The Project Gutenberg eBook of Koti ja maailma, by Rabindranath Tagore

Rabindranath Tagore
Ensimmäinen luku
  Bimalan kertomus I—III
Toinen luku
  Bimalan kertomus IV—V
  Nikhilin kertomus I—II
  Sandipin kertomus I
Kolmas luku
  Bimalan kertomus VI
  Sandipin kertomus II—III
Neljäs luku
  Nikhilin kertomus III
  Bimalan kertomus VII—X
  Sandipin kertomus IV—VI
Viides luku
  Nikhilin kertomus IV—V
  Bimalan kertomus XI—XIII
  Nikhilin kertomus VI—VII
Kuudes luku
  Nikhilin kertomus VIII—IX
  Sandipin kertomus VII
Seitsemäs luku
  Sandipin kertomus VIII—X
Kahdeksas luku
  Nikhilin kertomus X—XI
  Bimalan kertomus XIV
Yhdeksäs luku
  Bimalan kertomus XV—XVII
Kymmenes luku
  Nikhilin kertomus XII—XIV
  Bimalan kertomus XVIII—XIX
Yhdestoista luku
  Bimalan kertomus XX—-XXII
Kahdestoista luku
  Nikhilin kertomus XV—XVI
  Bimalan kertomus XXIII

RABINDRANATH TAGORE

Rabindranath Tagore on nykyisen Intian klassillinen kirjailija, syntyi Kalkutassa toukokuun 6 p:nä 1861. Hän kuului vanhaan intialaiseen ylimyssukuun ja sai huolellisen kasvatuksen, jota vielä täydensi vuoden opiskelu Englannissa. Kotimaahan palattuaan hän otti haltuunsa Bengalissa, Ganges-virran rannalla sijaitsevan maatilansa ja syventyi kirjallisiin harrastuksiin. Jo aivan nuorena hän julkaisi runojaan ja saavutti pian kuuluisuutta. Hänen nuoruudenrunonsa ovat hehkuvia rakkauslauluja, jotka herättivät aistillisuutensa takia suuttumusta oikeaoppisissa hinduissa, mutta myöhemmin hänen runoutensa syventyi ja sai uskonnollisen ja filosofisen luonteen. Hän sai voimakkaita vaikutteita vanhoilta intialaisilta kirjailijoilta ja isältään Debendranath Tagorelta, joka oli tunnettu syvällinen ajattelija ja intialaisen uskonnollisen yhteisön uudistaja ja järjestäjä.

Rabindranath Tagore on kirjoittanut bengalinkielellä kaikkiaan kuutisenkymmentä teosta, romaaneja, runokokoelmia, näytelmiä ja esseitä, joista useat hän julkaisi myös itse toimittaminaan englanninkielisinä käännöksinä. Hänen teoksensa todistavat perinpohjaista ihmisluonteen, erityisesti naisten ja lasten sielunelämän tuntemusta. Hänen elämänkatsomuksensa on optimistinen, hänen vakaumuksensa on, että ihmiskunnan kehitys kulkee kohti hyvää. Elämän mahtavimpana liikkeellepanevana voimana on rakkaus, rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän uskoo ihmishengen sopusointuiseen yhteyteen Jumalan kaikessa läsnä olevan hengen ja luonnon kanssa.

V. 1913 kiintyi Euroopan huomio häneen. Silloin hän julkaisi englanninkielellä runokokoelmat Kasvava kuu, Gitanjali (Eino Leinon suomentamana julkaistu nimellä Uhrilauluja v. 1917) ja Puutarhuri (Eino Leinon suomentamana julkaistu v.1913) sekä esseekokoelman Sadhana (J. Hollon suomentamana julkaistu v. 1926). Samana vuonna hän sai Nobelin-palkinnon. Se herätti ensin yleistä ihmettelyä, sillä Euroopassa pidettiin Tagorea vielä siihen aikaan vain jonkinlaisena kirjallisena erikoisuutena, mutta vähitellen on yhä enemmän ruvettu huomaamaan, että Tagorella on paljon ja painavaa sanottavaa muillekin kuin itämaisessa kulttuuripiirissä eläville. Hänen kirjansa panivat eurooppalaiset syventymään itseensä ja arvioimaan uudestaan korkeana pidettyä meluista kulttuuriaan. Nyttemmin Tagoren teokset on käännetty useimmille Euroopan kielille, ja joka maassa ne ovat saaneet runsaasti ihailijoita. Tagore itse on tehnyt useita esitelmämatkoja Eurooppaan aina Skandinaviaa myöten, sekä myös Japaniin ja Amerikkaan. Sivistysharrastusten ja filosofisten oppiensa vaalijaksi hän on perustanut Bengaliin Säntiniketan (Rauhan maja) nimisen oppilaitoksen, joka on tarkoitettu itämaisen kulttuurielämän korkeakouluksi. Nobelin-palkintonsa Tagore luovutti kokonaisuudessaan tälle koululle.

Tagoren teoksia on käännetty suomeksi paitsi edellämainittuja vielä miete- ja muistelmakirjat Persoonallisuus ja Elämäni muistoja, näytelmäkokoelma Pimeän kammion kuningas, kertomussarja Ahnaat paadet ja romaanit Haaksirikko, Gora sekä Koti ja maailma. Viimeksi mainittu avioliittoromaani kuvaa niitä maininkeja, joita ulkona riehuva myrsky, kiihkokansallinen swadeši-liike aikaansaa intialaisen ylimyksen kodissa. Liike tempaa mukaansa ylimyksen puolison, ja tästä aiheutuu syviä järkytyksiä aviopuolisoiden elämässä. Tagoren oma suhtautuminen kiihkokansalliseen liikkeeseen käy selvästi ilmi tässä romaanissa: hänen mielestään kansallisen liikkeen oli asetettava päämääräkseen ensi sijassa yhteiskunnalliset reformit ja vasta sitten poliittiset vapauspyrkimykset. Hän ei myöskään hyväksy väkivaltaa enempää yksityisten kuin kansojenkaan elämässä.

Nykyajan intialaiset antavat Tagoren teoksille klassillisen arvon ja pitävät häntä eräänä kansallisena johtomiehenään. Tagoren kirjallisuus ei ole rikastuttanut vain Intian kulttuuria, vaan se on tullut koko maailman omaisuudeksi.

ENSIMMÄINEN LUKU

Äiti, tänään muistuu mieleeni punainen otsamerkki [Hindulaisten aviovaimojen merkki ja kaiken heidän asemaansa kuuluvan antaumuksen vertauskuva] hiusmarrossasi, leveän punaisen päärmeen koristama sari [Hindulaisnaisten puku], joka tavallisesti oli ylläsi, ja ihmeelliset silmäsi, syvät ja levolliset. Ne tulivat elämäni sarasteessa kuin päivänkoiton ensi heleys antaen minulle kultaisen aarteen tieni vaiheita varten.

Valoa suova taivas on sininen, ja äitini kasvot olivat tummat, mutta niissä oli pyhyyden hohde, ja hänen kauneutensa saattoi häpeään kaikki kauneudellaan ylvästelevät.

Kaikki sanovat minun muistuttavan äitiäni. Lapsena minä en ollut siitä ollenkaan mielissäni. Se sai minut kantamaan vihankaunaa kuvastimelleni. Minusta tuntui, että Jumalan väärämielisyys verhosi jäseniäni — etteivät tummat kasvoni oikeastaan kuuluneet minulle, vaan olivat jonkin erehdyksen vuoksi tulleet osakseni. Korvaukseksi voin pyytää Jumalaltani vain sitä, että saisin kasvaa naisen ihanteeksi, eräiden kertomarunoissa kuvailtujen kaltaiseksi. Kun sitten lähestyi naimisiinmenoaika, saapui luokseni astrologi, joka tutki kämmentäni ja sanoi: »Merkit ovat hyvät. Tästä tytöstä tulee ihanteellinen aviovaimo.»

Kaikki naiset, jotka sen kuulivat, sanoivat: »Eipä ihmekään, sillä hän muistuttaa äitiänsä.»

Minä jouduin naimisiin erään radžahin [Intialainen ruhtinas; ylhäinen henkilö] kanssa. Lapsena minä tunsin varsin hyvin, miltä sadun prinssi näyttää. Mutta mieheni kasvot eivät olleet sellaiset, että hänet olisi voinut kuvitella sadun maailman asujaimeksi. Ne olivat tummat, yhtä tummat kuin minunkin. Se masennuksen tunne, jota oman ruumiillisen kauneuden puute oli minussa herättänyt, hieman hälveni, mutta samalla jäi sydämeeni pahoittelun häivä.

Kun ulkonäkömme välttää aistien arvostelevaa tarkastelua ja pelastautuu sydämiemme pyhättöön, niin se voi unhottaa itsensä. Minä tiedän lapsuusaikani kokemuksesta, että harras antaumus on kauneus itse, kauneus sisäiseltä puoleltansa. Kun äitini järjesteli omien helläin käsiensä huolellisesti kuorimia erilaisia hedelmiä valkealle kivilautaselle ja häälytteli leppoisasti viuhkaansa karkoittaakseen pois kärpäsiä isäni istuessa aterioimassa, niin hänen palveleva rakkautensa muuttui kaiken ulkonaisen muodon yläpuolelle kohoavaksi kauneudeksi. Minä tunsin jo lapsuudessa sen mahdin. Se oli kaikkea sananvaihtoa, kaikkea epäilystä ja kaikkia laskelmia korkeammalla: se oli pelkkää musiikkia.

Muistan vielä selvästi, kuinka naimisiin mentyäni tapasin varhain aamulla varovasti ja hiljaa nousta vuoteestani ja pyyhkiä tomun mieheni jaloista häntä herättämättä. [Muodollinen kunnioituksenosoitus, joka tapahtuu siten, että kosketetaan kädellä kunnioitetun henkilön jalkoja ja sen jälkeen omaa päätä. Vaimo ei yleensä osoita sillä tavoin mieheensä kohdistuvaa kunnioitusta.] Sellaisina hetkinä minusta tuntui, että punainen otsamerkkini hohteli kuin kointähti.

Eräänä aamuna hän sattui heräämään ja kysyi minulta hymyillen: »Mitä tämä merkitsee, Bimala? Mitä sinä teetkään?»

En unohda milloinkaan, kuinka häpesin sitä, että hän oli minut yllättänyt. Hän oli kenties otaksunut minun yrittävän salaa ansioittaa itseäni. Niin ei suinkaan ollut laita. Asia ei mitenkään koskenut ansiota. Minun naisensydämeni täytyi saada palvoa voidakseen rakastaa.

Appeni talo oli hyvässä maineessa aina padišaahien [padišaahi islaminuskoinen valtias] ajoilta. Sen tavat olivat osalta mongolista ja afganista alkuperää, ja eräät sen piirissä vallitsevat tottumukset juontuivat Manun ja Parašarin ajoilta. Siitä huolimatta mieheni oli ihan uudenaikainen. Hän oli suvun jäsenistä ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri. Hänen vanhempi veljensä oli kuollut nuorena, liialliseen väkijuomain käyttöön, jättämättä lapsia jälkeensä. Mieheni ei juonut eikä ollut irstaisuuteen taipuva. Sellainen pidättyväisyys oli suvulle niin vieras, että monet pitivät sitä tuskin soveliaanakaan! Heidän mielestään oli pidättyväisyys omiansa niille, joita onni ei ole suosinut. Kuussa on sijaa pilkuille, tähdissä ei. Mieheni vanhemmat olivat kuolleet aikoja sitten, ja taloa vallitsi hänen vanha isoäitinsä. Mieheni oli hänen silmäteränsä, hänen sydämensä aarre. Niinpä hän ei milloinkaan kohdannut erikoisia vaikeuksia rikkoessaan vanhoja tottumuksia. Tuodessaan taloon miss Gilbyn opettajattarekseni ja seuralaisekseni hän vei tahtonsa perille huolimatta kaikista kotona ja kodin ulkopuolella pauhaavista myrkyllisistä kielistä.

Mieheni oli silloin vastikään suorittanut ensimmäisen yliopistollisen tutkintonsa ja valmistautui parhaillaan toiseen, joten hänen täytyi pysytellä Kalkuttassa luentoja kuuntelemassa. Hänellä oli tapana kirjoittaa minulle melkein joka päivä, vain muutamia rivejä, muutamia koruttomia sanoja, mutta hänen hyvä reipas käsialansa silmäili minua mitä hellimmin. Minä säilytin hänen kirjeitänsä sandelipuisessa lippaassa ja peitin ne joka päivä puutarhasta poimimillani kukilla.

Niihin aikoihin oli sadun prinssin kuva kalvennut niinkuin kuu päivänkoitteessa. Sydämeni valtaistuimella oli todellisen maailman ruhtinas. Minä olin hänen korkea puolisonsa. Minun sijani oli hänen vierellänsä. Mutta todellinen iloni oli siinä, että oikea paikkani oli hänen jalkainsa juuressa. Minua on tällä välin kasvatettu ja opastettu nykyisen ajan henkeen sen omaa kieltä käyttäen, ja senvuoksi minusta tuntuu, että nämä kirjoittamani yksinkertaiset sanat punastuvat häpeästä. Vaikka en tuntisikaan nykyistä elämänlaatua, tietäisin kumminkin, ihan itsestäni, että samoinkuin naisena syntymisen ei ollut omassa vallassani, samoin on naisen rakkauteen sisältyvä antaumus jotakin muuta kuin haavemielisestä runoelmasta kuluneisuuteen saakka lainaeltu korea kohta, jonka koulutyttö piirtää hartain mielin kauneimmalla käsialallaan vihkoonsa.

Mutta mieheni ei suonut minulle koskaan tilaisuutta palvontaan. Se oli hänen suuruutensa. Vain kehnot raukat vaativat vaimoiltaan oikeutenansa ehdotonta antaumusta, joka nöyryyttää heitä kumpaakin.

Hänen rakkautensa uhrasi minulle rikkauksien ja palvelusten melkeinpä käsittämättömältä tuntuvan runsauden. Mutta minun teki mieleni enemmän antaa kuin ottaa, sillä rakkaus on maankiertäjä, jonka kukat voivat heloittaa kauniimpina pölyisellä pientareila kuin salien kristallimaljakoissa.

Mieheni ei voinut täydellisesti luopua niistä vanhoista, perinnäisistä tottumuksista, jotka perheessämme vallitsivat. Senvuoksi meidän oli vaikea kohdata toisiamme milloin tahansa. [Ei pidetä soveliaana, että aviomies käy alinomaa naisten huoneissa; hänen on noudatettava määrättyjä ateriain tai levollemenon hetkiä.] Minä tiesin aina, milloin hän oli odotettavissa, ja senvuoksi oli yhdessäolomme mitä huolellisimmin valmisteltu. Se tuli kuin runon loppusointu oikealla hetkellä, rytmin säännöllisessä aaltoilussa.

Päivätyöni päätettyäni ja käytyäni kylvyssä minä kokosin hiukseni, uudistin punaisen otsamerkkini ja puin ylleni huolellisesti laskostetun sarin. Sitten minä irroitin sekä ruumiini että henkeni kaikista hajoittavista talousvelvollisuuksista ja omistin tämän erikoisen hetken erikoisine juhlamenoineen yhdelle ainoalle henkilölle. Tuo hänen kanssaan joka päivä viettämäni hetki oli lyhyt, mutta sen sisällys oli ääretön.

Miehelläni oli tapana sanoa, että mies ja vaimo ovat tasa-arvoiset rakkaudessaan, koska heillä on yhtä suuri oikeus toistensa omistamiseen. Minä en väittänyt milloinkaan vastaan, mutta sydämeni sanoi minulle, ettei molemminpuolinen kiintymys ole milloinkaan todella tasaväkistä, vaan että se parhaassa tapauksessa koroittaa yhdessäolon tasoa. Korkeamman yhdenvertaisuuden suoma ilo siten alati säilyy; se ei painu milloinkaan jokapäiväisyyden alhaiselle asteelle.

Oli arvosi mukaista, rakkaani, ettet milloinkaan odottanut minulta palvontaa. Mutta jos olisit siihen suostunut, olisit tehnyt minulle todellisen palveluksen. Sinä ilmaisit rakkauttasi koristamalta minua, kasvattamalta minua, antamalta minulle mitä pyysin ja mitä en pyytänyt. Minä näin rakkautesi syvyyden silmistäsi, kun katselit minua. Olen aavistanut salaisen tuskan huokauksen, jonka sinä tukahdutit, koska rakastit minua. Sinä rakastit ruumistani, ikäänkuin se olisi ollut paratiisin kukka. Sinä rakastit minun koko olemustani, ikäänkuin harvinainen sallimus olisi sen sinulle lahjaksi suonut.

Tuo rajaton antaumus teki minut ylpeäksi ja sai ajattelemaan, että se rikkaus, joka ajoi sinua ovelleni, kuului kokonaan minulle. Mutta sellainen turhamaisuus se vain estää naisen rakkauden vapaata antautuvaisuutta. Kun istun kuningattarena valtaistuimelta ja vaadin itselleni kunnioitusta, niin vaatimukseni kasvaa kasvamistaan; sitä ei tyydytä mikään. Voiko nainen olla todelta onnellinen pelkästä tunnostansa, että hänellä on joku mies vallassaan? Naisen ainoa pelastus on siinä, että hän vaihtaa ylpeytensä antaumukseen.

Tänään muistuu mieleeni, kuinka silloin, onnemme päivinä, kateuden lieskat roihusivat ympärillämme. Se oli luonnollista, sillä olinhan minä saavuttanut onneni pelkän sattumanoikun nojalta, sitä mitenkään ansaitsematta. Mutta sallimus ei suo onnen virrata ihmiselle lakkaamatta; ellei sen kunniavelkaa makseta päivä päivältä, pitkän ajan kuluessa, kunnes se oli kokonaan suoritettu ja onnen säilyminen siten taattu. Jumala antaa meille lahjoja, mutta meillä itsellämme tulee olla kykyä ottaa ne vastaan ja säilyttää ominamme. Ansiottomissa käsissä eivät sellaiset lahjat pysy.

Mieheni isoäiti ja äiti olivat molemmat olleet kuuluisat kauneudestaan. Leskeytynyt kälyni oli hänkin harvinaisen kaunis. Kun kohtalo oli jättänyt heidät yksinäisiksi, oli isoäiti pyhästi luvannut olla vaatimatta kauneutta ainoan pojanpoikansa tulevalta puolisolta. Vain hyväenteiset merkkini olivat hankkineet minulle pääsyn tähän perheeseen; — muuten minä en voinut minkään ansion nojalla vaatia itselleni oikeutta olla sen jäsenenä.

Tässä ylellisyyden tyyssijassa olivat ainoastaan harvat naiset saaneet osakseen heille kuuluvan kunnioituksen. He olivat kumminkin tottuneet perheen tapoihin ja pysytelleet jollakin tavoin pinnalla, vanhan suvun ranin [rani: ruhtinatar; ylhäinen naishenkilö] arvon kannattamina, joskin heidän joka päivä vuodattamansa kyynelet hukkuivat kuohuviin viineihin ja heidän nyyhkytyksensä karkeloivien tyttöjen nilkkatiukujen helinään. Oliko minun ansioni, ettei mieheni nauttinut väkijuomia eikä tuhlannut miehuuttansa hekuman markkinoilla? Osasinko minä sellaisen loitsun, joka hillitsee miesten hurjaa ja harhailevaa luontoa? Kaiken syynä oli hyvä onneni eikä mikään muu. Kälyäni kohtaan oli sallimus ollut ylen säälimätön. Hänen juhlapäivänsä oli ohi jo illansuussa, ja hänen kauneutensa valaisi suotta tyhjiä, korkeita suojia — palaen yhä vielä, vaikka soitto oli laannut jo aikoja sitten. Kälyni suhtautui halveksivasti mieheni uudenaikaisiin mielipiteisiin. Kuinka naurettavaa olikaan antaa perhelaivan, jonka lastina oli sen ammoisen kunnian koko paino, purjehtia tuon vähäpätöisen naishenkilön johtamana! Usein sain kokea ivan ruoskaniskuja. »Varas, joka on anastanut itselleen aviomiehen rakkauden! Teeskentelijä, joka verhoutuu uusmuotisen koreilun häpeällisyyteen!» Kirjavat, uudenaikaiset puvut, joilla mieheni minua koristi, herättivät hänessä mustasukkaisuuden raivoa. »Eikö hän häpeä tehdä itsestään näyteikkunaa — oman ulkonäkönsä uhalla!»

Mieheni huomasi tuon kaiken, mutta hänen hyvyytensä oli rajaton. Hän pyysi pyytämällä, että antaisin solvaajalleni anteeksi.

Muistan kerran sanoneeni miehelleni: »Naisen mieli on kovin mitätön ja vaivainen.» »Kuin kiinalaisnaisen jalka», vastasi hän. »Eikö yhteiskunnan puristus ole tehnyt heistä mitättömiä ja vaivaisia? He ovat pelkkiä kohtalon leluja. Missä vastuussa he itse voisivatkaan olla?»

Kälyni onnistui aina saada mieheltäni mitä halusi. Hän ei huolinut harkita, olivatko pyynnöt oikeita ja kohtuullisia. Mutta eniten minua katkeroitti se, ettei käly ollut lainkaan kiitollinen. Minä olin miehelleni luvannut olla vastaamatta hänen ärhentelyynsä, ja senvuoksi kuohahteli mieleni sitäkin enemmän. Minusta tuntui, että hyvyydellä on rajansa, jonka yli astuminen tuntuu helposti tekevän ihmisen pelkurimaiseksi. Pitääkö minun kertoa koko totuus? Minä olen usein toivonut, että mieheni olisi kyllin miehekäs ollakseen vähemmän hyvä.

Kälyni Bara [Bara: vanhempi; Tšota: nuorempi. Vaikka ylhäisten perheitten lesket saavatkin vain puolisonsa omaisuudesta maksettavan elinkoron, säilyttävät he kuitenkin ikänsä mukaisen arvojärjestyksen, ja arvonimet Bara ja Tšota erottavat edelleenkin vanhempia ja nuorempia sukuhaaroja toisistaan, siinäkin tapauksessa, että nuorempi on hallitsevana haarana.] Rani, oli vielä nuori eikä suinkaan tavoitellut pyhyyttä. Hänen puheensa, pilansa ja naurunsa oli pikemmin uskaliasta. Myöskin ne nuoret tytöt, jotka olivat hänen lähettyvillään, käyttäytyivät sangen hävyttömästi. Kukaan ei heitä moittinut, sillä sellainen oli vanhastaan talon tapa. Minusta tuntui, että he pitivät minua silmätikkunansa erittäinkin sen vuoksi, että minä onnekseni omistin moitteettoman puolison. Mutta miestäni rasitti kälyn surullinen kohtalo enemmän kuin hänen luonteensa puutokset.

II.

Mieheni tahtoi välttämättä saada minut ulos purdahin [eristetyn naisten huoneosaston ja kaikkien siihen kuuluvien ominaisten menojen yhteisenä nimenä on purdah, joka oik. merkitsee lipasta] ahtaasta piiristä.

Eräänä päivänä minä sanoin hänelle: »Enhän minä tarvitse ulkomaailmaa?»

»Jos ulkomaailma on tullut toimeen näihin asti ilman minua, niin tulkoon toimeen vielä hieman kauemminkin. Se ei varmaankaan tuhoudu, vaikka jääkin minua vaille.»

»Tuhoutukoon minun puolestani! Se ei minua huolestuta. Minä ajattelen itseäni.»

Minä tunsin hänen tapansa ja pysyin tiukasti vaatimuksessani: »Ei, nyt et pääsekään hevillä käsistäni! Minä tahdon tietää, mistä on kysymys.»

»Minä haluaisin saada elämämme ulkona maailmassa kiinteämmin yhteiseksi. Siinä suhteessa olemme toisillemme vielä velkaa.»

»Onko siis rakkaus, jota me täällä kotona toisillemme osoitamme, jollakin tavoin puutteellista?»

»Täällä sinä kierryt kiinteästi minun olemukseeni. Et tiedä, mitä sinulla on, enempää kuin sitäkään, mitä sinulta puuttuu.»

»Minä haluan saattaa sinut keskelle ulkomaailmaa, jotta opit tuntemaan todellisuutta. Sinä et ole luotu pelkkiä kotoisia velvollisuuksia varten, viettääksesi elämäsi ahtaassa sovinnaisessa piirissä ja vähäpätöisissä kotoaskareissa. Vasta sitten, kun opimme näkemään ja tuntemaan toisemme todellisessa maailmassa, vasta sitten on rakkautemme oikea ja täydellinen.»

»Jos on olemassa jotakin, mikä estää meitä täällä oppimasta toisiamme täysin tuntemaan, niin minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä puolestani en tunne kaipaavani mitään.»

»Hyvä, mutta jos este sattuisikin olemaan vain minun tahollani, miksi et suostuisi osaltasi sitä poistamaan?»

Tuollaisia keskusteluja sattui tavantakaa. Eräänä päivänä hän sanoi: »Ihminen, joka ahnaasti himoitsee kalakeittoansa, ei ollenkaan arkaile leikellessään kalan kappaleiksi mielensä mukaan. Se taas, joka kalaa rakastaa, haluaa iloita nähdessään sen vedessä. Jos se ei käy päinsä, niin hän odottelee rannalla, ja vaikka palaisikin kotiin sitä näkemättä, hän kuitenkin tuntee tyydytystä tietäessään, ettei kalalla ole mitään hätää. Täydellinen omistus on paras voitto, mutta jos se on mahdoton, niin lähinnä paras voitto on täydellinen menettäminen.»

Minua ei ollenkaan miellyttänyt mieheni tapa puhua tästä asiasta, mutta se ei ollut syynä siihen, että kieltäydyin lähtemästä huoneistani. Hänen isoäitinsä oli vielä elossa. Mieheni oli ahtanut talon ihan täyteen kahdettakymmenettä vuosisataa, vastoin hänen makuansa; mutta hän oli sietänyt sen nurkumatta. Hän olisi sietänyt senkin, että radžahin talon miniä luopui eristetystä elämäntavastaan. [Ylhäisien hindulaisten keskuudessa on miniän arvo ja maine erittäin tärkeä.] Olipa hän valmistautunutkin sellaisen tapauksen varalle. Mutta minusta asia ei tuntunut niin tärkeältä, että olisin tahtonut saattaa hänet kokemaan sellaista surua. Minä olen lukenut kirjoista, että meitä nimitetään »häkkilinnuiksi.» En voi mennä puhumaan toisten puolesta, mutta minulla oli häkissäni niin paljon, ettei koko maailmassa olisi ollut sille tilaa — niin minusta ainakin silloin tuntui.

Iäkäs isoäiti oli kovin minuun kiintynyt. Luullakseni oli hänen kiintymyksensä pohjalla se ajatus, että minä olin suotuisain tähtien avustamana onnistunut vetämään puoleeni mieheni rakkauden. Eivätkö miehet taipuneet luonnostaan vajoamaan? Kaikesta kauneudestaan huolimatta ei kukaan toisista ollut kyennyt estämään miestäni suistumasta suin päin tuhoaviin hornan kuiluihin. Isoäiti uskoi minun sammuttaneen miehestäni tuon tulen, joka oli käynyt muille suvun miehille niin kuolettavaksi. Niinpä hän vaali minua kalleimpana aarteenansa ja vapisi peloissaan, jos minä olin hiemankaan huononvointinen.

Isoäiti ei pitänyt niistä puvuista ja koruista, joita mieheni toi minun verhoikseni eurooppalaisista myymälöistä. Mutta hän mietti näin: »Miehillä täytyy aina olla jokin mieletön keppihepo, joka välttämättä käy kalliiksi. Ei kannata yrittää hillitä heidän yltiöpäisyyttänsä; saa olla iloinen, jos he pysähtyvät perikadon partaalle. Ellei Nikhil olisi alinomaa askarrellut vaimoansa vaatettamassa, niin kukapa tietää, millä tavoin hän olisi voinut rahansa tuhlata!» Joka kerta, kun minulle saapui uusi puku, lähetti isoäiti hakemaan miestäni ja iloitsi hänen kerallaan.

Niinpä tapahtui, että hänen makunsa muuttui. Nykyajan henki vaikutti häneen niin voimakkaasti, etteivät hänen iltansa ottaneet kuluakseen, ellen minä kertonut hänelle englantilaisista kirjoista lukemiani kertomuksia.

Isoäitinsä kuoleman jälkeen mieheni tahtoi, että muuttaisin hänen kerallaan Kalkuttaan, mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä. Eikö meidän oikea kotimme ollut tämä talo, josta isoäiti oli pitänyt huolta kaikissa elämänsä vaiheissa? Eikö minua kohtaisi kirous, jos sen jättäisin ja lähtisin kaupunkiin? Tämä ajatus pidätti minua, isoäidin tyhjän istuimen moittivasti minua katsellessa. Tuo jalo nainen oli tullut taloomme kahdeksan vuoden ikäisenä ja oli kuollut yhdeksännelläkahdeksatta ikävuodellaan. Hänen elämänsä ei ollut onnellinen. Kohtalo oli singonnut hänen rintaansa nuolen toisensa jälkeen saaden sisäiset, häviämättömät voimat sitäkin voimakkaammin. hersymään. Tämä suuri talo oli hänen kyyneltensä pyhittämä. Mitä tekisinkään pölyisessä Kalkuttassa, kaukana kotoa?

Asiaa suunnitellessaan mieheni ajatteli, että siten tarjoutuisi hyvä tilaisuus toimittaa kälylleni lohdutus saada olla talon valtiattarena meidän oman elämämme samalla päästessä Kalkuttassa esteettömämmin versomaan. Mutta juuri siinä kohden minun oli vaikea yhtyä hänen suunnitelmiinsa. Käly oli katkeroittanut minun elämäni, hän tärveli mieheni onnen, ja kaikesta tästä piti hänen vielä saada palkinto. Entä miten kävisikään, jos meidän pitäisi, palata tänne? Pääsisinkö silloin jälleen johtavalle sijalle?

»Mitä sinä sillä sijalla?» tapasi mieheni kysyä. »Eikö elämässä ole parempia asioita?»

Miehet eivät milloinkaan ymmärrä sellaisia asioita. Heidän tyyssijansa on kodin ulkopuolella, he eivät tunne kotoisen elämän koko merkitystä. Näissä asioissa heidän olisi noudatettava naisten ohjausta. — Niin ajattelin silloin.

Minusta näytti oikeuksieni puolustaminen kaikkein tärkeimmältä asialta. Jos olisin lähtenyt pois ja jättänyt kaikki vihollisen haltuun, olisin suoraan tunnustanut joutuneeni häviölle.

Mutta minkätähden mieheni ei pakottanut minua lähtemään mukanansa Kalkuttaan? Minä tiedän, mikä oli syynä. Hän ei käyttänyt mahtiansa, koska hänellä se oli.

III

Jos joku tahtoisi vähitellen täyttää päivän ja yön välisen juovan, tarvitsisi hän siihen iankaikkisuuden. Mutta aurinko nousee ja pimeys väistyy — tuokio riittää silloittamaan äärettömän välimatkan.

Eräänä kauniina päivänä alkoi Bengalissa swadeši-liikkeen aikakausi [kansallinen liike, joka aluksi oli luonteeltaan pikemmin taloudellinen kuin poliittinen; sen tärkeimpänä tarkoituksena näet oli kotimaisen teollisuuden edistäminen], mutta kukaan ei oikein tietänyt, miten se oli tapahtunut. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei ollut mitään yhdistävää, tasaista ylimenoa. Johtui luullakseni siitä, että uusi kausi tuli tulvan lailla, murtaen padot ja vieden kaikki viisautemme ja pelkomme mukanaan. Meillä ei ollut edes aikaa ajatella tai käsittää, mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa.

Tämä uusi aika sai koko olemukseni, kaikki toivoni ja haluni loimahtamaan täyteen lieskaan. Joskaan kodin seinämuurit — joiden sisäpuolella varsinainen maailmani sijaitsi — eivät vielä olleet murtuneet, silmäilin kumminkin niiden yli kaukaisuuteen ja kuulin etäältä taivaanrannalta äänen, jonka sanoja en täysin selvästi tajunnut, mutta jonka kutsuva huuto löysi tien suoraan sydämeeni.

Ylioppilasajoiltansa saakka mieheni oli yrittänyt vaikuttaa siihen suuntaan, että kansamme tarvitsemat tavarat valmistettaisiin omassa maassa. Meidän seuduillamme kasvaa runsaasti taatelipalmuja. Hän yritti keksiä kojetta, jonka avulla voisi puristaa hedelmistä mehun ja keittää sen sokeriksi ja siirapiksi. Minulle kerrottiin, että keksintö oli erittäin hyvä, mutta että se puristi enemmän rahaa käyttäjästään kuin mehua taateleista. Vähän myöhemmin hän johtui päättelemään teollisuutemme elvyttämisen epäonnistuvan sen vuoksi, ettei meillä ollut omaa pankkia. Siihen aikaan hän koki opettaa minulle taloustiedettä. Se yksin ei olisi paljoakaan haitannut, mutta hän sai sitäpaitsi päähänsä ryhtyä kasvattamaan maanmiehiänsä säästäväisyyteen siten raivatakseen tietä pankille. Vihdoin hän tosiaankin perusti pienen pankkiliikkeen. Korkea korko, joka sai kyläläiset kilvan tuomaan rahojansa talletettaviksi, vei pankin pian häviöön. Vanhat tilanhaltijat olivat huolissaan ja peloissaan. Vihollisleiri riemuitsi. Perheen jäsenistä pysyi vain mieheni isoäiti tyynenä. Hän torui minua, sanoen: »Miksi te kaikki häntä kiusaatte? Huolestuttaako teitä maatilamme kohtalo? Kuinka monesti olenkaan nähnyt tämän tilan veronkantajan panttina? Ovatko miehet naisten kaltaisia? Miehet ovat synnynnäisiä tuhlareita, he osaavat vain hävittää omaisuutta. Sinä, lapsukaiseni, voit olla iloinen, ettei miehesi hävitä vielä itseänsäkin!» Niiden henkilöiden luku, joita mieheni avusti, oli suuri. Hän auttoi aina ehdottomimpaan epäonnistumiseen saakka jokaista, joka halusi keksiä uudenlaiset kangaspuut tai riisinkuorimiskoneen. Mutta eniten minua suututti se, että hän salli Sandip Babun alinomaa nylkeä itseänsä, swadeši-liike tekosyynä- Olipa kysymyksessä mikä tahansa, sanomalehden perustaminen, asian hyväksi suoritettava esitelmäretki tai lääkärin määräämä siirtyminen toiseen ilmanalaan, joka tapauksessa antoi mieheni hänelle rahoja mitään kyselemättä. Ja kaiken tämän sai Sandip Babu säännöllisen, samoin mieheni maksaman palkkansa lisäksi. Merkillisintä oli, etteivät mieheni ja Sandip Babun mielipiteet ollenkaan sointuneet yhteen.

Swadeši-myrskyn alettua riehua minunkin veressäni sanoin miehelleni: »Minun täytyy polttaa kaikki ulkomaiset vaatteeni.»

»Miksi?» kysyi hän. »Voithan olla niitä käyttämättä niin kauan kuin haluat.»

»Hyvä, jätä ne kokonaan käyttämättä. Mutta miksi ryhtyisit sellaista juhlaroviota rakentamaan?»

»Kuulehan mitä sanon: Miksi ette yritä rakentaa jotakin? Teidän ei pitäisi tuhlata kymmenettä osaakaan tarmostanne tuohon hävittävään kiihotukseen.»

»Yhtä hyvin voisitte sanoa, että teidän on mahdoton valaista taloa, ellette sytytä sitä tuleen.»

Pian ilmeni toinen pulma. Miss Gilbyn saapuessa taloomme oli siellä vallinnut melkoinen levottomuus, joka kumminkin vähitellen laimeni, kun vieraaseen totuttiin. Nyt otettiin asia jälleen esille. Minä en ollut aikaisemmin välittänyt vähääkään siitä, oliko miss Gilby eurooppalainen vaiko intialainen, mutta nyt aloin välittää. Sanoin miehelleni: »Meidän täytyy saada miss Gilby pois talostamme.»

Itkettyäni kelpo tavalla minä olin illalla, kohdatessamme, sovinnollisemmalla tuulella. »Minun on mahdoton katsella miss Gilbyä teoriain sumun läpi», sanoi mieheni, »vain sen vuoksi, että hän on englantilainen. Etkö voi pitkäaikaisen tuttavuuden nojalla voittaa pelkän nimen aiheuttamaa estettä? Etkö voi pitää mielessä, että hän on sinuun kiintynyt?»

Minä olin hieman häpeissäni ja vastasin jokseenkin käskevästä:
»Jääköön. Minä en erikoisesti himoitse ajaa häntä pois.»

Eräänä päivänä sain sitten kuulla, että joku nuorukainen oli häntä herjannut, kun hän oli ollut menossa kirkkoon. Nuorukainen kuului niihin, jotka saivat meiltä avustusta. Mieheni ajoi hänet pois talosta. Sitä ei kukaan voinut antaa miehelleni anteeksi — en minäkään. Sillä kertaa miss Gilby lähti omaehtoisesti. Hän vuodatti kyyneleitä tullessaan sanomaan hyvästi, mutta mieleni ei ottanut sulaakseen. Kuinka voikaan kielimällä syöstä poika paran sellaiseen onnettomuuteen, vieläpä niin oivallisen pojan, joka unohti ruokansa ja juomansa swadeši-innostuksen vuoksi.

Mieheni saatteli miss Gilbyn rautatieasemalle omissa vaunuissaan. Minun mielestäni hän meni ehdottomasti liian pitkälle. Kun asiaa koskevat liioitellut huhut sitten aiheuttivat julkista hälinää, joutuen sanomalehtiinkin, niin minusta tuntui, että hän oli sen ansainnut.

Usein ennenkin olivat mieheni puuhat herättäneet minussa levottomuutta, mutta milloinkaan ennen ei minun ollut tarvinnut hävetä. Nyt minun oli punastuminen hänen puolestansa! Minä en tarkoin tiennyt enkä välittänytkään tietää, mitä pahaa Noren parka oli tehnyt miss Gilbylle, mutta miten voikaan ajatella ryhtyvänsä sellaisena aikana tuollaista menettelyä tuomitsemaan? Minä en olisi tahtonut tukahduttaa sitä mielialaa, joka yllytti nuorta Norenia osoittamaan englannittarelle halveksumistaan, En voinut olla pitämättä raukkamaisuutena, että mieheni ei kyennyt ymmärtämään niin yksinkertaista asiaa. Niinpä minä punastuin hänen puolestansa.

Mieheni ei kumminkaan kieltäytynyt kannattamasta swadešia eikä millään tavoin vastustanut kansallista asiaa. Mutta Bande Matäram-mielialaa hän ei kyennyt täydestä sydämestään omaksumaan. [Bande Mataram: "Terve, Äiti!" Bankim Tšatterdžin, kuuluisan bengalilaisen kirjailijan sepittämän laulun alkusanat. Laulu on nyttemmin muuttunut kansallishymniksi ja Bande Mataram kansalliseksi tunnussanaksi swadeši-liikkeen yhteydessä.]

»Minä tahdon mielelläni palvella kotimaata», sanoi hän, »mutta palvontani esineeksi minä valitsen oikeuden, joka on paljoa suurempi kuin kotimaani. Se, joka palvoo kotimaatansa jumalana, saattaa sen kirouksen alaiseksi.»

TOINEN LUKU

Näihin aikoihin saapui Sandip Babu seuralaisineen meidän tienoillemme saarnaamaan swadešia.

Temppelihallissamme on suuri kokous. Me naiset istumme siellä toisella puolen, esiripun takana. Riemuhuuto Bande Mataram lähenee värisyttäen koko olemustani. Äkkiä tulvahtaa temppelin pihalle joukko paljasjalkaisia, turbaanipäisiä nuorukaisia keltaisissa viitoissaan, niinkuin punaliejuinen puro ensimmäisten sateiden aikana kuivuneeseen uomaansa tulvahtaa. Koko paikan täyttää suunnaton ihmisjoukko, jonka läpi kymmenkunta nuorukaista olkapäillään kantaa suuressa tuolissa istuvaa Sandip Babua.

Bande Mataram! Bande Mataram! Bande Mataram! Tuntuu siltä kuin taivas olisi halkeamassa ja tuhansiksi pirstaleiksi hajoamassa. Minä olin jo aikaisemmin nähnyt Sandip Babun kuvan. Hänen piirteissään oli jotakin minulle epämieluista. Hän ei suinkaan ollut ruma — päinvastoin: hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit. Mutta kaikesta huolimatta minusta tuntui siltä, että niihin sisältyi liian suuri määrä kehnoa ainesta. Hänen silmiensä valo ei näyttänyt olevan täysin oikeata. Senvuoksi minua ei miellyttänyt, että mieheni arvelematta myöntyi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Rahan tuhlauksen minä voin sietää, mutta minua harmitti kovin se ajatus, että hän petti miestäni käyttäen hyväkseen hänen ystävyyttänsä. Hän ei käyttäytynyt ollenkaan askeetin tavalla, eipä edes niinkuin kohtuullisissa varoissa elävä mies, vaan kerrassaan keikarimaisesti. Ylellisyyttä ja elämän mukavuutta hän näytti rakastavan. Kokonainen sarja tuollaisia ajatuksia muistuu mieleeni, mutta jääkööt nyt sikseen.

Mutta kun Sandip Babu alkoi puhua tuona iltana, ja hänen sanansa saattoivat kuulijajoukon mielet aallehtimaan, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet murtaa kaikki padot, näin hänet ihmeellisesti muuttuneena. Varsinkin kun temppelinharjan taakse hitaasti painuvan auringon sädekimppu äkkiä valaisi hänen kasvojansa, hän näytti jumalien lähettiläältä.

Hänen puheensa oli alusta loppuun asti myrskyisää purkausta. Hänen luottamuksensa asian onnistumiseen oli rajaton. En tiedä, miten se oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä huomasin kärsimättömästi siirtäneeni esiripun syrjään ja suunnanneeni katseeni puhujaan. Kukaan ei välittänyt vähääkään siitä, mitä tein. Vain kerran minä huomasin, kuinka hänen silmänsä hohtelivat kohti minua kuin kohtalokkaan Orionin tähdet.

Olin ihan haltioissani. En tuntenut itseäni enää radžahin puolisoksi, vaan Bengalin naissuvun ainoaksi edustajaksi. Ja puhuja tuolla edessäni, hän oli Bengalin sankari. Kuten taivas oli vuodattanut valonsa hänen ylitsensä, samoin piti hänen saada naisen siunaus tehtäväänsä varten…

Minusta näytti selvästi siltä, että hänen puheensa oli loimahtanut vieläkin intohimoisempaan lieskaan, kun hän oli minut huomannut. Indran ratsu ei totellut ohjaksiansa; ukkonen meurusi ja salamat välkkyivät. Minä mietin itsekseni, että silmäni olivat sytyttäneet tuleen hänen puheensa; sillä me naiset emme vaali vain kotilieden tulta, vaan itsensä sielun liekkiä.

Palatessani tuona iltana kotiin minä säteilin uutta ylpeyden ja riemun tunnetta. Mielessäni raivonnut myrsky oli kokonaan muuttanut olemukseni painopisteen. Muinaisen Kreikan neitojen tavoin olisin mielelläni leikannut pitkät, kiiltävät hiuspalmikkoni jousenjänteiksi sankarilleni. Jos ulkonaiset koruni olisivat olleet tunteistani riippuvaiset, niin kaulanauhani ja rannerenkaani olisivat murtaneet lukkonsa ja singonneet meteoriparvena yli kuulijajoukon. Minä tunsin, että ainoastaan persoonallinen uhraus voi minua auttaa kestämään myrskyisää haltioitumistani.

Kun mieheni myöhemmin tuli kotiin, pelkäsin minä kovin hänen sanovan jotakin sellaista, mikä ei sointuisi vielä korvissani kaikuvaan voittoisaan riemulauluun. Minä pelkäsin hänen totuudenintonsa voivan johtaa hänet lausumaan jotakin moittivaa siitä, mitä iltapuolella oli puhuttu. Silloin minä olisin häntä avoimesti uhmannut ja olisin hänet nöyryyttänyt. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan… ja sekään ei minua miellyttänyt.

Hänen olisi pitänyt sanoa: »Sandip on saattanut minut järkiini. Nyt minä huomaan, kuinka väärässä olen kaiken aikaa ollut.»

Minusta tuntui siltä, että mieheni vaikeni minun kiusallani, että hän itsepintaisesti kieltäytyi innostumasta. Minä kysyin häneltä, kuinka kauan Sandip Babu oli viipyvä paikkakunnallamme.

Minä olin hetkisen vaiti ja kysyin sitten jälleen: »Eikö hän sentään voisi jäädä vielä päiväksi?»

Mieheni oli ihmeissään. Hän oli usein pyytänyt minua olemaan läsnä, kun oli kutsunut läheisiä ystäviänsä luokseen aterioimaan, mutta minä en ollut milloinkaan suostunut. Hän silmäili minua tarkkaavasti, sanaakaan sanomatta. Minä en oikein ymmärtänyt hänen katsettansa.

»Miksei?» virkkoi hän. »Minä kysyn häneltä itseltään, ja jos suinkin mahdollista, niin hän varmaan jää huomiseen asti.»

Tahdon olla täysin vilpitön. Sinä päivänä minä moitin Luojaani siitä, ettei hän ollut antanut minulle erinomaista kauneutta — ei sydänten ryöstämistä varten, vaan sen vuoksi, että rakkaus kirkastaa. Tänä suurena päivänä piti isänmaani miesten nähdä isänmaan jumalatar naisen hahmossa. Mutta miehet, ikävä kyllä, eivät jumaluutta näe, jos ulkonainen kauneus puuttuu. Näkisikö Sandip Babu kotimaamme Šaktin [Šakti: kyky, voima, jumaluuden vaikutusvoima] minussa ilmestyvän? Vai pitäisikö hän minua ihan tavallisena aviovaimona?

Sinä aamuna minä kostutin vapaana aaltoavat hiukseni hyvätuoksuisella vedellä ja sidoin ne löysään solmuun punaisella silkkinauhalla, jonka taitavasti pujottelin niiden lomitse. Päivällinen näet oli jo kahdentoista aikaan, joten en ehtinyt kylvyn jälkeen tukkaani kuivaamaan, palmikoimaan ja kokoamaan, kuten tavallisesti. Puin ylleni kultapäärmeisen valkean sarin ja lyhythihaisen musliinipuseroni.

Omasta puolestani olin sitä mieltä, että pukuni oli sangen hillitty ja ettei mitään yksinkertaisempaa olisi hevillä voinut keksiä. Mutta kälyni, joka sattui menemään ohitseni, seisahtui äkkiä eteeni, silmäili minua kiireestä kantapäähän ja hymyili kiinnipuristetuin huulin merkitsevää hymyä. Kun kysyin minkätähden, vastasi hän: »Minä ihailen koreata asuasi.»

»Se on kerrassaan mainio», sanoi hän. »Ajattelin tässä vain, että sen olisi tehnyt täydelliseksi avokaulainen englantilainen pusero.» Hänen suunsa ja silmänsä, vieläpä koko ruumiinsakin näytti hytkivän pidätettyä naurua, kun hän lähti huoneesta.

Minä olin kovin kiukuissani, aioin riisua kaikki yltäni ja pukeutua arkivaatteisiini. En voi tarkoin sanoa, miksi en kumminkaan aikomustani toteuttanut. Naiset ovat seuraelämän kaunistus — niin minä itselleni vakuuttelin — ja mieheni ei missään tapauksessa olisi tyytyväinen, ellen esiintyisi Sandip Babun nähden säätyni mukaisesti puettuna.

Aikomukseni oli tulla näkyviin vasta heidän pöytään istuuduttuaan.
Pitämällä silmällä tarjoilua olisin ehtinyt voittaa ensi ujouteni.
Mutta päivällinen ei valmistunutkaan ajoissa, ja oli jo myöhä. Mieheni
lähetti hakemaan minua esitelläkseen minut vieraalleen.

Minä olin ylen hämilläni katsoessani Sandip Babua silmiin. Minun onnistui kumminkin malttaa mieleni, niin että saatoin sanoa: »Olen kovin pahoillani, että päivällinen myöhästyy.»

Hän tuli arkailematta luokseni ja istuutui viereeni. »Jonkinlaisen aterian minä saan joka päivä, mutta runsauden jumalatar pysyttelee poissa näkyvistäni. Nyt, kun jumalatar itse on ilmestynyt, ei haittaa, vaikka päivällinen tuleekin myöhään.»

Hänen käytöksensä oli yhtä mahtipontista kuin hänen julkinen esiintymisensä. Hän ei ollenkaan epäröinyt, vaan näytti tottuneen kehoittamatta asettumaan valitsemalleen paikalle. Hän vaateli tutunomaisiin suhteisiin pääsemistä niin selviömäisenä asiana, että toinen olisi tuntenut olevansa väärässä, jos olisi tahtonut puolestaan kieltäytyä.

Minä pelkäsin kamalasti, että Sandip Babu piti minua ujona, vanhanaikaisena ja mitättömänä olentona, mutta en olisi kumminkaan millään ehdolla voinut lumota tai häikäistä häntä henkevillä vastauksilla. Kuinka olikaan voinut pälkähtää päähäni — kummastelin minä harmistuneena — astua hänen näkyviinsä näin naurettavassa asussa?

Päivällisen jälkeen minä olin aikeissa lähteä, mutta Sandip Babu asettui tielleni, arkailematta kuten aina.

»Ette saa pitää minua niin ahnaana», sanoi hän. »Minä en jäänyt päivällisen vuoksi, vaan noudattaakseni kutsuanne. Jos te nyt pakenette, niin ette ole kohdellut vierastanne niinkuin pitää.»

Ellei hän olisi lausunut noita sanoja kevyen huolettomasti, niin ne olisivat särähtäneet korvissani. Olihan hän toisaalta mieheni läheisimpiä ystäviä, joten saatoin pitää itseäni hänen sisarenansa.

Minun yrittäessäni kohota tuon suuren tutunomaisuuden kannalle tuli mieheni avuksi. Hän sanoi: »Etkö voi tulla takaisin, kun olet aterioinut?»

»Mutta teidän pitää se luvata», virkkoi Sandip Babu, »ennenkuin laskemme teidät menemään.»

»Tiedättekö», jatkoi Sandip Babu, »minkätähden minä en voi teihin luottaa? Nikhil on ollut naimisissa nämä yhdeksän vuotta, ja te olette koko tämän ajan vältellyt minua. Jos teette samoin seuraavien yhdeksän vuoden aikana, niin me emme enää näe toisiamme.»

Minä tartuin hänen huomautukseensa ja kysyin hiljaisella äänellä:
»Miksi emme näkisi toisiamme?»

»Tähtiin on kirjoitettu, että minä kuolen nuorena, Ei kukaan esi-isistäni ole elänyt kolmeakymmentä vuotta kauemmin. Minä olen nyt seitsemänkolmatta.»

Hän tiesi tuon tehoavan. Äänessäni oli varmaan huolestumisen häivä, kun vastasin hänelle hiljaa: »Koko maamme siunaus on varmaan torjuva tähtien turmiokkaan vaikutuksen.»

»Siinä tapauksessa maan jumalattaren itsensä täytyy lausua tuo siunaus. Senpätähden toivonkin hartaasti, että palaatte, jotta talismanini voi alkaa jo tänään vaikuttaa.»

Sandip Babu osasi niin hyvin käyttää rynnäkköä, ettei minulla ollut minkäänlaista' tilaisuutta panna pahakseni sellaista, mitä en olisi milloinkaan sallinut jonkun toisen tekevän.

»Niinpä», päätti hän nauraen puheensa, »pidätän miehenne panttivankina, kunnes tulette takaisin.»

Minä käännyin ihmeissäni »Älkää pelästykö», sanoi hän. »Kysymyksessä on vain lasillinen vettä. Kenties huomasitte, etten juonut vettä päivällisen aikana. Juon vasta hieman myöhemmin.»

Minun täytyi osoittaa mielenkiintoa ja kysyä asian syytä. Hän alkoi esittää minulle ruoansulatushäiriöittensä historiaa kertoen kärsineensä niistä jo seitsemän kuukautta, koetelleensa kaikenlaisia allopaattisia ja homeopaattisia parannuskeinoja ja saavuttaneensa mitä ihmeteltävimpiä tuloksia kotimaisten menetelmäin avulla.

»Nähkääs», lisäsi hän sitten hymyillen. »Jumala on järjestänyt minun raihnautenikin sillä tavoin, että ne tottelevat vain swadeši-pillerien pommitusta.»

Nyt puuttui miehenikin keskusteluun. »Sinun täytyy myöntää vetäväsi puoleesi ulkomaisia rohdoksia yhtä voimallisesti kuin maa vetää puoleensa meteoreja. Sinulla on oleskeluhuoneessasi kolme hyllyä täynnä…»

Sandip Babu keskeytti hänen lauseensa. »Tiedätkö, mitä ne ovat?» Ne ovat rankaiseva poliisimahti. Ne eivät tule sen vuoksi, että niitä tarvitaan, vaan siitä syystä, että niitä vaatii nykyinen järjestys, joka meitä sakottaa ja muuten kiusaa.»

Mieheni ei siedä liioittelua, ja minä huomasin tuon olevan hänelle epämieluista. Mutta kaikki koristeet ovat liioittelua. Niitä ei luo Jumala, vaan tekee ihminen. Muistan kerran puolustaneeni jotakin pientä valhettani sanomalla miehelleni: »Ainoastaan puut ja eläimet ja linnut ilmaisevat pelkän totuuden, koska niiltä olioparoilta kokonaan puuttuu keksintäkyky. Tässä kohden ihmiset osoittavat paremmuutensa, ja naiset ovat vielä etevämpiä kuin miehet. Naiselle sopii hyvin korujen samoinkuin hienojen valheidenkin runsaus.»

Kun astuin naisten huoneisiin johtavaan käytävään, näin kälyni seisomassa erään ikkunan luona, mistä voi nähdä vastaanottohuoneeseen. Hän tirkisteli venetsialaisten verhojen lomitse.

Minun palatessani Sandip Babu pyyteli sievästi anteeksi. »Pelkäänpä vieneeni teiltä ruokahalun», sanoi hän.

Minua kovin hävetti. Olin tosiaankin suoriutunut sopimattoman nopeasti ateriastani. Oli helppo saada laskemalla selville, ettei kunnollisesta aterioimisesta siinä ajassa voinut olla puhettakaan. Mutta minä en aavistanutkaan, että joku ryhtyisi tahallaan laskemaan.

Sandip Babu luultavasti huomasi minun häpeävän, ja siitä kävi kiusallinen tunteeni entistään voimakkaammaksi. »Minä tiesin hyvin», sanoi hän, »että teidän teki mieli juosta pakoon villin kauriin lailla, joten minulle on sitäkin arvokkaampaa, että piditte lupauksenne.»

Minä en keksinyt mitään soveliasta vastausta, vaan istuuduin punastuen ja mielenahdistusta tuntien sohvan toiseen päähän. En kyennyt enää mitenkään näkemään itseäni lihaksi muuttuneena naisellisuuden Šaktina, jonka piti pelkällä läsnäolollaan majesteetillisen ylväästi kruunata Sandip Babu. Sandip Babu alkoi tarkoituksellisesti keskustella mieheni kanssa. Hän tiesi terävän ymmärryksensä pääsevän parhaiten oikeuksiinsa iskuvalmiissa vastauksissa. Olen sittemmin usein huomannut, ettei hän jättänyt käyttämättä yhtäkään kiistelytilaisuutta, kun minä satuin olemaan saapuvilla.

Hän tunsi Bande Matarani-hurmiota koskevat mieheni mielipiteet ja aloitti uhkamielisesti: »Etkö siis myönnä isänmaallisessa työssä voitavan vedota mielikuvitukseen?»

»Se saakoon sijansa, Sandip, mutta minä en pidä suotavana, että kaikki rakennetaan sille pohjalle. Minä tahtoisin nähdä kotimaani sellaisena kuin se todellisuudessa on ja senvuoksi minä pelkään ja häpeen käytellä apuna hypnotisoivia intoisänmaallisia puheita.»

»Se, mitä sinä nimität hypnotisoivaksi puheeksi, merkitsee minulle totuutta. Minä rakastan ja kunnioitan kotimaatani niinkuin Jumalaani. Ihmisyys on minulle pyhä. Jumala ilmaisee itseänsä sekä ihmisessä että isänmaassa.»

»Jos tuo todellakin on uskosi, niin sinun ei pitäisi nähdä mitään eroa ihmisen ja ihmisen, maan ja maan välillä.»

»Eipä tietenkään. Mutta voimani ovat rajoitetut, joten kotimaani palvonta sulkee itseensä ihmiskuntaan kohdistuvan hartaan kunnioitukseni.»

»Minä en tahdo moittia palvontaasi sinänsä, mutta kuinka aiot selviytyä Jumalasi palvonnasta, jos vihaat toisia maita, joissa hän ilmaisee itseänsä samoinkuin omassa kotimaassasikin?»

»Viha on palvonnan apulainen. Ardžuna voitti itselleen Mahadevan suosion [Ardžuna, Pandu-heimon suuri sankari Mahabharata-teoksessa. Mahadeva ("Suuri jumala") on Višnu] painiskelemalla hänen kanssaan. Jumala on lopulta kanssamme, jos olemme valmiit tarjoamaan hänelle taistelua.»

»Jos niin on laita, niin hänen palvelijoitansa ovat sekä kansan auttajat että sen vahingoittajat. Mitä aihetta silloin on saarnata intoisänmaallisuutta?»

»Kun on kysymyksessä oma maa, on asianlaita toisin. Sen palvontaa vaatii sydän vastaansanomattomasti.»

»Jos päättelet johdonmukaisesti edelleen, niin sinun täytyy väittää, että koska Jumala ilmenee meissä, meidän on palvottava ennen kaikkea omaa itseämme — luonnollisen vaiston vaatimuksesta.»

»Kuulehan, Nikhil, tuo kaikki on vain kuivaa teoriaa. Etkö käsitä, että on olemassa tunteita?»

»Minäpä sanon sinulle totuuden, Sandip», vastasi mieheni. »Tunteeni se juuri loukkaantuu, kun te yritätte tehdä vääryydestä velvollisuuden ja jumalattomuudesta siveellisen ihanteen. Jos minä en voi varastaa, niin syynä eivät ole loogilliset kykyni, vaan eräänlainen itseeni kohdistuva kunnioitus ja kiintymys ihanteisiin.»

Minua kuohutti. Lopulta en enää voinut vaieta, vaan huudahdin: »Eikö jokaisen maan historia, Englannin, Ranskan, Saksan tai Venäjän, ole kertomusta varkauksista oman maan hyväksi?»

»Ne joutuvat vastaamaan varkauksistansa ja vastaavat niistä nytkin; niiden historia ei ole vielä lopussa.»

