MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET IV

Kertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Uusin aika

17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli)

Kirj.

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Valoa pimeimpään Afrikkaan.
Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.
Stanleyn retki poikki mustien maanosan.
   Veneretki Njansan ympäri. — Ugandan rannalla. — Stanleyn ja Mtesan
   kohtaus. — Vaarallinen äkkihyökkäys. — Retkikunnan matka Ugandaan.
   — Yö uppoavissa kanooteissa. — Juhla kuutamossa Njansan saarella.
   — Bumbirehin kurittaminen. — Niilin lähtö Njansasta. — Mtesa
   sodassa. — Stanley raamatun kääntäjänä. — Mtesa ja kristinusko.
   — Stanleyn sotajuoni. — Leirin palo. — Albert Njansaa kohti. —
   Beatrice-lahti. — Stanley Karagwessa. — Mfumbiro. — Kivu järvi. —
   Tanganjikalle. — Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri. — Matkalla
   Njangveen. — Manjemassa. — Lualaba. — Njangvessa. — Arabialaiset
   kääpiöitten maassa. — Lualabaa laskemaan. — Aarniometsässä. —
   Stanley suostuttaa väkensä. — Vihamielisiä alkuasukkaita. —
   Ensimmäinen koski. — Markkinapaikat. — Kääpiö. — Taisteluja. —
   Stanley ryöstää kanootteja. — Tippu Tip kääntyy takaisin. —
   Sen-nen-neh! — Stanley-kosket. — Ankaria taisteluita. — Zaidin
   seikkailu. — Retkikunta verkossa. — Viimeinen Stanley-koski. —
   Kongolla. — Taistelu Aruwimin suulla. — Temppeli. — Kongon
   saaristoissa. — Vaihteeksi ystävyyttä. — Ikutu-ja-Kongo. — Uusia
   taisteluita. — Epätoivoinen taistelu Bangalassa. — Tshumbiri. —
   Viimeinen taistelu. — Stanley Pool. — Niskakosket. —
   Kalulu-putouksen uhrit. — Stanley vähällä tuhoutua. — Vaikea
   taivallus. — Puutetta. — Vaarallinen keskimatka. — Franck Pocockin
   kuolema. — Zingan putous. — Stanley Mbelon koskessa. — Riutunut
   retkikunta. - Isangilan putous. — Rommia, rommia!
Kongo-valtion perustaminen.
   Kansainvälinen Afrikan seura. — De Brazza Ogovella ja Kongolla. —
   Stanley palaa Kongolle. — Bula matadi. — Ensimmäinen höyrylaivamatka
   keskisellä Kongolla. — Stanley nousee Kongoa. — Arabialaiset
   vastassa. — Kongo-valtio. — Löytöretkiä.
Stanleyn retki Emin pashan avuksi.
   Aarniometsän uumeniin. — Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui. — Myrsky
   aarniometsässä. — Ampiaiset. — Epätoivoinen tila. — Arabialaisia
   aarniometsässä. — Nälänhätä aarniometsässä. — Tie raivion poikki. —
   Aarniometsä aukeaa. — Metsästä päästäessä. — Huono vastaanotto. —
   Albert Njansa. — Fort Bodo. — Kääpiökuningatar. — Malleju. —
   Stanleyn ja Eminin kohtaus. — Stanley löytää Runsoron. — Masambonin
   sotatanssi. — Kamalaa ihmishukkaa. — Jälkijoukon synkkä kohtalo. —
   Stanley palaa Njansalle. — Kääpiöt varkaissa. — Nälänhätä
   aarniometsässä. — Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana. — Kapina
   Eminin maakunnassa. — Matka merenrannalle. — Stairs Runsorolla. —
   Albert Edward-järvi. — Emin pashan lahti. — Emin pashan loppuvaiheet
   ja kuolema. — Eminin väki. — Stanleyn loppuelämä.
Afrikan jako ja myöhempi tutkimus.
Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.
   Omdurmanin tappelu.
Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.
   Aduan tuhoisa taistelu. — Somaliniemimaa.
Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.
Itä-Afrikka.
   Thomsonin matka Elgonille. — Meyer Kilimandsharolla. — Teleki ja
   Höhnel. — Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.
Etelä-Afrikka.
   Sota zuluja vastaan. — Rhodesia. — Baroteet. — Entinen‘saksan
   Lounais-Afrikka.
   Angola.
   Kammerun.
   Nigeria.
   Ashanti.
   Dahome.
   Madagaskar.
Pettymyksien maanosa.
Sinivuoriston poikki.
   Bass. — Ensimmäiset sisämaan tutkijat. — Evans löytää uusia jokia.
Oxley tutkit Macquarzen ja Lachlanin.
   Alkuasukkaita. — Lakeuksilla. — Pensastiheiköt. — Alkuasukkaita.
   — Uudelle retkelle. — Vaikeita matkoja. — Kaunis vesiputous. — Hume
   löytää Austraalian Alpit. — Murray.
Sturt Darlingilla ja Murraylla.
   Charles H. Sturt. — Pyörä kiertää akselia. — Sturt löytää Darlingin.
   — Mykkä todistaja. — Sturtin retki Murrayllc. — Jokimatka
   Murrumbidgeella. — Murray. — Taistelun uhka. — Odottamaton apu. —
   Darlingin suulla. — Sturt saavuttaa meren.
Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.
   »Parturin» valeet. — Hukkayritys. — Tuhottu apuretkikunta. —
   Cunninghamin katoaminen. — Savumerkit ja tulivainot. — Ruton tuhoja.
   — Vihamielisyyttä — Uteliaisuutta ja varastelua. — Mitchell tutkii
   Darlingia. - Uhkaavia eleitä. - Alkuasukkaiden kalastustapa. —
   Verenvuodatusta. — Uusi retki Murraylle ja. Darliugille. —
   Verikosto. — Taistelun valmistuksia. — Raketin ihmeteko. — Taistelu.
   — Alkuasukkaitten sotajuoni. — Kylmä yö. — Onnellinen Austraalia.
Eyren retki Austraalian mutkan poikki.
   Forrens-järvellä. — »Suuren mutkan» ranta. — Hellettä, janoa, vilua.
   — Veden saanti. — Hietavaiva. — Janoa. — Toivoton veden puute. —
   Vettä! — Hätäkeino janoa vastaan. — Kastetta kootaan. — Murha. —
   Toivoton tilanne. — Tippa vettä. — Pelastuneet.
Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.
   Hyökkäys leirin kimppuun. — Carpentaria lahden rantueeila. —
   Xrnhemin niemimaa. — Leichhardtin katoaminen.
Kennedyn retki Yorkin niemellä.
   Matkan vaikeudet. — Miestappo ja verikosto. — Retkikunnan
   nääntyminen. — Pelastus viime hetkellä. — Kennedyn murha.
»Austraalian kuollut sydän».
   Sturtin viimeinen retki. — Veden niukkuus. — Helle. — Kuivuus. —
   Erehdyttäviä merkkejä. — Vaikea aika. — Sade. — Kamalaa erämaata.
   — Erämaan asukkaat. — Janoa. — Kyyhkynen pelastajana. — Vettä!
   vettä! — Asuttu erämaan keidas. — Rajatonta hämmästystä. — Oudon
   heimon vieraina. — Coopers Creek. — Erämaan tuli.
Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.
   Mac Donnell-vuoristo. — Chambersin pylväs. — Ayerin kallio. —
   Austraalian keskusta. — Alkuasukkaita. — Vihamielinen heimo. —
   Stuart kääntyy takaisin. — Uusi yritys. — »Stuartin aitapensas». —
   Kolmas retki. — Meri. — Manauksia.
Burke ja Wills.
Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.
   Grey.
   Gregoryt.
   Giles.
   John Forrest.
Nuoren Austraalian alkuvaiheet.
   Uusi Seelanti.
   Uusi Guinea.
Etelä- ja Keski-Amerikka.
   Guayana.
   Schomburgk. — Victoria regia. — Amatsonit. — Kuvakirjoituksia. —
   Roraima.
Amazonia.
   William Chandless.
   Brasilia.
   La Plata-maat.
Andit.
   Keski-Amerikka.
   Mexico.
Pohjois-Amerikka.
Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.
   Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.
   Yellowstone-laakso. — Vedenjakajalla. — Columbia!! — Tyynen meren
      rannalla.
   Piken retket.
   Santa Fén reitti.
   Astoria.
   Long Kalliovuorilla ja Mississipin lähteillä
   Frémont, Lännen tienkävijä.
   Californian kultaryntäys. — Kartoittajat ja geologit. — Coloradon
   kanjoni.
Canada.
   John Franklinin retki Jäämeren rannalle.
   Nälän hirmut pohjan perillä. — Backin retki. — Deasen Simpsonin
      retket
   Karut maat.
   Labrador.
   Newfoundland.
   Alaska.
Pohjois-Amerikan intiaanit.
Ikuisen jään pohjola.
Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.
   John Ross Baffinin lahdessa.
   Parry Lancasterin salmessa.
   110° L.P. - Talven vietto. — Rekiretkiä. — Kokokäännös. — Parryn
      toinen retki. — Eskimot. — Iligliuk. — Parryn kolmas retki. —
      Beechey. — Parry yrittää pohjoisnavalle.
   James Ross löytää magneettisen navan.
John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.
   Franklinin ohjeet. — Viimeinen viesti. — Kadonneita etsimään. —
   James Rossin turha retki. — Richardsonin retki. — Mooren retki. —
   Uusia avustustoimia. — Retkikunnat työmaallaan. — Jälkiä.
   Franklinin autio talvimaja löydetään. — Etsijät talvehtivat. —
   Amerikkalaisten kotimatka. — Rekiretkiä. — Tyhjin toimin kotia. —
   Raen retki. — Kennedyn retki. — Belcherin retkikunta. — »Isabel». —
   Tietoja Mac Cluresta. — Myrskyn tuhoja. — Bellot'in hukkuminen.
   Belcherin etsiskelyt. — Grinnellin maan muinaisjäännökset. — Kasvi-
   ja eläinkunta. — Napameri. — Belcher hylkää laivansa. — Kellet
   hylkää laivansa. — »Resolute» pelastetaan.
Luoteisväylän löytäjät.
   M' Clure toimii omin päin. — Eskimoita. — M' Clure Walesin prinssin
   salmessa. — Kauhun yö jäissä. — Talvenvietto. — Rekiretkiä. —
   Luoteisväylä! — M' Clure kiertää Banksin maan. — »Armon» lahdessa.
   — Pelastus. — Collinsonin seikkailut.
Franklinin retkikunnan kohtalo.
   Raen retki Boothia niemelle. — Ensimmäinen tieto Franklinin
   retkikunnan tuhosta. — Kadonneitten esineitä. — M' Clmtockin retki.
   — Eskimoita kuulustellaan. — Ensimmäinen vainaja. — Kivipyykkejä. —
   Kirjallinen viesti. — Synkkä löytö. — Franklinin retkikunnan vaiheet.
Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.
   Hall jatkaa etsintää. — Eskimoitten tietoja viimeisistä eloon
   jääneistä. — Schwatka etsii laivain kirjoja. — Crozierin leiri.
   — Schwatkan johtopäätökset. — Napatalven hirmut. — Eskimon
   isänmaanrakkaus. — Amundsenin huomioita.
Smithin salmesta napaa kohti.
   Kanen retki.
   Talvimajaan. — Rekiretkiä. — Sula napameri? — »Advance» jäätynyt
   kiinni. — Laiva hylätään.
   Hayesin retki.
   Harhanäköjä.
   Hallin retki.
   Pohjoisennätys. — »Jumalan kiitoksen satama». — Rekiretki. — Hallin
   kuolema. — Paluumatka. — Kauhun yö. — Haaksirikkoisten jäämatka. —
   Talven vietto jäälautalla. — Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.
   — Äärimmäisessä hädässä. — Pettymyksiä ja pelastus. — »Polariksen»
   kohtalo. — Tulokset.
   Naresin retki.
   Uusi englantilainen yritys päästä navalle. — Talvisatama jäämeren
   rannalla, — Rekiretket. — Markham napameren röykkiöissä. —
   Rekiretkiä Grönlantiin. — Epätoivon taistelu. — Rekiretkiä Grantin
   maalle. — Tulokset.
Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.
   Tiedemiesten retkiä. — Otto Torell. — Torellin retki v. 1861. —
   Nordenskiöldin johtama retki. — »Sofian» retki. — Nordenskiöldin
   retki vv. 1872—73. — Koillismaan poikki. — Huippuvuorien fossiilit.
Grönlanti.
   Hans Egede.
   Muinoinen Eystribygd. — Scoresbyt itärannikolla. — Graah.
   Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.
   Koldeweyn retki. — Frans Josefin vuono.
   Grönlannin maajäätikkö.
   Paars. — Nordenskiöld maajäätiköllä. — Nansenin hiihtoretki
      Grönlannin poikki.
   Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.
   Kohtalokas päivä. — Kammon talvi. — Maata. — Frans Josefin maa. —
   Toinen talvi. — Payerin rekiretket. — Jäätikön halkeamassa.
Eteenpäin koillisväylällä.
   Kara-meri. — Nordenskiöldin matka Jenisseille. — »Prövenin»
   paluumatka. — Nordenskiöldin venematka Jenisseillä. — »Ymerin» retki.
»Vega» purjehtii koillisväylän.
   Waigatshilla. — Jenissein ajopuut. — Jalmal. — Aasian pohjoisin
   nokka. — Umpimutkassa. — Napameren harhanäöt. — Taimyrin niemimaan
   rannalla. — Ljahowsaari. — Kolyman suulla. — Ensimmäiset tshuktshit.
   — Tshuktshien vieraina. — Onkilon kansa. — Tshuktshit. —
   Porotshuktshit. — Joulu. — Tshuktshi ja hänen poronsa. — Kevät. —
   Vapautuksen sanoma. — Itäniemi. — Alaskan rannalla. —
   Lawrence-saarella. — Beringin saarella. — Japanissa. — Vegan
   miehistöä juhlitaan.
Kansainväliset navanympärysasemat.
Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.
   Yritys napaa kohti. — Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla. —
   Grinnellin maan sisäosissa. — Retkikunnan urhea paluumatka. —
   Nälkäleiri ja nälkäkuolema. — Pelastus.
De Longin retki. »Jeannetten» tuho.
   Napaa kohti. — Uusia saaria. — Laiva uppoaa. — Bennettin saari.
   — Lenan suistamossa. — De Longin kuolema.
Fridtjof Nansen ja »Framin» matka.
   »Jeannetten» esineitten matka napameren poikki. — Nansenin
   suunnitelma. — Uuden Siperian saarilla. — Jännittäviä hetkiä. —
   Tieteelliset työt. — Hyökkäys napaa kohti. — Paluumatka. — Talvimaja
   Frans Josefin maalla. — Tuho tulla. — Ihmisiä! Pelastus. — »Framin»
   loppumatka.
Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.
   Otto Sverdrup löytää uusia maita. — Amundsen purjehtii luoteisväylän.
Rynnäköitä napaa kohti.
   Abruzzin herttuan retki. — Zieglerin varustamat retkikunnat. —
   Andréen ilmapalloretki. — »Jermak» Jäämerellä.
R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.
   Pearyn ensimmäinen retki Pohjois-Grönlannin poikki. — Uusia
   yrityksiä. — Peary palelluttaa jalkansa. — Ensimmäinen yritys navan
   saavuttamiseksi. — Uusia turhia yrityksiä. — Tuima, mutta turha
   yritys. — Viimeinen yritys. — »Monf on kummaa matkalla». — Vilutar
   hymyilee Pearylle. — Lippuparaati navalla. — Napa syvällä merellä.
   — Mies menetetty. — Riemu raikuu. — Cookin nuhjailut.
Uusin Grönlannin tutkimus.
   Scoresbyn vuonossa. — Frans Josefin vuonossa. — Mylius Erichsenin
   kirjallinen retkikunta. — Grönlannin koillisniemi. — Mylius
   Erichsenin tuho. — Rasmussen Luoteis-Grönlannissa. — Uusia retkiä
   Grönlannin poikki. — Kochin retki.
Muut napamaat.
   Huippuvuorilla.
   Ruotsalais-venäläinen astemittaus.
   Frans Josefinmaa.
   Novaja Zemlja.
   Uuden Siperian saaret.
Arabian aavikoiden salaisuudet.
   Wahhabilaiset. — Ali bei. — Seetzen. — Burckhardt. — Sadlier
   Nedjdissä. — Asir. — Arnaud Maribissa. — Englantilaiset Omanissa.
   — Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille. — Hadramaut. — v. Wrede
   Hadramautissa. — Shammar. — Yrjö Aukusti Wallin. — Wallinin
   ensimmäinen matka. — Wallinin toinen matka. — Burton midianilaisten
   maassa. — Snouck Hurgronje. — Kaaba. — Pyhiinvaellus Mekkaan. —
   Halévy. — Glaser. — El Hasa. — Palgrave. — Doughty. — Huber ja
   Euting. — Teiman kivi. — Bluntit. — Guarmani. — Pelly. Arabian
   maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.
Sisä-Asian vuoristoissa, erämaissa ja ylängöillä.
Intia XlX:llä vuosisadalla.
   Matkoja Intiasta länteen. — Gangeen lähteet. — Manning Lhasassa.
   — Himalaja. — Pundiitit. — Pamit. — Amu-darjan lähteet.
Vambery Turkestanissa.
Venäjän valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.
Przevalshi Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.
Maailman korkeimmassa maassa.
   Hucin ja Gabet'n matka. — Careyn ja Dalgleishin matka. — Rockhill.
   — Pevtsov. — Bower. — Bonvalot. — Dutreuil de Rhins. — Littledale.
   — Sven Hedin.
Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.
   Alain poikki talvikelillä. — Talvinen Pamir. — Kara-kul. —
   Musta-atalle. — Vuorijättiläisen rinteellä. — Kashgariin. —
   Kirgiisien bajga. — Pieni Kara-kul. — Uusia hyökkäyksiä
   Mustag-atalle. — Kashgarjoen varrella. — Erämaan kangastuksia.
   — Erämaan järviä. — Taklamakanin hiekoissa. — Kuolonhiljaisuuden
   koti. — Janokuolema hieta-aavikolla. — Tamariski. — Metsä. —
   Khotan-darja. — Jälleen Pamirissa. — Jarkent. — Khotan. — Borasanin
   muinaislöydöt. — Hietaerämaan rauniokaupunki. — Kerija-darja. —
   Villikameeli. — Tarim. — Lop-nor. — Venematka Lopin järvillä ja
   Tarimilla. — Lop-norin sokkeloissa. — Keidastie. — Pohjois-Tibet.
   — Ensimmäiset mongolit. — Tsaidamin räme. — Tanguutit.
Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899—1902.
   Lauttamatka Tarimilla. — Dastarkhaneja Tarimilla. — Tarimin
   kartoitus. — Tarimin tiikerit. — Takla-makanin poikki. — Bajirit. —
   Rauniokaupunki. — Tarimin vanha uoma. — Lop-norin vanha uoma. —
   Ördek, 514. — Ördekin löytö. — Uusi järvi. — Musta myrsky. — Paarmat
   ja sääsket. — Tibetissä. — Aidat. — Matkan vaikeudet. — Eläimistö.
   — Tibetin solissa. — Kullanhuuhtomoita. — Pyhiinvaeltajat. —
   Takaisin Lop-maahan. — Lou-lan. — Lhasaa kohti. — Lhasan tiellä.
   — Tie pystyyn.
Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.
   Vaikeita matkoja. — Ensimmäiset rettelöt. — Vedenjakajalla. —
   Tsangpon laaksossa. — Brahmaputran lähteet. — Manasarovarin pyhä
   järvi. — Myrskyssä pyhällä järvellä. — Langaktso. — Pyhä
   Kailas-vuori. — »Leijonan kita». — Uudelle retkelle salapuvussa.
   Transhimalaja.
Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.
   Jokhang. — Potala. — Juhlat. — Lhasa ja sen kauppa. — Tibetin
   entisyys.
Itä-Turkestanin muinaismuistot.
Aasian reunamaat.
Taka-Intia.
   Konstantinos Phaulkon.
Khmerien entinen kulttuuri.
De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongillä.
Löytöretkiä Burmassa.
   Siam.
   Ranskan Indo-Kiina.
   Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.
Malaijisaaristo.
Kiina.
Jään, vilun ja myrskyn maanosa.
Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.
   Uutta maata. — Uusia maita.
Pyyntimiesten retkiä.
   Weddellin retki. — Biscoe. — Balleny.
Dumont D'Urvillen retki.
   Dumont D‘Urville. — Adélien maa.
Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.
   Charles Wilkes. — »Peacockin» seikkailu. — Uusia maita. —
   Wilkes'in maa.
James Ross löytää Antarktikan ihmeet.
   James Ross. — Kerguelenin saarella. — Rossin meri. — Kap Adare.
   — Viktorian maa ja sen alpit. — Etelänavan portinvartijat. —
   Barrierjäätikkö. — Uusi retki etelään. — Myrskyssä ahtojäissä. —
   Kuningas Edward VII:n maa. — Kauhun yö. — »Erebus» ja »Terror»
   kolmannella matkallaan.
Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.
   »Challenger». — Pyyntiretkiä. — Ensimmäinen etelänapayö. —
   Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätikkö.
Englantilainen »Discovery»-retkikunta.
   Barrier-jäätikköä etelään. — Jääylänkö.
Muiden kansain retkiä.
   Saksalainen retkikunta. — Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.
   — Charcot. — Bruce Weddellin meressä.
Shackletonin retki vuosina 1907—1909.
   Käynti Erebus-vuorella. — Erebuksen kraatteri.
   Etelänaparetki.
   Beardmore-glasieeri. — Etelänapaylängöllä. — Viimeinen hyökkäys.
   — Takaisin navan kynnykseltä. — Taistelu elämästä ja kuolemasta.
   Magneettisen etelänavan löytö.
   Napaylängöllä. — Magneettisella navalla.
Etelänavan valloitus.
   Scottin retkikunnan tuho.
   Scott navalla, napa jo valloitettu. — Paluumatka. — Taistelu ja
   kuolema. — Retki pingviinien pesimäsijoille. — Pohjoisosasta. —
   Kamala talvenvietto. — Viimeinen palvelus.
Amundsenin retki etelänavalle.
Saksalaisten retki Weddellin merelle.
Hirmutuiskur kodissa.
   Australialaisten retki Adelie-maahan. —, Myrskyisellä rannikolla.
   — Mawsonin onneton retki. — Jäätikön nielemä. — Uupumuksesta kuollut.
   — Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa. — Marssi magneettiselle
   navalle. — Retki merenrantaa pitkin. — Länsiosasta. — Kamala
   leiripaikka. — Rannikkoretkikunta. — Denmanin glacieri. — Jonesin
   retki. — Tulokset.
Antarktika.
Viime vuosien retkeilyjä.
Shackletonin toinen etelänaparetki.
   Sankarillinen veneretki.
Pohjoisnaparetkiä.
Edistyksiä Arabiassa
Afrikka.
Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.

ALKUSANAT.

Kirjoittaessani tämän osan, joka on »Maantieteen ja löytöretkien» viimeinen, on minulla yleisten tietokirjain lisäksi ollut käytettävänäni seuraavat teokset:

  R. Brown, The Story oF Africa and its Explorers.
  Daniel Bruun, Afrika.
  G.F. Scott, the Romance oF Australian Exploring.
  Ch. Morris, heroes of Discovery in America.
  A.W. Greely, handbook of Arctic Discoveries.
  F.A. v. HWllwald, Im Ewigen Eis.
  S. Günther, A. v. Humboldt.
  Daniel Bruunin esitys pohjoisnapatutkimuksista.
  D.G. Hogarth, The Penetration of Arabia.
  H. Clifford, Further India.
  H.R. Mill, The Science of the South Pole.

Stanleyn, Hedinin, Pearcy, Shackletonin, Scottin ja Mawsonin matkakertomukset ynnä Nordenskiöldin kertomus »Vegan» matkasta.

Teos on paisunut näin laajaksi, koska tarkoitukseni on enemmän ollut helposti luettavan ja kiinnosiavan, kuin tosiasioita esittävän teoksen kirjoittaminen.

Esitys maantieteen kehityksestä, ja varsinaisista tieteellisistä retkistä jälkeen yhdeksännentoista vuosisadan alun on täytynyt jättää pois sekä siitä syystä, että kirjani on paisunut niin laajaksi, että myös alaa käsitteleväin teosten puuttumisen vuoksi.

Maantiede on yhdeksännentoista vuosisadan alusta kehittynyt niin valtavasti joka suuntaan, että sen kehityshistoria vaatii oman teoksensa.

Hakemistossa ovat vain löylöretkeilijäin nimet jotenkin täydellisesti mainitut. Maantieteellisiä nimiä olen siihen ottanut vain mikäli ne välittömästi edustavat maantuntemuksen laajenemista.

Saateltuani löytöretkihistorian tällä osalla päätökseen haluan vielä mainita muutamia täydennyksiä, jotka olen jälkeenpäin selville saanut. Ne koskevat maanosamme vanhimpia, historiallisia ja esihistoriallisiakin aikoja, osalta myös keskiaikaa.

I osassa sivulla 10 on mainittu Gutien maa, jolla sanotaan tarkoitetun Armeniaa. Mieleeni juolahti, että siinä ehkä tapaisimme »goottien» vanhimman maininnan. Sen mukaan mitä myöhemmin olen lukenut gutun kansasta, joka, hallitsi Assyriaa noin v. 2500 e.Kr., se tuskin kuitenkaan saattoi olla sama kansa kuin pohjolan gootit — gutua pidetäänkin nykyjään seemiläisenä kansana.

Mutta toiselta puolen osoittavat Skandinaavian muinaislöydöt, että pohjolassa jo hyvin varhaisina aikoina on ollut sangen kehittynyt sivistys. Tämä seikka itsessään jo viittaa siihen, että pohjolalla myös on täytynyt olla yhteyttäkin etelän sivistysmaitten kanssa. Yleensä on otaksuttu tämän yhteyden olleen kaupallista laatua, mutta on se myös voinut johtua valloitusretkistä. Jo roomalaisten aikana mainittiin svealaisten suuria laivastoita (I, s. 206), joita varmaankaan ei huvin vuoksi pidetty, mutta sitä paitsi oli pohjan miehillä Suomen lahden eteläpuolelta myös avoinna jokireitit aina vanhan maailman sydänosiin saakka. Dnjepr varsinkin tarjosi vapaan matkan, koska sen rannoilla tuskin saattoi olla niin voimakasta asutusta, että se olisi voinut estää suurella joukolla kulkevaa jokilaivastoa. Etelä-Venäjän arot olivat myöhään uuden ajan viimeisille vuosisadoille saakka kuljeskelevain arokansain hallussa ja osan vuotta jokireitit sen vuoksi olivat aivan vapaat. Dnjeprin suusta ei ollut soutuveneillä vaikea päästä Tonavaan, eikä Tonavasta Thrakiaan, Makedoniaan ja Adrian meren rannoille, taivaltamalla lyhyitten maakannasten poikki. Semmoisen retken muistoa ehkä ovat jo pronssikautiset kalliopiirrokset, joita on tavattu Etelä-Ruotsista, Dnjeprin varsilta ja Pon varsilta Italiassa. Pon yläjuoksulta ei ollut pitkä taival Välimeren rannalle.

Jos pohjolan kansat tätä tietä käyttivät, olivat varmaan Itämeren maakunnat niiden vallan alaiset ja luultavaa on, että niissä oli heimolainen asutuskin. Siihen viittaa niiden nimistökin. Sopisi siis odottaa, että esimerkiksi Herodotoksen historiateoksessa tapaisi ne mainittuina Skyytian kansain joukossa. Budinit ja agathyrsit voisivat hyvinkin olla germaaneja, neurit taas, jotka »käärmeet» (drakar) (I, 63) ajoivat maastaan, saattoivat olla slaaveja. Heidän nimessään tuntuu piilevän Dnjeprin nimi, joten lienevät asuneet tämän joen rannalla. Ehkäpä itse skyyttienkin joukossa oli germaaneja. Herodotoksen kertomus skyyttien sotajumalasta käy hyvin yhteen Eddan tietojen kanssa Vidar jumalasta.

Miks'eivät pohjan miehet olisi voineet olla mukana jo Troian sodassa, arvelin. Eddan mainitsema »Ida vallen», jolla aasat rakensivat temppeleitä, ja oppivat takomaan, voisi olla Troian kenttä, eikä mikään ihanteellinen »ahkeruuden kenttä», joksi se on käsitetty. Eddan kuvaus ensimmäisestä sotatappelusta, mitä milloinkaan oli tapeltu, voisi olla muisto Troian sodasta. Odin, joka heitti keihästä, olisi silloin Troian Zeus, s.o. fryygialaisten Attis, ja Gullveig jumalatar, »kolmekertaisesti syntynyt», joka roviolla poltettiin temppelissä, ehkä tarkoittaisi Troian palladiumia, Pallas Atheenan, »Tritogeneian», puista kuvaa. Voisi ajatella, että Iroialaiset mieluummin polttivat palladiuminsa, kuin jättivät sen kreikkalaisille.

Mutta mahdollista on myöskin, että, pohjan miehet ovat olleet mukana jollain myöhemmällä sotaretkeltä, esimerkiksi kimmeriläisten mukana, kun he seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. samosivat Vähään Aasiaan ja hallitsivat sitä satakunnan vuotta, tehden edelleen sotaretkiä Palestiinaan saakka. Nimistä on päätetty kimmeriläisten olleen iraanilaista kansaa, mutta se ei estäisi, etteikö heillä mukanaan olisi voinut olla pohjan miehiä. Profeetta Hesekiel mainitsee Gogin, joka kävi valloitusretkellä Palestiinassa saakka ja jonka sotajoukkoon myös kuului Ros-kansa. Eikö tämä liene ollut sama Rusin kansa, josta Nestorin kronikan mukaan Novgorod sitten sai hallitsijansa, toisin sanoen pohjolan skandinaaveihin kuuluva heimo.

Vähässä Asiassa asuessaan nämä valloittajat tutustuivat Fryygian uskontoihin ja myös Foinikian ja Palestiinan, ja omaksuivat ne. Fryygian kuulusta jumal-äidistä, Kybelestä eli Frygiasta, tuli Eddan Frigga ja ehkä Freijakin, Attiksesta Odin ja Ottar, Baalista Balder, Astarte Innannasta Balderin puoliso Nanna, ukkosen jumalasta Hadadista, joka surmaa Baalin, Eddan Hod, joka ampui Balderin. Samoin kuin Foinikiassa Baalin ja Astarten kuvat työnnettiin merelle palavassa laivassa, samoin pohjolan sadussa Balder surman saatuaan Nannan kanssa kannetaan laivaan, joka sitten poltetaan.

Erikoista huomiota ansaitsevat aasat, joista Eddassa kerrotaan, että he Idan lakeudella rakensivat temppeleitä, kuten »Voluspa» runossa sanotaan (lainaus Braten ruotsalaisesta käännöksestä):

Asarne möttes på Idavallen timrade höga tempel och altar: smedjor byggde, smycken gjorde, skaffade sig tänger och skapade verktyg.

Kreikkalainen eepillinen runoilija Hesiodos, joka eli kahdeksannella vuosisadalla e.Kr., mainitsee, Pliniuksen säilyttämän tiedon mukaan, että »Idan daktylit» olivat ne, jotka Kretassa opettivat sulattamaan ja karkaisemaan rautaa. Kretassa nämä haltiat liittyivät Rhean palvelukseen, Vähässä Aasiassa Kybeleen palvelukseen ja niistä näyttävät aasat perineen tämän taidon, joka varmaan näytti sotaisista pohjanmiehistä kaikkia -muita tärkeämmältä.

Asmund on Skandinaavian saduissa raudan valmistaja ja K. Krohn otaksuu suomalaisen kansanrunon Osmosen ja Kalevaisen, jonka Lönnrot on Aino-runossa vaihtanut Väinämöiseen, johtuvan hänestä. Yllä kerrotun valossa tekisi mieli luulla, että myös juutalaisten Asamoneus ja makkabealaisten, s.o., vasaramiesten suku, jonka esi-isä Asamoneus oli, kuuluu samaan käsiteheimoon, ja ehkäpä vielä »kylfingit» ja »kolbjaagitkin», joista Islannin ja Venäjän vanhat tarustot ovat muiston säilyttäneet. Foiniikialaisten Eshmun, elinvoiman jumala, muistuttaa Thoria.

Vähästä-Aasiasta karkoitettuina rosit näyttävät asettuneen Thrakiaan siksi hallitsevaksi ylimysluokaksi, josta Herodotos mainitsee, ja joka epäilemättä oli eri kansallisuuttakin kuin varsinaiset thraakialaiset.

Herodotos kertoo Ihraakialaisten Salmoksis (toisilla vanhoilla kirjailijoilla Samolksis) eli Gebeleizes haltijasta, jonka luo getat lähettivät airuita siten, että heittivät valitsemansa -miehen keihäänkärkiin, joissa hän heitti henkensä. Haltijan otaksuttiin asuvan maan alla huoneessa. Mieleeni johtui, että tämä muistutti Väinämöisen tietoa Vipusessa käynnistä, jonne

yksi olisi juoni juostaksesi miesten tapparain teriä, toinen torkutellaksesi naisten nieklojen neniä.

Vipusen nimen todella voisi otaksua johdetuksi sanoista vi = pyhättö ja bo = asua: se joka asuu pyhätössä.

Teiman kivessä (Maant. ja löytör. IV, s. 430), jonka Huber ja Enting löysivät Teiman keitaasta, Midianin takamaasta, Arabiassa, on kuvattuna Salm-jumala ja hänen allaan hänen ylimmäinen pappinsa, jonka nimi vastaa Salmoksista. Kahdenkertainen pyhättö, jossa he asuvat, on hyvinkin samanlainen kuin abessinialaisten liitonarkki. Erehtymättä voinee otaksua, että tämä Salm on juutalaisten Jahve Shalom ja Thraakian Salmoxis siis sama kuin juutalaisilla Jahven ylimmäinen pappi, toisin sanoen Mooses. (Gebedizes nimen alkuosa, joka on sama kuin arabian »gebel» vuori, muistuttaa sekä Mooseksen kuolemaa ja hautausta Pisgan vuorella että hänen lainsäädäntötointaan Sinain vuorella. Midianin maastahan hän apeltaan sai opetusta kansansa sisällisten olojen järjestämiseksi.) Skandinaavian muinaistarustossa on Freyr, joka myöskin haudattiin maanalaiseen huoneeseen ja jonka uskottiin siinä edelleen elävän, hänen vastineensa. Ja -meidän Sampomme kirjokansineen (Salmin asunto) voisi vastata liitonarkkia, jonka kannen niinikään tiedämme olleen kauniisti kirjaillun. Näyttää siltä, kun aasoilla olisi ollut mukanaan liitonarkki takaisin pohjolaan samotessaan ja ehkä lakitaulutkin kultaan piirrettyinä, vaikka nämä taulut hukkuivat, kuten Völuspassa lauletaan. Jahvea itseään palveltiin Thraakiassa Sabazius nimellä, joka ei ole mikään muu kuin Zebaoth, sotajoukkojen johtaja. Klassillisessa kirjallisuudessa hän siksi mainitaankin — häntä muutoin palveltiin Roomassakin jo paljon ennen kuin kristinusko sinne levisi. Mutta pohjan miehet sekoittivat Jahven palveluksen Fryygiassa Kybeleen ja Attiksen palvelukseen hurjine menoineen, ja tästä sekoituksesta kreikkalaiset muodostivat Dionysoksen palveluksensa.

Lienevätkö pohjanmiehet sitten Thraakiasta tuoneet mukanaan Väinämöisen laulunkin? Kreikkalaiset siellä saivat Orfeuksen, eikä myyteistä ole vaikea löytää heimouspiirteitä.

Pohjolan germaaneilla näyttää Thraakiasta Moldaun ja Puolan kautta olleen yhtämittainen kansayhteys Itämeren rannoille saakka, mutta sitä paitsi he olivat vallanneet Donin suistaman ja Kaukason välisen maan, vanhan Kolkkiin eli Aian, ja sieltä käsin saapui Odinin ja aasain palvelus pohjolaan, kuten Snorre Sturlason kertoo Ynglingasaagassa. Viro näyttää aluksi olleen kultin päämaa — Rääveli-nimi on yksi Odinin nimiä — sieltä se kulki Saksaan ja Skandinaaviaan. Silloin purki jo Neva Laatokan vedet Suomenlahteen.

Jordanes, jonka lyhyt supistelma itägoottien kuninkaan Theodorik Suuren ministerin Cassiodoruksen historiateoksesta on säilynyt meidän aikoihimme, kertoo itägoottien sekä sotineen Dareiosta vastaan, käyneen Aasiassa valloitusretkillä jo Assyrian mahtiaikoina, että, olleen mukana Troian sodassakin. Ainakin osaksi tämä käsitys johtuu vanhain klassillisten lähteitten väärinkäytöstä, mutta se perustuu myös goottien vanhoihin sankarirunoihin, jotka ulottuvat sangen kauas muinaisuuteen. Ainoastaan pohjolaa koskevista, tiedoista voimme olla varmat, että ne olivat goottien itsensä säilyttämiä. Niissä mainitaan heimon alkukotina se maa, jossa Vagus suunnattomasta järvestä lähtien purkaa aallokkaana vetensä mereen. Vagus ei voi olla muu kuin Vuoksi, joka siis vielä purkautui Suomen lahteen, kun gootit heimolaistensa vandaalien ja gepidien keralla lähtivät liikkeelle, kulkien ensin Göölan maalle ja sitten Itämeren itärannalle. Vaihtelevain kohtaloiden jälkeen he vihdoin koituivat siihen osaan Skyytiaa, jota sanoivat Oiumiksi ja joka näyttää olleen juuri kreikkalaisten Aia. Jos lähtö tapahtui noin 1000 e.Kr., niin saattoivat he kylläkin jo ottaa osaa kimmeeriläisten sotaretkeen Vähään-Aasiaan. Samaan aikaan, jona heidät Vähästä-Aasiasta karkoitettiin, alkoi pohjolassa rautakausi.

Nämä ovat vain hajanaisia pääpiirteitä, niistä uusista seikoista, joita avarammalta uralta löytyy. Klassillista kirjallisuutta, näiden johtojen mukaan seuloen ja muinaistieteen apuun turvautuen voidaan tietojamme pohjolan suhteista Välimeren itäpään vanhoihin sivistysmaihin varmaan paljon laajentaa moneen suuntaan.

Tilanpuutteen vuoksi täytyy minun tekemästäni vaatimattomasta alusta jättää suuri osa mainitsematta, mutta pohjolan kansain keskiaikaisista suhteista kaukaiseen länteen sallittanee minun vielä lausua muutama sana.

Tiedot Viinimaan löydöstä perustuvat Punaisen Eirikin saagaan ja n.s. »Flateyar bokiin», joka sisältää Islannissa säilyneitä muistitietoja (I, s. 237). Näitä molempia lähteitä on mahdoton saada sopusointuun. Tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Eirikin satu on luotettavampi, kuten luonnollista onkin, koska se on suoranaisen perintätiedon säilyttämä. Flateyar saaga, joka on kulkenut Islannissa suusta suuhun, on tosin säilyttänyt paljon kuvaavia yksityisseikkoja, mutta tapausyhteys on sekaantunut.

Että niin todella on, sen osoittaa Eirikin sadun tarkka soveltuminen maantieteellisiin oloihin.

Palatessaan Viinimaa-matkaltaan Grönlantiin Karlsevni sai käsiinsä alkuasukkaita, joiden viittauksista hän älysi ulkona meressä olevan sillä kohdalla suuren maan, jota hän ei kuitenkaan päässyt itse näkemään, eikä se maa voinut olla muu kilin Newfoundland. Tämä saari oli Karlsevnille siis tuntematon, eikä siis Leifkään liene sitä nähnyt. Jos tämän oletuksen perustuksella koetamme luoda itsellemme kuvan Pohjois-Amerikan varhaisimmasta löytöhistoriasta, huomaamme Punaisen Eirikin saagan sangen hyvin soveltuvan maantieteellisiin tosiasioihin.

Saagan tiedon mukaan Leif Norjasta Grönlantiin palatessaan ajautui niin kauas etelään, että hän siellä tapasi viiniköynnöksiä, uhkeita metsiä ja kylvämättä kasvavaa vehnää. Hän oli siis ajautunut Newfoundlandin ohi ehkä Bostonin seuduille tai sitäkin kauemmaksi. Aavalta valtamerellä hädin tuskin pelastuttuaan hän ei tietenkään nyt mielellään eronnut rannasta, vaan seurasi sitä matkatessaan pohjoista kohti Grönlantiin. Näin hän tuli kiertäneeksi St Lawrence lahden eikä nähnyt Newfoundlandista muuta kuin kapean pohjoisniemen, josta ei voinut arvata sen olevan osa suurta maata. Labradorin rantaa ja sen jälkeen Baffinin maan rantaa hän purjehti edelleen pohjoista kohti, kunnes tuli jääkenttiä vastaan, joitten turvissa hän saattoi kulkea Baffinin lahden poikki Grönlantiin.

Leifin veli Thorstein, joka sitten isänsä Eirikin kanssa lähti löydettyä maata tutkimaan, päätti luultavasti purjehtia sinne Grönlannista suoraan veljensä osoitusten mukaan. Mutta Grönlannista myötäisellä tuulella lähdettyään hän luultavasti lähempänä Läbradoria kohtasikin länsituulen — länsituulet ovat Amerikan itärannalla vallitsevat — joka ajoi hänet ulos Atlantille, niin että hän lopulta oli lähellä Irlantia.

Thorfinn Karlsevni, joka lähti Viinimaahan uutta siirtokuntaa perustamaan ja siis vei paljon väkeä, karjaa ja tavaraa mukanaan, ei voinut antautua samanlaiseen epävarmuuteen, vaan purjehti Viinimaahan samaa väylää, jota Leif oli kulkenut tullessaan. Hän tuli siis ensin Baffinin maahan, jonka hän nimitti Hellulandiksi, koska rannalla, oli hyviä laakakiviä talonrakennukseen — Grönlannissa talot rakennettiin laakakivistä — vaikka se muutoin olikin mitätöntä maata. Labradorin Karlsevni kutsui Marklandiksi, metsämaaksi, ja sen rantaa St. Lawrence-lahden pohjaan purjehdittuaan laski lahden poikki Uuteen Skotlantiin, jonka pohjoiskärki, Kap Breton, on hänen Kjalarnesinsä. Rantaa hän edelleen purjehti Fundy-lahteen, joka on saagan Straumfjord, ja vietti talven jollain tämän lahden saarella, koska talvi lahden pohjassa oli liian ankara karjalle, kuten se todenteolla onkin. Kuinka kauas hän täältä etelään purjehti, sitä lienee mahdoton tarkkaan arvata, mutta mahdollisia on, että hän kävi Carolinassa saakka.

Newfoundlandiin Grönlannin norjalaiset näyttävät vasta myöhemmin tutustuneen. Luultavasti se on se »Frislanti», jonka keskiaikaisilla kartoilla tapaamme kaukana valtameressä.

Islantilaisen Sigurd Stefanssonin kartta v:lta 1590 on yllä olevan käsityksen kanssa sopusoinnussa.

I. K. Inha.

VALOA PIMEIMPÄÄN AFRIKKAAN.

Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.

Livingstonen löydöt olivat herättäneet kautta maailman mitä suurinta mielenkiintoa Afrikan sisäosien tutkimiseen, ja hänen sortumisensa menestyksen kynnyksellä oli omiaan yhä kärjistämään näitä harrastuksia. Livingstonen hautauksen jälkeen sen vuoksi paljon puhuttiin siitä, että olisi lähetettävä joku toinen saattamaan vainajan työtä päätökseen. Asia kiinnitti etenkin Stanleyn mieltä, joka oli hänelle viimeisen avun vienyt. Hän ilmoitti »Daily Telegraph» lehden omistajalle Edward Lawsonille haluavansa lähteä Lualaban jatkoa tutkimaan, ja mainittu sanomalehtipohatta ehdotti Gordon Bennettille, »New York Heraldin» omistajalle, että molemmat lehdet yhdessä kustantaisivat tämän retken. Bennett suostui ja Stanley ryhtyi viipymättä toimeen. Tuskin olisikaan voitu uskoa tehtävää tarmokkaammalle, kokeneemmalle ja kyvykkäämmälle miehelle.

Henry Morton Stanley oli syntynyt Walesin Denbighissä v. 1840. Hänen oikea nimensä oli John Rowlands. Tuskin hän oli täyttänyt kolmatta ikävuottaan, kun hänen isänsä, köyhän pienviljelijän poika, kuoli, ja pieni John sukulaistensa toimesta ensin annettiin maanviljelijäin luo hoitolaiseksi ja seitsenvuotiaana jonkinlaiseen köyhäinkotiin, josta hän kuitenkin huonon kohtelun vuoksi karkasi. Oleskeltuaan sitten milloin minkin köyhän sukulaisensa luona ja oltuaan kauppa-apulaisenakin John Rowlands lähti merille ja saapui passaripoikana New Orleansiin v. 1859. Siellä eräs Henry Morton Stanley niminen kauppias hankki hänelle toimeentulon ja mielistyi häneen siihen määrään, että otti hänet omaksi pojakseen. Kun kasvatusisä kuitenkin äkkiä kuoli jättämättä jälkisäädöstä ottopoikansa hyväksi — uusi nimi oli hänen ainoa perintönsä — täytyi tämän luopua kauppa-alalta, jolle hän oli antautunut. Orjasodan syttyessä hän ensin taisteli etelävaltain armeijassa, joutui sotavankeuteen, mutta pääsi vapaaksi, kun muutti puolta, ja kävi sotaan pohjoisvaltain kannattajana. Keskellä sotaa hän kävi kotikylässään Walesissa, mutta siellä äiti karkoitti köyhän, huonosti puetun poikansa kotoaan, ja tämä tapaus jätti sangen syvät jäljet hänen tunteelliseen luonteeseensa. Yhdysvaltain laivastossa hän kunnosti itseään uimalla kerran puolen kilometriä kiinnittämään köyden anastettuun höyrylaivaan kymmenen tykin luotituiskussa. Sodan jälkeen hän oleskeli länsivaltioissa kirjeenvaihtajana ja herätti huomiota eloisilla kuvauksillaan. Kirjeenvaihtajan ammatti pian toi hänet valtameren tällekin puolelle. Hän koki sitten monenlaisia seikkailuja, oli Vähässä Aasiassa rosvojen vankina, Amerikassa mukana sotaretkellä intiaaneja vastaan ja vihdoin »New York Heraldin» kirjeenvaihtajana sillä sotaretkeltä, jonka englantilaiset vv. 1867—68 tekivät Abessinian negusta Teodoria vastaan. Stanley toimitti lehdelleen tiedon neguksen pääkaupungin Magdalan valloituksesta, ennen kuin edes virallinen viesti tästä tärkeästä tapauksesta ennätti lähimmän sähkölangan päähän, ja tämä sanomalehtimies-suurtyö se etenkin kiinnitti häneen »New York Heraldin» omistajan huomion. Stanley lähetettiin Kreetaan, jossa paraillaan riehui kapina, sieltä Espanjaan, joka niinikään oli sisällisen sodan jaloissa. Barcelonan verilöylyssä hän oli vähällä menettää henkensä vähän ennen sitä, kuin Gordon Bennett nuorempi v. 1869 kutsui hänet Parisiin ja lähetti hänet Livingstonea etsimään. Palattuaan tältä retkeltä hän v. 1873 oli »Heraldin» kirjeenvaihtajana Wolseleyn johtamalla sotaretkellä Ashantia vastaan.

Tämä lyhyt selonteko miehen elämästä osoittaa, että hän oli monen vaaran ja koetuksen karkaisema, kun hän v. 1874 lähti suurelle löytöretkelleen mustien maanosan poikki. Sitä paitsi hän oli erittäin perusteellisesti valmistanut itsensä tutkimalla kaiken kirjallisuuden mitä Afrikasta siihen aikaan oli olemassa.

Stanleyn retki poikki mustien maanosan.

Stanleyn oli nyt helpompi varustaa Sansibarissa retkikunta kuin ensi kerralla, sillä auliiden, väelleen jakamiensa palkintojen johdosta hän, oli edelliseltä matkaltaan hyvässä muistossa. Marraskuun 13:ntena 1874 hän, 356 henkeä johdossaan, lähti matkaan. Mukanaan oli hänellä kappaleina kuljetettava, Espanjan ketripuusta rakennettu vene, »Lady Alice». Kolme eurooppalaista, molemmat veljekset Pocock ja Fred Barker, oli lähtenyt hänen apulaisikseen.

Stanley oli matkallaan päättänyt saada selville muutakin kuin Lualaban juoksun. Niilin suurin lähdejärvi, Viktoria Njansa, oli vielä tarkemmin tutkimatta. Speke oli sen nähnyt vain muutamasta kohdasta ja muutoin täydentänyt sen ääriviivat arabialaisten ja maanasukkaitten kertomuksen mukaan. Hänen vastustajansa, Burton etupäässä, väittivät paikalla olevankin monta järveä, ja v. 1873 t:ri Schweinfurthkin julkaisi suurta huomiota herättävän kartan, jossa Viktoria Njansan paikalla on monta pienempää järveä. Tämän ristiriidan selvittämisen Stanley otti ensi tehtäväkseen.

Kulkien ensin vähän pohjoisempana kuin yleinen karavaanireitti, Wamin laaksoa, Ugogoon, Stanley sieltä paljon vastuksia kokien ja väkeä menettäen tautien, nälänhädän ja karkauksien kautta kääntyi pohjoista kohti, saavuttaakseen Njansan eteläpään. Toinen Pocock veljeksistä kuoli kuumeeseen. Kun Turu maassa täytyi levittää kastuneita kankaita kuivumaan, herättivät ne asukkaitten himoja ja syntyi tuimia taisteluita, joissa retkikunta menetti viisikolmatta miestä. Sen sijaan se saattoi ryöstää itselleen runsaasti ruokavaroja. Maisemat olivat kuivia, aromaisia, mutta lähempänä Njansaa oli savanneja, joilla oli erinomaisen runsaasti kaikenlaista riistaa. Usukuman rehevissä viljelysseuduissa mustat kantajat väleen unohtivat kärsimyksensä ja epätoivoiset kapinahankkeensa. Helmikuun 17:ntenä 1875 retkikunta saapui Usihaan, josta Viktoria Njansan rantamaisemat alkoivat. »Usihasta alkaa mitä kaunein, idyllisin seutu, joka päättyy vasta Viktoria Njansan luona. Seudulle ominaisten salaperäisten harmaakallioitten huipuilta saa nauttia näköjään äärettömän taivaanrannan sanomattomasta viehätyksestä. Joka puolella leviää valtavan laaja maisemapiiri, joka on täynnään omituisia, yksinäisiä kukkuloita, mahtavia rapautuneita, särmäisiä kallioita ja maasta pistäviä vuoren nyppylöitä. Näiden välissä kohoilee ja laskee pitkäveteisissä aalloissa vihanta niitty, jolla tuhansia nautoja kulkee laitumella pieniin parviin hajautuneina.» Lisäksi tässä kauniissa maassa oli erinomaisen vieraanvarainen väestö. Hullunkurisen väärinkäsityksen johdosta tosin oli jossain vähällä syntyä tappelu, kun asukkaat kuulivat hoitajaansa kaipaavan aasin kiljuvan — rosvopäällikkö Mirambolla oli ollut eräällä retkellään aasi mukanaan — mutta kun väärinkäsitys selvitettiin, muodostuivat suhteet sitä herttaisemmiksi. Vihdoin tuli näkyviin Viktoria Njansan rannaton ulappa kuin lakeus sulaa hopeata ja kantajat puhkesivat riemuissaan lauluun ajatellessaan levon ja runsauden päiviä, jotka nyt odottivat kovia kokenutta väkeä.

    »Laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle Njansalle.
    Kaikki laulakaa ja ääneensä laulakaa, oi ystävät, laulakaa
                                             suurelle järvelle;
    Luokaa takaisin maihin katse viimeinen, sitten järveen kääntykää.

    »Kauan on siitä kuin maastanne lähditte,
    Luota vaimojen, lasten, veljein ja ystäväin;
    Sanokaapa, oletteko nähnyt tämän kaltaista vettä,
    Siitä kuin suurelta suolamereltä lähditte?

    »Huomenna msungu vahvistaa meidät voimallisiksi
    Lihalla ja oluella, viinalla ja viljalla.
    Sitten hyppelemme ja leikimme päivät pitkät
    Ja syömme ja juomme ja laulamme ja leikimme.»

Kuoro:

    »Siis laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle järvelle.»

Veneretki Njansan ympäri.

27:ntenä retkikunta marssi Speken lahden eteläpuolella olevaan Kagehyin kylään, jossa se erään arabialaisen toimesta sai osakseen ystävällisen vastaanoton. Kagehyistä tuli retkikunnan siihen asetuttua joksikin aikaa tärkeä paikka. Joka puolelta tuli maanasukkaita kauppaa tekemään. Njansan saarilta tuotiin kuivattua kalaa, idästä maniookkia ja kypsiä banaaneja, etelästä härkiä, lännestä kuokkia, rautalankaa, suolaa, bataatteja ja jamsia. Suostuteltuaan paikkakunnan päällikön lahjoilla Stanley pani kuntoon veneensä, »Lady Alicen», otti siihen eväitä ja kauppatavaroita, valitsi kymmenen merimiestä ja perämiehen — kaikki pelkäsivät matkan hirmuja, niin ettei kukaan vapaaehtoisesti ilmoittautunut — ja lähti sitten tämän valtavan järven ympäri purjehtimaan. Se oli joka suhteessa erinomaisen urhea retki, sillä vene ei ollut kuin 12 metrin mittainen. Oli maaliskuun 8 p., kun tämä muistettava »periplus» alkoi.

Eräästä lahdesta Stanley sai oppaaksi kalastajan ja miesten mieli tästä suuresti ilostui. Seuraavana päivänä puhkesi kuitenkin luoteen kulmalta myrsky ja »maisema kävi nyt sanomattoman hurjaksi. Lähdimme rannasta ja olimme pian raivoisain luonnonvoimain hirveässä melskeessä. Tuuli kiidätti meitä kuohuvien aaltojen yli, 'Lady Alice' lensi kuin opettamaton varsa ja vihuri suomi aaltoja kuohuksi ja vaahdoksi, joka lensi miesten ja veneen yli. Vähän purjeen riekaletta meillä vain oli levällään ja ajelimme avuttomina tuulen mukana.» Stanleylle olivat nyt hyödyksi hänen merimieskokemuksensa. Sään tyynnyttyä kuvastuivat komean Speken lahden jylhät vuoret ja metsäiset kummut rasvatyyneen vedenkalvoon ja soutajat pian unhottivat ensi pelästyksensä. Maalisk. 11 p. »Lady Alice» yritti poiketa erääseen lahteen lepäämään, mutta sen karkoitti käden käänteessä parvi virtahepoja, jotka suu ammollaan hyökkäsivät sitä vastaan. Veneen täytyi ankkuroida muutaman kilometrin päähän rannasta, sillä yhteentörmäys virtahepojen kanssa olisi saattanut käydä tuhoisaksi. Speken lahden tarkkaan kierrettyään Stanley purjehti väkirikkaan Ukerewe saaren ohi, jonka vain kapea matala salmi erottaa manteresta. Sen rannoilla nähtiin sekä virtahepoja että suunnattoman paljon krokotiileja. Irangaran saarien luona koko järvi avautui näkyviin, »laajana ja aavana kuin valtameri». Kalastajat väittivät, että järven ympäri purjehdukseen menisi kahdeksan vuotta.

Mannerrannan edustalla oli paljon kallioluotoja, jotka tähän aikaan vuotta olivat melkein asumattomat. Ranta oli niin lahtien uurtama, että sen tutkiminen vaati mitä suurinta tarkkuutta. Niemet enimmäkseen kohosivat vedestä jyrkin kallioin, jotka vuoriselänteinä juoksivat maan sisään. Sisämaan mäillä ja laaksoissa maa yleensä näytti sangen hedelmälliseltä ja taajaan asutulta. Yöllä vasten maaliskuun 18:nnetta äkkimyrsky oli särkeä veneen jyrkkiin kallioihin, joitten alta se oli suojaa etsinyt, ja suurella vaivalla Stanley sai sen pelastetuksi. Toisin paikoin kalastajat kovin nauroivat soutamista, jota he eivät olleet ennen nähneet; heidän mielestään melominen oli paljon parempi kulkukeino. Peräsintä he ihmettelivät, mutta kun »Lady Alicessä» nostettiin purje, meloivat he kauhistuneina pakoon.

Rannikko kävi nyt paljon vuorisemmaksi ja autiommaksi ja asukkaat kertoivat takamaan olevan kuivaa ja autiota; siellä oli muka semmoisiakin vuoria, joiden huipuista nousi savua ja tulta. Takamaassa asuivat villit masait. Järven koilliskulmassa vesi muuttui keltaisen ruskeaksi ja Stanley päätti jonkin suuren joen laskevan sinne. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt eikä pitkälle maan sisään pistävän Kavirondo lahdenkaan suuta, jonka saaret verhosivat. Speke oli sen piirtänyt karttaansa kuuleman mukaan, Stanley jätti sen kartastaan aivan pois. Virtahepoja oli täälläkin paljon, ja ne olivat yhtä vihaisia kuin Speken lahdessakin.

Maaliskuun 23:ntena »Lady Alice» oli taajaan asutun rannikon edustalla ja Stanley kävi ankkuriin lähelle rantaa, päästäkseen väestön kanssa puheisiin. Se olikin olevinaan ystävällistä, mutta toden teolla Stanley oli joutua vaaralliseen väijytykseen. Purjeineen »Lady Alice» nopeaan jätti jälkeensä tämän vaarallisen paikan, mutta seuraavana aamuna se törmäsi vedestä nousevan virtahevon selkään, joka antoi sille semmoisen sysäyksen, että purjehtijat luulivat aluksen kappaleiksi hajoavan. Sukellettuaan virtahepo nousi veneen peräpuolella pinnalle ja karjui suurella äänellä kiukkuaan, mutta nopea vene livisti kiiruimman kautta pakoon. Järven koilliskolkassa asukkaat pitkien puheitten jälkeen suostuivat myymään vihanneksia ja lampaan. Pohjoisrannalla oli paljon ja suuria saaria, eikä »Lady Alice» voinut tunkeutua salmiin, niinkuin Stanley olisi suonut. Kanootit olivat tällä puolella erittäin sirotekoisia.

Eräänä iltapäivänä lähestyi melkoinen kanootti, jonka juopunut väki härnäili vieraita keihäillään, linkoili heidän ylitseen kiviä ja osoitti niin ilmeistä tappelun halua, että Stanley ampui hänen ylitseen lentäneen kiven suuntaan muutamia revolverin laukauksia. Siitä miehet niin säikähtivät, että suin päin hyppäsivät veteen ja uivat minkä pääsivät rantaa kohti. Kun heidät naurulla ja hyvillä sanoilla saatiin palaamaan, yhtyivät hekin nauruun ja matkivat revolverin laukauksia: »bum, bum, bum». Paikalle saapui muitakin veneitä ja kun joukkoa karttui, niin se myös kävi rohkeammaksi ja uhittelevammaksi. Kun Stanley ei suostunut tulemaan heidän kuninkaansa luo, rupesivat he uhkailemaan, jonka vuoksi Stanley oli suostuvinaan. Hän käski nostamaan ankkurin ja käymään airoihin käsiksi. Sitten hän käski suuntaamaan ulapalle päin villien kuuden kanootin seuratessa. Kun oli soudettu kolmisen sataa metriä, käski Stanley äkkiä nostaa purjeet, ja nopeana ja uljaana »Lady Alice» kiiti kanoottien ohi villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Väestön huomio ja vihamielisyys alkoi olla huolestuttava, kun ei tiedetty, mistä voitiin etsiä suojaa, mistä saada ruokaa.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittuaan Stanley jälleen antoi laskea ankkurin. Tuuli tyyntyi, paksuja pilviröykkiöitä alkoi taas nousta idästä päin, järvi oli rasvatyyni ja pilkkopimeä peitti maan, metsät ja vuoret. Pian alkoi pilvistä puhjeta salama toisensa jälkeen ja alkoi riehua niin raju äkkimyrsky, että vene oli vähällä upota, ja pilvistä kaatui suunnaton raesade. Ilma jäähtyi 16 1/2 asteeksi C., salamoita säestivät niin ankarat ukkosen jyrähdykset, ettei Stanley koskaan muistanut niiden vertoja kuulleensa. Miehet ammensivat vettä veneestä, minkä suinkin kukin ennätti, muutoin sade olisi sen täyttänyt. Vene oli ankkurissa, mutta ajautui järvelle päin. Kaksi tuntia kesti rajuilmaa, jonka jälkeen Stanley antoi soutaa erääseen saareen lämmintä ruokaa keittämään ja läpimärkiä vaatteita kuivaamaan. Seuraavana päivänä ilma jälleen oli mitä ihaninta ja onneksi tavattiin ystävällisiä maanasukkaitakin, joilta lasihelmillä saatiin ostaa runsaasti ruokatavaroita. Ihastuneina veneväen ystävällisestä käytöksestä alkuasukkaat kestitsivät heitä palmuviinillä ja seurasivat purtta kanooteillaan hyvän matkaa, laulaen ja huutaen ilosta.

Viktoria Njansan pohjoisranta on täynnään korkeita niemiä, syviä lahtia ja saaristoja, joten ei Stanley tietenkään voinut sitäkään kartoittaa kuin suunnilleen. Maisemat ovat sillä puolella, samoin kuin länsirannikonkin saaristoissa, erinomaisen kauniit, jota vastoin koillisrannikko oli lakeata ja paljasta. Korkeimmat vuoret ja yleensä jylhimmät maisemat ovat itärannalla.

