hän souti asumukseni ympäri useat kerrat ja näki ikkunani ja niiden suojaksi sommitellut rautaristikot. Sillä seinällä, joka oli pelkkää puuta, vailla valoaukkoa, hän näki kaksi sinkilää, komensi miehensä soutamaan sinne, kiinnitti köyden toiseen sinkilään ja käski hinaamaan arkkiani (kuten hän asumustani nimitti) laivaa kohti. Sinne ehdittyään hän komensi sitomaan toisen köyden katossa olevaan renkaaseen ja kohottamaan arkkiani väkipyörien avulla, mutta merimiehet eivät kyenneet yhteisvoimin nostamaan sitä enempää kuin pari kolme jalkaa. Hän kertoi, että he olivat nähneet keppini ja nenäliinani pistävän esiin aukosta, mistä olivat päätelleet, että jokin onneton ihminen oli tyrmään suljettuna. Minä kysyin, oliko hän tai joku miehistä nähnyt ilmoilla jättiläislintuja suunnilleen siihen aikaan, jolloin hän ensi kerran havaitsi alukseni. Hän kertoi keskustelleensa tapahtumasta miesten kanssa minun nukkuessani ja erään heistä sanoneen huomanneensa pohjoiseen päin lentämässä kolme kotkaa, jotka eivät kumminkaan olleet näyttäneet tavallista suuremmilta, mikä luullakseni lienee johtunut siitä, että linnut lensivät ylen korkealla. Kapteeni ei arvannut, miksi tuota kysyin. Sitten tiedustelin häneltä, kuinka kaukana rannikolta hän otaksui meidän olevan. Hän sanoi, että matkaa oli parhaiden mahdollisten arvioiden mukaan vähintään sata meripeninkulmaa. Minä vakuutin hänelle, että tuon arvion täytyi olla vähintään kaksi kertaa liian suuri, koska olin lähtenyt maasta, josta tulin, vasta kaksi tuntia sitten. Nyt hän alkoi jälleen epäillä minua mielenvikaiseksi, vihjaisi siihen suuntaan ja kehoitti minua menemään levolle hyttiin, jonka oli antanut järjestää minua varten. Minä vakuutin hänelle erinomaisesti virkistyväni hänen hupaisessa seurassaan ja olevani järjissäni yhtä hyvin kuin milloinkaan ennen eläessäni. Hän kääntyi vakavaksi ja pyysi saada avoimesti kysyä minulta, eikö omaatuntoani rasittanut painollaan jokin suunnaton rikos, josta minua oli rangaissut joku ruhtinas käskemällä lähettää minut vesille tuossa arkissa, samoinkuin toisten maitten pahantekijöitä on pakotettu purjehtimaan ulos merelle vuotavassa aluksessa ja ilman elintarpeita. Hän lisäsi, että vaikka olisikin ikävää, jos hän oli ottanut alukseensa sellaisen rikoksentekijän, hän siitä huolimatta vakuutti kunniasanallaan laskevansa minut vahingoittumattomana maihin ensimmäisessä satamassa, johon saavuttaisiin. Hän sanoi vielä epäluulojensa melkoisesti vahvistuneen eräistä alustani eli arkkiani koskevista aivan mielettömistä lausumista, joita olin esittänyt ensin merimiehille ja sitten hänelle itselleen, sekä merkillisistä katseistani ja eleistäni illallista syötäessä.

Minä pyysin häntä kärsivällisesti kuuntelemaan tarinaani, jonka uskollisesti hänelle esitin kertoen tapahtumista viime Englannista-lähdön ja sen hetken välillä, jolloin hän oli minut havainnut. Ja koska totuus aina pakostakin raivaa tiensä järkeviin mieliin, niin tämä kelpo mies, jolla oli hiukan vihiä opillisesta sivistyksestä ja erittäin hyvä luonnollinen ymmärrys, uskoi heti, että puhuin vilpittömästi ja totuudenmukaisesti. Tahdoin kuitenkin vielä sitovammin osoittaa todeksi kaikki, mitä olin kertonut, ja pyysin häntä käskemään tuoda lipastoni, jonka avain oli taskussani (hän näet oli jo ilmoittanut minulle, kuinka merimiehet olivat kohdelleet olokammiotani), avasin sen hänen läsnäollessaan ja näytin ne vähäiset nähtävyydet, joita olin kerännyt maassa, josta olin niin merkillisellä tavalla pelastunut. Minulla oli siinä kampa, jonka olin valmistanut käyttäen Kuninkaan parransängen kappaleita, ja toinen, jonka piit olivat samaa ainetta, mutta kiinnitetyt Kuningattaren peukalonkynnen sirusta vuoltuun selustaan. Oli kokoelma silmä- ja nuppineuloja, jalan ja puolen kyynärän väliltä; neljä ampiaisenpistintä, jotka olivat puusepännaulain pituiset; kammattaessa lähteneitä Kuningattaren hiuksia; kultasormus, jonka hän oli eräänä päivänä lahjoittanut minulle kaikkein rakastettavimmalla tavalla, ottaen sen pikkusormestaan ja laskien sen kaulukseksi kaulaani. Minä pyysin kapteenia hyväntahtoisesti ottamaan tämän sormuksen kiitokseksi minulle osoittamastaan ystävällisestä kohtelusta, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Minä näytin hänelle känsän, jonka olin omin käsin leikannut erään hovineidin varpaasta. Se oli suunnilleen Kentin kreivikunnassa kasvavien pippiniomenien kokoinen ja oli niin kovettunut, että Englantiin tultuani annoin kovertaa sen maljaksi ja kehystää hopealla. Lopuksi pyysin häntä tarkastelemaan ylläni olevia housuja, jotka oli valmistettu hiirennahasta.

Minä en saanut häntä ottamaan vastaan mitään muuta kuin erään hovipalvelijan hampaan, jota hän katseli erittäin uteliaana ja jota hän ilmeisesti halusi. Hän otti sen ja kiitteli minua kovin, paljoa enemmän kuin sellaisen vähäpätöisen kalun vuoksi oikeastaan olisi kannattanut. Taitamaton välskäri oli epähuomiossa tullut kiskaisseeksi sen erään Glumdalclitchin palvelijakuntaan kuuluvan hammassärkyä potevan miehen suusta, vaikka se oli hänen kaikkein terveimpiä hampaitansa. Olin sen puhdistanut ja liittänyt kokoelmaani. Se oli suunnilleen jalan pituinen ja neljä tuumaa läpimitaltaan.

Kapteeni oli erittäin tyytyväinen koruttomaan kertomukseeni ja sanoi toivovansa, että Englantiin ehdittyämme ilahduttaisin suurta yleisöä kirjoittamalla ja julkaisemalla sen. Minä vastasin olevani sitä mieltä, että meillä oli jo ennestään matkakertomuksia enemmän kuin riittävästi, ettei nykyjään voinut ajatellakaan julkaista muuta kuin aivan erinomaisia asioita käsitteleviä teoksia ja että tekijät tällöin nähdäkseni pitivät vähemmän silmällä totuutta kuin omaa turhamaisuuttansa tai hyötyänsä tai tietämättömien lukijoiden huvittamista. Selitin, ettei kertomukseeni voinut sisältyä juuri mitään muuta kuin aivan tavallisia seikkoja ja että siitä puuttuivat ne eriskummallisten kasvien, puiden, lintujen ja muiden luontokappaleiden, barbaaristen tapojen ja villikansojen epäjumalanpalveluksen koristeellinen kuvailu, jota useimmat muut kirjailijat tarjoavat yllin kyllin. Kiitin häntä kuitenkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin ottaa asian harkittavakseni.

Hän sanoi kovin ihmettelevänsä erästä seikkaa, nimittäin että puhuin ylen kovalla äänellä, ja kysyi, olivatko tuon maan kuningas ja kuningatar huonokuuloiset. Minä selitin hänelle tottuneeni sellaiseen puhetapaan kolmatta vuotta kestäneen oleskeluni aikana jättiläismaassa ja sanoin samoin ihmetelleeni hänen ja hänen miestensä ääniä, jotka kuuluivat korviini pelkältä kuiskeelta, joskin varsin hyvin erotin, mitä he sanoivat. Tuossa maassa eläessäni olin puhunut niinkuin henkilö, joka puhuttelee toista kellotapulin huipulta kurkistavaa, ellei minua sijoitettu pöydälle tai joku pitänyt minua kädessään. Mainitsin hänelle vielä erään seikan, joka oli herättänyt huomiotani laivaan tullessani, nimittäin että ympärilleni kerääntyneet laivamiehet näyttivät surkeimmilta kaikista milloinkaan näkemistäni olennoista. Mainitun ruhtinaan valtakunnassa ollessani en näet ollut sietänyt katsoa kuvastimeen totuttuani näkemään niin valtavan suuria olioita, sillä vertailusta johtui erittäin alentava käsitys omasta itsestäni. Kapteeni kertoi havainneensa, että olin illallispöydässä silmäillyt kaikkea ikäänkuin ihmetellen ja että minun oli ilmeisesti usein ollut vaikea pidättää nauruani. Hän ei ollut oikein ymmärtänyt, mitä tästä kaikesta ajatella, mutta oli otaksunut sen johtuvan jonkinlaisesta aivoissani tapahtuneesta häiriöstä. Tunnustin, että hän oli aivan oikeassa, ja ihmettelin vain, kuinka olin voinut olla nauramatta nähdessäni edessäni hänen lautasensa, jotka olivat pienen hopeakolikon kokoiset, liikkiön, joka tuskin riitti suupalaksi ja pähkinänkuorta pienemmän pikarin. Samaan tapaan kuvailin sitten hänen muitakin talousesineitään ja elintarpeitaan. Vaikka näet Kuningatar oli toimittanut minulle täydellisen pikkukaluston ollessani hänen palveluksessaan, oli mieltäni sittenkin askarruttanut yksinomaan se, mitä näin ympärilläni, ja niin olin ummistanut silmäni omalta pienuudeltani niinkuin ihmiset yleensä ummistavat silmänsä omilta virheiltään. Kapteeni ymmärsi varsin hyvin leikinlaskuni ja vastasi hilpeästi vanhalla englantilaisella sananlaskulla, sanoi pelkäävänsä, että silmiini mahtui enemmän kuin mahaani, koska ei ollut huomannut minun ilmaisevan erinomaista ruokahalua, vaikka olin paastonnut kokonaisen päivän. Samaan leikkisään sävyyn puhettaan jatkaen hän sitten vakuutti, että olisi mielellään maksanut sata puntaa, jos olisi saanut nähdä laatikkoni kiikkumassa kotkan nokassa ja kuinka se sitten putosi huimaavasta korkeudesta mereen. Se olisi epäilemättä ollut hämmästyttävä näky, jota olisi kannattanut kuvailla tulevia sukupolvia varten, ja Phaethoniin vertaaminen oli niin läheinen asia, ettei kapteeni voinut olla sitä esittämättä, vaikka minä en pitänyt hänen mielijohdettaan erikoisen onnistuneena.

Kapteeni oli käynyt Tonkinissa ja oli Englantiin palatessaan ajautunut koilliseen neljännenviidettä leveysasteen ja sadannenkolmannenviidettä pituusasteen kohdalle. Kaksi päivää laivalle-tuloni jälkeen jouduimme pasaadituuleen, purjehdimme kauan etelään, sivuutimme Uuden Hollannin, pidimme länsiluoteista ja sitten eteläluoteista suuntaa, kunnes kiersimme Hyväntoivon niemen. Matkamme oli erittäin suotuisa, mutta minä en tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti siitä kertomalla. Kapteeni poikkesi parissa satamassa ja lähetti ison venheen maihin noutamaan ruokavaroja ja raikasta vettä, mutta minä en poistunut laivasta ennenkuin Downsiin tultuamme, mikä tapahtui kesäkuun kolmantena päivänä 1706, suunnilleen yhdeksän kuukautta pelastumiseni jälkeen. Minä tarjouduin jättämään tavarani kuljetusmaksun pantiksi, mutta kapteeni vakuutti, ettei missään tapauksessa ottaisi minulta pennin puolikasta. Me hyvästelimme toisiamme sydämellisesti, ja minä sain hänet lupaamaan, että tulisi tervehtimään minua kodissani Redriffissä. Sitten vuokrasin hevosen ja oppaan kapteenilta lainaamillani viidellä shillingillä.

Nähdessäni matkan varrella, kuinka pieniä rakennukset, puut, karja ja ihmiset olivat, aloin uskoa joutuneeni takaisin Lilliputiin. Pelkäsin tallaavani jokaisen vastaantulijan ja huusin heille kovalla äänellä, että väistyisivät syrjään, ja vähältä piti, etten parissa tapauksessa saanut korvatillikkaa hävyttömyydestäni.

Saavuttuani omaan asumukseeni, joka minun täytyi kyselemällä etsiä, ja palvelijan avattua oven minä kyykistyin (niinkuin hanhi veräjän alitse mennessään); pelkäsin näet kolahduttavani pääni kamanaan. Vaimoni riensi minua syleilemään, mutta minä lyykähdin hänen polviaan alemmaksi, koska otaksuin, ettei hän muuten tavoittaisi suutani. Tyttäreni polvistui pyytäen siunaustani, mutta minä näin hänet vasta hänen noustuaan; olin näet ylen kauan tottunut suuntaamaan katsettani kuudenkymmenen jalan korkeuteen. Sitten kumarruin tarttuakseni häntä vyötäisiin ja nostaakseni hänet ilmaan toisella kädelläni. Palvelijoita ja paria läsnäolevaa tuttavaa katselin alentuvasti, niinkuin jättiläinen ainakin katselee kääpiöitä. Sanoin vaimolleni, että hän oli ollut liian säästeliäs, kun oli nälkää nähden riuduttanut itsensä ja tyttärensä melkein olemattomiin. Sanalla sanoen: käyttäydyin niin oudosti, että kaikki olivat samaa mieltä kuin kapteeni minut ensi kerran kohdatessaan: otaksuivat minun menettäneen järkeni. Mainitsen tämän tottumuksen ja ennakkoluulojen suurta voimaa osoittavana seikkana.

Aivan pian aloimme kuitenkin ymmärtää hyvin toisiamme, minä ja perhekuntani sekä tuttavani. Vaimoni vannotti minua olemaan koskaan enää merelle lähtemättä. Paha kohtaloni sääti kuitenkin niin, ettei hänellä ollut voimaa minua pidättää, kuten lukija tulee tuonnempana näkemään. Päätän kumminkin tällä kertaa onnettomien retkieni toisen osan.

KOLMAS OSA

MATKA LAPITTAAN, BALBINARBIIN, GLUBBDUBDRIBIIN, LUGGNAGGIIN JA JAPANIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan Laputassa.

Olin ehtinyt viettää kotona vain kymmenen päivää, kun cornwallilainen kapteeni William Robinson, kolmensadan tonnin vetoisen Hyvä-Toivo nimisen jykevän aluksen komentaja, tuli käymään luonani. Olin aikaisemmin ollut välskärinä eräässä toisessa hänen kuljettamassaan ja neljäntenä miehenä omistamassaan aluksessa sen käydessä Levantissa. Hän oli aina kohdellut minua pikemmin veljenään kuin käskyläisenään ja tuli nyt, kuultuaan palaamisestani, minua tervehtimään. Minä otaksuin asian johtuvan pelkästä ystävällisyydestä, sillä me juttelimme vain niinkuin tuttavat ainakin oltuaan kauan erossa. Mutta sitten hän alkoi käydä usein talossa, sanoi olevansa iloinen havaitessaan hyvän terveyteni ja kysyi, olinko nyt vetäytynyt lepoon loppuiäkseni, lisäten aikovansa kahden kuukauden kuluttua lähteä Itä-Intiaan. Vihdoin hän tiedusteli minulta suoraan, joskin hiukan anteeksipyydellen, rupeisinko hänen alukseensa välskäriksi, sanoi, että saisin kumppanikseni toisen välskärin ja sitäpaitsi kaksi apulaista, että palkkani olisi kaksi kertaa tavallista välskärinpalkkaa suurempi ja että hän, koska tiesi minun perehtyneen merenkulkuun ainakin yhtä hyvin kuin hän itse, suostui joka suhteessa noudattamaan neuvoani, ikäänkuin kuuluisin laivan päällystöön.

Hän lausui minulle vielä useita muita kohteliaisuuksia, ja koska tunsin hänet kelpo mieheksi, en voinut hänen tarjoustaan hylätä; haluni päästä näkemään maailmaa oli näet kaikista kokemistani onnettomuuksista huolimatta yhtä kiihkeä kuin ennen. Ainoa vaikeus oli siinä, kuinka saisin vaimoni suostumaan. Lopulta se onnistui, kun selitin, millaisia etuja siten koituisi hänen lapsilleen.

Me lähdimme matkaan elokuun viidentenä 1706 ja saavuimme Fort St. Georgeen huhtikuun yhdentenätoista 1707. Siellä viivyimme kolme viikkoa, jotta miehistömme, jossa oli useita sairaita, pääsisi toipumaan. Sieltä purjehdimme Tonkiniin, mihin kapteeni päätti jäädä joksikin aikaa, koska useat niistä tavaroista, joita hän aikoi ostaa, eivät olleet valmiit lastattaviksi ja koska hän siis ei voinut otaksua pääsevänsä lähtemään ennenkuin muutaman kuukauden kuluttua. Toivoen ansaitsevansa takaisin osan siten koituvista kulungeista hän osti pienen aluksen, lastasi siihen erinäisiä tavaroita, joita tonkinilaiset kuljettavat kaupaksi läheisiin saariin, toimitti alukseen neljätoista miestä, niistä kolme maan asujainta, ja nimitti minut aluksen päälliköksi valtuuttaen minut harjoittamaan kauppaa kahden kuukauden aikana hänen hoitaessaan asioitaan Tonkinissa.

Olimme purjehtineet vain kolme päivää, kun nousi ankara myrsky. Me ajauduimme viisi päivää pohjoiskoilliseen ja sitten itään; sitten sää muuttui paremmaksi, mutta puhalsi yhä vielä voimakas läntinen. Kymmenentenä päivänä meitä alkoi ajaa takaa kaksi merirosvoa, jotka pian meidät saavuttivat; alukseni näet oli niin lujassa lastissa, että se eteni varsin hitaasti, ja me emme kyenneet mitenkään puolustautumaan.

Kimppuumme kävivät yhtaikaa molemmat merirosvot, jotka hyökkäsivät purteemme miestensä etunenässä. Havaitessaan, että makasimme pitkänämme, kasvot aluksen kannessa (olin näet antanut sellaisen määräyksen), he sitoivat meidät lujasti, asettivat vahdin ja alkoivat tutkia alusta.

Minä huomasin heidän joukossaan erään hollantilaisen, jolla näytti olevan jonkinlainen käskyvalta, vaikka hän ei ollut kummankaan aluksen päällikkö. Hän tunsi meidät ulkomuodostamme englantilaisiksi, puhua jankkasi meille omalla kielellään ja vannoi, että meidät sidottaisiin selkä selkää vasten ja paiskattaisiin mereen. Minä osasin säällisen hyvin hollanninkieltä, selitin hänelle keitä olimme ja pyysin häntä anomaan kapteenilta armahdusta, koska olimme kristittyjä ja protestantteja ja kahden läheisessä yhteydessä olevan naapurimaan asujaimia. Siitä hän ihan raivostui, toisti uhkauksensa, kääntyi seuralaistensa puoleen ja puhui ylen kiihkeästi, luullakseni japaninkielellä, käyttäen usein sanaa christianos.

Suuremman merirosvoaluksen päällikkönä oli japanilainen kapteeni, joka puhui hiukan hollanninkieltä, mutta varsin puutteellisesti. Hän tuli luokseni, esitti minulle erinäisiä kysymyksiä, joihin vastasin erittäin nöyrästi, ja sanoi, etten joutuisi kuolemaan. Minä kumarsin kapteenille sangen syvään, käännyin sitten hollantilaisen puoleen ja sanoin olevani murheellinen havaitessani enemmän laupeutta pakanassa kuin kristityssä veljessäni. Kohta sain kuitenkin aihetta katua typeriä sanojani, sillä tuon kehnon konnan, joka oli useat kerrat yrittänyt yllyttää kapteeneja viskaamaan minut mereen (mihin he eivät kumminkaan suostuneet, koska olivat luvanneet jättää minut henkiin), onnistui kuitenkin toimittaa minulle rangaistus, joka inhimillisesti katsoen oli kuolemaa pahempi. Miehistöni jaettiin kahteen yhtä suureen osaan ja komennettiin rosvoaluksiin, ja minun purteni miehitettiin uudestaan.

Minut päätettiin lähettää aavalle merelle pienessä kanootissa, jossa oli airot ja purje ja eväitä neljäksi päiväksi. Japanilainen kapteeni oli kyllin ystävällinen lisätäkseen evääni kaksinkertaiseen määrään omista varastoistaan ja kieltääkseen miehiään riistämästä minulta mitään. Minä astuin kanoottiin, ja laivan kannella seisova hollantilainen syyti suustaan kaikki ne kiroukset ja solvaukset, jotka hänen kielellään ovat mahdolliset.

Suunnilleen tuntia aikaisemmin kuin merirosvot olivat ilmaantuneet olin havaintojeni nojalla päätellyt, että olimme 46 asteen päässä pohjoista leveyttä ja 183 päässä itäistä pituutta. Ehdittyäni vähään matkaan merirosvoista näin kaukoputkellani kaakossa muutamia saaria. Tuulen ollessa suotuisa nostin purjeen päästäkseni lähimpään saareen ja saavuinkin sinne kolmen tunnin kuluttua. Se oli aivan karu, mutta minä löysin sentään joukon linnunmunia, iskin tulta ja sytytin kanervista ja kuivista kaisloista valkean, jossa paistoin munat. En nauttinut mitään muuta illallisekseni, sillä olin päättänyt säästää muonavarojani niin paljon kuin suinkin mahdollista. Yön vietin kallion onkalossa, makuusijanani hiukan kanervia, ja nukuin sangen hyvin.

Seuraavana päivänä purjehdin toiseen saareen, sieltä kolmanteen ja neljänteen, toisinaan käyttäen purjettani, toisinaan airoja. En kumminkaan tahdo rasittaa lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla vaivoistani, mainitsenhan vain, että viidentenä päivänä saavuin viimeiseen näkyvissäni olleeseen saareen, joka sijaitsi eteläkaakkoisessa edellisistä.

Saari oli kauempana kuin olin otaksunut, ja minä pääsin perille vasta viiden tunnin kuluttua. Purjehdin melkein sen ympäri, ennenkuin löysin sopivan maihinnousupaikan, suunnilleen kolme kertaa venhettäni leveämmän pienen poukaman. Saari oli karu ja kallioinen, vain siellä täällä näkyi heinämättäitä ja hyvätuoksuisia yrttejä. Minä otin esiin muonavarani, virkistäydyin ja sijoitin loput erääseen lukuisista luolista. Kallioilta keräsin suuren määrän munia ja lisäksi kuivia kaisloja ja nuutunutta ruohoa aikoen seuraavana päivänä paistaa munat niin hyvin kuin taisin. (Minulla näet oli mukanani piitä, iskurauta, taulaa ja polttolasi.) Yöni vietin luolassa, johon olin eväsvarani sijoittanut. Vuoteenani olivat ne ruohot ja kaislat, jotka olin kerännyt polttoaineeksi. En nukkunut paljoakaan, sillä mieleni levottomuus voitti väsymykseni ja piti minua valveilla. Minä ajattelin, kuinka mahdotonta oli pysytellä hengissä niin autiossa paikassa ja kuinka surkea loppu oli minua odottamassa. Tunsin itseni kuitenkin niin haluttomaksi ja hylätyksi, etten kyennyt sijaltani nousemaan, ja päivä oli ehtinyt jo pitkälle, kun vihdoin ponnistauduin ulos loukostani. Kävelin vähän aikaa kallioitten välissä. Taivas oli aivan sees, ja aurinko paistoi niin kuumasti, että minun oli pakko kääntää kasvoni toisaalle. Sitten se äkkiä himmeni, mutta mielestäni aivan toisin kuin pilven sattuessa väliin. Minä käännyin katsomaan ja havaitsin itseni ja auringon välillä valtavan suuren läpinäkymättömän kappaleen, joka liikkui kohti saarta. Se oli arviolta kahden peninkulman korkeudessa ja peitti auringon kuuden seitsemän minuutin ajaksi. En kumminkaan havainnut ilman jäähtyvän tai taivaan pimenevän paljoa enempää kuin jos olisin joutunut vuoren varjoon. Sen tultua lähemmäksi sen paikan yläpuolelle, missä seisoin, näin, että se oli jähmeä kappale, jonka tasainen, sileä pohja paistoi kirkkaana valon heijastuessa merenpinnasta. Minä seisoin kukkulalla suunnilleen kahdensadan kyynärän päässä rannasta ja näin tuon valtavan kappaleen laskeutuvan melkein tasooni tuskin englanninpeninkulman päähän itsestäni. Otin kaukoputkeni ja näin selvästi ihmisiä liikkumassa ylös ja alas tuon kappaleen kaltevilta näyttävillä sivuilla, mutta en kyennyt erottamaan, mitä he siinä tekivät.

Vaistomainen elämään-kiintymys herätti mielessäni jonkinlaista ilon liikahtelua, ja minä aloin heti toivoa, että tämä tapaus voisi jotenkin auttaa minua pelastumaan lohduttomasta tilastani. Mutta toisaalta lukija tuskin kykenee arvaamaan, kuinka hämmästyin nähdessäni ilmoilla leijailevan saaren, jossa asuvat ihmiset (mikäli havaitsin) voivat mielin määrin sitä kohottaa, laskea tai liikuttaa eteenpäin. En kumminkaan ollut siinä mielentilassa, että olisin huolinut ottaa ilmiön filosofisen harkinnan esineeksi, vaan tarkkasin mieluummin, mihin suuntaan saari alkaisi liikkua; se näet tuntui pysyvän hetkisen paikoillaan. Pian senjälkeen se kumminkin lähestyi, ja minä näin sen sivuilla parvekkeita toistensa yläpuolella ja niiden välissä aina määrätyn matkan päässä portaita, joita pitkin pääsi parvekkeelta toiselle. Alimmalla parvekkeella näkyi olevan väkeä, joka onki pitkillä vavoilla, ja toisia heitä katselemassa. Minä heilutin villatakkiani (hattuni näet oli aikoja sitten kulunut kelvottomaksi) ja nenäliinaani kohti saarta, ja sen lähemmäksi ehdittyä huusin minkä jaksoin. Tarkoin katsellessani huomasin sitten väkeä kokoontuvan sille sivulle, joka oli parhaimmin näkyvissäni. He viittoivat minuun päin ja elehtivät toisilleen, ja siitä päättelin, että he olivat minut huomanneet, vaikka eivät vastanneet mitään huutooni. Minä näin, että neljä viisi miestä juoksi kiireesti portaita pitkin saaren yläosaan, kadoten sitten näkyvistäni. Päättelin aivan oikein, että heidät lähetettiin seikan johdosta kysymään jonkun arvovaltaisen henkilön mieltä.

Väen lukumäärä lisääntyi, eikä kulunut puolta tuntia, kun saari oli kuljetettu tuskin sadan kyynärän päähän siitä kukkulasta, jolla seisoin, ja niin, että alin parveke näytti olevan sen tasossa. Minä painuin mitä rukoilevimpiin asentoihin ja puhuin kaikkein nöyrimmällä äänellä saamatta kumminkaan mitään vastausta. Vastapäätä minua lähinnä seisovat henkilöt olivat vaatetuksesta päättäen arvohenkilöitä. He neuvottelivat vakavasti kanssani katsahtaen tavan takaa minuun. Vihdoin huusi eräs heistä selvällä, kauniilla ja pehmeällä kielellä, jonka sointu jossakin määrin muistutti italiankieltä, ja minä vastasin italiaksi toivoen ainakin äänenpainojen paremmin hivelevän hänen korvaansa. Vaikka kumpikaan meistä ei toistaan ymmärtänyt, oli tarkoitukseni kuitenkin helppo arvata, sillä he voivat varsin hyvin nähdä, missä ahdingossa olin.

He viittoivat minua laskeutumaan kukkulalta alas ja menemään rantaan. Minä tottelin. Lentävän saaren noustua soveliaaseen korkeuteen, reuna suoraan pääni päällä, laskettiin alimmalta parvekkeelta ketju, jonka päähän oli kiinnitetty istuin. Minä sijoituin siihen, ja minut vivuttiin väkipyörillä ylös.

TOINEN LUKU

Laputalaisten mielenlaatua ja taipumuksia kuvaillaan. Selontekoa heidän sivistyksestään. Kuninkaasta ja hänen hovistaan. Kuinka tekijä otetaan siellä vastaan. Asukkaat ovat alinomaisen pelon ja levottomuuden vallassa. Selontekoa naisista.

Kun olin päässyt ylös saareen, ympäröi minut väkijoukko, mutta lähinnäolevat näyttivät toisia ylhäisemmiltä. He katselivat minua ilmeisesti ihmeissään, ja minut valtasi jokseenkin yhtä suuri hämmästys, sillä en ollut milloinkaan ennen nähnyt hahmoiltaan, tavoiltaan ja ulkomuodoltaan niin eriskummallisia kuolevaisia. Heidän päänsä oli kallellaan, joko oikeaan tai vasempaan, toinen silmä kääntyi sisäänpäin, toinen kohti taivaan korkeutta. Heidän päällysvaatteitaan koristivat aurinkoja, kuita ja tähtiä esittävät kuviot, ja niihin oli kudottu lisäksi viuluja, huiluja, harppuja, torvia, kitaroita, klavereita ja monia muita Euroopassa tuntemattomiakin soittimia. Siellä täällä näin useita palvelijain vaatteisiin puettuja, joilla oli kädessä lyhyet kepit ja niiden nokkaan kiinnitettynä kusirakko kuin puimavarstan nuija. Jokaisessa rakossa (kuten myöhemmin sain tietää) oli vähän kuivattuja herneitä tai pieniä kiviä Näillä rakoilla he tavan takaa läpsähdyttivät lähelläseisovien suuta ja korvia, mutta minä en voinut silloin vielä käsittää, mitä se merkitsi. Näiden ihmisten mieli näyttää vaipuneen niin syvällisiin katselmuksiin, etteivät he kykene puhumaan tai kuuntelemaan toisten puhetta, ellei heitä sitä ennen herätetä ulkonaisesti koskettamalla heidän puhe- ja kuuloelimiään. Kaikki henkilöt, joiden varat suinkin sallivat, pitävät senvuoksi palvelijanaan läpsähdyttäjää (alkukielellä climenole) eivätkä milloinkaan lähde ulos tai vieraisiin ottamatta häntä mukaansa. Tämän palvelijan tehtävänä on kahden tai useamman henkilön kokoonnuttua kevyesti läpsähdyttää rakolla huuleen sitä, jonka tulee puhua, ja oikeaan korvaan sitä, jolle puhe on tarkoitettu. Läpsähdyttäjän tehtävänä on sitäpaitsi uutterasti valvoa isäntäänsä hänen ollessaan kävelyllä ja tarpeen vaatiessa hiljaa läpsähdyttää häntä silmille, sillä isäntä on aina mietteisiinsä vaipunut siinä määrin, että on vaarassa suistua jokaiseen syvänteeseen tai iskeä otsansa jokaiseen paaluun, tyrkkiä toisia kadulla ja joutua itse katuojaan tyrkätyksi.

Oli välttämätöntä antaa lukijalle nämä tiedot, koska hän joutuisi tämän kansan merkilliseen käytökseen perehtyessään yhtä ymmälle kuin minä, kun minut kuljetettiin portaita pitkin saaren huipulle ja sieltä kuninkaanpalatsiin. Noustaessa he monta kertaa unohtivat, mikä oli asiana, ja jättivät minut omiin oloihini, kunnes läpsähdyttäjät virkistivät heidän muistiaan; heitä näet ei tuntunut ollenkaan oudostuttavan vieras pukuni tai ulkomuotoni enempää kuin matalamietteisemmän rahvaan huudotkaan.

Vihdoin tulimme palatsiin ja astuimme vastaanottosaliin, missä näin Kuninkaan istuvan valtaistuimellaan, kummallakin puolella korkea-arvoisia henkilöitä. Valtaistuimen edessä oli pöytä täynnä palloja, sfäärejä ja kaikenlaisia matemaattisia kojeita. Hänen Majesteettinsa ei meitä ollenkaan huomannut, vaikka sisään rientävä hoviväki sai aikaan melkoista melua. Hän oli parhaillaan johonkin ongelmaan syventyneenä, ja me odotimme ainakin tunnin, kunnes hän sai sen ratkaistuksi. Hänen kummallakin puolellaan seisoi hovipoika, läpsä kädessään, ja kun he havaitsivat hänen suoriutuneen tehtävästä, löi toinen häntä kevyesti huuleen ja toinen oikeaan korvaan. Kuningas säpsähti kuin yhtäkkiä unesta heräten, katseli minua ja saattajiani ja muisti saapumisemme syyn, joka oli hänelle aikaisemmin ilmoitettu. Hän lausui muutamia sanoja, ja kohta astui luokseni nuori mies läpsineen ja läpsähdytti kevyesti oikeaa korvaani. Minä selitin parhaani mukaan elehtien, etten ollenkaan kaivannut sellaista toimenpidettä, ja siitä, kuten myöhemmin havaitsin, Hänen Majesteettinsa ja kaikki hovilaiset päättelivät älyni kovin kehittymättömäksi. Mikäli arvasin, esitti Kuningas minulle erinäisiä kysymyksiä, ja minä puhuttelin puolestani häntä kaikilla vallitsemillani kielillä. Kun oli käynyt ilmi, etten mitään ymmärtänyt enkä voinut ymmärrettävästi itseäni ilmaista, vietiin minut Kuninkaan käskystä hänen palatsissaan sijaitsevaan huoneistoon (tämä hallitsija eroaa edukseen kaikista edeltäjistään sikäli, että hän on vieraanvarainen), missä minulla oli kaksi palvelijaa käytettävänäni. Tuotiin päivällinen, ja neljä ylhäistä henkilöä, jotka muistin nähneeni Kuninkaan läheisyydessä, kunnioittivat minua aterioimalla kanssani. Päivällinen jakautui kahteen osaan, joissa oli kummassakin kolme ruokalajia. Ensimmäiseen osaan kuului tasasivuisen kolmion muotoon leikattu lampaanpala, vinokaiteiksi muovattu häränpaisti ja pyöröviivainen vanukas. Toisen osan muodostivat viulun muotoisiksi sidottu sorsapari, huiluja ja oboeita muistuttavat makkarat ja vanukkaat ja harpun hahmoon leikattu vasikanrinta. Palvelijat veistivät leivän keiloiksi, lieriöiksi, suunnikkaiksi ja muiksi matemaattisiksi kuvioiksi.

Pöydässä istuttaessa uskalsin tiedustella, miten eri asioita mainittiin heidän kielellään, ja jalot herrat, läpsähdyttäjiensä avustamina, vastasivat mielellään kysymyksiini toivoen suurten kykyjensä herättävän minussa ihailua, kunhan pääsisin niin pitkälle, että kykenisin heidän kanssaan keskustelemaan. Minä osasinkin pian pyytää ruokaa ja juomaa ja mitä ikänä halusin.

Päivällisen jälkeen seuralaiseni lähtivät, ja kuninkaan käskystä saapui luokseni eräs henkilö, läpsähdyttäjä mukanaan. Hänellä oli kynä, mustetta ja paperia, ja minä ymmärsin hänen eleistään, että hänet oli lähetetty opettamaan minulle kieltä. Opetus kesti neljä tuntia, jona aikana minä kirjoitin sarakkeisiin suuren määrän sanoja ja merkityksen niiden viereen. Minun onnistui oppia muutamia lyhyitä lauseitakin. Opettajani näet käski palvelijaani tuomaan jotakin, kääntymään, kumartumaan, istumaan, seisomaan, kävelemään jne., ja minä kirjoitin samalla lauseen muistiin. Sitäpaitsi hän näytti minulle kirjaa, jossa oli auringon, kuun, tähtien, eläinradan, kääntöpiirin ja napapiirien kuvia ja mainitsi nimeltä useita taso- ja avaruuskuvioita. Hän mainitsi ja kuvaili vielä kaikkia eri soittimia ja niiden käsittelyssä käytettyjä yleisiä ammattisanoja. Hänen lähdettyään minä sijoitin kaikki sanat käännöksineen aakkosjärjestykseen. Erittäin uskollisen muistini avulla perehdyin siten muutamassa päivässä hiukan heidän kieleensä.

Sana, jonka vastineena kertomuksessani on Lentävä tai Leijuva saari, kuuluu alkukielessä Laputa. Minun ei ole onnistunut milloinkaan saada selville, mistä se oikeastaan johtuu. Vanhassa ja vanhettuneessa kielessä lap merkitsee korkeata, ja untuh vallanpitäjää, ja he väittävät, että Laputa on väärän lausumisen nojalla johtunut muodosta Lapuntuh. Minä puolestani en hyväksy tätä johtelua, joka mielestäni tuntuu hiukan väkinäiseltä. Rohkenin esittää oppineille oman olettamukseni, jonka mukaan Laputa merkitsee quasi lap outed; lap merkitsee oikeastaan auringonsäteiden väreilyä vedenkalvossa ja outed siipeä. En kumminkaan tahdo tyrkyttää mielipidettäni kenellekään, vaan jätän sen ymmärtäväisen lukijan arvosteltavaksi.

Huomattuaan, kuinka kehnot pukimeni olivat, kutsuivat ne henkilöt, joiden huostaan kuningas oli minut jättänyt, seuraavana päivänä räätälin ottamaan minusta uuden puvun mittaa. Tämä mestari menetteli aivan toisin kuin hänen eurooppalaiset virkaveljensä. Aluksi hän mittasi pituuteni kvadrantin avulla ja piirsi sitten viivoitinta ja harppia käyttäen paperiin koko ruumiini ääriviivat. Kuuden päivän kuluttua hän toi vaatteet, jotka olivat huonoa tekoa ja aivan sopimattomat, sillä hän oli tullut laskelmissaan merkinneeksi väärän numeron. Minä lohdutin kuitenkin itseäni havaittuani, että sellaiset virheet olivat aivan yleisiä ja ettei niistä paljoa välitetty.

Vaatteita odottaessani ja joutuessani huonovointisuuden vuoksi pysyttelemään vielä muutamia päiviä huoneissani minä lisäsin sanavarastoani, ja seuraavan kerran hoviin tullessani ymmärsin jo erinäisiä Kuninkaan lausumia ja osasin kohteliaasti vastata hänelle. Hänen Majesteettinsa oli määrännyt, että saaren tuli liikkua pohjoiskoilliseen, kunnes saapuisi koko valtakunnan pääkaupungin Lagadon yläpuolelle, joka sijaitsi maassa. Se oli suunnilleen yhdeksänkymmenen peninkulman päässä, ja matkamme kesti neljä ja puoli päivää. Minä en ollenkaan havainnut saaren etenemisliikettä ilmassa. Seuraavana aamuna kello yhdentoista aikaan itse Kuningas ja hänen aatelisensa, hovilaisensa ja virkamiehensä alkoivat soittaa soittimillaan ja jatkoivat kolme tuntia taukoamatta, niin että melu sai minut melkein kuuroksi. Minä en olisi ymmärtänyt, mitä tämä meteli tarkoitti, ellei opettajani olisi asiaa selittänyt. Hän sanoi, että heidän saarensa asujainten korvat kykenivät kuulemaan sfäärien musiikkia, joka soi aika ajoin, ja että hovi nyt parhaillaan suoritti osaansa siinä konsertissa, kukin sillä soittimella, jota osasi taitavimmin käyttää.

Pääkaupunkiin Lagadoon matkattaessa Hänen Majesteettinsa määräsi, että saaren piti pysähtyä erinäisten kaupunkien ja kylien yläpuolelle, jotta hän voi ottaa vastaan niissä asuvien alamaistensa anomuksia. Siinä tarkoituksessa laskettiin alas nuoria, joiden alapäässä riippui pieniä painoja. Näihin nuoriin sitoivat kansalaiset anomuskirjelmiään, jotka nousivat ilmoille niinkuin paperisuikaleet, joita poikaset kiinnittävät leijainsa nuoriin. Toisinaan saatiin alhaalta viiniä ja ravintoaineita, jotka vivuttiin ylös väkipyörillä.

Matemaattiset tietoni auttoivat minua melkoisesti perehtymään heidän sanastoonsa, joka suurelta osalta johtui mainitusta tieteestä ja musiikista, joka ei myöskään ollut minulle vieras. Kaikki heidän ajatuksensa liikkuivat viivojen ja kuvioiden muodoissa. Niinpä he esimerkiksi kuvaillessaan jonkin naishenkilön tai muun luontokappaleen kauneutta käyttävät apunaan vinoneliöitä, ympyröitä, suunnikkaita, soikioita ja muita mittausopillisia kuvioita tai musiikista lainattuja ammattisanoja, joita lienee turha tässä toistaa. Minä näin Kuninkaan keittiössä kaikenlaisia matemaattisia ja musikaalisia kojeita, joiden muotoon Hänen Majesteettinsa pöydässä tarjoillut paistit leikattiin.

Heidän talonsa ovat erittäin huonosti rakennetut, seinät ovat viistot, ja missään huoneessa ei näe suoraa kulmaa. Tämä vika johtuu siitä, että he ylenkatsovat käytännöllistä mittausoppia, joka heidän mielestään on rahvaanomaista ja mekaanista toimintaa, ja kun heidän antamansa määräykset ovat niin monimutkaiset, etteivät työmiehet kykene niitä käsittämään, syntyy alinomaisia väärinymmärryksiä. Vaikka he ovat varsin taitavia piirtäessään paperiin viivoja ja kuvioita käyttäen apunaan viivoitinta, kynää ja harppia, en kumminkaan ole nähnyt väkeä, joka olisi ollut niin kömpelöä, avutonta ja epäkäytännöllistä elämän tavallisissa oloissa ja toimissa tai käsityskyvyltään niin hidasta ja hämmentynyttä kaikissa asioissa, matematiikkaa ja musiikkia lukuunottamatta. He ovat erittäin heikkoja järkeilijöitä ja taipuvat kiihkeään vastustukseen, paitsi jos sattuvat olemaan oikeassa, mikä on sangen harvinaista. Ajatuksen havainnollisuus, mielikuvitus ja kekseliäisyys ovat heille aivan vieraita asioita, joita heidän kielensäkään ei osaa ilmaista; heidän koko ajatus- ja mielikuvamaailmansa näet rajoittuu äskenmainittuihin tieteisiin.

Useimmat heistä, varsinkin ne, jotka harrastavat tähtitiedettä, luottavat lujasti astrologiaan, vaikka eivät kehtaa asiaa julkisesti tunnustaa. Kaikkein eniten minä kuitenkin ihmettelin sitä melkein uskomattomalta tuntuvaa seikkaa, että he taipuivat erinomaisesti uutisiin ja politiikkaan, askartelivat alinomaa julkisissa asioissa, lausuivat valtiollisia oloja koskevia mielipiteitään ja väittelivät kiihkeästi puolueohjelman jokaisesta pykälästä. Olen huomannut saman taipumuksen useimmissa niistä matemaatikoista, joihin olen Euroopassa tutustunut, mutta en ole milloinkaan kyennyt havaitsemaan minkäänlaista yhdenmukaisuutta näiden kahden tieteen välillä, mikäli puheenaolevat henkilöt eivät otaksu, että maailman hallitseminen ja vallitseminen on yhtä helppoa kuin pallokartan käänteleminen, koska kaikkein pienimmässä ja kaikkein suurimmassa ympyrässä on yhtä monta astetta. Uskon kuitenkin, että mainittu taipumus johtuu erittäin yleisestä ihmishengen heikkoudesta: siitä, että olemme kärkkäät osoittamaan harrastusta ja ylpeyttä asioissa, joita huonoimmin oivallamme ja joihin opintomme tai luonnonlahjamme vähimmin meitä oikeuttavat.

Nämä ihmiset elävät alinomaisessa levottomuudessa nauttimatta hetkeäkään mielenrauhaa, ja heidän pelontuskansa johtuu syistä, jotka eivät paljoakaan vaikuta muihin kuolevaisiin. Heidän huolensa aiheutuu siitä, että he pelkäävät erinäisiä taivaankappaleiden välisissä suhteissa tapahtuvia järkytyksiä, esimerkiksi, että maa, auringon lakkaamatta sitä lähestyessä, ajan mittaan imeytyy aurinkoon tai uppoo siihen, että auringon pinnan vähitellen peittää siitä itsestään haihtuvien aineiden muodostama kuori, joten maa jää vaille valoa, että maa hädintuskin vältti viimeksi nähdyn pyrstötähden pyyhkäisyn, joka olisi auttamattomasti tuhonnut sen tuhkaksi, ja että seuraava komeetta, jonka he ovat laskeneet ilmaantuvan yhdenneljättä ajastajan kuluttua, todennäköisesti meidät hävittää. Jos näet se periheliumissaan lähestyy aurinkoa tullen määrättyyn etäisyyteen (kuten he laskelmiensa nojalla katsovat olevan syytä pelätä), niin se kuumenee kymmenentuhatta kertaa kuumemmaksi kuin hehkuva rauta ja kuljettaa auringosta loitontuessaan kymmenensataatuhattaneljätoista peninkulmaa pitkän hehkuvan pyrstön, ja jos maa kulkee sen läpi sadantuhannen peninkulman päässä komeetan pääosasta eli nucleuksesta, niin sen täytyy sillä matkallaan syttyä tuleen ja palaa poroksi. He pelkäävät myös, että aurinko, joka alinomaa lähettää avaruuteen säteitään saamatta vastaavaa korvausta, lopulta ehtyy ja tuhoutuu samalla hävittäen maan ja kaikki kiertotähdet, jotka saavat siitä valonsa.

Nämä ja muut samanlaiset uhkaavat vaarat pitävät heitä lakkaamattoman levottomuuden tilassa, niin kovin, etteivät he voi tyynesti nukkua eikä nauttia mistään elämän tavallisista iloista tai huvituksista. Kohdatessaan tuttavan kadulla he heti tiedustelevat auringon vointia, millaiselta se oli näyttänyt laskiessaan ja noustessaan ja sopiko toivoa, ettei lähestyvä pyrstötähti tuhoaisi maata. He keskustelevat tällaisista asioista yhtä kiihkeästi kuin pojat kuuntelevat hirmuisia aave- ja kummitustarinoita, ahnaasti niitä itseensä imien, vaikka eivät sitten iltasella uskalla mennä nukkumaan peloltaan.

Saaren naiset ovat erittäin vilkasverisiä. He halveksivat miehiään ja pitävät erinomaisesti muukalaisista, joita onkin hovissa aina melkoinen määrä; heitä näet tulee manterelta, osalta kaupunkien ja yhdyskuntien edustajina, osalta omia asioitaan hoitamaan. Heitä kuitenkin kovin ylenkatsotaan, koska heiltä puuttuvat laputalaisten etevät ominaisuudet. Heidän joukostaan valitsevat naiset rakastajansa; mutta loukkaava seikka on se, että he toimivat ylen luontevasti ja turvallisesti: mies näet on aina syventynyt omiin katselmuksiinsa siinä määrässä, että rouva ja rakastaja voivat seurustella mitä tuttavallisimmin aivan hänen edessään, kunhan hänellä on edessään paperia ja muita kojeita eikä läpsähdyttäjää ole läheisyydessä.

Naiset ja tyttäret valittavat kovin, että heidän täytyy asua saaressa kuin vankeina, vaikka saari minun nähdäkseni on maailman mieluisin paikka. Ja vaikka he elävät siellä mitä suurimmassa ylellisyydessä ja prameudessa ja saavat tehdä mitä ikänä halajavat, he sittenkin ikävöivät näkemään maailmaa ja ottamaan osaa pääkaupungin huveihin. Siihen vaaditaan kuitenkin Kuninkaan erikoista lupaa, joka ei ole helposti saatavissa, sillä ylhäiset henkilöt ovat riittävässä määrässä kokeneet, kuinka vaikeata on houkutella naisia palaamaan takaisin korkeuteen. Minulle kerrottiin, että eräs ylhäinen hovinainen, jolla oli useita lapsia ja miehenä pääministeri, valtakunnan rikkain henkilö, erittäin miellyttävä mies, joka rakasti vaimoaan hellästi ja asui saaren upeimmassa palatsissa, oli lähtenyt alas Lagadoon, muka terveyttään hoitamaan, ja oli piillyt siellä useita kuukausia, kunnes Kuningas antoi kuulutuksen hänen etsimisestään. Vihdoin hänet löydettiin eräästä kehnosta ravintolasta. Hän oli aivan repaleisissa pukimissa, koska oli pantannut kaikki vaatteensa ylläpitääkseen vanhaa rumaa palvelijaa, joka löi häntä joka päivä ja jonka seurasta hän kovin vastahakoisesti poistui. Ja vaikka hänen miehensä otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, lausumatta yhtäkään moitteen sanaa, hän sittenkin pian jälleen karkasi saman rakastajan luo. Sittemmin hänestä ei ole mitään kuultu.

Lukijasta tämä tarina tuntunee pikemmin Englannin tai muun Euroopan kuin niin kaukaisen maan oloja kuvailevalta. Suvaitkoon hän kuitenkin ottaa huomioon, etteivät naissuvun oikut rajoitu mihinkään ilmanalaan tai kansakuntaan, vaan ovat paljoa yhtäläisemmät kuin voimme kuvitellakaan.

Suunnilleen kuukauden kuluttua olin melkoisesti perehtynyt heidän kieleensä ja kykenin vastaamaan useimpiin Hänen Majesteettinsa esittämiin kysymyksiin, kun sain kunnian käydä häntä tervehtimässä. Hänen Majesteettinsa ei osoittanut minkäänlaista halua oppia tuntemaan käymieni maiden lakeja, hallitusmuotoja, historiaa, uskontoa ja tapoja, vaan rajoitti kysymyksensä matemaattisten tieteiden kehityskantaa koskeviksi ja kuunteli vastauksiani erinomaisen ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi, vaikka läpsähdyttäjät häntä tavan takaa havahduttivat kummaltakin puolelta.

KOLMAS LUKU

Eräs uudenaikaisen filosofian ja astronomian ratkaisema ongelma. Laputalaisten etevyys viimeksimainituissa tieteessä. Kuinka Kuningas menettelee kukistaessaan kapinaa.

Minä pyysin hallitsijalta lupaa päästä näkemään saaren nähtävyyksiä, ja hän suostui armollisesti pyyntööni käskien opettajani lähteä minua saattelemaan. Halusin ennen kaikkea tietää, mikä luonnollinen tai keinotekoinen asia sai aikaan sen erilaiset liikkeet, ja käyn nyt sitä tieteellisesti lukijalle kuvailemaan.

Lentävä eli Leijuva saari on täsmälleen ympyränmuotoinen; sen halkaisija on 7,837 kyynärää eli suunnilleen puoli viidettä peninkulmaa, joten sen pinta on kymmenentuhatta tynnyrinalaa. Paksuudeltaan se on kolmesataa kyynärää. Sen pohja eli alapinta, jonka näkevät sitä alhaaltapäin katselevat, on sileä ja säännöllinen timanttilevy, joka kohoo suunnilleen kahdensadan kyynärän korkeuteen. Sen yläpuolella ovat eri kivennäiset tavallisessa järjestyksessään, ja päällimmäisenä on kymmenen tai kahdentoista jalan vahvuinen runsas ruokamulta. Yläpinta on kalteva reunoilta kohti keskusta, ja tämä seikka on luonnollisena syynä siihen, että saareen lankeava kaste ja sade virtaa pieninä puroina keskukseen keräytyen neljään suureen säiliöön, jotka ovat suunnilleen puoli peninkulmaa ympärimitaten ja sijaitsevat sadan kyynärän päässä keskuksesta. Päivän aikaan aurinko haihduttaa alinomaa vettä näistä säiliöistä, ja siitä johtuu, etteivät ne milloinkaan tulvi yli laitojensa. Kun Kuninkaalla sitäpaitsi on voima kohottaa saari pilvien ja usvien yläpuolelle, voi hän milloin hyvänsä estää kastetta ja sadetta lankeamasta. Korkeimmalle kohoavat pilvet näet nousevat luonnontutkijain yksimielisen todistuksen mukaan vain kahden peninkulman korkeuteen; missään tapauksessa ei ole nähty niiden nousevan ylemmäksi tässä maassa.