»Joka tapauksessa», virkkoi väliin Sandip Babu, »voimme nähdäkseni noudattaa niiden esimerkkiä. Täyttäkäämme maamme kirstut varastetulla tavaralla ja kulukoon sitten, samoinkuin muuallakin, vuosisata toisensa jälkeen, ennenkuin niistä vastaamme, jos tulee pakko vastata. Mutta olehan hyvä ja sano, mistä kohden historiasta löydät esimerkin sellaisesta 'varastamisesta’?»

»Kun Roma maksoi syntivelkansa, ei kukaan siitä tietänyt. Sen menestys näytti koko ajan rajattomalta. Mutta etkö huomaa erästä seikkaa: kuinka heidän selkäänsä sälyttämänsä valhe- ja petostaakat musertavat heidät itsensä?»

Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta kuunnella mieheni ja hänen ystäviensä keskusteluja. Kun hän minun kanssani väitteli, tunsin aina, kuinka vastahakoisesti hän ajoi minut ahtaalle. Se johtui siitä, että hän rakasti minua. Tänään olin ensi kerran kuulemassa hänen etevää väittelytaitoansa.

Sydämeni ei kumminkaan tahtonut asettua hänen kannallensa. Minä yritin löytää jotakin vastausta, mutta sitä ei löytynyt. Jos asettuu oikeamielisyyden kannalle, niin tuntuu mahdottomalta mennä sanomaan, että jokin asia on liian hyvä voidakseen olla hyödyllinen.

Yht'äkkiä Sandip Babu kääntyi minulta kysymään: »Mitä te arvelette asiasta?»

»Minä en välitä hienoista erotteluista», puhkesin minä puhumaan. »Sanon teille yksinkertaisesti mitä tunnen. Minä olen ihminen ja niinmuodoin ahne. Tahtoisin toimittaa isänmaalleni paljon hyvää. Hätätilassa käyttäisin väkivaltaa ja varkauttakin. Osaan olla vihainen. Voisin vihastua maani asian puolesta. Jos vaadittaisiin, voisin surmatakin kostaakseni sen häväistystä. Minä haluan haltioitua, ja sen, mikä minua haltioittaa, täytyy esiintyä minulle aistittavassa muodossa, isänmaanani. Sillä täytyy olla jokin näkyvä symboli, joka lumoo mieltäni. Minä tahtoisin olennoida isänmaani, nimittää sitä Äidiksi, Jumalattareksi, Durgaksi [Durga: jumalatar, Himavantin tytär ja Šivan puoliso] — ja maan kamara olisi punaisena uhrilahjaini verestä. Minä olen inhimillinen enkä jumalallinen olento.»

Sandip Babu hypähti seisaalleen, huitoi käsiään ja huusi: »Hurraa!»
Kohta sen jälkeen hän huomasi erehdyksensä ja huusi: »Bande Mataram!»

Mieheni kasvoissa näkyi tuskan häivä. Hän virkkoi minulle leppoisasti: »En minäkään ole jumalallinen, olen vain ihminen. Ja senvuoksi minulla ei ole lupa sietää pahoista ominaisuuksistani rakennettavan isänmaani kuvaa — ei milloinkaan,. ei milloinkaan!»

Sandip Babu huudahti: »Näetkö, Nikhil, kuinka, totuus muuttuu lihaksi ja vereksi naisen sydämessä. Nainen osaa olla julma; hänen raivonsa on kuin sokea myrsky. Se on kaunis peloittavuudessaan. Miehessä se on ruma, koska sen ytimessä asustaa harkinnan kalvava mato. Usko minua, Nikhil, meidän naisemme ne maan pelastavat. Nyt ei ole pelokkaan arkailun aika. Meidän on käyttäydyttävä häikäilemättömästi, horjumatta, harkitsematta. Meidän on tehtävä syntiä. Meidän on annettava naisillemme punaista sandelitahdasta, jotta he voitelevat syntimme ja kohottavat sen valtaistuimelle. Etkö muista runoilijan sanoja:

»'Synti, sorea synti, tule punasuudelmaisi hehkulla valamaan tulenkarvaista viiniä suoniimme. Hilpeän hillittömyyden torvea soita, sen seppelin otsamme kaunista, sinä herratar herjan! Tule, voitele rintamme rohkeat häpeän mudalla mustimmalla, itse häpeämättä.’

»Hävitköön sellainen oikeamielisyys, joka ei voi hymyillen tuottaa tuskaa ja turmiota.»

Sandip Babun seistessä siinä pystyin päin, silmänräpäyksen virikettä noudattaen häpäisemässä kaikkea sitä, mitä kaikkien maiden ja kaikkien aikojen ihmiset ovat korkeimpanansa kunnioittaneet, koko ruumiini tuntui värisevän. Mutta Sandip Babu jatkoi jalkaa polkien: »Minä näen: sinä olet se ihana tulisielu, joka polttaa kodin poroksi valaistakseen sen tulella avarampaa maailmaa. Suo meille kesytön rohkeus syöksyä häviön syvimpiin syvyyksiin asti! Suo sulosi kaikelle turmaa tuovalle!»

Ei käynyt selvästi ilmi, ketä Sandip Babu oikeastaan huusi avuksensa. Kenties sitä jumalatarta, jolle Bande Mataram oli omistettu. Kenties kotimaansa naisia yleensä. Tai kenties heidän edustajaansa, sitä naista, joka seisoi hänen edessään. Hän olisi vielä jatkanut samaan tapaan, ellei mieheni olisi äkkiä noussut, koskettanut kepeästi hänen olkapäätänsä ja sanonut: »Sandip, Tšandranath Babu on täällä.»

Minä säpsähdin ja käännyin katsomaan. Tulija oli kunnianarvoisen näköinen vanha herra, joka seisoi odottaen ovella, epäröiden, astuisiko edemmäksi vai vetäytyisikö takaisin. Hänen kasvoissaan oli lempeä kajaste, ikäänkuin laskevan auringon valo.

Mieheni astui luokseni ja kuiskasi: »Tässä on opettajani, josta olen sinulle usein kertonut. Tervehdi häntä niinkuin soveliasta on!»

Minä kumarsin syvään ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa. Hän siunasi minua sanoen: »Jumala teitä aina siunatkoon, äityeni.»

Oli aika, jolloin varmasti uskoin voivani kestää kaikki, mitä Jumala kestettäväkseni määrää. En ole milloinkaan joutunut koetukselle. Nyt luulen sen hetken tulleen.

Minulla oli tapana koetella mieleni lujuutta kuvittelemalla kaikenlaisia minulle mahdollisesti sattuvia onnettomuuksia — köyhyyttä, vankeutta, häpeää, kuolemaa, Bimalankin kuolemaa. Ja kun sitten ajattelin kykeneväni kestämään tuon kaiken, en vannaankaan liioitellut. Mutta eräs asia ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, ja juuri sitä minä nyt ajattelen tietämättä voisinko sen todellakin kestää. Sydämessäni on oas, joka pistää minua alinomaa jokapäiväisiä töitä suorittaessani. Tuntuupa sen pisto vielä unessanikin. Aamulla herätessäni minä näen taivaan kasvot kalseina. Mitä se merkitsee? Mitä onkaan tapahtunut?'

Mieleni on käynyt niin Herkkätunteiseksi, että kulunut elämänikin, joka kantoi onnen valhepukua, nyt tuntuu kiduttavan sydäntäni valheellisuudellansa, ja häpeä ja murhe käyvät lähestyessään sitä ilmeisemmiksi, mitä enemmän ne yrittävät salata kasvojansa. Sydämeni on pelkkää silmää. Ne asiat, joita minun ei pitäisi nähdä ja joita en tahdo nähdä — juuri ne työntyvät pakostakin näkyviini.

Oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin onneton kohtaloni ilmenee pitkänä koettelemusten sarjana. Ihan odottamatta on alkanut vallita ankara hätä sydämessä, joka ennen näytti uhkuvan runsauttansa. Se palkka, jonka olen maksanut silmänlumeelle yhdeksästä Huoruuteni vuodesta, on minun nyt maksettava korkoineen takaisin totuudelle, ja siihen maksamiseen on kuluva koko loppuikäni.

Mitä hyötyä on siitä, että yritän väkivaltaisesti ylläpitää ylpeyttäni? Mitä haittaa, vaikka tunnustaakin, että minusta puuttuu jotakin? Kenties sitä harkitsematonta häikäilemättömyyttä, joka naisia miehissä miellyttää. Mutta onko voima pelkkää lihasten toimintaa? Saako voima arkailematta polkea heikot jalkoihinsa?

Mutta miksi harkitsenkaan tätä kaikkea? Arvoa ei voi ansaita siitä kiistelemällä. Ja minä olen arvoton, arvoton, arvoton!

Entä sitten, jos olenkin arvoton! Onhan rakkauden todellinen merkitys
siinä, että se voi lakkaamatta siunata arvotonta omalla runsaudellansa.
Arvollisilla on monenlaisia palkintoja maan päällä, mutta rakkauden on
Jumala varannut erikoisesti arvottomille.

Näihin asti Bimala oli kotoinen Bimalani, rajoitetun elämänpiirin ja totunnaisten pienten velvollisuuksien tuote. Minä kysyin itseltäni, kumpusiko hänen rakkautensa sydämestä, vai oliko se vain ulkonaisten tekijäin aiheuttamaa jokapäiväistä tottumusta.

Minun teki kovin mieleni nähdä Bimala kukoistamassa koko totuudessaan ja voimassaan. Mutta samalla unohdin ottaa huomioon, että on luovuttava kaikista sovinnaisiin oikeuksiin perustuvista vaatimuksista, jos tahtoo nähdä jonkun henkilön kehkeytyvän täysin olemuksensa lain mukaan.

Miksi en ollut sitä ajatellut? Siitäkö syystä, että tunsin ylpeää varmuutta vaimoni omistamisesta? Ei. Se tapahtui sen vuoksi, että luotin rakkauteen mitä lujimmin. Olin kyllin turhamainen uskoakseni olevani niin voimakas, että sietäisin nähdä totuuden pelottavassa alastomuudessaan. Minä kiusasin Sallimusta, mutta pysyin yhä ylpeässä päätöksessäni: tahdoin voitokkaasti suoriutua kokeesta.

Eräässä suhteessa Bimala ei ollut minua ymmärtänyt. Hän ei voinut täysin käsittää, että minä pidin kaikkea väkivallan käyttöä heikkoutena. Vain heikoilta puuttuu uskallus olla oikeamielisiä. He väistävät tuota velvollisuuttansa koettaen päästä nopeasti päämääräänsä luvattomia oikoteitä kulkien. Kärsivällisyys tekee Bimalan kärsimättömäksi. Hän rakastaa miehen rajuutta, kiivautta, kohtuuttomuutta. Hänen kunnioitukseensa täytyy kuulua jokin määrä pelkoa.

Minä olin toivonut Bimalan vapautuvan tuosta taipumuksestansa kodin ahtaan piirin ulkopuolella. Mutta nyt minä olen varma siitä, että se juontuu syvältä hänen olemuksestansa. Hän rakastaa rajuutta. Elämän yksinkertaisen ravinnon täytyy olla niin ankarasti höystettyä, että se polttaa hänen kieltänsä ja kurkkuansa. Minun periaatteenani on aina ollut välttää toiminnassani hurjaa hillittömyyttä, johon on itseään keinotekoisesti kiihoitettava. Minä tiedän Bimalan olevan vaikea antaa arvoa tälle ominaisuudelleni, koska hän pitää arvelujani heikkoutena. Hän on ihan vihoissaan minulle, kun en lähde sokeasti hyökkäämään huutaen Bande Mataram.

Siinä suhteessa olen menettänyt kaikkien kansalaisteni suosion, kun en ole yhtynyt heidän meteliinsä. He ovat varmat siitä, että minä tavottelen jotakin arvonimeä tai pelkään poliisia. Poliisi puolestaan arvelee minun osoittavan liioiteltua leppoisuutta ja varmaan suunnittelevan jotakin salahanketta.

Minä olen vilpittömästi sitä mieltä, että ne, jotka eivät voi haltioitua nähdessään isänmaansa sellaisena kuin se todellisuudessa on, tai ne, jotka eivät voi rakastaa ihmisiä ihmisinä, — ne, joiden täytyy välttämättä pitää suurta ääntä ja tehdä isänmaastaan epäjumala voidakseen ylläpitää hurmiotansa, ne rakastavat hurmiota enemmän kuin isänmaataan.

Yrittäessämme asettaa hurmiomme totuutta korkeammalle me osoitamme orjanmieltä. Kun henkemme on vapaa, emme kiinnitä huomiota itseemme. Sairasta elämänvoimaamme täytyy olla ärsyttämässä jokin harhakuva tai maallinen tai hengellinen arvovalta, joka saa sen liikkeelle. Niin kauan kuin sulkeudumme totuudelta ja toimimme ainoastaan jonkin hypnoottisen virikkeen vaikutuksesta, meidän täytyy tunnustaa, ettemme kykene hallitsemaan itseämme. Millaiset elämänehtomme lienevätkin, me emme saa sallia minkään kuvitellun aaveen enempää kuin todellisen poppamiehenkään pitävän itseämme hirmuvaltansa alaisina.

Eräänä päivänä, kun Sandip väitti minulta puuttuvan mielikuvitusta sanoen siitä johtuvan, etten näe isänmaatani elävänä ihannekuvana, Bimala yhtyi hänen mielipiteeseensä. Minä en sanonut mitään, puolustuksekseni, sillä sanasodassa saavutettu voitto ei lisää onneamme. Bimalan eriävä mielipide ei johdu älyn puutteesta, vaan pikemmin luonnonlaadun erilaisuudesta.

He väittävät minulta puuttuvan mielikuvitusta. Heidän mielestään minulla tosin on öljyä lampussani, mutta lamppuni ei pala. Minä puolestani syytän heitä ihan samasta asiasta. Tahtoisin heille sanoa: »Te olette valottomat kuin piikivi. Teidän täytyy joutua ankariin yhteentörmäyksiin ja pitää kovaa melua saadaksenne itsestänne irti kipinän. Mutta yksitellen sinkoilevat välkähdykset palvelevat vain itserakkauttanne auttamatta teitä selvemmin näkemään.»

Viime aikoina olen huomannut, että Sandip on karkeiden himojen orja. Hänen aistillisuutensa samentaa hänen uskonnollisuuttansa ja painaa hänen kansalliseen innostukseensa tyrannimaisen leiman. Hänen älynsä on terävä, mutta hän on luonnostaan raaka ja ylistää itsekkäitä halujansa kauniilta kaikuvin nimin. Vihan huokea lohdutus on hänelle tarpeen yhtä suuressa määrässä kuin himojensa tyydyttäminen. Bimala on aikaisemmin usein minua varoittanut hänen rahanhimonsa vuoksi. Minä tiesin vaimoni olevan oikeassa, mutta en kyennyt kitsastelemaan. Häpesin itselleni tunnustaa, että Sandip käytti minua edukseen.

Tällä hetkellä lienee kuitenkin vaikea saada Bimalalle selväksi, että Sandipin isänmaanrakkaus on vain hänen ahneen itserakkautensa toinen ilmenemismuoto. Bimalan Sandipille osoittama tavaton kunnioitus pidättää minua mitään puhumasta, sitäkin enemmän, kun pelkään mustasukkaisuuden häiveen huomaamattani johtavan minua liioitteluun. Voihan olla niin, että sydämeni tuska on jo vääristänyt Sandipin kuvan. Mutta sittenkin lienee parempi puhua kuin antaa tunteitten edelleen jäytää mieltäni.

Minä olen tuntenut opettajani jo kolmekymmentä vuotta. Hän ei pelkää panettelua, ei onnettomuuksia, eipä kuolemaakaan. Minua, joka olin syntynyt jatkamaan sukuni perintätapoja, ei olisi voinut pelastaa mikään, ellei hän olisi liittänyt minun kohtaloihini omaa elämäänsä, joka on rauhan, totuuden ja henkisten näkemysten kirkastama. Hän oli minulle hyvyyden ihanteellinen ilmestymä.

Opettajani tuli tuona päivänä luokseni ja sanoi: »Onko tarpeellista pidättää Sandipia täällä kauemmin?»

Hän vaistosi luonnostaan niin herkästi kaikkia pahoja enteitä, että oli heti asian ymmärtänyt. Hän ei joutunut hevillä mielenliikutuksen valtaan, mutta tuona päivänä häntä säikytti uhkaavan onnettomuuden varjo. Tiedänhän minä, kuinka hän minua rakastaa.

Teetä juotaessa minä sanoin Sandipille: »Olen vastikään saanut kirjeen
Rangpurista. Valittavat minun itsekkäästi pidättävän sinua täällä.
Milloin matkustat sinne?»

Bimala kaatoi parhaallaan teetä. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä pettymyksen ilme. Hän loi Sandipiin kysyvän silmäyksen.

»Minä olen miettinyt», virkkoi Sandip, »että tämä edestakaisin vaeltaminen on suurta tarmontuhlausta. Uskon varmaan, että saavuttaisin paljoa pysyväisempiä tuloksia, jos saisin vaikuttaa jostakin keskuksesta käsin.»

Bimala epäröi hetkisen ja vastasi sitten: »Minusta näyttävät molemmat vaihtoehdot hyviltä — työskentely keskustasta käsin samoinkuin matkusteleminenkin. Se tapa, joka teille tuottaa suurinta tyydytystä, on oikea.»

»Niinpä olen ihan avomielinen», sanoi Sandip. »Minä en ole milloinkaan löytänyt sellaista innostuksen lähdettä, joka ei olisi ajan pitkään ehtynyt. Siitä syystä olen lakkaamatta matkustellut, herättänyt kansassa intoa, josta olen vuorostani kerännyt oman tarmovarastoni. Tänään olette te antanut minulle kansani hyväksi suoritettavan tehtävän. Sellaista tulta en ole ennen tavannut kenessäkään. Minä lainaan teiltä innostuksen tulen levittääkseni sitä yli maan. Älkää ujostelko! Te olette kaiken ujouden ja arkuuden yläpuolella. Te olette meidän mehiläispesämme kuningatar, ja me, työmehiläiset, parveudumme teidän ympärillenne. Teistä tulee meidän keskuksemme, meidän innostajamme.»

Bimalan kasvoihin levisi häveliään ylpeyden puna, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jälleen kaatoi teetä.

Eräänä päivänä tuli opettajani luokseni ja sanoi: »Miksi ette lähde, Bimala ja sinä, vaihteen vuoksi Dardžingiin? Sinä et näytä voivan hyvin. Etkö nuku riittävästi?»

Illalla minä kysyin Bimalalta, tahtoiko hän käväistä vuoristossa. Minä tiesin hänen kovin ikävöivän päästä näkemään Himalajaa. Mutta hän kieltäytyi… Isänmaan vuoksi luullakseni!

Minä en saa menettää uskoani: minä odotan. Siirtyminen suppeasta maailmasta suurempaan on myrskyinen. Hänen totuttuaan tähän vapauteen minä hyvin tiedän, missä paikkani on. Jos havaitsen, etten sovi ulkomaailman järjestykseen, en kiistele kohtaloani vastaan, vaan lähden pois kaikessa hiljaisuudessa… Käyttäisinkö mahtiani? Mitä varten? Eihän mikään mahti voi mitään totuudelle.

Kyvytön sanoo: »Mitä osakseni on tullut, on minun.» Heikko ihminen on samaa mieltä. Mutta koko maailma opettaa: »Todella minulle kuuluvaa on vain se, mitä kykenen itselleni anastamaan.» Isänmaani ei ole minun vain sen vuoksi, että se on syntymämaani. Se muuttuu omakseni vasta silloin, kun kykenen sen väkivalloin itselleni voittamaan.

Jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus omistamiseen, ja siitä syystä oli saaliinhimo luonnollinen taipumus. Luonnon viisaus ei tahdo meidän tyytyväisinä kieltäytyvän. Mitä mieleni himoitsee, se on ympäristöni minulle annettava. Tämä on ainoa oikea suhde sisäisen ja ulkoisen maailmamme välillä. Siveelliset ihanteet jääkööt niille kurjille, verettömille olennoille, joiden himo on nääntynyt nälkään ja joiden käsi on liian heikko tarttumaan kiinni. Ne, jotka himoitsevat koko sielullaan ja iloitsevat koko sydämellään, ne, jotka eivät milloinkaan epäröi eivätkä häikäile, ne ovat Sallimuksen suosikkeja. Heille luonto levittää runsaimmat ja kauneimmat aarteensa. He uivat virtojen poikki, hyppäävät yli muurien, murtavat ovia saavuttaakseen sen, mikä heistä näyttää ottamisen arvoiselta. Sellainen ottaminen ilahduttaa, sillä taistelu tekee halun esineen arvokkaaksi.

Luonto antautuu, mutta vain ryöstäjälle. Sitä ilahduttaa väkivaltainen himo, väkivaltainen ryöstö. Siksipä se ei laskekaan seppeltänsä askeetin laihalle, kuivalle kaulalle. Morsiusmarssin sävelet raikuvat. Minä en saa päästää häähetkeä menemään ohi. Senvuoksi on sydämeni täynnä kiivasta halua. Sillä kuka on sulhanen? Minä, minä. Morsian kuuluu sille, joka tulee oikeaan aikaan, tuohus kädessänsä. Luonnon hääsaliin saapuu sulhanen odottamatta ja kutsumatta.

Pitäisikö minun hävetä? Ei, minä en häpee milloinkaan! Minä vaadin itselleni kaikkea, mitä tarvitsen, enkä aina kuluta aikaani pyytämiseen, kun sen otan. Ne, jotka oman arkuutensa vuoksi jäävät osaansa vaille, koristavat häviötänsä vaatimattomuuden nimellä. Maailma, johon synnymme, on todellisuuden maailma. Kun ihminen poistuu todellisuuden markkinoilta tyhjin käsin ja tyhjin vatsoin, täyttäen pussinsa pelkillä kauniilta kajahtelevilla sanoilla, niin minun on vaikea ymmärtää, miksi hän on ollenkaan tullut tähän ankaraan maailmaan. Ovatko sellaiset henkilöt uskonnollisten nautiskelijain palveluksessa, laulamassa vienoin sävelin hurskaita tekstejä heidän huvitarhassaan, jossa kuvitellut kukat versovat? Minä en pidä sellaisista sävelistä enkä saa sellaisista kukista riittävää ravintoa.

Himoitessani jotakin minä himoitsen todellisesti, ehdottomasti. Tahtoisin sitä vatvoa käsin ja jaloin, tahtoisin voidella itseni sillä kiireestä kantapäähän, tahtoisin kerrassaan täyttää itseni sillä. Ne henkilöt, jotka moraalinen paasto on riuduttanut, kunnes ovat muuttuneet kuiviksi ja kalpeiksi kuin nälkiintyneet syöpäläiset kauan kylmillä olleessa vuoteessa, voivat minun puolestani soitella säriseviä huilujansa; niiden ääni, ei kuulu milloinkaan minun korviini.

En tahtoisi teeskennellä, sillä se olisi pelkuruutta. Mutta ellen voi ryhtyä teeskentelemään, kun teeskentely on tarpeen, olen myöskin pelkurimainen. Te rakennatte muureja ahneuksissanne, minä särjen ne ahneuteni vuoksi. Te käyttelette voimaanne; minä käytän taitoani. Ne ovat elämän todelliset mahdit. Niihin nojautuvat kuningas- ja keisarivallat ja kaikki ihmisten suuret yritykset.

Avatarat [Avatara: ihmisen tai eläimen hahmossa maailmaan syntyvä jumalallisen olennon ruumiillistuma], jotka laskeutuvat paratiisistaan esittääkseen meille pyhiä lorujansa — ne saarnaavat tyhjiä sanoja. Senvuoksi täytyy heidän koko viisautensa, heidän saavuttamastaan menestyksestä huolimatta, lopulta väistyä raihnaisten raukkojen piilopaikkoihin. Voimakkaat, maailman valtiaat, niitä halveksivat. Niillä, jotka ovat uskaltaneet tämän oivaltaa, on ollut menestystä. Ne kehnot raukat, joita oma luonto vetää yhtäälle ja nuo avatarat toisaalle, astuvat toisen jalkansa todellisuuden venheeseen, toisen epätodellisuuden alukseen joutuen siten mitä surkeimpaan asemaan, kun eivät voi pysytellä paikoillaan eivätkä pääse eteenpäin.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen vain sitä varten, että vaivaisivat itseänsä kuoleman ajatuksella. Kenties on sellaisessa elämää alati uhkaavassa kuolemassa auringonlaskua muistuttavaa kauneutta, joka heitä lumoaa. Nikhil elää sellaista elämää, jos sitä sopii elämäksi nimittää. Useita vuosia sitten minä kiistelin hänen kanssaan kauan tästä seikasta.

»On totta», sanoi hän, »että voimme saavuttaa jotakin ainoastaan voiman avulla. Mutta mitä merkitsee voima? Ja mitä saavuttaminen? Se voima, johon minä uskon, on kieltäymyksen voima.»

»Yhtä ankarasti kuin kananpoikasta kuorensa särkeminen», vastasi hän. »Kuori on epäilemättä todellinen, mutta se vaihdetaan sittenkin valoon ja ilmaan, jotka eivät ole koskettavissa. Sinä kai sanot sitä huonoksi vaihdoksi?.»

Kun Nikhil alkaa esittää vertauksia, ei ole toivoakaan saada häntä käsittämään, että hän käsittelee pelkkiä sanoja eikä todellisuutta. Minun puolestani hänen vertauksensa voivat olla hyvinkin onnistuneita. Me olemme lihansyöjiä, meillä on kynnet ja hampaat, me ajamme takaa, iskemme kiinni ja raatelemme. Me emme tyydy illalla märehtimään ruohoa, jonka olemme aamulla syöneet. Missään tapauksessa emme salli teidän, vertaustenvatvojain, estää meitä pääsemästä ruokapaikallemme. Jos niin teette, niin me ryöstämme tai varastamme, sillä meidän täytyy elää.

Ihmiset varmaan sanovat minun esittävän uutta elämänkatsomusta, koska tämän maailman eläjillä on tapana puhua toisin, vaikka todellisuudessa aina toimivatkin sen mukaisesti. Senvuoksi he eivät käsitä, niinkuin minä, että se on ainoa käyttökelpoinen moraaliperiaate. Minä tiedän varmaan, ettei ajatukseni ole tyhjä teoria, sillä sitä on koeteltu käytännöllisessä elämässä. Olen huomannut, että katsantotapani aina saa kannattajikseen naisten sydämet, naisten, jotka ovat tämän todellisen maailman olentoja eivätkä harhaile miesten tavalla pilvimaailmoissa aatteilla täytettyjen ilmapallojen kantamina.

Naiset huomaavat minun kasvoissani, olemuksessani, ryhdissäni ja puheessani pakottavan intohimon — ei sellaista intohimoa, jonka on riuduttanut lihankurituksen kuume, ei sellaista, joka kääntyy alinomaa epäillen ja arvellen katsomaan taaksensa, vaan täysiverisen intohimon. Se vyöryy eteenpäin kuin tulvavesi huutaen julki ehdottoman vaatimuksensa. Naiset tuntevat syvimmässä sydämessään, että tämä kesytön intohimo on maailman elämänveri, joka tunnustaa ainoastaan oman lakinsa ja on senvuoksi voitokas. Siitä syystä he ovat usein antautuneet minun tulva-aaltoni vietäviksi kysymättä, johtiko se elämään vai kuolemaan. Tämä naisia voittava voima on väkevien miesten voima, se voima, jonka alle todellisuus alistuu.

Ne, jotka kuvittelevat tuonpuolisen maailman haluttavammaksi, suuntaavat halunsa maasta taivaan pilviin. Aikanaan on käyvä ilmi, kuinka korkealle heidän suihkukaivonsa vesi kohoaa ja kuinka kauan sitä riittää. Mutta tämä on varmaa: naiset eivät ole luodut noita verettömiä olentoja, ihanteellisuusmielisiä lootuksensyöjiä varten.

»Valintataipumus!» Sopivissa tilaisuuksissa minä olen usein sanonut, että Jumala on luonut määrätyt henkilöt toisilleen kuuluviksi ja että heidän yhtymisensä on ainoa oikea, paljoa parempi kuin mikään lain pohjalle rakennettu liitto. Seikka näet on se, että vaikka ihminen haluaakin noudattaa luontoa, hän ei kumminkaan ole tyytyväinen, ellei voi peittyä jonkin korean lauseparren taakse — ja siitä johtuu, että maailma on valhetta tulvillansa.

»Valintataipumus!» Miksi olisi niitä vain yksi? Voihan taipumus kohdistua tuhansiin. Minä en ole milloinkaan luvannut luonnolle, että luopuisin lukemattomista viehtymyksistäni yhden ainoan vuoksi. Tähänastisessa elämässäni minä olen keksinyt niitä paljon, mutta silti ei ole tie suljettu seuraavalta,' jonka jo selvästi näen. Hän on samoin keksinyt minuun kohdistuvan valintataipumuksensa.

KOLMAS LUKU

Mihin lieneekään häveliäisyyteni joutunut? Minulla ei ollut yhtään aikaa ajatella itseäni. Minä kulutin päiväni ja yöni humussa ja hälinässä kiertäen itseäni kuin tuulenpyörre. Siinä ei ollut harkinnan enemmän kuin hienotunteisuudenkaan sijaa.

Eräänä päivänä käly huomautti miehelleni: »Näihin asti ovat meidän talossamme itkeneet naiset. Nyt on miesten vuoro.»

»Meidän on pidettävä huolta siitä, että heillä on siihen tilaisuutta», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen. »Minä huomaan sinun olevan valmiina tekemään voitavasi, Tšota Rani! [Bimala oli nuoremman veljen vaimona Tšota Rani eli nuorempi armollinen rouva.] Sinkoa nuolesi suoraan heidän sydämeensä.»

Hän tarkasteli minua terävästi kiireestä kantapäähän. Häneltä ei jäänyt huomaamatta yksikään vivahdus siitä väriloistosta, jota pukuni, käytökseni ja puheeni uhosivat. Minua hävettää nyt siitä puhua, mutta silloin ei mielessäni ollut jälkeäkään häpeäntunteesta. Minussa oli tapahtumassa jotakin, mutta en tiennyt itsekään mitä. Minulla oli tapana pukeutua ylen koreaksi, mutta tein sen pikemmin vaistomaisesti kuin määrätyssä tarkoituksessa. Epäilemättä minä tiesin, miten parhaiten miellytin Sandip Babua, mutta siihen en tarvinnut mitään aavistuskykyä, sillä hän puhui asiasta avoimesti kaikkien kuullen.

Eräänä päivänä hän sanoi miehelleni: »Tiedätkö, Nikhil, kun. ensi kerran näin mehiläisemomme, istui hän tuossa ylen vakaana, kultapäärmeiseen sariinsa puettuna. Hänen silmänsä tuijottivat kysyvästi avaruuteen eksyneiden tähtien tavoin, ikäänkuin hän olisi iäisen kauan oleskellut pimeyden rajoilla tähystellen jotakin tuntematonta. Hänet nähdessäni minä tunsin väriseväni. Minusta tuntui siltä, kuin hänen sarinsa kultapäärme olisi ollut hänen oma sisäinen tulensa, joka liekehti hänen ympärillänsä. Siinä on se liekki, jota me tarvitsemme, näkyvä tuli! Kuulkaahan, mehiläisemo, teidän pitäisi tosiaankin osoittaa meille suosiotanne pukeutumalla vielä kerran eläväksi liekiksi.»

Siihen saakka minä olin ollut kuin pieni puro kylän laidassa. Minussa oli toinen rytmi ja minä puhuin toisin kuin nyt. Mutta sitten tuli vuoksivesi mereltä, ja rintani aaltoili; rannat väistyivät, ja meren kuohujen rummuniskut yllyttivät minua hurjaan rientoon. Minä en ymmärtänyt verenääntä. Missä oli entinen minäni? Mistä virtasikaan minuun tuo loiston runsaus? Sandipin ahnaat silmät paloivat kuin uhrilamput minun alttarilippaani edessä. Hänen jokainen katseensa julisti, että minä olen kauneuden ja voiman ihme, ja hänen ylistyksensä kaikuun, lausuttuun tai lausumattomaan, hukkuivat kaikki muut maailmani äänet. Oliko Luoja luonut minut uudestaan, ihmettelin minä. Tahtoiko hän nyt korvata minulle sen, että oli ollut niin kauan minusta välittämättä? Minä, joka olin ennen ollut vähäpätöinen, olin yht'äkkiä muuttunut kauniiksi. Minä, joka en ollut ennen mitään merkinnyt, tunsin nyt olevani Bengalin kruunu ja kauniste.

Sandip Babu näet ei ollut vain yksi monien joukosta. Hänessä yhtyivät miljoonat isänmaani henget. Kun hän nimitti minua pesämme mehiläisemoksi, osoittivat kaikki muut kansallisen työn suorittajat minulle riemuiten kunnioitustansa. Niinpä ei kälyni äänekäs ivailu enää minuun koskenut. Suhteeni koko maailmaan oli muuttunut. Sandip Babu teki minulle selväksi, kuinka koko maa tarvitsi minua. Minun ei ollut silloin ollenkaan vaikea tuota uskoa, koska tunsin kykeneväni tekemään mitä tahansa. Minut täytti jumalainen voima. Se oli minulle ennentuntematonta, jotakin minua itseäni korkeampaa. Minulla ei ollut aikaa ryhtyä ottamaan selkoa sen olemuksesta. Se tuntui kuuluvan minuun ja kuitenkin olevan minua ylevämpi. Se käsitti koko Bengalin.

Sandip Babu tapasi kysyä minulta neuvoa pienimmissäkin kansallista asiaa koskevissa seikoissa. Aluksi minä tunsin itseni sangen noloksi ja epäröin vastata, mutta se este oli pian voitettu. Mitä ehdotinkaan, aina näytti neuvoni häntä hämmästyttävän. Hän tuli kerrassaan haltioihinsakin ja sanoi: »Me miehet osaamme ainoastaan ajatella. Te naiset käsitätte ilman ajattelun apua. Nainen on syntynyt Jumalan mielikuvituksesta. Mies oli Jumalan takomalla taottava valmiiseen muotoon.»

Sandip Babu sai usein maan kaikista osista kirjeitä, jotka hän näytti minulle kuullakseen mielipiteeni. Toisinaan me olimme eri mieltä. Mutta minä en halunnut ryhtyä väittelemään. Sitten hän parin päivän kuluttua kutsutti minut — ikäänkuin hänelle olisi jotakin yht'äkkiä kirkastunut — ja sanoi: »Minä erehdyin. Teidän huomautuksenne oli oikea.» Usein hän tunnusti minulle, että oli minun neuvostani poiketessaan aina pilannut asian. Niin minä johduin vähitellen siihen vakaumukseen, että kaikkien tapahtumien takana oli Sandip Babu ja että Sandip Babua itseänsä opasti naisen yksinkertainen ymmärrys. Suuren vastuunalaisuuden ylväs tunne täytti olemukseni.

Miehelläni ei ollut neuvotteluissamme osaa eikä arpaa. Sandip Babu kohteli häntä kuin nuorempaa veljeä, josta voi ihmisenä hyvinkin pitää, mutta jonka neuvoa ei voi käyttää hyväkseen. Hänellä oli tapana leppoisasti hymyillen puhua mieheni lapsellisesta kokemattomuudesta ja sanoa hänen merkillisissä teorioissaan ja mahdottomissa aatteissaan olevan huumorin leimaa, joka teki ne sitäkin rakastettavammiksi. Näytti siltä, kuin juuri tämä Nikhiliin kohdistuva kiintymys olisi estänyt Sandip Babua rasittamasta miestäni kansallisen asian taakalla.

Luonnolla on lääkevarastossaan paljon huumausaineita, joita se käyttelee elämänsuhteita kavalasti katkottaessa, joten kukaan ei huomaa leikkausta, ennenkuin herää näkemään sen suuruuden. Veitsen parhaillaan leikatessa elämäni sisintä sidettä mieleni oli niin huumautunut, etten ollenkaan huomannut, millainen julmuus oli tapahtumassa. Sellainen lienee naisen luonto. Intohimon herättyä hän muuttuu tunnottomaksi kaikkea sen ulkopuolella olevaa kohtaan. Me naiset olemme virran kaltaiset: niin kauan kuin pysymme uomassamme, me ravitsemme kaikella, mitä meillä on; kun tulvimme yli äyräittemme, niin hävitämme koko olemuksellamme.

Minun saavuttuani oli Nikhilin huone muuttunut jonkinlaiseksi kaksoisolioksi. Se oli puolittain naisten huone, puolittain miesten: Bimala tuli sinne naisten suojista, ja minä voin päästä sinne toiselta puolelta. Jos olisimme toimineet hitaammin ja käytelleet hieman pidättyvämmin etuoikeuksiamme, olisimme tuskin herättäneet pahennusta. Mutta me menettelimme niin rajusti, ettemme tulleet ollenkaan ajatelleeksi seurauksia.

Kun Bima tulee Nikhilin huoneeseen, huomaan minä sen jollakin tavalla omassa huoneessani. Kuuluu nilkkarenkaiden helinää ja muita pieniä ääniä; ovi sulkeutuu kenties vähän kiivaammin kuin olisi tarpeellista; kirjakaapin ovi on hieman paisunut ja narahtaa äkkiä avattaessa. Astuessani sisään näen Biman seisomassa selin oveen ja uutterasti etsimässä jotakin kirjaa hyllyistä. Kun tarjoudun auttamaan häntä tässä vaikeassa tehtävässä, hän säpsähtää ja kieltää, ja sitten me johdumme luontevasti juttelemaan muista asioista.

Hiljattain, eräänä pahaenteisenä torstai-iltapäivänä [torstai on hindulaisen almanakan onnettomuuksien päivä], minä syöksyin huoneestani, kun kuulin nuo äänet. Käytävässä oli mies vartiopaikallansa. Minä kuljin eteenpäin häneen katsahtamattakaan, mutta kun lähestyin ovea, asettui hän tielleni ja sanoi: »Ei sinne, armollinen herra.»

Minä närkästyin kovin. »Minä käsken sinua!» sanoin minä ääntäni koroittaen. »Mene ilmoittamaan minut!»

Mies hieman hämmästyi käskevää sävyäni. Minä olin sillävälin lähestynyt ovea. Olin jo astumassa sisään, kun hän lähti jälkeeni ja tarttui minua käsivarteen sanoen: »Ei, armollinen herra, te ette saa mennä sinne.»

Mitä! Palvelija uskalsi koskea minuun! Minä tempasin käteni vapaaksi ja annoin miehelle kaikuvan korvapuustin. Samassa tuli Bima huoneestansa ja näki, kuinka mies oli käymässä hävyttömäksi.

En unohda koskaan, miltä hän näytti seisoessaan siinä vihansa vallassa! Biman kauneus on minun itseni keksimä. Useimmat muut henkilöt eivät varmaankaan huomaisi hänessä mitään erikoista. He nimittäisivät tyhmyydessään hänen solakkaa vartaloansa »hinteläksi.» Minä puolestani ihailen juuri hänen joustavuuttansa: hän on kuin elämän lähde, joka kumpuaa suoraan Luojan sydämestä. Hänen ihonsa on tumma, mutta loistavan tumma kuin leikkaava, välkkyvä miekanterä.

»Nanku», komensi hän ovelta, ojentaen käskevästä kättänsä, »mene pois!»

»Älkää olko hänelle vihainen», sanoin minä. »Jos hän kerran on saanut sellaisen määräyksen, niin minun on mentävä.»

Tuo ei ollut mikään pyyntö, vaan käsky sekin! Minä seurasin häntä, istuuduin, otin pöydältä viuhkan ja aloin sillä itseäni leyhytellä. Bima piirteli lyijykynällä jotakin paperiliuskalle, huusi palvelijan ja antoi hänelle paperin sanoen: »Vie tämä armolliselle herralle.»

»Suokaa minulle anteeksi», sanoin minä. »En kyennyt hillitsemään itseäni, vaan löin palvelijaanne.»

»Mutta oikeastaan ei syy ollut hänen. Hän vain noudatti saamaansa määräystä.»

Samassa astui sisään Nikhil. Minä nousin nopeasti seisomaan ja asetuin ikkunan luo, selkä huoneeseen päin.

Nikhil tuntui olevan niin vilpittömän hämmästynyt, että minun täytyi kääntyä häntä katsomaan. Tavattoman hyväkään mies ei kykene säilyttämään totuudenylpeyttänsä vaimonsa edessä — jos vaimo on oikeata lajia.

»Hän julkesi asettua Sandip Babun tielle hänen tullessaan tänne», jatkoi Bima. »Hän sanoi saaneensa määräyksen…»

»Mistäpä minä sen tietäisin?» huudahti Bima kärsimättömästi, silmissä katkeroitumisen kyynelet.

Nikhil kutsutti miehen ja kyseli häneltä asiaa. »Se ei ollut minun syyni», toisti Nanku äreästi. »Minä olin saanut määräyksen.»

Me olimme kaikin hetkisen vaiti. Miehen mentyä Bima sanoi: »Nankun täytyy lähteä talosta!»

Nikhil oli yhä vaiti. Minä huomasin, ettei hänen oikeudentuntonsa tahtonut ehdotukseen myöntyä. Hänen omatuntonsa esitti vastaväitteitä loppumattomiin saakka. Mutta tällä kertaa ratkaisu oli erinomaisen vaikea. Bima ei ollut niitä naisia, jotka helposti jättävät asian sikseen. Hänen täytyi puolustaa asemaansa kälyänsä vastaan rankaisemalla palvelijaa. Ja kun Nikhil yhä oli vaiti, alkoivat Biman silmät säihkyä. Hän ei tietänyt, miten ilmaisisi miehensä mielen heikkouteen kohdistuvan halveksimisensa. Hetkisen kuluttua Nikhil lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta.

Seuraavana päivänä ei Naukua näkynyt. Kysyessäni sain tietää, että hänet oli lähetetty eräälle toiselle tilalle ja ettei hän joutunut siirrosta kärsimään.

Minä voin vilahduksittain nähdä, millaista hävitystä siten syntynyt myrsky näkymön takana aiheutti. Täytyy sanoa, että Nikhil on merkillinen olento, ihan toisenlainen kuin ihmiset yleensä.

Tuloksena oli, että Bima alkoi tästä lähtien kutsua minut oleskeluhuoneeseen ilman mitään tekosyytä ja yrittämättä antaa asialle satunnaisuuden leimaa. Pelkkäin vihjailujen asteelta me nyt siirryimme arkailemattoman ajatusten ilmaisemisen kannalle. Korkeasukuisen perheen miniä elää tähtimaailmoissaan, niin etäällä tavallisista kuolevaisista, ettei ole mitään tietä Hänen luoksensa johtamassa. Millainen totuuden riemuvoitto olikaan, että vähitellen, mutta auttamattomasti, ratkesi toinen himmentävän tottumuksen harso toisensa jälkeen, kunnes luonto ilmeni todellisessa hahmossaan.

Totuuden voitto? Epäilemättä! Miehen ja naisen kesken vallitseva vetovoima on perustava tosiasia. Aineen maailma kokonaisuudessaan, tomuhiukkasesta alkaen, noudattaa sitä lakia. Siitä huolimatta yrittävät ihmiset sitä peittää sanojen verhoon ja tahtovat kotitekoisilla säädöksillään ja kielloillaan tehdä siitä jokapäiväisen käyttöesineen. Se on yhtä mieletöntä kuin jos tahtoisi sulattaa aurinkokunnan valmistaakseen siitä kellonvitjat vävypojalle. [Vävyllä on hindulaisperheessä erittäin tärkeä asema.]

Kun totuuden huuto kaikesta huolimatta herättää luonnon, niin millainen hammastenkiristys ja rintoihinlyöminen onkaan seurauksena! Mutta käykö myrskyn kanssa kiisteleminen? Se ei huoli vastata, ravistelee vain vastustajaansa.

Minulla on onni nähdä tuon totuuden vähitellen paljastuvan. Nuo värjyvät askeleet, nuo kasvojen käännähtämiset ovat minulle suloiset, ja suloiset ovat ne pienet petokset, jotka eivät kohdistu ainoastaan muihin, vaan myöskin Bimaan itseensä. Kun todellisuus käy epätodellisen kimppuun, niin sen paras ase on petos, sillä todellisuuden vihamiehet yrittävät sitä aina häväistä nimittämällä sitä karkeaksi, joten sen on välttämättä piilouduttava tai verhouduttava valhepukuun. Olosuhteet estävät sitä tunnustamasta: »Niin, minä olen karkea, koska olen tosi. Minä olen lihaa ja verta. Minä olen intohimoa. Minä olen nälkää, joka ei tunne häpeätä eikä armoa.»

Nyt on kaikki minulle selvää. Esirippu häilähtelee, ja minä näen sen lomitse ratkaisevan kohtauksen valmistelut. Pieni nauha, joka suikertaa hänen uhkeissa hiuksissaan, salaista kaipaustansa punastuen, on punaisen ukonpilven uhkaava kieleke. Jokaisesta hänen sarinsa laskoksesta uhoo minuun lämpöä, jokainen hänen pukunsa liikahdus puhuu minulle salaista kieltänsä, josta puvun kantajakaan kenties ei ole täysin tietoinen.

Bima ei ollut tietoinen todellisuudestansa, koska häpesi sitä. Ihmiset näet ovat antaneet todellisuudelle huonon nimen: he nimittävät sitä Saatanaksi. Niinpä sen täytyy luikertaa paratiisiin käärmeen hahmossa, kuiskia salaisuutensa miehen valitun seuralaisen korvaan ja tehdä hänet kapinalliseksi. Silloin on rauha mennyttä, kunnes vihdoin tulee kuolema.

Pieni hunajainen kuningatar-rukkani elää unen elämää. Hän ei tiedä, mitä tietä astelee. Ei ole hyvä herättää häntä ennen aikojansa. Minun on paras käyttäytyä ikäänkuin en minäkään mitään aavistaisi.

Hiljattain, päivällisaterian aikana, hän tuijotti minuun omituisesti, ollenkaan tajuamatta, mitä sellaiset silmäykset merkitsevät! Katseeni kohdatessa hänen katseensa hän kääntyi punastuen toisaanne. »Teitä hämmästyttää minun ruokahaluni», sanoin minä. »Minä voin salata kaiken, ahneuttani lukuunottamatta. Mutta miksi viitsitte punastua minun puolestani, vaikka minä en ole ollenkaan häpeissäni?»

»Minä tiedän», keskeytin minä. »Naiset taipuvat pitämään ahnaista miehistä, sillä meidän ahnautemme tekee heille mahdolliseksi päästä voiton puolelle. Se armottelu, jota he ovat aina minulle osoittaneet, on tehnyt minut sitäkin hävyttömämmäksi. Minä en välitä mitään, vaikka katselettekin kaikkien näiden kauniiden palasten katoamista, en yhtään mitään. Minä nautin niistä jok’ainoasta.»

Äskettäin minä luin erästä englantilaista kirjaa, jossa sukupuoliasioita käsitellään rohkean realistiseen tapaan. Olin jättänyt sen oleskeluhuoneeseen. Kun seuraavana päivänä iltapuolella tulin huoneeseen jotakin hakemaan, istui siellä Bima minun kirjani kädessään. Kuullessaan askeleeni hän nopeasti heitti kirjan pois ja asetti sen päälle erään toisen kirjan — nidoksen rouva Hemansin runoja.

»En ole milloinkaan voinut käsittää», aloitin minä, »miksi naiset joutuvat niin hämilleen, kun heidät yllättää runoja lukemasta. Meillä miehillä — lakimiehillä, mekaanikoilla ja muilla — saattaisi olla syytä hävetä. Jos me haluamme lukea runoja, niin meidän tulee se tehdä yön pimeydessä, lukittujen ovien takana. Te naiset sitävastoin olette runouden sukua. Luoja itse on lyyrillinen runoilija, ja Hänen jalkojensa juuressa on Džajadevan täytynyt harjoittaa jumalallista taidettansa.»

[Džajadeva, kahdennellatoista vuosisadalla Bengalissa elänyt runoilija, Gitagovinda-nimisen lyyrillisen draamarunoelman kirjoittaja, kuvailee hehkuvin säkein Krišna- l. Višnu-jumalan ja Radha-nimisen paimentytön rakkautta. Višnu-uskonnon kannattajat selittävät runoelmaa vertauskuvallisena korkeana veisuna.]

Bima ei vastannut mitään, hymyili vain hämillään. Hän oli aikovinaan lähteä pois huoneesta. Minä pidätin hänet: »Ei, ei, lukekaahan edelleen! Minä vain otan erään kirjan, joka on minulta jäänyt tänne, ja lähden kohta tieheni.» Samassa otin kirjani pöydältä. »Onpa onni, ettei ole johtunut mieleenne kurkistaa tähän», jatkoin minä, »muuten olisitte varmaan mielinyt minua kurittaa.»

»Siksi, ettei se ole mikään runokirja», vastasin minä. »Se sisältää pelkkiä tosiasioita ja esittää ne ihan koristelematta. Toivoisin Nikhilin lukevan sen.»

»Hän on mies, nähkääs, yksi meistä. Ainoa asia, mistä häntä moitin, on se, että hän katselee maailmaa eräänlaisen sumuverhon läpi. Ettekö ole huomannut, kuinka tämä luonteenpiirre saa hänet pitämään swadeši-liikettämme jonkinlaisena runoteoksena, jonka rytmi on säilytettävä joka askelella moitteettomana. Me murskaamme proosanuijallamme kaikki hartauden esineinä olevat rytmikuviot.»

»Jos sen lukisitte, niin tietäisitte. Nikhil tahtoo aina meneteltävän valmiiden periaatteiden mukaan, swadešissa samoinkuin kaikessa muussakin. Senvuoksi hän hyökkäilee joka käänteessä inhimillistä luontoa vastaan alkaen sitä sättiä. Hän ei tahdo tajuta, että ihmisluonto on kaikkia kauniita lauseparsia vanhempi ja että se tulee elämään vielä silloin, kun lauseparret ovat jo ammoin unohtuneet.»

Bima oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten vakavasti: »Eikö ihmisluontoon kuulu pyrkimys kohoamaan itsensä yläpuolelle?»

Minun täytyi hymyillä hiljaa mielessäni. »Nuo eivät ole omia sanojasi», ajattelin minä. »Sinä olet ne oppinut Nikhililtä. Sinä itse olet terve ihmislapsi. Sinun lihasi ja veresi ovat kuulleet todellisuuden kutsun. Tiedänhän minä, että sinun kaikissa suonissasi on elämäntulen palo. Kuinka kauan he kykenevätkään pitämään sinua viileänä moraalisääntöjensä kylmillä kääreillä?»

»Heikot muodostavat enemmistön», sanoin minä ääneen. »He valavat alinomaa myrkkyänsä ihmisten korviin toistelemalla tuollaisia iskulauseita. Luonto ei ole suonut heille voimaa, ja nyt he yrittävät tuolla tavoin heikontaa toisia.»

»Me naiset olemme heikkoja», virkkoi Bimala. »Niinpä arvelenkin, että meidän on yhdyttävä heikkojen salaliittoon.»

»Te naiset heikkoja!» huudahdin minä nauraen. »Miehet ihannoivat teidän herkkyyttänne ja haurauttanne, ja te erehdytte senvuoksi pitämään itseänne heikkoina. Mutta juuri te naiset olettekin voimakkaat. Miehet pitävät suurta hälinää niin sanotusta vapaudestansa, mutta ne, jotka tuntevat sisäisen olemuksensa, tietävät, kuinka epävapaita he todellisuudessa ovat. He ovat omin käsin sepittäneet pyhät kirjat orjuuttaakseen niillä itseänsä; ihanteellisuudessaan he ovat tehneet naisista kultaiset kahleet ruumiinsa ja sielunsa ympärille. Ellei miehillä olisi erinomainen kyky kietoutua omiin verkkoihinsa, ei mikään voisi heitä orjuuttaa. Mutta te naiset, te olette tahtoneet käsittää todellisuuden ruumiillanne ja sielullanne. Te olette synnyttäneet todellisuuden. Te olette imettäneet todellisuutta rinnoillanne.»

Bima on naiseksi paljon lukenut, eikä ollut helppo saada häntä tunnustamaan väitteitäni päteviksi. »Jos olisi niin laita», huomautti hän, »niin naiset eivät viehättäisi miehiä.»

»Naiset huomaavat vaaran», vastasin minä. »He tietävät miesten rakastavan silmänlumetta ja antavat sitä heille täydet määrät käyttelemällä heidän omia lauseparsiansa. He tietävät paheeseen taipuvan miehen pitävän huumauksesta enemmän kuin ravinnosta ja tarjoutuvat hänelle huumausaineeksi. Naisen ei tarvitse teeskennellä, ellei hän tee sitä miehen vuoksi.»

»Vapauden vuoksi. Tahtoisin nähdä isänmaani vapaana. Tahtoisin nähdä inhimilliset suhteet vapaina.»

III

Minä tiedän, ettei ole hyvä äkkiä herättää unissakävijää. Mutta minä olen luonnostani niin hillitön, ettei epäröivä käyntitapa minulle sovellu. Minä tiesin uskaltavani ylen paljon tuona päivänä. Minä tiesin, että sellaisten aatteiden ensimmäinen sysäys voi tuntua melkein sietämättömältä. Mutta kun on kysymys naisista, pääsee uskaliain aina voitolle.

Me olimme jo johtumassa hyvään alkuun, kun sisään astui Nikhilin vanha opettaja, Tšandranath Babu. Maailma ei olisi niinkään ikävä olopaikka, ellei olisi noita koulumestareita, jotka tekevät sen siinä määrin tympäiseväksi, että mieluimmin lähtisi tiehensä. Nikhilin kaltaiset ihmiset tahtovat aina tehdä maailmasta koulun. Ja puheenaolevana iltapäivänä tuo koulun ruumiillistuma astui huoneeseen juuri ratkaisevalla hetkellä.

Meissä kaikissa säilyy jossakin sydämemme sopukassa koulupojan luonto. Niinpä minäkin hieman säikähdin. Bima rukka se heti asettui koreasti paikalleen, etumaiseen penkkiin, kuten luokan paras tyttö ainakin. Hän näytti äkkiä muistavan, että oli suoritettava tutkinto.

On olemassa henkilöitä, jotka ikuisten vaihdemiesten tavoin väijyskelevät radan varrella valmiina ohjaamaan ajatustemme junan raiteelta toiselle.

Tšsandranath Babu oli tuskin ehtinyt huoneeseen, kun hän jo etsi jotakin aihetta voidakseen lähteä takaisin. »Anteeksi», mutisi hän, »minä…»

Ennenkuin hän ehti jatkaa, astui Bima nopeasti hänen luoksensa, kumarsi kunnioittavasti ja sanoi: »Älkää lähtekö, armollinen herra! Ettekö tahdo istua?» Bima näytti hukkuvalta, joka hakee kädelleen tukikohtaa — pieni pelkuri!

Kenties sittenkin erehdyin. Todennäköisesti sisältyi asiaan hieman naisellista kavaluutta. Hän kukaties tahtoi koroittaa arvoansa minun silmissäni. Mahdollista myös, että hän tahtoi sanoa minulle purevasti: »Älä ollenkaan luulottele saaneesi minut kokonaan valtoihisi. Tšandranath Babuun kohdistuva kunnioitukseni on vielä voimakkaampi.»

Hyvä, kunnioita häntä vain niin paljon kuin tahdot! Se miellyttää koulumestareita. Minä, joka en ole koulumestari, tulen hyvin toimeen ilman sellaisia tyhjiä kohteliaisuuksia.

Tšandranath Babu alkoi puhua swadešista. Minä ajattelin antaa hänen jatkaa yksinpuheluansa. On aina viisainta sallia vanhan miehen puhua, kunnes hän itsestään lakkaa. Siten hän johtuu luulemaan, että järjestelee maailmaa oikealle tolallensa, eikä ollenkaan aavista, kuinka kaukana hänen jaarittelustansa todellinen maailma on.

Mutta pahin vihamiehenikään ei voi syyttää minua liiallisesta kärsivällisyydestä. Kun Tšandranath Babu jatkoi: »Jos odotamme saavamme koota hedelmiä siitä, mihin emme ole kylväneet, niin…», täytyi minun puuttua puheeseen.

»Kuka sitten pyytää hedelmiä?» huusin minä. »Me noudatamme Gitan tekijää [Bhagavad Gita: uskonnollis-filosofinen opetusruno, joka kuuluu episodina suureen Mahabharata-eepokseen.] joka sanoo, että meidän on ajateltava vain tekojamme eikä tekojemme hedelmiä.»

»Okaat eivät ole rasitukseksi ainoastaan muille», vastasi hän. »Ne osaavat pistää omaankin jalkaanne.»

»Tuo kaikki kelpaa kouluvihkoihin», vastasin minä. »Meille on tärkein asia oman sydämemme palo. Nyt me vain kylvämme okaita toisten jalkapohjia varten; tuonnempana, kun ne pistävät meitä itseämme, on kyllin aikaa katumiseen. Mutta miksi pelkäisimme sitäkään? Kun meidän kerran on kuoltava, ehdimme hyvinkin kylmentyä. Niin kauan kuin olemme tulella, me kiehumme ja kuohumme.»

Tšandranath Babu hymyili. »Kiehukaa mielin määrin», virkkoi hän, »mutta älkää erehtykö pitämään sitä työnä tai sankaruutena. Kansat jotka ovat saaneet maailmassa jotakin aikaan, eivät ole kuohahdelleet; ne ovat toimineet. Mutta kun ne, jotka ovat aina työtä pelänneet, kerran heräävät tajuamaan surkeata tilaansa, niin he yrittävät siitä vapautua väkivaltaisesti ja hutiloimalla.»

Minä olin juuri vyöttämässä kupeitani musertavaa hyökkäystä varten, kun
Nikhil palasi. Tšandranath Babu nousi ja virkkoi, Bimaan katsahtaen:
»Nyt minun täytyy lähteä, maammoseni, minulla on töitä suoritettavana.»

Hänen lähdettyänsä minä näytin Nikhilille kirjaa, joka oli kädessäni.
»Minä herroin vastikään Mehiläisemollemme tästä kirjasta», sanoin minä.

Yhdeksänkymmentäyhdeksän henkilöä sadasta voi pettää valheen avulla, mutta tämä ikinen koulumestarin kasvatti on helpommin peittävissä totuutta käyttelemällä. Hänen kanssaan on paras pelata avointa peliä, levittää korttinsa pöydälle.

Nikhil luki kirjan nimen, mutta ei virkkanut mitään. »Nämä kirjailijat», jatkoin minä, »lakaisevat pois kaikki ne koreat puheenparret, jotka ovat pölykerroksena peittäneet maailmaamme. Senvuoksi minä, kuten sanoin, tahtoisin sinun sen lukevan.»

»Ne, jotka saarnaavat yhtäläistä omistusoikeutta, eivät saa itse olla varkaita. Jos he ovat varkaita, niin heidän saarnansa on valhe. Sellaista kirjaa ei ymmärrä oikein se, jonka mielessä kytee intohimon palo.»