Uvuman kauniilla ja rehevällä rannikolla asukkaat koettivat houkutella »Lady Alicen» väijytyksiin, lähestyen ensin ystävinä ja linkoillen sitten kiviä sen päälle. Kun tämä ei auttanut, soutivat he sotaveneillään järvelle ja koettivat sulkea purrelta tien, piirittäen veneen niin läheltä, että pako jo näytti mahdottomalta. Stanley ampui laukauksen ilmaan, jolloin veneet väistyivät vähän kauemmaksi, heittäen sitten keihäänsä, jotka purren miehistö vältti laidan taa kumartaen, ja ilkkuen näyttelivät varastamiaan helmiä. Stanley tarttui nyt pyssyyn, ampui miehen sieltä, toisen täältä ja lopuksi räjähtävillä luodeilla pari kanoottia puhki. Tämän jälkeen »Lady Alice» sai vapaasti jatkaa matkaansa Napoleonin lahteen, josta Niili alkaa, muodostaen Speken löytämän Riponin putouksen.

Ugandan rannalla.

Niilin niskasta alkoi taajaan asuttu hymyilevä Uganda, jonka saaristojen kautta retkikunta nyt souteli edelleen. Vastaanotto oli heti mitä ystävällisintä ja kaikkialla valkoista miestä tervehdittiin Mtesan ystävänä. Muuan nuori päällikkö laati pidot vieraitten kunniaksi ja lähetti paikalla Mtesalle tiedon heidän tulostaan. Samalla hän ilmoitti ei laskevansa heitä maasta pois, ennenkuin oli saanut Mtesan vastauksen. Lyhyin päivämatkoin »Lady Alice» siis jatkoi retkeä, tätä vastausta odotellen, ja kaikkialla vastaanotto oli valitun kohtelias. Keskellä erästä lahtea tuli vastaan kuusi Mtesan kanoottia, joiden juhlapukuinen päällikkö polvea notkistaen toi Stanleylle hallitsijan kutsun saapua hänen leiriinsä — hän oli sitä varten nimenomaan tullut lähemmäksi järveä, sillä hänen äitinsä oli nähnyt unen, että järveltä oli saapumassa valkoinen mies. Stanley suostui poikkeamaan ja pidoista pitoihin kävi retki edelleen. Nuokkuvien ruovostojen paartamilta rannoilta alkaen korkeimpien vuorien huipuille saakka maa oli vihantaa. Vaaleanviheriän matete puun lehtipuku oli somana vastakohtana monenlaisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle, banaanin silkinkiiltoista latvusta kattoivat tamarindin vaalean lehdistön soutelevat oksat ja karjasta rikkaitten laidunten tumman viheriät peitteet ulottuivat vaarain laelle saakka. Vapaina, sekavina jonoina maalaukselliset vuoret reunustivat tätä maisemakuvaa, missä paisuen uhkeiksi ja kyrmyniskaisiksi, missä helmaansa sulkien rehevän banaanilehdon, missä rohkeasti kohoten jyrkiksi kalliohuipuiksi tai leviten korkeiksi pöytämiksi.

Stanleyn ja Mtesan kohtaus.

Kun Stanley seuralaisineen oli noin kolmisen kilometrin päässä Usawarasta, näkivät he tuhansiin nousevan ihmisjoukon viettävällä maalla. Veneen lähestyessä ammuttiin pyssyillä. Ranmalla oleva kansa oli asettunut kahteen riviin, rummuilla, lipuilla, huudoilla ja pyssynlaukauksilla valkoista miestä tervehdittiin. Ugandan pääministeri ensin puhutteli vierasta, jolle tuotiin mitä auliimmat ruokavarat, jota varten oli rakennettu erikoinen siisti maja, ja vasta kun Stanley oli syönyt, vietiin hänet Mtesan puheille. Stanley oli aivan hämmästynyt juhlallisesta vastaanotosta, ja seuraavat tapaukset osoittivat, että hän osasi pysyvästikin voittaa Mtesan ystävyyden. Iltapuolella valkoisen miehen kunniaksi pidettiin laivastokatselmus ja Stanley hallitsijan pyynnöstä hämmästytti kaikkia ampumataidollaan. Tämän jälkeen Mtesa lähti pääkaupunkiinsa, jonne oli kahden tunnin matka, ja Stanley seurasi hänen mukanaan. Siellä hän tapasi eversti Linant de Bellefond'in jonka eversti Gordon oli lähettänyt Khartumista tutustumaan Mtesaan ja hänen maahansa. Eversti Linant aikoi palata Ugandasta takaisin Khartumiin, mutta matkalla bari-neekerien maassa sai surmansa.

Mtesa tahtoi käyttää tilaisuutta laajentaakseen tietopiiriään niin paljon kuin suinkin vieraansa avulla ja kyseli häneltä kaikki maailman asiat, jopa usein esittäen aivan ongelmiakin, mutta Stanley osasi kaikkiin kysymyksiin vastata niin sattuvasti, että hän saavutti Mtesan täyden luottamuksen ja suosion.

Stanley ei kuitenkaan voinut tällä kerralla jäädä Mtesan hoviin pitkäksi aikaa, hänen täytyi päättää ympäripurjehduksensa ja rientää leirissä odottavan retkikuntansa luo. Mtesan kutsumuksesta hän kuitenkin lupasi koko joukkonsa keralla palata takaisin, jos Ugandasta lähetettäisiin kanootteja sitä noutamaan. Stanleyn mukana lähtikin Magassa, eräs Mtesan päälliköistä, joka kuitenkin pysytteli kaukana perässä. Kaksi alapäällikköä ja 50 miestä vain kulki hänen mukanaan.

Ugandan rajalla laski järveen Niilin suurin lähdejoki, Karagwesta tuleva Kagera, joka kuitenkin oli niin vuolas, ettei Stanley voinut sitä nousta veneellään. Heti rajan toisella puolella asukkaat rupesivat vihamielisiksi, karkottaen Stanleyn rannaltaan pienelle saarelle, joka kuitenkin luonnonkauneutensa ja suomansa levon kautta runsaasti korvasi, mitä hän karkoituksen kautta menetti. Saaressa olevan vuoren kukkulalta oli mitä ihanin näköala.

»Pyhäpäivän tyyneys lepäsi idässä, pohjoisessa ja etelässä järvellä aina siihen saakka, missä sininen taivaankansi ja puhdas, hopeakirkas vesi yhtyivät, ja niiden välistä rajaa verhosi kevyt harsomainen auer, joka ehdottomasti sai minut ajattelemaan iäisyyttä. Majesteettisenä kohosi kaakossa Alice-saari ja muutama maili kauempana samassa suunnassa Bumbireh saaristo. Lännessä oli aivan edessäni parin mailin päässä Usongoran ylänkömaan pitkäveteinen kalliorinne, jonka hitaasti kohoavaa lakea alati vihanta banaanipuu ryhmittäin verhosi, kunnes se häipyi autereisten sinivuorien piirtoihin. Silmä saattoi tältä paikalta katsella esteettä Afrikan kauneimpia seutuja — satoja neliömaileja kauniita järvimaisemia, laajalti harmaita vuorenseinämiä, joihin pistää ihania, lehtevien banaanien puoleksi reunustamia lahtia, satoja neliömaileja ruohoa kasvavaa ylänköä, jossa on kyliä ja banaanilehtoja sikin sokin. Korkealta vuoreltani näen nautakarjoja tavan takaa ja paljon valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voi olla muuta kuin lammas- ja vuohilaumoja. Näen myös tulista nousevat vaalean sinervät savupatsaat ja niiden ympärillä häärivät laihat olennot. Hyvässä turvassa korkealla valtaistuimellani voin nähdä heidän liikuntonsa ja hymyillä julmuudelle, joka asuu noiden laihojen mustien olentojen hurjissa sydämissä. Mikä maa heillä on! Ja entä mikä järvi!» Ja Stanley kaipasi mielessään sitä aikaa, jolloin sivistys, höyrylaivat ja rautatiet tuovat tämän ihanan maan ainaisiin vainoihin sovun ja suvaitsevaisuuden.

Magassan kanootit näkyivät nyt taivaanrannalla ja Stanley laski kauempana Njansassa olevaan Alice-saareen niitä odottamaan. Tällä välillä molemmat alapäälliköt pienillä petoksilla hänet jättivät, eikä Magassa koskaan tullut sen lähemmäksi. Kun järvi oli aava ja sangen vaarallinen ja Ugandan lautakanootit siroudestaan huolimatta heikot, oli hänen pelkonsa hyvin perusteltu. Stanley joutui kuitenkin nyt pahaan pulaan, sillä oli mahdoton saada ruokavaroja ja nälkä alkoi uhkaavasti ahdistaa purren pientä joukkoa. Hänen täytyi yrittää, saisiko niitä melkoisesta Bumbirehistä, vaikkapa sen asukkaat tervehtivätkin purtta sotahuudoillaan. Tämä yritys oli tehdä äkkilopun koko retkestä.

Vaarallinen äkkihyökkäys.

Sotaisista mielenosoituksista huolimatta »Lady Alice» lähestyi Bumbirehin rantaa. Alussa ystävälliset sanat näyttivät tehoavan sotaisiin maanasukkaihin, heitä kokoontui iso joukko veneen ympärille, mutta kun heitä oli tarpeeksi koolla, kävivät he äkkiä kiinni »Lady Aliceen» ja vetivät sen miehineen täysineen yhtä mittaa parikymmentä metriä korkealle kuivalle maalle. Ja kun tämä oli tapahtunut, niin alkoi meteli, kuin olisi itse helvetti porttinsa avannut. Kuin pirut alkoivat alkuasukkaat tepastella retkikunnan ympärillä, uhkailla keihäillään, jännitetyin jousin, jykevillä sotanuijillaan. Stanley oli paikalla hypännyt seisomaan, revolveri kummassakin kädessä, mutta tilanteen sula toivottomuus esti häntä ampumasta. Kun hänen miehensäkin säilyttivät malttinsa ja tulkki jatkoi sovinnollisia puheitaan, talttuivat villit ensi raivostaan, kunnes uusi joukko saapui rantaan, jolloin se puhkesi uuteen valtaan ja pari kolme Stanleyn miehistä jo sai pahoja kolauksia. Stanley hyppäsi apuun ja kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka koetti muita hillitä, näytteli helmiä, kangasta ja vaskilankaa ja hoki Mtesan ja Antarin, Ankolen hallitsijan nimeä. Tavarat tekivät vaikutuksen, ja vanha mies, joka oli Bumbirehin hallitsija Shekka itse, ajoi kepillään rähisevän joukon hajalle. Kun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, kutsui hän luokseen puolenkymmentä miestä ja poistui joukon taa. Toinen puoli joukosta seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi jäljelle uhkaillen taas keihäillään ja nuijillaan. Muuan joukko kulki veneen ympäri ja koetti kaikin tavoin ilveillään solvata Stanleytä, jopa yksi kävi hänen tukkaansakin kiinni. Stanley tarttui äkkiä kiinni hänen käsivarteensa ja kiersi sitä niin rajusti, että oli sen sijoiltaan vääntää. Villi ulvoi tuskasta ja hänen toverinsa heiluttivat keihäitään, mutta Stanley heille vain hymyili, hän kun tuskin enää luuli puolustusta edes mahdolliseksi. Hän odotti kuolemaa joka hetki.

Stanley lähetti tämän jälkeen rohkean ja neuvokkaan tulkkinsa uudelleen alkuasukkaitten kera neuvottelemaan ja hetken kuluttua tämä tulikin takaisin loistavin kasvoin; saarelaiset olivat luvanneet ruokavaroja, mutta venekunnan piti jäädä heidän luo seuraavaksi päiväksi. Mutta Safenin juuri kertoessa näitä hyviä tietoja syöksyi kuusi villiä veneelle ja anasti sen airot. Kova riemuhuuto tervehti tätä tekoa. Hetken perästä tuli eräs airut pyytämään kangasta ja helmiä, ja hänelle annettiin. Koska kuitenkin oli jo puolenpäivän aika, eikä airottomien muukalaisten luultu pääsevän pakoon, lähtivät saarelaiset kyläänsä vahvistamaan itseään ruualla ja juomalla. Naisilta, jotka sotilaiden lähdettyä tulivat muukalaisia katsomaan, Stanley sitten kuuli, että hän väkineen tapettaisiin. Ainoa pelastuksen keino oli pako tai veriveljeys Shekan kanssa. Kello kolmen aikaan saarelaiset jälleen ilmestyivät kukkulalle, jolla heidän kylänsä oli, kasvot mustan ja valkoisen kirjavissa maaleissa, kilvetkin tällä kerralla mukanaan. Ilmeistä oli, että he aikoivat hyökätä, mutta nyt oli Stanleykin valmiina toimimaan. Hän lähetti ensin tulkkinsa viemään Shekalle helmiä ja tarjoamaan veriveljeyttä; tämä tosin näytti hyvin toivottomalta yritykseltä, sillä yhä enemmän sotilaita kokoontui, rumpuja paukutettiin ja aseilla uhiteltiin. Ja tosiaan Shekka hylkäsikin ehdotuksen. Viisikymmentä miestä samalla hyökkäsi alas mäeltä anastaen veneen rummun, jota urotyötä toiset tervehtivät kovilla ilohuudoilla. Tämän jälkeen ajettiin pois karja, joka kävi välimaalla laitumella, ja ajajat ilmoittivat tappelun kohta alkavan. Stanley lähetti nyt tulkkinsa tarjoamaan kahta kangaskappaletta ja saarelaisten huomion ollessa niihin kiintyneinä kävi miehineen purteen kiinni. »Lady Alice» liikahti ja alkuun päästyään liukui epätoivoisten voimanponnistusten vaikutuksesta vesirajaan, tuota pikaa kelluakseen aalloilla. Tulkki oli heti merkin saatuaan juossut takaisin veneeseen ja Stanleyn luoti tapasi kaksi lähintä villiä, jotka aikoivat hänet keihäällään lävistää. Hänen miehensä repivät irti purren lattialaudat ruveten niillä soutamaan, hän itse ampui joukkoon vaihteeksi susihauleja, jotka saivat sen kauhistuneena pakenemaan. »Lady Alicekin» kiiruhti pakoon, mutta nyt kaksi virtahepoa hyökkäsi sen kimppuun kita ammollaan. Nekin saivat Stanleyn luodista surmansa. Saarelaiset hetken aikaa neuvoteltuaan työnsivät kanoottinsa vesille ja lähtivät takaa ajamaan. Räjähtävillä norsun luodeilla Stanley kuitenkin ampui kaksi kanoottia upoksiin ja kaatoi niin monta miestä, että villit noloina luopuivat takaa-ajosta. »Lady Alice» ohjasi kohti rannatonta ulappaa, kaikki kaksitoista miestään elossa, mutta vain neljä banaania eväinä. Seuraavana aamuna oltiin keskellä ulappaa, eikä maata näkynyt miltään suunnalta. Illalla pursi oli päässyt lähelle erästä saarta, mutta sitten nousi kova myrsky, jota vastaan oli turha ponnistella; pursi oli jätettävä aaltojen, rankan sateen ja raivoavan myrskyn valtaan. Puoliyön aikana tuulen vaimennuttua Stanley pilkotutti tuhdon polttopuiksi ja teki veneeseen tulen, keittääkseen eversti Linantin antaman kahvin, joka suuresti vahvisti kaikkia. Seuraavana aamuna venekunta saavutti asumattoman saaren, josta löydettiin vähän banaaneja, ja Stanley ampui pari sorsaa. Kolme päivää nälkää nähneet retkeilijät olivat siten pelastuneet pahimmasta, jonka jälkeen he veistivät itselleen uudet airot ja jatkoivat matkaa. Täten he tulivat saareen, josta heidän oppaansa oli kotoisin, ja sieltä saatiin lihaa, bataatteja, maitoa, hunajaa, banaaneja, munia ja lintuja ja nälkiintyneet miehet söivät niinkuin vain nälkiintynyt neekeri voi syödä.

Viktoria Njansa on tunnettu vaarallisista äkkimyrskyistään, ja vaikka »Lady Alice» nyt oli saapunut lähelle lähtökohtaansa, niin yllätti sen vielä ankara ukkosilma ja raemyrsky, joka ajeli sitä mukanaan minne tahtoi, mutta sitten ilma asettui ja suotuisa tuuli veti veneen suoraan leiriä kohti, johon se 57 päivää poissa oltuaan saapui. Leirissä väki ilostui siihen määrään, että kohotti Stanleyn veneestä olkapäilleen ja käsiään paukuttaen, hyppien ja hurraten kantoi häntä leirin ympäri. Frank Pocock oli terveenä, mutta Fred. Barker oli sillä välin kuollut. Paljon väkeä oli sairaana ja Stanley itsekin tuota pikaa sairastui kuumeeseen, jonka hän kuitenkin kiniinillä karkoitti.

Retkikunnan matka Ugandaan.

Kun Mtesan lupaamia kanootteja ei kuulunut ja maatie erään välillä asuvan kuninkaan vihamielisyyden vuoksi oli suljettu, päätti Stanley hyvää neuvoa noudattaen hankkia kanootteja suuren Ukerewe saaren kuninkaalta Lukongehilta. Pocock vei tälle hyvät lahjat ja Ukerewesta saapuikin viisikymmentä kanoottia, mutta näiden määrä oli viedä retkikunta Ukereween eikä Ugandaan. Siihen Stanley ei voinut suostua, vaan lähti itse Ukereween. Suurilla lahjoilla hän sai kuninkaan lähettämään Kagehyihin lähes kolmekymmentä kanoottia, ilmoittamatta kuitenkaan venemiehille, että hän oli lahjoittanut ne Stanleylle. Kagehyissä Stanley vedätti kanootit maalle ja kannatti airot telttaansa, jonka jälkeen kanoottien tuojille ilmoitettiin heidän kuninkaansa petos. Miehet, joita oli yli parisataa, suuttuivat silmittömästi ja olisivat tappaneet Lukongehin nuoret sukulaiset, joiden piti seurata Stanleytä Ugandaan, ellei Stanleyn väki olisi ajanut heitä kylästä pois. Ostettuaan suuret määrät viljaa eväikseen Stanley sitten hankkimillaan aluksilla uudelleen lähti kariselle, myrskyiselle sisämerelle, jonka suolattomilla, kirkkailla aalloilla hän jo oli kokenut niin monta seikkailua.

Yö uppoavissa kanooteissa.

Lukongehin kanooteista oli kuitenkin osa jo niin vanhoja — kuten kuningas itsekin oli varoittanut — että ensi iltana, ennenkuin oli saavuttu yöpaikaksi määrättyyn maahan, toinen toisensa jälkeen alkoi upota ja Stanley vain suurella vaivalla sai niiden miehistön pelastetuksi »Lady Aliceen». Hyvä pursi uudisti matkansa vielä toisenkin kerran, ennenkuin kaikki pimeässä huutavat oli pelastettu. Kun puhjenneet kanootit kuitenkin kantoivat kuormansa, ei tavaran hukka ollut suuri. Viisi kanoottia tuhoutui kokonaan.

Jättäen saareen kolmannen osan miehistään ja tavaroistaan Stanley jatkoi matkaa seuraavaan leiripaikkaan, josta lähetettiin kanootteja jäljelle jätettyjä noutamaan. Muuan pikkukuningas piti Stanleylle pidot ja möi hänelle neljä melkein uutta kanoottia. Sieltä retkikunta juhannusaattona saapui saareen, jonka Stanley nimitti »Pakosaareksi», koska hän Bumbirehistä paetessaan oli siinä saanut rauhassa levätä. Sen etelärannalle hän varusti vahvan leirin. Jättäen siihen osan väestään Frank Pocockin johtoon hän itse pääjoukon kanssa palasi Kagehyihin noutamaan sieltä kaikki ihmiset, eläimet ja tavarat, mitä ei ensi kerralla saatu kulkemaan. Heinäkuun 11:ntenä hän näiden kera saapui Pakosaareen. Ukerewen kuninkaan serkun, Lukanjaan toimesta, olivat mannermaan asukkaat, ensin vihamielisiä oltuaan, ruvenneet retkikunnalle ystävällisiksi ja ystävyys oli vahvistettu veriveljeys-liitoilla Komehin kuninkaan Kijajun kanssa. Pakosaarella Stanley sairasti viisi päivää.

Juhla kuutamossa Njansan saarella.

Heti hänen parannuttuaan tuli Kijaju häntä tervehtimään ja toi mukanaan kaksi opasta matkan jatkamista varten. Viimeinen yö juhlittiin ja kuuvalossa, kolmen kuninkaan läsnäollessa, hypeltiin suurenmoinen karkelo. Kuninkaat itse ottivat osaa tähän ilonpitoon lapsellisen vallattomasti. Vanha Kijaju varsinkin kunnostautui hurjilla hullunkurisilla hypyillään ja hänen veljenpoikansa poukahteli niin korkealle, että kaikki aivan hämmästyivät sen nähdessään. Nuori Lukanjah kuninkaallisen sukulaisensa keralla osoitti erikoista notkeutta ja hurjaa reippautta ja sata mannermaalta tullutta sotilasta lauloi säestystä sellaisella keuhkovoimalla, että koko saari kajahteli. Stanleyn väki Frank Pocockin johdolla ei ollut muita huonompaa ja lopuksi kaikki äänensä voimalla säestivät vanhaa Kijajua, hänen laulaessa ylistyslaulun sen päivän kunniaksi, jona hän teki veriveljeysliiton valkoisen päällikön kanssa. Suurilla nuotiotulilla paistettiin häränlihaa ja päälliköiden tuoma olut ja palmuviini valui alati janoisiin kitoihin.

Kun Stanley seuraavana päivänä lähti saaresta etujoukon kanssa, lepyttivät Kijajun antamat oppaat järveä helmiuhrilla. »Ole valkoiselle miehelle hyvä, oi Njansa! Anna hänen onnella ja terveenä päästä suurten vettesi yli!» Heinäkuun 21:ntenä Stanley pääsi eteläisimpään Bumbireh saareen, Mahyigaan, joka huomattiin asumattomaksi. Saareen rakennettiin linnoitettu leiri, jonka ympäristö raivattiin, jott'eivät alkuasukkaat voisi sitä äkkirynnäköllä yllättää. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin saaren vesille alkoi ilmestyä vakoilemaan Iroban kuninkaan lähettämiä kanootteja, joiden miehiltä saatiin kuulla Magassan todella käyneen Mahyigassa saakka, johon Stanley nyt oli leiriytynyt; mutta kun Bumbirehissa oli uskoteltu valkoisen miehen hukkuneen Njansaan ja vakuudeksi annettu hänen aironsa Mtesalle vietäviksi, oli Magassa palannut takaisin. Ensimmäiset kaksi venettä eivät osoittaneet vihamielisyyttä, mutta kun Iroban kuninkaan seuraava vakoojavene poistui, viskasivat sen miehet meloillaan vettä ilmaan selkänsä taa, joka niillä seuduin, kuten lapsikin tiesi, merkitsi mitä suurinta uhmaa ja ylenkatsetta.

Bumbirehin kurittaminen.

Eräänä aamuna Stanley jo ennen päivännousua lähetti suurimmat kanoottinsa pimeän suojassa takaisin Pakosaarelle tuomaan sinne jääneitä. Samana päivänä saapui taas Irobasta veneitä saarta vakoilemaan. Stanley koetti suostutella niiden miehistöjä helmillä, kangaskappaleilla, kuparisilla rannerenkailla ja kiiltävillä messinkilangoilla, mutta miehet vain heittivät vettä meloillaan. Seuraavan kerran hän uhkasi heitä, ja se näytti vähän paremmin vaikuttavan; vakoilijat lupasivat toimittaa hänelle runsaasti ruokavaroja, mutta se tietysti oli vain tyhjää puhetta. Heinäk. 20:ntena vartijat ilmoittivat nähneensä, että mannermaalta oli lähtenyt joukko kanootteja suureen Bumbireh saareen, jota retkikunnan vanha vihamies Shekka hallitsi. Stanley kiikarillaan katsoen huomasi, että ne olivat täynnään väkeä. Hän pelkäsi nyt yöllistä hyökkäystä ja päätti ryhtyä toimiin sen estääkseen. Hän souti ensinnäkin tiedusteluretkelle läheiseen pienehköön Iroba saareen, jonka miehet olivat käyneet vakoilemassa. Saaren rannalla näytti vallitsevan suuri hämminki ja helposti Stanley pienen joukkonsa keralla pakotti Iroban kuninkaan kahden miehensä keralla rupeamaan panttivangikseen. Lupaamalla vangilleen vapauden hän sai tämän toimittamaan Shekan, Bumbirehin kuninkaan panttivangikseen. Jo seuraavana päivänä Shekka kahden päällikkönsä keralla tuotiin panttivangiksi; Stanley sai töin tuskin hänet suojelluksi väkensä kostolta.

Shekalta Stanley kuuli, että mannerrannikon kuningas Antari, joka oli hänen isänsä, par'aikaa kokosi Bumbirehiin suurta sotajoukkoa, hyökätäkseen Mahyigan kimppuun. Iltapäivällä saapuivatkin Antarin miehet kolmella suurella kanootilla vaatimaan retkikuntaa takaisin kääntymään. Syntyi tavanmukainen sanasota, mutta Antarin lähettiläät pysyivät kaikista vastasyistä huolimatta jäykkinä, vaikka Stanley näytti, että Shekka oli hänen hallussaan. Stanleytä uhattiin sodalla, ellei hän paikalla palaisi takaisin.

Iltapäivällä Mahyigaa lähestyi kuusi kaunista ruskeata kanoottia — ne olivat Mtesan lähettämät ja niiden asiana oli hankkia tietoja Stanleyn kohtalosta sekä noutaa Kagehyin arabialainen Ugandaan. Mtesa oli airot saatuaan kovin pelästynyt ja todella luullut, että Stanley oli murhattu. Mutta kun ei ollut löydetty veneen palasia, oli hän ruvennut epäilemään. Magassa oli lähetetty maisin samalle asialle ja näiden kuuden kanootin jälkeen vielä kahdeksan. Sabadu, Mtesan kanoottien päällikkö, suostui mielellään palaamaan jo Mahyigasta; hän oli matkalla kuullut, missä vaarassa retkikunta oli, ja oli ryhtynyt toimiin Antarin suostuttelemiseksi. Seuraavana päivänä saapuivat loput Ugandan veneistä ja muutamia tiellä heihin yhtyneitä liittolaisia, niin että Stanleylla oli 470 miestä johdossaan. Antari lupasi jo suostua rauhaan, mutta kun Sabadu ugandalaisten keralla lähti Bumbirehiin ruokatavaroita ostamaan, hyökättiin heidän kimppuunsa kavalasti, liittolaispäällikkö murhattiin ja kahdeksan miestä sai hengenvaarallisia haavoja.

Stanley ei voinut jättää tätä kavalaa tekoa kostamatta, etenkin kun Ugandan miehet sitä lujasti vaativat. Kun samalla retkikunnan jälkijoukko saapui Pakosaaresta, oli aika toimia. Hän päätti paremmaksi hyökätä Bumbirehin kimppuun, kuin odottaa hyökkäystä Mahyigassa. 50 pyssymiehen ja 230 keihäänheittäjän keralla hän 18 kanootilla lähti Bumbirehiin. Siellä olivat kaikki kukkulat täynnään väkeä ja vartijoita oli joka paikassa. Pyssymiehet ampuivat ensin yhteislaukauksen erääseen parveen, josta oli seurauksena, että saaren puolustajat hajaantuivat ja etsivät suojaa. Stanley keksi sitten sen juonen, että oli aluksineen laskevinaan rantaan maihin astuakseen. Sen estääkseen saarelaiset satamäärin hyökkäsivät rantaan, mutta Stanley pysäyttikin äkkiä kanootit, ja nyt hänen keihäsmiehensä nakkasivat keihäänsä. Heitto ajoi rannalla olevat suin päin pakoon ja tämä lyhyt sota, jossa vihollinen menetti monta miestä, masensi Bumbirehin miesten rohkeuden siihen määrään, että he sallivat Stanleyn häiritsemättä jatkaa matkaansa. Shekka vietiin Mtesalle, mutta pääsi Stanleyn pyynnöstä vapaaksi. Elok. 5:ntenä retkikunta varhain aamulla rumpujen päristessä ja torvien soidessa lähti matkaa jatkamaan. Siihen kuului nyt »Lady Alice» ja 37 kanoottia ynnä 685 henkeä.

Sanoma Bumbirehin kurituksesta levisi nopeaan ja herätti Stanleytä kohtaan suurta kunnioitusta. Pitkin matkaa päälliköt hankkivat hänen väelleen runsaita eväitä ja pitivät pitoja. Elok. 12:ntena retkikunta kulki Kageran suistamon ohi ja saapui Ugandan Dumoon, johon Stanley sen jätti hyvin varustettuun leiriin, käydäkseen itse Mtesan luona. Hän purjehti »Lady Alicella» mannermaan ja suuren Sesse saariston väliseen salmeen, veti purtensa sitten Ntewin kylässä maalle ja kulki sieltä ensin kanooteilla, sitten maitse Mtesan leiriin. Ntewissä hän sai takaisin aironsa.

Niilin lähtö Njansasta.

Kulkien sitten jalan koko matkan aina Niilin niskan toiselle puolelle saakka, hän saattoi varmasti vakuuttaa, että Ripon-putous oli Niilin ainoa laskuväylä ja että Speke oli erehtynyt, piirtäessään niitä useita. Myöhemmin on näitä seikkoja vielä perusteellisemmin tutkittu ja huomattu putouksen saaneen alkunsa tulivuoren purkauksien kautta, jotka sille kohdalle rakensivat basalttipadon Niilin laakson poikki. Tämä pato paisutti valtavan Njansan, jonka pohjasta entiset vuorenkukkulat nyt kohoavat saarina. Siitä saa selityksensä, miksi Viktoria Njansa on matala. Tanganjika ja Njassa sitä vastoin ovat syntyneet suurenmoisten maanvajoamisten kautta ja ovat sen vuoksi melkein saarettomat ja suunnattoman syvät.

Mtesan leiri oli Ripon-putouksen toisella puolella. Ugandan hallitsija tervehti Sfanleyta jälleen mitä sydämellisimmin, mutta kun tämä häneltä pyysi saattojoukkoa Albert Njansalle, jonka Stanley niinikään oli päättänyt tutkia, pyysi Mtesa häntä odottamaan, kunnes sota oli päättynyt.

Mtesa sodassa.

Mtesa oli koonnut suunnattoman sotajoukon, jossa oli edustettuna kansoja, pukuja ja aseistuksia kuin Xerxeen äärettömässä armeijassa. Sen miesluku oli 150.000, jota paitsi mukana oli 100.000 naista ja lasta. Uvumat, joiden luku oli paljon pienempi, eivät uskaltaneet maalla kohdata Mtesan sotavoimia, heidän päämääränsä oli vain kaikin tavoin estää häntä pääsemästä salmien poikki suureen saareensa. Sitä varten he olivat miehittäneet Uvuman ja mannermaan välisen pienen korkean Ingira saaren, jota oli mahdoton ilman laivastoa valloittaa. Ugandalla tosin oli suuri laivasto, mutta siitä huolimatta ugandalaiset itsekin myönsivät, että vavumat, vanhastaan kuulut merirosvot, olivat heitä etevämmät vesillä.

Elokuun 27:ntenä Mtesan armeija lähti leiristään muutaman päivämatkan kauemmaksi, Ingira saaren vastapäätä olevalle Nakaranga niemelle, jolle tuota pikaa kohosi 30.000 ruohomajaa. Mtesan suojista rakennettiin niemen päähän 30 metriä leveä tie, ja sen varteen varustettiin majat Stanleylle ja hänen miehilleen. Mtesan aikomus oli valloittaa Ingira, päästäkseen siitä suureen saareen kukistamaan kapinan juurtajaksain.

Ensimmäinen yhteentörmäys oli taistelu laivastojen välillä. Mtesa lähetti 325 kanoottia suljetussa rivissä Ingiraa vastaan, uvumat tulivat 100 kanootilla näitä vastaan, avasivat ylivoiman edessä rivinsä, oikeaan ja vasempaan väistyen, ja tekivät sitten, ugandalaisten jo luultua voittaneensa, äkkihyökkäyksen kummaltakin sivulta, saattaen Ugandan laivaston aivan epäjärjestykseen. Mtesa tämän huomatessaan kohotti kiukkuisena sotahuutonsa, koko suunnaton leiri, joka oli kokoontunut rannalle taistelua katsomaan, yhtyi siihen, ja tämä kiihotti ugandalaisia paremmin puoliaan pitämään. Uvumalaiset neljätoista venettä anastettuaan perääntyivät väljemmille vesille, jonne ugandalaiset eivät uskaltaneet seurata heitä.

Mtesa kysyi nyt Stanleyn mielipidettä sodan mahdollisuuksista, lausuen itse epäilyksiään siitä, tokko hänen väkensä, joka suureksi osaksi oli sisämaasta, eikä osannut uida, kykenisi voittamaan vesillä tottuneet uvumalaiset. Stanley kehotti häntä rakentamaan sillan salmen poikki. Mtesa suostui siihen paikalla, mutta hänen ministerinsä eivät olleet yhtä taipuvaisia muukalaiselta neuvoja vastaanottamaan eikä siltaa rakennettu kuin 130 metriä; sitten työ takeltui. Niinkin siitä oli apua, Mtesan pikku tykit kun voitiin sille asettaa. Vastoin Stanleyn neuvoa Mtesa sitten lähetti airuita Ingiraan, kehoittaen saarelaisia antautumaan. Airuet paikalla murhattiin.

Sotatoimien lomassa Mtesa halukkaasti keskusteli kaikista mahdollisista asioista, luonnon ilmiöistä, taivaan ja maan ihmeistä, kivennäisistä, metalleista ja niiden käytännöstä sekä uskonnosta, johon Stanley kaikin tavoin tahtoi saada yksivaltiaan mielen kiintymään. Mtesa oli jo hänen kauttaan pyytänyt saada maahansa lähetyssaarnaajia ja Stanley oli eversti Linantin kanssa lähettänyt Englantiin tähän suuntaan käyvän pyynnön. Eversti Linant tosin murhattiin Bari-maassa, mutta kun hänen ruumiinsa löydettiin, niin löytyi saappaasta Stanleyn kirje, joka sitten voitiin perille toimittaa. Siitä olikin paikalla seurauksena lähetyssaarnaajain toimittaminen Ugandaan.

Stanley raamatunkääntäjänä.

Kun Stanley tuli maininneeksi Mtesalle enkeleistä, tahtoi tämä kuulla enemmän niistä. Stanley käänsi hänelle silloin raamatusta, mitä Hesekiel ja Johannes sanovat enkeleistä. Kun Mtesa halusi saada raamatun omalle kielelleen, niin toi Stanley hänen luokseen Sansibarissa toimivan lähetyskoulun oppilaan, joka oli hänen mukanaan, ja yhdessä ryhdyttiin tähän työhön ja saatiin merenrannikon murteelle käännetyksi lyhennetty laitos protestanttisesta raamatusta.

Mtesa ja kristinusko.

Kun tämä lyhennetty raamattu oli valmiina, kutsui Mtesa kokoon kaikki päällikkönsä ja henkivartijastonsa johtajat, ja kun kaikki olivat kokoontuneet, alkoi hän kertoa heille olleensa, silloin kun nousi isänsä jälkeen valta-istuimelle, pakana ja vuodattaneensa huviksensa verta, hän kun ei ymmärtänyt paremmin, vaan seurasi isänsä esimerkkiä; mutta kun eräs arabialainen kauppamies, joka samalla oli pappi, opetti hänelle islamin oppia, lakkasi hän seuraamasta isänsä esimerkkiä, jonka vuoksi teloitukset tulivat harvinaisemmiksi eikä kukaan siitä päivästä alkaen voinut sanoa nähneensä Mtesaa juovuksissa. Mutta paljon oli, mitä hän ei ymmärtänyt. Hän ei saattanut käsittää kaikkea islamin opissa, koska hänen tunteensa vastusti sitä, eikä Ugandassa löytynyt ketään, joka olisi voinut ohjata häntä. Mutta koska hän sydämensä pohjasta halusi tulla hyväksi, toivoi hän, että Jumala ei ottaisi huomioonsa hänen tyhmyyksiään ja että Hän antaisi hänelle anteeksi sekä lähettäisi Ugandaan miehiä, jotka tietävät, mikä oikein on. »Nyt on», sanoi hän, »Jumalan kiitos, eräs valkoinen mies, Stamli, tullut Ugandaan, tuoden mukanaan erään kirjan, joka on vanhempi kuin Muhametin koraani, ja Stamli sanoo, että Muhametti oli valehtelija ja että paljon hänen kirjassaan on tästä otettua; tämä nuorukainen on lukenut minulle kaikki, mitä Stamli on hänelle lukenut kirjastaan, ja minä huomaan, että se on paljon parempi kuin Muhametin kirja. Sitä paitsi se on ensimmäinen ja vanhin kirjoista. Profeetta Mooses kirjoitti osan siitä hyvin kauan sitte, paljon ennen kuin kukaan oli kuullut puhuttavankaan Muhametista, ja kirja oli jo päätetty aikoja ennen kuin Muhametti syntyi. Nyt kehoitan minä teitä, päällikköni ja sotilaani, sanomaan minulle, mitä minä teen. Uskonko minä Isaan (Jeesukseen) ja Musaan (Moosekseen) vai Muhamettiin?»

Eräs heistä vastasi:

»Valitkaamme se, mikä paras on.»

Katekiro (pääministeri) vastasi:

»Me emme tiedä, mikä on paras. Arabialaiset sanovat, että heidän kirjansa on paras — kuinka me voimme sitten tietää, kuka heistä puhuu totta?»

Hovimarsalkka sanoi:

»Kun Mtesa rupesi Muhametin uskoon, opetti hän minua ja minä myöskin rupesin Muhametin uskoon; jos minun herrani sanoo, saatuansa enemmän tietoja, että hän on opettanut minua väärin, voi hän nyt opettaa minulle sitä, mikä on oikein. Minä odotan saadakseni kuulla hänen sanansa.»

Mtesa nauroi ja sanoi:

»Sinä puhut hyvin. Kun minä kehoitin sinua rupeamaan Muhametin uskoon, tein minä sen sen vuoksi, että luulin sen olevan oikean. Sanotaan: valitkaamme se, mikä on paras! Aivan niin, minä haluan sitä, mikä on paras, ja minä tahdon omistaa totuuden kirjan; mutta katekiro kysyy: kuinka me sitten tiedämme, mikä on tosi? ja minä tahdon vastata hänelle. Kuulkaa mitä minä sanon: Arabialaiset ja valkoiset miehet käyttäytyvät aivan niinkuin heidän kirjansa opettavat heille, eikö niin? Arabialaiset tulevat tänne noutamaan norsunluuta ja orjia, ja me olemme nähneet, etteivät he aina puhu totuuden kieltä, että he ostavat saman värisiä ihmisiä kuin he itse ovat ja kohtelevat niitä pahoin, sitovat ne kahleisiin ja ruoskivat niitä. Kun valkoisille miehille tarjotaan orjia, kieltäytyvät he ottamasta niitä vastaan ja sanovat: Tekisimmekö me veljiämme orjiksi? Ei, me olemme kaikki Jumalan lapsia. Minä en ole vielä koskaan kuullut valkoisen miehen valehtelevan. Speke tuli meidän luoksemme, käyttäytyi hyvästi ja matkusti takaisin kotimaahansa veljensä Grantin kanssa. He eivät ostaneet ollenkaan orjia, ja sen ajan, jonka he olivat Ugandassa, olivat he hyvin hyviä. Stamli tuli tänne ja hän ei huolinut laisinkaan orjista. Mikä arabialainen olisi, kuten nämä valkoiset miehet, kieltäytynyt ottamasta vastaan orjia? Vaikka me pidämme orjakauppaa, ei ole yhtään syytä, jonka vuoksi se ei voisi olla väärin, ja kun minä ajattelen, kuinka arabialaiset ja nämä valkoiset miehet käyttäytyvät, he kun ovat oppineita, sanon minä, että valkoiset miehet ovat arabialaisia paljoa etevämmät, ja sen vuoksi luulen minä myös, että heidän kirjansa on parempi kuin Muhametin, ja kaikesta, mitä Stamli on lukenut minulle siitä kirjasta, en minä huomaa mitään sellaista, mihin minä en voisi uskoa. Kirja alkaa maailman luomisesta, sanoo meille miten ja kuinka monena päivänä tämä luotiin; siinä on luettavana, mitä Jumala itse, Mooses, profeetta Salomo ja Jesus, Marian poika, ovat puhuneet. Minä olen mieltymyksellä kuunnellut sitä, ja nyt minä kysyn teiltä: otammeko me tämän kirjan vai koraanin johdoksemme?»

Tähän kysymykseen vastasivat kaikki epäilemättä vakuutettuina Mtesan kristillisyyden harrastuksesta: »Me tahdomme ottaa valkoisen miehen kirjan» kun Mtesa kuuli heidän vastauksensa, loistivat hänen kasvonsa mielihyvästä ja ilosta.

Siten luopui Mtesa islamin opista ja kääntyi kristinuskoon. Hän ilmoitti aikomuksensa olevan, ettei koskaan poikkeaisi uudesta uskonnostaanᵤ lupasi rakentaa kirkon ja tehdä kaikki, mitä hänen vallassaan oli, edistääkseen kristillisen ajatustavan leviämistä kansaan, jonka ohessa hän tahtoi parhaan kykynsä mukaan seurata niitä pyhiä määräyksiä, mitä raamattu sisälsi.

»Stamli», sanoi Mtesa Stanleylle, kun he lähes kaksi kuukautta sen jälkeen erosivat, »sanokaa valkoisille miehille, kun te kirjoitatte heille, että minä olen sen miehen kaltainen, joka on istunut pimeässä tai ollut sokeana syntynyt, mutta että minä en nyt halua mitään enempää, kuin että saisin opetusta, miten minun on katsottava, ja että minä tahdon pysyä kristittynä koko elämäni.»

Syyskuun 14:ntenä Mtesa valmisteli suurta tappelua, jota ennen hän vietti pakanallisen uskonnollisen juhlan, jossa olivat läsnä kaikki sotapäälliköt juhlapuvuissaan, leopardinnahkat olkapäillään, lumivalkoisia strutsinsulkia hiuksissaan. Nakaranga niemen ja kivisillan edustalle asettui puolensataa kanoottia taistelulinjaan ja koko vuori täyteen tuhansia ja kymmeniä tuhansia katsojia. Perä edellä kanootit sitten verkalleen lähestyivät Ingiraa. Saavuttuaan kyllin lähelle alkoivat ugandalaiset ampua pyssyillä saarelaisia, joilla ei ollut minkäänlaisia ampuma-aseita. Vähän ajan kuluttua parisataa uvumalaiskanoottia syöksyi esiin ruovostosta ja ugandalaiset verkalleen peräytyivät kivisiltaa kohden. Tällä oli sata pyssymiestä ja neljä pientä haupitsia, joita eräs sansibarilainen seikkailija komensi. Lähestyessään kivisiltaa ugandalaiset kanootit äkkiä avasivat rivinsä ja paikalla sillalla seisovat pyssymiehet ja tykit alkoivat tulen, saaden kuitenkin aikaan verraten vähän vahinkoa. Uvumalaisten täytyi kuitenkin peräytyä.

Mtesa alkoi nyt menettää malttinsa, vimmastua ja sättiä päälliköidensä saamattomuutta. Näiden täytyi kiiruimman kautta tehdä uusi yritys. »Mtesan katseista päättäen hän nyt oli kaikkea muuta kuin kristitty. Raivon tuli hehkui hänen silmistään, hovipojat, naiset, päälliköt, kaikki olivat kauhistuksesta mykkinä.» Syyskuun 18:ntena jyrisivät isot sotarummut ja 230 kaunista ugandalaista kanoottia tuli Nakaranga niemen edustalle. Kivisillalla, joka nyt oli 200 metriä pitkä, olivat jälleen pyssymiehet ja kaupitsit. Ugandalainen laivasto teki hyökkäyksen, alkaen jälleen tulen kiviä linkovia uvumalaisia vastaan, joiden tilanne jo näytti vaaralliselta. Suurimman vaaran hetkellä he kuitenkin tekivät parilla sadalla kanootilla vastahyökkäyksen, saaden taas ugandalaiset peräytymään Nakaranga nientä kohti. Kivisillan edustalla ugandalaiset taas avasivat rivinsä ja haupitsit alkoivat tulen, ampuen rautapultteja sangen tuhoisalla teholla. Uvumalaisten täytyi peräytyä ja ugandalaiset palasivat niemen rantaan vastaanottaakseen hallitsijansa ja koko suuren joukon onnentoivotukset. »Käykää vielä kerran niiden kimppuun», sanoi Mtesa, »ja näyttäkää niille, miten sitä tapellaan.»

Taas järjestyi taistelurintama ja jälleen uvumalaiset hyökkäsivät ruovostosta esiin kuin ahnaat haikalat, piesten veden vaahdoksi ja täyttäen ilman kiljun allaan. Mutta tällä ja vielä seuraavallakin kerralla taistelu päättyi yhtä vähillä seurauksilla. Ja taistelu uudistui vielä seuraavinakin päivinä vaihtelevalla menestyksellä, ratkaisua tuottamatta. Mtesalta vihdoin alkoi loppua ruuti. Stanley huomasi, että hänen täytyi puuttua asiaan, jos mieli saada sota loppumaan, mutta tehdä se sillä tavalla, että kaikki voisivat olla tyytyväiset tulokseen.

Mtesan vakoojat olivat saaneet vangiksi erään uvumalaisten etevimmistä päälliköistä ja Mtesa raivoissaan aikoi polttaa hänet elävältä, kostaakseen airueittensa murhan. Turhaan Stanley nyt koetti vedota Mtesan ihmisrakkauteen ja uskontoon, tyranni vain kiihtyi ja käski pyöveleitä nopeaan viemään sidotun vanhan päällikön odottavalle risukasalle, mutta silloin Stanley puolestaan vihastui ja lausui seuraavat sanat.

»Kuule vielä sana. Valkoinen mies puhuu vain yhden kerran. Kuule minua viimeinen kerta. Muistatko kertomuksen Kintu'sta [Perimätiedon mukaan pappi, Ugandan ensimmäinen kuningas, joka hylkäsi maan, kun sen kuninkaat alkoivat juoda ja murhata toisiaan. Hän aikoi palata takaisin, mutta kun kuningas Ma'anda, jolle hän itsensä ilmaisi, vihapäissään surmasi uskollisen palvelijansa, niin Kintu katosi ainiaaksi.], jonka minulle eräänä päivänä juttelit? Hän hylkäsi Ugandan maan, koska se löyhkäsi vereltä. Samoin kuin muinoin Kintu lähti Ugandasta, samoin minäkin lähden maastasi, enkä koskaan enää palaa. Tänä päivänä Kintu katselee sinua henkien maasta, ja samoin kuin hän nuhteli Ma'andaa tämän surmatessa uskollisen palvelijansa, samoin hän minun kauttani tänään moittii menettelyäsi. Niin, surmaa tuo vanhus raukka, niin lähden jo tänä päivänä luotasi, ellet surmaa minuakin, ja Sansibarista Kairoon kerron jokaiselle vastaan tulevalle arabialaiselle, mikä verenhimoinen peto sinä olet, ja kaikissa valkoisten miesten maissa julistan isolla äänellä, minkä hirmutyön näin Mtesan tekevän, ja kuinka hän eräänä päivänä aikoi paeta, kuullessaan vanhan yksinkertaisen vaimon sanovan, että usogalaiset olivat tulossa häntä vastaan. Kuinka mahtoikaan suuri Kanaania itkeä henkien maassa kuullessaan, että Mtesa aikoi paeta. Kuinka mahtoikaan suuri Suna huokailla, kun hän näki Mtesan vapisevan pelosta kuullessaan vanhan akan pahaenteisen unen. Hyvästi, Mtesa! Tapa Uvuman päällikkö, jos tahdot, mutta minä lähden, enkä jää sitä näkemään.»

Mtesan kasvoista olivat vähää ennen selvään puhuneet eläimelliset himot ja verenhimoinen murhamieli, mutta kun hän kuuli nämä kovat sanat esi-isistään, alkoi hän itkeä kuin lapsi, koko hovin hävetessä. Kun Stanley poistui, kuuli hän Mtesan hiljaa sanovan: »Eikös Stamli puhunut henkien maasta ja että Suna (hänen isänsä) on minulle vihoissaan? Hän puhui liiankin totta. Oi isä, anna, anna minulle anteeksi!» Tunnin kuluttua hän kutsui Stanleyn uudelleen luokseen ja sanoi armahtaneensa sidotun päällikön. Stanley puolestaan sanoi keksineensä keinon, miten saisi uvumalaiset voitetuiksi, ja Mtesa antoi hänelle parhaan päällikkönsä, pelätyn Sekebobon, avuksi.

Stanleyn sotajuoni.

Stanley valitsi kolme vahvinta, parinkymmenen metrin levyistä kanoottia ja rakensi niistä lautan ja lautan ympäri kevyen vasuaitauksen, joka hyvin suojeli keihäitä vastaan. Toisena päivänä laitos oli valmis ja Mtesa tuli itse rantaan sitä katsomaan. Päälliköt arvelivat, ettei se pysyisi veden päällä, ja niin Mtesa itsekin näytti tuumailevan, mutta hänen naisensa puolustivat »Stamlia». Tuhannen miestä työnsi laitoksen vesille, 150 pyssymiestä meni linnoituksen sisään, ynnä 60 soutajaa. Vaikka laitoksessa oli niin paljon väkeä, ui se kevyesti ja varmasti aalloilla. Keksintö herätti nyt mitä suurinta ihastusta. Kun laitoksen päälle vielä oli kiinnitetty sinisiä, valkoisia ja punaisia lippuja liehumaan, oli se valmis ja kylläkin omiaan peloittamaan yksinkertaisia villejä. Uvumalaisia jo etukäteen pelotettiin, että kauheata oli tulossa. Vanha päällikkö huusi heille salmen poikki, että Mtesa lupasi armahtaa kaikkia, jos he antautuisivat. Tämän jälkeen kaikki rummut rupesivat mylvimään ja torvet toraamaan ja salaperäinen varustus lähti salmen poikki, lähestyen Ingiraa 50 metrin päähän. »Puhukaa», sanoi varustuksen sisästä julman kova ääni, »mitä teette? Suostutteko Mtesan ehtoihin, vai sytytämmekö saaren palamaan?» Uvumalaiset säikähtivät niin pahanpäiväisesti, että lyhyen neuvottelun jälkeen alistuivat ja lähettivät Mtesalle norsunhampaita ja nuoria impiä veroksi. Rauhaa tervehdittiin kummallakin puolella suurella ilolla.

Leirin palo.

Kun kaikki parin päivän kuluttua valmistautuivat paluumatkalle, syttyi äkkiä suuri leiri sadasta paikasta palamaan ja Stanley väkineen töin tuskin pelastui hurjan nopeasti leviävästä tulimerestä. Valtatietä oli enää mahdoton kulkea, mutta hän pääsi väkineen kiipeämään lähellä olevalle korkealle vuorelle, jonne jo oli sulloutunut noin 60.000 ihmistä. Kuinka paljon sairaita, naisia ja lapsia paloi tai pakokauhun jaloissa sai surmansa, se ei koskaan tullut tunnetuksi; liekit tuhosivat kaikki. Lieska oli niin ankara, savua niin vahvalta, että vuorella olijat olivat tukehtua. Stanley epäili paloa Mtesan aiheuttamaksi, mutta Mtesan päälliköt väittivät tätä aivan vääräksi luuloksi ja sanoivat Mtesan jo vangituttaneen useita henkilöitä, joita hän oli epäillyt syyllisiksi. Luultavasti koska tuo teko kuitenkin olisi ilahduttanut tyrannimaista isäänsä enemmän kuin kyynelet valkoisen miehen nuhteitten johdosta.

Sittenkin Mtesa oli toinen mies kuin Speken käydessä, jolloin hän huvikseen teloitutti ja omin käsin surmasi naisiaan, tai jo valtaistuimelle noustessaan, jolloin hän murhautti kaikki veljensä, jotteivät nämä pääsisi häntä kukistamaan, ja sitten ne päälliköt, jotka olivat hänelle vallan antaneet, koska pelkäsivät hänen rajuluontoista veljeään, joka oli oikea vallanperijä. Kun eräs arabialainen kauppias sai hänet kääntymään muhammedin uskoon ja luopumaan oluesta, muutti hän tapansa ja alkoi lempeämmin kohdella alamaisiaan. Stanleyhin hän herttaisuutensa, avomielisyytensä ja ystävällisyytensä kautta teki mitä parhaimman vaikutuksen. Häntä Stanleyn oli yksinomaan kiittäminen siitä, että sai Ugandassa niin vapaasti liikkua joutumatta nylkemisen ja ryöstön alaiseksi, sillä edistyksistään ja lahjakkuudestaan huolimatta Ugandan kohteliaat asukkaat ovat sangen ahnasta, verenhimoista ja itsekästä rotua.

Albert Njansaa kohti.

Sotaretkeltä palattuaan Mtesa antoi Stanleylle parituhatta miestä saattojoukoksi, jotta hän pääsisi tunkeutumaan Unjoron kautta Albert Njansalle, jota ei Bakerin jälkeen kukaan ollut tarkemmin tutkinut. Sansibarilaisen lähetyskoulun oppilaan Stanley jätti Ugandaan alettua kirkkoa valmiiksi rakentamaan ja siinä jumalanpalvelusta toimittamaan. Noudettuaan retkikuntansa pääosan Viktoria Njansan rannoilta, jossa se oli viettänyt hyviä päiviä, hän Mtesan saattojoukon keralla vihdoinkin pääsi lähtemään kauan toivotulle matkalleen Albert Njansaa eli Muta Nzigea kohti. Yleisvaikutuksensa molempain Njansain välisistä maisemista Stanley yhdisti seuraavaan kuvaukseen:

»Jos otaksumme lähtevämme matkaan suunnattomalta Viktoria-järveltä, tulemme ensin suureen synkkään metsään, jossa päämme päällä yhteen punoutuneiden oksien vuoksi vallitsee ikuinen yö. Jättiläismäiset viikunapuut, pitkät sykomoorit ja lavealle leviävät kumipuut taistelevat täällä tilasta. Niiden varjossa taistelevat samaten vallasta vaatimattomammat puut, pensaat, ruohot, köynnökset ja palmut. Tästä seudusta kohotessamme tulisimme täyteen päivänvaloon ja häikäisevään auringonpaisteeseen, näkisimme avoimen aaltoilevan maiseman, tasaisia pyöreitä kunnaita, kehämäisiä kalliomuodostuksia ja ylängön kappaleita, joiden läpi kulkee suuria ruohoisia niittyjä ja laaksoja pensaiden varjostamine muurahaispesineen. Puita täällä on vähän, lukuunottamatta muutamaa tamariskia ja jotakuta akaasiaa. Kulkiessamme jonkun tiellä olevan kunnaan päällitse näemme kauniita ruohoisia vaaroja ja rinteitä, mäkiä, laaksoja, niittyjä ja lakeuksia, kaikki lämpöisen ja kostean ilmakehän hengessä. Vielä kauempana näemme hurjan luontoisia kukkuloita, suuria, paljaita, pyöristyneitä kallioita, jotka sammalista ja jäkälistä saavat siniharmaan hohteen, taikka valtavia paasia, jotka ovat sikin sokin kuin luonnonvoimien hajoittamassa jätinrauniossa. Vuorien juurella on vahvalta piikiven sekaista gneissiä ja graniittia sekä rautapitoisia kallioisia. Nämä puoleksi tukehuttavat pienen puron, joka vallattomassa juoksussaan pyrkii saavuttamaan alla olevan vapaan kauniin laakson yhdyttääkseen sitten levollisen joen, jonka reunoja huojuvat ruovostot ja papyrotiheiköt paartavat. Sitten näemme laaksojen vähitellen syvenevän ja kunnaitten kohoavan, kunnes äkkiä kammon tunteella näemme edessämme hämmästyttävän korkean vuoren. Kukkulain kohotessa näemme jokien ja purojen kiiruhtavan kulkuaan, niiden tuhansilta suunnilta rientäessä yhteiseen yhtymäpaikkaan, pääjokeen, joka vie niiden vedet Muta Nzigeen. Ehkäpä myös tulisimme vuorien kuninkaan, Gordon Bennet vuoren läheisyyteen, jonka lumen peittämä kukkula kohoaa pilviin ja jota ympäröivät lukemattomat kukkulat ja selänteet. Tämän verrattoman vuoren edessä hämmästyen pysähtyisimme, oman pienuutemme tunnustaen. Poistuttuamme tämän ruhtinaallisen vuoren luota rientäisimme lyhyen aikaa ruskean kuivan ylängön poikki ja sitten äkkiä pysähtyisimme hirmuisen, noin 1100 jalkaa syvän äkkijyrkänteen partaalla. Kaukana kuilun pohjalla uinuu sininen Muta Nzige syvässä uomassaan ja sen kirkkaaseen veteen kuvastuvat ylängön rinteet.» —

Retkikunta yhtyi Mtesan saattojoukkoon Katonga joen laaksossa aaltoilevilla savanneilla, joilla oli suunnattomasti kaikenlaista riistaa — Stanley ampui keskimäärin toistakymmentä antilooppia päivässä. Saattojoukossa oli neljä harvinaisen vaaleaihoista miestä, jotka olivat kotoisin Muta Nzigen läheisyydessä, Gordon Bennet vuoren juurella olevasta Gambaragara maasta. He elivät melkein yksinomaan maidosta, jota varten heillä oli omat lehmät matkassa. Vuoren he sanoivat portaittain kohoavan lakeudesta. Paljon könkäitä kuohui sen jyrkillä rinteillä ja kaksi päivää kului sen kukkulalle noustaessa. Sota-aikana kuningas ja päälliköt perheineen nousevat vuorelle, jonka kukkulalla oli syvä hauta, haudan pohjalla järvi, järvessä korkea kalliopatsas. Siellä oli hyvin kylmä ja lunta satoi usein. Koko vuori oli muka huippua myöten taajaan asuttu. Stanley näki vain vilaukselta ja kaukaa tämän vuoren, arvostellen sen korkeuden 4500 metriksi. Gordon Bennet vuori on Runsoron esikukkuloita. Päävuoristoa Stanley ei auteren vuoksi nähnyt, vaikka saapui aivan sen eteen; muutoin hän epäilemättä olisi saanut aivan toisenlaisen vaikutelman.

Uudenvuoden päivänä v. 1876 retkikunta saapui Ugandan ja sen koillisen naapurimaan, Unjoron rajalle. Maisemat kävivät yhä vuorisemmiksi, vuoret korkeammiksi ja paljaammiksi. Unjoron puolella asukkaat olivat paenneet kylistään ja retkikunta sai rauhassa kaivella bataatteja heidän vainioistaan. Täällä näkyi maanalaisiakin luola-asumuksia, jotka Unjoron eteläosissa ovat yleisiä. Ne asukkaat, joita vakoilijat sattuivat tapaamaan, sanoivat retkikunnan kyllä saavan häiritsemättä jatkaa matkaansa, mutta epäiltävää olisi, saisiko se palata takaisin, ellei voisi linnun siivillä lentää. Tammikuun 9:ntenä retkikunta tuli Ankori maahan, jossa öisin oli vain 11—12 C. astetta lämmintä. Aamupuoli päivästä oli kostea ja sumuinen. Sumu oli niin sakeaa, ettei nähnyt kuin 50 metriä eteensä; Stanley aivan oikein päätti näiden tavattomain ilmanvaiheiden johtuvan edessä olevan vuoren vaikutuksesta. Retkikunta marssi rumpujen ja torvien johdolla. Jyrkät kosket ja könkäät ilmaisivat maan nopeaan laskevan Njansaa kohti. Lukemattomine vuorenhuippuineen, kallioineen, kukkuloineen maisema oli kuin afrikkalaista Sveitsiä. Matkan teko oli rasittavaa ja retkikunta venyi niin pitkäksi ja hajanaiseksi jonoksi, että jälkipäähän jääneet joutuivat asukasten kiukun uhriksi. Usimban väkirikkaassa ja hedelmällisessä maassa tavattiin etsityn järven korkea rantaäyräs, mutta järvi ei ulottunutkaan luodetta kohti, jossa suunnassa Albert Njansa oli, vaan lounatta kohti.

Beatrice-lahti.

Stanley luuli näkemäänsä vettä Albert Njansan lahdeksi, jonka yhteyden pääjärven kanssa Gordon Bennet vuori verhosi, ja nimitti sen Beatrice-lahdeksi. Seuraavalla retkellään hänen oli suotu osoittaa, että tämä vesi olikin eri järvi.

Tammik. 12:ntena retkikunta täällä sai Unjoron kuninkaan sodanjulistuksen, joka kovasti säikäytti ugandalaista saattojoukkoa, niinkuin luonnollista olikin, se kun oli lukumäärältään siksi pieni. Päälliköt päättivät palata takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti suurilla joukoilla sulkea paluutien, ja turhaan Stanley lahjoilla ja kauniilla puheilla yritti taivuttaa heitä jäämään. Hänen omakin väkensä uhkasi palata saattojoukon mukana, ja lopulta Stanleyn täytyi myöntyä ja jättää nähdyn järven tutkiminen sikseen. Neuvottelussa hän tyhjensi kiukkuaan saattojoukkoa ja ugandalaisia vastaan, jotka muka aina olivat valmiit pelkuruudesta pettämään, mutta epäilemättä syyt, joilla päälliköt vaativat palaamaan, olivat pätevät. Veneiden vienti Beatrice-lahteen olisi sitä paitsi ollut vaikea tehtävä rannan jyrkkyyden vuoksi.

Paluumatka tapahtui alussa häiritsemättä, mutta etäämpänä tehtiin jälkijoukon kimppuun raivoisa hyökkäys, joka kuitenkin torjuttiin. Jos retkikunta olisi kauemmin viipynyt, olisi se luultavasti tuhottu. Stanley ilmoitti kirjeellä ja airueen kautta Mtesalle, kuinka hänen päällikkönsä oli käyttäytyneet, anastaen vielä kolme kantamusta helmiäkin. Mtesa, joka sujuvasti kirjoitti arabialaista kirjoitusta, tämän tiedon saatuaan sekä hämmästyi että suuttui, luvaten lähettää parhaat päällikkönsä vaikka 100.000 miehen keralla saattamaan häntä Albert Njansalle, jos hän halusi palata sinne. Stanley päätti kuitenkin jättää yrityksen sikseen, se kun epäilemättä olisi synnyttänyt sodan, verenvuodatuksen ja ryöstön, jota matkan tarkoitus ei olisi oikeuttanut. Hän ilmoitti päätöksensä Mtesalle kirjeellä, kiittäen häntä tarjouksesta, mutta ilmoittaen muuttaneensa suunnitelmaansa. Päällikkö, joka häntä oli saattanut, menetti omaisuutensa ja luultavasti henkensäkin, koska Stanleyn lähettiläs viimeksi näki hänet raskaissa kahleissa.