Saaren keskellä on suunnilleen viidenkymmenen kyynärän levyinen kuilu. Siitä tähtientutkijat laskeutuvat suureen korkeaan holviin, jota senvuoksi mainitaan nimellä Flandona gagnole eli Astronomien luola. Se sijaitsee sadan kyynärän syvyydessä ylemmän timanttipinnan alapuolella. Tässä luolassa palaa lakkaamatta kaksikymmentä lamppua, jotka heijastelevan timantin avulla luovat valoa joka suuntaan. Luolan varusteina on suuri määrä sekstantteja, kvadrantteja, teleskooppeja, astrolabeja ja muita tähtitieteellisiä kojeita. Suurin nähtävyys, seikka, josta koko saaren kohtalo riippuu, on kuitenkin valtavan suuri, kutojan sukkulan muotoinen magneetti. Se on kuuden kyynärän pituinen ja paksuimmalta kohdaltaan ainakin kolme kyynärää läpimitaten. Magneettia kannattaa erittäin luja timanttiakseli, joka kulkee sen keskipisteen läpi ja jota se kiertää, niin täsmällisesti tasapainoon sijoitettuna, että heikoinkin käsi voi sitä pyörittää. Sen sulkee sisäänsä ontto teräslieriö, neljän jalan syvyinen, yhtä paksu ja kaksitoista kyynärää läpimitaten. Lieriö on sijoitettu vaakasuoraan asentoon, ja sitä kannattamassa on kahdeksan kuuden kyynärän pituista timanttijalkaa. Lieriön ontelopuolella on kahdentoista tuuman syvyinen uurre, johon akselin molemmat päät on asetettu, niin että sitä voidaan kääntää aina tarpeen mukaan.

Kiveä ei mikään voima voi liikuttaa paikaltaan, sillä lieriö ja sen jalat kuuluvat erottamattomasti saaren pohjana olevaan timanttilevyyn.

Tämän magneetin avulla saarta voidaan kohottaa ja laskea ja siirtää paikasta toiseen. Siihen maan osaan nähden, jota tämä ruhtinas hallitsee, magneetin toisessa päässä asuu puoleensavetävä, toisessa luotaantyöntävä voima. Jos magneetti käännetään siten, että sen puoleensavetävä pää on kohti maata, niin saari painuu alaspäin; jos taas luotaantyöntävä pää suunnataan maata kohti, niin saari nousee kohtisuoraan ylöspäin. Jos magneetti on vinossa asennossa, niin saarikin liikkuu samassa vinossa suunnassa, sillä magneetin voimat vaikuttavat aina magneetin omassa suunnassa.

Tämän vinon liikkeen avulla saari voidaan siirtää ruhtinaan valtakunnan eri osiin. Lähemmin sen liikuntoa selittääksemme otaksumme, että AB on Balbinarbin alueen halki vedetty viiva, että viiva cd merkitsee magneettia, jonka luotaantyöntävä pää on d ja puoleensavetävä c, ja että saari on pisteen C yläpuolella. Jos nyt magneetti on sijoitettu asentoon cd, luotaantyöntävä pää alaspäin, niin saari kohoo vinossa suunnassa ylöspäin kohti D:tä. Jos sitten otaksumme, että saaren tultua D:hen magneetin akselia käännetään, niin että sen puoleensavetävä pää viittaa kohti pistettä E, niin saari liikkuu vinossa suunnassa kohti E:tä. Jos magneetin akselia jälleen käännetään, niin että se tulee suuntaan EF, luotaantyöntävä pää alaspäin, niin saari kohoo vinosti kohti pistettä F, josta taas, kääntämällä puoleensavetävä pää kohti G:tä, saari voidaan kuljettaa G:hen ja G:stä edelleen pisteeseen H kääntämällä magneettia niin, että sen luotaantyöntävä pää viittaa luotisuoraan alaspäin. Siten asianmukaisesti muuttamalla magneetin asentoa saadaan saari vuoroin kohoamaan ja painumaan vinossa suunnassa ja siirtymään tämän vuoroittaisen nousun ja laskun avulla (suunnan kaltevuus ei ole suuri) valtakunnan osasta toiseen.

Huomattava on, ettei saari voi liikkua alapuolella olevan valtakunnan rajojen ulkopuolelle eikä kohota neljää peninkulmaa korkeammalle. Astronomit (jotka ovat kirjoittaneet magneettia koskevia laajoja tutkimuksia) selittävät asian seuraavalla tavalla: magneettinen voima vaikuttaa korkeintaan neljän peninkulman päähän, ja maan uumenissa sekä meren pohjassa, kuuden meripeninkulman päähän rannikolta, sijaitseva ja magneettiin vaikuttava kivennäinen ei ole levinnyt yli koko maanpiirin, vaan rajoittuu Kuninkaan valta-alueisiin. Sellaisen ylemmyyden nojalla olikin ruhtinaan helppo laskea valtansa alle kaikki ne maat, jotka sijaitsivat magneetin vetovoiman piirissä.

Kun magneetti käännetään yhdensuuntaiseksi vaakasuoran tason kanssa, pysyy saari paikoillaan; siinä tapauksessa näet sen molemmat päät ovat yhtä etäällä maasta ja vaikuttavat tasaväkisestä toinen painaen alaspäin, toinen kohottaen ylöspäin, joten mitään liikettä ei voi syntyä.

Magneettia hoitavat muutamat astronomit, jotka aika ajoin muuttavat sen asentoa Kuninkaan määräysten mukaan. He kuluttavat suurimman osan ikäänsä tarkaten taivaankappaleita ja käyttävät työssään kaukoputkia, jotka ovat paljoa paremmat kuin meikäläiset. Vaikka näet heidän kookkaimmat teleskooppinsa eivät ole kolmea jalkaa pitemmät, ne kuitenkin suurentavat paljoa enemmän kuin meidän käyttämämme sadan jalan pituiset ja näyttävät samalla tähdet paljoa kirkkaampina. Tämä etu on tehnyt heille mahdolliseksi laajentaa havaintojensa piiriä eurooppalaisten tähtientutkijoittemme alueita paljon kauemmaksi. Niinpä he ovat luetteloineet kymmenentuhatta kiintotähteä, kun sensijaan meidän kaikkein täydellisin luettelomme sisältää vain kolmanneksen siitä määrästä. He ovat myös havainneet kaksi pienempää tähteä eli seuralaista, jotka kiertävät Marsia; sisempi niistä on täsmälleen kolmen halkaisijansa päässä mainitun kiertotähden keskipisteestä, ulommainen viiden; edellinen suorittaa kierroksensa kymmenessä tunnissa, jälkimmäinen kahdessakymmenessäyhdessä ja puolessa, joten niiden kierrosaikojen neliöt suhtautuvat toisiinsa jokseenkin samoin kuin niiden etäisyydet Marsin keskipisteestä, mikä selvästi osoittaa niiden tottelevan samaa painovoiman lakia, joka johtaa kaikkien muiden taivaankappaleiden liikkeitä.

He ovat havainneet yhdeksänkymmentäkolme pyrstötähteä ja ovat erittäin täsmällisesti määritelleet niiden radat. Jos väite on tosi (ja he vakuuttavat niin sangen uskottavasti), on erittäin toivottavaa, että heidän havaintonsa julkaistaan, jotta pyrstötähtiä koskeva teoria, joka nykyjään on erittäin ontuva ja puutteellinen, saatettaisiin samaan täydellisyyteen kuin tähtitieteen muut osat.

Kuningas olisi maailman itsevaltaisin ruhtinas, jos hän saisi jonkun ministerin liittymään yhteistuumiin kanssaan. Mutta ministerit, joiden maatilat sijaitsevat maan pinnalla, käsittävät hyvin, että ruhtinaan suosikin asema on erittäin epävarma, eivätkä missään tapauksessa suostu orjuuttamaan omaa maatansa.

Jos jossakin kaupungissa syntyy kapina tai kumousliike, jos ilmenee kiivaita puoluetaisteluita tai jos asujaimet kieltäytyvät suorittamasta tavanomaisia veroja, niin Kuningas voi pakottaa heidät kuuliaisiksi kahdella eri tavalla. Toinen, lievempi keino on se, että annetaan saaren leijua paikoillaan kaupungin ja lähiseutujen yläpuolella, niin että paikkakunnan asukkaat joutuvat vaille, auringonpaistetta ja sadetta, ja saavat kokea puutetta ja tauteja. Jos rikos vaatii, pommitetaan heitä samalla ylhäältä käsin suurilla kivenmuhkuroilla, joilta he voivat suojata itseään ainoastaan ryömimällä kellareihin ja onkaloihin heidän asumustansa kattojen murskautuessa. Mutta jos he yhä niskoittelevat tai yrittävät kapinoida, niin Kuningas käyttää äärimmäistä keinoa: antaa saaren painua suoraan heidän päähänsä siten tuhoten kaikki, rakennukset ja ihmiset. Sellaiseen äärimmäiseen keinoon ruhtinaan on kuitenkin vain harvoin pakko turvautua; hän itse ei halua sitä käyttää, eivätkä hänen ministerinsäkään uskalla häntä kehoittaa menettelyyn, joka tekisi heidät vihatuiksi kansan keskuudessa ja tuottaisi suurta vauriota heidän omille tiluksilleen, jotka kaikki sijaitsevat alhaalla; saari näet on Kuninkaan omaisuutta.

On olemassa vieläkin painavampi seikka, jonka tähden tämän maan hallitsijat ovat aina olleet haluttomat sellaiseen kamalaan toimenpiteeseen, ellei äärimmäinen pakko ole sitä vaatinut. Jos näet hävitettävässä kaupungissa sattuisi olemaan korkeita kallioita, kuten yleensä onkin laita suurissa kaupungeissa, joiden paikka todennäköisesti on alun alkaen valittu pitäen silmällä tuhon välttämistä, tai jos siinä olisi korkeita torneja tai kivipylväitä, voisi äkkinäinen laskeutuminen saattaa vaaraan saaren pohjan eli alapinnan, joka tosin, kuten mainitsin, on kahdensadan kyynärän vahvuisen timanttikappaleen muodostama, mutta voisi kuitenkin haljeta liian ankarasta iskusta tai murtua joutuessaan liian likelle alapuolella olevien talojen tulta, kuten usein murtuu liesiemme rauta- tai kivilaaka. Kaiken tämän kansa varsin hyvin tietää ja osaa hyvin arvostella, kuinka pitkälle sopii mennä niskoittelussaan, kun on kysymyksessä vapaus tai omaisuus. Joutuessaan ankarimman ärsytyksen esineeksi ja päätettyään mitä lujimmin murskata kaupungin murusiksi Kuningas käskee laskea saarta erittäin hitaasti sanoen muka tahtovansa säästää kansaansa, mutta todellisuudessa siitä syystä, että pelkää timanttipohjan vioittuvan. Sellaisen onnettomuuden sattuessa näet ei oppineiden mielipiteen mukaan magneetti enää kykenisi kannattamaan saarta, vaan koko ainemäärä mäiskähtäisi maahan.

Suunnilleen kolme vuotta ennen saapumistani oli Kuninkaan alueitaan tarkastaessa sattunut erinomainen tapaus, joka oli vähällä tehdä lopun koko kuningaskunnasta ainakin sen nykyisessä muodossa. Lindalino, valtakunnan toinen kaupunki, oli ensimmäinen niistä kaupungeista, joissa Kuningas matkallaan vieraili. Kolme päivää hänen lähtönsä jälkeen sulkivat asujaimet, jotka olivat jo usein valittaneet kärsimäänsä sortoa, kaupungin portit, vangitsivat kuvernöörin ja rakensivat uskomattoman nopeasti ja arvaamatonta vaivaa nähden neljä suurta tornia, tornin jokaiseen kaupungin kulmaan (se näet oli rakennettu täsmälleen neliöön). Tornit olivat yhtä korkeat kuin kaupungin keskustassa sijaitseva, iso suippo kallio. Jokaisen tornin huippuun ja samoin kallion kärkeen he sijoittivat väkevän magneetin ja varustivat suunnitelman tyhjiinraukeamisen varalta valtavan määrän erittäin tulenarkaa polttoainetta toivoen voivansa siten särkeä timanttipohjan, jos magneettisuunnitelma epäonnistuisi.

Kului kahdeksan kuukautta, ennenkuin Kuningas sai täyden selvyyden siitä, että lindalinolaiset olivat nousseet kapinaan. Hän käski siirtämään saaren kaupungin yläpuolelle. Väestö oli yksimielinen ja oli kerännyt suuren määrän muonavaroja kaupunkiin, jonka halki virtasi joki. Kuningas leijui heidän yläpuolellaan useita päiviä riistäen heiltä päivänpaisteen ja sateen. Hän käski laskea alas useita nuoria, mutta kukaan ei ajatellutkaan lähettää ylös anomusta, vaan sensijaan erittäin uskaliaita vaatimuksia: kaikki epäkohdat oli poistettava, kaupungille myönnettävä suuria erivapauksia, oikeus itse valita kuvernöörinsä ja muita samanlaisia liiallisuuksia. Hänen Majesteettinsa käski silloin kaikkia saaren asukkaita heittämään alaparvekkeelta suuria kiviä kaupunkiin, mutta kaupungin asukkaat olivat varautuneet vetäytymällä kaikkine hyvyyksineen torneihin ja muihin lujiin rakennuksiin sekä kellariholveihin.

Kuningas päätti nyt pakottaa tämän uppiniskaisen kansan tottelemaan ja käski laskea saaren hitaasti neljänkymmenen kyynärän päähän torneista ja kukkulasta. Niin tehtiin, mutta tehtävää suorittavat virkamiehet havaitsivat painumisen tapahtuvan paljoa nopeammin kuin yleensä ja voivat magneettia kääntämällä vain vaivoin pidättää kohdallansa saarta, joka ilmeisesti pyrki putoamaan. He lähettivät heti Kuninkaalle tiedon tästä hämmästyttävästä tapahtumasta ja pyysivät Hänen Majesteetiltaan lupaa saada kohottaa saari korkeammalle. Kuningas suostui, valtioneuvosto kutsuttiin kokoon, ja magneettia hoitavat virkamiehet saivat käskyn olla läsnä. Eräs vanhimmista ja kokeneimmista sai luvan tehdä kokeen. Hän otti sadan kyynärän pituisen lujan nuoran, saari kohotettiin tuntuneen vetovoiman vaikutuskentän yläpuolelle, hän kiinnitti nuoran päähän timanttikappaleen, johon sisältyi rautapitoista mineraalia, samanlaatuista kuin se, joka muodostaa saaren pohjan eli alapinnan, ja laski sen sitten hitaasti kohti tornirihuippua. Timanttikappale oli laskeutunut tuskin neljä kyynärää, kun virkamies tunsi sitä vetävän alaspäin niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi vetää sitä takaisin. Sitten hän heitti alas pieniä timantinkappaleita ja havaitsi torninhuipun kiivaasti vetävän niitä puoleensa. Sama koe tehtiin kolmen muunkin tornin ja kukkulan kohdalla, ja tulos oli sama.

Tämä seikka kerrassaan kumosi Kuninkaan suunnitelmat ja hänen (en huoli tässä kertoa asiasta yksityiskohtaisemmin) täytyi hyväksyä kaupungin esittämät vaatimukset.

Muudan korkea ministeri vakuutti minulle, että jos saari olisi painunut liian likelle kaupunkia eikä olisi enää päässyt nousemaan, niin kaupungin asukkaat olisivat epäilemättä kiinnittäneet sen ikiajoiksi, surmanneet Kuninkaan ja kaikki hänen palvelijansa ja kerrassaan muuttaneet hallitusmuodon.

Eräs valtakunnan perustuslaeista säätää, etteivät kuningas ja hänen molemmat vanhemmat poikansa saa poistua saaresta. Sama määräys koskee kuningatartakin, kunnes hänen hedelmällisyysikänsä on ohi.

NELJÄS LUKU

Tekijä lähtee Laputasta; hänet kuljetetaan Balbinarbiin, ja hän saapuu pääkaupunkiin. Pääkaupungin ja lähiseudun kuvaus. Ylhäinen herra ottaa tekijän vieraanvaraisesti vastaan. Hänen keskustelunsa tämän herran kanssa.

Vaikka en voi sanoa, että minua kohdeltiin pahoin tässä saaressa, täytyy kuitenkin tunnustaa, että katsoin joutuvani laiminlyödyksi ja jossakin määrin ylenkatsotuksikin. Hallitsija enempää kuin hänen väkensäkään ei näyttänyt ollenkaan välittävän mistään muusta tiedosta kuin matematiikkaa tai musiikkia koskevasta, ja koska olin niillä aloilla heitä tietämättömämpi, sain vain vähän huomiota osakseni.

Kun sitäpaitsi olin nähnyt kaikki saaren nähtävyydet, teki kovin mieleni sieltä poistua sydämestäni tuskastuttuani sen asukkaisiin. He tosin olivat erittäin eteviä kahdessa tieteessä, joita erinomaisesti kunnioitan ja joihin olen hiukan perehtynytkin, mutta samalla niin hajamielisiä ja omiin mietteisiinsä uppoutuneita, etten muista milloinkaan tavanneeni niin ikäviä kumppaneita. Minä seurustelin ainoastaan naisten, käsityöläisten, läpsähdyttäjien ja hovipoikien kanssa saaden senvuoksi kokea syvää ylenkatsetta; mutta ainoastaan heiltä onnistuin saamaan järjellisiä vastauksia.

Uutterain opintojen avulla olin melkoisesti perehtynyt heidän kieleensä, ja kun ei enää tehnyt mieli jäädä saareen, missä sain niin vähän arvonantoa, päätin poistua sieltä ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa.

Hovissa oli eräs ylhäinen mies, kuninkaan läheinen sukulainen, jota siitä syystä kohdeltiin kunnioittavasti. Häntä pidettiin yleisesti kaikkein tietämättömimpänä ja typerimpänä. Hän oli tehnyt kruunulle useita merkittäviä palveluksia, oli luonnostaan lahjakas ja hyvin sivistynyt sekä vilpitön ja kunniallinen mies, mutta niin epäsoitannollinen, että hänen moittijansa kertoivat hänen usein joutuneen pois tahdista. Hänen opettajansa olivat myös pahassa pulassa kokiessaan opettaa hänelle kaikkein yksinkertaisimman matemaattisen väittämän todistusta. Hän suvaitsi osoittaa minulle suosiotaan monella muotoa, kunnioitti minua usein tulemalla luokseni, halusi kuulla Euroopan oloista ja käymieni maiden laeista, tavoista, pitämyksistä ja opillisesta sivistyksestä. Hän kuunteli kertomustani erittäin tarkkaavasti ja lausui varsin älykkäitä huomautuksia kaikesta, mitä sanoin. Hänellä oli hyvän tavan vuoksi kaksi läpsähdyttäjää palveluksessaan, mutta hän ei niitä käyttänyt muulloin kuin hovissa ja virallisten vierailujen aikana; kahden kesken ollessamme hän aina käski heidän poistua.

Minä pyysin tätä ylhäistä miestä anomaan Hänen Majesteetiltaan minulle lupaa lähteä saaresta, ja hän teki sen, tosin pahoitellen, kuten suvaitsi sanoa; hän näet oli tosiaankin esittänyt minulle useita sangen edullisia tarjouksia, jotka kuitenkin olin torjunut samalla ilmaisten kaikkein syvintä kiitollisuuttani.

Helmikuun 16:na sanoin jäähyväiset Hänen Majesteetilleen ja hoville. Kuningas antoi minulle suunnilleen kahdensadan englanninpunnan arvoisen lahjan, suosijani, hänen sukulaisensa, saman verran ja suosituskirjeen, joka oli osoitettu eräälle hänen pääkaupungissa asuvalle ystävälleen. Saari leijaili silloin erään vuoren yläpuolella suunnilleen kahden peninkulman korkeudessa, ja minut laskettiin alas alimmalta parvekkeelta samoinkuin minut oli saareen otettu.

Koko mannermaata, mikäli se on Lentävän saaren hallitsijan valta-aluetta, mainitaan Balbinarbin nimellä, ja pääkaupungin nimi, kuten jo aikaisemmin mainitsin, on Lagado. Minä tunsin eräänlaista tyydytystä päästyäni takaisin maan kamaralle. Lähdin heti kaupunkiin kohtaamatta minkäänlaista hankaluutta; olin näet puettu niinkuin maan asukkaat ja osasin kieltä riittävästi voidakseni keskustella heidän kanssaan. Löysin aivan kohta sen henkilön asunnon, jolle suosituskirjeeni oli osoitettu, esitin sen lausuen terveiset saaressa asuvalta grandilta, ja minut otettiin erittäin ystävällisesti vastaan. Tämä korkea lordi, jonka nimi oli Munodi, antoi järjestää minua varten asunnon taloonsa, ja minä viivyin siinä koko oleskeluni ajan nauttien mitä suurinta vieraanvaraisuutta.

Jo seuraavana aamuna hän vei minut vaunuissaan näkemään kaupunkia, joka on suunnilleen puolen Lontoon kokoinen. Talot olivat varsin merkillisesti rakennettuja ja useimmat niistä näyttivät rappeutuneilta. Kaduilla liikkuva väki kulki nopeasti, tuijotteli jäykin silmin ja oli yleensä riepuihin puettua. Me ajoimme ulos eräästä kaupungin portista suunnilleen kolmen peninkulman päähän maaseudulle. Siellä näin lukuisain työläisten muokkaavan maata erilaisilla kojeilla, mutta en voinut arvata, mitä he oikeastaan tekivät; en myöskään havainnut viljan tai heinän jälkeäkään, vaikka maaperä näytti olevan mainiota. En voinut olla ihmettelemättä kaupungissa ja maaseudulla näkemiäni merkillisiä seikkoja ja rohkenin tiedustella oppaaltani, mitä nuo monet kaduilla ja pelloilla havaitsemani uutterat päät, kädet ja kasvot oikeastaan merkitsivät, sillä en voinut havaita niiden saavan aikaan mitään hyödyllistä. Päinvastoin: en ole milloinkaan nähnyt niin huonosti viljeltyä maata, niin kehnosti rakennettuja ja niin rappeutuneita taloja enkä väkeä, jonka ulkomuoto ja vaatetus ilmaisi sellaista köyhyyttä ja puutetta.

Tämä lordi Munodi oli kaikkein ylhäisimpiä henkilöitä ja oli ollut joitakin vuosia Lagadon kuvernöörinä, mutta juonittelevat ministerit olivat toimittaneet hänet kyvyttömyyden vuoksi virasta erotetuksi. Kuningas kohteli häntä kuitenkin suopeasti, niinkuin ainakin hyväätarkoittavaa, mutta erittäin kehnolla älyllä varustettua henkilöä.

Kun olin lausunut tuon maata ja sen asukkaita koskevan suorasukaisen arvosteluni, vastasi hän minulle vain, että olin viettänyt heidän keskuudessaan liian lyhyen ajan voidakseni mitään mielipidettä itselleni muodostaa, että eri kansoilla on omat erilaiset tapansa ja muita samanlaisia yleisiä lauseparsia. Mutta kun sitten olimme palanneet hänen palatsiinsa, kysyi hän minulta, mitä arvelin rakennuksesta, mitä vikoja siinä huomasin ja mitä muistuttamista oli mielestäni hänen palvelijoittensa puvuissa ja ulkomuodossa.

Hän voikin huoletta kysyä, sillä kaikki oli upeata, moitteetonta ja hienoa. Minä vastasin, että Hänen Ylhäisyytensä viisaus, korkea asema ja varallisuus oli varjellut hänet niistä epäkohdista, joita typeryys ja köyhyys oli tuottanut toisten keskuuteen. Hän sanoi, että jos lähtisin hänen maatilalleen, joka sijaitsi suunnilleen kahdenkymmenen peninkulman päässä kaupungista, saisimme parempaa tilaisuutta tällaisiin keskusteluihin. Minä sanoin Hänen Ylhäisyydelleen olevani täysin hänen käytettävänään, ja niin lähdimme matkaan seuraavana aamuna.

Matkan varrella hän kiinnitti huomiotani maanviljelijöiden käyttämiin erilaisiin menetelmiin, jotka olivat mielestäni kerrassaan käsittämättömät, sillä vain parissa paikassa näin jonkin tähkän tai heinänkorren. Kolme tuntia matkattuamme maisema kuitenkin täydellisesti muuttui. Me saavuimme mitä kauneimpaan seutuun, jossa oli vähän väliä sievästi rakennettuja talonpoikaistaloja ja aidatuilla alueilla viinitarhoja, viljapeltoja ja niittyjä. En tosiaankaan muista missään nähneeni mieluisampaa maisemaa. Hänen Ylhäisyytensä havaitsi kasvojeni kirkastuvan ja selitti huoaten, että tästä alkoivat hänen tiluksensa, jotka ulottuivat hänen kartanoonsa saakka, ja että hänen maanmiehensä ivailivat ja ylenkatsoivat häntä, koska hän ei osannut paremmin hoitaa asioitaan, vaan antoi koko maalle huonon esimerkin, jota tosin noudattivat vain harvat, muutamat hänenlaisensa iälliset, itsepintaiset ja heikkojärkiset.

Vihdoin saavuimme kartanoon, joka oli tosiaankin jalo rakennus, klassillisen rakennustaiteen sääntöjen mukainen. Suihkulähteet, puutarhat, puistokäytävät ja lehtokujat oli kaikki järjestetty erittäin älykkäästi ja aistikkaasti. Minä kiittelin kaikkea näkemääni niinkuin pitikin, mutta Hänen Ylhäisyytensä ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota ennenkuin illallisen jälkeen, jäätyämme kahden kesken. Silloin hän sangen murheellisena selitti minulle, että hänen luultavasti täytyi hajoittaa kaupungissa sijaitseva talonsa ja tämä kartanonsa ja rakentaa ne uudestaan nykyisen muodin mukaan, hävittää kaikki istutuksensa, korvata ne nykyisen käytännön vaatimilla ja antaa sama määräys kaikille alustalaisilleen, ellei mielinyt kuulla itseään soimattavan kopeaksi, eriskummalliseksi, teeskenteleväksi, tietämättömäksi ja oikukkaaksi ja saada osakseen vielä suurempaa epäsuosiota Hänen Majesteettinsa taholta.

Hän sanoi, että ilmaisemani ihmettely haihtuisi tai vähenisi, kunhan saisin tietää eräitä seikkoja, joista luultavasti en ollut hovissa mitään kuullut, koska sikäläinen väki oli syventynyt omiin mietiskelyihinsä siinä määrin, ettei tullut tarkanneeksi, mitä alhaalla tapahtui.

Hänen kertomuksensa pääsisällys oli seuraava. Suunnilleen neljäkymmentä vuotta sitten lähti muutamia henkilöitä ylös Laputaan, joko liikeasioiden vuoksi tai huvittelemaan, ja kun he sitten viiden kuukauden kuluttua palasivat, oli heillä jonkinlaista vaillinaista vihiä matematiikasta, mutta pää täynnä tuulesta temmattuja aatteita, joita he olivat omaksuneet tuossa ilmavassa olopiirissä. Matkaltaan palattuaan alkoivat mainitut henkilöt moittia kaikkien asioiden järjestystä täällä alhaalla ja sommitella suunnitelmia kaikkien taiteiden, tieteiden, kielten ja keksintöjen uudistamiseksi. Siinä tarkoituksessa he hankkivat Kuninkaalta luvan perustaa Lagadoon Suunnittelijain Akademian, ja tämä mieliala saavutti kansassa niin suurta kannatusta, ettei nykyisin ole valtakunnassa yhtäkään merkittävää kaupunkia, jossa ei ole sellaista akademiaa. Näissä korkeakouluissa professorit keksivät uusia sääntöjä ja menetelmiä maanviljelystä ja rakennustoimintaa varten sekä uusia kojeita ja työkaluja kaikkien käsityö- ja tehdasammattien käytettäviksi, vieläpä niin, että heidän väitteensä mukaan yksi mies kykenee suorittamaan kymmenen miehen työn; kokonainen palatsi voidaan rakentaa viikossa ja niin kestävistä aineksista, ettei sitä tarvitse milloinkaan korjata. Kaikkien maan hedelmien tulee voida kypsyä minä vuodenaikana haluamme ja antaa sata kertaa suurempi sato kuin nykyisin, lukemattomia muita loistavia ehdotuksia mainitsematta. Ainoa haitta on siinä, ettei yhtäkään noista ehdotuksista ole vielä toteutettu ja että koko maa sillävälin joutuu surkeaan rappiotilaan, rakennukset raunioituvat ja kansa jää vaille ruokaa ja vaatteita. Kaikki tämä ei kumminkaan lannista heidän uskallustaan, vaan toivo ja epätoivo kiihtävät heitä sitäkin kiihkeämmin noudattamaan suunnitelmaansa. Hän puolestaan ei ollut mikään uudistuksiaharrastava henkilö, vaan tyytyi pysymään vanhoissa raiteissa, asumaan esi-isiensä rakentamassa talossa ja toimimaan elämän kaikissa oloissa niinkuin he olivat toimineet, mitään uudistusta kaipaamatta. Muutamat ylhäiset ja aateliset olivat menetelleet samoin, mutta heitä kohdeltiin nyt ylenkatseellisesti ja pahansuovasta koska he muka olivat tietämättömiä valistuksen vastustajia, kehnoja yhteiskunnan jäseniä ja pitivät omaa mukavuuttaan ja lepoaan maan yleistä menestystä tärkeämpänä.

Hänen Ylhäisyytensä lisäsi, ettei halunnut enempiä yksityiskohtia mainitsemalla riistää minulta sitä nautintoa, jota epäilemättä saisin kokea, jos kävisin tutustumassa Suureen Akademiaan, kuten hän puolestaan kehoitti minua tekemään. Hän osoitti minulle suunnilleen kolmen peninkulman päässä olevan vuoren rinteellä sijaitsevaa raunioitunutta rakennusta kertoen siitä seuraavaa. Hänellä oli ollut puolen peninkulman päässä kartanostaan kelvollinen mylly, jota käytti eräs ison virran haarautuma ja joka riitti hänen oman taloutensa ja useiden hänen alustalaistensa tarpeisiin. Noin seitsemän vuotta sitten tuli joukko noita suunnittelijoita hänen luokseen ehdottamaan, että hän hävittäisi vanhan myllynsä ja rakentaisi uuden vuorenrinteeseen. Vuorenharjanteelle oli rakennettava pitkä kanava, johon putkien ja koneiden avulla nostettaisiin vettä myllyn käyttämistä varten. Korkeamman paikan ilma ja tuulet saisivat veden liikkeeseen ja tekisivät sen siten tehokkaammaksi käyttövoimaksi, ja rinnettä alaspäin virtaava vesi pyörittäisi myllyä puolella siitä määrästä, jonka vaatii tasaisemmalla maalla virtaavan joen äyräälle sijoitettu mylly. Hän kertoi suostuneensa ehdotukseen, koska ei ollut siihen aikaan hovin erinomaisessa suosiossa ja koska monet ystävät häntä siihen kehoittivat. Kun hän sitten oli pitänyt työssä sata miestä kahden vuoden ajan, epäonnistui koko yritys ja suunnittelijat lähtivät tiehensä syyttäen yksin häntä, ivaillen häntä siitä lähtien ja houkutellen toisia samanlaiseen kokeeseen, samoin menestystä lupaillen ja johtaen asiat samaan lohduttomaan tulokseen.

Muutaman päivän kuluttua palasimme kaupunkiin, ja Hänen Ylhäisyytensä, joka ei halunnut lähteä mukaan, koska ei ollut hyvässä maineessa Akademian jäsenten keskuudessa, suositteli matkaseurakseni erästä tuttavaansa. Tämä herra suvaitsi minut esitellessään sanoa, että olin suuri suunnitelmien harrastaja ja erittäin utelias ja herkkäuskoinen henkilö, mikä ei ollutkaan aivan väärin, koska olin itse ollut eräänlainen suunnittelija nuoremmalla iälläni.

VIIDES LUKU

Tekijän sallitaan tutustua Lagadon Suureen Akademiaan. Yksityiskohtainen Akademian kuvaus. Tieteet, joiden palveluksessa professorit toimivat.

Tämä Akademia ei ole mikään yksityinen rakennus, vaan siihen kuuluu kadun kummaltakin puolen kokonainen sarja rappeutuneita taloja, jotka on ostettu ja järjestetty tarkoitusta varten.

Rehtori otti minut erittäin ystävällisesti vastaan, ja minä kävin Akademiassa useina päivinä. Jokaisessa huoneessa on joku tai joitakin suunnittelijoita, ja minä luulen käyneeni vähintään viidessäsadassa eri huoneessa.

Ensimmäinen kohtaamani mies oli laihankälpea, hänen kätensä ja kasvonsa olivat nokiset, tukka ja parta hoidottomat, vanukkeiset ja useasta kohden kärventyneet. Hänen vaatteensa, paitansa ja ihonsa olivat samanväriset. Hän oli kahdeksan vuotta suunnitellut, kuinka kurpitsoista voitaisiin vetää takaisin auringonsäteitä, jotka oli talletettava ilmatiiviisiin pulloihin ja päästettävä ulos lämmittämään ilmaa koleina ja kosteina kesinä. Hän sanoi minulle varmaan uskovansa, että voi toisten kahdeksan vuoden kuluttua toimittaa kuvernöörin puutarhaan päivänpaistetta kohtuullisesta hinnasta, mutta valitti varojensa vähyyttä ja pyysi minulta pientä rahallista avustusta kekseliäisyyden rohkaisemiseksi, varsinkin kun kurpitsat olivat tänä vuonna olleet erinomaisen kalliita. Minä lahjoitin hänelle jonkin kolikon; suojelijani, joka tiesi heidän kerjäävän kaikilta vierailijoilta, oli näet varustanut minut lähtiessäni rahoilla sitä tarkoitusta varten.

Sitten astuin toiseen huoneeseen, mutta aioin samassa kääntyä takaisin, hirmuisen hajun melkein tainnuttamana. Saattelijani työnsi kumminkin minut eteenpäin kuiskaten korvaani, että minun tuli olla mistään välittämättä, koska asia muuten herättäisi suurta pahennusta. En siis uskaltanut edes sormillani tukkia sieraimiani. Tämän komeron suunnittelija oli Akademian iäkkäin oppinut. Hänen kasvonsa ja partansa olivat kellahtavat, kädet ja vaatteet liasta jäykät. Kun minut esiteltiin hänelle, sulki hän minut kiinteästi syliinsä (olisin puolestani mielelläni jäänyt vaille tätä kohteliaisuutta). Hän oli Akademiaan liityttyään tehnyt koko ajan suunnitelmia, kuinka saisi ihmisen ulostukset muutetuiksi alkuperäiseen muotoonsa, ravintoaineiksi, erittelemällä ne eri aineosiinsa, poistamalla niistä sapen aikaansaaman värin, haihduttamalla hajun ja kuorimalla pois sylkinesteet. Hän sai seuralta joka viikko tynnyrin ihmislantaa.

Sitten näin erään toisen, joka yritti kapinoimalla muuttaa jäätä ruudiksi. Hän näytti minulle sitäpaitsi tulen taottavuutta käsittelevän tutkimuksen, jonka aikoi julkaista.

Oli eräs varsin nerokas arkkitehti, joka oli keksinyt uuden rakennustavan; rakentaminen aloitettiin katosta ja sitä jatkettiin alaspäin, kunnes lopulta laskettiin perustus. Hän puolusti menetelmäänsä mainitsemalla esimerkkeinä kaksi viisasta hyönteistä, mehiläisen ja hämähäkin.

Oli sokeanasyntynyt mies, jolla oli useita samoin sokeanasyntyneitä oppilaita. Heidän tehtävänään oli sekoittaa maalareille värejä, jotka mestari opetti erottamaan tunto- ja hajuaistin avulla. Minun vieraillessani he valitettavasti eivät olleet kovinkaan varmoja asiastaan, ja itse professorikin sattui enimmälti erehtymään. Koko veljeskunta rohkaisee ja kunnioittaa tätä taiteilijaa erinomaisesti.

Eräässä toisessa suojassa kohtasin mielihyväkseni suunnittelijan, joka oli keksinyt uuden keinon kyntää peltoa, nimittäin käyttämällä siihen työhön sikoja, joten auroista, vetojuhdista ja työläisistä aiheutuvat kulungit säästyivät. Menetelmä on seuraavanlainen. Tynnyrinmaanalalle kaivetaan maahan, aina kuuden tuuman päähän ja kahdeksan tuuman syvyyteen, suuri määrä tammenterhoja, taateleita, kastanjoita ja muuta kasviruokaa, josta nämä elukat eniten pitävät. Sitten päästetään peltoon vähintään kuusisataa päätä käsittävä sikalauma, joka parina päivänä ruokaa etsiessään mullistaa maan, tekee sen kylvökelpoiseksi ja samalla lannoittaa sen. Kokeita suoritettaessa tosin havaittiin menetelmä paljon kulunkeja aiheuttavaksi ja hankalaksi, ja satoa saatiin joko erittäin vähän tai ei ollenkaan. Kaikki olivat kuitenkin siinä varmassa uskossa, että keksintöä voitiin melkoisesti parantaa.

Sitten astuin suojaan, jonka seinät ja katto olivat täynnä lukin verkkoja, lukuunottamatta pientä aukkoa, josta professori liikkui sisään ja ulos. Minun sisään tullessani hän varoitti minua korkealla äänellä olemaan koskematta verkkoihin. Hän valitti maailman tekemää ikävää erehdystä, kun näet on käytetty silkkimatoja, vaikka on olemassa yllinkyllin kotoisia hyönteisiä, jotka ovat verrattomasti niitä etevämpiä, koska osaavat sekä kehrätä että kutoa. Hän huomautti vielä, että hämähäkkejä käytettäessä olisi silkin värjääminen aivan tarpeetonta, ja minä uskoin hänen sanansa nähdessäni suuren määrän koreavärisiä kärpäsiä, joilla hän ruokki hämähäkkejään vakuuttaen kudelmain saavan niistä värinsä. Koska kärpäsiä oli kaikkia eri värejä, toivoi hän voivansa tyydyttää jokaista makusuuntaa, kunhan löytäisi kärpäsille soveliaan ravinnon: eräitä kumilajeja, öljyjä ja muita tahmeita aineita, jotka tekisivät langat kestäviksi ja kimmoisiksi.

Oli eräs astronomi, joka oli ottanut asettaakseen raatihuoneen suuren tuuliviirin huippuun aurinkokellon sovittaen maan ja auringon vuotuiset ja päivittäiset liikkeet siten, että ne vastasivat kaikkia tuulen tilapäisiä käännähdyksiä ja lankesivat yhteen niiden kanssa.

Minä valitin tuntevani vähäistä vatsanväännettä, ja saattajani vei minut huoneeseen, jossa asusti eräs etevä lääkäri. Hän oli kuuluisa siitä, että osasi parantaa mainitun kivun kahdella vastakkaisella tavalla käyttäen samaa välinettä. Hänellä oli isot käsipalkeet ja niissä pitkä, hoikka norsunluinen nokkaputki. Sen hän pisti potilaan peräaukkoon kahdeksan tuuman syvyyteen ja vakuutti ilmaa palkeisiin vetämällä saavansa suolet hervakoiksi kuin kuivattu rakko. Taudinkohtauksen ollessa itsepintaisempi ja ankarampi hän pisti nokkapuikon sisään palkeitten ollessa täynnä ilmaa, jonka hän sitten painoi potilaan ruumiiseen. Sen jälkeen hän veti kojeen pois täyttääkseen sen uudestaan ilmalla ja painoi samalla peukalonsa tiiviisti peräaukon suulle. Kun tämä toimenpide oli uudistettu kolme neljä kertaa, piti lisäilman syöksyä ulos, temmata mukaansa pilaantunut (niinkuin pumppuun kaadetun veden), ja potilaan parantua. Minä näin hänen tekevän molemmat kokeet, koe-eläimenään koira, mutta en voinut havaita ensinmainitun menetelmän saavan aikaan minkäänlaista vaikutusta. Jälkimmäisen toimenpiteen tapahduttua koira oli halkeamaisillaan ja purki itsensä niin voimallisesti että minä seuralaisineni jouduin pahaan pulaan. Koira kuoli paikalla, ja me jätimme tohtorin yrittämään herätellä sitä henkiin saman menetelmän avulla.

Kävin vielä useissa muissakin suojissa, mutta koska harrastan suppeutta, en tahdo vaivata lukijaani kertomalla kaikista näkemistäni merkillisyyksistä.

Toistaiseksi olin tutustunut vain toiseen puoleen Akademiaa. Toinen puoli oli varattu spekulatiivisen tieteen harjoittajille, ja minä kerron tässä hiukan heistäkin mainittuani sitä ennen vielä erään mainehikkaan henkilön, joka tunnetaan heidän keskuudessaan yleisneron nimellä. Hän kertoi meille askarruttaneensa ajatuksiaan jo kolmekymmentä vuotta ihmiselämän parantamiseksi. Hänellä oli kaksi huonetta täynnä mitä merkillisimpiä nähtävyyksiä ja viisikymmentä miestä apulaisinaan. Toiset tihensivät ilmaa jähmeäksi aineeksi erottamalla siitä salpietarin ja siivilöimällä pois vesipitoiset ja muut nestemäiset ainekset, toiset pehmittivät marmoria pieluksiksi ja neulatyynyiksi, toiset kivetyttivät elävien hevosten kavioita estääkseen niitä kulumasta. Mestaria itseään askarrutti parhaillaan kaksi suurta suunnitelmaa: maan kylväminen akanoilla, joihin hän väitti varsinaisen itämisvoiman sisältyvän, kuten hän osoitti suorittamalla useita kokeita, joiden tajuamiseen järkeni ei riittänyt, ja kahden lampaan villankasvun ehkäiseminen käyttämällä erästä kumista, kivennäisistä ja kasvisaineista valmistettua sekoitusta; hän toivoi voivansa aikanaan saada koko valtakuntaan leviämään paljasnahkaisen lammasrodun.

Sitten lähdimme Akademian toiseen osastoon, jossa, kuten sanoin, oleskelivat spekulatiivisten tieteitten suunnittelijat.

Ensimmäinen kohtaamani professori oli erittäin avarassa salissa, ympärillään suunnilleen neljäkymmentä oppilasta. Tervehdittyämme hän huomasi minun tarkkaavasti katselevan puutelinettä, joka täytti suurimman osan huoneen pituutta ja leveyttä, ja sanoi, että minä kenties ihmettelin nähdessäni hänen käyttävän käytännöllisiä ja mekaanisia välineitä spekulatiivisen tieteen kehittämiseksi. Maailma saa pian havaita, kuinka hyödyllistä se on, ja hän mairitteli itseään väittämällä, ettei ylevämpää ajatusta ollut milloinkaan syntynyt kenenkään ihmisen aivoissa. Jokainenhan tietää, kuinka vaivalloista on tavanomaista menetelmää noudattaen perehtyä taiteisiin ja tieteisiin; hänen keksintönsä avulla sitävastoin voi tietämätönkin henkilö kohtuullisin kulungein ja hiukan ruumistaan vaivaten kirjoittaa filosofisia, runollisia, poliittisia, lainopillisia, matemaattisia ja jumaluusopillisia teoksia tarvitsematta vähintäkään nerollisuutta tai opillista sivistystä. Sitten hän vei minut telineen luo, jonka vieressä hänen oppilaansa seisoivat riveissä. Teline oli kaksikymmentä jalkaa kulmaltaan ja sijaitsi keskellä huonetta. Sen pinnan muodostivat erilaiset, suunnilleen nopan kokoiset puupalaset, joista muutamat olivat toisia suuremmat. Niitä kaikkia liittivät yhteen ohuet metallilangat. Näiden puupalasten joka puolelle oli liimattu paperia ja papereihin oli kirjoitettu kaikki heidän kielensä sanat eri tapa-, aika ja taivutusmuodoissaan, mutta ei minkäänlaisessa järjestyksessä. Professori kehoitti minua nyt tarkkaamaan, koska aikoi panna koneensa käyntiin. Hänen käskystään kävivät oppilaat kiinni rautaisiin vääntimiin, joita oli neljäkymmentä kehyksen reunoissa, ja jokaisen äkkiä liikahduttaessa omaa väännintänsä sanojen keskinäinen suhde kerrassaan muuttui. Sitten mestari käski kuudenneljättä pojan hiljaa lukea eri rivejä, ja keksiessään kolme tai neljä sanaa, jotka voivat kuulua samaan lauseeseen, lukijat sanelivat ne neljälle kirjuripojalle. Temppu uudistettiin kolme neljä kertaa, ja koneen rakenteesta johtui, että sanat joka kerta vaihtoivat paikkaa kuutiomaisten kappaleiden kääntyessä.

Nuoret ylioppilaat askarsivat päivittäin kuusi tuntia tässä työssä, ja professori näytti minulle useita suuria folionidoksia, joihin hän oli jo kerännyt lauseiden katkelmia. Ne hän aikoi liittää yhteen antaakseen tämän runsaan ainehiston nojalla maailmalle kaikkien taiteiden ja tieteiden täydellisen kokoelman. Hän arveli kuitenkin voitavan teosta vielä parantaa ja sen ilmestymistä melkoisesti edistää, jos suuri yleisö keräisi rahaston, jonka varoilla voitaisiin Lagadoon järjestää viisisataa sellaista tutkimusvälinettä, joiden käyttäjät velvoitettaisiin luovuttamaan kokoelmansa hänen käytettäväkseen.

Hän vakuutti minulle, että tämä keksintö oli askarruttanut hänen ajatuksiaan nuoruudesta asti ja että hän oli tyhjentänyt tauluun koko sanakirjan samalla mitä täsmällisimmin laskien, missä suhteessa yleensä ovat toisiinsa kirjoissa käytettyjen apu-, nimi- ja teonsanojen ja muiden sanaluokkain lukumäärät.

Minä lausuin tälle mainehikkaalle miehelle nöyrimmät kiitokset hänen auliisti antamistaan tiedoista ja lupasin, että jos onni minut vielä saattelisi omille mailleni, mainitsisin oikeudenmukaisesti yksin hänen keksineen tämän ihmeellisen koneen, jonka muodon ja rakenteen pyysin saada piirtää paperiin, kuten oheenliitetty kuva osoittaa. Minä vakuutin hänelle, että vaikka eurooppalaisten oppineiden tapana oli varastaa toistensa keksintöjä, mistä oli ainakin se hyöty, että aljettiin kiistellä, kenen oma se oikeastaan on, tässä tapauksessa ryhtyisin sellaisiin varokeinoihin, että hän saisi keksinnöstä kiistämättömän kunnian.

Sitten saavuimme kielikouluun, missä kolme professoria istui neuvotellen oman maansa kielen parantamisesta.

Ensimmäinen ehdotus tähtäsi siihen, että puhetta oli lyhennettävä supistamalla monitavuiset sanat yksitavuisiksi ja jättämällä pois teonsanat ja apusanat, koska kaikkia ajateltavissa olevia olioita merkitään yksinomaan nimisanoilla.

Toisen ehdotuksen mukaan piti poistaa kaikki sanat, ja tämän muutoksen väitettiin koituvan suureksi eduksi sekä terveyden että lyhyyden kannalta. Onhan näet selvää, että jokainen lausuttu sana hiukan kuluttaa keuhkoja, siten osaltaan lyhentäen elämäämme. Koska sanat olivat vain esineiden nimiä, tarjoutui se huojennuskeino, että kaikki ihmiset kuljettivat mukanaan ne esineet, joita kulloinkin keskusteluissaan tarvitsivat. Tämä ihmisten elämän huojennusta ja heidän terveytensä säilymistä edistävä keksintö olisi varmaan otettu käytäntöön, elleivät naiset olisi rahvaan ja sivistymättömien keralla uhanneet nousta kapinaan, jos heitä kiellettäisiin vapaasti käyttämästä kieltänsä esivanhempien tavalla. Sellainen leppymätön tieteen vihamies on yhteinen kansa. Useat oppineimmista ja viisaimmista henkilöistä noudattivat kuitenkin uutta menetelmää ilmaisten ajatuksiaan esineillä. Siitä on haittana vain se, että henkilö, jonka toiminta-ala on laaja ja monenlainen, joutuu kantamaan selässään verrattain paljon tavaraa, ellei hänellä ole varoja palkata niiden kuljettajiksi paria väkevää palvelijaa. Näin usein sellaisten viisaiden kulkevan kumarassa kantamustensa alla, niinkuin kulkevat meikäläiset reppukauppiaat. Kadulla toisensa kohdatessaan he laskivat taakkansa maahan, avasivat säkkinsä ja keskustelivat tunnin ajan, kokosivat sitten jälleen kapineensa, auttoivat taakkoja toistensa hartioille ja sanoivat toisilleen hyvästi.

Lyhyempiä keskusteluja varten tarvitsemansa esineet henkilö sitävastoin voi kuljettaa taskussaan ja kainaloissaan, ja kotonaan hän ei missään tapauksessa joudu pahaan pulaan. Siinä huoneessa, jossa tämän uuden menetelmän käyttäjiä otetaan vastaan, on käsillä runsaat määrät esineitä, joita sellaisessa keinotekoisessa keskustelussa voidaan kaivata.

Eräs toinen tästä keksinnöstä toivottu suuri etu on siinä, että se kelpaisi yleiskieleksi, jota kaikki sivistyskansat ymmärtäisivät. Ovathan niiden käyttämät talousesineet ja työkalut siinä määrin samanlaiset tai ainakin toisiansa muistuttavat, että niiden käytännön voi helposti arvata. Niinmuodoin kykenisivät lähettiläät neuvottelemaan vieraiden hallitsijoiden ja ministerien kanssa ollenkaan heidän kieltänsä osaamatta.

Kävin vielä matematiikkakoulussa, missä opettaja käytti oppilaitansa valistaessaan menetelmää, jota me eurooppalaiset tuskin kykenemme kuvittelemaankaan. Väittämä ja todistus kirjoitettiin aivoja vahvistavasta nesteestä valmistetulla musteella ohueen öylättiin. Opiskelijan piti niellä se aamusella ennen aterioimista ja nauttia kolmena seuraavana päivänä ainoastaan vettä, ja leipää, öylätin sulaessa nousi neste aivoihin vieden sinne väittämän kerallaan. Tulokset eivät kumminkaan olleet toistaiseksi vastanneet odotuksia. Syynä oli osalta jokin annoksen määrässä tai kokoonpanossa tapahtunut virhe, osaksi poikain vastahakoisuus. Heistä tämä lääke tuntuu niin etovalta, että he tavallisesti pujahtavat pois ja ylenantavat sen, ennenkuin se ehtii vaikuttaa. Sitäpaitsi heitä ei ole toistaiseksi saatu paastoamaan niin pitkää aikaa kuin resepti määrää.

KUUDES LUKU

Lisää Akademiasta. Tekijä ehdottaa eräitä parannuksia, jotka kunnioittaen hyväksytään.

Poliittisten suunnittelijoiden koulu ei herättänyt minussa suurtakaan mielenkiintoa, sillä professorit tuntuivat minusta olevan ihan järjiltään, ja sellainen näky saa minut aina alakuloiseksi. Nämä ihmisparat valmistelivat suunnitelmia, joiden mukaan piti koettaa saada hallitsijoita suosikkejaan valitessaan pitämään silmällä heidän viisauttaan, kykyään ja kuntoaan, opettaa ministereitä tarkkaamaan yleistä menestystä, palkitsemaan ansioita, kyvykkyyttä ja erinomaisia palveluksia, neuvoa ruhtinaita ymmärtämään, että heidän oma menestyksensä lepää samalla perustuksella kuin kansan ja että heidän virkoja täyttäessään tulee valita henkilöitä, jotka kykenevät niitä hoitamaan. Esityksiin sisältyi vielä useita muita hurjia haaveita, jotka eivät liene milloinkaan ennen johtuneet kenenkään ihmisen mieleen ja jotka vahvistivat vanhaa havaintoani, ettei ole olemassa mitään niin mahdotonta ja järjetöntä, ettei joku filosofi olisi esittänyt sitä totuutena.