»Intohimo», vastasin minä, »intohimo se juuri onkin paras opastajamme. Se, joka suhtautuu epäluuloisesti intohimoon, tekee saman virheen kuin toinen, joka tahtoo temmata silmän päästänsä nähdäkseen paremmin.»

Nikhil alkoi ilmeisesti kiihtyä. »Intohimolla», sanoi hän, »on oikeutensa ainoastaan siinä tapauksessa, että tunnustamme pidättyväisyyden välttämättömyyden. Painamalla silmiämme vasten, mitä tahdomme nähdä, me vain tärvelemme ne, mutta emme näe mitään. Samoin on laita kiivaan intohimon, joka ei halua jättää mitään erottavaa välimatkaa itsensä ja kohteensa välille.»

»Johtuu yksinomaan älyllisestä teeskentelystänne», vastasin minä, »että te välttämättä tahdotte hekumoida moraalisessa arkatuntoisuudessa jättäen totuuden karun puolen kokonaan huomioonottamatta. Siten te vain hämmennätte ja himmennätte asioita, sen sijaan että ryhtyisitte toimimaan täysin voimin.»

»Ylenmääräinen voimankäyttö», vastasi Nikhil kärsimättömästi, »siinä, missä voima ei ole paikallaan, ei auta teitä toimissanne. Mutta miksi kiistelemmekään näistä asioista? Turha sanasota karistaa vain totuudesta pois sen raikkaan kukkeuden.»

Olisin mielelläni suonut Biman ottavan osaa keskusteluumme, mutta hän ei ollut toistaiseksi virkkanut sanaakaan. Olinko kenties käyttäytynyt liian rajusti, niin että hän nyt halusi epäilysten ahdistamana jälleen lähteä koulumestarinsa luo läksyjänsä oppimaan? Joka tapauksessa on sellainen järkytys välttämätön. On ennen kaikkea oivallettava, että kaikkein lujimmiksikin otaksutut perustukset voivat pettää.

»Minua ilahduttaa, että tulimme asiasta keskustelleeksi», sanoin minä Nikhilille, »sillä minä aioin juuri jättää tämän kirjan Mehiläisemollemme luettavaksi.»

»Miksipä ei?» virkkoi Nikhil. »Jos kerran minä olen voinut kirjan lukea, niin miksei sitä voisi tehdä Bimalakin? Tahdon vain huomauttaa, että eurooppalaiset ihmiset katselevat kaikkea tieteelliseltä näkökannalta. Mutta ihminen ei sisälly pelkkään fysiologiaan, ei biologiaan, ei psykologiaan eikä sosiologiaan. Älä missään tapauksessa unohda tätä! Ihminen on äärettömän paljon enemmän kuin ihmistä käsittelevä tiede. Sinä naurat minulle ja nimität minua koulumestarin oppipojaksi, mutta oletkin se itse. Sinä näet etsit ihmisen totuutta luonnontieteiden opettajilta etkä omasta sisäisestä olemuksestasi.»

»Siksi, että näen sinun tahtovan häväistä ihmistä ja alentaa hänen arvoansa.»

»Vaikutelmistani, loukkaantuneista tunteistani. Sinä hyökkäät aina sen kimppuun, mikä ihmisessä on suurta, epäitsekästä ja kaunista.»

Nikhil nousi äkkiä seisaalleen. »Minä sanon sinulle peittelemättä, Sandip», virkkoi hän, »että voit kuolettavasti haavoittaa ihmistä minussa voimatta häntä kumminkaan surmata. Senvuoksi minä olen valmis kestämään kaikki, tietoisesti, avosilmin.»

Minä seisoin vielä hämmästyneenä katsellen hänen jälkeensä, kun pöydältä putoava kirja sai minut kääntymään toisaanne. Bima lähti miehensä jälkeen nopein, hermostunein askelin, kaartaen minua kaukaa.

Merkillinen olento, tuo Nikhil! Hän aavistaa kotiansa uhkaavan vaaran, mutta ei aja minua menemään! Minä tiedän, että hän odottaa Bimalan kehoitusta. Jos Bimala sanoo hänelle, että heidän liittonsa on ollut erehdys, niin hän taivuttaa päänsä ja myöntää tehneensä suuren virheen! Hänellä ei ole riittävää mielenlujuutta käsittääkseen, että erehdyksensä tunnustaminen on kaikkein suurin erehdys. Hän on tyypillinen esimerkki siitä, miten aatteet ihmistä heikentävät. En ole nähnyt toista hänenlaistansa — hän on tosiaankin merkillinen luonnontuote! Hän tuskin kelpaisi romaanin tai näytelmän henkilöksi, ja vielä vähemmän hän kelpaa todelliseen elämään.

Entä Bima? Pelkäänpä, että hänen unelmaelämänsä on nyt lopussa. Hän on vihdoinkin älynnyt sen virranjuoksun suunnan, joka kiidättää häntä eteenpäin. Nyt hänen täytyy joko kulkea eteenpäin tai peräytyä, täysin tietoisesti. Mutta luultavinta on, että hän pian astuu askelen eteenpäin ja sitten jälleen peräytyy saman verran. Se ei kumminkaan minua häiritse. Kun on kerran syttynyt tuleen, niin tuo vuorotteleva läheneminen ja pakeneminen vain kiihtää lieskaa. Pelko lietsoo hänen intohimonsa paloa.

Kenties on parempi, jos en puhu hänelle paljoa, vaan valitsen muutamia uudenaikaisia kirjoja hänen luettavakseen. Siten hän johtuu vähitellen siihen vakaumukseen, että on uudenaikaista tunnustaa ja kunnioittaa intohimoa ylimpänä todellisuutena — sen sijaan että sitä häpeisi ja ihastelisi pidättyväisyyttä. Jos hän voi turvautua johonkin sellaiseen sanaan kuin »uudenaikainen», niin hänen rohkeutensa kasvaa.

Olipa miten hyvänsä, minun on seurattava näytelmän kehitystä aina viidennen näytöksen loppuun asti. Minä en, ikävä kyllä, voi kerskua olevani pelkkä katselija, istumassa kuninkaallisessa aitiossa silloin tällöin käsiänsä taputtaen. Sydäntäni ahdistaa ja joka hermo värähtelee. Illalla, sammutettuani kynttiläni jo makuulla ollen, minä tunnen vienoja kosketuksia, näen nopeita katseita ja kuulen hiljaisia sanoja. Kaikki nuo tunnot parveilevat ympärilläni; pimeys tuntuu olevan niitä tulvillaan. Aamulla herätessäni minä värähtelen eloisaa ennakointia, tuntuu siltä, kuin soutaisi veri suonissani musiikin tahdissa…

Pöydällä oli kaksoiskehys ja siinä Biman kuva Nikhilin kuvan vieressä. Minä otin Biman kuvan pois. Eilen osoitin hänelle tyhjää puolta ja sanoin: »Ainoastaan itaruus tekee varkauden välttämättömäksi. Synnissä siis on kummallakin osansa, saiturilla samoinkuin varkaallakin. Ettekö ole samaa mieltä?»

»Mitäpä tehdä?» sanoin minä. »Kuva pysyy aina kuvana. Minun täytyy olla siihen tyytyväinen, millainen se lieneekin.»

Bima otti jonkin kirjan ja alkoi sitä lehteillä. »Jos olette tyytymätön», sanoin minä, »niin minun täytynee koettaa täyttää tyhjä sija.»

Tänään niinä sen täytin. Tämä valokuvani on varhaisen nuoruuteni ajoilta. Silloin olivat kasvoni värikkäämmät kuin nyt ja raikkaampi oli mielenikin. Silloin minä vielä vaalin tätä ja tulevaista maailmaa koskevia haavelmia. Usko pettää ihmisiä, mutta sillä on eräs ansio: se luo heidän kasvoihinsa korkeaa hohdetta.

NELJÄS LUKU

III

Ajatukseni eivät ole milloinkaan erikoisesti askarrelleet omassa itsessäni. Mutta nykyjään minä yritän usein tarkastella itseäni ikäänkuin ulkoapäin — nähdäkseni itseni sellaisena kuin Bima minut näkee. Kuinka kolkon juhlallinen kuva ihmisestä syntyykään, kun hän aina suhtautuu asioihin liian vakavasti!

Epäilemättä on parempi nauraa maailmalle kuin kostuttaa sitä kyynelillänsä. Ainoastaan siten maailma pysyy pystyssä. Me voimme nauttia ravintoa ja lepoa vain sen vuoksi, että kykenemme karkoittamaan sekä kodistamme että maailmasta kaikkialla meitä väijyskelevät murheet. Jos suhtautuisimme niihin vakavasti, niin miten kävisikään ruokahalumme ja unemme?

Itseäni minä kumminkaan en voi niin helposti karkoittaa, ja siksi lepää suruni taakka raskaana maailmani sydämellä.

Miksi et astu kaikkeuden suurelle valtatielle ja tunne olevasi kaikkeuden osa? Mitä merkitsee sinulle Bima tässä suunnattomassa, äärettömiä aikoja kestävässä ihmiskunnan virrassa? Vaimosiko? Mitä on vaimo? Tyhjä nimi, jonka olet itse puhaltanut suureksi kuin saippuakuplan, hoitanut ja vaalinut huolellisesti yötä päivää, kunnes sen särkee ensimmäinen ulkoapäin tuleva neulanpisto.

Vaimoni — ja siis todella minun omani! Mutta jos hän sanoo: »Ei, minä en kuulu kenellekään muulle kuin itselleni» — onko minun silloin vastattava: »Kuinka se on mahdollista? Etkö ole minun omani?»

»Vaimoni!» — Eihän se riitä edes todisteeksi, vielä vähemmin asian oikeata luonnetta ilmaisemaan. Kokonaista ihmistä ei voi sulkea tuollaiseen nimeen.

Vaimoni! — Enkö minä ole vaalinut tässä pienessä maailmassa kaikkea sitä, mikä on minulle puhtainta ja rakkainta, sallimatta sen milloinkaan kirvota sydämestäni maan tomuun? Kuinka paljon harrasta kunnioitusta olenkaan suitsuttanut hänen alttarillensa, millainen kuuman tunteen musiikki onkaan hänelle soinut, millaisia kukkauhreja hän onkaan saanut minun kevätaikani ja syksyni sadosta! Kun hän nyt lähtee liukumaan pois, kuin leikkivän pojan paperivenhe likaista katuojaa pitkin — eikö minunkin…?

Minua vaivaa jälleen auttamaton mahtipontisuuteni! Miksi puhun »likaisesta katuojasta»? Mustasukkaisuudenpuuskan sanelemat herjaussanat eivät kykene muuttamaan tosiasioita. Ellei Bima ole minun, niin hän ei ole, eikä mikään kiukkuinen kiistely voi tehdä asiaa toiseksi. Jos sydämeni särkyy — niin särkyköön! Se ei vie vararikkoon maailmaa — eikä minuakaan, sillä ihminen on verrattomasti suurempi kuin kaikki ne oliot, jotka hän tässä elämässä kadottaa. Kyynelten valtamerellä on toinenkin rannikko — muuten ei kukaan olisi milloinkaan itkenyt.

Mutta sitten on otettava huomioon yhteiskunta… Sen huolen jätän yhteiskunnalle itselleen! Jos itken, itken itseni enkä yhteiskunnan vuoksi. Jos Bima sanoo, ettei hän ole omani, mitä välitän silloin siitä henkilöstä, jota yhteiskunta pitää vaimonani?

Kärsimys on välttämätön; mutta minun täytyy kaikin käytettävissäni olevin keinoin suojata itseäni eräältä itsekidutuksen muodolta: minä en saa ajatella elämäni menettävän arvoansa, vaikka kohtalo minua kolhisikin. Elämän koko arvo ei kulu ahtaan kotoisen maailman hankkimiseen; sen suureen pääomaan eivät vaikuta henkilökohtaisten ilojeni ja surujeni pienet voitot tai häviöt.

On tullut aika, jolloin minun täytyy riisua Bimalan yltä kaikki ne ihanteelliset helyt, joilla olen hänet koristanut. Johtui omasta heikkoudestani, että sellaista kuvankumartamista harjoitin. Olin liian ahnas. Tein Bimalasta enkelin lisätäkseni omaa nautintoani. Mutta Bimala on sellainen kuin on. On mieletöntä edellyttää hänen ryhtyvän näyttelemään enkelin osaa minun mielikseni. Luoja ei ole mitenkään velvollinen toimittamaan minulle enkeleitä siitä syystä, että minua houkuttelee oman kuvitteluni synnyttämä täydellisyyden ihanne.

Minun täytyy tunnustaa olleeni pelkkä sattuma Bimalan elämässä. Hänen luonnonlaatunsa on sellainen, että hän voi solmia oikean liiton kenties vain Sandipin laisen henkilön kanssa. Kumminkaan ei väärä vaatimattomuus saa johtaa minua pitämään hylkäämistä ansaittuna. Sandip on epäilemättä monessa suhteessa viehättävä — hänen etevät ominaisuutensa vaikuttivat aikoinaan voimakkaasti minuunkin — mutta sittenkin olen varma siitä, ettei hän ole minua suurempi. Jos voitonseppele nyt tulee hänen osaksensa ja minut syrjäytetään, niin se, joka hänelle seppeleen määrää, joutuu kerran vastaamaan menettelystänsä.

En sano tätä kerskaillen. Ilmeinen välttämättömyys pakottaa minua pitämään mielessäni koko todellisen arvoni, jotten joudu kerrassaan epätoivoon itseni vuoksi. Tulkoon siis näiden suunnattomien kärsimysten tuloksena osakseni ainakin yhden vapahduksen — itseluottamuksen puutteesta vapautumisen — ilo.

Minä olen oppinut erottamaan sen, mitä minulla todella on, siitä, mitä olen luullut omistavani. Tili on tehty, ja jäljellä on oma itseni — ei mikään ryysyihin verhottu raajarikkoinen minä, ei mikään sairas minä, jota täytyy erikoisen varovasti ruokkia, vaan ihmisen sielu, joka on kestänyt pahimmat tuskat, on ne kestänyt ja jäänyt elämään.

Opettajani kulki äsken huoneen läpi, laski kätensä olalleni ja sanoi:
»Menehän nukkumaan, Nikhil, on jo kovin myöhä.»

Niin, minun on käynyt ylen vaikeaksi mennä levolle, ennenkuin Bima jo sikeästi nukkuu. Päivisin me tapaamme toisemme, jopa juttelemmekin, mutta mitä sanoisinkaan, kun olemme kahden kesken, yön hiljaisuudessa? Silloin minä häpeen, ruumiillisesti ja henkisesti.

»Mistä johtuukaan, mestari, ettette ole vielä mennyt levolle?» kysyin minä vuorostani. Opettajani hymyili hieman ja virkkoi poistuessaan: »Minun nukkumisaikani on jo ohi. Olen tullut siihen ikään, jolloin valvotaan.»

Olin kirjoittanut tähän asti ja aioin nousta mennäkseni makuulle, kun näin edessäni olevasta ikkunasta, kuinka heinäkuun pilven paksu viitta hieman avautui ja sen lomitse tuikahti suuri tähti. Se tuntui sanovan minulle: »Unelmien maassa solmitaan siteitä ja unelmien maassa katkotaan siteitä, mutta minä olen täällä aina — hääyön iäti loistavana lamppuna.»

Yht’äkkiä täytti sydämeni se ajatus, että ikuinen Rakkaus vakaasti odottaa minua halki aikojen, aineellisten olioiden verhon takana. Monen elämän aikana olen nähnyt hänen kuvansa monissa kuvastimissa — särkyneissä, vääntyneissä, pölyttyneissä kuvastimissa. Ja aina kun olen yrittänyt saada kuvastimen ihan omakseni sulkien sen omaan kätkööni, on kuva hävinnyt näkymättömiin. Mutta mitäpä siitä. Mitä huolinkaan kuvastimesta tai kuvastakaan?

Rakkaani, sinun hymysi ei ole milloinkaan lakastuva, ja sinun punainen otsamerkkisi on loistava minulle uutena joka aamu!

»Millaista lapsellisen sukoilevaa itsepetosta!» ivailee jokin musta paholainen pimeästä loukostansa. »Tuollaisella tuhmalla jaarituksella viihdytellään lapsia lepoon!»

Voipa niin olla. Mutta on miljoonittain lapsia, jotka huutavat ja tarvitsevat viihdykettä. Käykö heidän suurta joukkoansa viihdyttäminen pelkällä valheella? Ei, ikuinen Rakkaus ei voi minua pettää, sillä hän on totuus!

Hän on totuus, senvuoksi olen hänet nähnyt ja näen yhä usein, erehtyessänikin, läpi tiheimmänkin kyynelharson. Minä olen nähnyt hänet elämän markkinatorilla, olen kadottanut hänet ja löytänyt jälleen, ja minä olen löytävä hänet vielä sittenkin, kun olen päässyt pois elämästä kuoleman halkeaman kautta.

Lopeta jo julma leikkisi! Jos minun ei olekaan onnistunut sinua löytää noudattelemalla jalkaisi tiehen jättämiä jälkiä ja ilmassa häilyvää hiustesi tuoksua, niin älä anna minun itkeä ikuisesti. Tuikkava tähti kehoittaa minua olemaan pelkäämättä. Sen, mikä on ikuista, täytyy olla aina olemassa.

Nyt menen katsomaan Bimalaani. Hän on varmaan ojentanut väsyneet jäsenensä vuoteeseen ja nukkuu, sisäisten taistelujensa uuvuttamana. Minä suutelen hänen otsaansa häntä herättämättä — se olkoon kukkasuhrini hänen alttarillensa. Uskonpa, että vaikka kuoltuani unhottaisinkin kaikki — kaikki erehdykseni ja kärsimykseni — tämän suutelon muisto väreilisi vaiheellani, sillä monen olemassaolon suudelmista punottu seppele on kerran kruunaava ikuisen rakkautemme esinettä.

Kellon ilmoitettua, että oli kulunut kaksi tuntia jälkeen puoliyön, tuli kälyni huoneeseeni. »Mitä teetkään, rakas veljeni?» huudahti hän. »Menehän Herran nimessä makuulle ja lakkaa kiusaamasta itseäsi! En voi sietää tuota kasvoissasi viipyvää tuskan ilmettä?» Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.

Minä en voinut lausua sanaakaan, kosketin vain kunnioittavasti hänen jalkojansa ja lähdin makuulle.

VII

Aluksi minä en epäillyt mitään, en pelännyt mitään, tunsin vain kuuluvani kokonaan isänmaalleni. Millaista sanomatonta iloa herättikään ehdoton antaumukseni! Nyt minulle selvisi, kuinka täydellinen uhrautuminen voi olla ihmisen korkein autuus.

Minä uskon, että tämä hurmio olisi vähitellen häipynyt ihan itsestään. Mutta Sandip Babu ei sitä tahtonut; minun piti oppia hänet perinpohjin tuntemaan. Hänen äänensä sointi oli kuin kosketus; jokainen hänen katseensa heittäytyi kerjäten jalkojeni eteen. Ja kaiken sen alla paloi intohimo, niin hurja, että se olisi tahtonut temmata minut irti juurineni ja laahata minut hiuksista mukanansa.

Minä en tahdo väistää totuutta. Minä tunsin yöt päivät hänen hillittömän himonsa. Turmioon syöksyminen tuntui minusta mielettömän houkuttelevalta. Kuinka häpeälliseltä se näyttökään, kuinka kauhistuttavalta, ja kumminkin kuinka suloiselta! Lisäksi tuli ankara uteliaisuuteni, joka ajoi minua yhä kauemmaksi. Minä en häntä paljoakaan tuntenut, hän ei varmaankaan voinut koskaan tulla omakseni, ja hänen nuoruutensa leimusi sadoin liekein — ah, kuinka salaperäinen olikaan hänen kuohuva, suunnaton, hillitön intohimonsa!

Aluksi minä tunsin Sandipia kohtaan harrasta kunnioitusta, mutta se hälveni nopeasti. Aloinpa pian suhtautua häneen ylenkatseellisestikin. Siitä huolimatta hän osasi mestarillisesti soitella tunteillani ja mielikuvillani. Mitäpä auttoi, vaikka vihasinkin itsessäni piilevää soittokonetta: sen täytyi sittenkin noudattaa hänen tahtoansa.

Minun täytyy tunnustaa, että minussa oli jotakin… kuinka sanoisinkaan?… sellaista, mikä saa minut toivomaan, että olisin silloin kuollut!

Tšandranath Babu tulee aina joutuessaan minun luokseni. Hän kykenee kohottamaan mieleni korkeuksiin, joista käsin voin silmänräpäyksessä nähdä koko elämäni, sen todelliset rajat ja ne pelkästään kuvitellut tiet, joiden piti johtaa minut pois omalta alueeltani.

Mutta mitä tämä kaikki hyödyttää? Haluanko tosiaankin vapautusta? Tulkoon kärsimys taloomme, surkastukoon ja mustukoon se, mikä minussa on parasta, mutta älköön tämä hurmio minusta haihtuko — tuo näyttää olevan ainoa rukoukseni.

Kun ennen naimisiinmenoani satuin näkemään, kuinka lankovainajani hurjana humalassa pieksi vaimoansa ja sitten surkeasti katuen, nyyhkyttäen ja ulvoen vannoi siitä lähtien jättävänsä väkijuomat koskematta, ja kumminkin jo samana iltana istui juomaan — niin tuo täytti mieleni inholla. Mutta minun nykyinen humalani on vieläkin peloittavampi. Minun ei tarvitse hankkia itselleni huumausainetta, se virtailee suonissani, ja minä en tiedä, miten sitä vastustaisin.

Täytyykö tämän olotilan jatkua aina kuolemaani asti? Toisinaan minä silmäilen itseäni säikähtyneenä ja ajattelen, että elämäni on painajaisuni, joka äkkiä hälvenee kaikkine valheinensa. Se on ihan irrallaan menneisyydestä. En voi käsittää, miten on voinut niin käydä.

Eräänä päivänä huomautti kälyni ivallisesti nauraen: »Kuinka ihmeen vieraanvarainen emäntämme onkaan! Hänen vieraansa ei halua millään ehdolla lähteä matkaansa. Vieraita tosin kävi talossa meidänkin aikanamme, mutta me emme kohdistaneet heihin niin rajatonta mielenkiintoa — meitä houkkioita askarruttivat liiaksi omat miehemme. Nikhil paran täytyy kärsiä siitä, että on syntynyt liian uudenaikaiseksi. Hänen olisi pitänyt saapua vieraana, jos tahtoi kauan talossa viipyä. Nyt näyttää siltä, kuin hänen olisi aika lähteä.»

Tuo iva ei minuun pystynyt, sillä minä tiesin, etteivät nämä naiset kyenneet käsittämään antaumukseni syytä. Minulla oli silloin ylläni haltioituneen uhrautumisen varustukset, joiden läpi tuollaiset nuolet eivät voineet minua haavoittaa.

VIII

Muutamiin aikoihin ei isänmaan asiasta ole enää ollenkaan puhuttu. Keskustelumme aiheena ovat nykyaikaiset sukupuolikysymykset ja muut senlaatuiset asiat, lisäksi hieman runoutta, vanhaa intialaista ja uudenaikaista englantilaista, ja kaiken pohjalla kaikuu syvä perussävel, jollaista en ole kuullut milloinkaan ennen, sävel, joka tuntuu soivan todellista miehuutta ja voimaa.

Olimme ehtineet niin pitkälle, ettemme yrittäneetkään asiaa peitellä. Ei ollut enää pienintäkään tekosyytä, joka olisi puolustanut Sandip Babun jatkuvaa oleskelua luonamme ja alinomaisia tuttavallisia keskustelujamme. Minä olin vihoissani itselleni, kälylleni, maailmassa vallitsevalle olojen järjestykselle, ja lupasin pyhästi olla lähtemättä ulompiin suojiin, vaikka siihen kuolisin.

Kahteen päivään en liikkunut huoneistani minnekään. Vasta nyt minulle selvisi, kuinka pitkälle asia oli kehittynyt. Elämä tuntui kerrassaan tympäisevältä. Kaikki, mihin tartuin, teki mieleni heti heittää pois. Minä tunsin odottavani — joka hermollani, kiireestä kantapäähän asti — odottavani jotakin, jotakin henkilöä; veressäni oli kirvelevä odotuksen tuntu.

Yritin askarruttaa itseäni ylimääräisillä töillä. Makuuhuoneen lattia oli puhdas, mutta minä vaadin sen pestäväksi nähteni vielä kerran. Vaatteeni olivat kaapeissa hyvässä järjestyksessä; minä vedin ne esille ja järjestin toisin. Iltapäivällä minulla ei ollut aikaa edes hiusteni asetteluun; minä sitaisin ne nopeasti löyhään solmuun, puuhailin ja kiusasin jokaista. Sitten aloin penkoa varastohuonetta. Varastot näyttivät minusta kovin kutistuneilta. Näpistelyä oli viime aikoina varmaan harjoitettu, mutta minä en uskaltanut vaatia ketään vastaamaan, sillä olihan lähellä ajatus: »Missä ovat silmäsi olleet näinä päivinä!»

Sanalla sanoen: minä käyttäydyin tuona päivänä kuin riivattu. Seuraavana päivänä yritin hieman lukea. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä luin, mutta äkkiä huomasin lähteneeni kirja kädessä ulompiin suojiin johtavaan käytävään ja seisovani ikkunan luona, vastapäätä pihan toisella laidalla olevan huonerivin kuistikkoa. Minusta tuntui siltä, kuin eräs noista huoneista olisi väistynyt vastarannalle ja lautta olisi lakannut kulkemasta. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vain varhemman olemukseni haamu, tuomittu jäämään siihen, missä olin, kumminkaan todella siinä olematta, ikuisesti vain eteeni tuijotellen.

Siinä seisoessani näin Sandipin tulevan huoneestansa kuistikolle, sanomalehti kädessään. Saatoin huomata, että hän näytti tavattoman kiihtyneeltä. Piha ja kaidepuutkin näyttivät hiihtävän hänen kiukkuansa. Hän heitti lehden kädestään niin vihaisesti, kuin olisi tahtonut repiä rikki koko maailman.

Minä tunsin, etten voinut kauemmin pitää lupaustani. Olin lähtemässä
eteenpäin oleskeluhuoneeseen, kun kälyni samassa ilmestyi taakseni.
»Hyvä Jumala, tätä vielä puuttui!» huudahti hän vilahtaen jälleen pois.
Minulla ei ollut enää, rohkeutta kulkea kauemmaksi.

Kun palvelijattareni seuraavana aamuna tuli huutamaan: »Armollinen rouva, on aika avata varastohuone», heitin minä hänelle avaimet sanoen: »Pitäköön Harimati siitä huolen», ja asetuin ikkunan ääreen jatkamaan aloittamaani englantilaista koruompelusta.

Sitten toi palvelija kirjeen. »Sandip Babulta», sanoi hän. Mikä rajaton rohkeus! Mitä olikaan viestintuoja ajatellut? Sydämeni vavahti, kun avasin kirjettä, jossa ei ollut minkäänlaista osoitetta, ainoastaan sanat: Erittäin tärkeä kansallista liikettä koskeva asia. Sandip.

Minä heitin pois ompelukseni. Olin kohta jaloillani ja järjestin kuvastimen edessä nopeasti hiuksiani. Sariani en muuttanut, puin vain ylleni siihen sopivan viitan.

Minun täytyi kulkea erään kuistikon läpi, missä kälyni tapasi aamuisin istua betelpähkinöitä halkomassa. Hillitsin arkuuteni. »Mihin nyt, Tšota Rani?» huusi hän.

Kun kuljin ohi mitään vastaamatta, alkoi hän hyräillä jälkeeni pisteliästä laulua.

Astuessani oleskeluhuoneeseen näin Sandipin syventyneenä katselemaan Englannin Akademian kuvaluetteloa, selkä oveen päin. Hän piti itseänsä erinomaisena taiteentuntijana.

Eräänä päivänä sanoi mieheni hänelle: »Jos taiteilijat tarvitsevat opettajaa, niin he voivat olla huoletta niin kauan kuin sinä olet olemassa.» Mieheni tapana ei yleensä ole ollut puhua pisteliäästi, mutta viime aikoina hänessä on tapahtunut muutos: hän ei säästä Sandipia.

»Taide on luovaa työtä», vastasi mieheni. »Senvuoksi meidän on tyydyttävä nöyrästi oppimaan taidetta taiteilijan teoksista.»

Sandipia sellainen vaatimattomuus nauratti. Hän virkkoi: »Sinä arvelet, että nöyryys on pääoma, joka lisää varallisuuttasi, mitä enemmän sitä käytät. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että ne, joilta puuttuu ylpeyttä, ovat kuin vedessä häilyvä ruoko, jonka juuret eivät ole kiinni pohjassa.»

Heidän niin puhuessaan risteilivät mielessäni mitä vastakkaisimmat tunnot. Toisaalta minä kovin halusin mieheni väittelyssä voittavan ja Sandipin kopeuden joutuvan häpeään. Toisaalta taas juuri Sandipin taipumaton ylpeys veti minua puoleensa. Se loisti kuin kallis jalokivi, joka ei tunne arkuutta, vaan säteilee vasten auringon kasvoja.

Minä astuin huoneeseen, Sandipin täytyi kuulla askeleeni minun lähestyessäni, mutta hän ei ollut mitään kuulevinaan eikä irroittanut katsettaan kirjasta.

Minä pelkäsin hänen taidetta koskevia puheitansa, sillä se, mitä hän sanoo maalauksista, loukkaa usein hienotunteisuuttani, ja minun on sellaisissa tapauksissa kovin vaikea olla ilmaisematta epämieluista vaikutelmaani. Niinpä olinkin jo vähällä kääntyä takaisin, kun Sandip huokasi syvään ja kohotti katseensa. Hän oli hämmästyvinään ja huudahti: »Ah, tekö täällä!»

Hänen sanoissaan, äänessään ja silmissään oli ankara, hillitty moite, ikäänkuin hänen minuun kohdistuvat vaatimuksensa olisivat tehneet poissaoloni, vaikkapa vain pari päivää kestävänkin, suureksi vääryydeksi. Minä tiesin varsin hyvin, että sellainen mielenasenne oli loukkaus, mutta en, ikävä kyllä, kyennyt siitä suuttumaan.

Minä en vastannut mitään, mutta vaikka katseinkin toisaalle, en pääsyt tuntemasta hänen syyttävää katsettansa, joka suuntautui suoraan; kasvoihini tahtomatta ollenkaan väistyä. Toivoin hartaasti, että hän virkkaisi jotakin, jotta voisin saada suojaa hänen sanoistansa. En tiedä, kuinka kauan tätä kesti, mutta lopulta en voinut enää itseäni pidättää. »Mikä on se asia», kysyin minä, »josta tahdotte kanssani keskustella?»

Sandip oli jälleen hämmästyvinään ja sanoi: »Täytyykö aina olla jokin määrätty asia? Onko ystävyys sinänsä rikos? Voi teitä, kuningattareni, miksi arvioittekaan niin mitättömäksi sen, mikä on suurinta maailmassa! Onko palvova sydän torjuttava kartanolta kuin kulkukoira?»

Minä tunsin jälleen vavahtelevani. Tunsin ratkaisun lähestyvän, niin rajuna, ettei voinut ajatellakaan sen torjumista. Ilo ja pelko taistelivat ensimmäisestä sijasta. Olisivatko hartiani riittävän lujat kestääkseen sen iskun, vai heittäisikö se minut kumoon, kasvot maan tomuun?

Koko ruumiini vapisi. Hilliten itseäni ankaralla ponnistuksella minä toistin: »Te olette kutsunut minut isänmaan asiaa koskevan seikan vuoksi; ja minä olen jättänyt talousvelvollisuuteni kuullakseni mistä on kysymys.»

»Sitähän minä tässä yritän selittää», virkkoi hän käheästi naurahtaen. »Ettekö tiedä, että minä olen tullut teitä ihaillen palvomaan? Enkö ole sanonut, että näen teissä isänmaamme šakti? Ei ole kysymys vain maantieteellisestä isänmaastamme. Kukaan ei voi uhrata elämäänsä kartan vuoksi! Vasta kun näen teidät edessäni, käsitän isänmaani koko kauneuden. Kun te olette omin käsin minut voidellut, tunnen isänmaani siunauksen lepäävän päälaellani, ja jos kaadun taistelussa, tuo vakaumus sydämesssäni, niin en kaadu minkään kartan osoittaman maan tomuun, vaan rakkaiden käsien alleni levittämälle vaatteelle. Tiedättekö mitä vaatetta tarkoitan? Sitä mullanruskeata leveän veripunaisen päärmeen reunustamaa saria, joka teillä oli tuonoin yllänne. Voinko sitä milloinkaan unhottaa? Sellaiset näyt antavat voimaa elämään ja iloista uskallusta kuolemaan!»

Sandipin silmät säikkyivät tulta hänen puhuessaan, mutta minun oli mahdoton sanoa, paloiko niissä palvonnan vaiko intohimon tuli. Mieleeni muistui se päivä, jolloin kuulin hänen ensi kerran puhuvan enkä oikein tiennyt, oliko hän ihminen vai elävä tulenliekki.

En kyennyt lausumaan sanaakaan. Ei käy päinsä hakeutua ulkonaisen sopivaisuuden suojiin, kun yht'äkkiä leimahtaa lieska hävittäen välkähtävin miekoin ja raikuvin nauruin kaikki, mitä ahneus on kasannut. Pelkäsin kauheasti, että hän voisi unhottaa itsensä ja tarttua käteeni, sillä hän seisoi edessäni kuin värjyvä tulenliekki; hänen silmistänsä sinkosi minuun korventavia kipunoita.

»Aiotteko siis ikuisesti palvella mitättömiä talousvelvollisuuksia epäjumalananne», huudahti hän hetken vaiti oltuansa, »te, joilla on valta lähettää meidät elämään tai kuolemaan? Pitääkö teidän voimanne piiloutua eristettyihin asuinsuojiinne? Minä rukoilen teitä: karistakaa pois kaikki väärä häveliäisyys, naurakaa ympärillänne kuuluville kuiskeille! Heittäytykää jo tänään vapaan maailman syliin!»

Kun Sandip tuolla tavoin punoo taitavasti yhteen isänmaahan ja minuun kohdistuvat tunteensa, niin vereni todellakin kuohahtaa, ja epäröintiin luomat esteet horjahtelevat. Hänen taidetta ja sukupuolielämää koskevat puheensa, ne rajaviivat, joita hän vetää todellisen ja epätodellisen välille, olivat vain herättäneet minussa vastustuksen henkeä, joka esti minua asiallisesti vastaamasta. Mutta nyt se jälleen leimahti lieskaan, joka teki vastustelun mahdottomaksi. Minä tunsin kirkastuneen naisellisuuteni kohottavan itseni jumalattaren kaltaiseksi. Miksipä ei hänen loisteensa näkyisi otsallani sädehohteena? Miksi ei ääneni keksi sanaa, kuuluvaa huutoa, joka loitsusanojen tavoin sytyttäisi kansassani pyhän innon tulta?

Yht'äkkiä syöksyi palvelijattareni huoneeseen hiukset hajalla.
»Maksakaa minulle palkka ja päästäkää minut menemään», huusi hän.
»Milloinkaan eläissäni ei minua ole niin…» Seuraavat sanat hukkuivat
nyyhkytyksiin.

Kävi ilmi, että Thako, kälyni palvelijatar, oli häntä karkeasti herjannut ilman minkäänlaista syytä. Khema oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei auttanut, vaikka sanoin ottavani asian aivan pian tutkiakseni.

Naisellisuuden lootuskukkain alla piilevä arkielämän lieju kohosi pinnalle. Minä riensin pois huoneesta, jottei Sandip saisi sitä kauemmin katsella.

Kälyni askarteli yhä pähkinäinsä kimpussa, hymyn häivä suupielessään, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään ikävää. Hän hyräili yhä samaa laulua.

»Todellako? Kas sitä lunttua! Minä ajan hänet heti talosta. Mikä hävyttömyys sillä tavoin pilata sinun aamupäiväsi! Mutta eipä ole Khema letukallakaan tietoa ihmisten tavoista, kun hyökkää sinua häiritsemään kesken puuhiasi. Älä kumminkaan sinä, Tšota Rani, rasita itseäsi sellaisilla kotikiistoilla. Jätä ne minun huolekseni ja palaa ystäväsi luo!»

Kuinka äkkiä kääntyykään tuuli mielemme purjeissa. Se seikka, että olin lähtenyt’ kohtaamaan Sandipia, näytti naissuojissa vallitsevien lakien valossa niin kuulumattomalta asialta, etten tietänyt mitä vastata, vaan lähdin omaan huoneeseeni. Minä tiesin koko jutun olevan kälyni sommitelmaa: hän oli kiihoittanut palvelijattarensa tuohon kohtaukseen. Mutta minä tunsin liikkuvani niin epävarmalla pohjalla, etten uskaltanut yrittää vastaiskua.

Olin nähnyt aivan hiljattain, etten ollutkaan voinut säilyttää loppuun asti sitä jäykkää ylpeyttä, jonka nojalla olin vaatinut Nankua karkoitettavaksi. Jouduin yht'äkkiä hämilleni, kun Bara Rani tuli sanomaan: »Se on tosiaankin yksinomaan minun syyni, hyvä veli. Me olemme vanhanaikaista väkeä, ja minulle ei tahtonut Sandip Babusi käyttäytyminen olla oikein mieleistä, joten sanoin ovenvartijalle. mutta miten olisinkaan voinut aavistaa, että Tšota Ranimme piti sitä solvauksena? — Olisin pikemmin odottanut päinvastaista! Mutta minähän olen auttamattomasti yksinkertainen!»

Se, mikä ylevän kansallisen liikkeen kannalta näyttää ihanalta asialta, ilmenee alhaalta käsin nähtynä sameana ja mutaisena. Aluksi se harmittaa, sitten inhoittaa.

Minä sulkeuduin huoneeseeni, istuuduin ikkunan ääreen ja ajattelin, kuinka helppo olisi elää, kunhan voisi pysyä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Kuinka yksinkertaisesti istuukaan kälyni tuolla kuistikolla pähkinöittensä parissa, ja kuinka saavuttamattoman kauas onkaan siirtynyt minun luonnollinen paikkani kotoisten velvollisuuksien piirissä! Miten tämä kaikki päättyneekään? kysyin minä itseltäni. Herännenkö tästä joskus kuin kuumehoureesta unohtaen kaikki, vai vedetäänkö minut sellaisiin syvyyksiin, joista ei tässä elämässä voi pelastua? Kuinka olenkaan työntänyt onnen luotani ja tärvellyt elämäni? Jokainen loukko tässä makuuhuoneessa, johon astuin ensi kerran morsiamena yhdeksän vuotta sitten, tuijottelee minua säikähtyneenä.

Kun mieheni palasi kotiin suoritettuaan maisteritutkintonsa, toi hän minulle tämän kämmekän, joka on kotoisin kaukaisesta maasta merten takaa. Näiden pienten lehtien alta puhkesi ilmoille kukka toisensa jälkeen, näytti siltä, kuin itse Kauneus olisi kumonnut sen yli runsautensa sarven. Me päätimme asettaa sen tähän ikkunaan. Se kukki tuon ainoan kerran, mutta me olemme yhä toivoneet sen kukkivan uudelleen. Tottumuksen voimasta, minä olen sitä yhä kastellut näinäkin päivinä, ja se on vielä viheriä.

Neljä vuotta sitten minä teetin mieheni muotokuvaa varten norsunluukehyksen ja asetin sen tuonne komeroon. Kun katseeni nyt sattuu sinne eksymään, täytyy minun luoda silmäni alas. Viime viikkoon asti oli tapanani joka aamu kylvyn jälkeen koristaa se kukilla hartaan kiintymyksen! merkiksi. Mieheni usein moitti minua siitä.

»Minua hävettää, kun näen sinun asettavan minut korkeuksiin, joihin en kuulu», sanoi hän kerran.

»Tuolle väärälle minälleni. Se vain osoittaa, että minä olen sinulle liian mitätön, että sinä kaipaat jotakin erinomaista miestä, jonka ylemmyyttä voit kumartaa, ja senvuoksi sinun on välttämättä sepitettävä itsellesi minusta jonkinlainen ihannoitu kuva.»

»Mitäpä hyödyttää minulle suuttua?» vastasi hän. »Soimaa kohtaloasi, joka ei jättänyt sinulle vaalinvaltaa, vaan pakotti sokeasti ottamaan minut. Nyt sinun täytyy alinomaa yrittää korjata virhettäsi tekemällä minusta kaikkien hyveiden esikuva.»

Minua loukkasi silloin tuo pelkkä ajatus niin että kyyneleet tulvahtivat silmiin. Ja milloin hyvänsä asiaa ajattelenkin, jää katseeni kohoamatta komeroon asti.

Nyt minulla näet on toinen kuva korulippaassani. Hiljattain järjestellessäni oleskeluhuonetta otin sieltä sen kaksoiskehyksen, jossa oli Sandipin kuva mieheni kuvan rinnalla. Tälle kuvalle en kanna kukkauhreja, se on piilossa korujeni alla.

Se tenhoo mieltäni sitä enemmän, kun säilytän sitä salaa. Minä katselen sitä silloin tällöin suljettujen ovien takana. Illalla minä sytytän lampun ja istun kauan sitä katsellen. Joka ilta aion sen polttaa lampun liekissä, jotta siitä iäksi pääsisin, mutta joka ilta minä kätken sen. jälleen huoaten helmieni ja jalokivien! joukkoon.

Voi minua, kurjaa naista! Millainen rakkauden runsaus punoutuukaan jokaisen jalokiveni ympärille! Voi, miksi en ole kuollut!

Sandip oli teroittanut mieleeni, ettei epäröiminen kuulu naisen luontoon. Nainen ei tiedä oikeasta eikä vasemmasta, vaan liikkuu suoraan eteenpäin. Hän toisteli minulle alinomaa, että kotimaani naiset kerran unestansa herättyään kajahduttavat voitonvarman huutonsa: »Minä tahdon!»

»Minä tahdon!» — niin selitti Sandip eräänä päivänä — on kaiken luomistyön ensimmäinen sana. Sitä ei johtanut mikään periaate, se muuttui tuleksi ja loi itsestään auringot ja tähdet. Se on kauhistuttavan puolueellinen. Tahtoen päätyä ihmiseen se uhrasi armotta miljoonia eläimiä miljoonien vuosien kuluessa. Tuo peloittava sana »minä tahdon» on tullut lihaksi naisessa, ja senvuoksi yrittävät miehet, jotka ovat pelkureita, kaikin voimin padota tätä alkuvoimaista tulvaa. He näet pelkäävät, että tuo naurava ja karkeloiva hyöky voi pyyhkäistä pois heidän kurpitsapeltonsa aidat ja tuet. Miehet ovat aina hyvillä mielin luulotelleet saaneensa tuon voiman suljetuksi sovinnaisuuden rajoihin, mutta se paisuu ja kasvaa. Nyt se on vielä tyyni ja syvä kuin järvi, mutta sen paine käy yhä ankarammaksi, padot taipuvat, ja kauan mykkänä ollut voima syöksyy eteenpäin ukkosena ulvoen: »Minä tahdon!»

Nuo Sandipin sanat kaikuvat mielessäni kuin sotarummun lyönnit. Ne vaimentavat kaikki henkilökohtaiset vaikeuteni. Mitä huolinkaan toisten ihmisten ajatuksista? Mitä merkitseekään minulle tuo kämmekkä ja tuo komero makuuhuoneessani? Millä voimalla ne kykenevätkään minua masentamaan ja häpeään saattamaan? Minussa palaa luomisen alkutuli.

Minun teki kovin mieleni temmata kämmekkä alas ja singota se ulos ikkunasta, riistää komerosta kuva ja päästää riehumaan se hillitön hävityshalu, joka mielessäni raivosi. Olin jo kohottanut käteni niin tehdäkseni, kun äkillinen tuska kouristi sydäntäni ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Minä heittäydyin pitkäkseni ja nyyhkytin: »Kuinka tämä kaikki päättyy, kuinka tämä kaikki päättyy?»

Lukiessani näitä elämäni historian sivuja minä kysyn itseltäni vakavasti: Onko tämä Sandip? Olenko minä kokoonpantu pelkistä sanoista? Olenko vain kirja, joka on sidottu lihan ja veren kansiin?

Maa ei ole kuollut olio kuten kuu. Se hengittää. Sen virrat ja meret huokuvat ilmoille huuruja, jotka kietovat sen vaippaansa. Sen oma, ilmassa leijuva tomu on sen viittana. Katselija, joka silmäilee maata ulkoapäin, näkee vain sen valon, jota tuo huuru ja tuo tomu heijastelevat. Valtavien maanosien rajat eivät hänen silmiinsä selvästi näy.

Ihminen, joka on elävä samoinkuin maa, on hänkin aina kietoutuneena aatostensa huuruun, jota hän huokuu. Hänen todellinen olemuksensa jää salatuksi, ja hänkin näyttää olevan pelkkää valoa ja varjoa.

Näyttää siltä, että minä tässä elämäni tarinassa kehittelen elävän kiertotähden lailla vain ihanteellisen maailmani kuvaa. Mutta minä en ole ainoastaan se, mikä haluan ja luulen olevani, — olen myöskin se, mitä en rakasta ja mikä en tahtoisi olla. Luomiseni oli alkanut jo ennen syntymääni. Minä en voinut ollenkaan valita ympäristöäni, joten minun on parhaani mukaan käytettävä sitä, mitä minulle tarjoutuu.

Elämänkatsomukseni mukaan täytyy sen, mikä on suurta, samalla olla julmaa. Oikeamielisyys on keskinkertaisten ihmisten hyve — suurilla on etuoikeutenansa olla väärämielisiä. Maapallon pinta oli tasainen. Maanalainen tuli puski sitä kohottaen korkean vuoren — se ei yrittänyt olla oikeamielinen estettänsä, vaan itseänsä kohtaan. Menestyksellinen väärämielisyys ja luonnollinen julmuus ovat olleet ainoat voimat, joiden nojalla yksityinen tai kansakunta on päässyt upporikkaaksi tai yksinvaltiaaksi.

Senvuoksi minä saarnaan vääryyden suurta oppia. Minä sanon jokaiselle: Vapautuminen perustuu vääryyteen. Vääryys on se tuli, jonka on alinomaa poltettava jotakin välttyäkseen tuhkaksi tummumista. Kun yksilö tai kansakunta ei enää kykene tekemään vääryyttä, niin se pyyhkäistään pois näkymöltä ja heitetään maailman rikkaläjään.

Toistaiseksi tuo on vain teoriani — olemukseni ei sitä täysin vastaa. Varuksissani on halkeamia, joiden lomitse vilkahtaa näkyviin jotakin ylen pehmeätä ja herkkätunteista. Syynä on se, että paras osa minuuttani, kuten jo sanoin, on luotu jo ennen tätä olemiseni vaihetta.

Tavantakaa minä panen kannattajani koetukselle nähdäkseni kuinka pitkälle he ovat ehtineet säälimättömyyden opinnoissa. Eräänä päivänä olimme huvimatkalla, lähellämme oli vuohi laitumella. Minä kysyin: »Kuka teistä voi leikata tällä puukolla vuohelta jalan ja tuoda sen minulle?» Toisten vielä epäröidessä minä lähdin itse ja tein sen. Eräs seuralaisistani pyörtyi sitä katsellessaan. Mutta nähdessään minut aivan levollisena he koskettivat kunnioittavasti jalkojani ja sanoivat minun olevan kaiken inhimillisen heikkouden yläpuolella. Toisin sanoen: he havaitsivat tuona päivänä aatokseni sumuverhon, mutta sisäinen olemukseni, jonka omituinen kohtalonoikku on luonut helläksi ja armeliaaksi, jäi heiltä näkemättä.

Tässä elämäni luvussa, joka keskittyy päivä päivältä yhä kiinteämmin Bimalaan ja Nikhiliin, jää siinäkin paljon pinnan alle piiloon. Tämä aatteen sairaus, joka minua vaivaa, muodostelee sisäistä elämääni, mutta sittenkin jää suuri osa elämääni sen vaikutuspiirin ulkopuolelle, joten syntyy ristiriitaa ulkonaisen elämän ja sen sisäisen suunnitelman välille, ristiriitaa, jota minä yritän parhaani mukaan salata, itseltänikin — koska se muuten voisi tuhota suunnitelmani, jopa elämänikin.

Elämä on epämääräinen ja täynnä ristiriitaisuuksia. Me miehet aatteinemme yritämme luoda siihen määrättyä muotoa valamalla sen määrättyyn kaavaan — menestyksen kaavaan. Kaikki maailmanvalloittajat, Aleksanterista amerikkalaisiin upporikkaihin asti, löytävät miekasta tai rahasta oman olemuksensa kuvan, joka on heidän menestyksensä lähde.

Tärkein ristiriita Nikhilin ja minun välillä on siinä, että me, vaikka molempain tunnuslauseena onkin »tunne itsesi», ymmärrämme itsensätuntemisen ihan eri tavoin: Nikhil näet selittää, että tunteminen siinä mielessä kuin minä sanaa käyttelen merkitsee tuntemisen mahdottomuutta.

»Menestyksen saavuttaminen sinun tavallasi», huomautti Nikhil kerran, »on voiton saavuttamista sielun vahingoksi; mutta sielu on kalliimpi kuin menestys.»

»Sitä en voi auttaa», virkkoi Nikhil. »Kone on täsmällinen, elämä ei. Jos aiot täsmällisyyttä tavoitellen oppia tuntemaan elämän pitämällä sitä koneena, niin sellainen täsmällisyys ei voi käydä totuudesta. Sielu ei ole rajoiltansa yhtä täsmällinen kuin menestys, ja senvuoksi sinä vain menetät sielusi, jos etsit sitä menestyksestäsi.»

»Siellä, missä se tuntee itsensä äärettömyydessä, kaiken menestyksen tuolla puolen.»

»Se on sama asia. Kun isänmaamme muuttuu korkeimmaksi tarkoitusperäksi, niin sen menestys koituu sielun vahingoksi. Kun se tuntee Korkeimman kaikkea muuta suuremmaksi, niin se saa voiton sielullensa, olkoonpa, että ulkonaiset tulokset jäävät saavuttamatta.»

»Ihminen on niin suuri, että hän voi jättää huomioonottamatta kaikki esimerkit samoinkuin ulkonaisen menestyksenkin. Kenties ei ole olemassa mitään esimerkkiä, enempää kuin siemenellä, joka on kerran kehkeytyvä kukaksi. Mutta kaikesta huolimatta suuntaa sisäinen välttämättömyys siemenen kukkaan.»

Asian laita ei ole niin, etten minä ollenkaan käsitä Nikhilin katsantokantaa; se muodostaa minun vaarani. Minä olen syntynyt Intiassa, ja Intian henkinen myrkky virtailee suonissani. Miten äänekkäästi minä saarnaankin kieltäymyksen mielettömyyttä vastaan, en sitä kumminkaan voi kokonaan välttää.

Niinpä syntyy meillä nykyjään omituisia ristiriitaisuuksia. Meillä täytyy olla uskontomme ja meillä täytyy olla kansallinen liikkeemme: Bhagavad Gita ja Bande Mataram. Tuloksena on, että molemmat joutuvat kärsimään. Sama asia kuin jos antaisi englantilaisen sotilassoittokunnan torvien raikua intialaisten huilujemme ohella. Minun täytyy ottaa elämäntehtäväkseni tämän kamalan sekasorron lopettaminen.

Minä tahtoisin meillä pääsevän valtaan länsimaisen, sotilaallisen tyylin eikä intialaisen. Silloin voisimme antaa häpeämättä liehua intohimon lipun, jonka Luonto-äiti on määrännyt sotalipuksemme elämän taistelutanterelle. Intohimo on kaunis ja puhdas — puhdas kuin liljankukka, joka kohoaa liejuisesta maaperästä. Se kohoaa kaikkia saastuttajiansa ylemmäksi tarvitsematta mitään keinotekoisia puhdistusvälineitä.

Viime päivinä minua on kiusannut eräs kysymys. Miksi sallin elämäni takertua Bimalan elämään? Olenko minä uiva pölkky, jota jokainen este voi pidättää?

Minä en suinkaan tunne mitään väärää häpeäntunnetta sen vuoksi, että Bimala on tullut himoni esineeksi. On liiankin ilmeistä, että hän tarvitsee minua, ja niinmuodoin minä pidän häntä oikeudenmukaisesti omanani. Hedelmä riippuu rungosta oksan varassa, mutta siitä syystä ei rungolla tarvitse olla ikuista oikeutta hedelmän luonansa pitämiseen. Kypsä hedelmä ei voi taata ikuisesti pysyvänsä rungon yhteydessä; se tuntee siitä yhä irtautuvansa. Se on kerännyt minua varten koko makeutensa; minulle antautuminen on sen olemisen aihe, sen todellisen olemuksen kannate, sen oikea siveellisyys. Niinpä minun on se poimittava, sillä minä en saa tehdä sitä mitättömäksi.

Eniten minua kiusaa se, että kietoudun yhä pahemmin pauloihin. Enkö ole syntynyt vallitsemaan, nousemaan oman ratsuni, suurten joukkojen, selkään ja suistamaan sitä miten hyväksi näen — päämäärän tunnen minä yksin; sen osaksi tulevat vain okaat ja tien loka. Ratsuni on oven edessä minua odottamassa; se kuopii tannerta ja pureksii kuolaimiaan, ja ilma raikuu sen hirnuntaa. Mutta missä olen minä ja mitä minä teenkään, kun päästän joka päivä ihanan tilaisuuden käsistäni?

Minä uskoin kerran olevani rajuilma — ajattelin, etteivät tielleni sirotellut revityt kukkaset voineet estää minua etenemästä. Mutta nyt minä kiertelenkin yhtä ainoata kukkaa — kuin mehiläinen enkä niinkuin rajuilma. Pitää siis paikkansa mitä sanoin: ne aatteet, joilla ihminen itseänsä värittää, liikkuvat vain pinnalla. Sisäinen ihminen pysyy aina samana, jokapäiväisenä. Jos joku voisi nähdä sisäisen olemukseni ja kirjoittaisi elämäkertani, niin hän ei kuvailisi minua mitenkään Pantšu tolvanaa tai Nikhiliä kummemmaksi!

Eilen illalla minä selailin vanhaa päiväkirjaani niiltä ajoilta, jolloin olin vastikään suorittanut tutkintoni ja aivoni olivat viisaustieteestä pakahtumaisillaan. Jo siihen aikaan olin vannonut välttäväni kaikkia harhaluuloja, omia samoinkuin toistenkin keksimiä, ja olin päättänyt rakentaa elämäni todellisuuden pettämättömälle pohjalle. Mutta miten onkaan käynyt? Missä on elämäni pettämättömyys? Sehän on pikemmin ollut kuin verkkokudelma, jossa; lanka tosin on katkeamaton, mutta suurin osa sittenkin on pelkkää reikää. Siitä en pääse ankarimmillakaan ponnistuksilla. Parastaikaa iloitessani siitä, että pysyn eksymättä lankani suunnassa, joudunkin samassa ilkeään silmukkaan! Minä näet olen alkanut tuntea omantunnonsoimausta.

»Minä tarvitsen sitä, se on tuossa, niinpä otan sen.» — Tuo on selvää ja suoraa politiikkaa. Se, joka pyrkii tarmokkaasti kohti päämääräänsä, saavuttaa sen vihdoin välttämättä. Mutta jumalat eivät tahdo tehdä sellaista matkaa helpoksi. Senvuoksi he lähettävät myötätunnon viettelijättären suistamaan matkamiestä ladultansa, samentamaan hänen katsettansa kyyneleisellä sumuverholla.

Minä näen Bimala rukan liikehtivän levottomana satimessaan. Millainen hädän ilme onkaan hänen silmissään! Kuinka hän onkaan hangannut itsensä verille tempoessansa kahleitaan! Tuon näyn tietenkin pitäisi ilahduttaa todellista metsästäjää.

Minä olenkin iloinen, mutta toisaalta koskee mieleeni, ja senvuoksi minä seison epäröiden voimatta vetää silmukkaa kiinni.

Minä tiedän, että on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut syöksyä hänen luoksensa, tarttua hänen käsiinsä ja pusertaa hänet rintaani vasten, vastustamattomasti. Jos olisin niin tehnyt, ei hän olisi virkkanut sanaakaan. Hän tiesi, että oli uhkaamassa ratkaiseva tapaus, joka tuokiossa muuttaisi toisiksi koko maailman arvosuhteet. Ja kun hän seisoi sen luolan suulla, joka kätki itseensä arvaamattoman, mutta silti odotetun asian, hänen kasvonsa kalpenivat ja silmät hehkuivat pelonsekaista hurmiota. Kun tuo tuokio saapuu, hahmoutuu iäisyys, jota kohtalomme odottaa henkeänsä pidättäen.

Minä olen sallinut tuon tuokion luiskahtaa ohi. En ole tarttunut kiinni häikäilemättömän voimakkaasti saadakseni varmasti omakseni sen, mikä jo melkein täydellisesti minulle kuului. Nyt näen selvästi, että luonnossani oli salattuja alkuvoimia, jotka ilmeisesti asettuivat esteiksi tielleni.

Aivan samalla tavalla koki kohtalonsa Ravana, jota minä pidän Ramajanan [Muinaisintialaisen kirjallisuuden toinen suuri sankarieepos (Mahabharatan ohella). Rama-sankarilta ryöstää Ravana uskollisen puolison Sitan, joka voitetaan takaisin apinainkuninkaan Hanunranin avulla] varsinaisena sankarina. Hän piti Sitaa Asoka-puutarhassa, odottaen hänen mielisuosiotansa, sen sijaan että olisi vienyt hänet muitta mutkitta haaremiinsa. Tämä heikko kohta hänen muuten suurenmoisessa luonteessaan tärveli koko ryöstön. Toinen samanlainen omantunnontuskain puuska sai hänet kohtelemaan liian välinpitämättömästi ja lievästi petollista veljeänsä Bibhisania, ja seurauksena oli; että hän sai siitä hyvästä surmansa.

Elämän tragiikka johtuu ihmisestä itsestänsä. Aluksi se lepää mitättömän pienenä seikkana pimeissä, syvissä kerrostumissa, mutta tunkeutuu lopulta esiin kumoten koko rakennelman. Varsinainen tragiikka on siinä, ettei ihminen tunne itseänsä sellaisena kuin hän todellisuudessa on.