Stanley kääntyi etelää kohti, Ugandan vasallimaahan Karagwehen, jossa
Speken hyvä ystävä Rumanika yhä hallitsi.

Stanley Karagwessa.

Helmikuun 24:ntenä hän saapui Kafurroon, joka oli arabialaisten kauppapaikka Karagwessa. Stanley kävi sieltä Rumanikan luona korkeammalla ylänkömaalla. Vaaroilta, joiden yli tie meni, oli suurenmoinen näköala Kageran laakson ja Karagwen lukuisain pienten järvien yli, etäisille vuorenharjanteille ja syviin laaksoihin. Satakunnan kilometrin päässä luoteessa kohosi suunnattoman suuri vuori, jonka sanottiin kuuluvan Mfumbiro vuoristoon. Näköalapaikan alla oli vihannalla pengermällä Rumanikan kylä.

Rumanika otti Stanleyn mitä ystävällisimmin vastaan ja Stanley puolestaan heti hänet nähdessään käsitti, miksi Mtesa niin suuresti kunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä pakanaa. He eivät tosin olleet koskaan toisiaan tavanneet, mutta Mtesan palvelijat olivat tarkkaan kuvanneet hänelle Rumanikan, ja koska he osasivat mestarillisesti matkia, niin oli tämän lempeä sointuisa äänikin kuulunut Mtesan korviin melkein yhtä luontevana, kuin jos hän olisi kuullut Rumanikan itsensä puhuvan. Kuningas oli 6 jalkaa 6 tuumaa pitkä, eikä Stanley hänen vieressään kulkiessaan ulottunut muuta kuin hänen olkapäihinsä. Kuninkaan kaupunki oli lähellä kaunista järveä, johon Stanley kokosi »Lady Alicen» purjehtiakseen sen ympäri. Sitä ennen pantiin kuitenkin toimeen kilpasoutu sen ja Karagwen kanoottien välillä, joka kilpailu erinomaisesti huvitti sekä Rumanikaa että hänen kansaansa.

Stanley olisi halusta samonnut täältä suorinta tietä länteen, Tanganjikan pohjoispäitse Njangveen, Lualaban rannoille, mutta Karagwessa saadut tiedot peloittivat moisesta yrityksestä. Heti lännessä oli naisen hallitsema Ruanda, jonka vaaleaihoiset asukkaat olivat niin häijyjä, ettei ainoakaan arabialainen ollut uskaltanut lähteä heidän maahansa. Sen sai Stanleykin kokea heti ensi rajakylässä, jossa asukkaat tulivat vastaan keihäineen ja jousineen kuin örisevät koirat. Ilman ainaisia taisteluita hän ei olisi voinut heidän maansa kautta kulkea. Noustuaan Kageraa melko matkan Stanley palasi Rumanikan luo ja sai häneltä oppaat Mtagatan lämpimille lähteille, jotka olivat maan pohjoisosassa.

Mfumbiro.

Matkalla näkyivät eräälle harjanteelle erinomaisen selvään Mfumbiron valtavat tulivuorikeilat vaarallisten vihollismaitten takana. Mtagatan lähteet olivat samain tuliperäisten voimain viimeisiä elonmerkkejä sillä seudulla, niiden lämpötilat vaihtelivat 41—45 C. asteen välillä. Ne olivat maanasukasten kesken suuressa maineessa, ja läheltä ja kaukaa saapui niille potilaita vammojaan parantamaan. Varsinkin ihotauteihin ne kuuluivat erinomaisesti tehoavan. Sangen omituinen oli tämä afrikkalainen kylpypaikka alastomine kylpyvieraineen. Stanleyn lähteillä käydessä tuli ja meni sairaita laumoittain ja pieni laakso tarjosi mitä vilkkaimman kuvan pulikoivine, meluavine ja laulavine ihmisineen.

Kuningas Rumanikalta Stanley sai paljon tietoja Karagwen maantieteellisistä oloista, ja ellei kuningas itse tiennyt, lähetti hän aina hakemaan semmoisia miehiä, joilla hän tiesi olevan kustakin asiasta erikoistietoja.

Kivu järvi.

Stanley kirjoitti kuninkaan mielihyväksi muistiin kaikki, mitä kuuli — muun muassa tiedon lännessä olevasta Kivu järvestä, josta veden sanottiin juoksevan Tanganjikaän — vieläpä ne mynchhausiaaditkin, joita hyvä kuningas silmää iskien suvaitsi lisätä vakavampien tietojensa höysteeksi.

»Jotkut», sanoi kuningas, »ovat niissä etäisissä maissa nähneet ihmeellisen kansan, jolla on niin pitkät korvat, että ne ulottuvat jalkoihin asti; toista korvaa he käyttivät mattona nukkuakseen sillä, toista suojaksi vilua vastaan kuin hienoa parkittua nahkaa. Ne miehet, jotka heidät näkivät, kehoittivat muuatta tulemaan tänne minun luokseni, mutta matka oli niin pitkä, että hän kuoli tiellä.»

Rumanikan mielestä hänen maansa oli maailman paras. Hän näytti Stanleylle aarreaittansa, joka oli täynnään aseita. Muun muassa kokoelmassa oli kuusitoista kömpelöä messinkisorsaa, kymmenen huonosti tehtyä messinkihirveä ja kymmenen vaskista päätöntä lehmää. Sitä parempia olivat aseet, sotakirveet, keihäät, miekat, veitset. Ruohosta kudotut kankaat olivat niin hienoja, että ne vetivät pumpulikankaille vertoja. Kuninkaan valtaistuin oli muovailtu pumpulipuun pölkyistä ja erinomaisen taidokkaasti valmistettu. Seinustalla oli arabialaisten antamia lahjoja, vaskitarjottimia ja tinaisia kansia, ja kunniasijalla oli Speken lahjoittama pyssy. Rakennuksen ulkopuolella oli hyvässä järjestyksessä 52 rumpua. Tutkittuaan kuukauden ajan Karagwen vesistöjä, varsinkin Kageraa, jota maanasukkaat yleensä pitivät Jinjan eli Niilin lähdejokena, Stanley maaliskuun lopulla v. 1876 lähti matkaansa jatkamaan.

Siihen saakka suorittamansa työn tulokset hän yhdistää seuraavin sanoin:

»Tammikuun 17:nnestä 1875 huhtikuun 7:nteen 1876 olemme tutkineet Niilin etäisimpiä eteläisiä lähdehaaroja, soisista lakeuksista ja viljellyistä ylämaista, joissa ne syntyvät; aina siihen mahtavaan vesisäiliöön saakka, joka on saanut Viktoria Njansan nimen. Olemme purjehtineet koko tämän laajan veden ympäri, tunkeutuneet joka salmeen, lahteen, jokeen, olemme kulkeneet satoja maileja jalan tämän järven pohjoisrannalla edes takaisin ja vihdoin melkoisen joukon keralla tutkineet niitä omituisia maita, jotka ovat Viktoria-järven ja Muta Nzigen välillä; meille oli suotu nähdä tämän järven lahti, jonka nimitin Beatrice-lahdeksi, ja juoda sen makeata vettä. Heitimme sitten enemmät etsiskelyt sillä suunnalla ja kuljimme Kakongan suistamosta etelää kohti sille lähdejoelle, joka tuo Viktoria Njansaan melkein kaikki vedet lännen ja lounaan kulmilta. Tutkittuamme tarkkaan puolet sen juoksusta täytyi meidän lähteä näistä seuduista ja kääntää kasvomme Tanganjikaa kohti.»

Tanganjikalle.

Matkatessaan Unjamwesin luoteiskulmien poikki Stanley äkkiarvaamatta tuli tekemisiin Mirambon kanssa. Kylässä, jossa hän majaili, syntyi suuri pelko ja hämminki ja ryhdyttiin kiiruimman kautta sitä varustamaan puolustuskuntoon. Stanley kiiruhti kuitenkin pois ennen pelätyn rosvopäällikön tuloa, sillä kokemukset, joita hänellä oli edelliseltä kerralta, olivat opettaneet häntä toiste karttamaan maanasukkaitten keskinäisiä riitoja. Myöhemmin hän Serombassa, eräässä Unjamwesin suurimmassa kaupungissa, tapasikin Mirambon, joka rauhallisissa aikeissa kävi sikäläisten sukulaistensa luona. Mirambo saapui loistavan ja hyvin varustetun seurueen kanssa ja tuli pian Stanleytakin tervehtimään, jota hän miellytti siihen määrään, että Stanley teki hänen kanssaan veriveljeysliiton, joka liitto auliilla lahjoilla vahvistettiin. Vieläpä Mirambo antoi Stanleylle oppaitakin, jotka johtivat hänet sotaisten ja verenhimoisten Watutain rajaa pitkin, niin ettei hän joutunut tämän Tanganjikan koilliskulmilla asuvan kovin häijyn rosvoheimon kanssa mihinkään tekemisiin.

Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri.

Lähdettyään Serombasta toukokuun 4:ntenä Stanley jo saman kuun 27:ntenä saapui Udjidjiin, Tanganjikan rannalle. Siellä »Lady Alice» jälleen koottiin ja suurimman osan retkikuntaansa Udjidjiin jättäen Stanley 51 päivässä purjehti tämän järven ympäri ja korjasi sen kartan.

Stanley kiinnitti etenkin huomiota järven laskuväylän etsimiseen. Hänen tapaamansa maanasukkaat väittivät, ettei sitä ollut ensinkään ja ettei Lukugakaan, jonka Cameron oli löytänyt, juossut järvestä pois päin. Rantoja pitkin edeten Stanley viimein saapui Lukugan lähtökohtaan, eikä saattanutkaan huomata siinä minkäänlaista virtausta. Se oli melkein kuivillaan ja ainoastaan tuulien mukaan liikkui vesi edes takaisin. Stanley päätti, että Tanganjikan pinta ehkä on toisin ajoin niin korkealla, että tässä kuitenkin on vettä. Myöhemmin on huomattu, että vedenpinta tosiaan voi vaihdella neljin viisin metrin, sen mukaan kuinka runsaat ovat vuotuiset sateet. Järven täyttymiseen ja tyhjentymiseen kuitenkin kuluu aikoja. Stanleyn käydessä vesi näytti nousseen jo vuosikausia. Kun Thomson v. 1879 kävi Lukugalla, oli se nopeasti virtaava joki. Muutaman vuoden kuluttua huomattiin järven vedenpinnan taas melkoisesti alentuneen.

Stanley tunnusteli keskellä järveä pohjaa lähes 400 metrin pituisella luotausnuorallaan, mutta se ei riittänyt. Myöhemmin on tavattu 1277 metrin syvyys ja on luultavaa, että järvessä on vielä syvempiäkin kohtia. Tanganjikan pohja on siis ainakin 500 metriä alempana merenpintaa.

Udjidjissa olivat retkikunnan asiat kovin huonolla kannalla Stanleyn sinne palatessa 51 päivää kestäneeltä onnistuneelta kiertoretkeltään. Kylässä raivosi isorokko, johon Stanleynkin miehistä oli viisi kuollut ja kuusi muuta sairastunut. Arabialaisten rokottamattomien orjien kesken rutto teki kamalia tuhoja ja heistä itsestäänkin ja heidän perheistään oli useita kuollut. Pocock oli potenut ankaraa kuumetta. Kun Stanley kiirehti matkan jatkamista, alkoi miehiä karkailla joukoittain, kaikki kun pelkäsivät marssittavan oikopäätä Manjeman ihmissyöjien lihapatoihin. 42 miestä 170:stä karkasi, joten retkikunnan miesluku oli vähentynyt 128:aan. Kymmenkunta kuitenkin saatiin kiinni ja raippoja saatuaan he suostuivat mukaan lähtemään.

Matkalla Njangveen.

Kuljettuaan elokuun viimeisinä päivinä v. 1876 Tanganjikan poikki Stanley lähti Manjemaa kohti. Onneksi matkan alku oli sangen lupaava. Maisemat olivat kauniita mäkimaita, metsät täynnään hedelmäpuita, ihmiset erinomaisen ystävällisiä, käteviä ja avuliaita. Kaikenlaisia ruokatavaroita oli runsaasti. Vaikka tie oli arabialaisten yleinen reitti Njangveen, herätti valkoinen mies kuitenkin hyvin suurta huomiota. Lualabaan laskevien jokien latvoilla olivat laaksot kerrassaan ihastuttavia, kukkuloita, jyrkänteitä, laaksoja, kuruja ja ristiin rastiin kulkevia selänteitä mitä vaihtelevimmin. Tuhansia pieniä kirkkaita puroja virtasi maan läpi yhtyäkseen pieneksi, Luamaan laskevaksi joeksi. Väki möi halvalla hinnalla yllin kyllin palmuvoita, sokeriruokoa, kauniita vuohia, lihoitettuja kanoja, bataatteja, papuja, herneitä, pähkinöitä ja maniokkijuurikkaita, hirssiä ja muuta viljaa, kypsiä banaaneja, pisankeja ja palmuviiniä, ja kirkasta raikasta lähdevettä oli kaikkialla.

»Afrikan matkustajat usein kuvailevat afrikkalaisia kyliä», Stanley kirjoittaa, »mutta olen varma siitä, että harva kotona olevista koskaan on saanut selvää käsitystä siitä, minkälaiselta niissä todellisuudessa näyttää. Siitä syystä aion nyt esittää seuraavan pienen kuvauksen Uhombon kylästä. Siinä on koko joukko matalia, suippoja ruohomajoja, jotka ovat järjestetyt pyöreän avoimen pihamaan ympärille. Pihamaan keskelle on jätetty kolme tai neljä viikunapuuta suomaan tälle pienelle yhteiskunnalle varjoa ja antamaan päällikölle kuorta kankaan valmistukseen. Majain ovet ovat sangen matalat, tuskin kolmeakymmentä tuumaa. Ruohomajain anastamalla alalla näkyy selvään maan kellervä väri; se on niin tiiviiksi poljettua, ettei siinä kasva ainoatakaan kortta.

»Kun ilmestyin tälle yhteiselle kävelypaikalle, houkutteli se joka majasta ulos omistajan ja muut asukkaat, kunnes lopulta olin jotenkin kirjavan joukon keskustana, joka puolella alastonta miestä, naista ja suurta ja pientä lasta. Vaikka olin tullut tutkimaan Uhombon rahvasta ja solmimaan päällikön kanssa ystävyysliiton, näyttivät kyläläiset olevan siinä uskossa, että minä olin tullut itseäni näyttelemään muka luonnon ihmeenä.

»Näin edessäni satakunnan ihmisolentoa, osattominta, kömpelöintä tyyppiä, mitä ajatella saattaa. Ja vaikka liiankin hyvin tiesin, että nämä kurjat olennot ja minä itse olimme tuhansia vuosia takaperin samasta siinneet, valtasi minut kuitenkin vastustamatta hiipivä epäusko, ja vielä tänä päivänä olisin valmis uhraamaan jonkun hopealantin sen miehen hyväksi, joka auttaisi minua kumoamaan tuon alentavan tosiasian.

»Mutta terve järkeni sanoo minulle, etten saa kiinnittää liian suurta huomiota näiden ihmisten likaisuuteen, rumuuteen tai alastomuuteen, vaan että minun tulee arvostella heidän oikea asemansa ihmiskunnassa ottamalla huomioon, minkä verran he ovat Uhombossa raivanneet viljavainioita ja puutarhoja, ja minun täytyy silloin myöntää, että nämä kurjat ihmisraukat istuttavat ja kylvävät juuri samanlaisia kasveja kuin minunkin täytyisi viljellä, jos minun olisi pakko itse pitää huolta ravintoni hankkimisesta. Näen myöskin, että heidän majansa, vaikka ovatkin ruohosta, ovat melkein niin hyvin tehdyt, kuin ainekset myöten antavat, ja olen tosiaan nukkunut huonommissakin. Jos heidän kanssaan puhuu heidän omalla kielellään omistuksen oikeuksista, niin saa piankin huomata, että he ovat sangen perehtyneet näihin oikeuksiin. Sitä paitsi ovat heillä kaikki ruumiin lihakset, kudokset ja suonet, samoin kuin kaikki näön, kuulon, hajun ja liikkumisenkin elimet yhtä hyvin kehittyneet kuin meilläkin. Ainoastaan omantunnon ja suurempaan kokemukseen perustuvan arvostelun, ajatusten ilmaisun kyvyn, sielun ja järjen viljelyksen puolesta me olemme etevämmät.

»Koetan sen vuoksi tuntea myötätuntoa karkeasti ja raa'asti muodostuneita veljiäni ja sisariani kohtaan. Vähällä nauruun puhkeamaisillani tilanteen hullunkurisuuden vuoksi käännyn henkilön puoleen, jolla ikänsä vuoksi on oikeus vaatia kunnioitusta, ja sanon tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen:

»'Veljeni, istu viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävät ja jutelkaamme'; ja näin sanoessani pistän hänen käteensä parikymmentä kauria, pientä simpukkaa, jotka käyvät maassa rahasta. Silmäys hänen kurotettuun käteensä sai minut ajattelemaan, että sarvikuonon nahkasta voisin leikata paljon kauniimman.

»Puhuessani katselen hänen kasvojaan, jotka muistuttavat rumaa, jostain merkillisestä tummanruskeasta, karkeasta kankaasta huonosti tehtyä, liioiteltua irvikuvanaamaria. Huulista selvään näkyy, kuinka paksun nahkan luonto oli hänelle varustanut, ja kun ne itsepintaisesti karttoivat yhtymistä, oli suun muoto kumman epämääräinen, vaikkapa suunnaton ja varustettu täysin, hyvin säilynein hammasrivein.

»Hänen nenänsä oli niin latuska, että minä viattomana miehenä häneltä kysyin, mistä se johtui.

»'Ah', hän sanoi, viekkaasti nauraen, 'se on äitini syy: pienenä ollessani hän sitoi minut liian piukkaan selkäänsä kiinni'.

»Hiuksensa hän oli pakottanut noudattamaan oikullista muotia, jakaen ne notkoihin ja harjuihin ja teräviin huippuihin, niin että ne merkillisesti olivat Uhombon maisemien näköiset. Lieneekö sitten muoti todella saanut alkunsa maan luonnon tarjoamien mallien tutkimisesta.

»Siirsin nyt katseeni kasvoista, jotka raakuudestaan, karkeudestaan ja rumuudestaan huolimatta kuitenkin ystävällisen mielenlaadun ohella kuvastivat koko joukon viekasta leikillisyyttäkin, katsellakseni hänen alastonta ruumistaan. Päälle tuhritun keltamullan alta erotin ihmeellisiä, oikullisesti tehtyjä ihopilkutuksia, kehiä, neliöitä ja ristejä, ja seurailin ihmetellen niitä monia kovia piirteitä ja poimuja, joita ikä, sää ja tuuli, pahoinpitely ja hoidon puute olivat aikaansaaneet.

»Hänen jalkansa olivat kumman näköiset kasvannaiset, jalkapohjat kovat kuin kavio, ja hänen sääriään peitti aina polviin saakka likakerros likakerroksen päällä; hänen lannevaatettaan on mahdoton sanoin kuvailla. Se oli hyvälle aistille kerrassaan kammon kapine ja ryysyisin englantilainen kerjäläinen tai napolilainen lazzaroni on uhkeasti, jopa ruhtinaallisesti puettu verrattuna tähän Uhombon 'kuninkaaseen'.

»Kun vanha päällikkö oli näin kamala katsella, niin miten voinkaan inhoa herättämättä kuvata niitä halvempia veljiäni ja sisariani, joita seisoi ympärilläni. Kun katselin tätä kasvokokoelmaa, en muuta voinut kuin itsekseni verrata: ruma, rumempi, rumin. Kun näin heidän alastomat, likaiset ruumiinsa, naisten tavattomat riippuvat rinnat ja heidän alastomuutensa yleisen hävyn tunnon puutteen, niin puhkesin sanomaan: iljettävää! yhdistäen siihen kaikki, mitä säädyllisyyden nimessä saatoin sanoa; sana muutoin onkin kyllin kuvaava.

»Ja mitä minun tulee sanoa niistä rumista, ihmeellisistä hetaleista, joita heidän vyötäisillään riippuu, apinannahkan tupsuista, gorillanluun palasista, pukinsarvista, simpukan kuorista, ihmeellisistä koristuksista ja niihin kuuluvista vielä ihmeellisemmistä vaatekappaleista? Ja entä ne esineet, joita heillä on kaulassaan — hiirenkallot, käärmeen nahkat ja muut? Ja kuinka ihmeellinen haju leviää kaikista näistä hullunkurisista, ihmismäisistä olennoista jotka seisovat tässä minuun tuijottaen! Eivät suinkaan vaieten: päinvastoin vaihdetaan sangen innokkaasti ajatuksia valkoisen miehen ulkomuodosta, ilmaistaan mitä suurinta uteliaisuutta siitä, mistä tulen, minne aion ja mitä asiaa minulla tänne oli. Ja tuskin on kysymys kysytty, kun siihen jo vastaa joku, joka luulee asian tietävänsä. Vastauksia säestetään venyttelevin huudahduksin 'Va-a-a-antu!' (ihmisiä) ja 'Eha-a!' ja nämäkö ovat ihmisiä!'

»Ajatelkaa! Meidän valkoisten keskenämme väitellessä, ovatko nämä neekerit, joita edessämme näemme, ihmisiä, seisovat nämä olennot tässä ja lausuvat julki suuren epäilyksensä, mahdammeko me valkoiset olla ihmisiä!

»Vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus, jonka aikana kaikkein naisten alahuuli vaipui alas ja he taas huudahtivat: 'Va-a-a-a-a-antu!' Alaleuat tosiaan vaipuivat niin alas, että kun he ikäänkuin ihmetystään painostaen kohottivat kätensä leukaan, niin olisi voinut luulla, että he tekivät sen nostaakseen leukansa takaisin oikeaan asentoon. Ja tässä asennossa he punnitsivat sitä merkillistä tosiasiaa, että tässä ihmeellisessä maailmassa tosiaan oli ihmisiä, joiden 'koko ruumis oli valkoinen'.

»Ammottavat suut tarjosivat hyvän tilaisuuden nähdä, kuinka terveet ja rubiinipunaiset heidän kielensä, kitansa ja ikenensä olivat ja ennen kaikkea, kuinka ihmeteltävän tasaiset ja kiiltävän valkoiset kaikkien hampaat.

»Pienistä syistä on usein suuret seuraukset — ja minun koettaessani laskea, kuinka monta kubabata (kiloa) hirssiä olisi tarvittu kaikkien näitten ammottavien suitten täyttämiseksi ja montako kauria olisi pitänyt olla semmoisen viljanpaljouden maksamiseksi — samalla kun koko ajan ihmettelin nuoremman polven kirmailua, sillä nuoriso näytti kuin luonnostaan ilmaisevan rajatonta voittamatonta ihmetystään siten, että se hyppi yhdellä jalalla, pisti peukalon suuhunsa (jonka kautta pidätettiin ihmetyksen huudahdus) ja löi reisiensä takapuoleen kämmeniään ikäänkuin painostaakseen jotain, jota oli mahdoton sanoin ilmaista — Silläaikaa kuin kiinnitin huomioni tähän kaikkeen ja juuri kun arvelin, että oli aika sanoa jäähyväiset, sattui niin, että muuan äsken mainituista viattomista nuorukaisista, joka oli veljiään levottomampi, kaatui puuta vastaan nojaavaan pitkään ja paksuun paaluun. Paalu kaatui ja satutti erästä miestäni pahoin päähän. Ja paikalla naisilta pääsi vilpitön ja sydämellinen säälin huuto ja heidän kasvonsa ilmaisivat niin peittelemätöntä osanottoa haavoittunutta kohtaan, että sydämeni terävämmin kuin silmäni näki lian, alastomuuden ja keltarauhan valepuvun alta ihmissydämen, joka sykki myötätunnosta vertaisensa tuskan nähdessään, ja silloin heidät tunsin ja heitä tervehdin omina osattomina sisarraukkoinani.

»Tässä nyt valjenneessa uudessa valossa huomasin, että olin tehnyt mustille sukulaisilleni vähän vääryyttä ja että olisin voinut kuvata heidät vähemmällä ankaruudella ja vähemmällä ylenkatseella heidät maailmalle esitellä.

»Ennenkuin lähdin tästä kylästä, saivat he minut vielä enemmän katumaan entistä ylpeyttäni, sillä päällikkö alamaisineen lahjoitti meille koko joukon banaaneja, kananpoikia, maissia ja palmuviiniä ja he saattoivat minua kunnioittaen kauas kylän ja vainioitten ohi ja lopuksi minusta erotessaan vakuuttivat, että jos vielä toiste tulisin heidän maassaan käymään, niin tekisivät he toisen vierailuni ensi vierailua paljon hauskemmaksi.»

Manjemassa.

Lokakuun 4:ntenä retkikunta Uhombosta saapui Manjeman rajakylään, jossa alkoi uusi rakennusmalli. Pipomainen majan muoto vaihtui nelikulmaiseen loivakattoiseen. Seinät olivat palmikoidut ja usein siististi savella silatut. Luonto kävi entistä jylhemmäksi. Heinä oli pitkää ja terävää kuin puukon nirkko, ruovot pitkiä ja sitkeitä kuin bambu, köynnöskasvit laivantouvien vahvuisia.

Kabambaressa asukkaat vielä hartaasti muistelivat Livingstonea ja kiittivät hänen hyvyyttään. Toisissa kylissä päälliköt koettivat saada Stanleylta apua naapureitaan vastaan, ja kun valkoinen mies ei suostunut sekaantumaan heidän sotiinsa, eivät he pitäneet häntä yhtä hyvänä kuin arabialaisia. Heidän keskenäiset taistelunsa kuitenkin enimmäkseen olivat vain turhaa uhittelua, nuolienampumista matkan päästä ja sanasotaa, kunnes kumpikin puoli väsyi leikkiin. Vasta kun arabialaiset sotaan sekaantuivat, siitä tuli täysi tosi ja tuho peri sen puolueen, jota vastaan he ampuma-aseineen taistelivat. Monessa kylässä naiset juoksivat pakoon heti retkikunnan ilmestyessä.

Manjemalaiset olivat Stanleynkin mielestä verraten kaunista väkeä, muistuttaen Ugandan hima-ylimystöä. Retkikuntaa he pahasta maineestaan huolimatta kohtelivat ystävällisesti. Tämä etupäässä johtui siitä, että se oli siksi suuri ja hyvin varustettu. Jos se olisi ollut pieni ja heikko, olisi rahvas näyttänyt verenhimoisen ihmissyöjä-luonteensa. Livingstonea vastaan tehtiin Manjemassa hänen hyvyydestään huolimatta neljä murhayritystä. Retkikunnan aasit herättivät ylenmäärin suurta huomiota. Muuan niistä näytti nauttivan tästä huomiosta. Sen huuto oli melkein kuin leijonan kiljunaa, ja huomatessaan alkuasukkaitten aina juoksevan pakoon sen huutamaan ruvetessa, rupesi se harjoittamaan heidän peloitteluaan urheiluna. Manjeman vaaroilta oli laajoja näköaloja Tanganjikan ylängöltä alkavaan Luaman laaksoon, ja vihdoin näkyi eräältä mäeltä sen lasku Lualabaan.

Lualaba.

Luama oli suustaan noin 360 metriä leveä, Lualaban leveys yli 1300 metriä. Kaikki tervehtivät Lualabaa ilohuudoin ja Stanley antoi retkikunnan pysähtyä, voidakseen ihailla näköalaa. Salainen hurmaus valtasi hänen sydämensä ja hän aavisti, että luonnon nyt täytyisi luovuttaa julki salaisuutensa, jota se kautta aikain oli niin kateellisesti varjellut. Hän päätti seurata Lualabaa mereen saakka, olipa tämä meri sitten Välimeri tai Atlantti. Kiiruhtaen väkeään hän samosi eteenpäin ja saapui Muana Mamban kylään, jossa kuulu Tippu Tip otti hänet vastaan ja kohteliaalla, avuliaalla käytöksellään teki Stanleyhin mitä parhaan vaikutuksen.

Stanley seisoi nyt saman arvoituksen edessä, jonka ratkaiseminen oli saanut Livingstonea uhraamaan kaikki, lopulta henkensäkin, jota Cameron oli turhaan koettanut ratkaista, jonka selvitystä koko sivistynyt maailma, näiden molempien yrityksistä innostuneena, suurella hartaudella odotti. Oliko tämä joki Niili vaiko Kongo? Livingstone oli luullut sitä Niiliksi viimeiseen saakka, vaikka hän olikin joskus heikkoina hetkinä tunnustanut, että se sittenkin saattoi olla Kongo. Tiedemiehet luulivat Lualabaa Kongoksi, perustellen arvelunsa etupäässä Livingstonen ja muitten ilmapuntarimittauksiin. Niiden mukaan Njangve oli siksi matalalla, ettei Lualaba mitenkään voinut laskea Albert Njansaan. Ainoa mahdollisuus olisi ollut, että se olisi laskenut Niiliin Bahr-el-Ghazalin kautta, mutta sikäläisetkin suoseudut olivat kuitenkin siksi korkealla merestä, että joella olisi Njangvesta ollut hyvin vähän alenemisen varaa, jos se olisi sille suunnalle vetensä vienyt ja Niiliin purkanut. Sitä paitsi oli Lualaba Cameronin mielestä niin vetevä, ettei sen vesi olisi Niiliin mahtunut. Stanley oli Livingstonen tavattuaan puolustanut tämän otaksumaa, mutta luultavaa on, että sisäinen ääni hänellekin nyt kuiskasi joen olevan Kongon.

Njangvessa.

Njangve, jonne Tippu Tipin asemalta oli vain lyhyt matka, oli yhä edelleenkin, samoin kuin Livingstonenkin käydessä, arabialaisten etäisin asema näillä seuduin. Sitä kauempana ei kenkään ollut käynyt edessä päin, eikä kukaan tiennyt muuta kuin huhuja siitä, minkälaisten maitten kautta Lualaba virtasi ja mitä näissä maissa oli. Paikkakuntalaiset väittivät siellä asuvan julmia ihmissyöjiä ja vielä pahempia kuin nämä olivat muka kääpiöt. He eivät suostuneet millään ehdolla lähtemään siihen maahan, eivätkä edes veneitä myymään niille, jotka olisivat halunneet sinne matkustaa. Livingstonelta kiellettiin veneet epäilemättä hänen onnekseen ja Cameronilta niinikään.

Arabialaiset kääpiöitten maassa.

Stanley koetti nyt taivuttaa Tippu Tipiä lähtemään kerallaan löytöretkelle hyvää maksua vastaan ja tätä asiaa pohdittaessa hän sai kuulla retkestä, jonka Mtagamojo niminen arabialainen oli melkoisen joukon keralla tehnyt kääpiöiden maahan, menettäen siellä suurimman osan väestään ja varustuksistaan. Kuljettuaan ensin Lualaban pohjoista rantaa suunnattoman aarniometsän läpi Mtagamojo arabialaisineen ja orjineen oli poikennut jokirantaan ja ihmissyöjiä vastaan taistellen vihdoin kulkenut sen yli, tavatakseen sen takana vielä hurjempia ihmissyöjiä. Eräässä paikassa he saivat tiedon vielä Lomaminkin takana asuvista kääpiöistä, joilla sanottiin olevan suunnattoman paljon norsunluuta, ja tätä norsunluumaata arabialaiset lähtivät saavuttamaan, samoin kuin espanjalaiset konkistadorit aikanaan kultamaata Doradoa. Mutta toisin kuin Doradon etsijät arabialaiset todella löysivät norsunluumaan — kovaksi onnekseen. Kuusi päivää matkustettuaan he saapuivat kääpiöiden maahan ja ostivat siellä kahdessa päivässä enemmän norsunluuta kuin muualla monessa viikossa. Kääpiöitä oli lähtenyt edeltäpäin kuninkaaltaan lupaa pyytämään, että arabialaiset saisivat tulla hänen pääkaupunkiinsa, ja »kolmantena päivänä pikkumiehet palasivat takaisin ja toivat tiedon, että saisimme asua kuninkaan kylässä. Tämä kylä tietenkin oli vain pitkä katu, jonka kahden puolen oli majoja. Meille annettiin osa kylästä asuttavaksi. Kuningas oli ensimmäisenä päivänä ystävällinen, taikka ainakin näytti olevan, seuraavana päivänä hän oli vähemmän ystävällinen, mutta möi kuitenkin kosolta norsunluuta. Siitä ei ollut puutetta. Kääpiöitä saapui joka taholta. Ah, se oli suuri maa! Ja kaikki he toivat meille norsunluuta, kunnes meillä oli nelisensataa hammasta, isoja ja pieniä, niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Olimme ostaneet ne kuparilla, helmillä ja kaurisimpukoilla, mutta kankaista ei huolittu, sillä kaikki kääpiöt kulkivat alasti, kuninkaasta alkaen. Meidän ei ensimmäisinä kymmenenä päivänä tarvinnut nähdä nälkää kääpiöitten maassa. Banaanit olivat käsivarteni mittaisia ja pisangit yhtä pitkiä kuin kääpiöt itse. Pisangissa oli miehelle koko päiväksi syötävää. Kun olimme saaneet niin paljon norsunluuta, kuin kantaa jaksoimme, aloimme arvella, että oli viisainta lähteä paluumatkalle. Sanoimme kuninkaalle, että aioimme lähteä pois. Ihmeeksemme kuningas vastasi — hän ei ollut koipeani pidempi — ett'emme me saaneet lähteä, koska se oli hänen maansa, eikä sieltä saanut lähteä, ennenkuin hän oli luvan antanut.» Kuningas tahtoi, että arabialaisten piti ostaa kaikki norsunluu, mitä hänellä oli, sillä hän tahtoi enemmän kaurisimpukoita, puri hammasta ja oli kuin vihainen marakatti. Mtagamojo nauroi, sillä kääpiö näytti kovin hullunkuriselta; miestensä kanssa neuvoteltuaan hän päätti kahden päivän kuluttua lähteä paluumatkalle. Mutta jo ennenkuin neuvottelu päättyi, alkoivat kääpiöt hyökkäyksensä, ampuen ensin myrkytetyllä nuolella erään arabialaisen orjattarista ja tuiskuttaen sitten nuolia arabialaisten itsensä ja heidän väkensä päälle, niin että ilma oli mustanaan. Kääpiöt kiljuivat ja rähisivät kuin marakatit. Arabialaisten väestä moni heitti myrkkynuolen haavoittamana henkensä, ennenkuin he edes olivat ennättäneet kokoontua, itseään puolustaakseen. Mtagamojo joutui joka paikkaan ja hän halkoi kääpiöitä isolla kahden käden miekallaan kuin banaaneja. Nuolet puhkaisivat monesta kohden hänen paitansa. Moni muu taisteli yhtä urhoollisesti, mutta se ei riittänyt. Puitten latvat, korkea ruoho olivat täynnään kääpiöitä ja lopulta arabialaisten täytyi kaataa banaaneja, repiä huoneita ja ovia varustukseksi leirinsä ympärille, ja jonkun tunnin kuluttua kääpiöt kartoitettiin. Mutta pian saapui uusi kääpiöarmeija hyökkäämään, ja he olivat niin pieniä, että heitä tuskin näki. Eivät yöllä eivätkä päivällä he antaneet arabialaisille rauhaa. Parin päivän kuluttua heidän täytyi miekka kädessä raivata itselleen tie joelle vettä saadakseen ja tällöin he saivat kiinni kääpiöitä, muun muassa heidän kuninkaansa. Muilta pää hakattiin pois ja heitettiin varustuksen ulkopuolelle, mutta kuningas päästettiin irti, kun piirittäjät suostuivat tekemään rauhan. Tuskin he kuitenkin olivat saaneet kuninkaansa takaisin, kun sota alkoi uudelleen kahta rajummin, ja kun arabialaisilta ruuti uhkasi loppua parin päivän kuluttua, päättivät he miekalla raivata tien auki ja paeta. »Kun kaikki oli järjestetty, hyökkäsimme pää kumarassa vihollista vastaan. Syntyipä siitä kilpajuoksu! Kun pikkumiehet näkivät meidän juoksevan leveine pitkine miekkoinemme, jotka olivat kirkkaat kuin lasi, juoksivat he pakoon, ja kuin sudet me ajoimme heitä takaa pari tuntia. Ja monta, monta me tapoimme, sillä he eivät päässeet juoksemaan yhtä nopeaan kuin me. Sitten palasimme leiriin, kokosimme kiireellä tavaramme, otimme matkaan puolet norsunluustamme ja riensimme metsään. Kuljimme koko sen yön ja laskeuduimme vihdoin uupuneina makaamaan. Herra, keskellä yötä ne taas olivat kimpussamme. Nuolia kihisi joka suunnalla ja joka minuutti joku kaatui. Ruutimme oli loppumaisillaan. Lopulta lähdimme pakoon nakattuamme pois kaiken muun paitsi pyssyt ja miekat. Silloin tällöin kuulimme Mtagamojon torven puhalluksia ja seurasimme niitä. Mutta melkein kaikki olivat nälästä ja janosta niin uupuneita, että heidän sydämensä pakahtui juoksusta ja he kaatuivat kuolleina maahan. Toiset laskeutuivat maahan lepäämään, mutta paikalla ne pienet ilkiöt olivat heidän kimpussaan ja tappoivat heidät. Herra, siitä suuresta joukosta (310 pyssystä), joka oli Njangvesta lähtenyt, palasi vain kolmekymmentä hengissä, ja minä olen yksi niistä.»

Stanley ei näytä uskoneen tätä kertomusta, mutta myöhemmin hän sai kylläkin katkerien kokemuksien kautta tuta, että se perustui tosiasioihin. Kaikki tiedot, mitä arabialainen antoi edessä olevista aarniometsistä ja niiden hirmuista ynnä sotaisista ihmissyöjistä, olivat tosia. Paikkansa piti sekin, että Lualaba virtasi suunnattoman kauan luodetta kohti, jatkaakseen sitten matkaa tietymättömiin.

Kauan vastustettuaan Tippu Tip lopulta suostui saattamaan Stanleyta kuusikymmentä leirimatkaa, neljän tunnin marssi yhdeksi leirimatkaksi lukien. Tippu Tip nähtävästi halusi laajentaa orjastus- ja norsunluukauppa-aluettaan ja siis monella tavalla hyötyä Stanleyn kumppanuudesta. Stanley taas lupasi palata hänen kerallaan Njangveen, ellei matkan jatkaminen tämän jälkeen näyttäisi mahdolliselta.

Näin pitkälle päästyään Stanley ilmoitti aikomuksensa Frank Pocockille, jota ei tarvinnut paljoa kehoittaa, ennenkuin hän oli asiaan innostunut. Paremmaksi vakuudeksi he kuitenkin päättivät heittää arpaa. Arpa ratkaisi joka kerta matkan jatkamista vastaan, mutta he päättivät jatkaa sitä sittenkin, laskea Lualaban päähän saakka, olipa tämä pää missä tahansa. Väelleen Stanley ei uskaltanut ilmoittaa, kuinka järkähtämättömän päätöksen hän oli tehnyt, vaan lupasi palata takasin, elleivät maanasukkaat kuudenkymmenen päivämatkan kuluttua muuttuisi ystävällisiksi tai jollei tavattaisi muita kauppiaita. Stanley pestasi jonkun verran uutta väkeä, niin että hänellä oli kaikkiaan 154 miestä, naista ja lasta, Tippu Tip otti mukaan 700 miestä, joista 300:n piti omin päin rosvota orjia ja norsunluuta, kun oli päästy uusiin seutuihin. Marraskuun 5:ntenä 1876 Stanley lähti Njangvesta matkaa jatkamaan. Hänen tarkoituksensa tällä epätoivon yrityksellä oli »heittää tulisoihtu poikki mustien maanosan».

Lualabaa laskemaan.

Matka kävi maitse Lualaban itärantaa, Stanley kun pelkäsi joen ehkä sille suunnalle kääntyvän Niiliin yhtyäkseen ja siten huomaamatta karkuun pääsevän. Seudut olivat alussa avoimet, kaunista aaltoilevaa maata, joka ennen oli ollut asuttua, nyt sitä vastoin oli kokonaan autiona. Se kasvoi erinomaisen rehevää ruohoa ja olisi antanut ihmeteltäviä satoja, elleivät arabialaiset ja heidän julmat kätyrinsä, manjemat, olisi vieneet viljelijöitä orjuuteen ja tappaneet niitä, jotka eivät olleet käypää ihmistavaraa.

Aarniometsässä.

Marraskuun 6:ntena retkikunta jätti jälkeensä avomaat ja tuli suunnattomaan aarniometsään. Samalla alkoivat varsinaiset vaikeudet. Tie oli kirvein raivattava, jalat upposivat liejuiseen maahan, josta nousi tukahduttavia löyhkiä, ja kasvullisuus oli aarniometsässä niin suunnattoman rehevä, että siinä keskellä päivääkin oli hämärä. »Emme tienneet, oliko metsän latvoilla kirkas päivänpaiste, vai oliko taivas pilvessä», kirjoittaa Stanley, »sillä päiväsydännä oli yhtä pimeä kuin lauhkeissa ilmanaloissa tunti auringonlaskun jälkeen.» Kaikki olivat päivät ja yöt märkiä kuin uitetut aarniometsän kosteuden vuoksi. Etanamaisen hitaasti retkikunta eteni pitkässä jonossa kaitaista uraa, jota pitkin varsinkin veneenkantajain oli ylen vaikeata saada isoja taakkojaan eteenpäin kuljetetuksi. Oksat ja köynnöskasvit ainiaan takertuivat niiden kulmiin. Ei koskaan Stanley ollut nähnyt metsää, jota olisi voitu tähän verrata. Alusmetsä oli ihmeteltävän taaja: »Sananjalkoja, keihäsruohoa, vesiruokoja ja kämmeköitä vaihteli villin viiniköynnöksen, vankkain »Ficus elastica» lonkeroitten ja laajalle leviäväin mimosain, akaasiain, tamarindien, liaanien, monenlaisten palmujen kanssa, jotka kaikki keskenään kilpailivat saadakseen edes vähän tilaa. Ne ponnistivat kohti taivasta kasvuvoimalla, joka vain moisessa saunalöylyssä on mahdollinen.» Metsässä vilisi eläimiä, milloin nähtiin kolmen metrin mittainen käärme, milloin myrkyllisiä viheliäisiä kyitä, puissa kiikkui kymmenittäin valkoniskaisia apinoita, kiljuvia babiaaneja juoksi niitten välissä ja simpansseilla oli pesänsä korkealla oksien keskellä. Maassa mateli tuhatjalkaisia ja muurahaisia armeijoittain, kaikkialla kihisi kaikenlaisia muita hyönteisiä.

Jo yhdentoista päivän vaelluksen jälkeen Tippu Tip tuli katumapäälle ja sanoi, ettei hänellä sopimusta tehdessään ollut aavistustakaan tämän metsän kamaluudesta, että sen myrkyllinen ilma tappoi hänen miehensä, että maassa, jossa he nyt olivat, oli mahdoton matkustaa, että se oli vain kurjain pakanain, apinain ja villipetojen asuinpaikaksi määrätty. Hän aikoi siitä paikasta palata takaisin, mutta Stanley sai hänet suostumaan kulkemaan vielä 20 päivämatkaa eteenpäin sillä ehdolla, että lähdettäisiin Lualaban toiselle rannalle, jos sillä puolella olisi parempi kulkea.

Metsämaassa, Ureggassa, oli kuitenkin kyliäkin, joista suunnaton retkikunta sai ruokavaroja. Asukkaat olivat taitavia seppiä. Stanleyn huomio kiintyi pääkalloihin, joita kylissä oli pari tuumaa maahan kaivettuina pitkät rivit. Maanasukkaat sanoivat niitä sokon eli simpanssin kalloiksi ja Stanley sai pari mukaansa. Prof. Huxley Englannissa empimättä päätti, että ne olivat ihmisen kalloja. Ihmissyöjät siis joko häpeästä salasivat kamalan lihanmakunsa, taikka tekivät sen pelosta, tietäen arabialaisten inhon tätä kamalaa tapaa kohtaan.

Seitsemäntenätoista päivänä retkikunta jälleen saapui Lualaballe. Ylevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaban ruskea vesi siitä ohi. Toisellakin rannalla oli synkkä aarniometsä. Stanley käski rummunlyöjän kutsua väen kokoon, ja se totteli, vaikka hitaasti. Arabialaiset miehineen tulivat niinikään.

Stanley suostuttaa väkensä.

»Ystävät», Stanley alkoi, »etsimme tietä, etsimme keinoa, miten päästä eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen sen löytänyt.»

»Ah! ah!» huudahtivat kaikki mutisten ja loivat toisiinsa kysyviä silmäyksiä.

»Niin! Olen sen löytänyt. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta pitäen on se juossut niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat edes takaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?»

Huudettiin: »Niin! niin!»

»Kuitenkaan, mieheni — vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja syvä, ei ole kukaan ihminen vielä kulkenut sitä matkaa, joka vie tästä paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat. Minkätähden? Sentähden, että sallima oli antanut sen meidän tehtäväksemme.»

»Ah, ei! ei, ei!» huusi väki, pudistaen päätänsä.

»Niin», jatkoi Stanley koroittaen äänensä, »minä sanon teille ystäväni, että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on sallimuksen ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä, ei pelätä kauheassa pimeässä; me kuljemme veneellä, emmekä poikkea joelta muille teille. Tänään työnnän veneeni virran vesille, enkä jätä sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon.

»Ja kuulkaa nyt, te wangwanat (vapaat sansibarilaiset)! Te, jotka olette seuranneet minua matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet kanssani suurien järvien ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua lasten tavoin, seuranneet isäänne aina tänne asumattomaan maahan saakka — tahdotteko todella jättää minut tänne? Täytyykö minun valkoisen veljeni kanssa yksinäni lähteä matkalle? Tahdotteko palata takaisin ja sanoa valkoisille ystävilleni, että jätitte minut tänne, tähän villiin seutuun, ja heititte minut tänne kuoleman omaksi? Vai tahdotteko te, joita kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä rakastan aivan kuin omia lapsiani, tahdotteko te sitoa minut ja viedä minut väkivallalla takaisin? Puhukaa, arabialaiset! Missä ovat nuoret leijonamieliset mieheni? Puhukaa, wangwanat, ja näyttäkää minulle ne, jotka uskaltavat seurata minua!»

Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan hänen eteensä ja sanoi, syleillen hänen polviansa:

»Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata sinua kuolemaan saakka!»

»Ja minä», huusi Kasheeshe.

»Ja minä», sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.

»Ja minä, ja minä, ja minä!» huusi »Lady Alicen» miehistö.

»Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin laskea lukunne.»

Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentäviisi seisoi paikoillaan virkkamatta sanaakaan.

»Minulla on kyllin monta miestä. Niin, vain teidänkin kanssanne, ystäväni, pääsen merelle. Mutta meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arabialaisista. Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu Tipin kanssa. Ehkäpä vielä tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät jatkaa matkaa kanssamme, eivät eronhetkellä jätä veljiänsä, herraansa ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas. Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne.»

Väkijoukko hälveni ja kukin meni askareihinsa.

Vihamielisiä alkuasukkaita.

Tippu Tip koetti kaikenlaisilla pelotuksilla edessä olevista vaaroista saada Stanleyn luopumaan tuumastaan, mutta tämä pysyi jäykkänä ja antoi koota »Lady Alicen». Toiselle puolelle oli kuitenkin keräytynyt paljon vihamielisiä maanasukkaita, jotka eivät millään hinnalla suostuneet kuljettamaan retkikuntaa omalle puolelleen. Sanottuaan tämän he alkoivat laulaa hurjinta, salaperäisintä laulua, mitä Stanley oli milloinkaan kuullut; se päättyi aina heidän sotahuutoonsa »Uuhhu, uuh-hu-hu-hu!» Stanley yritti kuitenkin päästä heidän kanssaan hyviin väleihin ja nämä lopulta suostuivat tulemaan joen saareen veriveljeysliittoa solmimaan, mutta aikoivatkin käyttää tilaisuutta tappaakseen Pocockin seuralaisineen. Stanley oli kuitenkin moisen mahdollisuuden varalle ryhtynyt varotoimiin ja onnettomuus siten vältettiin. Stanley vei nyt veneellään muutaman kymmenen miestä toiselle rannalle, ja kun nämä olivat saaneet siellä jalansijaa, niin suostuivat maanasukkaat kuljettamaan sinne kanooteillaan loput. Seuraavana päivänä retkikunta aikoi yhä parantaa suhteita, mutta maanasukkaat olivatkin lähteneet kaikki pakoon, jättäen pääkalloriveillä koristetut kylänsä tyhjiksi. Pitkin matkaa olivat kylät edelleenkin tyhjinä, metsistä kaikui »Uuh-hu-hu-hu!» missä vain retkikunta liikkui, ja pienempien osastojen kimppuun hyökättiin. Stanley pienen joukon keralla laski jokea, pääosa retkikunnasta samosi rantoja, milloin ei eksynyt kauemmaksi sisämaahan, jossa täytyi tapella. Maaosaston keskuudessa alkoivat taudit, varsinkin isorokko, tehdä tuhojaan. Kuudesta rannoilta löydetystä kanootista tehtiin uiva sairashuone, joka »Lady Alicen» keralla laski jokea.

Ensimmäinen koski.

Pian saavuttiin sitten ensimmäiselle koskelle, jota veneellään tutkiessaan Stanley oli vähällä joutua väijytykseen. Kaksi hänen kanooteistaan, joissa viisi miestä omin lupinsa koetti laskea kosket, oli pyörteissä kaatunut, miehet olivat nousseet niiden pohjalle, mutta samalla oli puolenkymmentä villikanoottia hyökännyt heidän kimppuunsa. Stanleyn neuvokkuuden kautta haaksirikkoutuneet kuitenkin saatiin pelastetuiksi. »Lady Alice» kannettiin koskien ohi, kanootit saivat laskea ne tyhjinä.

Markkinapaikat.

Tällä osalla Lualabaa eli Livingstonea, jonka nimen Stanley joelle antoi, oli omituisia heimojen välisiä kauppapaikkoja aina 5—7 kilometrin päässä. Nämä paikat, jotka olivat puolueetonta aluetta, olivat suuria avoimia ruohokenttiä, joitten keskellä oli kauniita puuryhmiä, taustana läpitunkematon synkkä aarniometsä, etusivulla leveä joki. Määräpäivinä markkinapaikoille kokoontui väkeä sekä lähiseudusta että etäämpääkin metsistä ja kaukaa joen itäpuolelta. Jonkun aikaa markkinapaikalla sitten vallitsi mitä vilkkain elämä, mutta kun päivä oli puolesta ohi, hajaantui rahvas taas, ja apinat ja papukaijat olivat sitten paikan ainoat asukkaat.

Joulukuun 5:ntenä retkikunta saapui Ikonduun, hyvin suureen kylään, taikka oikeammin kyläryhmään, sillä siihen kuului monta kylää, joitten väliä oli vain joku sata metriä. Niitten kaikkien läpi kulki katu, joka oli nelisen kilometriä pitkä. Majain takana oli lehtoja, joissa oli banaani- ja palmuryhmiä. Kussakin majassa asui aina kaksi perhettä, joilla oli kummallakin oma päätyhuoneensa; keskimmäinen huone oli yhteinen. Rakennusmalli päätyineen ja kaltevine kattoineen oli sama kuin Manjemassa, mutta täällä seinät olivat ruohoista. Majoissa oli akkuna-aukot ja kaiken kaikkiaan ne olivat sangen kuivat ja viihdykkäät ja pitivät hyvin sadetta, jota tuli kaatamalla. Avoimella paikalla kylien välissä olivat päälliköitten haudat, pienet rukoushuoneet päällään. Kylä oli aivan tyhjänä, mutta elintarpeita oli kyllä. Banaaneja oli puissa suuria rypäleitä, puutarhoissa oli melooneja, kassavaa, maapähkinöitä ja sokeriruokoa yllin kyllin. Siitä huolimatta retkikunnan tila nyt oli sangen arveluttava. Tippu Tipin väessä teki isorokko tuhojaan, punatautikin sorti väkeä, kymmeniä sairasti pistosta, parikymmentä pahoja jalkahaavoja, toisilla oli rintakuumetta ja lavantauti oli alkanut itseänsä näytellä. Ei kulunut ainoatakaan päivää joen saamatta paria uhria. Stanley ja Pocock koettivat parhaan taitonsa mukaan kurjuutta lieventää. »Usein retkikunnan vihdoin saapuessa määrättyyn leiripaikkaan olin vähällä puhjeta itkuun nähdessäni ne kurjat sairaat raukat, jotka horjuen astuivat kylään. Mitä surkuteltavaa elämää! Koko ajan kulkea kohti hautaa!» Onneksi löydettiin Ikondusta suuri, vaikka vanha ja vuotava kanootti. Kun se oli korjattu, mahtui siihen 60 sairasta.

Kääpiö.

Täällä Stanleyn miehet saivat kiinni kääpiön, joka myrkkynuolineen oli väijynyt retkikunnan ohikulkua. Kun ei varmaan tiedetty, olivatko nuolet myrkytetyt, oli Stanley riipaisevinaan kääpiötä käsivarteen hänen nuolensa kärjellä, mutta pikkumiehelle tuli niin ankara hätä, ettei kenelläkään sen jälkeen voinut olla epäilystäkään hänen aseittensa tappavasta voimasta.

Retkikunta kulki sitten sen paikan ohi, jossa Lualaba saa itäpuolelta Lira joen, ja tuli pian sen jälkeen suureen kylään, jonka nimi oli Unja-Nsingi. Tuskin oli ennätetty majautua, ennenkuin vastakkaiselta rannalta kuului sotatorvien toitotusta ja neljätoista isoa kanoottia nousi vastavirtaan. Tultuaan aivan kylän eteen järjestyivät alkuasukkaat taistelurintamaan ja vaativat⁻, että tultaisiin joelle voimia koettelemaan. Kun Stanley ei voinut heidän kehoitustaan noudattaa, lähestyivät he rantaa kiljuen ja meluten ja alkoivat ampua myrkytettyjä nuoliaan. Ensimmäinen yhteislaukaus kolmestakymmenestä kivääristä kuitenkin sai heidät nopeasti pakenemaan, ja kun ampumista sitten jatkettiin, niin eivät he enää uskaltaneet lähestyä. Stanley lähti nyt Tippu Tipin kanssa joelle ja silloin alkoi tappelu uudestaan. Mutta kiväärit nopeaan ajoivat vihollisen karkuun. Stanleyn väestä kolmeen sattui myrkytetty nuoli, mutta kun haavat heti käsiteltiin syövytysaineella, eivät ne tuottaneet sen pahempia seurauksia.

Stanley oli huolissaan Pocockin puolesta, joka oli jäänyt jälkeen maaosaston keralla, mutta parin päivän kuluttua se kuitenkin saapui leiriin, oltuaan eksyksissä ja menetettyään miehen taistelussa alkuasukkaitten kanssa. Kolme oli sitä paitsi kuollut isoonrokkoon, ja ennenkuin Unja-Nsingistä lähdettiin, sai virta vielä lisäksi kahdeksan uhria. Sairaskanootti oli täpötäysi ja varustettiin katoksella auringonpaistetta ja sadetta vastaan. Seuraavina päivinä yhä kuoli väkeä, muun muassa kaksi Tippu Tipin suosikkivaimoista, mutta yhä jatkettiin matkaa. Joulukuun 18:ntena veneet, jotka kulkivat edellä, saapuivat aamupäivällä markkinapaikalle, jonka kohdalla Stanley laski maihin. Vastapäätä oli joessa iso saari, johon paikalla alkoi kokoontua asestettua väkeä. Mutta onneksi Stanleyn miehet saivat kiinni muutamia alkuasukkaita, näitten palatessa markkinapaikalta kyliinsä, ja kun näitä kohdeltiin hyvin, saivat he saarelle kokoontuneet sotaiset maanmiehensäkin rauhaan taipumaan, ja kun Stanley lähti matkaa jatkamaan, kaikuivat hänen takanaan hyvän matkan toivotukset; »Rauhassa matkustakaa!»

Taisteluita.

Mutta rauhaa ei kestänyt kauaa. Tuskin olivat veneet soutaneet muutaman kilometrin, ennenkuin rannalta alettiin salaväijytyksestä ampua, sairasveneessä yksi päällysmiehistä sai nuolen rintaansa ja Stanley itse oli vähällä tulla haavoitetuksi. Nopeasti hän laski kauemmaksi joelle, kulki vähän alemmaksi ja meni asumattoman markkinapaikan kohdalla maihin. Osan miehistään hän asetti väijyksiin, osan keralla kiiruumman kautta rakensi pienen varustuksen, ja tuossa tuokiossa alkoivatkin torvet soida, huudot raikua ja pyssyt paukkua. Alkuasukkaat tekivät metsästä raivoisan hyökkäyksen, joka kiivaan taistelun jälkeen torjuttiin. Hyökkäys uudistui kerran toisensa jälkeen, toisinaan viholliset pääsivät aivan varustuksen viereen saakka ja Stanleyn väestä jotkut jo mielivät paeta veneisiin, mutta pyssyt lopulta tehosivat, pelkureita pidettiin tarkasti silmällä ja parin tunnin taistelun jälkeen hyökkääjäin pimeän tultua täytyi vetäytyä takaisin. Mutta vielä kauan pimeässäkin norsunluisten sotatorvien ääni ulvoi metsissä ja silloin tällöin suhahti leiriin myrkkynuoli. Yöllä yritettiin salahyökkäystä, mutta sekin saatiin torjutuksi. Aamun tullen Stanley souti »Lady Alicella» joen toiselle rannalle ja näki sieltä, että hänen leirinsä oli vain puolen kilometrin päässä suuresta kylästä, jonka ympärillä oli uhkeita banaani- ja palmulehtoja, ja siitä hän arvasi tulleensa Vinja-Njaraan, josta hän oli jo ennen huhuja kuullut ja jota hallitsi ylen mahtava päällikkö. Stanley teki nopean päätöksen. Hän keräsi kiiruimman kautta väkensä veneihin ja laski kappaleen matkaa alaspäin ensimmäisen kylän kohdalle, joka oli tyhjänä, ja anasti sen, ennenkuin villit olivat huomanneet ryhtyä sitä estämään. Kylä tuota pikaa pantiin puolustuskuntoon, miehiä asetettiin puihin, jott'eivät alkuasukkaat päässeet korkean ruohon suojassa lähestymään, ja pian alkoi taistelu uudelleen. Yksi vihollisista saatiin elävänä vangiksi. Kun hyökkääjät oli saatu peräytymään vastahyökkäyksen kautta, antoi Stanley hävittää kylän ympäriltä korkean ruohon ja kummankin portin eteen kaivaa ampumahaudat. Kun vihollinen seuraavana aamuna uudisti hyökkäyksen, sai se kahta lämpöisemmän vastaanoton ja peräytyi tuota pikaa. Hyökkääjät nyt tyytyivät vain soittamaan norsunluisia luikkujaan ja ulvomaan »bo-bo'tansa». Siihen saakka oli sotahuuto ollut »Uh-hu-hu!», mutta täällä Vinjan-Njarassa se oli: »Bo-bo, bo-bo, bo-boo!»

Puolen päivän aikaan nousi virtaa suuri joukko kanootteja, joissa oli monta sataa alkuasukasta. Ne laskivat ensin sivu, mutta kilometrin verran vastavirtaan melottuaan äkkiä kääntyivät takaisin ja sotatorvien töristessä ja huutojen kaikuessa soutivat kylää kohti. Samalla alkoi metsästäkin purkaa hyökkääjiä ja ennenkuin vielä leirissä joka mies oli paikoillaan, tehtiin joka puolelta hyökkäys. Pocock ja eräs arabialaispäällikkö kahdenkymmenen miehen keralla pitivät aisoissa metsästä hyökkääviä, Stanley itse kahdenkymmenen miehen keralla puolusti virtarintamaa. Hänen väkensä oli vähitellen tottunut tappeluun ja alkanut luottaa johtajiinsa. Se osoitti nyt ilahduttavaa rohkeutta ja tarmoa. Puolen tunnin kuluttua Tippu Tip onneksi saapui apuun ja samalla hyökkääjät kääntyivät pakoon sekä maalla että joella, uhaten kuitenkin edelleenkin pitää huolta siitä, etteivät muukalaiset pääsisi heidän käsistään.

Stanley ryöstää kanootteja.

Stanley oli iloissaan, kun näin kaikki jälleen olivat koossa, vaikka maaretkikunta olikin mitä surkeimmassa kunnossa. Hän jakeli väelleen kangasta lahjaksi, kutsui uskollisimmat miehensä luokseen ja ilmoitti heille aikovansa käydä ryöstämässä viholliselta kanootit, jottei hyökkäystä enää voitaisi joen puolelta uudistaa. Samana yönä tuuma toteutettiin. Itse hän parhaitten miestensä keralla meni »Lady Aliccen», mutta lähetti Pocock'in toisen osaston keralla sopivaan paikkaan vähän alemmaksi virralle. Ääneti liukui Stanleyn vene yön suojassa kohti vihollisten tulia, eikä kauaa kulunut, ennenkuin tyhjiä kanootteja alkoi virran mukana liukua sitä paikkaa kohti, jossa Pocock oli niitä odottamassa. Ennen päivän valkenemista oli näin anastettu kolmekymmentäkuusi kanoottia, jotka kaikki soudettiin leiriin. Veneensä menetettyään vinja-njaralaiset äkkiä malttoivat mielensä ja pyysivät rauhaa. Viisitoista kanoottia he saivat takaisin ja sitten tapahtui veriveljeyden solmiminen, eikä hyökkäyksiä enää uudistettu. Retkikunta oli taisteluissa menettänyt neljä miestä, mutta se oli saanut arvokkaan omaisuuden, joka varmaan pelasti paljon useamman hengen loppumatkalla.