Minun on kuitenkin annettava tälle Akademian osastolle se tunnustus, etteivät kaikki sen jäsenet olleet niin haaveellisia. Heidän joukossaan oli erinomaisen nerokas tohtori, joka tuntui täysin perehtyneen hallituksen olemukseen ja järjestelmään. Tämä mainehikas henkilö oli käyttänyt tietojaan hyväkseen erittäin taitavasti keksimällä tehokkaita parannuskeinoja kaikkiin niihin tauteihin ja turmeluksiin, joita julkisen hallinnon eri aloilla voi ilmetä hallitsevien henkilöiden paheiden ja heikkouksien sekä alamaisten ilkivaltaisuuden vuoksi. Jos esimerkiksi kaikki kirjailijat ja ajattelijat ovat yksimieliset otaksuessaan luonnollisen ruumiin ja poliittisen kokonaisuuden välillä vallitsevan kiinteän yhdenmukaisuuden, niin voiko mikään olla ilmeisempää kuin se, että molempien terveyttä tulee säilyttää ja sairauksia parantaa samojen periaatteiden mukaisesti? On tunnettu asia, että eduskuntia ja valtioneuvostoja useasti vaivaavat ylen runsaat, kuohuvat ja muuten epäterveet nesteet, monenlainen päänsärky ja vielä useammanlaatuinen sydämenpakotus, ankarat kouristukset, molempien käsien, mutta erittäinkin oikean käden hermojen ja jänteiden tuskalliset kokoonvetäytymiset, pernanpaisuminen, puhistustauti, pyörrytys ja hulluus, löyhkävän märän täyttämät paiseet, äikeät vaahtoiset röyhtäykset, sudennälkä ja huono ruoansulatus ja monet muut vaivat, joita ei kannata tässä luetella. Tämä tohtori ehdotti senvuoksi, että eduskunnan kokoontuessa muutamat lääkärit olisivat läsnä kolmen ensimmäisen päivän istunnoissa, koettelisivat asiainkäsittelyn päätyttyä jokaisen edustajan valtimoa ja tarkoin harkittuaan eri sairauksien laatua ja keskusteltuaan siitä sekä parannuskeinoista palaisivat neljäntenä päivänä eduskunnan taloon, seurassaan lääkäreitä, joilla olisi tarvittavat lääkeaineet mukanaan. Ennen istunnon alkamista piti heidän sitten antaa eduskunnan jäsenille lievittäviä, ulostavia, huolluttavia, syövyttäviä, kutistavia, tauottavia, purkavia aineita, päänsäryn, keltataudin, limanerittymisen ja huonokuuloisuuden vaatimia rohtoja, kullekin tarpeen mukaan. Seuraavassa istunnossa heidän oli sitten uudistettava potilaitten käsittely, sitä muutettava tai se lopetettava, riippuen siitä, kuinka lääkkeet vaikuttivat.

Tämän ehdotuksen toteuttamisesta ei voisi koitua valtiolle suuria kulunkeja, mutta siitä olisi minun vähäisen mielipiteeni mukaan suurta hyötyä niissä maissa, joissa eduskunnat ottavat jollakin tavoin osaa lainsäädäntään. Se saisi aikaan yksimielisyyttä, lyhentäisi keskusteluja, avaisi nekin harvat suut, jotka nyt ovat suljetut, ja sulkisi ne monet, jotka nyt ovat auki, laimentaisi nuorten kiivautta ja lievittäisi vanhain itsepintaisuutta, elvyttäisi tylsiä ja hillitsisi nenäkkäitä.

Koska sitäpaitsi yleisesti valitetaan, että ruhtinaiden suosikkeja vaivaa lyhyt ja heikko muisti, ehdotti sama tohtori, että jokaisen pääministerin puheilla käyvän henkilön piti asiansa lyhyesti ja ytimekkäästi esitettyhän unohtamisen ehkäisemiseksi nykäistä mainittua ministeriä nenästä, puukata häntä mahaan, astua hänen liikavarpailleen, ravistella kolmesti häntä molemmista korvista, pistää neula hänen takalistoonsa tai nipistää hänen käsivartensa mustan- ja sinisenkirjavaksi ja uudistaa toimenpide jokaisen uuden audienssin aikana, kunnes asia oli suoritettu tai lopullisesti hylätty.

Hän vaati vielä, että kansan suuren eduskunnan jäsenen piti mielipiteensä esitettyään ja sitä puolustettuaan äänestää sitä vastaan, koska sellainen menettely epäilemättä koituisi yleisen menestyksen hyödyksi.

Kiivaiden puolueriitojen tyynnyttämiseksi hän ehdotti merkillistä keinoa. Menetelmä on seuraavanlainen. Otetaan jokaisesta puolueesta sata johtavaa henkilöä ja asetetaan parittain rinnatusten ne, joiden päät ovat suunnilleen samaa kokoa. Sitten annetaan kahden taitavan kirurgin yhtaikaa sahata irti jokaisen parin takaraivot, niin että aivot jakautuvat kahteen yhtä suureen osaan. Irroitetut takaraivot vaihdetaan, joten kumpikin saa poliittisen vastustajansa päänpuolikkaan. Työn voi tosin ajatella vaativan melkoista täsmällisyyttä, mutta professori vakuutti, että jos se suoritettiin taitavasti, niin tulos oli varma. Hänen mielestään oli seikka seuraava: Kun molemmat aivojenpuolikkaat joutuvat riitelemään asioista saman kallon sisäpuolella, niin ne epäilemättä pääsevät pian yksimielisyyteen ja ilmaisevat tasapuolisuutta ja ajatuksen säännönmukaisuutta, kuten sopii toivoakin tekevän niiden, jotka luulottelevat tulleensa maailmaan vain valvomaan ja johtamaan sen kulkua. Puolueiden johtomiesten aivojen määrä- ja laatupuolisen eroavaisuuden vakuutti tohtori voivansa merkitä oman kokemuksen nojalla aivan mitättömäksi.

Minä kuulin kahden professorin erittäin kiihkeästi väittelevän siitä, millä keinoin voitaisiin mukavimmin ja tehokkaimmin kantaa valtiolle rahoja herättämättä alamaisissa tyytymättömyyttä. Toinen arveli, että olisi oikeudenmukaisinta verottaa paheita ja hullutuksia ja että kunkin henkilön suoritettava summa oli jätettävä hänen naapuriensa muodostaman lautakunnan määrättäväksi. Toinen oli aivan vastakkaisella kannalla. Hänen mielestään oli asetettava veronalaisiksi ne ruumiin- ja sielunkyvyt, joita ihmiset itse pitävät arvokkaimpina; veromäärän piti vaihdella riippuen puheenalaisten kykyjen erinomaisuuden asteesta, ja tämän seikan ratkaiseminen oli jätettävä yksinomaan henkilöiden itsensä asiaksi. Suurimman veromäärän tulisivat suorittamaan ne henkilöt, jotka olivat toisen sukupuolen parhaassa suosiossa, ja summan ratkaisisi heidän nauttimiensa suosionosoitusten lukumäärä ja laatu, heidän oman ilmoituksensa mukaan. Sukkeluus, urhoollisuus ja kohteliaisuus joutuisivat nekin runsaan verotuksen esineiksi, ja kannettava summa määriteltäisiin samalla tavalla, kunkin itse ilmaistessa, millainen määrä mainittuja ominaisuuksia hänessä piili. Kuntoa, oikeamielisyyttä, viisautta ja oppia sitävastoin ei pitänyt ollenkaan laskea veronalaisiksi, koska nämä ominaisuudet ovat siitä merkilliset, ettei kukaan tahdo tunnustaa niitä lähimmäisessään olevan eikä pitää niitä arvokkaina itsessään.

Naisten verottamisen perustuksena tuli olla heidän kauneutensa ja vaatetuksen aistikkuus, ja heidän piti nauttia samaa erioikeutta kuin miesten: saada itse itseänsä arvostella. Uskollisuutta, siveyttä, tervettä järkeä ja hyvää luonnonlaatua sitävastoin ei sopinut ottaa huomioon, koska siten ei saataisi kokoon edes veronkantokulunkeja.

Jotta eduskunnan jäsenten kiintymys hallitsevaan huoneeseen pysyisi vireillä, ehdotettiin, että he heittäisivät noppaa avoimista viroista sitä ennen valallisesti sitouduttuaan äänestämään hovin puolesta, olipa onni suopea tai ei. Hävinneillä oli vuorostaan oikeus heittää noppaa viran joutuessa jälleen avoimeksi. Siten pysyisi toivo ja odotus lakkaamatta eleillä, kukaan ei voisi valittaa lupausten rikkomista, vaan saisi syyttää epäonnistumisestaan yksinomaan kohtaloa, jonka hartiat ovat leveämmät ja lujemmat kuin minkään ministeristön.

Eräs toinen professori näytti minulle suurta paperia, jossa neuvottiin, kuinka hallitusta vastaan punottuja salajuonia ja -liittoja voitiin saada selville. Hän neuvoi suuria valtiomiehiä tarkoin tutkimaan kaikkien epäiltävien henkilöiden ravintojärjestystä, milloin he nauttivat ateriansa, millä kyljellä makasivat nukkuessaan, kummalla kädellä pyyhkivät takapuolensa, ottamaan tarkkaa selkoa heidän ulostuksistaan ja muodostamaan niiden värin, hajun, maun, kiinteyden, hyvin tai vaillinaisesti sulatetun sisällön nojalla henkilöiden ajatuksia ja tarkoituksia koskevat mielipiteensä. Hän näet oli runsaan kokemuksen perustuksella havainnut, etteivät ihmiset ole milloinkaan niin vakavia, mietteliäitä ja hartaita kuin tarvetuolissaan. Hän itse oli niissä oloissa usein kokeen vuoksi harkinnut, mikä olisi paras tapa kuninkaan surmaamiseksi, ja oli huomannut ulostuksensa heti ilmaantuvan viheriän vivahduksen, mutta aivan toisenlaisen, jos ajatteli vain kapinannostattamista tai pääkaupungin polttamista.

Koko tutkimus oli sepitetty erittäin teräväjärkisesti, ja siihen sisältyi lukuisia poliitikoille sangen mielenkiintoisia ja hyödyllisiä huomautuksia, jotka eivät ymmärtääkseni kumminkaan olleet läheskään täydelliset. Minä rohkenin siitä huomauttaa tekijälle ja tarjouduin hänen suvaitessaan antamaan eräitä lisiä. Hän suostui ehdotukseeni auliimmin kuin kirjailijat yleensä, varsinkaan suunnittelijat, ja vakuutti erittäin mielellään ottavansa vastaan lisätietoja.

Minä kerroin hänelle, että Tribnian kuningaskunnassa, jota maanasukkaat mainitsevat nimellä Langden ja jossa olin matkoillani viettänyt joitakin aikoja, väestön suurimman osan muodostivat tavallaan vakoilijat, todistajat, kantajat, syyttäjät, toteennäyttäjät, valantekijät ja heitä tottelevat alemmat toimihenkilöt, jotka kaikki ovat valtion ministerien ja heidän edustajiensa palveluksessa ja heidän palkkaamansa. Salajuonia punovat mainitussa kuningaskunnassa yleensä henkilöt, jotka tahtovat siten päästä etevien poliitikkojen maineeseen, luoda uutta voimaa kehnoon hallintoon, tukahduttaa tai hälventää tyytymättömyyttä, täyttää taskujaan takavarikoidulla tavaralla ja vahvistaa tai heikontaa yleistä luottoa, aina yksityisen etunsa mukaisesti. He sopivat ennakolta keskenään siitä, keitä henkilöitä on syytettävä salajuonesta; sitten he toimittavat haltuunsa kaikki heidän kirjeensä ja paperinsa ja vangituttavat rikoksentekijät. Nämä paperit jätetään erikoiselle toimikunnalle, jonka jäsenet ovat erittäin ovelat keksimään sanojen, tavujen ja kirjainten salaisia merkityksiä. Niinpä he esimerkiksi havaitsevat, että tarvetuoli merkitsee salaista istuntoa, hanhiparvi eduskuntaa, rampa koira vallananastajaa, kapaturska —, rutto pysyvää armeijaa, hiirihaukka pääministeriä, luuvalo korkeata prelaattia, hirsipuu valtiosihteeriä, yöastia ylhäisten miesten kokousta, siivilä hovinaista, luuta vallankumousta, hiirenloukku virkaa, pohjaton hauta valtion rahastoa, likaviemäri hovia, tiukumyssy suosikkia, katkennut ruoko tuomioistuinta, tyhjä tynnyri kenraalia, märkivä haava hallintoa.

Jos tämä menetelmä pettää, niin heillä on kaksi vieläkin tehokkaampaa, joita heidän oppineensa mainitsevat nimillä akrostikon ja anagramma. Ensinmainitun avulla he osaavat tulkita kaikki alkukirjaimet niin, että niihin sisältyy poliittista tarkoitusta. N merkitsee salaliittoa, B ratsuväkirykmenttiä, L laivastoa. Toista käyttäen he voivat epäilyksenalaisen asiakirjan kirjaimia siirtämällä keksiä vastustuspuolueen salaisimmat aikeet. Jos esimerkiksi kirjoitat kirjeessä tuttavallesi Veli Tuomasta kiusaavat taas ne peräpukamat, niin taitava salakirjoituksen selittäjä havaitsee, että tuon lauseen kirjaimet voidaan järjestää myöskin seuraaviksi sanoiksi: Et saa murtua, tekevä. Aikomus tappaa valtias N. Tämä on anagrammaattinen menetelmä.

Professori kiitti minua mitä lämpimimmin näiden huomioitteni ilmoittamisesta ja lupasi kunnioittavasti mainita minut tutkimuksessaan.

Kun en nähnyt tässä maassa mitään, mikä olisi houkutellut pitkäaikaisempaan oleskeluun, aloin suunnitella Englantiin palaamista.

SEITSEMÄS LUKU

Tekijä lähtee Lagadosta, saapuu Maldonadaan. Ei ole yhtäkään lähtövalmista laivaa. Hän poikkeaa pikimmältään Glubbdubdribissä. Kuvernööri ottaa hänet vastaan.

Mannermaa, jonka osan tämä kuningaskunta muodostaa, ulottuu arvioni mukaan itäänpäin Kalifornian länsipuolella sijaitsevaan tuntemattomaan seutuun ja pohjoisessa Tyyneen valtamereen, joka on korkeintaan sadan viidenkymmenen peninkulman päässä Lagadosta. Tässä kaupungissa on hyvä satama, ja se harjoittaa vilkasta kauppaa suuren Luggnaggin saaren kanssa, joka sijaitsee siitä luoteiseen suunnilleen 29. pohjoisen leveysasteen ja 140. pituusasteen kohdalla. Luggnaggin saari on Japanista kaakkoon, suunnilleen sadan meripeninkulman päässä. Japanin keisari ja Luggnaggin kuningas ovat kiinteässä liitossa, ja sen vuoksi tarjoutuu usein tilaisuutta purjehtia saaresta toiseen. Päätin siis suunnata matkani sinne, jotta pääsisin palaamaan Eurooppaan. Vuokrasin kaksi muulia ja oppaan tietä näyttämään ja kuljettamaan vähiä tavaroitani. Sanoin jäähyväiset jalolle suojelijalleni, joka oli osoittanut minulle erinomaista suopeutta ja vielä lähtiessäni antoi minulle runsaat lahjat.

Matkan varrella ei sattunut mitään kertomisen arvoista tapausta tai seikkailua. Kun saavuin Maldonadan satamaan (niin sitä nimitetään), ei siellä ollut yhtäkään Luggnaggiin lähtevää alusta eikä ollut tietoakaan, milloin sellainen tilaisuus tarjoutuisi. Kaupunki on suunnilleen Portsmouthin kokoinen. Minä sain pian tuttavia, ja minut otettiin erittäin vieraanvaraisesti vastaan. Eräs hieno herra sanoi minulle, että koska Luggnaggiin lähtevät laivat eivät voineet päästä matkaan ennenkuin kuukauden kuluttua, minua kenties huvittaisi käväistä Glubbdubdribin pienessä saaressa, joka sijaitsee noin viiden meripeninkulman päässä lounaassa. Hän tarjoutui erään tuttavansa keralla minua saattelemaan ja lupasi hankkia retkeä varten pienen sopivan purren.

Yrittäessäni kääntää Glubbdubdribin saaren nimeä niin täsmällisesti kuin suinkin voin sanon, että se on Noitien eli Maagien saari. Se on kooltaan suunnilleen kolmannes Wight-saarta ja erinomaisen hedelmällinen. Sen kuvernöörinä on eräs heimonpäämies, jonka kaikki alamaiset ovat noitia. Heimon jäsenet menevät naimisiin ainoastaan keskenään, ja vanhin on aina ruhtinas eli kuvernööri. Hänellä on komea palatsi ja suunnilleen kolmentuhannen tynnyrinmaan suuruinen puisto, jota ympäröi hakatusta kivestä rakennettu kahdenkymmenen jalan korkuinen muuri. Tässä puistossa on useita pieniä aidattuja laitumia, viljapeltoja ja puutarhoja.

Kuvernööriä ja hänen perhettänsä palvelee sangen omituinen väki. Kuvernööri, on taitava aaveiden nostattaja, kykenee kutsumaan kenen vainajan tahansa ja velvoittamaan hänet palvelukseensa neljäksikolmatta tunniksi, mutta ei pitemmäksi ajaksi. Hän ei myöskään kykene kutsumaan samaa henkilöä uudestaan ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, aivan erinomaisia poikkeustapauksia lukuunottamatta.

Kun olimme yhdentoista tienoissa aamupäivällä saareen saapuneet, lähti toinen saattelijoistani kuvernöörin luo ja pyysi pääsylupaa muukalaiselle, joka oli tullut saareen toivoen saavansa kunnian käydä tervehtimässä Hänen Korkeuttansa. Lupa annettiin heti, ja niin me kaikki kolme astuimme sisään palatsin portista. Molemmin puolin seisoi rivi kaartin sotilaita, joiden vaatetus oli kovin vanhanaikainen ja joiden ulkomuodossa oli jotakin sellaista, mikä sai ihossani kareilemaan sanomattoman kauhun. Sitten kuljimme useiden suojien läpi, joissa seisoi samoin riveissä samanlaista palvelusväkeä, kunnes saavuimme audienssisaliin. Kun olimme kolmasti syvään kumartaneet ja kun vielä oli esitetty muutamia yleisluontoisia kysymyksiä, saimme istuutua kolmelle tuolille, lähelle Hänen Korkeutensa valtaistuimen alinta askelmaa. Hän ymmärsi Balbinarbin kieltä, vaikka se erosi hänen saarensa kielestä. Hän kehoitti minua kertomaan retkistäni, tahtoi osoittaa seurustelevansa kanssani kursailematta ja lähetti pois kaikki palvelijansa. Hänen sormensa vain hiukan liikahti, ja samassa he hävisivät niinkuin unihaamut äkkiä herätessämme. Minä en päässyt kohta toipumaan hämmästyksestäni, mutta Kuvernööri vakuutti, ettei minulle voinut tapahtua mitään pahaa, ja kun sitten huomasin, että molemmat saattelijani, jotka olivat olleet jo useita kertoja tätä näkemässä, olivat aivan levolliset, rohkaisin minäkin itseni ja kerroin Hänen Korkeudelleen lyhyesti seikkailuistani, kuitenkin hiukan epäröiden ja katsahdellen taakseni, missä olin nähnyt nuo aavepalvelijat. Minulla oli kunnia syödä päivällistä Kuvernöörin pöydässä uuden aavejoukon tarjoillessa ruokaa. Nyt havaitsin, etten ollut enää niin peloissani kuin aamulla. Minä viivyin auringonlaskuun asti ja pyysin nöyrästi Hänen Korkeudeltaan anteeksi, etten hänen kutsuansa noudattaen jäänyt palatsiin. Molemmat tuttavani ja minä nukuimme yön yksityistalossa läheisessä kaupungissa, joka on tämän pienen saaren pääkaupunki. Seuraavana päivänä palasimme tervehdyskäynnille Kuvernöörin luo, kuten hän oli suvainnut käskeä.

Sillä tavalla vietimme saaressa kymmenen päivää, enimmän osan päivää aina Kuvernöörin luona ja yöt asunnossamme. Minä totuin aaveiden näkemiseen aivan pian, niin etteivät ne kolmannen tai neljännen kerran jälkeen enää herättäneet minussa minkäänlaista tunnevaikutelmaa, ja jos pelkoa ehkä vielä oli hiukan olemassa, niin uteliaisuuteni voitti sen. Hänen Korkeutensa näet kehoitti minua kutsumaan keitä henkilöitä ikänä halusin ja kuinka paljon tahansa maailman alusta nykyaikaan asti ja vaatimaan heiltä vastausta kaikkiin kysymyksiin, joita tahdoin heille esittää, ainoastaan sillä ehdolla, että kysymysteni tuli rajoittua siihen aikakauteen, jossa he elivät. Ja erään seikan sai varmasti uskoa: että he puhuivat totta, sillä valehteleminen on haudantakaisen maailmassa täysin hyödytön taito.

Minä kiitin nöyrästi Hänen Korkeuttaan tästä suuresta suosiosta. Me olimme huoneessa, josta avautui vapaa näköala puistoon. Ja koska aluksi teki mieleni nauttia upeista ja suurenmoisista näytelmistä, halusin nähdä Aleksanteri Suuren armeijansa etunenässä kohta Arbelan taistelun jälkeen. Kuvernöörin liikahdutettua sormeansa näky ilmestyi heti ikkunamme eteen. Aleksanteri kutsuttiin sisään. Minä ymmärsin vain vaivoin hänen kreikkaansa, ja omat kreikkalaiset kielivarani tuntuivat olevan vähissä. Hän vakuutti minulle kunniasanallaan, ettei ollut kuollut myrkytettynä, vaan liiallisesta juomisesta johtuneeseen kuumeeseen.

Sitten näin Alppien yli kulkevan Hannibalin, joka vakuutti, ettei hänellä ollut etikan tippaa leirissään.

Minä näin Caesarin ja Pompeiuksen joukkojensa etunenässä, valmiina hyökkäykseen. Näin ensinmainitun viimeisessä suuressa riemusaattueessaan. Pyysin saada nähdä Rooman senaatin avaraan huoneeseen kokoontuneena ja jonkin myöhemmän ajan eduskunnan kerääntyneenä toiseen. Edellinen näytti minusta sankarien ja puolijumalien kokoukselta, jälkimmäinen oli kuin joukko pussikauppiaita, taskuvarkaita, maantierosvoja ja räyhääjiä.

Kuvernööri viittasi pyynnöstäni Caesaria ja Brutusta astumaan lähemmäksi. Minut valtasi syvä kunnioitus, kun näin Brutuksen, ja hänen kasvojensa jokainen piirre osoitti ilmeisesti mitä täydellisintä hyvettä, ehdottominta pelottomuutta ja mielenlujuutta, vilpittömintä isänmaanrakkautta ja yleistä ihmisystävyyttä. Suureksi ilokseni havaitsin, että nämä molemmat henkilöt olivat hyvässä sovussa, ja Caesar tunnusti minulle peittelemättä, etteivät hänen oman elämänsä suurimmat teot olleet läheskään hänen elämänsä päätökseksi koituneen mainetyön veroiset. Minä sain kunnian keskustella kauan Brutuksen kanssa, ja hän kertoi minulle, että hänen esi-isänsä Junius, Sokrates, Epameinondas, nuorempi Cato, sir Thomas More ja hän itse olivat alinomaa toistensa seurassa. Siinä onkin kuuden miehen liitto, johon ei milloinkaan maailmassa voida lisätä seitsemättä.

Ikävää olisi vaivata lukijaa kertomalla kaikista niistä lukuisista mainehikkaista henkilöistä, jotka kutsuttiin esiin tyydyttämään kyltymätöntä haluani saada nähdä maailma edessäni kaikkina menneinä aikakausina. Minä ravitsin silmiäni erittäinkin katselemalla tyrannien ja vallananastajien surmaajia ja sorrettujen ja loukattujen kansakuntien vapauttajia. En kumminkaan osaa ilmaista oman mieleni kokemaa tyydytystä niin, että se voisi pitää vireillä lukijan mielenkiintoa.

KAHDEKSAS LUKU

Mieleni teki tavata niitä vanhan ajan henkilöitä, jotka olivat kuuluisimmat älystään ja opistaan, ja niin varasin päivän siihen tarkoitukseen. Ehdotin ensinnäkin, että Homeros ja Aristoteles ilmaantuisivat näkyviin kaikkien selittäjiensä etunenässä, mutta viimeksimainittuja oli niin paljon, että muutamien satojen täytyi jäädä pihalle ja palatsin ulompiin suojiin. Heti ensi silmäyksellä tunsin molemmat sankarit ja erotin heidät sekä muusta joukosta että myöskin toisistaan. Homeros oli pitempi ja pulskempi, käveli ikäisekseen sangen suorana, ja enpä ole milloinkaan nähnyt niin vilkasta ja läpitunkevaa katsetta kuin hänen. Aristoteles oli kovin kumarainen ja nojasi sauvaan. Hänen kasvonsa olivat laihat, hiukset sileät ja ohuet ja ääni kolea. Kohta havaitsin, että molemmat olivat aivan vieraat koko muulle joukolle eivätkä olleet koskaan kuulleet seuralaisistaan puhuttavankaan. Eräs haamu, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta, kuiskasi minulle, että nuo selittäjät pysyttelivät Manalassa niin kaukana päämiehistään kuin suinkin mahdollista, koska häpesivät ja tunsivat syyllisyytensä kamalasti väärinselitettyään näiden kirjailijain ajatuksia jälkimaailmalle. Minä esittelin Didymon ja Eustathion Homerolle ja koetin kehoittaa häntä kohtelemaan heitä paremmin kuin ansaitsivat; hän näet havaitsi aivan pian, ettei heissä ollut sitä nerollisuutta, jota runoilijan henkeen syventyminen edellyttää. Aristoteles tuskastui kovin, kun Scotusta ja Ramusta hänelle esitellessäni kerroin, mitä he olivat miehiään, ja kysyi minulta, olivatko kaikki muut joukon jäsenet samanlaisia tolvanoita.

Sitten pyysin Kuvernööriä kutsumaan Descartesin ja Gassendin, jotka sain selittämään järjestelmiään Aristoteleelle. Tämä suuri filosofi tunnusti vilpittömästi luonnonfilosofian alalla tekemänsä virheet; hänen näet oli täytynyt useissa seikoissa perustaa oppinsa otaksumiin, kuten muuten on kaikkienkin ihmisten laita. Hänen mielestään oli Gassendi, joka oli yrittänyt parhaansa mukaan valmistaa Epikuron opista maittavaa keitosta, yhtä hylättävä kuin Descartes kaikkine pyörteineen. Hän ennusti samaa kohtaloa vetovoiman teorialle, jota nykyiset oppineet ylen innokkaasti puolustavat. Hän sanoi, että uudet luonnonfilosofiset järjestelmät olivat vain uusia muoteja, jotka vaihtelevat kaikkina aikoina. Nekin, joiden väitettiin pohjautuvan matemaattisiin periaatteisiin, kukoistavat vain lyhyen kauden ja joutuvat ajan tullen pois muodista.

Minä vietin viisi päivää keskustellen useiden muiden muinaisajan oppineiden kanssa. Näin useimmat Rooman ensimmäisistä keisareista. Kuvernööri kutsui pyynnöstäni Heliogabaluksen kokit valmistamaan meille päivällistä, mutta heiltä puuttui aineksia, joten he voivat vain puutteellisesti osoittaa meille taitoaan. Eräs Agesilaon helootti keitti meille spartalaisen mustan liemen, mutta minä en saanut kurkustani kulkemaan enempää kuin lusikallisen.

Molempien minua saatelleiden herrojen täytyi yksityisasiain vuoksi palata kotiin kolmeksi päiväksi, ja minä käytin tämän ajan tutustuakseni henkilökohtaisesti muutamiin uudemman ajan vainajiin, jotka olivat viimeksikuluneiden kahden tai kolmen vuosisadan kuluessa olleet huomattavimmassa asemassa joko omassa maassamme tai muualla Euroopassa. Olen aina erinomaisesti ihaillut vanhoja mainehikkaita sukuja ja pyysin senvuoksi Kuvernööriä kutsumaan tusinan tai parikin tusinaa kuninkaita sekä kahdeksan tai yhdeksän sukupolvea heidän esi-isiänsä. Pettymykseni oli kuitenkin ankara ja odottamaton. Pitkän kruunupäitten sarjan asemasta näin eräässä hallitsijasuvussa kaksi viulunvinguttajaa, kolme hovileikaria ja italialaisen prelaatin. Eräässä toisessa parturin, apotin ja kaksi kardinaalia. Minä kunnioitan kruunattuja päitä niin syvästi, etten tahdo enempää puhua niin arkaluontoisesta asiasta. Kreivit, markiisit, herttuat, paroonit ja muut sellaiset eivät kuitenkaan herättäneet minussa yhtä suurta arkuutta. Ja tunnustanpa saaneeni kokea eräänlaista mielihyvää, kun havaitsin voivani johdella eräiden sukujen erikoiset piirteet niiden alkulähteistä. Erotin aivan selvästi, mistä jokin suku oli saanut ulkonevan leukansa, minkätähden toisessa oli ohut kahden miespolven aikana runsas määrä konnia ja kahden seuraavan polven aikana yhtä runsaasti hölmöjä, minkätähden kolmas oli täynnä hourupäitä ja neljäs täynnä hirtehisiä. Minulle selvisi, minkätähden Polydoros Vergilius sanoo eräästä suuresta suvusta Nec vir fortis, nec femina casta, minkätähden julmuus, kavaluus ja pelkuruus muuttuivat ominaisuuksiksi, joista muutamat suvut tunnettiin yhtä hyvin kuin vaakunastaan, kuka oli ensimmäisenä tuonut kuppataudin aateliseen huoneeseen, missä se oli suoraan alenevassa polvessa siirtynyt jälkeläisille risataudin paiseina. En kumminkaan voinut tätä kaikkea ihmetellä, kun havaitsin, kuinka moneen kertaan sukusarja keskeytyi siihen työntyvien hovipoikien, lakeijojen, kamaripalvelijain, ajomiesten, seikkailijain, hurjastelijain ja taskuvarkaitten vuoksi.

Uudemman ajan historia herätti minussa melkein yksinomaan inhoa. Tarkoin tiedusteltuani asioita viime vuosisadan aikana hallitsijoiden hoveissa olleilta kuuluisimmilta miehiltä tulin näet huomaamaan, kuinka lahjotut kirjoittajat olivat uskotelleet maailmalle, että pelkurit olivat suorittaneet suurimpia sankaritöitä, houkkiot jakaneet viisaimpia neuvoja, imartelijat osoittaneet vilpittömyyttä, jumalankieltäjät hurskautta, maanpettäjät roomalaista kuntoa, sodomiitit siveyttä, ilmiantajat rehellisyyttä. Kuinka paljon viattomia ja mainioita henkilöitä olivatkaan tuominneet kuolemaan tai maanpakoon lahjotut tuomarit korkeiden ministerien tai puoluevihan vaikutuksen alaisina. Kuinka paljon konnia olikaan koroitettu ylimpiin asemiin nauttimaan luottamusta, valtaa, arvoa ja hyötyä, kuinka suurena tekijänä ovatkaan hovien, valtaneuvostojen ja eduskuntien toimissa ja tapahtumissa parittajat, portot, loiseläjät ja leikarit. Kuinka alhaiseksi minun täytyikään arvioida inhimillinen viisaus, kunto ja nuhteettomuus, kun sain tietää maailman suurten yritysten ja kumousten varsinaiset pontimet ja vaikuttimet ja ne halveksittavat sattumat, joista niiden menestys johtui.

Minä havaitsin, kuinka konnamaisia ja tietämättömiä ovat ne, jotka sanovat kirjoittavansa anekdootteja eli salaista historiaa, toimittavat useita hallitsijoita hautaan antamalla heidän tyhjentää myrkkymaljan, kertovat ruhtinaan ja pääministerin välisestä keskustelusta, jota kuulemassa ei ole ollut ketään, tahtovat tunkeutua lähettiläiden ja valtiosihteerien ajatuksiin ja työhuoneisiin ja erehtyvät valitettavasti aina ja joka kohdassa. Minä havaitsin useiden maailmaa hämmästyttäneiden tapausten salaiset syyt: kuinka portto voi vallita takaportaita, takaportaat valtioneuvostoa ja valtioneuvosto eduskuntaa. Eräs kenraali tunnusti kuulteni saavuttaneensa voiton yksinomaan pelkuruutensa ja tottelemattomuutensa perustuksella, ja eräs amiraali kertoi lyöneensä ihan vahingossa vihollisen, jolle oli aikonut laivastonsa kavalasti luovuttaa. Kolme kuningasta vakuutti minulle, etteivät he olleet koko hallituskautenaan milloinkaan asettaneet etusijalle ansioitunutta henkilöä, ellei ollut niin tapahtunut sulasta erehdyksestä tai jonkun heidän luottamustaan nauttineen ministerin juonten vuoksi. He lisäsivät, etteivät menettelisi toisin, vaikka heräisivät jälleen elämään, ja todistivat erittäin teräväjärkisesti, ettei kuninkaan valtaistuin voinut pysyä pystyssä, ellei ollut tapainturmelusta, koska hyveestä ihmisiin koituva luja, luottavainen ja itsepäinen mielenlaatu oli julkisten asiain menestymisen alinomaisena esteenä.

Uteliaisuuteni sai minut erikoisesti tiedustelemaan, millaisin keinoin suuri joukko ihmisiä oli hankkinut itselleen korkeita arvonimiä ja valtavia rikkauksia. Rajoitin tiedusteluni aivan läheiseen aikakauteen, kumminkaan hipomatta nykyaikaa, koska tahdoin olla varma siitä, etten loukannut ulkomaalaisiakaan (toivon näet olevan joutavaa vakuuttaa lukijalle, etteivät tätä seikkaa koskevat lausumani ollenkaan koske kotimaatani). Kutsuttiin joukko sellaisia henkilöitä, ja aivan vähäinen tutkimus osoitti jo sellaisen kataluuden määrän, etten voi sitä ajatella painumatta lievään alakuloisuuteen. Valapattoisuus, sorto, lahjominen, petos, parittaminen ja muut sellaiset heikkoudet olivat heidän mainitsemistaan tempuista kaikkein lievimpiä, ja minä tietenkin suhtauduin niihin hellävaroen. Mutta kun sitten muutamat tunnustivat saavuttaneensa suuruutensa ja varallisuutensa luonnottomien paheiden ja sukurutsauksen avulla, toiset prostituoimalla oman vaimonsa ja tyttärensä, toiset kavaltamalla maansa tai kuninkaansa, muutamat myrkyttämällä ja useammat vääristelemällä lakia viattoman turmioksi, niin toivon suotavan minulle anteeksi, että nämä havainnot olivat omansa hiukan vähentämään luontaista syvää kunnioitustani korkea-arvoisia henkilöitä kohtaan, joille meidän, heidän alamaistensa, tulee osoittaa heidän ylhäisyytensä edellyttämää erinomaista arvonantoa.

Olin usein lukenut ruhtinaille ja valtakunnille tehdyistä suurista palveluksista ja halusin nyt nähdä niitä henkilöitä, jotka olivat sellaisia palveluksia suorittaneet. Kysymykseeni vastattiin, ettei heidän nimiänsä ollut merkitty mihinkään aikakirjoihin, lukuunottamatta muutamia, jotka historia esitti kaikkein pahimpina konnina ja pettureina. Muista en ollut kuullut puhuttavankaan. He esiintyivät kaikki alakuloisen näköisinä ja mitä kehnommissa pukimissa. Useimmat kertoivat kuolleensa köyhyydessä ja epäsuosiossa, muut mestauslavalla tai hirsipuussa.

Heidän joukossaan oli eräs mies, jonka kohtalo näytti minusta hiukan merkilliseltä. Hänen vieressään seisoi suunnilleen kahdeksantoista vuoden ikäinen nuorukainen. Hän kertoi olleensa vuosikausia laivanpäällikkönä, päässeensä Aktionin meritaistelussa tunkeutumaan vihollisen suuren taistelulinjan läpi, upottaneensa kolme suurinta laivaa ja vallanneensa neljännen, mikä oli Antoniuksen pakenemisen ja sitä seuranneen voiton ainoa syy. Hänen vieressään seisova nuorukainen oli hänen ainoa poikansa, joka oli kaatunut taistelussa. Hän kertoi vielä lähteneensä sodan päätyttyä, hyvin tietäen saavuttaneensa jotakin ansiota, Roomaan ja anoneensa Augustuksen hovissa pääsyä erääseen suurempaan alukseen, jonka päällikkö oli kaatunut. Hänen vaatielmistaan ei kumminkaan välitetty mitään, vaan annettiin virka eräälle nuorukaiselle, joka ei ollut milloinkaan ollut merellä, keisarin erään rakastajattaren palveluksessa olevan Libertinan pojalle. Hänen palattuaan omaan alukseensa häntä syytettiin virkatoimensa laiminlyömisestä ja alus luovutettiin vara-amiraali Publicolan suosikkipaashille. Sitten hän vetäytyi vaivaiselle maatilalle kauas Roomasta ja päätti siellä päivänsä. Minun teki kovin mieli tietää, oliko kertomus todenperäinen, ja niin pyysin kutsuttavaksi Agrippan, joka oli tuota taistelua johtanut. Hän ilmaantui ja vahvisti kertomuksen oikeaksi, mutta esitti sen kapteenille vieläkin edullisemmassa valossa. Viimeksimainittu näet oli vaatimattomana vähentänyt tai salannut suuren osan ansioitaan.

Minä hämmästyin havaitessani, kuinka nopeasti ja kuinka laajalle tapainturmelus oli myöhempinä aikoina vallitsevan ylellisyyden vaikutuksesta päässyt leviämään tässä valtakunnassa, mutta sitä vähemmän ihmettelin lukuisia samanlaisia seikkoja muissa maissa, joissa kaikenlaiset paheet ovat rehoittaneet paljoa kauemmin ja joissa ylipäällikkö korjaa haltuunsa kaiken kunnian samoinkuin kaiken ryöstösaaliinkin, vaikka hän kenties on vähimmin oikeutettu saamaan kumpaakaan.

Kaikki kutsutut henkilöt esiintyivät aivan samanlaisina kuin eläessään, ja siitä minä johduin alakuloisiin mietteisiin, kuinka ihmissuku on keskuudessamme rappeutunut viimeksikuluneiden sadan vuoden aikana, kuinka kuppatauti kaikissa eri muodoissaan ja kaikkine seurauksineen on vääristänyt englantilaisten kasvojen jokaisen piirteen, lyhentänyt ruumiinkokoa, heikontanut hermot, höllentänyt jänteet ja lihakset ja tehnyt lihan löyhiksi ja eltaantuneeksi.

Menin niinkin pitkälle, että pyysin kutsumaan muutamia vanhan kannan vapaita englantilaisia talonpoikia, joiden tapojen, ravinnon ja vaatetuksen yksinkertaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, aito vapaudenhenkeä, urhoollisuutta ja isänmaanrakkautta on aikoinaan kovin ylistetty. Eläviä kuolleisiin verratessani jouduin jossakin määrin liikutettuna ajattelemaan, kuinka jälkeläiset ääniään myyden ja vaaleihin vaikuttaen ovat omaksuneet kaikki hovissa opittavat paheet ja kaiken siveettömyyden ja siten antaneet rahakolikosta raiskattaviksi kaikki nuo puhtaat synnynnäiset hyveensä.

YHDEKSÄS LUKU

Tekijä palaa Maldonadaan. Purjehtii Lugnaggin kuningaskuntaan. Hänet vangitaan. Lähetetään hoviin. Kuinka hänet siellä otetaan vastaan. Kuningas kohtelee alamaisiaan erittäin lempeästi.

Lähtöpäivämme valkeni, minä sanoin jäähyväiset Hänen Korkeudelleen Glubbdubdribin Kuvernöörille ja palasin molempien seuralaisteni keralla Maldonadaan. Kaksi viikkoa siellä odotettuani oli eräs laiva valmiina purjehtimaan Luggnaggiin. Molemmat mainitut herrat ja muutamat muut olivat kyllin jalomieliset ja ystävälliset varustaakseen mukaani muonaa ja saatellakseen minut laivaan. Minä olin matkalla kuukauden. Me jouduimme ankaraan myrskyyn, ja meidän oli pakko ohjata länteenpäin, jotta pääsimme pasaadituuleen, joka puhaltaa seitsemättäkymmentä meripeninkulmaa käsittävällä alueella. Huhtikuun 21:nä 1708 saavuimme joen suuhun, Luggnaggin kaakkoiskärjessä sijaitsevan Clumegnigin satamakaupungin läheisyyteen. Laskimme ankkurin peninkulman päässä kaupungista ja kutsuimme luotsia. Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun kannelle tuli niitä kaksi, jotka ohjasivat aluksemme vaarallista väylää hiekkasärkkien ja karien välitse satama-altaaseen, missä kokonainen laivasto olisi voinut turvallisesti kellua kaapelinvälin päässä kaupunginmuureista.

Muutamat merimiehet olivat joko kavaluudesta tai huolimattomuudesta ilmoittaneet luotseille, että minä olin muukalainen ja pitkämatkalainen, ja luotsit vuorostaan kertoivat asian tullivirkailijalle, joka tutki minua erittäin ankarasti maahan noustaessa. Tämä virkamies puhutteli minua Balbinarbin kielellä, jota vilkkaan liikeyhteyden vuoksi yleisesti ymmärretään kaupungissa, varsinkin merimiesten ja tullilaitoksen palveluksessa olevien henkilöiden keskuudessa. Minä kerroin hänelle lyhyesti eräistä seikoistani muovaten esitykseni niin uskottavaksi ja johdonmukaiseksi kuin suinkin mahdollista, mutta pidin välttämättömänä salata syntymämaani ja sanoa olevani hollantilainen, koska aikomukseni oli lähteä Japaniin ja koska tiesin, että sinne pääsivät Euroopasta ainoastaan hollantilaiset. Kerroin siis virkamiehelle, että olin joutunut haaksirikkoon Balbinarbin rannikolla ja viskautunut luodolle, että minut oli otettu Laputaan eli Lentävään saareen (josta hän oli monet kerrat kuullut puhuttavan) ja että nyt pyrin Japaniin, mistä toivoin pääseväni takaisin kotimaahani. Virkamies sanoi, että minun täytyi jäädä vangituksi, kunnes hän saisi menettelyohjeet hovista, mutta lupasi kirjoittaa heti ja toivoi saavansa vastauksen kahden viikon kuluessa. Minut kuljetettiin asianmukaiseen asumukseen, jonka ovelle sijoitettiin vahtisotilas, mutta sain sentään vapaasti liikkua suuressa puutarhassa; minua kohdeltiin inhimillisesti ja elätettiin kaiken aikaa Kuninkaan kustannuksella. Minua kävivät katsomassa useat henkilöt, etupäässä uteliaisuudesta, koska oli kerrottu minun saapuneen erittäin kaukaisista maista, joista he eivät olleet milloinkaan kuulleet.

Minä palkkasin tulkikseni erään nuoren miehen, joka oli tullut kanssani samassa laivassa. Hän oli Luggnaggista syntyisin, mutta oli elänyt joitakin vuosia Maldonadassa ja vallitsi täydellisesti kumpaakin kieltä. Hänen avustamanaan kykenin keskustelemaan vieraitteni kanssa; mutta keskustelu rajoittui heidän esittämiinsä kysymyksiin ja minun vastauksiini.

Hovin kirjelmä saapui suunnilleen odotusten mukaisesti. Siinä käskettiin lähettämään minut seurueineni Traldragdubhiin eli Trildrogdribiin (nimi näet lausutaan, mikäli voin muistaa, molemmilla tavoilla) kymmenen ratsumiehen saattamana. Koko seurueeni muodosti tuo poikaparka, tulkkini, jonka olin suostutellut palvelukseeni, ja nöyrästä pyynnöstäni annettiin meille muuli ratsuksi. Puoli päivänmatkaa meidän edellämme kulki sanansaattaja, jonka piti viedä Kuninkaalle tieto saapumisestani ja pyytää Hänen Majesteettiansa hyväntahtoisesti määräämään päivän ja hetken, jolloin hän armossa suvaitsisi suoda minulle kunnian nuolla tomun hänen jalkajakkarastansa. Tämä on hovityyliä, mutta minä sain havaita, ettei kysymyksessä ollut pelkkä muodollisuus. Kun näet kaksi päivää perilletuloni jälkeen pääsin hallitsijan puheille, käskettiin minun liikkua eteenpäin vatsallani ryömien ja nuolla samalla permantoa; mutta koska olin vierasmaalainen, oli lattia lakaistu niin puhtaaksi, ettei pöly tehnyt pahaa haittaa. Se oli kuitenkin erikoinen armonosoitus, joka tuli ainoastaan korkea-arvoisinten henkilöiden osaksi heidän pyytäessään audienssia. Jos asianomaisella henkilöllä sattuu olemaan hovissa vaikutusvaltaisia vihamiehiä, voi sattua niinkin, että lattialle sirotellaan pölyä tahallaan. Niinpä näin erään ylhäisen herran, jonka suu oli niin täynnä tomua, ettei hän valtaistuinta lähestyttyään saanut sanaa suustaan. Asia ei ole muuten mitenkään autettavissa, sillä puheillepääseviä on kuolemanuhalla kielletty sylkemästä tai pyyhkimästä suutaan Hänen Majesteettinsa läsnäollessa. On eräs toinenkin tapa, jota en voi ehdottomasti hyväksyä. Tahtoessaan sievällä ja lievällä tavalla toimittaa jonkin ylimyksen päiviltä Kuningas käskee sirotella permannolle eräänlaista ruskeata jauhetta, joka sisältää niin väkevää myrkkyä, että sen nuolija auttamattomasti saa surmansa neljänkolmatta tunnin kuluessa. On kuitenkin myönnettävä, että tämä ruhtinas kohtelee alamaisiaan lempeästi ja huolehtii heidän hengissäpysymisestään (siinä suhteessa voisi vain toivoa Euroopan hallitsijoiden häntä jäljittelevän), sillä hänen kunniakseen sopii mainita, että on ankarasti käsketty sellaisen mestauksen jälkeen tarkoin pestä ne osat permantoa, joihin myrkkyä on kylvetty. Jos palvelusväki laiminlyö tämän seikan, niin se on vaarassa joutua hallitsijan epäsuosioon. Kuulin itse hänen käskevän antaa raippoja hovipojalle, jonka vuoro oli ollut ilmoittaa permannon pesemisestä, mutta joka oli ilkeyksissään jättänyt sen tekemättä. Tämän laiminlyönnin vuoksi joutui eräs nuori ja erittäin lupaava aatelismies valitettavasti myrkytetyksi, vaikka Kuningas ei silloin ollenkaan suunnitellut hänen surmaamista. Hyvä ruhtinas kuitenkin armollisesti peruutti hovipoika paran piiskaamista koskevan määräyksen viimeksimainitun luvattua olla milloinkaan enää niin tekemättä, ellei hänelle annettu nimenomaista käskyä.

Palaan asiaan. Ryömittyäni neljän kyynärän päähän valtaistuimesta nousin hitaasti polvilleni, kosketin seitsemän kertaa otsallani permantoa ja lausuin seuraavat sanat, niinkuin minua oli edellisenä iltana opetettu: Ickpling gloffthrobb squutserumm blhiop mlashnalt zwin tnodbalkuffh slhiophad gurdlubh asht. Tätä tervehdyskaavaa on maan lakien mukaan käytettävä jokaisen, joka pääsee Kuninkaan puheille. Se voidaan kääntää seuraavasti: Eläköön Teidän Taivaallinen Majesteettinne kauemmin kuin aurinko yksitoista ja puoli kuukautta. Kuningas lausui vastaukseksi jotakin minulle käsittämätöntä, mutta minä jatkoin saamiani ohjeita noudattaen: Fluft drin yalerick dwuldom prastrad mirpush, mikä merkitsee sananmukaisesti Minun kieleni on ystäväni suussa, mutta tarkoitti, että pyysin lupaa saada ottaa tulkkini avukseni. Jo mainitsemani nuori mies tuotiin nyt sisään, ja minä vastasin hänen avustamanaan niihin kysymyksiin, joita Hänen Majesteettinsa ehti suunnilleen tunnin kuluessa esittää Minä puhuin Balbinarbin kieltä, ja tulkkini lausui samat asiat Luggnaggin kielellä.

Seurusteleminen minun kanssani näytti Kuningasta kovin huvittavan, ja hän käski Bliffmarklubin eli ylimmäisen kamariherransa järjestämään hoviin asumuksen minulle ja tulkilleni, myöntämään päivittäisen summan elatustani varten ja suuren kukkaron täynnä kultaa juokseviin menoihini.

Minä viivyin maassa kolme kuukautta totellen Kuningasta, joka suvaitsi osoittaa minulle suurta suosiota ja esitti erittäin houkuttelevia tarjouksia. Katsoin kumminkin paremmin noudattavani viisauden ja kohtuuden vaatimuksia päättämällä viettää elämäni loppuajan vaimoni ja lasteni luona.

KYMMENES LUKU

Luggnaggilaisia ylistetään. Kuvaillaan yksityiskohtaisesti struldbrugeja ja selostetaan erinäisiä tekijän ja muutamien etevien henkilöiden keskusteluja tästä aiheesta.

Luggnaggilaiset ovat hienostunutta ja jaloa väkeä, ja vaikka heissäkin hiukan ilmenee kaikille Idän kansoille ominaista ylpeyttä, he kuitenkin osoittavat suurta kohteliaisuutta vieraille, varsinkin niille, jotka ovat hovin suosiossa. Minä sain useita tuttavia kaikkein parhaista piireistä, ja kun minulla oli aina mukanani tulkki, muodostui keskustelumme sangen mielenkiintoiseksi.

Eräänä päivänä, ollessani varsin hyvässä seurassa, kysyi minulta eräs ylhäinen henkilö, olinko nähnyt heidän struldbrugejaan eli kuolemattomiaan. Minä vastasin kieltävästi ja pyysin häntä selittämään, mitä hän tarkoitti mainitessaan sellaisella nimellä kuolevaisia. Hän sanoi minulle, että toisinaan, joskin sangen harvoin, syntyy perheeseen lapsi, jonka otsassa, vasemman kulman yläpuolella, on pyöreä punainen pilkku. Se on pettämätön merkki, ettei henkilö milloinkaan kuole. Hän kuvaili pilkun pienen hopeakolikon kokoiseksi, mutta sanoi sen ajan mittaan suurenevan ja vaihtavan väriä. Kahdentoista vuoden iällä se muuttui viheriäksi ja säilyi sellaisena viidenteenkolmatta ikävuoteen, jolloin tuli tummansiniseksi; viiden viidettä iällä se muuttui sysimustaksi ja Englannin shillingin kokoiseksi, mutta ei sen koommin enää vaihtanut väriänsä eikä muotoansa. Hän sanoi sellaisia lapsia syntyvän sangen harvoin ja otaksui koko kuningaskunnassa olevan korkeintaan tuhatsata struldbrugia kumpaakin sukupuolta, niistä arviolta viisikymmentä pääkaupungissa, niiden joukossa eräs kolme vuotta sitten syntynyt tyttönen. Hän sanoi vielä, etteivät nämä ilmiöt olleet ominaisia määrätyille suvuille, vaan olivat pikemmin satunnaisia, ja että struldbrugien lapset ovat kuolevaisia samoinkuin kaikki muut.

Tunnustan vilpittömästi tunteneeni sanomatonta iloa tuon kuultuani, ja kun kertoja sattumalta osasi Balbinarbin kieltä, jota puhuin varsin hyvin, en voinut olla ilmaisematta tunteitani hiukan ylenpalttisesti. Minä huusin kuin hurmion vallassa: Onnellinen kansa, jonka keskuudessa jokaisella lapsella on ainakin mahdollisuus olla kuolematon! Onnellinen kansa, joka saa iloita niin lukuisista muinaisen kunnon edustajista ja omistaa mestareita, jotka ovat valmiit perehdyttämään sitä kaikkien menneitten aikojen viisauteen! Mutta verrattomasti onnellisimmat nuo mainiot struldbrugit itse, jotka ovat syntyneet vapaina tuosta inhimillistä olemassaoloa rasittavasta onnettomuudesta ja elävät levollisina ja huolettomina tuntematta alinomaisen kuolemanpelon aiheuttamaa mielenmasennusta! Sanoin ihmetteleväni, etten ollut hovissa nähnyt ainoatakaan sellaista henkilöä; otsan musta täplä oli niin huomattava merkki, ettei se ollut hevin voinut jäädä minulta havaitsematta. Toisaalta tuntui mahdottomalta, että Hänen Majesteettinsa, erinomaisen järkevä ruhtinas, oli laiminlyönyt koota ympärilleen suuren joukon sellaisia viisaita ja kyvykkäitä neuvonantajia. Mahdollista kuitenkin oli, etteivät nuo nuhteettomat ja kunnianarvoiset viisaat voineet hyväksyä hovin siveetöntä ja kevytmielistä elämää. Sitäpaitsi osoittaa kokemus usein, että nuoriso on liian itsepintainen ja häilyväinen suostuakseen noudattamaan vanhempien maltillisia neuvoja. Mutta koska Kuningas salli minun käydä puheillaan, päätin ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa lausua mielipiteeni peittelemättä ja täydellisesti, tulkkini avustamana, ja suvaitsipa hän sitten neuvoani noudattaa tai ei, joka tapauksessa olin lujasti päättänyt, että koska Hänen Majesteettinsa oli useasti tarjonnut minulle tointa tässä maassa, hyväksyisin kiitollisena suopean tarjouksen ja viettäisin kaiken ikäni seurustellen noiden struldbrugeiksi nimitettyjen korkeampien olentojen kanssa, jos he suvaitsisivat siihen suostua.