Sitten on vielä otettava huomioon Nikhil. Vaikka tiedän hänet hassahtavaksi ja naurankin hänelle, en kumminkaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hän on ystäväni. Aluksi minä en välittänyt mitään hänen katsantokannoistaan, mutta nyttemmin hän tavantakaa saattaa minut hämille ja loukkaa minua. Senvuoksi olen yrittänyt jutella ja kiistellä hänen kanssaan samaan intomieliseen tapaan kuin ennenkin, mutta siinä ei ole aito sointua. Johdunpa toisinaan niinkin pitkälle luonnottomuuteen, että olen olevinani samaa mieltä kuin hän. Mutta teeskentely ei ole luonteenomaista minulle enempää kuin Nikhilillekään. Siinä on ainakin yksi yhteinen piirre. Senvuoksi minulle on nykyjään mieluisempaa, kun en häntä ollenkaan kohtaa, ja minä olen alkanut mahdollisuuden mukaan häntä vältellä.

Tuo kaikki ilmaisee heikkoutta. Kohta kun ihminen myöntää vääryyden mahdolliseksi, se muuttuu tosiasiaksi ja tarttuu häntä kurkkuun, miten hän yrittäneekin olla sitä uskomatta. Minun tekee mieleni avoimesti sanoa Nikhilille, että tällaisia tapahtumia — suuria todellisuuksia — on katsottava suoraan kasvoihin ja ettei se, mikä on totista totta, saa erottaa toisistaan oikeita ystäviä.

Minä olen kieltämättä heikontunut. Bimalaa minä kumminkaan en voittanut tällä heikkoudellani; hän poltti siipensä häikäilemättömän miehekkyyteni liekeissä. Kohta kun savu tummentaa liekkien loimon, hän joutuu hämilleen ja vetäytyy takaisin. Sitten tapahtuu hänen tunteissaan täydellinen mullistus: hänen tekisi mieli ottaa takaisin se seppele, jolla hän on minut koristanut, mutta hän ei voi sitä tehdä, sulkee vain silmänsä, jottei sitä näe.

Kaikesta huolimatta minä en saa väistyä viitoittamaltani tieltä. Missään tapauksessa en saa jättää isänmaan asiaa, kaikkein vähimmin tällä hetkellä. Bimalan ja isänmaan täytyy tästä lähtien olla yhtä. Lännestä puhaltava raju tuuli, joka on temmannut pois maamme omantunnon verhon, tempaa varmaan Bimalan kasvoilta naisen hunnun, ja tämä kasvojen paljastuminen on tapahtuva ilman häpeäntunnetta. Kun keinuva alus kantaa suuria ihmisjoukkoja yli valtameren ja Bande Mataram liehuu sen lipputangossa, niin se on samalla oleva minun mahtini ja rakkauteni kehto.

Bimala on näkevä vapautumisemme niin valtavana näkynä, että hänen kahleensa kirpoavat itsestään, hänen tuntematta mitään häpeää, vieläpä sitä ollenkaan huomaamattakaan. Kokonaan tämän peloittavan, hävittävän mahdin lumoissa ollen hän ei epäröi hetkeäkään menetellä armottomasti; Minä olen havainnut Bimalan olemuksessa julmuuden, joka on koko olemassaolon sisäinen voima — julmuuden, joka taipumattomalla mahdillansa ylläpitää maailman kauneutta.

Jos voisimme vapauttaa naiset niistä teennäisistä kahleista, joihin miehet ovat heidät iskeneet, saisimme nähdä maan päällä Kalin, häpeää ja sääliä tuntemattoman jumalattaren elävän kuvan. Minä kuulun Kalin palvelijoihin, ja on tuleva päivä, jolloin minä jumalatartani oikein palvelen nostamalla Bimalan hänen hävitysalttarillensa. Siihen minä tahdon valmistua.

Paluutie on meiltä kummaltakin iäksi suljettu. Me ryöstämme toisiamme, vihaamme toisiamme, mutta emme milloinkaan pääse toisistamme vapaiksi.

VIIDES LUKU

Kaikkialla aaltoilevat kohisten elokuun tulvavedet. Nuoressa riisinlaihossa on lapsen jäsenten kiilto. Vesi on tunkeutunut puutarhaan talomme vieressä. Aamun kirkkaus leviää kuin sinisen taivaan rakkaus tuhlaavaisena yli maan. Miksi en voi laulaa? Etäisen virran vesi kimmeltelee, lehdet välkkyvät, riisipellot värisevät leimahtaen tavantakaa kultaiseen hehkuun, ja tässä syksyisessä symfoniassa olen minä yksin äänetön.

Kun ajattelen, kuinka huonosti kykenen itseäni ilmaisemaan, niin ymmärrän, minkätähden olen jäänyt yksin. Kukapa voisi ajan pitkään sietää seuraani yötä päivää? Bimala on täynnä elämän tarmoa, ja senvuoksi minä en ole hetkeksikään häneen kyllästynyt kaikkien yhdeksän vuoden aikana, jonka olemme olleet naimisissa.

Elämäni virtailee äänettömissä syvyyksissä, se ei kohise kuuluville.
Minä voin ainoastaan ottaa vastaan, en temmata mukaani. Senvuoksi minun
seurassani oleminen on kuin paastoamista. Nyt oivallan selvästi, että
Bimalaa on riuduttanut seuran puute minun rinnallani.

Minä näen nyt, että taloni oli rakennettu jäämään autioksi, koska sen ovet eivät voi aueta. Mutta tätä ennen minä en tietänyt, että sen jumaluus oli sen ulkopuolella. Olin halunnut uskoa, että hän oli hyväksynyt uhrini ja suonut minulle sen sijaan armonsa. Mutta ei: taloni on ollut kaiken aikaa tyhjä.

Ennen oli joka vuosi tapanamme liukua isossa venheessämme yli Samaldan ulappain. Minä sanoin usein Bimalalle, että jokaisen laulun tulee palata perussävelmäänsä, uudelleen ja yhä uudelleen. Jokaisen laulun perussävelmä on suuressa luonnossa, missä tuuli vihmoo sadetta yli kohisevan virran ja viheriä maa peittää kasvonsa varjojen huntuun kuunnellen juttelevan veden ääntä. Siellä kohtasivat toisensa aikojen alussa mies ja nainen — siellä eikä seinien sisäpuolella. Ja senvuoksi täytyy meidän molempain palata luontoon, ainakin kerran vuodessa soinnuttaaksemme jälleen sydämiämme siihen puhtaaseen sointuun, jossa me kerran toisemme löysimme.

Avioliittomme kaksi ensimmäistä vuosipäivää minä vietin Kalkuttassa, jossa olin suorittamassa tutkintojani. Mutta seuraavasta vuodesta lähtien me olemme seitsemänä vuonna juhlineet yhtymisemme muistoa kukkivien vesililjojen keskellä. Nyt alkaa elämäni uusi oktaavi.

Minun on vaikea olla ajattelematta, että elokuu on tullut jälleen tänäkin vuonna. Muistaneeko sen Bimala? Hän ei ole sitä mitenkään ilmaissut. Kaikki ympärilläni on mykkää.

Talossa, joka jää tyhjäksi rakastavien lähtiessä pois, kaikuu vielä musiikki keskellä tyhjyyttä. Mutta talo, joka on autio sen vuoksi, että sydämet ovat eronneet, on hiljaisuudessaan kaamea. Tuskanhuutokin on siellä sopimaton.

Minun on vaimennettava tuskanhuutoni. Niin kauan kuin minä yhä kärsin, ei Bimala voi olla todella vapaa. Minun täytyy vapauttaa hänet täydellisesti, muuten en minä voi milloinkaan vapautua elämäni valheesta…

Luulen alkaneeni ymmärtää erästä asiaa. Ihminen on lietsonut miehen ja naisen välistä lemmentulta siinä määrin, että se on levinnyt rajojensa ulkopuolelle, missä sitä ei enää käy parhaalla tahdollakaan hillitseminen. Ihminen on tehnyt intohimostansa epäjumalan. Mutta on jo aika, ettei sen alttarille enää uhrata ihmisiä…

Minä menin tänään aamulla makuuhuoneeseeni hakemaan jotakin kirjaa. On jo pitkä aika siitä, kun kävin siellä viimeksi päiväiseen aikaan. Tuska kouristi mieltäni, kun katselin ympärilleni. Vaatenaulakossa riippui Bimalan sari, valmiiksi silitettynä. Pukupöydällä olivat hänen hajuvesipullonsa, kampansa, hiusneulansa, vieläpä punavärirasiakin otsamerkkiä varten! Pöydän alla olivat hänen kullankirjaillut pienet jalkineensa.

Aikoja sitten, kun Bimala ei vielä ollut kenkiin suopunut, minä olin tuonut hänelle tämän parin Lucknow'sta houkutellakseni häntä. Ensi kerralla hän oli niin häpeissään, että olisi mielellään painunut permannon alle, vaikka kulkikin vain huoneestaan kuistikolle. Sittemmin hän on kuluttanut paljon kenkiä, mutta on säilyttänyt näitä kuin aarretta. Näyttäessäni hänelle ensi kerran uusia jalkineita minä kiusoittelin häntä erään omituisen tottumuksen vuoksi: »Olen huomannut sinun koskettavan kunnioittavasti jalkojani, kun olet luullut minun nukkuvan! Tässä on minun palvontani uhri, jonka tulee kunnioittaen verhota valvovan jumalattareni jalkoja.» »Et saa niin sanoa», kielteli hän, »muuten en ota kenkiäsi milloinkaan jalkaani!»

Tässä makuuhuoneessa on hieno ilmakehä, jonka tunnen syvimmässä sydämessänikin. En ole ennen tätä päivää tietänyt, kuinka janoava sydämeni on ojennellut juuriansa kiertääkseen ne jokaisen tutun esineen ympärille. Minä huomaan, ettei valtajuuren irroittaminen riitä vapauttamaan elämääni. Nämä pienet jalkineetkin pidättävät minua.

Harhailevat silmäni osuvat komeroon. Kuvani katselee sieltä yhä vielä kuten ennenkin, vaikka sitä koristavat kukkaset ovat aikoja sitten lakastuneet ja mustuneet. Ne ovat ainoat esineet, joiden tervehdys vaikuttaa minuun vilpittömästi. Ne ovat vielä siinä, koska ei ole tuntunut maksavan vaivaa edes korjata niitä pois. Olkoonpa niin; minä tahdon lausua totuuden tervetulleeksi, vaikka se esiintyykin noin kuivassa ja lohduttomassa hahmossa, ja toivon ajan tulevan, jolloin kykenen suhtautumaan kaikkeen yhtä levollisesti kuin komerossa oleva valokuvani.

Minun siinä seisoessani astui Bimala takaani huoneeseen. Minä käännyin nopeasti silmäilemään kirjahyllyä ja mutisin: »Minä tulin hakemaan Amielin Päiväkirjaa.» Miksi ryhdyin vapaaehtoisiin selittelyihin? Tunsin itseni pahantekijäksi, tungettelijaksi, joka väijyy jotakin salaisuutta. En voinut katsoa Bimalaa silmiin, vaan riensin pois.

Istuin omassa huoneessani ja olin saanut itselleni sanoneeksi, ettei hyödyttänyt olla lukemassa tai yrittää mitään muutakaan puuhailla — tuntui siltä, kuin kaikki tulevat päiväni olisivat jähmettyneet jäykäksi massaksi, joka lepäsi ankarana painona rinnallani — kun luokseni saapui Pantšu, läheisen zamindarin vuokraaja [valtion tiluksen vuokraaja, jolla on oikeus vuorostaan vuokrata alueita toisille] tuoden vasullisen kookospähkinöitä ja tervehtien minua syvästi kunnioittaen.

Olin tullut Pantšun tuntemaan opettajani välityksellä. Hän oli erittäin köyhä, joten otaksuin hänen aikovan ansaita pienen juomarahan lahjallansa. Kaivoin kukkarostani vähän rahaa ja ojensin sen hänelle, mutta hän torjui kädet ristissä: »Ei, armollinen herra, minä en ota mitään!»

»Sallikaahan minun vilpittömästi tunnustaa, armollinen herra. Kerran kun olin pahassa pulassa, minä varastin muutamia kookospähkinöitä puutarhastanne. Minä käyn vanhaksi ja voin kuolla milloin tahansa, joten tulin maksamaan ne teille takaisin.»

Amielin Päiväkirjasta ei olisi ollut sinä päivänä mitään apua. Mutta nuo Pantšun sanat kevensivät sydäntäni. Elämässä on muitakin seikkoja kuin miehen ja naisen yhtyminen ja eroaminen. Suuri maailma ulottuu paljoa kauemmaksi, ja omat ilonsa ja surunsa voi mitata oikein vasta silloin, kun seisoo sen keskellä.

Pantšu kunnioittaa hartaasti opettajaani. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hän uurastaa hankkiakseen elatuksensa. Hän nousee joka aamu ennen päivänkoittoa, ottaa vasunsa, jossa on pippurinlehtiä, tupakkarullia, värillistä ompelulankaa, pieniä kampoja, kuvastimia ja muuta rihkamaa, josta kylännaiset pitävät, ja lähtee kahlaamaan yli suoperäisen seudun Namasudran puolelle. Siellä hän vaihtaa tavaransa riisiin saaden siten hieman enemmän kuin on itse maksanut. Palatessaan riittävän aikaisin hän kiireesti aterioituaan menee vielä sokerileipurin luo auttaakseen häntä sokerin hienontamisessa vohveleita varten. Kotiin tultuansa hän kohta istuutuu valmistamaan solkia kilpikonnankuoresta ja askartelee niissä puuhissa usein keskiyöhön asti. Ja koko tämä ankara vaivannäkö tuottaa hänelle tuskin sen vertaa, että hän omaisineen voi syödä kaksi kertaa päivässä suunnilleen puolen vuoden ajan. Ryhtyessään aterioimaan hän aina juo aluksi kelpo lailla vettä, ja hänen tärkeimpänä ravintonansa ovat kaikkein halvimmat ja huonoimmat banaanit. Ja kumminkin täytyy koko perheen tulla jäljelläoleva osa vuotta toimeen yhdellä ainoalla aterialla.

Kerran oli minulla aikomus ryhtyä häntä avustamaan, mutta opettajani sanoi: »Sinä et voi auttaa miehen kovaa kohtaloa, voit vain lahjoillasi pilata hänet itsensä. Bengali-emolla on paljon muitakin Pantšuja. Jos hänen rintansa ovat ehtyneet, ei ulkoapäin saatu maito voi asiaa korjata.»

Tuollaiset ajatukset arveluttavat, ja minä päätin koettaa keksiä jotakin keinoa. Jo samana päivänä sanoin Bimalalle: »Omistakaamme elämämme työlle, joka perinpohjin poistaa tuon murheellisen asiaintilan maastamme.»

»Minä huomaan, että sinä olet prinssi Siddhartani» [Siddharta: Buddhan nimi ennen hänen maailmasta luopumistansa], vastasi hän hymyillen. »Kunpa eivät tunteesi hyökylaineet vihdoin heittäisi minuakin menemään!»

»Siddharta teki lupauksensa yksinään. Minä tahtoisin tehdä sen sinun kanssasi.»

Me jouduimme juttelemaan muista asioista. Bimala on todellisuudessa henkilö, jota nimitetään ladyn nimellä. Vaikka hänen omaisensa eivät olekaan hyvissä varoissa, on hän kumminkin syntyjään rani. Hän on varma siitä, että »alempien kansanluokkien» suruihin ja kärsimyksiin on sovitettava ihan toinen mittapuu. He elävät tietenkin alinomaisessa puutteessa, mutta se ei välttämättä merkitse heille »puutetta.» Heidän oma pienuutensa suojelee heitä niinkuin rannat suojelevat lammikkoa; rajojen avartuessa tulee vain lieju näkyviin.

Bimala on oikeastaan tullut vain minun talooni mutta ei elämääni. Minä olin suurentanut hänet suomalla hänelle avaran liikkumisalan, siinä määrin, että hänen kadottuaan koko elämäni tuntuu minusta ahtaalta ja rajoitetulta. Minä olin työntänyt kaiken muun nurkkaan tehdäkseni tilaa Bimalalle, — ajattelin vain, kuinka häntä pukisin ja koristaisin ja öin päivin pysyttelisin hänen vaiheillansa, ja unohdin samalla, kuinka suuri on ihmiskunta ja kuinka kallis ihmisen elämä. Kun elämän satunnaisuudet saavat ihmisen valtoihinsa, niin Totuus häviää näkyvistä ja vapaus on mennyttä. Bimala teki nuo satunnaisuudet niin kiusallisen tärkeiksi, että totuus kerrassaan piiloutui minulta. Senvuoksi minä en näe mitään keinoa pelastuakseni onnettomuudestani ja tuijottelen yhä tuohon yhteen tyhjään kohtaan, joka minulle merkitsee koko maailmaa. Niinpä on korvissani tänä elokuun aamuna jo tuntikausia soinut vanha loppukerto:

Bengalin sielussa yht'äkkiä tapahtunut muutos oli valtava: ikäänkuin olisi Ganges koskettanut Sagarin kuudenkymmenentuhannen pojan tuhkaa [sen kirouksen mukaan, joka oli muuttanut heidät tuhkaksi, he voivat herätä eloon ainoastaan siinä tapauksessa, että Ganges-virta johdettaisiin heidän luoksensa], jota ei mikään tuli ollut voinut sytyttää eikä mikään vesi muuttaa eläväksi mullaksi. Kuollut Bengali nousi äkkiä tuhkastansa ja sanoi: »Tässä minä olen.»

Olen lukenut jostakin, että erään vanhan Kreikan kuvanveistäjän onnistui luoda elämää omin käsin tekemäänsä kuvaan. Sekin ihme valoi elämää valmiiseen muotoon. Mutta mikä oli yhdistämässä tätä hedelmätöntä tuhkakasaa? Jos se olisi ollut kivikova, olisimme voineet toivoa siitä syntyvän jonkinlaista muotoa — saihan kiveksi muuttunut Ahaljakin vihdoin ihmishahmonsa takaisin. Mutta tämän irrallisen tuhkan on täytynyt pudota Luojan sormien lomitse maan tomuun hajaantuakseen kaikkien tuulien teille. Se oli kasaantunut — koskaan muuttumatta kokonaisuudeksi. Mutta tänä Bengalin heräämisen päivänä tuo hajallinen joukkiokin oli muotoutunut ja huusi raikuvin äänin ovellamme: »Tässä minä olen.»

Kuinka olisimmekaan voineet olla ajattelematta, että ihme oli tapahtunut? Tuntui siltä, kuin olisi tänä historiamme hetkenä pudonnut käteemme jalokivi jonkin humaltuneen jumalan kruunusta. Nykyisyys ei ollenkaan muistuttanut menneisyyttämme, ja niin me nyt toivoimme, että kaikki puutteemme ja kurjuutemme katoaisi ikäänkuin taikaiskusta ja ettei olisi enää mitään rajaa mahdollisen ja mahdottoman välillä. Kaikki tuntui meille sanovan: »Se saapuu! Se on jo tullut!»

Niin me johduimme uskomaan, ettei historiamme tarvitse vetojuhtaa, vaan liikkuu omin voimin ikäänkuin jumalain vaunut. Ei ainakaan tarvinnut -maksaa mitään palkkaa ajomiehelle, tuli vain silloin tällöin täyttää hänen viinimaljansa. Niin meidän piti saavuttaa toiveittemme päämäärä: jokin uneksittu, mahdoton paratiisi.

Mieheni ei ollut ihan välinpitämätön, mutta näytti meidän innostuessamme käyvän yhä alakuloisemmaksi. Hän näytti tuijottavan johonkin aaltoavan nykyhetken alta kuumottavaan näkyyn.

Minä muistan, kuinka hän eräänä päivänä taaskin Sandipin kanssa väitellessään sanoi: »Onni tulee ovellemme kolkuttamaan vain osoittaakseen, ettemme kykene ottamaan sitä vastaan — ettemme ole varustautuneet voidaksemme kutsua sen vieraaksemme.»

»Ei», vastasi Sandip. »Sinä puhut kuin ateisti, koska et usko meidän jumaliimme. Meille on käynyt ihan selväksi, että Jumalatar on saapunut lahjoinensa, mutta sinä epäilet hänen läsnäolonsa ilmeisiä merkkejä.»

»Koska uskon vakaasti Jumalaani», vastasi mieheni, »olen varma siitä, ettemme ole valmistuneet häntä palvelemaan. Jumalalla on voima antaa lahjojansa, mutta meillä täytyy olla voima ottaa ne vastaan.»

Mieheni puhe vain harmitti minua. En voinut olla puuttumatta keskusteluun: »Sinä arvelet, että tämä innostus on pelkkää humaltumista, mutta eikö humaltuminen tavallaan anna voimia?»

»Mahdollisesti kyllä», vastasi mieheni. »Se voi antaa voimia, mutta ei aseita.»

»Mutta voima on Jumalan lahja», jatkoin minä. »Aseita voivat toimittaa konesepätkin.»

Mieheni hymyili. »Konesepät vaativat palkkansa, ennenkuin luopuvat tuotteistansa», virkkoi hän.

Sandip röyhisti rintaansa vastatessaan: »Älä ole siitä huolissasi! He saavat varmaan palkkansa.»

»Minä tilaan juhlamusiikin, kun maksu on suoritettu, mutta en ennen», virkkoi mieheni.

»Sinun ei pidä luulla, että musiikkianne jää riippumaan hyväntahtoisuudestasi», sanoi Sandip ivallisesti. »Meidän juhlamme ei tarvitse mitään rahallista kannatusta.»

»Minun rakkaani, joka lempeänsä tuhlaa mitään hintaa pyytämättä, hän soittaa halpaa huiluansa, ilmaiseksi saatua, ja sydämeni häipyy sen helinään.»

Sitten hän kääntyi hymyillen puoleeni ja virkkoi: »Jos minä laulan, kuningattaremme, niin tahdon vain todistaa, ettei kauniin äänen puute merkitse mitään, kun musiikki tulvii elämäämme. Kun laulamme pelkän soinnullisuutemme vuoksi, niin laulu menettää merkitystänsä. Nyt, kun musiikki on tulvahtanut yli maamme, saa Nikhil rauhassa harjoitella sävelasteikkojansa sill’aikaa kuin me herätämme maata karuin äänin:

»'Minun huoneeni huutaa minulle: Miksi tahdot lähteä pois ja tuhlata kaikkesi? Mutta elämäni käskee: Ota kaikki, mitä omistat, ja viskaa se tuulten vietäväksi! Minä noudatan elämän kehoitusta; mitä huolinkaan kaikesta katoavasta! Jos minun on jouduttava häviöön, niin tapahtukoon se hymyhuulin! Sillä yksi ainoa on himoni: kuolemattomuuden kuolettava juoma!’

»Ota huomioon, Nikhil, että me kaikki olemme kadottaneet sydämemme. Kukaan ei enää voi pidättää meitä helpon mahdollisuuden rajoissa, meitä, jotka syöksymme kohti toivotonta mahdottomuutta.

»'Pidättääkö aiotte meitä, te, joille on outo hillittömyyden hirmuinen riemu, te, jotka ette tiedä, että korviimme on kaikunut kutsu pitkän, mutkaisen polkumme päästä. Kaikki hyvä ja huono ja sävyisä — se maahan masentukoon!’»

Minä luulin mieheni ryhtyvän jatkamaan keskustelua, mutta hän nousi sanaakaan sanomatta ja lähti pois luotamme.

Mielenkuohuni vain kuvasteli sitä intohimon myrskyä, joka riehui kaikkialla maassa. Kohtaloni herra lähestyi nopeasti vierivissä vaunuissa, ja pyörien ääni kaikui olemuksessani. Minusta tuntui alinomaa siltä, että milloin tahansa voi sattua jotakin tavatonta, josta minä kumminkaan en olisi vastuussa. Enkö ollutkin joutunut olopiiriin, jossa ei ollut kysymys oikeasta tai väärästä eikä toisten ihmisten tunteista. Olinko milloinkaan tätä tahtonut — olinko odottanut tai toivonut mitään tällaista? Tutkittakoon koko elämäni ja sanottakoon, olinko missään suhteessa syyllinen.

Kaikkina kuluneina vuosinani olin uskollisesti noudattanut uskonnollisia menoja — mutta kun sitten korkea armo alkoi tulla osakseni, ilmestyikin ihan toinen jumala! Ja samoinkuin herännyt maa värähtelee Bande Mataram-huudosta, joka kaikuu odotetulle tulevaisuudelle, samoin sykkivät kaikki suoneni ja värähtelevät kaikki hermoni odottamatta ilmestyneelle, tuntemattomalle, rajulle muukalaiselle.

Eräänä yönä minä lähdin vuoteestani ja pujahdin huoneestani avoimelle pengermälle. Puutarhamme muurin takana on tuleentuvia riisipeltoja. Pohjoisen puolella näkyy kylän puiden lomitse kimalteleva virta. Koko maisema lepäsi siinä pimeässä kuin uuden tulevaisuuden uinuva alkio.

Minä näin tuossa tulevaisuudessa oman maani, kaltaiseni naisen, seisovan odottaen katselemassa. Jonkin suuren tuntemattoman huuto on kutsunut hänet esille kammiostansa. Hänellä ei ole ollut aikaa odottaa eikä harkita eikä sytyttää tuohustansa; arvelematta hän on syöksynyt pimeään. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen sisin sielunsa vastaa kutsuviin, kaukaisiin huilunääniin, kuinka hänen rintansa aaltoilee, kuinka hän tuntee yhä sitä lähestyvänsä, tulleensa jo niin likelle, että voi syöksyä sokeasti eteenpäin. Hän ei ole äiti. Hän ei huoli nälkäisten lastensa huudoista, ei ajattele pimeää kotiansa eikä tekemättä jääneitä askareitansa. Ei, hän rientää lemmenkohtaukseensa, sillä tämä on Vaišnava-runoilijain maa. Hän on lähtenyt kodistansa, unohtanut kotoiset velvollisuutensa; hän tuntee vain ääretöntä kaipausta, joka ajaa häntä eteenpäin — mitä tietä ja mitä päämäärää kohti, se on hänelle yhdentekevää.

Minussa asuu samanlainen kaipaus. Minäkin olen kadottanut kotini ja eksynyt tieltäni. Päämäärä ja polku ovat saman pimeyden peitossa. Minä tunnen vain kaipaukseni ja alinomaisen etenemiseni. Sinä onneton, öinen vaeltaja! Kun aamu valkenee, et näe enää jälkeäkään tiestä, joka voisi johtaa sinut takaisin. Mutta miksi takaisin? On yhtä hyvä kuolla. Jos pimeys, jonka huilun ääni kaikuu korvissani, johtaa minut häviöön, mitäpä silloin huolisin tulevaisista? Kun olen vaipunut sen tummaan helmaan, niin minua ei enää ole, ei ole hyvää eikä pahaa, ei naurua eikä kyyneleitä.

XII

Ajan koneiston toimiessa Bengalissa korkean paineen alaisena muuttui se, mikä oli ollut vaikeata, helpoksi, ja tapaukset seurasivat toisiansa nopeasti. Mitään ei käynyt enää pidättäminen, ei edes meidän kaukaisessa kolkassamme. Aluksi oli paikkakuntamme takapajulla, sillä mieheni ei tahtonut vaikuttaa ihmisiin mitenkään pakottavasti. »Ne, jotka tuovat uhreja isänmaalle, ovat sen oikeita palvelijoita», sanoi hän, »mutta ne, jotka isänmaan nimessä pakottavat toisia uhrauksiin, ovat sen vihollisia. He tahtovat hakata poikki vapauden tyven päästäkseen käsiksi sen latvaan.»

Mutta kun Sandip saapui ja asettui tänne asumaan ja hänen kannattajansa alkoivat liikkua seuduillamme pitäen puheita kylissä ja kauppaloissa, niin kiihtymyksen aallot tuntuivat meidänkin rannoillamme. Joukko paikkakuntamme nuoria miehiä liittyi häneen, niiden joukossa muutamia sellaisiakin, jotka olivat kylällemme häpeäksi. Heidän aito innostuksensa kirkasti heitä sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Suuren ilon ja toivon tuulten puhaltaessa yli maan oli kaikki lika ja mätä pois pyyhkäisty. Ihmisten on tosiaankin vaikea olla avomielisiä, suorasukaisia ja terveitä, kun heidän isänmaatansa rasittaa orjuus.

Nyt suuntautuivat kaikkien katseet mieheeni, koska hänen tiluksensa olivat ainoat, joissa ulkomaiset tavarat, kuten sokeri, suola ja vaatekankaat, eivät olleet kokonaan kielletyt. Tilusten virkailijatkin alkoivat lopulta olla hämillään ja häpeissään. Ja kumminkin olivat sekä vanhat että nuoret julkisesti moittineet ja pilkanneet hänen typeryyttänsä, kun hän jo aikaisemmin oli alkanut tuottaa kyläämme kotimaisia tavaroita. Kun swadeši-liike ei ollut vielä ehtinyt muuttua kerskailun aiheeksi, olimme sydämestämme halveksineet kaikkea kotimaista.

Mieheni teroittaa yhä vieläkin intialaisia lyijykyniänsä intialaisella veitsellänsä, kirjoittaa ruokokynällänsä, juo vettä tinahaarikasta ja tekee iltaisin työtä vanhanaikaisen öljylampun valossa. Mutta sellainen ikävä ja laimea isänmaallisuus ei meitä koskaan miellyttänyt. Päinvastoin: me pikemmin häpesimme hänen vastaanottohuoneensa yksinkertaista ja epäajanmukaista sisustusta, varsinkin kun hänen luonansa kävi korkeita virkamiehiä tai muita eurooppalaisia.

Mieheni kuunteli hymyillen moitteitani. »Miksi kiihdytät mieltäsi tuollaisilla joutavilla asioilla?» kysyi hän.

»He pitävät meitä barbaareina tai ainakin arvelevat, ettemme tiedä mitään hienoista elämäntavoista.»

»Jos he sen tekevät, niin minä kostan heille ajattelemalla, ettei heidän hienoutensa ole heidän valkoista ihoansa syvemmällä.»

Miehelläni oli kirjoituspöydällänsä tavallinen messinkimaljakko, jota hän käytti kukka-astiana. Kun kuulin hänen odottavan jotakin eurooppalaista vierasta, minä usein hiivin huoneeseen ja asetin sen sijaan eurooppalaisen kristallimaljakon.

»Näetkös, Bimala», huomautti hän vihdoin, »tuo messinkimaljakko tietää itsestään yhtä vähän kuin nuo kukat; mutta tämä esine julistaa tehtäväänsä ylen äänekkäästi — siihen sopivat vain keinotekoiset kukkaset.»

Bara Rani yksin imarteli mieheni päähänpistoja. Kerran hän saapui hengästyksissään sanomaan: »Veli, oletko kuullut? Kauppaan on ilmestynyt erinomaista intialaista saippuaa. Minun ylellisyysaikani on ohi, mutta jos se ei sisällä eläimen rasvaa, tahtoisin sitä sentään koetella.»

Tuon kuullessaan mieheni kerrassaan säteilee, ja pian on koko talo intialaisen saippuan ja intialaisten hajuvesien vallassa. Olipa se saippuaa! Pikemmin jonkinlaista tuimaa soodaa. Ja minä tiedän varsin hyvin, että kälyni itse käyttelee edelleenkin vanhaa eurooppalaista saippuaa ja antaa uuden tuotteen palvelijattarelle vaatteiden pesua varten!

Eräänä toisena kertana kuului taas pyyntö: »Rakas veli, hanki minulle pari uutta intialaista kynänvartta.»

Hänen »veljensä» oli jälleen kovin mielissään, ja kälyni huoneeseen kasaantuu kaikenlaisia mahdottomia tikkuja, joita nimitetään swadeši-kynänvarsiksi. Kälyä se ei haittaa, sillä lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole hänen asioitansa. Kuitenkin lepää hänen kirjoitustelineellänsä yhä vielä entinen norsunluinen kynänvarsi, ainoa, jota hän koskaan on käyttänyt.

Todellisuudessa tämä kaikki kohdistuu minuun, koska en ole halunnut yhtyä mieheni oikkuihin. Ei auttanut yrittää hänelle todistaa kälyni vilpillisyyttä; hänen kasvonsa kävivät jäykän ankaroiksi, kun vain kosketinkaan asiaa. Yrittäessään avata sellaisten ihmisten silmiä hankkii itselleen vain mieliharmia.

Bara Rani ompelee mielellään. Eräänä päivänä en voinut olla tokaisematta: »Millainen teeskentelijä sinä oletkaan, sisar! Kun 'veljesi’ on saapuvilla, puhut verissä suin swadeši-saksista, mutta ommellessasi käytät aina englantilaisia.»

»Mitä se haittaa?» vastasi kälyni. »Etkö näe, kuinka hän siitä iloitsee? Me olemme kumpikin kasvaneet tässä talossa, ja minä tunnen hänet pienestä pojasta. Minä vain en voi sietää, niinkuin sinä, hymyn katoavan hänen kasvoiltansa. Hänellä raukalla ei ole muuta kuin tämä kauppapuotileikki. Sinä olet hänen ainoa ilahduttajansa ja kumminkin tahdot koitua hänen turmioksensa!»

»Sanoitpa mitä tahansa, missään tapauksessa et tee oikein teeskennellessäsi», vastasin minä.

Kälyni nauroi minulle vasten kasvoja. »Sinä viaton pieni Tšota Rani! Olet niin suora kuin koulumestarin ruokosauva, eikö totta? Mutta oikea nainen ei ole sellainen. Hän on pehmeä ja notkea, hän voi taipua, silti käyristymättä.»

Minä en voinut unhottaa noita sanoja: »Sinä olet hänen ainoa ilahduttajansa ja kumminkin tahdot koitua hänen turmioksensa!» Nyt ajattelen, että jos mies välttämättä tarvitsee huumausvälinettä, älköön käyttäkö siihen tarkoitukseen naista.

XIII

Suksar, joka sijaitsee meidän maillamme, on seudun suurimpia kauppakeskuksia. Toisella puolen järveä ovat myymälät auki kaiken päivää, toisella puolella pidetään joka viikko markkinat. Sadeaikana, jolloin järvi on joen yhteydessä ja venheet pääsevät kulkemaan läpi, tuodaan sinne myytäväksi suuret määrät puuvillalankaa ja villakankaita tulevaa talvea varten.

Innostuksemme ollessa korkeimmillaan Sandip selitti, että kaikki vieraat tavarat, samoinkuin vieras vaikutus yleensäkin, oli poistettava alueiltamme.

»Minä olen puhunut asiasta Nikhilille», virkkoi Sandip. »Hän sanoo, että saamme pitää suukopua minkä haluamme, mutta hän ei tule käyttämään pakkoa.»

»Minä otan asiasta selkoa», vastasin minä ylpeässä voimantunnossani. Minä tiesin hyvin, kuinka hellästi mieheni minua rakasti. Jos olisin ollut järjissäni, olisin mieluummin antanut repiä itseni kappaleiksi sen sijaan, että sellaisena hetkenä vetosin valtaani. Mutta Sandipin piti saada täysin tuntea minussa asuvan jumaluuden voima.

Sandip oli selittänyt minulle vastustamattomaan tapaansa, kuinka kosmillinen tarmo ilmenee kullekin yksilölle jonkin erikoisen valintataipumuksen muodossa. Vaišnava-filosofia, sanoi hän, puhuu ilon šaktista, joka asuu luomakunnan sydämessä vetäen aina puoleensa ikuista rakkautta. Ihmiset ikävöivät lakkaamatta saada tuon šaktin esille oman olemuksensa salatuista syvyyksistä, ja ne meistä, joille se onnistuu, ymmärtävät heti kirkkaasti sen musiikin, joka soi meille pimeyden keskeltä. Hän puhkesi laulamaan:

»Minun huiluni, joka helisi laulujansa, on vaiti nyt, kun seison edessäsi ja näen kasvosi. Minun huutoni etsi sinua kaikkien taivaitten alta niin kauan kuin olit minulta kätketty, mutta nyt heijastuu kaipaukseni hymynä minun rakastettuni kasvoista.»

Kuunnellessani hänen vertauskuvallisia esityksiänsä minä olin unohtanut, että olin vain Bimala enkä mikään muu. Minä tunsin olevani šakti, kosmillisen ilon ilmestymä. Mikään ei voinut minua kahlita, mikään ei ollut minulle mahdotonta; kaikki, mihin kosketin, heräsi uuteen elämään. Maailma ympärilläni oli minun uusi luomukseni, sillä katso: ennen sydämeni vastaushuutoa ei syksyn taivas ollut niin täynnä kultaa kuin nyt! Ja tuon sankarin, tuon uskollisen isänmaan palvelijan, tuon hartaan palvojani, tuon leimuavan älyn, palavan tarmon, hehkuvan hengen — hänet minä loin joka hetki uudestaan.

Äskettäin Sandip pyysi minua päästämään puheilleni Amuljan, erään nuorukaisen, hänen innokkaan kannattajansa. Minä näin pojan silmissä liekehtivän uuden tulen ja tiesin hänenkin vaistonneen minun šaÄti-tehtävääni, tiesin luovan voimani alkaneen vaikuttaa hänen veressään. »Millainen tenhotar te olettekaan!» huudahti Sandip seuraavana päivänä. »Amulja ei ole enää poikanen, hänen elämänsä soihtu palaa täydessä lieskassa. Kuinka voisikaan teidän tulenne piillä kotinne katon alla? Aikaisemmin tai myöhemmin täytyy kaikkien saada kokea sen sytyttävää voimaa, ja kun kaikki lamput palavat, millaista verratonta devali-karnevaalia [Jumalien juhla, jota vietetään öisin ilotulituksin] maamme silloin viettääkään!»

Oman loistoni häikäisemänä minä päätin suoda tuon lahjan hartaalle palvojalleni. Minä olin itseluuloisen varma siitä, ettei mikään voinut minua estää toteuttamasta vakaita aikomuksiani. Palattuani keskustelun jälkeen huoneeseeni minä päästin hiukseni valloilleen ja sidoin ne jälleen. Miss Gilby oli minulle neuvonut, kuinka ne voi kammata niskasta korkealle ja kiertää kokoon päälaelle. Miestäni tämä hiuslaite erikoisesti miellytti. »Mikä vahinko», sanoi hän kerran, »että kaitselmus on ilmaissut minulle, vähäpätöiselle miehelle, eikä runoilija Kalidasalle, naisen niskan kaikki ihmeet. Runoilija kenties olisi sitä verrannut kukanvarteen, mutta minulle se on tulisoihtu, joka kannattaa hiustesi tummaa liekkiä.» Samassa hän… Mutta miksi, miksi tuota kaikkea muistelenkaan?

Minä lähetin kutsumaan miestäni. Muinoin minä osasin keksiä satoja aiheita, kaikenlaisia, saadakseni hänet tulemaan luokseni. Nyt, kun kaikki on aikoja sitten mennyttä, en enää ole niin kekseliäs.

Pantšun vaimo on äskettäin kuollut hivuttavaan keuhkotautiin. Pantšun on juhlallisin menoin puhdistuttava synnistä ja lepytettävä yhdyskuntansa. Hänelle on laskelmien nojalla ilmoitettu, että asia vaatii satakaksikymmentäkolme rupiaa.

»Mitä mielettömyyksiä!» huudahdin minä suutuksissani. »Älä suostu siihen, Pantšu! Mitä ne sinulle voivat?»

Kuin uupunut vetojuhta kohotti Pantšu minuun kärsivällisen katseensa ja sanoi: »Armollinen herra, minun vanhin tyttäreni on naitettava. Ja vaimoraukkani maahanpaniaismenot on suoritettava.»

»Jos sinussa olisikin jotakin syytä, Pantšu», mietin minä ääneen, »niin sinä olet varmaan jo riittävästi kärsinyt sen vuoksi.»

»Se on totta, armollinen herra», myönsi Pantšu avomielisesti. »Minun täytyi myydä osa tiluksiani ja antaa loppu lainan takeeksi voidakseni maksaa tohtorin laskun. Mutta bramiinien uhrimaksut minun täytyy suorittaa.»

Mitäpä siinä auttoi väitellä vastaan? Minä kyselin väin itseltäni, milloin tulee aika, jolloin bramiinien itsensä on alistuttava puhdistusmenoihin, kun ovat ottaneet vastaan tuollaisia uhreja?

Pantšu, joka oli koko ajan epätoivoisesti taistellut puutetta vastaan, joutui vaimonsa sairauden ja kuoleman jälkeen kerrassaan toivottomaksi. Etsiessään epätoivoisena jonkinlaista lohdutusta hän alkoi kuunnella erästä vaeltavaa askeettia ja pääsikin filosofiassaan niin pitkälle, että unohti nälkäiset lapsensa. Hän eli jonkin aikaa siinä vakaumuksessa, että kaikki on turhuutta ja että jos maailmassa ei ole nautintoa, ei tuskakaan ole sen todellisempaa. Eräänä yönä hän sitten jätti pienokaiset rappeutuneeseen majaansa ja lähti vaeltamaan maita mantereita.

Minä en tietänyt asiasta silloin mitään. Mielessäni riehui niihin aikoihin ankara taistelu jumalain ja riivaajain kesken. Opettajani ei kertonut minulle sitäkään, että oli ottanut Pantšun orvot oman kattonsa alle ja piti heistä huolta, vaikka olikin yksin ja koulutyöhön kului koko päivä.

Kuukauden kuluttua Pantšu tuli takaisin. Hänen askeettinen intonsa oli melkoisesti laimentunut. Vanhimmat lapset, poika ja tyttö, kietoivat kätensä hänen ympärilleen kysyen: »Isä, missä olet ollut niin kauan?» Nuorin istui hänen sylissään; pikku tyttö kiersi takaapäin käsivartensa hänen kaulaansa, ja he itkivät yhdessä. »Armollinen herra!» nyyhkytteli vihdoin Pantšu opettajani puoleen kääntyen. »Minulla ei ole voimia hankkia näille pienokaisille riittävästi ravintoa — ja toisaalta en voi paetakaan heidän luotansa. Mitä pahaa lienenkään tehnyt, että minua kohtaa tällainen vitsaus, että käteni ja jalkani näin sidotaan?»

Sillä välin olivat Pantšun pienet kauppasuhteet ehtineet katketa, ja hän huomasi, että niitä oli mahdoton solmia uudelleen. Hän turvautui opettajani katon suojiin eikä hiiskahtanutkaan kotiin palaamisesta. Opettajani oli vihdoin pakko hänelle asiasta huomauttaa. »Kuulehan, Pantšu», sanoi hän, »ellet ollenkaan pidä huolta asumuksestasi, niin se kerrassaan hajoaa. Minä lainaan sinulle hieman rahaa, jotta voit jälleen ryhtyä kaupustelemaan. Saat maksaa sen takaisin vähin erin.»

Pantšu ei ollut kovin mielissään. Eikö maan päällä ollutkaan armeliaisuutta? Ja kun opettajani pyysi häntä kirjoittamaan velkakirjan, tuntui hänestä siltä, ettei moinen avustus, joka oli maksettava takaisin, ollut paljonkaan arvoinen. Opettajani ei kumminkaan tahtonut antaa ulkonaista almua, joka edellyttää sisäistä velvoitusta. Omanarvontunnon menettäminen merkitsee kastin menettämistä, arveli hän.

Kun Pantšu oli piirtänyt nimensä velkasitoumukseen, muuttui hänen tervehdyksensä melkoista kylmemmäksi — kunnioittava jalkojen koskettaminen jäi kokonaan pois. Opettajani hymyili; hänelle oli erittäin mieluista, että Pantšun nöyrä kohteliaisuus väheni. »Ihmisten on osoitettava toisillensa kunnioitusta», sanoi hän, »mutta palvonta on liikaa.»

Pantšu alkoi ostaa markkinoilta kankaita, joita hän sitten myyskenteli kylissä. Hän ei tosin saanut paljoakaan puhdasta rahaa, mutta sen, mitä hän voi säästää tavaroina, riisinä, hamppuna ja viljana, hän käytti velkansa suorittamiseen. Kahden kuukauden kuluttua hän voi suorittaa ensimmäisen maksun, ja samalla hänen kumarruksensa vastaavassa määrässä jäykistyi. Hän alkoi varmaan ajatella, että henkilö, jota hän oli kunnioittanut kuin pyhimystä, olikin vain ihminen, vieläpä voitonhimon houkutuksille altis.

Pantšun puuhaillessa näissä toimissaan vyöryi hänen ylitsensä äkkiä swadeši-liikkeen hyökylaine.

VII

Oli loma-aika, ja monet kylämme ja lähiseutujen pojat olivat palanneet kotiin kouluistaan ja yliopistoistaan. He liittyivät intomielin Sandipin seurueeseen, ja muutamat kaikkein kiihkeimmät jättivät lukunsa ihan sikseen. Useat heistä olivat olleet täkäläisen kouluni vapaaoppilaina, ja muutamat saivat minulta avustusta Kalkuttassa harjoittamiansa opintoja varten. He saapuivat miehissä luokseni ja vaativat minua kieltämään vierailta tavaroilta pääsyn Suksarin markkinoille.

He kävivät ivallisiksi. »Mitä, teidän ylhäisyytenne, häviättekö siinä liikaa?»

Minä en välittänyt heidän loukkaavasta puheensävystänsä ja olin juuri aikeissa vastata, ettei asiasta koituisi häviötä minulle, vaan köyhille kauppiaille ja heidän ostajapiirillensä, kun saapuvilla oleva opettajani puuttui keskusteluun.

»Niin, hänelle siitä häviötä koituu eikä teille — se on varsin selvää», sanoi hän.

»Isänmaa ei merkitse maan kamaraa, vaan maankamaralla astelevia ihmisiä», keskeytti opettajani. »Oletteko luoneet silmäystäkään heidän kohtaloihinsa? Mutta nyt te tahdotte heille sanella, millaista suolaa heidän on syötävä ja millaisia vaatteita käytettävä. Miksi he alistuisivatkaan sellaiseen pakkovaltaan ja miksi me siihen suostuisimmekaan?»

»Me olemme itsekin ryhtyneet käyttämään intialaista suolaa ja sokeria, ja vaatteemme ovat intialaisesta kankaasta.»

»Te voitte tehdä mitä tahdotte purkaaksenne kiihtymystänne ja tyydyttääksenne yltiöpäisyytenne vaatimuksia. Köyhät eivät tahdo ollenkaan teitä estää, mutta te tahdotte välttämättä saada heidät alistumaan määräyksiinne. Nykyisissä oloissa heidän on joka hetki epätoivoisesti taisteltava pelkästä olemassaolostansa; te ette voi aavistaakaan, mitä pari ropoa heille merkitsee — niin vähän yhteistä on teillä ja heillä. Te olette viettäneet koko elämänne paremmassa osastossa ja tulette nyt äkkiä vaatimaan heitä vihanne välikappaleiksi. Minä nimitän sitä raukkamaisuudeksi.»

He olivat kaikki opettajani entisiä oppilaita, joten eivät uskaltaneet käyttäytyä epäkohteliaasti, vaikka vapisivatkin kiukkuansa. He kääntyivät minun puoleeni: »Tahtooko siis teidän ylhäisyytenne olla ainoa, joka asettaa esteitä isänmaan edistykselle?»

»Kuka olen minä, että sellaista uskaltaisin? Enkö uhraisi mieluummin henkeäni sen auttamiseksi?»

Joukon johtaja kysyi minulta ivallisesti hymyillen: »Onko lupa kysyä, mitä oikeastaan olette tehnyt sitä auttaaksenne?»

»Minä olen ostanut Intian tehtaiden lankaa ja pitänyt sitä kaupan Suksarin myymälöissä; olenpa toimittanut melkoisia määriä lähiseuduillekin myytäväksi.»

»Mutta me olemme käyneet teidän ylhäisyytenne myymälöissä», huudahti sama ylioppilas, »ja olemme huomanneet, ettei tuota lankaa osta kukaan.»

»Se ei ole minun enempää kuin myymäläinikään syy. Se vain osoittaa, ettei koko maa ole liittynyt teidän vannomaanne valaan.»

»Se osoittaa enemmänkin», puuttui opettajani puheeseen. »Se osoittaa, että te olette vannoutuneet vain toisia kiusaamaan. Te tarvitsette kauppiaita, jotka eivät ole tehneet teidän pyhää lupaustanne, tuota lankaa ostamaan, tarvitsette kutojia, jotka eivät ole vannoneet valaanne, sitä kutomaan, ja ostajiksi tarvitsette henkilöitä, jotka hekään eivät tunnusta teidän oppianne. Entä menetelmänne? Te pidätte suurta melua siten pakottaen zamindarit taipumaan. Ja mikä on tuloksena: teille kaikki kunnia, heille kaikki vahinko!»

»Onko lupa vielä kysyä, mitä uhrauksia te olette tehnyt?» tiedusteli eräs luonnontieteiden ylioppilas.

»Tahdotteko sen tietää?» huudahti opettajani. »Nikhilin itsensä on pakko ostaa nuo intialaiset langat; hänen on täytynyt perustaa kutomakoulu, jotta sitä on opittu kutomaan, ja hänen tähänastisten loistavien liiketulostensa nojalla voi päätellä, että hänen puuvillakankaansa on kangaspuista päästyään suunnilleen kultakudelman hintaista. Niin ollen sitä voitaneen käyttää vain hänen oleskeluhuoneensa uutimina, vaikka se siihenkin tarkoitukseen oikeastaan on liian läpinäkyvää. Kunhan olette ehtineet kyllästyä pyhään lupaukseenne, nauratte varmaan kaikkein äänekkäimmin niiden aikaansaamaa taiteellista vaikutusta. Ja taidokasta kudosta osaavat varmaan ulkomaalaiset parhaiten arvostella.»

Minä tunnen opettajani aina lapsuudestani saakka, mutta milloinkaan en ole nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Ei ollut vaikea huomata, että harmi oli hiljalleen kerääntynyt hänen mieleensä jo melkoisen ajan kuluessa, koska hän rakastaa minua ylenmäärin, ja että hänen tavanomainen itsehillintänsä vihdoinkin uhkasi pettää.

»Te olette meitä vanhemmat», virkkoi eräs lääketieteen ylioppilas.’ »Meidän ei sovi ryhtyä teidän kanssanne kiistelemään. Mutta sanokaahan meille lopullisesti: oletteko päättänyt karkoittaa vieraat tuotteet myymälöistänne?»

»Koska siitä koituisi teille vahinkoa», virkkoi ensimmäinen puhuja hymyillen.

»Koska se, jonka on häviö, kykenee asiaa parhaiten arvostelemaan», vastasi opettajani.

KUUDES LUKU

VIII

Muutamia päiviä myöhemmin opettajani toi Pantšun luokseni. Hänen zamindarinsa oli määrännyt hänen suoritettavakseen sadan rupian sakon ja uhannut ajaa hänet menemään.

»Hän on myynyt ulkomaisia kankaita», kuului vastaus. »Hän on pyytänyt Hariš Kundulta, zamindariltansa, lupaa saada myydä lainarahoilla ostamansa varasto ja on luvannut olla koskaan enää kaupittelematta vieraita tuotteita, mutta zamindar ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan ja vaati jyrkästi, että ulkomaiset kankaat oli paikalla poltettava, jos hän mieli päästä vapaalle jalalle. Epätoivoinen Pantšu puhkesi uhmailemaan: 'Sitä minä en voi tehdä, minulla ei ole siihen varoja! Te olette rikas, miksi ette osta tavaroitani ja polta niitä sitten?’ Mutta tuo sai vain Hariš Kundun raivostumaan. Hän huusi: 'Tuolle lurjukselle pitää opettaa ihmistapoja, antakaa hänelle kelpo löylytys!’ Niin joutui Pantšu sakkojen lisäksi vielä törkeän kohtelun alaiseksi.»

»Koko joukko henkilöitä, jotka kaikki huusivat Bande Mataram.
Sandipkin oli siellä. Hän otti käteensä hieman tuhkaa ja huudahti:
'Veljet! Tämä on ensimmäinen rovio, joka on kylässänne poltettu
ulkomaisten tuotteiden hautajaisjuhlissa. Tämä on pyhää tuhkaa.
Sirotelkaa sitä yllenne swadeši-valamme merkiksi!'»

»Pantšu», sanoin minä hänen puoleensa kääntyen, »sinun pitää nostaa kanne.»

Sandip hymyili. »Luonnollisesti minä tulen esiintymään todistajana asiassa», sanoi hän. »Mutta vastakkaisella puolella.»

»Mitä tarkoitatkaan?» huudahdin minä. »Todistajana jommallakummalla puolella! Etkö tahdo todistaa totuuden puolesta?»

»Se, mitä pitäisi tapahtua! Totuutta rakentaessamme me tarvitsemme koko joukon valhetta. Ne, jotka ovat maailmassa raivanneet itselleen tien, ovat luoneet totuuden, mutta eivät ole sitä sokeasti noudattaneet.»

»Niinmuodoin minä teen sen, mitä te nimitätte 'väärän todistuksen antamiseksi', sen, mitä ovat tehneet maailmanvaltojen perustajat, uusien yhteiskunnallisten järjestelmäin ja uskonnollisten järjestöjen luojat. Ne, jotka tahtovat hallita, eivät arkaile valhetta; totuuden kahleet ovat niitä varten, jotka joutuvat heidän valtansa alaisiksi. Etkö ole lukenut historiaa? Etkö tiedä, että niissä suunnattomissa kattiloissa, joissa suuret poliittiset tapahtumat kiehuvat, valheet muodostavat tärkeimmän aineksen?»

»Poliittiset keitokset epäilemättä valmistetaan enimmäkseen sillä tavoin, mutta…»

»Tiedänhän sen! Sinä luonnollisesti et tahdo ottaa osaa sellaiseen keittämiseen. Sinä tahdot mieluummin kuulua niihin, joiden täytyy tuo keitetty sekasotku niellä. He jakavat Bengalin ja sanovat sen tapahtuvan teidän hyväksenne. He estävät kansallisen kasvatuksen ja nimittävät menettelyänsä sivistystason kohottamiseksi. Mutta te pysytte yhä kelpo poikina, jotka itkeä tillittävät nurkassaan. Meidän, ilkeiden miesten asiana on yrittää rakentaa vilpillisyydestä luja varustus.»

»Näistä asioista ei kannata kiistellä, Nikhil», keskeytti opettajani. »Kuinka voisivatkaan henkilöt, jotka eivät tunne totuutta omassa olemuksessaan, oivaltaa ihmisen korkeimpana päämääränä olevan totuuden ilmituomisen — eikä alinomaisen aineellisen kokoamisen?»

Sandip nauroi: »Oikein, hyvä herra!» huudahti hän. »Tuo puhe soveltuu varsin hyvin koulumestarille. Sellaista viisautta minä olen lukenut kirjoista, mutta todellisessa elämässä olen nähnyt ihmisten tärkeimpänä toimena olevan aineellisten arvojen keräämisen. Ne, jotka ovat siinä taidossa mestareita, esittävät liiketoiminnassaan suurimpia valheita, piirtävät poliittisiin pääkirjoihinsa vääriä laskuja leveäkärkisimmillä kynillänsä, julkaisevat joka päivä valheiden täyttämiä sanomalehtiä ja lähettävät maailmalle saamamiehiä, jotka levittävät valheen kylvöä niinkuin kärpäset rutonaiheita. Minä olen näiden suurten johtajien nöyrä seuraaja. Kuuluessani kongressipuolueeseen en milloinkaan arkaillut sekoittaa kymmeneen sadasosaan totuutta yhdeksänkymmentä sadasosaa vilppiä. Ja vaikka nyt olenkin luopunut siitä puolueesta, en kumminkaan ole unhottanut sitä perustavaa totuutta, ettei ihmisen päämääränä ole totuus, vaan menestys.»

»Olkoonpa niin», vastasi Sandip, »mutta todellisen menestyksen hedelmä kypsyy ainoastaan vilpin viljellyssä pellossa. Totuus kasvaa itsestään, kuten rikkaruoho ja ohdakkeet, ja vain madot voivat siitä toivoa itsellensä hedelmiä!» Tuon sanottuaan Sandip riensi pois huoneesta.

Opettajani katsahti minuun hymyillen. »Tiedätkö Nikhil», sanoi hän, »minä luulen, ettei Sandip ole uskonnoton — mutta hänen uskontonsa on totuuden nurja puoli, niinkuin pimeä kuu on sittenkin kuu, vaikka sen valo on väärällä puolella.»

»Siksipä juuri», myönsin minä, »olenkin hänestä aina pitänyt, vaikka emme ole koskaan voineet olla yhtä mieltä. Minä en voi nytkään häntä tuomita, vaikka hän on minua syvästi loukannut ja voi loukata vielä enemmänkin.»

»Se on alkanut minulle selvitä», sanoi opettajani. »Minä olen kauan ihmetellyt, kuinka voit yhä häntä sietää. Olenpa toisinaan epäillyt sinua heikoksikin. Mutta nyt minä huomaan, että vaikka te ette soinnukaan yhteen, teissä kumminkin on sama rytmi.»

»Kohtalo näyttää kirjoittaneen Kadotetun paratiisin minun osakseni silosäkein, joten minä en tarvitse mitään soinnullista ystävää!» huomautin minä laajentaen hänen käyttämäänsä kuvaa.

»Te sanotte Hariš Kundun aikovan ajaa hänet pois isiensä tilalta.
Mitäpä, jos minä ostaisin tiluksen ja vuokraisin sen sitten Pantšulle?»

»Minä korvaan sen hänelle. Tahdonpa nähdä, uskaltaako joku estää vuokraajaani harjoittamasta kauppaa miten hyväksi näkee.»

»Minä pelkään, armollinen herra», virkkoi Pantšu arasti, »että teidän rikkaiden kiistellessä keskenänne poliisi ja lain korppikotkat kerääntyvät iloisina ympärillenne ja kansanjoukko naureskelee huville, mutta kun henki tulee kysymykseen, olen minä raukka yksin vaarassa!»

»Lapsistasi minä kyllä pidän huolen», virkkoi opettajani. »Sinä voit harjoittaa millaista kauppaa haluat. He eivät sinuun koske.»

Jo samana päivänä minä ostin Pantšun tiluksen, joka kaikkia ‘muodollisuuksia noudattaen siirtyi minun haltuuni. Sitten alkoivat vaikeudet.

Pantšu oli perinyt vuokratilan isoisältänsä ainoana elossa olevana perillisenä. Sen tiesivät kaikki. Mutta nyt sukelsi jostakin esille eräs täti matkalaukkuineen ja nyytteineen, rukousnauhoineen ja orpoine veljentyttärineen. Hän pesiytyi Pantšulaan ja vaati itselleen elinkorkoa.

Pantšu oli kuin ukkosen iskemä. »Tätini on kuollut aikoja sitten», väitti hän vastaan.

Hänelle vastattiin, että hän ajatteli setänsä ensimmäistä vaimoa, mutta että mainittu setä oli kiireen kaupalla mennyt uusiin naimisiin.

»Mutta setänihän kuoli ennen tätiä», huudahti Pantšu, jolle asia kävi yhä käsittämättömämmäksi. »Kuinka hänellä oli aikaa mennä toisiin naimisiin?»