Tippu Tip kääntyy takaisin.

Samana päivänä Tippu Tip ja muut arabit ilmoittivat, että he nyt olivat varmasti päättäneet palata takaisin, eikä Stanley enää tahtonut heitä pidättää. Heidän olisikin ollut vaarallista kulkea kauemmaksi, kun miehiä kuoli tauteihin harva se päivä. Runsaasti Stanley korvasi sen avun, jonka oli arabialaisilta saanut.

Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa. Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne miehistöt, jotka kunnostautuivat, saivat kankaita palkinnoksi. Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon toivossa myöskin arabialaiset ottivat osaa, suureksi huviksi kansalle. Loistokohta oli kilpailu mainion Tippu Tipin ja Francis Pocockin välillä. Arabialainen valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä kilpailemaan palkinnosta, jona oli runsaasti koristettu isonlainen hopeapikari ja malja. Vaikka Frank pani kaikkensa, vei arabialainen jäntevine jäsenineen kuitenkin voiton. Sen jälkeen kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu Tipin väen pikku poikain kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista kilpailemaan palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla herätti meluisaa iloa satojen katselijain joukossa. Muutamat olivat hyvin kankeita, toiset sitävastoin sitä ketterämpiä ja nopeampia.

Tämä harvinainen juhla päätettiin tanssilla, johon otti osaa sata villiä täysissä tamineissa. Tanssia säestettiin rummuilla ja norsunluuluikuilla.

Matkan vaikeudet voi arvata siitä, että oli tultu vasta 280 kilometriä Njangvesta. »Lady Alicella» ja 23 hyvällä kanootilla retkikunta lähti virtaa edelleen laskemaan ja Tippu Tipin väki lauloi rannalta eron hetkellä juhlallisen sointuvan jäähyväislaulun. »Kuinka se kuului somalta, kun virran mukana liu'uimme heidän sivuitseen. Metsä näytti olevan täynnään säveliä, virta näytti hellyydellä kantavan niitä luoksemme ja hengitystämme pidätellen kuuntelimme tätä liikuttavaa laulua, joka kylläkin selvään puhui meille jäähyväisistä ja ystävien erosta ja siitä, ettei koskaan enää tavattaisi. Vihdoin olimme laulavain kohdalla. Kirjaviin vaatteihinsa puettuna seisoi Tippu Tipin väki rannalla. Laulaen he lausuivat meille jäähyväisensä ja meidän sydämemme olivat niin täynnään, ettemme voineet puhua. Parin minuutin kuluttua Vinja-Njara oli jäänyt taaksemme, sävelet vähitellen heikontuivat ja pian olimme ypöyksinämme.»

Vaieten jatkettiin matkaa, ja vasta nyt Stanley huomasi, kuinka mahtavaa vihollista vastaan hän oli sotinut, sillä Vinja-Njaran alapuolella oli lähekkäin neljätoista suurta kylää rehevine banaani- ja palmulehtoineen. Joki oli siitä eteenpäin saaria täynnään ja sen rannat olivat jotenkin hyvin asutut. Oppaita ja luotseja otettiin, mistä saatiin, mutta useammin oli taisteltava. Stanley oli Tippu Tipiltä saanut kaksi nuorta tulkkia, mutta suotta he huutelivat »Sennennehiään!» (rauha), vastaukseksi villit huusivat maalta: »Me emme välitä teidän ystävyydestänne, ja jollette palaa takaisin, niin me syömme teidät! Lihaa! Lihaa! Me saamme paljon lihaa! Bo-bo-bo-bo! Bo-bo-bo-bo!» Stanley ei oikein tiennyt, oliko hän hereillä, vai näkikö unta, niin naurettavalta tuntui, kun häntä katseltiin samoilla silmillä, kuin millä herkkusuu katselee oivaa paistia taikka salvokukkoa. Ja kun eräänkin kerran lihava julma mies lähimmästä viholliskanootista häntä kohti suuntasi keihäänsä, tähtäili ja heitti, niin hän, katsellessaan kiiluvaan terään ja vihollisen julmiin, tuijottaviin silmiin, tunsi itsensä melkein samalla tavalla lumotuksi kuin teurastettava lammas. Mutta Kun keihäs oli hänen ohitseen suhahtanut ja veneen pudonnut, oli lumouskin kadonnut. Viiden minuutin taistelun jälkeen tie jälleen oli vapaa ja matkaa voitiin jatkaa. Virrassa uiskenteli kilpiä ja ne koottiin veneihin, niistä kun saatiin hyvät rintavarustukset. Myöhemmin samana päivänä kuljettiin kirkasvetisen Urindin suun sivu, joka oli 400 metriä leveä.

Uuden vuoden päivänä kuljettiin kautta asumattomien ihanien seutujen, ja kahden puolen kohosi rannoilla aarniometsä kuin korkea seinä. Mutta paikalla kun lähestyttiin asuttuja alueita, oli rauha lopussa. Molemmilla rannoilla, sekä saarilla että mantereella, kaikui metsissä sotarumpujen jytinä ja keulan eteen ilmestyi palmujen siimeksestä kanootteja sulkemaan tietä. »Tänään saamme syödä vajiva-lihaa!» huudettiin veneistä tervehdykseksi, ja samalla alkoi taistelukin, joka kuitenkin loppui lyhyeen.

Uuden vuoden toisena päivänä oli taisteltava aamusta iltaan, sillä joka kylästä, jonka ohi matkattiin, asukkaat hyökkäsivät taisteluun. Eräästä kylästä tuli joelle kolmekymmentä sotavenettä ja kaikkiin rauhan ehdotuksiin vastattiin ilkkuen. Muuan, jolla oli oven kokoinen suorakulmainen kilpi, osoitti pitkällä keihäällään retkikunnan tulkkia, jonka Tippu Tip oli Stanleylle antanut, ja kysyi, puhuiko tämä totta — »luulimmeko me voivamme puijata heiltä niin paljon lihaa muutamalla simpukalla ja vähällä kuparilla.» Stanley antoi ampua heitä rautaromulla ja nälkäiset villit soutivat kiiruumman kautta pakoon. Yöllä käytiin retkikunnan leirin kimppuun, mutta lähettämällä joukon kiertämään sala-ampujat Stanley karkoitti heidät, vieläpä sai kolme kovin ilkeän näköistä miestä vangiksikin. Näitä kohdeltiin ystävällisesti ja seuraavana päivänä Stanley sai heiltä hyvin tärkeitä tietoja edessä olevista koskista, joissa villit otaksuivat retkikunnan ehkä hukkuvan.

Sen-nen-neh!

Joskus vastasivat villit kuitenkin ystävällisestikin sennenneh sanaan, jota tulkit huutelivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja kaikkien iloksi toistivat tätä sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta. »Sen-nen-neh! Sennenneh! Sennenneh!» kaikui kilvalla, kun kukin koetti huutaa kovempaa kuin toiset.

Puolen tuntia kulkivat veneet kerran alas jokea tällä tavalla ja vaihtoivat villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan, ystävällisiä silmäyksiä ja tunteellisia senneneh-huutoja. Retkeläiset huomasivatkin, että oli jonkinlainen taikavoima sennenneh-sanan pitkäveteisessä ja lempeässä lausumisessa. Ne ystävälliset villit, joiden kanssa he vaihtoivat näitä yksinkertaisia määkyviä kohteliaisuuksia, osoittivat heille käytöksellään, että se tehosi kuin taikatemppu, kun venytti joka sanaa äänellä, joka vapisi alakuloisesta valituksesta.

Retkeläiset tulivat vihdoin kauniiseen banaanilehtoon, joka takana olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti vielä suloisemmalta ja miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla nähtiin rannassa sadoittain miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa, uteliaasti katsellen lähestyvää veneistöä.

Eräs soutajista huusi »sennenneh» mitä parhaalla vaikutuksella. Tuskin oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkuin »sennenneh» kuului joka suusta rannalla olijain joukosta, pitkäveteisenä, kaikuvana, kunnes molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutoansa ynnä sen sanoin kuvaamatonta hauskaa nuottia. Ääni oli maanasukkailla lempeä, miesten ryhti ja naisten läsnäolo osoitti rauhallista mielialaa, ja sen vuoksi annettiin käsky laskea ankkuriin. Viitattiin eräässä kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi, mutta nämä vastasivat nytkäyttämällä olkapäitään, eivätkä tahtoneet ottaa päällensä edesvastuuta seurustelun alkamisesta muukalaisten kanssa. Stanley kääntyi heidän rannalla olevain toveriensa puoleen, sillä välimatka oli tuskin 100 jalkaa. Nämä rupesivat kovaäänisesti nauramaan, kuitenkin ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen miehensä ojensivat ulos kätensä heitä vastaan, kämmenet käännettyinä ylöspäin ja pää kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä ystäviksi, jotka olivat hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet harhateille, mutta koettivat löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla virran mukana.

Vaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden haaveisiin. He tuhlailivat osanotonnäytöksiään ja äkkipikaa syntyi ystävällinen sananvaihto.

Stanley kohotteli erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille sinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.

»Oi, voi!» huokaili moni rannalla ja päitä kallistettiin päitä vastaan, ihastellen ja ylistellen.

»Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä ainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi meitä», sanoi tulkki.

He näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat, mutta palasivat pian taas tuoden meloonia, kananpoikia, banaaneja ja kasviksia y.m., jotka kaikki vietiin alas erääseen pieneen kanoottiin. Kaksi naista astui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla olevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.

»Poika», sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, »kun kanootti asettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni, äläkä päästä sitä eroamaan». Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa tuli yhä lähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä ojenti hän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.

Vihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen. Mabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan huomaamatta. Stanley jakoi heille helminauhat. »Kas tuossa! tuossa on sinulle — ja tässä sinulle», sanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen toverinsa välillä.

He taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille, jotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset olivat todistuksena siellä olevain ihastuksesta.

Naiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaaneja ja maniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja jotka veneiden väestö otti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat maanasukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin päästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa kyllin lähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit lähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin ilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.

»Sanokaa meille, ystävät», uteli Stanley, »mistä se tulee, että te olette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat niin pahoja.»

Eräs päällikkö vastasi: »Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa kansaa; he syövät ihmisiä, mutta sitä emme me tee. He alkavat usein sodan meitä vastaan, ja jos joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet suuhunsa. He hyökkäsivät teidän päällenne, ja teidän taistellessanne heitä vastaan tulivat meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat, että te tulitte, mutta he sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan, että te tulitte ystävinä sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me ylös virtaa erään naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita. Jos te olisitte olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen kanootin. Me olimme pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme teitä; mutta te sanoitte »sennenneh» heille ja ohjasitte saaren ja meidän kyliemme välillä olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet kanootin, olisivat meidän rumpumme hätyyttäneet sotaan, ja teidän olisi täytynyt tapella meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme eräälle tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään.»

Se olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli nähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti suuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska virta pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin, lakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että veneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljon parempi, arvelivat he, kääntyä takaisin.

Sittenkun Stanley oli saanut nämä tiedot ystävällisiltä maanasukkailta, nostettiin kiviankkurit ja matkaa jatkettiin virran mukana. Joka kylän edessä, jonka sivuitse kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja naisia rannalla istumassa, ja vilkkaasti he vastasivat ohikulkijain rauhallisiin tervehdyksiin.

Pian tultiin kuitenkin taas sotaisten heimojen keskelle. Toinen puoli ruumista valkoiseksi, toinen mustaksi maalattuna soturit hyökkäsivät retkikuntaa vastaan keihäitä heittäen ja nuolia ampuen.

Tähän saakka Stanley ei ollut tavannut 17 metriä pidempiä kanootteja, mutta ne, jotka nyt hyökkäsivät, olivat mahdottoman suuria. Jokaisen melojan vieressä seisoi sotilas täysissä sotamaaleissa, punaisen, valkoisen ja mustan kirjavana, palaen tappelun halua. Korvia särkevien huutojen, torventoitotuksien ja rummunpäristyksien metelissä Stanley järjesti joukkonsa sotarintamaan, asetutti anastetut kilvet niitten suojaksi, jotka eivät taistellet, ja pian sen jälkeen hyökkäsi isoin kanooteista, jonka myöhemmin huomattiin olevan 28 metriä pitkä, »Lady Alicea» vastaan. Viidentoista metrin päässä sitä kohtasi niin murhaava kiväärituli, että kaikki kanootissa olijat suin päin syöksyivät jokeen uidakseen toisten kanoottien luo. Vallattuun kanoottiin asetettiin pienemmistä kanooteista 30 miestä, ja sitten jatkettiin matkaa. Pökerryksissään hyökkääjät peräytyivät, mutta soutivat sitten kiiruumman kautta myötävirtaan nostattaakseen aseihin jokaisen, joka kynnelle kykeni.

Stanley-kosket.

Joki, joka tähän saakka oli ollut 2300—2700 metriä leveä, kapeni tuntuvasti ja samalla mutkasi kallioniemekkeen ympäri koillista kohti. Pian sitten kuului ensimmäisen »Stanley-kosken» jyminä, mutta kosken pauhunkin voitti ulvonta molemmilta rannoilta. Ja kun ei tässä voitu paeta virran mukana, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä tappeluun. Stanley peräytyi kappaleen matkaa virtaa ylöspäin, voidakseen huomaamatta laskea maihin osaston, jonka piti takaa päin hyökätä vihollisen kimppuun, samalla kun hän teki hyökkäyksen edestäpäin. Syntyi tuima taistelu ja villit pitivät sitkeästi puoliaan, peräytyen vasta auringon laskiessa. Paikalla rakennettiin rannalle varustus ja voitiin sitten hieman levätä huomispäivän varalle. Kello 4 seuraavana aamuna, sokon ja lemurin vielä elämöidessä metsässä, keitettiin ruokaa, jotta oltaisiin täysin ravittuja vihollisten alkaessa hyökkäyksensä.

Ankaria taisteluita.

Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa: toiset kävivät päälle metsästä, toisia tuli joen poikki kanooteilla. Parilla yhteislaukauksella puhdistettiin kuitenkin joki ja kaikki villit lähtivät metsästä päin sotimaan. Stanley lopulta kävi hyökkäämään ja viisi tuntia kestäneen tappelun jälkeen, jossa kaatui kaksi hänen miehistään ja kymmenkunta haavoittui, puhdistettiin metsäkin.

Seuraavana päivänä Stanley tutki kosken, joka sulki tien. Päävirta suistui kilometriä leveänä kaltevan kallion päällitse ja oli pari kilometriä pitkältä kuohuina. Lopulta se syöksyi kalliota vastaan ja muodosti sen alla kamalan pyörteen. Vasemmalla puolella oli kapea pudas, jonka basalttikalliot erottivat pääkoskesta, ja sitä veneet saattoivat turvassa kulkea nelisen kilometriä kauemmaksi. Mutta sitten sekin monella portaalla laski pääjokeen, eikä voinut olla puhettakaan siitä, että kanootteja olisi voitu niistä laskea. Ei ollut muuta neuvoa kuin taivaltaa maitse putouksen ohi. Sitä varten oli metsän läpi raivattava tie, villien kaiken aikaa käydessä sissisotaa. Toinen puoli teki työtä kirvein, toinen puoli pyssyin karkoitteli väijyviä alkuasukkaita. Kun oli kaksi päivää uupumatta ponnisteltu, voitiin kanootit jälleen työntää kosken alla olevaan suvantoon.

Zaidin seikkailu.

Seuraavassa koskessa eräs kanootti kaatui. Kaksi niistä kolmesta miehestä, jotka olivat kanootissa, pelastivat kuitenkin pian Manwa Sera ja Uledi, jotka omalla kanootillaan riensivät apuun henkensä uhalla, mutta kolmas, Zaidi nimeltään, piti kiinni kanootista, joka rupesi kulkemaan putousta kohden, ja hänen kuolemansa näytti varmalta. Keskellä koskea kohosi yksinäinen, terävä kallio; tätä vastaan ajautui kanootti ja hajosi aaltojen painosta kahdeksi kappaleeksi, joista toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi vedenpinnalle. Tähän päähän kiipesi hätääntynyt mies ja ryömi siitä kallion nyppylälle, jonka kahden puolen vesi kaatui putouksena kiehuvaan kuiluun. Zaidin auttaminen oli erittäin vaikea ja vaarallinen tehtävä. Punottiin rottingista köysi, mutta pienen kanootin, joka sillä laskettiin niskasta hänen luokseen, virta ryösti ja vei koskeen, jossa se hajosi. Sen jälkeen koetettiin hänelle heittää lujiin köynnöskasveihin sidottuja seipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei tämäkään onnistunut. Zaidi itse ei uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan istui hiljaa ja katseli näitä turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.

Vihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan kolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit olivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttanuorilla. Samanlainen köysi kiinnitettiin laitaan ja kolmas perään; kukin köysistä oli noin 50 metrin pituinen. Lyhyempi, 30 metrin pituinen, kiinnitettiin kanootin perään, ja oli sillä tarkoituksena, että se, joka menisi mukaan, heittäisi sen Zaidille.

Kahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley lupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun Stanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä, miltä heistä tuntuisi olla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan heidän pelastamisekseen, astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi: »Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu — minun kohtaloni on Jumalan käsissä.» Eräs venepojista lausui nyt: »Kun Uledi menee, niin menen minäkin».

Nuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin että perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.

Keula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä, kunnes kanootti oli tullut 20 metrin päähän putouksesta. Uledi koetti nyt heittää peräköyden Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kohta sivuun, niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran ruskeiden aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi se aina vetää takaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; luottaen köysien lujuuteen he vihdoin kuudennella kerralla laskivat kanootin alemma, niin että se oli vain 10 metrin päässä Zaidista; Uledi heitti hänelle peräköyden, niin että se koski hänen käsivarteensa. Zaidi oli tuskin ehtinyt tarttua siihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen. Kolmeenkymmeneen sekuntiin ei häntä näkynyt ja luultiin hänen jo hukkuneen, mutta sitten hänen päänsä äkkiä sukelsikin esiin pauhaavista aalloista. Silmänräpäyksessä annettiin käsky: »vetäkää rantaan», mutta ensi nytkäyksessä katkesivat keula- ja laitaköydet, ja kanootti alkoi liukua vasemmanpuolista virranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi tämän jälkeen, ja kauhistuen asian päättymisestä, seisoivat kaikki ja katsoivat, kuinka irtonainen kanootti meni varmaa perikatoansa kohden. Mutta äkkiä se pysähtyi. Zaidi piti kiinni köydestä ja teki saman palveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui vieressä olevaa kalliosaarta vastaan. Uledi ja hänen toverinsa hyppäsivät kanootista saarelle, kumartuivat eteenpäin ja auttoivat Zaidin ylös koskesta, jonka jälkeen heidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää kanoottikin maalle. Mutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä onnistuneesta tempusta, oli tämä muutos vain kuin kuolemantuomion lykkäys. Miesten ja rannan välillä oli 40 metriä leveältä hurjia laineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealla puolella taas 300 metriä leveä kiehuva koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka pienempiä vedenputouksia, raivoisia kuohuja ja suuria pyörteitä, huoneen korkuisia aaltoja kauhean joen keskikohdalla ja alempana julmat ihmissyöjät.

Kahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistuttiin kuitenkin heittämään saarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen päähän kiinnitettiin sitten telttaköysi, joka oli hätääntyneiden hallussa. Tämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun rottinkiköyteen, jonka hätääntyneet vetivät luokseen ja kiinnittivät erääseen kallioon, niin että viimeinkin, niinkuin näytti, saatiin siltaside virran yli. Mutta koska jo alkoi hämärtää, täytyi lykätä pelastushommat huomispäivään.

Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli sekä sitäpaitsi hoikkia köysiä kiinnitettäväksi jokaisen vyötärysten ympäri. Nyt huusi Stanley heille ja kehoitti Uledia ensimmäisenä lähtemään matkaan, sill'aikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni vyötärystäköyteen. Uledi nosti kätensä taivasta kohden ja syöksihe raivoisaan virtaan, tarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi hän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa kun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi kokonaan. Voimakkailla ponnistuksilla hän tempoi ruumiinsa laineiden päälle, kunnes tuli niin lähelle rantaa, että odottavat kädet saivat häneen kiinni isketyksi ja pelastivat puoleksi tukehtuneen miehen. Zaidi seurasi kohta perästä ja tuli myöskin onnellisesti maalle, jossa häntä sydämellisesti tervehdittiin kaksinkertaisesti pelastettuna hengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi, ja pidättäen hengitystään katselivat kaikki ripeän pojan taistelua tässä kuoleman hurjassa syleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen, kun aaltojen paino tuli niin väkeväksi, että hän menetti kädestään toisen köyden, jolloin rannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistuksen huuto, he kun pelkäsivät hänen epätoivoissaan aivan irti heittävän. Stanley huusi silloin tuimalla äänellä: »Pidä kiinni, hupsu, ja näytä olevasi mies!» Kolmella hyvällä tempauksella hän tuli niin lähelle, että pelastajat saivat hänestä kiinni. Kaikki syleilivät ja kehuivat reipasta nuorukaista.

Stanley oli aikanaan ollut kirjeenvaihtajana monella sotaretkellä ja näin saatu johtajakokemus oli hänelle erinomainen apu taistelussa yhä uudistuvia hyökkäyksiä vastaan. Mestarillisesti jaellen ja lähetellen pientä joukkoaan hän menestyksellä suoriutui pahimmistakin pälkäistä. Asmasaaren ihmissyöjät hän petti sotajuonilla, valloitti heidän kylänsä heidän joella ollessaan, otti vangiksi heidän vaimonsa ja lapsensa ja anasti paljon vuohia ja lampaita. Kaikki annettiin asmalaisille takaisin ja kiitollisuudesta he tekivät rauhan ja toivat retkikunnalle runsaasti ruokavaroja. Heidän kylänsä olivat täynnään ihmisenluita ja pääkalloja, kaikki ateriain jäännöksiä.

Yöksi 19:nnettä päivää vasten leiriydyttiin uusien vaivojen ja taisteluiden jälkeen oikealle rannalle eräälle markkinapaikalle. Seutu oli viehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio ja toivottiin oltavan jo matkalla, ennenkuin aurinko seuraavana aamuna nousisi niin korkealle, että villit ehtisivät kokoontua markkinapaikalle.

Retkikunta verkossa.

Mutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä ja kertoi, että he olivat vangitut verkkoon.

»Verkkoon!» huudahti Stanley. »Mitä sinä sillä tarkoitat?»

»Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin ympäri, lujista köysistä tehdyn verkon.»

Stanley kutsui luokseen Manva Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa ylös jokea jonkun matkaa ja, tunkeuduttuaan leirin takana olevaan metsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle vievistä poluista. Tunnin verran odotettuaan, että lähetetyillä olisi tarpeeksi aikaa ehtiä väijytykseen, Stanley käski antaa merkin raikuvalla torventoitotuksella, ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin leikkaamaan rikki verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä ja kolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina tappeluun tarpeen vaatiessa. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä vinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät esiin ja näkivät useiden miesten pikaisesti pakenevan leirin läheltä. Pian sen jälkeen kuului kipeitä kiljauksia ja jotkut retkikunnan miehistä huusivat verta vuotavin jaloin:

»Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!»

Kun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin maanasukkaitten leikanneen ruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet olivat niistä saaneet aina luihin saakka meneviä haavoja.

Kun nämä ja vielä seuraavatkin viholliset oli karkoitettu, saapui retkikunta viimein monien taistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen ja viimeisen kosken luo.

Viimeinen Stanley-koski.

Seutu oli senkin kosken ympärillä väkirikas ja sotarumpujen jyminä kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän kalastajan joelta ja jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun. Stanley asetti leirinsä tiheään metsään. Ampujia asetettiin puoliympyrään rintaman eteen, sill'aikaa kun muut tarttuivat kirveisiin ja rakensivat havuista ja pajuista korkean ja tiheän varustuksen. Tuskin oli tämä tehty, ennenkuin villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja rohkeudella, joka olisi tuottanut tuhon, jos se olisi ollut odottamaton. He yrittivät jos kuinka monta kertaa, vaikka turhaan, tunkeutua piiloutuneiden pyssymiesten linjan läpi. Sotatorvet, joita heillä näytti olevan tavattoman paljon, kaikuivat metsässä valittavalla äänellä ja suuret rummut vastasivat joka kylästä niille lähetettyihin merkkeihin.

Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin sen kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin suurimmassa kiireessä tehdyn leirin suojelemiseksi. Illan tultua villit peräytyivät.

Aamulla tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön uudella innolla ja aamupäivällä retkikunta sai taivaltaneeksi senkin, kaikkia edellisiä mahtavamman kosken ohi. Kaksikymmentäkaksi päivää oli koskimatkaa kestänyt ja koko tämän ajan hurjat ihmissyöjät olivat yöt ja päivät retkikuntaa ahdistaneet. Retkikunnalle se oli ollut kova aika, mutta vielä kovempi aika odotti näitä raivosisuisia ihmissyöjiä. Tippu Tip hautoi jo tuumia toimialansa laajentamisesta valtajoen vartta pitkin, eikä monta vuotta kulunut, ennenkuin hänen pyssynsä paukkuivat näilläkin seuduilla.

Stanley-koskien pituus on yhteensä 100 kilometriä ja Kongo laskee tällä matkalla 60 metriä. Putoukset eivät siis ole kovin korkeita, mutta veden suunnattoman paljouden vuoksi ne siitä huolimatta ovat erinomaisen mahtavat.

Stanley-koskilta Lualaba kääntyi vakaasti luodetta kohti, päinvastaiseen suuntaan, kuin sen olisi tullut kääntyä, jos se olisi ollut Niili. Stanleylle ei enää voinut olla paljoa epäilystä siitä, etteikö tämä joki ollut Kongo. Kosket ja villit voitettuaan retkikunta oli reippaalla mielellä. Venepojat lauloivat vilkkaimpia laulujaan ja muut yhtyivät niihin intomielin. Huolta ei olisi ollut mitään, jos olisi ollut riittävästi ruokavaroja, eivätkä maanasukkaat yhä ja yhä olisi retkikuntaa hätyyttäneet. Mahtava joki kuljetti vaivatta eteenpäin.

Mutta tuskin oli viimeisen kosken kohina hälvennyt, ennenkuin tappelut alkoivat uudelleen ja monena päivänä täytyi otella aamusta iltaan. Enimmäkseen hyökkääjät karkoitettiin lyhyen taistelun jälkeen ja kilvet suojelivat retkikuntaa sangen tehokkaasti heidän aseitaan vastaan, mutta toisinaan, etenkin maalla, retkikunnan jäseniä kaatuikin. Usein saatiin tappeluissa vankeja ja näiltä kuulusteltiin maantieteellisiä ja muita seikkoja, mikäli se oli mahdollista puuttuvan kielitaidon vuoksi; täkäläiset villit puhuivat jo aivan vieraita kieliä. Vankien ottamisesta oli sekin hyöty, että se näytti erikoisesti lannistavan hyökkääjiä, nämä kun tietysti luulivat, että heidän toverinsa lähimmällä saarella keitettäisiin ja syötäisiin. Mutta kun vangit päästettiinkin vapaiksi ja heille vielä annettiin lahjojakin, niin näytti tämä tuntuvasti muuttavan villien käsityksiä matkustajista.

Kongolla.

Joki alkoi yhä enemmän levetä, toisin paikoin jopa neljän kilometrin levyiseksi, reheviä saaria alkoi olla yhä taajemmassa. Näiden välisiin salmiin retkikunta usein piiloutui, välttääkseen ainaisia taisteluita, jotka alkoivat sitä yhä enemmän uuvuttaa, mutta jos vain joku yksinäinen kalastajakaan sattui huomaamaan lymyävät, niin paikalla hän hätyytti kylät ja sotarummutus alkoi jylisten kiertää rantoja. Kuta enemmän joki levisi, sitä enemmän rannat alenivat, eikä enää näkynyt kauniita mäkiä, korkeita vaaroja, tummia kallioita, jotka rehevän kasvullisuuden peittäminä olivat ylempänä somistaneet maisemia. Seurasi vaihteeksi lyhyt jokimatka asumattomienkin seutujen kautta, mutta pian alkoi rannalla taas lakeimmilla paikoilla näkyä joesta viistoon kaivettuja ojia, joista korkean veden aikana pyydystettiin kaloja. Ne ilmaisivat, että lähestyttiin asutuksia. Samanlaisia ojia oli nähty ennenkin, samoin kuin runsaasti muitakin pyyntineuvoja, suuria pajumertoja katiskoita, vakkoja ja suuria, ruohojen ja palmujen kuiduista valmistettuja touveja.

Taistelu Aruwimin suulla.

Helmik. 1:senä nähtiin joella paljon pieniä kanootteja, jotka kuin ampiaisparvi hyörivät retkikunnan ympärillä. Vasemmalta rannalta, joka oli kolmen kilometrin päässä, lähti niinikään paljon kanootteja torvia toitottaen ja rumpuja päristellen kauheaa kyytiä joen poikki. Kun retkikunta lähti rannan suojasta liikkeelle, kohotettiin kaikista kanooteista kamala kiljuna, mutta kun Stanley joen poikki mentyään loi katseensa syrjäjoelle, joka sillä kohdalla laski pääjokeen, niin hän näki näyn, joka sai veren tavallista hurjempaa kyytiä syöksymään suoniin ja myös herätti mitä syvintä kauhistusta. Sieltä lähestyi kokonainen laivasto suunnattomia kanootteja, jotka olivat suurimmat, mitä vielä oli nähty. Niitä oli kaikkiaan 53 kappaletta. Yhtä, joka oli kaikkia muita suurempi, souti 80 miestä. Stanley kävi ankkuriin keskelle jokea ja järjesti joukkonsa taisteluun. Hänen täytyi nyt ase kädessä estää joitakuita veneistään karkaamasta. Hetki oli vakava, sillä ei koskaan ennen ollut niin suuri joukko käynyt retkikunnan kimppuun. Sairaat, naiset ja lapset, jotka eivät voineet ottaa osaa taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja ja keuloja, ja näiden takaa väijyivät tarkk'ampujat. Jättiläiskanootissa, joka kulki vihollislaivaston etunenässä, oli kaksi riviä seisovia soutajia, neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät tahdissa, tempoessaan hurjasti laulaen alustaan esiin. Keulassa näkyi kymmenen komeata nuorta sotilasta, punaisia ja harmaita papukaijan sulkia tukassaan, perässä seisoi kahdeksan miestä ohjaamassa mahtavaa alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat koristetut norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan päällikköjä, tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin keulassa liehui paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja. Rumpujen kauhea pärinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja kirkuva laulu kahdestatuhannesta ihmiskulkusta olisivat saaneet vaikka kenen pöyristyksiä tuntemaan.

Kun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet sen molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain kastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä silmäyksen väkensä yli.

»Pojat, olkaa nyt lujia», sanoi hän rohkaisten, »odottakaa siksi, kun te näette ensimmäisen keihään lentävän ja tähdätkää sitte tarkkaan. Älkää ampuko kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi, kunnes olette varmoja miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä vain kiväärinne voivat teidät pelastaa.»

Frank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa mustien puukilpien hyvän suojan takana, Manwa Sera vasemmalla siivellä ja hänen kanoottinsa laidoista kiilsivät kiväärit sangen kokeneitten miesten käsissä.

Jättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin soutaakseen sen upoksiin; mutta 50 metrin päässä käänsi se sivuun, ja kun se oli tullut melkein kohdalle, sinkauttivat etukeulassa olevat soturit keihäänsä kautta ilman, ja siihen vastattiin vilkkaalla räiskyvällä kivääritulella. Viisi minuuttia jatkettiin ampumista, sitten vihollinen jonkun verran peräytyi.

Stanley nostatti ankkurin ja rupesi takaa-ajamaan vastavirtaan, kunnes keksittiin heidän kylänsä erään niemen takana. Hän ohjasi suoraan rantaan ja jatkoi kaduilla taistelua niiden kanssa, jotka olivat astuneet maalle, kunnes kaikki karkotettiin ylös metsiin.

Temppeli.

Etevimmässä kylässä oli norsunluusta tehty tomppeli, jolla oli leveä, pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan kannattama; tämä laitos oli neljän jalan korkuisen, kampeshepuun mehulla maalatun epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät, parta ja hiukset. Kuvio oli kylläkin kömpelö, mutta miehen kuvaksi sen sentään tunsi. Vangvanat halusivat anastaa nämä norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa ne mukaansa. Sitä paitsi koottiin sata muuta norsunluun kappaletta, kuten vaajoja, sotatorvia, jauhinsurvimia, rannerenkaita ja vasaroita, joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.

Tämä viimeinen, Kahdeksaskolmatta niistä vimmatuista taisteluista, joita Stanleyn ja hänen väkensä täytyi kestää näissä aarniometsissä, sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkea, mikä ihmiseltä näytti. He tunsivat itsensä kuin metsämiesten takaa-ajamiksi riistaeläimiksi ja alkoivat uupua. Retkikunnassa tuskin oli kolmeakymmentä henkeä, joka ei olisi haavoja saanut.

Vastaanotettuaan tässä Aruwimin, jota Stanley luuli Schweinfurthin Uelleksi, pääjoki laajeni tavattoman leveäksi. Ennen siinä oli ollut oikeanpuolinen ja vasemmanpuolinen haara, joita yksi rivi saaria erotti, mutta nyt oli haaroja kolmesta kuuteen ja saaririutat erottivat niitä toisistaan. Kun joki oli näin suunnattoman leveä, ei siinä tietysti voinut olla koskia. Rauhallisena suunnaton kymi virtaili aarniorantainsa välissä, lukemattomien saariensa lomitse, yhä paisuen ja voimistuen suurien, kummaltakin puolelta vastaanottamiensa mahtavien lisäjokien vedestä. Stanley mielessään ihaili, mikä verraton vesireitti se oli maan sydämeen ja mitkä verrattomat luonnonrikkaudet se kätki laajan vesistösyvänteensä helmassa. Mutta taisteltava oli yhä edelleenkin.

Kongon saaristoissa.

Helmikuun 6:ntena joki ensi kerran kääntyi länttä kohti. Asuttuja rantoja vältellen retkikunta solui myötävirtaan pitkin ahtaita virtoja, ihastuttavien palmusaarien lomitse, joiden sulotuoksut ja keväiset värit saivat vähäksi aikaa unohtamaan kaikki vaarat. Täällä kasvoi teak- ja pumpulipuuta, monenlaisia palmuja, korkeata käärmemäistä rottinkipuuta kauneine riippuvine sulkamaisine lehtineen, pensasmaista monijuurista mangrovea, pitkää kumipuuta, voipuuta, fikus-lajeja ja tamarindeja ja erinomaisen lajirikasta alusmetsää. Pitkin rantoja kasvoi vedessä korkeata ruovostoa, papyron vain mainitaksemme. Matalampien saarien lomitse kiertelevissä kapeissa salmissa oli ihmeteltävän monenlaisia vesikasveja, joiden joukossa monenlaisia ja -värisiä lumpeita. Salmien rannoilla taas sananjalat rehoittivat hämmästyttävän taajoina. Alusmetsässä tapasi runsaasti maukkaita marjoja ja hienoja ryytejä. Veneitten ohi soluessa hyppäsivät krokotiilit rannalta loiskahtaen veteen ja virtahevot loivat niihin epäluuloisen silmäyksen karjuen kesken kisojaan, niin että autiot rannat kaikuivat. Koskista ja pyörteistä ei täällä ollut pelkoa, mutta sen sijaan alkoi olla vastusta myrskystä, se kun joka päivä puhalsi vastavirtaan, kohottaen sen veden ruskeisiin raskaisiin laineisiin.

Helmikuun 7:ntenä Stanley kirjoitti päiväkirjaansa: »Myrskyinen sää. Suuria aaltoja vyöryi vastaamme vastavirtaan, tuuli ulvoi, niin että oikein mieltä lannisti, johon kyllä oli sitä enemmän syytä, kun ruokatavaramme ovat loppumaisillaan. Uusien hankkiminen maksaa verta. Illalla tulivat esimiehet minulle ilmoittamaan, että meidän täytyy hankkia ruokaa, muu ei auta. Poikkeamme ensi kylään, jonka huomenna tapaamme.»

Vaihteeksi ystävyyttä.

Tällä kertaa synkät aavistukset kuitenkin joutuivat häpeään. Seuraavana päivänä keksittiin melkoinen kylä, eikä sieltä, kumma kyllä, kuulunutkaan samaa villiä raivoa kuin muista kylistä. Stanley laski rantaan ennen muita, toisessa kädessä banaani — viimeinen, mitä heillä oli, toisessa hohtava rannerengas ja kimppu helminauhoja. Eleillä ja kädenliikkeillä hän koetti selvittää, mitä vailla hän oli, ja kyläläiset hyvin ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Päälliköt nyökyttivät ystävällisesti päätään, eikä muuta tarvittu, ennenkuin Stanley seuralaistensa keralla hyppäsi maihin. Kaikki puristivat päällikköjen käsiä, Uledi syleili vanhinta kuin omaa isäänsä, hymyiltiin ja naurettiin ja kädenkäänteessä oli sekoitettu verta ja solmittu ikuinen ystävyys. Kyläläisille lahjoitettiin helmiä ja kuparirenkaita ja heiltä saatiin kaloja ja banaaneja. Läheisellä saarella, jossa retkikunnan piti viettää yötä, pidettiin seuraavana päivänä oikeat markkinat. Täällä tavattiin ensimmäiset myötämaasta tulleet ampuma-aseet, neljä vanhaa portugalilaista pyssyä, jotka suuresti ilahuttivat retkikuntaa.

Ikutu ja Kongo.

Kun Stanley kysyi joen nimeä, sai hän nyt ensi kerran vastaukseksi »Ikutu ja Kongo». Se oli hänelle suloinen sanoma, vaikkapa olikin jo kauan ollut selvää, ettei joki voinut olla mikään muu kuin Kongo.

Seuraavassa kyläkunnassa, jossa asukkaat niinikään olivat rauhallisia, vaikka tunkeilevampia, oli jo toistakymmentä pyssyä. Asukkaat olivat aivan kamalan rumasti tatuoidut ja käyttivät ihmishampaista tehtyjä kaulakoristeita. Ylähampaat olivat teräviksi viilatut, kuten näitten ihmissyöjien kesken oli tavallista. Nämä ystävät olivat kuitenkin pettureita ja tekivät seuraavana päivänä äkkihyökkäyksen retkikuntaa vastaan, ampuen sitä raudanpalasilla. Syntyi tuima taistelu, johon seuraavankin, alempana olevan kylän asukkaat sekaantuivat, mutta lopulta retkikunta pääsi pakenemaan saarien sekaan.

Saaristoissa näkyi paljon lintuja, kuten marabuhaikaroita, balearikurkia, flamingoja, lusikkalintuja, hanhia, sorsia, kaakkureita, jäälintuja, hopeahaikaroita, mustaa ja valkoista ibistä ja heinäkurppia. Niitä olisi voinut ampua kuinka paljon tahansa, mutta yksikin laukaus olisi heti houkutellut paikalle verenhimoiset alkuasukkaat. Sama syy esti ampumasta punaisia puhveleita, joita saarilla oli laumoittain. Korkeammilla saarilla oli hyvin runsaasti apinoita.

Uusia taisteluita.

Helmikuun 13:ntena retkikunta äkkiarvaamatta tuli suurien kylien kohdalle, joissa rummut ja sotatorvet paikalla kutsuivat kaikkia taisteluun. Sotahuutona oli täällä »Jaha-ha-ha», ja se kuului kuin olisi suuri joukko sotaoriita kilvan hirnunut. Tavattoman nopeaan viholliset lähestyivät kevyillä kanooteillaan. Ennenkuin aavistikaan näki Stanley yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuna itseään kohden. Kun hän oli veneen etukeulassa voidakseen ilmaista peränpitäjälle suunnan, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä useammille, kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä lähestyivät: Mutta kuten monessa muussakin tilaisuudessa pelastui hän nytkin sen hämmästyksen kautta, jota hän herätti. Jos hän olisi ollut musta, olisi hän aikoja sitten surmansa saanut, mutta nyt, kuten usein ennenkin, oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja verenhimo. Vaikka hyökkääjäin pyssynhanat olivat viritetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa tuottavaan liipaisimeen vaipui vihollinen kuitenkin katselemaan tätä hiljaista ja liikkumatonta haamua — sen valkoista ihoväriä.

Pieninkin liikahdus olisi tuottanut silmänräpäyksessä kuoleman. Ei ollut ensinkään hauskaa istua ja tuntea ©levänsä tähtäyspilkkuna niin monelle kiväärirluodille, mutta se oli viisainta, mitä voi tehdä. Frank herätti samanlaista kummastusta omalla kulmallaan ja retkikunnan aasitkin saivat kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu raivota, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit voitettiin ja ajettiin pakoon.

Joen suunta alkoi nyt kääntyä yhä enemmän lounaaseen. Retkikunta vietti yönsä joen saaristoissa — sääskien kiduttamana — ja koetti mikäli mahdollista välttää asutuksia taisteluineen. Siinä syy, miks'ei Stanley voinut saada selvää Kongon vastaanottamista suurista syrjäjoista, mikä tietenkin olisikin ollut mahdotonta muuta kuin toisella rannalla kerrallaan. Kun jotkut saarista ovat sadankin kilometrin mittaisia, niin erehtyi hän toisinaan luulemaan niitä kiertäviä putaita suuriksi syrjäjoiksi.

Stanley oli kuullut paljon ylistettävän bangalain, suuren kauppakansan, mahtia, ja toivoi heidät saavutettuaan pääsevänsä parempiin oloihin. Helmikuun 14:ntenä retkikunta kiertelevistä salmista äkkiä tuli tahtomattaan pienen asutuksen näkyviin, eikä muuta tarvinnut, ennenkuin kuului kiireellisiä teräviä rummutuksia, joihin liittyi yhä enemmän rumpuja, kunnes valtavat sotarummutkin yhtyivät muihin väkeä aseihin kutsumaan. Stanley järjesti veneensä ja laski sitten verkalleen myötävirtaan. Ei tarvinnut kauaa odottaa, ennenkuin edestä päin alkoi näkyä lähestyviä kanootteja. Stanley yritti jälleen saavuttaa heidän ystävyytensä ja souti edellä, toisessa kädessä punaista kangasta, toisessa messinkilankaa. Villit, jotka olivat erinomaisen upeissa tamineissa, eivät kuitenkaan viitsineet edes vastata, vaan ampuivat Stanleyn venettä, haavoittaen kolmea miestä. Retkikunnan aluksissa kohotettiin paikalla kilvet, jotka hyvin suojasivat rautaromua ja kuparimalmin kappaleita vastaan, joilla villit latasivat jykevät piilukkoiset kiväärinsä.

Epätoivoinen taistelu Bangalassa.

Syntyi tuima taistelu, ja kuta kauemmin taisteltiin, sitä enemmän kokoontui vihollisia, kello 3 aikaan niitä oli 63 venekuntaa ja sotahuutona oli nyt »jaha-ha-ha, ja Bangala! Ja Bangala! Ja Bangala! Jaha-ha-ha!» Jotkut vihollisen veneistä olivat hyvin rohkeat, etenkin erään nuoren, ylvähkön päällikön komentama, joka tuli viidenkinkymmenen metrin päähän, mutta pian bangalat saivat kirvelevin mielin kokea, ettei heidän rautaromunsa ollut yhtä tehokasta kuin lyijy. Lopulta muuan luoti osui nuoreen päällikköön, joka arvokkaasti ja levollisesti itse sitoi haavansa ja sitten poistui taistelusta. Villien ampuminen kävi nyt heikommaksi ja kello 6 aikaan he peräytyivät raikuvien hurraahuutojen saattamina. Tämä oli kolmaskymmenesensimmäinen taistelu tällä hirmujen virralla ja epäilemättä sitkein kaikista.

Bangalan kohdalla purki iso Mongala niminen syrjäjoki vetensä pääjokeen. Tämä joki oli jo kauan ollut Bankaron nimellä kartoilla; tieto oli arvatenkin kulkenut rannikolle monen välikäden kautta, sillä valkoisia ei täällä ollut koskaan käynyt, eivätkä bangalatkaan kaupparetkistään huolimatta koskaan käyneet meren rannalla. Muutoin bangalat näyttivät olevan hyvin etevää kansaa ja heidän vaikutusvaltansa oli suuri.

Rajut vastatuulet, jotka tavallisesti alkoivat k:lo 8 aamulla ja puhalsivat kilo 3:een j.pp., haittasivat jotenkin paljon kulkua. Kuumuus ei ollut kovin rasittava; aikaisin aamulla lämpömittari usein osoitti vain +18°C ja päiväsydännä se vaihteli 23 ja 29 asteen välillä, laskeutuakseen jälleen illalla. Vaikka Stanley ja Pocock olivat niin rasittuneet ja vaikka heidän ravintonsa oli niin vaatimatonta — raakoja banaaneja ja maniokkia — oli heidän terveytensä jokimatkalla kuitenkin erinomainen. Helmikuun 17:ntenä Kongo kääntyi suoraan etelää kohti.

Elintarpeiden puute kävi jälleen niin suureksi, että täytyi vaikka millä hinnalla hankkia niitä, läntenä kuljettiin suuren etelästä tulevan syrjäjoen suitse ja huomattiin, että sen purkama musta vesi virtasi kauan erillään, ennenkuin sekaantui pääjoen vaaleanharmaaseen. Tämän joen suussa mielittiin mennä maihin, mutta »jaha-ha-ha-hat!» varoittivat ajoissa pysymään kauempana. Yritettiin päästä puheisiin joella liikkuvain kalastajain kanssa, mutta nämä alkoivat paikalla pyssyjään käsitellä. Ikengossa vihdoin tavattiin ystävällisempiä ihmisiä, joiden kanssa voitiin solmia veriveljeys ja ryhtyä kauppaa tekemään. Retkikunta saattoi pitää markkinat ja hankkia runsaat eväät.

Rauhaa ei kestänyt kauan. Irebussa, vähän ylempänä sitä kohtaa, missä valtava Ubangi purkaa vetensä Kongoon, täytyi taas tapella. Kerrassaan naurettavan uhkarohkeasti villit, piilukkoihinsa ja rautaromuunsa luottaen, vain muutamalla veneellä kävivät retkikunnan kimppuun. Mutta kun joki oli kyllin leveä, laski Stanley saarien sekaan, jotka hänen mielestään, tsetse-kärpäsistään ja sääskistään huolimatta, olivat suojaiset kuin paratiisin yrttitarhat. Irebun alapuolella joki laajeni vesistön levyiseksi, mutta syytä, Ubangin siihen laskemista, Stanley ei huomannut. Hän kyllä mainitsee Ubangin nimen, mutta luuli tätä maaksi. Joen vesimäärä näytti tyhjentymättömältä, vaikka se oli hajaantunut niin laajalle alalle. Saarilla oli täällä, samoinkuin ylempänäkin, paljon suolatehtaita; suola valmistettiin eräistä ruohoista polttamalla.

Tshumbiri.

Bolobon luona joki kapeni neljän kilometrin levyiseksi, rannat kohosivat ja saaret vähenivät. Joella oli paljon kalastajakanootteja, mutta väki oli rauhallista. Kalastajat vastasivat kysymyksiin selvästi ja tyynesti. Tshumbirin kuningas lähetti retkikunnalle lahjoja ja saapui helmikuun 28:ntena itse suuren saattojoukon keralla sitä tervehtimään. Kutsua noudattaen retkikunta lähti hänen kyläänsä asumaan, saadakseen tietoja edessä olevista matkoista. Tshumbirissa pidettiin markkinat ja retkikunta saattoi jälleen varustaa itselleen runsaat eväät. Naiset olivat jotenkin kauniita; heillä oli kaulassa toisilla kolmeakin tuumaa paksut messinkirenkaat, jotka vaimon kuollessa otettiin pois siten, että vainajan pää katkaistiin. Kuninkaan vaimoilla ja tyttärillä oli Stanleyn laskun mukaan noin 700 kiloa messinkiä kaulapantoina ja muina helyinä. Kun retkikunta maaliskuun 7:ntenä lähti matkaa jatkamaan, antoi kuningas oppaat mukaan. Mutta hänen ystävällisyydestään huolimatta Stanley oli vakuutettu siitä, että hän oli kaikkein viekkain pikkukuningas, mitä hän oli koko Afrikassa nähnyt.

Kongo kapeni alempana toisin paikoin vain puolentoista kilometrin levyiseksi, mutta kävi sangen vuolaaksi. Syvyys oli paikoin 50-kin metriä. Tällä matkalla kuljettiin syvän ja vuolaan Kuangon suistamon ohi.

Viimeinen taistelu.

Tshumbiriläiset oppaat olivat palanneet takaisin, ikäänkuin heiltä olisi jotain unohtunut, ja kymmenkunta kilometriä Kuangon suusta retkikunta joutui hyökkäyksen alaiseksi, jossa toistakymmentä miestä haavoittui. Mutta se olikin viimeinen taistelu, mitä sen täytyi kestää, vaikka sitä alempanakin uhkailtiin. Tshumbiriläiset oppaat tavoittivat nyt jälleen retkikunnan, jolla kuitenkin oli heistä vähän hyötyä.

Kongo virtasi nyt korkeiden metsäisten rantain välissä eikä toisin paikoin ollut kuin kilometriä leveä. Oikealla rannalla näkyi paljon punaisia puhveleita ja antilooppeja, mutta taistelun välttämiseksi jätettiin metsästys sikseen.

Stanley Pool.

Maaliskuun 12:ntena joki laajeni melkoiseksi pyöreäksi suvannoksi, joka Pocockin ehdotuksesta sai nimeksi »Stanley Pool», s.o. Stanleyn lampi. Korkeat valkoiset törmät, joita oli oikealla rannalla, muistuttivat Doverin kuuluja kalkkikallioita ja saivat sen mukaiset nimet. Asukkailta, joita ilmestyi järvelle, saatiin kuulla, ettei koskille enää ollut pitkälti; he matkivat niiden melua niin hullunkurisesti, että koko retkikunta puhkesi suureen nauruun ja tämä nauru paikalla voitti matkijain myötätunnon, niin että he lupasivat tulla koskille opastamaan. Heidän päällikkönsä oli iloinen ja avomielinen mies, hän lupasi itse tulla koskelle oppaaksi, varoittaen kuitenkin, että sitä oli mahdoton veneellä laskea. Sanojansa hän vahvisti sangen hullunkurisella virnistyksellä. Parin kilometrin päässä hänen kylästään alkoi kuulua ylimmän kosken kumeata pauhua. Kuta edemmä kuljettiin, sitä enemmän se koveni, kunnes päällikkö varoitti soutamasta kauemmaksi. Stanley sen vuoksi laski maihin ja leiriytyi kosken niskaan paasikkoon. Vastaisella puolella asui toinen päällikkö, Ntamon Itsi, joka seuraavana päivänä tuli leiriin vieraaksi, tuoden paljon tervetulleita ruokavaroja tuliaisiksi. Mutta vastalahjaksi hän vaatikin suuren valkoisen vuohen, jonka Stanley oli tuonut Manjemasta saakka, viedäkseen sen Englantiin eräälle naiselle lahjaksi. Ttsin apu oli tässä keskimatkan alussa niin tärkeä, ettei Stanleylla ollut muuta neuvoa kuin suostua. Hän koetti tarjota aasia ja Itsi ehkä olisi siihen tyytynyt, mutta kun hänen vaimoväkensä pelkäsi, että se söisi heidät, ei hän voinut niin vaarallista eläintä vastaanottaa.

Saavuttuaan Stanley Pooliin Stanley tähtitieteellisistä paikanmääräyksistään hyvin tiesi, ettei hän Bomasta, Kongon suulla olevasta kauppapaikasta, enään ollut kuin 300 kilometrin päässä linnuntietä ja 220 kilometrin päässä Isangilasta, jonne saakka Tuckey oli päässyt ja joka yhä oli joella ylin tunnettu kohta. Mutta sitä hän ei näy aavistaneen, että hän vielä oli yli 300 metriä korkealla merenpinnasta ja että jättiläisjoessa loppuosalla täytyi olla valtavia koskia, joita oli mahdoton laskea ja melkein mahdoton maisinkin kiertää, joki kun katkaisee Afrikan läntisen reunaylängön syvässä, kurun tapaisessa laaksossa. Stanleyn olisi luultavasti ollut verraten helppo kulkea loppumatka maata ja ehkä saada Bomasta apua, jos olisi lähettänyt sinne viestin, mutta ymmärrettävistä syistä hän mieluummin halusi kulkea tämän taipaleen veneillään, suorittaakseen tutkimustyönsä loppuun saakka jokea kulkien ja laskeakseen muhkeammin valkoisten ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos putous olisi tasaisesti jakaantunut pitkin koko loppumatkaa, olisi hänellä todella ollut verrattoman hauska ja nopea mäenlasku meren rannalle. Mutta nyt siitä tulikin hänen matkansa vastuksellisin osa. Heti alussa joki näytti tapansa ja turhaan Stanley toivoi sen edempänä niitä parantavan.

Alkuasukkaat eivät nyt estäneet retkikunnan kulkua. »Kauheata jokea itseään vastaan nyt valitamme», hän kirjoittaa. »Se ei enää ole uljas joki salaperäisine kauneuksineen, joka virtasi lähes yhdeksänsataa mailia niin jalon ylevänä, tyynesti ja tasaisesti, joka alati kiinnitti mieltämme, vaikka sen asutuilla rannoilla vallitsikin niin paljon julmuutta. Sen sijaan näemme nyt hirmuisen virran, joka syöksyy myötämaahan jyrkkään viettävää uomaa pitkin, jota paisuttavat laavariutat, esiin pistävät kalliomuurit ja suunnattomat paasikot, joen, joka mutkailee ja kiemurtelee syvien rotkojen läpi ja sitten pitkän putous- ja koskisarjan muodostaen purkaa vetensä alempiin seutuihin. Taajat taistelumme villien kanssa päättyivät traagilliseen kamppailuun mahtavaa jokea vastaan siinä, missä se rajusti pauhaten syöksyi syvien ammottavien solien kautta leveältä ylängöltä alas Atlantin valtamereen.»

Niskakosket.

Ntamon koskissa, joilla koskien sarja alkaa, oli kolme putousta, »Poika», »Akka» ja »Ukko», joista ensimmäinen voitiin laskea köysillä, mutta toisen ja kolmannen ohi oli taivallettava, vetäen kaikki veneet puolentoista kilometriä pitkäin maamatkain poikki. »Ukko» oli hurjin virtakaistale, mitä Stanley sanoi milloinkaan nähneensä. »Kuvitelkaamme neljää mailia pitkää ja puolta mailia leveätä merenkaistaletta, jolla raivoo hirmumyrsky, niin saamme jotenkin hyvän käsityksen sen tyrskyvistä aalloista.» Ensin se hyppäsi valtavan kuilun pohjaan, jonka jälkeen suunnaton vesimäärä omasta voimastaan kohosi äkkijyrkkään ylöspäin, kunnes se oli kokoontunut harjuksi, ponnahtaakseen äkkiä 8—10 metriä korkealle ilmaan, ennenkuin syöksyi toiseen kuiluun. Kaikkialla näkyi vesitorneja, jotka kukistuivat vaahdoksi ja tyrskyiksi, vimmatusti ärjyviä vesikukkuloita, taapäin ponnahtavia valleja ja paiskovia aaltoja ja rantain valtavat paasikot hautaantuivat raivoisiin hyökyihin. Jyminä oli hirmuinen, huumaava. Vesimäärä onkin noin sata kertaa suurempi kuin Vuoksen. Stanley arvosteli veden nopeuden 50 kilometriksi tunnissa!

Koskien alla oli »Kattila» niminen pyörre, jonka ohi veneet laskettiin köysillä, mutta yhden suurimmista kanooteista virta tempasi viidenkymmenen miehen käsistä ja tuhosi. Toinenkin katkaisi rottinkiköytensä ja sukelsi Kattilan pohjaan, ui sitten puolen mailia vastavirtaan, sukelsi vielä kerran syvyyteen, mutta ajautui lopulta ehjänä leirirantaan kaikkien suureksi iloksi. Kivikoihin tottumattomille miehille sattui tuon tuostakin tapaturmia ja Stanley itsekin putosi kahden valtavan paaden väliin kymmentä metriä syvään rotkoon.

Kalulu-putouksen uhrit.

Kattilan alapuolella oli matka vuolasta virtaa, jonka Stanley laski edellä ja jotkut toiset veneet perässä. Joen syvyys oli noin 40 metriä aivan rannan läheisyydessä ja nopeus 7 solmuväliä. Alapuolella pauhasivat mahtavat Kalulu-putoukset, joiden niskaan Stanley oli aikonut leiriytyä. Neljäs kanootti, »Krokotiili», oli lähtenyt liian kauas virralle, jonka voimakas vauhti vei sen nopeaan kuin nuolen putousta kohti. Kolme tai neljä kertaa ympäri kiepahdettuaan se katosi syvyyteen, nousten pian taas pinnalle aivan pystyssä, perä edellä. Siinä oli Kalulu, Stanleyn palvelija, ja neljä muuta miestä, ja kaikki saivat surmansa.

Tuskin oli tämä tapahtunut, ennenkuin tuli toinen vene samaa reittiä, tyynen virran viettelemänä, mutta ihmeen kautta tämä kanootti laski putouksen ja molemmat siinä olevat miehet pelastuivat.

Sitten tuli saman tien vielä kolmaskin, pieni soma kanootti, jossa oli vain yksi poika, reipas Soudi. »La il Allah, il Allah! Ei ole kuin yksi Jumala. Olen hukassa, herra!» huutaen hän katosi pimeään syvyyteen, kanootti kohosi jälleen kuohujen päälle, hyppi portaalta portaalle, kieppui ympäri ja joutui kammottavien aaltojen nakeltavaksi, kunnes se katosi niemen taa. Tämä kanootti oli muitten venepoikien huolimattomuuden kautta päässyt ryöstäytymään. Huhtikuun 1 p:n aamuna varhain Soudi kaikkien iloksi ilmestyi leiriin, mukanaan nekin kaksi, jotka olivat vastakkaiselle rannalle pelastuneet ja joille oli ollut mahdoton viedä apua. Soudi oli laskenut kaikki Kalulu-putoukset ja vielä niiden alapuolellakin olevat kosket ja kieppunut niin monta kertaa ympäri, että hän oli puolipökerryksissä. Hän piti kuitenkin lujasti kiinni kanootista ja julma virta vei häntä yhä alemmaksi ja alemmaksi, kunnes hän auringon laskun jälkeen pääsi eräälle kalliolle ja saattoi vetää kanootin maalle. Kaksi alkuasukasta ilmestyi siihen, sitoi hänet ja vei hänet äyrään päälle ja edelleen tunnin matkan päähän kyläänsä. Häntä kuitenkin kohdeltiin ystävällisesti, ja kun eräs kyläläisistä tunsi hänet valkoisen miehen väkeen kuuluvaksi, kuvaten samalla valkoisen miehen suuria tulisilmiä, pitkiä hiuksia ja pyssyä, joka laukeili kaiket päivää, niin kyläläiset säikähtyivät niin, että paikalla veivät hänet kanoottinsa luo ja varustivat hänelle vielä hyvät eväätkin mukaan. Ne molemmat miehet, jotka olivat samalle rannalle pelastuneet, tapasivat Soudin ylimenopaikkaa etsiessään, ja vaikka joki oli hyvin vuolas, kulkivat he kuitenkin kaikin kolmin onnellisesti sen yli ja palasivat leiriin. Väestö muutoin oli sangen ystävällistä ja toi retkikunnalle yllin kyllin ruokavaroja, seuraten samalla suurella mielenkiinnolla sen taistelua koskissa.

Huhtikuun 3:ntcna laskettiin taas pari kilometriä vaarallisia koskia ja tapahtui useita tapaturmia. Eräs kanootti kaatui ja sen kautta menetettiin viisikymmentä norsunhammasta ja neljä miestä olisi hukkunut, ellei sankarillinen Uledi olisi heitä pelastanut. Stanley itse putosi päistikkaa kiven koloon ja pelastui vain vaivoin koskeen joutumasta. Matkaa jatkettiin siten, että Frank joka aamu vei retkikunnan maitse soveliaaseen leiripaikkaan, johon vanhemmat miehet, naiset ja lapset jätettiin, minkä jälkeen nuoremmat miehet palasivat kanoottien luo, kuljettamaan niitä Stanleyn johdolla uuteen leiriin, laskien köydellä tai viilettäen, mitä laskea voi, tai taivaltaen rakentamiansa telateitä pitkin pahimmat korvat.

Stanley vähällä tuhoutua.

»Lady Alice» koskissa oli tuho tulla sekä veneelle että Stanleylle itselleen ja hänen parhaille miehilleen. Koskissa oli pieni kalliosaari, joka jakoi veden ja kahden puolen lähetti korkeita aaltoja, jotka ranta-aallot kohdatessaan muodostivat vaarallisia tyrskyjä. Stanley lähti veneeseen viiden miehen keralla ja hoiti sen laskua, miesten rannalla köysillä päästellessä sitä vähitellen alaspäin solumaan. Virta oli kuitenkin niin kova, että köydet irtaantuivat miesten käsistä ja vene kiiti keskelle koskea pauhaaviin, vaahtoaviin tyrskyihin. Stanley, joka viime hetkessä ennätti veneeseen vetää koskeen pudonneen miehen, seisoi keulassa, Uledi piti perää ja näin »Lady Alice» alkoi vaarallisen matkansa. Puhetta ei kuullut pauhun vuoksi, airoista ei ollut muuta apua, kuin että ne helpottivat ohjaamista, hirmuista vauhtia julmat aallot kiidättivät venettä ohi valtavien paasikoiden, jotka ahdistivat Kongon suunnattoman vesimäärän jättiläismuuriensa väliin. »La il Allah, il Allah!», huuti nuori Mabruki, »me olemme hukassa, niin, me olemme hukassa!» Parin mailin päässä olisi ollut pieni satama, mutta siihen oli mahdoton päästä. Edestä päin kuului samalla kumeata jyrinää ja virta rajusti karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi tulivuori ollut sen alla purkaukseen puhkeamaisillaan. Vene kiiti tämän vesivuoren kukkulalle, mutta nopealla soudulla se saatiin ohjattua matalammalle puolelle, ennenkuin joutui mäen alla olevaan kuiluun ja pyörteeseen. Hypeltyään vielä kuohuilla pienemmän kosken »Lady Alice» pääsi rantaa pitkin palaavaan kosteeseen, joka kiidätti sen hyvän matkaa taapäin, Kongoon putoavan ihanan pienen syrjäkönkään alle. Retkikunnan jäsenet olivat jo luulleet, että heidän koetun johtajansa tuho oli tullut, ja sanomaton oli ilo, kun levisi tieto kaikkien pelastumisesta.