Henkilö, jolle olin puhunut, koska hän (kuten mainitsin) puhui Balbinarbin kieltä, hymyili niinkuin yleensä hymyillään tietämätöntä säälittäessä, sanoi mielellään vievänsä minut heidän seuraansa ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ja pyysi minulta lupaa kertoa seuralaisilleen, mitä olin sanonut. Hän teki niin, ja he keskustelivat vähän aikaa omalla kielellään, josta en ymmärtänyt tavuakaan. En myöskään voinut heidän kasvojensa ilmeistä päätellä, millaisen vaikutuksen sanani olivat heihin tehneet. Oltiin hetkinen vaiti, ja sitten sama henkilö sanoi minulle, että hänen ja minun ystäväni (niin hän sanansa sovitti) olivat ilokseen kuulleet kuolemattomuuden suurta onnea ja etuja koskevat huomautukseni ja halusivat nyt tietää, millaiseksi olisin suunnitellut elämäni, jos osakseni olisi tullut syntyä struldbrugina.

Minä vastasin, että oli helppo asia esittää kaunopuheisesti niin mielenkiintoista ja laajaa aihetta varsinkin minun, koska olin usein huvikseni haaveillut, mitä tekisin, jos olisin kuningas, kenraali tai ylhäinen lordi. Tässä erikoisessa tapauksessa olin jo monet kerrat sommitellut kokonaisen järjestelmän, kuinka askartelisin ja viettäisin aikaani, jos varmaan tietäisin eläväni iankaikkisesti.

Jos minulle olisi suotu onni syntyä struldbrugina, olisin, opittuani tietämään onneni käsittämällä elämän ja kuoleman välillä vallitsevan eron, ensiksi päättänyt kaikin mahdollisin keinoin ja menetelmin hankkia itselleni rikkautta. Säästäväisesti ja huolellisesti toimien voin toivoa suunnilleen kahdensadan vuoden kuluttua olevani kuningaskunnan rikkain mies. Toiseksi harrastaisin varhaisimmasta nuoruudestani asti tieteitä ja taiteita ja tulisin aikaa voittain kaikkia muita mainiommaksi oppineeksi. Lisäksi merkitsisin huolellisesti muistiin kaikki julkisessa elämässä sattuneet huomattavat tapaukset, kuvailisin puolueettomasti toisiaan seuraavien ruhtinaiden ja suurten valtioministerien luonteet liittäen joka kohtaan omia huomautuksiani. Merkitsisin tarkoin kaikki tavoissa, kielenkäytössä, vaatetuksessa, ravintojärjestyksessä ja huvituksissa tapahtuvat muutokset. Kaikki nämä hankintoni tekisivät minut eläväksi tiedon ja viisauden aartehistoksi, ja niin tulisin epäilemättä toimimaan koko kansan oraakkelina.

Kuusikymmentä vuotta täytettyäni en menisi enää naimisiin, vaan viettäisin vieraanvaraista elämää, tosin yhä säästäväisyyttä noudattaen. Askarruttaisin itseäni kasvattamalla ja opastamalla nuoria miehiä ja saisin heidät omien muistelmieni, kokemusteni ja havaintojeni nojalla, esitystäni lukuisilla esimerkeillä vahvistaen, lujasti luottamaan hyveen hyödyllisyyteen julkisessa ja yksityisessä elämässä. Valitun ja alinomaisen seurani muodostaisivat kuitenkin muutamat oman kuolemattoman veljeskuntani jäsenet, joista valitsisin tusinan tuttavia kaikkein vanhimmista ikäisiini saakka. Jos heidän joukossaan olisi varattomia, antaisin heille soveliaat asumukset tiluksillani, ja muutamat aterioisivat aina pöydässäni. Vain harvat teistä kuolevaisista pääsisivät seuraani, ja ajan mittaan tottuisin teidät kadottamaan vähäisin kaipauksin tai aivan rauhallisesti, ja jälkeläisiinne suhtautuisin aivan samoin, niinkuin ihminen iloitsee nähdessään neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan kukkaan yrttitarhassaan ollenkaan murehtimatta niitä, jotka viime vuonna lakastuivat.

Muut struldbrugit ja minä kertoisimme toisillemme aikojen varrella havaintojamme ja muistojamme, huomaisimme tapainturmeluksen vähittäisen salaisen etenemisen ja taistelisimme joka askelella sitä vastaan alinomaa ihmisiä varoittamalla ja opettamalla. Oman esimerkkimme tehokkaan vaikutuksen tukemana sellainen toiminta luultavasti ehkäisisi sitä ihmisluonnon lakkaamatonta rappeutumista, jota on syystäkin valitettu kaikkina aikoina.

Kaiken tämän lisäksi tulisi ilo nähdä kaikenlaisia valtiollisia kumouksia, muutoksia alemmassa ja ylemmässä maailmassa, nähdä muinaisten valtakaupunkien hajoavan raunioiksi ja mitättömien kylien muuttuvan kuninkaitten tyyssijoiksi, kuuluisain virtojen ehtyvän vaivaisiksi puroiksi, valtameren vetäytyvän pois toiselta rannikolta ja peittävän toista aaltoihinsa. Saisin nähdä, kuinka monia vielä tuntemattomia maita löydetään, kuinka kaikkein sivistyneimmät kansat painuvat raakalaisuuteen ja kaikkein raakalaisimmat sivistyvät. Saisin nähdä, kuinka keksitään longituudi, ikiliikkuja, yleislääke ja kuinka monet muut keksinnöt kehitetään suurimpaan täydellisyyteensä.

Kuinka ihmeellisiä havaintoja voisimmekaan tehdä tähtitieteessä, kun saisimme elää niin kauan, että ennustuksemme toteutuisivat, tarkkaisimme pyrstötähtien tuloa ja paluuta ja auringon, kuun ja tähtien liikkeitten muutoksia.

Puhuin vielä laajasti muistakin seikoista, joihin ikuisen elämän ja maisen onnen luontainen kaipuu saattoi antaa minulle aihetta. Kun olin esitykseni lopettanut ja sen tärkeimmät seikat oli tulkittu muulle seuralle, syntyi heidän kesken vilkas keskustelu maan kielellä, ja tuntuipa siinä naurettavankin minun kustannuksellani. Vihdoin virkkoi sama herra, joka oli ollut tulkkinani, että toiset olivat kehoittaneet häntä hälventämään mielestäni muutamia väärinkäsityksiä, joihin ihmisluonnon yleinen typeryys oli saanut minut lankeamaan ja joita he niinmuodoin eivät tahtoneet kovin lukea viakseni. Hän sanoi, että tämä struldbrugein suku oli heidän maansa erikoisuus, sillä sellaisia olentoja ei tavattu Balbinarbissa eikä Japanissa, missä hänellä oli ollut kunnia toimia Hänen Majesteettinsa lähettiläänä. Molempien mainittujen kuningaskuntien asukkaat olivat tuskin uskoneet sellaista mahdolliseksikaan. Ihmetys, jota olin ilmaissut hänen ensi kerran asiasta puhuessaan, osoitti, että seikka oli minullekin aivan outo ja tuskin uskottavalta tuntuva. Molemmissa yllämainituissa maissa hän oli oleskelunsa aikana usein keskustellut asukkaiden kanssa ja oli havainnut kaikkien ihmisten toivovan itselleen pitkää elämää. Henkilö, jonka toinen jalka jo oli haudassa, harasi kaikin voimin vastaan toisella jalallaan. Kaikkein iäkkäin toivoi saavansa elää vielä päivän ja piti kuolemaa suurimpana onnettomuutena, jota hän luonnollista vaistoa noudattaen aina kavahti. Ainoastaan Luggnaggin saarella oli elämisen kaipuu lievempi, koska struldbrugit olivat alinomaisena esimerkkinä silmien edessä.

Sommittelemani elämänjärjestelmä oli järjetön ja väärä, sillä se edellytti nuoruuden, terveyden ja voiman säilymistä, jonka toivoeleminen on mahdotonta kaikkein ylenpalttisimpiakin asioita haluilevalle. Kysymyksessä ei siis ollut, tahtoiko ihminen elää alinomaisessa nuoruuden kukoistuksessa, terveyttä ja onnea nauttien, vaan tahtoiko hän elää iäti kokien kaikkia niitä haittoja, joita korkea ikä yleensä tuo mukanaan. Vaikka näet vain harvat ihmiset rohkenevat tunnustaa tahtovansa tulla kuolemattomiksi niin ankarain ehtojen vallitessa, oli hän kuitenkin huomannut molemmissa mainituissa valtakunnissa, Balbinarbissa ja Japanissa, jokaisen tahtovan siirtää kuolemaa tuonnemmaksi, tulipa se kuinka myöhään tahansa. Hän oli harvoin kuullut puhuttavan henkilöstä, joka kuoli mielellään, lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat kokemaan äärimmäistä murhetta tai kidutusta. Hän vetosi minuun kysyen, enkö ollut havainnut samanlaista taipumusta niissä vieraissa maissa, joihin olin tutustunut, sekä omassa kotimaassani.

Tämän esipuheen jälkeen hän kuvaili minulle yksityiskohtaisesti heidän keskuudessaan eläviä struldbrugeja. Hän sanoi heidän yleensä olevan toisten kuolevaisten kaltaisia suunnilleen kolmenkymmenen vuoden ikään, jolloin he alkoivat vähin erin muuttua alakuloisiksi ja masentuneiksi, ja tämä vaiva äityi yhä aina kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteen saakka. Tämän hän oli kuullut heiltä itseltään; heitä näet syntyy vain pari kolme miespolven aikana, joten heitä on niin vähän, ettei asiaa käy ratkaiseminen havaintojen perustuksella. Kun he sitten ovat ehtineet kahdeksankymmenen vuoden ikään, jota tässä maassa pidetään ihmiselämän korkeimpana rajana, nähdään heissä kaikki vanhojen ihmisten yleiset hulluudet ja heikkoudet, mutta lisäksi useita sellaisia, jotka johtuvat elämän loppumattomuuden ajatuksesta. He ovat itsepäisiä, ärtyisiä, ahnaita, juroja, turhamaisia, suulaita, mutta myös kykenemättömiä ystävyyteen ja vailla kaikkea luonnollista kiintymystä, joka ei milloinkaan ulotu heidän lapsenlapsiaan kauemmaksi. Kateus ja voimattomat pyyteet ovat heidän vallitsevat intohimonsa. Erikoisesti näyttää heidän kateutensa kohdistuvan nuorempien riettauteen ja vanhojen kuolemaan. Ensinmainittua seikkaa ajatellessaan he havaitsevat olevansa kaiken nautinnon mahdollisuuden ulkopuolella, ja hautajaisia nähdessään he valittavat ja nurisevat, että toiset ovat päässeet rauhan satamaan, johon he eivät voi toivoa milloinkaan saapuvansa. He eivät muista mitään muuta kuin nuoruuden ja miehuuden aikana oppimansa, ja sitäkin kovin puutteellisesti. Ja totuuteen tai jonkin tapahtuman yksityisseikkoihin nähden on varmempaa luottaa yleiseen perintätietoon kuin heidän parhaisiin muisteloihinsa. Vähimmin sääliteltäviltä näyttävät ne, jotka muuttuvat jälleen lapsiksi ja kokonaan menettävät muistinsa, ja heitä kohdellaankin lempeämmin ja avuliaammin kuin toisia, koska heistä puuttuvat useat toisissa runsaina ilmenevät huonot ominaisuudet.

Jos struldbrug sattuu naimaan kaltaisensa, niin avioliitto puretaan valtakunnan lakien mukaisesti nuoremman aviopuolison ehdittyä kahdeksankymmenen vuoden ikään. Laki näet pitää oikeana ja kohtuullisena, etteivät henkilöt, jotka on aivan syyttömästi tuomittu iäiseen tässä maailmassa olemiseen, joudu kaksinkertaiseen kurjuuteen kokiessaan vaimosta koituvaa rasitusta.

Heidän täytettyään kahdeksankymmentä vuotta laki katsoo heidät kuolleiksi. Heidän perillisensä saavat kohta haltuunsa heidän omaisuutensa, ja vain vähäinen osa varataan heidän ylläpidokseen. Köyhiä elätetään yleisistä varoista. Siitä lähtien heitä pidetään kelvottomina mihinkään luottamus- tai ansiotoimeen, he eivät saa ostaa eikä vuokrata maata, ei esiintyä todistajina siviili- enempää kuin rikosjutuissakaan, eipä edes rajariitoja koskevissa asioissa.

Yhdeksänkymmenen vuoden iällä he kadottavat hampaansa ja hiuksensa eivätkä erota enää mitään makuaistillaan, vaan syövät ja juovat, mitä sattuvat saamaan, minkäänlaista nautintoa tai ruokahalua tuntematta. Heitä rasittavat taudit jatkuvat, lisääntymättä ja vähenemättä. Puhuessaan he unohtavat tavallisimpien esineiden ja henkilöiden nimet, niidenkin, jotka ovat heidän lähimpiä ystäviään ja sukulaisiaan. Siitä johtuu vielä, etteivät he voi enää huvittaa itseään lukemalla, koska heidän muistinsa ei kykene kuljettamaan heidän ajatustaan lauseen alusta sen loppuun. Niin he jäävät vaille ainoatakin huvia, johon muuten kykenisivät.

Koska tämän maan kieli on alinomaisen muuttumisen alainen, eivät määrätyn aikakauden struldbrugit ymmärrä toisesta aikakaudesta polveutuvia heimolaisiaan eivätkä osaa kahdensadan vuoden kuluttua keskustella (joitakin aivan yleisiä lauseparsia lukuunottamatta) kuolevaisten naapuriensa kanssa. Niin he joutuvat elämään muukalaisina omassa maassaan.

Sellainen oli, mikäli muistan, minulle esitetty kertomus struldbrugeista. Myöhemmin näin viisi kuusi eri ikäkausiin kuuluvaa, joista nuorin ei ollut kahtasataa vuotta vanhempi. Tuttavani toivat heidät usein luokseni, mutta vaikka heille oli sanottu, että olin pitkän matkan kulkija ja olin nähnyt koko maailman, he eivät osoittaneet vähääkään uteliaisuutta eivätkä esittäneet yhtäkään kysymystä, pyysiväthän vain minulta slumskudaskia eli muistolahjaa, siten vaatimattomasti kerjäten. Laki kieltää kerjäämisen ankarasti, koska he saavat tosin sangen niukan elatuksen yleisistä varoista.

Heitä ylenkatsovat ja vihaavat kaikki ihmiset. Struldbrugin syntymää pidetään pahana enteenä ja se merkitään muistiin erittäin tarkoin. Heidän ikänsä voi siis saada selville tarkastamalla luetteloa, joka ei kumminkaan ulotu kauemmaksi kuin tuhannen vuoden päähän tai on joutunut ajan tai kumousten tuhoamaksi. Tavallisesti arvioidaan heidän ikänsä siten, että kysytään, keitä kuninkaita tai suuria henkilöitä he muistavat, ja katsotaan sitten historiasta, sillä viimeinen heidän muistamansa ruhtinas ei varmaankaan ole noussut valtaistuimelle heidän täytettyään kahdeksankymmentä vuotta.

He olivat mitä surkeimmat katsella, ja naiset näyttivät miehiä kamalammilta. Äärimmäisen korkean iän raihnautta lukuunottamatta heissä oli vielä eräänlainen sanoin kuvaamaton aavemaisuus, joka lisääntyi heidän vanhentuessaan, ja minä osasin puolesta tusinasta pian erottaa vanhimman, vaikka iän ero oli vain pari vuosisataa.

Lukija arvaa helposti, että kuulemani ja näkemäni melkoisesti laimensi haluani saada elää loppumattomiin. Häpesin sydämestäni esittämiäni herttaisia haaveita ja ajattelin, ettei kukaan hirmuvaltias voisi keksiä kuolemantapaa johon en mielelläni suostuisi, kunhan välttäisin tuollaisen elämän. Kuningas sai kuulla, mitä oli sattunut minun ja ystävieni kesken tässä tilaisuudessa, ja pilaili varsin miellyttävästi kehoittaen minua lähettämään kotimaahani pari struldbrugia, jotka varmaan parantaisivat kansan kuolemanpelosta. Sellaisen ulosviennin näyttivät kuitenkin maan lait tekevän mahdottomaksi; muuten olisin mielelläni suostunut vaivautumaan ja suorittamaan niiden kuljetuksesta aiheutuvat kulungit.

Minun täytyi myöntää, että tämän kuningaskunnan lait, mikäli koskivat struldbrugeja, lepäsivät erittäin lujilla perustuksilla ja että jokaisen maan olisi ollut pakko samanlaisissa oloissa menetellä aivan samoin. Koska näet ahnaus on korkean iän välttämätön seuraus, saisivat nuo kuolemattomat muuten ajan pitkään haltuunsa koko kansakunnan omaisuuden ja anastaisivat hallintovallan, mikä kykyjen puutteessa välttämättä johtaisi yleiseen perikatoon.

YHDESTOISTA LUKU

Tekijä lähtee Luggnaggista ja purjehtii Japaniin. Sieltä hän palaa hollantilaisessa aluksessa Amsterdamiin ja Amsterdamista Englantiin.

Otaksuin struldbrugeja kuvaillessani herättäväni lukijassa jonkinlaista mielenkiintoa, sillä asia näyttää jossakin määrin erikoiselta. En ainakaan muista lukeneeni mitään sellaista niistä matkakertomuksista, jotka ovat sattuneet käsiini, mutta jos kumminkin erehdyn, niin olkoon puolustuksenani, että samaa maata kuvailevat matkailijat usein pakostakin viipyvät samoissa yksityisseikoissa ja ettei silti voida väittää heidän lainanneen tai jäljentäneen niitä aikaisemmista teoksista.

Koska tämän kuningaskunnan ja Japanin suuren valtakunnan välillä vallitsee alinomainen liikeyhteys, on varsin luultavaa, että japanilaiset kirjailijat ovat kertoneet jotakin struldbrugeista; mutta minä viivyin Japanissa niin lyhyen ajan ja japaninkieli oli minulle niin outo, etten kyennyt asiaa lähemmin tutkimaan. Toivon kumminkin, että hollantilaiset tämän vihjaukseni johdosta haluavat ja osaavat täyttää esitykseni aukot.

Hänen Majesteettinsa oli useat kerrat hartaasti kehoittanut minua ottamaan vastaan jonkin viran hovissa, mutta havaittuaan järkähtämättömän päätökseni olevan palata kotimaahan hän suvaitsi antaa minulle matkaluvan ja kunnioitti minua jättämällä käytettäväkseni Japanin keisarille osoitetun omakätisen suosituskirjeensä. Hän lahjoitti minulle sitäpaitsi neljäsataaneljäkymmentäneljä suurta kultarahaa (tämä kansa käyttää mielellään parillisia lukuja) ja punaisen timantin, jonka möin Englannissa yhteentoistasataan puntaan.

Toukokuun kuudentena päivänä 1709 sanoin juhlalliset jäähyväiset Hänen Majesteetilleen ja ja kaikille tuttavilleni. Hallitsija suvaitsi määrätä henkivartioston saattelemaan minua Glanguenstaldiin, saaren lounaisosassa sijatsevaan kuninkaalliseen satamaan. Kuuden päivän kuluttua löysin laivan, joka oli valmiina lähtemään Japaniin. Matkaan kului viisitoista päivää. Me laskimme maihin pieneen Xamoshi-nimiseen satamakaupunkiin, joka sijaitsee Japanin kaakkoisosassa. Kaupunki on läntisessä niemessä, mistä johtaa kapea kannas pohjoiseen, syvään merenlahteen, jonka luoteisosassa sijaitsee pääkaupunki Yeddo. Maihin noustuani näytin tullivirkailijoille Luggnaggin Kuninkaan Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen osoittamaa suosituskirjettä. He tunsivat varsin hyvin sinetin, joka oli kämmenpohjani kokoinen. Siinä nähtiin Kuningas nostamassa maasta rampaa kerjäläistä. Kuultuaan kirjeestäni ottivat kaupungin viranomaiset minut vastaan kuin julkisen lähettilään, varustivat minut ajoneuvoilla ja palveluskunnalla ja kuljettivat tavarani Yeddoon, missä pääsin hallitsijan puheille ja jätin suosituskirjeeni. Se avattiin juhlallisin menoin, ja sen käänsi Keisarille tulkki, joka sitten Keisarin käskystä kehoitti minua ilmoittamaan toivomukseni, jotka täytettäisiin Luggnaggin kuninkaallisen veljen tähden, olivatpa millaiset tahansa. Tulkkina toimi henkilö, jonka tehtävänä muuten oli asioida hollantilaisten kanssa. Hän arvasi minut ulkonäöstäni eurooppalaiseksi ja toisti senvuoksi Hänen Majesteettinsa käskyn hollanninkielellä, jota puhui sangen hyvin. Minä vastasin aikaisemman päätökseni mukaisesti, että olin hollantilainen kauppias, olin haaksirikkoutunut etäisessä seudussa, kulkenut sieltä maitse ja meritse Luggnaggiin ja vihdoin purjehtinut Japaniin toivoen sieltä pääseväni takaisin Eurooppaan jonkun maanmieheni keralla, koska tiesin heidän käyvän kauppaa tässä valtakunnassa. Pyysin senvuoksi mitä nöyrimmin Hänen Majesteettiaan armollisesti käskemään, että minut kuljetettaisiin turvallisesti Nagasakiin. Tähän lisäsin vielä toisen pyynnön, nimittäin että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi suojelijani, Luggnaggin kuninkaan tähden vapauttaa minut maanmiesteni suoritettavaksi määrätystä seremoniasta, krusifiksin tallaamisesta, koska olin joutunut hänen valtakuntaansa onnettomuuden vuoksi, aikomatta ollenkaan käydä kauppaa. Kun viimeksimainittu pyyntö oli Keisarille tulkittu, näytti hän hiukan hämmästyvän ja sanoi uskovansa, että olin maanmiesteni joukossa ensimmäinen, joka oli siinä suhteessa yhtään arkaillut. Hän lisäsi epäilevänsä, olinko oikea hollantilainen ja arveli, että pikemmin saatoin olla kristitty. Hän lupasi suostua omituiseen oikkuuni mainitsemieni syitten vuoksi, mutta ennen kaikkea osoittaakseen erinomaisella tavalla suosiotaan Luggnaggin kuninkaalle. Asia oli kuitenkin toimitettava taitavasti, ja upseerit saivat käskyn antaa minun kulkea ohi ikäänkuin epähuomiossa. Hän näet vakuutti, että jos maanmieheni hollantilaiset salaisuuden keksisivät, he leikkaisivat minulta kurkut poikki kotimatkana. Minä lausuin tulkin avulla kiitokseni niin tavattomasta suosiosta, ja kun joitakin joukko-osastoja oli parhaillaan lähdössä Nagasakiin, sai komentava upseeri määräyksen kuljettaa minut sinne vioittumattomana ja erikoiset ohjeet krusifiksi-asiasta.

Kesäkuun 9:nä päivänä 1709 saavuin Nagasakiin pitkän ja vaivalloisen matkan suoritettuani. Aivan pian tapasin joukon hollantilaisia merimiehiä, jotka kuuluivat suuren 450 tonnin kantoisen amsterdamilaisen aluksen Amboynan miehistöön. Olin elänyt pitkät ajat Hollannissa harjoittaessani Leydenissä opinnoita ja puhuin hollanninkieltä hyvin. Merimiehet saivat kohta selville, mistä viimeksi tulin, ja olivat erittäin kärkkäät kuulemaan matkoistani ja elämänvaiheistani. Minä sommittelin niin lyhyen tarinan kuin suinkin osasin, mutta salasin enimmät asiat. Minä tunsin useita henkilöitä Hollannissa ja osasin keksiä nimet vanhemmilleni, joiden sanoin olevan vaatimatonta väkeä Gelderlandin maakunnasta. Olisin maksanut kapteenille (eräälle Theodorus Vangrultille) matkasta Hollantiin, mitä hän näki hyväksi vaatia; mutta kuultuaan, että olin välskäri, hän tyytyi puoleen maksuun sillä ehdolla, että tarvittaessa toimisin ammatissani. Ennenkuin lähdimme purjehtimaan, kysyivät muutamat laivamiehet minulta kerran toisensa jälkeen, olinko suorittanut mainitun seremonian. Minä väistin kysymystä vastaten yleisin kääntein, sanoin täyttäneeni joka kohdassa Keisarin ja hovin käskyt. Eräs ilkeä laivurilurjus meni siitä huolimatta upseerin luo, osoitti minua ja sanoi, etten ollut vielä tallannut krusifiksiä. Mutta upseeri, joka oli saanut minua koskevan määräyksen, antoi sille konnalle kaksikymmentä bambukepin iskua selkään, ja sen koommin ei minua enää kiusattu sellaisilla kysymyksillä.

Matkalla ei sattunut mitään mainitsemisen arvoista. Me purjehdimme suotuisassa tuulessa Hyväntoivonniemeen, missä viivähdimme vain ottaaksemme alukseen rievää vettä. Huhtikuun kymmenentenä päivänä saavuimme onnellisesti Amsterdamiin. Matkalla oli ainoastaan kolme miestä kuollut tauteihin ja neljäs pudonnut keulamastosta mereen lähellä Guinean rannikkoa. Amsterdamista purjehdin pian Englantiin eräässä mainitun kaupungin aluksessa.

Huhtikuun kuudentenatoista päivänä 1710 saavuimme Downsiin. Minä astuin maihin seuraavana aamuna ja näin jälleen syntymämaani oltuani poissa viisi vuotta ja kuusi kuukautta. Lähdin suoraa päätä Redriffiin, jonne saavuin samana päivänä kello kaksi iltapuolella, ja tapasin vaimoni ja lapseni terveinä.

NELJÄS OSA

MATKA HOUYHNHNMEIN MAAHAN

ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä lähtee merille laivan kapteenina. Miehistö nostaa kapinan, sulkee hänet pitkäksi ajaksi hyttiin ja laskee hänet maihin tuntemattomalle rannikolle. Hän lähtee kulkemaan maan sisäosaan. Yahooita, erästä merkillistä eläinlajia, kuvaillaan. Tekijä kohtaa kaksi houyhnhnmiä.

Vietin kotona vaimoni ja lasteni luona suunnilleen viisi kuukautta erittäin onnellisissa oloissa, kunhan olisin oppinut arvaamaan, milloin oloni olivat hyvät. Vaimoraiskani oli siunatussa tilassa, kun lähdin jälleen merelle suostuttuani edulliseen tarjoukseen: rupeamaan ison 350 tonnin kantoisen Uskallus -nimisen kauppalaivan kapteeniksi. Olin näet hyvin perehtynyt merenkulkuun, ja kun olin väsynyt laivavälskärin ammattiin, jota sentään voin tarpeen vaatiessa harjoittaa, otin taitavan nuoren välskärin Robert Purefoyn palvelukseeni. Me lähdimme Portsmouthista elokuun seitsemäntenä päivänä 1710 ja neljäntenätoista saavutimme Teneriffan luona bristolilaisen kapteenin Pocockin, joka oli matkalla Campeachyn lahteen ottamaan lastiksi sinipuuta. Kuudentenatoista päivänä meidät ajoi eri tahoille myrsky. Kotiin palattuani kuulin, että alus oli joutunut haaksirikkoon ja vain eräs laivapoika pelastunut. Kapteeni oli kelpo mies ja hyvä purjehtija, mutta hiukan liian itsepäinen, ja se seikka vei perikatoon hänet samoinkuin useita muita. Jos hän olisi totellut neuvoani, olisi hänkin voinut palata onnellisesti omaistensa luo.

Useita miehiäni kuoli polttokuumeeseen, ja minun täytyi hankkia lisää väkeä Barbadosista ja Pieniltä Antilleilta, joissa laivanvarustajani olivat käskeneet minun käydä. Pian jouduin kuitenkin sitä katumaan, sillä tulin huomaamaan, että useimmat heistä olivat olleet merirosvoja. Minulla oli aluksessani viisikymmentä miestä, ja minun piti käydä kauppaa Etelämeren asukkaitten kanssa ja tehdä sellaisia löytöjä kuin osasin. Pestaamani roistot pahensivat kaikki toiset, ja miehistö liittyi salajuoneen valloittaakseen aluksen ja ottaakseen minut vangiksi. Niin tapahtuikin sitten eräänä aamuna: he hyökkäsivät hyttiini, sitoivat käteni ja jalkani ja uhkasivat viskata minut mereen, jos uskalsin vähänkään vastustella. Minä sanoin antautuvani heidän vangikseen. He vaativat minua valallisesti alistumaan, irroittivat kahleeni ja sitoivat minut vain toisesta nilkastani sängyn jalkaan. Ovelle sijoitettiin vahtimies ladattuina pyssyineen, ja hän sai käskyn ampua minut, jos pyrkisin vapauteen. Miehet lähettivät minulle ruokaa ja juomaa ja ottivat aluksen haltuunsa. He aikoivat harjoittaa merirosvousta ja siepata espanjalaisia purjelaivoja, mutta voivat sen tehdä vasta saatuaan enemmän voimia. Niin he päättivät ensin myydä laivan lastin ja lähteä sitten Madagaskariin pestaamaan lisää miehiä, sillä useita heistä oli kuollut minun jouduttuani vangiksi. He purjehtivat monta viikkoa ja kävivät kauppaa alkuasukkaiden kanssa, mutta minä en tietänyt, mihin suuntaan he liikkuivat. Olin näet edelleenkin hyttiini suljettu ja odotin vain joutuvani surmatuksi, kuten he usein olivat uhanneet.

Toukokuun yhdeksäntenä päivänä 1711 tuli eräs James Welch hyttiini ja sanoi saaneensa kapteenilta käskyn jättää minut maihin. Minä koetin suostutella häntä luopumaan aikeesta, mutta turhaan; hän ei edes tahtonut sanoa, kuka oli uusi kapteeni. He pakottivat minut astumaan laivavenheeseen puettuna melkein uusiin parhaisiin vaatteisiini. Sitäpaitsi sain ottaa mukaani pienen käärön liinavaatteita, mutta en mitään muuta asetta kuin lyhyen miekkani. He käyttäytyivät niin kohteliaasti, etteivät tutkineet taskujani, joihin olin sijoittanut rahani ja muut vähäiset tarvekaluni. He soutivat suunnilleen tunnin ja jättivät minut sitten jonnekin rannalle. Minä pyysin heitä ilmoittamaan, mikä maa se oli. Kaikki vannoivat tietävänsä siitä asiasta yhtä vähän kuin minä, mutta sanoivat, että kapteeni (kuten he miestä nimittivät) oli päättänyt lastin myynnin jälkeen selviytyä minusta kohta, kun tulisi maa näkyviin. He työnsivät heti venheen takaisin vesille, neuvoivat minua pitämään kiirettä, jottei vuoksivesi minua yllättäisi, ja sanoivat minulle jäähyväiset.

Tässä lohduttomassa tilassa ollen minä kuljin eteenpäin ja pääsin pian tavalliselle maaperälle. Istuuduin rannalle lepäämään ja miettimään, mitä olisi paras tehdä. Hiukan virkistyttyäni lähdin kauemmaksi päättäen antautua ensimmäisille kohtaamilleni villeille ja luovuttaa heille henkeni lunnaiksi joitakin rannerenkaita, lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota sellaisille retkille lähtevät merenkävijät yleensä ottavat mukaansa ja jota minullakin oli jokin määrä hallussani. Maata jakoivat pitkät puurivit, jotka eivät olleet säännöllisesti istutetut, vaan kasvoivat siten luonnostaan. Oli myös runsaasti nurmea ja erinäisiä kaurapeltoja. Minä kuljin eteenpäin erittäin varovasti peläten joutuvani yllätetyksi tai saavani nuolen selkääni tai jompaankumpaan kupeeseeni. Sitten tulin raivatulle tielle, missä näkyi useita ihmisten ja muutamien lehmien, mutta eniten hevosten jälkiä. Vihdoin näin useita eläimiä vainiolla ja pari samanlaista puissa istumassa. Ne olivat näöltään aivan eriskummalliset ja muodottomat, ja se seikka minua hiukan hämmensi. Senvuoksi painuin pensaikkoon voidakseni rauhassa niitä katsella. Muutamat niistä lähestyivät paikkaa, jossa makasin, ja minä sain tilaisuuden tarkoin tutkia niiden muotoa. Niiden päätä ja rintaa peitti tiheä karva, toisinaan kähärä, toisinaan suora; parta muistutti vuohten partaa, ja selässä sekä säärten ja jalkojen etupuolella nähtiin pitkä karvajuova. Muilta osiltaan niiden ruumis oli paljas, joten ruskeankeltainen iho oli näkyvissä. Niillä ei ollut häntää eikä takapuolessa karvoja muualla kuin peräaukon ympärillä, jonne luonto luullakseni on sijoittanut ne niiden suojaksi maassa istumista varten; ne näet olivat usein siinä asennossa, toisinaan taas makasivat tai seisoivat takajaloillaan. Ne kiipesivät korkeimpiinkin puihin yhtä sukkelasti kuin oravat, sillä niillä oli sekä etu- että takajaloissa lujat, pitkät ja käyrät kynnet. Ne hyppivät, ponnahtelivat ja juoksivat usein uskomattoman nopeasti. Naaraat eivät olleet koiraitten kokoisia. Niillä oli päässä pitkät, suorat jouhet, mutta kasvot olivat karvattomat, ja muussa ruumiissa oli vain eräänlainen untuvapeite, peräaukon ympäristöä ja häpypaikkaa lukuunottamatta. Nisät riippuivat etujalkojen välissä ja toisinaan melkein viistivät maata niiden liikkuessa. Kummankin sukupuolen karvapeite oli väriltään vaihteleva, ruskea, punainen, musta tai keltainen. Kaiken kaikkiaan en ole retkilläni milloinkaan nähnyt niin inhoittavaa eläintä enkä yhtäkään toista, joka olisi herättänyt minussa niin voimakasta luontaista vastenmielisyyttä. Ajattelin nyt nähneeni riittävästi, nousin tähystyspaikastani tuntien inhoa ja kammoa ja lähdin kulkemaan eteenpäin pitkin raivattua tietä siinä toivossa, että se johtaisi minut jonkun intiaanin majalle. En ollut ehtinyt kauas, kun eräs noista elukoista tuli tiellä suoraan vastaani. Minut nähdessään ruma kuvatus väänteli naamaansa jos jotenkin ja katsoa tuijotteli minua kuin koskaan ennen näkemätöntä ihmettä. Sitten se lähestyi ja kohotti etukäpäläänsä, uteliaisuudestako vai ilkeydestä, en tiedä. Minä paljastin miekkani ja läimähdytin eläintä sen tappiolla; en näet uskaltanut iskeä terällä, koska pelkäsin asukkaiden voivan vihastua saadessaan tietää, että olin tappanut tai vioittanut heidän karjaansa. Iskun tuottama kipu sai eläimen peräytymään. Samassa se alkoi ulvoa niin äänekkäästi, että läheiseltä pellolta kertyi ympärilleni vähintään neljäkymmentä, jotka kaikki ulvoivat ja irvistelivät ilkeästi. Minä juoksin puun luo, nojasin selkäni sen runkoon ja pidin elukat loitolla heiluttamalla miekkaani. Muutamat noista kirotuista otuksista tarttuivat takanani puun oksiin ja kiipesivät puuhun alkaen sieltä viskata ulostuksiaan päähäni. Vältin sentään vaaran melkoisen hyvin painautumalla kiinteästi puunrunkoon, mutta kaikkialle ympärilleni putoava saasta oli minut tukehduttaa.

Tässä pinteessä ollen näin yhtäkkiä niiden kaikkien juoksevan tiehensä minkä ehtivät. Nyt uskalsin poistua puun luota ja jatkaa matkaani tietä pitkin, ihmetellen, mikä oli voinut ne niin säikyttää. Katsahtaessani vasempaan näin samassa hevosen astelevan hiljakseen pitkin peltoa. Ahdistajani olivat nähneet sen ennen minua, ja siinä oli heidän pakenemisensa syy. Hevonen hiukan säpsähti saavuttuaan lähemmäksi, mutta malttoi kohta mielensä ja katsoi minua suoraan silmiin ilmeisesti hämmästyneenä. Se kiersi minut useaan kertaan ja tarkasteli käsiäni ja jalkojani. Minä aioin jatkaa matkaani, mutta se asettui suoraan tielleni, joskin varsin leppoisan näköisenä ja yrittämättä minkäänlaista väkivaltaa. Niin seisoimme siinä katsoa tuijotellen toisiamme vähän aikaa. Vihdoin rohkenin ojentaa käteni aikoen taputtaa sen kaulaa, juttelin ja vihelsin niinkuin hevosmiehet käydessään käsittelemään vierasta hevosta. Eläin näytti kuitenkin halveksivan ystävällisyyttäni; se pudisti päätänsä, kurtisti kulmiaan ja nosti hitaasti etujalkansa työntääkseen pois käteni. Sitten se hirnahti kolme neljä kertaa, mutta niin vaihtelevin kadanssein, että melkein uskoin sen puhuvan itsekseen omalla kielellään.

Meidän siten seurustellessamme saapui luo toinen hevonen, joka kääntyi toisen puoleen varsin muodollisin elein. Ne koskettivat hellävaroen toistensa oikean etujalan kaviota ja hirnahtivat sitten useita kertoja, kumpikin vuorollaan ja vaihtelevin äänin, jotka melkein kuulostivat puheääniltä. Sitten ne astuivat muutamia askelia syrjään, ikäänkuin neuvotellakseen, ja kävelivät vieretysten edestakaisin niinkuin henkilöt, jotka pohtivat jotakin tärkeää asiaa, mutta kääntyivät usein katsahtamaan minuun päin, ikäänkuin varoen, etten lähtisi karkuun. Minä hämmästyin nähdessäni järjettömien eläinten niin menettelevän ja käyttäytyvän ja mietin mielessäni, että jos tämän maan asujaimet olivat suhteellisesti yhtä järkeviä kuin hevoset tavallisiin hevosiin verrattuina, niin he varmaan olivat maailman viisain kansa. Tämä ajatus rohkaisi minua siinä määrin, että päätin kulkea eteenpäin, kunnes saapuisin johonkin taloon tai kylään tai kohtaisin jonkun maanasukkaan. Hevoset saivat puolestani jäädä mielin määrin keskustelemaan. Havaitessaan minun aikovan poistua hirnahti ensintullut, kimo, niin ilmehikkäästi, että olin ymmärtävinäni, mitä se tarkoitti. Käännyin siis takaisin ja lähestyin sitä odottaakseni enempiä määräyksiä, mutta salasin pelkoni niin hyvin kuin voin. Aloin näet hiukan pelätä, kuinka tämä seikkailu päättyisi, ja lukija arvaa helposti, ettei tilanne minua erikoisesti miellyttänyt.

Molemmat hevoset tulivat aivan lähelle ja katselivat erittäin vakavasti kasvojani ja käsiäni. Kimo ori kopeloi oikealla etukaviollaan joka puolelta hattuani, joka siitä rypistyi niin pahoin, että minun täytyi ottaa se päästäni. Minä korjasin asian niin hyvin kuin voin ja laskin hatun jälleen päähäni. Tuo tuntui kovin ihmetyttävän sekä kimoa että sen kumppania (raudikkoa). Viimeksimainittu koetteli nuttuni lievettä, ja huomattuaan sen riippuvan irrallaan ympärilläni molemmat katselivat minua jälleen ihmeissään. Raudikko kosketti oikeata kättäni ja näytti ihailevan sen pehmeyttä ja väriä, mutta puristi sen kavion ja vuohisen väliin niin kiinteästi, että minun täytyi kiljaista. Senjälkeen molemmat käsittelivät minua niin varovasti kuin suinkin mahdollista. He olivat aivan ymmällä nähdessään jalkineeni ja sukkani, koskettelivat niitä useat kerrat, hirnahtelivat toisilleen ja tekivät erilaisia eleitä, jokseenkin samoin kuin joku filosofi yrittäessään ratkaista uutta ja vaikeata ongelmaa.

Näiden eläinten käyttäytyminen oli yleensäkin niin selvää ja järjellistä, terävää ja älykästä, että lopulta päättelin niiden varmaan olevan noitia, jotka olivat jostakin syystä omaksuneet tuon hahmon ja nähdessään tiellä muukalaisen päättivät huvitella hänen kustannuksellaan. Mahdollista myös, että he olivat tosiaankin hämmästyneet nähdessään ihmisen, joka oli vaatetukseltaan, hahmoltaan ja hipiältään siinä määrin toisenlainen kuin ne, jotka todennäköisesti asustivat tässä kaukaisessa seudussa. Tämän päätelmäni perustuksella rohkenin lausua heille seuraavaa. Hyvät herrat, jos olette velhoja, kuten katson olevan syytä otaksua, niin ymmärrätte kaikkia kieliä. Senvuoksi uskallan ilmoittaa teidän korkea-arvoisuuksillenne, että olen vaivainen englantilainen, jonka kova onni on kuljettanut rannikollenne, ja anon jompaakumpaa teistä sallimaan minun ratsastaa selässään, kuin oikean hevosen selässä, johonkin taloon tai kylään, mistä voin saada apua. Suosionosoituksenne korvaukseksi lahjoitan teille tämän veitsen ja tämän rannerenkaan (vedin ne samassa esiin taskustani). Luontokappaleet seisoivat aivan hiljaa minun puhuessani ja näyttivät kuuntelevan erittäin tarkkaavasti. Kun olin puheeni lopettanut, ne hirnuivat toisilleen useita kertoja, ikäänkuin olisivat olleet vakavassa keskustelussa. Huomasin aivan selvästi, että heidän kielensä ilmaisi varsin hyvin heidän tunteitaan ja että sanat olisi voitu vähäistä vaivaa nähden merkitä aakkosin paljoa helpommin kuin kiinankielen sanat.

Kerran toisensa jälkeen erotin heidän kummankin puheessa usein toistuvan sanan yahoo, ja vaikka en voinutkaan arvata, mitä se merkitsi, yritin kuitenkin lausua sitä kielelläni hevosten innokkaasti keskustellessa. Heidän vaiettuaan lausuin pelottomasti ja kuuluvalla äänellä yahoo matkien samalla niin hyvin kuin voin hevosen hirnuntaa. Se heitä ilmeisesti hämmästytti, ja kimo toisti saman sanan kahteen kertaan, ikäänkuin tahtoen opettaa minulle sen oikeata lausumista. Lausuin sanan jälleen kerran toisensa jälkeen ja havaitsin aina edistyväni, joskin olin vielä kaukana täydellisyydestä. Sitten esitti raudikko lausuttavakseni toisen paljoa vaikeammin ääntyvän sanan, joka englantilaisen oikeinkirjoitustavan mukaan voidaan merkitä näin: houyhnhnm. Sitä lausuessani en onnistunut yhtä hyvin, mutta pari kolme kertaa yritettyäni se alkoi luonnistua paremmin, ja molemmat näyttivät kovin ihmettelevän taitoani.

Keskusteltuaan vielä vähän aikaa, otaksumani mukaan minusta, ystävykset sanoivat toisilleen hyvästi koskettaen jälleen toistensa kavioita. Kimo viittasi minua kulkemaan edellään, ja minä katsoin viisaimmaksi totella, kunnes löytäisin paremman johtajan. Askelteni hidastuessa se huusi: Hhuun, hhuun! Arvasin tarkoituksen ja selitin sille niin hyvin kuin osasin, että olin väsynyt enkä jaksanut kulkea nopeammin. Se pysähtyi ja salli minun levätä vähän aikaa.

TOINEN LUKU

Houyhnhnm vie tekijän taloonsa. Taloa kuvaillaan. Kuinka tekijä otetaan vastaan. Houyhnhnmein ravinto. Tekijä on pahassa pulassa, kun puuttuu ruokaa; vihdoin asia autetaan. Hänen ateriansa tässä maassa.

Kuljettuamme suunnilleen kolme peninkulmaa saavuimme eräänlaisen pitkän rakennuksen luo. Sen muodostivat maahan isketyt paalut, joiden väliin oli rakennettu risuaita; katto oli matala ja oljilla peitetty. Nyt tunsin mieleni hieman keventyvän ja otin taskustani muutamia esineitä, jollaisia matkailijat yleensä vievät lahjoiksi villeille alkuasukkaille Amerikkaan ja muualle; toivoin näet siten yllyttäväni talon asukkaita ottamaan minut ystävällisesti vastaan. Hevonen viittasi minulle, että astuisin edellä sisään. Minä astuin avaraan suojaan, jossa oli sileä savilattia ja jonka toisella seinällä oli koko seinän pituinen seimi häkkeineen. Huoneessa oli kolme virkkuvarsaa ja kaksi tammaa. Ne eivät syöneet, vaan toiset niistä suureksi ihmeekseni istuivat. Sitäkin enemmän hämmästyin havaitessani toisten toimittelevan talousaskareita. Ne näyttivät tavallisilta kotieläimiltä, mutta kaikki vahvisti alkuperäistä ajatustani, että kansan, joka voi siinä määrin sivistää järjettömiä luontokappaleita, täytyi ehdottomasti olla kaikkia muita maailman kansoja viisaampi. Kimo astui sisään heti jäljessäni ehkäisten siten kaiken pahoinpitelyn, joka olisi voinut tulla osakseni toisten taholta. Se hirnahti erinäisiä kertoja arvovaltaisesti, ja toiset kuuluivat sille vastaavan.

Tämän huoneen takana oli vielä kolme huonetta, jotka täyttivät rakennuksen koko mitan ja joiden oviaukot näkyivät toinen toisensa takaa. Me kuljimme toisen huoneen läpi kohti kolmatta. Kimo astui ensin sisään ja kehoitti eleellään minua odottamaan. Minä odotin toisessa huoneessa ja otin esiin talon herralle ja rouvalle tarkoittamani lahjat: kaksi veistä, kolme tekohelmillä kaunistettua rannerengasta, pienen kuvastimen ja kaulanauhan. Hevonen hirnahti kolme neljä kertaa, ja minä odotin kuulevani ihmisäänen vastaavan, mutta kuulin vain hirnuntaa, joka toisinaan kaikui hiukan kimeämmältä kuin kimon. Aloin ajatella, että talon täytyi kuulua jollekin korkea-arvoiselle henkilölle, koska oli niin monta mutkaa, ennenkuin pääsin puheille. Mutta aivan käsittämätöntä oli, että ylhäinen henkilö käytti palvelijoinaan ainoastaan hevosia. Pelkäsin kärsimyksieni ja onnettomuuksieni järkyttäneen järkeäni, yritin keskittyä ja katselin ympärilleni huoneessa, johon olin jäänyt yksin. Se oli sisustettu samoinkuin ensimmäinen, mutta hienommin. Minä hieroin silmiäni, mutta näin yhä samat esineet. Nipistin käsivarttani ja kylkeäni toivoen herääväni unta näkemästä. Vihdoin johduin ehdottomasti päättelemään, ettei tämä silmänlume voinut olla muuta kuin taikaa ja noituutta. Minulla ei kumminkaan ollut aikaa mietteitteni jatkamiseen, sillä kimo tuli samassa ovelle ja viittasi minua kolmanteen huoneeseen, missä näin muhkean tamman ja kaksi varsaa. Ne istuivat takalonkkainsa varassa verrattain taidokkaasti valmistetuilla ja täysin puhtailla ja siisteillä olkimatoilla.

Kun olin ehtinyt sisään, nousi tamma matolta, tuli luokseni, katseli tarkoin käsiäni ja kasvojani ja silmäili minua erittäin ylenkatseellisesti. Sitten se kääntyi kimon puoleen, ja minä kuulin heidän lausuvan useita kertoja sanan yahoo. Sanan merkitystä en kyennyt silloin arvaamaan, vaikka se oli ensimmäinen oppimani; mutta aivan pian se minulle selvisi, ikuiseksi nöyryytyksekseni. Kimo nyökkäsi minulle ja toisti sanaa hhuun, hhuun samoinkuin tietä kulkiessamme, ja minä ymmärsin sen kehoittavan minua seuraamaan itseänsä. Se johti eräänlaiselle pihamaalle, missä oli toinen rakennus vähän matkan päässä talosta. Me astuimme sisään, ja minä näin kolme samanlaista inhoittavaa luontokappaletta kuin olin maihin tultuani tavannut. Ne söivät juuria ja eläinten lihaa. Myöhemmin sain tietää, että se oli aasien ja koirien ja silloin tällöin tapaturmaisesti tai tautiin kuolevien lehmien lihaa. Ne oli kaikki kiinnitetty kaulastaan lujilla vitjoilla isoon puomiin, ne pitelivät ruokaansa etujalkain kynsien välissä ja pureskelivat sitä hampaillaan.

Isäntähevonen käski erään palvelijansa, raudikon virkun, irroittaa suurimman eläimen ja taluttaa sen pihalle. Eläin sijoitettiin viereeni, ja isäntä ja renki vertailivat tarkoin ulkonäköämme lausuen kerran toisensa jälkeen sanan yahoo. En voi sanoin selittää, millainen hämmästys ja kauhu valtasi mieleni, kun huomasin, että tuo inhoittava otus oli aivan ihmisen näköinen, kasvot tosin litteät ja leveät, nenä latuskainen ja suu iso. Sellaiset eroavaisuudet ovat kuitenkin tavallisia kaikkien villikansojen keskuudessa, joiden kasvojenpiirteet tärveltyvät siitä, että lasten sallitaan maata ja ryömiä maassa tai että äidit kantavat niitä selässään ja ne hierovat kasvojaan äidin hartioihin. Yahoon etujalkoja erottivat minun käsistäni ainoastaan pitkät kynnet, karhea ja ruskea kämmenpohja ja karvaiset rystyset. Samanlainen yhtäläisyys ja eroavaisuus vallitsi jalkojemme välillä, kuten varsin hyvin tiesin, vaikka hevoset eivät voineet kenkieni ja sukkieni vuoksi sitä nähdä. Samoin oli laita koko ruumiinrakennuksen, ottamatta lukuun karvapeitettä ja väriä, joista olen jo aikaisemmin puhunut.

Hevosille tuntui tuottavan suurta päänvaivaa se seikka, että muu ruumiini oli aivan toisenlainen kuin yahoon. Se johtui vaatteistani, joita he eivät kyenneet mitenkään käsittämään. Ruskea tarjosi minulle juurta, jota piteli (myöhemmin soveliaassa kohdassa kuvailtavan yleisen tavan mukaan) kavionsa ja vuohisensa välissä. Minä otin sen käteeni, haistoin sitä ja ojensin sen takaisin niin kohteliaasti kuin osasin. Sitten se haki yahoon tallista kappaleen aasinlihaa, mutta siitä lähti sellainen löyhkä, että käännyin inhoten toisaanne. Se heitti sen yahoolle, joka sen ahnaasti hotkaisi. Sitten se osoitti heinätukkoa ja kaurakappaa, mutta minä pudistin päätäni siten ilmaisten, etteivät ne kelvanneet ruoakseni. Nyt aloin tosiaankin pelätä kuolevani nälkään, ellen tapaisi ihmissukuun kuuluvaa olentoa; vaikka näet olinkin siihen aikaan niin suuri ihmisystävä kuin kuka toinen tahansa, tunnustan kuitenkin, etten ole milloinkaan kohdannut eläviä olentoja, jotka olisivat herättäneet mieleeni niin ehdotonta inhontunnetta kuin nuo saastaiset yahoot. Ja mitä paremmin opin niitä tuntemaan tässä maassa oleskellessani, sitä inhoittavammilta ne alkoivat minusta näyttää. Isäntähevonen havaitsi sen käyttäytymisestäni ja lähetti sen vuoksi yahoon takaisin talliin. Sitten se nosti etukavion huulelleen, ja se ihmetytti minua, vaikka liike tapahtui aivan helposti ja luontevasti. Se teki muitakin eleitä saadakseen tietää, mitä halusin syödä, mutta minä en osannut vastata niin, että se olisi tarkoitukseni ymmärtänyt. Ja vaikka se olisi ymmärtänytkin, en voinut ajatella mitään keinoa soveliaan ravinnon hankkimiseksi. Näissä puuhissa ollessamme havaitsin lehmän kulkevan ohi ja ilmaisin haluavani mennä sitä lypsämään. Se tepsi. Isäntähevonen vei minut takaisin taloon ja käski erään palvelijatamman avata oven huoneeseen, jossa säilytettiin erittäin huolellisesti ja siististi suurta maitovarastoa savi- ja puuastioissa. Tamma antoi minulle ison kehlon, jonka ahnaasti tyhjensin. Siitä tunsin melkoisesti virkistyväni.