Epäilemättä oli Pantšulla syytä kysyä. Mutta hänelle huomautettiin, ettei kukaan ollut väittänyt toisen avioliiton solminnan tapahtuneen vasta ensimmäisen vaimon kuoltua; setä oli ottanut itselleen toisen vaimon ensimmäisen vielä eläessä. Koska uudelle tulokkaalle oli epämieluista ajatella joutuvansa elämään toisena vaimona, oli hän jäänyt miehensä kuolemaan saakka isänsä kotiin, kääntynyt sitten uskovaiseksi ja vetäytynyt pyhään Brindabaniin, josta nyt saapui tänne. Nämä tosiasiat olivat sekä eräiden Hariš Kundun virkailijoiden että muutamien hänen vuokramiestensä tiedossa. Ja jos zamindar harjoittaisi riittävää painostusta, löytyisi varmaan sellaisiakin todistajia, jotka olivat ottaneet osaa heidän hääjuhlaansa!

Eräänä päivänä iltapuolella, kun satuin olemaan kiinni työssäni, tuotiin minulle sana, että Bimala oli kutsunut minut luoksensa. Minä säpsähdin.

Tšota Rani! Minusta tuntui siltä, että oli kulunut sata vuotta siitä, kun hän viimeksi oli minua kutsunut. Minä jätin kaikki muut odottamaan ja lähdin sisähuoneisiin. Astuessani huoneeseemme minä jälleen hämmästyin nähdessäni siellä Bimalan ilmeisesti pukeutuneena minua varten. Huone, johon alinomainen laiminlyönti oli viime aikoina luonut jonkinlaista hajamielisyyden leimaa, oli tänä ehtoopäivänä saanut jossakin määrin takaisin vanhan, järjestyneen ilmeensä. Minä seisoin ääneti ja katselin kysyvästi Bimalaa.

Hän punastui hieman, ja hänen oikean kätensä sormet leikkivät hetkisen vasemman ranteen renkailla. Sitten hän äkkiä virkkoi: »Kuulehan! Onko oikein, että meidän myymälämme ovat koko Bengalissa ainoat, joissa suvaitaan ulkomaisia tuotteita?»

»Mitä joutavia! Kuinka he uskaltaisivat käyttäytyä hävyttömästi?
Olethan sinä…»

»Minulla on tänään vielä paljon toimitettavaa, joten en voi ryhtyä enempiin selittelyihin. Mutta minun täytyy kieltäytyä käyttämästä pakkovaltaa.»

»Pakkovalta isänmaan hyväksi on pakkovaltaa isänmaata vastaan. Mutta minä pelkään, ettet sitä milloinkaan ymmärrä.» Tuon sanottuani minä lähdin.

Maailma näytti äkkiä minulle kirkastuvan. Oli kuin olisin tuntenut vereni soutelun, kuin maa olisi vapautunut aineellisuutensa painosta ja sen jokapäiväinen tehtävä, elämän ylläpitäminen, ei enää olisi ollut sille rasitukseksi: se leijui ihmeellisessä voimantunnossa halki avaruuden, rukousnauhanansa päivien ja öiden kirjava sarja. Mikä ääretön työ, ja samalla: mikä rajaton vapauden tarmo! Kukaan ei sitä pysähdytä, ei, kukaan ei voi sitä koskaan pysähdyttää! Olemukseni syvyyksistä kohosi riemu korkealle kuin vesisuihku, kohosi taivaita tapailemaan.

Olen myöhemmin usein miettinyt, mitä tuo tunteen hyöky oikeastaan tarkoitti. Aluksi en keksinyt mitään tyydyttävää vastausta. Mutta sitten selvisi, että kahle, joka oli minun mieltäni kalvanut öin päivin, oli nyt katkennut. Minä huomasin ihmeekseni, että mieltäni sumentava verho oli hävinnyt. Minä voin katsella kaikkea, mikä koski Bimalaa, sellaisenaan, ikäänkuin olisin nähnyt sen valokuvattuna. Hän oli ilmeisesti, pukeutunut erikoisen miellyttävästi imarrellakseen toivomansa määräyksen minusta irti. Tätä ennen en ollut milloinkaan pitänyt Bimalan koruja erillisinä, itsenäisinä olioina. Tänä päivänä näytti hänen taidokas englantilainen hiuslaitteensakin pelkältä ulkonaiselta koristukselta. Se, mihin ennen oli sisältynyt hänen persoonallisuutensa salaperäistä tenhoa, oli nyt aikeissa myydä itsensä liian huokeasta.

Kun astuin makuuhuoneesta, särkyneestä häkistä, kultaiseen päivänpaisteeseen, sattui katseeni bauhiniakujanteeseen, joka näytti luovan taivaalle rusottavaa hohdetta. Puiden alla jutteli äänekkäästi joukko kottaraisia. Kauempana niityllä näkyi tyhjät rattaat ja härkäpari. Toinen juhta pureksi ruohoa, toinen oli paneutunut makuulle ja sulki silmänsä pelkästä mukavuudesta, variksen nokkiessa hyönteisiä sen selästä.

Minusta tuntui siltä, kuin olisin päässyt lähemmäksi maaemon sydäntä nähdessäni hänet koruttomana arkisessa elämässään. Hänen lämmin hengityksensä leyhyi kasvoihini bauhinian kukista, ja sanomattoman sointuisa ylistyslaulu näytti kohoavan ilmoille tuosta maailmasta, missä kaikkien nauttima vapaus tulee minunkin osakseni.

Me miehet olemme vaeltavia ritareita: me etsimme sitä vapautta, johon ihanteemme meitä kutsuvat. Se, joka kutoo meille hulmuilevan, johtavan lipun, on oikea nainen meitä varten. Siltä, joka kutoo ympärillemme loihtuisen verkon vangiten meidät kotiimme, on meidän temmattava pois naamio nähdäksemme hänet sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Meidän on varottava pukemasta häntä omien kaipaustemme ja kuvitelmiemme tenhoisaan verhoon ja sallimasta hänen johtaa meitä harhaan oikealta tieltämme.

Tänään minä tiedän, että voitto on oleva minun. Minä olen saapunut yksinkertaisuuden portille, tyydyn katselemaan asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Olen voittanut omakseni vapauden ja suon toisille heidän vapautensa. Työssä on oleva pelastukseni.

Minä tiedän, että sydäntäni on aika ajoin kirvelevä, mutta nyt, kun ymmärrän sen kivun todellisen laadun, voin jättää sen huomioonottamatta. Mitäpä se merkitseekään nyt, kun tiedän sen koskevan vain itseäni? Koko ihmiskunnalle kuuluva kärsimys on oleva minun kruununi.

Pelasta minut, totuus! Älä salli minun milloinkaan enää tavoitella harhaluulojen olematonta onnenmaata! Jos minun on vaellettava yksin, salli minun ainakin kulkea sinun tietäsi! Salli totuuden rummunlyöntien johtaa minut voittoon!

VII

Bimala kutsui minut samana päivänä puheillensa, mutta ei voinut aluksi saada lausutuksi sanaakaan; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Minä huomasin heti, ettei hän ollut saanut Nikhiliä taipumaan. Hän oli uskonut varmasti onnistuvansa, mutta minä en ollut voinut suhtautua asiaan yhtä luottavasti. Nainen tuntee miehen varsin hyvin hänen heikoilta puoliltansa, mutta on kerrassaan kykenemätön mittaamaan hänen voimaansa. Todellisuudessa mies on naiselle yhtä suuri salaisuus kuin nainen miehelle. Ellei niin olisi laita, olisi sukupuolten ero pelkkää luonnon tarmon tuhlausta!

Miten onkaan ylpeyden laita! Pahinta ei ollut se, että tärkeä asia oli jäänyt toteuttamatta, vaan se, että pyyntöön, jonka esittäminen oli hänelle ollut ylen vaikea, ei ollut suostuttu. Millaisen värien ja liikkeiden, vihjeiden ja harhojen runsauden sisältävätkään mielikuvat »minä» ja »minun» naisen tajunnassa! Siinäpä onkin naisen kauneus — hän on paljoa persoonallisempi kuin mies. Tehdessään ihmisen Luoja menetteli kuin koulumestari: hänellä oli reppu täynnä käskyjä ja periaatteita; mutta naista luodessaan hän luopui opettavasta arvokkuudestansa ja paneutui taiteilijaksi, joka turvautuu yksinomaan siveltäneensä ja värilautaseensa.

Seisoessaan siinä ääneti, posket kuumina ja silmät kyynelissä kuin ukkospilvi, joka sadetta täynnä ja salamoilla ladattuna vyöryy taivaanrannalta, Bimala näytti niin vastustamattoman kauniilta, että minun täytyi astua hänen luoksensa ja tarttua hänen käteensä. Se vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Bima», sanoin minä, »me olemme toverukset, sillä meillä on yhteinen päämäärä. Istutaan ja jutellaan asiasta.»

Minä talutin hänet istumaan. Hän ei vastustellut. Mutta mitä ihmettä! Samassa silmänräpäyksessä intohimoni selittämättömällä tavalla herpautui — niinkuin Padma-virta, rientäessään valtaisena eteenpäin, äkkiä väistyy uurtamastansa rannasta jonkin pienen pinnanalaisen esteen vaikutuksesta. Kun puristin Bimalan kättä, soivat kaikki hermoni kuin viritetyt kielet, mutta kohta koko soitanto vaikeni.

Mikä oli esteenä? Ei mikään määrätty asia, vaan monet toisiinsa kietoutuneet seikat — ei mikään selvästi havaittava seikka, vaan tuo selittämätön estymisen tunto. Se minulle joka tapauksessa on selvinnyt, etten voi mennä vannomaan, mikä oikeastaan olen. Juuri sen vuoksi, että olen itselleni arvoitus, tunnen ankaraa houkutusta tutkimaan itseäni. Kunhan kerran saan täyden selon itsestäni, niin heitän sen menemään — ja saavutan onnenautuuden!

Istuutuessaan Bimala kävi kalmankalpeaksi. Hänkin varmaan tunsi, minkä vaaran oli vast'ikään välttänyt. Pyrstötähti oli ehtinyt ohi, mutta sen hehkuva lieve oli hänet hämmentänyt. Auttaakseni häntä toipumaan minä sanoin; »Esteitä tietenkin on olemassa, mutta me voitamme ne emmekä masennu. Eikö niin, kuningattareni?»

Bimala yskähti yrittäen sanoa jotakin, mutta sai soperretuksi vain heikon myönnön.

»Sommitellaanpa tässä toimintasuunnitelma!» jatkoin minä vetäen taskustani paperia ja lyijykynän.

Minä aloin kirjoittaa luetteloa kalkuttalaisista puoluelaisistamme merkiten heille jokaiselle oman tehtävänsä. Bimala keskeytti askarrukseni, ennenkuin olin ehtinyt saada sen valmiiksi, ja virkkoi väsyneesti: »Jättäkää tuo nyt; minä tulen tänä iltana uudelleen.» Sitten hän riensi pois huoneesta. Oli ilmeistä, ettei hän kyennyt keskittämään tarkkaavaisuuttansa mihinkään. Hänen täytyi saada olla hetkinen yksinään — kenties paneutua vuoteeseensa ja itkeä kyllikseen!

Hänen mentyänsä leimahti intohimoni korkeampaan lieskaan, niinkuin pilvi auringon laskiessa. Minä tunsin menettäneeni kaikkein. otollisimman tuokion. Millainen surkea pelkuri olinkaan ollut! Hän oli varmaan lähtenyt luotani halveksien arkamaista epäröintiäni — ja hän oli oikeassa!

Näiden mietteiden yhä kirvellessä mieltäni tuli eräs palvelija ilmoittamaan Amuljan, erään puolueeseemme kuuluvan nuorukaisen, pyrkivän puheilleni. Minun melkein teki mieli antaa hänen lähteä pois tyhjin toimin, mutta hän astui sisään, ennenkuin ehdin asian ratkaisemaan. Sitten me aloimme jutella eri paikkakunnilta saapuneista, kankaita, sokeria ja suolaa koskevista uutisista — ja pian oli ilma puhdas kaikista huumaavista tuoksuista. Minusta tuntui siltä, kuin olisin unesta herännyt. Minä hypähdin seisaalleni valmiina taisteluun, — Bande Mataram!

Uutisia oli monenlaisia. Useimmat niistä kauppiaista, jotka olivat Hariš Kundun vuokramiehiä, olivat siirtyneet meidän puolellemme. Monet Nikhilin palveluksessa olevat henkilöt olivat hekin meidän puolellamme ohjaillen asioita meidän eduksemme. Marvarin kauppiaat tarjoutuivat maksamaan sakkoa, kunhan heidän sallittaisiin myydä loppuun nykyiset varastonsa. Vain eräät muhamettilaiset kauppiaat niskoittelivat vielä.

Eräs heistä oli ostanut pari saksalaista hartiahuivia omaisiansa varten. Kylämme pojat riistivät ne häneltä ja polttivat poroksi. Siitä oli syntynyt ikävyyksiä. Me tarjosimme hänelle korvaukseksi intialaisia villakankaita. Mutta missä oli huokeita intialaisia villateoksia ostettavissa? Emmehän voineet hänelle hankkia kashmirhuiveja hävitettyjen sijaan! Hän tuli valittamaan Nikhilille, joka neuvoi häntä kääntymään oikeuden puoleen. Nikhilin miehet luonnollisesti pitivät huolta siitä, ettei tutkimuksista tullut mitään; lainvalvojakin oli meidän puolellamme.

Seikka näet on tämä: jos meidän on joka kerta korvattava poltetut ulkomaiset kankaat intialaisilla ja lisäksi selviydyttävä oikeusjutusta, niin mistä otamme tarvittavat rahat? Ja kaikkein tärkein asia: ulkomaisten tuotteiden tuhoaminen lisää niiden kysyntää ja on niinmuodoin muukalaisille eduksi. Heille käy niinkuin onnelliselle kauppiaalle, jonka kristallikruunun pohatta särki, koska hänen teki kovin mieli kuulla murskaantuvan lasin helinää.

Toinen kysymys on, voimmeko jyrkästi toteuttaa ulkomaisten flanelli- ja merinokudelmain boikottausta, vai onko meidän tehtävä poikkeus niiden hyväksi, koska halpoja kirjavia intialaisia villakankaita ei ole olemassa.

»Kuulehan», sanoin minä, »mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, olen sitä mieltä, ettemme tulevaisuudessa suinkaan lahjoittele intialaisia kankaita niille, joilta on takavarikoitu vieraita tuotteita. Rangaistuksen tulee kohdata heitä eikä meitä. Jos he nostavat kanteen meitä vastaan, niin meidän on kostettava polttamalla heidän varastohuoneensa. Mitä säikytkään, Amulja? Asia ei huvita minua sen vuoksi, että siitä syntyy iso ilotulitus. Ota huomioon, että kysymyksessä on sota. Jos pelkäät aiheuttaa kärsimystä, niin mene etsimään itsellesi lemmeniloja; meidän työhömme et kelpaa!»

Toisen pulman minä ratkaisin päättämällä, ettei vieraita tuotteita ollut missään tapauksessa suvaittava. Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin nuo hilpeän värikkäät ulkomaiset huivit olivat ihan tuntemattomat, tuli maalaisväkemme aivan hyvin toimeen käyttämällä yksinkertaisia puuvillahuivejansa. Ne eivät kenties näytä niin upeilta, mutta nykyaikana ei sovi ajatella elämän koreutta.

Useimmat laivurit oli saatu kieltäytymään kuljettamasta ulkomaisia tavaroita, mutta ensimmäinen laivuri, Mirdžan, oli yhä vastahakoinen.

»Ettekö voisi upottaa hänen alustansa?» kysyin minä täkäläiseltä toimitsijaltamme.

»Mikään ei ole helpompaa, armollinen herra», vastasi hän. »Mutta miten käy, jos minut vaaditaan asiasta tilille?»

»Miksi menettelisittekään niin kömpelösti, että teidät voidaan vaatia tilille? Mutta jos niin käy, niin minä otan asian vastatakseni.»

Mirdžanin venhe lepäsi laituriin kiinnitettynä. Venheessä ei ollut ketään, sillä toimitsijamme oli järjestänyt jonkinlaiset iltahuvit, joihin oli käsketty kaikki. Pimeän tultua oli venheeseen ajettu soraa, sitten oli sen pohja puhkaistu ja kiinnitysköysi irroitettu. Se oli uponnut keskelle virtaa.

Mirdžan ymmärsi asian. Hän tuli itkien luokseni ja pyysi armoa. »Minä olen ollut väärässä, armollinen herra» aloitti hän.

»Mistä johtuu, että sen vasta nyt yht'äkkiä älyät?» kysyin minä ivallisesti.

Hän ei vastannut suoraan. »Venhe oli kahdentuhannen rupian arvoinen», sanoi hän sitten. »Minä huomaan nyt erehdykseni, ja jos saan tämän kerran anteeksi, en enää milloinkaan…» Samassa hän heittäytyi maahan jalkojeni eteen.

Minä käskin hänen tulla kymmenen päivän kuluttua uudelleen. Jos voisimme nyt heti maksaa hänelle nuo kaksituhatta rupiaa, olisi hän ruumiineen ja sieluneen meidän. Hän on sellainen mies, joka voisi tehdä asiallemme arvaamattomia palveluksia, jos voittaisimme hänet puolellemme. Me emme pääse koskaan kunnolla edistymään, ellemme saa käytettäväksemme riittäviä varoja.

Kun Bimala illalla saapui oleskeluhuoneeseen, nousin minä tervehtimään ja sanoin: »Valtiatar! Kaikki on valmiina, menestys odottaa meitä, »mutta me tarvitsemme rahaa.»

Bimala säpsähti summan kuullessaan, mutta yritti salata sitä. Kuinka hän voisi myöntää joutuneensa jälleen häviölle?

»Valtiatar!» sanoin minä. »Te yksin voitte tehdä mahdottoman mahdolliseksi. Olette jo sen tehnytkin. Jospa voisin teille osoittaa aikaansaannoksenne suuruuden, niin tietäisitte sen. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Nyt me tarvitsemme rahaa.»

Minä huomasin, että hän aikoi myydä jalokivensä, ja sanoin senvuoksi:
»Jalokivenne on talletettava vastaisen varalle. Ei voi koskaan tietää,
milloin niitä tarvitaan.» Bimalan ääneti tuijottaessa minä jatkoin:
»Nyt tarvittavat rahat on saatava puolisonne kukkarosta.»

Bimala säikähti entistä enemmän. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän kysyi:
»Mutta miten saan häneltä rahoja?»

»Siinä tapauksessa», huudahdin minä, »ne eivät kuulu hänellekään, vaan hänen isänmaallensa, jollei hän ole niitä hädän hetkenä antanut!»

»Teidän täytyy onnistua ja te onnistutte. Tiedätte itse parhaiten, millä tavoin. Teidän on hankittava rahat sitä jumalatarta varten, jolle kaikki oikeudenmukaisesti kuuluu. Bande Mataram! Siinä taikasana, joka avaa hänen rautaisen rahasäiliönsä oven, murtaa hänen teräskammionsa seinän ja saattaa häpeämään niiden sydämet, jotka eivät sen kutsuvaa huutoa tottele. Sanokaa Bande Mataram, kuningattareni!»

SEITSEMÄS LUKU

VIII

Me olemme miehiä, olemme kuninkaita ja meidän tulee saada veromme. Niin kauan kuin olemme maan päällä eläneet, olemme maata ryöstäneet, ja mitä enemmän olemme vaatineet, sitä enemmän se on meille suonut. Aikojen alusta saakka me miehet olemme poimineet hedelmiä, kaataneet puita, kyntäneet maankamaraa, surmanneet metsän, ilman ja veden riistaa. Meren syvyyksistä, maan uumenista, vieläpä kuoleman kidastakin olemme temmanneet kaikki, mitä temmattavissa oli; mitään luonnon aarreholvin lukkoa emme ole säikähtäneet emmekä jättäneet murtamatta.

Maan ainoana ilona on oikeain miesten vaatimusten tyydyttäminen. Ne loppumattomat uhrit, joita se on heille kantanut, ovat tehneet sen itsensä kauniiksi ja täydelliseksi, sillä ilman niitä se olisi erämaa, ei tuntisi itseänsä, sen sydämen ovet eivät olisi milloinkaan auenneet, sen jalokivet ja helmet eivät olisi koskaan kohonneet päivän valkeuteen.

Samoin olemme me miehet vaatimustemme voimalla kehitelleet ilmi kaikki naisten piilevät mahdollisuudet. Mikäli he ovat oppineet yhä täydellisemmin meille antautumaan, sikäli he ovat kohonneet kohti oikeata suuruuttansa. He ovat löytäneet todellisen rikkautensa, koska heidän oli tuotava kaikki onnensa jalokivet ja kärsimyksensä helmet meidän kuninkaalliseen aarreaittaamme. Niinpä miehet antavat ottaessaan, ja naisille merkitsee menettäminen todellisuudessa voittoa.

Bimalalta minä olen epäilemättä vaatinut paljon! Aluksi minä epäröin, sillä miehen mieli tahtoo aiheettomasti taistella itseänsä vastaan. Minä pelkäsin asettaneeni hänelle liian vaikean tehtävän. Ensi hetkenä aioin kutsua hänet takaisin ja sanoa, etten tahtonut tuhota hänen elämäänsä sälyttämällä näitä huolia hänen hartioillensa. Minä unohdin silmänräpäyksen ajaksi, ettei mies saa säästellä naista, jos tahtoo tehdä hänen elämänsä hedelmälliseksi, että hänen tehtävänänsä on häiritä naisen olemuksen rauhaa ja passiivisuutta ja tuottaa koko maailmalle siunausta syöksemällä hänet kärsimyksen mittaamattomiin syvyyksiin! Senvuoksi miehen käsi on väkevä ja hänen otteensa luja.

Bimala oli kaikesta sydämestänsä toivonut, että minä, Sandip, vaatisin häneltä suurta uhrausta — kutsuisin hänet kuolemaan. Kuinkapa hän olisi voinut muuten olla onnellinen? Eikö hän ollut odottanut kaikkina näinä autioina vuosina tilaisuutta saada itkeä sydämensä kyllyydestä — niin väsynyt hän oli levollisen onnensa yksitoikkoisuuteen. Senvuoksi peittyi heti meidän kohdatessamme hänen sydämensä taivas pilviin, jotka uhkasivat tuoda pelontuskaa ja kärsimystä hänen elämäänsä. Jos häntä säälittelen ja yritän kärsimyksiltä varjella, niin miksi olenkaan mieheksi syntynyt?

Epäröintini varsinaisena syynä on se, että pyyntöni koskee rahaa. Se vivahtaa kerjäämiseen, sillä raha on miehen eikä naisen asia. Siitä syystä minun täytyi mainita suuri summa. Pari tuhatta olisi tuntunut pieneltä näpistelyltä. Viisikymmentätuhatta luo asiaan romanttisen ryöstön leimaa.

Jospa olisinkin rikas. Ylen monien toivelmaini on täytynyt raueta ennen täyttymistänsä vain siitä syystä, että minulta puuttui rahoja. Se ei sovi minulle! Jos kohtalo olisi ollut vain väärämielinen, niin sen voisi vielä sietää — mutta tuollainen mauttomuus on anteeksiantamaton. Ei ole ainoastaan masentavaa, että minunlaiseni mies ei tiedä, mihin ryhtyä saadakseen vuokransa maksetuksi, tai että hänen on huolellisesti keräiltävä kokoon ropoja toisen luokan rautatielippua varten — se on samalla alentavaa.

Yhtä selvää on, että Nikhilin isänperintö on hänelle turhaa ylellisyyttä. Hänelle köyhyys olisi sopinut sangen hyvin. Hän olisi iloiten alistunut kiskomaan köyhyydenkin iestä tuon kalliin opettajansa keralla.

Olisinpa iloinen, jos voisin kerrankin tuhlata viisikymmentätuhatta rupiaa isänmaani palveluksessa ja ihan mieleni mukaan. Minä olen synnynnäinen ruhtinas, ja kaunein unelmani on saada kerran, vaikkapa yhden ainoan päivän ajaksi, irtautua köyhyyden valhepuvusta ja esiintyä oikeassa hahmossani.

Epäilen kumminkin kovin, onnistuuko Bimalan milloinkaan saada noita viittäkymmentätuhatta rupiaa. On luultavaa, että summa lopulta kutistuu pariin tuhanteen. Olkoonpa menneeksi. Viisas tyytyy puoleen leipään tai pieneen palaseenkin, ennenkuin jää ihan osattomaksi.

Minun täytyy tuonnempana palata näihin henkilökohtaisiin mietelmiin. Tullaan ilmoittamaan, että minua heti tarvitaan. On sattunut jokin selkkaus…

Näyttää siltä, että poliisi on saanut vihiä miehestä, joka upotti Mirdžanin venheen. Hän on vanha syntinen. He ovat hänen jäljillään, mutta luulisinpä, että hän on kyllin viekas välttääkseen turhaa lavertelua. Ei kumminkaan voi koskaan tietää. Nikhil on noussut takajaloilleen, ja hänen tilanhoitajansa tuskin kykenee menettelemään miten tahtoo.

»Jos joudun ikävyyksiin, armollinen herra», sanoi tilanhoitaja kohdatessamme, »niin minun täytyy vetää teidät mukaan.»

»Hallussani on eräs lähettämänne tiedonanto ja useita Amulja Babun kirjeitä.»

En ollut aavistanut, että »kiireelliseksi» merkitty kirje, johon minun oli pitänyt heti vastata, oli ollut kiireellinen ainoastaan siitä syystä! Minä opin vähitellen koko joukon asioita.

Nyt on lahjottava poliisi ja maksettava Mirdžanille vaikenemisrahat.
Tämän isänmaallisen yrityksen kulungeista painuu epäilemättä suuri osa
Nikhilin tilanhoitajan taskuihin. Minun on nyt kuitenkin ummistettava
silmäni, sillä hän huutaa Bande Mataram yhtä äänekkäästi kuin minä!

Tällainen työ täytyy aina suorittaa vuotavin astioin: toinen puoli virtaa aina puhkeamista ulos. Meissä kaikissa piilee siveellisten arvostelmain varasto: minä olin jo närkästyä tilanhoitajan menettelyn johdosta ja aioin kirjoittaa päiväkirjaani maanmiesteni epäluotettavuutta koskevan mielenpurkauksen. Mutta jos Jumala on olemassa, on minun kiitollisena tunnustaminen, että hän on antanut minulle terävän ymmärryksen, joka kirkastaa minulle sekä oman mieleni että ulkomaailman asiat. Minä voin pettää toisia, itseäni en. Siksi ei närkästykseni voinut jäädä pysyväiseksi.

Se, mikä on totta, ei ole hyvää eikä pahaa, vaan yksinkertaisesti totta. Tiedettä. Järvi on vain veden jäännös, joka ei ole imeytynyt maahan. Bande Mataram-liikkeen pohjalla, kuten kaikkienkin maallisten asiain alla, on liejukerros, jonka imukyky on otettava lukuun. Tilanhoitaja tempaa itselleen mitä tarvitsee, ja samoin teen minä. Nämä pienet tarpeet muodostavat osan suuren asian vaatielmista — hevosta on syötettävä ja rattaita rasvattava, jos tahtoo päästä kunnollisesti etenemään.

Asian ydin on siinä, että meidän täytyy saada rahoja, vieläpä aivan heti. Meidän on otettava, mistä helpoimmin saamme, sillä meidän ei käy odotteleminen. Minä tiedän, että voimme siten menettää suuremman voiton: tänään saadut 5,000 rupiaa kenties estävät saamasta 50,000 huomenna. Ei auta, täytyy uskaltaa. Kuinka usein olenkaan sanonut Nikhilille, että ne, jotka vaeltavat kieltäymyksen polkua, eivät ollenkaan tiedä, mitä uhraus merkitsee. Meidän ahnaiden ihmisten on uhrattava ahnauttamme joka askelella!

Suurimpien syntien joukossa kuuluu himo niille, jotka ovat todellisia miehiä. Harhaluulot, jotka ovat raihnaita raukkoja varten, ovat heille vain esteeksi. Harhaluulot kietovat heitä menneisyyden ja tulevaisuuden verkkoihin, mutta heidän nykyistä liikuntaansa ne häiritsevät hiton tavalla. Ne, jotka alinomaan jännittyneinä kuuntelevat etäältä kaikuvaa huutoa, joten nykyhetken kutsu jää kuulematta, muistuttavat Sakuntalaa, joka unohtui muistelemaan rakastajaansa. Odottamatta saapuu vieras, singoten kirouksen, joka riistää häneltä hänen kaipauksensa esineen.

[Kuninkaan, hänen rakastajansa, palattua valtakuntaansa — sitä ennen luvattuaan lähettää häntä hakemaan — Sakuntala oli vaipunut muisteloihinsa siinä määrin, ettei kuullut vierailemaan saapuvan erakon huutoa. Erakko kirosi hänet sanoen hänen rakkautensa esineen hänet kerrassaan unohtavan.]

Äskettäin minä pusersin Bimalan kättä, ja tuo kosketus, jonka väreet tuntuvat olemuksessani, kuohuttaa yhä hänen mieltänsä. Toisto ei saa tylsentää sen läpitunkevaa vaikutusta, koska se, mikä nyt on musiikkia, silloin painuisi pelkäksi ymmärryksenomaiseksi tajunnan tosiasiaksi. Hänen mielessään ei nykyjään ole sijaa kysymykselle »miksi?» Niinpä en saa riistää Bimalalta, joka kuuluu harhaluuloja tarvitseviin olentoihin, hänen täyttä osuuttansa.

Minulla puolestani on niin paljon muuta tekemistä, että täytyy toistaiseksi tyytyä vain intohimon maljan vaahdon maistelemiseen. Oi sinua, himojen ihmistä! Taltuta halusi ja harjoita sormiasi soittelemaan harhaluulojen harppua, kunnes saat siitä houkutelluksi ilmi kaikkein kiehtovimmat sävelet! Vielä ei ole aika tyhjentää maljaa sakkaan asti.

Työmme edistyy ripeästi. Mutta vaikka olemme huutaneet itsemme käheiksi julistaen muhamettilaiset veljiksemme, on meidän kuitenkin ollut pakko oivaltaa, ettemme milloinkaan onnistu taivuttamaan heitä kokonaan puolellemme. Senvuoksi meidän täytyy heitä kerrassaan sortaa, saada heidät tajuamaan, että herroina ja käskijöinä olemme me. Nyt he näyttävät hampaitansa, mutta vielä he tanssivatkin kuin kesyt karhut meidän pillimme mukaan.

»Jos yhtyneen Intian aate on oikea», väitti Nikhil vastaan, »niin muhamettilaisilla täytyy välttämättä olla siinä sijansa.»

»Epäilemättä», vastasin minä, »mutta meidän tulee tietää, missä heidän sijansa on, ja pitää huolta siitä, että he pysyvät alallansa, koska he muuten alinomaa meitä häiritsevät.»

»On olemassa eräs tunnettu keino riitain välttämiseksi», virkkoi Nikhil merkitsevästi.»

Minä tiedän, että Nikhilin puheet, kuten kelpo ihmisten kertomukset, aina päättyvät moraaliseen väittämään. Omituista on se, että hän yhä itse uskoo moraalisiin käskyihinsä, vaikka tuntee ne erittäin hyvin. Hän on parantumaton koulupoika. Hänen ainoa ansionsa on vilpittömyys. Pahinta on, etteivät hänenlaisensa henkilöt myönnä kuolemaakaan lopulliseksi, vaan suuntaavat aina katseensa johonkin seuraavaan.

Minä olen kauan hautonut erästä suunnitelmaa, jonka toteuttaminen, jos se kävisi päinsä, saisi koko maan hehkumaan innostusta. Me emme kykene milloinkaan herättämään maanmiehissämme todellista isänmaallista tunnetta, ellemme voi osoittaa heille kotimaatamme havainnollisena kuvana. Meidän tulee tehdä siitä jumalatar. Toverini käsittivät kohta asian. »Kunpa keksisimme sopivan kuvan!» huudahtivat he. »Ei maksa vaivaa ryhtyä keksimään», huomautin minä. »Meidän on omaksuttava jokin yleisesti tunnustettu kuva ja tehtävä siitä maamme vertauskuva, jota kohti kansakunnan tunteet virtailevat tottumuksen syviä uomia pitkin.»

Nikhilin luonnollisesti täytyi väitellä sitäkin vastaan. »Asiassa, jota pidämme oikeana», sanoi hän minulle hiljattain, »emme saa turvautua harhakuvitelmiin.»

»Harhakuvitelmat ovat välttämättömiä pienille sieluille», sanoin minä, »ja useimmat ihmiset epäilemättä kuuluvat siihen luokkaan. Senvuoksi kohotetaan kaikissa maissa jumaluuksia kansan harhakuvitelmien ylläpitämiseksi, sillä ihmiset tuntevat liiankin hyvin heikkoutensa.»

»Ei», vastasi hän, »Jumala on tarpeen, jotta harhakuvitelmat, häviäisivät. Ne jumaluudet, jotka niitä tukevat, ovat vääriä jumalia.»

»Mitäpä siitä? Hätätilassa meidän täytyy huutaa avuksemme vääriäkin jumalia, jos voimme siten estää asiaamme joutumasta kärsimään. Harhaluulomme ovat vielä kyllin eloisat, mutta me emme, ikävä kyllä, osaa niitä käytellä tarkoitustemme hyväksi. Katsokaa bramiineja! Vaikka me kohtelemme heitä kuin puolijumalia ja väsymättä koskettelemme hartaasti kunnioittaen heidän jalkojansa, on heidän mahtinsa sittenkin häviämässä. — Aina on oleva suuri joukko ihmisiä, jotka luonnostaan ryömivät ja joita voi tekoihin yllyttää vain toisten ihmisten jalka, suudeltava tai potkaiseva! Mikä vahinko, ettemme voi käyttää bramiineja, joita olemme pitkät vuosisadat säilytelleet varushuoneissamme, vieläpä täysin terävinä ja käyttökelpoisina, — ettemme voi usuttaa heitä tuon roskaväen kimppuun nyt, kun se olisi meille ylen tärkeätä!»

Tuota kaikkea on mahdoton saada Nikhilin päähän mahtumaan. Hän suosii ennakkoluuloisesti ja yksinomaisesti totuutta — ikäänkuin ehdoton totuus olisi olemassa! Kuinka usein olenkaan yrittänyt hänelle selittää, että missä valhe on todella olemassa, siinä on valhe varsinainen totuus. Aikaisemmin tuo ymmärrettiin meidän maassamme, ja ihmiset olivat riittävän rohkeita selittääkseen valheen olevan totuutta niille, joiden ymmärrys on heikko. Niille, jotka voivat todella uskoa, että heidän kotimaansa on jumalatar, korvaa kotimaan kuva totuutta. Luontomme ja perintätapamme estävät meitä käsittämästä kotimaatamme sellaisena kuin se todellisuudessa on mutta me voimme helposti oppia uskomaan sen kuvaan. Se, joka tahtoo todella jotakin vaikuttaa, ei saa unohtaa tätä tosiasiaa.

Nikhil tuosta vain ärtyi. »Te ette jaksa kulkea tietä, joka johtaa totuuden saavuttamiseen», huudahti hän, »ja odotatte senvuoksi jonkin ihmeellisen lahjan pilvistä putoavan! Vuosisatoja olette laiminlyöneet isänmaanne palvelemisen, ja nyt osaatte vain tehdä siitä kuvan ja ojentaa kätenne odottamaan ilmaiseksi saatuja lahjoja.»

»Me tahdomme toteuttaa mahdottomia», sanoin minä. »Siitä syystä on kotimaastamme välttämättä tehtävä jumala.»

»Sinä tarkoitat, että teiltä puuttuu rohkeutta todellisiin tehtäviin», virkkoi Nikhil. »Siihen, mikä jo on olemassa, ei pidä koskea, mutta siitä huolimatta te odotatte yliluonnollista tulosta.»

»Kuulehan, Nikhil», sanoin minä vihdoin, ihan epätoivoisena. »Kaikki, mitä sanot, kelpaa moraaliseksi opetukseksi. Noilla aatteilla on ollut tehtävänsä, ne ovat olleet maitoa lapsille ja imeväisille eräällä inhimillisen kehityksen asteella, mutta se tehtävä on ohi nyt, kun meillä jo on hampaat. — Emmekö näe omin silmin, kuinka ympärillämme versoo satoa, jonka kylvämistä emme ole ajatelleetkaan? Kenen voimasta? Maamme jumaluuden, joka siinä itseänsä ilmaisee. Aikamme luovan neron asia on kuvata tuo jumaluus. Nero ei kiistele, se luo. Minä voin valaa muotoon sen, mitä kansani kuvittelee. — Minä tahdon julistaa kaikkialla, että jumalatar on- suonut minun nähdä suuren unen. Minä sanon bramiineille, että hän on määrännyt heidät papeiksensa ja että hänen oikean palvonnan laiminlyöminen on ollut syynä heidän mahtinsa madaltumiseen. Sanotko minun valehtelevan? Ei, vastaan minä, — minä en valehtele, vaan ilmaisen totuuden, sen totuuden, jota kotimaamme on jo kauan odottanut minun huuliltani. Kunhan saisin tilaisuutta viestini ilmoittamiseen, niin ihmettelisitpä varmaan sen vaikutusta.»

»Minä pelkään, että elinaikani on rajoitettu ja ettei tulos, josta puhut, ole lopullinen», virkkoi Nikhil. »Se aiheuttaa jälkivaikutuksia, joiden ei tarvitse välittömästi ilmetä.»

»Minä pyrin vain sellaiseen tulokseen, joka kelpaa nykyhetkelle», sanoin minä.

»Minä pyrin sellaiseen tulokseen, joka kelpaa kaikille ajoille», vastasi Nikhil.

Nikhil on varmaan saanut osansa Bengalin kauneinta lahjaa, mielikuvitusta, mutta hän on sallinut sen peittyä vierasmaisen tunnollisuuden varjoon, missä se on melkein tukahtunut. Ajatelkaamme vain Durgan palvontaa, jonka Bengali on kehittänyt erinomaisen korkealle. Se on maamme suurimpia aikaansaannoksia. Voinpa vannoa, että Durga on poliittinen jumaluus ja merkitsi alkujaan isänmaallisuuden šaktia niinä aikoina, jolloin Bengali rukoili vapautusta muhamettilaisten vallasta. Onko minkään muun Intian provinssin onnistunut luoda tavoittelemalleen ihanteelle niin ihmeellistä näkyvää kuvaa?

Nikhilin vastaus osoitti erinomaisen selvään, kuinka täydellisesti hän on kadottanut mielikuvituksen jumalallisen lahjan. »Muhamettilaisvallan aikana», sanoi hän, »toivoivat kapinaan nousseet kansat menestystä aseista, joihin olivat itse tarttuneet. Bengalilainen tyytyi laskemaan aseet jumalattarensa käteen ja hymisemään hänelle rukouksia, ja koska hänen maansa ei sattunutkaan olemaan jumalatar, jäivät hänen ainoaksi voitoksensa uhrivuohien ja -puhvelien irtileikatut päät. Jos etsimme maamme parasta kulkemalla oikeuden tietä, niin Hän, joka on maatamme suurempi ja voimallisempi, suo meille todellista menestystä.»

Ikävä seikka on se, että Nikhilin sanat kaikuvat paperista luettuina erittäin kauniilta. Mutta minun sanani eivät olekaan tarkoitetut paperille piirrettäviksi, vaan kansamme sydämeen kaiverrettaviksi. Oppinut jättää meille maanviljelystä koskevan tutkimuksensa kirjaksi painettuna, mutta maamies piirtää auransa kärjellä syvän vaon itse maankamaraan.

Seuraavan kerran Bimalan nähdessäni minä kohta käytin ylevää puhetapaa. »Onko meidän onnistunut», aloitin minä, »sydämestämme uskoa siihen jumalaan, jota olemme odottaneet jo miljoonia vuosia, kunnes hän vihdoin on meille ilmestynyt näkyvässä hahmossa? — Kuinka usein olenkaan teille sanonut», jatkoin sitten, »etten olisi milloinkaan käsittänyt isänmaatani yhdeksi ja jakamattomaksi, ellen olisi nähnyt teitä. En vielä tiedä, ymmärrättekö minut oikein. Jumalat ovat näkymättömiä vain taivaassansa — maan päällä he näyttäytyvät kuolevaisille.»

Bimala loi minuun omituisen katseen ja vastasi vakavasti: »Minä ymmärrän, Sandip.» Hän nimitti minua ensi kerran pelkällä nimelläni.

»Krišna, jonka Ardžuna tunsi vain vaunujensa ohjaajana», jatkoin minä, »ilmestyi hänelle eräänä päivänä jumalallisessa hahmossansa, ja sinä päivänä Ardžuna näki totuuden. Minä olen nähnyt oman maani teidän jumalallisessa hahmossanne. Ganges ja Brahmaputra kiertelevät kultavitjoina kaulaanne; tumman virran kaukaisilla rannoilla häämöttävä metsänranta on minulle näkynyt teidän tummina ripsinänne; Sarinne läikehtivä väike hohtelee silmiini viheriän, aaltoilevan viljapellon valo- ja varjoleikistä, ja polttava kesän helle, jossa taivas lepää hiljaa huohottaen kuin erämaan janoinen jalopeura, on teidän armoton hehkunne. — Koska jumalatar on ilmaissut läsnäolonsa julistajalleen niin ihmeellisin muodoin, on minun asiani saarnata hänen palvelustansa koko maassa, joka on siten heräävä uuteen elämään. 'Kuvasi kerran loistaa kaikissa temppeleissä.’ [Säe Bankin Tšatterdžin sepittämästä kansallislaulusta Bande Mataram.] Sitä ei kansamme ole vielä täysin tajunnut. Senvuoksi tahtoisin sille puhua teidän nimessänne ja tarjota sen palvottavaksi kuvan, johon kaikkien täytyy uskoa. Suo minulle se lahja, se voima, oi jumalattareni!»

Bimalan silmäluomet sulkeutuivat; hän istui siinä edessäni kuin kivikuva. Jos olisin jatkanut, niin hän olisi vaipunut haltiotilaan. Minun vaiettuani hän avasi silmänsä ja sopersi kuin huumaantuneena ja jäykin katsein: »Voi sinua, joka vaellat turmion tietä! Kuka voi asettaa esteen askelillesi. Minä näen, ettei kukaan hillitse sinun himojasi. Kuninkaat laskevat kruununsa sinun jalkojesi eteen, rikkaat rientävät avaamaan aarteitansa käytettäväksesi, ne, joilla ei ole mitään muuta, pyytävät saada uhrata henkensä sinun puolestasi. Minun kuninkaani, minun jumalani! Minä en tiedä, mitä sinä minussa näet, mutta minä olen tuntenut sinun rajattoman suuruutesi sydämessäni. Mikä olenkaan minä sinun edessäsi? Kuinka hirmuinen onkaan sinun hävittävä voimasi! Minä en todella elä, ellet sinä minua tuhoa. En voi sitä enää kestää, sydämeni on pakahtumassa!»

Bimala liukui istuimeltaan, kiersi kätensä jalkojeni ympärille ja alkoi hillittömästi nyyhkyttää.

Tämä on todellista hypnotismia — lumousvoimaa, joka voittaa maailman! Siihen ei tarvita mitään välineitä — vain vastustamatonta, häikäisevää mieleennostatusta. Kuka sanookaan. »Totuus on voittava»? [Upanišadien lause.] Ei, harha se on lopulta voittava. Bengalilainen on sen tajunnut keksiessään kymmenkätisen, jalopeuran selässä istuvan jumalattarensa kuvan ja levittäessään sen palvelusta maassansa. Nyt tulee Bengalin luoda uusi kuva lumotakseen ja valloittaakseen maailman. Bande Mataram!

Minä nostin Bimalan hellävaroen takaisin istuimelleen ja jatkoin heti, vastavaikutusta peläten: »Kuningattareni! Jumalallinen Äiti on määrännyt tehtäväkseni hänen palveluksensa levittämisen maassamme. Mutta minä olen köyhä!»

Bimala oli yhä kiihdyksissä. Hänen silmissään hehkui tumma palo, ja hänen äänensä kaikui himmeältä hänen vastatessaan: »Tekö köyhä? Eikö kaikki, mitä omistamme, ole teidän? Mitä minä teen jalokivilippaillani? Ottakaa kaikki kultani ja kalleuteni! Minä en niitä tarvitse!»

Bimala oli jo kerran ennen tarjonnut minulle korujansa. Minun tapani ei yleensä ole säikkyä rajoja, mutta tässä tunsin, että minun oli pakko niin tehdä. Minä tiedän, miksi epäröin. Miehen sopii lahjoittaa naiselle koruja, mutta hän loukkaa arvoansa, jos suostuu niitä ottamaan naiselta.

[Bengalin naisten koruihin liittyy kokonainen tunteiden maailma. Ne eivät ainoastaan ilmaise lahjoittajan rakkautta ja kunnioitusta; niiden kantaminen edustaa vertauskuvallisesti kaikkea sitä, mitä naisessa pidetään suuriarvoisimpana: alinomaista huolehtimista miehen hyvinvoinnista ja kaikkien taloudenhoidosta johtuvien aineellisten ja henkisten velvollisuuksien menestyksellistä suorittamista. Puolison kuollessa ja taloutta koskevan vastuun siirtyessä toisiin käsiin leski luopuu kaikista koruistansa osoittaen siten jättävänsä kaikki maalliset harrastukset. Muulloin on koruista luopuminen aina äärimmäisen hädän merkki ja vetoo niinmuodoin mitä voimakkaimmin jokaisen bengalilaisen ritarilliseen myötätuntoon.]

Minun on kuitenkin unohdettava itseni. Minäkö ne otan? Nehän kuuluvat jumalalliselle Äidille, jonka jalkojen eteen ne uhrina lasketaan. Siitä on tuleva suurenmoinen uhrijuhla, jollaista maamme ei ole vielä milloinkaan nähnyt. Siitä pitää tulla historiamme rajapyykki. Se on oleva ylin testamenttiin kansakunnallemme. Tietämättömät ihmiset palvovat jumalia. Minä, Sandip, luon niitä.

Tämä kaikki on kumminkin vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kuinka voimme auttaa polttavan nykyhetken hätää? Vähintään kolmetuhatta on välttämättä tarpeen — viisituhatta riittäisi hyvin. Mutta miten ihmeessä voisinkaan puhua rahasta nyt, korkealentoisen keskustelumme jälkeen? Ja kuitenkin on jokainen hetki kallis!

Minä torjuin kaiken epäröinnin, hypähdin seisaalleni ja huudahdin:
»Kuningatar! Kukkaromme on tyhjä, työmme pysähtymässä!»

Bimala säpsähti. Minä huomasin hänen ajattelevan mahdotonta viidenkymmenentuhannen rupian, summaa. Millainen rasitus olikaan asunut hänen sydämessään, kuinka hän olikaan kamppaillut sen painon alla kenties pitkiä, unettomia öitäkin! Mitäpä hänellä oli muuta rakkaudelleen uhrattavaa? Voimatta laskea sydäntänsä uhriksi jalkojeni eteen hän tahtoo tehdä tuon rahasumman, joka on hänelle toivottoman suuri, vangittujen tunteittensa kannattajaksi. Kun ajattelen, mitä hänen on täytynyt kärsiä, tunnen mielessäni pistävää tuskaa, sillä hän on nyt kokonaan minun. Vaikein työ on tehty: kasvi on temmattu juurineen irti maaperästänsä. Nyt se vain tarvitsee huolellista hoitoa ja ravintoa.

»Kuningatar!» sanoin minä. »Tällä hetkellä me emme vielä välttämättä tarvitse viittäkymmentätuhatta rupiaa. Laskujeni mukaan riittää toistaiseksi viisi, kenties vain kolmekin tuhatta.»

Bimala ilahtui. »Minä hankin teille viisituhatta», virkkoi hän, ikäänkuin olisi tahtonut puhjeta riemulauluun — Vaišnava-lyriikan Radhikan lauluun:

»Rakastajaani varten minä sidon hiuksiini kukan, jonka vertaista ei ole missään maailmassa!»

Sävel on sama, laulu on sama: minä tuon sinulle viisituhatta! Tämän kukan minä sidon hiuksiini!

Huilun pidättyväisyys se sellaisia säveleitä luo. Ei ole hyvä olla liian kiihkeä, muuten voi soitannon sijaan kaikua kysymyksiä: »Miksi?»' »Mihin niin paljo» tarvitsette?» »Mistä minä sellaisen summan otan?» — kaikki sanoja; jotka eivät soinnu Radhikan lauluun! Olen siis oikeassa väittäessäni harhan yksin olevan todellista — se on itse huilu; totuus on vain sen ontelo. Nikhil on viime aikoina saanut kokea tuota tyhjyyttä — sen huomaa hänen kasvojenilmeestänsä, joka rasittaa minuakin. Nikhilin tapana oli kehuskella, että hänen harrastuksensa koskevat totuutta; minä taas vannoin, etten milloinkaan luovu harhani hellimisestä. Kumpikin on saanut mitä halusi. Miksi siis valittaisimme?

En tahtonut temmata Bimalaa idealismin ohentuneesta ilmakehästä, vaan keskeytin pitemmät, viittätuhatta rupiaa koskevat puheet. Palasin demoneja-hävittävään jumalattareen ja hänen palvelukseensa. Milloin juhla pidettäisiin ja missä? Nikhilin alueella sijaitsevassa Ruimarissa vietetään vuosittain suuret messut, joihin kokoontuu satojatuhansia pyhiinvaeltajia. Se tarjoaisi suurenmoisen tilaisuuden jumalattaremme palvonnan juhlalliselle aloittamiselle!

Bimala hehkui innostusta. Nyt ei ollut kysymyksessä ulkomaisten kankaitten eikä varastohuoneiden polttaminen, joten Nikhililläkään ei voisi olla mitään sanottavaa, — arveli hän. Minua hymyilytti. Kuinka vähän tietävätkään toisistaan nuo ihmiset, jotka ovat kokonaista yhdeksän vuotta öin päivin eläneet toistensa seurassa! He tietävät kenties jotakin kotoisesta elämästänsä, mutta kun tulevat kysymykseen ulkoisen elämän seikat, ovat he kerrassaan neuvottomat. He ovat eläneet siinä hyvässä uskossa, että heidän kotinsa ja ulkomaailman välillä vallitsee täydellinen sopusointu. Nyt heidän on onnettomuudekseen pakko havaita, että on liian myöhäistä korvata vuosikausia jatkunutta laiminlyöntiä yrittämällä niitä toisiinsa soinnuttaa.

Mutta mitäpä se haittaa? Huomatkoot ne, jotka ovat virheen tehneet, maailmaa vastaan törmätessään erehdyksensä. Mitäpä minä heidän vaivoistaan välittäisin? Tällä hetkellä minusta tuntuu ikävystyttävältä, että Bimala yhä edelleen leijailee ilmapallon tavoin ihanteellisissa korkeuksissa. On parempi, että järjestän heti käsillä Olevan asian.

Kun Bimala nousi lähteäkseen pois, huomautin minä ihan kuin ohimennen:
»Niin, ja mitä rahasummaan tulee…?»

Bimala pysähtyi, kääntyi katsomaan taaksensa ja sanoi: »Kuun lopulla, kun saamme henkilökohtaiset erämme…»

KAHDEKSAS LUKU

Paikallislehdet ovat alkaneet julkaista minua vastaan tähdättyjä artikkeleita ja kirjeitä. Pilakuvain ja häväistyskirjoitusten vuoro kuuluu myös tulevan. Iva ja huumori rehoittavat minun kustannuksellani, ja siten levitetyille valheille nauraa koko maa ihan katketakseen. He tietävät olevansa etuoikeutettuja heittämään lokaa, ja sävyisä ohikulkija joutuu saamaan siitä osansa.

He sanovat, että kaikki tiluksillani asujat, ylhäisimmistä alhaisimpiin asti, ovat swadeši liikkeen suosijoita, vaikka eivät uskalla sitä julkisesti tunnustaa, koska pelkäävät minua. Ne harvat, jotka ovat olleet riittävän urhoollisia minua uhmatakseen, ovat muka saaneet tuta ankaraa vainoa. Minun sanotaan olevan salaisessa liitossa poliisin ja hallintoviranomaisten kanssa, ja ankarain ponnistusteni, joiden tarkoituksena on liittää perittyyn arvonimeeni uusi ulkomainen, arvellaan johtavan tulokseen.

Toisaalta ovat lehdet täynnä isänmaan uskollisten ja kuuliaisten poikain, zamindarien Kundun ja Tšakravartin ylistystä. Kunhan maassamme olisi muutamia heidänlaisiansa kelpo patriootteja, arvelevat he, niin saisivat Manchesterin tehtaat piankin soittaa omaa hautausvirttänsä, säveleenä Bande Mataram.

Sitten tulee veripunaisella väriliuoksella kirjoitetussa kirjeessä luettelo kaikista niistä petollisista zamindareista, joiden varastohuoneet on poltettu, koska he eivät ole suostuneet kannattamaan suurta asiaa. Pyhä tuli — sanotaan kirjeessä — on sytytetty täyttämään pyhitettyä tehtäväänsä: puhdistamaan maata. Muitakin voimia on työssä, pitämässä huolta siitä, etteivät henkilöt, jotka eivät ole isänmaan oikeita poikia, edelleen rehentele sen sylissä. Allekirjoituksena on ilmeinen salanimi.

Minä huomasin, että asian takana olivat ylioppilaamme. Minä kutsuin muutamia heistä luokseni ja näytin heille kirjeen.

Eräs heistä kertoi vakavin ilmein, että he olivat kuulleet useiden päättäväisten patrioottien liittyneen yhteen poistaakseen häikäilemättä kaikki esteet swadeši-liikkeen tieltä.

»Jos yksikin maanmiehistämme joutuu noiden julkeiden desperadojen uhriksi», sanoin minä, »niin se on suuri tappio isänmaallemme!»

»Me emme ymmärrä teitä, teidän ylhäisyytenne», virkkoi eräs historiaa opiskeleva ylioppilas.

»Isänmaamme», yritin minä heille selittää, »on pelkkä pelko vienyt ihan kuoleman oville — pelko, joka kohdistuu jumaliin samoinkuin poliisiinkin — ja jos te nyt rakennatte vapauden varjolla uuden hirmukuvan, nimitittepä sitä miten tahansa, jos aiotte masentaa isänmaanne avoimella väkivallalla, luottaen sen heikkouteen, niin ei kukaan todellinen isänmaanystävä voi olla teidän puolellanne.»

»Onko siis olemassa sellainen maa, jossa hallitusta ei totella yksinomaan pelon vuoksi?» kysyi historian opiskelija.

»Maassa vallitsevaa vapautta», vastasin minä, »voidaan mitata vallitsevan pelon nojalla. Missä pelon valta rajoittuu niihin, joiden tekee mieli ryöstää ja hävittää, siellä voi hallitus kerskata vapauttaneensa ihmisen toisen ihmisen väkivaltaisuudesta. Mutta jos pelon on järjestettävä ihmisten pukeutumista, heidän kaupantekoansa ja aterioimistansa, niin ihmisen tahdonvapaus jätetään huomioonottamatta ja hävitetään ihmisyys juurinensa.»

»Eikö muissakin maissa harjoiteta sellaista yksilölliseen tahtoon kohdistuvaa pakotusta?» kysyi historian opiskelija edelleen.

»Kukapa sitä kieltäisi?» huudahdin minä. »Mutta kaikissa niissä maissa on ihminen tuhonnut ihmisyytensä siinä määrin, että on saattanut orjuuden kukoistamaan.»

»Eikö se pikemmin todista, että orjuuden suosiminen kuuluu ihmisluontoon, että se on ihmisluonnon perustavia tosiasioita?» kysäisi eräs vanhempi ylioppilas.

»Sandip Babu selitti asian oivallisesti», virkkoi kolmas. »Hän mainitsi esimerkkinä naapurinne, zamindar Hariš Kundun. Hänen tiluksiltaan ette voisi löytää raettakaan ulkomaista suolaa. Mistä se johtuu? Siitä, että hän on aina käytellyt rautaista kättä. Niille, jotka ovat luonnostaan orjia, on ankaran käskijän puute kaikkein suurin onnettomuus.»

»Hyvä herra», puuttui eräs nuori ylioppilas puheisiin, »ettekö ole kuullut erään toisen läheisyydessä asuvan zamindarin, Tšakravartin, niskoittelevasta vuokramiehestä, jota ahdistettiin lain nojalla, kunnes hän joutui ihan puille paljaille? Vihdoin, kun ei enää ollut mitään muuta neuvoa, hän lähti kaupitsemaan vaimonsa hopeisia koruja, mutta kukaan ei uskaltanut niitä ostaa. Sitten tarjosi Tšakravartin tilanhoitaja hänelle viisi rupiaa kaikista yhteensä. Niiden arvo oli neljättäkymmentä rupiaa, mutta hänen täytyi suostua välttääkseen nälkäkuolemaa. Otettuaan häneltä käärön tilanhoitaja sanoi kylmästi, että nuo viisi rupiaa merkitään hänen vuokratilinsä hyväksi! Saatuamme sen kuulla emme tahtoneet enää olla missään tekemisissä Tšakravartin enempää kuin hänen tilanhoitajansakaan kanssa, mutta Sandip Babu sanoi meille, että jos tahdomme siten työntää syrjään kaikki todella elävät ihmiset, niin saamme lopulta hakea polttopaikoilta kuolleitten ruumiita ajamaan asiaamme! Elävät ihmiset, huomautti hän, tietävät, mitä tahtovat ja tietävät miten aikeet ovat toteutettavissa — he ovat syntyneet käskijöiksi. Niiden, joilla ei ole omaa tahtoa, täytyy alistua sellaisten henkilöiden tahtoon tai joutua sen murskattaviksi. Sandip Babu asetti heidät — Kundun ja Tšakravartin — teidän vastakohdaksenne, armollinen herra. Kaikista hyvistä aikeistanne huolimatta, sanoi hän, ette te milloinkaan onnistu istuttamaan swadešia alueillenne.»

»Minun tekeekin mieleni istuttaa jotakin parempaa», vastasin. »Ei kuolleita pölkkyjä, vaan eläviä puita, ja ne tarvitsevat aikaa kasvaakseen.»

»Pelkäänpä kovin, armollinen herra», huomautti historian opiskelija ivallisesti, »että teiltä jäävät saamatta puut samoinkuin pölkytkin. Sandip Babu opettaa aivan oikein, että on käytävä arkailematta käsiksi, jos aikoo jotakin saada. Tämän oppimiseen meiltä kuluu aikaa, sillä se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä meille on koulussa opetettu. Olen nähnyt omin silmin, kuinka eräs Hariš Kundun vuokramaksujen kerääjä pakotti erään vuokramiehen myymään nuoren vaimonsa, kun hän ei muuten voinut maksaa. Ostajia oli yllin kyllin, ja zamindarin vaatimus tuli täytetyksi. Vakuutan teille, armollinen herra, ettei miehen epätoivo antanut minulle pitkiin aikoihin yön lepoa! Mutta sanoipa tunteeni mitä tahansa, se oli minulle joka tapauksessa selvää, että mies, joka osaa ottaa tarvitsemansa rahat, vaikkapa myymällä velkamiehensä vaimon, on parempi mies kuin minä. Minä myönnän, etten siihen kykenisi — olen raukka, silmiini kohoavat kyynelet. Jos isänmaamme on pelastettavissa, niin sen pelastavat nuo Kundut ja Tšakravartit ja heidän apulaisensa!»