Leiri pystytettiin Nkenkén könkään alle. »Näkyvissämme oli nyt neljä putousta: iso joki, joka Lady Alice koskien juurella purkautui laajaan suvantoon ja pari mailia alempana uudelleen kohosi kuohuviksi laineiksi: eteläpuolellamme olevalta korkealta kalliolta hyppiä kuppuroi syrjäjoki 400 jalkaa korkealta äkkijyrkältä kalliolta valtajokeen ja oikealla puolellamme, sadan metrin päässä siitä, syöksyi Nkenké äkkijyrkkään alas 1000 jalan korkeudesta, muodostaen tavattoman korkean könkään. Nkenké pauhasi kuin pikajuna rautasillan poikki kulkiessaan, putousjoki taas, joka hyppäsi 400 jalkaa aivan ilmassa, jyrisi kuin etäinen ukkonen. Lady Alice koskien alimmat hyökyaallot ja savuavat, tyrskyävät rannat pitivät samanlaista ääntä kuin syöksyaallot laivan keulaa vastaan tyrskyessään ankarassa vastatuulessa myrskyisellä merellä, ja alapuolella oleva koski lainasi kumeata pauhuaan yhtyäkseen yhteen meteliin näitten vihaisten ja alaspäin syöksyväin jokien kanssa, jotka täyttivät korvamme mitä kamalimmalla metelillä.

»Sangen erilainen oli tämä kuva tornimaisine kallioineen ja korkeine vuorenseinämineen, joilta ylämaan joet pauhasivat syvyyteen, kuin Lualaban peilikirkas pinta Usongora Menon ja Kaseran pimeissä metsissä ja ihmissyöjäin ylemmissä maisemissa, joissa yksi ainoa väreilevä aaltokin oli harvinainen. Nyt, kun meitä joka päivä hirmut piirittivät emmekä nähneet mitään loppua näille putouksille, jotka tekivät tyhjiksi kaikki toiveemme ja kiduttivat meitä samalla sekä raivoisalla että masentavalla pauhullaan, nyt muistelimme kaipauksella noitten päiväin pyhäistä hiljaisuutta ja uinailevaa puhtautta. Ihanaa oli silloin solua tyynissä lahdelmissa tuoksuvien, palmuja kasvavien saarien välissä, jossa leveälehtinen Amomum kilpaili Phryniumin riippuvain lehväin kanssa, kumman vihanta rehevämpää, jossa Myrra ja Bidellium pensaat levittelivät upeuttaan ja hyviä tuoksujaan villin Cassian rinnalla tai Capsicum tulipunaisine marjoineen kohosi sankkoina lehväröykkiöinä ja Ipomaean purppuranpunaiset nuput koristivat jonkun uljaan puun korkeata runkoa. Ympärillämme mitä synkimmät maisemat, huumaavien, pelottavien äänien ainiaan piirittäminä, joka puolella vastassamme mitä toivottomimmat mahdollisuudet, olemme mielestämme jättäneet jälkeemme Edenin yrttitarhan ja nyt joutuneet vesihelvettiin.»

Siihen jokimatkaan, jonka »Lady Alice» oli viidessätoista minuutissa kulkenut, tarvitsivat kanootit, jotka laskettiin köysillä, neljä päivää. Rottinkiköysien heikkouden ja joen kamalan voiman vuoksi täytyi joka kanoottiin kiinnittää kahdeksan köyttä, kuhunkin köyteen viisi miestä. Ja tapaturmia sattui kaikista varokeinoista huolimatta harva se tunti. Eräänkin kanootin, jossa oli Nubi niminen mies, koski tempasi neljänkymmenen miehen käsistä, vei alaspäin kolmisen kilometriä ja hautasi suureen pyörteeseen. Nubi tarrasi kanoottiin kiinni, kunnes se toisen kerran painui syvyyteen, jonka jälkeen hän ja kanootti kohosivat pinnalle viidenkymmenen metrin päässä toisistaan, mutta kun Nubi oli oiva uimari, saavutti hän kanootin Nkenken mutkassa ja hajareisin sen pohjalla istuen ajoi piiriä vastavirran keralla, kunnes Uledi veljensä Shumarin kanssa hänet pelasti. Toinen kanootti oli joutunut alempana virran valtaan ja siinä olevat miehet olivat kauhusta saamattomina, kunnes Stanley kiukkuisella äänellä käski heidän soutaa maihin. Siitä vasta he havahtuivat ja pelastuivat.

Omituista oli, kuinka vähän matkaa jokilaakson asukkaat tunsivat jokeaan. Enimmäkseen he aina vakuuttivat, että edessäpäin enää oli vain yksi tai pari koskea, mutta tosiasia oli, että retkikunnalla tämän jälkeen vielä oli pahimmat kosket voitettavina. Kun varastot nopeaan vähenivät, niin näytti matkan jatkaminen hyvin synkältä, mutta tuo ainainen puhe viimeisestä koskesta esti Stanleytä laskua keskenkään heittämästä. Jos viimeinen koski tosiaan olisi täällä ollut, niin ei alajuoksun laskeminen veneillä olisi ollut kuin jonkun päivän asia. Huhtikuun 21:ntenä Basessen kalastajat taas vakuuttivat, että vain yksi koski oli jäljellä, vaikka se tosin oli kamalan suuri, ja kun Stanley toivoi sen vihdoinkin olevan sen, jonka Tuckey oli saavuttanut ylämaahan tunkeutuessaan, ei hän hennonnut jättää jokimatkaa kesken.

Vaikea taivallus.

23:ntena retkikunta saapui Inkisin (Noituuden) koskelle, jossa ei tosin ollut putousta, mutta sitä hirmuisemmat aallot, koska j©kirotko sillä kohdalla oli vain puolta kilometriä leveä. Kosken alla oli kolmea kilometriä pitkältä täydellinen sekamelska hurjasti raivoavaa vettä, kiitäviä laineita, syviä kuiluja ja taistelevia vesiharjuja, jotka räjähtelivät ilmaan ja kakistelivat toisiaan. Stanley mietti ja mietti, miten pääsisi tämän kosken alle. Paikkakunnan asukkaat vakuuttivat, että vain yksi pieni koski oli sen jälkeen, ja hänen mielestään kannatti yrittää. Mutta muuta keinoa ei ollut, kuin vetää veneet 350 metriä korkean jyrkän äyrään päälle ja taivaltaa ne kosken ohi. Kun ensimmäiset veneet olivat törmän päällä, lausuivat paikkakuntalaiset julki ihastuksensa — heitä oli kokoontunut suuret määrät nähdäkseen retkikunnan laskevan Inkisin kosket — ja suostuivat 600 miehen keralla vetämään loput kanooteista koskien ohi. Kun taivallusmatka kuitenkin oli viisi kilometriä, niin kului siihen paljon aikaa ja tämän ajan Stanley käytti teettääkseen väellään kaksi oivaa uutta kanoottia. Toukokuun 15:ntenä oli kaikki kanootit kuljetettu taipaleen poikki. Näin pitkälle päästyään Stanley sai kuulla, että vähän matkan päässä edessäpäin oli viisi suurta putousta. Kun väki oli levon tarpeessa rasittavan taivalluksen jälkeen, oli nyt levättävä ja vasta toukokuun 25:ntenä retkikunta pääsi koskien laskua jatkamaan. Frank Pocock ja toistakymmentä muuta miestä sairasti niin ilkeitä paiseita, ettei heistä ollut apua.

Puutetta.

Mowan koskista veneet vietiin alas ilman sanottavia tapaturmia. Mutta tähän aikaan tuli ilmi paljon tavaran varkauksia, joiden kautta retkikunnan vähät varat surkeasti vähenivät, ja varkaaksi huomattiin Uledi, Stanleyn paras mies. Toverioikeus tuomitsi hänet ruoskittavaksi, mutta kun kaksi venepoikaa nöyrästi rukoili, että he saisivat ottaa kumpikin puolet raipoista, annettiin rangaistus anteeksi. Tämä teki Ulediin niin syvän vaikutuksen, että hän vannoi ei koskaan enää varastavansa. Ruokarahojen vähentäminen oli jo vietellyt jonkun miehistä varastamaan alkuasukkailtakin, jotka saivat varkaan kiinni ja vain orjan hinnasta luovuttivat hänet takaisin. Myöhemmin täytyi jättää joku varas maanasukkaitten orjaksi, kun ei ollut varoja häntä pois lunastaa. Tavaroista ei olisi ollut puutetta, jos vain olisi ollut varoja ostaa. Kullakin piirillä oli omat markkinansa, joille tavaroita kulki meren rannalta, matkaten aina piiristä piiriin, siten että alempi piiri aina möi ylemmälleen. Maan sisään vaelsi täten verkalleen suolaa, ruutia, pyssyjä, kankaita, posliiniastioita, lasi- ja rautatavaroita, joita vaihdettiin kaikenlaisiin maantuotteihin, norsunluuhun ja toisinaan orjiinkin. Ruutitynnöri viipyi matkalla meren rannikolta Bangalaan noin viisi vuotta, mutta Bangalasta ylöspäin tavaranvaihto oli vielä paljon hitaampaa.

Babuendet, joiden maassa seuraavat suuret kosket olivat, olivat erittäin ystävällisiä, vaikka Stanley heidän taikauskoisuutensa vuoksi olikin vähällä menettää kaikki muistiinpanonsa. Hän oli Mowan kylässä alkanut kirjoittaa muistikirjaansa esineitten nimiä, siten kartuttaakseen sanavarastoaan. Mutta pian hän huomasi omituisen liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja kaikki juoksivat tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut, näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa estää kahakan.

Kun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän leirin edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puoleen matkaan ja istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.

»Mikä hätänä, ystäväni?» kysyi Stanley. »Miksi tulette sellaisissa joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sodan? Sodan? Sodan ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti erehtyneet.»

»Herra», vastasi muuan heistä, »kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän merkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin. Maamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät. Mitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme myyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne. Väkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme kokoontuneet taisteluun teitä vastaan, joll'ette suostu polttamaan tara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme tiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin.»

Stanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä paluunsa pantiksi. Muistikirjassa oli paljon arvokkaita muistiinpanoja: vesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen kuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden niteen lehdet — kaikki suurenarvoisia asioita. Hän ei voinut uhrata sitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan kirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän käytetyn ja kuluneen Shakespearen, joka oli päiväkirjan kokoinen; kannetkin olivat samanlaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan muistaisi päiväkirjan muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty kirja aivan hyvin kävisi sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti sen villeille.

»Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?»

»Niin, niin, se se on.»

»No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte.»

»Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskea siihen. Se on noiduttu. Teidän tulee itse polttaa se.»

»Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa asuvia hyviä ystäviäni.»

Mentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen liekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.

»Ah-h-h!» — huokailivat puijatut villit, ikäänkuin heidän rintansa olisi keventynyt. »Muukalainen on hyvä — sangen hyvä. Hän rakastaa Mowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa ei ole huonoa.»

Sitte he huusivat jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.

Tämä ei ollut ainoa samanlainen seikkailu. Seppä, jolle vietiin kanootin rakennuksessa tarvittava kirves korjattavaksi, väitti sitä noidutuksi, kun siihen kiinni hitsattava raudankappale lensi hänen poikansa rintaan. Hän raivostui ja alkoi paikalla paukuttaa sotarumpua, mutta päällikön välityksellä asia saatiin sovituksi ja jupakka päättyi pieniin hauskoihin juominkeihin. Vaikka babuendet olivat sangen ystävällisiä, oli matkustaja kuitenkin heidän keskuudessaan ainaisessa vaarassa tämän taikauskon vuoksi. Jos hänen läsnäollessaan joku asukkaista olisi saanut halvauksen tai oman huolimattomuutensa kautta tullut turmioon, taikka kulkutauti alkanut tuhojaan tehdä, niin paikalla olisi se pantu hänen syykseen ja sota olisi ollut valmis. Zingan koskilla eräs mowalainen joutui tapaturman uhriksi ja paikalla mowalaiset hyökkäsivät kostamaan zingalaisille, joiden ei auttanut muu kuin ase kädessä nousta heitä vastaan. Pienet varkaudet kostettiin paikalla.

Vaarallinen koskimatka.

Kesäkuun 3:ntena retkikunta viikkokauden levättyään lähti Mowasta matkaa jatkamaan. Edessä oli nyt kolme koskea, Masesse, Zinga ja Ingulufi, ja Stanley päätti laskea veneet vettä pitkin, vaikka aallot ja pyörteet näyttivätkin vaarallisilta. Stanley lähti itse »Lady Alicella» edellä, mutta pian tuli rotkolaaksossa vastaan kostevirta niin kovin aalloin, että veneen täytyi turvautua rantaan, miesten nousta maalle ja yrittää laskea se köydellä. Kalliot pistivät kuitenkin niin jyrkin nokin vihaiseen kostevirtaan, että siitäkin oli luovuttava, eikä ollut muuta neuvoa, kuin laskea kosket soutaen. Kostevirta oli kuitenkin niin kova, että vene ajautui hirmuista aallokkoa kohti, jota Mowan putous syyti myötämaahan. Stanley päätti silloin nopeaan kääntää veneen päävirtaan ja laskea sen mukana, sen sijaan, että soutaen ponnisteli rantaa pitkin palaavaa kostevirtaa vastaan. Vene ohjattiin sen vuoksi hurjaa avovettä kohti, mutta pian huomattiin yritys liian rohkeaksi pyörteiden vuoksi, joita oli molempien vastakkaiseen suuntaan käyvien virtauksien välillä. Valtavirta oli kuperana selänteenä, jonka keskeltä myllertävät taajat aallot syytivät kosolta vettä molemmille puolille. Mutta kun kostevirtakin oli voimakas, niin kohosi molempien virtauksien hankauskohdalle hurjat tyrskyt, jotka vuoroin karkasivat toisiaan vastaan, vuoroin raukesivat ammottaviksi pyörteiksi, joissa vesi kieppui rajusti ympäri, kunnes kuilu oli täyttynyt ja taas alkoi vihaisesti kohota vesikukkuloiksi. Nämä vaihtelut toistuivat nopeaan joka minuutti. Tuskin oli pyörre lakannut kieppumasta, ennenkuin sen tilalle kohosi kauheasti pauhaava vesivuori. Peläten, ettei vene enää pääsisi pakoon, Stanley riisui takin, kengät ja vyönsä, ja käskettyään Uledia laskemaan kostevirran mukaan käski venemiehiä soutamaan minkä jaksoivat, muutoin oli kuolema varma. Huumaava pauhu puhui kyllin selvään, kuinka suuri vaara oli. Vene kulki myllertelevän ja kumpuilevan veden mukana ja pääsi siten vesivuoren alle, jonka nopea luhistuminen sisälsi suurimman vaaran, mutta sitten se takeltui ja pysähtyi turmiota uhkaavan kuilun partaalle, joka oli avautunut vesivuoren tilalle ja nyt kammottavana uhkasi perän takana. Epätoivon ponnistuksilla vene kuitenkin saatiin pysymään alallaan, kunnes tapahtui uusi vesipurkaus, jonka työntämänä se vihdoin pääsi pakoon, palatakseen puolillaan vettä leiriin, josta se oli lähtenytkin.

Frank Pocockin kuolema.

Stanley lähti nyt maaosaston perässä, rantaa pitkin Zingan putouksen niskaan, johon uusi leiri oli rakennettu, annettuaan Uledin toimeksi parhaan kanootin kuljettamisen sinne vesitietä, jos se oli mahdollista; jos yritys huomattaisiin liian vaikeaksi, niin täytyisi kaikki veneet taas taivaltaa maan poikki. Neljä kuningasta odotti häntä Zingan leirissä ja heidän kanssaan solmittiin tuota pikaa ystävyysliitot. Siellä oli myös muuan mies, joka oli käynyt useassa merisatamassa, Bomassakin, joen suulla, ja kysyi Stanleylta, oliko hän »ingiliz, fransiis, dytchi vaiko portigeis». Merenrannan suuria hyökyaaltoja hän vertasi Zingan aaltoihin. Kuninkaiden miehineen poistuttua ylängölle Stanley kiikarillaan, korkealla kalliolla istuen, katsoi pitkin jokea ylöspäin, ja näki piankin mustan pitkän esineen hyppelevän sinne tänne Masessen hurjissa aalloissa. Se oli kumoon kääntynyt kanootti, josta useita ihmisiä näkyi kiinni pitävän. Hän lähetti heti toistakymmentä miestä kosken alla olevan suvannon rannalle pelastamaan haaksirikkoisia, otaksuen kostevirran tuovan ne lähelle rantaa, ennenkuin Zinga saisi ne niellä. Kiikarilla hän saattoi nähdä, kuinka miehet koettivat kääntää kanoottia pystyyn. Mutta sitten he nousivat pohjan päälle istumaan ja soutivat kaikin voimin rantaa kohti, Zingan hirmuisen putouksen välttääkseen. Rantaa lähestyessään he hyppäsivät veteen ja uivat rantaa kohti, jonka jälkeen kovan onnen kanootti nuolen nopeudella kiiti hänen ohitseen Zingaan, sen alle kadotakseen. Pian sen jälkeen tuli muuan hänen miehistään juosten kertomaan, että yhdestätoista miehestä, jotka olivat lähteneet kanootilla koskea laskemaan, oli vain kahdeksan pelastunut. Kolme oli hukkunut ja yksi heistä oli »pikku isäntä» — Frank Pocock! Uledi joka samalla saapui paikalle vettä valuvien toveriensa keralla, kertoi sitten tapauksen.

Juuri kun Uledi miehineen oli lähtenyt kanoottia viemään, oli Frank, joka sääripaiseidensa vuoksi oli aivan rampana, ryöminyt rantaan ja pyytänyt päästä mukaan. Uledi ei kuitenkaan tahtonut siihen suostua, kun matka oli vaarallinen, eikä Stanley ollut antanut mitään sentapaista käskyä. Frank kuitenkin vaatimalla vaati ja pääsi vihdoin mukaan. Oiva kevyt kanootti — se oli saanut nimekseen »Jason» — saatiinkin helposti kulkemaan kostevirtaa nivoihin, jotka vaaratta laskettiin, mutta kun Masessen pauhu alkoi kuulua, laski Uledi rantaan tutkiakseen ensin, oliko sitä mahdollinen laskea. Yhdellä silmäyksellä hän kalliolle noustuaan näki, että se oli tuiki mahdotonta, mutta Frank, joka oli Thamesin venemiehiä ja käsittämättömän rohkeasti luotti koskimiestietoihinsa, soimasi häntä ja venemiehiä niin kauan pelkuruudesta, että he lopulta suuttuneina lähtivät uhallakin laskemaan, vaikka pitivät yritystä kaikkien tuhona. Muutaman sekunnin kuluttua kanootti oli virran vallassa, pyrkien vasenta rantaa kohti, jonka puolessa Frank oli nähnyt sileämpää vettä, mutta sinne oli mahdoton päästä, vesi oli kuin rasvaista ja liukasta. Vastustamattomalla voimalla virta kuljetti kanoottia sivuttain putoukseen. Kun Uledi tämän huomasi, ohjasi hän rohkeasti keskeä myötävirtaan. Hirmuisen vedenpaljouden jyrinä kasvoi kasvamistaan ja Frank nousi seisomaan, nähdäkseen paremmin. Vasta nyt hän käsitti tilanteen vaaran, mutta paluu oli liian myöhäistä. Päistikkaa kanootti syöksyi putouksen kuohuihin, jotka paikalla täyttivät sen, kieputtivat sitä ympäri kuin hyrrää ja nakkelivat sitä tyrskyvien aaltojen harjoja pitkin alla ammottaviin pyörteihin. Frank yrirtti kiskoa villapaidan päältään, mutta ennenkuin se onnistui, nieli pyörre kanootin kaikkineen syvyyksiin. Kun hornankuilu oli täyttynyt, kohosi siitä suuri vesikumpu ja kanootti kohosi jälleen läähättävine, kiinni pitävine miehineen kirkkaaseen päivänpaisteeseen. Kun he olivat ajautuneet vähän kauemmaksi ja vähän toipuneet, huomasivat he, että vain kahdeksan miestä oli jäljellä, eikä näiden joukossa ollut ainoatakaan valkoista. Mutta jälleen vesi alkoi hurjasti kiehua, kumpusi uudeksi kukkulaksi ja sen keskellä näkyi »pikku isännän» hervoton ruumis. Miehet kuulivat hänen huutavan ja Uledi paikalla heittäysi häntä pelastamaan, mutta samassa uusi pyörre hautasi molemmat, ennekuin Uledi saavutti hänet. Toisen kerran uljas Uledi kohosi aalloista väsyneenä ja hengästyneenä eikä muuta voinut kuin nopeaan pelastua rantaan.

Tieto tästä tapaturmasta levisi nopeaan lähikyliin, joissa se herätti suurta surua. Väkeä tuli joukoittain suruaan valittamaan ja kuninkaat väittivät, että syynä oli Masessen kylän häijy epäjumala. Jo ennenkin oli sen vuoksi hukkunut väkeä tähän koskeen, ja heidän mielestään oli nyt oikeus ja kohtuus, että Masessen kansa pirullisten vehkeittensä vuoksi perin pohjin tuhottaisiin. Kun Stanley ei tähän suostunut, eikä sanonut ketään syyttävänsä, niin rauhoittuivat he. »Juo palmuviiniämme, valkoinen mies, ja unhota tappiosi. Zingan palmut ovat kuulut niin pitkältä kuin babwendeja asuu, ja markkinoillamme käy ahdinkoon asti ostajia. Zingan viini on sinua lohduttava, etkä enää muista suruasi.»

Stanleyn miehiin tämä tapaus vaikutti lamauttavasti, niin että he siitä pitäen olivat paljon huolimattomammat ja välinpitämättömämmät entistään. Stanley jonkun aikaa toivoi, että Frank Pocock ehkä lopultakin olisi pelastunut, mutta kahdeksan päivää myöhemmin hän sai tiedon, että kalastajat alempana olivat nähneet kasvot ylöspäin uiskentelevan valkoisen miehen ruumiin.

Tapaus koski syvästi Stanleyhin, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy. Mowan putoukselle jääneet miehet lisäksi tekivät kapinan, kauhistuneina asukkaitten kummitusjutuista, mutta lopulta kanootit kuitenkin saatiin uitetuiksi Masessen kosken sivuun, josta ne taivallettiin kosken alle suvantoon. Kolmatta viikkoa kului tällä lyhyellä taipaleella.

Zingan putous.

Zingan putouksessa pohjakivet kohottivat vielä suurempia kuohuja kuin edellisessä. Molemmilla rannoilla kalastettiin ahkeraan ja kalastus oli tarkkaan säännöstelty. Zingalaiset laskeutuivat joka aamu seitsemän aikaan ylängöltä omalle rannalleen ja vastapäätä bassesselaiset tulivat samaan aikaan omalle puolelleen. Suuret louhikot olivat kummallakin puolella erottaneet koskesta kuohuvia putaita ja niihin verkot laskettiin. Zingan puolella laskettiin kolmisenkymmentä verkkoa, jotka jonkun kuninkaan tai hänen poikainsa läsnäollessa nostettiin. Puolet saaliista kolme kuningasta jakoi keskenään ja kullakin kuninkaalla oli oma kallionsa, jolle hänen osuutensa ladottiin. Kun zingalaiset saivat hyvän saaliin, ilmaisivat he sen suurin huudoin bassesselaisille, ja nämä omalla puolellaan panivat toimeen yhtä suuren ilorähäkän, kun onni oli heille suotuisa.

Zingan niskassa väki jälleen kapinoi, kovaan työhön, alituisiin vaaroihin ja huonoon ruokaan tyytymättöminä — he eivät olleet pitkään aikaan saaneet juuri muuta kuin maniookkia, koska kaikenlainen liharuoka oli ylen kallista. Stanley uhkasi laskea veneessään koskeen kuolemaan, kehoitti heitä ottamaan helmet ja lähtemään matkoihinsa, ja kolmisenkymmentä miestä noudatti kehoitusta ja lähti pois. Stanley lähetti kuitenkin päälliköille etukäteen sanan, kehoittaen heitä pidättämään karkulaiset, ja nämä vastaanotettiinkin sotarummutuksella ja peloitettiin palaamaan takaisin.

Zingan väen avulla kanootit taas 60 metriä korkeiden törmien yli taivallettiin putouksen ohi. Toinen uusista kanooteista pääsi putoamaan takaisin köysien katkettua ja syöksyi alas virtaan. Sen rakentaja hädissään luuli sen yksin pidättävänsä, mutta kanootti vei hänetkin mukanaan. Kun miehet huomauttivat, ettei kanoottimestari osannut uida, niin joutui vielä Uledikin hyppäämään jälkeen ja uimalla saavuttamaan pakenevan veneen kehoittaakseen mestaria hyppäämään jokeen, jotta hän saisi hänet pelastaa. Mutta tämä ei uskaltanut kehoitusta noudattaa, kun ei osannut uida, vaan joutui putoukseen, jossa pyörteet hänet hautasivat. Uledi hädin tuskin pääsi rantaan uimaan. Kanootti kohosi minuutin kuluttua pystyssä ylös ja mies vielä oli siinä, vieläpä kun se toisenkin kerran sukelluksesta nousi, mutta kun se kolmannen kerran sukellettuaan nousi ylös, oli mies kadonnut. Kanootti, »Livingstone» nimeltään, hautaantui ainiaaksi Ingulufin kosken pyörteihin, viisi kertaa ympäri kiepahdettuaan. Lohduttaakseen napisevaa väkeään tilasi Stanley viiniä, rummuttajia ja soittajia runsaalla rahalla. Kesäkuun 26:ntena, kuukausi siitä kuin oli Mowan putoukselta lähdetty, retkikunta pääsi kaikkineen Zingan alle. Matka ei ollut viittä kilometriä pitempi. Neljä henkeä oli tällä matkalla saanut surmansa.

Stanley Mbelon koskessa.

Ingulufin koskessa ei ollut pyörteitä, jonka vuoksi se voitiin laskea vapaasti. Rannat olivat kosken alla niin jyrkät, että törmälle piti nousta rottinkitikapuilla. Sitten laskettiin Mbelon kosket köysillä. Rantakalliot olivat siellä niin korkeat, että ihmiset näyttivät atomeilta niiden giganttisten seinämien ja metsäisten rinteitten reunalla. Koski pauhasi kumeasti, lakkapäät ruskorintaiset aallot olivat uhkaavan näköisiä ja jykeviä kallioita riippui äkkijyrkkinä niiden yli. Kun »Lady Alicea» laskettiin suuren kallion ja rannan väliseen putaaseen, katkesivat köydet taas ja vene miehineen päivineen ryöstäytyi koskeen. »Hypimme hurjien aaltojen harjoilla, kallioiden, paasien ja rinteitten lentäessä ohitsemme uskomattoman nopeaan. Paitsi minua oli veneessä kuusi miestä ja Uledi seisoi peräsimessä levollisena, kylmänä ja luotettavana.» Tottumus ja väsymys vaikuttivat, etteivät veneessä olijat enää tunteneet samaa pelkoa kuin ennen. Kun Mbelon koski oli laskettu, puski pienien kalliosaarien takaa enoveteen tummanruskea uhkaava virta. Kohiseva kostevirtaus kiepautti venettä pari kertaa ympäri ja syöksi sen aaltoilevaan, kihisevään ja kuohuvaan kattilaan. Tuntui aivan siltä, kuin olisi joki sillä kohdalla kiehunut. Terävän, särmäkkään kalliomuurin sivu, halki jymisevien vesien, aaltojen, vaahtojen, ohi äkkijyrkkien harmaiden kallioitten vene kiiti tyynempään veteen ja jälleen sen joukko oli pelastunut, vaikka rannalle jääneet luulivat matkan olleen viimeisen. »Niin, Jumalan avulla saavutamme meren. Näemme nyt Jumalan käden. Mutta te ette enää saa, herra, uskaltaa itseänne petollisen virran valtoihin. Me itse teemme sen. Paljon parempi, että me kuolemme kuin te. Ette saa lähteä enää virralle, ennenkuin olemme putouksien alla.» Ilman tapaturmia saatiin muutkin kanootit kuljetetuiksi kosken alle.

Vähän kauempana päättyi se kapea kalliouoma, jonka pohjalla Kongo oli myllerrellyt aina Kahihi-putouksesta saakka ja jossa retkikunta oli viipynyt 117 päivää. Jokilaakso väljeni melkoisesti ja vuoret taantuivat loitommalle, siellä täällä vain pistäen jokeen saakka jyrkkiä nokkia. Joki itsekin leveni ja sen juoksu muuttui rauhallisemmaksi. Kivikuntakin vaihtui. Ylempänä kalliot olivat olleet gneissiä, vaakasuoria hietakivi-kerroksia ja graniittia, tästä pitäen sitä vastoin liuskeita, joihin joki oli kyennyt paljon paremmin uomansa raivaamaan. Mutta ruokavarain puutteen vuoksi miehet pyrkivät varastamaan, joutuivat kiinni ja Stanleyn täytyi maksaa kalliit lunnaat heidän puolestaan. Toisia kuoli parantumattomiin mätähaavoihin ja huonon ravinnon aiheuttamiin tauteihin. Toiselta puolen voitiin kuitenkin tavarat viedä veneihin ja koko retkikunta vihdoinkin kulkea jokea. Heinäkuun 10:ntenä Mansan koski laskettiin pudasta pitkin. Mutta viiden metrin korkuinen Ntombo Mataka — se oli oikealla rannalla putouksen nimi, vasemmalla rannalla sillä oli, samoin kuin ylemmilläkin putouksilla, toinen nimi — oli laskettava köysillä ja paikkakuntalaiset auttoivat mitä auliimmin saamaan raskaat veneet uitetuiksi kosken alle. Nämä ihmiset Stanleyn mielestä olivat kohteliaimmat, mitä hän oli koko Afrikassa tavannut. Tätä putousta Stanley luuli ylimmäksi Tuckeyn mainitsemaksi.

Asukkaat muuttuivat alempana taas ynseämmiksi, eivätkä tahtoneet myydä ruokavaroja millään hinnalla. He olivat ahkeria kalastajia, istuen kaiket päivää suurien kivien takana kyyryssä, suunnattomat verkot vieressään ja vihellyksellä kaloja maanitellen. Heti kun he huomasivat kalaparven olevan tulossa, uivat he ulos jokeen ja muodostivat parven uintisuuntaan nähden vinolinjan verkollaan. Kun kalaparvi oli saatu verkkoon, uivat he rantaan ja kerskuen, ilakoiden ja karkeata pilaa tehden tyhjensivät saaliinsa laakealle kalliolle.

Yksi maniookkia varastanut mies oli jätettävä alkuasukkaiden vangiksi, kun ei ollut varoja maksaa sovittajaisia, ja pian tuli sama kohtalo toisenkin osaksi. Heinäkuun 25:ntenä laskettiin Itunziman kosket köydellä. Vasta täällä alkoi Jellalan, Kongon alimman putouksen nimi olla tunnettu, samoinkuin Isangilankin, jonka Stanley otaksui Tuckeyn »Sangallaksi». Wangwanat tulivat liikutetuiksi, kun Stanley saattoi heille ilmoittaa, ettei meri ollut kaukana. Yksi puhkesi itkuun ja juoksi syleilemään Stanleyn polvia, sanoen: »Ah herra! El hamd ul Illah! Olemme saavuttaneet meren! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä eivät enää kiduta tyhjä vatsa ja inhottavat villit! Minä juoksen koko matkan merelle kertomaan veljillenne, että te tulette!» Stanley luuli hänen kiihkoaan vain hermostuneeksi iloksi, mutta mies otti papukaijansa, pani sen olkapäälleen ja juoksi metsään. Stanley piankin huomasi, että hän oli tullut mielipuoleksi ilosta ja lähetti paikalla kolme miestä häntä takaisin tuomaan, mutta neljä tuntia etsittyään nämä palasivat tyhjin toimin, ja sille tielle raukka jäi. Uhkaava nälänhätä esti häntä kauempaa etsimästä.

Riutunut retkikunta.

Koskia ja kovia virtoja oli edelleenkin, mutta ne eivät olleet sen pahempia, kuin että ne voitiin laskea täysineen. Matka olisi ollut hupainenkin, ellei uupumus olisi ollut niin perinpohjainen. »Se elämänhalu ja tunteen lämpö, jotka minulla oli ollut Intian mereltä lähtiessämme, olivat tähän aikaan melkein kokonaan pois kuluneet. Kuumeet olivat riuduttaneet ruumiini, ylenpalttiset huolet sieluni väsyttäneet, nälkä jäseneni näivettänyt ja tuska mieleni syövyttänyt. Mieheni valittivat ääneensä; heidän kuoppiinsa painuneet silmänsä ja kuihtuneet ruumiinsa olivat minulle elävä omantunnon soimaus; heidän voimansa olivat menneet, vaikka heidän uskollisuutensa olikin kaiken epäilyksen yläpuolella; heidän polvensa olivat heikkoudesta koukussa, eivätkä heidän selkänsä enää olleet suorat nuoruuden voimasta, elämästä tai tulisesta innosta. Sisään painuneille silmillemme, kalpeina ja riutuneina, sanomattoman kurjina ulkomuodoltamme, nöyrryimme vihdoin kaikkikäskevän luonnon edessä ja ajattelimme vain sitä, miten pääsisimme eteenpäin, vielä kerran nähdäksemme sinisen valtameren.»

Kilolon luona väki melkein mielipuolena kalvavasta nälästä varasti maniookkia ja papuja, josta hyvästä heitä ammuttiin rautaromulla ja kolme otettiin vangiksi. Näitä ei voitu pelastaa, mutta yksi heistä pääsi aikain perästä karkaamaan ja saapui mitä runsaimpien seikkailujen jälkeen kotiinsa Sansibariin.

Isangilan putous.

Heinäkuun 30:ntenä alkoi edestäpäin kuulua suuren putouksen peloittavaa jyrinää ja näkyä ilmaan kohoavaa usvaa. Tämä vihdoin oli Isangilan putous, josta alkaen joki oli tunnettu. Bomaan sanottiin olevan vain viiden päivän matka. Kun ei enää ollut syytä seurata jokea, jossa oli alempana useitakin suuria putouksia ja paljon koskia, ilmoitti Stanley miehilleen, että retkikunta siitä lähtisi maitse Bomaan. Väki kiitti äänekkäillä huudoilla Allahia. »Lady Alice» vedettiin korkealle kalliolle ja sai jäädä siihen lahoamaan, 11,000 kilometriä vakoiltuaan Afrikan tuntemattomia sisävesiä.

Rommia, rommia!

Mutta vaikkei jäljellä oleva matka ollut sen pitempi, oli tuho tulla ennen sen päättymistä. Alkuasukkaat olivat ynseitä, eivätkä ruokatavarain hinnaksi huolineet mitään muuta kuin — rommia, jota retkikunnalla ei tietenkään ollut. Lopulta Uledinkin kärsivällisyys loppui ja hän löi muuatta rommia kerjäävää kuningasta suulle, niin että tämä kierähti kellolleen. Kuningas kiiruhti nostamaan väkensä sotaan, mutta retkikunta ei jäänyt sitä odottamaan. Lopulta Stanleylla ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää neljä parasta miestään Bomaan apua hakemaan, antaen näiden mukaan seuraavan kirjeen:

»Jokaiselle englantia puhuvalle gentlemannille Bomassa! — Olen tullut Sausibarista, kerallani 115 sielua: miehiä, naisia ja lapsia. Olemme suurimmassa nälänhädässä. Maanasukkaat eivät tahdo meille mitään myydä, he nauravat kankaillemme, metallilangallemme ja helmillemme. Emme sitäpaitse voi hankkia ruokatavaroita muuta kuin toripäivinä, eivätkä ihmiset, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, voi niitä odottaa. Olen sen vuoksi rohjennut lähettää kolme nuorta miestäni ja Robert Feruzin, pojan, joka on kasvatettu Sansibarin englantilaisessa lähetyslaitoksessa, pyytämään teiltä tällä kirjeellä apua. En teitä tunne, mutta olen kuullut, että Bomassa asuu eräs englantilainen, ja koska olette kristitty ja gentlemanni, niin pyydän teitä, ettette jätä anomustani huomioon ottamatta. Robert poika voi paremmin kuin minä kirjeessä kuvata surkean tilamme. Olemme mitä suurimmassa hädässä, mutta jos apunne saapuu ajoissa, niin voin päästä Bomaan neljän päivän kuluttua. Tarvitsen 300 kangaskappaletta teidän myymäänne tavaraa, joka on paljon parempaa kuin meidän, mutta kaikkien parasta olisi, jos saisin kymmenen tai viisitoista kantamusta riissiä tai vehnää tyhjiä vatsojamme varten. Ellen saa kahden päivän kuluessa apua, niin odottaa minua kamala aika kuolevien ihmisten keskellä… Jos teillä olisi minun persoonallista tarvettani varten ylellisyystavaroita, kuten kahvia, teetä, sokeria ja keksiä, niin pyydän minulle hieman lähettämään.

Henry M. Stanley.

P.S. Ellette sattuisi nimeäni tietämään, niin olin se minä, joka v. 1871 löysin Livingstonen. H.M.S.»

Miehet lähtivät ja retkikunta seurasi perässä, saaden vielä vähältä tappelunkin niskoilleen, kun ei voinut jollekulle pikkukuninkaalle veroa maksaa.

Elokuun 6:ntena, retkikunnan epätoivoisena levätessä erään kylän ulkopuolella, kuului äkkiä pienen pojan kimakka huuto: »Ah, minä näen Uledin ja Katshetshen tulevan mäkeä alas ja heidän perässään tulee paljon ihmisiä.» Kaikki hyppäsivät pystyyn katsomaan: »Niin, se on totta! Se on totta! La il Allah il Allah! Jaa, el hamd ul Illah! Jaa, me saamme ruokaa, ruokaa! viimeinkin ruokaa! Ah sitä Uledia! Hän tosiaan on leijona! Me olemme pelastetut, Jumalan kiitos!»

Wangwanat ottivat sangen avuliaasti uupuneilta ja hikisiltä kantajilta heidän kuormansa ja tempasivat erinomaisella voimalla ruokatavarat — riissin, kalan ja tupakan — maahan, lukuunottamatta suurta rommiastiaa, jota he käsittelivät erikoisen varovaisesti, nimittäen sitä »pombeksi». Ruokakuntain johtajien repiessä auki ja jakaessa ruokavarat yhtä suuriin osiin, alkoi Murabo niminen venepoika ihanan, ylevän voittolaulun, laulaen suurista putouksista, ihmissyöjistä, pakanoista ja nälästä, laajoista erämaista, ahnaista villeistä ja kuinka matka nyt oli päättynyt, kuinka jo tuntuivat länsimeren tuulahdukset, ja kuinka heidän herransa veljet olivat pelastaneet heidät »nälän helvetistä». Joka värsyn lopussa muut kovalla ja kirkkaalla äänellä lauloivat kertosäkeet:

    »Laulakaa, ystävät, laulakaa, sillä matka on päättynyt,
    »Laulakaa kovasti, oi ystävät, laulakaa tälle suurelle merelle.»

»Jo riittää — tänne!» huuti Manwä Sera, jonka rahvas nyt melkein puristi hengettömäksi. Joka esiliinaan, maljaan ja astiaan johtajat minkä kerkesivät ammensivat täysin mitoin riissiä, bataatteja ja kaloja. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä hakemaan, toiset hajaantuivat polttoaineita hakemaan, niin että äskeisen epätoivon sijasta koko leirissä nyt vallitsi paljasta vilkasta elämää. Moni ei jaksanut odottaa, kunnes ravinto oli keitetty, vaan söi sen raakana. Lopuksi jokainen sai hyvän rommiryypyn. Mutta Stanleylle palanneet lähettiläät teltan pimennossa latoivat niin paljon hyviä herkkuja oluesta, viineistä ja sylteistä alkaen, ettei hän voinut kyllin kiitoksella muistella lähettäjää ja sitä jaloa maanosaa, josta kaikki tämä hyvyys oli kotoisin. Aterian jälkeen vaatemytyt avattiin ja kaikki väki puettiin uusiin kankaihin. Ennenkuin retkikunta saapui Bomaan, tuli sieltä vastaan toinen lähetys ruokavaroja ja vihdoin viimeisellä taipaleella pitkä jono riippumattoja, joissa Boman herrat — enimmäkseen portugalilaisia, mutta joukossa myös joku englantilainen, hollantilainen ja ranskalainenkin — saapuivat odottamatonta vierastaan vastaanottamaan, ja Stanleynkin täytyi kaikista vastusteluistaan huolimatta kulkea lopputaival riippumatossa. Boman maalaispiirin »kuningas» oli rajakylässä kunniatervehdyksellä ja lopun lopuksi Kongon suistamon pieni portugalilainen kaupunki — maa kuului silloin vielä Portugalille — valitsi Stanleyn kunniaporvarikseen.

Levättyään jonkun aikaa Kabindassa, merenrannikolla, jossa useat retkikunnan jäsenistä kuolivat omituiseen unitautiin, Stanley vei väkensä laivalla Kapkaupunkiin, joka suurenmoisesti juhli häntä ja hänen seuralaistaan, ja sieltä edelleen Sansibariin, jossa hän erosi paljon kokeneesta väestään.

Tämä matka »poikki mustain maanosan» oli kieltämättä sekä maantieteellisten että valtiollisten tulostensa puolesta tärkein kaikista Afrikassa tapahtuneista löytöretkistä. Koko Sisä-Afrikka oli sen kautta yhdellä iskulla selvinnyt. Vaikkapa ei tunnettukaan muuta kuin valtavan päävirran laaja kaareva juoksu, niin voitiin samalla likimain arvata, kuinka tämän joen kaikki isot syrjäjoet juoksevat. Ja tieto niistä tuhansista kilometreistä laivalla kuljettavia vesimatkoja, mitä oli Kongon koskien päällä, osoitti paikalla, kuinka mainion tien se tarjosi äärettömän laajan troopillisen maan luonnonrikkauksien hyödyntämiseksi. Tämä matka antoi siten aihetta sekä Kongo-valtion perustamiseen että muutoinkin entistä tarmokkaampiin siirtomaahankkeisiin Afrikassa, kunnes koko mustain maanosa tuli Euroopan valtain kesken paloitelluksi. Matkakertomus, jonka Stanley julkaisi, käännettiin monelle kielelle, herätti suurenmoista huomiota ja sai suunnattoman paljon lukijoita.

Kongo-valtion perustaminen.

Stanley oli suuren matkansa tehdessään vielä Yhdysvaltain kansalainen, eikä mikään Euroopan maa sen vuoksi voinut löydön perustuksella vaatia itselleen Kongon avattua vesistösyvännettä. Portugal, joka omisti rannikon, vaati tietenkin sen perustuksella takamaatakin, mutta huomioon ottaen Portugalin muittenkin siirtomaitten rappiotila ja huono hallinto, täytyi moisen vaatimuksen kohdata yleistä vastarintaa.

Kansainvälinen Afrikan seura.

Niiden miesten joukossa, jotka näihin aikoihin omistivat huomionsa Afrikalle ja sen tutkimukselle, oli ehkä vaikutusvaltaisin Belgian kuningas Leopold II. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli koettanut maassaan herättää halua siirtomaayrityksiin, mutta kun siihen ei Belgiassa ollut riittävää harrastusta, asetti hän toimintansa laajemmalle kansainväliselle pohjalle. Stanleyn paraillaan ollessa suurella matkallaan hän kutsui etevimmät Afrikan matkustajat Brysseliin neuvottelemaan kansainvälisistä toimista Afrikan tutkimiseksi ja avaamiseksi kaupalle ja sivistykselle. Afrikan rannat olivat silloin vielä enimmäkseen ja sisämaa kokonaan Euroopan valtain anastamatta jo avoinna yksityisten yritteliäisyydelle. Kokouksessa, jossa olivat läsnä Nachtigall, Rohlfs, Schweinfurth, Grant, Cameron, Duveyrier, de Compiegne, kaikkiaan neljättäkymmentä henkeä, päätettiin ryhtyä kansainväliseen varain keruuseen Afrikan avaamiseksi kaupalle ja yritteliäisyydelle. Ensi työ oli oleva asemien perustaminen Sansibarista lähtien. »Kansainvälisen Afrikan seuran» asemilla piti jokaisen matkustajan ja kauppiaan, oli hän mitä kansallisuutta tahansa, saada apua ja suojelusta. Seuran ensimmäiset toimet eivät kuitenkaan kehittyneet kovin suurisuuntaisiksi, voitettavat vastukset olivat niin suuret, varat verraten vähäiset, kokemusta harvalla, mutta Tanganjikan rannalle kuitenkin perustettiin pari asemaa. Länsirannikolta ranskalaiset ja saksalaiset tekivät sisämaahan lyhyitä matkoja, mainitaksemme vain luonnontutkijan Paul du Chaillun, jonka kuvauksia Ogoven seutujen uhkuvasta luonnosta pidettiin lievimmin sanoen liioiteltuina.

Kongon pohjoispuolella oleva merenrannikko oli aikoinaan Portugalin parhaita orjastusmaita, mutta yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella olivat ranskalaiset hankkineet jalansijan tällä rannikolla, anastaen Gabunin lahden laivastonsa väliasemaksi. Useita lyhyitä matkoja he tekivät sisämaahankin, mutta vasta meriupseeri Savorgnan de Brazza tunkeutui siirtokunnan takamaihin saakka.

De Brazza Ogovella ja Kongolla.

De Brazza, joka kansallisuudeltaan oli italialainen, mutta Ranskassa kasvanut ja Ranskan alamaiseksi ruvennut, lähti hallituksen kustannuksella ennen Stanleyn paluuta Kongon retkeltään tutkimaan Ogovea, jota vetevyytensä vuoksi arveltiin Livingstonen Lualabaksi. Hän nousi jokea aina sen lähteille saakka, kulki vedenjakajan poikki ja löysi Aliman, joka virtasi koillista kohti ja jota hän suunnan vuoksi ei osannut arvata Kongon syrjäjoeksi — ei kukaan silloin vielä tiennyt Kongon suuresta mutkasta pohjoista kohti — ennenkuin v. 1878 rannikolle palattuaan ja kuultuaan Stanleyn suuresta matkasta. Brazza laski Alimaa, kunnes maanasukkaat muuttuivat vihamielisiksi ja estivät häntä Kongoa saavuttamasta. Polveten sitten pohjoista kohti hän löysi Likonan, toisen Kongon syrjäjoen, mutta sitten hänen varansa loppuivat ja hänen täytyi palata Gabuniin.

Seuraavana vuonna hän palasi, jälleen Ranskan hallituksen varustamana, laiminlyöntiänsä korjaamaan, perusti Ogoven latvoille Franceville nimisen aseman ja samosi sitten maan poikki Kongolle, tehden päälliköitten kanssa sopimuksia, joitten kautta he luovuttivat maansa Ranskan suojeluksen alaiseksi. Stanley Poolin rannalle, Kongon alisten koskien niskaan, hän joen oikealle rannalle perusti Brazzaville nimisen aseman. Palatessaan sitten Kongoa pitkin merimaahan hän Isangilan koskilla tapasi jokea nousevan Stanleyn, joka ei suinkaan ollut kohtauksesta hyvillään, sillä de Brazza oli tuottanut pahan kolauksen niille suurille tuumille, joita hän paraillaan toteutti Belgian kuninkaan toimesta.

Kun Stanley oli palannut retkeltään ja julkaissut sen tulokset, niin käsitti Leopold II paikalla, mikä oiva tilaisuus nyt oli avautunut hänen siirtomaapuuhilleen. Hän viipymättä kutsui Stanleyn luokseen ja kehoitti häntä palaamaan Afrikkaan seuran asiamiehenä. Levättyään ja matkakertomuksensa julkaistuaan Stanley suostui kuninkaan esitykseen ja palasi jo alussa v. 1879 takaisin Afrikkaan. Varat hänen suurisuuntaisiin toimiinsa hankki kuninkaan perustama »Ylä-Kongon tutkimuskomitea», jonka johtaja hän itse oli.

Stanley palaa Kongolle.

Stanley pestasi Sansibarista valioväkeä, suureksi osaksi entisiä seuralaisiaan, joihin hän saattoi luottaa, ja saapui Kongon suulle meritietä kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän oli samaan paikkaan tullut vastakkaiselta puolelta. Toistakymmentä valkoista oli hänellä apumiehinä, pieniä höyrylaivoja, huoneenkappaleita ja kaikenlaisia muita tarpeita asemien rakentamiseksi. Jellala-putouksien alapuolelle, jonne saakka jokea voitiin nousta höyrylaivoilla, perustettiin Vivin asema. Sieltä täytyi Isangilan putouksille rakentaa 80 kilometriä pitkä tie kautta kallioisen maan, poikki syvien rotkolaaksojen, halki aarniometsien, joita kaikilla alemmilla paikoilla kasvoi.

»Bula matadi».

Yksitoista kuukautta kesti tätä tietä rakentaa. Kallioita särjettiin, suuria höyrykoneen kappaleita kuljetettiin uutta tietä ylämaahan. Nämä suuret työt, joitten vertoja ei oltu nähty Keski-Afrikassa ennen, tekivät neekereihin syvän vaikutuksen, ja Stanleylle annettiin nimi »Bula Matadi», »kallioiden murtaja», jolla nimellä hän sitten tuli tunnetuksi kautta Kongo-laakson. Isangilasta, johon rakennettiin asema, voitiin seuraavalle, Manjangan asemalle, kulkea 140 kilometriä jokea, vaikkapa joki tällä välillä onkin täynnään kareja ja pyörteitä ja virtaus on niin kova, että laiva- ja veneliike oli sekä vaarallista että kovin vaivalloista.

Työn rasituksien vuoksi Stanley sairastui ja oli jonkun aikaa kuoleman kielissä, mutta virkosi jälleen.

Manjangasta oli koskien niskaan 130 kilometriä — välillä on alisen Kongon suurin putous, Ntombo Mataku — ja neljä kuukautta retkikunta viipyi tällä taipaleella, mutta sittenpä olikin kaksi vuotta kestäneitten ponnistusten jälkeen Stanley Pool saavutettu ja valtava Kongo kaikkine suurine syrjäjokineen oli avoinna kuljettavaksi tuhansia kilometrejä pitkältä eri suunnille.

Ensimmäinen höyrylaivamatka keskisellä Kongolla.

Stanley Poolin rannalle perustettiin Leopoldville niminen asema, ja Stanley saattoi nyt lähteä kappaleista kootulla höyrylaivalla nousemaan Kongoa. 150 kilometrin päähän Leopoldvillestä hän perusti Msuata nimisen aseman lähelle sitä kohtaa, jossa Kwa niminen syrjäjoki laskee Kongoon. Tästä suurenmoisesta jokivesistöstä, johon kokoontuu viuhkan tavoin suuria syrjäjokia Sambesin ja Kongon väliseltä vedenjakajalta, alueen pohjoisreunalta, Stanley löysi suuren Leopold II järven, alavarantaisen, aarniometsäin paartaman, matalan selän, jonka ympäristöt tulvien aikana ovat laajalti veden alla. Myöhemmät tutkijat ovat näistä rämeistä löytäneet vesielefantin, elefanttia pienemmän nisäkkään, joka elää suureksi osaksi vedessä, mutta on niin arka, ettei sen elämänlaadusta vielä ole saatu täyttä selvyyttä. Leopold-järvi on vain pieni jäännös paljon suuremmasta järvestä, joka väheni sitä myöten, kuin Kwa joki uurti suupuolessaan olevaa hietasärkkää.

Stanley ei joutunut tällä kertaa enempää tutkimaan Sankuru-Kassain jokiverkkoa, jossa on laivalla kuljettavia matkoja tuhansia kilometrejä, vaan palasi Stanley Pooliin käydäkseen lopulla vuotta 1882 Euroopassa terveyttään hoitamassa. Saatuaan kuitenkin tiedon, että Ranskassa varustettiin suurta retkikuntaa, hän kolmisen kuukauden kuluttua palasi takaisin, jatkaen asemien perustamista.

Nyt hän ensi työkseen ryhtyi torjumaan de Brazzan suunnitelmia. De Brazza oli tutkinut Kwilu joen, joka laskee mereen 250 kilometriä Kongon suusta pohjoiseen, ja huomannut sen tarjoavan paremman reitin Stanley Pooliin kuin pääjoki itse. Stanley päätti empimättä käyttää tätä reittiä omiin tarkoituksiinsa, lähettäen sekä Kwilun suulta että¹ Isangilasta retkikuntia tutkimaan Kwilua ja perustamaan sen rannalle asemia. Näiden kautta maa tuli tarkemmin tunnetuksi, mutta suurta käytännöllistä merkitystä niillä ei ollut, koska Ranska piti Kwilun laakson ja Portugal suurimman osan merenrannikkoa.

Stanley nousee Kongoa.

Elokuussa 1883 Stanley lähti pienellä siipilaivalla »En avant'illa» Stanley Poolista nousemaan Kongoa, ottaen vähän ylempää vielä kaksi potkurilaivaakin ja valaanpyyntiveneen samaan matkaan. Kwan suuhun perustettiin asema, joka sai ruotsalaisen päällikön, sitten syyskuun lopulla päiväntasaajan seuduille. »Tulikanootit» herättivät joella suunnatonta huomiota, kuten arvata saattaa, ja päälliköt vähäksi aikaa unohtivat ihmislihan ja tappelemisen tullessaan näitä ihmeitä katsomaan. Eivät edes bangalat, jotka niin kiivaasti olivat Stanleyta ahdistaneet hänen veneillään ensi kerran jokea laskiessa, muistaneet hirnua jah-hah-hahiaan, vaan suostuivat paikalla ystävyyteen niin ylenluonnollisen mahtavan päällikön kanssa. Vieläpä he pyysivät häntä perustamaan maahansa asemankin.

Mahdistaan huolimatta Stanley pelonsekaisin tuntein lähestyi Aruwimin suuta, jossa ihmissyöjät olivat häntä suurilla kanooteillaan ahdistaneet. Sotarummut alkoivat nytkin siellä jytynsä ja kaksi kanoottia tuli vakoilemaan, palaten kuitenkin tuota pikaa takaisin. Mutta kun ei kuulunut sen enempää, lähestyi Stanley liehuvin lipuin ja välkkyvin viirein kyliä täydellä konevoimalla, osoittaen muiden valkoisten miesten keralla viittomalla, että matkan tarkoitus oli rauhallinen. Ihmissyöjät nämä ihmeet nähtyään hämmästyivät sanattomiksi ja päättivät viisaimmaksi suostua ehdotettuun rauhaan. Stanley nousi sitten Aruwimia 400 kilometriä, kunnes tuli eteen niin suuria koskia, etteivät laivat päässeet niiden päälle. Pitkin matkaa asukkaat pysyivät rauhallisina.

Arabialaiset vastassa.

Palattuaan sitten pääjoelle Stanley lähti sitä nousemaan Stanley-koskille, joiden laskemisessa ja taivaltamisessa oli ensi matkalla ollut niin suunnaton työ, etenkin kun oli kaiken aikaa täytynyt taistella vimmattuja asukkaita vastaan. Toisiksi olivat nyt olot käyneet, se kävi selväksi, ennenkuin laivat vielä olivat perillekään päässeet. Joella tuli vastaan suunnattoman suuri venelaivasto, jossa Stanleyn arvion mukaan oli ainakin toistatuhatta kanoottia, niin että se oli kuin uiva kylä. Haluamatta tappelua kanootit jatkoivat matkaansa myötävirtaan, ja yhtä vähän vihamielisyyksien halua oli niillä pienemmillä laivastoilla, mitä seuraavina päivinä tavattiin. Ilmeisestikin ne olivat pakenevia ja tästä saattoi päättää, että ylemmillä vesillä oli tapahtunut jotain erinomaista. Pian alkoivatkin poltetut kylät ja hävitetyt palmu- ja banaanilehdot, murhatut asukkaat todistaa, mitä laatua nämä tapahtumat olivat olleet. Arabialaiset olivat Stanleyn jälkiä seuraten saapuneet näille seuduille kamalaa ammattiaan harjoittamaan, ryöstäen tuhansia orjia ja surmaten ihmisiä vielä paljon enemmän. Stanley oli liian heikko heille mitään tehdäkseen, hänen oli tyytyminen ystävyyteen, jota orjakauppiaat jälleen hänelle tarjosivat, kuten ennenkin, mutta nämä verekset tihutyöt eivät voineet olla jokaista mukana olevaa valkoista vakuuttamatta siitä, että orjastus oli hävitettävä niin pian kuin suinkin oli mahdollista.

Joulukuun alussa Stanley saapui hänestä nimensä saaneille koskille, jotka pysäyttivät hänen laivainsa kulun ja samalla olivat koko retken ylin päätekohta. Hän perusti aseman joen taajaan asutulle saarelle ja solmi asukkaitten kanssa ystävyysliittoja. Täältä hän niinikään lähetti Njangven kautta sanoman asemalle, jonka Kansainvälinen Afrikan seura oli Tanganjikan rannalle perustanut, ilmoittaen sille näistä uusista läntisistä naapureista. Lähdettyään sitten joulukuun 20:ntenä paluumatkalle retkikunta tammikuussa 1884 saapui takaisin Stanley Pooliin, jossa Leopoldville jo saattoi tarjota jotakuinkin tyydyttävän lepopaikan rasittuneelle retkikunnalle.

Lähes puolen vuotta tämän jälkeen Stanley vielä hoiti yrityksen johtoa, mutta sitten hän heikontuneen terveytensä vuoksi jätti työn uusien voimien jatkettavaksi ja palasi Eurooppaan.

Kongo-valtio.

Nuoren yrityksen kansainvälistä asemaa uhkasi suuri vaara, kun toiselta puolen Ranska levitteli vaikutusvaltaansa Kongo-joelle, toiselta puolen Portugal, jonka kannan Englanti hyväksyi, vaati itselleen koko rannikkoa. Ruhtinas Bismarck kutsui vallat v. 1884 Berliiniin asiasta neuvottelemaan, ja Berliinin neuvottelun johdosta sekä »Kongon vapaavaltion» rajat että kansainvälinen asema määriteltiin. Portugal luovutti sille joen suistamon ja Ranska tyytyi vasempaan rantaan Manjangasta Ubangin laskukohtaan saakka. Uusi vapaavaltio takasi alueellaan täydellisen kauppavapauden kaikille kansoille. Orjakauppa kiellettiin. Kwilun laaksoon perustetut 14 asemaa uusi vapaavaltio menetti Ranskalle.

Kongon vesistösyvänteen tutkiminen jatkui uupumatta Stanleyn luovuttua. Suurimman työn suorittivat saksalaiset, joiden retkien kautta suurin osa Kassai-Sankurun jokiviuhkasta tuli tunnetuksi.

Löytöretkiä.

Luutnantti Hermann v. Wissmann lähti t:ri Poggen kanssa Kongovaltion kustannuksella Loandasta poikkimaisin Lualaballe. Matkalla he siis kulkivat melkein kaikkien niiden jokien poikki, jotka yhtyvät Kwa'han, ennenkuin se Kongoon laskee. Kassain metsistä he löysivät keltaisenruskean kääpiökansan, batwat, joiden miehistä harva oli neljää jalkaa pitempi. Batwat olivat mainioita metsämiehiä, jotka pelotta kävivät elefanttienkin kimppuun, ja myrkkynuoliensa vuoksi he olivat yleiseen pelätyt. Sankurun latvoilta retkeilijät löysivät Munkamba järven, jota oli mainittu hyvin suureksi, vaikka se tuskin oli viittä kilometriä pitkä. Basongo neekerit, jotka asuvat Sankurun yläjuoksulla, ottivat retkikunnan hyvin vastaan, vaikka heitä oli kuviteltu kovin julmiksi. He olivat erinomaisen käteviä ammattilaisia, varsinkin rauta- ja kupariseppiä. Njangvesta Wissmann matkusti edelleen Tanganjika järvelle ja Udjidjista yleistä karavaanitietä Sansibariin. Tanganjikan itäpuolella Wahhat aikoivat ryöstää hänet, mutta kun hän paljasti käsivartensa ja arpea näyttäen sanoi »Mirambo», niin hänet paikalla jätettiin rauhaan. Wissmannin matka Afrikan keskustan poikki herätti varsinkin Saksassa suurta huomiota ja valmisti maaperää tämän valtakunnan maananastusharrastuksille. Pogge palasi takaisin Kassain laaksoon ja perusti Luluan rannalle Luluaburg nimisen aseman. Rannikolle saavuttuaan hän kuoli.

Wissmann palasi samoille maille, joiden tutkimisen hän niin hyvällä menestyksellä oli alkanut. Hän nousi v. 1884 Kassalta ja tämän syrjäjokea Luluaa Poggen perustamalle asemalle, josta retkikunnan jäsenet retkeilivät eri tahoille, palaten samaa tietä takaisin.

Lähetyssaarnaaja G. Grenfell ja useat muut jatkoivat samaa työtä selvitellen Kwan jokiviuhkan lukuisien muitten syrjäjokien juoksua. Kuangokin, jokiviuhkan läntisin suuri syrjäjoki, samoihin aikoihin kartoitettiin. Useimmat näistä matkoista tehtiin vesitse; jotkut toiset tekivät matkoja joiston poikkikin, löytäen täten yhä uusia syrjäjokia, joita myöten he sitten laskivat pääjokeen.

Luapulan ja Lualaban välisen maan tutki retkikunta, joka v. 1880 lähti Sansibarin rannikolta ja Tanganjikan kautta tunkeutui Moero järvelle ja sieltä edelleen Katangaan. Ainoastaan yksi, Paul Reichardt, pääsi hengissä takaisin palaamaan.