Puolenpäivän aikaan näin taloa kohti liikkuvat rekeä muistuttavat ajoneuvot, joita vetämässä oli kaksi yahoo-paria. Niissä istui vanha ylhäisennäköinen ori. Hän astui ajoneuvoista takajalat edellä, koska oli tapaturmaisesti vikuuttanut vasemman etujalkansa. Hän tuli päivälliselle isäntähevosemme luo, joka otti hänet vastaan erittäin kohteliaasti. He aterioivat parhaassa huoneessa, ja toisena ruokalajina oli maitoon keitetty kauravelli, jonka vanha hevonen söi lämpimänä, toiset kylmänä. Seimet sijaitsivat ympyrässä keskellä huonetta ja jakautuivat eri parsiin, joissa he istuivat, olkilyhteitä alustanaan. Keskustassa oli iso heinähäkki ja siinä aukko jokaisen seimen kohdalla, joten kukin ori ja tamma söi omia heiniänsä ja omaa maito- ja kaura-apettansa erittäin siististi ja säännöllisesti. Nuoret ori- ja tammavarsat käyttäytyivät sangen sievästi, ja isäntä ja emäntä olivat erittäin kohteliaat vieraalleen. Kimo käski minut viereensä seisomaan, ja hän ja hänen tuttavansa keskustelivat vilkkaasti minusta, kuten havaitsin vieraan vähän väliä minuun suuntautuvasta katseesta ja usein toistuvasta yahoo sanasta.

Minä olin vetänyt rukkaset käsiini, ja isäntä kimo joutui sen huomattuaan ihmeisiinsä. Hän ilmaisi eleillä ihmettelevänsä, mitä olin tehnyt etujaloilleni, kosketti niitä kolme neljä kertaa kaviollansa, ikäänkuin kehoittaen minua saattamaan ne entiseen muotoon. Minä tottelin, riisuin käsineet ja pistin ne taskuuni. Se antoi aihetta keskustelun jatkamiseen, ja minä havaitsin käytökseni seuraa miellyttävän. Aivan pian sain kokea asian hyviä vaikutuksia. Minun käskettiin lausua ne harvat sanat, jotka tunsin, ja isäntäni opetti siinä pöydässä istuttaessa minulle kaurojen, maidon, tulen, veden ja muutamien muiden aineiden nimitykset. Minä osasin ne helposti toistaa, sillä olin nuoruudestani asti osoittanut suurta kyvykkyyttä kielten oppimisessa.

Päivällisen jälkeen isäntähevonen vei minut syrjemmälle ja ilmaisi sanoilla ja eleillä olevansa kovin huolissaan, koska minulla ei ollut mitään syötävää. Kauroja mainitaan heidän kielessään nimellä hlunnh. Minä lausuin tämän sanan pari kolme kertaa; vaikka näet olin aluksi kieltäytynyt kauroja nauttimasta, olin kuitenkin paremmin asiaa harkittuani havainnut, että voisin niistä valmistaa jonkinlaista leipää, joka maidon kerällä nautittuna voisi säilyttää minut hengissä, kunnes pääsisin karkaamaan johonkin toiseen maahan ja ihmisten ilmoille. Hevonen käski heti erään valkoisen palvelijatamman tuoda minulle melkoisen määrän kauroja jonkinlaisella puukaukalolla. Minä paahdoin kaurat niin hyvin kuin osasin, hieroin niitä, kunnes vihneet irtautuivat, ja seuloin jyvät erilleen. Sitten murskasin ja jauhoin ne kahden kiven välissä ja valmistin niistä taikinan eli leivän, jonka paistoin ja söin lämpimänä, ryypäten maitoa palan painimeksi. Aluksi tämä useissa Euroopankin seuduissa käytetty ravinto tuntui minusta ylen mauttomalta, mutta vähitellen totuin sentään sitä sietämään. Koska olen elämäni varrella usein joutunut kovia kokemaan, ei tämä ollut ensimmäinen tilaisuus, jossa havaitsin, kuinka helposti luonnon vaatimukset ovat tyydytettävissä. Joka tapauksessa kannattaa mainita, etten ollut hetkeäkään sairaana sinä aikana, jonka vietin tässä saaressa. Toisinaan minun tosin onnistui pyydystää kaniini tai jokin lintu yahoon jouhista tehdyillä pauloilla, ja minä keräsin usein terveellisiä yrttejä, keitin ne ja söin salaattina särpimikseni. Joskus kirnusin itselleni herkuksi voita ja join kirnupiimän. Aluksi kaipasin kovin suolaa, mutta totuin pian tulemaan toimeen ilman sitä. Uskon varmaan, että runsas suolankäyttö on ylellisen elämän aikaansaama ja että suolaa aluksi viljeltiin janottavana aineena, tietenkin lukuunottamatta niitä tapauksia, joissa se on välttämätön: lihan säilyttämiseksi pitkillä matkoilla ja sellaisissa seuduissa, jotka ovat kaukana toripaikoilta. Emme näet huomaa, ihmistä huomioonottamatta, yhtäkään eläintä, joka sitä mielellään nauttii. Minä puolestani en tästä maasta poistuttuani voinut pitkiin aikoihin sietää suolanmakua missään nauttimassani ruoassa.

Tämä riittäköön ravintojärjestyksestäni, asiasta, jolla toiset retkeilijät täyttävät teoksensa, ikäänkuin hyvä tai huono vointimme saattaisi herättää henkilökohtaista mielenkiintoa. Seikan mainitseminen oli kuitenkin välttämätön, koska muuten pidettäisiin mahdottomana, että voin tulla toimeen kolme vuotta sellaisessa maassa ja sellaisten asukkaiden seassa.

Illan tullen isäntähevonen käski järjestää asumuksen minua varten. Se sijaitsi vain kuuden kyynärän päässä asuinrakennuksesta ja oli yahooiden tallista erillään. Minä sain hiukan olkia alleni, käytin vaatteitani peitteenä ja nukuin sikeästi. Pian oloni kuitenkin muuttui mukavammaksi, kuten lukija tulee huomaamaan, kun käyn yksityiskohtaisemmin kuvailemaan elämäntapaani.

KOLMAS LUKU

Tekijä harrastaa kielenoppimista: hänen isäntänsä, houyhnhnm, avustaa häntä opetettaessa. Kielen kuvailua. Useat ylhäiset houyhnhnmit tulevat uteliaisuudesta tekijää näkemään. Hän kertoo isännälleen lyhyesti matkastaan.

Tärkeimpänä pyrintönäni oli nyt kielen oppiminen. Isäntäni (sillä nimellä mainitsen häntä tästä lähtien), hänen lapsensa ja kaikki talon palvelijat olivat halukkaat minua opettamaan, sillä he pitivät sulana ihmeenä, että järjetön eläin voi osoittaa sellaisia ymmärryksellä varustetun luontokappaleen ominaisuuksia. Minä osoitin eri esineitä ja kysyin niiden nimiä, jotka sitten yksin jäätyäni kirjoitin päiväkirjaani, ja paransin kehnoa ääntämistäni pyytämällä talon väkeä toistamaan sanoja minulle useita kertoja perätysten. Siinä suhteessa oli alempaan palveluskuntaan kuuluva raudikko virkku aina valmis minua auttamaan.

He ääntävät nenäänsä ja kurkkuunsa, ja heidän kielensä muistuttaa saksaa lähemmin kuin mitään muuta tuntemaani eurooppalaista kieltä, mutta on paljoa sulavampi ja ilmehikkäämpi. Keisari Kaarle V huomautti suunnilleen samasta asiasta sanoessaan, että jos hänen piti puhua hevoselleen, niin hän puhui saksaa.

Isäntäni uteliaisuus ja kärsimättömyys oli niin ankara, että hän vietti monia joutohetkiänsä minua opettaen. Hän uskoi varmaan (kuten myöhemmin minulle sanoi), että olin yahoo, mutta oppivaisuuteni, säädyllisyyteni ja siisteyteni hämmästytti häntä; ne ominaisuudet näet mainituilta elukoilta kerrassaan puuttuivat. Vaatteeni saivat hänet ymmälle, ja hän ihmetteli toisinaan, kuuluivatko ne ruumiiseeni; en näet milloinkaan riisunut niitä, ennenkuin perhe oli mennyt makuulle, ja puin ne aina ylleni ennenkuin he aamulla heräsivät. Isäntäni oli utelias tietämään, mistä tulin, kuinka olin oppinut ne näennäisesti järjelliset seikat, joita kaikissa toimissani ilmeni, ja halusi kuulla tarinani omasta suustani, toivoen sen voivan tapahtua sangen pian, koska nopeasti edistyin oppiessani heidän kielensä sanoja ja lauseita. Muistiani auttaakseni kirjoitin kaikki sanat englanninkielen aakkosia käyttäen ja liitin luetteloon sanojen merkitykset. Vähän ajan kuluttua rohkenin menetellä niin isäntäni läsnäollessa. Sain nähdä suurta vaivaa selittäessäni, mitä tein, sillä tämän maan asukkailla ei ole kaukaisinta aavistustakaan kirjoista enempää kuin kirjoittamisestakaan.

Suunnilleen kymmenen viikon kuluttua ymmärsin hänen useimmat kysymyksensä, ja kolmen kuukauden kuluttua voin lausua hänelle siedettäviä vastauksia. Hän oli ylen utelias tietämään, mistä maan osasta tulin ja kuinka olin oppinut jäljittelemään järjellistä olentoa. Yahoot (joiden kaltaiseksi hän selvästi minut havaitsi tarkastellessaan päätäni, käsiäni ja kasvojani, jotka olivat ainoat näkyvissäolevat ruumiinosat) näet oli huomattu kaikkein kovapäisimmiksi elukoiksi, vaikka heissä ilmeni jonkinlaista oveluutta ja erinomaista taipumusta ilkitöihin. Minä sanoin tulleeni kaukaisesta maasta meren takaa suuressa ontossa aluksessa, joka oli tehty puiden rungoista, kerroin, että kumppanini olivat pakottaneet minut maihin tälle rannikolle ja jättäneet minut oman onneni nojaan. Monenlaisia eleitä käyttäen sain hänet vaivoin ymmärtämään, mitä tarkoitin. Hän vastasi, että olin varmaan erehtynyt tai sanoin asian, jota ei ollut. (Heidän kielessään näet ei ole valhetta tai vääryyttä merkitsevää sanaa.) Hän tiesi varmasti, ettei meren toisella puolen voinut missään tapauksessa sijaita mitään maata ja ettei joukko järjettömiä eläimiä voinut ohjata puuastiaa vedessä minne mieli teki. Hän tiesi, ettei yksikään elävä houyhnhnm kyennyt rakentamaan sellaista astiaa, jonka ohjaamiseen ei mikään yahoo pystyisi.

Sana houyhnhnm merkitsee heidän kielessään hevosta ja johtamisensa mukaan luonnon täydellisyyttä. Minä sanoin isännälleni, että minulta puuttui ilmaisuvälineitä, mutta että korjaisin asian niin pian kuin suinkin mahdollista ja toivoin lyhyen ajan kuluttua voivani kertoa hänelle ihmeitä. Hän suvaitsi kehoittaa omaa tammaansa, ori- ja tammavarsaansa ja perheen palveluskuntaa opettamaan minulle kieltä kaikissa tarjoutuvissa tilaisuuksissa ja näki itse joka päivä pari kolme tuntia samaa vaivaa. Kun oli ehtinyt levitä laajemmalle huhu ihmeellisestä yahoosta, joka osasi puhua kuin houyhnhnm ja näytti sanoissaan ja teoissaan osoittavan jonkinlaista ymmärryksen häivettä, tuli useita ylhäisiä oriita ja tammoja käymään talossamme. He keskustelivat mielellään kanssani ja esittivät lukuisia kysymyksiä, joihin vastasin niin hyvin kuin osasin. Näissä edullisissa olosuhteissa minä edistyin niin nopeasti, että jo viiden kuukauden kuluttua maahan saapumisestani ymmärsin kaikki mitä puhuttiin ja voin ilmaista ajatuksiani siedettävän hyvin.

Ne houyhnhnmit, jotka tulivat isäntäni luo haluten nähdä minut ja jutella kanssani, tuskin voivat pitää minua oikeana yahoona, koska ruumiini peite oli toisenlainen kuin toisten heimolaisteni. He hämmästyivät kovin havaitessaan, ettei minulla ollut tavanomaista ihoa, paljasta tai karvapeitteistä, muualla kuin päässäni, kasvoissani ja käsissäni. Minä olin kuitenkin ilmaissut salaisuuteni isännälleni erään tapauksen johdosta, joka sattui suunnilleen kaksi viikkoa aikaisemmin.

Lukija tietää jo, että minulla oli tapana joka ilta perheen mentyä makuulle riisuutua ja levittää vaatteet peitokseni. Eräänä varhaisena aamuhetkenä isäntä lähetti luokseni raudikon virkkunsa, joka toimi hänen palvelijanaan. Lähetin saapuessa olin sikeässä unessa, vaatteeni olivat liukuneet syrjään ja paita luisunut kainaloihin. Minä heräsin sanantuojan aikaansaamaan meluun ja havaitsin hänen esittävän asiansa hiukan hämillään. Sitten hän palasi isännän luo ja kuvaili ankaran pelon vallassa sekavasti näkemiään. Asia selvisi minulle aivan pian. Pukeuduttuani lähdin tervehtimään Hänen Armoansa, joka heti tiedusteli minulta, mitä merkitsivät hänen palvelijansa sanat, etten ollut nukkuessani se, miltä näytin muulloin. Palvelija oli kertonut hänelle, että toiset ruumiinosani olivat valkoiset, toiset keltaiset tai ei ainakaan yhtä valkoiset ja toiset ruskeat.

Minä olin tähän saakka salannut pukuni arvoituksen erotukseni niin suuressa määrässä kuin suinkin yahooiden kirotusta suvusta; mutta nyt havaitsin olevan turhaa enää niin menetellä. Sitäpaitsi otin huomioon, että vaatteeni ja jalkineeni, jotka alkoivat jo rappeutua, olisivat pian lopussa ja että niiden sijaan oli saatava jonkinlaisia yahooiden taljoista tai muiden eläinten nahoista valmistettuja pukukappaleita, joten salaisuuteni kumminkin tulisi ilmi. Sentähden kerroin isännälle, että siinä maassa, josta tulin, kaikki sukuuni kuuluvat olennot peittivät ruumiinsa eräiden eläinten karvoista taidokkaasti valmistetuilla vaatteilla, osaksi säädyllisyyden vuoksi, osaksi suojellakseen itseään kuumalta ja kylmältä säältä; omasta puolestani olin valmis heti hänelle asian todistamaan, jos hän suvaitsi niin käskeä. Pyysin häntä kuitenkin suomaan anteeksi, etten paljastanut niitä ruumiinosia, joiden salaamiseen luonto on meidät totuttanut. Hän sanoi puheeni yleensäkin olevan eriskummallista, mutta varsinkin viimeiseltä osaltaan; hän näet ei voinut käsittää, minkätähden luonto totuttaisi meitä salaamaan sellaista, mitä luonto on meille antanut. Hän sanoi, ettei hän itse enempää kuin hänen perhekuntansakaan hävennyt mitään ruumiinsa osaa, mutta lisäsi, että sain puolestani menetellä niinkuin hyväksi näin. Minä avasin ensin nuttuni napit ja riisuin nutun. Sitten riisuin liivit, kengät, sukat ja housut. Paidan pudotin vyötäisilleni, käänsin hulpion ja kiinnitin sen vyöksi peittämään alastomuuttani.

Isäntäni katseli koko toimitusta ilmeisesti uteliaana ja ihmetellen. Hän otti vuohiseensa vaatekappaleen toisensa jälkeen ja tutki niitä tarkoin. Sitten hän siveli hellävaroen ruumistani ja silmäili minua moneen kertaan joka puolelta. Sitten hän sanoi, että olin selvästi aito yahoo, mutta että suuresti erosin muista heimolaisistani, koska ihoni oli pehmyt, valkoinen ja sileä, ruumiini erinäisistä kohdista puuttui karvapeite, koska etu- ja takajalkojeni kynnet olivat muodoltaan toisenlaiset ja lyhyemmät ja koska kävelin aina takajaloillani. Hän ei huolinut tutkia minua kauemmin, vaan salli minun pukeutua, sillä minä värisin vilusta.

Minä sanoin paheksuvani sitä, että hän usein mainitsi minua yahoon, tuon inhoittavan elukan nimellä, jota sydämestäni halveksin ja vihasin. Pyysin häntä olemaan sovittamatta sitä nimitystä itseeni ja antamaan asiaa koskevan määräyksen koko perhekunnalleen ja niille tuttavilleen, joiden salli käydä luonani. Pyysin vielä, ettei hän ilmaisisi kenellekään irrallisen pukuni salaisuutta, ei ainakaan niin kauan kuin nykyiset vaatteeni kestivät. Raudikkoa virkkuvarsaa, joka oli jotakin havainnut, Hänen Armonsa voi käskeä vaikenemaan.

Isäntäni suostui herttaisesti kaikkiin pyyntöihini, ja niin säilyi salaisuus, kunnes vaatteeni alkoivat kulua loppuun ja minun täytyi korvata niitä erinäisillä keinoilla, joista kerron tuonnempana. Isäntä kehoitti minua sillävälin mitä uutterimmin oppimaan kieltä, sillä häntä ihmetytti puhe- ja ajattelukykyni enemmän kuin ruumiini hahmo, olipa se peitetty tai ei. Hän lisäsi odottavansa hieman kärsimättömästi aikaa, jolloin saisi kuulla ihmeet, jotka olin luvannut hänelle kertoa.

Siitä lähtien hän askarteli kaksin verroin uutterammin opetustyössä, vei minut kaikkiin seuroihin ja kehoitti kaikkia kohtelemaan minua sievästi, koska (kuten hän salavihkaa heille huomautti) minä siten pysyin hyvällä tuulella ja olin hupaisempi kumppani.

Opetuksesta koituvan puuhan lisäksi hän kyseli minulta joka päivä, hänen luona käydessäni, erinäisistä itseäni koskevista seikoista, ja minä vastasin parhaan ymmärrykseni mukaan. Siten hän oli jo saanut asioista jonkinlaisen yleisen, joskin varsin epätäydellisen käsityksen. Väsyttäisin lukijaa, jos kertoisin, kuinka vähin erin edistyin niin pitkälle, että kykenin säännöllisemmin keskustelemaan, mutta ensimmäinen pitempi ja jossakin määrin yhtenäinen esitykseni oli seuraavanlainen.

Kuten jo aikaisemmin olin kokenut hänelle selittää, olin viidenkymmenen kaltaiseni kanssa tullut eräästä kaukaisesta maasta. Me matkustimme meritse isossa ontossa aluksessa, joka oli Hänen Armonsa asuntoa suurempi. Minä kuvailin laivaa niin hyvin kuin osasin ja selitin levitettyä nenäliinaani apuna käyttäen, kuinka tuuli kuljetti sitä eteenpäin. Kerroin, kuinka riidan synnyttyä keskuudessamme minut laskettiin maihin tälle rannikolle, mistä lähdin astelemaan eteenpäin, tietämättä minne, kunnes hän pelasti minut iljettävien ja ahdistavien yahooiden keskeltä. Hän kysyi minulta, kuka oli laivan rakentanut ja kuinka oli mahdollista, että kotimaani houyhnhnmit jättivät sen järjettömien elukoiden huostaan. Minä vastasin, etten uskaltanut jatkaa kertomustani, ellei hän kunniasanallaan luvannut olla loukkaantumatta; sillä ehdolla sanoin kertovani kaikki ne ihmeet, joista olin usein maininnut. Hän suostui, ja minä jatkoin vakuuttaen hänelle, että laivan olivat rakentaneet kaltaiseni olennot, jotka kaikissa käymissäni maissa samoinkuin kotimaassanikin olivat ainoat hallitsevat, järjelliset eläimet, ja että minä tänne tultuani ja nähtyäni houyhnhnmien toimivan järjellisten olentojen tavoin olin yhtä hämmästynyt kuin hän tai hänen tuttavansa havaitessaan jonkinlaisia järjen merkkejä olennossa, jota suvaitsivat nimittää yahooksi ja jota kaikin puolin muistutin, mutta jonka rappeutuneesta ja eläimellisestä luonnonlaadusta en voinut olla vastuussa. Sanoin vielä, että jos hyvä onni joskus saattelisi minut omalle maalleni ja minä aikomustani noudattaen kertoisin tänne tekemästäni retkestä, niin kaikki olisivat sitä mieltä, että sanoin asian, jota ei ollut, että kehräsin asian omasta päästäni. Ja vaikka erinomaisesti kunnioitin häntä itseään, hänen perhettään ja ystäviään, rohkenin sentään, luottaen hänen lupaukseensa, ettei närkästyisi, sanoa, että maanmieheni tuskin voisivat pitää mahdollisina oloja, joiden vallitessa houyhnhnm olisi kansan hallitseva olento ja yahoo järjetön elukka.

NELJÄS LUKU

Houyhnhnmien käsitys todesta ja valheesta. Isäntä ei hyväksy tekijän esitystä. Tekijä kertoo seikkaperäisemmin itsestään ja matkaseikkailuistaan.

Isäntäni kuunteli kertomustani ilmeisesti hämmentynein mielin, sillä käsitteet epäillä ja olla uskomatta ovat tässä maassa niin vähän tunnetut, etteivät asukkaat tiedä, miten menetellä sellaisessa tapauksessa. Kun toisissa osissa maailmaa elävien ihmisten luonnonlaadusta keskustellessamme sain usein tilaisuutta puhua valhettelemisesta ja asiain väärin esittämisestä, oli isäntäni vaikea ymmärtää, mitä tarkoitin, vaikka hän muuten oli varsin terävä-älyinen. Hän näet päätteli näin. Puhekyky on meille suotu, jotta voisimme toisiamme ymmärtää ja saada tietoa tosiasioista. Jos nyt joku sanoo asian, jota ei ole, niin tuo tarkoitus ei toteudu, koska en oikeastaan voi sanoa häntä ymmärtäväni enkä suinkaan ole saanut mitään tietoa, vaan hän jättää minut pahempaan kuin tietämättömyyteen, kun näet johdun uskomaan, että asia on musta, vaikka se on valkoinen, tai lyhyt, vaikka se on pitkä. Siinä kaikki, mitä hänellä oli sanottavana valhettelun taidosta, jota inhimilliset olennot täydellisesti vallitsevat.

Palaan asiaan. Minun vakuutettuani, että yahoot olivat kotimaassani ainoa hallitseva eläinsuku (tämän seikan hän sanoi menevän aivan yli ymmärryksen) isäntäni tiedusteli, oliko keskuudessamme houyhnhnmeja ja mikä oli heidän tehtävänsä. Minä sanoin hänelle, että meillä oli niitä paljonkin, että ne kesällä kävivät laitumella niityillä ja elelivät talvella taloissa syöden heiniä ja kauroja ja että palvelija-yahooiden tehtävänä oli sukia ne, kammata niiden harjat, siivota kaviot, ruokkia niitä ja valmistaa niille makuusija. Minä ymmärrän asian hyvin, sanoi isäntäni; kaikesta, mitä sanot, käy selvästi ilmi, että väittivätpä yahoot olevansa kuinka järkeviä tahansa, houyhnhnmit sittenkin ovat teidän herrojanne; toivoisin vain, että meidän yahoomme olisivat yhtä tottelevaisia. Minä pyysin Hänen Armoltaan anteeksi, etten voinut kertomustani jatkaa, koska tiesin, ettei se ollenkaan häntä miellyttäisi, mutta hän vaati minua ilmoittamaan kaikki, kaikkein pahimmatkin asiat. Minä sanoin tottelevani. Myönsin, että meikäläiset houyhnhnmit, joita nimitimme hevosiksi, olivat jaloimmat ja kauneimmat eläimemme, erinomaisen voimakkaat ja nopeat. Ylhäisten henkilöiden omistamia käytettiin matkoilla, metsästysretkillä tai vetämään kevyitä vaunuja. Niitä kohdeltiin erittäin hyvin ja huolellisesti, kunnes tulivat kipeiksi tai jäseniltään kankeiksi. Silloin ne myytiin, ja niitä käytettiin kaikenlaisessa raskaassa työssä, kunnes kuolivat. Sitten ne nyljettiin, nahka myytiin tavalliseen käypään hintaan ja ruumiit jätettiin koirien ja petolintujen raadeltaviksi. Tavallisten hevosten kohtalo ei kumminkaan ollut yhtä suopea. Ne kuuluivat talonpojille, ajureille ja muille vähäväkisille, jotka käyttivät niitä rasittavassa työssä ja ruokkivat huonommin. Minä kuvailin niin hyvin kuin osasin, kuinka maassamme ratsastetaan, millaiset ovat ohjakset, satulat, kannukset, piiskat, valjaat ja rattaat. Mainitsin vielä, että kiinnitimme niiden kavioihin eräästä raudan nimellä mainitusta kovasta aineesta valmistetut kiskot, jotka estivät kavioita murtumasta kivisillä teillä, joita pitkin usein kuljimme.

Ilmaistuaan erinäisiä kertoja syvintä närkästystään isäntäni kysyi, kuinka uskalsimme nousta houyhnhnmin selkään; hän näet tiesi varmaan, että heikoin hänen palvelijoistaan kykeni karistamaan alas väkevimmän yahoon tai paneutumalla pitkäkseen ja piehtaroimalla murskaamaan elukan kuoliaaksi. Minä vastasin, että hevosemme totutetaan kolmen neljän vuoden ikäisistä erilaisiin tehtäviinsä, että ne, jotka osoittautuvat sietämättömän uppiniskaisiksi, valjastettiin raskaitten kuormien eteen, että niitä nuorina rangaistiin ankarasti kaikista ilkeistä tepposista, että tavallisiksi ratsu- tai ajohevosiksi aiotut orivarsat yleensä kuohittiin, kun olivat ehtineet kahden vuoden ikäisiksi, jotta muuttuisivat säyseämmiksi ja lauhkeammiksi ja että ne olivat hyvin herkkiä palkitsemiselle ja rankaisemiselle; mutta samalla pyysin Hänen Armoansa ottamaan huomioon, ettei niissä ollut järjen hiventäkään, enempää kuin tämän maan yahooissa.

Minä yritin kaikkia mahdollisia selityksiä käyttäen saada isäntääni oikein ymmärtämään, mitä kerroin. Se oli kuitenkin erinomaisen hankalaa, sillä heidän kielensä ei ole sanarikasta, koska näet heillä on vähemmän pyyteitä ja tarpeita kuin meillä. Mahdotonta on kuvailla, kuinka hän harmistui kuullessaan, että kohtelimme houyhnhnmheimoa säälimättömästi, varsinkin kun olin selittänyt hänelle, miten hevosia meillä kuohittiin, jotteivät ne voisi jatkaa sukuaan ja jotta tulisivat nöyremmiksi. Hän sanoi, että jos tosiaankin oli olemassa maa, jossa vain yahoot olivat järjellä varustetut, niin niiden täytyi epäilemättä olla hallitsevina, koska järki on aina lopulta raakaa voimaa väkevämpi. Ottaen huomioon ruumiinrakenteemme, varsinkin minun, hän kuitenkin oli sitä mieltä, ettei mikään muu luontokappale ollut niin huonosti varustettu soveltamaan järkeä käytännöllisen elämän toimiin, ja halusi sitten kuulla, olivatko kotimaani asukkaat minun vai hänen maansa yahooiden kaltaisia. Minä vakuutin hänelle olevani yhtä hyvämuotoinen kuin useimmat ikäiseni, mutta että nuoremmat miehet ja naiset olivat paljoa heikompia ja hauraampia ja että viimeksimainittujen hipiä oli yleensä valkoinen kuin rieskamaito. Hän myönsi minun tosiaankin eroavan muista yahooista sikäli, että olin paljoa siivollisempi enkä aivan yhtä muodoton kuin ne, mutta todellisen hyödyn kannalta hän arveli minun eroavan niistä epäedullisella tavalla. Etu- ja takajalkojeni kynnet olivat aivan mitättömät, ja etujalkojani hän ei oikeastaan voinut sillä nimellä mainita, koska ei milloinkaan nähnyt minun kävelevän niiden varassa; ne olivat ilmeisesti niin arat, etteivät sietäneet maankamaraa. Ne olivat tavallisesti paljaat, ja se peite, jota toisinaan käytin, ei ollut samanmuotoinen eikä yhtä luja kuin takajaloissa. Minä en kyennyt kävelemään varmasti, sillä jos jompikumpi takajalkani luiskahti, niin minun täytyi auttamattomasti kaatua. Sitten hän alkoi havaita vikoja ruumiini muissakin osissa. Kasvoni olivat liian litteät, nenäni liian ulkoneva, silmät sijaitsivat etupuolella, joten en kyennyt katsomaan kummallekaan sivulle kääntämättä päätäni. Minä en osannut syödä nostamatta toista etujalkaani huulilleni, ja sen vuoksi luonto oli sijoittanut nuo jäsenet tätä tarkoitusta vastaaviksi. Hän ei käsittänyt, mitä hyötyä voi olla takajalkojeni moneen osaan jakautumisesta; nekin olivat liian arat astellakseen kovien ja terävien kivien peittämällä maalla, ellei niitä peitetty jonkin toisen eläimen nahasta valmistetuilla koteloilla. Koko ruumiini tarvitsi helteen ja kylmän varalta verhoa, jonka pukemisesta ja riisumisesta koituva ikävä työ minun täytyi joka päivä suorittaa. Hän oli vielä huomannut, että kaikki hänen maansa eläimet luonnostaan vaistomaisesti inhosivat yahooita, joita heikommat karttoivat ja väkevämmät karkottivat. Jos siis otaksuttiin, että meille oli suotu järjen lahja, niin hän ei voinut käsittää, kuinka kykenimme voittamaan kaikkien olentojen luontaisen vastenmielisyyden ja kuinka niinmuodoin voimme niitä kesyttää ja saada tottelemaan. Hän ei kumminkaan (kuten sanoi) tahtonut asiasta kauemmin kiistellä, koska halusi mieluummin kuulla oman tarinani, jotakin itsestäni, maasta, jossa olin syntynyt, ja elämänkokemuksestani ja toimistani ennen hänen luokseen saapumista.

Minä vakuutin tahtovani erittäin mielelläni tyydyttää kaikki hänen toivomuksensa, mutta epäilin kovin, voisinko selittää erinäisiä seikkoja, joista Hänen Armollaan ei ollut minkäänlaista käsitystä, koska en ollut nähnyt hänen maassaan mitään niihin verrattavaa. Lupasin kuitenkin panna parastani ja yrittää ilmaista itseäni vertauksellisesti samalla pyytäen hänen apuansa, jos minulta sattuisi puuttumaan sanoja. Hän suvaitsi suostua pyyntööni.

Kerroin siis syntyneeni kunniallisista vanhemmista saarella, jota mainittiin Englannin nimellä ja joka sijaitsi tästä maasta niin monen päivänmatkan päässä kuin Hänen Armonsa väkevin palvelija kykeni kulkemaan auringon vuotuisen kierroksen kuluessa. Minut oli koulutettu välskäriksi, jonka tehtävänä oli lääkitä tapaturmien tai väkivallan aikaansaamia ruumiin vammoja. Kotimaatani hallitsi naarasihminen, jota nimitettiin Kuningattareksi. Minä lähdin maasta hankkiakseni itselleni rikkauksia, joilla voisin elättää itseäni ja perhettäni kotiin palattuani. Viime matkallani olin laivan kapteenina, ja minulla oli palveluksessani suunnilleen viisikymmentä yahoota, joista monet merillä kuolivat, joten minun täytyi palkata niiden sijaan toisten kansojen miehiä. Aluksemme oli kaksi kertaa vaarassa upota; ensin ankarassa myrskyssä ja sitten törmättyään kariin. Tässä isäntä keskeytti esitykseni kysyen, kuinka voin houkutella muukalaisia eri maista lähtemään mukaani, vaikka olin kärsinyt sellaisia vahinkoja ja ollut niin monessa vaarassa. Minä sanoin, että he olivat epätoivoisessa tilassa eläviä henkilöitä, joiden oli täytynyt paeta syntymäsijoiltaan köyhyytensä tai rikostensa vuoksi. Toiset olivat joutuneet rappiolle käräjöidessään, toiset olivat menettäneet kaiken omaisuutensa juomalla, irstailemalla ja pelaamalla, toiset olivat lähteneet maanpakoon oltuaan mukana valtiopetoksessa, useat senvuoksi, että olivat murhanneet, varastaneet, ryöstäneet, myrkyttäneet, tehneet vääriä valoja, väärentäneet, valmistaneet väärää rahaa, raiskanneet tai harjoittaneet luonnottomia paheita, paenneet lippujensa luota tai menneet vihollisen puolelle. Useimmat olivat karanneet vankilasta, ja kukaan ei uskaltanut palata kotimaahan, koska pelkäsivät kaikki joutuvansa hirteen tai vankeudessa kitumaan. Siitä syystä heidän oli pakko etsiä elatustaan muualta.

Tämän esityksen aikana isäntäni suvaitsi keskeyttää minut useita kertoja. Minä olin yrittänyt monin eri tavoin epäsuorasti kuvailla hänelle erilaisia rikoksia, joiden vuoksi useimpien miehistööni kuuluvien henkilöiden oli täytynyt paeta kotimaastaan. Meidän oli pakko keskustella useita päiviä, ennenkuin hän käsitti, mitä tarkoitin. Hän ei kyennyt mitenkään tajuamaan, minkätähden oli hyödyllistä tai tarpeellista harjoittaa noita paheita. Asiaa selittääkseni yritin saada hänet jotenkin käsittämään vallan ja rikkauden himoa ja hekuman, kohtuuttomuuden ja kateuden hirmuisia seurauksia. Kaikki tuo minun oli pakko selittää mainitsemalla esimerkkejä ja esittämällä erilaisia otaksumia, ja hän kohotti katseensa hämmästyneenä ja närkästyneenä, niinkuin ainakin henkilö, jonka mieleen iskee äkkiä jokin milloinkaan ennen näkemätön tai kuulematon asia. Heidän kielellään ei käy ilmaiseminen valtaa, hallitusta, sotaa, lakia, rangaistusta enempää kuin tuhansia muitakaan asioita tarkoittavia käsitteitä, joten minun oli melkein mahdoton saada hänelle ilmaistuksi ajatuksiani. Hänellä oli kuitenkin erinomainen äly, jota hän oli kehittänyt mietiskellen ja keskustellen, ja niin hänen onnistui vähitellen muodostaa itselleen pätevä käsitys siitä, mitä ihmisluonto voi saada aikaan meidän maillamme. Hän pyysi minua kuvailemaan hiukan yksityiskohtaisemmin Euroopaksi nimittämäämme maata ja erityisesti omaa maatani.

VIIDES LUKU

Tekijä kuvailee isäntänsä käskystä Englannin oloja. Euroopan hallitsijoiden keskinäisten sotien syyt. Tekijä alkaa selostaa Englannin valtiojärjestystä.

Lukija suvaitkoon ottaa huomioon, että seuraava monien keskustelujemme supistettu selostus sisältää yhteenvetona tärkeimmät niistä seikoista, joita pohdimme eri kertoina kolmen vuoden kuluessa, sillä Hänen Armonsa halusi usein lähempiä selityksiä, kun olin ehtinyt paremmin perehtyä houyhnhnmien kieleen. Minä esitin hänelle niin hyvin kuin osasin Euroopan kaikkia oloja, puhuin kaupasta ja elinkeinoista, taiteista ja tieteistä, ja hänen erinäisten seikkojen johdosta esittämiinsä kysymyksiin antamani vastaukset olivat ehtymätön keskustelujen lähde. Mainitsen tässä kuitenkin vain tärkeimmät seikat siitä, mitä isänmaani oloja pohdittaessa lausuttiin, ja järjestän asiat niin hyvin kuin voin ottamatta huomioon keskustelujemme aikaa tai muita ulkonaisia olosuhteita, mutta pitäen lujasti kiinni totuudesta. Ainoana huolenani on, että tuskin kykenen oikeudenmukaisesti esittämään isäntäni väitteitä ja lausumia; vaillinaiset kykyni ja ajatusten kääntäminen barbaariselle kielellemme ovat siinä suhteessa auttamattomasti haitaksi.

Hänen Armonsa käskyä noudattaen kuvailin siis Oranian prinssin aikana tapahtunutta vallankumousta, mainitun prinssin aloittamaa ja hänen seuraajansa, nykyisen Kuningattaren uudistamaa pitkällistä Ranskan sotaa, johon ottivat osaa kristikunnan mahtavimmat valtiot ja joka yhä vielä jatkui. Minä laskin isäntäni pyynnöstä, että yahooita oli sodan kestäessä kaatunut suunnilleen miljoona, että kaupunkeja oli valloitettu satakunta tai enemmänkin ja laivoja poltettu tai upotettu kolme sen vertaa.

Hän tiedusteli minulta, mitkä olivat tavalliset syyt tai vaikuttimet valtion alkaessa käydä sotaa toista vastaan. Minä vastasin, että niitä oli lukemattomia, mutta että tahdoin mainita ainoastaan muutamia tärkeimpiä. Toisinaan oli syynä ruhtinaiden kunnianhimo; heillä näet ei mielestään ole milloinkaan kyllin paljon maata ja kansaa hallittavanaan. Toisinaan kehnot ministerit, jotka houkuttelevat herransa sotaan tukahduttaakseen tai johtaakseen harhaan heidän huonosta hallituksestaan johtuvan alamaisten tyytymättömyyden. Mielipiteiden erilaisuus on maksanut useiden miljoonien hengen, esimerkiksi kysymys, onko liha leipää vai leipä lihaa, onko eräiden marjojen mehu verta vai viiniä, onko viheltäminen pahe vai hyve, onko parempi suudella paalua vai heittää se tuleen, mikä on paras puvun väri, musta, valkoinen, punainen vaiko harmaa, tuleeko vaatetuksen olla pitkä vai lyhyt, ahdas vai väljä, likainen vai puhdas, ja niin edespäin. Nämä, varsinkin mitättömiä seikkoja koskevista eriävistä mielipiteistä syntyneet sodat ovatkin kaikkein verisimpiä ja pitkäaikaisimpia.

Toisinaan taistelee kaksi ruhtinasta saadakseen ratkaistuksi, kumpi heistä saa riistää joltakin kolmannelta hänen alueensa, joihin kummallakaan ei ole minkäänlaista oikeutta. Toisinaan aloittaa jokin ruhtinas sodan toista vastaan, koska pelkää toisen hyökkäävän kimppuunsa. Toisinaan ryhdytään sotaan, koska vihollinen on liian voimallinen, toisinaan taas siitä syystä, että hän on liian heikko. Toisinaan haluavat naapurimme sitä, mikä kuuluu meille; toisinaan taas on heillä sellaista, minkä me mielellämme ottaisimme haltuumme, ja niin me tappelemme, kunnes he ottavat meidän omamme tai me otamme heidän omansa. Aivan oikeutettuna pidetään sodan aloittamista sellaista maata vastaan, jonka kansan on köyhdyttänyt nälänhätä, näännyttänyt rutto tai repinyt rikki puoluekiihko. Meillä on oikeus aloittaa sota lähintä liittolaistamme vastaan, jos jokin hänen kaupunkinsa sijaitsee meille soveliaassa paikassa tai jos hänen hallussaan on maa-alue, joka täydentäisi ja pyöristäisi meidän rajojamme. Lähettäessään joukkoja maahan, jonka asujaimet ovat köyhiä ja tietämättömiä, ruhtinas voi laillisesti tuomita kuolemaan puolet heistä ja tehdä toiset orjiksi, siten sivistäen heitä ja kohottaen heidät barbaarista elämänkantaa korkeammalle. Jos joku ruhtinas on pyytänyt toiselta apua vihollisen maahanhyökkäystä vastaan, on erittäin kuninkaallista, kunniakasta ja yleistä, että auttaja maahanhyökänneen karkoitettuaan itse valtaa alueet ja surmaa, vangitsee tai karkoittaa sen ruhtinaan, jota on tullut auttamaan. Veriheimolaisuuteen tai naimaliittoihin perustuva sukulaisuus on usein ruhtinaitten välisten sotien syynä, ja mitä läheisempi sukulaisuus, sitä suurempi taipumus tappelemaan. Köyhät kansat ovat ahnaita ja rikkaat kopeita, ja köyhyys ja kopeus ovat aina eripuraiset. Niin ollen pidetään sotilaan tointa kaikkein kunniallisimpana; sotilas näet on yahoo, joka on palkattu kylmäverisesti surmaamaan niin paljon kuin suinkin oman heimonsa jäseniä, jotka eivät ole milloinkaan tehneet hänelle mitään pahaa.

Euroopassa on olemassa myös eräänlaisia kerjäläisruhtinaita, jotka eivät kykene käymään sotaa omin neuvoin, vaan vuokraavat joukkonsa rikkaammille kansoille määrätystä päivärahasta. Siitä ne pidättävät itselleen kolme neljännestä, ja siten kertyvät varat ovat heidän tärkeimmät tulonsa. Sellaisia ruhtinaita on Saksassa ja muissa Euroopan pohjoisissa osissa.

Se, mitä olet minulle kertonut sodan seikoista, sanoi isäntäni, osoittaa tosiaankin mitä erinomaisimmin, millaisia vaikutuksia koituu siitä järjestä, jonka väitätte omistavanne. On kuitenkin onnellinen asia, että häpeä on vaaraa suurempi ja että luonto on sommitellut teidät sellaisiksi, että suuren vahingon aikaansaaminen on teille mahdotonta. Suunne on kasvojenne tasossa, joten ette voine mitenkään purra toisianne muuten kuin yhteisestä sopimuksesta. Etu- ja takajalkojenne kynnet ovat niin heikot, että yksi ainoa meikäläinen yahoo ajaisi tusinan teitä käpälämäkeen. Harkitessani mainitsemaasi taistelussa kaatuneiden määrää, en voi olla ajattelematta, että olet sanonut asian, jota ei ole.

En voinut olla pudistamatta päätäni ja hymyilemättä hiukan hänen tietämättömyydelleen. Ja koska en ollut sotataitoon perehtymätön, kuvailin hänelle tykit, mörssärit, musketit, karbiinit, pistoolit, luodit, ruudin, miekat, pistimet, tappelut, piiritykset, peräytymiset, hyökkäykset, miinat ja vastamiinat, pommitukset ja meritaistelut, laivain uppoamisen tuhansine miehineen, kaksikymmentätuhatta kaatunutta kummallakin puolella, kuolevien valitukset, irtiraastetut jäsenet, ruudinsavun, metelin, hevosten jalkoihin murskautuvat, paon, takaa-ajon, voiton, kentät täynnä koirien, sutten ja petolintujen saaliiksi jätettyjä ruumiita, kuvailin ryöstön, raiskauksen, polton ja hävityksen työt. Korostaakseni omien rakkaitten maanmiesteni urhoollisuutta vakuutin hänelle nähneeni heidän räjähdyttävän ilmaan yhdellä kertaa sata vihollista eräässä piirityksessä ja yhtä monta eräässä aluksessa ollutta, joiden kuolleet ruumiit putosivat kappaleina alas pilvistä, katselijoiden suureksi huviksi.

Aioin ryhtyä yksityiskohtaisemmin asiasta kertomaan, mutta isäntäni käski minun vaieta. Hän sanoi, että yahooiden luonnonlaatuun perehtynyt voi hyvinkin uskoa niin ilkeän eläimen voivan suorittaa kaikki mainitsemani teot, jos vain niiden voima ja oveluus vastasi niiden kataluutta. Mutta samalla kuin kuvaukseni oli lisännyt hänessä koko yahoo-heimoon kohdistuvaa inhontunnetta, oli se saanut aikaan mielenhämmennyksen, jota hän ei ollut aikaisemmin ollenkaan tuntenut. Hän ajatteli, että jos hänen korvansa tottuisivat tuollaisiin inhoittaviin sanoihin, ne voisivat vähitellen kuunnella niitä vähemmän kauhistuen. Vaikka hän vihasikin oman maansa yahooita, ei hän kumminkaan soimannut heitä vihattavista ominaisuuksistaan enempää kuin jotakin gnnayhia (petolintua) sen julmuudesta tai särmikästä kiveä siitä, että se oli leikannut haavan hänen kavioonsa. Jos sitävastoin luontokappale, joka väitti olevansa järjellinen, voi suorittaa sellaisia hirmuisia tekoja, niin hän pelkäsi tuon väärään suuntaan kehittyneen kyvyn olevan eläimellisyyttäkin pahemman. Senvuoksi hänestä näytti varmalta, että meissä oli järjen asemesta vain jonkinlainen muu kyky, joka oli omansa paisuttamaan luontaisia paheitamme, niinkuin samea virta heijastaa rujoa ruumista sekä suurempana että vieläkin rujompana.

Hän lisäsi kuulleensa liiankin paljon sodasta sekä tässä että edellisissä keskusteluissa. Oli eräs toinenkin seikka, joka nyt häntä hiukan tyrmistytti. Minä olin kertonut hänelle eräiden miehistööni kuuluvien henkilöiden poistuneen kotimaastaan, koska oikeudenkäynti oli heidät hävittänyt, mutta hän ei kyennyt käsittämään, kuinka oikeus, jonka piti turvata kaikkia, voi saattaa ketään häviöön. Senvuoksi hän halusi saada lähempiä tietoja siitä, mitä tarkoitin puhuessani laista ja oikeudesta ja henkilöistä, jotka niitä asioita hoitivat kotimaassani vallitsevan käytännön mukaisesti; hänen mielestään näet piti vaiston ja ymmärryksen riittää opastajiksi järjellisille olennoille, jollaisia väitimme olevamme, koska ne osoittavat, mitä meidän tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä.

Minä selitin Hänen Armollensa, että laki oli tiede, johon en ollut kovinkaan perehtynyt muuten kuin turvautumalla, joskin turhaan, asianajajiin jouduttuani kokemaan erinäisiä vääryyksiä; mutta lupasin siitä huolimatta selittää hänelle asian niin hyvin kuin suinkin osasin.

Sanoin hänelle, että keskuudessamme oli erikoinen sääty, jota nuoruudesta asti totutettiin tätä tarkoitusta varten runsaasti lisätyn sanavaraston avulla todistamaan, että valkoinen on musta ja musta valkoinen, aina riippuen siitä, mitä heille maksettiin. Kaikki muut ihmiset ovat tämän säädyn orjia. Jos esimerkiksi naapurini tekee mieli minun lehmääni, niin hän palkkaa asianajajan todistamaan, että lehmä kuuluu hänelle eikä minulle. Minun täytyy silloin palkata toinen puolustamaan oikeuttani, koska omasta puolestaan puhuminen on vastoin kaikkia lain sääntöjä. Mainitsemassani tapauksessa, ollessani laillinen omistaja, minä joudun kahdesta syystä suuriin vaikeuksiin. Ensinnäkin on huomattava, että asianajajaani on melkein kätkyestä asti harjoitettu puolustamaan vääryyttä, joten hän joutuu aivan oudoille aloille puolustaessaan oikeutta ja käy sellaiseen luonnottomaan toimeen aivan vastahakoisesti. Toinen pulma on siinä, että asianajajani täytyy menetellä erittäin varovasti, ellei mieli saada nuhteita tuomareilta ja joutua virkaveljiensä vihan esineeksi, koska vähentää oikeuskäytäntöä. Niinpä minulla onkin vain kaksi keinoa lehmäni säilyttämiseksi. Ensimmäinen on se, että voitan kaksinkertaisesti maksamalla puolelleni vastustajan asianajajan, joka siinä tapauksessa pettää asiakkaansa antaen ymmärtää, että oikeus on hänen puolellaan. Toinen keino on siinä, että asianajajani esittää asiani niin vääränä kuin suinkin voi myöntämällä lehmän kuuluvan vastustajalleni. Taitavasti käytettynä tämä keino epäilemättä saa tuomarin myötätunnon minun puolelleni.

Teidän Armonne tulee tietää, että näiden tuomarien tehtävänä on ratkaista kaikenlaisia omistusoikeutta koskevia riitoja, mutta myöskin rikosasioita, ja että heidät on valittu kaikkein ovelimpien, vanhoiksi tai laiskoiksi ehtineiden asianajajien joukosta. Koska he ovat kaiken ikänsä olleet nurjamieliset totuudelle ja tasapuolisuudelle, he valitettavasti suosivat pakostakin yhä edelleen petosta, valapattoisuutta ja vääryyttä siinä määrin, että tiedän useiden kieltäytyneen ottamasta lahjuksia siltä asianosaiselta, jolla oli oikeus puolellaan, koska olisivat muuten solvanneet säätyänsä tekemällä sellaista, mikä ei sovellu hädän olemukseensa eikä virkaansa.

Näiden lakimiesten keskuudessa on sääntönä, että kaikki se, mitä on tehty, voidaan lainmukaisesti tehdä uudestaan, ja sen vuoksi he keräävät erikoisen huolellisesti kaikki aikaisemmin julistetut, yleistä oikeudentuntoa ja ihmisten tervettä järkeä rikkovat päätökset. Näitä ennakkotapauksiksi nimittämiään päätöksiä he esittävät auktoriteetteinä puolustaessaan kaikkein epäoikeutetuimpia mielipiteitä, ja tuomarit tietävät aina toimia niiden mukaisesti.

Asiaa oikeudessa käsiteltäessä he tarkoin varovat koskettelemasta jutun ydinkohtaa, puhuvat äänekkäästi ja kiivaasti ja viipyvät kaikenlaisissa asiaankuulumattomissa seikoissa. Esimerkiksi ylempänä mainitussa riitajutussa he eivät ollenkaan halua tietää, millä oikeudella vastustajani vaatii omakseen lehmääni, vaan tutkistelevat, onko puheenalainen lehmä punainen vai musta, ovatko sen sarvet pitkät vai lyhyet, onko sen laidun ympyränmuotoinen vai neliömäinen, lypsetäänkö lehmä kotona vai ulkona, mitkä taudit sitä vaivaavat ja niin edespäin. Sitten tarkastellaan ennakkotapauksia, siirretään asia toistaiseksi kerta toisensa jälkeen, ja kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua annetaan päätös.

On vielä huomattava, että tämä sääty puhuu omaa kapulakieltänsä, jota ei kukaan muu kuolevainen ymmärrä. Sitä käyttäen on kirjoitettu kaikki heidän lakinsa, joiden lisäämisestä he pitävät erikoista huolta. Niin menetellen he ovat kerrassaan sekoittaneet totuuden ja valheen, oikeuden ja vääryyden peruskäsitteet, joten tarvitaan kolmekymmentä vuotta, kun on ratkaistava, kuuluuko kuuden sukupolven aikana suvussani perintönä kulkenut pelto minulle vai jollekin kolmensadan peninkulman päässä asuvalle muukalaiselle.

Käytäessä oikeutta henkilöitä vastaan, joita syytetään valtiollisista rikoksista, menetelmä on paljoa lyhyempi ja suositeltavampi. Tuomari antaa silloin kuulustella vallassaolijoiden toivomuksia ja voi sitten huoletta hirttää tai vapauttaa syytetyn tarkoin noudattaen kaikkia laillisia muotoja.