Minua tuo loukkasi sanomattomasti. »Jos kertomanne on totta», huudahdin minä, »niin havaitsen selvästi, että elämäni ylimpänä tehtävänä täytyy olla isänmaani pelastaminen noiden samaisten Kundujen ja Tšakravartien ja heidän apulaistensa tuottamasta turmiosta. Orjuutus, joka on tunkenut luihimme ja ytimiimme, ilmenee tuollaisissa tapauksissa kammottavana hirmuvaltana. Te olette tottuneet pelon vuoksi alistumaan pakkovaltaan siinä määrin, että olette alkaneet pitää toisten sortamista jonkinlaisena pyhänä sakramenttina. Minä tahdon taistella tuota heikkoutta, tuota kaameata julmuutta vastaan.»

Nämä asiat, jotka ovat tavalliselle ihmiselle ilmiselvät, hämmentyvät uskomattomasti korkeasti oppineitten nuorukaistemme päissä, sillä heidän historiallisten viisastelujensa tarkoituksena tuntuu olevan yksinomaan totuuden vääristeleminen!

Naishenkilö, joka väittää itseänsä Pantšun tädiksi, tuottaa minulle suurta vaivaa. Käy vaikeaksi väittää hänen valittelevan, sillä jos usein onkin hankalaa, jopa mahdotontakin löytää todellisen tapahtuman todistajia, niin toisaalta voi aina keksiä lukemattomia todisteita ihan perättömälle asialle. Tämän pelisiirron tarkoituksena nähtävästi on saada peruutetuksi kauppa, jonka nojalla Pantšun vuokratila siirtyi minun haltuuni.

Kun en osannut keksiä mitään muuta keinoa, ajattelin antaa Pantšulle alueiltani vakinaisen vuokra-alueen ja rakennuttaa hänelle siihen asumuksen. Mutta opettajani ei siihen suostunut. Hän arveli, ettei minun pitänyt niin helposti taipua vihamiesten ilkeämielisiin juoniin, ja tarjoutui ottamaan itse asian ajaaksensa.

En voinut ollenkaan käsittää, mitä opettajani kykenisi tekemään noiden lain varjolla tapahtuvien juonien torjumiseksi. Sinä iltana hän ei tullut tavalliseen aikaan luokseni. Tiedusteltuani häntä sain kuulla hänen palvelijaltansa, että hän oli ottanut käsilaukkuunsa joitakin pieniä esineitä ja vuodevaatteita ja lähtenyt matkalle sanoen palaavansa muutaman päivän kuluttua. Minä ajattelin hänen kenties lähteneen Pantšun sedän kylään todistajia etsiskelemään. Yritys näytti minusta ihan toivottomalta…

Päivän aikaan minä unohdan itseni tehdessäni työtä. Mutta myohäissyksyn illan hiljalleen joutuessa himmenevät taivaan värit, ja mieleni valtaa samanlainen ikävyyden hämäryys. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, joiden sielut asuvat kivirakennuksissa — heidän ei tarvitse välittää ulkopuolella olevasta maailmasta. Mutta minun sieluni elää puitten alla luonnon helmassa, se ottaa välittömästi vastaan vapaiden tuulien tuomia viestejä, ja sen syvimmässä kaikuvat valon ja pimeyden välisen sävelasteikon kaikki soinnut.

Niin kauan kuin päivä on kirkas ja elämä lukemattomine tehtävineen kiehuu ympärilläni, ei minulta tunnu mitään puuttuvan. Mutta kun taivaan värit kalpenevat ja sen ikkunoita peittävät uutimet, sanoo sydämeni minulle, että ilta laskeutuu minunkin ympärilleni kuin esirippu ilmoittaen hetkeä, jolloin yksi ainoa täyttää pimeyden. Maa, taivas ja vesi sitä julistavat, ja minun on pakko ymmärtää sen tarkoitus. Kun siis pimeys yhä syvenee niinkuin rakastetun tummien silmien katse, niin koko olemukseni sanoo minulle, ettei työ yksin voi olla elämän tarkoitus, ettei työ saa olla ihmiselle kaikki kaikessa, koska ihminen ei ole pelkkä orja — ei edes totuuden ja hyvyyden orja.

Nikhil, Nikhil, mihin onkaan joutunut se minuutesi, joka päivätyön päätyttyä karisti tähtien alla yltänsä kaikki kahleet sukeltaakseen öisen pimeyden äärettömiin syvyyksiin? Kuinka kauhistuttavan yksinäinen onkaan ihminen, jolta elämän kirjavissa kohtaloissa puuttuu seuralainen!

Hiljattain eräänä iltana, päivän ja yön jo toisiansa tapaillessa, minulla ei ollut mitään tekemistä eikä haluakaan mihinkään, ja opettajanikin oli yhä poissa. Sydämeni oli kuin ajelehtiva venhe, joka etsii ankkuripaikkaa, ja niin minä astelin puutarhan sisäosiin päin. Minä pidän kovin päivänkukista ja minulla on niitä kaikenlaisia pitkissä riveissä puutarhanmuurin kupeella. Kun ne kukkivat, näyttää siltä, kuin olisi viheriä aalto pärskähtänyt sateenkaarenhohtoiseksi vaahdoksi. Minä en ollut pitkään aikaan käynyt tässä osassa puistoa, ja se ajatus, että saisin jälleen nähdä päivänkukkani, täytti minut iloisella odotuksella.

Täysikuu oli vast'ikään kohonnut yli muurin, jonka seinusta oli syvässä varjossa. Tuntui siltä, kuin kuu olisi hiipinyt varpaisillaan takaapäin ja peittänyt käsillään pimeyden silmät. Lähestyessäni päivänkukkapengermää näin sen edustalla ruohikossa makaavan ihmishahmon. Sydämeni hytkähti. Makaaja nousi äkkiä istumaan kuullessaan askeleeni.

Mitä nyt oli tehtävä? Ajattelin, pitäisikö ehkä äkkiä peräytyä. Bimala puolestaan nähtävästi harkitsi, miten pääsisi minua pakoon. Mutta peräytyminen oli yhtä vaikeata kuin paikoilleen jääminen. Ennenkuin ehdin mitään päättää, Bimala nousi, kietoi sarin päänsä ympärille ja lähti sisäsuojiin.

Tuo lyhyt tuokio oli riittänyt minulle osoittamaan Bimalan koko onnettomuuden. Oman elämäni valitus vaikeni heti. Minä huudahdin: »Bimala!»

Hän säpsähti ja hiljensi askeleitansa, mutta ei kääntynyt. Minä kiersin hänen eteensä. Hänen kasvonsa olivat varjossa, kuutamo valaisi minua. Hän oli luonut katseensa alas ja puristanut kätensä lujasti yhteen.

»Bimala», sanoin minä, »miksi yrittäisinkään pidättää sinua tässä suljetussa häkissä? Tiedänhän minä, että sinä tällä tavoin menehdyt huoleen ja ikävään.»

»Minä tiedän», jatkoin minä, »että jos yrittäisin sinua väkivalloin pidättää, niin koko elämäni muuttuisi pelkäksi rautakahleeksi. Mitäpä iloa minulla siitä olisi?»

»Senvuoksi sanon sinulle avoimesti, Bimala», lopetin minä puheeni, »että olet vapaa. Mitä lienenkin sinulle ollut tai yrittänyt olla, — kahlehtia sinua en tahdo.» Samassa minä lähdin ulompiin suojiin.

Ei, se ei ollut mikään jalomielisyyden puuska enempää kuin välinpitämättömyyden ilmauskaan. Olin vain oivaltanut, etten itse milloinkaan vapaudu, ellen anna toisille heidän vapauttansa. Jos olisin yrittänyt pitää Bimalaa kukkaskiehkurana kaulallani, niin sydäntäni olisi rasittanut ankara paino. Enkö ole hartaasti rukoillut näin: jos onni ei ole minua varten, niin menköön; jos kärsimys on välttämätön osani, niin tulkoon, kunhan minun ei tarvitse elää orjuudessa. Jos pitää väkivaltaisesti kiinni valheesta, ikäänkuin se olisi totuus, niin tukehduttaa itsensä. Kunpa säästyisin sellaisesta tuhosta!

Huoneeseeni astuessani näin opettajani siellä minua odottamassa. Kiihtyneet tunteeni kuohuivat yhä vielä. »Vapaus, mestari», aloitin minä heti, tervehtimättä ja mitään kysymättä, »vapaus on ihmisen suurin aarre. Sen veroista ei ole mikään muu — ei mikään!»

»Lukemalla ei voi mitään ymmärtää», jatkoin minä. »Me luemme pyhistä kirjoista, että himomme ovat kahleita, jotka sitovat meitä samoinkuin muitakin. Mutta sellaiset sanat ovat sinänsä tyhjiä. Vasta kun päästämme linnun pois häkistä, käsitämme, millaisen vapauden lintu on meille valmistanut. Kaikki se, mitä suljemme häkkiin, sitoo meitä himon kahleella, joka on rautaista kahletta lujempi. Uskohan minua, mestari: tuota eivät ihmiset milloinkaan käsitä. He yrittävät aina korjata jotakin ulkopuolella olevaa. Mutta korjausta kaipaavat vain omat himot eikä mikään muu, ei mikään muu!»

»Me luulemme vallitsevamme itseämme, kun olemme saaneet haltuumme halumme esineen», sanoi hän, »mutta todellisuudessa me vallitsemme itseämme vasta silloin, kun kykenemme heittämään himomme esineen pois mielestämme.»

»Kun koetamme tuota kaikkea sanoiksi pukea», jatkoin minä, »niin se kuulostaa hedelmättömältä saarnaamiselta, mutta kun meidän onnistuu sitä edes osittain todella käsittää, niin huomaamme, että se on amrita, jota juoden jumalat tulivat kuolemattomiksi. Me emme näe kauneutta, ellemme päästä sitä vapaaksi. Maailman valloitti Buddha eikä Aleksanteri — kuivan suorasanaisesti sanottuna tuo on väärin — ah, milloin kykenemmekään sen lauluna lausumaan? Milloin virtaavatkaan kaikki nuo kaikkeuden sisimmät totuudet yli painettujen kirjain sivujen yhtyäkseen Gangesin kaltaiseksi pyhäksi virraksi?»

Samassa johtui mieleeni opettajani poissaolo, jonka aihetta en ollut vielä tiedustellut. Häpesin hieman ajattelemattomuuttani ja kysyin: »Missä olettekaan ollut koko tämän ajan, mestari?»

»Todellako!» huudahdin minä. »Oletteko ollut hänen luonansa nämä päivät?»

»Olen. Minä tahdoin saada selvyyden naishenkilöstä, joka nimittää itseään hänen tädiksensä. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että ylhäisten joukossa on minunlaisiani omituisia ihmisiä. Huomattuaan minun todellakin aikovan jäädä nauttimaan talon vieraanvaraisuutta hän alkoi hieman hävetä. 'Maammoseni', sanoin minä, ’te ette pääse minusta, vaikka yrittäisittekin minua huonosti kohdella! Ja Pantšu pysyy täällä yhtä kauan kuin minäkin. Ymmärrättehän näet, etten minä voi rauhallisesti katsella, kuinka hänen äidittömät pienokaisensa ajetaan maantielle.’ Hän kuunteli puheitani pari päivää kieltämättä enempää kuin myöntämättäkään. Tänä aamuna minä näin hänen kokoilevan nyyttejänsä. ’Me lähdemme takaisin Brindabaniin’, sanoi hän. 'Antakaa meille matkarahat!’ Minä tiedän, ettei hän matkusta Brindabaniin, ja tiedän myös, että hänen matkansa maksaa sievän summan. Senvuoksi tulen luoksesi.»

»Eukko ei ole ollenkaan kehnoa lajia», jatkoi opettajani mietteissään. »Pantšu ei ollut selvillä siitä, mihin kastiin hän kuuluu, eikä sallinut hänen koskea vesisaaviin enempää kuin muuhunkaan irtaimistoonsa. Niinpä he kinastelivat lakkaamatta. Huomattuaan, etten minä moittinut hänen kosketuksiansa, eukko palveli minua suurella antaumuksella. Hän on mainio keittäjätär! — Mutta Pantšu lakkasi kerrassaan minua kunnioittamasta! Hän oli ajatellut, että olen ainakin vaaraton, yksinkertainen ihminen. Mutta nyt hänen täytyi nähdä, kuinka minä arvelematta panin kastini vaaralle alttiiksi kokiessani voittaa eukkoa tarkoituksiini. Jos olisin yrittänyt päästä hänestä voitolle harjoittamalla itselleni todistajan, olisi ollut toisin laita. Sotajuoneen on vastattava sotajuonella. Mutta sellaisten temppujen harjoittaminen oikeauskoisuuden kustannuksella oli hänestä sietämätöntä! — Joka tapauksessa täytyy minun jäädä eukon lähdettyä vielä muutamaksi päiväksi Pantšun luo, sillä Hariš Kundu voi keksiä jonkin konnankoukun. Hän on sanonut apulaisineen tyytyneensä antamaan Pantšulle tädin minun sensijaan varustaessa hänet isälläkin. Nyt hän haluaa nähdä, kuinka monta isää hänen pelastamiseensa tarvitaan!»

»Onnistukoonpa meidän pelastaa hänet tai ei», sanoin minä, »jos tuhoudumme yrittäessämme pelastaa isänmaatamme niistä tuhansista uskonnon, tapojen ja itsekkyyden pauloista, joita nuo henkilöt innokkaasti punovat, niin kuolemme hyvän kuoleman.»

XIV

Kukapa olisi osannut ajatella, että tässä elämässä voi tapahtua niin paljon asioita? Minusta tuntuu siltä, kuin olisin elänyt monta elämää; aika on rientänyt eteenpäin huimaavaa vauhtia minun ollenkaan sen rientoa huomaamatta, kunnes äkkiä heräsin horroksestani.

Minä tiesin, että syntyisi sananvaihtoa, kun päätin pyytää miestäni kieltämään ulkomaisilta tuotteilta pääsyn alueillemme, Uskoin kuitenkin samalla lujasti, ettei minun tarvitsisi ryhtyä esittämään syitä ja puolusteluja, koska minua ympäröivä ilmakehä oli tenhoa täynnä. Eikö Sandip, valtava mies, ollut langennut avuttomana jalkoihini kuin mahtava merenaalto rantaan murtuessaan? Olinko minä hänet kutsunut? En; minun lumousvoimani oli vetänyt hänet puoleensa. Entä Amulja, tuo kunnon poika rukka! Kun hän näki minut ensi kerran, kuinka leimahtikaan hänen elämänsä virta hehkumaan, kuin vedenkalvo aamun kajasteessa! Minä olen tosiaankin kokenut, millainen on jumalattaren mieli, kun hän katselee hartaan palvelijansa säteileviä kasvoja.

Näiden mahtini todisteiden ylpeässä tunnossa minä varustauduin astumaan mieheni luo kuin uhkaava ukkospilvi. Mutta mitä tapahtuikaan? Kaikkina näinä yhdeksänä vuotena en ole kertaakaan nähnyt hänen silmissään niin kylmää, outoa katsetta — se oli kuin erämaan taivas, joka silmäilee kaikkea elottomasti, välinpitämättömästi. Millainen suuri helpotus, jos hän olisi leimahtanut vihan valtaan! Mutta minä en voinut mitenkään päästä häntä koskettamaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta, — unta, jonka jäljessä saattoi tulla yksin yön pimeys.

Ennen minä aina kadehdin kälyni kauneutta. Minusta tuntui siltä, kuin Sallimus ei olisi antanut minulle mitään omaa voimaa, kuin sisältyisi koko mahtini siihen rakkauteen, jonka mieheni minulle lahjoitti. Nyt, kun olin tyhjentänyt mahdin maljan sakkaan asti enkä enää voinut tulla toimeen ilman sen huumaavaa vaikutusta, näin sen äkkiä sirpaleina jalkojeni edessä, ja elämäni näytti kerrassaan menettäneen tarkoituksensa.

Kuinka kuumeisesti olinkaan tuona päivänä hiuksiani järjestellyt! Häpeä siitä minulle, äärimmäinen häpeä! Kälyni oli ohikulkiessaan huudahtanut: »Kuulehan, Tšota Rani! Tukkasi näyttää uhkaavan lentää tiehensä. Varo, ettei se vie päätäsi mukanansa!»

Ja sitten hiljattain puutarhassa! Kuinka helppoa olikaan mieheni sanoa, että hän päästää minut vapaaksi! Voiko vapautta — tyhjää vapautta — niin helposti ottaa ja antaa? Sehän on sama asia kuin jos päästäisi kalan vapaaksi ilmassa — sillä miten voin elää ja hengittää ulkopuolella sitä rakastavan huolenpidon ilmakehää, joka on minua aina ympäröinyt?

Astuessani tänään huoneeseeni näin ainoastaan huonekaluja — vuoteen, kuvastimen, vaatenaulakon — en sitä henkeä, joka siellä muuten vallitsi. Sen sijaan oli siellä vapautta, vain vapautta, pelkkää tyhjyyttä. Kuivunut virranuoma, jossa kalliot ja somerikot kiiltelivät. Ei mitään tunnetta, pelkkiä huonekaluja!

Minä jouduin äärimmäisen hämmingin valtaan ja kyselin itseltäni, oliko elämässäni vielä totuutta jäljellä ja mitä se voisi olla. Samassa satuin jälleen tapaamaan Sandipin. Silloin iski elämä vasten elämää, ja kipinät räiskyivät kuten ennenkin; siinä oli totuutta, hillitöntä totuutta, joka kuohuen syöksyi tyhjään virranuomaan ja tulvi yli kaikkien rajojen — totuutta, joka oli tuhat kertaa todempaa kuin Bara Rani Thakoinensa ja typerine lauluinensa, tuhat kertaa todempaa kuin kaikki muut, jotka jutellen ja nauraen juoksentelivat…

»Mitä merkitsee viisikymmentätuhatta?» huudahti humaltunut sydämeni.
»Sinun pitää se saada!»

Miten ja mistä tuon summan saisin, oli toisarvoinen kysymys, josta en aluksi ollenkaan välittänyt. Kuinka olikaan laitani? Enkö ollut silmänräpäyksessä kohonnut mitättömyydestäni kaiken yläpuolelle? Niinpä täytyi pelkän viittaukseni ja huutoni riittää, kun tahdoin jotakin saada. Minä saan sen, saan, saan — epäilemättä.

Olin hiljattain lähtenyt Sandipin luota tuollaisen tunnelman vallassa. Mutta kun sitten katselin ympärilleni, niin — missä se olikaan, tuo runsauden puu? Ah, miksi herjaakaan ulkomaailma niin kovin sydäntämme?

Kaikesta huolimatta minun täytyy saada se hankituksi, yhdentekevää miten; synnistä ei tässä voi olla puhettakaan. Synti saastuttaa vain heikkoja; šaktini kohottaa minut sen saavuttamattomiin. Vain tavallinen ihminen voi varastaa; kuningas valloittaa ja ottaa itselleen oikeudenmukaisesti kuuluvan saaliin… Minun täytyy saada selville, missä aarteisto on, kuka ottaa rahat vastaan ja kuka niitä vartioi. Minä vietin puoli yötä ulkokuistikolla tähystellen toimistorakennusten riviä. Mutta miten saisinkaan nuo viisikymmentätuhatta rupiaa rautaisten salpojen takaa? Jos olisin kyennyt jonkin loitsun avulla surmaamaan vartijat paikoillensa, en olisi epäröinyt — niin armahtamaton oli mieleni!

Kokonaisen ryövärijoukon siten tanssiessa Ranin hämmentyneessä mielessä lepäsi ruhtinaan talo syvässä rauhassa. Vartijan malmirumpu soitti tunnin toisensa jälkeen, ja taivas lepäsi rauhallisena yläpuolellani.

»Me tarvitsemme rahoja kansallista asiaa varten», sanoin minä hänelle.
»Etkö voi hankkia, niitä aarteistosta?»

Samoin olin minäkin vastannut Sandipille. Poika paran luottavaisuus ei herättänyt mielessäni mitään toiveita.

Hänen kehittelemiänsä hurjia suunnitelmia tuskin voi esittää muuten kuin kauhuromaanin sivuilla.

»Jätä sellaiset aikeet! Onhan minulla koruni, joita voin käyttää siihen tarkoitukseen.»

»Mutta», virkkoi Amulja, »nytpä johtuukin mieleeni, ettei rahastonhoitajaa käy lahjominen. Mutta se ei haittaa; on olemassa toinen, yksinkertaisempi keino.»

Amulja kaiveli nuttunsa taskua ja veti sieltä ensinnä pienikokoisen Gita-julkaisun — ja sitten pienen pistoolin, jota näytti minulle virkkamatta sen enempää.

Kauheata! Hän ei empinyt hetkeäkään aikoessaan surmata vanhan kelpo rahastonhoitajamme! [Rahastonhoitaja on virkamies, joka tulee useimmin tekemisiin zamindarin talon naisväen kanssa, koska hän ottaa vastaan heidän tilauksensa ja toimittaa heidän ostoksensa. Niinmuodoin hän kuuluu perheeseen kiinteämmin kuin muut.] Nähdessään hänen vilpittömät kasvonsa olisi luullut, ettei hän voi tehdä pahaa kärpäsellekään, mutta millaisia sanoja hänen suustansa tulvikaan! Oli ilmeistä, ettei rahastonhoitaja ollut hänelle mikään todellinen, elävä olento: hänen sijallaan oli jotakin tyhjää, elotonta, tunteetonta, johon kävi sovittaminen Gitan yleisiä lauselmia, esimerkiksi: se, joka surmaa ruumiin, ei surmaa mitään!

»Mitä ajatteletkaan, Amulja?» huudahdin minä vihdoin. »Etkö tiedä, että kunnon vanhuksella on vaimo ja lapsia ja että hän…»

»Mistäpä löydämme miehiä, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia?» keskeytti hän. »Nähkääs, armollinen rouva, se mitä nimitämme sääliksi, on oikeastaan vain itsemme säälimistä. Me arastelemme omain hentojen vaistojemme haavoittumista, ja senvuoksi emme uskalla iskeä! Surkeata! Äärimmäistä pelkuruutta!»

Minä hämmästyin kuullessani Sandipin sanoja tuon pojan suusta. Hän oli vielä ihastuttavan nuori — siinä iässä, jolloin ihminen voi uskoa hyvään sen itsensä vuoksi, siinä iässä, jolloin ihminen todella elää ja kasvaa. Minussa heräsi äidin tunne.

Minulle itselleni ei enää ollut olemassa hyvää eikä pahaa — oli vain kuolema, kaunis, houkutteleva kuolema. Mutta kun kuulin tuon poikasen puhuvan vanhan miehen surmaamisesta niin rauhallisesti kuin olisi kysymyksessä ollut ihan oikea asia, valtasi minut kauhu. Mitä selvemmin näin, ettei hänen sydämessään ollut syntiä, sitä kaameammin minuun vaikutti hänen sanojensa synti. Tuntui siltä, kuin isien synnit olisi kostettu viattomalle lapselle.

Hänen suurten, uskoa ja innostusta hehkuvien silmiensä katse liikutti minua. Hän oli sokaistuneena syöksymässä lohikäärmeen kitaan, jonne joutuneella ei ole pelastuksen toivoakaan. Kuinka hänet voi pelastaa? Miksi ei kotimaani käyttäydy niinkuin oikea äiti, joka puristaa poikaansa rintaansa vasten ja huudahtaa: »Lapseni, lapseni, mitä hyödyttääkään se, että minut pelastat, ellen minä voi pelastaa sinua?»

Minä tiedän varsin hyvin, että kaikki maailman mahdit kasvavat suuriksi liittyessään Saatanaan. Mutta Äiti on olemassa, jotta hän, vaikkapa yksinäänkin, uhmaa paholaista ja vastustaa sen juonia. Äiti ei välitä pelkästä menestyksestä, olipa se miten suuri tahansa — hän tahtoo antaa elämää ja pelastaa sitä. Nyt ojentaa sieluni kätensä pelastaakseen tämän lapsen.

Äsken minä vielä yllytin häntä ryöstämään. Kun nyt puhun asiaa vastaan, käsittää hän sen johtuvan naisellisesta heikkoudesta. He rakastavat heikkouttamme vain silloin, kun se houkuttelee maailman pauloihinsa!

»Sinun ei tarvitse tehdä mitään, Amulja, minä hankin rahat», sanoin minä vihdoin hänelle.

Hänen ollessaan jo ovella minä kutsuin hänet takaisin. »Amulja», sanoin minä, »minä olen sinun vanhempi sisaresi. Tänään ei ole kalenterin mukaan veljienpäivä, mutta oikeastaan ovat kaikki vuoden päivät veljienpäiviä. Minä siunaan sinua: Jumala sinua aina suojelkoon!»

[Bengalilaisissa perheissä (kenties hindulaisperheissä yleensäkin) on tytär erikoisen hellän rakkauden esine, koska hän on perinnäisen tavan mukaan annettava varhain miehelään. Niin hän vie mukanaan hyvät muistot puolisonsa kotiin, missä hänen täytyy ensinnä tuntea itsensä vieraaksi, kunnes hänelle myönnetään hänelle kuuluva osuus. Vanhempain kotiin kohdistuva tunne on saanut juhlallisen ilmauksensa veljienpäivässä, jolloin veljet kutsutaan naimisissa olevan sisaren kotiin. Jos sisar on vanhempi, ottaa hän vastaan veljiensä kunnioituksenosoitukset ja antaa heille siunauksensa — ja päinvastoin. Tässä tilaisuudessa vaihdetaan lahjoja, joita nimitetään kunnioituksen tai siunauksen uhreiksi.]

Nämä odottamattomat sanat hämmästyttivät Amuljaa kovin. Hän seisoi hetkisen ihan jäykkänä. Sitten hän toipui, heittäytyi jalkojeni eteen, siten osoittaen suostuvansa sisarsuhteeseen, ja osoitti minulle kunnioitustansa. Kun hän nousi, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä… Sinä pieni veljeni! Minä riennän kuolemaan — salli minun ottaa kaikki syntisi mukaani! Älköön viattomuutesi milloinkaan tahrautuko minun tähteni!

»Oikein, sisareni. Maamme naistenkin pitää oppia kuolemaan ja kuolettamaan!» Samalla hän antoi minulle pistoolin.

Hänen nuorten kasvojensa loiste tuntui luovan elämääni uuden aamun kajastetta. Minä piilotin aseen vaatteisiini. Olkoon tämä veljenlahja viimeinen turva hädässäni…

Nyt, kun sydämeni äidinkammion ovi oli kerran auennut, uskoin sen pysyvän aina avoinna. Mutta tämä pelastuksen tie tukkeutui, kun rakastajatar työntyi äidin sijalle ja sulki sen jälleen. Jo seuraavana päivänä minä näin Sandipin, ja kohta karkeloi sydämessäni hillitön mielettömyys.

Mitä tämä merkitsikään? Oliko tämä nyt oikea minuuteni? Ei suinkaan! Minä en ollut koskaan ennen tietänyt, että minussa asui tämä häpeämätön, julma olento. Käärmeenlumooja oli tullut ja oli ollut taikovinaan tuon käärmeen esille pukuni laskoksista — mutta se ei ollutkaan siellä, se oli koko ajan hänen hallussaan. Jokin riivaaja oli saanut minut valtoihinsa, ja se, mitä nyt teen, on hänen työtänsä — minua itseäni se ei koske.

Tuo riivaaja oli eräänä päivänä saapunut luokseni punaisine soihtuineen ja oli sanonut: Minä olen sinun maasi. Minä olen sinun Sandipisi, sinun tulisoihtusi. Minä olen sinulle enemmän kuin yksikään omaisistasi. Bande Mataram!» Ja minä olin vastannut, kädet ristissä: »Sinä olet minun uskontoni. Sinä olet taivaani. Kaiken muun, mikä on minun omaani, pyyhkäisköön pois minun rakkauteni. Bande Mataram!» S Viisituhatta siis? Viisituhatta! Sinä tarvitset tuon summan huomenna? Huomenna sinä sen saat! Näissä epätoivoisissa orgioissa olkoon tuo viidentuhannen» uhri viinin vaahtona — ja sitten hurjiin juominkeihin! Liikkumaton maailma on keinuva jalkojemme alla, silmämme säihkyvät tulta, korvissamme pauhaa myrsky, ja todelliset samoinkuin kuvitellutkin oliot häämöttävät epämääräisinä edessämme. Sitten me syöksymme hoiperrellen kuoleman kuiluun — ja tuokiossa sammuu tuli, tuhka hajoaa, ja mitään ei jää jäljelle.

YHDEKSÄS LUKU

Olin turhaan vaivannut päätäni miettimällä mistä saisin tuon rahasumman, kun äärimmilleen kiihoittunut mielikuvitukseni äskettäin vihdoin osoitti minulle selvän tien.

Kali-jumalattaren juhlan aikana mieheni aina antaa kälylleni kuudentuhannen rupian suuruisen kunnialahjan, joka talletetaan hänen tilillensä Kalkuttan pankkiin. Tänäkin vuonna käly on tavallisuuden mukaan saanut lahjansa, mutta rahoja ei ole vielä lähetetty pankkiin, vaan säilytetään niitä toistaiseksi rautaisessa kaapissa makuuhuoneemme vieressä sijaitsevassa pienessä pukusuojassa.

Mieheni vie rahat joka vuosi itse pankkiin. Tällä kertaa hänellä ei ole vielä ollut tilaisuutta matkustaa kaupunkiin. Eikö siinä ollut sallimuksen viittaus? Rahat ovat jääneet tänne, koska isänmaa niitä tarvitsee — kenelläpä olisi voimaa ne siltä riistää? Ja kuinka voisinkaan kieltäytyä niitä ottamasta? Hävityksen jumalatar ojentaa minulle veri-maljaansa huutaen: »Anna minulle juotavaa! Minun on jano.» Minä annan hänelle oman sydänvereni… noiden viidentuhannen rupian ohella. Suuri Äiti, hän, joka rahat menettää, tuskin huomaa häviötänsä, mutta minut sinä tuhoat kerrassaan!

Kuinka usein olenkaan aikaisemmin nimittänyt kälyäni varkaaksi, koska hän imarrellen keinotteli rahoja hyväuskoiselta mieheltäni. Miehensä kuoleman jälkeen hän usein anasti itselleen esineitä, jotka olivat meidän omaisuuttamme. Minä tapasin huomauttaa miehelleni asiasta, mutta hän ei sanonut mitään. Usein minä suutahdin ja sanoin: »Jos mielesi tekee lahjoittaa, niin lahjoita niin paljon kuin haluat, mutta miksi sallit itseäsi ryöstettävän?» Kaitselmus lienee silloin hymyillyt minun valituksilleni, sillä nyt olen minä aikeissa varastaa kälyni omaisuutta mieheni kassakaapista.

Mieheni tapana on jättää avaimet taskuunsa, kun hän makuulle mennessään riisuu pukuhuoneessa vaatteensa. Minä etsin kassakaapin avaimen ja avasin oven. Minusta tuntui siltä, että tuon hiljaisen hälyn täytyi herättää koko maailma! Käteni ja jalkani kävivät äkkiä jääkylmiksi ja koko ruumiini värisi.

Kassakaapissa on laatikko. Sen avattuani minä löysin rahat — ei seteleitä, vaan paperiin käärittyä kultaa. Minulla ei ollut aikaa laskea, mitä tarvitsin. Kääröjä oli kaksikymmentä. Minä otin ne kaikki ja sidoin ne Sarini kulmaan.

Olipa siinä painoa! Tuntui siltä, kuin varkauden taakka olisi painanut sydämeni maan tomuun. Setelit kenties olisivat lievittäneet varkauden vaikutelmaa; kulta rasitti ankarasti.

Kun olin hiipinyt takaisin huoneeseeni hiljaa kuin varas, ei huone enää tuntunut omaltani. Kaikki ne kalliit oikeudet, jotka minulla siihen oli, hävisivät varkauteni kosketuksesta. Minä aloin hymistä itsekseni, ikäänkuin loitsua lukien: »Bande Mataram, Bande Mataram, minun maani, kultainen kotimaani, kaikki tämä kulta on sinua, eikä ketään muuta varten!»

Mutta yöllä on ihminen heikko. Minä kuljin silmät suljettuina läpi makuuhuoneen, missä mieheni nukkui, ja astuin avoimelle pengermälle. Siellä minä heittäydyin pitkäkseni puristaen sarini kulmaan sidottua kultaa rintaani vasten. Jokainen käärö aiheutti tuskan pistoksen sydämeeni.

Yö seisoi edessäni ääneti, etusormi kohotettuna. En voinut ajatella kotiani kotimaastani erotettuna: olin ryöstänyt kotiani, siis myös isänmaatani. Tämän synnin vuoksi olin kadottanut kotini, ja isänmaanikin oli muuttunut minulle vieraaksi. Jos olisin kuollut kerjätessäni maani hyväksi, vaikkapa menestyksettä, niin se olisi ollut jumalille otollinen uhri. Mutta varkaus ei ole milloinkaan palvontaa, kuinka siis voinkaan mennä uhraamaan tätä kultaa? Voi minua! Olen itse tuomittu tuhoutumaan — täytyykö minun nyt tahrata isänmaanikin syntisellä kosketuksellani?

Rahoja en voi enää viedä takaisin, tie on suljettu. Minulla ei ole voimia palata huoneeseeni, ottaa vielä kerran avain, avata jälleen kassakaappi — minä vaipuisin varmaan tainnoksiin mieheni huoneen kynnykselle. Ainoa mahdollinen tie johtaa suoraan eteenpäin- Mutta minulla ei ole edes voimaa istuutua tyynesti lukemaan rahoja. Jääkööt kääröihinsä: minä en nyt kykene laskemaan.

Talvinen taivas oli ihan selvä. Tähdet välkkyivät kirkkaina. Jos minun pitäisi varastaa nuo tähdet, — ajattelin minä siinä maatessani, — varastaa ne toinen toisensa jälkeen kuin kultarahat isänmaani hyväksi, nuo tähdet, joita pimeys huolellisesti säilyttelee povellansa, niin silloin taivas soaistuisi, yö jäisi ikuiseksi leskeksi, ja varkauteni ryöstäisi koko maailman. Mutta eikö sekin, mitä olin tehnyt, ollut koko maailman ryöstämistä — enhän ollut varastanut ainoastaan rahaa, vaan myöskin uskoa ja luottamusta.

Minä vietin yöni maaten pengermällä. Kun vihdoin koitti aamu ja minä olin varma siitä, että mieheni oli noussut ja poistunut huoneestansa, uskalsin vihdoin palata makuusuojaani, hartiahuivi pään yli vedettynä.

Kälyni oli kuistikollaan kastelemassa kukkiansa. Nähdessään minut hän huusi: »Oletteko kuullut uusinta uutista, Tšota Rani!»

Minä seisahduin, pelosta vapisten. Minusta tuntui siltä, kuin olisivat kultarahakääröt valtavasti paisuneet. Pelkäsin niiden halkeavan ja putoavan helisevänä sadekuurona permantoon, siten ilmaisten talon kaikille palvelijattarille, kuka oli varas, joka saattoi itsensä puille paljaille ryöstämällä oman rikkautensa.

»Teidän rosvojoukkonne», jatkoi kälyni, »on lähettänyt nimettömän kirjeen uhaten ryöstää rahastomme…»

»Neuvoin tässä Nikhil-veljeä etsimään suojaa sinulta», jatkoi käly ivaillen. »Kutsu takaisin suosikkisi, sinä ryövärien kuningatar! Sinun Bande Mataram saa meiltä uhrin, jos meidät pelastat. Jopa nyt jotakin tapahtuu! Mutta säästäkää taivaan nimessä talomme ainakin ryöstöltä!»

Minä kiiruhdin mitään vastaamatta huoneeseeni. Olin astunut jalkani ajohiekalle enkä voinut enää vetää sitä takaisin. Jos yrittäisin, vaipuisin vain syvempään.

Kunpa tulisi hetki, jolloin saan annetuksi rahat Sandipille! En voinut sietää sitä kauempaa; kultakolikkojen paino uhkasi minut musertaa Oli vielä varhainen, kun tuotiin sana, että Sandip odotti minua. Tänään en ajatellutkaan koristella itseäni. Kiiruhdin siinä asussani, hartiahuiviini kääriytyneenä, ulompiin huoneisiin.

Astuessani oleskeluhuoneeseen näin siellä Sandipin ja Amuljan. Minusta tuntui siltä, kuin koko arvokkuuteni, koko kunniani olisi valahtanut päästä jalkoihini ja hävinnyt permantoon. Pitikö minun tuon pojan nähden ilmaista naisen suurin häpeä? Olivatko he kohdatessaan keskustelleet teostani? Oliko minulle jäänyt sopivaisuuden varjoakaan?

Me naiset emme milloinkaan ymmärrä miehiä. Kun he tahtovat raivata itselleen tien päämääräänsä, he särkevät arvelematta maailman sydämen kivetäkseen sen kappaleille tiensä, jotta voittovaunut vierivät keveämmin eteenpäin. Luomishurmion valtaamina he riemuitsevat voidessaan murskata sitä, minkä Luoja on luonut. Minun sydäntäsärkevälle häpeälleni he eivät suo silmäystäkään. Heissä ei ole mitään tunnetta elämää itseänsä kohtaan; heidän intonsa esineenä on yksinomaan heidän päämääränsä. Mikäpä olenkaan muu kuin niitun kukkanen tulvivan virran rantamalla?

Mitä hyötyä Sandipilla onkaan tuhoutumisestani? Vain viisituhatta rupiaako? Enkö todellakaan ollut enemmän arvoinen? Niin tosiaankin! Enkö ollut kuullut sitä Sandipilta itseltään ja enkö voinut tämän tiedon valossa halveksia koko muuta maailmaa? Minä olin valon tuoja, elämän antaja, šaktin, kuolemattomuuden kantaja — siinä uskossa, siinä ilossa olin rikkonut kaikki kahleeni ja rientänyt vapauteen. Jos joku olisi minulle todistanut tuon iloni oikeaksi, olisi kuolema ollut minulle elämä. En olisi menettänyt mitään, vaikka olisin luopunut kaikesta.

Pitääkö minun nyt uskoa, että tuo kaikki oli vain valhetta, harhaluuloa? Pitikö sen ylistyslaulun, jota oli hartaasti laulettu, kutsua minut takaisin taivaastani, ei siinä tarkoituksessa, että maa muuttuisi taivaaksi, vaan sen vuoksi, että taivas painuisi maan tomuun?

XVI

»Miten on rahojen laita, kuningatar?» kysyi Sandip, luoden minuun kiinteän katseen.

Amuljakin katseli minua odottavasti. Vaikka tuo kelpo poika ei olekaan äitini lapsi, rakastan häntä niinkuin veljeäni. Hänen rehelliset kasvonsa, sävyisät silmänsä, koko hänen viaton Huoruutensa oli kääntynyt puoleeni. Ja minä, nainen — hänen äitinsä kaltainen — kuinka voinkaan ojentaa hänelle myrkkyä vain sen vuoksi, että hän sitä minulta pyysi?

»Miten on rahojen laita, kuningatar?» — Sandipin julkea kysymys kaikui korvissani. Häpeän ja vihantunteitten vallassa mielin heittää hänelle rahat vasten silmiä. Sormeni vapisivat niin, että tuskin kykenin irroittamaan sarini kulmassa olevaa solmua. Vihdoin vierivät rahakääröt pöydälle.

Sandipin kasvot synkistyivät… Hän luultavasti ajatteli niiden olevan hopeakääröjä… Kuinka halveksiva olikaan hänen katseensa! Kuinka hän inhosikaan kyvyttömyyttäni! Näytti melkein siltä, että hän olisi voinut minua lyödä! Hän lienee luullut minun tulleen hieromaan kauppoja hänen kanssaan, tarjoamaan hänelle viidentuhannen rupian osamaksuna joitakin satoja. Hetkisen minusta tuntui siltä, että hän tempaa kääröt käteensä, heittää ne ulos ikkunasta ja selittää, ettei hän ole mikään kerjäläinen, vaan veroansa vaativa kuningas.

»Siinäkö kaikki?» kysyi Amulja, äänessä sellainen säälin ilme, että minun teki mieleni parahtaa itkemään. Minä pakotin sydämeni rauhoittumaan ja nyökytin ääneti päätäni.

Nöyryytykseni koski nuorukaisen sydämeen. Teeskennellen innostusta hän äkkiä huudahti: »Siinähän on koko joukko. Se riittää mainiosti. Te olette meidät pelastanut.» Samassa hän avasi yhden kääröistä.

Kultarahat välkähtivät näkyviin. Samassa silmänräpäyksessä hävisi Sandipinkin kasvoista synkkä ilme. Hän kerrassaan säteili iloa. Kykenemättä peittämään tunteensa äkillistä vaihtumista hän hypähti seisaalleen ja riensi luokseni. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä. Minä loin nopean silmäyksen Amuljaan — hänen kasvoistaan oli väri paennut, ikäänkuin hän olisi saanut piiskaniskun. Sitten minä työnsin kaikin voimin Sandipin pois luotani. Hoipertuessaan taaksepäin hän iski päänsä marmoripöydän kulmaan ja kaatui lattialle. Siinä hän makasi hetkisen liikahtamatta. Ponnistuksesta uupuneena minä vaivuin takaisin tuoliini.

Amuljan kasvot kirkastuivat. Hän ei edes kääntynyt Sandipin puoleen, vaan astui suoraa päätä luokseni, kosketti kunnioittavasti jalkojani ja jäi istumaan lattialle eteeni. Sinä pieni veljeni, lapsukaiseni! Tuo kosketuksesi on taivaan viimeinen kosketus minun tyhjäksi käyneessä maailmassani! En voinut enää hillitä itseäni: kyyneleeni virtasivat valtoinaan. Minä peitin kasvoni sarini kulmaan, jota painoin molemmin käsin silmiäni vasten, ja nyyhkytin taukoamatta. Ja joka kerta, kun tunsin jaloissani Amuljan hellän kosketuksen, jolla hän yritti minua lohduttaa, tulvahtivat kyynelet jälleen silmiini.

Hetkisen kuluttua, toinnuttuani ja katsoessani ympärilleni, näin Sandipin taasen seisomassa pöydän luona keräten kultarahoja nenäliinaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Amulja nousi seisoalleen ja istuutui äskeiselle paikalleen. Hänen kosteat silmänsä loistivat.

»Mitä teemme niin suurella summalla, Sandip Babu?» huudahti Amulja. »Me emme tarvitse työhömme enempää kuin kolmetuhattaviisisataa.»

»Meillä on muitakin tarpeita», vastasi Sandip. »Me tarvitsemme kaikki, mitä voimme saada.»

»Voipa niin olla», virkkoi Amulja. »Mutta tästä lähtien otan minä hankkiakseni teille kaikki mitä tarvitsette. Näistä rahoista te annatte kaksituhattaviisisataa takaisin armolliselle rouvalle!»

»Ei, ei!» huudahdin minä. »Minä en milloinkaan enää koske noihin rahoihin. Tehkää niillä mitä tahdotte!»

»Kykeneekö mies milloinkaan antamaan niinkuin nainen?» kysyi hän, katsahtaen Amuljaan.

»Me miehet kykenemme antamaan korkeintaan sen, mitä omin voimin itsellemme hankimme», jatkoi Sandip. »Mutta naiset antavat itsensä. Omasta elämästänsä he synnyttävät, omalla elämällänsä he ravitsevat. Sellaiset lahjat ovat ainoat todelliset lahjat.» Sitten hän virkkoi, minun puoleeni kääntyen: »Kuningatar, jos se, mitä olette meille antanut, olisi pelkkää rahaa, en olisi siihen koskenut. Mutta te olette antanut meille sellaista, mikä on teille tärkeämpää kuin itse elämä.»

Ihmisessä täytyy piillä kaksi eri olentoa. Toinen olentoni oivaltaa, että Sandip yrittää minua pettää; toinen on tyytyväinen joutuessaan petetyksi. Sandip on voimakas, mutta hänessä ei ole siveellistä kuntoa. Se mahti, jolla hän ravistelee elämää hereille, murskaa elämän. Hänellä on jumalien viinikko, mutta nuolet ovat paholaisten.

Sandipin nenäliina ei riittänyt kaikkien kolikkojen verhoksi.
»Kuningatar», kysyi hän, »voitteko antaa minulle toisen?»

Kun annoin hänelle oman liinani, kosketti hän sillä kunnioittavasti otsaansa ja polvistui sitten äkkiä eteeni. »Jumalatar!» huudahti hän. »Minä lähestyin teitä äsken osoittaakseni teille kunnioitusta, mutta te työnsitte minut takaisin ja heititte tomuun. Olkoon niin, minä kiitän teitä torjunnastanne, koristan sillä otsani!» Samalla hän osoitti loukkaantunutta kohtaa.

Olinko ymmärtänyt hänet väärin? Oliko mahdollista, että hänen ojennetut kätensä tosiaankin tavoittelivat jalkojani? Varmaa kumminkin oli, että Amuljakin oli nähnyt hänen silmissään ja kasvoissaan liekehtivän intohimon. Mutta Sandip osaa niin mestarillisesti soinnuttaa ylistyslauluansa, että järkeni vaikenee; minä en kykene enää näkemään totuutta, katseeni on hämärä kuin opiumin nauttijan. Niinpä hän antoi samassa iskun kaksin verroin kiivaasti takaisin, sillä hänen otsansa haava sai sydämeni vuotamaan verta. Kun Sandip oli osoittanut minulle kunnioitustansa, tuntui minusta siltä, kuin olisi varkauteni saanut arvoa: pöydällä kiiltelevä kulta näytti hymyilevän pois kaiken häpeänpelon, kaikki omantunnontuskat.

Samoinkuin minä oli Amuljakin voitettu takaisin. Sandipiin kohdistuva rakkaus, joka oli kärsinyt hetkellisen kolahduksen, loimahti uuteen lieskaan. Hänen sielunsa alttari oli jälleen täynnä uhrilahjoja Sandipille ja minulle. Hänen lapsellinen uskonsa loisti taas kuin aamutähden puhdas valo hänen silmistänsä.

Syntini säteili jälleen kirkastuneena. Amulja katsoi minua silmiin, kohotti ristiin lasketut kätensä tervehdykseen ja huudahti: Bande Mataram! En voi odottaa sellaisen kunnioituksen minua aina ympäröivän, ja kuitenkin on se ainoa keino, jonka nojalla omanarvontuntoni pysyy eleillä.

Makuuhuoneeseeni en voi enää astua. Minusta tuntuu siltä, kuin ojentaisi vuoteeni torjuvan käden, kuin silmäilisi kassakaappi minua synkin katsein. Tahtoisin päästä kokemasta tätä alinomaista syytöstä, joka minua kalvaa. Tahtoisin yhä uudelleen juosta Sandipin luo kuullakseni hänen laulavan ylistystäni. Häpeäni tulvavetten keskeltä kohoaa vain tämä pieni alttari, ja senvuoksi tahtoisin tarrautua siihen kiinni öin päivin. Minne muualle lähtenenkin, kaikkialla on edessäni autius ja tyhjyys.

Ylistystä, ylistystä minä kaipaan, lakkaamatonta ylistystä. En voi elää, jos viinimaljani on tuokionkaan tyhjänä. Senvuoksi tarvitsen nyt ennen kaikkea Sandipia, joka antaa elämälleni arvoa.

XVII

Minä en mitenkään voi istuutua mieheni viereen, kun hän tulee aterioimaan. Toisaalta häpeen kovin jättää hänet yksin, joten en voi tehdä sitäkään. Senvuoksi istuudun niin, ettemme näe toistemme kasvoja. Niin minä istuin äskettäin, kun Bara Rani tuli luoksemme.

»On hyvä, että naurat noille uhkauskirjeille, veli», virkkoi hän. »Mutta minua ne kovin peloittavat. Oletko lähettänyt minulle lahjoittamasi rahat Kalkuttaan?»

»Mutta rahathan ovat tuolla pukuhuoneessa, rautaisessa kassakaapissa», sanoi mieheni rauhoittavasti hymyillen.

»Jos he sinne tulevat, niin silloinhan he voivat yhtä hyvin viedä sinutkin!»

»Sitä ei tarvitse pelätä. Minusta ei kukaan välitä. Vetovoima sijaitsee sinun huoneessasi! Mutta leikki sikseen: sinun ei tosiaankaan pitäisi säilytellä rahoja huoneessa.»

»Parin päivän kuluttua viedään Kalkuttaan valtionverot. Minä lähetän rahat pankkiin samalla kertaa.»

»Vaikka rahat häviäisivätkin minun huoneestani, ei vahinko koskisi sinua, Rani-sisko.»

»Nyt sinä suututat minua, veli, kun noin sanot. Enhän minä puhunut vain omista rahoistani. Luuletko olevan minulle yhdentekevää, jos sinulta varastetaan? Jos kohtalo onkin minulta riistänyt kaikki, ei se kuitenkaan ole tehnyt minua tunteettomaksi: minä tiedän varsin hyvin, kuinka arvokas on veli, jonka vertaista ei ole nähty Lakšmanin Raman, Ramajanan sankarin veli. Hänen uskollisuutensa vanhempaa veljeänsä ja tämän vaimoa. Sitaa, kohtaan on tullut sananlaskunomaiseksi. aikojen jälkeen. — No, Tšota Rani, oletko puunukeksi puutunut? Et ole vielä virkkanut sanaakaan. Tiedätkö, veli, Tšota Ranimme luulee minun yrittävän sinua imarrella. Jos siitä olisi kysymys, voisin sen tehdäkin, mutta tiedänhän, ettei vanha rakas veljeni sitä kaipaa.»

Niin laverteli Bara Rani edelleen unohtamatta kiinnittää veljensä mielenkiintoa johonkin ruokalajien joukossa olevaan erikoiseen herkkuun. Minun mieleni oli koko ajan kuin tuulenpyörteessä. Ratkaisu oli tulossa. Rahat täytyi jollakin tavoin saada takaisin paikoilleen. Kysellessäni siinä itseltäni, mitä voisi tehdä ja miten menetellä, tunsin kälyni taukoamattoman lörpöttelyn käyvän yhä sietämättömämmäksi.

Asia oli sitä pahempi, kun ei kälyni terävältä katseelta jäänyt mikään havaitsematta. Hän silmäili minua alinomaa tutkivasti, syrjästä käsin. En tiedä, mitä hän voi lukea kasvoistani, mutta minusta tuntui, että niissä oli kaikki liiankin selvästi luettavissa.

Minä menettelin uhkarohkeasti. Pakotin itseni kevyeen, hupaiseen nauruun ja sanoin: »Minä huomaan, että Bara Ranin koko epäluulo kohdistuu minuun — varasten ja rosvojen pelko on pelkkää teeskentelyä.»

Bara Rani hymyili ilkeästi. »Olet oikeassa, sisar. Naisen suorittama varkaus on kohtalokkain varkauden laji. Mutta miten voisitkaan pettää minun valppauttani? Olenko minä mies, että voit minua peijata?»

»Jos minua tosiaankin pelkäät», vastasin minä, »niin salli minun jättää kaikki, mitä minulla on, sinun haltuusi vakuudeksi. Jos minä aiheutan sinulle vahinkoa, niin voit ottaa korvauksen.»

»Kuulehan tuota pienoista Tšota Rania, millaisia viisauksia hän esittääkään!» kääntyi hän nauraen sanomaan miehelleni. »Eikö hän tiedä, että on olemassa vahinkoja, joita ei voi korvata tässä enempää kuin tulevassakaan maailmassa?»

Mieheni ei sekaantunut kinasteluumme. Lopetettuaan aterioimisensa hän lähti ulompiin suojiin, sillä nyttemmin hän ei enää nauti päivällislepoansa meidän huoneessamme.

Kaikki arvokkaammat jalokiveni olivat rahastonhoitajamme talletettavina. Minulla oli kuitenkin hallussani ainakin kolmen-neljänkymmenentuhannen rupian arvoiset kalleudet. Otin korulippaani ja vein sen Bara Ranille. »Minä jätän nämä jalokivet sinulle, sisar», sanoin minä ojentaen hänelle avointa lipasta. »Sitten ei sinun tarvitse olla huolissasi.»

Bara Rani teki teeskennellyn epätoivoisen liikkeen. »Sinä kerrassaan hämmästytät minua, Tšota Rani!» sanoi hän. »Luuletko tosiaankin minun viettävän unettomia öitä sen vuoksi, että pelkään sinun minulta jotakin ryöstävän?»

»Mitäpä haittaisi, vaikka mielessäsi asuisikin terveellinen pelko minua kohtaan? Tunteeko kukaan toista ihmistä tässä maailmassa?»

»Tahdotko minua läksyttää osoittamalla minulle luottamusta? Ei, ei! Minulla on kylliksi varjelemista omissa koruissani. Vie pois lippaasi; palvelijat kulkevat nuuskimassa.»

Minä menin kälyni huoneesta suoraa päätä oleskeluhuoneeseen ja kutsutin
luokseni Amuljan. Sandip tuli hänen kerallaan. Minä sanoin kiireissäni
Sandipille: »Anteeksi, minä haluan sanoa Amuljalle pari sanaa.
Tahdotteko…»

Sandip hymyili väkinäisesti. »Amulja ja minä emme siis mielestänne kuulu yhteen? Jos olette päättänyt hänet minusta vieroittaa, niin minä tunnustan suoraan, ettei minulla ole voimaa häntä pidättää.»

»Olkoon menneeksi», jatkoi Sandip. »Jutelkaa Amuljalle juteltavanne. Mutta sitten teidän pitää sallia minun puhutella teitä kahden kesken, — muussa tapauksessa tuntisin itseni syrjäytetyksi. Minä voin sietää kaikkea, mutta en syrjäyttämistä —. Minun täytyy aina saada jalopeuran osa. Senvuoksi kiistelenkin aina sallimusta vastaan. Minä tahdon syrjäyttää kohtaloni, en salli sen syrjäyttävän itseäni.» Sandip lähti huoneesta luoden Amuljaan musertavan katseen.

»Amulja, pikku veljeni, sinun pitää suorittaa minulle palvelus», sanoin minä.

»Minkä velvollisuuden minulle määrännettekin, sisar, minä panen alttiiksi elämäni sitä suorittaessani.»

Minä vedin jalokivilippaan vaippani laskoksista ja asetin sen hänen eteensä. »Myy tai pänttää tämä», sanoin minä, »ja hanki minulle kuusituhatta rupiaa niin pian kuin suinkin.»

»Ei, sisar Rani», virkkoi Amulja kovin hämmästyneenä. »Pitäkää jalokivenne! Minä hankin teille kuusituhatta muilla keinoin.»

»Älä ole typerä», huudahdin minä kärsimättömästi. »Tässä ei ole aikaa joutaviin jaarituksiin. Ota tämä lipas. Lähde Kalkuttaan yöjunassa. Ja tuo minulle rahat viimeistään ylihuomenna!»

Amulja otti lippaasta timanttikaulanauhan, nosti sen valoa vasten ja asetti takaisin synkännäköisenä.

»Minä tiedän», sanoin minä hänelle, »ettet missään tapauksessa saa näistä jalokivistä oikeaa hintaa, ja senvuoksi annan sinulle niitä suunnilleen kolmenkymmenentuhannen arvosta. Ei haittaa, vaikka ne kaikki menevät; minun täytyy välttämättä saada kuusituhatta.»

»Tiedättekö, sisar Rani», virkkoi Amulja, »minä kiistelin Sandip Babun kanssa niistä kuudestatuhannesta ruplasta, jotka hän teiltä otti. En osaa sanoin kertoa, kuinka asia minua hävetti. Mutta Sandip Babu väittää, että meidän tulee uhrata häveliäisyytemmekin isänmaamme hyväksi. Voipa niin olla. Mutta tässä on sentään toisin laita. Minä uskallan kuolla ja kuolettaa isänmaan hyväksi — sen verran šaktia on minulle suotu. Mutta minä en voi unohtaa sitä häpeää, että olen ottanut teiltä rahoja. Siinä suhteessa on Sandip Babu minua etevämpi. Hän ei kadu eikä tunne omantunnontuskia. Hän sanoo meidän pitävän vapautua siitä ajatuksesta, että raha kuuluu sille, jonka hallussa se sattuu olemaan — ellemme siihen kykene, missä onkaan silloin Bande Mataram’in taikavoima?»

Amulja innostui puhuessaan yhä enemmän. Hän lämpenee aina, kun minä olen hänen kuuntelijanansa. »Gita opettaa meille», jatkoi hän, »ettei kukaan voi surmata sielua. Surmaaminen on pelkkä sana. Samoin on rahojen ryöstämisenkin laita. Kenelle kuuluu raha? Kukaan ei ole sitä luonut. Kukaan ei voi ottaa sitä mukaansa tästä elämästä erotessaan, sillä se ei kuulu ihmisen sieluun. Tänään se on minulla, huomenna pojallani ja ylihuomenna hänen velkojillansa. Koska siis raha todellisuudessa ei kuulu kenellekään, ei patriootteja sovi soimata, jos he eivät jätä sitä isänmaan kelvottoman pojan haltuun, vaan käyttelevät sitä itse.»

Kun kuulen tuon pojan lausuilevan Sandipin sanoja, vapisee koko ruumiini. Käärmeenlumoojat leikitelkööt käärmeillä; jos heille jotakin tapahtuu, niin he tietävät olla varuillaan- Mutta nuo pojat ovat viattomat. Koko maailma on valmis siunaten heitä suojelemaan. He leikkivät käärmeellä, jonka luontoa eivät tunne, ja kun näemme, kuinka he hymyillen ja luottavasti ojentavat kätensä kohti käärmeen myrkkyhammasta, niin meille selviää, kuinka suunnattoman vaarallinen käärme on. Sandip on oikeassa pelätessään, että minä, joka olen itse valmis ottamaan vastaan kuoleman hänen kädestänsä, tulen vieroittamaan hänestä tuon pojan, hänet pelastaakseni.

»Isänmaanystävät siis tarvitsevat rahoja omaa käyttöä varten?» kysyin minä hymyillen.

»Epäilemättä!» vastasi Amulja ylpeästi. »Eivätkö he ole meidän kuninkaitamme? Köyhyys haittaisi heidän kuninkaallista mahtiansa. Tiedättekö, me keholtamme Sandip Babua aina matkustamaan ensimmäisessä luokassa. Hän ei milloinkaan väistä kuninkaallisia kunnianosoituksia, mutta ei omaksu niitä itselleen, vaan meidän kaikkien kunniaksi. Niillä, jotka hallitsevat maailmaa, — sanoo Sandip Babu, — ei ole parempaa asetta kuin heidän ulkonaisen loistonsa lumousvoima. Köyhyyden lupaus ei merkitsisi heille ainoastaan lihankidutusta vaan suoranaista itsemurhaakin.»