Ranskalainen Victor Giraud samaan aikaan paljon seikkailuja kokien retkeili Njassan ja Bangweolon välisillä seuduilla, piirtäen viimemainitun järven ääriviivat aivan toisin kuin Livingstone. Bangweolo muutteleekin matalain rantainsa ja vaihtelevan vedenkorkeutensa vuoksi tuon tuostakin muotoaan.

Lualaban ja Luapulan välisiä seutuja tutki myös lähetyssaarnaaja Arnot vuosina 1881—88.

Englantilainen Thomson retkeili jo v. 1878 Uruassa, Moero järven luoteispuolella, ja löysi Tanganjikan eteläpään itäpuolelta Rukwa järven, joka sen jälkeen on paljon kuivunut.

Kongon suuren pohjoisen syrjäjoen Ubangin latvaosan, Uellen, löysi jo Schwcinfurth, kuten olemme kertoneet. Hän luuli sen juoksevan Tshad järveen, mutta Junker, joka laski jokea aina Mbornuun saakka, osoitti sen kuuluvan Kongon vesistöön. Ubangin suun, joka oli jäänyt Stanleyltä huomaamatta hänen Kongoa höyrylaivallakin noustessa, löysi v. 1885 lähetyssaarnaaja Grenfell, joka nousi jokea Zongon koskille, jokihöyryliikkeen nykyiseenkin päätekohtaan. Muutama vuosi myöhemmin belgialainen A. van Géle tutki sen kappaleen, mikä vielä oli tuntematonta.

Ubangin syrjäjoen Mbornun, joka suustaan saakka on belgialaisen Kongon pohjoisena rajana, löysi pohjoisesta tullen kreikkalainen t:ri P. Potagos ja Junker tutki jonkun matkaa sen yläjuoksua.

Stanleyn retki Emin pashan avuksi.

Viimeiselle löytöretkelleen Keski-Afrikkaan Stanley lähti maaliskuussa 1887 pelastaakseen Emin pashan, joka eversti Gordonin kaatumisen ja Khartumin kukistuksen jälkeen oli tullut erotetuksi Egyptin yhteydestä. Emin pasha, Saksan juutalainen, oikealta nimeltään Edward Schnitzler, oli egyptiläisen »Päiväntasaajan maakunnan» maaherra. Khartumin valloitettuaan mahdi uhkasi tulla hänetkin kukistamaan ja suurella huolella Euroopassa seurattiin asiain kehitystä, mikäli tietoja voitiin saada. Pelättiin hänen ampumavarojensa loppuneen. Aikaisemmin oli saapunut kirjeitä, joissa hän pyysi apua, mutta sitten lakkasi kirjeidenkin tulo. Tie itärannallekin oli suljettu. V. 1886 onnistui t:ri Junkerin kuitenkin Eminin luota päästä rannikolle, ja häneltä saatiin kuulla, millä kannalla asiat olivat. Englannissa muodostettiin komitea Eminin auttamiseksi. Egyptin kediivi maksoi osan yrityksen kuluista ja Belgian kuningas lupasi Kongo-valtion puolesta sitä edistää. Yrityksen johto uskottiin Stanleylle, joka apulaisikseen otti 9 englantilaista. Retkikunta varustettiin Sansibarissa, josta oli helpoin palkata kantajia, mutta varsinaisen matkansa se alkoi Kongon suusta. Stanley otaksui Aruwimi-Iturin, Kongon suuren syrjäjoen, tarjoavan helpon tien Albert Njansalle, jonka pohjoispuolella Wadelaissa Emin pashan pääkortteeri oli. Mukana kulki aluksi Tippu Tipkin, jo Livingstonen ajoilta tuttu orjakauppias, jonka Kongo-valtion hallitus Stanleyn ehdotuksesta oli nimittänyt Stanley-koskien luona olevan aseman päälliköksi ja joka nyt Kongoa nousten palasi asemalleen. Tippu Tip oli luvannut hankkia retkikunnalle 600 kantajaa.

Kongon suistamosta retkikunta ensin matkasi Stanleyn rakentamaa tietä pitkin suupuolisten koskien ohi Stanley Poolin rannalle, josta laivoilla noustiin Aruwimin suulle ja vielä tätä syrjäjokeakin pitkin Jambujaan saakka. Sinne jätettiin jälkijoukko majuri Barttelotin komentoon, odottamaan lisää tavaroita ja Tippu Tipin lupaamia kantajia, jonka jälkeen sen piti seurata pääjoukon jäljessä.

Aarniometsän uumeniin.

Kesäkuussa etujoukko, johon kuului 389 miestä, lähti Jambujasta Aruwimin rantoja pitkin ylämaahan tunkeutumaan. Kolonnan etupäässä kulki 50 valiomiestä, joilla oli vesurit ja kirveet tien raivaamista ja puiden pilkoittamista varten. Etujoukon tuli sitä paitsi rakentaa jokien poikki sillat ja tehdä illalla risuista ja oksista aitaus leiripaikan ympärille. Nämä työt oli toimitettava ripeästi, muutoin kantajat raskaine taakkoineen helposti menettivät malttinsa. Välkkyvine terävine kirveineen, pystyvine vesurineen etujoukko leikkasi luolan kaltaisen ontelon aarniometsän taajan aluskasviston läpi kohti tuntematonta päämäärää. Ei ainoakaan koko retkikunnassa tuntenut päivämatkan vertaakaan sitä seutua, jonka kautta oli matkattava. Oltiin toden teolla »pimeimmän Afrikan kynnyksellä. Oli kesäkuun 28:s päivä, ja aina joulukuun 5:nteen päivään saakka, yhteensä 160 päivää, kesti metsää, tiheiköitä ja metsistyneitä rämeitä, emmekä tällä ajalla nähneet ruohokenttää, emme kamarin lattiankaan laajuista.»

Tämä metsäinen seutu ei kuitenkaan ollut asukkaita vailla. Tuskin oli asema ennättänyt kadota näkyvistä, ennenkuin joelle alkoi ilmestyä kymmenittäin ja sadoittain kanootteja, jotka pilkkasivat kolonnaa, milloin sitä vain näkyi. Metsään he olivat raivanneet lyhyen leveän tien, mutta Stanleyn miehet olivat liian viisaita sille varomattomasti astuakseen, ja se olikin täynnään maahan pistettyjä teroitettuja teikkejä, jotka oli lehvillä huolellisesti peitetty. Samalla tuli ensimmäinen nuolituiskukin, johon vastattiin yhteislaukauksella. Tikut noukittiin pois ja tultiin kylään, jonka asukkaat olivat sytyttäneet palamaan. Kylän itäpää oli kuitenkin säilynyt tulelta ja siilien retkikunta leiriytyi. Kaiken yötä kiljuivat villit metsässä ja ampuivat leiriin myrkytettyjä nuolia ja heittivät sinne keihäitään.

Seuraavana päivänä löydettiin polku ja tultiin suurelle maniookkivainiolle ja tämän jälkeen tavattiin useitakin kyliä. Mutta ne olivat kaikki äsken rakennettuja, mikä osoitti Tippu Tipin heimolaisten hiljakkoin käyneen täälläkin kamalaa ammattiaan harjoittamassa. Edelleenkin oli jokirannassa sitten samanlaisia kyliä, joitten välillä oli hyvät polut. Pitkin tietä oli kuoppia suuren riistan pyydystämistä varten. Pienemmän riistan surmaksi oli viritetty jousia. Joka kylän läheisyydessä oli maahan isketty teräviä puikkoja, joita vastaan ei saappaanpohjakaan ollut riittävä suoja. Toisten kylien luona oli tien poikki kaadettu suuria puita aina viidenkymmenen metrin päähän, ja niistä varsinkin oli paljon haittaa.

Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui.

Eräänä yönä retkikunta heräsi kiljunaan ja raikuviin torventoitotuksiin. Sitten torvet vaikenivat ja kuului kaksi miehen ääntä. Heidän sanansa kuuluivat yön pimeydessä niin selvään, ikäänkuin olisivat he vieressä olleet:

Ensimmäinen ääni: »Halloo, muukalaiset, minne te menette?»

Toinen ääni: »Minne te menette?»

Ensimmäinen ääni: »Tähän maahan ette ole tervetulleet.»

Toinen ääni: »Ette tervetulleet.»

Ensimmäinen ääni: »Kaikki nousevat teitä vastaan.»

Toinen ääni: »Teitä vastaan.»

Ensimmäinen ääni: »Ja varmasti teidät tapetaan.»

Toinen ääni: »Teidät tapetaan.»

Ensimmäinen ääni: »A-a-a-a-a-aa.»

Toinen ääni: »A-a-aa.»

Ensimmäinen ääni: »O-o-o-o-oooo.»

Toinen ääni: »O-o-oooooo.»

Toinen ääni matki kaikua niin mainiosti ja koko kohtaus oli niin hullunkurinen, että koko leiri äkkiä purskahti äänekkääseen myrskyiseen nauruun, joka molemmille äänille oli niin odottamatonta, että ne suin päin pötkivät pakoon.

Myrsky aarniometsässä.

Matka kului niin hitaasti, että päivässä päästiin eteenpäin keskimäärin vain 9 kilometriä. Eräänä iltapäivänä retkikunnan rämpiessä rämeisen ja liejuisen erämaan poikki, jonka iljettävät löyhkät ahdistivat hengitystä, pimeni metsä äkkiä niin pimeäksi, että tuskin saattoi nähdä kompassin osoituksia, ja samalla kuului etäistä pauhua, joka kasvoi kovaksi vinkumiseksi. Oksien ryske ja valtavien puitten rajusti riuhtovat latvat ilmaisivat myrskyn lähestymisen. Heti kun päästiin kuivemmalle maalle, ryhdyttiin leiriä tekemään. Alkoi putoilla dollarin kokoisia suuria pisaroita, jotka saivat väen vilusta värisemään ohuitten pumpulivaatteittensa kastuessa. Ukkonen pauhasi pään päällä, salamat leikkelivät häikäiseviä tuliviirujaan pimeässä ja sadetta tuli niin rankasti, ettei saatu tulta tehdyksi. Vasta 9 aikaan pilkkopimeässä saapui retkikunnan loppupää uupuneen näköisenä leiriin. Aamuyöhön kaikki värjöttivät pimeässä, vasta k:lo 3 aikaan voitiin tehdä tuli ja ruveta paistamaan katkeraa maniookkijuurta kalvavan nälän tyydyttämiseksi.

Retkikunnan rautavene koottiin ja osa tavaroita ja sairaita, joita jo oli paljon, lähti sillä jokea nousemaan. Jokirannan polut olivatkin loppuneet, mistä saattoi päättää asukkaitten kulkevan kylien välejä veneillä. Tämän johdosta retkikuntakin hankki veneitä, joita ei edes tarvinnut ostaa, kun asukkaat kaikkialla asettuivat sotakannalle. Tuntien heikkoutensa nämä kuitenkin hylkäsivät kylänsä retkikunnan lähestyessä, joten tällä oli vapaa kortteeri ja asukkaitten maniookkivainiot käytettävinään. Pitkillä matkoilla oli ‘kyliä kuitenkin autioinakin hiljakkoin sattuneitten sotien vuoksi, vainiot hylättyinä, laihot korjaamatta. Paitsi maniookkia kasvatettiin niillä plantaaneja [banaanin sukuinen viljelyskasvi], vihanneksia, melooneja ja maissiakin. Kasvisruokaa siis saatiin, mutta lihasta oli puute. Aruwimin rannoilla oli hyvin vähän lintuja, virtahepoja joku ainoa. Tämä Stanleyn luulon mukaan johtui laitumien kehnoudesta. Yksi ainoa krokotiili oli nähty. Hyönteisiä oli sitä enemmän. Kylien suurilla tunkioilla hyöri kaikenlaisia itikoita, muurahaisia marssi edes takaisin pitkissä jonoissa ja paljon parempaa järjestystä yllä pitäen kuin miehet, kärpäsiä kiehui ilma täynnään, loistavia perhosia lepatteli kaikkialla ja sääskiä pilvinä. Usein nähtiin asukkaitten palaavan kyläänsä, heti kun retkikunta siitä poistui. Puurummut, joilla he antoivat jokaiselle hälyytysmerkkejä muukalaisten tulosta, kuuluivat erämaan hiljaisuudessa 18 kilometrin päähän.

Retkikunta tosin otti kylien vainioilta ruokavaroja, mutta jätti kylät polttamatta, ja tämä seikka lienee vaikuttanut maanasukkaihin, niin että he ylempänä rupesivat vaihtokauppaa tekemään. Ensimmäinen seuraus tästä oli, että retkikunnan jäsenet saivat vähän lihaakin. Alkuasukkaat olivat koko joukon vaaleaihoisempia kuin neekerit yleensä, arvatenkin siitä syystä, että he elivät enimmän aikansa metsän siimeksessä.

Ampiaiset.

Aruwimissa, joka oli mahtava, puolen kilometrin levyinen joki, oli tuon tuostakin matalia koskia, joissa veneosastoilla oli koko joukon seikkailuja, muun muassa ampiaisten vuoksi, joiden pesät riippuivat oksista virran kalvon päällä. Kun semmoisen ampiaispesän asukkaat äkkiä hyökkäsivät kosken pyörteitten ja salakarien keskellä tietään tunnustelevan veneen kimppuun, niin oli leikki kaukana. »Ah herra», sanoi Stanleylle Uledi, hänen koetelluin ja urhoollisin miehensä, joka jälleen oli matkassa, »alastomat ihmiset eivät voi pahempaan pulaan joutua. Ampiaiset ovat vaarallisempia kuin pahimmatkin pakanat.» Elokuun alussa tultiin 9 metriä korkealle Panga putoukselle, jonka ohi oli taivallettava. Joku vene kaatui ja arvokkaita tavaroita joutui virran saaliiksi. Koskien yläpuolella alkuasukkaat myrkkynuolineen hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja luutnantti Stairs sai sydänalaan nuolen, jonka hän paikalla repäisi ulos. Kaatuneilla vihollisilla oli päässään omituinen rautakruunu, heidän hampaansa olivat hiotut teräviksi, kaulassa oli ihmishampaista helminauha. Jouset ja nuolet olivat sangen siroa tekoa.

Kun kavala ja vaarallinen vihollinen täten ympäröi retkikuntaa joka puolella, olisi täytynyt noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, mutta siihen oli sansibarilaisia kantajia mahdoton totuttaa. »He osoittivat kerrassaan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä vaaroista, ei urhoollisuudesta eikä pelottomuudesta, vaan siitä syystä, että he olivat kykenemättömät muistamaan vaaroja ja niiden seurauksia ajattelemaan. Eläimille vaisto muistuttaa vaaraa, mutta miehilläni ei näyttänyt olevan vaistoa sen enempää kuin järkeäkään, ei havaintokykyä eikä muistia. Heidän kallonsa olivat merkillisen tyhjät. Eivät mitkään varoitukset, eivät mitkään uhkaukset voineet heidän mieliinsä juurruttaa, että oli välttämätöntä olla varuillaan ja valppaina, pitämään silmällä teillä väijyviä teräviä puikkoja, plantaanilehdon takana väijyvää ihmissyöjää, hirren tai puunrungon taa piiloutunutta villiä tai varomaan pyydyskuoppia terävine teikkineen. Vaara aina tapasi heidät yllättäen. Odottamaton nuolituisku sai heidät aina hajaantumaan minkä millekin taholle, surkein huudoin, tai pyrkimään minne tahansa suojaan, ja jos vain vihollinen olisi päättävästi käynyt päälle, niin olisi vastarinta heidän pelkuruutensa vuoksi ollut mahdoton. Jos joku alkuasukas osoitti odottamatonta rohkeutta, pitivät he sitä paikalla merkkinä siitä, että vihollisia oli ylivoimainen joukko. Pitkin marssia he hiipivät metsään piiloon jälkijoukolta, mutta jos heidän eteensä äkkiä ilmestyi villi keihäs kohotettuna, niin he pelosta parkuen pakenivat. He kuljeskelivat pitkin kyliä yksitellen tai kaksittain, sillä ryöstäminen oli heidän mieluisinta työtään, mutta jos he sattuivat tapaamaan majain villejä omistajia, niin pudottivat he pikemmin maahan surmaavan rihlansa kuin sitä käyttivät. He kuljeskelivat merkillisen huolettomina plantaani-istutuksien keskellä, mutta jos he kuulivat nuolen suhahduksen, niin masentuivat he niin, että olivat valmiina vastustamatta alistumaan vaikka mihin kohtaloon. Ihmeteltävän varmoina he hajaantuivat tiellä, niin että kolonna venyi viiden kilometrin mittaiseksi, mutta alkuasukkaita nähdessään he eivät mitään muuta muistaneet, kuin kehnon pelkonsa. 370 miehestäni oli ainakin 250 tämän laatuisia. Kiväärit heistä olivat vain epämukavia vastuksellisia sauvoja, joista he mielellään luopuivat, kun saivat muutaman maissintähkän hinnaksi, ja jotka he mielellään olisivat vaihtaneet kevyihin kävelykeppeihin, jos olisivat uskaltaneet.» Kärsimykset ja ankarat kokemukset kuitenkin vähitellen karkaisivat tämän kurittoman väen, niin että se lopulta oli jäykkä kuin roomalainen soturijoukko.

Epätoivoinen tila.

Elokuun keskivaiheilla maakolonna, jota luutnantti Jephson johti, eksyi ja Stanley veneosaston ja sairaitten keralla joutui mitä vaikeimpaan asemaan vihamielisten kylien keskellä. Jos maanasukkaat olisivat todella tehneet hyökkäyksen, jota he valmistelivat, niin se luultavasti olisi ollut suuren löytöretkeilijän loppu, koska hänellä, lähetettyään miehiä pääjoukkoa etsimään, oli vain joku kymmenkunta tervettä miestä jäljellä, sairaita ja kuolevia sitä vastoin puoleensataan.

»Viidennen kerran tässä kuussa alkoi sataa k:lo 8 aamulla. Teki mieli luulla maailman lopun tulleen. Taivaan akkunat näyttivät olevan auki ja koko maa hajoamistilassa. Sadetta kaatuu maahan niin kosolta, että ilma pimenee. Jokainen metsän lukemattomista lehdistä varistaa kymmenestä kahteenkymmeneen kertaan minuutissa pisaratulvan ja läpivettyneestä maasta kohoaa harmaa huuru. Ilma on täynnään sadehiukkasia ja lenteleviä lehden riekaleita. Myrsky raivoaa puiden latvoissa ja kaataa päällemme huumaavia vesisuihkuja, tuuli ravistelee lukemattomia oksia ja ulvoen kiitää metsän läpi ja mielii juurineen repiä maasta rytisevät puut. Hirmut kiihtyvät ylimmilleen, kun ukkonen alkaa jyristä ja sen paukut kajahtelevat latvain kaartojen alla ja metsän mutkaisissa salakäytävissä tai leimuava salama kuin vahingoniloisena sinkauttelee kaksijakoisia tulikieliään sinne ja tänne ja päämme päällä räjähtelee valtavin, korvia huumaavin rämähdyksin… Ja tätä kestää koko päivän taukoamatta, näyttää siltä, kuin emme enää koskaan saisi nähdä päivän valoa. Ainakin tuntuu siltä, kun katselee ihmisten epätoivoisia kasvoja. Vaivat, tauti, nälkä ja kauhu näyttävät heidät lamanneen, ynnä levottomuus poissa olevien ystävien vuoksi, sade ja ukkonen ja kaikenlainen kurjuus. Heitä kyyröttää plantaanilehdistä tehtyjen katosten alla, pään suojana maanasukkaitten kilpiä, puuvillariepuja, olkimattoja, savi- ja kupariastioita, toiset ovat etsineet suojaa satulain, purjekangaspalasten ja vilttien alta. Kaikkia piirittää sinervä huuru, kaikki on vallannut sanomaton ahdistus…» Lopulta maajoukko kuitenkin palasi takaisin ja retkikunta pelastui vaikeasta asemastaan, ennenkuin sen kimppuun hyökättiin. Se oli siihen saakka menettänyt kuoleman kautta 16 miestä. Luutnantti Stairs parani hitaasti nuolenhaavastaan. Se myrkky, jolla nuoli oli sivelty, lienee jo ollut vähän vanhempaa. Verekseltä sivelty myrkky ehdottomasti tappoi, vaikka haava olisi ollut vain pieni piirto.

Arabialaisia aarniometsässä.

Elokuun 31:ntenä retkikunta paraillaan taivalsi veneitään erään kosken sivu, kun levisi huhu, että Emin pasha oli tullut. Tulija ei kuitenkaan ollut Emin, vaan erään orjakauppiaan Ugarrowan väkeä. Tämä osoitti, että arabialaiset jo olivat ulottaneet orjanajoretkiään aina Aruwimin aarniometsiin saakka. Stanleyn retkikunnalle tämä kohtaus oli suuri onnettomuus. Paikalla alkoi hänen uupunut väkensä kivääreineen tavaroineen karkailla orjakauppiaan luo. Kun retkikunta saapui siihen kylään, jossa orjakauppiaan miehet, pahamaineiset manjemat, olivat majailleet, oli ensimmäinen näky portin edustalla palasiksi hakattu poika. Kylässä oli keihään lävistämä vaimo. Manjemat olivat lähteneet tiehensä. Poltettuja ja hävitettyjä kyliä alkoi nyt olla pitkin matkaa. Eräästä kylästä löydettiin viiden pienen lapsen kallot. Syyskuun puolivälissä retkikunta saapui Ugarrowan asemalle. Tämä mies oli ollut Speken ja Grantin palveluksessa Niilin lähteitten etsimisretkellä ja Unjorossa karannut. Aruwimin rannoille hän oli saapunut, suuren aarniometsän halki kulkien, Lualaban rannoilta ja tänne perustanut pari asemaa. Jotteivät maanasukkaat voisi näitä asemia ahdistaa, oli hän niiden läheisyydestä hävittänyt kaikki kylät, eikä Stanleyllä sen vuoksi ollut suuriakaan toiveita saada täältä ravintoa nälkäiselle joukolleen. Asema oli laaja, huolellisesti suojattu korkeilla paaluaidoilla, Ugarrowan oma talo tilava ja mukavasti sisustettu. Se oli korkeilla savimuureilla ympäröity ja näytti linnalta. Palvelijain lukuisuuden ja tarkan arvoasteikon vuoksi asema muistutti keskiaikaisen lääniherran linnaa. Stanley näki täällä ensimmäisen kääpiönaisen, 17 vuotiaan kaunisvartaloisen, hienohipiäisen tytön, jonka mitta oli vain 84 senttiä. Ihon väri oli kellertävä, silmät luonnottoman suuret. Arabialaista vieraanvaraisuutta osoittaen Ugarrowa lähetti Stanleyn leiriin suuret kaukalot erinomaista riissiä ynnä suunnattoman maljan kanakeitosta. Ostaenkin saatiin koko joukon ruokavaroja. Sairaansa, kaikkiaan 56 miestä, Stanley jätti täysihoitoon Ugarrowan asemalle, kunnes jälkijoukko heidät noutaisi pois. Syyskuun 19:ntenä Stanley jälleen lähti jokea pitkin ylöspäin nousemaan. Kolme miestä oli karannut, mutta Ugarrowa oli lähettänyt heidät takaisin. Yksi näistä hirtettiin muille varoitukseksi. Ainaisessa taistelussa nälkää vastaan jatkui matka. Vaikka sairaat oli jätetty orjakauppiaan luo, oli taas tuota pikaa melkoinen joukko uusia sairaita. Joki muuttui samalla yhä koskisemmaksi, kulku vaikeammaksi. Lopulta kosket kävivät ylivoimaisiksi. »Kallioilta näin ensi silmäyksellä, että venematkamme oli päättynyt. Rannat olivat 200 metriä korkeat, joki kapeni 12 metrin levyiseksi ja noin 90 m sen paikan yläpuolella, jossa seisoin, syöksyi Ihuru (Aruwimin läntinen latvahaara) hurjana ja pauhaavana esiin vuorensolasta ja Ituri taas (itäinen latvahaara) kuohuen laski jyrkkää alamäkeä, jonka jälkeen molemmat yhdistyneinä mielettömässä kilpailussa nakkelivat rajusti kiitäviä aaltojaan korkeuteen kauhealla ärjynällä, jonka kaiku kiiteli kallioiden ja tummain metsäisten kukkulain väliä.»

Nälänhätä aarniometsässä.

Mutta puolensataa miestä oli niin nälän ja tautien heikontamaa, etteivät he voineet kulkea eteenpäin, vielä vähemmän taakkoja kantaa. Nämä miehet, 81 kantamusta ja kapteeni Nelson, jonka jalat olivat puhjenneet paiseihin, jätettiin erämaahan odottamaan, kunnes pääjoukko toimittaisi ylempänä olevalta orjakauppiaan asemalta apua. Sinne alettiin sitten ponnistaa hengen edestä ilman muuta ruokaa, kuin mitä metsästä löydettiin marjoja, juuria ja sieniä. Jos tavattiin matkalla joku kyläpahanen, niin se ryöstettiin putipuhtaaksi, sillä nälkäkuolemaa vastaan taistelevat miehet eivät välittäneet omantunnon soimauksista. Mutta kourallinen maissijauhoa miestä kohti ei ollut suuri saalis nälän näännyttämille miehille. Pitkin matkaa karkaili väkeä, vieden kantamuksensa, varsinkin ampumavaroja, mukanaan. 12 päivää kestäneen vaelluksen jälkeen Stanley retkikuntansa keralla vihdoin pääsi orjakauppiaiden asemalle, uutisraivaukselle, jossa sen nuoresta iästä huolimatta jo oli oivat asunnot ja laajat rehevät viljelykset. »Ja pian kättelivät meitä iloiset kookkaat miehet, jotka näyttivät erämaassa viihtyvän yhtä hyvin kuin omassa kotimaassaan. Useimmat olivat manjemalaisia, joista arabialaiset olivat saaneet parhaat apulaisensa, vaikka valloittajien ja valloitettujen välit alussa olivatkin niin huonot. Vasta kuudetta kuukautta he olivat olleet tällä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta ennättäneet sen niin hyvin asua — ja hävittää kaikki alkuasukkaitten asumukset, mitä oli monen päivämatkan piirissä. Laajalla alalla oli tuskin ainoatakaan majaa jäänyt eheäksi, plantaanilehdot, banaanilehdot, maniookki- ja viljavainiot oli hävitetty, ja sen, mitä ihmiset olivat jättäneet, olivat elefantit, simpanssit ja apinat tallanneet mätäneväksi löyhkääväksi ryteiköksi, johon nopeaan katosi näkymättömiin entinen viljelys. Stanley arvosteli hävitetyn alueen laajuuden 100.000 neliökilometriksi.

Ipotossa, Kilongalonga nimisen orjakauppiaan uutisasemalla, retkikunta aluksi sai vieraanvaraisen vastaanoton, mutta jo muutaman päivän kuluttua sitä seurasi ynseys ja niin suuri ahneus ruokavarain luovuttamisessa, että retkikunta keskellä laajain raivauksien rikkauksia taas oli perikadon partaalla, etenkin kun väki möi kiväärejään ja ampumatarpeitaan huolimatta raipoista ja hirsipuista — yksi varkaista jälleen hirtettiin muille varoitukseksi. Stanley olisi väkivoimalla tehnyt lopun kurjuudesta, jos olisi voinut luottaa väkeensä. Myymällä kaikki yksityiset ylellisyysesineensä kultakellostaan alkaen, hän sai lähetetyksi apuretkikunnan kapteeni Nelsonin luo. Kun apu saapui »Nälkäleiriin», oli siellä jäljellä vain kapteeni itse puolikuolleena uupumuksesta ja viisi muuta henkeä, joista kaksi kuolemaisillaan. Muut olivat joko kuolleet, karanneet tai kadonneet etsiessään ympäröivistä metsistä jotain nälkänsä tyydyttämiseksi. Sillä tiellä, jota retkikunta oli kulkenut, oli tuon tuostakin ruumiita.

Ennenkuin kapteeni Nelson ennätti Ipotoon, oli Stanley jo lähtenyt sieltä matkaan, koska viivytys olisi ollut retkikunnan tuho. Sitä ennen hän oli tehnyt orjakauppiaan kanssa sopimuksen kahden eurooppalaisen ja kolmisenkymmenen sairaan kantajan ruokkimisesta, kunnes hän saattoi heille toimittaa apua.

Tie raivauksen poikki.

Lähdettyään matkaan lokakuun 28:ntena 1887 Stanley tuli ensiksi balessekansan asuinmaille. Heidän kylissään oli vain yksi katu ja kaksi taloa, yksi kadun kummallakin puolella, mutta talot, jotka olivat lankuista rakennetut, saattoivat olla jopa 120 m pitkiä, kymmeniin osastoihin jaettuja. Vielä ihmeellisempiä olivat tämän kansan raivaukset, ne kun olivat vain yhtä suurta hirsimurrokkoa, joka ympäröi kylää. »Kun astumme esiin metsän syvyydestä, niin huomaamme esim., että tie ensin kulkee kolmisenkymmentä metriä mahtavan kaadetun puun runkoa, sitten se poikkeaa suorakulmaisesti sivulle päin ja kulkee pari metriä pitkin vankkaa oksaa. Kun sitten on astunut pari metriä maata pitkin, on edessä jykevä, ehkä metriä korkea kaatunut puu. Kun on sen poikki kiivennyt, niin ovat vastassa toisen jättiläisen kurotetut käsivarret, joiden seassa täytyy ryömiä, kontata ja luikerrella eteenpäin, kunnes saa jalkainsa alle uuden oksan — oksalta pääsee rungolle, kääntyy taas puolen käännöksen oikealle ja kulkee runkoa tyvipäähän, kunnes täytyy kavuta uuden, edellisen poikki kaatuneen puun latvaan; nyt täytyy kääntyä puolen käännöstä vasempaan ja kavuta ylöspäin, kunnes on kuutta metriä korkealla maasta. Moisessa huimaavassa korkeudessa ei tosiaankaan saa olla varomaton eikä hermoheikko. Kun on tästä varovaisesti eteenpäin punnertanut, on jälleen astuttava oksalle ja sen jyrkkää viettävää selkää kuljettava alaspäin, kunnes ollaan 2 metriä korkealla maasta, jonka jälkeen on hypättävä huojuvalle oksalle ja tätä taas kuljettava 6 metrin korkeuteen, astuttava edelleen valtavaa runkoa pitkin ja taas maahan laskeuduttava. Täten matkasimme eteenpäin tuntikausia polttavassa päivänpaisteessa ja tukahuttavassa, vesihöyryn kyllästyttämässä ilmassa, joka sai hien virtana valumaan huokosistamme. Kolme kertaa olin aivan vähällä saada surmani näissä kamalissa voimisteluharjoituksissa. Yksi mies putosi ja paikalla kuoli, monta muuta runneltui pahoin.» Kylät olivat näiden murroksien keskellä ja toisinaan kesti kavuta puolentoista tuntia, ennenkuin ennätti metsänreunasta läheiseltä näyttävään kylään. »Omituista oli nähdä raskaita taakkoja kantavan karavaanin kulkevan tämmöisen murtomaan poikki. Näkyi usein puroja, jokia ja rämeitä solakkain, livettävien, kumoon kaatuneitten runkojen alla, jotka muodostivat veden yli kuutta, jopa kahdeksaakin metriä korkealta kaartavan sillan. Toisia väestä putoo, toisia horjuu, pari jo on maassa kumossa, toisia on 6 metriä korkealla ilmassa, toisia maassa matelee runkojen alaitse. Vielä on toisia sekaantuneina oksasokkeloihin, kolmisenkymmentä tai enemmänkin on seisahtunut suoralle notkuvalle rungolle, pari muitten edellä oksalla seisten ja tähystellen, minne matkaa on nyt jatkettava. Ja tämä kaikki on paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa, kun joka puolella suihkii piiloutuneitten vihollisten ampumia surmaavia nuolia, joka ei, Jumalan kiitos, kuitenkaan usein tapahtunut.» Näissä murroksissa viljeltiin maissia, papuja, plantaaneja, banaaneja, tupakkaa, bataatteja, jamssia, meloonia ja kurkkuja.

Näillä seuduin tavattiin ensimmäiset kääpiökylät, joista asukkaat kuitenkin olivat muuttaneet pois.

»Joka päivä iltapuolella taivas pimeni. Ukkosen kammottava ääni kaikui metsässä, salamat leimusivat, latvoja katkesi tai metsän iäkkäitä patriarkkoja sortui salaman latvasta tyveen halkaisemina harva se päivä; pilvet kaatoivat päällemme sadetulviaan, joiden kylmyys ja kosteus yhä enemmän heikonsivat verenvähyyden ja nälän heikontamaa ruumistamme. Mutta matkaa tehtäessä kaitselmus oli meille armollinen. Aurinko paistoi taas ja loi miljoonittain lempeitä säteitään lehväkaton läpi. Se elvytti mieliämme ja loi metsän kaartoihin ja soliin taivaallisen ihanuuden; se muutti solakat, viehkeät rungot harmaiksi marmoripilareiksi ja vaihtoi kaste- ja sadepisarat kimalteleviksi jalokiviksi. Näkymättömät linnut alkoivat tuhatäänisen soitantonsa, papukaijalaumat täyttivät ilman iloisella kirskunallaan ja vihellyksillään, apinalaumat hyppivät puissa hullunkurisimpia hyppyjään ja silloin tällöin syvä-ääninen mölinä jostain etäisestä piilopaikasta ilmaisi soko- tai simpanssiperheen siellä huvittelevan hurjapäisillä kisoillaan.»

Marraskuun puolivälissä retkikunta jälleen vaihteeksi tuli kyliin, jotka niihin saakka olivat säilyneet manjemain hävitykseltä, ja niissä tavattiin yllin kyllin ruokatavaroita. Stanley viipyi Ibuirin kylissä jonkun aikaa ja paikalla nälkiintynyt joukko alkoi voimistua ja lihoa. Matkaa jatkettaessa tavattiin sitten paljon kääpiökansan kyliä, mutta ei ainoatakaan niiden asukkaista. Kääpiöillä ei ollut viljelyksiä, balesse-neekereillä sitä vastoin laajoja raivauksia. Harvoin he ottivat samalta vainiolta kahta satoa, ja kun plantaanilehto oli kerran tehnyt hedelmän, hylättiin se ja korjattiin sato toisesta. Kun viljavainio oli kerran muokattu, kylvetty ja laiho siitä korjattu, sai se jälleen metsittyä. Alkuasukkaat raivasivat yhä uusia maita ja sen vuoksi heidän murrosviljelyksensä olivat niin suunnattoman laajat. Banaaneja ja plantaaneja istutettaessa hakattiin alusmetsä ensin pois ja taimet istutettiin mataliin kuoppiin. Sitten kaadettiin metsä ja puut jätettiin lojumaan siihen, kuhun olivat kaatuneet. Kuuden kuukauden kuluttua banaanit ja plantaanit jo olivat kasvaneet 2 1/2 metrin korkuisiksi ja ennen vuoden loppua ne tekivät hedelmiä. Maissi sitä vastoin tarvitsee auringonpaistetta. Puut hakataan poikki vähän ilmajuurien yläpuolelta, jota varten on rakennettava 3, 4, jopa 6 metriä korkeita telineitä, ja rungot katkotaan pölkyiksi, halotaan sitten laudoiksi tai koverretaan kaukaloiksi. Oksat kootaan kasoihin lahoamaan, mutta jätetään polttamatta, jottei maa menettäisi multaansa. Tämä kansa, joka osoitti niin suurta uutteruutta viljelyshommissaan, oli valmis polttamaan hyvin rakennetun kylänsä vain siitä syystä, että muukalaiset olivat viettäneet siinä yhden yön.

Aarniometsä aukeaa.

Marraskuun viimeisenä päivänä retkikunta vihdoin saapui korkealle vuorelle, josta avautui laaja näköala itää kohti, ja siellä viimeinkin näkyi aarniometsän toivottu raja! Väki riemuitsi, kurotti kätensä ihanaa kaukomaata kohti ja kohotti silmänsä kiitosrukoukseen taivasta kohti. Mutta katsellessaan itää kohti yli synkän, rannattoman metsän, sansibarilaiset puivat sille nyrkkiään, ilkkuivat sitä, syyttivät sitä julmuudesta, vertasivat sitä helvettiin — syyttivät sitä satain toveriensa surmasta, sanoivat sitä sienien ja metsäpapujen erämaaksi — »mutta suuri metsä, äärettömänä kuin maanosa, lepäsi kuin nukkuva hirviö, jonka takkuisesta turkista kohosi autereisia utuja.» Kun joulukuun 2:sena tavattiin ensimmäinen heinällä katettu maja, niin tervehdittiin sitä ilohuudoin ja yksi miehistä juoksi ja suuteli heiniä. Päivällisloman aikana joukko nuoria miehiä kävi tiedusteluretkeltä ja palatessaan se toi mukanaan kourallisen vihantaa ruohoa; sitä tervehdittiin »yhtä hartaalla ilolla, kuin Noa perheensä keralla mahtoi tervehtiä kyyhkyä ja öljypuun oksaa.»

Eräässä kylässä oli korjattava kekomaisen majan kattoa — majan kekomuotokin ilmaisi ruohomaiden läheisyyttä — jonka vuoksi eräs miehistä nousi katolle. Hän katseli ensin välinpitämättömästi ympärilleen, mutta kohotti pian kätensä silmiään varjostaakseen ja tähysti innostuneena eteenpäin. Sitten hän huusi niin kovalla äänellä, että se kuului kautta koko kylän: »Minä näen ruohomaan, ah mehän olemme aivan sen reunalla!»

»Niin aina», vastasi toinen ivaten, »etkö näe järveäkin ja höyrylaivaa ja sitä pashaa, jota etsimme?»

Useimmat kuitenkin sanomasta innostuivat, kapusivat katoille notkeasti kuin villikissat, toiset puiden latvoihin ja muuan huimapää niin korkean puun latvaan, että tuskin apinakaan olisi voinut häntä seurata. Ja kaikki he vahvistivat sanoman todeksi. Viljelyskasvien luku oli suuresti lisääntynyt, saatiin tukuttain oivaa tupakkaa, öljyjä, jolla voitiin rasvata pyssynlukot, ja lopulta miehistö valmisti semmoistakin öljyä, jolla se saattoi ruumiinsa rasvata. Risiiniöljypensastakin täällä viljeltiin.

Metsästä päästäessä.

»Iturin länsirannalla oli kapea vyöhyke jouhevaa metsää ja odotettuamme, kunnes koko kolonna oli kulkenut joen yli, kuljimme Jephsonin johdolla puolen kilometriä leveätä elefantin polkua. Tämän matkan kuljettuamme tulimme sanomattomaksi iloksemme aaltoilevalle lakeudelle, joka oli vihantaa kuin englantilainen hoitonurmikko. Kirkas ihana päivänvalo ympäröi meitä, aurinko virkisti meitä lämmittävillä säteillään ja hengitimme puhdasta ilmaa sanomattoman innostuksen valtaamina. Jos saan arvostella muitten tunteita omieni mukaan, niin tuntui meistä, ikäänkuin olisimme olleet kaksikymmentä vuotta nuoremmat, kun vahvistunein jäsenin astuimme pehmeälle hennolle nurmikolle. Marssimme eteenpäin tavallista nopeammin askelin ja lopulta me, voimatta enää hillitä itseämme, aloimme kaikin juosta. Ei ollut retkikunnassa sitä miestä, joka ei olisi tuntenut nuorekkaan riemun laajentavan ja elähyttävän sydäntään. Sinitaivas ei milloinkaan ollut meistä näyttänyt niin avaralta, korkealta, kirkkaalta ja puhtaalta kuin tällä hetkellä. Katselimme päin aurinkoa silmiämme varjostamatta sen häikäiseviltä säteiltä. Hento ruoho, joka oli orastanut vanhan, kuukausi takaperin poltetun heinän tuhkaan, aaltoili hiveleväin tuulahduksien henkiessä, ikäänkuin meille näytelläkseen nuoren vihannuutensa miellyttäviä värivivahduksia. Linnut, jotka niin kauan olivat olleet meiltä piilossa, liitelivät kirkkaassa ilmassa; gasellit ja hirviantiloopit katselivat meitä ihmetellen ruohoisilta kunnailta, poistuakseen sitten korkein loikkauksin ja pysähtyäkseen jälleen korskuen ihmetystään ilmaistakseen, puhvelit kohottivat päätään ihmetellen hiljaisten lakeuksiensa uutta rauhanhäiritsijää ja kömpelöt ruumiinsa ojentaen juoksivat pois turvallisempiin seutuihin. Penikulmittain aaltoili edessämme vaaleanvihantaa laidunta pehmeissä aalloissa ja notkoja täyttivät varjoisat, kapeat ja mutkailevat puistovyöhykkeet, jotka halkeilivat lakeutta. Tasaisen ruohomaan ja verkalleen viettäväin kenttäin aavasta pinnasta kohosi lukemattomia matalia kunnaita tummine lehtoineen tai yksinäisine uljaine puineen; ja kaukana idässä kohosi uhkaavia vuoristoja, joiden takana arvasimme sinisen Albert Njansan varmaankin lepäävän syvässä uomassaan. Vasta kun hengästys pakotti pysähtymään, lakkasi retkikunta juoksemasta; nopea kulkukin oli nautinto, jota emme olleet saaneet maistaa moneen aikaan.»

Huono vastaanotto.

Kauaa ei retkikunta kuitenkaan saanut rauhassa ihailla ruohomaita eikä hekkumoida sen kaikenlaisessa ylellisyydessä. Nuolia tulla tuiski milt'ei joka kylästä, vaikkei ankarampaa vastarintaa vielä tehtykään. Väki pakeni kylistään ja näytti mielellään sallivan retkikunnan kulkea yhä kauemmaksi. Joulukuun 8:ntena saavuttiin erinomaisen taajaan asuttuihin, varakkaihin seutuihin, joissa jo tuntuivat Albert Njansan viileät tuulahdukset. Banaanit notkuivat hedelmiensä painosta, bataattivainiot olivat laajat, durrakenttiä oli kylien ympärillä satoja hehtaareja. Tasangolla ei retkikuntaa kuitenkaan vielä häiritty, mutta sitä tuimemmin sen kimppuun käytiin vaaramaassa. Onneksi Stanley oli leiripaikakseen tavannut kukkulan, jota oli helppo puolustaa, ja siinä hän odotti suuren alkuasukasarmeijan ensimmäistä hyökkäystä. Kiväärit ja hyvä johto tekivät tehtävänsä. Mille suunnalle vain hyökättiin, kaikkialla alkuasukkaat nuolineen, keihäineen ajettiin pakoon. Yhtä mittaa taistellen jatkettiin sitten matkaa Albert Njansalle saakka.

»Neljännestunnin kuluttua saavuimme ylängön reunalle ja näimme noin 45 kilometrin päässä toisen, osaksi pilviin katoavan, erinomaisen korkean ylänkömaan tummansinisen yksitoikkoisen reunan. Miehet ällistyneinä nurisivat pettymystään sen nähdessään. Tiesin, että se oli Unjoro, ja että meidän ja tuon laajan, sinisen ylängön välillä oli suunnaton syvä kuilu ja tämän kuilun pohjalla Albert Njansa. Meidän edessämme ei nimittäin näyttänyt olevan mitään muuta, ei kukkulaa, vuorijonoa eikä muutakaan kohennusta, vaan ainoastaan tämä etäinen, suunnaton, tumman sininen maan syrjä; pohjoisen ja itäisen vuorijonon itäinen pää vietti jyrkkään, ikäänkuin johonkin kuiluun tai suunnattoman syvään laaksoon.

Albert Njansa.

»Kun väki näki. Unjoron kaukoylängön, huusi se harmistuneena: 'Mashallah! Tuo Njansa näyttää yhä vain pakenevan ja pakenevan.' Mutta joka askeleella nyt huomasi lähestyvänsä joko tavattoman syvää laaksoa tai itse Njansaa, sillä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi kohosi edessämme Unjoron ylänkö ja yhä enemmän alenivat rinteet tiemme kahden puolen, kunnes lopulta kaikkien katse lepäsi harmaalla usvalla tai — millä? — sumullako? Ei, se oli Njansa päivänpaisteen auteren verhoamana, sillä kun käänsimme katseemme koillista kohti, niin näimme, että sillä oli valtameren väri. Miehet seisoivat monta minuuttia tuijottaen järveä, ennenkuin he käsittivät, että se, mitä he näkivät, oli vettä, jonka jälkeen he kajauttivat raikuvat riemuhuudot.»

Sen syvänteen rinne, jonka pohjalla Njansa oli, oli suunnattoman korkea — 750 metriä järvestä lukien — rosoinen ja jyrkkä, jokirotkojen uurtelema, polku oli jyrkkä ja vaivaloinen, ja monta tuntia kului, ennenkuin retkikunta oli järven rantalakeudella, sen kun kaiken aikaa täytyi taistella päälle tunkevia vihollisjoukkoja vastaan.

Muutamaa kilometriä leveällä rantalakeudella asui vain köyhiä, mutta siltä kylläkin vihamielisiä kalastajia, eikä suuri retkikunta voinut siellä kauaa viipyä. Emin pashasta ei tiedetty mitään, vaikka muistettiin paria toista valkoista, eversti Masonia, joka oli järven kartoittanut, ja Casatia, joka oli Kabbaregan vankina Unjorossa. Stanley olisi lähettänyt veneen Wadelaihin pashalle sanaa viemään, mutta kun hän oli jättänyt oman veneensä Ipotoon, eikä järvellä ollut muuta kuin aivan pieniä ruuhia, eipä edes rannalla puuta kyllin ison kanootin kovertamiseksi, oli hänen siitä tuumasta luopuminen. Maisin Wadelaihin tunkeutuminen taas olisi maksanut liian paljon ampumatarpeita. Hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin palata aarniometsään noutamaan veneensä ja samalla saamaan tietoja jälkijoukosta, jonka puolesta hän alkoi olla sangen levoton. Suurilla voimanponnistuksilla uupunut retkikunta jälleen nousi kolmeaneljännestä kilometriä korkealle rantaäyräälle ja kulki taistellen ruohomaitten poikki samaa reittiä, jota oli tullutkin. Kostoksi hyökkääjille Stanley antoi väkensä ryöstää karjaa ja kun viljaa oli kylissä runsaasti, niin elettiin paluumatkalla vihollisen ahdisteluista huolimatta kuin Egyptin lihapatojen ääressä ja väki oli sangen tyytyväistä.

Fort Bodo.

Tunkeuduttuaan monta päivämatkaa aarniometsän uumeniin Stanley leiriytyi hyljättyyn suureen kylään ja päätti perustaa siihen aseman vastaisten toimiensa tukikohdaksi. Suurella miesjoukolla ryhdyttiin työhön, rakennettiin linna ja ympärille vankka paaluaita ja kaivettiin oja, kulmiin rakennettiin viittä metriä korkeat vartiotornit. Rakennettiin huoneet upseereja varten, vilja-aitat, kyökki, varastohuoneet ja ulkohuoneet, jotka lehdillä katettiin. Tämän jälkeen luutnantti Stairs lähetettiin 100 miehen keralla Ipotoon venettä ja sinne jätettyjä miehiä ynnä t:ri Parkea ja kapteeni Nelsonia hakemaan. Tammikuun 19:ntenä 1888 tämä joukko lähti matkaan.

Odotellessaan sen paluuta Stanley uutterasti varusteli asemaansa. Kun rakennukset olivat valmiit, ruvettiin viljelyksiä laajentamaan. Alkuasukkaat kaiken aikaa hiiviskelivät linnan ympärillä, pistelivät teille myrkytettyjä teikkejä, kaatoivat banaanipuita ja tekivät kaikenlaista muuta kiusaa. Läheisyydessä oli useita kääpiöleirejä, ja nämä ensi työksi perin pohjin hävitettiin ja vartiastoja pidettiin alituiseen liikkeellä viljelyksien ympärillä.

Huoneissa ei oltu montakaan päivää asuttu, ennenkuin niihin alkoi tulvia rottia, kirppuja ja pienen pieniä sääskiä. Rotat turmelivat viljan, jota oli anastettu maanasukkaitten varastoista, purivat ihmisiä jalkoihin, juoksentelivat uhmaten heidän kasvojensa yli ja piiloutuivat vuodevaatteihin. Osa tosin sortui syvään ojaan, joka oli linnan ympärille kaivettu, mutta toisia kuitenkin pääsi linnan sisäänkin, ja nämä lisääntyivät niin nopeaan, että niistä tuli mitä katalin rasitus. Sitten lämpöiset kuivat savilattiat alkoivat siittää suunnattomat määrät kirppuja. Päälle puettaessa niitä kokoontui sääriin ja käsivarsiin, niin että ne olivat aivan mustanaan. Lattioita pidettiin sen vuoksi alati märkinä ja ne lakaistiin kahdesti päivässä. Pieniä sääskiä vastaan eivät tavalliset sääskiharsot vähääkään suojelleet; oli tehtävä tiheämmät musliinista, mutta niiden alla taas oli kovin tukala nukkua. Öisin lemuriapina kirkui ja voivotteli, niin ettei tahtonut rauhaa saada. Toisinaan saapui raivauksesta oikein tulvanaan punamuurahaisia, niiden kolonneja kaivanto ei vähääkään kyennyt pidättämään. Pitkissä, taajoissa, katkeamattomissa riveissä, kahden puolen sotamiehet vartijoina, nämä lukemattomat hyönteiset laskeutuivat kaivantoon ja nousivat sen päälle vastakkaista rinnettä pitkin, kiipesivät rintavarustuksen yli, tunkeutuivat paalujen välitse ja vallin yli linnan pihaan; jotkut kolonnat kävivät kyökin kimppuun, toiset hyökkäsivät päävahtiin ja upseerien kortteereihin; ja armas sitä paljasta jalkaa, joka sattui astumaan näiden lukemattomien laumojen päälle! Nokkosilla ruoskiminen ei ole mitään siihen verraten. Tuhansittain näitä pistäviä myrkyllisiä pikkueläimiä ryömi pitkin sääriä ja ruumista, sekaantui hiuksiin; ne kalvoivat kirkkaat sarvimaiset leukansa lihaan ja jokainen puraisu synnytti kimoilevan rakkulan. Kaikki, mitä elävää oli, hätääntyi niiden ilmestyessä. Miehet huusivat ja kiljuivat tuskissaan, hyppivät ja vääntelivät itseään. »Päämme päällä syntyi äkkiä kahinaa kuivissa frynium-lehdissä, ikäänkuin tapahtuisi sieltä yleinen kansanvaellus. Rotille, hiirille, käärmeille, kovakuoriaisille ja sirkoille tuli äkkiä kova kiire. Riippumatostani näen kynttilän valossa, kuinka vihollinen lattiaa pitkin marssii eteenpäin, kiipee seinillä, tunkeutuu katon lehväpeitteen joka sopukkaan, nuuskii joka nurkan, rotan reiän ja raon; kuulen pienien sokeiden rotanpoikasten piipittävän ja vikisevän ja niiden säikähtyneiden vanhempain kauhusta kiljuvan. Silloin tervehdin muurahaisia siunauksena ja toivon niille onnea niiden sotaretkeltä, kunnes äkkiä katosta putoo vuoteelleni joitakuita, jotka ovat mieskurin unohtaneet, ja paikalla heidän suosijansa muuttuu leppymättömimmäksi viholliseksi, joka raivostuneena huutaa tuomaan hiilipannua, voidakseen paistaa niitä siinä tuhansittain, kunnes ilma on täynnään paistettujen muurahaisten häkää. Olkoot he kirotut!»

Stanley sanoo ihmetelleensä, miksi käärmeet Afrikassa niin harvoin purevat. Vaikka koko maanosa on täynnään kaikenlaisia matelijoita ja vaikka hän oli kulkenut tässä maanosassa maitse ja vesitse enemmän kuin 45.000 kilometriä, niin olivat käärmeet vain kahdesti purreet hänen seuralaisiaan, eikä purema kummallakaan kerralla ollut kuolettava. Mutta paikalla kun ruvettiin metsää raivaamaan, maata kuokkimaan ja tietä rakentamaan, kävi hänelle ilmeiseksi, kuinka suuret vaarat todenteolla olivat alati väijyneet. Näissä töissä tavattiin yhtä mittaa käärmeitä, hoikkia piiskakäärmeitä, jotka viheriäisinä kuin nuori vehnän olki ryömivät oksissa ja putoilivat miesten jalkoihin, näiden vesureillaan hävittäessä niiden piilopaikkoja. Tavattiin sitä paitsi monenlaisia kirjavia puukäärmeitä. Vielä tapettiin paksuja pöhökäärmeitä, sarvikäärmeitä, sokeita hopeakäärmeitä ja muita erittäin myrkyllisiä matelijoita.

Kun viljelykset oli saatu kuntoon, alkoi niillä käydä puhveleita, metsäkarjuja, jopa elefanttejakin, linnan läheisyydestä huolimatta. Jotta niitä voitaisiin paremmin vartioida, hakattiin itää ja länttä kohden leveät tiet. Viimeksi nostettiin Egyptin lippu liehumaan ja pian sen jälkeen palasi luutnantti Stairs tohtori Parken, kapteeni Nelsonin ja Ipotoon jätetyn miesjoukon tähteitten keralla. Manjemat olivat kohdelleet heitä mitä kehnoimmin, solvaisseet heitä, kiduttaneet heitä nälällä, nylkeneet heiltä, mitä suinkin irti saivat, mutta henkensä he kuitenkin olivat pelastaneet ja saapuivat nyt tyytyväisinä aarniometsään perustettuun kotiin.

Kääpiökuningatar.

Luutnantti Stairs lähetettiin parin päivän kuluttua takaisin käymään Ugarrowan leirissä saakka, tuomaan sinne jätetyt sairaat ja toimittamaan sieltä edelleen sanaa Jambujaan lähetetylle jälkijoukolle. Stanley pian hänen lähdettyään sairastui paiseihin ja vatsatautiin, jonka pahimmillaan ollessa hän oli kuoleman kielissä. Hänen vielä sairaana maatessa eräs miehistä sai kiinni kääpiökuningattaren, 1 1/2 metriä pitkän nuoren soman naisen, jolla oli leveät, pyöreät kasvot, suuret silmät, pieni suu, vaalean ruskea iho. Koko iho oli vaalean ruskean, hienon karvan peittämä.

Viljelykset menestyivät erinomaisesti. Tuskin oli viljan siemen kylvetty, ennenkuin se kuin komennon jälkeen alkoi orastaa ja kasvaa niin ihmeteltävän vehmaasti ja nopeaan, etteivät kylväjät tahtoneet silmiään uskoa. Viikon kuluttua maissi jo oli viidakon mittaista ja elefanttilauma olisi sangen hyvin voinut piiloutua laihon sisään. Vilja oli jo kukkinut, tähkät valmiiksi muodostuneet ja sato lupasi tulla mitä paras.

Ennenkuin se kuitenkaan ennätti tuleentua, lähti Stanley Ipotosta tuodun veneen keralla Albert Njansalle. Kapteeni Nelson ja sairaat jäivät hyvin varustettuun linnoitukseen, Fort Bodoon, laihoja vartioimaan ja korjaamaan. Toisena päivänä retkikunta sai kiinni neljä kääpiönaista ja pojan. Kun oli metsän läpi kuljettu, tultiin avomaille ja jälleen ne vaikuttivat yhtä elähyttävästi, varsinkin niihin, jotka nyt olivat mukana ensi kerran. Avomailla väestön mieliala nyt oli kokonaan muuttunut.

»Malleju».

Niissä paikoissa, joissa edellisellä kerralla oli ankarimmin taisteltu, saatiin nyt helposti aikaan rauhallinen seurustelu alkuasukkaitten kanssa. Ja saatiin tietoja Emin paskastakin. »Noin kaksi kuukierrosta sen jälkeen, kuin tästä ohi kuljitte, saapui Katontsaan mies, jota sanottiin »Mallejuksi» eli »parrakkaaksi», suurella veneellä, joka oli kokonaan rautaa. Ja kuitenkin se pysyi veden päällä. Ja sen keskellä oli korkea musta puu, ja siitä nousi savua ja tulikipunoita, ja siinä oli paljon ihmeellisiä ihmisiä ja siellä juoksenteli vuohia kuin kylän torilla ja kanojakin siinä oli laatikoissa, joiden edessä oli rautatangot, ja kuulimme kukkojen kiekuvan yhtä iloisesti kuin durravainioillammekin. Malleju tiedusteli syvällä äänellä sinua, veljeään. Emme tiedä, mitä Katontsa hänelle sanoi, mutta Malleju lähti tiehensä isolla rautaveneellään, josta nousi savua ilmaan, ikäänkuin se olisi ollut ilmiliekeissä. Varmaan sinä pian löydät hänet. Masamboni lähettää järvelle airuensa, ja huomenna Katontsa saa tietää, että Mallejun veli on tullut.»

Seuraavana päivänä saapui seudun mahtavin päällikkö, Masamboni, itse,, ja Stanley sai hänet veriveljekseen. Ylhäisiä ja alhaisia kokoontui suunnattomat laumat näitä vieraita näkemään ja kuulemaan, ja kaikki muut päälliköt noudattivat Masambonin esimerkkiä. Asukkaista suurin osa oli oikeita neekereitä, maanviljelijöitä, mutta karjojen omistajat olivat kaikki jaloja vahumoja. Retkikunnalle tuotiin yllin kyllin ruokavaroja, karjaa ja viljaa. Maanasukkaat halukkaina oppaina retkikunta jatkoi matkaa järvelle, jonka rannalla sitä odotti »Mallejun» jättämä kirje. Vene kuljetettiin järvelle ja luutnantti Jephson lähti viemään Eminille tietoa Stanleyn tulosta ja retkikunnan tarkoituksesta.

Stanleyn ja Eminin kohtaus.

Huhtikuun 27:ntenä 1888 näkyi koillisessa Eminin höyrylaiva ja illalla Emin italialaisen Casatin ja egyptiläisen upseerin keralla saapui Stanleyn leiriin. Molemminpuolinen ilo oli kylläkin vilpitön, vaikka molempien löytöretkeilijäin tuumat muutoin kävivätkin koko lailla ristiin, kuten Stanley piankin sai huomata. Emin ei ollut niin vaikeassa asemassa, kuin häneltä saaduista tiedoista päättäen oli luultu. Tosin uhkasivat pohjoisesta käsin mahdilaiset, etelästä päin Unjoron katala kuningas, Kabbarega, jonka rääkkäyksien johdosta Casati oli kuolla; tosin olivat hänen ampumavaransa vähissä, mutta Stanleyn tulon aikana ei ollut suurempia sotatoimia käynnissä ja mieliala sen vuoksi oli toivehikkaampi. Emin pelkäsi, ettei hänen sudanilainen sotaväkensä suostuisi palaamaan merenrannalle, sillä Päiväntasaajan maakunnassa he elivät kaikenlaisten ruokavarain ylellisyydessä, jota paitsi heillä oli suuret perheet. Pienistä vaate- ynnä ylellisyysesineiden lahjoista, joita Emin saattoi antaa, Stanley upseereineen todella tuli vakuutetuksi siitä, etteivät pashan asiat vielä olleet niinkään epätoivoiset. Kun Emin oli horjuvainen, niin Stanley, Jephsonin hänen luokseen jättäen, kehoitti häntä pohtimaan asiaa, kunnes hän kävisi Aruwimin suupuolessa tiedustelemassa jälkijoukkonsa kohtaloa. Eminin vastauksesta hän tuli siihen käsitykseen, että hänellä, niin pasha kuin olikin, oli varsin vähän sananvaltaa oman väkensä keskuudessa. Emin toimitti Stanleylle 130 kantajaa, mutta näistä karkasi toista sataa heti ensi taipaleella.

Stanley löytää Runsoron.

Kuljettuaan penikulman verran Albert Njansan lounaisrannalta ja kaakkoa kohti katsellessaan Stanley löysi tämän retkensä merkillisimmän maantieteellisen löydön. Eräs poika hänelle osoitti vuorta, jonka sanottiin olevan suolan peittämän, ja Stanley näki omituisen muotoisen, ihanasti hohtavan pilven, joka oli mahtavan, ikuisen lumen peittämän vuoren näköinen. Seuraillessaan sen piirteitä alaspäin hän kummastellen huomasi, kuinka sen juuren väri oli tumman sinimusta, niin että hän jo pelkäsi uuden hirmumyrskyn lähestyvän — yhden kamalan hirmumyrsky-yön hän vastikään oli Eminin seurassa viettänyt Njansan rannalla — mutta kun hän katsoi aina itäisen ja läntisen ylängön väliseen kuiluun saakka, käsitti hän äkkiä, ettei se ollut kangastus eikä muu näköhäiriö, vaan todellinen vankka vuori, jonka huippua peitti lumi. Retkikunta sai käskyn pysähtyä ja Stanley tutki vuorta tarkkaan kiikarilla, määräsi suunnan, jossa se näkyi, ja tuli sitten vakuutetuksi, että se oli Ruwenzori eli oikeammin Runsoro, s.o. täysikuu, josta hän oli kuullut puhuttavan ja jonka neekerit luulivat valkoisella metallilla katetuksi. Stanley oli arvellut heidän mainitsemaansa metallia valkoiseksi kallioiseksi. T:ri Parke oli tosin jo ennen ilmoittanut nähneensä lunta eräällä vuorella, mutta Stanley oli väittänyt sitä mahdottomaksi, koska hänen tietonsa mukaan seudussa ei ollut 1700 metriä korkeampaa kukkulaa.

Löydöstään Stanley kirjeellä ilmoitti Emin pashalle ja ennätti vielä saada hänen onnittelunsa. Omituista on, ettei ainoakaan matkustaja ennen Stanleytä ollut tätä vuorta huomannut. Ympäristön utuinen ilmasto on syynä siihen, että se näkyy vain erikoisen kirkkaalla säällä. Mutta Stanley sen ensi kerran nähdessään olikin korkealla kuivalla ylängöllä.