Tässä kohden isäntäni keskeytti esitykseni sanoen kovin pahoittelevansa, etteivät olennot, joilla kertomuksestani päättäen täytyi olla aivan erinomaiset luontaiset lahjat, kehoitettu ohjaamaan toisia viisauden ja tietojen hankinnassa. Minä vakuutin Hänen Armollensa, että he olivat kaikissa heidän omaan alaansa kuulumattomissa asioissa kaikkein typerimpiä ja tietämättömimpiä keskuudessamme, aivan kelvottomia tavalliseen keskusteluun, kaiken tiedon ja valistuksen ilmeisiä vihollisia ja pyrkivät solvaamaan ihmisten tervettä järkeä kaikissa muissakin asioissa aivan samoin kuin oman ammattinsa alueella.

KUUDES LUKU

Isäntäni ei kyennyt vielä ollenkaan käsittämään, mitkä vaikuttimet voivat saada tuon lakimiesten rodun tuottamaan toisilleen pelkkää ikävyyttä, levottomuutta ja riitaa ja muodostamaan eräänlaisen vääryyden liiton vain saadakseen loukata lähimmäisiänsä, eikä myöskään ymmärtänyt, mitä tarkoitin sanoessani heitä palkattavan. Minä näin suurta vaivaa kuvaillessani hänelle rahan käyttöä, aineksia, joista sitä valmistetaan ja metallien arvoa; kuinka yahoo, saatuaan haltuunsa suuret määrät tätä arvokasta ainetta, voi ostaa, mitä hyväksi näkee, kaikkein hienoimpia vaatteita, upeimpia taloja, suuria maa-alueita, mitä kalleimpia ruokia ja juomia ja valita itselleen kaikkein kauneimmat naiset. Koska kaikki tuo oli saavutettavissa ainoastaan rahalla, olivat yahoomme sitä mieltä, etteivät voineet mitenkään saada sitä kyllin paljon kuluttamista tai säästämistä varten, riippuen siitä, taipuivatko luonnostaan tuhlaamiseen vai saituuteen. Rikas mies nautti köyhän miehen työn hedelmiä, ja viimeksimainittuja oli tuhat kertaa enemmän kuin ensinmainittuja. Kansan suuren enemmistön oli pakko elää kurjuudessa, raataa kaiket päivät raskaassa työssä, jotta muutamat harvat voivat elää ylellisyydessä. Minä selitin seikkaperäisesti näitä ja muita samansuuntaisia asioita, mutta Hänen Armonsa oli yhä ymmällä; hän näet edellytti, että kaikilla eläimillä on oikeus vaatia itselleen osa maan antimista, varsinkin niillä, jotka hallitsevat toisia. Sen vuoksi hän tiedusteli, mitä nuo kalliit ravintoaineet olivat ja minkätähden muutamat meistä sellaisia tarvitsivat. Minä luettelin hänelle niin paljon kuin mieleeni johtui, kuvailin erilaisia valmistustapoja ja kerroin, että niitä varten oli lähetettävä aluksia kaikkiin maailman osiin noutamaan nesteitä ja mausteita ja lukemattomia muita tarpeita. Minä vakuutin hänelle, että täytyi purjehtia koko maapallomme ympäri ainakin kolme kertaa, ennenkuin joku ylhäinen yahoo-naisemme sai aamiaisensa tai vain ne astiat, joissa sitä hänelle tarjottiin. Isäntäni huomautti, että sellainen maa oli ylen kehno, koska ei kyennyt tarjoamaan ravintoa omille asukkailleen. Erikoisesti hän kuitenkin ihmetteli sitä, että kuvailemani avarat alueet olivat aivan vailla rievää vettä ja että kansan täytyi noutaa juomavetensä meren takaa. Minä vastasin, että Englanti (rakas syntymämaani) voi tuottaa ravintoaineita arviolta kolme kertaa enemmän kuin sen asujaimet kykenivät kuluttamaan ja sitäpaitsi viljasta valmistettua tai eräiden puiden hedelmistä puserrettua mehua, josta voitiin tehdä oivallista juomaa, ja että samoin oli kaikkien muidenkin elämänmukavuuksien laita. Koiraiden ylellisyyden ja kohtuuttomuuden ja naaraiden turhamaisuuden tyydyttämiseksi meidän oli kuitenkin pakko lähettää suurin osa tuotteistamme toisiin maihin, joista saimme korvaukseksi kaikenlaisia tautien, hulluuksien ja paheiden aineksia omassa maassamme käytettäviksi. Siitä oli välttämättömänä seurauksena, että suuren osan kansaa täytyi elättää itseään kerjäämällä, varastamalla, ryöstämällä, puijaamalla, parittamalla, väärinvannomalla, imartelemalla, ottamalla lahjuksia, väärentämällä, pelaamalla, valehtelemalla, hurjastelemalla, äänestämällä, töhertelemällä, tähtiätähystelemällä, myrkyttämällä, huorintekemällä, saarnailemalla, herjaamalla, uskontoa pilkkaamalla ja muilla samanlaisilla keinoilla, joita kaikkia minun oli erittäin vaikea saada isännälleni ymmärrettäviksi.

Minä selitin hänelle, ettei viiniä tuotu vieraista maista veden tai muiden juomien korvaamiseksi, vaan siitä syystä, että mainittu neste sai meidät hilpeiksi himmentämällä järkemme, hälvensi kaikki alakuloiset ajatukset ja synnytti aivoihimme hurjia ja mahdottomia mielikuvia, elähdytti rohkeuttamme ja karkoitti pelkomme, kumosi joksikin aikaa ymmärryksen toiminnan ja herpaisi jäsenemme, kunnes vaivuimme sikeään uneen. On kuitenkin myönnettävä, että aina heräsimme sairaina ja masentuneina ja että tämän nesteen käyttäminen sai meissä aikaan tauteja, jotka synkensivät ja lyhensivät elämäämme.

Kaiken tämän ohella suurin osa väestöämme elätti itseään hankkimalla elämän välttämättömiä tarpeita tai nautintoja rikkaille ja toisilleen. Niinpä minulla kotona ollessani ja pukeuduttuani niinkuin tulee pukeutua on ylläni sadan eri ammattilaisen työn tuotteita; taloni rakentamiseen ja sisustamiseen tarvitaan kaksi sen vertaa ja vaimoni somistamiseen viisi kertaa enemmän.

Olin tilaisuuden sattuessa maininnut Hänen Armolleen, että miehistöstäni oli useita kuollut tauteihin, ja kävin nyt kertomaan hänelle eräänlaisista henkilöistä, jotka saivat elatuksensa hoitamalla sairaita. Oli kuitenkin erinomaisen vaikea hänelle asiaa selvittää. Hän käsitti varsin hyvin, että houyhnhnm voi tuntea itsensä heikoksi ja uupuneeksi muutamia päiviä ennen kuolemaansa tai että hän voi onnettomuuden sattuessa loukata jonkin jäsenensä, mutta hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta, että luonto, joka tekee kaikki täydelliseksi, voi sallia minkäänlaisten kipujen syntyä ruumiiseemme. Minä kerroin hänelle, että söimme tuhansia eri aineita, joiden vaikutus oli aivan vastakkainen, että söimme, vaikka emme olleet nälissämme ja joimme tuntematta vähintäkään janoa, että istuimme yökausia juoden väkeviä juomia nauttimatta ruoan palaa, mikä kaikki teki meidät veltoiksi, tulehdutti ruumiimme ja ylenmäärin joudutti tai hidastutti ruoansulatustamme, että irstaat yahoo-naaraat hankkivat itselleen eräänlaisen taudin, joka sai mätänemään niiden luut, jotka antautuivat heidän syleilyynsä, että tämä ja monet muut taudit periytyivät isästä poikaan, joten ylen monissa oli jo vaikeita tauteja heidän maailmaan tullessaan, että joutuisin esittämään loppumatonta luetteloa, jos tahtoisin mainita kaikki ihmisruumiin sairaudet, koska niitä oli ainakin viisi- tai kuusisataa ja kaikissa jäsenissä ja nivelissä, että sanalla sanoen jokaiseen ulkoiseen ja sisäiseen ruumiinosaan kuuluivat määrätyt omat tautinsa. Senvuoksi kasvatettiin keskuudessamme erikoinen ihmisluokka, joka ammattimaisesti parantaa tai on parantavinaan sairaita. Ja koska olin itse ammattiin hiukan perehtynyt, tahdoin Hänen Armolleen kiitollisena ilmoittaa heidän toimintansa koko salaisuuden ja menetelmän.

Heidän perimmäisenä prinsiippinänsä on, että kaikki sairaudet johtuvat ruumiin liiallisesta täyttymisestä, ja he päättelevät siitä, että ruumis on perinpohjin tyhjennettävä, joko luonnollista väylää pitkin tai suun kautta. Seuraavana toimena on tehdä yrteistä, kivennäisistä, pihkoista, öljyistä, simpukoista, suoloista, mehuista, meriruohoista, ulostuksista, kaarnoista, käärmeistä, konnista, sammakoista, hämähäkeistä, vainajien lihasta ja luista, linnuista, nelijalkaisista ja kaloista sekä hajultaan että maultaan mitä inhoittavin, etovin ja tympäisevin seos, jonka vatsa viskaa heti takaisin. Sitä he nimittävät oksettimeksi. Sattuu myös, että he käskevät meitä nauttimaan samasta varastosta, johon vielä lisätään muutamia muita myrkkyaineita, ylä- tai ala-aukon tietä (riippuen siitä, millä tuulella lääkäri sattuu olemaan) lääkeannoksen, joka on yhtä ikävä ja inhoittava sisälmyksillemme, huolluttaa vatsan ja ajaa kaikki edellänsä alaspäin. Sitä he nimittävät ulostusaineeksi tai peräruiskeeksi. Luonto näet on (lääkäreiden väitteiden mukaan) tarkoittanut ylemmän etuaukon välittämään ainoastaan jähmeiden ja nestemäisten ravintoaineiden nauttimista ja alemman taka-aukon pitämään huolta niiden purkamisesta, ja koska nämä taitoniekat ovat nerokkaasti harkinneet, että luonto on kaikissa taudeissa työnnetty pois sijoiltaan, täytyy tasapainon saavuttamiseksi käsitellä ruumista aivan vastakkaisella tavalla, vaihtaa aukkojen käyttötapaa siten, että jähmeitä ja nestemäisiä aineita työnnetään sisään peräaukosta ja tyhjentäminen toimitetaan suun kautta.

Näiden todellisten tautien ohella on meitä vaivaamassa vielä joukko toisenlaisia, vain kuviteltuja, joita varten lääkärit ovat keksineet kuviteltuja parannuskeinoja. Näillä taudeilla ja niihin sovelletuilla lääkkeillä on eri nimensä, ja naaras-yahooitamme rasittavat aina sellaiset kivut.

Tämä sääty on erikoisen etevä, kun on kysymyksessä taudinkulun ennustaminen; siinä he vain harvoin erehtyvät. Varsinaisissa taudeissa, jotka kääntyvät vähänkin pahalle tolalle, he yleensä ennustavat kuolemaa, joka on aina heidän vallassaan, aivan toisin kuin parantuminen. Jos siis sattuu ilmenemään odottamaton parantumisen oire, heidän jo lausuttuaan tuomionsa, osaavat he välttää väärän profeetan maineen ja todistaa kaikelle maailmalle terävä-älyisyyttään antamalla sairaalle soveliaan lääkeannoksen.

He ovat myös erikoisen hyödylliset aviomiehille ja -vaimoille, jotka ovat kyllästyneet puolisoonsa, vanhimmille pojille, suurille valtioministereille ja usein ruhtinaillekin.

Tilaisuuden tarjoutuessa olin jo aikaisemmin keskustellut isäntäni kanssa hallitustavasta yleensä ja erittäin meidän oivallisesta valtiomuodostamme, jota syystä ihailee ja kadehtii koko maailma. Mutta koska nyt tulin maininneeksi valtioministerin, käski hän vähän ajan kuluttua minun selittää, millaista yahoota tuolla nimityksellä tarkoitin.

Minä selitin hänelle, että pää- eli valtioministeri, henkilö, jota nyt kävin kuvailemaan, oli olento, joka ei tuntenut iloa eikä murhetta, ei rakkautta eikä vihaa, ei sääliä eikä kiukkua, ei ainakaan osoittanut mitään muita intohimoja kuin kiihkeätä rikkauden, vallan ja arvonimien halua. Hän käyttelee sanojaan kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin, mutta ei milloinkaan oman mielensä ilmaisemiseen. Hän ei puhu koskaan totta, ellei otaksu teidän uskovan sitä valheeksi, eikä valhetta, ellei halua teidän uskovan sitä todeksi. Ne henkilöt, joita hän takakäteen pahimmin panettelee, pääsevät varmimmin ylenemään, ja jos hän alkaa ylistää teitä toisille tai itsellenne, niin olette siitä päivästä lähtien hukassa. Pahin, mitä voitte häneltä saada, on lupaus, varsinkin valalla vahvistettu. Niin tapahduttua jokainen viisas mies vetäytyy heti syrjään ja heittää kaiken toivon.

On olemassa kolme keinoa, joita käyttäen henkilö voi kohota pääministeriksi. Ensimmäinen on siinä, että osaa älykkäästi käyttää hyväkseen vaimoa, tytärtä tai sisarta, toinen siinä, että pettää edeltäjäänsä ja kaivaa perustukset hänen altaan, kolmas siinä, että yltiöpäisen kiivaasti moittii julkisissa kokouksissa hovin siveettömyyttä. Viisas ruhtinas valitsee kuitenkin mieluimmin palvelukseensa viimeksimainitun menetelmän käyttäjiä, sillä sellaiset kiivailijat osoittautuvat aina herransa tahdon ja intohimojen nöyrimmiksi ja kuuliaisimmiksi palvelijoiksi. Koska nämä ministerit vallitsevat kaikkia virkoja, pysyttelevät he vallassa lahjomalla eduskunnan tai valtioneuvoston enemmistön, turvaavat sitäpaitsi itsensä kaikelta jälkeenpäin suoritettavalta tilinteolta niinsanotun rankaisemattomuussäännön avulla (minä selitin hänelle, mitä tämä Act of Indemnity tarkoitti) ja vetäytyvät vihdoin pois julkisesta elämästä vieden mukanaan suuren kansalta otetun ryöstösaaliin.

Pääministerin palatsi on koulu, jossa toisia kasvatetaan hänen omaan ammattiinsa: hovipojat, lakeijat ja ovenvartijat kehittyvät herraansa jäljitellen pääministereiksi omilla aloillaan ja oppivat mestarillisesti käyttelemään kolmea tärkeintä välinettä: julkeutta, valhetta ja lahjomista. Heillä on niinmuodoin oma alahovinsa, jonka jäseninä nähdään parhaiden piirien henkilöitä, ja toisinaan heidän onnistuu oveluuden ja hävyttömyyden avulla vähitellen päästä herransa seuraajaksi.

Valtioministeriä vallitsee yleensä joku kehno portto tai palvelija-suosikki. Näitä kanavia pitkin virtaa kaikki suosio ja armo, ja heitä sopu hyvinkin nimittää valtakunnan varsinaisiksi hallitsijoiksi.

Eräänä päivänä oli isäntäni keskustellessamme kuullut minun mainitsevan maani aateliston ja suvaitsi lausua minulle kohteliaisuuden, jota en voinut sanoa ansaitsevani. Hän näet sanoi varmaan uskovansa, että olin syntynyt aatelisista vanhemmista, koska olin muodoltani, väriltäni ja siisteydeltäni verrattomasti etevämpi kaikkia hänen maansa yahooita, joskin näytin toisaalta olevan heitä heikompi ja hitaampi, minkä täytyi johtua toisenlaisesta elämäntavastani. Sitäpaitsi kykenin puhumaan, ja ilmenihän minussa vielä jonkinlaisia järjen oireita, niinkin selvästi, että kaikki hänen tuttavansa pitivät minua ihmeenä.

Hän huomautti minulle, etteivät valkoinen, raudikko ja harmaa houyhnhnm olleet muodoltaan yhtä täydelliset kuin ruskea, kimo ja musta ja ettei heille ollut syntymästä suotu yhtä eteviä hengenlahjoja eikä sellaista kykyä niiden kehittelemiseen, joten he pysyivät aina palvelijain säädyssä pyrkimättä milloinkaan kilpailemaan parempiensa kanssa, mikä olisikin tässä maassa katsottu mahdottomaksi ja luonnottomaksi.

Minä kiitin nöyrimmästi Hänen Armoansa niistä hyvistä ajatuksista, joita hän suvaitsi minuun kohdistaa, mutta vakuutin hänelle samalla olevani alempaa säätyä, koska vanhempani olivat vaatimatonta, kunniallista väkeä ja olivat hädintuskin kyenneet kustantamaan minulle siedettävän kasvatuksen. Selitin hänelle, että aateluus meidän keskuudessamme merkitsi aivan toista kuin hän ajatteli: että nuoria aatelismiehiämme totutetaan lapsuudesta asti joutilaisuuteen ja ylellisyyteen, että he iän salliessa heti tuhlaavat tarmonsa ja hankkivat itselleen inhoittavia tauteja riettaiden naisten parissa ja hävitettyään melkein koko omaisuutensa naivat rahoja saadakseen jonkun halpasäätyisen, epämiellyttävän ja raihnaisen naisen, jota vihaavat ja halveksivat. Sellaisten liittojen hedelmänä ovat yleensä risa- ja riisitautiset, muotopuolet lapset, ja niinmuodoin suku harvoin elää kolmea miespolvea kauemmin, ellei vaimo hanki naapurien tai palvelijoiden joukosta tervettä isää suvun parantajaksi ja jatkajaksi. Raihnas, taudinruntelema ruumis, kälpeät kasvot ja likaisenharmaa iho ovat aatelisen veren aito tuntomerkit, ja terve, voimakas ulkomuoto on jalosukuiselle miehelle niin sopimaton, että kaikki ihmiset otaksuvat hänen isänsä olleen kamaripalvelijan tai tallirengin. Hänen ruumiillisia vajavaisuuksiaan vastaavat sielulliset, synkkyys, tylsyys, tietämättömyys, oikullisuus, aistillisuus ja kopeus.

Tämän loistavan säädyn suostumuksetta ei voida säätää, kumota eikä muuttaa mitään lakia, sen jäsenillä on oikeus ratkaista kaikki omaisuuttamme koskevat asiat, ja meillä ei ole edes valitusoikeutta.

SEITSEMÄS LUKU

Tekijän harras isänmaanrakkaus. Mitä isännällä oli huomautettavaa tekijän kuvaillessa Englannin valtiomuotoa ja hallintoa, rinnakkaistapauksia ja vertailuja esittäen. Isännän käsitys ihmisluonnosta.

Lukija kenties ihmettelee, kuinka voin niin suorasukaisesti kuvailla omaa heimoani sellaisten kuolevaisten joukossa, jotka taipuivat pitämään ihmissukua mitä kehnoimpana jo siitä syystä, että minä kaikin puolin muistutin heidän yahooitansa. Minun täytyy kuitenkin vilpittömästi tunnustaa, että noiden verrattomien nelijalkaisten monet hyveet inhimillisten paheiden vastakohtina olivat jo avanneet silmiäni ja avartaneet ymmärrystäni siinä määrin, että aloin nähdä ihmisten teot ja intohimot melkoisesti toisenlaisessa valossa enkä katsonut kannattavan säästellä kaltaisteni kunniaa. Se oli sitäpaitsi mahdotontakin, kun oli kysymyksessä sellainen teräväjärkinen henkilö kuin isäntäni. Hän sai minut joka päivä havaitsemaan itsessäni tuhansia vikoja, joita en ollut aikaisemmin aavistanutkaan ja joita meidän keskuudessamme ei olisi katsottu edes inhimillisiksi heikkouksiksi. Hänen esimerkkinsä oli myös opettanut minut sydämestäni inhoamaan kaikkea valhetta ja teeskentelyä, ja totuus näytti minusta niin mieluiselta, että päätin uhrata kaikki sen hyväksi.

Ollakseni ehdottomasti vilpitön tunnustan lukijalleni, että oli olemassa vielä paljoa voimakkaampikin vaikutin, joka sai minut arkailematta esittämään asioita. En ollut viettänyt tässä maassa vuottakaan, kun olin jo kiintynyt sen asujaimiin sellaisin rakkauden ja kunnioituksen sitein, että päätin lujasti olla milloinkaan palaamatta ihmisten ilmoille ja jäädä loppuiäkseni näiden ihailtavien houyhnhnmien luo mietiskelemään ja harjoittamaan kaikkia hyveitä näkemättä mitään paheeseen houkuttelevaa esimerkkiä. Kohtalo, ainainen viholliseni, oli kuitenkin päättänyt, ettei niin suuri onni saanut tulla osakseni. Nyt on kuitenkin tavallaan lohdullista ajatella, että omista kansalaisistani puhuessani peittelin heidän vikojansa sikäli kuin uskalsin niin ankaran tutkijan edessä ja esitin kaikki asiat niin edullisesti kuin olosuhteet suinkin sietivät. Mistä löytyisikään olento, joka ei puheissaan ja teoissaan ilmaisisi syntymämaahansa kohdistuvaa kiintymystä erikoisen lempeyden ja puolueellisuuden muodossa?

Olen maininnut tärkeimmät seikat niistä keskusteluista, joissa olin isäntäni kanssa enimpänä osana sitä aikaa, jonka sain viettää hänen palveluksessaan, mutta olen lyhyyttä tavoitellen jättänyt pois paljoa enemmän kuin tähän on kirjoitettu.

Kun olin vastannut kaikkiin hänen kysymyksiinsä ja hänen uteliaisuutensa tuntui olevan täysin tyydytetty, lähetti hän eräänä varhaisena aamuhetkenä minua hakemaan, kehoitti minua istuutumaan vähän matkan päähän (sellaista kunniaa hän ei ollut milloinkaan ennen minulle osoittanut), sanoi erittäin huolellisesti harkinneensa koko kertomustani, mikäli se koski minua itseäni ja isänmaatani, ja sanoi pitävänsä meitä eläinlajina, joka oli jonkin käsittämättömän sattuman nojalla saanut pienen järjen rahtusen. Sitä emme kumminkaan osanneet käyttää muulla tavalla kuin luontaisen kehnoutemme lisäämiseksi ja hankkiaksemme uusia paheita, joita luonto ei ollut meihin sijoittanut. Me riistimme itse itseltämme ne muutamat kyvyt, jotka olimme luonnolta saaneet, osasimme erittäin taitavasti lisätä alkuperäisiä tarpeitamme ja näytimme viettävän koko elämämme turhaan yrittäen niitä tyydyttää omilla keksinnöillämme. Mitä minuun itseeni tuli, oli ilmeistä, etten ollut voimiltani enkä nopeudeltani tavallisen yahoon veroinen, että kävelin epävarmasti takajaloillani, olin keksinyt keinon tehdä kynteni kelvottomiksi mihinkään käytäntöön tai puolustukseen ja olin poistanut leuastani karvat, jotka oli tarkoitettu auringonpaahteen ja kylmän suojaksi. Vihdoin oli vielä myönnettävä, etten kyennyt juoksemaan sanottavan nopeasti enkä kiipeilemään puissa niinkuin veljeni (niin hän heitä nimitti), tämän maan yahoot.

Hallintolaitoksemme ja lakimme johtuivat ilmeisesti järkemme ja samalla kuntomme suurista puutteellisuuksista; ymmärrys ei näet yksinään riitä hallitsemaan järjellistä olentoa. Viimeksimainittua ominaisuutta emme siis voineet väittää omaksemme kansalaisiani koskevan kertomuksenikaan nojalla. Kaiken tuon hän oli selvästi oivaltanut, vaikka olikin ilmeistä, että olin heitä edullisemmassa valossa esitelläkseni salannut paljon yksityisseikkoja ja usein sanonut asian, jota ei ole.

Hän oli sitäkin varmempi mielipiteestään, koska havaitsi ruumiini kaikin puolin muistuttavan toisia yahooita lukuunottamatta muutamia seikkoja, jotka täytyi lukea puutteikseni: etten ollut yhtä voimakas, nopea ja notkea, että kynteni olivat lyhyet ja että muutenkin erosin heistä häviökseni yksityiskohdissa, joissa luonnolla ei ollut mitään osuutta. Samaten havaitsi hän elämäntapojamme ja toimintaamme koskevan kuvauksen osoittavan yhtä läheistä sukulaisuutta sielullisissa taipumuksissamme. Hän sanoi, että yahooiden tiedettiin vihaavan toisiaan enemmän kuin mitään muuta eläinlajia ja että yleisesti otaksuttiin syynä olevan heidän oman rumuutensa, jonka jokainen voi nähdä toisessa, mutta ei itsessään. Siitä syystä hän oli aluksi ajatellut, ettei ollut niinkään typerää, jos peitimme ruumiimme ja siten salasimme toisiltamme useita rujouksia, jotka muuten olisivat melkein sietämättömät. Nyt hän kuitenkin havaitsi erehtyneensä ja ymmärsi oman maansa yahooiden välisen eripuraisuuden johtuvan siitä syystä, jonka olin maininnut meikäläisissä oloissa vaikuttavan. Jos näet (sanoi hän) heittää yahooille niin paljon ruokaa, että se riittäisi viidellekymmenelle, niin ne eivät syö sitä rauhassa, vaan käyvät toistensa kimppuun, ja jokainen yrittää temmata kaikki itselleen. Sentähden oli tavallisesti palvelija läsnä niiden syödessä ulkona, ja kotona ruokitut oli sidottu sopivan matkan päähän toisistaan. Jos lehmä kuoli vanhuuttaan tai tapaturmaisesti eikä houyhnhnm ehtinyt korjata sitä talteen omia yahooitaan varten, niin naapuriston yahoot tulivat laumoittain sitä sieppaamaan, ja niin syntyi sellainen sota kuin olin kuvaillut, ja kynnet viiltelivät kauheita haavoja kummankin joukon sotilaisiin, joskin he vain harvoin saivat toisiaan surmatuiksi, kun puuttui kuvailemiani tehokkaita tappovälineitä. Toisinaan tappelivat eri yahoot keskenään ilman minkäänlaista havaittavaa syytä; toisen seudun yahoot käyttivät hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta yllättääkseen naapurinsa, ennenkuin ne ehtivät varautua. Mutta jos suunnitelma epäonnistui, niin ne palasivat kotiinsa ja aloittivat vihollisten puuttuessa tappelun, jota olin maininnut kansalaissodan nimellä.

Eräissä hänen maansa pelloissa nähtiin erivärisiä hohtelevia kiviä, joita yahoot kovin himoitsivat. Kun kivet ovat toisinaan osittain maahan uponneet, kaivavat he kynsillään päiväkausia saadakseen ne irti, kantavat ne sitten pois ja piiloittavat luoliinsa, yhä vilkuillen ympärilleen ja peläten kumppaniensa löytävän heidän kätköjään. Isäntäni sanoi, ettei hänen ollut milloinkaan onnistunut keksiä tuon luonnottoman himon syytä eikä saada selville, mitä yahoot oikeastaan noilla kivillä tekivät. Nyt hän kuitenkin otaksui seikan voivan johtua kuvailemastani ihmissuvussa ilmenevästä ahnaudesta. Hän oli kerran kokeen vuoksi vienyt pois joukon kiviä paikasta, johon eräs hänen yahoonsa oli ne kätkenyt. Havaittuaan aarteensa kadonneen tuo saastainen elukka kutsui äänekkäällä parkunallaan paikalle koko lauman, ulvoi kamalasti, puri ja repikin toisia. Siitä lähtien se alkoi riutua, ei syönyt, nukkunut eikä tehnyt työtä, ennenkuin isäntäni käski erään palvelijan salaa toimittaa kivet takaisin luolaan ja kätkeä ne niinkuin yahoo oli ne sinne kätkenyt. Kivensä löydettyään yahoo heti voimistui ja tuli iloisemmaksi, siirti aarteen parempaan piiloon ja oli siitä pitäen sangen käyttökelpoinen eläin.

Isäntäni vakuutti minulle (ja minä olin itsekin asian havainnut), että pelloilla, joissa noita kiiltäviä kiviä on runsaasti, taistellaan tuimimmat ja lukuisimmat taistelut, koska lähiseuduilla asuvat yahoot alinomaa sinne hyökkäävät.

Hän kertoi tavallisesti käyvän niin, että kahden yahoon löydettyä pellosta sellaisen kiven ja heidän kiistellessään sen omistamisesta käyttää kolmas tilaisuutta hyväkseen ja sieppaa sen pois heiltä molemmilta. Isäntäni mielestä tuo muistutti jossakin määrin meidän keskuudessamme tavallista oikeudenkäyntiä, ja minä pidin meille kaikille edullisempana olla hälventämättä hänen harhaluuloansa. Hänen mainitsemansa ratkaisu näet oli paljoa tasapuolisempi kuin monet tuomioistuintemme päätökset, koska kantaja ja vastaaja menettivät ainoastaan kiistan esineenä olevan kiven, kun sensijaan meidän oikeuslaitoksemme olisi jättänyt sellaisen jutun vasta sitten, kun kummallakaan riitapuolella ei olisi enää ollut äyrityistäkään.

Isäntäni jatkoi esitystään ja lausui, että noiden yahooiden inhoittavimpana ominaisuutena oli heidän ahnas himonsa ahmia kaikki tielle sattuvat esineet, yrtit, juuret, marjat, eläinten pilaantunut liha, kaikki sekaisin. Heidän mielenlaatunsa oli sitäpaitsi merkillinen siitä, että he himoitsivat kiihkeämmin sellaista, minkä voivat saada haltuunsa ryöstämällä tai varastamalla pitkien matkojen päästä, kuin kotona vapaasti nautittavissa olevaa parastakin ravintoa. Jos saalista riitti, niin he voivat syödä, kunnes olivat siihen pakahtua, ja sitten opasti luontainen vaisto heitä nauttimaan erästä juurta, joka sai aikaan täydellisen tyhjentymisen.

Oli olemassa eräs toinenkin juuri, erittäin mehukas, mutta verrattain harvinainen ja vaikeasti tavoitettava, jota yahoot erittäin hartaasti etsivät imeäkseen sitä himokkaasti. Se vaikutti samalla tavalla kuin viini meikäläisiin. Se sai heidät milloin sepäilemään, milloin raatelemaan toisiaan; he ulvoivat, irvistelivät, riekuivat, hoippuivat ja vihdoin tuupertuivat lokaan, siihen nukahtaen.

Minä havaitsin, että yahoot tosiaankin olivat ainoat tämän maan eläimet, jotka olivat alttiit taudeille, joita kuitenkin oli vähemmän kuin meikäläisissä hevosissa ja jotka eivät johtuneet mistään pahoinpitelystä, vaan tuon saastaisen elukan likaisuudesta ja ahnaudesta. Maan kielessä mainitaankin näitä tauteja vain yhteisellä, elukan omasta nimestä johdetulla nimityksellä hnea-ydhoo eli yahoon tauti, ja lääkkeenä käytetään heidän omista ulostuksistaan ja virtsastaan valmistettua seosta, joka väkivalloin sullotaan yahoon suuhun. Myöhemmin näin lääkettä usein käytettävän menestyksellisesti, ja minä suosittelen sitä mielelläni maanmiehilleni, yleiseksi huojennukseksi, koska se on oivallinen parannuskeino kaikissa liiallisesta itsensätäyttämisestä johtuvissa sairauksissa.

Tieteessä, hallinnossa, taiteessa, teollisuudessa ja muissa sellaisissa asioissa isäntäni tunnusti havaitsevansa vähän tai ei minkäänlaista yhdenmukaisuutta oman maansa yahooiden ja meikäläisten välillä. Hänen tarkoituksenaan muuten olikin vain korostaa luonnonlaadussamme ilmenevää sukulaisuutta. Hän oli tosin kuullut eräiden tiedonhaluisten houyhnhnmien havainneen, että useimmissa laumoissa oli eräänlainen johtaja-yahoo (samoinkuin meillä on tavallisesti puistoissamme johtaja-hirvi), joka oli aina toisia muodottomampi ruumiiltaan ja ilkeämpi luonnonlaadultaan. Tällä johtajalla oli yleensä mahdollisimman suuressa määrässä hänen itsensä kaltainen suosikki, jonka tehtävänä oli nuolla herransa jalkoja ja takalistoa ja ajaa naaras-yahoota hänen luolaansa. Siitä hän sai silloin tällöin palkakseen kappaleen aasinlihaa. Tätä suosikkia vihaa koko lauma, ja hänen on sen vuoksi pakko etsiä turvaa pysyttelemällä aina herransa läheisyydessä. Hän pysyy yleensä toimessaan, kunnes löytyy vieläkin kamalampi; mutta hänen joutuessaan erotetuksi tulevat kaikki seudun yahoot, koiraat ja naaraat, nuoret ja vanhat, hänen seuraajansa heidän etunenässään, ja tahrivat hänet ulostuksillaan kiireestä kantapäähän. Isäntäni sanoi jättävänsä minun itseni ratkaistavaksi, missä määrin tämä saattoi olla sovellettavissa meidän hoveihimme, suosikkeihimme ja valtioministereihimme.

En uskaltanut vastata mitään tuohon ilkeään vihjaukseen, joka alensi inhimillisen älyn tavallisen koiran ymmärrystä kehnommaksi, koska viimeksimainittu on kyllin arvostelukykyinen erottaakseen joukosta kunnollisimman koiran haukun ja seuratakseen sitä milloinkaan erehtymättä.

Isäntäni sanoi yahooissa ilmenevän eräitä huomattavia ominaisuuksia, jotka olin hänen tietääkseen sivuuttanut tai korkeintaan ohimennen maininnut kertoessani ihmissuvusta. Hän kertoi, että näillä olennoilla, samoinkuin muillakin elukoilla, oli yhteiset naaraat, mutta sanoi niiden eroavan toisista sikäli, että naaras-yahoo päästi tiineenäkin koiraan luoksensa ja että koiraat riitelivät ja tappelivat naaraiden kanssa yhtä kiivaasti kuin keskenään. Molemmat mainitut tavat osoittivat mitä syvintä raakuutta, johon ei yksikään toinen elävä olento ollut koskaan vaipunut.

Eräs toinen yahooissa ilmenevä ja hänessä ihmetystä herättävä seikka oli heidän merkillinen taipumuksensa rivouteen ja siivottomuuteen, kun sitävastoin kaikki muut eläimet näyttävät luonnostaan harrastavan puhtautta. Edellisen syytöksen sivuutin mielelläni vaieten, sillä en osannut sanoa sanaakaan heimoni puolustukseksi, vaikka muuten epäilemättä olisin niin tehnyt oman kiintymykseni tähden. Jälkimmäisen syytöksen johdosta olisin kuitenkin helposti voinut todistaa, ettei ihminen ole ainoa lajiansa, jos isäntäni maassa olisi ollut sikoja (valitettavasti niitä ei siellä ollut), jotka tosin voivat olla miellyttävämpiä nelijalkaisia kuin yahoot, mutta joita vaatimattoman mielipiteeni mukaan ei kumminkaan sovi väittää siivollisemmiksi. Se olisi hänen Armonsakin täytynyt myöntää, jos olisi nähnyt, kuinka ruokottomasti ne söivät ja miten olivat tottuneet kellehtimään ja nukkumaan loassa.

Isäntäni mainitsi vielä erään ominaisuuden, jonka hänen palvelijansa olivat todenneet muutamissa yahooissa ja jota hänen oli kerrassaan mahdoton selittää. Hän sanoi yahoon päähän toisinaan pälkähtävän vetäytyä jonnekin nurkkaan, paneutua pitkäkseen, ulvoa, ähkyä ja potkia pois kaikki, jotka tulivat lähelle, vaikka olikin nuori ja lihava eikä kaivannut ruokaa enempää kuin juomaakaan. Palvelijatkaan eivät voineet käsittää, mikä sitä vaivasi. Ainoa lääke oli sen pakottaminen ankaraan työhön, joka ehdottomasti sai sen jälleen järkiinsä. Oman heimoni puolelle asettuen sivuutin tuon seikan vaieten, vaikka varsin hyvin arvasin, mistä johtui tuo spleen, joka vaivaa ainoastaan joutilaita, ylellisyydessä ja yltäkylläisyydessä eläviä. Jos heidätkin pakotettaisiin saman parannusmenetelmän alaisiksi, takaisin asian tulevan autetuksi.

Hänen Armonsa oli vielä huomannut, että naaras-yahoo usein sijoittui jonkin töyrään tai pensaan suojaan sieltä katsellakseen ohikulkevia nuoria koiraita ja sitten vuoroin vilahti näkyviin, vuoroin piiloutui kaikenlaisin eriskummallisin elein ja ilmein, ja että narttu silloin levitti ympärilleen ylen inhoittavaa hajua. Jos jokin koiras silloin lähestyi, niin se vetäytyi hitaasti kauemmaksi, katsahteli taakseen, oli pelkäävinään ja juoksi johonkin sopivaan lymypaikkaan, jonne tiesi koiraankin tulevan.

Jos vieras narttu sattui tulemaan heidän seuraansa, kerääntyi sen ympärille kolme neljä samaan sukupuoleen kuuluvaa, jotka katsoa tuijottivat, räkyttivät, irvistelivät ja nuuskivat sitä joka puolelta kääntyen sitten pois ja näyttäen ilmaisevan eleillään ehdotonta ylenkatsetta.

Isäntäni ehkä hiukan liioitteli näissä harkinnoissaan, joihin oli johtunut omien näkemiensä tai toisilta kuulemiensa seikkojen nojalla. Minussa herätti kuitenkin ihmetystä ja syvää murhetta se ajatus, että keimailun, moitiskelun ja panettelun idut elivät naissuvussa vaiston muodossa.

Minä odotin joka hetki isäntäni syyttävän yahooita meidän keskuudessamme ylen tavallisista kummankin sukupuolen keskuudessa ilmenevistä luonnottomista taipumuksista. Luonto ei kumminkaan näytä olleen siinä määrin asioihin perehtynyt opettajatar; nämä hienommat nautinnot ovat yksinomaan meidän pallonpuoliskollamme tavattavia taidollisuuden ja älyn tuotteita.

KAHDEKSAS LUKU

Tekijä kertoo yhtä ja toista yahooista. Houyhnhnmien suuret hyveet.
Nuorison kasvatus ja harjoitus. Heidän valtiopäivänsä.

Koska minun olisi pitänyt kyetä ymmärtämään ihmisluontoa paljon paremmin kuin otaksuin isäntäni voivan sitä ymmärtää, oli minun varsin helppo soveltaa hänen esittämänsä yahooiden luonnekuva itseeni ja kansalaisiini; sitäpaitsi uskoin voivani keksiä lisää vertauskohtia omien huomioitteni nojalla. Senvuoksi pyysin usein häneltä lupaa käydä katsomassa lähiseudun yahoolaumoja, ja hän suvaitsi aina suostua pyyntööni, koska uskoi varmaan, että noihin elukkoihin kohdistuva vihani estäisi minua joutumasta heidän turmelevan vaikutuksensa alaiseksi. Hänen Armonsa määräsi erään palvelijansa, voimakkaan raudikon virkun, joka oli erittäin kunnollinen ja hyväluontoinen, minua saattelemaan. Ilman sellaista suojaa en olisi uskaltanutkaan lähteä seikkailuretkelleni; olenhan jo aikaisemmin kertonut lukijalle, kuinka nuo ilkeät elukat minua ahdistivat kohta maahan tultuani. Myöhemminkin olin kolme neljä kertaa joutua niiden kynsiin liikkuessani etäämmällä ilman miekkaani. On luultavaa, että ne jotenkin aavistivat minun kuuluvan heidän omaan heimoonsa, ja minä vahvistin usein sitä käsitystä suojelijani läsnäollessa käärimällä hihani ja näyttämällä niille paljaat käsivarteni ja paljaan rintani. Silloin ne tulivat niin lähelle kuin suinkin uskalsivat ja matkivat toimiani kuin apinat, mutta osoittivat samalla aina ilmeistä vihaa, niinkuin lakkiin ja sukkiin puettua kesyä naakkaa aina ahdistavat villit, kun se sattuu eksymään niiden joukkoon.

Yahoot ovat lapsuudestaan asti hämmästyttävän ketteriä. Kerran minun sentään onnistui saada kiinni kolmen vuoden ikäinen koiras, jota yritin kaikkinaista hellyyttä osoittaen saada tyyntymään; mutta se pieni pirulainen alkoi ulvoa, raapia ja purra niin vimmatusti, että minun täytyi päästää se menemään. Olipa aikakin, sillä kokonainen lauma täysikasvuisia syöksyi porun kuultuaan paikalle. Havaitessaan pennun pelastuneen (se näet juosta viiletti pakoon) ja raudikko-virkkuni olevan läsnä ne eivät kuitenkaan uskaltaneet tulla lähelle. Minä havaitsin pennusta uhoavan ylen kirpeän hajun, joka muistutti toisaalta kärpän, toisaalta ketun hajua, mutta oli paljoa epämieluisampi. Unohdin mainita erään toisen seikan (lukija olisi kukaties suonut minulle anteeksi, vaikka olisin jättänyt sen kerrassaan sikseen), nimittäin sen, että pidellessäni tuota ihanaa otusta käsissäni havaitsin sen vuodattavan vetelät keltaiset ulostuksensa pitkin vaatteitani. Onneksi oli kuitenkin lähellä pieni puro, jossa peseydyin niin hyvin kuin osasin. En kumminkaan uskaltanut astua isäntäni luo, ennenkuin olin perinpohjin tuulettunut.

Mikäli huomasin, olivat yahoot kaikkein kovapäisimpiä elukoita; he näet eivät opi missään tapauksessa tekemään muuta kuin vetämään tai kantamaan taakkoja. Otaksun seikan kuitenkin johtuvan etupäässä niiden itsepintaisesta, äksystä mielenlaadusta. Ne näet ovat toisaalta ovelia, ilkeitä, kavalia ja kostonhimoisia. Ne ovat väkeviä ja kestäviä, mutta arkamaisia ja senvuoksi julkeita, ilkeitä ja julmia. On havaittu, että kumpaankin sukupuoleen kuuluvat punatukkaiset ovat toisia riettaammat ja pahanelkisemmät ollen samalla vielä paljon väkevämpiä ja toimeliaampia.

Houyhnhnmit pitävät muutamia yahooita asuntonsa läheisyydessä sijaitsevissa talleissa; toiset ajetaan vainiolle, missä ne kaivavat maasta juuria, syövät eräitä yrttejä ja etsivät haaskoja. Toisinaan ne saavat kiinni portimoita ja luhimuheja (eräänlaisia villejä rottia), joita ahnaasti hotkivat. Luonto on opettanut ne kaivamaan kynsillään kumpujen rinteisiin syviä kuoppia, joissa makaavat, kukin kolossaan; ainoastaan naaraiden luolat ovat niin avarat, että niihin mahtuu pari kolme pentua.

Ne uivat pienestä pitäen kuin sammakot ja voivat pysytellä pitkät ajat veden alla. Sieltä ne usein sieppaavat kaloja, jotka naaraat vievät kotiin pennuilleen. Lukija suonee anteeksi, että tässä yhteydessä kerron erään merkillisen seikkailun.

Olin kerran ulkona suojelijani, raudikon virkun seurassa. Ilma oli ylen helteinen, ja minä pyysin saada kylpeä läheisessä joessa. Hän suostui, minä riisuuduin heti aivan alastomaksi ja astuin hitaasti veteen. Eräs kummun takana seisova naaras-yahoo sattui näkemään koko toimituksen, siinä syttyi himo (niin otaksuimme, virkku ja minä), se tuli täyttä vauhtia ja syöksyi veteen viiden kyynärän päähän siitä paikasta, missä minä olin. En ole eläessäni niin säikähtänyt. Virkku, joka ei arvannut minkään vaaran uhkaavan, käyskeli nurmella vähän matkan päässä. Naaras syleili minua mitä riettaimmalla tavalla, minä kiljaisin niin äänekkäästi kuin osasin, ja virkku laukkasi luokseni. Silloin naaras päästi minut irti, mutta kovin vastenmielisesti, hyppäsi toiselle rannalle ja seisoi siellä katsoa tuijotellen ja ulvoen koko ajan minun pukeutuessani.

Tuosta oli isännälleni ja hänen perheelleen paljon huvia, ja minua juttu ankarasti nöyryytti. Nyt näet ei käynyt enää kieltäminen, että olin aito yahoo kaikilta jäseniltäni, koska naaraat tunsivat vaistomaista vetoa minuun samoinkuin omiin heimolaisiinsa. Tuon elukan hiukset eivät olleet edes punaiset (se olisi voinut jossakin määrin puolustaa hiukan tavallisuudesta poikkeavia taipumuksia), vaan sysimustat, ja sen ulkomuoto oli hiukan siedettävämpi kuin toisten; otaksun näet sen olleen korkeintaan yhdentoista vuoden ikäisen.

Koska vietin tässä maassa kolme vuotta, lukijani luullakseni odottaa, että kerron toisten matkailijain tavoin asukkaiden oloista ja tavoista, joiden tutkiminen tosiaankin herätti minussa mitä suurinta mielenkiintoa.

Jalot houyhnhnmit ovat saaneet luonnostaan yleisen taipumuksen kaikkiin hyveisiin. He eivät ollenkaan käsitä eivätkä kykene mieleensä kuvaamaan, mitä merkitsee pahe järjellisessä olennossa. Heidän ylimpänä periaatteenaan on senvuoksi järjen viljeleminen ja antautuminen kokonaan sen johdettavaksi. Järki ei myöskään ole heidän keskuudessaan ongelmallinen asia niinkuin meidän maailmassamme, missä jokainen kysymys voidaan varsin todennäköisesti ratkaista kahdella aivan vastakkaisella tavalla, vaan herättää heidän mielessään välittömän varmuuden, kuten täytyykin käydä, elleivät intohimot ja itsekkyys sitä hämmennä, himmennä ja pimennä. Muistan, kuinka erinomaisen vaikeata oli saada isäntäni ymmärtämään, mitä merkitsi sana mielipide tai että jokin seikka voi olla kiistanalainen; opettaahan näet järki meitä myöntämään tai kieltämään ainoastaan siinä tapauksessa, että jotakin varmasti tiedämme, ja seikoissa, jotka ovat tietomme ulkopuolella, emme voi tehdä kumpaakaan. Kiistat, riidat, torailut ja itsepintainen väärien tai epäiltävien väitteiden puolustaminen ovat niinmuodoin houyhnhnmien keskuudessa tuntemattomat. Kun yritin selittää hänelle luonnonfilosofiamme eri järjestelmiä, hän jälleen nauroi ja ihmetteli, kuinka olento, joka väitti olevansa järjellinen, voi kerskata toisten henkilöiden otaksumiin perustuvasta tiedostaan, vieläpä asioissa, joissa tuo tieto ei voisi mitään hyödyttää, vaikka olisi varmakin. Siinä suhteessa hän oli aivan samaa mieltä kuin Sokrates, mikäli Platonin esityksestä havaitsemme. Minä mainitsen tämän seikan suurimpana kunnianosoituksena, jonka voin tarjota tuolle kaikkien ajattelijoiden ruhtinaalle. Olen myöhemmin usein ajatellut, millaista tuhoa tuo periaate saisi aikaan Euroopan kirjastoissa ja kuinka monta maineeseen johtavaa polkua siten tukkeutuisi oppineessa maailmassa.

Ystävyys ja hyväntahtoisuus ovat houyhnhnmien päähyveet. Ne eivät rajoitu yksityisiin esineisiin, vaan kohdistuvat koko heimoon. Kaukaisimmastakin seudusta saapuvaa vierasta kohdellaan aivan samoin kuin lähintä naapuria, ja kulkipa hän minne tahansa, hän tuntee aina olevansa kotona. He noudattavat mitä suurinta säädyllisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta eivät tunne mitään kursailua. He eivät ole ollenkaan ihastuneet varsoihinsa, vaan heidän kasvatuksessa osoittamansa huolellisuus johtuu yksinomaan järkisyistä. Minä huomasin isäntäni osoittavan naapurinsa aaluville samaa hellyyttä kuin omilleen. He sanovat luonnon opettavan heitä rakastamaan koko sukua, ja vain järki heidän mielestään erottaa eri ryhmään ne henkilöt, joissa ilmenee erinomaista hyvettä.

Kun houyhnhnm-vaimo on synnyttänyt kaksi eri sukupuoliin kuuluvaa jälkeläistä, loppuu aviollinen kanssakäyminen, ellei toinen lapsista satu kuolemaan, mikä on hyvin harvinaista. Jos kuitenkin niin käy, niin puolisot yhtyvät jälleen. Jos sellainen onnettomuus kohtaa henkilöä, jonka vaimon hedelmällisyysaika on ohi, niin jokin toinen pariskunta luovuttaa heille toisen varsansa ja yhtyy jälleen, kunnes emo tulee raskaaksi. Tämä varovaisuustoimenpide on välttämätön, jottei maa joudu kärsimään liikakansoituksesta. Alempia houyhnhnmejä, jotka kasvatetaan palvelijoiksi, ei kuitenkaan tässä kohden rajoiteta niin ankarasti. He saavat tuottaa kolme kumpaakin sukupuolta ylhäisten perheiden palvelijoiksi.

Avioliittoja solmittaessa he valitsevat tarkoin sellaiset värit, ettei jälkeläisissä ilmene epämiellyttäviä vivahduksia. Urospuolisissa arvostetaan etupäässä voimaa, naaraissa kauneutta, ei lemmen kiihtämisen vuoksi, vaan rodun rappeutumisen ehkäisemiseksi; jos näet tamma sattuu olemaan erikoisen voimakas, valitaan sille kumppaniksi ori pitäen silmällä kauneutta. Liehittelyä, lempeä, lahjoja, huomenlahjoja ja aviosopimuksia tarkoittavat käsitteet ovat heille aivan vieraat, ja heidän kielestäänkin puuttuu niitä ilmaisevia sanoja. Nuori pari kohtaa toisensa ja yhtyy vain senvuoksi, että heidän vanhempansa ja ystävänsä ovat asian niin päättäneet. He näkevät niin tapahtuvan joka päivä ja pitävät asiaa eräänä järjellisen olennon välttämättömänä toimena. Aviorikoksesta tai muusta siveettömyydestä ei kuultu koskaan puhuttavan, ja aviopari elelee samanlaisessa ystävyydessä ja keskinäisessä hyväntahtoisuudessa kuin kaikkien muiden kohtaamiensa kaltaistensa kanssa, mustasukkaisuutta, mieltymystä, riitaa tai tyytymättömyyttä tuntematta.

Kumpaankin sukupuoleen kuuluvien nuorten kasvattamisessa he noudattavat ihailtavaa menetelmää, jota meidänkin erinomaisesti kannattaa jäljitellä. Lapset eivät saa maistaa kauranjyviä, muutamia erikoisia päiviä lukuunottamatta, ennenkuin kahdeksantoista vuoden ikään ehdittyään, ja maitoakin annetaan heille vain sangen harvoin. Kesällä he syövät nurmea kaksi tuntia aamulla ja yhtä kauan illalla, ja samoin tekevät heidän vanhempansa. Palvelijat saavat käydä laitumella vain puolet tuosta ajasta, ja suuri osa heidän nautittavakseen tarkoitettua ruohoa kuljetetaan kotiin, missä he syövät sen niinä hetkinä, joina heitä vähimmin kaivataan palveluksessa.

Kohtuullisuutta, uutteruutta, toimellisuutta ja siisteyttä teroitetaan yhtä huolellisesti kummankin sukupuolen mieliin, ja isännästäni tuntui luonnottomalta, että kasvatamme naaraitamme toisin kuin urospuolisia, eräitä taloustoimia lukuunottamatta. Hän huomautti aivan oikein, että siten puolet väestöämme tuli kelvolliseksi ainoastaan synnyttämään lapsia; ja lasten uskominen sellaisten hyödyttömien eläinten hoitoon ilmaisi hänen mielestään vieläkin suurempaa raakalaisuutta.

Houyhnhnmit kasvattavat nuorensa voimakkaiksi, nopeiksi ja pelkäämättömiksi harjoittamalla heitä juoksemaan kilpaa jyrkkiä rinteitä ylös ja alas ja yli rytöisen kivisen maan. Kun juoksijat sitten ovat aivan hikiset, käsketään heidän syöksyä suin päin johonkin lammikkoon tai jokeen. Neljä kertaa vuodessa kokoontuu määrätyn alueen nuoriso osoittamaan juoksu- ja hyppytaitoaan ja suorittamaan muitakin voiman ja vikkelyyden näytteitä. Voittajat palkitaan hänen kunniakseen esitetyllä laululla. Sellaisten kisain aikana palvelijat ajavat kentälle lauman yahooita, joiden selkään on sälytetty heiniä, kauroja ja maitoa houyhnhnmien virkistykseksi. Sitten elukat jälleen kohta karkoitetaan, jottei niistä ole vaivaa kokoontuneelle kilpaseuralle.