Samassa astui Sandip äänettömin askelin huoneeseen. Minä heitin nopeasti hartiahuivini korulippaan peitteeksi.

»On kyllä», vastasi Amulja kuin anteeksi pyytäen. »Meillä ei ollutkaan tässä mitään erikoisempaa.»

»Vai niin!» huudahti Sandip, silmät säihkyen. »Ei ole aikaa muuhun kuin kahdenkeskeisiin pakinoihin!»

Mustasukkaisuutta! Kun voimakkaampi sukupuoli osoittaa heikkoutta, ei heikompi voi olla lyömättä voitonrumpua. Senvuoksi minä toistin jäykästi: »Minulla ei tosiaankaan ole aikaa.»

Sandip lähti synkännäköisenä. Amulja oli kovin hämmästynyt.
»Rani-sisko», virkkoi hän puolustellen, »Sandip Babu on harmistunut.»

»Hänellä ei ole aihetta eikä oikeutta olla harmistunut», sanoin minä verrattain kiivaasti. »Paina mieleesi eräs asia, Amulja. Sinä et saa virkkaa mitään Sandip Babulle jalokivieni myynnistä — et missään tapauksessa!»

»On parempi, ettemme siirrä asiaa tuonnemmaksi. Sinun pitää lähteä jo tänään iltajunassa.»

Amulja ja minä lähdimme yhdessä huoneesta. Kun astuimme kuistikolle, näimme Sandipin siellä odottelemassa. Minä huomasin hänen olevan väijyskelemässä Amuljaa. Sitä estääkseni minun täytyi puhutella häntä.

»Minulla ei ole mitään erikoista sanottavaa — tahdoin vain hieman jutella. Mutta koska teillä ei ole aikaa…»

Sillä välin Amulja oli poistunut. Kun olimme astuneet huoneeseen, kysyi
Sandip: »Mikä oli se lipas, jonka Amulja vei mukanaan?»

Hän siis oli lippaan huomannut. Minä pysyin järkähtämättömänä. »Jos olisin voinut sen teille sanoa, olisin sen antanut hänelle teidän nähtenne!»

Sandip ei enää kyennyt hillitsemään kiukkuansa. »Luuletteko minut voittavanne?» huudahti hän. »Se ei tule milloinkaan tapahtumaan. Amulja kuolisi onnellisena, jos minä alentuisin polkemaan hänet jalkoihini. Niin kauan kuin elän, en milloinkaan salli teidän pakottavan häntä polvilleen eteenne!»

Sandip on siis vihdoinkin oivaltanut olevansa heikko minuun verrattuna. Siitä tämä äkillinen kiukunpurkaus. Hän on oivaltanut, ettei voi pelkällä voimallansa saada mitään aikaan sitä mahtia vastaan, jota minä käyttelen. Minä voin yhdellä ainoalla silmäniskulla hävittää hänen lujimmatkin varustuksensa. Niinpä hänen on pakko turvautua pauhaamiseen. Minä vastasin vaikenemalla ja halveksien hymyilemällä. Vihdoinkin olen päässyt hänen yläpuolellensa. Minun tulee säilyttää tämä vallitseva asema, en saa enää astua alemmaksi. Kaikessa alennuksessani minun täytyy säilyttää tämä arvokkuuden jäännös!

»Minä tiedän», virkkoi Sandip hetkisen vaiti oltuaan, »että se oli teidän korulippaanne.»

»Voitte arvailla miten mielitte», sanoin minä, »mutta minulta ette saa mitään tietää.»

»Te siis luotatte Amuljaan enemmän kuin minuun? Ettekö tiedä, että poika on minun varjoni varjo, kaikuni kaiku? Ettei hän ole mitään, ellen minä ole hänen vierellänsä?»

»Milloin hän ei ole teidän kaikunne, on hän oma itsensä, Amulja. Ja silloin minä luotan häneen enemmän kuin teidän kaikuunne!»

»Ette saa unohtaa sitoutuneenne uhraamaan kaikki korunne jumalattaremme palvelukseen; Itse asiassa te olette jo antanut lupauksenne.»

»Ne korut, jotka jumalat sallivat minun säilyttää, minä uhraan jumalille. Mutta miten voisinkaan uhrata sellaista, mikä on minulta varastettu.»

»Kuulkaahan, mitä sanon: ei auta ollenkaan yrittää tuolla tavoin luiskahtaa käsistäni. Nyt tarvitaan häikäilemätöntä toimintaa. Kun tämä työ on suoritettu, voitte mielin määrin harjoittaa naisellista viekkauttanne — ja minä autan teitä siinä ajanvietteessä.»

Siitä hetkestä, jolloin olin varastanut mieheltäni rahat ja antanut ne Sandipille, oli musiikki väliltämme mykistynyt. Halventamalla itseni olin tuhonnut kaiken oman arvoni ja samalla tehnyt Sandipille mahdottomaksi kehitellä täyttä mahtiansa. Tarkk’ampujataitoansa ei voi harjoittaa, jos tähtäysesine on liian likellä. Niin on Sandip menettänyt sankarillisen ryhtinsä; hänen puheisiinsa on tullut pikkumaisen riidanhalun sävyä.

Sandip kiinnitti minuun sädehtivän katseensa, kunnes se näytti hehkuvan kuin janoinen keskipäivän taivas. Pari kertaa hän liikahti ikäänkuin olisi aikonut hypähtää seisaalleen ja syöksyä luokseni. Minut valtasi huimaus, valtimoni jyskyttivät, kuuma veri kohisi korvissani; minä tunsin olevani hukassa, jos jäisin huoneeseen. Äärimmäisin ponnistuksin tempauduin seisaalleni ja riensin ovelle.

Sandip huudahti kähein äänin: »Mihin aiottekaan paeta, kuningatar?» Samassa hän jo hypähti minua pidättämään. Kuullessaan askeleita oven ulkopuolelta hän väistyi nopeasti taaksepäin ja istuutui jälleen tuoliinsa. Minä pysähdyin kirjahyllyjen luo ja katselin kirjain nimiä.

Mieheni astuessa huoneeseen Sandip huudahti: »Kuulehan, Nikhil, onko sinulla Browning kirjastossasi? Minä tässä kerroin kuningattarellemme yliopistokerhostamme. Muistatko, kuinka kiistelimme eräiden Browningin säkeiden kääntämisestä? Etkö?

»'Jospa katsonut ei oisi, turhaan lempeen tuuditellut! Toisin toisien on laita: sydämensä herkän heille ilmi saatella hän voisi aivan suotta, lemmen lahja huomenna jo himmentyisi. Toisin täällä. Tuon hän tiesi, kääntyi, katse katseen löysi, ikinä en irki pääse.'

»Minä sain käännöksen jotenkuten luontumaan, mutta tulos ei sittenkään liene ikuinen ilo’ kirjallisuudellemme. Minä uskoin aikoinani ihan lujasti olevani muuttumassa runoilijaksi, mutta kaitselmus oli kyllin armollinen varjelemaan minua sellaisesta onnettomuudesta. Muistatko vanhaa Dakšinaa? Ellei hän olisi päässyt suolantarkastajaksi, olisi hänestä tullut runoilija. Minä muistan vielä varsin hyvin, miten hän… Ei, kuningatar, ei maksa vaivaa tutkia kirjahyllyjä. Nikhil on naimisiin mentyänsä lakannut lukemasta runoja — kenties hän ei runoutta enää tarvitse. Minua taas on luullakseni jälleen uhkaamassa 'runoilun kuumeinen puuska', kuten sanskritissa sanotaan.»

Mieheni ei kiinnittänyt huomiota tuohon leikinlaskuyritykseen. »Jo joitakin aikoja», jatkoi häh, »ovat muhamettilaiset papit yllytelleet täkäläisiä uskovaisiansa. He vihaavat sinua ja voivat milloin tahansa käydä kimppuusi.»

»Jos nämä tilukset kuuluisivat minulle, niin varoitusta kaipaisivat papit enkä minä. Jos olisit osoittanut heille pelottomuuttasi, sen sijaan että yrität minua säikähdyttää, niin asia olisi ollut suuremmassa määrin meidän molempien arvon mukainen. Tiedätkö, että heikkoutesi heikontaa naapuri-samindariesikin tarmoa?»

»Minä en ole tyrkyttänyt sinulle neuvoani, Sandip. Toivon sinunkin pidättyvän minua neuvomasta. Se on sitäpaitsi ihan suotta. Tahdoin mainita sinulle vielä erään asian. Sinä ja sinun kannattajasi olette salaa ahdistelleet ja sortaneet alustalaisiani. En voi sitä enää sietää. Senvuoksi minun täytyy pyytää teitä poistumaan alueiltani.»

»Muhamettilaistenko vuoksi, vai aiotko minua vielä muullakin tavoin peloittaa?»

»On olemassa eräs pelon laji, jonka puuttuminen on pelkuruutta. Sellaisen pelon nimessä minä kehoitan sinua, Sandip, lähtemään pois. Minä matkustan vielä tällä viikolla Kalkuttaan. Toivon sinun lähtevän mukaani. Tietysti voit asua siellä talossani — minulla ei ole mitään sitä vastaan.»

»Hyvä, minulla siis on vielä muutamia päiviä jäljellä. Sillä välin tahdon hymistä jäähyväislauluni kuningattarellemme, jonka luota minun nyt on poistuttava. Oi sinä uuden Bengalin laulaja! Avaa minulle ovesi ja salli minun ryöstää säkeitäsi! Oikeastaan olet sinä itse varas, koska olet omaksunut minun lauluni, — mutta olkoon minun puolestani nimissäsi; joka tapauksessa se kuuluu minulle.» Samassa hän alkoi syvällä, käheällä, hieman epävarmalla äänellänsä laulaa Bhairavi-tyyliin sepitettyä laulua:

»Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, yhtyminen ja eroaminen ajoivat
toisiansa takaa lakkaamattomassa leikissä,

Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, jokainen kohtaus soi kiitoslauluna. Ja eikö lähtönikin voi lahjaa sulle suoda, hiljasta toivelmaa, kukkaisi varjoon salaa laskettua:

Hänen uskaliaisuutensa on rajaton — verhoomaton, paljas kuin tulenliekki. Ei ehdi ollenkaan sitä pysähdyttää. Se on kuin ukkosenisku: salama välkähtää ja nauraa kaikille esteillensä.»

Minä lähdin huoneesta. Kulkiessani kuistikon läpi sisäsuojiin päin näin äkkiä Amuljan edessäni.

»Älkää peljätkö mitään, Rani-sisar», sanoi hän. »Minä matkustan tänä iltana enkä palaa tyhjin toimin.»

»Amulja», sanoin minä katsoen häntä kiinteästi nuorekasta intoa uhkuviin kasvoihin, »minä en pelkää mitään omasta puolestani, mutta toivon, ettei koita se hetki, jolloin en ole peloissani sinun tähtesi.»

Amulja kääntyi menemään, mutta ennenkuin ehti näkyvistäni, minä kutsuin hänet takaisin ja kysyin: »Onko sinulla äiti, Amulja?»

»Ei, minä olen äitini ainoa lapsi. Isäni kuoli minun ollessani aivan pieni.»

»Siihen ei liene aikaa. Antakaa minulle mukaan hieman ruokaa, jonka kosketuksenne on pyhittänyt.»

»Jos olisin ollut äitini luona, olisi hän antanut minulle eväiksi koko joukon pouš-kakkuja. Leivo minulle muutamia omin käsin, Rani-sisko!»

KYMMENES LUKU

XII

Kuulin opettajaltani, että Sandip on liittynyt Hariš Kunduun ja että suunniteltiin suurta juhlaa demoneja hävittävän jumalattaren kunniaksi. Hariš Kundu kiristi siihen tarvittavat varat vuokramiehiltänsä. Oppineet bramiinit Kaviratna ja Vidjavagiš olivat saaneet tehtäväkseen kauniin, kaksimielisen juhlahymnin sommittelemisen.

Opettajani kiisteli äsken asiasta Sandipin kanssa. »Jumalienkin maailmassa tapahtuu kehitystä», sanoi Sandip. »Pojanpojan tulee muovailla isoisän luoma jumala oman makunsa mukaiseksi — muuten hän on pelkkä ateisti. Minun tehtävänäni on muuttaa vanhat jumaluudet ajanmukaisiksi. Minä olen syntynyt jumalien lunastajaksi; minä vapahdan heidät menneisyyden orjuutuksesta.»

Poikaiältämme asti olen nähnyt, millainen aatteillaleikittelijä Sandip on. Totuuden etsiminen ei herätä hänessä ollenkaan mielenkiintoa, mutta leveä pilkanteko ilahduttaa hänen sydäntänsä. Jos hän olisi syntynyt Afrikan villien keskuudessa, olisi hän kuluttanut sievän ajan keksimällä todisteen toisensa jälkeen sille väitteelle, että kannibalismi on paras keino ihmisten välisen todellisen yhteyden edistämiseksi. Mutta ne, jotka petosta harjoittavat, pettävät lopulta itseänsä, ja olenpa varma siitä, että Sandip uuden harhapäätelmän keksiessään joka kerta luulottelee keksineensä totuuden, miten ristiriitaiset hänen keksintönsä muuten lienevätkin.

Minä en kumminkaan suostu edistämään sellaisten huumausaineiden valmistamista maassamme. Nuoret miehet, jotka ovat valmiit tarjoamaan palveluksiansa isänmaalle, eivät saa totuttautua päihtymykseen. Henkilöille, jotka tahtovat saada jotakin aikaan kiihoitusvälineitä käyttäen, on kiihoitus ihmisen sielua tärkeämpi.

Minun täytyi sanoa Sandipille Bimalan läsnäollessa, että hänen on lähdettävä pois. Molemmat kenties otaksuvat sen tapahtuneen väärien vaikuttimien nojalla. Mutta minun täytyy päästä vapaaksi, vapaaksi siitä pelostakin, että minut ymmärretään väärin. Ymmärtäköön Bimalakin minut väärin…

Dakkasta saapuu yhä enemmän muhamettilaisia saarnaajia. Alueillamme asuvat muhamettilaiset olivat aikojen kuluessa vieraantuneet lehmien tappamisesta melkein yhtä täydellisesti kuin hindulaiset. Mutta nyt sattuu silloin tällöin sellaisia teurastustapauksia. Minä kuulin asiasta ensi kerran muutamilta muhamettilaisilta vuokramiehiltäni, jotka sanoivat inhoavansa sellaista menettelyä. Tässä oli ilmeisesti syntymässä vaikea tilanne. Toistaiseksi asia ei ollut vaarallinen, mutta yltiöpäisyys oli epäilemättä valmis leimahtamaan ilmiliekkiin, jos kohtaisi vastustusta. Siinäpä ilmeneekin tämän siirron nerokkuus!

Minä kutsutin luokseni muutamia huomattavimpia hindulaisia vuokramiehiäni ja koetin esittää heille asiaa oikeassa valossa. »Me voimme pitää jäykästi kiinni vakaumuksistamme», sanoin minä, »mutta meillä ei ole määräysvaltaa toisten vakaumuksiin nähden. Vaikka monet meikäläisistä kuuluvatkin Višnu-uskoon, suorittavat Sakti-uskolaiset siitä huolimatta eläinuhrejansa. Sitä ei voi auttaa. Samaten täytyy meidän nyt sallia muhamettilaisten menetellä niinkuin parhaaksi näkevät. Niinpä pyydän teitä pidättymään kaikista väkivaltaisuuksista.»

»Teidän ylhäisyytenne», vastasivat he, »tällaisesta herjasta ei ole kuultu pitkiin aikoihin.»

»Se johtuu siitä», sanoin minä, »että he ovat omaehtoisesti pidättyneet niin menettelemästä. Meidän tulee nyt käyttäytyä niin, että on jälleen samoin laita. Jos rikomme rauhan, emme saavuta tarkoitustamme.»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», jatkoivat he kiihkeästi, »nuo vanhat hyvät ajat ovat olleet ja menneet. Siitä ei tule loppua, ellette tukahduta sitä ankaralla kädellä.»

»Pakkovalta», vastasin minä, »ei voi estää lehmien tappamista, ja mikä pahempaa: se saattaa johtaa ihmistenkin surmaamiseen.»

Eräs heistä oli käynyt englantilaista koulua. Hän oli oppinut toistelemaan päivän iskusanoja. »Ei ole kysymys ainoastaan oikeauskoisuudesta», huomautti hän. »Maassamme on maanviljelys pääelinkeino, ja lehmät ovat…»

»Tämän maan puhvelit», keskeytin minä, »antavat nekin maitoa ja kelpaavat auran eteen. Niin kauan kuin tanssimme temppeleissämme hurjia tansseja, niiden hakatut päät hartioillamme ja niiden veren tahrimina, tulee uskonto meille nauramaan, jos sen nimessä riitelemme muhamettilaisten kanssa, ja ainoaksi totuudeksi jää se, että riidellään. Jos teurastajaan veitsen tulee säästää ainoastaan lehmää, mutta ei puhvelia, niin on kysymyksessä kirjaimenpalvonta eikä uskonto.»

»Ettekö huomaa, teidän ylhäisyytenne, mikä tuon kaiken aiheuttaa?» kysyi englantilaisen koulutuksen saanut vuokramies. »Se on mahdollista ainoastaan sen vuoksi, että muhamettilainen tuntee olevansa turvassa lakia rikkoessaankin. Ettekö ole kuullut Patšurista?”

»Miksi onkaan mahdollista tuolla tavoin käytellä muhamettilaisia aseena meitä vastaan?» kysyin minä. »Eikö oma suvaitsemattomuutemme ole heitä sellaisiksi muovannut? Tällä tavoin Sallimus nyt meitä rankaisee, sillä syntimme mitta on täysi ja se kostetaan meille.»

»Hyvä; jos niin on laita, niin kostettakoon. Mutta meidänkin vuoromme on tuleva. Arvovaltojemme lujin turva, heidän kuuliaisuutensa omille laeilleen, on järkytetty. He olivat aikoinaan oikeita kuninkaita, oikeuden käyttelijöitä, nyt he itse muuttuvat lainrikkojiksi eivätkä niinmuodoin ole ryöväreitä paremmat. Historia kenties arvostelee asiaa toisin, mutta sydämemme on aina niin tuomitseva…»

»Sanomalehtien levittämä panettelu saattaa minut huonoon maineeseen. Olen saanut kulilla, että Tšakravartin polttopaikalla, virran rannalla, on poltettu kuvani asianomaisia juhlamenoja noudattaen ja yleisön ollessa erittäin innostunut. Uusia häväistyksiä kuulutaan suunniteltavan. Aiheena oli se, että he olivat kehottaneet minua erään perustettavan puuvillakutomon osakkaaksi. Minun täytyi heille sanoa, etten niinkään pelännyt omien rahojeni menettämistä kuin sitä, että aiheuttaisin osaltani monille köyhille osakkaille häviötä.»

»Tuleeko meidän otaksua, teidän ylhäisyytenne, ettette välitä maan menestyksestä?» kysyivät vieraani.

»Teollisuus voi edistää maan menestystä», vastasin minä, »mutta pelkkä toivomus, että maan menestystä olisi edistettävä, ei vielä takaa teollisuuden menestyvän. Teollisuutemme ei kukoistanut silloinkaan, kun vielä harkitsimme asiaa kylmästi. Onko meillä minkäänlaista aihetta otaksua, että niin käy nyt, vain sen vuoksi, että olemme käyneet raivopäisiksi?»

»Minä sijoitan rahojani yritykseenne, kun huomaan, että sydämenasiananne todellakin on teollisuuden edistäminen- Mutta siitä, että olette sytyttäneet tulen, ei vielä seuraa, että teillä on jotakin keitettävää.»

XIII

Mitä tämä merkitsee? Išakuan rahastossa on tapahtunut ryöstö! Sieltä oli lähetettävä pääkonttoriin seitsemäntuhattaviisisataa rupiaa. Sikäläinen rahastonhoitaja oli vaihtanut rahat valtion rahastossa pieniksi seteleiksi voidakseen ne helpommin kuljettaa ja oli saanut ne valmiiksi kääröihin. Keskellä yötä tunkeutui huoneeseen aseistettu joukkio, haavoittaen Kasimia, vartijaa. Merkillisin seikka on se, että rosvot ovat ottaneet vain kuusituhatta rupiaa sirotellen loput lattialle, vaikka olisivat helposti voineet viedä kaikki. Ryöstö oli tapahtunut, nyt on poliisin vuoro. Rauha ei tule kysymykseenkään.

Uutinen oli ehtinyt kotiini ennen minua. »Sehän on kauheata, veli», huudahti Bara Rani. »Mitä nyt teemme?»

Minä en ollut asiasta paljoakaan välittävinäni. Koetin häntä rauhoittaa. »Jäähän meille vielä jotakin», sanoin minä hymyillen. »Tavalla tai toisella me asioista selviydymme.»

»Älä laske leikkiä, rakas veli. Miksi he ovat kaikki sinulle niin vihoissaan? Etkö voi tehdä heidän mielikseen? Miksi torjut kaikki luotasi?»

»En voi sallia maan joutuvan tuhon omaksi, vaikka siten olisinkin kaikkien mieliksi.»

»Kuinka kamalan teon ne ovatkaan tehneet polttopaikalla! On hirmuinen häpeä, että sinua kohdellaan sillä tavoin. Tšota Rani on englantilaisen naissivistyksensä nojalla kaiken pelon yläpuolella, mutta minä en saanut rauhaa, ennenkuin lähetin hakemaan papin torjumaan onnettomuutta. Tee minulle mieliksi, rakas veli, ja matkusta Kalkuttaan. Minä ihan vapisen ajatellessani mitä ne voivat sinulle vielä tehdä, jos yhä jäät tänne.»

»Sitäpaitsi», jatkoi hän, »olen sinua jo aikaisemmin varoittanut säilyttämästä suuria rahasummia huoneessasi. He voivat saada niistä vihiä. En ajattele niinkään rahoja, — mutta kuka tietää…»

Rauhoittaakseni häntä minä lupasin heti toimittaa hallussani olevan summan rahastoon ja lähettää sen mahdollisimman pian Kalkuttaan. Me lähdimme yhdessä makuuhuoneeseeni. Pukuhuoneen ovi oli kiinni. Kun koputin, kuului Bimala huutavan: »Minä olen pukeutumassa.»

»Mitä ihmettä Tšota Rani näin varhain päivällä pukeutuu?» huudahti kälyni. »Hänellä on kaiketi jälleen jokin Bande Mataram-kokous.»

»Kuulehan, sinä ryövärien ruhtinatar», huusi hän leikkisästi Bimalalle, »lasketko sinä siellä saalistasi?»

»Minä toimitan rahat talteen hieman myöhemmin», sanoin minä ja lähdin toimistohuoneeseeni.

Siellä oli poliisitarkastaja minua odottamassa. Oletteko päässeet rosvojen jäljille?» kysyin.

»Te olette pitänyt häntä uskollisena, mutta siitä huolimatta hän on varas- Minä olen nähnyt henkilöiden, jotka ovat kaksikymmentä vuotta nauttineet ehdotonta luottamusta, äkkiä…»

»Jos niinkin olisi laita, en tahdo lähettää häntä vankilaan. Mutta miksi hän olisi jättänyt loput rahoja lattialle hajalleen?»

»Eksyttääkseen meidät jäljiltä. Mitä sanonettekin, teidän ylhäisyytenne, hän on tottunut sellaisiin temppuihin. Tosin hän on aina ajallaan toimessaan, mutta olenpa varma, että hän ottaa osaa kaikkiin lähiseudun ryöstöihin.»

Tarkastaja ryhtyi minulle selittämään niitä erilaisia menetelmiä, joiden nojalla käy mahdolliseksi ottaa osaa kahden-, jopa kolmenkymmenenkin mailin päässä tapahtuvaan ryöstöön ja siitä huolimatta olla ajallaan virantoimituksessa.

»En, hän on tutkintovankilassa. Viranomaisten velvollisuus on saattaa tutkimus käyntiin.»

Kun astuin hänen koppiinsa, vaipui hän itkien polvilleen minun eteeni.
»Minä vannon Jumalan nimessä», sanoi hän, »etten ole siihen syypää.»

»En ole sinua epäillytkään, Kasim», rauhoitin minä häntä. »Älä pelkää.
Sinulle ei voida tehdä mitään, jos olet viaton.»

Kasim ei kumminkaan kyennyt moitteettomasti selostamaan tapahtumaa. Hän ilmeisesti liioitteli. Hän kertoi neljästä- viidestäsadasta miehestä, suurista pyssyistä ja epälukuisista miekoista. Siihen oli syynä joko hänen kiihtynyt mielentilansa tai halu puolustautua, kun oli niin helposti joutunut häviölle. Hän väitti ryöstön toimeenpanijan olevan Hariš Kundun, olipa varma siitäkin, että oli kuullut Ekramin, Kundun ensimmäisen vuokramiehen äänen.

»Kuulehan, Kasim», täytyi minun häntä varoittaa, »älä sinä sekoita toisia ihmisiä tarinoihisi! Sinun asiasi ei ole syyttää Hariš Kundua enempää kuin ketään muutakaan.»

XIV

Kotiin palatessani pyysin opettajaani lähtemään luokseni. Hän oli kovin vakava. »En ymmärrä, kuinka tämä päättyy», sanoi hän. »Nuo ihmiset tukahduttavat omantuntonsa ja asettavat sen sijaan isänmaan. Kaikki maamme synnit murtautuvat nyt näkyviin inhoittavassa alastomuudessaan.»

»Älä kysy minulta! Synti kasvaa kasvamistaan. Lähetä heidät kaikki pois, ehdottomasti täältä pois!»

»Minä olen myöntänyt heille vielä päivän ajan. Ylihuomenna he lähtevät.»

»Vielä eräs asia. Ota Bimala mukaasi Kalkuttaan. Hän saa täällä liian ahtaan käsityksen ulkomaailmasta, hän ei kykene näkemään henkilöitä ja asioita oikeissa mittasuhteissaan. Näytä hänelle maailma — ihmiset ja heidän työnsä — suo hänelle avara näköala!»

»Älä jätä sitä tuonnemmaksi. Usko minua, Nikhil, kaikkien maailman rotujen on yksissä voimin rakennettava ihmisyyden historiaa. Niin kauan kuin he vielä myyvät omantuntonsa politiikan vuoksi ja korottavat oman maansa epäjumalakseen, se ei onnistu. Minä tiedän, ettei Eurooppa itse asiassa myönnä tätä oikeaksi, mutta tässä kohden sillä ei ole mitään oikeutta esiintyä meidän oppi-isänämme. Ihmiset, jotka kuolevat totuuden puolesta, saavuttavat kuolemattomuuden, ja jos kokonainen kansa voi kuolla totuuden puolesta, niin se tulee kuolemattomaksi ihmisyyden historiassa. Tulkoon tämän totuuden tunto eläväksi täällä Intiassa, huolimatta siitä, että paholaisen pilkkanauru tärisyttää taivasta! Mikä hirmuinen synninrutto onkaan vieraista maista tuotu maahamme…»

Koko päivä kului tutkimuksen aiheuttamassa levottomuudessa. Olin ihan uupunut mennessäni illalla levolle. En ollut vielä lähettänyt kälyni rahoja, ajattelin sen tehdä seuraavana aamuna. Keskellä yötä minä heräsin. Huone oli pimeä. Olin kuulevinani huokauksia. Joku oli vast'ikään lakannut itkemästä. Katkera nyyhkytys kaikui kuin tuulen huokailu sadeyössä. Minusta tuntui siltä, että huuto kaikui minun huoneessani. Mutta minä olin yksin. Bimalan vuode oli jo muutamia päiviä ollut toisessa, viereisessä huoneessa. Minä nousin, Ehdin ulos ja löysin hänet ulkoparvekkeelta, missä hän makasi pitkänään, kasvot paljasta permantoa vasten.

Se, mitä näin ja tunsin, ei ole sanoin kuvailtavissa. Sen tietää ainoastaan Hän, joka asuu kaikkeuden sisimmässä ja tuntee maailman kaikki tuskat omassa sydämessään. Taivas on mykkä, tähdet vaikenevat, yö on hiljainen, ja kaiken tämän äänettömyyden keskeltä kajahtaa unettoman epätoivoinen huuto!

Me annamme sellaiselle kärsimykselle nimiä, hyviä tai pahoja, kirjoista oppimiemme luokittelujen mukaan, mutta onko tällä raadellusta sydämestä kohoavalla ja pohjattomaan pimeyteen hukkuvalla kuolemantuskalla mitään nimeä? Kun tuona yönä vaikenevien tähtien alla katselin maassa makaavaa, vavahdutti mieltäni syvän kunnioituksen tunne, ja minä sanoin itselleni: »Mikä olen minä häntä tuomitsemaan?» Oi elämä, oi kuolema, oi ikuisen olemassaolon Jumala, minä taivutan vaieten pääni sen salaisuuden edessä, joka sinussa on.

Hetkisen minä epäröin, kääntyäkö takaisin. En voinut. Minä polvistuin Bimalan viereen ja kosketin kädelläni hänen päätänsä. Ensi kosketuksella tuntui, kuin hänen koko ruumiinsa olisi jäykistynyt, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jäykkyys katosi ja kyynelet tulvahtivat esiin. Minä silittelin sormin hellästi hänen otsaansa. Yht’äkkiä hänen kätensä tarttuivat jalkoihini, jotka hän puristi rintaansa vasten niin lujasti, että ajattelin hänen sydämensä murtuvan.

XVIII

Amuljan piti tänä aamuna palata Kalkuttasta. Olin käskenyt palvelijoita heti ilmoittamaan hänen saapumisestaan, mutta minulla ei ollut missään lepoa. Vihdoin lähdin ulos odottaakseni häntä oleskeluhuoneessa Lähettäessäni hänet myymään jalokiviäni olin varmaan ajatellut vain itseäni. Mieleeni ei ollut johtunut, että sellainen nuori poika voi arvokkaita koruja myydessään herättää epäilyksiä. Me naiset olemme niin avuttomia, että vaaran uhatessa pakostakin heti siirrämme vaaran rasituksen toisten kannettavaksi. Kun joudumme tuhon omiksi, niin vedämme ympäristömme mukanamme.

Minä olin ylpeästi sanonut pelastavani Amuljan, — ikäänkuin hukkuva kykenisi toisia pelastamaan!

Sen sijaan, että olisin hänet pelastanut, olen lähettänyt hänet tuhoutumaan. Rakas veljeni, minä olen ollut sinulle sellainen sisar, että kuolema varmaan hymyili sinä veljienpäivänä, jolloin minä sinua siunasin, — minä, jota oman rikokseni taakka painaa maahan.

Minä tunnen tänään, että paha ahdistaa ihmistä toisinaan niinkuin tauti. Jokin siemen pirahtaa jonnekin, ja jo samana yönä saapuu kuolema.

Miksi ei sellaisia sairaita eristetä muista ihmisistä? Minä olen kokenut omassa itsessäni, kuinka kauhea tartunta on, — ikäänkuin valtava tulisoihtu, joka mielii sytyttää koko maailman.

Kello löi yhdeksän. Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että Amulja oli vaarassa, että hän oli joutunut poliisin käsiin. Poliisilaitoksessa vallitsee varmaan suuri kiihtymys. Kenen ovat jalokivet? Kuinka hän on ne saanut? Ja vihdoin on minun vastattava avoimesti, kaiken kansan kuullen, noihin kysymyksiin.

Mitä minä vastaan? Vihdoin on tullut sinun päiväsi, Bara Rani, sinun, jota olen kauan halveksinut. Sinä nautit kostosta, kun ihmiset halveksien minua katselevat- Hyvä Jumala, pelasta minut vain tämä kerta, niin minä heitän kaiken ylpeyteni kälyn jalkojen eteen.

En voinut kestää kauempaa. Menin suoraa päätä Bara Ranin luo. Hän oli kuistikolla, betelinlehtiä maustamassa, Thako mukanaan. Thakon nähdessäni minä säpsähdin, mutta hillitsin itseni samassa, kumarsin syvään vanhemmalle kälylleni ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa.

»Siunatkoon, Tšota Rani», huudahti hän, »mikä sinua vaivaakaan? Mistä tämä odottamaton kunnioitus?»

»Tänään on syntymäpäiväni, sisko», sanoin minä. »Olen sinua usein loukannut. Anna minulle siunauksesi, etten sitä enää koskaan tee. Tahtoni on heikko.» Minä kumarsin vielä kerran ja lähdin nopeasti pois, mutta hän huusi minut takaisin.

»Sinä et ole minulle koskaan sanonut, että tänään on syntymäpäiväsi, rakas Tšota! Tulehan tänään iltapäivällä luokseni teetä juomaan. Tulethan?»

Hyvä Jumala, salli tämän päivän todella olla syntymäpäiväni! Enkö voi syntyä uudelleen? Puhdista minut, Jumala, puhdista minut ja ole vielä kärsivällinen!

Minä menin takaisin oleskeluhuoneeseen ja lapasin siellä Sandipin. Inhontunne tuntui myrkyttävän vertani. Kasvoja, jotka näin aamunvalaistuksessa edessäni, ei valaissut neron tenhoisa hohde.

Sandip hymyili. »Koska Amulja ei ole täällä», huomautti hän, »arvelen tulleen minun vuoroni jutella kanssanne kahden kesken.»

Rikoksestani alkoi koitua kosto. Kuinka voinkaan ottaa häneltä pois oikeuden, jonka olin itse hänelle antanut. »Tahdon olla yksin», toistin minä.

»Kuningatar», sanoi hän. »Toisen henkilön läsnäolo ei estä teitä olemasta yksin. Älkää erehtykö pitämään minua yhtenä joukosta. Minä, Sandip, olen aina yksin, vaikka ympärilläni parveilisi tuhansia.»

Minä käännyin suuttuneena pois ja aioin lähteä huoneesta, kun Sandip veti viittansa laskoksista korulippaani ja heitti sen marmoripöydälle. Minä hämmästyin kovin. »Eikö Amulja olekaan matkustanut?»

Minun siunaukseni siis oli vaikuttanut, kaikesta huolimatta. Hän oli pelastettu. Kohdatkoon nyt Jumalan rangaistus minua, varasta, kunhan Amulja on pelastettu!

Kasvojeni ilmeessä tapahtunut muutos ärsytti Sandipia. »Niin hyvillä mielin, kuningatar!» ivaili hän. »Ovatko nämä jalokivet niin suuriarvoiset? Kuinka siis voittokaan päättää uhrata ne jumalattarelle? Olettehan ne oikeastaan jo uhrannut. Aiotteko nyt ottaa lahjanne takaisin?»

Ylpeys ei kuole hevillä; vielä viimeisellä hetkellä se kohottaa kyntensä. Minusta tuntui siltä, että minun oli osoitettava, kuinka yhdentekevä asia korujen menettäminen minulle oli. »Jos niitä himoitsette», sanoin minä, »niin voitte ne ottaa.»

»Minun himoni tavoittelee nyt Bengalin koko rikkautta», vastasi Sandip. »Onko olemassa väkevämpää mahtia kuin himo? Sitä käyttävät ratsunaan tämän maailman mahtavat niinkuin Indra Airavatnorsua. Nämä jalokivet kuuluvat niinmuodoin minulle?»

Sandip otti lippaan ja piilotti sen jälleen viittansa alle. Samassa syöksyi huoneeseen Amulja. Hänen silmiensä alla oli tummat syvänteet, huulet olivat kuivat, hiukset epäjärjestyksessä; näytti siltä, kuin hänen nuoruutensa kukoistus olisi lakastunut yhdessä ainoassa päivässä. Sydäntäni vihlaisi, kun näin hänet »Minun lippaani!» huudahti hän syöksyen suoraa päätä Sandipia kohti, minuun katsahtamattakaan. »Oletteko ottanut korulippaan matkalaukustani?»

Sandip nauroi. »Omasi ja toisen oman erottaminen näyttää käyvän hieman hankalaksi, Amulja», huudahti hän. »Sinusta näyttää sittenkin tulevan hurskas saarnamies.»

Amulja vaipui tuoliin ja peitti käsin kasvonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen päälaelleen. »Mikä sinua vaivaa, Amulja?» kysyin minä.

Hän hypähti seisoalleen. »Rani-sisko», huudahti hän, »minä tahdoin kovin mielelläni itse tuoda jalokivet teille takaisin. Sen tiesi Sandip Babu, ja nyt hän on ennättänyt edelleni.»

»Minä en välitä jalokivistä™», sanoin minä. »Ottakoon ne! Se ei haittaa.»

»Jalokivet ovat minun», virkkoi Sandip. »Kuningattareni on lahjoittanut ne minulle valtamerkiksi.»

»Ei, ei, ei!» huusi Amulja kiihkeästi. »Ei missään tapauksessa, Rani-sisko! Minä olen tuonut ne teille takaisin. Te ette saa antaa niitä kenellekään muulle.»

»Minä otan lahjasi vastaan, pieni veljeni», sanoin minä. »Mutta salli sen, joka niitä tavoittelee, tyydyttää himonsa.»

Amulja katseli Sandip Babua hehkuvin silmin kuin petoeläin saalistansa. »Kuulkaahan, Sandip Babu», murisi hän, »te tiedätte, ettei minua säikähdytä hirsipuukaan. Jos rohkenette ottaa jalokivilippaan…»

Sandip yritti nauraa ivallisesti. »Pitäisihän sinun tietää, Amulja», sanoi hän, »ettet sinä ole mies minua peloittamaan.»

»Kuningatar», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen, »minä en ole tullut tänne ottamaan teiltä näitä koruja, vaan antamaan ne teille. Olisitte tehnyt väärin, jos olisitte ottanut lahjani Amuljan kädestä. Sitä estääkseni minä tahdoin ensin saada ne selvästi haltuuni. Nyt minä lahjoitan nämä jalokiveni teille. Kas tässä! Punokaa te tuon poikasen kanssa mitä juonia tahansa. Minun täytyy lähteä. Teillä on kaikkina näinä päivinä ollut kahdenkeskiset neuvottelunne, joista minulle ei annettu tietoa. Jos nyt sattuu jotakin erinomaista, niin älkää syyttäkö minua!»

»Amulja», jatkoi hän, »minä olen lähettänyt matkalaukkusi ja tavarasi asuntoosi. En tahdo enää säilyttää huoneessani sellaista, mikä kuuluu sinulle.» Tuon sanottuaan Sandip syöksyi pois huoneesta.

XIX

»Minulla ei ole ollut lepoa eikä rauhaa, Amulja, senjälkeen kuin lähetin sinut myymään korujani»; sanoin minä.

»Minä pelkäsin sinulle koituvan siitä vaikeuksia — olisivat voineet luulla sinua varkaaksi. Olisin mieluummin ollut ilman noita kuuttatuhatta rupiaa. Nyt sinun pitää vielä tehdä jotakin mielikseni: lähteä kohta kotiin äitisi luo.»

Amulja veti esiin pienen käärön ja sanoi: »Mutta sisar, minä olen hankkinut ne kuusituhatta rupiaa.»

»Minä tein voitavani saadakseni kultaa», jatkoi hän minun kysymykseeni vastaamatta, »mutta se ei minulle onnistunut. Niinpä minun täytyi tuoda seteleitä.»

»Minä tiedän, että sanotte minun hankkineen rahat väärällä tavalla. Olkoon niin, minä myönnän sen. Mutta minä olen maksanut täyden hinnan rikoksestani. Senvuoksi rahat ovat nyt minun.»

»Vie ne pois, Amulja», rukoilin minä. »Vie ne takaisin sinne, mistä olet ne ottanut.»

»Se ei ole vaikeata, hyvä veli. Se hetki, jolloin ensi kerran tulit luokseni, oli kohtalokas. Ei edes Sandip ole voinut tehdä sinulle niin paljon pahaa kuin minä.»

»Sandip!» huusi hän. »Teiltä yksin minä olen oppinut, millainen mies hän on. Tiedättekö, sisar, hän ei ole käyttänyt kolikkoakaan niistä rahoista, jotka hän teiltä otti. Teidän luotanne lähdettyänsä hän vetäytyi huoneeseensa ja ahmi katseillaan kultaa, jonka oli levittänyt eteensä lattialle. 'Nämä eivät ole kultarahoja’, huudahti hän, 'vaan mahdin jumalallisen lootuksen terälehtiä; ne ovat kristalleiksi muuttuneita sointuja huiluista, jotka helisevät rikkauden paratiisissa! Minä en raski niitä vaihtaa, sillä ne näyttävät pyrkivän olemuksensa täydellisyyteen, kauneuden kaulaa koristamaan. Amulja, poikaseni, älä katsele niitä ruumiillisin silmin; ne ovat kuin Lakšmin hymyily, Indran puolison lumoava sädeseppele. Ei, ei, minä en voi niitä antaa tuolle tuhmalle tilanhaltijalle. Olen varma siitä, Amulja, että hän on meille valehdellut. Poliisi ei olekaan venheen upottajan jäljillä. Tilanhoitaja vain tahtoo ansaita rahoja. Meidän täytyy yrittää saada kirjeet häneltä takaisin.’ — Minä kysyin Sandipilta, kuinka tuo oli tehtävä. Hän käski käyttämään uhkausta tai väkivaltaa. Minä tarjouduin niin tekemään, jos hän luovuttaa rahat takaisin. Siitä voidaan sopia myöhemmin, sanoi hän. Minä en halua kiusata teitä, sisar, yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka sain miehen siinä määrin peloitetuksi, että hän luovutti kirjeet, jotka sitten poltin — se on pitkä juttu. Vielä samana iltana minä tulin Sandipin luo ja sanoin: 'Nyt meidän ei tarvitse pelätä. Antakaa rahat minulle; minä jätän ne huomenna sisarelleni, armolliselle rouvalle'. Hän huusi: 'Mitä hullutuksia! Kalliin sisaresi sari pimittää sinulta pian koko isänmaan. Sano Bande Mataram ja manaa pois paha henki!' — Te tunnette Sandipin lumousvoiman, Rani-sisko. Rahat jäivät hänelle. Minä vietin koko yön järven uimalaiturilla hymisten Bande Mataram'ia — Kun sitten annoitte minulle myytäviksi jalokivenne, menin jälleen Sandipin luo. Hän oli ilmeisesti minulle vihoissaan, mutta yritti olla sitä osoittamatta. 'Jos ne vielä löydät jostakin laatikosta, saat ne ottaa', sanoi hän heittäen minulle avaimensa. Niitä ei näkynyt missään. 'Sanokaa minulle, missä ne ovat', pyysin minä. 'Kunhan olet parantunut hupsuudestasi, ei ennen', vastasi hän. — Huomattuani, ettei hän ollut suostutettavissa, minun täytyi miettiä muita keinoja. Minä yritin saada häneltä kultarahat tarjoamalla kuusituhatta rupiaa seteleinä. 'Sinä saat ne', virkkoi hän ja meni makuuhuoneeseensa jättäen minut odottamaan. Siellä hän mursi matkalaukkuni lukon, otti teidän korulippaanne ja lähti toisesta, ovesta suoraan luoksenne. Hän ei tahtonut antaa minun sitä tuoda ja nyt hän julkeaa sanoa sitä lahjaksensa. Kuinka voisinkaan sanoa, mitä hän on minulta ryöstänyt! Minä en anna hänelle milloinkaan anteeksi. — Mutta varmaa on, sisko, että hänen mahtinsa minuun nähden on lopullisesti murtunut. Ja sen olette saanut aikaan te, sisar!»

»Rakas veljeni», sanoin minä, »jos niin on laita, en ole elänyt suotta. Mutta meillä on vielä paljon tekemistä, Amulja. Ei riitä se, että taika on murrettu. Sen tahrat on pestävä pois. Älä viivyttele, mene heti viemään rahat sinne, mistä olet ne ottanut. Etkö voi sitä tehdä, rakas veli?»

»Muista, ettei ole kysymyksessä ainoastaan sinun rikoksesi sovittaminen, vaan myöskin minun. Minä olen nainen; minulta on ulkomaailma suljettu, muuten olisin lähtenyt itse. Ankarin rangaistukseni on se, että minun täytyy sälyttää sinun kannettavaksesi syntini taakka.»

»Älkää puhuko niin, sisar! Tie, jota kuljin, ei ollut teidän tienne. Sen vaarat ja vaikeudet houkuttelivat minua. Nyt, kun teidän tienne minua kutsuu, se saa olla tuhat kertaa vaikeampi ja vaarallisempi; teidän siunauksenne on auttava minua onnistumaan. Te siis käskette minua viemään nämä rahat sinne, mistä olen ne ottanut?»

»Siitä en tiedä mitään. Minulle riittää, kun se tulee teidän huuliltanne. Sisar, tehän kutsuitte minut tänne aterialle. Sitä en tahdo menettää. Teidän tulee antaa minulle prasad [kunnioitetun henkilön kosketuksen pyhittämä ruoka], ennenkuin lähden. Sitten minä suoritan tehtäväni, jos mahdollista, jo ennen iltaa.»

Silmiini tulvahtivat kyynelet, kun yritin hymyillen sanoa: »Niin tapahtukoon.»

YHDESTOISTA LUKU

Amuljan lähdettyä rohkeuteni lannistui. Millaiseen vaaralliseen seikkailuun olinkaan lähettänyt äidin ainoan pojan? Hyvä Jumala, miksi pitikään syntini sovituksen ulottua niin laajalle? Enkö voinut sovittaa rikostani yksin, vetämättä monia muita kerallani kärsimään? Älä salli tämän viattoman lapsen joutua vihasi uhriksi!

Minä kutsuin häntä takaisin: »Amulja!» Ääneni kaikui heikkona; hän ei sitä kuullut.

En tiedä, mitä oikeastaan tapahtui — Amuljan nimi kenties oli miehelle outo — mutta hän palasi aivan kohta, Sandip mukanaan.

»Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lähetitte minut pois», sanoi hän sisään astuessaan, »minä aavistin, että kutsutte minut takaisin. Kuun vetovoiman vaikutusta ovat molemmat: luode ja vuoksi. Olin niin varma asiasta, että jäin käytävään odottamaan. Nähdessäni palvelijan tulevan huoneestanne sanoin hänelle: 'Minä tulen, minä tulen heti!' — ennenkuin hän ehti virkkaa sanaakaan. Voitte uskoa, että tuo takamaalainen oli ihmeissään! Hän tuijotti minuun suu auki, ikäänkuin olisi luullut minun osaavan noitua. — Kaikki maailman taistelut, kuningatar», jatkoi Sandip juttuansa, »ovat todellisuudessa hypnoottisten voimien kamppailua. Loitsu vasten loitsua — äänettömiä aseita, jotka osuvat näkymättömiinkin maalitauluihin. Teistä olen vihdoinkin löytänyt vertaiseni vastustajan. Minä tiedän, että viinenne on täysi, te taitava soturikuningatar! Te yksin olette kyennyt lähettämään Sandipin pois ja kutsumaan hänet takaisin, omaa herttaista tahtoanne noudatellen. Nyt makaa riista jalkainne edessä. Mitä aiotte sille nyt tehdä? Odottaako sitä coup de grãce, vai suljetteko sen häkkiin? Joka tapauksessa minä varoitan teitä, kuningatar: te tulette huomaamaan, että otuksen surmaaminen on yhtä “vaikea tehtävä kuin sen kahlehtiminenkin. Missään tapauksessa teidän ei pidä tuhlata aikaa taika-aseittenne käyttelemiseen.»

Sandip varmaan aavisti häviön lähestyvän ja jaaritteli senvuoksi taukoamatta, aikaa voittaakseen, vastausta odottamatta. Hän tiesi varmaan, että olin lähettänyt palvelijan hakemaan Amuljaa, jonka nimen mies epäilemättä oli maininnut. Siitä huolimatta hän oli tahallaan käyttänyt tuota temppua. Hän tahtoi estää minua sanomasta, että olin aikonut puhutella Amuljaa enkä häntä. Hänen sotajuonensa oli kuitenkin tehoton; se ilmaisi vain hänen heikkouttansa. Minä päätin olla väistymättä jalan leveyttäkään voittamaltani alueelta.

»Sandip Babu», sanoin minä, »minua ihmetyttää, että voitte pitää loppumattomia puheita ollenkaan takertumatta. Opetteletteko te ne ennakolta ulkoa?»

»Olen kuullut», jatkoin minä, »että ammattipuhujillamme on kirja täynnä kaikenlaisia valmiita puheita, joita he voivat sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa. Onko teilläkin sellainen kirja?»

Sandip kirskui vastauksensa hampaittensa lomitse. »Luoja on lahjoittanut teille naisille keimailukyvyn suuren lahjan ja sitäpaitsi on teillä apunanne muotiompelija ja jalokivikauppias; mutta älkää luulko, että me miehet olemme ihan avuttomat…»

»Teidän olisi parempi vielä kerran silmäillä kirjaanne, Sandip Babu. Te sekoitatte kaikki asiat. Niin käy, kun yrittää opetella kaikki ulkoa.»

»Mitä!» huudahti Sandip menettäen kokonaan malttinsa. »Tekö häpäisette minua tuolla tavoin! Te, jonka tunnen perinpohjin! Mitä…» Hän ei saanut enempää sanotuksi.

Sandip, tuo mahtava loitsija, on kerrassaan avuton, kun hänen loitsunsa osoittautuu tehottomaksi. Kuningas on äkkiä muuttunut moukaksi. Kuinka ilahduttavaa onkaan nähdä hänet avuttomana! Mitä loukkaavammaksi hänen karkeutensa kävi, sitä väkevämpänä kuohui minussa tuo ilo. Hänen kiemurtelunsa, joiden avulla hän tapasi kietoa minut pauloihinsa, eivät enää vaikuta, — minä olen vapaa. Olen pelastettu, pelastettu! Loukkaa minua, häpäise minua, näyttäydy todellisessa hahmossasi, mutta säästä minut valheellisista ylistyslauluistasi!

Samassa astui huoneeseen mieheni. Sandip ei ollut kyllin joustava heti tointuakseen. Mieheni silmäili häntä hetkisen ihmeissään. Jos tämä olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin, olisin hävennyt. Nyt sitävastoin oli mieleni hyvä — mitä hyvänsä mieheni ajattelikin. Tahdoin antaa heikontuneelle vastustajalleni ratkaisevan iskun.

Nähdessään meidät molemmat sanattomina ja neuvottomina mieheni hieman epäröi. Sitten hän istuutui. »Sandip», sanoi hän, »minä etsin sinua ja kuulin sinun olevan täällä.»

»Epäilemättä minä olen täällä», virkkoi Sandip painokkaasti. »Kuningattaremme kutsutti minut luoksensa tänä aamuna. Ja minä, kuuliainen palvelija, jätin kaikki muut askareet totellakseni hänen kutsuansa.»

»Jos sinua miellyttää, voimme sanoa, että sinä matkustat Kalkuttaan ja minä seuraan sinua.»

»Hyvä, minä lähden. Mutta maailmaa eivät muodosta vain Kalkutta ja sinun tiluksesi. Kartalla on muitakin paikkakuntia.»

»Sinun tähänastisen käyttäytymisesi nojalla olisi melkein voinut uskoa, ettei maailmassa ole muuta paikkaa kuin minun tilukseni.»

Sandip nousi. »Sattuu toisinaan», sanoi hän, »että yksi ainoa paikkakunta merkitsee ihmiselle koko maailmaa. Minun maailmani oli tämä huone, ja senvuoksi olin kuin kiinnikasvanut.»

Sitten hän kääntyi minun puoleeni. »Minun sanojani ei ymmärrä kukaan muu kuin te, kuningattareni — kenties ette tekään. Minä tervehdin teitä. Jumaloivin sydämin minä jätän teidät. Tunnussanani on toinen teidät nähtyäni. Se ei enää kuulu Bande Mataram, Terve, Äiti, vaan Terve, Rakastettuni, Terve, Tenhottareni! Äiti suojaa meitä, rakastettu syöksee meidät turmioon, — mutta se turmio on suloinen. Sinua minun on kiittäminen siitä, että karkelevan kuoleman nilkkatiukujen helinä nyt soi korvissani. Sinä olet luonut minun, palvelijasi, mieleen uuden kuvan isänmaastamme, Bengalistamme, 'vienojen tuulten, kirkkaitten vetten ja makeain hedelmäin maasta' [kansallislaulusta Bande Mataram]. Sinä et tunne sääliä, rakastettuni. Sinä olet tullut luokseni, myrkkymalja kädessäsi, ja minä tyhjennän sen viimeiseen pisaraan, kuollakseni tuskaisen kuoleman tai elääkseni kuoleman riemuitsevana voittajana.»

»Niin», jatkoi hän, »äidin päivä on mennyt. Oi rakkaani, rakastettuni, mitä merkitseekään minulle sinun rinnallasi totuus ja oikeus ja taivaskaan. Kaikki velvollisuudet ovat minulle pelkkää varjoa; kaikki säännöt ja lait ovat särkeneet salpansa. Oi rakkaani, rakastettuni, minä voisin sytyttää tuleen koko maailman säästäen vain tämän tanteren, jota pieni jalkasi polkee, ja sitten tahtoisin hurjan riemun vallassa tanssia yli tuhkain… Kuinka lempeitä ihmiset ovatkaan! Kuinka hyviä! He tahtoisivat tehdä hyvää kaikille — ikäänkuin tämä kaikki olisi todellista! Ei, ei! Maailmassa ei ole muuta todellista kuin tämä minun aito rakkauteni. Minä kumarran sinua. Antaumukseni on tehnyt minut julmaksi, harras palvontani on sytyttänyt minuun hävityksen lieskan. Minä en ole oikeamielinen. Minulla ei ole mitään uskoa, minä uskon vain häneen, jonka olemus on minulle kirkastunut yli kaiken muun maailmassa.»

Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Muutamia hetkiä sitten minä olin halveksinut tuota miestä sydämeni pohjasta. Mutta se, mitä olin luullut tummuneeksi tuhkaksi, heräsi nyt jälleen hehkumaan. Hänessä eli aito tuli, aivan varmasti. Ah, miksi loikaan Jumala ihmisen niin ristiriitaiseksi? Tahtoiko hän vain osoittaa jumalallista kätevyyttänsä? Muutamia hetkiä sitten minä olin ajatellut, että Sandip, jota olin kerran pitänyt sankarina, olikin vain kehno teatterisankari. Mutta niinkään ei ollut laita. Teatterin korurihkamankin alla voi toisinaan piillä todellinen sankari.

Sandip on karkea, aistillinen ja valheellinen, ja hänen sieluansa peittää moninkertainen aineen verho. Mutta sittenkin on meidän myöntäminen, että hänen syvimmässään piilee paljon sellaista, mitä me emme ymmärrä emmekä kykene ymmärtämään — kuten itsessämmekin. Ihminen on ihmeellinen. Mitä suurta salaperäistä tarkoitusta hän täyttää, sen tietää yksin Hirmuinen [Rudra, »Hirmuinen», Šivan alkuperäinen nimi] — me vain valitamme sen taakan alla. Šiva on kaaoksen herra. Hän on pelkkää iloa. Hän on rikkova meidän kahleemme.

Minä tunnen yhä uudelleen, että minussa on kaksi eri olentoa. Toinen niistä säikähtää Sandipia hänen ilmestyessään kaaoksen hirmuisessa hahmossa, toista se näky sitävastoin suloisesti houkuttelee. Hukkuva alus vetää kaikki ympärilläuiskentelijat mukanansa syvyyteen. Sandip on sellainen hävittävä mahti. Hänen suunnaton houkutusvoimansa valtaa meidät, ennenkuin pelko ehtii meitä varoittaa, ja niin me joudumme silmänräpäyksessä kauas päivän valkeudesta, kauas kaikesta hyvästä, ilmasta ja vapaudesta, kaikesta, mikä on ollut meille rakasta ja kallista — alas turmion syvyyksiin.

Sandip on tullut sanantuojana kaukaisesta turmion valtakunnasta, ja kun hän loitsuja hymisten kulkee halki maan, kokoontuvat hänen ympärilleen kaikki pojat ja nuorukaiset. Maan lootussydämessä asuva äiti valittaa ääneen, sillä he ovat murtautuneet hänen varastohuoneeseensa viettääkseen siellä juominkejansa. Kuolemattomuuden juomaa varten kasvaneen viinisadon he kumoavat maan tomuun, hänen kunnianarvoiset astiansa he särkevät. Minä tunnen hänen tuskansa, mutta siitä huolimatta tarttuu huumaus minuunkin.

Totuus itse on lähettänyt meille tämän kiusauksen koetellakseen uskollisuuttamme. Päihtymys pukee ylleen taivaallisen vaatetuksen ja karkeloi pyhiinvaeltajien edellä sanoen: »Te narrit, te vaellatte kieltäymyksen hedelmätöntä tietä.

Se on pitkä, ja aika kuluu hitaasti sitä kulkiessa. Senvuoksi on ukonvaajan sinkooja lähettänyt minut luoksenne. Kuulkaa minua! Minä, kauneus, intohimo, huudan teitä luokseni — minun syleilyssäni te löydätte täyttymyksenne.

Hetken vaiti oltuaan Sandip kääntyi jälleen puoleeni. »Jumalatar, on tullut hetki, jolloin minun täytyy lähteä luotasi. Tapahtukoon niin. Sinun läheisyytesi on tehnyt tehtävänsä. Jos viivyttelisin kauemmin, niin vaikutus häviäisi vähin erin. Me kadotamme kaikki tahtoessamme kyltymättömän himomme vallassa muuttaa jokapäiväiseksi senkin, mikä on korkeinta maailmassa. Se, mikä on hetkessä ikuista, käy laimeaksi, jos levitämme sen ajan pinnalle. Me olimme tuhoamaisillamme ikuisen tuokiomme, kun sinun kohotettu ukonvaajasi tuli avuksemme. Sinä itse pelastit oman palvontasi puhtauden ja samalla palvojasi. Minun lähtöni kruunaa sinun palvontasi. Jumalattareni, minä, minäkin annan sinulle vapauden. Mainen temppelini ei enää kelvannut sinun suojaksesi — se oli joka hetki luhistumaisillaan. Minä lähden nyt palvelemaan suurempaa kuvaasi suuremmassa temppelissä. Vasta kun olen kaukana sinusta, olet todella minun. Täällä minä olen vain nauttinut suosiotasi; siellä, kaukana, tulee armosi osakseni.»

Jalokivilippaani oli yhä vielä pöydällä. Minä otin sen ja sanoin: »Uhratkaa nämä jalokivet sille jumaluudelle, jota minä palvelen; uhratkaa ne minun nimessäni!»

XXI

Olin juuri alkanut leipoa joitakin kakkuja Amuljaa varten, kun Bara Rani ilmestyi näkymölle. »Siunatkoon», huudahti hän, »ovatko asiat jo niin hullusti, että sinun täytyy itse leipoa kakkuja syntymäpäiväksesi?»