Stanley oli jättänyt Emin pashalle melkein kaikki tuomansa ampumatarpeet ja oli sen vuoksi itse joutua pahaan pulaan, kun jotkut ylängön päälliköistä aikoivat salakavalasti hyökätä hänen kimppuunsa. Hän vältti vaaran siten, että ystävänsä Masambonin avulla itse hyökkäsi ensiksi. Sotaretki päättyi verenvuodatuksetta, kun petollinen päällikkö koko kansansa keralla oli lähtenyt käpälämäkeen. Masambonin 1000 sotilasta pani voiton johdosta toimeen suurenmoisen falangitanssin, jota Stanley upseereineen katseli. Stanley kuvaa tätä tilaisuutta seuraavasti:

Masambonin sotatanssi.

»Afrikkalaisten tanssi on enimmäkseen raakaa ilveilyä, kummia liikkeitä, hyppyjä ja ruumiin vääntelyitä rumpujen tahdin mukaan. Melu on ylenpalttista ja äänekkäät naurunremahdukset osoittavat, että tarkoitus saavutetaan, joka on villien huvittaminen. Joskus astuu kaksi miestä kyläläisten muodostamasta puoliympyrästä laulaen rummun tai torven säestyksellä ja koko joukon käsiään paukuttaessa duetin, taikka esittää soolokarkelon yksi mies mitä ihmeellisimmällä tavalla koristettuna, kukon sulilla, nuoriin pujotetuilla kalebassihelistimillä, pienillä umpikulkusilla, ihmisten, apinan ja krokotiilin hampailla, jotka Afrikassa käyvät jalokivistä. Mutta aina pitää olla kuorolauluakin, — kuta suurempi kuoro, sitä parempi — ja kun miehet, naiset ja lapset kohottavat äänensä yli rumpujen paukkeen ja väkijoukon sopotuksen ja metelin, niin nautin siitä melkoisesti, se täytyy minun tunnustaa. Mutta harvoin olen kuullut soittoa tai nähnyt karkeloa, joka olisi voinut englantilaista kuulijakuntaa viehättää, paitsi tänään, Masambonin veljen Katon johtaessa Udussuman etevimpiä sotilaita falangitanssissa. Puolenkymmentä taiteilijaa paukutti täydellä mestaruudella puoltakymmentä suurempaa ja pienempää rumpua, pitäen erinomaista tahtia ja aikaansaaden äänen, joka mahtoi kuulua monen penikulman päähän, sillä aikaa kuin Kato serkkunsa Kalengen kanssa, upeilla kukonsulkatöyhdöillä koristettuna, järjesti 33 riviä, kuhunkin 33 miestä, niin taajaan kuin suinkin ja säännöllisen täyden ja suljetun nelikulmion muodostaen. Useimmilla osanottajista oli vain keihäs, toisilla oli kaksi, ynnä kilpi ja viini, jotka oli kiinnitetty kaulan ympäri ja riippuivat pitkin selkää.

»Falangi seisoi liikkumattomana, keihään päät maassa, kunnes rumpujen antaessa merkin Katon syvä ääni puhkesi hurjaan voittolauluun, jonka aikana hän aina saman korkean nuotin kohdalla kohotti keihäänsä ja samalla kokonainen keihäsmetsä syöksähti korkealle kaikkien pään yli ja mahtava äänikuoro vastasi ja falangin nähtiin liikkuvan eteenpäin ja maa tuolini ympärillä, joka kuitenkin oli 50 metrin päässä ensi rivistä, vapisi kuin maanjäristyksessä. Kun katsoin heidän jalkoihinsa, niin näin joka miehen polkevan maata askelilla, jotka olivat vain 15 senttiä pitkät, ja falangin siten hitaasti, mutta vastustamattomalla voimalla liikkuvan eteenpäin. Äänet aaltoillen nousivat ja laskivat, keihäsmetsä nousi ja laski ja lukemattomat kiiltävät terät leimahtelivat kohotessaan ilmaan taikka rumpujen voimallisten huumaavain jyräysten kanssa tahtia pitäen. Äänien kadenssien ja rumpujen pauhun kesken vallitsi täydellinen vuorovaikutus, välkkyvät keihäänkärjet kaiken aikaa nousivat ja laskivat samalla kertaa, kaikkien ruumiit liikkuivat samalla haavaa, ja kun 70 tonnia lihaa melkoisella painollaan iski maata jalkain samanaikaisin säännöllisin poljennoin, niin vankka kova tanner kaikui. Kaiken lisäksi tuhannen päätä nousi ja laski, nousi ilmaistakseen elinvoiman valtavaa paljoutta, ikäänkuin valittavaan mutinaan yhtyen. Kun he päästivät ilmaan riemuäänensä kasvot ylöspäin käännettyinä, päät takakenossa, jotta heidän myrskyinen paisutuksensa pääsi täyteen vaikutukseensa, niin synnytti se lannistamattoman raivon, raivoisan vihan, kaikki tuhoavan taistelun vaikutuksen. Joka sielun näytti täyttävän verisen vainon himo ja jokaisen katsojan silmissä paloi synkkä hehku. He puivat nyrkkiään korkealla ilmassa, ikäänkuin olisivat sotaiset äänet heissä synnyttäneet pöyristystä. Mutta heti kun päät kääntyivät alas ja kumartuivat maahan, tunsimme mielestämme sodan kauhut, surun ja kirouksen, ajatus johtui kyyneliin, leskien valituksiin ja isättömien valitushuutoihin, tuhottuihin koteihin ja hävitettyyn maahan. Mutta kun joukko taas, yhä ja yhä lähestyen, heitti päänsä takakenoon ja kohotetut keihäänkärjet välkkyivät ja kalskuivat ja sulat iloisesti heiluivat ja ritisivät, niin tämä oli kuin äänekäs korskuva tappeluun vaatimus, semmoinen riemuisa ja voiman tunnetta uhkuva äänimyrsky, että katsoja jälleen näki vain voiton liehuvat liput ja tunsi suonien sykkivän voitonriemun hurmausta.

»Aivan eteeni tunkeutui tämä suuri taaja joukko hurjasti laulaen ja ensi rivi laski peitsensä ojoon tasaiseksi kirkkaaksi rantaviivaksi, kolmasti ne laskettiin tervehdykseksi, kolmasti jälleen kohotettiin, jonka jälkeen rivi toisensa perästä lähti juoksuun, tarttui keihäihinsä ikäänkuin heittääkseen, ravisti niiden varsia ja kajautteli kimakoita sotahuutoja. Tätä rajua liikuntoa jatkui, kunnes neliö oli muuttunut viliseviksi renkaiksi, joita oli kolme sisäkkäin, ja kun nämä olivat avomaalla kolmasti ympäri kiertäneet, niin Kato prinssi seisahtui paikalleen, jonka jälkeen rivit kiertyivät hänen ympärilleen, niin että koko joukko muodosti tiheän kehänmuotoisen ihmiskimpun. Tämän jälkeen muodostettiin jälleen neliö, joka nyt jaettiin kahteen puoliskoon, ja nämä erosivat kumpikin taholleen. Yhä jatkui hurjaa laulua, osastot juoksivat vastakkain, kulkivat toistensa lomitse ilman epäjärjestystä, vaihtoivat puolia, ja sitten alkoi vielä kaiken lisäksi hurja piiritanssi koko kylän pihan ympäri kamalin ilmahypyin, kunnes silmät aivan hämmentyivät näistä ympäri vilisevistä hahmoista, ja vihdoin — hyökkäsi jokainen majaansa nauramaan ja pilaa puhumaan välittämättä vähääkään siitä, mitä mielikuvia olivat minussa tai muissa synnyttäneet temppuineen ja lauluineen. Tämä kieltämättä oli parhaita ja mieltäkiinnittävimpiä näytöksiä, mitä olen Afrikassa nähnyt.»

Kamalaa ihmishukkaa.

Kesäkuun 8:ntena 1888 Stanley joukkoineen taas saapui Fort Bodoon, jossa vallitsi runsaus ja hyvä järjestys. Luutnantti Stairs oli palannut Ugarrowan asemalta, mutta vain viisitoista miestä hän oli voinut pelastaa niistä 56:sta, jotka Stanley oli Ugarrowan hoitoon jättänyt. Muut olivat tauteihin ja puutteeseen sortuneet. Ja ne pelastetut viisitoistakin olivat niin huonossa kunnossa, että näytti epäiltävältä, tulisiko niistä enää koskaan miestä.

Stanley lähti nyt itse Aruwimin suupuoleen Jambujaan hankkimaan tietoja jälkijoukosta, vahvistettuaan sitä ennen melkoisesti Fort Bodon varustuksia, niin että se kestäisi vaikka manjemainkin rynnistyksen. Eurooppalaiset upseerit kuudenkymmenen miehen keralla jätettiin linnoitukseen varusväeksi. Kesäkuun 16:ntena 1888 Stanley lähti Fort Bodosta matkaan, mukanaan alun kolmattasataa miestä. Matka kävi nyt nopeammin kuin menomatkalla, olihan valmis polku ja lisäksi retkikunta saattoi laskea suuren osan matkasta veneellä. Ruokavaroista tosin oli puute, varsinkin lihasta, ja Stanley itse oli nääntyä, kunnes sattumalta kuuli miestensä varkain useinkin hankkivan lihaa, vuohia ja kanoja; tämän tiedon saatuaan johtaja itse vaati itselleen säännöllisen osan saaliista ja pelastui. Sansibarilaisista ei tuhoutunut kuin muutama mies, mutta Eminin toimittamista kantajista, Niilin ranta-asukkaista, tuhoutui aarniometsässä kymmeniä. Niiden, jotka eivät voineet mukana kulkea, täytyi jäädä tielle kuolemaan, ja tuskin oli retkikunta näkyvistä poistunut, ennenkuin ahnaat ihmissyöjät hiipivät piilostaan, korjatakseen heidät patoihinsa.

Jälkijoukon synkkä kohtalo.

Elokuun 17:ntenä retkikunta saapui Banalia nimiseen kylään, ja siellä vihdoin tavattiin jälkijoukko. Mutta uutiset, jotka Stanley siltä kuuli, olivat hänen pahimpia aavistuksiaankin huonommat. Majori Bartelot oli murhattu, Jameson kuollut, kaksi valkoista oli sairauden vuoksi palannut kotimaahan ja retkikunnan kantajat olivat ylen kehnossa tilassa huonon ravinnon ja tautien vuoksi. Tippu Tip oli syönyt sanansa ja jättänyt lähettämättä lupaamansa monet sadat kantajat, ja tämä oli syynä jälkijoukon myöhästymiseen. Bartelotin oli muuan manjemalainen ampunut, kun hän uhkaavalla tavalla oli vaatinut miehen vaimoa lakkaamaan johonkin uskonnolliseen menoon kuuluvasta rummun paukutuksesta. Suuri osa retkikunnan omaisuudesta oli varastettu sitä seuraavassa melskeessä.

Stanley palaa Njansalle.

Vaikeampi kuin paluu Aruwimin suupuoleen, oli uusi matka ylämaahan, jolle Stanley lähti syyskuun alussa lähes 460 miehen keralla. Isorokko teki retkikunnan kesken tuhojaan ja ihmissyöjät tappoivat tuon tuostakin yksityisiä, jotka erkanivat joukosta. Alkuasukkaat olivat tällä kertaa rohkeammat kuin ensi matkalla, arvatenkin siitä syystä, että olivat päässeet ihmislihan makuun. Myrkytetyillä nuolillaan he kaatoivat retkikunnan väkeä harva se päivä. Elokuun lopulla saatiin kiinni kaksi kääpiötä, mies ja vaimo, jotka jonkun aikaa opastivat retkikuntaa. Useimmat kylät olivat hylätyt eikä ollut saatavana muita ruokatavaroita kuin banaaneja. Lopulta niistäkin tuli puute ja tilanne alkoi näyttää uhkaavalta. Miehet pudottelivat taakkojaan tielle, kun olivat voimattomat niitä kantamaan.

Kääpiöt varkaissa.

Kun Stanley lähetti etsimään erästä tielle jätettyä ammuslaatikkoa, näkivät etsijät seuraavan näyn: Kokonainen kääpiöheimo, miehiä, naisia ja lapsia tunkeili kahden lilliputtisotilaan ympärillä näiden koetellessa laatikon painoa, toinen toisen, toinen toisen pään rivasta nostaen. Stanleyn miehet, jotka olivat uteliaita näkemään, mitä he aikoivat laatikolle tehdä, piiloutuivat hyvin, sillä näillä pienillä ihmisillä oli sangen tarkka näkö. Jokaisella joukossa näytti olevan oma ehdotuksensa, mitä piti tehdä. Pikku pojat hyppivät ympäri ja löivät käsiään reisiinsä ihastuksissaan löydöstä. Pikku vaimot, selässään yhäkin pienemmät kapalolapsensa, puhuivat kilvalla. Silloin muuan neuvokas mies otti seipään ja pujotti sen ripoihin ja kaikki pikku ihmiset päästivät äänekkäitä riemuhuutoja näin suuren neron kunniaksi. Heimon voimallisimmat miehet kävivät korentoon kiinni, nostivat laatikon olalleen ja astua huojuivat tiheikköön. Samalla Stanleyn miehet ampuivat laukauksen ilmaan, hyökkäsivät piilopaikastaan kovasti huutaen ja sitten alkoi ajo. Lihava seitsentoistavuotias poika saatiin kiinni ja tuotiin leiriin.

Ihuru nimisen syrjäjoen suusta matka nyt piti hieman toista suuntaa, Stanley kun aikoi pohjoisempaa reittiä kulkea suoraan ruohomaille. Mutta kun eräältä alkuasukasjoukolta, joka metsässä yllätettiin, tavattiin samanlaisia patruunia, joita retkikunnalla oli, pelkäsi Stanley Fort Bodon ehkä tulleen valloitetuksi ja poikkesi perältäkin sinne, vaikka linnoituksen puolustajain oli pitänyt hänen tuloaan odottamatta lähteä Njansalle, jos Emin lupauksensa mukaan kävisi linnoituksessa. Metsäläiset, sekä neekerit että kääpiöt, noukkivat tuon tuostakin retkikunnasta miehiä, ja tapahtui niinkin, että he jo olivat leikanneet lihat saaliistaan ja vieneet ne mukanaan, ennenkuin retkikunnasta jouduttiin hätään.

Nälänhätä aarnio metsässä.

Kymmenien kääpiöleirien läpi kuljettiin, mutta kaikista asukkaat aina olivat karkuun lähteneet. Muutamat kääpiöt, jotka saatiin kiinni, viekottelivat retkikunnan miehet heittämään pois eväät, joita Stanley oli käskenyt banaanilehdosta varustaa viideksi päiväksi, he kun muka lupasivat kuljettaa joukon paljon parempiin banaanilehtoihin. Voimallisimmat retkikunnan jäsenistä lähetettiin paikalla takaisin uusia eväitä noutamaan, heikoimmat jäivät leiriin siihen paikkaan, jossa satuttiin olemaan. Odotus kävi pitkäksi, ja vaikka ruokavaroja jaettiin vain sen verran, että, joukko juuri ja juuri hengissä pysyi, uhkasivat ne loppua. Ruuan apua saadakseen miehet ja pojat harhailivat metsässä marjoja ja sieniä etsien, ja moni jäi sille tielle. Kun muonitusretkikuntaa ei kuulunut, vaikka oli kulunut viikko sen lähdöstä, jätti Stanley huonoimmat miehistään »nälkäleiriin» ja lähti muitten kanssa sen perään. »Vaelsimme iltamyöhään saakka, asetuimme sitten maahan pitkäksemme hajanaisiin ryhmiin tai yksikseen, kukin pensaansa alle, vaiteliaina ja vakavina, itsekukin omia ajatuksiaan hautoen. Turhaan etsin unta, tuota 'haavoitettujen sielujen palsamia'. Liian monta muistoa nousi ympärilleni, liian monta kuolevaa haamua vainosi minua pimeydessä… Ne kangistuneet ruumiit, joitten olimme nähneet tänä iltapäivänä rivittäin makaavan tiemme vieressä, olivat meissä virittäneet liian juhlallisia ajatuksia, että olisimme voineet ne heti unhottaa. Ei näkynyt tähtiä, joiden lempeä valo olisi meitä lohduttanut. Ihmisraukat, jotka minua ympäröivät, olivat liian masentuneita ilmaistakseen itseään muulla tavalla kuin epätoivon huokauksin. Emme sytyttäneet tulia, kun ei ollut ruokaa, mitä keittää — ahdistukseni oli suuri. Sysimustasta yöstä hiipivät esiin ne kuumehoureiden aaveet, jotka kuumemaassa asuvat, ilkkuakseen minua yksinäisyydessä. Leimuavine silmineen ne tuijottivat minuun yön varjoista, ja tukahduttava ilma tuntui olevan täynnään salaperäisiä ääniä, jotka kuiskasivat kuolemasta, kaiken katoavaisuudesta ja unohduksesta… Tuulen humina pikimustain puitten latvoissa tuntui huokailevan: 'Loppu! loppu! loppu! Päivä on levotta päivää seuraava, urhoolliset sielut paraillaan vetävät viimeistä hengenvetoaan, mies toisensa jälkeen on sortuva maahan kuollakseen, mädätäkseen ja hajotakseen ja sinä yksin jäät jäljelle.

»'Allah ho Akbar', kuului pimeydestä huuto; huutaja oli mies, jonka sydän pakahtui. Sanat tunkeutuivat läpi yön ja herättivät minussa vastakaikua: 'Jumala on suuri.' Muhamettilaisenko piti muistuttaa kristitylle hänen Jumalaansa? 'Te tyhmät, koska viisastutte? Hän joka on korvalle paikan antanut, eikö hän kuulisi? Hän joka on silmän luonut, eikö hän näkisi?' Ja katso, paremmat ajatukset valtaavat mielen… toinen muistelma johtaa mieleen toisen, kunnes paatunut sydän on heltynyt ja hätämme on saatettu suuren vapahtajan eteen.

»Aamupuoleen nukahdin hypätäkseni jalkeille jo muutaman tunnin kuluttua päivän koittaessa ja valaessa aavemaista valoa seuralaisteni nukkuville ryhmille. 'Ylös pojat, ylös plantaanimetsään! Ylös! Jumalan avulla me ennen illan tuloa saamme plantaaneja.' Sanoin tämän rohkaistakseni heidän masentuneita mieliään. Muutamassa minuutissa olimme jättäneet makuupaikkamme ja ryhtyneet kylmässä aamuvalossa tietämme etsimään, toiset liikaten paiseitansa, toiset haavojaan ontuen, toiset heikkouttaan horjuen. Olimme juuri alkaneet kävelemisestä lämmetä, kun — hiljaa! — kuulen edestä päin äänien sorinaa. Pikku Saburi piti kivääriäni tarjolla, tarkaten pienintäkin liikettäni, kun samalla näin ison kartion viheriäisiä hedelmiä kohoovan näköalaa haittaavien leveitten fryniumi-lehtien päällitse. Vähemmässä kuin sekunnissa unohtivat heikot, rujot ja rammat, voihkivat ja ontuvat miehet kaikki surunsa ja vaivansa ja puhkesivat siihen kiitollisuuden kuoroon, joka itsestään kohoaa taivasta kohti täysistä ja kiitollisista sydämistä: 'Ylistetty olkoon Jumala!' Englantilaiset ja afrikkalaiset, kristityt ja pakanat, kaikki hänet tunnustavat…

»Ei tarvinnut kuin vilkaista ensimmäisiin riveihin huomatakseen, mikä tätä ajattelematonta, vallatonta joukkoa oli viivyttänyt. Tässä ei kuitenkaan ollut aikaa moitteihin, ei muuta kuin tulia sytyttämään, istumaan ja vihantia hedelmiä paistamaan, jotta jaksettiin lähteä paluumatkalle. Ennenkuin oli tunti kulunut, olimme jo paluumatkalla 'Nälkäleiriin', johon saavuimme k:lo 2,30 j.pp., ja siellä ottivat meidät vastaan niin kuin vain kuolevat voivat ottaa vastaan sen, joka heille ojentaa auttavan käden.»

Neljän päivän kuluttua retkikunta saapui Fort Bodon istutuksille uusien miesten ihmeeksi. »Raivasimme polun hyljättyjen istutusten poikki ja tunnin kovan työn jälkeen saavuimme tutulle tiellemme, jolla niin usein olimme vartiota pitäneet. Pian huomasimme merkeistä, että sitä oli hiljakkoin käytetty. Tien vieressä oli kosolta plantaanien kuoria, jotka osoittivat täältä otetun eväitä, mutta mahdotonta oli arvata, kenen jäljiltä nämä merkit olivat. Ehkä alkuasukkaat olivat palanneet kyliinsä — linna oli keskellä heidän vanhoja raivauksiaan — taikka ehkä kääpiökansa nyt hekkumoi täällä ylellisyydessä. Lähestyimme leveän läntisen sotilastiemme päätä ja tapasimme mutkassa muutamia sansibarilaisia vartijoita, jotka hämmästyivät yhtä suuresti kuin mekin tätä odottamatonta kohtausta. Yhteislaukaus toisensa jälkeen raikui pian kautta hiljaisen raivauksen. Ampumatervehdykseen paikalla vastattiin linnasta ja meitä vastaan hyökkäsi tulvanaan vallattomia, ilosta humaltuneita ihmisiä, jotka hyppien ja potkien karkasivat meitä vastaan. Ensimmäisten joukossa oli arvoisa tohtori ystäväni, joka mielihyvästä säteilevin silmin ilmoitti: 'Kaikki hyvin Fort Bodossa.'»

»Pimeimmässä Afrikassa», jossa Stanley kertoo tämän vaarallisen, vaivalloisen ja ihmisiä tuhoavan retkensä vaiheet, hän tähän kertomuksensa kohtaan päästyään luo katsauksen Keski-Afrikan suureen aarniometsään, jonka eteläosassa jo Livingstone oli käynyt, mutta joka vasta hänen kertomuksensa kautta tuli valtavassa suurenmoisuudessaan tunnetuksi. Stanleylta tosin puuttuivat tieteelliset opinnot, ja, kuten hän empimättä myöntää, harrastuksetkin, mutta siitä huolimatta hän älykkäällä silmällä ja löytäjän hurmauksella kertoo kokemuksensa tästä suurenmoisesta luonnon valtakunnasta.

Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana.

Metsän suurin pituus Etelä-Manjemasta Njamnjam-maan länsiosiin on lähes 1000 kilometriä, sen keskimääräinen leveys taas päälle 800 kilometriä, joten sen pinta-ala on noin 800.000 neliökilometriä. Kongo ja Aruwimi ja jotkut muutkin suuret joet juoksevat aarniometsän halki. Tyhjentävän luonnontieteellisen kertomuksen laatiminen tästä suunnattoman rikkaasta alueesta olisi vaikka kenelle yksityiselle ylivoimainen työ:

»Kallista korvasi mahtavaa kaatunutta puuta vastaan, joka on lahonnut, ruskettunut, hotto kuin sieni. Kuulet sieltä selvään surisevaa ääntä; se johtuu kaiken muotoisten ja kokoisten hyönteisten elämästä. Niitä on siellä mitä upeimman värisiä, mitä loistavimpiin pukuihin puettuja, ja ne ovat väsymättömiä hommassaan, ne riemuitsevat iloisesta, vaikka lyhyestä olemassa-olostaan, täyttymättöminä, aina saaliinhimoisina ne taistelevat elämän edestä, rakentavat ja hävittävät, etsivät kaikki paikat ja tutkivat kaikki. Nojaa vain kättäsi puuta vastaan, käy maahan pitkäksesi, istahda kaatuneelle puulle, ja paikalla saat kokea ympärilläsi vallitsevan raivon, ahneuden ja uupumattoman homman. Jos avaat muistikirjasi, heti sen valkoiset lehdet houkuttelevat puoleensa kymmenittäin perhosia. Hunajamehiläinen kiertää kätesi päällä, toisia mehiläisiä sinkoilee läpi ilman silmäisi ohi, ampiainen pörisee korvasi ääressä, suunnaton herhiläinen uhkaa naamaasi, jalkojasi lähestyy muurahaisarmeija. Toiset jo ovat alkaneet kiivetä päällesi ja tuota pikaa ne upottavat saksimaiset leukansa kaulaasi. Ja kuitenkin tämä kaikki on kauneutta täynnään, sitä vain ei saa istua eikä käydä pitkäkseen tälle höyryävälle maalle; voidakseen nauttia tropiikin maailmasta pitää alati liikkua eteenpäin.»

Tämä suunnaton alue on täynnään taajassa kasvavia, 6:sta 60:necn metriin korkeita puita, joiden lehtevät latvukset ovat niin tiiviisti toisiinsa sotkeutuneet, ettei niiden läpi näy vilaustakaan taivaasta eikä auringosta. Runkojen läpimitta vaihtelee muutamasta senttimetristä puoleentoista metriin. Puusta puuhun kulkee ylös ja alas jopa 40 sentinkin paksuisia touveja, muodostellen lenkkejä ja kiehkuroita, kietoutuen tukevin kiertein puitten ympäri latvaan saakka, kuten suunnattomat jättiläiskäärmeet. Rehevimpäin kukka- ja lehtiverhojen peittäminä nämä sitten ylhäällä punoutuvat puitten latvuksiin, niin ettei ainoakaan auringonsäde pääse läpi tunkeutumaan, päästäen sitten korkeimmista oksista päänsä maata kohti häilymään — näiden loiskasvien ilmajuuret tosiaan muistuttavat lukemattomia heiluvia köydenpäitä — ja näitten päästä riippuu ohuita nyörejä, jotka päättyvät kuin purettuun säietupsuun. Vielä kulkee ristiin rastiin kaikenlaisia muita köynnöskasveja, muodostaen kaikesta mitä sekavimman vyyhden, ja joka oksan haarassa, jokaisella vaakasuoralla oksalla on kaalikuvun suuruisia leviä ja kasveja, joilla on keihäsmäiset lehdet — niitä melkein voisi verrata elefantin korviin — ja kämmekkiä ja muita ihmeellisiä kukkarypäleitä ja hienosti muodostuneita sananjalkoja ylenpalttinen runsaus. Ja kaiken päälliseksi peittää runkoa, haaroja, oksia ja köynnöskasveja taaja sammal kuin vihanta turkki. Missä metsä on taaja ja ehjä kuten tässä, on meidän vielä kuviteltava maan peitteeksi taajan tiheikön fryniumia, amomumia ja vaivaispensaita, mutta missä salama on pirstonnut uljaan puun latvan — ja semmoisia paikkoja on paljon — ja avannut auringonsäteille aukon, tai missä se on tyveen saakka tuhonnut jonkun valtavan puunrungon, tai hirmumyrsky juuriltaan repinyt nurin puita, siellä on taistelu valosta ja ilmasta kiihoittanut kosolta nuoria vesoja korkeutta kohti pyrkimään, sulloutumaan kokoon, musertamaan, tallaamaan ja tukehuttamaan toisiaan, kunnes siitä on tullut yksi ainoa läpitunkematon tiheikkö.

Metsässäkin vallitsee esikoisoikeus, ja siellä vallitsevat kuolema, riutuminen, perinnäiset taudit, vanhuudenheikkous kuten ihmistenkin kesken, ja kaikenlaiset tapaturmat avaavat metsässä tilaa, poistavat heikompia, jotka eivät sovi asemaansa, aivan samoin kuin ihmisyhteiskunnassakin. Kuvitelkaamme valtavaa päällikköä, joka hallitsee jättiläispuiden joukossa päätään muita korkeampana, kuten ainakin ylimielinen poika. Ylpeytensä kautta se vetää puoleensa taivaan ukkoset, pirstoutuu tyveään myöten, sortuu nurin ja pudotessaan silpoo puolenkymmentä muuta puuta. Siinä syy, miksi näemme niin paljon pahkoja, mukuroita ja epämuotoisia runkoja. Usein puut taas ovat eläneet kauemmin kuin köynnöskasvit, jotka olivat melkein kuristaneet ne, ja aina rungon oksikkoon saakka näkee syviä jälkiä niiden voimallisesta syleilystä. Toiset ovat liian kiihkeän kilpailun johdosta terveytensä menettäneet ja kesken kehitystään kuihtuneet. Toiset ovat kasvaneet vääriksi suurien päälle kaatuneiden runkojen vaikutuksesta. Toiset ovat riutuneet sen vuoksi, että myrskyt ovat niistä oksat karsineet. Toisia ovat jyrsijät kalunneet tai elefantit turmelleet kyhniessään niihin kylkeään, ja kaikenlaiset muurahaiset ovat aikaansaaneet suurta vahinkoa. Toisia taas ovat linnut nokkineet, niin että niihin on syntynyt suuria, kuminokareita hikoilevia haavoja, ja varsin usein ovat metsässä harhailevat alkuasukkaatkin, pitkät ja lyhyet, puita vioittaneet kirveittensä, keihäittensä ja puukkojensa terää koetellessaan.

Saadaksemme täydellisen käsityksen tästä tylystä metsästä, tulee meidän vielä muistaa, että maa on täynnään lahoavista oksista, lehdistä ja risuista muodostunutta puolivalmista ruokamultaa, että aina vähän matkan päässä lojuu kumoon kaatunut jättiläispuu kuin höyryävä lantakasa mätänevine kasviosineen, nukkuneine hyönteispolvineen ja muurahaispesineen, kaikki tämä puoleksi liaanien peittämänä ja täynnään äsken orastaneita versoja, pitkäveteisiä okaisia pensaita ja monen sylen mittaisia ruokoja. Aina jonkun kilometrin kuluttua on tiellä liejuisia jokia, unteloita puroja ja matalia lätäköitä, joiden pinta on vihantanaan limaskaa, ulpukkain ja liljain lehtiä sekä lihavaa viheliäistä vaahtoa miljoonine alempine elimistöineen. Ja tässä aavassa metsässä vihdoin asuu 20—90 kilometrin päässä toisistaan lukemattomia heimotähteitä, jotka elävät keskenään ainaisessa sodassa ja kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä suinkin metsäläisen nero voi keksiä, koettavat puolustaa kotejaan ja raivauksiaan.

Aarniometsän, johon ihmiskäsi ei ole koskaan koskenut, on helppo ensi katseella erottaa semmoisista metsäseuduista, jotka ovat joskus olleet ihmisen tyyssijoina. Puut ovat vahvemmat ja suoremmat, niiden alusta avoimempaa, maa kovempaa, jonka vuoksi vaeltavat kääpiöheimot enimmäkseen asustavatkin semmoisissa paikoissa. Kun ruohot ja pensaat on raivattu pois, niin on siinä viileä, ilmava metsätemppeli, joka on mitä viihdykkäin tyyssija. Sitten on semmoisia seutuja, joissa kaikki entisen viljelyksen merkit ovat jo miespolvia olleet umpeen kasvaneina. Jotkut puut, varsinkin semmoiset, jotka muodostavat pehmeätä puuainetta, ovat ehkä jo kasvaneet vanhain patriarkkain suuruisiksi, mutta muutoin on tässä alusmetsä niin taaja, että sen läpi vain suunnattoman työn hinnalla voi tunkeutua. Palmut ovat hyvin yleisiä tämmöisillä alueilla. Tämän jälkeen on mainittava varsinainen nuori metsä, joka on vasta muutaman vuoden vanha. Sen varjoisaan sisustaan on mahdoton tunkeutua muulla tavalla kuin hakkaamalla sen läpi tunneli. Kasvullisuus on niin taajaa ja takkuista, että luulisi sen kannattavan kävellä. Seassa on vankkoja nuoria puita; ja ne ne kannattavat köynnöskasveja. Varsinkin jokivarressa, jossa kylät enimmäkseen ovat, oli metsä useimmin tämänkaltaista.

Ne raivaukset, jotka vuoden kuluessa oli hylätty, käsittivät mitä ihmeellisimmän kasvielämän, jonka uhkuva rehevyys ja suunnaton lajirikkaus olivat kerrassaan hämmästyttävät. Majain hiiltyneet paalut tarjosivat köynnöskasveille tukea ja eloisilla vihannilla lehdillään ne pian verhosivat hävityksen kauhistuksen. Köynnökset olivat muodostaneet varjoisia holvikäytäviä ja sitten kietoutuneet niitä kannattavien patsaitten ympäri niin taajoihin kierteihin, että lopulta oli mahdoton käsittää, mikä se oli joka piti näitä taipuisia köynnöksiä ilmassa. Toisin paikoin oli muodostunut korkeita kaksoistorneja, jotka muistuttivat jonkin vanhan linnan raunioita, ja kaikki tämä loisti purppuranpunaisten ja valkoisten kukkien hohteessa. Aarniometsän iäkkäiden jättiläisten hopeanhohtoiset rungot, jotka kirves jo aikoja takaperin oli kaatanut, olivat valtavine, kyhmyisine, leveälle levinneine käsivarsineen ja oksineen verhoutuneet satakertaiseen köynnösvaippaan, kunnes olivat kuin vihantia pilviä, jotka äkillisten tuulahdusten vaikutuksesta viuhtoivat lukemattomilla kärhillään tai häälyivät kuin mahtavat esiriput.

Yksin seistessään tässä ihmeteltävässä metsässä katsoja tunsi kunnioitusta. Ääntä kertasi monenkertainen kaiku kuin tuomiokirkon holvikaarien alla. Siellä oli, päivän paisteettomassa hämärässä, kuin vieraassa maailmassa. Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi mielen »Mutta toiset ajatukset täyttivät mielen, kun virran reunalla sen mustuva kalvo kuvasti lähenevää myrskyä. Silloin nämä valtavat puujoukot hämärässä olivat kuin sotarintama odottaessaan taistelua. Myrsky lähestyy vastustamattomana, hävityksen työhön varustettuna, halkokielinen salama nakkelee valkoisia liekkikeihäitään, korkeita pilviröykkiöitä taustanaan. Näitten syvyyksistä sinkoavat vasamat ja kuulemme tuulien joukon ryntäävän hyökkäykseen. Puut, jotka äsken hyökkäystä odottaessaan seisoivat aivan alallaan kuin kankaalle maalatut ja järkähtämättömän tyynesti odottivat hyökkäystä, taivuttavat yht'aikaa latvojaan; ne alkavat horjua ja väännellä itseään, ikäänkuin hurjimman pelon valtaamina. Latvukset huojuvat joka taholle, mutta jäykät rungot pidättävät niitä karkuun pääsemästä ja näitä pitävät syvälle ulottuvat juuret ja vankat tukipylväät pystyssä. Taapäin taivutettuina, niin että odottaisi niiden katkeavan, ne toipuvat ensi hyökkäyksestä, mutta nakkelevat jälleen päälakiaan eteenpäin hurjin ottein, ja nyt myrskyn ja metsän välinen taistelu raivoo ankarimmillaan. Valtavin joukoin pilvet hyökkäävät myrskyn ravistelemien latvain yli, kuuluu pauketta ja ärjynää, tuimaa vinkumista ja masennettua huokailua, johon sekaantuu myrskyvihurien kimakka kiljuna ja lukemattomien puitten voihkina. Metsän ylpeät ruhtinaat riuhtovat rajusti itseään, ikäänkuin vaihtaen valtavia kirveen iskuja, koko ilma pauhaa lehtien kahinasta. Oma rohkeutemme paisuu tätä mahtavaa yhteentörmäystä katsellessamme — berserkkiraivo on tarttuvaa. Sisässämme kunnioitamme myrskyn jymyä ja kaatavaa voimaa ja hetken jo tekee mieli tervehtiä sitä voittajana, mutta suljetuin rivein, liehuvin hiuksin, metsän sotilaat lannistamattomin voimin kohoovat pystyyn johtajansa kera, ja vaikka alusmetsä pelokkaana värisee, niin alamme luulla voiton kallistuvan niiden puolelle, jos ne vain ovat riittävän kestäviä. Salamat risteilevät häikäisevän loistavina ja näyttävät tuhoavaa voimaansa, ukkonen jyrisee huumaavin räjäyksin, jotka suunnattomalla rytinällä kaikuvat metsän syvyydessä, mustia pilviä vierii ylitsemme pimittäen avaruuden… Seisomme myrskyn raivon ja metsän kuninkaallisen voiman huumaamina — ja nyt syöksyy maahan troopillinen rankkasade, joka lyhyessä ajassa sammuttaa luonnonvoimain tulikuuman raivon ja viihdyttää rauhaan metsän jalon vihan.»

Aruwimin rannoilla saa erinomaisen yleiskuvan troopillisesta kasvullisuudesta. Hiljakkoin hylätyillä raivauksilla näkee paitsi kasvullisuuden taajuutta toisin paikoin mitä uhkuvinta kukkaskauneuttakin. Niistä kohoo siellä täällä yksinäisiä puita paksuine loistavine lehtineen ja veripunaisine kukkasineen, allaan läpipääsemätön tiheikkö matelevia palkokasveja ja muita pensaita. Amomum loistaa lumivalkoisine punareunaisine kukkamaljoineen; villi viiniköynnös heloittaa vaaleassa purppuravärissään, jakolehtinen köynnöskasvi, joka tällä hetkellä sattuu olemaan vailla kukkasia, on kauttaaltaan tumman ruskea. Pippuripensas punaisine tuppineen tai villi mango kiinnittävät puoleensa huomiota lukemattomilla kukkasillaan, jotka ovat kuin helmiä. Taikka huokuu akasia huumaavaa tuoksuaan lumivalkoisista kukkaumpuistaan tai mimoosa keltaisista kukkasistaan. Sananjaloilla, miekkaruohon esiinpistävillä lehdillä, nuorilla öljypalmuilla, frynioitten leveillä hyödyllisillä lehdillä, kaikilla on oma vihanta vivahduksensa. Hento viikunapuu hopeanhohtavine runkoineen ja laajoine oksineen pujottelee lehtiään tuntokasvin ja rottinkipalmun hentojen pikkulehtien joukkoon. Sen alla rehoittaa kosolta nokkosia ja muita niiden tapaisia kasveja, jotka lehtineen muodostavat yhtenäisen, samalla sekä omituisen että ihastuttavan kasvirehevyyden. Ehkäpä sattuu tämän sekavan, takkuisen kasvisekoituksen, tämän läpitunkemattoman lehti- ja kauneusvuoren alustana olemaan maassa makaava laho puu, jonka pintaa peittää musta home, lukematon joukko sienimäisiä loisia, ohut multakerros, jonka joka raossa tai kuopassa on kaikenlaisia ahnaita hyönteisiä, mitättömästä termiitistä aina mustaan satajalkaiseen tai mammuttikovakuoriaiseen saakka.

Vähän kauempana näemme aivan toista. Lukemattomat jättiläispuut rantaäyrästä kohti tunkeutuen ovat pakottaneet toisia kasvamaan vaakasuoraan ulospäin, jopa 15 metriä yli virran kalvon. Sata kanoottia sai niitten alla suojaa päivän polttavilta säteiltä. Puu on keltaista ja kovaa kuin rauta, vähintäin parikymmentä amerikkalaista kirvestä tarvittaisiin moisen puun kaatamiseen. Hedelmät kasvavat rypäleissä, jotka ennen kypsymistään ovat ruskeanpunaisia, mutta sitten näyttävät ihanimmilta damaskoluumuilta. Nämä puut ovat mustien ampiaisien mielipaikkoja, ne kiinnittävät niiden oksiin riippuvat pesänsä, toinen toisensa yläpuolelle. »Me huolellisesti väistimme semmoisia puita, mutta jollei läheisyydessä ollut ampiaispesiä, niin saattoi niiden alla hyvässä rauhassa tutkia metsää. Lukemattomien harmahtavien pylväitten vieressä näkyi ensinnäkin tuhansittain alasriippuvia hienoja rihmoja ja mutkailevia juonia, silmukoita, kiehkuroita, yhteen takkuuntuneita lenkkejä ja leveitä harmaita huiveja, kaikki hurjimmassa sekamelskassa tummimpain viheriäisten värivivahdusten kanssa. Ei muuta valoa kuin leveitten, kosteitten lehtien heijastamia eksyneitä auringonpilkistyksiä tai muuta epämääräistä taikamaista kumotusta, joka alinomaa vaihtelee ja häälyy, toisten kohtain taas piillessä syvässä pimeydessä, jota harmaat puunrungot leveinä vöinä, loiskasvien hopeiset varret ja viiniköynnösten kirjavat koristemuodot katkovat. Kokonaisuutta sevätessään katse kiintyy yksityisiin purppuranpirskeihin, joita fryniummarjain punasinervät nokareet tai amomum-hedelmäin punaiset kimput muodostavat tummanruskeitten lehtien ripsikehyksissä. Hienomuotoisten sananjalkain löyhän tukon joukosta ylentää herkkutatti valkoista hattuaan, lumivalkoiset sienet istuvat kiinni kaatuneen puun syvissä halkeamissa; kämmekkäin vaaleanviheriäiset lehdet kilpailevat katseen suosiosta ja 'elefantin korvan' harmaanviheriä pinta, sammalpatjat, puitten turvonneet, pihkapisaroita kihoavat pahkat, joiden ympärillä kiehuu muurahaisia, tai laajat alat huiskivia kaisloja, mutkailevia ja itseään kietovia liaaneja ja varsinkin suuret käärmemäiset kiertoköynnökset, jotka puikkelehtivat sisään ja ulos pimeitten varjokäytäväin salasopissa ja siellä täällä syöksyvät esiin iloisina ja kuin riemusta huutaen ahdistuksesta päästyään ja saadessaan nyt tarttua uusiin oksiin, missä väljin mutkin väännellen itseään, missä pieninä silmukoita muodostellen, jatkaakseen täten loppumatonta kulkuaan kauas näköpiiristä.»

Missä on kosteutta ja auringonvaloa, siellä öljypalmu viihtyy, rafiapalmu taas ruohoisten rämeitten ja löyhkävien allikoitten partailla; ruokopalmu tarvitsee tuekseen taajaa nuorta metsää, auringonviuhkapalmu suosii kuivia paikkoja, samoin kuin okapalmukin. Suurilehtisillä puilla näyttää yleensä olevan pehmeämpi puuaine, pienilehtisillä kovempi. Rubiaceae heimon puut ovat pehmeitä, mutta kestäviä halkeamista vastaan, jonka vuoksi niitä käytetään mitä moninaisimpiin tarpeihin. On useita lajeja, joita yhteisellä nimityksellä sanotaan pumpulipuiksi; ne on helppo tuntea tukijuuristaan, suunnattomasta pituudestaan, hopeanharmaasta kuoresta, runkojen pistävistä okaista, valkoisista kukkatertuista ja harmaanviheriäisistä lehdistä. Sitten on Afrikan luja teakkipuu, Afrikan mahonki, kampeshipuu, greenheartpuu (eräänlainen laakeri), guaiakpuu, kulumaton rautapuu (Sideroxylon), keltapuu, joka kasvaa jokien rannoilla ja on paljon kovempaa kuin tammi, löyhkäpuu, ebenpuu, kopaalipuu sileine kiiltävine lehtineen, puun tapainen metsämango, pienilehtinen metsäoranssi, metsäviikunapuu hopeankarvaisine runkoineen, voipuu, monet akaasialajit, komea »mpofu» ja tuhansia metsähedelmäpuita, joista suurin osa oli Stanleylle tuntemattomia. Jotta said oikean käsityksen troopillisesta metsästä täytyy ajatella, että kaikki nämä lajit ovat sikin sokin sekaantuneet ja toinen toiseensa kiinni köytetyt miljoonein köynnöksin ja valtavin kiertoliaanein, niin että ne muodostavat selittämättömäksi takkuuntuneen vyyhden, joka kerrassaan pidättää auringon valon. Vain joku häälyvä yksinäinen säde toisin paikoin meille muistuttaa säteilevää taivaankappaletta, joka päämme päällä rataansa vaeltaa.

Vaikka retkikunta vietti metsässä niin kauan aikaa, ei se kuitenkaan kaatuvain puitten eikä putoavain oksain vuoksi menettänyt ainoatakaan miestä. Tämä on sitä omituisempaa, kun puita kaatui sekä heti etujoukon edessä, että silmänräpäys sen jälkeen, kuin takajoukko oli ohi kulkenut. »Sivuillamme kahden puolen ja leiriemme äärillä niitä kaatuili päivällä ja yöllä. Kerran iso laho puu kaatui aivan veneenperän takana, niin että aalto kohotti sen korkealle ja kaikki miehet lensivät paikoiltaan.»

Aarniometsä ei suinkaan ollut riistaeläimiä vailla. Siellä oli elefantteja, puhveleita, metsäkarhuja, kaniineja, gaselleja, simpansseja, genettejä, villikissoja, sebroja, faaraorottia ja isoja jyrsijöitä. Ilmassa lenteli ristiin rastiin lintuja ja lepakoita, joki oli täynnään kaloja ja simpukoita, ja joskus näki krokotiilin ja virtahevon. Mutta kun aarniometsän kaikki heimot olivat häijyimpiä, mitä Afrikassa tapaa, oli riistaeläinten metsästäminen mahdotonta. Retkikunnan reitin varressa niitä taas harvoin näkyi, se piti siksi suurta melua kulkiessaan. Joskus tavattiin elefantteja, mutta metsä oli niin taaja, että niitä oli mahdoton seurata, jos ne olivat kymmenisen metriäkään edellä. Linnut taas mekastivat alituisestikin kulkijain pään päällä, mutta retkikunnan vaeltaessa pohjakerroksessa olivat ne kuin viisitoistakerroksisen talon katolla. Ne olivat aivan näkymättömissä, vaikka niiden vihellyksiä, räkätyksiä ja liverryksiä kuului alinomaa. Niitä oli papukaijoja, ibis lintuja, käkiä, laulupapukaijoja, hunajalintuja, tornipääskyjä, peippoja, lepinkäisiä, yökehrääjiä, harjalintuja, pöllöjä, helmikanoja, mustia rastaita, kankurilintuja, kuningaskalastajia, kaakkoja, kalasääskiä, haarahaukkoja, västäräkkiä, närhiä ja kyyhkysiä ja paljon muita, joita Stanley ei tuntenut, sekä miljoonittain monenlaisia lepakoita. Apinoita oli toistakymmentä eri lajia, mutta niitä oli vaikea nähdä, sillä ne livistivät pakoon aikoja ennen kuin retkikunta paikalle saapui. Matelijoita tavattiin paljon. Iturissa oli kosolta erikokoisia vesikäärmeitä. Tuon tuostakin käärmeitä putoili veneitten viereen, ohuita viheriäisiä piiskakäärmeitä ja kamalan suuria lyijynkarvaisia, toisia viheriän, keltaisen ja mustankirjavia parin metrin mittaisia käärmeitä. Nähtiin python käärmeitä, kyitä, sarvikäärmeitä ja isohampaallisia käärmeitä ja leiriä tehtäessä usein tapettiin pieniä metsäkäärmeitä.

»En ole milloinkaan nähnyt niin suunnattoman paljon ja niin monenlaisia hyönteisiä kuin matkoillani tässä metsässä… En muista montakaan semmoista hetkeä, etten olisi niitä sadatellut. Kaikki nämä isot ja pienet mehiläiset, ampiaiset, koiperhot, kärpäset, tsettset, paarmat, sääsket ja perhoset päivällä, yöllä kovakuoriaisjättiläiset, jotka kynttilän telttaan houkuttelemina lentelevät pimeässä edestakaisin, hyökkäävät raivoisina telttavaatetta vastaan, poukkuvat kiivaudessaan takaisin, alati suristen, ja lopulta suunniltaan vihastuneina hyökkäävät kirjani tai minun itseni kimppuun, ikäänkuin niillä olisi jotain syytä minulle kostaa. Ja entä muurahaislaumat, jotka marssivat lautaselleni, hukuttivat itsensä vetiseen liemiruokaani, kömpivät banaanieni yli; sirkat, jotka loikkivat kuin hornan henget tarttuakseen kiinni tukkaani tai otsaani; kitisevät sikaadit, jotka saivat ihmisen aivan mielettömäksi… Kaikkein kiusallisimmat olivat pienet, tuskin sääskiä suuremmat mehiläiset; tutustuimme neljään lajiin, jotka kaikki kuuluivat sukuun Mellipona. Oli mahdoton lukea, kirjoittaa tai syödä, ellei vieressä alati ollut passaria niitä pois karkoittamassa. Mieluimmin ne hyökkäsivät silmiin, mutta suosivat sieraimia ja korviakin, palaten niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tapettuina ne haisivat karvaalta mantelilta. Kovakuoriaisten koko vaihteli seitsemän sentin mittaisista hirviöistä pieniin itikoihin, jotka helposti saattoivat kulkea neulansilmän läpi. Isonnuslasilla näki, että viimemainitut olivat sangen hyvin varustetut ihmiskuntaa kiusatakseen. Ne kaivautuivat ihon sisään eikä niitä voinut paljain silmin nähdä, vasta kun kädellä siveli paikkaa, tuntui kuin neulan pistos. Alkuasukkaitten majoissa asusti kolme lajia, yksi, joka kaivautui ruumiiseen, toinen, joka kaivautui kattoparruihin ja pudotteli liemilautaseen hienoa pötyä, ja kolmas, joka kaahi katon kuivissa lehdissä ja sai pelkäämään, että lähellä oli käärmeitä. Sitä paitsi oli vielä neljäs laji, joka kovakuoriaisten kesken oli kuin kiljuva jalopeura; sen vuoksi oli mahdotonta pitää kynttilässä valkeata ja rauhassa lukea kirjaa. Pienemmistä kiusankappaleista on vielä mainittava hiekkatäi, joka muni muniansa varsinkin varpaitten kynsien alle ja muihinkin ruumiin kohtiin, niin että mies saattoi olla kuin vaeltava haava, ellei hän joka ilta tutkinut varpaitaan ja ihoaan ja poistanut itikoita, ennenkuin ne pääsivät suurempaa vahinkoa tekemään. Pienet ja suuret punkit rosvosivat mitä kavalimmalla tavalla sitä vähää verta, joka retkikunnan suonissa vielä kierti. Ampiaiset pistivät niin tuimasti, että pistetty sai kuumeen, ja heikkoja pistoksiin kuolikin. Villit hunajamehiläiset eräänä päivänä kävivät kahden kanootin kimppuun ja panivat niiden miehet niin ahtaalle, että täytyi lähettää suuri joukko heitä pelastamaan. Puista putoilevat tiikeritoukat jättivät ihon huokoisiin pistäviä karvojaan, jotka synnyttivät niin tuimia tuskia, että ihmiset olivat järkensä menettää, öisin hyökkäsivät punamuurahaiset leirin kimppuun ja veivät retkikunnalta unen, ja kun ne taipaleella tekivät hyökkäyksensä, niin tuli joukolle niin kova kiire, kuin olisi kokonainen kääpiöarmeija miehiä takaa ajanut. Trumpettipuissa asustavat mustat muurahaiset pudottelivat itseänsä retkikunnan päälle sen alitse marssiessa ja antoivat sen tuntea helvetin esimakua. Ja oli vielä paljon pienempiä muurahaisia, joita ryömi joka ruokapalalla, ja niitä täytyi syödessä erikoisesti varoa, etteivät ne päässeet vatsan limakalvoihin reikiä syömään ja sitä rakkoihin puremaan. Näistä oli kaikkein suurin vastus, sillä joka holvissa, joka pensaitten läpi leikattiin, ne tuhansittain kävivät tienraivaajain kimppuun ja purivat, pistivät näitä siihen määrään, että heidän ihonsa oli täynnään rakkoja, ikäänkuin olisivat nokkoset heitä polttaneet. Sitä paitsi oli jokaisessa raivauksessa suuret sääskipilvet, »nuo vanhat ystävämme», ja ne olivat kaikista vaarallisimmat, vaikkei Stanleylla ollut aavistustakaan, että hänen oli niitä kiittäminen alituiseen uudistuvista kuumekohtauksistaan. Emin pasha sitä vastoin oli huomannut, että sääskiharso oli hyvä suoja kuumetta vastaan, vaikk'ei hänelläkään ollut näiden asiain yhteydestä sen selvempää käsitystä.

Aarniometsän asukkaat olivat hyvinkin samanlaisia sekä ruumiinrakennukseltaan että tavoiltaan kuin Kongon laakson ja kuin pohjoisessa asuvat mambuttu ja njamnjam kansat, jotka Petherickin, Schweinfurtin ja Junkerin matkain kautta tulivat tunnetuiksi. Ihonväri vain oli vaaleampi ja rakennustapa erilainen. Kääpiökansa, vaikka samanlaista kuin Schweinfurtin akat, eli kuitenkin täällä luontaisessa ympäristössään, aarniometsässä, jossa se muutteli leirejään, sen mukaan kuin riistan saanti vaati. Wambuttien mitta oli 90 sm — 1,4 m, täysikasvuisen miehen paino noin 40 kiloa. Leirinsä he rakensivat maata viljelevien neekeriheimojen kylien ympärille, noin viiden kilometrin päähän niistä. Suuren raivauksen ympärillä voi olla kahdeksan, kymmenen, kaksitoistakin pikkumiesten kylää, joissa yhteensä voi asua 2000—2500 sielua. Keihäillään, pienillä jousillaan ja nuolillaan, joiden kärjet ovat vahvalla myrkkykerroksella sivellyt, he tappavat elefantteja, puhveieita ja antilooppeja. He kaivavat kuoppia, peittävät ne taitavasti risuilla ja lehdillä ja näiden päälle siroittavat multaa, etteivät metsän eläimet huomaa väijyvää vaaraa. Babiaaneja, simpansseja ja muita apinoita he pyydystävät majan kaltaisilla loukuilla, sibetkissoja, haisueläimiä, faaraorottia ja jyrsijöitä pauloilla. Lintuja he pyytävät höyhenien vuoksi. Vielä he kokoovat hunajaa ja valmistavat myrkkyä. Näitä tavaroita he sitten myyvät kylien isoille asukkaille, saaden heiltä hinnaksi plantaaneja, bataatteja, tupakkaa, keihäitä, veitsiä ja nuolia. Kun riista alkaa vähentyä, muuttavat kääpiöt leirinsä toiseen paikkaan.

Muullakin tavalla kääpiöt hyödyttävät maanviljelijöitä. Kun kaikki metsän tiet kulkevat heidän leiriensä kautta ja he muutoinkin ovat metsässä alati liikkeellä, niin he saavat paljon aikaisemmin kuin kylien asukkaat vihiä vihollisten tulosta ja antavat siitä tiedon kyläläisille. He siis toimittavat näille etuvartijain virkaa. Liittolaisina he sodankin tullen ovat sangen hyödylliset, sillä missä vain taistellaan nuolilla nuolia vastaan, myrkyllä myrkkyä vastaan, viekkaudella viekkautta vastaan, siellä varmaankin se puoli, jota kääpiökansa kannattaa, pääsee tappelussa voitolle. Pienuutensa, erinomaisen vaistonsa ja kavaluutensa vuoksi ho ovat pelättäviä vihollisia.

Tämä maanviljelyskylissä hyvin käsitetään, muutoin ne ehkä mieluummin vapautuisivatkin näistä liittolaisista, sillä rauhan aikana he ovat enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. He ovat kiristyksiensä takia paremminkin maanviljelijäin loisia kuin apulaisia.

Kääpiöt järjestävät majansa epäsäännölliseen leiriin, jonka keskellä päällikön asunto on. Satakunnan metrin päähän kylästä rakennetaan jokaisen kylään kulkevan tien ääreen kahden miehen vartijahuone, jonka ovi antaa tielle. Ihonvärin, kallon muodon ja kasvojen muodostuksen puolesta kääpiöitä on kahta eri lajia. Batwoilla on soikea pää, pitkät kapeat kasvot, pienet pyöreät silmät, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan, josta heidän ilmeensä on hyvin terävä, viekas, pelokas ja tyytymätön. Wambuteilla taas on pyöreät kasvot, silmät etäällä toisistaan, otsa ja mielen ilme avoin. Ihoväri on lämmin kellervä, vivahtaen kellastuneeseen elfenluuhun. Wambutit asuvat alueen eteläosassa, batwat pohjoisessa. Naiset suorittavat työt, kokoovat polttopuut, keittävät ruuan ja kantavat tavarat. Miehet metsästävät, tappelevat, tupakoivat ja hoitavat heimon sisäistä politiikkaa. Aina on leirissä jotain riistaa, nahkoja, höyheniä ja vuotia lukuun ottamatta. Miehet kutovat verkkoa tai tekevät pauloja. Pojat uutteraan ampuvat pilkkaan ja aina löydettiin kääpiöitten kylistä hyvin pieniä leikkijousia ja tylppiä nuolia. Myrkkynsä kääpiöt naisten tietojen mukaan valmistavat eräästä niillä seuduin yleisestä Anun lajista. Se tappaa nopeaan elefantinkin, jonka vuoksi kääpiöillä olikin runsaasti elfenluuta. Tapaturmien välttämiseksi myrkky aina valmistettiin aarniometsän yksinäisyydessä. Erästä vaaleampaa, liimamaista myrkkyä Stanley luuli kääpiöitten valmistavan kuivatuista punamuurahaisista. Ruiskuttamalla ihon alle hiilihappoista ammoniakkia Stanley enimmäkseen sai pelastettua ne miehensä, joihin myrkkynuolia sattui. Verekseltä nämä myrkyt kuitenkin tappoivat hyvin nopeaan; eräskin miehistä kuoli minuutin kuluttua, vaikk'ei myrkkyhaava ollut nuppineulan pistosta suurempi.

Matka Aruwimin suupuolesta Fort Bodoon oli maksanut 106 henkeä. Lähtiessään Njansalle Stanleylla oli kaikkiaan 412 miestä. Ennen lähtöään hän poltti linnansa, joka oli ollut heille niin erinomaisena turvana. Ruohomaan reunalle hän jätti satakunnan sairasta, itse valiomiesten keralla läpi ystävällisen, rauhallisen maan lähti Njansalle levottomana siitä, kun Emin paskalta ei ollut saapunut minkäänlaisia tietoja ja Jephson oli jäänyt sille tielle, pashan luo matkustettuaan. Njansan rantaylängöllä hän sai molemmilta kirjeitä, jotka selittivät asian. Hämmästyttävän paljon oli tosiaan ennättänyt sillä välin tapahtua.

Kapina Eminin maakunnassa.

Jephson oli Stanleyn puolesta käynyt niillä Vuoristo-Niilin asemilla, jotka vielä olivat mahdin vallanalaisuudesta vapaat, selittämässä niiden upseereille ja miehistöille kediivin sanomaa ja Stanleyn tarjomusta saattaa heidät merenrannalle. Juonivista upseereista toiset olivat jyrkästi matkaa vastaan, ja nämä uskottelivat sotaväelle kediivin kirjeiden olevan väärennettyjä, Khartumin vielä olevankin Egyptin hallussa, Stanleyn petturin ja seikkailijan. Tämä petos onnistui täydellisesti, syntyi yleinen kapina, Emin pasha erotettiin maaherran virasta ja otettiin vangiksi. Sotamiehet eivät kuitenkaan sallineet tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa. Jephson miehineen pidätettiin, vaikk'ei häntä suoranaisesti vangittu. Asiain tällä kannalla ollessa ilmestyivät kuitenkin äkkiä dervishit näyttämölle, valloittivat pohjoisimmat asemat ja tuottivat Eminin väelle tuntuvan mieshukan. Muun muassa kaatuivat ne upseerit, jotka olivat pahimmin häntä vastaan juonineet. Tämä tapaus muutti kokonaan mielet. Emin päästettiin vapaaksi ja Jephsonin keralla hän lähti rantoja pitkin pyrkimään Njansan lounaiskulmaan, joka oli Stanleyn kanssa sovittu yhtymäpaikaksi. Joku osa hänen väestään tuli mukana ja yhä useampia alkoi taipua matkasuunnitelmaan. Suuri osa kuitenkin pysyi itsepintaisena, koska mahdilaiset hetkeksi olivat lopettaneet etenemisensä, odottaen apuväkeä Khartumista.

Emin ja Jephson tapasivatkin Stanleyn, jonka perustamaan leiriin pashan, Casatin ja muiden arvohenkilöitten omaisuutta alettiin järven rannasta kantaa. Se oli suunnaton työ, sillä kun Emin vihdoin sai päätetyksi lähteä maakunnastaan, niin toi hän mukanaan semmoisen määrän kokoelmia ja muita tavaroita, että niiden merimaahan kuljettaminen näytti sulalta mahdottomuudelta, varsinkin kun hänen väellään oli pieniä lapsia, jotka olivat kannettavat. Eminin asemille jääneet kapinalliset yrittivät ennen Stanleyn lähtöä saada hänen leirinsä salaliiton kautta haltuunsa, anastaakseen ampumavarat, mutta vehkeily saatiin ilmi ja estettiin.

Yli seitsemän sadan Eminin väkeen kuuluvan hengen kanssa Stanley huhtikuun 10:ntenä 1889 lähti vaivalloiselle matkalle Sansibaria kohti. Retkikuntaan kuului kappaleen toista tuhatta miestä, ja kun mukana oli paljon sairaita ja muutoin heikkoa väkeä, edistyi matkan teko hyvin hitaasti ja paljon joko kuoli tai oli heikkouden vuoksi jätettävä taipaleelle. Alkumatkalla Stanley sairastui niin vaarallisesti muutamain upseeriensa keralla, että täytyi pelätä pahinta. Rautaisen ruumiinrakennuksensa ansiosta hän kuitenkin toipui ja matkaa jatkettiin.

Matka merenrannalle.

Liittokunta, jonka Stanley oli perustanut Albert Njansan länsipuolella asuvista heimoista, pysyi viimeiseen saakka hänelle uskollisena, hankkien hänen väelleen ruokavaroja ja antaen apua rauhanhäiritsijöitä vastaan. Mutta heti kun retkikunta kulki Albert Njansaan etelästä laskevan Semlikin poikki, alkoi taistelu, sillä Unjoron tyranni Kabbarega oli lähettänyt kaalamon kohdalle väkeänsä, »warasurat», estämään ylimenoa. Verraten helposti, vaikk'ei ilman uhreja, Kabbaregan väki voitettiin. Unjoron vihamielisyyden vuoksi Stanley ei kuitenkaan voinut matkustaa suorinta tietä hänen maansa läpi, vaan hänen täytyi tehdä pitkä kierros äsken löydetyn Runsoron ympäri. Semlikin takana oli jälleen osaksi kuljettava aarniometsän kautta, jossa Eminin väki kovin kärsi. Sanottavaa ruokatavarain puutetta ei kuitenkaan ollut, ja kun retkikunta tuli lähemmä Albert Edward-järveä, saattoi Stanley nyt tutkia sen hieman tarkemmin, vaikka auteret estivätkin näkemästä laajemmalti järveä, sen enempää kuin Runsoroakaan, jonka eteläosa muodostaa järveen pistävän niemekkeen.