Joka neljäs vuosi, kevätpäiväntasauksen aikaan, kokoontuu koko kansan edustajakunta suunnilleen kahdenkymmenen peninkulman päässä talostamme sijatsevalle tasangolle. Kokouksessa, joka jatkuu viisi kuusi päivää, neuvotellaan eri piirikuntien olosuhteista ja asioista ja tutkitaan, onko ylen runsaasti vai liian vähän heiniä ja kauroja, lehmiä ja yahooita. Jos sattuu puutetta ilmenemään (mikä on harvinaista), niin asia heti autetaan yksimielisen päätöksen ja luovutuksen avulla. Samassa kokouksessa järjestetään myös lapsia koskevat seikat. Niinpä esimerkiksi houyhnhnm, jolla on kaksi orilasta, vaihtaa lapsen toiselle, jolla on kaksi tammalasta, ja jos jo kohtuisuusikänsä yli elänyt emä kadottaa tapaturmaisesti toisen lapsensa, määrätään, minkä piirikunnassa asuvan perheen tulee tuottaa lapsi menetetyn korvaukseksi.

YHDEKSÄS LUKU

Suuri kiista houyhnhnmien kansalliskokouksessa ja miten se päättyi. Houyhnhnmien opillinen sivistys. Heidän rakennuksensa. Kuinka he hautaavat vainajansa. Heidän kielensä vaillinaisuus.

Sellainen suuri kansalliskokous pidettiin kerran minun maassa ollessani, suunnilleen kolme kuukautta ennen lähtöäni, ja isäntäni meni sinne piirikuntamme edustajaksi. Tässä kokouksessa oli pohdittavana heidän vanha kiistakysymyksensä, ainoa siinä maassa ilmennyt, ja isäntäni kuvaili palattuaan asiaa erittäin yksityiskohtaisesti.

Kysymys oli, pitikö yahoot kerrassaan hävittää maan päältä. Eräs asian puoltajista esitti erinäisiä voimakkaita ja painavia perusteita huomauttaen, että yahoot olivat likaisimpia, iljettävimpiä ja rujoimpia kaikista luonnon tuottamista eläimistä ja samalla kaikkein äksyimpiä, kovapäisimpiä, juonikkaimpia ja ilkeimpiä. Ne kävivät salaa imemässä houyhnhnmien lehmäin nisiä, tappoivat ja söivät heidän kissojansa, lahmasivat heidän kaurapeltojansa ja niittyjänsä, elleivät olleet alinomaisen valvonnan alaisia, ja tekivät tuhannenlaista muuta ilkeyttä. Hän viittasi yleiseen perintätietoon, jonka mukaan yahoot eivät olleet aina asustaneet tässä maassa, vaan oli kaksi sellaista elukkaa monta sataa vuotta sitten ilmaantunut eräälle vuorelle. Selville ei ollut saatu, oliko ne luonut auringonkuumuuden vaikutus mädänneeseen lokaan ja limaan vai olivatko ne syntyneet meren liejusta ja vaahdosta. Nuo yahoot olivat lisääntyneet, ja niiden suku tuli pian niin lukuisaksi, että se voitti koko kansan ja kiusasi sitä. Päästäkseen tästä pahasta houyhnhnmit panivat toimeen yleisen metsästyksen ja saivat vihdoin koko karjan piiritetyksi. Vanhemmat surmattiin, mutta jokainen houyhnhnm sulki kaksi nuorta elukkaa koppiin, kesytti ne niin hyvin kuin sellaista luonnostaan ylen villiä eläintä käy kesyttäminen ja käytti niitä kuorma- ja vetojuhtina. Puhujan mielestä tuo perintätieto tuntui sangen uskottavalta, ja nuo olennot eivät voineet hevin olla ylnhniamshy (eli maan alkuasukkaita), koska houyhnhnmit samoinkuin kaikki muutkin eläimet niitä kiihkeästi vihasivat. Vaikka ne pahojen taipumustensa vuoksi epäilemättä hyvin ansaitsivat tuon vihan, se ei kuitenkaan olisi voinut siinä määrin äityä, jos ne olisivat olleet alkuasukkaita, sillä siinä tapauksessa ne olisi aikoja sitten hävitetty sukupuuttoon. Maan nykyisten asujainten mieleen oli johtunut käyttää yahooita palveluksessaan, he olivat erittäin typerästi laiminlyöneet aasisiitoksen, vaikka aasi oli sievä eläin, helppo hoitaa, kesympi ja siistimpi, ei levittänyt ympärilleen ilkeätä hajua ja oli kyllin väkevä työhön, joskaan ei yhtä notkea kuin yahoo. Ja jos sen rääkynä ei ollutkaan mikään miellyttävä ääni, oli se kuitenkin paljoa siedettävämpi kuin yahooiden kamala ulvonta.

Useat muut puhujat sanoivat olevansa samaa mieltä, mutta sitten esitti isäntäni ehdotuksen, jonka ajatuksen hän totta puhuen oli saanut minulta. Hän uskoi arvoisan edellisen puhujan mainitseman perintätiedon oikeaksi ja väitti, että ne kaksi yahoota, jotka olivat ensimmäisinä maahan ilmaantuneet, olivat tulleet meren takaa; maihin tultuaan ja kumppanien poistuttua ne olivat vetäytyneet vuoristoon, missä olivat vähitellen huonontuneet suvustaan ja muuttuneet aikojen kuluessa paljoa villimmiksi kuin niiden omat heimolaiset siinä maassa, josta ne olivat tulleet. Hänen väitteensä perusteena oli se tosiasia, että hänellä oli hallussaan eräs merkillinen yahoo (hän tarkoitti minua), josta useimmat olivat kuulleet puhuttavan ja jonka monet heistä olivat nähneet. Hän kertoi sitten, kuinka oli minut löytänyt, kertoi, että ruumistani peitti toisten eläinten nahoista ja karvoista valmistettu keinotekoinen laite, että puhuin omaa kieltäni ja olin täydellisesti oppinut heidän kielensä, että olin hänelle kertonut ne seikat, jotka olivat minut tänne tuoneet, ja että riisuutuneena olin kaikin puolin yahoon kaltainen, erona vain vaaleampi ihoni, heikompi karvankasvu ja lyhemmät kynnet. Hän kertoi vielä, kuinka olin yrittänyt saada hänet uskomaan, että kotimaassani ja muissa maissa yahoot esiintyvät hallitsevina, järjellisinä olentoina ja pitävät houyhnhnmejä orjinaan, sanoi havainneensa minussa kaikki yahoon ominaisuudet, joskin niitä oli hiukan hienontanut jonkinlainen järjen häive, joka kuitenkin oli houyhnhnmien järkeen verrattuna yhtä ala-arvoinen kuin tämän maan yahoot minuun verrattuina. Olin muun muassa maininnut hänelle, että kotimaassani oli tapana kuohita nuoria houyhnhnmejä, jotta ne muuttuisivat säyseämmiksi; leikkaus oli helppo ja vaaraton, ja eihän ollut häpeä oppia viisautta luontokappaleilta, samoinkuin muurahaiselta opitaan ahkeruutta ja rakennustaitoa pääskyltä (niin käännän sanan lyhannh, vaikka se oikeastaan merkitsee paljoa suurempaa lintua). Hänen mielestään voitiin menetelmää soveltaa tässä maassa eläviin nuorempiin yahooihin; ne muuttuisivat siten myöntyisämmiksi ja käyttökelpoisemmiksi, ja samalla saataisiin yhden sukupolven aikana koko suku sammumaan tarvitsematta yhtäkään surmata. Sillävälin oli houyhnhnmejä kehoitettava harjoittamaan aasiviljelystä; aasit olivat kaikin puolin kelvollisempia eläimiä, ja sitäpaitsi oli niistä se etu, että ne kelpasivat palvelukseen jo viiden vuoden ikäisinä, toiset sitävastoin vasta kaksitoista vuotta täytettyään.

Enempää ei isäntäni katsonut tällä kertaa voivansa kertoa minulle siitä, mitä oli suuressa kansalliskokouksessa tapahtunut. Hän suvaitsi salata erään minua henkilökohtaisesti koskevan yksityisseikan, jonka onnettomia seurauksia jouduin pian kokemaan, kuten lukija saa aikanaan kuulla, ja jota pidän kaikkien elämässäni myöhemmin kokemieni onnettomuuksien syynä.

Houyhnhmeillä ei ole kirjallisuutta, ja siitä syystä kaikki heidän tietonsa on suullista perintätietoa. Mutta koska voi sattua ainoastaan harvoja huomattavia tapauksia niin yksimielisen, luonnostaan kaikkiin hyveisiin taipuvan, kokonaan järjen vallitseman ja muista kansakunnista täydellisesti erotetun kansan keskuudessa, niin he voivat säilyttää historialliset tiedot helposti tarvitsematta muistiansa rasittaa. Olen jo aikaisemmin huomauttanut, etteivät heitä vaivaa minkäänlaiset taudit ja etteivät he sen vuoksi ollenkaan kaipaa lääkäreitä. Heillä on kuitenkin erinomaisia yrteistä valmistettuja lääkkeitä terävien kivien vuohisiin tai kaviolihaan leikkaamien naarmujen ja haavojen samoinkuin muidenkin ruumiinosien vammojen parantamiseksi.

He laskevat vuotensa auringon ja kuun kiertoajan mukaan, mutta eivät käytä viikkojakoa. He tuntevat sangen hyvin mainittujen taivaankappalten liikkeet ja ymmärtävät pimennysten syyn, mutta pitemmälle eivät heidän astronomiset tietonsa ulotu.

Runouden alalla täytyy tunnustaa heidän voittavan kaikki muut kuolevaiset. Heidän oivalliset vertauksensa ja tarkat ja täsmälliset kuvauksensa ovat tosiaankin verrattomat. Kumpaakin lajia sisältyy runsaasti heidän runoihinsa, joissa yleensä kuvaillaan jaloa ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta tai ylistetään niitä, jotka ovat suoriutuneet voittajina kilpajuoksuista tai muista ruumiinharjoituksista. Heidän asumuksensa ovat tosin erittäin yksinkertaiset ja koruttomat, mutta eivät epämukavat, vaan hyvinkin kelvolliset suojelemaan heitä liialliselta helteeltä ja pakkaselta. Heidän maassaan kasvaa eräs puu, joka neljänkymmenen vuoden ikään ehdittyään irtautuu juuristaan ja kaatuu ensimmäisen rajusään sattuessa. Sen runko on aivan suora, houyhnhnmit teroittavat toisen pään leikkaavalla kivellä (he näet eivät tunne raudan käyttöä), lyövät sellaisia paaluja maahan kymmenen tuuman päähän toisistaan ja punovat kauranolkia tai toisinaan risuja niiden väliin. Katto ja ovet valmistetaan samalla tavalla.

Houyhnhnmit käyttävät etukavioittensa vuohista niinkuin me käyttelemme käsiämme ja paljoa taitavammin kuin aluksi voin kuvitellakaan. Minä näin erään perhekuntaamme kuuluvan valkoisen tamman niillä keinoin pujottavan langan (minun sitä tarkoitusta varten lainaamaani) neulaan. He lypsävät lehmänsä, niittävät kauransa ja suorittavat kaikki käsiä vaativat toimet samalla tavalla. Heillä on eräänlaisia kovia piikiviä, jotka he toisia kiviä apunaan käyttäen hiovat kiiloja, kirveitä ja vasaroita vastaaviksi kojeiksi. Näistä kivistä valmistetuilla aseilla he niittävät heinää ja leikkaavat kauraa, joka kasvaa villinä erinäisissä pelloissa. Yahoot vetävät lyhteet rattailla kotiin, ja palkolliset puivat katetuissa vajoissa polkemalla irti jyvät, jotka sitten säilytetään aitoissa. He valmistavat jonkinlaisia karkeita savi- ja puuastioita kovettaen ensinmainitut auringonpaisteessa.

Ellei satu tapaturmaa, kuolevat he ainoastaan vanhuuttaan, ja heidät haudataan kaikkein syrjäisimpiin paikkoihin. Ystävät ja sukulaiset eivät ilmaise iloa enempää kuin suruakaan heidän poismenonsa vuoksi, eikä kuoleva osoita mitenkään valittavansa maailmasta lähtemistä, ei enempää kuin lähtiessään kotiin jonkun naapurinsa luota. Muistan isäntäni kerran sopineen erään ystävänsä ja hänen perheensä kanssa siitä, että viimeksimainitut tulisivat hänen luoksensa jonkin tärkeän asian tähden; mutta määrättynä päivänä saapuikin myöhään illalla vain vaimo kahden lapsensa keralla. Vaimo pyysi kahteen kertaan anteeksi. Ensinnäkin miehensä puolesta, joka hänen ilmoituksensa mukaan oli saman päivän aamuna shnuwnh. Sana on heidän kielessään erittäin ilmehikäs, mutta sitä on vaikea kääntää. Se merkitsee ensimmäiseen emoon palaamista. Myöhäisen saapumisensa puolustukseksi hän sanoi, että kun hänen miehensä oli kuollut myöhään aamupäivällä, hän oli neuvotellut palvelijansa kanssa aika kauan, mihin vainajan ruumiin hautaisivat. Mikäli voin huomata, oli hän luonamme yhtä hilpeä kuin kaikki toiset. Hän kuoli kolme kuukautta myöhemmin.

He elävät yleensä seitsemänkymmentä tai viisikahdeksatta, sangen harvoin kahdeksankymmentä vuotta. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa he tuntevat vähitellen raukenevansa, mutta tuskattomasti. Sinä aikana käyvät ystävät usein heidän luonansa, koska he itse eivät voi liikkua ulkosalla yhtä vaivattomasti ja hauskasti kuin tavallisesti. Kymmenen päivää ennen kuolemaansa, jonka ajan he melkein poikkeuksetta täsmälleen arvaavat, he kuitenkin lähtevät vastavierailulle lähimpien naapuriensa luo yahooiden vetämissä mukavissa ajoneuvoissa, joita he eivät käytä ainoastaan tässä tilaisuudessa, vaan myöskin vanhemmittain pitkillä matkoilla tai tapaturmaisesti menetettyään liikkumiskykynsä. Suorittaessaan näitä vastavierailuja sanovat kuolevat houyhnhnmit ystävilleen juhlalliset jäähyväiset, ikäänkuin olisivat lähdössä johonkin kaukaiseen seutuun, missä aikovat viettää elämänsä loppuajat.

En tiedä, kannattaako mainita, ettei houyhnhnmien kielessä ole yhtäkään pahaa ilmaisevaa sanaa, lukuunottamatta niitä, jotka on johdettu yahooiden rujoutta ja kehnoja ominaisuuksia vastaavista käsitteistä. Niin he mainitsevat palvelijan typeryyttä, lapsen hairahdusta, kiveä, joka viiltää heidän jalkaansa, jatkuvaa rumaa tai vuodenaikaan sopimatonta säätä ja muuta sellaista lisäämällä sanaan määreen yahoo. Esimerkiksi hhnm yahoo, whnaholm yahoo, ynlhmndwihlma yahoo, ja huonosti rakennettu talo: ynholmhnmrohlnw yahoo.

Varsin mielelläni kuvailisin laajemmin tämän mainion kansan tapoja ja hyveitä, mutta koska aikomukseni on aivan pian julkaista tätä asiaa käsittelevä erikoinen nidos, viittaan tässä vain siihen ja käyn kertomaan omasta surkeasta kohtalostani.

KYMMENES LUKU

Tekijän talous ja onnellinen elämä houyhnhmien luona. Kuinka hänen hyveensä lisääntyvät heidän seurassaan. Heidän keskustelunsa. Isäntä ilmoittaa, että hänen täytyy poistua maasta. Hän pyörtyy mielipahasta, mutta alistuu. Hän valmistaa palvelijakumppaninsa avustamana kanootin ja uskaltautuu ulapalle.

Olin järjestänyt pienen talouteni täysin itseäni tyydyttäväksi. Isäntä oli käskenyt panna kuntoon huoneen minua varten, heidän tapansa mukaan suunnilleen kuuden kyynärän päähän talosta. Minä laastitsin seinät ja permannon savella ja peitin ne valmistamillani kaislamatoilla. Olin loukuttanut hamppua, joka kasvaa siellä villinä, ja tehnyt siitä jonkinlaisen patjanpäällyksen. Sen täytin yahooiden jouhista valmistamiini pauloihin sattuneiden erittäin maukkaiden lintujen höyhenillä. Puukkoani käytellen olin rakentanut kaksi tuolia raudikko-virkun auttaessa minua työn karkeammissa ja vaivalloisemmissa osissa. Kun vaatteeni olivat kuluneet riekaleiksi, tein itselleni uudet kaniinin ja erään suunnilleen samankokoisen nnuhnohin nimellä mainitun kauniin eläimen nahkoista. Viimeksimainittuja peitti hieno untuva. Niistä valmistin vielä itselleni sangen siedettävät sukat. Jalkineeni anturat leikkasin puusta ja kiinnitin päällysnahkaan. Kun se kului rikki, leikkasin uudet päälliset päivänpaisteessa kuivaneesta yahoon nahasta. Usein löysin onteloista puista mettä, jota sekoitin veteen tai söin leivälleni levitettynä. Kukaan ei ole voinut paremmin todeta oikeiksi näitä kahta ydinlausetta: Luonnon voi tyydyttää sangen helposti ja Pakko on keksinnän emo. Ruumiini oli täysin terve ja mieleni rauhallinen. Minua ei uhannut ystävän petos tai uskottomuus eikä salaisen enempää kuin julkisenkaan vihollisen päällekarkaus. Minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta hankkia lahjomalla, imartelemalla tai parittamalla minkään korkean herran tai hänen hempukkansa suosiota. En tarvinnut mitään suojaa petoksen tai sorron varalta. Ei ollut lääkäriä tärvelemässä ruumistani, ei lakimiestä hävittämässä omaisuuttani eikä ilmiantajaa vartioimassa sanojani ja tekojani tai maksusta sepittämässä minuun kohdistuvia syytöksiä. Ei ollut ilkkujia, moittijoita, panettelijoita, taskuvarkaita, maantierosvoja, murtovarkaita, asianajajia, parittajia, narreja, pelaajia, poliitikkoja, älyniekkoja, jurottelijoita, ikäviä jaarittelijoita, riitapukareita, viettelijöitä, murhamiehiä, ryöväreitä eikä taitureita, ei puolueen johtajia eikä puoluelaisia, ei sanoillaan eikä esimerkillään paheeseen houkuttelevia, ei vankityrmiä, pyövelinpiiluja, hirsipuita, kaakinpuita eikä kaularautoja, ei petollisia kauppiaita eikä käsityöläisiä, ei kopeutta, turhamaisuutta eikä teeskentelyä, ei keikareita, kerskureita, juomareita, harhailevia porttoja eikä kuppatautia, ei irstaita, riettaita, tuhlaavia vaimoja, ei typeriä, omahyväisiä saivartelijoita, ei tungettelevia, pöyhkeitä, toraisia, häliseviä, räyhääviä, tyhjiä, itserakkaita, sadattelevia kumppaneita, ei roistoja, jotka ovat päässeet nousemaan loasta paheittensa avulla, eikä aatelia, joka on heitetty lokaan hyveittensä vuoksi, ei lordeja, leikareita, tuomareita eikä tanssimestareita.

Minä sain kunnian tutustua useihin houyhnhnmeihin, jotka tulivat isäntääni tervehtimään tai aterioimaan hänen kanssaan. Hänen Armonsa suvaitsi sallia minun jäädä huoneeseen ja kuunnella heidän keskusteluaan. Hän ja hänen vieraansa alentuivat usein esittämään minulle kysymyksiä ja kuuntelemaan vastauksiani. Toisinaan sain myös seurata isäntääni hänen käydessään vierailemassa toisten luona. Minä puhuin vain minulta jotakin kysyttäessä ja silloinkin tuntien mielessäni vastahakoisuutta, koska siten menetin aikaa, jonka olisin voinut käyttää itseni kehittämiseksi. Sanomattoman iloinen olin saadessani nöyränä kuuntelijana seurata näitä keskusteluja, joissa käsiteltiin ainoastaan hyödyllisiä asioita ja lausuttiin ne mitä lyhyimmin ja sattuvimmin sanoin. Kaikki noudattivat mitä ehdottominta säädyllisyyttä silti vähääkään kursailematta, jokainen puhui omaksi ja toisten huviksi, milloinkaan ei syntynyt keskeytystä, ei ilmennyt pitkäveteisyyttä, ei kiivautta eikä mielialojen erilaisuutta. Heidän mielestään vaikuttaa seurassa lyhyt vaitiolo edullisesti keskusteluun ja minä havaitsin tuon todeksi: lyhyiden keskeytysten aikana heräsi heidän mieleensä uusia ajatuksia, jotka melkoisesti vilkastuttivat keskustelua. He keskustelevat tavallisesti ystävällisyydestä ja hyvänsävyisyydestä, toisinaan näkyväisistä luonnonilmiöistä tai vanhoista perintätavoista, hyveen ajoista, järjen pettämättömistä säännöistä tai seuraavassa suuressa kokouksessa tehtävistä päätöksistä ja usein myös runouden erilaisista kauneuksista. Minkäänlaista turhamaisuutta osoittamatta voin sanoa, että minun läsnäoloni usein antoi heille riittävästi aihetta keskusteluun, koska isäntäni sai siten tilaisuuden perehdyttää tuttaviaan elämäntarinaani ja maani historiaan. Kaikki suvaitsivat lausua asiasta mielipiteitä, jotka eivät suinkaan ihmissukua imarrelleet. Siitä syystä jätän tässä mainitsematta, mitä he sanoivat. Sallittakoon minun vain huomauttaa, että Hänen Armonsa suureksi ihmeekseni tuntui oivaltavan eri maiden yahooiden luonnonlaatua paljoa paremmin kuin minä. Hän mainitsi kaikki meidän paheemme ja hulluutemme ja keksi vielä sellaisiakin, joita en ollut milloinkaan hänelle ilmoittanut, vain kuvittelemalla, millaisia ominaisuuksia heidän maansa yahoo voisi kehitellä, jos se varustettaisiin vähäisellä järjellä. Hän päätteli liiankin todennäköisesti, että sellaisen olennon täytyi olla erinomaisen kehno ja onneton.

Tunnustan vilpittömästi saaneeni ne vähät tiedot, jotka ovat jossakin määrin arvokkaat, isännältäni ja kuuntelemalla hänen ja hänen ystäviensä keskusteluja. Saadessani niitä kuunnella olin ylpeämpi kuin jos olisin saanut antaa määräyksiä Euroopan suurimmalle ja viisaimmalle kansalliskokoukselle. Minä ihailin maan asukkaiden voimaa, kauneutta ja nopeutta, ja näissä rakastettavissa olennoissa havaitsemani hyveiden yhdistys herätti minussa mitä syvintä ihailua. Aluksi tosin en tuntenut sitä harrasta kunnioitusta, jota yahoot ja muut eläimet heille osoittavat, mutta se iti mielessäni vähitellen, paljoa nopeammin kuin uskoinkaan, ja siihen liittyi kunnioittava rakkaus ja kiitollisuus siitä, että he alentuivat erottamaan minut muusta heimostani.

Ajatellessani perhettäni, tuttaviani, kansalaisiani tai ihmissukua yleensä näin ne kaikki todellisessa hahmossaan, yahooina muodoltaan ja mielenlaadultaan, kenties hiukan sivistetympinä ja puhekyvyllä varustettuina, mutta kuitenkin olentoina, jotka käyttivät järkeään ainoastaan kehitelläkseen ja lisätäkseen paheita, joita heidän tässä maassa asustavilla veljillään oli ainoastaan luonnon heille suoma määrä. Sattumalta nähdessäni oman kuvajaiseni järvessä tai lähteessä käänsin heti kauhistuen ja inhoten kasvoni toisaalle, ja tavallisen yahoon näkeminen tuntui minusta yhtä sietämättömältä. Keskustellessani houyhnhnmien kanssa ja ihaillen heitä silmäillessäni johduin jäljittelemään heidän käyntiään ja eleitään, ja se muuttui vähitellen tavanomaiseksi. Niinpä tuttavani usein huomauttavatkin kömpelöön tapaansa, että ravaan kuin koni. Minusta se kuitenkin on suuri kohteliaisuus. Tunnustan vielä, että keskustellessani johdun helposti puhumaan houyhnhnmien äänellä ja tavalla. Senvuoksi joudun ivailtavaksi, mutta siedän sen vähääkään loukkaantumatta.

Kaiken tämän onnen vallitessa pidin elämääni lopullisesti järjestettynä, kun isäntäni eräänä aamuna kutsui minut luokseen hiukan varhemmin kuin tavallisesti. Huomasin hänen ilmeestään, että hän oli hieman hämillään eikä oikein tietänyt, miten keskustelun aloittaisi. Hetken vaiti oltuaan hän sanoi olevansa epävarma siitä, kuinka hänen esityksensä tulisi minuun vaikuttamaan. Viime kansalliskokouksessa, yahooista keskusteltaessa, olivat kansanedustajat paheksuneet, että hän piti perheessään yahoota (tarkoittivat minua) kohdellen häntä pikemmin houyhnhnmina kuin järjettömänä elukkana. Tiedettiin hänen usein keskustelevan kanssani, ikäänkuin hänelle koituisi seurastani jotakin hyötyä tai huvia. Sellainen menettely oli ristiriidassa sekä järjen että luonnon kanssa ja oli ennenkuulumaton heidän keskuudessaan. Kokous oli senvuoksi kehoittanut häntä joko kohtelemaan minua samoin kuin muita heimolaisiani tai käskemään minun uida takaisin sinne, mistä olin tullut. Ensinmainitun ehdotuksen olivat jyrkästi hylänneet kaikki ne houyhnhnmit, jotka olivat tavanneet minut isäntäni luona tai omissa kodeissaan. He näet huomauttivat, että koska minussa oli jonkinlaista järjen itua mainittujen eläinten luontaisen turmeluksen lisäksi, niin täytyi pelätä, että houkuttelisin ne maan metsäisiin ja vuorisiin osiin ja toisin nuo luonnostaan raatelevaiset ja työtä kaihtavat elukat sitten yön aikaan tuhoamaan houyhnhnmien karjaa.

Isäntäni lisäsi, että lähiseudun houyhnhnmit joka päivä kehoittivat häntä noudattamaan kokouksen toivomusta, joten hänen oli mahdoton asiaa enää paljon kauemmaksi siirtää. Hän pelkäsi, etten kykenisi uimaan toiseen maahan ja kehoitti minua senvuoksi valmistamaan jonkinlaisen aluksen, jollaisista olin hänelle kertonut, ja matkustamaan siinä meren taakse. Hän lupasi antaa omia ja naapuriensa palvelijoita apulaisikseni siihen työhön ja lausui vihdoin, että olisi omasta puolestaan mielellään pitänyt minut palveluksessaan kaiken ikäni, koska oli havainnut minun parantavan useita pahoja tapojani ja taipumuksiani yrittämällä jäljitellä houyhnhnmejä, mikäli vajavaisempi luontainen olemukseni salli.

Tässä yhteydessä minun sopii huomauttaa lukijalle, että kansalliskokouksen päätöstä mainittiin tässä maassa nimellä hnhloayn, jonka lähimmäksi vastineeksi asetan sanan neuvomus. He näet eivät käsitä, kuinka järjellisiä olentoja voidaan pakottaa muuten kuin neuvomalla ja kehoittamalla, koska kukaan ei voi olla tottelematta järkeään samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä.

Isäntäni sanat herättivät mielessäni mitä syvintä murhetta ja epätoivoa, ja tuskani valtasi minut siinä määrin, että kaaduin pyörtyneenä hänen eteensä. Kun olin siitä toipunut, sanoi hän luulleensa, että olin kuollut (heitä näet eivät vaivaa sellaiset typerät luonnonoikut). Minä vastasin raukealla äänellä, että kuolema olisi ollut liian suuri onni, että vaikka en voinut moittia kansalliskokouksen neuvomusta enkä hänen tuttaviensa harjoittamaa painostusta, olisi heikon ja puutteellisen arvostelukykyni mukaan vähempikin ankaruus voinut vastata järjen vaatimuksia. En kyennyt uimaan peninkulmaakaan, ja lähin maa voi olla enemmän kuin sadan peninkulman päässä. Useita minua auttavan pienen aluksen rakentamisessa tarvittavia aineksia oli aivan mahdoton saada tässä maassa, mutta Hänen Armoansa totellen ja kunnioittaen tahdoin kuitenkin yrittää, vaikka pidin asiaa mahdottomana ja katsoin jo olevani tuhon oma. Varma tieto, että tulisin kuolemaan liian surman, oli kuitenkin vähin onnettomuuksistani. Jos näet jonkin merkillisen sattuman avulla pelastuisinkin, niin kuinka voin tyynesti ajatella viettäväni päiviäni yahooiden seassa ja vaipuvani entisiin paheisiini, kun ei ollut mitään hyvää esimerkkiä, joka olisi minua johdattanut ja pitänyt hyveen polulla? Tiesin kuitenkin varsin hyvin viisaiden houyhnhnmien kaikkien päätösten lepäävän niin varmoilla perustuksilla, etteivät niitä voineet järkyttää minunlaiseni vaivaisen yahoon vastaväitteet. Senvuoksi lausuin isännälleni nöyrät kiitokset siitä, että hän oli tarjonnut minulle palvelijoittensa apua aluksen rakentamisessa, pyysin riittävän ajan vaikean tehtävän suorittamiseen ja sanoin yrittäväni pelastaa kurjaa henkeäni. Jos sattuisin pääsemään takaisin Englantiin, toivoin voivani olla hyödyllinen omalle heimolleni ylistämällä jaloja houyhnhnmejä ja esittämällä heidän hyveitänsä ihmiskunnan esikuviksi.

Isäntäni vastasi minulle muutamin sanoin erittäin suopeasti, myönsi minulle kahden kuukauden ajan aluksen valmistamiseksi ja käski raudikkovirkun, palvelijakumppanini (tästä etäisyydestä uskallan häntä niin nimittää), noudattaa käskyjäni. Olin näet sanonut isännälle, että hänen apunsa riitti, ja tiesin, että hän oli minuun kiintynyt.

Ensimmäisenä työnäni oli lähteä hänen kanssaan siihen rannikon kohtaan, johon kapinoiva miehistöni oli määrännyt minut jätettäväksi. Kiipesin kukkulalle, katselin joka suuntaan ulapalle ja olin näkevinäni koillisessa pienen saaren. Otin kaukoputkeni ja näin saaren aivan selvästi arvioni mukaan suunnilleen viiden meripeninkulman päässä. Virkusta se näytti vain siniseltä hattaralta; hänellä ei ollut aavistustakaan mistään toisesta maasta eikä hän voinut erottaa merellä kaukaisia esineitä yhtä helposti kuin me, jotka olemme perehtyneet siihen elementtiin.

Havaittuani saaren en enempää haikaillut, vaan päätin, että se oli, jos mahdollista, minun karkoitetun ensimmäinen tyyssija. Myöhemmät seikat jätin kohtalon huomaan.

Sitten palasin kotiin ja siellä neuvoteltuamme lähdimme, virkku ja minä, jonkin matkan päässä sijaitsevaan metsikköön. Minä käytin veistäni, hän terävää piiliuskaa, joka oli maan tavan mukaan erittäin taitavasti kiinnitetty puuvarteen, ja niin katkaisimme joukon kävelykepin vahvuisia tammenvesoja ja muutamia tukevampia kappaleita. En kumminkaan vaivaa lukijaa yksityiskohtaisesti kuvailemalla menettelyäni; riittäköön, kun sanon, että käyttäen apunani virkkua, joka suoritti raskaimmat työt, sain kuuden viikon kuluessa valmiiksi eräänlaisen intiaanien kanoottia muistuttavan, mutta paljoa isomman venheen, jonka päällystin omatekoisin hamppulangoin yhteen neulomillani yahooiden taljoilla. Purjeeni olivat nekin samojen eläinten nahoista valmistetut, mutta minä käytin kaikkein nuorimpien käsiini saamieni eläinten taljoja, koska vanhemmat olivat liian jäykkiä ja paksuja. Valmistin vielä neljä airoa, otin mukaani kaniinien ja lintujen keitettyä lihaa, ruukun maitoa ja toisen vettä.

Koettelin venostani isännän talon läheisyydessä sijaitsevassa isossa lammessa ja korjasin sitten puutteelliset kohdat. Kaikki saumat tiivistin yahoontalilla, kunnes venhe tuli vuotamattomaksi ja kannatti minut tavaroineni. Saatuani sen niin valmiiksi kuin voin, annoin yahooiden varovasti vetää sen merenrantaan raudikkovirkun ja erään toisen palvelijan toimiessa valvojina.

Kun sitten kaikki oli valmiina ja lähtöpäiväni vaikeni, sanoin jäähyväiset isännälleni, hänen puolisolleen ja koko perhekunnalle, silmät kyyneliä tulvillaan ja sydän surun pakahduttamana. Hänen Armonsa oli kuitenkin uteliaisuudesta ja kenties (jos sallitaan niin sanoa syyttämättä minua turhamaiseksi) osalta ystävyydestäkin päättänyt tulla katsomaan, kuinka lähtisin kanootissani, ja useat lähiseudulla asuvat tuttavat olivat liittyneet hänen seuraansa. Minun oli pakko odottaa vuorovettä toista tuntia. Huomattuani sitten, että puhalsi suotuisa, matkani määränä olevaan saareen vievä tuuli, sanoin toistamiseen jäähyväiset isännälleni; mutta kun aioin heittäytyä pitkäkseni suudellukseni hänen kavioansa, hän suvaitsi hiljaa nostaa sen huulilleni. Tiedän kyllä, kuinka ankarasti minua on moitittu tämän seikan mainitsemisesta. Pilkkaajani näet pitävät mahdottomana, että niin ylhäinen henkilö alentui osoittamaan niin suurta suosiota minunlaiselleni aivan mitättömälle olennolle. Muistan myös, kuinka kärkkäät muutamat matkailijat ovat kerskailemaan osakseen tulleista erinomaisista kunnianosoituksista. Mutta jos sellaiset moittijat tuntisivat paremmin houyhnhnmien jalon ja kohteliaan luonnonlaadun, he varmaan heti muuttaisivat mieltään.

Sitten sulkeuduin nöyrimmästi Hänen Armonsa seurassa olevien toisten houyhnhnmien suosioon, astuin venheeseeni ja työnsin sen vesille.

YHDESTOISTA LUKU

Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen Hollantiin toivoen voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas haavoittaa häntä nuolella. Hänet vangitaan ja viedään väkisin portugalilaiseen alukseen. Kapteeni on erittäin kohtelias. Tekijä saapuu Englantiin.

Minä aloitin uhkarohkean matkani helmikuun viidentenätoista päivänä 1714—5, kello yhdeksän aamulla. Tuuli oli erittäin suotuisa. Aluksi käytin kuitenkin vain airojani, mutta johduttuani ajattelemaan, että pian väsyisin ja että tuuli voi kääntyä, uskalsin kohottaa pienen purjeeni. Vuoroveden auttaessa liikuin eteenpäin arvioni mukaan puolitoista meripeninkulmaa tunnissa. Isäntäni ja hänen tuttavansa seisoivat rannalla, kunnes olin melkein näkymättömissä, ja minä kuulin raudikko-virkun (joka oli aina minuun kiintynyt) huutavan kerran toisensa jälkeen: Hnuy illa nyha majah yahoo, Pidä varasi, kelpo yahoo.

Tarkoitukseni oli, jos mahdollista, löytää jokin pieni asumaton saari, jossa kuitenkin voisin työlläni hankkia elämän välttämättömät tarpeet. Toiveeni toteutumista olisin pitänyt suurempana onnena kuin pääsyä pääministeriksi Euroopan loistavimpaan hoviin; niin kauhealta tuntui minusta ajatus, että palaisin elämään yahooiden seurassa ja heidän hallituksensa alaisena. Kaipaamassani yksinäisyydessä voin ainakin askarrella omissa mietteissäni ja iloiten muistella verrattomien houyhnhnmien hyveitä saamatta tilaisuutta langeta jälleen oman heimoni paheisiin ja turmeluksiin.

Lukija muistanee, mitä kerroin miehistöni tekemästä kapinasta, kuinka he sulkivat minut hyttiin, missä vietin useita viikkoja tietämättä, mihin suuntaan kuljimme, ja kuinka merimiehet, laskettuaan minut laivavenheestä maihin, vannoivat ja vakuuttivat, totta puhuen tai valhetellen, etteivät tietäneet, millä maailman kulmalla olimme. Otaksuin kuitenkin silloin, että olimme suunnilleen kymmenen asteen päässä Hyväntoivonniemen eteläpuolella eli noin 45:nnen eteläisen leveysasteen kohdalla. Päättelin niin muutamien sattumalta kuulemieni sanojen nojalla, joista tuntui käyvän ilmi, että purjehdimme kaakkoon kohti Madagaskaria. Vaikka tuo oli pelkkää arvelua, päätin kuitenkin ohjata itäänpäin toivoen siten saapuvani Uuden Hollannin lounaisrannikolle ja kenties jonkin siitä länteenpäin sijaitsevan, toivelmiani vastaavan saaren rantaan. Tuuli puhalsi suoraan lännestä, ja kello kuuden aikaan illalla, liikuttuani itäänpäin arviolta ainakin kahdeksantoista meripeninkulmaa, havaitsin suunnilleen puolen meripeninkulman päässä aivan pienen saaren, johon kohta saavuin. Se oli pelkkää kalliota, siinä myrskyjen uurtama pieni poukama. Siihen laskin venheeni, kiipesin kalliorinnettä ylöspäin ja näin selvästi idässä maan, joka levisi pohjoisesta etelään. Makasin yöni kanootissani, lähdin varhain seuraavana aamuna jatkamaan matkaa ja saavuin seitsemän tunnin kuluttua Uuden Hollannin kaakkoiskärkeen. Siitä lujittui pitkäaikainen vakaumukseni, että tämä maa on kartoissa ja merikorteissa sijoitettu ainakin kolme astetta idempään kuin se todellisuudessa sijaitsee. Jo useita vuosia sitten ilmaisin mielipiteeni arvoisalle ystävälleni mr Herman Mollille, samalla esittäen perusteeni, mutta hän on siitä huolimatta katsonut soveliaaksi noudattaa toisten kirjailijain mielipidettä.

Maihinlaskupaikassa en nähnyt maan asukkaita, mutta kun olin aseeton, pelkäsin lähteä liian kauas sisämaahan. Rannasta löysin joitakin nilviäisiä, jotka söin sellaisinaan; en näet uskaltanut sytyttää tulta, koska varoin alkuasukkaiden minut keksivän. Niin vietin kolme vuorokautta raviten itseäni ostereilla ja simpukoilla, jotta muonavarani säästyisivät. Onneksi löysin puron, jonka oivallinen vesi minua melkoisesti virkisti.

Varhain neljännen päivän aamuna uskalsin lähteä hiukan liian kauaksi ja näin kaksi- tai kolmekymmentä alkuasukasta kukkulalla, korkeintaan viidensadan kyynärän päässä. Ne olivat kaikki, miehet, naiset ja lapset, ilkialastomat ja istuivat tulen ympärillä, kuten näkemästäni savusta päättelin. Eräs niistä havaitsi minut ja ilmoitti asian toisille. Viisi lähti minua kohti; naiset ja lapset jäivät nuotion ääreen. Minä juoksin takaisin rantaan, minkä ennätin, hyppäsin venheeseen ja työnsin sen vesille. Nähdessään minun pakenevan villit syöksyivät jälkeeni. En ollut vielä ehtinyt riittävän matkan päähän, kun he ampuivat nuolen, joka iski syvän haavan vasemman polveni oikealle puolelle (haavan arpi säilyy varmaan hautaan asti). Pelkäsin nuolen voivan olla myrkytetty, soudin heidän jousenkantamaansa kauemmaksi (sattui olemaan tyyni sää) ja yritin imeä haavaa ja sitoa sen parhaan taitoni mukaan.

En tietänyt, mitä tehdä; kun en uskaltanut palata samaan maihinlaskupaikkaan, ohjasin pohjoiseen ja jouduin soutamaan, sillä tuuli, joka tosin oli heikko, puhalsi luoteesta minua vastaan. Etsiessäni turvallista maihinnousupaikkaa, näin pohjoiskoillisessa purjeen, joka näkyi joka hetki minua lähestyvän. Epäilin hiukan, odottaisinko tulijaa vai en, mutta vihdoin pääsi yahooihin kohdistuva inhontunne voitolle, minä käänsin kanoottini, liikuin purjeeni ja airojeni avulla etelään ja laskin samaan poukamaan, josta olin aamulla lähtenyt. Tahdoin näet uskoa itseni villien haltuun mieluummin kuin antautua elämään eurooppalaisten yahooiden seurassa. Vedin venheeni niin lähelle rantaa kuin suinkin voin ja piilouduin kiven taakse sen pienen puron varrelle, jossa, kuten jo mainitsin, oli oivallinen vesi.

Kun alus oli saapunut puolen peninkulman etäisyyteen poukamasta, lähetettiin sieltä laivavenhe maihin hakemaan rievää vettä (näyttivät hyvin tuntevan paikan), mutta minä huomasin asian vasta venheen tultua aivan lähelle rantaa, joten oli liian myöhäistä etsiä toista piilopaikkaa. Merimiehet havaitsivat maihin tultuaan venheeni, kääntelivät sitä, penkoivat ja arvasivat varsin helposti, ettei sen omistaja voinut olla kaukana. Neljä asestettua miestä tutki jokaisen loukon ja lymypaikan, kunnes vihdoin löysivät minut makaamassa kiven takana, kasvot maata vasten. Ne katselivat vähän aikaa ihmeissään eriskummallista pukuani, nahkanuttuani, puuanturaisia jalkineitani ja karvaisia sukkiani päätellen kuitenkin kaikesta, etten ollut seudun alkuasukas, koska ne ovat aina alastomat. Eräs merimiehistä käski portugalinkielellä minua nousemaan ja kysyi, kuka olin. Minä ymmärsin tuota kieltä aivan hyvin, nousin seisomaan, sanoin olevani vaivainen yahoo, jonka houyhnhnmit olivat ajaneet pois luotaan, ja pyysin, että he sallisivat minun lähteä matkoihini. He olivat ihmeissään, kun kuulivat minun vastaavan omalla kielellään, huomasivat ihonväristäni, että minun täytyi olla eurooppalainen, mutta eivät voineet mitenkään käsittää, mitä käyttämäni sanat yahoo ja houyhnhnm merkitsivät, ja alkoivat samassa nauraa kuullessaan hevosen hirnuntaa muistuttavan merkillisen puheääneni. Minua vapisuttivat koko ajan pelko ja viha; pyysin jälleen päästä lähtemään ja aloin hitaasti astella kohti venhettäni, mutta he sieppasivat minut kiinni, tahtoivat tietää, minkä maan kansalainen olin, mistä tulin ja mitä kaikkea lienevätkään kyselleet. Minä vastasin heille, että olin syntynyt Englannissa, mistä olin lähtenyt viisi vuotta sitten, ja että silloin vallitsi rauha heidän maansa ja kotimaani välillä. Senvuoksi toivoin, etteivät he kohtelisi minua niinkuin vihollista kohdellaan, koska en tahtonut heille mitään pahaa, vaan olin vaivainen yahoo ja etsin jotakin autiota paikkaa saadakseni siellä viettää onnettoman elämäni loppuajat.

Heidän alkaessaan puhua minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt enkä kuullut mitään niin nurinkurista. Asia näet oli yhtä ihmeellinen kuin jos koira tai lehmä puhuisi Englannissa tai yahoo houyhnhnmein maassa. Kelpo portugalilaiset hämmästyivät hekin nähdessään merkillisen vaatetukseni ja kuullessaan minun eriskummallisesti ääntävän sanoja, jotka kuitenkin varsin hyvin ymmärsivät. He puhuivat minulle erittäin ystävällisesti ja sanoivat varmaan uskovansa, että kapteeni kuljettaisi minut maksutta Lissaboniin, mistä pääsisin takaisin kotimaahani. Kaksi heistä palaisi laivaan, kertoisi kapteenille, mitä oli tapahtunut ja pyytäisi hänen käskyjään. Ellen valallisesti luvannut olla sillävälin lähtemättä karkuun, tulisivat he väkisin minut vangitsemaan. Pidin parhaana suostua heidän ehdotukseensa. He olivat erittäin uteliaat kuulemaan tarinaani, mutta minä en heille paljoakaan kertonut, ja he olivat kaikki sitä mieltä, että kokemani onnettomuudet olivat hämmentäneet järkeni. Venhe, joka oli kuljettanut laivaan täytetyt vesiastiat, palasi tuoden tiedon, että kapteeni oli käskenyt noutaa minut alukseen. Minä lankesin polvilleni ja rukoilin heitä jättämään minut vapauteen, mutta turhaan. Miehet köyttivät minut nuoriin, nostivat venheeseen, josta minut vietiin laivaan ja sieltä kapteenin hyttiin.

Kapteenin nimi oli Pedro de Mendez. Hän oli erittäin kohtelias ja ylevämielinen henkilö, kehoitti minua kertomaan kohtaloistani ja kysyi, enkö halunnut syödä tai juoda, sanoi, että minua kohdeltiin yhtä hyvin kuin häntä itseään ja lausui niin paljon kohteliaita asioita, että minua kerrassaan ihmetytti sellainen hienokäytöksinen yahoo. Olin kuitenkin edelleenkin vaitelias ja juro, ja pelkkä hänestä ja hänen miehistään uhoava haju oli saada minut pyörtymään. Vihdoin pyysin saada syödä jotakin omassa venheessäni olevista muonavaroista, mutta hän käski tuoda minulle kananpoikaa ja oivallista viiniä ja määräsi sitten, että minut oli vietävä vuoteeseen erittäin siistiin hyttiin. En kumminkaan riisuutunut, vaan makasin vuoteessa vaatteet ylläni, ja puolen tunnin kuluttua, kun otaksuin miehistön olevan aterialla, hiivin ulos laivan kaiteelle ja aioin viskautua mereen ja yrittää uida maihin, jottei tarvitsisi jäädä yahooiden joukkoon. Eräs merimies esti kumminkin aikeeni, ilmoitti asiasta kapteenille, ja minut kahlehdittiin hyttiini.

Päivällisen jälkeen Don Pedro tuli luokseni ja tahtoi tietää, minkätähden olin ryhtynyt niin epätoivoiseen tekoon, vakuutti haluavansa vain parhaansa mukaan minua palvella ja puhui niin liikuttavasti että vihdoin alennuin kohtelemaan häntä niinkuin ainakin olentoa, jossa on jonkinlainen järjen hiven. Kerroin hänelle aivan lyhyesti matkastani, omien miesteni tekemästä kapinasta, maasta, jonka rannikolle minut oli heitetty ja siellä viettämistäni kolmesta vuodesta. Hän piti kaikkea tuota pelkkänä unennäkönä tai kuvitelmana, ja minä loukkaannuin siitä kovin. Olin näet kerrassaan unohtanut, että kaikissa yahooiden vallitsemissa maissa oli valehteleminen aivan jokapäiväinen asia ja että he senvuoksi varsin luonnollisesti epäilivät toisten, kaltaistensa totuudenmukaisiakin esityksiä. Kysyin häneltä, oliko hänen maassaan tapana sanoa asia, jota ei ollut. Vakuutin hänelle melkein unohtaneeni, mitä hän tarkoitti puhuessaan perättömästä asiasta, ja sanoin, että vaikka olisin elänyt tuhat vuotta houyhnhnmein maassa, en olisi kuullut milloinkaan valhetta halvimman palvelijankaan suusta, vakuutin, että minusta oli aivan yhdentekevää, uskoiko hän minua vai ei, mutta että hänen osoittamaansa hyväntahtoisuutta korvatakseni tahdoin suhtautua suvaitsevasti hänen turmeltuneeseen luonnonlaatuunsa sikäli, että lupasin vastata jokaiseen hänen esittämäänsä huomautukseen, joten hänen täytyi voida helposti päästä totuuden perille.

Kapteeni, joka oli älykäs mies, yritti monet kerrat tavoittaa kertomuksestani ristiriitoja, mutta alkoi vihdoin paremmin luottaa vilpittömyyteeni, sitäkin enemmän, kun tunnusti kohdanneensa erään hollantilaisen laivurin, joka oli kertonut nousseensa viiden miehensä kerällä juomavettä hakiessaan maihin eräälle Uuden Hollannin eteläpuolella sijaitsevalle saarelle tai manterelle. He näet olivat nähneet hevosen ajavan edellänsä eläimiä, jotka olivat olleet aivan samanlaisia kuin ne, joita minä mainitsin yahooiden nimellä. Hollantilainen oli vielä kertonut muitakin yksityisseikkoja, mutta kapteeni sanoi ne unohtaneensa, koska oli silloin päätellyt, että kaikki oli silkkaa valhetta. Kapteeni lisäsi, että koska väitin olevani ehdoton totuuden kannattaja, minun piti antaa hänelle kunniasanani, että seurustelisin hänen kanssaan tämän matkan ajan yrittämättä mitenkään päättää päiviäni, koska hänen muuten täytyisi pitää minua vangittuna, kunnes saapuisimme Lissaboniin. Minä annoin vaaditun lupauksen, mutta vakuutin samalla mieluummin kokevani pahimpiakin vastoinkäymisiä kuin palaavani elämään yahooiden keskuudessa.

Matkan kestäessä ei sattunut mitään huomattavaa tapausta. Kiitollisuudesta kapteenia kohtaan istuin toisinaan hänen hartaasti pyydettyään hänen seurassaan yrittäen salata ihmissukuun kohdistuvaa vastenmielisyyttäni, joka sittenkin puhkesi usein ilmi. Kapteeni kuitenkin sieti sen mitään virkkamatta. Suurimman osan päivää oleskelin hytissäni päästäkseni näkemästä ketään miehistöön kuuluvaa henkilöä. Kapteeni oli useat kerrat yrittänyt suostutella minua riisumaan villin-vaatteeni ja oli tarjonnut minulle lainaksi parhaan pukunsa. En kuitenkaan voinut siihen suostua, sillä minusta tuntui kauhealta pukea ylleni mitään sellaista, mikä oli aikaisemmin ollut yahoon selässä. Pyysin häneltä lainaksi vain pari puhdasta paitaa, joiden en arvellut voivan niin kovin ruumistani saastuttaa, koska ne oli pesty hänen niitä viimeksi käytettyään. Minä vaihdoin paitaa joka toinen päivä ja pesin ne itse.

Me saavuimme Lissaboniin marraskuun viidentenä päivänä 1715. Maihin noustaessa kapteeni pakotti minut verhoutumaan viittaansa, jottei satamarahvas kertyisi ympärilleni. Minut vietiin hänen taloonsa, ja hartaasti pyydettyäni sain hänet sijoittamaan itseni ylimpään kerrokseen pihan puolelle. Minä vannotin häntä olemaan kenellekään ilmaisematta, mitä olin kertonut hänelle houyhnhnmeistä, koska vähäisinkin sellaiseen juttuun viittaaminen vain houkuttelisi suuret määrät ihmisiä minua näkemään, vieläpä todennäköisesti saattaisi minut vangitsemisen tai pyhän inkvisition järjestämän roviokuoleman vaaraan. Kapteeni suostutti minut ottamaan vastaan uuden vaatekerran, mutta minä en voinut sietää räätälin toimittamaa mitanottoa. Don Pedro oli melkein minun kokoiseni, ja vaatteet sopivat varsin hyvin. Hän varusti minut muillakin tarpeellisilla pukukappaleilla, joita kaikkia tuuleennutin vuorokauden, ennenkuin otin ne käytäntöön.