»Sellaisena päivänä ei sinun pitäisi kestitä meitä, vaan meidän sinua. Minä olin juuri aikeissa valmistaa sinulle jotakin herkkua, kun kuulin kamalan uutisen, joka sai minut ihan suunniltani. Viiden-kuudensadan miehen suuruinen rosvojoukkio kuuluu murtautuneen erääseen rahastoomme ja vieneen sieltä mukanansa kuusituhatta rupiaa. Heidän arvellaan lähiaikoina käyvän talossamme ryöstämässä.»

Minä tunsin mieleni melkoisesti keventyvän. Rahat siis olivat sentään omia rahojamme. Olisin mieluimmin kohta kutsunut Amuljan sanoakseni hänelle, että hän voi antaa setelit miehelleni ja jättää selitykset minun asiakseni.

»Sinä olet tosiaankin ihmeellinen olento!» huudahti kälyni nähdessään vaihtuvan ilmeeni. »Etkö ollenkaan pelkää?»

»Sinä et sitä usko! Kuka sitten olisi uskonut heidän hyökkäävän rahastoomme?»

Minä en vastannut mitään, kumarruin vain kakkujeni yli, joita täytin hienonnetuilla kookospähkinöillä.

»Niin, täytyypä tästä lähteä», sanoi Bara Rani katseltuaan minua pitkään. »Minun täytyy jutella Nikhil-veljeni kanssa ja pitää huolta siitä, että rahani lähetetään Kalkuttaan, ennenkuin on liian myöhäistä.»

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä heitin kakkuni sikseen ja syöksyin pukuhuoneeseeni sulkien sen sisäpuolelta. Mieheni nuttu, jonka taskussa avaimet olivat, riippui vielä siellä — niin muistamaton hän oli. Minä irroitin renkaasta rautaisen kassakaapin avaimen ja piilotin sen vaatteisiini.

Oveen koputettiin. »Minä olen pukeutumassa», huusin minä. Sitten kuulin Bara Ranin sanovan: »Aivan äsken näin hänet vielä kakkuja leipomassa, ja nyt hän on jo itseänsä koristelemassa. Mitä hän tämän jälkeen keksinee? Luultavasti on jälleen kysymyksessä jokin Bande Mataram kokous. Kuulehan, sinä ryövärien kuningatar», huusi hän minulle, »lasketko siellä saalistasi?»

Heidän mentyänsä minä avasin kassakaapin. En tiedä, miksi sen tein; kenties toivoin salaa, että kaikki oli ollut pelkkää unta. Mitäpä, jos laatikon avattuani löytäisin kultakääröt paikaltansa? Mutta ei, se oli tyhjä, niin tyhjä kuin pettämäni luottamus.

Minun täytyi pukeutua näön vuoksi uudelleen. Minä järjestin tukkani toisin, aivan suotta. Kun tulin ulos, ivaili kälyni: »Kuinka monta kertaa sinä tänään pukeudut?»

»Sinulle kelpaa mikä tekosyy tahansa», jatkoi hän. »Minä olen tuntenut paljon turhamaisia ihmisiä, mutta sinä viet voiton kaikista.»

Olin juuri aikeissa lähettää kutsumaan Amuljaa, kun eräs palvelija toi minulle pienen kirjelapun. Se oli Amuljalta.

»Sisar», kirjoitti hän, »te kutsuitte minut luoksenne tänä iltana, mutta minusta näytti paremmalta olla viivyttelemättä. Minä suoritan ensin antamanne tehtävän ja tulen sitten prasadilleni, kenties verrattain myöhään.»

Mihin hän aikoikaan lähteä rahoja takaisin viemään? Mihin uusiin vaaroihin poika parka syöksyikään? Kurja nainen, sinä voit vain lähettää hänet menemään kuin nuolen, mutta et kykene kutsumaan häntä takaisin, jos et osaa maaliin.

Minun olisi pitänyt heti tunnustaa olevani ryöstön toimeenpanija. Mutta me naiset elämme ympäristömme luottamuksesta — se on meidän koko maailmamme. Jos käy ilmi, että olemme tuon luottamuksen pettäneet, niin olemme menettäneet sijamme maailmassamme. Meidän on silloin seisottava särkemämme raunioilla, ja terävät särmät haavoittavat meitä alinomaa. Rikkominen on helppoa, mutta sovittaminen ylen vaikeata, varsinkin naiselle.

Muutamiin aikoihin en ole enää voinut luontevasti lähestyä miestäni. Kuinka voinkaan nyt mennä yht'äkkiä hänelle kertomaan tämän kauhean uutisen? Hän tuli tänään myöhään aterialle — kello oli lähes kaksi. Hän oli hajamielinen eikä juuri koskenutkaan ruokaan. Minä en voinut edes kehoittaa häntä ottamaan lisää. Täytyi kääntää kasvoni toisaalle ja pyyhkiä pois kyyneleeni.

Minun teki kovin mieli sanoa hänelle: »Tulehan huoneeseemme ja lepää hetkinen; sinä näytät kovin väsyneeltä.» Olin juuri aikeissa avata suuni, kun palvelija kiiruhti ilmoittamaan, että poliisitarkastaja oli tuonut Pantšun palatsiin. Mieheni kasvot kävivät entistä synkemmiksi, ja hän lähti huoneesta kesken ateriaansa.

Kohta senjälkeen ilmestyi Bara Rani. »Miksi et ilmoittanut minulle Nikhilin tännetulosta?» valitti hän. »Hän saapui niin myöhään, että ajattelin ehtiväni sillä välin kylpeä. Kuinka ihmeessä hän suoriutui niin pian ateriastansa?»

»Mitä se merkitsee, että te molemmat lähdette huomenna Kalkuttaan? Saatte uskoa, etten minä jää yksin tänne. Minua säikähdyttäisi täällä jokainen risahdus, nyt, kun kaikenlaiset rosvot täällä elämöivät. Onko ihan päätetty asia, että matkustatte huomenna?»

»On», vastasin minä, vaikka vasta nyt asiasta kuulin ja sitäpaitsi pakostakin ajattelin, että siihen mennessä voi sattua sellaista, mikä teki ihan yhdentekeväksi, matkustimmeko vai emme. En kyennyt ollenkaan kuvittelemaan, millaiseksi elämämme sitten muodostuisi; kaikki näytti minusta hämyiseltä ja aavemaiselta.

Muutaman tunnin kuluessa täytyi salatun kohtaloni käydä ilmi. Eikö ollut ketään, joka voi pidättää näiden tuntien kiitävää kulkua, jotta minulle jäisi aikaa korjata asiain tilaa, mikäli siihen kykenin? Aika, jonka paha siemen makaa maan peitossa, on pitkä — niin pitkä, että kerrassaan unohtaa sen versomisvaaran. Mutta näkyviin ehdittyänsä se kasvaa niin nopeasti, ettei ole aikaa sitä peittää, ei nutunliepeellä, ei ruumiillaan, eipä elämälläänkään.

Minä koetan olla sitä ajattelematta, koetan pysytellä tylsänä ja toimettomana, kunnes kaikki sortuu. Sortukoon — parin päivän kuluttua on kaikki ohi: paljastus, pilkka, sääli, kyselyt, selittelyt, kaikki.

Minä en voi unohtaa Amuljan kasvoja; ne olivat kauniit, antaumuksen kirkastamat. Hän ei odottanut epätoivoisena kohtalon tuhoavaa iskua, vaan syöksyi rohkeasti päin vaaraa. Minä kunnioitan häntä kurjuudessani. Hän on minun nuori lunastajani. Hän otti ikäänkuin leikillään syntini taakan kannettavaksensa. Hän tahtoi minut pelastaa alistumalla rangaistukseen, jonka olisi pitänyt kohdata minua. Mutta kuinka minä voin kestää Jumalani peloittavan armon?

Lapseni, rakas lapseni, minä kumarran sinua. Pieni veljeni, minä kumarran sinua. Sinä olet puhdas, sinä olet kaunis, minä kumarran sinua. Jospa tulisit syliini, seuraavan syntymäsi jälkeen, minun omana lapsenani — sitä minä rukoilen.

XII

Huhuja alkoi kierrellä kaikkialla. Poliisimiehet olivat alinomaa liikkeellä.. Palvelijamme olivat kovin kiihdyksissään.

Khema, palvelijattareni, tuli luokseni ja sanoi: »Armollinen rouva, ottakaa Jumalan nimessä minun kultaiset kaulavitjani ja rannerenkaani ja pankaa ne talteen kassakaappiinne!» Kenelle olisinkaan selittänyt itse kutoneeni koko tämän vaikeuksien verkon ja joutuneeni nyt itsekin sen vangiksi? Minun täytyi näytellä suopean suojelijan osaa ja ottaa haltuuni Kheman korut ja Thakon säästörahat. Maitoeukkokin toi huoneeseeni kirstun, joka sisälsi Benaresista ostetun sarin ja vähän muutakin arvokkaaksi katsottua irtaimistoa. »Minä sain nämä teidän häittenne aikana», selitti hän.

Kun kassakaappini huomenna avataan heidän läsnäollessaan — Kheman, Thakon, maitoeukon ja muiden… Minä en tahdo sitä ajatellakaan! Yritän mieluummin kuvitella, kuinka on oleva laita, kun tämä magh-kuun kolmas päivä vuoden kuluttua palaa. Ovatko kotoisen elämäni haavat silloin yhtä verekset kuin nyt?…

Amulja kirjoittaa tulevansa vasta myöhemmin illalla. En voi istua toimetonna, ajatuksiani hautoen. Ryhdyn jälleen leipomaan pari kakkua häntä varten. Minä olen jo leiponut koko joukon, mutta minun täytyy vielä jatkaa työtäni. Kuka ne syö? Minä ja’an ne palvelijoille. Minun täytyy se tehdä vielä tänä iltana. Tänä iltana loppuu armonaikani. Huomenna en enää voi tehdä mitä tahdon.

Minä jatkoin leipomista uupumatta. Aika ajoin minusta tuntui siltä, että kuului melua yläkerrasta, huoneistamme. Oliko mieheni kenties kaivannut kassakaapin avainta ja oliko Bara Rani kutsunut kaikki palvelijat auttamaan etsinnässä? Ei, minä en saa välittää tuosta hälinästä; on parasta sulkea ovi.

Olin juuri aikeissa niin tehdä, kun Thako syöksyi huohottaen sisään:
»Armollinen rouva, armollinen rouva!»

»Bara Rani lähetti teitä kutsumaan», jatkoi tyttö. »Hänen veljenpoikansa on tuonut Kalkuttasta ihmeellisen koneen. Se puhuu niinkuin ihminen. Tulkaahan kuuntelemaan!»

En tiennyt, pitikö nauraa vai itkeä. Täytyikö tosiaankin ilmestyä näkymölle gramofonin tällaisella hetkellä kaiuttelemaan teatterilaulujensa nenä-ääniä! Millainen kauhistuttava esine onkaan ihmistä matkiva kone!

Illan varjot alkoivat laskeutua. Minä tiesin Amuljan ilmoittautuvan heti palattuaan, mutta en voinut enää odottaa. Kutsuin palvelijan ja sanoin: »Mene sanomaan Amulja Babulle, että minä pyydän häntä tulemaan heti tänne!» Mies saapui hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ettei Amulja ollut vieläkään kotona — hän oli ollut jo kauan poissa.

»Poissa!» Tuo sana kaikui korvaani valituksen tavoin tihenevässä pimeydessä. Amulja poissa! Oliko hän siis tullut kuin painuvan päivän säde kadotakseen iäksi? Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat välkähtelivät esiin ajatuksissani. Minä se olin lähettänyt hänet kuolemaan. Jos hän oli käynyt pelottomasti sitä päin, niin se vain osoitti hänen sielunsuuruuttaan. Mutta miten voisinkaan tästä lähtien elää yksinäni, ilman häntä?

Minulla ei ollut Amuljalta muuta muistoesinettä kuin pistooli, hänen veljenlahjansa. Se tuntui minusta Sallimuksen viittaukselta. Jumalani oli nuorukaisen hahmossa antanut minulle mahdollisuuden pestä pois tuon rikoksen, joka oli myrkyttänyt elämäni juuria myöten — oli antanut sen ja oli kadonnut. Millainen vapahtavan armon runsaus piilikään tässä rakkauden lahjassa!

Minä avasin laatikon, otin pistoolin esille ja kohotin sen nöyrän kunnioittavasti ohimolleni. Samassa soivat talomme temppelin malmirummut. Minä heittäydyin pitkäkseni rukoilemaan.

Illalla minä kestitsin koko talon väkeä leivoksillani. »Oletpa valmistanut oivallisen syntymäpäiväjuhlan, vieläpä ihan yksin!» huudahti kälyni. »Mutta sinun pitää jättää meillekin jotakin tekemistä.» Samassa hän viritti gramofoninsa ja antoi kalkuttalaisten laulajattarien kimakkain äänten kaikua. Tuntui siltä, kuin olisi ollut' tallissa, hirnuvien varsojen keskellä.

Juhla-aterian päätyttyä oli jo verrattain myöhä. Minun teki äkkiä mieli lopettaa syntymäpäiväjuhlani koskettamalla kunnioittavasti mieheni jalkoja. Menin makuuhuoneeseen ja näin hänen sikeästi nukkuvan. Päivä oli ollut hänelle vaikea, rasittava. Minä kohotin ihan, ihan hiljaa moskiittiverkon kulmaa ja laskin pääni hänen jalkojensa viereen. Hiukseni varmaan koskettivat häntä, sillä hän liikahdutti unessa jalkojaan ja työnsi pääni pois.

Minä lähdin ulos ja istuuduin lännenpuoliselle kuistikolle. Etäällä näkyi silkkiäispuu, joka oli kadottanut kaikki lehtensä ja seisoi siinä karuna kuin luuranko. Kasvavan kuun sirppi oli painumassa sen taakse. Yht'äkkiä minusta tuntui siltä, että taivaan tähdetkin pelkäsivät minua, että koko öinen maailma katseli minua karsaasti. Miksi? Siksi, että olin yksin.

Luomakunnassa ei ole lohduttomampaa olentoa kuin ihminen, joka on yksin. Sekään, jonka omaiset ovat kaikki kuolleet, toinen toisensa jälkeen, ei ole yksin - hänelle tulee seuraa haudan tuolta puolen. Toisin on laita sen, jonka omaiset ovat vielä elossa, mutta etäällä, saavuttamattomissa, sen, joka on kirvonnut erilleen täyden kodin värikkäästä piiristä. Hänet nähdessään tähtien kaikkeuskin tuntuu säikkyvän hänen pimeyttänsä.

Minä en ole siellä, missä olen. Olen etäällä niistä, jotka asuvat ympärilläni. Minä elän ja liikun äärettömän eronkuilun reunalla, epävakaisena kuin kastepisara lootuksen lehdellä.

Miksi ihmiset eivät muuttuessaan muutu kokonaan? Katsoessani sydämeeni näen siellä kaikki mitä ennenkin - tällä kertaa vain ankaran sekasorron vallassa. Hyvässä järjestyksessä olleet asiat ovat nyt ihan sekaisin. Helmet, jotka oli liitetty kaulanauhaksi, ovat vierineet maan tomuun. Ja sydämeni murtuu.

Tahtoisin kuolla. Ja kumminkin on sydämessäni kaikki yhä elossa: kuolemakaan ei ole minulle kaiken loppu, se näyttää tuovan mukanansa sitäkin suurempia katumuksen tuskia. Se mikä on lopetettava, on lopetettava tässä elämässä — muuta keinoa ei ole.

Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, Jumalani! Kaiken sen, minkä olet antanut minulle elämän rikkaudeksi, olen minä itse tehnyt itselleni taakaksi. En voi sitä enää kantaa, en voi sitä heittää pois. Oi Herra, anna vielä kerran helistä niiden suloisten huilunäänien, joita soittelit minulle muinoin, aamutaivaani rusottavalla rannalla seisten — ja salli kaikkien vaikeuksieni helposti selvitä! Ainoastaan sinun huilusi sävelet voivat ehjentää särkyneen ja puhdistaa tahraantuneen. Luo minun kotini uudelleen soitannollasi! Muuta pelastuskeinoa en tiedä.

Minä heittäydyin pitkäkseni permantoon ja nyyhkin ääneen. Minä rukoilin armoa — vähän armoa jostakin ja joltakin, pakopaikkaa, jonkinlaista anteeksiannon merkkiä, toivoa, joka voisi johtaa johonkin päätökseen. »Herra», vannoin minä itsekseni, »minä makaan tässä odottaen, yhä odottaen, koskematta ruokaan ja juomaan, kunnes kohotat siunaavan kätesi minun ylitseni.»

Samassa kuulin askelia. Kukapa tietää, eivätkö jumalat näyttäydy kuolevaisille? En uskaltanut kohottaa kasvojani, sillä pelkäsin lumouksen siitä särkyvän. Tule, ah, tule ja salli jalkasi koskettaa päätäni! Tule, Herra, ja laske jalkasi sykkivälle sydämelleni ja salli minun samassa kuolla!

Hän tuli ja istuutui luokseni. Kuka? Mieheni. Tuntiessani hänen läsnäolonsa minä olin mennä tainnoksiin. Sitten puhkesi sydämeni koko tuska hillittömäksi kyyneltulvaksi. Minä puristin hänen jalkojansa rintaani vasten — oi, miksi ei niiden jälki voinut jäädä lähtemättömäksi!

Hän silitteli hellästi hiuksiani. Nyt minä voin ottaa kantaakseni julkisen nöyryytyksen ja laskea sen sovitusuhrina Jumalani jalkojen eteen.

Mutta sydäntäni rasittaa se ajatus, että yhdeksän vuotta sitten häissäni helisseet ja minua tähän taloon tervetulleeksi laulaneet huilut ovat iäkseni mykistyneet. Mikä rangaistus voisikaan olla kyllin ankara kohottaakseen minut jälleen morsiameksi koristettuna morsiusistuimelleni? Kuinka monta vuotta, kuinka monta ikäkautta, kuinka monta maailmanikää täytyykään kulua, ennenkuin löydän tien siihen paikkaan, missä olin yhdeksän vuotta sitten?

Jumala voi luoda uusia olioita, mutta kykeneekö hänkään luomaan uudelleen sitä, mikä on hävitetty?

KAHDESTOISTA LUKU

Tänään me matkustamme Kalkuttaan. Meidän ilomme ja surumme painavat meitä kovin, jos niitä yhä vain kasaamme. Niiden säilytteleminen on yhtä väärää kuin niiden kerääminen. Talon haltijana minä olen epäluonnollisessa asemassa — todellisuudessa minä olen elämän tien vaeltaja. Senvuoksi todellinen Huoneenhaltija, ihmisen sielu, joutuu kärsimään joka askelella, ja vihdoin sitä uhkaa kuoleman äärimmäinen onnettomuus.

Meidän yhdessäolomme, rakkaani, oli vain matkaa varten, joka nyt on suoritettu; se oli hyvä niin kauan kuin noudatimme samaa suuntaa, mutta muuttuu esteeksi, jos yritämme sitä kauemmin ylläpitää. Nyt me karistamme pois kahleemme. Me olemme lähteneet toisia päämääriä tavoittelemaan, ja on tästä lähin riittävä, jos luomme toisiimme silmäyksen tai kosketamme ohimennen toistemme kättä. Entä sitten? Sitten me saavumme suurelle maailman tielle, kaikkeuselämän loputtomaan virtaan.

Kuinka vähän sinä voitkaan minulta riistää, rakkaani! Minä voin milloin tahansa kuulla huilun helisevän, kuulen sen sävelten virtaavan ilmoille meitä erottavasta kuilusta. Jumalallinen, ikuinen lähde ei ehdy. Jumalatar vain toisinaan särkee maljamme ja hymyilee nähdessään meidän kovin murehtivan sellaista mitätöntä häviötä. Minä en aio pysähtyä poimimaan sirpaleita. Tahdon kulkea eteenpäin, vaikka janoavin sydämin.

Bara Rani tuli minulta kysymään: »Mitä tämä merkitsee? Miksi lähetät kirjojasi pois kirstumäärin?»

»Se merkitsee, etten ole vielä lakannut niistä pitämästä», vastasin minä.

»Toivonpa, että voit yhä vielä rakastaa muutakin kuin kirjoja! Etkö siis aio ollenkaan palata kotiin?»

»Minä käyn täällä silloin tällöin, mutta en asetu enää tänne vankina asumaan.»

»Todellako? Tulehan minun huoneeseeni, niin saat nähdä, kuinka paljon minulla on sellaista, mistä en raski erota.» Samassa hän tarttui minua käteen ja lähti menemään.

Kälyni huoneessa minä näin lukemattomia matka-arkkuja ja nyyttejä lähtövalmiina. Käly avasi erään arkun ja sanoi: »Näetkö, veli, tässä minulla on kaikki panin [betelpippurin lehdistä, betelpähkinän kappaleista ja mausteista kokoonpantu valmiste] valmistamiseen tarvittavat kojeet. Tässä pullossa on höystettyä katetšujauhetta. Pienissä tinarasioissa on erilaisia mausteita. Pelikorttejani ja tammilautaani en myöskään ole unohtanut. Jos teillä molemmilla on liian paljon tekemistä, löydän varmaan toisia ystäviä, jotka suostuvat pelaamaan kanssani. Muistatko tämän kamman? Se oli niitä swadeši-kampoja, jotka toit minulle…»

»Mutta mitä tämä kaikki merkitsee, Rani-sisko? Miksi olet ahtanut kaikki nämä tavarat arkkuihisi?»

»Älä pelkää! Minä en aio enää sinua mielistellä enkä riidellä Tšota Ranin kanssa. Täytyyhän kuitenkin kerran kuolla, ja on yhtä hyvä käydä pyhän Gangesin rannalla, ennenkuin on liian myöhäistä. Kamalaa on ajatella muuttuvansa tuhkaksi kehnolla polttopaikallanne, vaivaisen viikunapuun alla — senvuoksi en olekaan voinut vielä suostua kuolemaan, vaan olen kiusannut teitä näin kauan.»

Kotini puhui minulle vihdoin omalla, oikealla äänellänsä. Bara Rani oli tullut taloomme minun ollessani vasta kuusivuotias. Me olemme leikkineet yhdessä uneliaina ehtoopäivinä kattopengermän kulmauksessa. Minä olen heitellyt hänelle puun latvasta viheliäisiä mangohedelmiä, jotka hän leikkeli ohuiksi viipaleiksi ja mausti sinapilla, suolalla ja erinäisillä yrteillä. Minun tehtäväni oli noutaa varastohuoneesta kaikki ne kielletyt aineet, joita hän tarvitsi nukkensa hääjuhlaa varten, sillä isoäitini rikoslaissa oli poikkeuksia ainoastaan minua varten. Minut hän valitsi aina lähettilääksi, kun oli veljeltäni jotakin pyydettävä, sillä veikko ei voinut vastustaa minun tunkeilevaisuuttani. Muistan varsin hyvin, kuinka siihen aikaan kärsin lääkärin ankaroista määräyksistä, joiden mukaan minun oli kuumeen sattuessa nautittava vain lämmintä vettä ja kardemummalimonadia, ja kuinka kälyni ei voinut kylmänä katsella puutteenalaista tilaani, vaan toi minulle salaa herkkupaloja. Millaiset nuhteet hän saikaan eräänä päivänä kiinni joutuessaan!

Kun sitten kasvoimme suuremmiksi, olivat meitä toisiimme liittävät ilot ja surut laadultaan vakavampia. Kuinka osasimmekaan kiistellä! Toisinaan herätti aineellisten edunharrastusten ristiriita epäilyksiä ja kateellisuutta, järkyttäen siten ystävyyttämme, ja kun Tšota Rani tuli väliimme, näytti siltä, etteivät järkytyksen aiheuttamat vauriot olleet lainkaan korjattavissa. Mutta aina kävi ilmi, että piilevät, parantavat voimat olivat pinnan haavoja tehoisammat.

Niin on lapsuudesta saakka kasvanut välillemme sydämellinen kiintymys, jonka taajat lehvät levittäytyvät yli tämän suuren talon jokaisen huoneen, jokaisen kuistin ja pengermän. Nähdessäni Bara Ranin valmistautuvan siirtymään pois talostamme, koko omaisuutensa mukanaan, tunsin kuinka kaikki meitä yhdistävät siteet tuskallisesti värisivät.

Minä tiesin varsin hyvin, miksi hän oli päättänyt lähteä pois, vieraaseen ympäristöön, katkaista kaikki jokapäiväisen tottumuksen siteet ja jättää talon, josta hän ei ollut poistunut päiväksikään yhdeksänvuotiaana sinne ensi kerran tultuansa. Ja kumminkaan hän ei tahtonut tuota oikeata syytä ilmaista, vaan salasi sen mieluummin toisten, mitättömien tekosyiden varjoon.

Minä olin ainoa hänen elossaoleva sukulaisensa, ja onneton, lapseton leski parka vaali tätä suhdetta kaikella sillä hellyydellä, mikä hänen sydämeensä oli kertynyt. Vasta nyt, seisoessani hänen matka-arkkujensa ja nyyttiensä keskellä, minä tunsin, kuinka syvästi häneen oli vaikuttanut suunniteltu eromme.

Minä huomasin nyt, etteivät hänen ja Bimalan väliset, raha-asioita koskevat pienet riitaisuudet johtuneet mistään rumasta ahneudesta, vaan siitä tunnosta, että tuo toinen nainen, joka oli tullut Herra tiesi mistä, höllensi hänen ja hänen ainoan sukulaisensa välisiä siteitä asettumalla omine vaatimuksineen heidän väliinsä. Hän oli tuntenut itsensä alinomaa loukatuksi, mutta hänellä ei ollut oikeutta valittaa.

Entä Bimala? Hänkin tunsi, etteivät Bara Ranin minuun kohdistuvat vaatimukset perustuneet yksin sukulaisuuteemme, vaan syvempiin syihin, ja hän oli mustasukkainen lapsuuteen asti ulottuvan suhteemme vuoksi.

Nyt koputti sydämeni kiivaasti rintani ovea. Minä painuin istumaan matka-arkun kannelle ja sanoin: »Kuinka onnellinen olisinkaan, Bara Pani jos tulisi takaisin se aika, jolloin ensi kerran tapasimme toisemme tässä vanhassa talossamme!»

»Ei, rakas veli», vastasi hän huoaten, »minä en tahtoisi elää elämääni uudelleen — en naisena! Loppukoon se, mitä minulla on ollut kestettävänä, tämän olemassaolon päättyessä! Minä en voisi sitä toista kertaa kestää.»

Minä sanoin hänelle: »Vapaus, johon pääsemme kärsimyksen tietä, on kärsimystä suurempi.»

»Teidän miesten laita voi niin olla. Vapaus on teitä varten. Me naiset tahdomme kahlehtia toisia, tai vielä mieluummin: tahtoisimme joutua toisten kahlehtimiksi. Ei, ei, veljeni, sinä et pääse milloinkaan meidän verkoistamme. Jos sinun välttämättä täytyy levittää siipesi ja lentää pois, niin sinun täytyy ottaa meidät mukaasi; me kieltäydymme jäämästä tänne. Senvuoksi olen kerännyt näin suuren määrän matkatavaroita. Teitä miehiä ei sovi laskea menemään ihan keveässä lastissa.»

»Minä tunnen sanojesi painon», sanoin minä nauraen, »ja jos me miehet emme valita teidän hartioillemme sälyttämiä taakkoja liian raskaiksi, tapahtuu se senvuoksi, että te naiset palkitsette meitä auliisti kaikkien taakkojemme kantamisesta.»

»Te kannatte niitä», sanoi hän, »koska ne ovat kokoonpannut monista pienistä asioista. Joka kerta, kun aiotte jonkin niistä torjua, se esittää puolustuksekseen oman keveytensä. Niin me masennamme teidät maan tasalle ylen keveillä kannettavilla… Milloin lähdemme?»

»Kuulehan, ole nyt hyvä ja kuuntele kerrankin, mitä sanon! Lepää kunnollisesti tänään iltapäivällä. Tiedäthän, ettet voi junassa ollenkaan nukkua. Sinä olet niin uupunut, että voit joka hetki lysähtää kokoon. Tulehan nyt ja kylve sitä ennen!»

Kun menimme huoneeseeni, tuli Khema, palvelustyttö, luokseni, hypisteli ylen hämillään huntuansa ja virkkoi hiljaisin, anteeksianovin äänin, että poliisitarkastaja oli tullut puhuttelemaan hänen ylhäisyyttänsä, eräs vanki mukanaan.

»Onko hänen ylhäisyytensä varas tai ryöväri», kiivastui Bara Rani, »vai minkätähden poliisi on alinomaa hänen kintereillään? Mene sanomaan poliisitarkastajalle, että hänen ylhäisyytensä on kylpemässä!»

»Annahan kun katson, mistä on kysymys», pyysin minä. »Asia voi olla hyvinkin tärkeä.»

»Ei, ei», väitti kälyni vastaan. »Tšota Ranimme on eilen illalla leiponut valtavan määrän kakkuja. Minä lähetän muutamia poliisitarkastajalle, jotta hän pysyy rauhallisena, kunnes sinä ehdit valmiiksi.» Samassa hän työnsi minut huoneeseeni ja sulki oven jälkeeni.

Minulla ei ollut voimia vastustella sellaista pakkovaltaa — se on tässä maailmassa ylen harvinainen. Kulutelkoon tarkastaja aikaansa kakkuja syömällä. Mitäpä siitä, vaikka virkatoimi jääkin hieman lepäämään.

Poliisi oli viime päivinä ollut innokkaassa työssä: vanginnut milloin toisen, milloin toisen henkilön. Joka päivä tuotiin virkahuoneeseeni jokin syytön — huoneessaolijain suureksi huviksi. Minä otaksuin heidän jälleen tuoneen sellaisen onnettoman uhrin. Mutta miksi piti poliisitarkastajan yksin nauttia leivoksia? Se ei käynyt laatuun. Minä kolkutin ovea ankarasti.

»Jos olet järkesi menettänyt, niin valele nopeasti päätäsi kylmällä vedellä — se vilvoittaa sinua», virkkoi kälyni käytävästä.

»Lähetä leivoksia kahdelle», huusin minä. »Se, jonka he ovat varkaana tänne tuoneet, ansaitsee kenties suuremmalla syyllä kestitsemistä. Käske antaa hänelle aimo annos!»

Minä kiiruhdin kylpemään. Ulos tullessani näin Bimalan istumassa permannolla [paljaalla lattialla istuminen on murheen ja mielleyhtymän nojalla myöskin murtumuksen, katumuksen ilmaus] oven ulkopuolella. Voiko tuo olla minun entinen ylpeä, hemmoiteltu Bimalani?

Mitä suosiota hän nyt aikoikaan anella istuessaan siinä oveni edessä? Minä olin säpsähtänyt ja pysähtynyt paikoilleni. Hän nousi seisaalleen ja sanoi hiljaa, katse maahan luotuna: »Haluaisin puhua kanssasi.»

Minä menin huoneeseeni, missä poliisitarkastaja oli syönyt lautasensa ihan tyhjäksi. Hänen seuralaisensa askarteli vielä leivosten kiimpussa.

»Niin, minä», vastasi Amulja, suu täynnä herkkua. »Tämä oli oikea juhla-ateria. Ja ellette pane pahaksenne, niin otan lopun mukaani.» Samassa hän jo latoi leivoksia taskuliinaansa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä, kummastuneena silmäillen poliisitarkastajaa.

Mies nauroi. »Varkaasta emme ole saaneet vieläkään parempaa selkoa», sanoi hän, »varkauden salaisuus käy vain yhä syvemmäksi.» Samalla hän veti esiin käärön, joka avattuna osoittautui seteleitä sisältäväksi. »Kas tässä, teidän ylhäisyytenne, tässä ovat teidän kuusituhatta rupiaanne!»

»Amulja Babun hallusta. Hän saapui eilen illalla Tšaknan toimiston johtajan luo ja sanoi rahojen löytyneen. Johtaja nähtävästi säikähti rahojen löytymistä vielä enemmän kuin niiden ryöstämistä. Hän pelkäsi voitavan epäillä, että hän oli setelit kätkenyt ja nyt keksinyt tällaisen akkain jutun, koska pelkäsi asian tulevan ilmi. Hän pyysi Amuljaa hieman odottamaan, sanoi lähtevänsä hakemaan virvokkeita ja tuli suoraa päätä virastoon. Minä lähdin heti matkaan, otin Amuljan mukaani ja olen koko aamun turhaan yrittänyt saada häneltä jotakin tietää. Hän ei sano, mistä on rahat saanut. Minä varoitin häntä huomauttamalla, että hän jää lukkojen taakse, kunnes suostuu sanomaan. Siinä tapauksessa, arveli hän, täytyisi hänen valehdella. Hyvä, sanoin minä, tee niin! Hän kertoi löytäneensä rahat pensaasta. Minä huomautin hänelle, ettei ole niinkään helppo valehdella. Mistä pensaasta ja mistä paikasta? Miksi olit siellä? — Kaikkiin noihin kysymyksiin oli hänen vastattava. 'Olkaa huoletta', sanoi hän, 'minulla on riittävästi aikaa vastausten keksimiseen'.»

»Minä en ollenkaan halua häntä ahdistella», virkkoi poliisitarkastaja. »Hän on hyvän perheen lapsia, vieläpä koulutoverini, Nibaran Babun, poika. Minä kerron teidän ylhäisyydellenne, kuinka asian laita epäilemättä on. Amulja tuntee varkaan, mutta tahtoo häntä suojella kääntämällä epäluulot itseensä. Sellaisia temppuja hän harrastaa. Kuulehan, nuori mies», jatkoi hän Amuljan puoleen kääntyen, »minäkin olin kerran kahdeksantoista vuoden ikäinen ja Ripon College’in ylioppilas. Olin silloin vähältä joutua vankilaan, kun yritin puolustaa erästä ajuria poliisimiestä vastaan. Hädin tuskin siitä pelastuin.» Sitten hän jälleen kääntyi sanomaan minulle: »Teidän ylhäisyytenne, todellinen varas nyt nähtävästi pääsee pakoon, mutta luulenpa tietäväni, kuka tämän asian takana piilee.»

Kun poliisitarkastaja vihdoin oli poistunut, sitä ennen laveasti selostettuaan otaksumaansa, sanoin minä Amuljalle: »Jos sanot minulle, kuka rahat on varastanut, niin lupaan sinulle, ettei kukaan joudu kärsimään.»

»Mutta miten se on mahdollista? Miten olikaan sen aseistetun miesjoukon laita?…»

Amulja kertoi minulle todellakin merkillisen tarinan. Johtaja oli vast'ikään syönyt illallisensa ja seisoi parhaillaan kuistikolla suutansa huuhtelemassa. Oli jokseenkin pimeä. Amuljalla oli kummassakin taskussa revolveri, toinen tyhjillä patruunoilla, toinen kovilla panoksilla ladattu. Kasvoillaan hänellä oli naamio. Yht'äkkiä hän valaisi salalyhdyllä johtajan kasvoja ja laukaisi ilmaan. Mies meni tainnoksiin. Pari lepovuorolla olevaa vartijaa juoksi paikalle, mutta kun Amulja laukaisi heitäkin kohti tyhjän laukauksen, he pötkivät kiireen kaupalla pakoon ja piiloon. Sitten tuli vahtivuorolla oleva Kasim, kädessään valtava ryhmysauva. Tällä kertaa Amulja tähtäsi kuulan hänen sääreensä, ja Kasim, joka tunsi haavoittuneensa, lysähti heti maahan. Sitten Amulja pakotti vapisevan, sillä välin tajuihinsa vironneen johtajan avaamaan kassakaapin ja luovuttamaan hänelle kuusituhatta rupiaa. Vihdoin hän otti hevosen, ajoi nelisti sillä pari mailia, laski sitten ratsun menemään ja palasi kaikessa rauhassa käymäjalassa takaisin.

»Kutsukaa hänet, jonka käskystä sen tein! Hänen läsnäollessaan minä tunnustan kaikki.»

Minä lähetin kutsumaan Bimalaa. Hän tuli empien, paljain jaloin, pää kiedottuna valkoiseen huiviin. En ollut milloinkaan nähnyt Bimaani sellaisena. Näytti siltä, kuin hän olisi kietonut ympärilleen aamun valkeuden.

Amulja heittäytyi hänen eteensä ja kosketti kunnioittavasti hänen jalkojansa. Noustessaan hän virkkoi: »Käskynne on täytetty, sisar. Rahat on luovutettu takaisin.»

»Minulla on alinomaa ollut teidän kuvanne mielessäni ja minä en ole lausunut ainoatakaan valheen sanaa», jatkoi Amulja. »Tunnussanan Bande Mataram minä olen heittänyt iäksi menemään. Olen saanut jo palkkanikin, prasadinne , kohta kun saavuin palatsiin.»

Bima ei voinut käsittää hänen viimeksi lausumiaan sanoja ja katseli häntä ihan ihmeissään. Amulja veti esiin liinansa, avasi sen ja näytti hänelle leivokset. »En syönyt niitä kaikkia», sanoi hän. »Säilytin nämä nauttiakseni ne sitten, kun te itse asetatte ne eteeni.»

Minä huomasin olevani ihan tarpeeton ja lähdin pois huoneesta. Minä voin saarnata mielin määrin — mietin minä itsekseni — ja vaivaini palkaksi poltettiin minun kuvani. Minun ei ollut vielä onnistunut ohjata ainoatakaan sielua pois kadotuksen tieltä. Se, jolla on oikeat lahjat, voi tuon tehdä pelkällä viittauksella. Minun sanoissani ei ole sellaista voimaa. Minä en ole liekki, vaan musta, sammunut kekäle. Minä' en kykene sytyttämään yhtäkään lamppua. Elämäni todistaa sen: kaikki lamppuni ovat jääneet sytyttämättä.

XVI

Minä palasin hitaasti sisäsuojiin. Bara Ranin huone nähtävästi veti minua jälleen puoleensa. Minussa eli vastustamaton halu saada tuntea, että tämä elämäni oli kyennyt koskettamaan jonkin toisen elämänsoittimen kieltä, joka vastasi minulle täyteläisin, lämpimin äänin. Olemassaoloansa ei voi täysin tuntea, jos etsii sitä vain omasta itsestänsä — sen täyttymys on löydettävä ulkopuolelta.

Kun tulin kälyni huoneen ovelle, astui hän ulos ja sanoi: »Minä pelkäsin sinun viipyvän kauan tänäkin iltana. Olen sentään käskenyt valmistaa sinulle illallista kohta kun kuulin sinun tulevan. Se tuodaan heti.»

»Minä haen sillävälin kaapistani rahasi, jotta ne ovat valmiina», sanoin minä.

Kun kuljimme huoneeseeni, kysyi kälyni, oliko poliisitarkastaja tuonut mitään tietoa ryöstöstä. Minua ei oikein haluttanut ryhtyä yksityiskohtaisesti kertomaan, kuinka rahat oli tuotu takaisin. Vastasin siis vältellen: »He touhuavat kovin sen asian vuoksi.»

Tultuani pukuhuoneeseeni ja vedettyäni esille avainkimppuni minä huomasin, että renkaasta puuttui kassakaapin avain. Kuinka typerän hajamielinen minä olinkaan! Vielä tänä aamuna olin avannut suuren määrän arkkuja ja lipastoja ollenkaan huomaamatta, että tuo avain oli poissa.

Minä en osannut sitä hänelle sanoa, kaivelin vain edelleenkin taskujani. Minä etsin yhä uudelleen samoista paikoista. Meille molemmille selvisi, etten ollut avainta huomaamattani kätkenyt. Joku oli varmaan ottanut avaimen renkaasta. Mutta kuka? Kuka muu olikaan voinut käydä tässä huoneessa?

»Älä ole huolissasi», sanoi kälyni. »Syö ensin päivällistä. Sen on varmaan ottanut haltuunsa Tšota Rani huomatessaan kuinka hajamieliseksi olet käynyt.»

Mieleni oli kumminkin sangen rauhaton. Bima ei ollut koskaan ennen ottanut avaimiani minulle asiasta mainitsematta. Hän ei ollut nyt läsnä päivällistä syödessäni: hän kestitsi Amuljaa omassa huoneessaan. Kälyni aikoi kutsua hänet, mutta minä pyysin jättämään sen tekemättä.

Olin vast'ikään päässyt aterialta, kun Bima astui huoneeseen. Olisin mieluummin ollut avaimesta puhumatta Bara Ranin läsnäollessa, mutta viimeksimainittu kysyi heti Biman nähtyään: »Tiedätkö, rakkaani, missä kassakaapin avain on?»

»Enkö sitä sanonut!» huudahti kälyni riemuissaan. »Tšota Ranimme ei ole ollenkaan välittävinään ryöväyksistä, mutta ryhtyy kumminkin kaikessa hiljaisuudessa varokeinoihin.»

Biman kasvojenilme ei aavistuttanut hyvää. »Älkää nyt välittäkö avaimesta», sanoin minä. »Minä otan rahat kaapista tänä iltana.»

»Niin asia siirtyy taaskin tuonnemmaksi», virkkoi Bara Rani. »Miksi et ota rahoja nyt heti, muistaissasi, ja lähetä rahastoon?»

Bima ei vastannut. Minä en kysynyt enempää. Bara Rani näytti aikovan huomauttaa vielä jotakin, mutta hillitsi itsensä. »No, silloinhan on kaikki oikein», virkkoi hän vihdoin minuun katsahtaen. »Minä tein aivan samoin mieheni pikkurahoille. Minä tiesin varsin hyvin, ettei ollut syytä jättää niitä hänen haltuunsa — hänen lukemattomat loiseläjänsä olisivat kuitenkin ne häneltä vieneet. Sinussa on samaa vikaa, rakas veli! Kuinka monta keinoa teillä miehillä onkaan, kun tahdotte päästä rahoistanne! Me voimme ne teille pelastaa vain varastamalla ne itsellemme. Tulehan nyt! Sinun täytyy nukkua!»

Bara Rani vei minut huoneeseeni, mutta minä tuskin tiesin, minne astelin. Saatettuaan minut vuoteeseeni hän istuutui viereeni ja virkkoi hymyillen Bimalalle: »Anna minulle yksi pan leipomiasi, Tšota kulta! Mitä — eikö sinulla enää ole? Oletpa sinä oiva emäntä! Lähetä sitten hakemaan minun huoneestani!»

Hän jäi istumaan vuoteeni viereen jutellen kaikenlaista. Palvelustyttö tuli ilmoittamaan Bimalle, että hänen päivällisensä oli valmis ja jo jäähtymässä, mutta hän ei näyttänyt tuota kuulevankaan. »Mitä, etkö ole vielä aterioinut? Mitä ihmettä? On jo kovin myöhä.» Bara Rani lähti vieden Biman mukanaan.

Minä voin arvata, että nuo kuusituhatta rupiaa ja yhtä suuri varastettu summa olivat jonkinlaisessa yhteydessä toistensa kanssa. En kumminkaan ole utelias tietämään, millainen tuo yhteys on. En tiedustele sitä milloinkaan.

Sallimus hahmottelee elämäämme suurin piirtein — sen tarkoituksena on, että me itse sitä viimeistelemme, muovaamme sen lopulliseen muotoon omaa makuamme noudattaen. Minä olen aina pyrkinyt Luojan säätämiä linjoja noudatellen ilmaisemaan elämäni muovaamisessa jotakin suurta aatetta. Tuohon pyrkimykseen olen kuluttanut koko ikäni. Yksin Hän, joka katsoo sydämeemme, tietää, kuinka vakaasti olen suistellut himojani ja alinomaa tukahduttanut itsekkyyttäni.

Vaikeus on siinä, ettei elämämme kuulu yksin meille. Me emme kykene sitä hyvin muovaamaan ilman ympäristömme avunantoa. Senvuoksi olin aina uneksinut saavani Bimalan auttajakseni. Minä rakastin häntä koko sielullani, ja siksi uskoin varmasti unelmani toteutumiseen.

Sitten minä huomasin, etten kuulukaan niihin ihmisiin, jotka voivat vaivattomasti houkutella ympäristöänsä sellaiseen muovaustyöhön. Minä olen saanut elämän kipinän, mutta en kykene sinkoamaan sitä eteenpäin. Ne, joille olen antanut kaikkeni, ovat sen ottaneet, mutta minut itseni he ovat hyljänneet.

Koettelemukseni on ankara. Kun kipeimmin kaipaan avunantajaa, jätetään minut oman itseni varaan. Sittenkin minä jälleen lupaan kestää tämänkin koettelemuksen. Niinpä tahdon vaeltaa yksin ohdakkeista polkua aina elämäni matkan loppuun saakka…

Olen alkanut ajatella, että minussa on kaiken aikaa piillyt taipumus tyrannimaisuuteen. Tavallaan väkivaltainen oli haluni valaa Bimalan ja itseni välinen suhde kiinteään, selvään, ehdottomaan muotoon. Ihmisen elämä ei ole tarkoitettu jäykkään kaavaan valettavaksi. Ja jos yritämme muovata hyvää ikäänkuin se olisi pelkkää ainetta, niin se kostaa meille kamalasti kadottamalla elämänsä.

Vasta nyt on minulle selvinnyt, että asteittainen vieroittajamme on ollut juuri väkivaltaisuuteni. Bimalan elämä, joka ei päässyt kohoamaan luonnolliseen korkeuteensa minun sitä painostaessani, korvasi häviönsä uurtamalla rantapengermäänsä. Hänen täytyi varastaa nuo kuusituhatta rupiaa, koska hän ei voinut olla avomielinen, koska tunsi, että minä eräissä asioissa en mitenkään suostunut häntä ymmärtämään.

Minunlaiseni ihmiset, joita jokin aate pitää valloissaan, sointuvat ainoastaan niihin, jotka voivat taipua sopeuttamaan mielipiteensä meidän vakaumuksiimme. Ne, jotka eivät sitä voi, tulevat kanssamme toimeen vain meitä pettelemällä. Meidän vääjäämätön itsepintaisuutemme se ajaa teeskentelemättömimmätkin väärille teille. Yrittäessämme muovata itsellemme auttajaa me tärvelemme naisen.

Kunpa voisin alkaa uudelleen alusta! Niin, silloin minä kulkisin yksinkertaisuuden tietä. En yrittäisi kahlehtia elämänkumppaniani aatteilla, vaan soittelisin rakkauteni hilpeätä huilua ja kysyisin: »Rakastatko minua? jos rakastat, niin kasva vain, uskollisena itsellesi, rakkautesi valossa! Toteutukoon voitokkaana Jumalan suunnitelma, joka sinussa on, ja joutukoot minun suunnitelmani häpeään!»

Mutta voiko suuri parantaja Luontokaan lääkitä sitä haavaa, jonka viimeaikaiset kasautuneet väärinkäsitykset ovat meidän väliseen suhteeseemme iskeneet? Se, suojaava harso, jonka peitossa Luonnon hiljaiset voimat vaikuttavat, on repeytynyt. Haavat on sidottava — emmekö voi sitoa haavaamme rakkaudellamme ja eikö voi koittaa se päivä, jolloin naarmu on häipynyt näkymättömiin? Eikö ole liian myöhäistä? Me olemme menettäneet ylen paljon aikaa väärinkäsityksiin, olemme tarvinneet koko ajan tähän asti oppiaksemme vihdoin ymmärtämään — kuinka pitkän ajan tarvitsemmekaan korjataksemme asian? Ja jos haava tosiaankin paranee — voiko sen aiheuttama hävitys tulla koskaan korvatuksi?

Ovelta kuului hiljainen rasahdus. Kääntyessäni katsomaan näin Bimalan pujahtavan ovesta ulos. Hän oli nähtävästi odottanut kynnyksellä, epäröinyt, astuisiko sisään vai ei, ja oli vihdoin päättänyt kääntyä takaisin. Minä hypähdin seisaalleni, kiiruhdin ovelle ja huusin: »Bima!»

Hän pysähtyi, mutta ei kääntynyt. Minä menin hänen luoksensa, tartuin hänen käteensä ja vein hänet takaisin huoneeseemme. Hän heittäytyi pielukselle ja nyyhki nyyhkimistään. Minä en virkkanut mitään, istuin vain hänen vieressään pidellen hänen kättänsä.

Kun kiivas tuskan purkaus oli ohi, hän nousi istualleen. Minä aioin sulkea hänet syliini, mutta hän työnsi käteni takaisin ja polvistui eteeni kunnioittavasti koskettaen otsallaan jalkojani kerran toisensa jälkeen. Minä vedin nopeasti jalkani pois, mutta hän kietoi käsivartensa niiden ympäri ja sanoi nyyhkyttäen: »Ei, ei, ei, sinä et saa vetää pois jalkojasi! Salli minun sinua palvella!»

Minä annoin hänen tehdä mielensä mukaan. Ei ollut minun asiani häntä estää, ei ollut asiani tuntea omantunnonvaivoja, sillä enhän minä ollut hänen palvelemansa jumala.

XXIII

Lähdetään, lähdetään! Nyt on tullut aika kohottaa purjeet ja matkata sinne, missä rakkauden virta yhtyy hartaan kunnioituksen mereen. Sen puhtaaseen sineen painuu ja katoaa virran raskas muta.

Minä en pelkää enää mitään — en itseäni enkä ketään muuta. Olen kulkenut tulen läpi. Kaikki syttyvä on palanut poroksi; se, mikä on jäänyt jäljelle, on kuolematonta. Minä olen laskenut olemukseni uhrina hänen jalkojensa eteen, joka on upottanut kaikki syntini kärsimyksensä syvyyteen.

Tänä iltana me matkustamme Kalkuttaan. Sisäinen levottomuuteni on minua tähän asti estänyt tavaroitani järjestämästä. Nyt minä ne järjestän ja kerään matkakirstuihin.

»Lienenpä luvannut», vastasi hän, »mutta uni ei ole luvannut tulla, enkä minä löydä sitä mistään.»

»Ei, ei», toistin minä, »tämä ei käy laatuun. Paneuduhan edes hetkiseksi makuulle!»

»Sinä voit kerskua tulevasi toimeen ilman minua, minä sitävastoin — toden tunnustaakseni — en. Unikin kieltäytyi tulemasta luokseni, kun lepäsin yksin tuolla huoneessani.» Samassa hän kävi jälleen toimeen.

Sitten tuli keskeytys: saapui palvelija ilmoittamaan, että Sandip Babu anoi päästä puheille. Minä en uskaltanut kysyä, ketä hän halusi puhutella. Taivaan valo tuntui äkkiä väistyvän mimoosan lehtien tavoin.

»Tule, Bima!» virkkoi mieheni. »Mennään kuulemaan, mitä Sandipilla on meille kerrottavaa. Koska hän on palannut, vaikka jo sanoi jäähyväiset, täytyy hänellä olla jotakin erikoista sanottavaa.»

Minä lähdin mukaan vain sen vuoksi, että olisi ollut vieläkin vaikeampi jäädä. Sandip katseli erästä seinällä riippuvaa kuvaa. Meidän astuessamme huoneeseen hän sanoi: »Te varmaan ihmettelette, miksi mies on tullut takaisin. Mutta tiedättehän, ettei henki ole manattu, ennenkuin kaikki juhlalliset menot on suoritettu.» Samassa hän veti taskustaan käärön, asetti sen pöydälle ja avasi sen. Siinä olivat kultarahat.

»Älä ymmärrä minua väärin, Nikhil», sanoi hän. »Et saa kuvitella, että minä olen esimerkkisi vaikutuksesta äkkiä muuttunut kunnialliseksi. Minä en ole niitä miehiä, jotka tutisten ja katuen palaavat jättämään takaisin vääryydellä saatuja rahoja. Mutta…»

Hän vaikeni. Hetkisen kuluttua hän kääntyi Nikhilin puoleen, mutta hänen sanansa kohdistuivat minuun: »Niin, kuningatar, katumus on vihdoinkin löytänyt tien minun tähän saakka rauhalliseen omaantuntooni. Koska minun on joka yö, ensimmäisen unen ohimentyä, taisteltava sitä vastaan, en voi pitää sitä pelkkänä houreena. Sitä ei pääse pakoon, en minäkään, ennenkuin sen velka on maksettu. Sen hengen käsiin minä niinmuodoin lasken, mitä tässä tuon takaisin. Jumalatar, teiltä ainoalta koko maailmassa minä en voi viedä mitään. Te ette päästä minua menemään, ennenkuin olen ihan tyhjä. Ottakaa tämäkin takaisin!»

Hän veti viittansa alta korulippaan, laski sen pöydälle ja lähti pois nopein askelin.

»Minulla ei ole aikaa, Nikhil», sanoi Sandip pysähtyen ovelle. »Minulle on kerrottu, että muhamettilaiset pitävät minua verrattomana kalleutena ja vainoavat minua ryöstääkseen minut ja kuopatakseen minut kalmistoonsa. Mutta minä tunnen, että minun on vielä elettävä. Pohjoisen junan lähtöön on kaksikymmentäviisi minuuttia. Senvuoksi minun täytyy lopettaa. Voimmehan jatkaa keskustelua seuraavassa sopivassa tilaisuudessa. Jos tahdot kuulla neuvoni, älä sinäkään viivyttele, vaan lähde matkaan! Minä tervehdin sinua, kuningattareni, verta vuotavien sydänten kuningatar, hävityksen haltijatar!»

Hän syöksyi ulos. Minä seisoin liikahtamatta. En ollut milloinkaan niin kirkkaasti käsittänyt, kuinka arvottomat, mitättömät nämä kultakolikot ja jalokivet ovat. Vast'ikään minä vielä innokkaasti harkitsin, mitä otan mukaani ja miten kalleuteni kätken. Nyt minusta tuntuu siltä, ettei tarvitse ottaa mitään mukaani. Tärkeintä on, että lähtee matkaan niin pian kuin suinkin.

Mieheni nousi, tuli luokseni ja tarttui käteeni. »On jo myöhä», sanoi hän, »meillä ei ole enää paljon aikaa matkavalmistelujemme lopettamiseen.»

Samassa syöksähti Tšandranath Babu huoneeseen. Nähdessään meidät molemmat hän ensin hätkähti, mutta virkkoi sitten:

»Anteeksi, maammoseni, että häiritsen! Nikhil, muhamettilaiset ovat hurjistuneet. He työstävät Hariš Kundun rahastoa. Se ei vielä kovin haittaisi. Mutta sietämätöntä on, että he tekevät väkivaltaa talon naisille.»

»Mitä sinä voit siellä tehdä?» pyysin minä pitäen kiinni hänen kädestänsä. »Hyvä herra», käännyin minä hänen opettajaansa puhuttelemaan, ettekö pyydä häntä olemaan menemättä?»

»Maammoseni», vastasi hän, »nyt ei ole mitään tärkeämpää tekemistä.»

Astuessani ikkunan luo näin hänen ratsastavan pois ilman minkäänlaista asetta.

Kohta senjälkeen syöksyi sisään Bara Rani. »Mitä oletkaan tehnyt, rakas
Tšota?» huusi hän. »Kuinka voit päästää hänet menemään?»

»Kutsu heti Devan!» [suuren bengalilaisen talon alkuasukaspalvelija, joka välittää yhteyttä alkuasukkaiden kanssa] sanoi hän eräälle palvelijalle.

Ranit eivät muuten milloinkaan näyttäydy Devanille, mutta Bara Rani ei nyt ollenkaan ajatellut ulkonaista muodollisuuksien noudattamista.

»Lähetä heti hänen ylhäisyytensä jälkeen ratsastava lähetti, joka tuo hänet takaisin», sanoi hän kohta Devanin saavuttua.

»Me kaikki pyytämällä pyysimme häntä jäämään kotiin», sanoi Devan, »mutta hän ei suostunut kääntymään takaisin.»

»Käske sanoa hänelle, että Bara Rani on sairas, että hän makaa kuoleman kielissä!» huusi kälyni epätoivoisena.

Devanin lähdettyä hän kääntyi raivoissaan minun puoleeni: »Sinä noita, sinä hirviö, miksi et itse kuollut, miksi lähetit hänet kuolemaan!»

Alkoi hämärtää. Aurinko laski kukkivan sadžnapuun höyhenlehväin taakse. Minä näen vielä nytkin tuon auringonlaskun kaikki vienoimmatkin vivahdukset. Laskevan auringonkiekon kummallekin puolelle kasaantuneet pilvijoukot saivat sen näyttämään valtavan suurelta linnulta, joka levitteli tulenkarvaisia siipiänsä. Näytti siltä, kuin tämä kohtalokas päivä olisi varustautunut lentämään yli yön valtameren.

Pimeni pimenemistään. Kaukainen hälinä paisui äänekkäämmäksi ja väistyi jälleen pimeään, niinkuin etäällä taivaanrannalla palavan kylän liekit leimahtavat ja jälleen katoavat.

Temppelistämme kaikui iltakellojen soitto. Minä tiesin Bara Ranin nyt istuvan siellä, kädet liitettyinä yhteen, hiljaa rukoillen. Minä en voinut väistyä askeltakaan ikkunan luota.

Tiet, tuonnempana oleva kylä ja vielä etäisemmät puurivit häipyivät yhä hämärämmiksi. Puistomme lampi silmäili kohti taivasta himmeän kiiltävänä kuin sokean silmä. Vasemmalla puolella näytti torni kurottavan kaulaansa ikäänkuin tähystääkseen jotakin kaukaista tapahtumaa.

Yön äänet pukeutuvat kaikenlaisiin valhevaatteisiin. Oksa naksahtaa, ja me luulemme vainotun pakenevan henkensä edestä. Ovi paukahtaa kiinni, ja meistä tuntuu siltä, kuin maailman sydän pelosta hytkähtäisi.

Yht'äkkiä liekehtii tulia etäisten puitten varjossa. Kohta ne taas häviävät. Toisinaan kuuluu kavionkapsetta, mutta ne ovatkin vain palatsinportista ratsastavia miehiämme.

Minusta tuntui koko ajan siltä, että koko tämä hälinä hälvenisi, jos vain voisin kuolla. Niin kauan kuin elän, vaikuttavat syntini yhä avarammalla alueella kylväen turmiota joka taholle. Mieleeni muistui lippaassani lepäävä pistooli. Mutta jalkani eivät ottaneet kuljettaakseen minua pois ikkunan luota, joten en päässyt siihen käsiksi. Enkö odotellut kohtaloani?

Yövartijan malmirumpu julisti juhlallisesti yhdennentoista tunnin alkua. Pian senjälkeen sukelsi etäältä esiin kokonainen ryhmä valoja, ja suuri ihmisjoukko eteni pimeitä teitä pitkin kuin jättiläismäinen matelija kohti palatsin porttia.

Devan syöksyi portille. Samassa ajoi pihalle ratsastaja täyttä laukkaa.
»Miten on laita, Džata?» kysyi Devan.

Minä kuulin nuo sanat selvästi ikkunaani. Mutta senjälkeen kuiskuteltiin jotakin, mitä en voinut erottaa.

Sitten saapui kantotuoli ja sen jäljessä paarit. Lääkäri asteli paarien kupeella.

»En voi vielä sanoa», vastasi tohtori. »Pää on haavoittunut vaarallisesti.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTI JA MAAILMA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.