Kapteeni oli naimaton mies, hänellä oli ainoastaan kolme palvelijaa, joiden ei sallittu tarjoilla pöydässä, ja hänen koko käytöksensä oli niin rakastettavaa ja ymmärryksensä hyvässä merkityksessä niin inhimillinen, että tosiaankin aloin sietää hänen seuraansa. Hän vaikutti minuun siinä määrin, että rohkenin katsahtaa ulos pihanpuolisesta ikkunastani. Vähitellen hän sitten siirsi minut toiseen huoneeseen, josta vilkaisin kadulle vetäen kuitenkin samassa säikähtyneenä pääni takaisin. Viikon kuluessa hän sai minut houkutelluksi alas ulko-ovelle. Minä havaitsin kauhuni vähitellen laimenevan, mutta vihani ja ylenkatseeni tuntuivat yltyvän. Vihdoin rohkaisin itseni ja kuljin kaduilla hänen kanssaan, mutta pidin nenässäni hyvän annoksen ruutua ja toisinaan nuuskaa.

Don Pedro, jota olin hiukan perehdyttänyt perheasioihini, huomautti minulle kymmenen päivän kuluttua, että minun piti kunniani ja omantuntoni nimessä palata kotimaahani elämään vaimoni ja lasteni kanssa. Hän sanoi satamassa olevan erään englantilaisen aluksen lähtövalmiina ja lupasi toimittaa minulle, mitä tarvitsin. Olisi liian väsyttävää, jos tässä kertoisin kaikki hänen väitteensä ja omat vastaväitteeni. Hän sanoi, että oli kerrassaan mahdotonta löytää sellaista yksinäistä saarta, jota tyyssijakseni toivoelin, mutta omassa talossani minulla oli käskyvalta ja siellä voin viettää niin eristettyä elämää kuin hyväksi näin.

Havaittuani, ettei asia ollut paremmin ratkaistavissa, suostuin vihdoin hänen esitykseensä. Lähdin Lissabonista marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä englantilaisessa kauppalaivassa, jonka kapteenin nimeä en tullut kysyneeksi. Don Pedro saatteli minut laivalle ja lainasi minulle kaksi puntaa. Hän sanoi minulle hellät jäähyväiset ja syleili minua erottaessa, minkä kaiken siedin niinkuin voin. Tämän viimeisen matkan aikana en ollut missään tekemisissä kapteenin enkä miehistön kanssa, vaan sanoin olevani sairas ja pysyttelin hytissäni. Joulukuun viidentenä päivänä 1715 suunnilleen yhdeksän aikaan aamulla laskimme ankkurin Downsissa, ja kello kolme iltapuolella saavuin onnellisesti kotiini Rotherhithiin.

Vaimoni ja lapseni hämmästyivät ja ilahtuivat kovin minun tullessani, koska olivat varmasti uskoneet, että olin matkalle kuollut. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidät nähdessäni tunsin ainoastaan vihaa, inhoa ja ylenkatsetta, ja sitä enemmän, kun ajattelin, kuinka läheisesti olin heihin liitetty. Vaikka näet olin houyhnhnmein maasta surkeasti karkoitettuna pakottanut itseäni sietämään yahooiden näkemistä ja keskustelemaan Don Pedro de Mendezin kanssa, oli muistini ja mielikuvitukseni kuitenkin yhä tulvillaan jalojen houyhnhnmien hyveiden ja aatteiden kuvia. Ja kun vielä ajattelin, että olin erääseen yahoo-heimon jäseneen yhtymällä tullut useiden uusien isäksi, valtasi minut mitä ankarin häpeän, hämmennyksen ja kauhun tunne.

Olin tuskin ehtinyt astua sisään huoneeseen, kun vaimoni kavahti kaulaani ja suuteli minua. Koska olin tottunut vuosikausia pysyttelemään loitolla näistä inhoittavista eläimistä, vaivuin pyörryksiin melkein tunnin ajaksi. Tätä kirjoittaessani on kulunut viisi vuotta siitä, kun viimeisen kerran palasin Englantiin. Ensimmäisen vuoden aikana en voinut kärsiä vaimoani ja lapsiani läheisyydessäni, koska jo heidän pelkkä uhonsa oli sietämätön, ja sitäkin mahdottomampi oli aterioida heidän kanssaan samassa huoneessa. Tähän päivään saakka he eivät ole uskaltaneet koskea leipääni tai juoda samasta kupista, enkä minä ole voinut sallia kenenkään tarttua käteeni. Ensimmäisen ostokseni muodosti kaksi orivarsaa, joita pidän hyvässä hoidossa, ja lähinnä niitä on tallirenki suurin suosikkini; tunnen näet häneen tallissa imeytyvän tuoksun virkistävän elonhenkiäni. Hevoseni ymmärtävät minua verrattain hyvin; minä keskustelen heidän kanssaan vähintään neljä tuntia joka päivä. He eivät tunne ohjaksia enempää kuin satulaakaan, elävät hyvässä sovussa kanssani ja ovat toistensa parhaat ystävät.

KAHDESTOISTA LUKU

Tekijän totuudenrakkaus. Mitä hän on tarkoittanut julkaistessaan teoksensa. Hän moittii niitä matkailijoita, jotka poikkeavat totuudesta. Tekijä osoittaa, ettei hänen kirjailemisensa ole tapahtunut missään ilkeässä tarkoituksessa. Eräs vastaväite kumotaan. Siirtomaiden hankkimisessa käytetty menetelmä. Tekijä puhuu kotimaansa puolesta. Hän todistaa, että kruunulla on oikeus hänen kuvailemiinsa maihin. Niiden valloittamisesta koituvat vaikeudet. Tekijä lausuu viimeisen kerran jäähyväiset lukijalleen, selittää, kuinka aikoo elää edelleen, antaa hyvää neuvoa ja päättää teoksensa.

Olen siis, suosiollinen lukijani, totuudenmukaisesti kuvaillut sinulle kuusitoista vuotta ja kahdeksatta kuukautta kestäneitä retkiäni ja olen harrastanut vähemmän esityksen koristeellisuutta kuin sen totuutta. Olisin ehkä voinut toisten tavoin hämmästyttää sinua eriskummallisilla ja uskomattomilla tarinoilla, mutta olen sittenkin pitänyt parempana kertoa pelkät tosiasiat yksinkertaisesti ja koruttomasti, koska tärkeimpänä tarkoituksenani oli sinun valistaminen eikä huvittaminen.

Me, jotka retkeilemme kaukaisissa maissa, missä harvoin käyvät englantilaiset tai muut eurooppalaiset, voimme aivan helposti sepittää ihmeellisten meri- ja maaeläinten kuvauksia. Mutta retkeilijän tärkeimpänä tarkoituksena tulisi olla ihmisten viisastuttaminen ja parantaminen ja heidän olemuksensa jalostaminen esittämällä vieraiden maiden kuvauksissa sekä huonoja että hyviä esikuvia.

Toivon hartaasti, että säädetään laki, jonka mukaan jokainen retkeilijä saa luvan julkaista matkakertomuksensa vasta vannottuaan valtakunnan kanslerille, että on kertonut kaikki kokemansa parhaan tietonsa mukaan todenperäisesti. Silloin ei maailma joudu enää petetyksi niinkuin käy yleensä nyt, kun muutamat kirjailijat, saadakseen kirjoilleen suuremman menekin, esittävät mitä törkeimpiä valheita mitään pahaa aavistamattomalle lukijalle. Nuoremmalla iälläni luin suureksi huvikseni useita matkakertomuksia, mutta käytyäni sittemmin useimmissa maapallon osissa ja havaittuani omin silmin monet tarumaiset kertomukset perättömiksi olen aivan kyllästynyt sellaiseen kirjallisuuteen ja hiukan närkästynytkin huomatessani, kuinka häpeämättömästi ihmisten herkkäuskoisuutta käytetään väärin. Kun siis tuttavani suvaitsivat olla sitä mieltä, että vaatimattomat kyhäykseni voisivat kansalaisiani miellyttää, asetin järkähtämättömästi noudatettavakseni periaatteeksi, että pysyisin kiinteästi totuudessa. Tosiaankaan en ole tuntenut vähintäkään kiusausta siitä poiketa, koska mielessäni ovat elävinä jalon isäntäni ja toisten houyhnhnmien opetukset ja esikuvat, jotka keräsin saadessani kunnian olla pitkät ajat heidän nöyränä kuuntelijanaan.

Tiedän varsin hyvin, kuinka vähän mainetta on voitettavissa teoksilla, jotka eivät edellytä nerokkuutta enempää kuin suurta oppiakaan, ei oikeastaan mitään muuta kuin hyvää muistia tai seikkaperäistä päiväkirjaa. Tiedän myös, että matkakertomusten kirjoittajat, samoinkuin sanakirjain tekijät, vaipuvat unohduksiin seuraajiensa painon ja määrän alle, koska viimeksimainitut ovat aina päällimmäisinä. Niinpä onkin erittäin todennäköistä, että retkeilijät, jotka myöhemmin käyvät niissä maissa, joista olen kirjassani kertonut, erehdyksiäni osoittamalla (jos niitä on olemassa) ja monia uusia havaintoja esittämällä sysäävät minut pois yleisön suosiosta, valtaavat sijani ja saavat maailman unohtamaan, että olen milloinkaan mitään kirjoittanut. Se olisi epäilemättä liian ankara nöyryytys, jos olisin kirjoittanut voittaakseni mainetta. Mutta koska ainoana silmämääränäni on ollut yleinen menestys, ei yritykseni tyhjiinraukeaminen voi olla ehdoton. Kukapa voisikaan lukea kuvailemistani jalojen houyhnhnmien hyveistä häpeämättä omia paheitaan pitäessään itseään oman maansa järjellisenä, hallitsevana eläimenä? En sano mitään niistä kaukaisista maista, joissa yahoot ovat johtajina. Heidän joukossaan ovat vähimmin turmeltuneita brobdingnagilaiset, joiden viisaiden moraalisten ja valtiollisten periaatteitten noudattaminen olisi meille onneksi. En kumminkaan huoli asiasta laveammin puhua, vaan jätän ymmärtäväisen lukijan asiaksi tehdä omia huomioita ja sovellutuksia.

Minua ilahduttaa melkoisesti, ettei teostani voitane mitenkään moittia. Millaisia vastaväitteitä kävisikään esittäminen, kun kirjailija kertoo selviä tosiasioita kaukaisista maista, joissa meillä ei ole minkäänlaisia kaupan eikä merenkulun etuja valvottavina? Olen visusti välttänyt kaikkia niitä virheitä, joista matkakuvausten sepittäjiä yleensä syystäkin moititaan. Sitäpaitsi en lukeudu missään määrässä mihinkään puolueeseen, vaan kirjoitan kiihkottomasti, ennakkoluulottomasti, osoittamatta mitään karsautta kenellekään ihmiselle tai ihmisryhmälle. Kirjoitan kaikkein jaloimmassa tarkoituksessa, valistaakseni ja opettaakseni ihmisiä, joita hieman aimompana voin itseäni pitää, silti loukkaamatta vaatimattomuutta, koska olen saanut pitkän ajan nauttia täydellisten houyhnhnmien seurasta koituvia etuja. Kirjoitan pitämättä ollenkaan silmällä hyötyä tai kiitosta. En ole kirjoittanut yhtäkään sanaa, joka voi näyttää vihjaukselta tai vähimmässäkään määrässä loukata kaikkein herkimpiäkään. Toivon siis voivani oikeudenmukaisesti nimittää itseäni täysin nuhteettomaksi kirjailijaksi, joka ei milloinkaan tarjoa kumoajien, tutkijoiden, tutkistelijoiden, tarkastajien, moittijoiden, paljastajien ja muistuttajien joukoille tilaisuutta kykyjensä harjoittamiseen.

Tunnustan kuulleeni kuiskattavan, että olisin Englannin kansalaisena ollut velvollinen jo ensimmäisen kerran palattuani jättämään kertomuksen valtiosihteerille, koska jokainen maan kansalaisen löytämä alue kuuluu kruunulle. Epäilen kuitenkin, voisimmeko valloittaa kuvailemani maat yhtä helposti kuin Ferdinand Cortez valloitti alastomien amerikkalaisten asuinsijoja. Lilliputilaisten tuhoamiseksi ei luullakseni kannata varustaa laivastoa ja sotajoukkoa, ja minä puolestani jätän ratkaisematta, olisiko viisasta hyökätä brobdingnagilaisten kimppuun, ja tuntisiko englantilainen armeija olonsa turvalliseksi, jos Lentävä saari leijuisi sen yläpuolella. Houyhnhnmit tosin eivät ole niin hyvin varustautuneet sotaan, joka taito on heille täysin vieras, varsinkin mitä heittoaseitten käyttämiseen tulee. Jos olisin valtioministeri, en kuitenkaan neuvoisi hyökkäämään heidän maahansa. Heidän viisautensa, yksimielisyytensä, ehdoton pelottomuutensa ja isänmaanrakkautensa korvaisivat täydellisesti kaikki sotilaallisen taidon vajavaisuudet. Ajateltakoon vain, että kaksikymmentätuhatta houyhnhnmiä syöksyy keskelle eurooppalaista armeijaa hämmentäen rivit, kumoten ajoneuvot ja piesten soturien kasvot möyhyksi takakavioittensa hirmuisilla iskuilla. He näet varmaan ansaitsisivat mainelauseen, joka on sovitettu Augustukseen: Recalcitrat undique tulus. En siis suinkaan ehdottele tämän ylevämielisen kansakunnan kukistamista, vaan päinvastoin toivon heidän kykenevän ja haluavan lähettää riittävän määrän kansalaisiaan sivistämään Eurooppaa, opettamaan meille kunnian, oikeuden, totuuden, kohtuullisuuden, yhteishengen, uljuuden, siveyden, ystävyyden, hyväntahtoisuuden ja uskollisuuden ensimmäisiä alkeita. Kaikkien näiden hyveiden nimet ovat säilyneet useimmissa kielissämme, ja ne tavataan sekä uudempien että vanhempien kirjailijoiden teoksissa, kuten oman vähäisen lukemiseni nojalla voin todistaa.

Oli kuitenkin olemassa eräs toinen syy, jonka vuoksi en erikoisesti halunnut avartaa Hänen Majesteettinsa valta-alueita löytöjeni avulla. Totta puhuakseni en ollut aivan varma siitä, jakoivatko ruhtinaat sellaisissa tapauksissa oikeutta täysin moitteettomasti. Tässä eräs esimerkki. Joukko merirosvoja ajautuu myrskyssä tuntemattomille vesille, vihdoin havaitsee mastonnokasta tähystelevä poika maata, he lähtevät maihin ryöstämään ja rosvoamaan, kohtaavat rauhallisen kansan, joka ottaa heidät ystävällisesti vastaan, antavat maalle uuden nimen, valtaavat sen hallitsijansa puolesta, pystyttävät mädänneen lankun tai jonkin kivenmöhkäleen muistomerkiksi, murhaavat pari kolme tusinaa maan asukkaita, ottavat väkisin pari kappaletta näytteeksi, palaavat kotimaahan ja saavat armahduksen. Niin on saatu uusi valta-alue, kuten sanotaan, jumalallisen oikeuden nojalla. Sinne lähetetään laivoja niin pian kuin suinkin mahdollista, alkuasukkaat karkoitetaan tai tuhotaan, heidän ruhtinaitaan kidutetaan, jotta ilmaisisivat aarteensa, kaikkia epäinhimillisiä ja lihallisia himoja voidaan vapaasti tyydyttää, maa höyryää asukkaittensa verestä, ja tämä ylen hurskaassa tarkoituksessa lähetetty kammottava teurastajajoukkio on uudenaikainen siirtokunta, jonka asiana on epäjumaliapalvelevan raakalaiskansan käännyttäminen ja sivistäminen.

Tunnustan kuitenkin, ettei tuo kuvaus mitenkään sovellu Britannian kansaan, jonka tekee koko maailmalle kelvolliseksi esikuvaksi siirtokuntien perustamisessa ilmenevä viisaus, huolellisuus ja oikeudenmukaisuus, runsaat uskonnon ja sivistyksen edistämiseen myönnetyt varat, hurskaiden ja kyvykkäiden hengenmiesten valitseminen kristinuskon levittäjiksi, hyvä huolenpito siitä, että emämaasta lähetetään siirtokuntiin tavoiltaan ja käytökseltään moitteetonta väkeä, tarkka oikeudenkäytön valvominen sen nojalla, että kaikkien siirtokuntien siviilihallinto uskotaan erinomaisen kyvykkäille, mihinkään omanedunharrastukseen taipumattomille virkamiehille, ja kaiken kruununa se, että siirtokuntiin lähetetään kaikkein valppaimpia ja kelvollisimpia kuvernöörejä, jotka pitävät silmällä yksinomaan johtamansa kansan onnea ja herransa kuninkaan kunniaa.

Mutta koska kuvailemani kansat eivät näytä ollenkaan mielivän joutua kukistetuiksi, orjuutetuiksi, tuhotuiksi tai uusien tulijoiden karkoittamiksi ja koska heidän maissaan ei ole runsaasti kultaa, hopeaa, sokeria eikä tupakkaa, olen rohjennut nöyrimmästi otaksua, etteivät ne ollenkaan sovellu intomme, urhoollisuutemme tai harrastuksemme esineiksi. Jos kuitenkin ne, joita asia lähemmin koskee, katsovat toisenlaisen mielipiteen otollisemmaksi, olen valmis laillisen haasteen saatuani todistamaan, ettei yksikään eurooppalainen ole ennen minua käynyt näissä maissa, mikäli näet luotetaan alkuasukkaiden tiedonantoihin. Kiistaa voisi kukaties syntyä niistä kahdesta yahoosta, jotka kerrotaan monta vuotta sitten nähdyn eräällä Houyhnhnmein maan vuorella ja joista mainitun rodun otaksutaan siellä saaneen alkunsa. Ne voivat hyvinkin olla englantilaisia, sillä niiden jälkeläisten tosin melkoisesti rumentuneet kasvojenpiirteet näyttivät tosiaankin siihen viittaavan. Jätän kumminkin siirtomaaoikeuteen perehtyneiden henkilöiden ratkaistavaksi, voidaanko tuo seikka asettaa oikeusvaatimuksen perusteeksi.

Maitten valtaaminen hallitsijani nimessä ei edes johtunut mieleeni ja jos olisi johtunut, olisin kenties olosuhteet huomioonottaen varovaisuuden ja itsesäilytysvietin opastamana siirtänyt toimenpiteen toistaiseksi.

Siten vastattuani ainoaan muistutukseen, joka voidaan esittää minua retkeilijää vastaan, lausun tässä viimeisen kerran jäähyväiset kaikille suosiollisille lukijoilleni ja vetäydyn Redriffissä sijaitsevaan pieneen puutarhaani nauttimaan omista mietiskelyistäni, toteuttamaan houyhnhnmien keskuudessa oppimiani erinomaisia hyveitä, opettamaan oman perheeni yahooita, mikäli havaitsen ne oppivaisiksi luontokappaleiksi, katselemaan itseäni usein kuvastimessa siten aikaa voittain mahdollisuuden mukaan tottuakseni sietämään inhimillisen olennon näkemistä, valittamaan oman maani houyhnhnmien eläimellisyyttä, mutta siitä huolimatta aina kohtelemaan heitä kunnioittavasti muistaen jaloa isäntääni, hänen perhettään ja houyhnhnmien koko heimoa, jota meikäläiset kunniakseen kaikin puolin muistuttavat, joskin heidän älylliset kykynsä ovat rappeutuneet.

Viime viikolla sallin vaimoni ensimmäisen kerran aterioida kanssani, pitkän pöydän toisessa päässä, ja vastata (tosin niin lyhyesti kuin suinkin mahdollista) muutamiin hänelle esittämiini kysymyksiin. Yahooiden haju kuitenkin minua yhä kiusaa, ja senvuoksi sullon aina sieraimiini hyvät annokset ruutua, lavendelia tai tupakanlehtiä. Ja vaikka myöhemmälle puolelle ikäänsä ehtineen miehen on vaikea muuttaa piintyneitä tapojaan, en kumminkaan ole kokonaan heittänyt toivoa, että joidenkin aikojen kuluttua voin sietää naapuri-yahoon seuraa pelkäämättä, kuten vielä nyt, hänen hampaitaan ja kynsiään.

Voisin kenties solmia jälleen sovinnon yahoo-suvun kanssa helpommin, jos sen jäsenet tyytyisivät niihin paheisiin ja hullutuksiin, joihin luonto on heidät oikeuttanut. Minua ei ollenkaan ärsytä lakimiehen, taskuvarkaan, everstin, narrin, lordin, pelaajan, poliitikon, parittajan, lääkärin, vieraanmiehen, lahjojan, asianajajan, petturin tai muun sellaisen näkeminen, koska kaikki tuo kuuluu asioiden luonnolliseen menoon. Mutta kun näen sekä ruumiiltaan että sielultaan turmeltuneen ja sairaan möhkäleen ylpeyden vaivaamana, niin kärsivällisyyteni auttamattomasti loppuu ja minun on mahdoton käsittää, kuinka sellainen eläin ja sellainen pahe soveltuvat yhteen. Viisaat ja kunnolliset houyhnhnmit, joissa on ylenpalttisesti kaikkia järjellisen olennon kaunisteeksi kelpaavia hyveitä, eivät tiedä mitään sanaa tätä pahetta ilmaisemaan. Heidän kielessään näet ei ole minkäänlaisen pahan ilmaisuvälinettä, lukuunottamatta niitä sanoja, joilla he kuvailevat yahooittensa inhoittavia ominaisuuksia. Niiden joukosta he eivät kumminkaan ole keksineet ylpeyttä, koska eivät perinpohjin tunne ihmisluontoa, sellaisena kuin se esiintyy maissa, joissa tämä eläin hallitsee. Minä sitävastoin havaitsin laajemman kokemukseni perusteella aivan selvästi jonkinlaisia mainitun paheen ituja villeissäkin yahooissa.

Houyhnhnmit, jotka elävät järjen johdon alaisina, eivät ylpeile hyvistä ominaisuuksistaan enempää kuin minä siitä, ettei minulta puutu jalkaa tai kättä, mikä seikka ei voi olla kenenkään järjellisen ihmisen ylpeyden esineenä, vaikka hän tuntisikin itsensä onnettomaksi, jos jäsenensä menettäisi. Käsittelen tätä asiaa sitäkin laajemmin, koska haluan kaikin keinoin tehdä englantilaisen yahoon seuran itselleni ainakin siedettäväksi. Sen vuoksi huomautan kaikille, jotka hiukankin taipuvat mainittuun paheeseen, että heidän on paras pysytellä poissa näkyvistäni.

SELITYKSIÄ.

XXIX Julkaisija lukijalle ja Kapteeni Gulliverin serkulleen Sympsonille kirjoittama kirje. »Serkku Sympsonin» huomautusten piti tietenkin tehostaa kertomuksen uskottavuutta. Siinä mainitut poistot lienevät tavallaan rohkaisseet teoksen ensimmäistä julkaisijaa Mottea tekstin vapaaseen käsittelemiseen. »Gulliverin kirje» ilmestyi vasta Faulknerin julkaisemassa painoksessa v. 1735, vaikka se on allekirjoitettu 1727.

XXIX Dampier. William Dampier (1652—1715), englantilainen merenkävijä ja kuuluisain matkakertomusten (m.m. New Voyage Round the World, v. 1697) tekijä. On huomautettu, että Gulliverin retkien tyylillisessä muovauksessa on ilmeisesti pidetty silmällä D:n teoksia.

XXXI Kuningatar Anna-vainaja. Mainittu kohta oli »Matkassa Houyhnhnmein maahan», kuudennessa luvussa. Kts. alempaa selitystä siv. 420.

XXXIII Smithfield. Lontoon Cityssä sijaitseva tori, jolla aikoinaan toimitettiin mestauksia; myöhemmin eläinmarkkinain paikka.

XXXIII Seitsemän kuukauden aika. »Gulliverin kirje on allekirjoitettu huhtikuun 2:na 1727, teoksen ensimmäinen painos oli ilmestynyt lokakuun lopussa 1726, joten aikaa oli sillävälin kulunut vain yli viisi kuukautta. Swiftin elämäkerran kirjoittaja Sir Henry Craik (Life of Swift, v. 1882) arvelee, ettei Swift olisi voinut niin erehtyä, jos tämä »kirje» olisi todella kirjoitettu jo 1727. Sopii ehkä kumminkin kysyä, välittikö Swift tässä enempää kuin muuallakaan ajanmääräysten erinomaisesta täsmällisyydestä.

XXXV Brobdingnag-Brobdingrac. Tämä korjaus on tietenkin pelkkää leikittelyä, mutta siitä huolimatta on joku selittäjä ihmetellyt, kuinka tuo »virhe» Swiftin nimenomaisesta huomautuksesta huolimatta on säilynyt Retkien painoksissa meidän päiviimme saakka!

1 Lilliput. Professori Henry Morleyn selityksen mukaan nimi on kokoonpantu sanoista lilli, joka Swiftin »little languagessa» merkitsee = little (pieni), ja put, joka Swiftin ajalla oli yleinen solvaussana, samoinkuin espanjankielen puta ja italian puitavia (portto) vielä nyt. Kts. myös myöhemmin (s. 241) esiintyvää nimeä Laputa.

5 Van Diemenin maa. Sillä nimellä mainittiin Swiftin ajan kartoissa Uuden Hollannin (Australia) luoteisosaa. Mainittu leveysaste ei kumminkaan sitä vastaa. Swift sijoitti hyvässä tarkoituksessa tarinaansa todellisiakin maantieteellisiä nimiä kuin siteeksi.

7 Yritin nousta. Philostratos, kreikkalainen sofisti Rooman keisarivallan ajoilta, kertoo teoksessaan »Eikónes» (Kuvia) (II, 847) samaan tapaan kääpiökansan hyökkäyksestä Heraklesta vastaan.

7 kuusituumaisen ihmishahmon. Lilliputin ja sen asukkaitten mitat vastaavat mittakaavaa tuuma = jalka. Brobdingnagin (s. 115) mittakaava on: jalka = tuuma. Kuten lukija huomaa, on Swift yksityiskohdissa varsin huolellisesti kokenut sovelluttaa pienennys- ja suurennusasteikkoansa.

23 Hänen Majesteettiansa, jota nyt käyn kuvailemaan. Lilliputin keisarissa on havaittu Englannin ensimmäisen Hannoverin-sukuisen kuninkaan Yrjö I:n (1714—1727) piirteitä, kuitenkin vain hyviä, sellaisia kuin oikeamielisyys, lempeys, rohkeus, koruttomuus, säästäväisyys. Molempain hallitsijain erilaisuutta, mitä tulee ulkonaiseen ja sisäiseen ryhtiin, näyttää Swift tahallaan tehostaneen.

25 lingua francaa. Lingua franca (»frankinkieli») on Välimeren pohjukassa sijaitsevien (Levantin) maiden romaanisen sekakielen nimi.

30 Minä käänsin asiakirjan… Stuartit olivat menettäneet Englannin kruunun Jaakko II:n väistyttyä Oranian Wilhelmin tieltä, mutta »jakobiitit» jatkoivat yrityksiään kukistuneen hallitsijasuvun hyväksi Wilhelmin, Annan ja Yrjö I:nkin hallitessa. Kuningatar Annan aikana oli Stuarteja suosiva tory-puolue, johon m.m. kuului vaikutusvaltaisena jäsenenä Swiftin ystävä lordi Bolingbroke, päässyt ratkaisevasti vaikuttamaan politiikkaan. Yrjö I hajoitti tory-ministeristön ja asetti sen sijaan whig-puolueen jäsenistä kokoonpannun, jonka päämiehenä oli Robert Walpole. Viimeksimainittu asetti salaisen komitean pitämään silmällä jakobiittien toimintaa Englannissa ja Ranskassa, minne Bolingbroke oli paennut. Bolingbroke oli toiminut erikoisen tarmokkaasti v. 1712 tehdyn Utrechtin sopimuksen hyväksi, ja tutkimuskomitea sai erikoiseksi tehtäväkseen ottaa selkoa niistä salaisista neuvotteluista, jotka olivat sopimuksen solmimiseen johtaneet. — Swiftin otaksutaan tarkastuskertomuksessaan ivailevan Walpolen komitean toimintaa.

35 minä en sitä huomannut, koska katseeni oli kiinteästi tähdätty Hänen Majesteettiinsa. Whigit olivat ryhtyneet melkein mielettömän perusteellisiin toimenpiteisiin jakobiittisen vehkeilyn varalta. Swiftin otaksutaan yllä mainituilla sanoillaan tahtoneen ilmaista, että whigien syyttämät henkilöt olivat niin lojaalisia (»tähtäsivät katseensa niin kiinteästi Hänen Majesteettiinsa»), etteivät osanneet edes varoa heitä uhkaavia vaaroja.

39 Flimnap saa heittää kipakkaa… Satiirin kärki kohdistuu Yrjö I:n hoviin ja hallitukseen. Flimnap on Sir Robert Walpole, jota Swift sydämestään vihasi.

40 Flimnap olisi… auttamattomasti taittanut niskansa… Koskee Walpolen eroa v. 1717. »Hallitsijan tyyny» on todennäköisesti eräs Yrjö I:n rakastajattarista, Kendalin herttuatar, jonka toimesta Walpole pääsi jälleen virkaansa hänen seuraajansa Stanhopen kuoltua v. 1721.

40 kolme hienoa… silkkilankaa. Tarkoittavat samanvärisiä Englannin korkeimpia kunniamerkkejä, Garter- (»housunauha»), Bath- ja Thistle ritarikunnan nauhoja.

55 tramecksan ja slamecksan. Korkea- ja matalakirkolliset tai whigit ja toryt.

56 Perintöruhtinaan. Walesin prinssin, myöhemmän Yrjö II:n, joka piti juonittelusta ja suosi kummankin puolueen tyytymättömiä. Swiftille kirjoitti hänen tuttavansa Arbuthnot nähneensä Walesin prinssin lukemassa Gulliveria, juuri sitä kohtaa, missä puhuttiin mahtavasta perintöruhtinaasta, mikä oli lukijaa ilmeisesti huvittanut.

57 murtamaan munansa suipommasta päästä. Tylppöpäät ja suippopäät: katoliset ja protestantit. Sormensa leikkaaja oli Henrik VIII, hänen isänsä Edward VI.

57 eräs keisari menetti henkensä ja eräs toinen kruununsa. Kaarle I ja Jaakko II.

63 ja vedin varsin helposti viisikymmentä vihollisen suurinta sotalaivaa jäljessäni. Professori De Morgan on osoittanut Swiftin tässä arvanneen Gulliverin voimat hiukan liian suuriksi. Swift, sanoo hän, »otaksuu miehen, joka on vedessä kaulaa myöten, voivan vetää köydellä massaa, joka vastaisi 60/1728 hänen aikansa linjalaivasta. Tai toisin sanoen: ne 30,000 miestä, jotka hyppäsivät laivoistaan, vastasivat kooltaan ja painoltaan hiukan enempää kuin 17 meidän kokoistamme miestä. Voisiko mies, joka kahlaa vedessä kaulaansa myöten, vetää [»varsin helposti»] venhettä, jossa istuu sangen väljästi 17 miestä? Luultavasti ei, ja vielä vähemmin olisi Gulliver kyennyt vetämään jäljessään aluksia.» Todistelu on kieltämättä vakuuttava, mutta hyvin luultavalta tuntuu, että Swift — joka tosin yleensäkin ja varmaan liiaksi halveksi kaikkea tekstikritiikkiä — olisi katsonut tällaiset tutkistelut Lagadon Suuren Akademian ohjelmaan kuuluviksi.

63 sellaisen kauhun ja epätoivon huudon… Bolingbroken johtama tory-ministeristö oli Utrechtin sopimukseen johtavissa neuvotteluissaan erikoisesti pyrkinyt turvaamaan Englannin ylivaltaa merellä. Blefuscun laivaston valtaaminen saattaa merkitä mainittua pyrkimystä, ja blefusculaisten »kauhun ja epätoivon huuto» on luonnollisesti se huuto, joka kuului Ranskanmaasta, kun vaadittiin hävitettäviksi Dünkirchenin varustuksia ja luovutettaviksi eräitä siirtomaita.

64 hän, Lilliputin keisari, tulisi koko maailman hallitsijaksi. Kuuluisan sotapäällikön lordi Marlboroughin kannattajat pitivät Ranskan alusmaaksi muuttamista täysin mahdollisena.

67 Flimnap ja Bolgolam olivat selittäneet… uskottomuuden merkiksi. Samoin oli Walpole syyttänyt Bolingbrokea petollisista keskusteluista Ranskan ministerien kanssa Utrechtin rauhanneuvottelujen aikana.

70 Minä tyhjensin… Tässä Swiftillä nähtävästi on ollut esikuvana Rabelais, jonka Gargantua (I kirjan 17. luku) tervehtii parisilaisia sellaisella mahdottomalla tavalla.

70 oli vielä uhannut kostaakin. Swift oli joutunut kuningatar Annan kaikkein korkeimpaan epäsuosioon varsinkin aikaisemmin julkaisemansa eri kirkkokuntia ivailevan »Tynnyritarinan» vuoksi siinä määrin, ettei kuningatar tahtonut suostua häntä ylentämään kirkollisella virkauralla.

77 nykyjään hallitsevan Keisarin isoisän. Jaakko I:n aikana oli kunniamerkkien ja arvonimien jakaminen kasvanut uskomattomaan määrään. Tämä hallitsija myös perusti baronet-säädyn, Englannin gentryn (sivistyneitten ja varakkaitten aatelismiesten, suurtilallisten, lakimiesten, upseerien, pappien ja oppineiden) ylimmän luokan, lisätäkseen kruunun rahastoa.

86 puolustaa erään erinomaisen naisen mainetta. On otaksuttu Swiftin tässä viittailevan Bolingbroken ja madame Tencinin tai itsensä ja rouva Mashamin välisiin suhteisiin, mutta asiaan luonnostaan sisältyvä juhlallinen panos koomillisuutta riittänee täysin selitykseksi.

90 Teidän tulee tietää… Tarkoitetaan Walpolen salaista komiteaa, jonka piti »tutkia viimeksitapahtunutta rauhansolmimista ja kuningatar-vainajan ministeristön hoitoa». Seuraavat syytösartiklat ivailevat sitä kannetta; joka nostettiin Bolingbrokea y.m. vastaan.

94 Hän myönsi, että rikoksenne olivat suuret… Muutamat whig-puolueen jäsenet ehdottelivat, ettei entisiä tory-ministereitä syytettäisi maanpetoksesta, joka vaatisi kuolemanrangaistusta, vaan pahoista väärinkäytöksistä, jolloin he menettäisivät vain omaisuutensa ja kansalaisoikeutensa.

101 olisin iloiten… alistunut niin lievään rangaistukseen. Tässäkin viittaus Bolingbrokea, Oxfordia ja Atterburyä vastaan nostettuun syytteeseen. Niiden syiden, joilla Gulliverin pakoa Blefuscuun puolustetaan, arvellaan samalla puolustelevan Bolingbroken pakenemista Ranskaan. Toisaalta on huomautettu, ettei Swift, vaikka olikin Bolingbroken ystävä, suinkaan saattanut otaksua hänen merkitsevän Englannille, mitä Gulliver merkitsi lilliputilaisille. Kun sitäpaitsi Bolingbroke oli saanut luvan palata Englantiin jo ennenkuin Swift oli tätä kirjoittanut, ei Swiftillä oikeastaan ollut syytä palauttaa mieliin Bolingbroke-jättiläisen pakenemista peukaloisten maasta. Ravenscroft Dennis huomauttaa tässä yhteydessä sangen järkevästi, ettei tarun ja toden vastaavaisuutta saa kehitellä liian pitkälle. Swiftin mielessä on kieltämättä voinut olla sytykkeenä Bolingbroken pako.

108 hän itse ja useimmat hänen ministerinsä olivat erittäin iloiset päätöksestäni. Ranskan hallitus oli kovin huolissaan Bolingbroken ja muiden pakolaisten vehkeilyn vuoksi.

118 Havaittuamme, että tuuli alkoi kiihtyä… Tämä kappale on »Gulliverin serkulta» (kts. alkulausetta »Julkaisija lukijalle») jäänyt epähuomiossa poistamatta! Swift tahtoi ivailla matkakuvausten sepittäjien tapaa käyttää ylen runsaasti merisanastoa. Koko kappale kuuluu otetun melkein sananmukaisesti eräästä v. 1669 ilmestyneestä merenkulkuoppaasta.

148 Sansonin Kartasto. Sanson, ranskalainen kartografi (1600—1667), julkaisi useita karttateoksia, jotka Hubert Jaillot myöhemmin (1692) keräsi yhteen (Atlas nouveau).

149 Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan huvittamaan. Kuningattaren mallina otaksutaan olleen Walesin prinsessan. Kuningas ei kumminkaan ole prinssin, myöhemmän Yrjö II:n kaltainen.

150 suunnilleen sadan moidorin paksuinen. Moidori: portugalilainen kultaraha (= £ 1. 7 s.).

155 että olin vain relplum scalcath… Cyrano de Bergerac kertoo »Koomillisessa historiassaan» joutuneensa samanlaisen arvioinnin esineeksi. On huomautettu muistakin Cyranon ja Gulliverin tarinain yhtymäkohdista, esim. siitä, että kumpaakin sankaria näytettiin rahasta.

167 Siitä syystä heidän tulisi korjata karttateoksensa… Saman teorian Swift esittää myöhemminkin (s. 314). Hänen aikansa maantieteentutkijain keskuudessa oli erimielisyyttä siitä, oliko Japani maantieteellisessä yhteydessä Amerikan kanssa vai ei.

173 eikä suinkaan vastaa (jos oikein muistan) Salisburyn tapulin korkeutta. Swift muistaa oikein, sillä Salisburyn tapuli olisi Brobdingnagin mittakaavan mukaan 5000 jalan korkuinen.

187 Se otti minut oikealle käsivarrelleen… Joku selittäjä on arvellut Swiftin saaneen aiheen tähän apinajuttuun vanhasta tarinasta, jossa kerrottiin, kuinka apina kerran pelasti Kildaren jalon suvun jatkajan.

203 Hän tiedusteli… mistä ottaisimme varoja velkojemme suorittamiseksi. Valtiovelka oli siihen aikaan sangen uusi ilmiö ja herätti ihmisten mielissä levottomuutta.

203 Erikoisesti hän joutui ihmeisiinsä… Vakinainen sotaväki oli sekin mieliäkuohuttava seikka Yrjö I:n hallitusaikana, ja whig-puolue menetti kansansuosiota sekä tässä että valtiovelka-asiassa osoittamainsa taipumusten vuoksi.

208 Dionysios Halikarnassolainen. Liviuksen (59 e.Kr. — 17 j.Kr.) aikalainen; hän selitti teoksessaan »Archaeologia» tahtovansa osoittaa Rooman todellista suuruutta, jonka kreikkalaiset historioitsijat olivat jättäneet huomiotta. Dionysion teoksen käännös oli julkaistu Oxfordissa v. 1704.

247 hollantilainen syyti suustaan kaikki… kiroukset ja solvaukset… Englantilaisissa matkakertomuksissa oli yleisesti valitettu hollantilaisten julmuutta.

254 isäntä on aina mietteisiinsä vaipunut siinä määrin, että on vaarassa… Tässä, kuten koko kolmannen matkan kuvauksessa, Swift ivailee aikansa matemaatikkoja ja muiden tieteiden edustajia, joita sydämestään halveksi. Suuri Isaac Newton oli hänen erikoinen silmätikkunsa, koska oli uskaltanut eräässä vaihtorahojen metallipitoisuutta koskevassa kysymyksessä (n.s. Woodin puolipennyt) asettua Swiftiä ärsyttävälle kannalle.

256 Palvelijat veistivät leivän keiloiksi, lieriöiksi, suunnnikkaiksi… Professori De Morgan sanoo, että Swiftillä oli aivan liian vähän pätevää tietoainesta matemaattisten tieteitten tehokasta ivailua varten, ja huomauttaa varsin myrkyllisesti, että matemaatikot olisivat päivällistä nautittaessa ottaneet keilat ja lieriöt ja jättäneet Swiftille suunnikkaat, pintakuviot, joilla ei ole vähintäkään vahvuutta. — Toisaalta on tietenkin matemaatikon varottava arvostelemasta Swiftin satiiria vain yksityiskohdissa sattuneitten virheitten nojalla, ottamatta huomioon sen humaanisia valtalinjoja.

258 Laputa merkitsee quasi lap outed… Tässä ivaillaan filologeja, joiden joukosta tri Bentley oli joutunut Swiftin erikoisen huomion esineeksi. Ottaessaan ratkaisevalla tavalla osaa kiistaan antiikkisen ja uudenaikaisen kirjallisuuden eduista Swift oli itsekin käynyt taisteluun julkaisemalla juuri Bentleyn kumoamiseksi satiirinsa »Kirjojen sota».

258 oli tullut laskelmissaan merkinneeksi väärän numeron. Tässäkin Swift hipaisee Newtonia, jonka eräässä teoksessa oli auringon ja maan välimatkaa osoittavaan lukuun painovirheen vuoksi pujahtanut jokin ylimääräinen numero.

279 etteivät kuningas ja hänen molemmat vanhemmat poikansa saa poistua saaresta. Yrjö I kävi varsin usein Hannoverissa.

283 Kaduilla liikkuva väki kulki nopeasti… Swiftin mielessä lienee ollut kuvia Lontoossa v. 1720 vallinneen keinottelukuumeen päiviltä. Silloin syntyneisiin lukuisiin keinotteleviin yhtiöihin viittaillaan tässä ja seuraavassa luvussa.

291 Ensimmäinen kohtaamani mies… Kuvaillessaan Lagadon Akademian professorien toimia Swift on jokseenkin tarkoin noudattanut Rabelais’lta saatua esikuvaa (»Kuningatar Päähänpiston» hovilaiset, V kirjan 22. luku).

294 Hän huomautti vielä, että hämähäkkejä käytettäessä… Eräs kekseliäs ranskalainen herra Bon oli tehnyt sellaisia kokeita ja todella valmistanut hämähäkin-silkistä sukkia ja käsineitä. Hänen asiasta sepittämänsä kirjallinen esitys ilmestyi v. 1710. Pope viittaa siihen koomillisen The Dunciad-eepoksensa säkeessä:

»Or draw to silk Arachne’s subtile line» (Tai kehrätä silkiksi Arakhnen
[Hämähäkin] hieno säie).

296 Koira kuoli paikalla… Mainitut toimenpiteet viittaavat tohtori Woodwardin oksennusteoriaan, jonka perustuksena olevissa kokeissa oli käytetty välineinä koiria.

298 hän huomasi minun… katselevan puutelinettä… Walter Scott arveli Swiftin tässä ivailevan sitä »suurta taidetta», jonka perusti Raymundus Lullus (Opera, v. 1598). Tarkoituksena oli yksinkertaisia käsitteitä mekaanisesti yhdistelemällä päästä uusiin totuuksiin ja »yleistieteeseen». Yleisimmät käsitteet ja yleisimmät olioitten määreet merkittiin seitsemään päälletysten sijoitettuun samakeskeiseen kehään, ja kehiä kiertämällä saatiin syntymään mitä erilaisimpia käsiteyhdistelmiä.

310 Eräs toinen professori näytti minulle suurta paperia… Seuraavassa tehdään naurunalaiseksi Parlamentissa toimitettua tutkimusta Rochesterin piispan Atterburyn jutussa (v. 1722). Atterburyä syytettiin valtiopetoksesta, ja tärkeimpänä todistusainehistona olivat salamerkein kirjoitetut kirjeet, joita oli onnistuttu sieppaamaan. Atterbury oli epäilemättä ollut kirjevaihdossa kruununtavoittelijan kanssa, mutta kun ei mitään suoranaista todistetta ollut tai ei voitu esittää, olivat hänen puoluelaisensa kovin kuohuksissaan siitä, että hänet kumminkin karkoitettiin. Swift ja Pope pitivät yhä häntä viattomana.

311 Tribnian kuningaskunnassa, jota maan asukkaat mainitsevat nimellä Langden… Nimet Tribnia ja Langden on muodostettu 'anagrammaattisesti’, muuttamalla kirjainten järjestystä nimissä Britain ja England.

312 rampa koira vallananastajaa… Atterburyn jutussa näytteli tärkeää osaa piispan rampa koira. Swift on kirjoittanut asiasta runonkin nimeltä »Siitä kauheasta Salaliitosta, jonka sai ilmi Harlequin, Rochesterin piispan ranskalainen halli.»

318 Hänen Korkeutensa näet kehoitti minua kutsumaan keitä henkilöitä ikänä halusin… Seuraavaan on nähtävästi saatu aihe Rabelais’lta (II kirjan 30. luvusta, Epistemon-episodista), joka vuorostaan oli lukenut Lukianosta (»Vainajain keskusteluja»).

319 Hannibalin, joka vakuutti, ettei hänellä ollut etikan tippaa leirissään. Viittaus tarinaan, jonka mukaan Hannibal särki kallioita ensin kuumentamalla ja sitten valelemalla niitä etikalla (Livius XXI kirja, 37. luku).

322 Minä esittelin Didymon ja Eustathion… Didymos oli kuuluisa alexandrialainen grammatikko, joka keisari Augustuksen ajalla eläen kirjoitti erinäisiä Homerosta käsitteleviä kriitillisiä ja selittäviä teoksia. Niistä on joitakin otteita säilynyt. Eustathios, Tessalonikan arkkipiispa, kirjoitti v. 1200 paikkeilla hänkin kommentaareja Homeron lauluihin.

322 kun Scotusta ja Ramusta hänelle esitellessäni kerroin… Duns Scotus, (n. 1266—1308) »keskiajan teräväjärkisin ajattelija» (doctor subtilis), kirjoitti m.m. laajoja selityksiä Aristoteleen teoksiin. — Petrus Ramus (Pierre de la Ramée), synt. 1515, saanut surmansa (kalvinistina) Pärttylinyönä 1572, puolusti jo 21-vuotiaana julkisesti väittämää, että kaikki, mitä Aristoteles oli kirjoittanut, oli pätemätöntä.

322 Gassendi (1592—1655), etevin Descartesin (1596— 1650) vastustajista Ranskassa. Hänkin julkaisi jo nuorella iällä hyökkäyksen Aristotelesta vastaan ja esitti myöhemmin epikurolaista luonnonfilosofiaa (atomioppia) Descartesin »korpuskulaari- ja pyörreopin» vastapainoksi.

322 Hän ennusti samaa kohtaloa vetovoiman teorialle… Jälleen Sir Isaac Newtoniin kohdistuva sivallus.

326 eräs amiraali kertoi lyöneensä ihan vahingossa vihollisen… Tarkoittanee amiraali William Russellia ja La Hoguen meritaistelua (v. 1692) Ranskan ja Englannin laivaston välillä.

326 Kolme kuningasta… Walter Scottin otaksuman mukaan Kaarle II, Jaakko II ja Wilhelm III, joita Swift ei pitänyt korkeassa arvossa.

355 suoritettavaksi määrätystä seremoniasta, krusifiksin tallaamisesta… Kristuksen kuvan polkemista (e-fumi eli fumiye) käytettiin ennen vanhaan Japanissa kristinuskoon kääntyneitten selvillesaamiseksi. Ei ole kumminkaan tietoa, että sitä olisi sovellettu hollantilaisiin. Aluksi (1600-luvun alkupuolella) oli välineenä vain kappale paperia, johon oli karkein vedoin kuvattu Kristus ristillä, myöhemmin (n. vuodesta 1660) käytettiin pronssilevyjä (10 x 12 1/2 cm.), joihin oli pakotettu risti. Epäilyksenalaisen perheen jäseniä vaadittiin astumaan levyn päälle, ja kieltäytyviä kidutettiin ja surmattiin. Sellaisia levyjä kuuluu olevan vielä nähtävänä Tokion museossa. Japanin inkvisition sanotaan olleen voimassa lähelle meidän aikojamme.

357 oltuani poissa viisi vuotta ja kuusi kuukautta. Lasku ei ole sopusoinnussa lähtö- (»elokuun 5:nä 1706», s. 244) ja paluupäivän kanssa.

361 Vietin kotona… suunnilleen viisi kuukautta… Me lähdimme Portsmouthista elokuun seitsemäntenä… »Suunnilleen» tarkkaan laskien pitäisi olla joko: neljä kuukautta, tai: syyskuun seitsemäntenä.

372 houyhnhnm. Tämän nimen johto ja ääntäminen on antanut päänvaivaa eräille selittäjille. Se johdetaan englantilaisesta sanasta »whinny» (hirnua) ja voidaan lausua »(h)winim» tai »(h)wininim». Mainittakoon tässä yhteydessä, että prof. Morley johtaa yahoo-nimen (lue: jahti) huudahduksesta »Yah! ughl», joka ilmaisee ankaraa inhontunnetta.

375 ettei tämä silmänlume voinut olla muuta kuin taikaa ja noituutta. Tässäkin Swift näyttää saaneen eräitä vihjeitä Cyrano de Bergeracin »Koomillisesta historiasta». Cyranokin luuli koko Kuun maailmaa pelkäksi taiaksi ja kohdatessaan eläin-ihmisiänsä hän joutui samanlaisen kauhun valtaan kuin Gulliver havaitessaan yahoot kaltaisikseen.

381 Emme näet huomaa, ihmistä lukuunottamatta, yhtäkään eläintä, joka sitä (nim. suolaa) mielellään nauttii. Pätemätön väite, koska useat luontokappaleet, m.m. hevoset, syövät varsin kernaasti suolaa.

384 Kaarle V huomautti suunnilleen samasta asiasta… Kaarle V:n kerrotaan sanoneen, että hän puhutteli Jumalaansa espanjaksi, naistansa italiaksi ja hevostansa saksaksi.

406 Sellaisia ruhtinaita on Saksassa… Yrjö I oli pestannut saksalaisia palkkasotureita puolustamaan hänelle Hannoverissa kuuluvia alueita.

413 Enemmän Englannin oloista… Gulliverin retkien ensimmäisessä painoksessa oli luvun otsakkeena: »Jatkoa Englannin olojen kuvailemiseen. Valtakuntaa hallitsi Kuningatar niin hyvin, ettei tarvinnut mitään pääministeriä. Eräissä Euroopan hoveissa tavattavan pääministerin luonnekuva.» Otsakkeen muuttuminen johtui siitä, että alempana s. 420 selityksessä oleva kappale korvattiin toisella.

420 Minä selitin hänelle… Gulliverin retkien ensimmäisessä painoksessa oli tämän kappaleen sijalla seuraava (siihen viitataan »Kirjeessä Sympsonille», kts. s. XXXI):

»Minä selitin hänelle, että meidän naarashallitsijamme eli Kuningattaremme ei tuntenut mitään halua tyydyttää kunnianhimoansa tai luontaista taipumustansa laajentamalla valtaansa naapuriensa vahingoksi tai omien alamaistensa vaurioksi, joten hän ei ollenkaan tarvinnut kehnoa ministeristöä toteuttamaan tai peittämään synkeitä aikeitansa, vaan ohjaa omat toimensa kansansa hyväksi, johtaa heitä säädöksillään ja pitää heidät oman maansa lakien rajoissa. Niiden henkilöiden menettelyn, joille hän uskoo asioittensa hoitoa, hän alistaa suuren neuvostonsa tutkittavaksi, ja heitä voidaan lain määräämässä järjestyksessä rangaista; sen vuoksi hän ei milloinkaan luota kehenkään alamaiseensa niin suuressa määrässä, että uskoisi hänen hoidettavikseen kaikki asiansa. Minä lisäsin, että useiden edellisten hallitsijoiden aikana meillä, ja monissa Euroopan hoveissa vielä nyt, ruhtinaat, jotka alkoivat laiminlyödä omia tehtäviään lakkaamatta nauttiessaan ja nautintoja etsiessään, käyttivät mainitsemanilaista virkamiestä, jota mainitaan Valtion ensimmäisen ministerin eli pääministerin nimellä ja joka voidaan sellaisten virkamiesten toiminnan, mutta myös heidän kirjeittensä, muistelmiensa ja julkaisemiensa kirjoitusten nojalla, joiden todenperäisyyttä ei toistaiseksi ole kielletty, kuvailla seuraavanlaiseksi: »Hän on henkilö, joka ei ollenkaan tunne iloa» j.n.e.

482 Tätä kirjoittaessani on kulunut viisi vuotta… Tämän maininnan on katsottu tukevan otaksumaa, että Swift oli aloittanut »Gulliverin retkien» kirjoittamisen v. 1720 paikkeilla.

486 Nec si miserum… »Ja jos sallimus tekikin Sinosta onnettoman, ei se kumminkaan voi tehdä häntä turhamaiseksi eikä valhettelevaksi.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GULLIVERIN RETKET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.