Stairs Runsorolla.

Vähän ennen kuin järvelle saavuttiin, oli Stanley lähettänyt luutnantti Stairsin pienen joukon keralla käymään vuorella, jolta laski Semlikiin kymmeniä glasierijokia. Mukanaan 40 sansibarilaista oli Stairs ensin kulkenut viljeltyjen seutujen kautta, sitten halki laidunmaitten ja tämän jälkeen pensasvyöhykkeen, jossa alkuasukkaat kiljuivat ja pitivät pahaa elämää, peloittaakseen rohkean joukon palaamaan. Ilma kävi sitä kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, kuta korkeammalle noustiin, mutta rinne jyrkemmäksi ja kulku yhä vaikeammaksi. Ensimmäinen yö vietettiin 2500 metrin korkeudessa. Seuraavana aamuna kiipeämistä jatkettiin, kunnes päästiin neljän taikka viiden kilometrin päähän eräästä lumikukkulasta, mutta sitten tuli eteen niin paljon rotkoja, että pienen retkikunnan täytyi lähteä paluumatkalle, etenkin kun sansibarilaisia kovasti paleli. Ylimmältä saavuttamaltaan kohdalta, jonka korkeus oli yli 3000 metriä merestä, Stairs kuitenkin selvään näki vuoriston sisustan, jossa korkeimmat kukkulat lumikenttineen ovat, ja luuli vuoristoa kokonaisuudessaan vanhaksi tulivuoreksi, samoin kuin Kilimandjaro, Kenia ja Elgon ovat. Myöhemmät matkustajat ovat kuitenkin osoittaneet, ettei Runsoro ole tulivuori. Se on koholle jäänyt lohko, jonka kahden puolen maa on vajonnut; vieläpä se itse on entisestä asemastaan melkoisesti kohonnutkin, niin että sen korkeimpain kukkulain korkeus on enemmän kuin 5000 metriä merestä. Stanley lausui jo sen arvelun, että hän oli löytänyt Ptolemaioon kuulut »Kuuvuoret», vaikkei hän nimen merkitystä tuntenutkaan. Myöhemmät tutkijat mielivät myöntää tämän otaksuman paikkansa pitäväksi.

Albert Edward-järvi.

Albert Edward-järven vesi oli melko suolaista — järvi on paljon kuivanut entisestään, ja sen rannoilla oli niin paljon kiteytynyttä suolaa, että laaja maakunta sieltä sai suolatarpeensa. Kabbaregan rosvojoukot olivat kuitenkin anastaneet suolapaikat, ja kun Stanley heidät karkoitti ja poltti heidän kylänsä, saavutti hän siihen määrään ympäristön heimojen kiitollisen suosion, että hän aina lähelle Viktoria-järveä sai ilmaiseksi ruokavaroja suunnattomalle matkueelleen.

Emin pashan lahti.

Saavuttuaan Viktoria Njansalle Stanley huomasi, että sen lounaiskulma pistääkin paljon kauemmaksi etelää kohti, kuin hänen edellisellä matkallaan laatima karttansa osoitti. Löytämänsä lahden Stanley nimitti Emin pashan lahdeksi. Elokuun 25:ntenä 1889 retkikunta saapui Usambioon, Viktoria Njansan eteläpuolella olevaan lähetysasemaan, jossa Ugandasta karkoitettu Mackay otti sen mitä parhaiten vastaan. Siitä edelleen matka kävi tuttujen seutujen kautta, mutta täällä oli toisin paikoin taisteltava, ja veroja jokainen pikkuruhtinas kiskoi, minkä suinkin sai irti lähtemään. Maa oli saksalaisten hallussa ja saksalaiset viranomaiset tulivat hyvän matkan Eminiä ja hänen pelastajiansa vastaanottamaan. Retkikunta saapui joulukuun 5:ntenä Bagamojoon, jossa ylikomissario Wissmann, itse etevä Afrikan matkustaja, juhli sitä mitä vierasvaraisimmin. Tulojuhlassa Emin pasha putosi eräältä parvekkeelta kadulle ja loukkasi itsensä niin vaarallisesti, että pelättiin hänen henkensä menettävän. Puolet Eminin väestä oli matkalle sortunut. Tämä surullinen tosiasia osoittaa, kuinka hyvät syyt heillä todenteolla oli ollut pelätä pitkää matkaa Sansibariin ja kuinka hyvällä syyllä Emin oli epäröinyt. Oleskeltuaan Bagamojossa jonkun aikaa maanmiestensä saksalaisten seurassa Emin pasha julkisesti ilmoittikin, että hänet oli puoliväkisin tuotu pois maakunnastaan, ja mikäli asiaa tunnetaan, oli Stanleylla tosiaan siihen suuntaan käyviä ohjeita, koska oli aikomus liittää tuo maakunta suojelusalueeseen, jota Brittiläinen Itä-Afrikan komppania paraillaan puuhasi, tai ainakin estää sitä joutumasta saksalaisten haltuun.

Eminin loppuvaiheet ja kuolema.

Ei siis ollut mikään odottamaton asia, että Emin saamistaan vammoista toinnuttuaan rupesi Saksan palvelukseen. Jo huhtikuussa 1890 hän lähti Sansibarista retkelle Afrikan sisäosiin, vaikka hänen silmätautinsa olikin siihen määrään pahentunut, että hän oli puolisokea. Emin samosi t:ri Franz Stuhlmannin keralla Viktoria Njansalle ja perusti sen länsirannalle, Kageran suistamon eteläpuolelle, Bukoba nimisen aseman. Sitten alkoivat kuitenkin kaikenlaiset vastoinkäymiset, matkavaikeudet, riidat saksalaisten viranomaisten kanssa ja molemminpuoliset väärinkäsitykset. Eminin retkikunnassa alkoivat rutot raivota ja väki kapinoida. Lisäksi hän itse sairastui, jonka vuoksi hänen päiväkirjansa loppuajoilta ovatkin kovin synkkämieliset. Erottuaan t:ri Stuhlmannista hän vastoin ohjeitansa samosi Albert Edward-Njansan eteläpuolitse Kongo-valtion alueella, kulkeakseen aarniometsän poikki Kongo joelle. Metsän rajoilla hän oleskeli useita kuukausia Undusuma maassa, seuduissa, joissa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt. Hän löysi tällä retkellä Albert Edward-Njansan eteläpuolisen suuren vulkaanimaiseman. Maaliskuussa 1892 hän tautien heikontaman joukkonsa keralla lähti Kongolle ja saapui Ipotcon, Aruwimin rannalle, jossa Stanley oli niin monta kertaa käynyt. Hän matkusti sitten jonkun aikaa arabialaisten seurassa, mutta nämä olivat hänelle kiukuissaan siitä, että hän saksalaisella alueella oli pitänyt niin kovalla heidän maanmiehiään, ja murhauttivat hänet Kinenassa, 130 kilometrin päässä Stanleyn putouksilta, lokakuun 23:ntena 1892. Belgialaiset, jotka paraikaa ahdistivat Kongo-valtion alueella asuvia arabialaisia, kostivat hänen murhansa.

Eminin väki.

Mainittakoon tässä yhteydessä muutama sana niistä kapinoitsijoista, jotka eivät seuranneet maaherraansa meren rannalle, vaan mieluummin jäivät maakuntaansa odottamaan mahdilaisten eli dervishien hyökkäyksiä. Heidän aikomuksensa oli jo ollut luovuttaa Emin ja hänen uskollisimmat upseerinsa dervisheille ja sitten itse yhtyä heihin, vaikkei tästä tullut mitään. Fadl-el Maulan johdolla kapinoitsijat pitivät hallussaan Wadelaita, dervishit taas sen pohjoispuolella olevaa Redjafin asemaa. V. 1893 Fadl-el-Maula ja suuri osa hänen väestään rupesi Kongo-valtion palvelukseen, mutta johtaja sai jo seuraavana vuonna s tumaansa taistelussa dervishejä vastaan ja loput hänen väestään pakeni Ugandaan, ruveten siellä Englannin palvelukseen.

Stanleyn loppuelämä.

Eurooppaan palattuaan päätti Stanley jättää Afrikan tutkimisen ja avaamistyön jatkamisen nuoremmille voimille. Hän olikin saanut toimeen enemmän kuin kukaan ennen häntä, Livingstonea lukuun ottamatta. Kongon tutkiminen oli yhdellä iskulla selittänyt koko Sisä-Afrikan vesistöolot ja osoittanut, kuinka suunnaton ala jättiläisjokea hyväksi käyttäen voitiin helposti avata eurooppalaiselle yritteliäisyydelle. Itse hän oli suorittanut ensimmäisen tienraivauksen, perustanut nuoren valtion tukipisteet, joista sen vaikutusvalta on levinnyt kautta suunnattoman, alkuperäisimpäin sivistysolojen kannalla elävän alueen. Alkuasukkaat ilmaisivat »Bula Matarin», s.o. »kallioiden murtajan» nimellä, kuinka hekin käsittivät hänen työnsä merkityksen.

Stanleyn toimia, hänen ankaruuttaan väkeään kohtaan ja valmiuttaan asevoimalla kurittamaan alkuasukkaita, jotka hänen retkiään ehkäisivät, on arvosteltu Euroopassa hyvinkin ankarasti, vaikka usein hyvin puuttuvalla asiantuntemuksella. Kieltämättä hän uhrasi paljon väkeä tarkoitusperiensä voittamiseksi, mutta hänen puolustuksekseen on sanottava, että se enimmäkseen tapahtui edeltäpäin arvaamattomain olojen pakosta, hänen kerran, kuten Aruwimin suurissa aarniometsissä, jouduttua taipaleelle, jolta oli mahdoton palata. Hän oli miehiään kohtaan sekä ankara että ystävällinenkin, kuinka he hänen mielestään kulloinkin ansaitsivat, ei säästänyt ruoskaa, mutta palkitsi heidät myös auliilla kädellä, kun vihdoin satamaan saavuttiin. Ja huolimatta matkoilla koetuista suunnattomista kärsimyksistä hänen entiset miehensä, kuten Uledi, tarmokkaan esimiehen perikuva, joka ei koskaan vaaraa väistänyt, olivat yhä valmiina hänen kerallaan uusille retkille lähtemään. Stanleyn mustat seuralaiset käsittivät täydelleen ne suurtyöt, jotka he olivat ankaran isäntänsä johdolla suorittaneet, ja ne täyttivät heidät itsetietoisuudella ja ylpeydellä. He tiesivät, että he olivat ansainneet sankarin nimen.

Eurooppaan palattuaan Stanley sai osakseen suurenmoisia kunnianosoituksia, mutta oma koti ja hienosti sivistynyt taiteilija-puoliso olivat hänelle nyt enemmän arvoiset kuin koko Afrikka aarteineen. Mentyään naimisiin ja Englannin kansalaiseksi ruvettuaan hän antoi valita itsensä parlamenttiin ja otti jonkun verran osaa valtiolliseen elämään. Kongovaltion etuja hän edelleenkin koetti monella tavalla edistää. V. 1899 hänet aateloitiin. Stanleyn elämän lanka katkesi Lontoossa toukokuun 10:ntenä 1904. Kuollessaan hän oli kuudenkymmenenneljän vuoden vanha.

AFRIKAN JAKO JA MYÖHEMPI TUTKIMUS

Yhdeksännentoista vuosisadan kolme ensimmäistä neljännestä paljastivat Mustain maanosan luonnonolojen ulkopiirteet, sen jälkipuolisko piirsi sen valtiolliset rajat ja värit. Kongon vesistön tunnetuksi tultua löytöretket saivat väistyä toiselle sijalle ja voimia ja huomiota kiinnittivät nyt etupäässä Euroopan valtain maananastukset Afrikan manterella. Rajaviivoilla, jotka usein vedettiin suoraan tuntemattomien alueitten kautta, Suur-Britannia, Saksa, Ranska ja muut vallat erottelivat alueensa toisistaan. »Rautateitä alkoi tunkeutua sisämaahan, laajoja alueita avattiin sivistyneelle anastukselle ja vanhasta Egyptistä Sambesiin saakka maanosa heräsi uuteen elämään.»

Ennen vuotta 1875 Suur-Britannia, Portugal ja Ranska olivat ainoat vallat, joilla Afrikassa oli melkoisia etuja. Englannin hallitus käytti vuodesta 1815 vuoteen 1850 paljon voimia ja varoja Länsi- ja Etelä-Afrikan hyväksi, vaikka enimmäkseen jotenkin huonolla menestyksellä. Länsirannikolla olivat taudit, taajat kuolemantapaukset, kituva kauppa ja hyödyttömät taistelut maanasukkaita vastaan yleinen kokemus; etelässä taas itsenäisiksi pyrkivät buurit ja vihamieliset kafferit saivat aikaan melkein loppumattomia rettelöitä. Oli haaveiltu, että Mustien maanosaan voitaisiin perustaa kristittyjä sivistyneitä yhteiskuntia, mutta näistä haaveista oli luovuttava. Tätä ihmisystävyyden puuskausta seurasi välinpitämättömyyden aika, joka lopulta johti siihen, että Englannin parlamentti v. 1865 päätti uusien alueiden anastamisen Afrikassa hyödyttömäksi, ja jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin, Krimin sodan aikoina, oli Oranjan vapaavaltion itsenäisyys tunnustettu. Kokonaan ei Suur-Britannia kuitenkaan voinut välttää vaikutusvaltansa laajenemista, sen täytyi käydä sota Ashantia ja Abessiniaa vastaan ylläpitääkseen lippunsa arvoa, ja Sansibar joutui olojen pakosta sen suojelusvallan alaiseksi. Suur-Britannian ainoat kilpailijat sen jälkeen, kuin se v. 1850 oli ostanut Tanskan linnoitukset Guinean Kultarannalla ja parikymmentä vuotta myöhemmin Sumatraa vastaan itselleen vaihtanut Hollannin alueet, olivat Portugal ja Ranska, eivätkä nämä pakottaneet maanjakoa kiirehtimään. Portugal omisti sekä länsi- että itärannikolla melkoisia alueita, joihin v. 1875 marsalkka Mac Mahonin riidan ratkaisun kautta liitettiin Delagoa lähtikin, vaikka Suur-Britanniakin sitä vaati. Ranskalla oli, paitsi Algeriaa, alueita Senegalissa, asemia Guinean rannikolla, Gabunin suistamo laivastoasemana ja v. 1862 se oli anastanut Punaisen meren suulta Obokin, toivoen sieltä voivansa vallita Abessiniaa. Marokko oli säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta rappeutui nopeaan, Tripoliksen olivat turkkilaiset ottaneet välittömän valtansa alaiseksi ja Egyptissä Ismail kediivi koetti saada syntymään sivistyneitä eurooppalaisia oloja ja alkoi laajentaa valtaansa Sudaniin, niinkuin olemme ennen kertoneet. Suezin kanava avattiin v. 1869 ja sillä oli Afrikan tulevaisuuteen suuri merkitys, sillä sen kautta Egyptistä jälleen tuli Intian ja Kaukaisen idän välisen valtatien portinvartija ja Hyvän toivon niemen väylä menetti suurimman osan merkityksestään. Kaiken kaikkiaan Euroopan vallat vallitsivat vasta noin kymmenennettä osaa Mustain maanosasta ja enemmän kuin toinen puoli, melkein koko kuuma vyöhyke, oli suuremmista muhamettilaisista reunavaltioistakin riippumaton. Tässä osassa asui paljon kansoja ja heimoja, joiden valtiot ja yhteiskunnat olivat ainaisten muutosten alaisia. Siihen kuuluivat länsirannikolla Ashantin, Dahomen ja Beninin neekerivallat, Keski-Sudanin muhamettilaiset sulttaanikunnat, Uganda Viktoria-Njansan luoteisrannikolla ja Kongon syvänteen eteläosissa Kasembe ja Muata Janvo nimiset neekerivaltakunnat. Koko tällä laajalla alueella olivat bantu-rotuun kuuluvat neekerikansat melkein itsenäisiä ja muhamettilaiseen ja kristittyyn vaikutukseen nähden melkein koskemattomia.

Länsi-Euroopan valtiolliset ja taloudelliset olot saivat tässä muutoksen aikaan. Voitettuaan Ranskan v. 1870 Saksa oli yhdistynyt ja vahvistunut ja saattoi nyt mielestään esiintyä muuallakin maailmassa vaatiakseen itselleen osaa siirtomaista, joita se tarvitsi nopeaan kehittyvää kauppaansa varten. Suurin osa muuta maailmaa oli kuitenkin jo jaettu siirtomaavaltain kesken, Afrikka oli ainoa maanosa, jossa vielä oli otettavaa. Sama v:n 1870 sota toiselta puolen kehoitti Ranskaakin levittämään siirtomaa-alueitaan, se kun toivoi korvaavansa, mitä oli Euroopassa menettänyt. Suur-Britannia ja Portugal heräsivät toimeen huomatessaan etujensa näin joutuvan vaaranalaisiksi, ja Italiakin havahtui kilpailusta ja riensi muitten keralla saaliin jaolle. Kongovaltion perustaminen Belgian kuninkaan toimesta oli se tapaus, joka lopulta sysäsi »pallon pyörimään». Leopold II oli jo ennen Stanleyn Kongo-matkaa päättänyt perustaa Afrikkaan suuren valtakunnan, käyttäen hyväkseen toiselta puolen teollisuudenharjoittajain ja kauppiaitten, toiselta puolen lähetyssaarnaajain ja ihmisystäväin harrastuksia, joita Livingstonen ja muitten löytäjäin matkat olivat Euroopassa virittäneet. Heti Stanleyn laskettua Kongon mereen saakka hän ryhtyi toimiin ja saikin Kongovaltion syntymään kansainväliselle pohjalle, mutta samalla kuin hänen aikeensa täysin älyttiin, ryhtyivät Ranska ja Saksakin toimeen ja Mustain maanosa joutui kansainvälisen suurleikkauksen alaiseksi.

Portugal koetti säilyttää niin paljon kuin suinkin siitä suunnattomasta alueesta, jonka se oli kartoilla maalannut omilla väreillään, vaikkapa se ei ollutkaan sisämaan tutkimiseksi ja avaamiseksi tehnyt juuri mitään. Se aikoi yhdistää maanosan poikki kulkevalla leveällä vyöhykkeellä Angolan Mosambikissa oleviin alueihinsa, mutta tämä ei vähääkään sopinut Suur-Britannian tuumiin, sillä tämän suuri tuuma oli yhtämittaisen brittiläisen alueen turvaaminen Kapmaasta aina Egyptiin saakka. Saksa tahtoi yleensä anastaa niin paljon kuin suinkin. Italia himoitsi Tripolista, mutta ei uskaltanut sitä vallata, koska siitä olisi ollut seurauksena sota Turkkia vastaan. Anastamalla Koillis-Afrikasta alueita se toivoi saavansa määräävän sananvallan Abessiniassa. Ranska päätti anastaa Madagaskarin ja Pohjois- ja Keski-Afrikasta niin paljon maita, että kaikki alueet Välimeren rannoilta Kongoon ja sen Länsi-Afrikassa oleviin siirtomaihin saakka muodostaisivat yhden yhtenäisen siirtomaa-alueen. Kun italialaiset joutuivat häviölle taistelussa Abessiniaa vastaan ja dervishit valtasivat Egyptiltä Sudanin ja Nubian, päätti Ranska ulottaa tämän alueensa koko Pohjois-Afrikan poikki aina Punaiseen mereen ja Intian mereen saakka. Mutta tämän tuuman Suur-Britannia teki tyhjäksi anastamalla Niilin maat aina lähdejärviin asti, samoin kuin Saksa puolestaan esti Suur-Britanniaa saamasta yhtämittaista aluetta Niilin laaksosta Kapmaahan.

Olemme jo kertoneet Kongovaltion perustamisesta ja toimista, joihin Ranska ryhtyi, saadakseen tämän valtavan vesiväylän pohjoisrannan haltuunsa. Portugal taas vaati Kongon suistamoa ja koko merenrannikkoa itselleen, mutta sen vaatimuksia vastustettiin joka puolelta. Englannin hallitus tosin teki Portugalin pyynnöstä sopimuksen, jossa ne tunnustettiin, mutta tämä sopimus herätti Englannissa itsessäänkin niin paljon vastarintaa, että se jäi vahvistamatta. Kongon suistamo oli näin johtanut kansainväliseen selkkaukseen, joka yhteisessä neuvottelussa ratkaistiin.

Etelä-Afrikassa Suur-Britannia rupesi näihin aikoihin valtaansa vahvistamaan ja alueitaan laajentamaan, peläten Saksan kasvavia pyyteitä. Oranjan vapaavaltio ja Transvaal olivat tosin voineet vähitellen melkein kokonaan vapautua sen holhouksesta, mutta alkuasukkaitten oli taipuminen. Oranjavaltio pakotettiin v. 1876 luovuttamaan Kimberleyn timanttialue Suur-Britannialle. V. 1880 koko Griqvamaa anastettiin ja vuosina 1877—1884 Oranja-valtion kaakkoispuolisetkin alueet suurimmaksi osaksi aina Pondo maahan saakka. Zulujen mahti murrettiin ankarien sotien jälkeen v. 1879 ja v. 1887 zulujen maa yhdistettiin Suur-Britannian alueihin. Sisämaassa englantilaiset v. 1884 alkoivat nopeaan ulottaa alueitaan pohjoista kohti. Mainittuna vuotena anastettiin maanasukkaitten kanssa tehtyjen sopimuksien perustuksella kaikki Transvaalin länsipuolella oleva maa aina 20:ntecn puolipäiväpiiriin it. pituutta.

Saksalaisia lähetyssaarnaajia oli jo toiminut jonkun aikaa damara ja namakva kansain keskellä Lounais-Afrikassa ja heidän pyydettyä maansa suojelusta alkuasukkaita vastaan, joiden päällikköjen kanssa usein sattui rettelöitä, Saksa v. 1884 otti suojelukseensa Lounais-Afrikan rannikon Oranja jokeen saakka, Englannin hallituksen useita kertoja selitettyä, ettei se omistanut tätä rannikkoa, moniaita satamaa lukuun ottamatta, eikä siis myöskään ollut velvollinen suojelemaan niitä valkoisia, jotka sinne asettuivat. Tämän anastuksen kautta Saksa oli astunut siirtomaavaltain joukkoon. Kapmaan hallitukselle teko oli ikävä yllätys, mutta erehdystä oli liian myöhä katua, Saksan Lounais-Afrikka niminen siirtokunta oli perustettu.

Tämän jälkeen Saksa viipymättä jatkoi valtauksiaan. Keväällä 1884 Afrikkaan lähetettiin tunnettu löytöretkeilijä t:ri Nachtigall. Saksalaiset kauppiaat ja lähetyssaarnaajat olivat jo olleet vilkkaassa toimessa Guinean lahden rantamilla, jonne oli sekä brittiläisen että Ranskan suojeluksen alaisiin ja kenenkään valtaamattomiinkin seutuihin perustettu saksalaisia viljelysasemia. Togo oli semmoinen maa, jota ei vielä kenkään ollut anastanut, ja sen kuninkaan kanssa Nachtigall teki sopimuksen, jonka kautta tämä maa joutui Saksan suojelusvallan alaiseksi. Vähän myöhemmin Saksa anasti Kamerunin. Englannin hallitus havahtui näistä anastuksista, mutta ei enää voinut pelastaa kumpaakaan maata. Kameruniin Englannin asiamies saapui viikkoa liian myöhään, mutta Nigerin suistamon ja sen länsipuolella olevan Lagos maan hän vielä sai pelastetuksi.

Ranska solmi samoihin aikoihin uutteraan sopimuksia maanpäälliköiden kanssa levitelläkseen vaikutusvaltaansa Länsi-Afrikassa. Pohjoisesta ja etelästä päin edeten se saavutti Timbuktun ja katkaisi sekä englantilaisten että saksalaisten takamaat. Englantilaiset kuitenkin ennättivät pelastaa kaikki maat Nigerin alijuoksun ympärillä aina Sokotoon ja Bornuun saakka, ja niistä muodostettiin Nigeria, Afrikan kaikkein kukoistavimpia siirtomaita. Näiden seutujen tuottava kauppa oli jo vuosikymmeniä ollut englantilaisten käsissä.

Pohjois-Afrikassa Ranska v. 1881 valtasi Tunesian Italian vastaväitteistä huolimatta, vaikka italialaiset jo olivat saaneet tässä maassa pysyvän jalansijan. Egypti oli jonkun aikaa Ranskan ja Englannin yhteisen holhouksen alaisena, kun tämä maa Ismail pashan tuhlauksien kautta oli joutunut vararikon partaalle, mutta kun Ranska v. 1882 kieltäytyi ottamasta osaa Arabi pashan kukistamiseen, jäi Egypti Englannin suojelusvallan alaiseksi.

Itä-Afrikassa Saksa valmisteli Sansibarin sulttaanin vaikutusvallan alaisten mannerseutujen anastamista ja toimi niin salassa, ettei Euroopassa osattu arvatakaan sen aikeita. Alussa vuotta 1884 muodostettiin toimitarmoinen saksalainen siirtomaaseura, jonka toimesta Sansibariin saman vuoden marraskuussa, yksitoista päivää ennen Berliinin konferenssin alkamista, saapui kolme koneenkäyttäjiksi pukeutunutta saksalaista, joista yksi oli t:ri Karl Peters, tunnettu löytöretkeilijä. Näiden matkatavarat olivat etupäässä Saksan lippuja ja valmiita sopimuskaavoja, ja niillä he aikoivat ottaa Saksan haltuun Sansibarin koko mannerrannan takamaineen huolimatta siitä, ettei Saksan hallitus suinkaan suosinut heidän yritystään. Peters seuralaisineen solmi sopimuksensa samaan aikaan, jolloin valtain edustajat Berliinissä pohtivat suurjaossa noudatettavia perusteita, ja Saksan lippu liehui siten kaikkialla tällä rannikolla, jota Englanti oli vanhastaan omanaan pitänyt, vaikk'ei se sitä ollut nimenomaan vallannut.

Italia oli jo v. 1870 hankkinut Punaisen meren kaakkoispäässä hiiliaseman, josta v. 1882 tuli varsinainen siirtomaa. Danakil maan hallitsija asetti alueensa Italian suojeluksen alaiseksi.

Tällä kannalla olivat Afrikan maanomistusolot, kun Berliinin Afrika-konferenssi kokoontui marraskuun 15:ntenä v. 1884. Tämä valtain kokous käsitteli etupäässä Kongon asioita, kaupan vapautta tällä joella ja sen syrjäjoilla, orjakaupan kukistamista, Nigerin laivakulkua ja määritteli ohjeet, miten on tulevaisuudessa meneteltävä Afrikan rantoja vallattaessa. Konferenssin aikana kuningas Leopold sai vallat yksitellen tunnustamaan Kongon vapaavaltion.

Varsinainen suurjako tapahtui sopimuksien kautta, joita yksityiset vallat tekivät toistensa kanssa.

Suur-Britannia ja Saksa määrittelivät v. 1890 vaikutusalueittensa rajat
Itä-, Länsi- ja Lounais-Afrikassa. Saksa tunnusti Sansibarin saaren
Englannin suojelusvallan alaiseksi siitä hyvästä, että Englanti sille
luovutti Helgolannin.

Samana vuonna Ranska Suur-Bntannian kanssa tekemänsä sopimuksen kautta sai tunnustetuksi suojelusvaltansa Madagaskarin yli ja vaikutusvaltansa Saharassa ja samoin Suur-Britannia Nigerin ja Tshad järven väliset maat alueekseen.

Seuraavana vuonna Suur-Britannia ja Portugal tekivät keskenään sopimuksen, jonka kautta sisämaa Angolan ja Mosambikin portugalilaisten alueitten välillä tunnustettiin brittiläiseksi.

Saksa ja Ranska tekivät v. 1894 keskenään sopimuksen, jonka kautta Keski-Sudan jäi Ranskalle, niin että tasavalta sai Pohjois-Afrikasta yhtenäisen maa-alueen Ranskan Kongoon saakka.

Suur-Britannia ja Italia rajoittivat v. 1891 tarkemmin alueittensa rajat Itä-Afrikassa.

Suur-Britannia ja Ranska määrittelivät alueittensa rajat Tshad järven länsipuolella ja seuraavana vuonna Ranska tunnusti Niilin laakson latvapuolen brittiläiseksi vaikutusalueeksi.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina Suur-Britannia vihdoin sodan kautta pakotti molemmat buuritasavallat luopumaan itsenäisyydestään. Italia riisti sodan kautta Turkilta Tripoliin, Ranska on vallannut Marokon. Näin on Afrika melkein kauttaaltaan jaettu Euroopan valtain kesken — ainoat itsenäiset valtiot ovat Abessinia ja pieni Liberia, — mutta tulevaisuus on osoittava, onko tämä jako pysyväinen. Maailmansodassa englantilaiset, ranskalaiset, belgialaiset ja portugalilaiset sekä Etelä-Afrikan Unionin joukot valtasivat vv. 1916—17 Saksan kaikki afrikkalaiset siirtomaat. Versaillesin rauhanteossa määrättiin Kamerunista suurin osa Ranskalle, loput Englannille. Saksan Itä-Afrikka joutui Englannille. Saksan Lounais-Afrikka on ollut v:sta 1919 Kansainliiton ylivallan alaisena.

Löytöretket olivat johtaneet maananastuksiin Mustien maanosassa ja sen lopulliseen jakoon. Tämä jako vuorostaan edisti tehokkaasti löytöjen jatkamista ja parantamalla matkustajien turvallisuutta avasi suurimman osan Afrikkaa perusteellisemmalle luonnontieteelliselle ja kansatieteelliselle tutkimukselle. Seuraavassa luomme lyhyen silmäyksen Afrikan tutkimuksen uusimpiin tuloksiin.

Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.

Khartumin valloituksen jälkeen Englannin hallitus toistaiseksi jätti Sudanin oman onnensa nojaan, toivoen sen menetyksen ja Gordonin kuoleman olevan helpomman kostaa, kun mahdilaisuus oli jonkun verran menettänyt uskonnollisen kiihkon ensi hurmaa ja epäsopu kaliifin valtaa heikontanut.

Alussa vuotta 1896 se vihdoin piti aikaa otollisena ja Egyptissä alettiin valmistella suurta retkikuntaa Sudanin takaisin valloittamiseksi. Egyptin armeija oli sillä välin englantilaisten johdolla kokonaan uudistettu, niin että se, englantilaisilla joukko-osastoilla vahvistettuna, näytti olevan tehtävänsä tasalla. Yrityksen johto uskottiin Egyptin armeijan ylipäällikön eli sirdarin, myöhemmin niin suurta kuuluisuutta saavuttaneen kenraali Kitchenerin käsiin. Kitchener oli jo ollut majurina mukana kenraali Wolseleyn sotaretkeltä Gordonin ja Khartumin pelastamiseksi.

Maa-armeija nousi verkalleen pitkin Niilin laaksoa. Joella sen apuna oli uusia suuria tykkiveneitä, jotka kappaleisiin hajoitettuina kuljetettiin Wadi Halfaan, Niilin toisen kosken yläpuolelle, ja siellä koottiin. Niiden avuksi kuljetettiin kosken niskaan seitsemän kuormahöyryäkin. Wadi Halfasta rakennettiin Dongolaa kohti rautatie Niilin itärannalle. Ensimmäinen tappelu oli kesäkuun alussa Wadi Halfan eteläpuolella, jossa Kitchener yllätti 3000 dervishiä; näistä jäi 2000 kaatuneina tai haavoittuneina tappotanterelle. Tappelu oli esimakua uuden ylipäällikön perusteellisesta työstä. Syyskuussa hänen armeijansa oli kolmannella koskella ja pian sen jälkeen hän saattoi vallata Dongolan melkein miekan iskutta.

Ennenkuin lopullinen marssi Khartumia vastaan alkoi, tuotiin koskien yläpuolelle vielä kuusi tykkivenettä ja Wadi Haitasta alettiin rakentaa Niilin suuren mutkan poikki, erämaan kautta Abu Hamediin, rautatietä, joka edistyi niin nopeaan, että parhaimpina päivinä kiskotettiin puolenkymmentä kilometriä. Linjalla löydettiin monesta kohdasta vesikerroksia, joihin porattiin arteesisia kaivoja. Elokuussa armeijan etujoukot valloittivat Abu Hamedin. Maaliskuussa 1898 oli englantilais-egyptiläinen armeija Berberin eteläpuolella ja tykkiveneet retkeilivät jo Khartumin läheisyyteen, eristäen kaliifin pohjoisen armeijan pääjoukosta ja anastaen Metemmehin luona sen varastot.

Huhtikuun 8:ntena lordi Kitchener sitten kävi kaliifin alapäällikön Mahmudin kimppuun, joka oli leiriytynyt Atbaran varrelle, lähelle sen suuta. Mahmudilla oli 14,000 miestä, joista 40 minuuttia kestäneen tappelun jälkeen — lopulta taisteltiin pistimillä — 3000 makasi varustuksineen kuolleina tai haavoitettuina ja 3000 otettiin vangiksi. Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, joista englantilaisten joukkojen osalle tuli 100.

Omdurmanin tappelu.

Kitchener peräytyi sitten Berberiin odottamaan Niilin tulvaa, ennenkuin hän lähti Khartumia ja Omdurmania vastaan etenemään. Lisäväkeä saatuaan hänellä oli 22,000 miestä. Tykkiveneet jo pommittivat ja hävittivät Khartumin varustuksia. Kaliifilla oli Omdurmanissa 40,000 miestä, jotka enimmäkseen olivat aseistetut englantilaisilla remingtonkivääreillä, ynnä muutamia kymmeniä tykkejä, joihin Omdurmanissa oli valmistettu ammuksia.

Se musertava tappio, jonka dervishiarmeija Omdurmanin edustalla kärsi, johtui suureksi osaksi taikauskosta. Slatin pasha (vert. III, s. 394), joka oli päässyt Omdurmanista karkaamaan ja nyt oli valloitusarmeijan mukana ylipäällikön esikunnassa, oli vankina ollessaan kuullut kaliifille ennustetun, että Omdurmanin edustalla, sen pohjoispuolella, kerran tuhottaisiin vihollisarmeija, mutta että voitto oli mahdollinen saavuttaa vain siten, että dervishit tekivät hyökkäyksen. Slatinilla oli Omdurmanissa luotettavia tuttavia ja näiden avulla onnistui hänen saada joku muistuttamaan kaliifille tätä ennustusta. Kaliifi toimi sen mukaan.

Kaliifi järjesti armeijansa viiden kilometrin päähän Omdurmanista pohjoiseen, Niilin länsirannalle. Englantilais-egyptiläinen armeija asettui syyskuun 1:senä 1898 leiriin kuusi kilometriä pohjoisemmaksi Niilin rannalle, selkä jokea kohti. Jo kuuden aikaan aamulla koko mahdilaisarmeija lähti liikkeelle hyökätäkseen sen kimppuun. Dervishit etenivät nopeaan hyvin järjestetyssä linjassa, 150 emiiriä edellä valkosinisiä lippuja kantaen.

Englantilais-egyptiläinen armeija odotti rauhallisesti vihollisen hyökkäystä. Jo 2000 metrin päästä alkoivat englantilaiset ja egyptiläiset joukot ampua yhteislaukauksia ja pikatykit ja konetykit avasivat tulen. Ampuminen oli niin kiivasta, että kiväärit kuumenivat ja rintaman täytyi vaihtaa kiväärinsä reservin kivääreihin. Mahdilaisten rivit alkoivat horjua, mutta pysyivät kuitenkin koossa. Sitten ne viideksi minuutiksi pysähtyivät — ja alkoivat sitten murhaavan tulen saattamina peräytyä. Ei millään kohdalla dervishien rintama päässyt 600 metriä lähemmäksi. Kaliifin sivustahyökkäys, johon otti osaa 13,000 miestä, menestyi aluksi paremmin, mutta torjuttiin lopulta sekin.

40,000 miehen suuruisesta mahdilaisarmeijasta jäi tappotanterelle 11,000 kaatunutta, 16,000 haavoittunutta ja 4000 otettiin vangiksi. Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, josta luvusta 50 kaatui. Dervishit ampuivat kauttaaltaan yli.

Tämän perinpohjaisen voiton jälkeen sirdar vastarintaa tapaamatta marssi kalifin pääkaupunkiin Omdurmaniin„ joka oli vastapäätä Khartumia Niilin länsirannalla ja oli jo kasvanut siksi suureksi, että siinä oli 20,000 asukasta. Useita eurooppalaisia vapautettiin sotavankeudesta. Kaliifi oli käyttänyt heitä rakennusmestareina, ruudinvalmistajina y.m. toimiin, mikä mihinkin kykeni, mutta kaikki he olivat olleet kamalan pahoinpitelyn alaisia. Mahdin hauta avattiin ja hävitettiin ja hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka hajoitettiin Niiliin.

Kaliifi itse pääsi tuhannen miehen keralla pakenemaan, mutta seuraavana talvena hänet Kordofanissa saatiin kiinni ja syntyneessä tappelussa hän kaatui, pyhä lippu kädessään ja viimeiseen saakka luottaen siihen, että hän oli haavoittumaton.

Kun myöhemmin Osman Dignakin, joka oli ollut mahdilaisuuden päätuki Punaisen meren puolessa, voitettiin, oli mahdilaisuus perin pohjin kukistettu ja Sudanin hallintoa saatettiin ruveta järjestämään uudelle kannalle. Kitchenerin suunnitelman mukaan ryhdyttiin Khartumia rakentamaan uudelleen ja nykyjään siinä on paljon kauniita uudenaikaisia kivirakennuksia. Maakunnat alkoivat mahdilaisuuden kukistumisen jälkeen vaurastua ihmeteltävän nopeaan ja kaiken kaikkiaan on englantilais-egyptiläinen Sudan Omdurmanin valloituksen jälkeen kehittynyt monipuolisesti ja nopeasti.

Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.

Abessiniassa vallitsi englantilaisten sotaretken jälkeen kauan sisällinen sota ja anarkia. V. 1871 yhdisti kuitenkin Tigren kuningas koko maan valtansa alle, ottaen nimekseen Johannes. Ensi työkseen hän voitti egyptiläisen armeijan, joka tanskalaisen everstin Arendrupin johdolla Massovasta marssi maata valloittamaan. Negus Johanneksen vallan ollessa ylimmillään anastivat italialaiset Massovan, jonka johdosta negus otti vangiksi Italian lähettilään ja syntyi sota. Kun Dogalin luona 500 miehen italialainen osasto oli tuhottu tammikuussa 1887, lähetettiin Italiasta Eritreaan, jonka nimen Punaisen meren rannalla oleva uusi siirtokunta oli saanut, 18,000 miestä. Negus kokosi näitä vastaan 100,000 miestä, mutta kun samalla dervishit hyökkäsivät hänen kimppuunsa, täytyikin hänen kääntää voimansa heitä vastaan. Hyökätessään Metemmehin luona dervishien linnoitettua leiriä vastaan negus kaatui ja hänen suuresta armeijastaan jäi 30,000 miestä tappotanterelle.

Shoan kuningas Menelik, joka perimätiedon mukaan polveutui Saban kuningattaresta ja kuningas Salomosta, yhdisti nyt koko Abessinian valtansa alle. Menelik oli ollut italialaisten ystävä heidän taistellessaan Johannesta vastaan ja hän suostui nyt rauhaan, joka oli Italialle siksi edullinen, että he saattoivat käsittää sen suojelusvallaksi Abessinian yli. Mutta saatuaan hankituksi riittävästi uudenaikaisia sotatarpeita Menelik tekikin kokokäänteen ja vaati maansa täydellisen itsenäisyyden tunnustamista. Seuraus oli sota.

Abessinian armeija oli koottu Tigre maakunnan pääkaupunkiin Aduaan ja sitä vastaan marssi kenraali Baratieri, italialaisen armeijan ylipäällikkö. Ensimmäisessä tappelussa, tammikuussa v. 1895, italialaiset säilyttivät asemansa, vaikka kärsivätkin tuntuvan mieshukan, ja saivat siten Tigren ylämaassa pysyvän jalansijan. Maaliskuussa he valtasivat Aduan, joka on lähes 2000 metriä korkealla merenpinnasta, joten seudun ilmasto oli erittäin terveellinen. Parikymmentä kilometriä siitä länteen on Aksum, Abessinian ikivanha kulttuurikeskus ja yhä vieläkin sen uskonnollinen keskuspaikka (vert. I, ss. 146, 191, 194, 291). Aduasta ja Adigratista italialaiset etenivät vielä 80 km kauemmaksi etelään Makalleen, rakentaen sinnekin linnan ja vahvistaen muutenkin kaikin tavoin valloituksiaan. Joulukuussa v. 1895 kenraali Baratierilla oli Eritreassa 14,000 miestä, joista kuitenkin vain 2800 oli italialaisia.

Menelik lähti nyt joukkoineen liikkeelle Shoasta ja piiritti italialaisten linnoitukset. Suuri ylivoima tuhosi ensinnäkin majuri Tosellin johtaman pataljoonan, joka oli kauimpana etelässä. Kenraali Arimondi peräytyi Makallesta ruokatavarain puutteen vuoksi,, jättäen sen linnaan vain yhden pataljoonan; abessinialaiset heti piirittivät linnan. Italialaisten muutkin linnat joutuivat mitä vaikeimpaan tilaan, etupäässä ruokatavarain puutteen vuoksi, joka kävikin italialaisten koko sodankäynnille kohtalokkaaksi. Italian hallitus tiesi nämä puutteet ja oli valmis lähettämään apua, mutta ylipäällikön vitkastelu pilasi kaikki. Tammikuussa 1896 Makalle antautui vedenpuutteen vuoksi, mutta sai erittäin kunnialliset ehdot.

Menelik johti sitten sotaa edelleen sangen taidokkaasti, koettaen ensinnäkin kiertää Adigratin, jossa Baratierin pääasemat olivat. Baratieri epäröi, taistellako vai eikö. Ruokavarain vähyyden vuoksi täytyi annoksia yhä pienentää.

Aduan tuhoisa taistelu.

Kaikkiaan oli Baratierilla siihen aikaan 20,000 miestä, joista toinen puoli oli italialaisia. Helmikuun viimeisenä päivänä hän lähetti kenraali Albertonen brigaadin hyökkäämään Aduaa vastaan, jonka Menelik oli vallannut, mutta kenraali erehtyi tiestä ja seuraus siitä oli, että hänen joukkonsa saarrettiin ja lyötiin hajalle. Melkein yhtä huonosti kävi toisen brigaadin, jonka Baratieri lähetti edellisen avuksi, eikä hän vielä ollut saanut tarkkaa käsitystä tapahtumista, ennenkuin hänen molemmat viimeisetkin brigaadinsa joutuivat saarroksiin, ja saivat kestää ankaria hyökkäyksiä edestä, sivulta ja takaapäin. Vaikka italialaisten voimakas tykistö tuhosi paljon hyökkääjiä, tulvi kaatuneitten sijaan yhä uusia. Baratierilla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä peräytymään ja peräytyminen tuota pikaa muuttui hurjaksi paoksi, jota Baratierin mieskohtainen urhoollisuus ei kyennyt pysäyttämään. Kaikki tykit menetettiin viholliselle. Lopulta ylipäällikkö kenraaleineen pakeni kaikkia muita nopeammin, ratsastaen pysähtymättä 70 kilometriä ja näkemättä kahteen päivään armeijaansa. Vain puolet upseereista ja 4300 miestä koko armeijasta pelastui, loput, 15,400 miestä, kaatui tai joutui vangiksi.

Tämä oli ehkä suurin tappio, mitä vielä milloinkaan eurooppalainen armeija oli Afrikassa kärsinyt. Kenraali Baldisserra, joka Baratierin jälkeen sai ylijohdon ja kahta vertaa enemmän väkeä kuin edeltäjänsä, säilytti kuitenkin rannikon Italialle. Mutta Italian täytyi, pelastaakseen sotavangit, tehdä rauha, jossa Abessinian itsenäisyys tunnustettiin, jota paitsi Italian täytyi maksaa suuret lunnaat.

Vielä paremman turvan kuin voitto italialaisista soi Abessinialle Englannin, Ranskan ja Italian välinen sopimus, joka takaa maan itsenäisyyden. Englannin kanssa tekemänsä erikoissopimuksen kautta Abessinia muun muassa on sitoutunut olemaan patoamatta Sinistä Niiliä, joka voisi Egyptiltä riistää sen tulvan.

Somaliniemimaa.

Somaliniemimaa, joka käsittää maan Abessinian vuorimaan ja Intian meren välillä, päättyy uloinna jylhään kallioniemeen, jota somalit sanovat Jirdif niemeksi. Tuulien ja merenvirtausten vuoksi tämä niemi on vanhastaan ollut merenkulkijan kammo, jonka vuoksi portugalilaiset alkoivat sitä sanoa Kap Guardafuiksi, varottavaksi, vaaralliseksi niemeksi. Syvä meri aaltoilee sen juurelle saakka, tyrskyen lähes 300 metrin korkeuteen kohoavia kallioseinämiä vastaan.

Se kolmiomainen niemimaa, joka tästä nokasta alkaa, on yhä vielä asukkaittensa vihamielisyyden vuoksi Afrikan tuntemattomimpia osia, mutta historiassa sen maine siitä huolimatta ulottuu harmaimpaan muinaisuuteen saakka, sillä sitä on arveltu egyptiläisten Print maaksi (vert. I, st. 15—16) ja sieltä myöhempi vanha aika luulon mukaan toi ne monenlaiset hajusteet, joilla niihin aikoihin ruhtinaitten ja ylhäisten hoveissa oli niin suuri merkitys. Niemimaan länsiosa — Hand eli »kivetön maa» —- on ruohoista, itäosa taas karua ja kivistä, jonka vuoksi asukkaat sitä sanovat Nogaliksi eli »kivimaaksi-. Näiden molempain alueitten välillä on Lgadine ylänkö, joka kohoaa keskimäärin 1000 m merestä. Sadeajan jälkeen sillä jonkun aikaa vihannoi niukka arokasvullisuus, muutoin se on kuivaa erämaata. Vedenjakaja on pohjoisreunalla, mutta suurinkin joki, Vebi Shebejii, ehtyy hiekkaan, ennenkuin se ennättää mereen. Sen rannalla on Barri, niemimaan suurin asutuskeskusta. Toinen joki, Jub, on nykyjään Italian ja Englannin alueitten välisenä rajana.

Läntisessä, hedelmällisessä osassa asuvat gallat, kaunista, pronssiväristä kansaa, jolla on pitkät hiukset. Niemimaan itä- ja pohjoisosissa asuvat danakilit ja somalit, jotka ovat tunnetut vihamielisyydestään ja villiydestään. Maansa karuuden vuoksi he eivät voi pitää muita kotieläimiä kuin lampaita ja vuohia, jota vastoin gallat viljelevät maata, pitävät nautakarjaa ja ovat vierasvaraisempia muukalaisia kohtaan.

Sukujuureltaan nämä kansat ovat hamilaisia, mutta niihin on sekaantunut paljon sekä arabialaista että neekeriverta. Kieli on hamilainen. Uskonnoltaan kaikki niemimaan kansat nykyjään ovat muhamettilaisia.

Rauniot, joita on löydetty niemimaan eri osista, osoittavat, että siellä todella on ennen muinoin vallinnut nykyistä korkeampi sivistys. Useat näistä raunioista ovat luultavasti arabialaisten rakennuksia, mutta on paljon vanhempiakin, jotka perimätiedon mukaan ovat sen kansan rakentamia, joka asui maassa ennen galloja. Hakattuja, ruohojen peittämiä kiviä on säännöllisissä latomuksissa, solia hallitsevilla kukkuloilla on jäännöksiä vanhoista varustuksista, ja siellä täällä on muinaisten vesisäiliöitten jäännöksiä. Otaksutaan muhamettilaisten valloittajain hävittäneen tämän vanhan sivistyksen. Ennen sitä luullaan väestön tunnustaneen Abessiniasta saamaansa rappeutunutta kristinuskon muotoa.

Somalimaan tutkiminen alkoi jälkeen vuoden 1839, jolloin Englanti valtasi Adenin. Adeniin suuntautui nimittäin vastapäisen Afrikan rannikon kauppa. Somalimaan rannikon kartoittivat etupäässä Intian laivastossa palvelevat englantilaiset upseerit, ja Adeniin majoitetun intialaisen armeijanosaston upseerit — englantilaisia tietenkin hekin — tekivät niemimaalle ensimmäiset tutkimusretket. Ensimmäisten joukossa olivat Burton ja Speke, joiden vaarallisesta retkestä (v. 1854) jo olemme maininneet (III, s. 356). Sen jälkeen kului parikymmentä vuotta, ennenkuin yrityksiä jatkettiin. Kun Egypti v. 1875 anasti Berberan, nyk. brittiläisen Somalirannan suurimman kaupungin, tehtiin sisämaahan jälleen montakin matkaa. Vedettömän Handin poikki kulkiessaan menetti monikin matkustaja henkensä. V. 1883 kulki eräs englantilainen retkikunta Berberasta Vebi-Shebejiin saakka ja palasi onnellisesti takaisinkin. 1890-luvulla tekivät useat italialaiset matkustajat pitkiä retkiä Somalimaan eri osiin. Ruhtinas Ruspolin surmasi Gallamaassa elefantti. Vv. 1894—95 ja 1899—1900 amerikkalainen Donaldson Smith tutki Somalimaan eteläosia, matkustaen koko niemimaan poikki. Samalla vuosikymmenellä maanasukkaat murhasivat Vittorio Bottegon, erittäin ansiokkaan italialaisen matkustajan, ja vähän myöhemmin erään hänen matkakumppaneistaan. Monta muuta ansiokasta retkeä on myöhemmin tehty niemimaahan ja niihin seutuihin, jotka sen yhdistävät Afrikan runkoon, niin ettei Somalimaan kartassa nykyjää ole montakaan aivan valkoista kohtaa. Koko joukon ovat maantuntemusta edistäneet suurriistankin ampujat, jotka niemimaalla ovat käyneet. Somalimaa on varsinkin jalopeuranmetsästyksen luvattu maa.

Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.

Nuorella Kongo-valtiolla oli alun pitäen paljon sekä sisällisiä että ulkonaisia vaikeuksia voitettavanaan. Rajarettelönsä Ranskan kanssa se kuitenkin sai jotakuinkin tyydyttävästi sovituiksi ja Suur-Britannian suostumuksella väliaikaisesti kappaleen maata, joka ulotti sen alueen Niilin latvoille saakka. Enemmän huolta oli sisällisistä vaikeuksista.

Arabialaiset, joitten hallussa oli Stanley-koskien ja Tanganjikan välinen maa, alkoivat piankin ankarasti vastustaa nuoren valtion viranomaisia, nämä kun aikoivat kääntää länteen päin kaupan, jonka valtasuunta ennen oli ollut itäinen, ja kokonaan hävittää orjakaupan. Ilmisotaan ryhdyttyään arabialaiset v. 1886 hävittivät Staanley-koskien aseman ja sota näytti välttämättömältä, mutta Stanleyn ehdotuksesta päästiin pulasta sillä kertaa siten, että Tippu Tip, arabialaisten johtaja, otettiin tämän aseman päälliköksi. Viisi vuotta asiat pysyivät tällä kannalla ja niiden kuluessa belgialaiset perustivat linnoitettuja leirejä Kongon suurien syrjäjokien Sankurun, Lomamin ja Aruwimin, rannoille. Nämä varustukset huolestuttivat siinä määrin arabialaisia, että he päättivät alkaa uuden yleisen sodan, ennenkuin eurooppalaisten valta kasvaisi liian suureksi. V. 1892 he Lomamin latvoilla murhasivat useita belgialaisia ja se oli taistelun alku. Onneksi kuitenkin Kongon alijuoksulla samaan aikaan oli valmiina melkoinen belgialainen retkikunta, jonka piti valloittaa kuparimaa Katanga, ja tämä paroni Dhanisin johtama retkikunta lähetettiin paikalla arabialaisia vastaan. Monta ottelua taisteltiin ja Njangve ja Kasongo, arabialaisten vahvimmat linnat, valloitettiin, arabialaisten mahti murrettiin ja monet heidän johtajistaan surmattiin. Njangve ja Kasongo, jossa oli 60,000 asukasta, hävitettiin ja ne menettivät vuosikymmeneksi kaiken merkityksensä, ja kauppa, joka siihen saakka oli kulkenut Tanganjikan poikki Sansibariin, kääntyi nyt Stanley Pooliin ja Atlantin merelle. Belgialaisten oli voitostaan suureksi osaksi kiittäminen maanasukkaita, jotka ilomielin auttoivat heitä orjastajia vastaan.

Lopulla vuotta 1896 Kongolta lähetettiin kaksi suurta retkikuntaa ottamaan vapaavaltion haltuun Ladon alue Niilin yläjuoksun varrella. Toinen joukko, johon kuului 700 miestä, saapuikin perille ja anasti maan, voitettuaan mahdilaiset, jotka kavalan yöllisen hyökkäyksen kautta koettivat sen äkkiarvaamatta tuhota. Toinen joukko, jota paroni Dhanis komensi, oli paljon suurempi, siihen kun kuului 3200 miestä. Väki oli suureksi osaksi bateteleja, Lualaban ja Lomamin välillä asuvaa kansaa, joka on koko Kongo-alueen sotaisinta. Mutta helmikuussa 1897 sen keskuudessa syttyi kapina. Useita valkoisia upseereja surmattiin, Dhanis itse, joka johti jälkijoukkoa, töin tuskin pelastui. Kapinallisia oli parituhatta miestä ja näillä oli hyvät aseet ja runsaasti ampumavaroja. Retkikunta oli kapinan syttyessä Uelle joen yläjuoksulla ja sieltä kapinoitsijat kulkivat Stanley-koskien asemaa vastaan, joka oli heidän kotomatkansa varressa; mutta kun tämä oli hyvin varustautunut heitä vastaanottamaan, poikkesivat he itää kohti ja samoilivat ja ryöstivät sitten puolentoista vuotta Tanganjikan ja Albert Njansan välisiä maita. Monessa tappelussa kapinoitsijat kärsivät suuria tappioita, mutta siitä huolimatta ei heitä voitu täydelleen kukistaa. He anastivat Tanganjikan pohjoispäässä Uvira nimisen aseman, voittivat parinsadan miehen osaston, joka lähetettiin heitä vastaan Manjemasta Kabambaren asemalta (Lukugan rannalta) ja sitten monen tuiman tappelun jälkeen vihdoin valloittivat mainitunkin aseman. Kabambaren puolustajista kaatui parisataa miestä, useita valkoisia upseereja näiden joukossa. Kongovaltion hallituksen täytyi nyt ryhtyä ponteviin toimiin ja lopun lopuksi kapina kukistettiin.

Kongon, Sharin ja Benuen välinen suuri maa-alue pysyi verraten kauan tutkimattomana, vaikka ympärillä olevien seutujen tunnetuiksi tulemisen jälkeen oltiinkin selvillä siitä, ettei tästä seudusta löydettäisi suurta jokea eikä vuoristoakaan. Tärkein tehtävä siellä oli vedenjakajan selville saaminen. 1890-luvulla ja edellisen vuosikymmenen lopulla retkeili tällä alueella kuitenkin useita matkustajia ristiin rastiin ja näiden retkien tulos oli varsinkin Kamerunin ja Ranskan Kongon alueitten tarkempi rajoittelu.

Ranskalainen Gentii nousi Ubangia pienellä höyrylaivalla niin korkealle, että hän saattoi vetää sen vedenjakajan poikki Shariin ja marraskuussa 1897 laskea Sharia Tshad järveen. Niin matala on näiden jokien välinen kynnys.

Ranskalainen Marchand v. 1898 retkeili näiden maitten kautta Bahr-el-Gasalin alueelle aivan tuntemattomia teitä, aikoen anastaa Niilin latvaseudut, ennenkuin englantilaiset ehtivät sinne Egyptistä käsin. Lordi Kitchener kuitenkin sai samoihin aikoihin mahdilaisista suuren voittonsa ja valloitti takaisin Khartumin ja niin hänelle kävi mahdolliseksi sodan uhalla karkoittaa ranskalaiset Niilin latvoilta. Kongon, Bahr-el-Gasalin, Sharin ja Benuen välinen alue on yleensä yksitoikkoista maata, jossa ei ole suurempia korkeuksia, ja se on enemmän kuivanluontoista kuin kosteata.

Kongometsän läpi, jossa Stanley oli vähällä menehtyä ja jossa myöhemmin Emin pasha murhattiin, matkusti v. 1894 kreivi Götzen. Hän löysi muun muassa Kivu järven ja sen pohjoispuolella olevat tulivuorimaisemat, jotka jo edelliset matkustajat olivat nähneet etäisyydestä.

Itä-Afrikka.

Thomsonin matka Elgonille.

Viktoria Njansan itäpuolisten maitten kautta matkusti ensimmäisenä 1880-luvulla skotlantilainen Josef Thomson. V. 1879 hän oli tehnyt retken Njassa järvelle ja sieltä tuntemattomia teitä Tanganjikalle ja palannut, sen eteläpäätä tutkittuaan, Taboran kautta Sansibarin rannikolle.

V. 1882 hän tunkeutui sotaisten masaitten maahan, jossa ei ainoakaan eurooppalainen ollut vielä käynyt Kilimandsharoa kauempana. Masaitten vihamielisyys teki matkan sangen vaikeaksi, mutta erinomaisen neuvokkaisuutensa ja urheutensa kautta Thomson suoriutui vaikeuksista menettämättä väkeä. Kilimandsharon pohjoispuolitse hän kulki Kenia vuorelle ja sen takana olevalle Baringo järvelle ja saapui sieltä joulukuussa 1883 Viktoria Njansalle. Viktoria Njansalta hän poikkesi mahtavalle vanhalle tulivuorelle Elgonille, joka järven pohjoispuolella kohottaa lakeaan yli lumirajan. Thomson oli ensimmäinen, joka kävi tällä vuorella, löytäen sieltä ihmeellisiä luolia, jotka näyttävät syntyneen jonkun muinaismeren aikoinaan aalloillaan huuhdellessa ja jäytäessä tämän vuoriston kupeita. Seudun asukkaat ovat kautta aikain käyttäneet niitä asuntoinaan. Paluumatkalla Thomson uudelleen poikkesi Baringo järvellä ja Eurooppaan palattuaan julkaisi matkakertomuksen, joka on Afrikan kirjallisuuden parhaita.

Thomson, joka oli geologi, matkusti myöhemmin Nigeriassa, Marokossa ja Etelä-Afrikassa. Huolimatta rohkeudestaan ja niistä vaarallisista maista, joiden kautta hän kulki, ei hän ollut syypää ainoankaan alkuasukkaan kuolemaan.

Nämä seudut edelleenkin houkuttelivat tutkijoita vaihtelevan maanlaatunsa, korkeitten vuoristojensa, suurien järviensä, maanvajoamisen kautta syntyneiden syvien hautasyvänteittensä ynnä myös asukkaittensa ja elimellisen elämänsä muitten ilmiöitten tautta.

Meyer Kilimandsharolla.

Kilimandsharon tutki tarkemmin Hans Meyer kuluneen vuosisadan molempina viimeisinä vuosikymmeninä. Hän nousi muun muassa sen korkeimmalle kukkulalle, joka on vanha tulivuoren keila. Ensimmäistä vaikutusta, minkä tämä mahtava vuori teki, hän kuvaa seuraavin kaunopuheliain sanoin: »Silmä oli päiväkausia harhaillut arojen ja ruohomaitten aavoilla, harmaanruskeilla tasangoilla, turhaan etsien taivaanrannalta toivotun vuoren ulkopiirrettä, se oli väsynyt ainaiseen yksitoikkoisuuteen. Erään maanaallon harjalta avautui silloin odottamatta ihmeteltävä panoraama. Edessämme lepäsi muutaman penikulman päässä vaalea, hohtava Dshipe järvi ja sen takana kohosivat Ugueno vuorten tummat rosoiset seinämät aina harmaihin laakapilviin saakka, ja oikealla näkyi keskialalla metsien tumma vyöhyt Lumi joen ja Tawetan laaksosta. Näiden metsien takana aro verkalleen kohosi ja autereisessa etäisyydessä sulautui mahtavan vuoriston tyveksi, joka kannatti arotasangosta 6000 metrin jättiläiskorkeuteen oikopäätä kumpuvaa Kilimandsharoa. Jotenkin selvään erotti sen leveän pilvikerroksen alta, joka piiritti vuoren keskiosaa, Dshagga maisemain metsäiset kunnaat, ja pilvien yläpuolelta, taivaan sinen sisästä, säteili ihmeellisen ylevä, häikäisevän valkoinen vuoren haahmo, ikäänkuin ilmestys toisesta maailmasta. Se oli Kibo, Kilimandsharon pääkukkula. Sen pienempi kaksoisveli, Mawensi, lymysi korkealle pullistuneen valkoisen kukkulapilven takana, ainoastaan koillinen rinne esiintyi pilvien alta laajakaarisena, kerrassaan rakennuksellisen säännöllisenä ääriviivana. Mitä vastakohtia tähän kuvaan sopusuhtaisesti sulautuikaan! Täällä alhaalla päiväntasaajan hehku ja troopillinen elämä, vieressämme alaston neekeri ja edessämme Tewaba metsän reunalla palmulehtoja. Tuolla ylhäällä napain hyinen ilma, mahtavan alppivuoriston kirkastettu rauha, ikuinen lumi sammuneitten tulivuorien päällä.»

Meyer tutki Kibon paria kilometriä leveän, aivan sammuneen kraaterin, sen jääpanssarin ja suuret jäävirrat, jotka länsirinteellä ulottuvat 4000 metrin korkeustasolle, mutta jotka ennen, arvatenkin jääkaudella, ovat ulottuneet vielä monta sataa metriä alemmaksikin.

Keniaa eli Kiliniagaa tutkivat v. 1888 unkarilainen kreivi Teleki ja itävaltalainen v. Höhnel, sekä 1890-luvulla englantilaiset Gregory ja Mackinder. Kenia on tosin 400 metriä matalampi Kilimandsharoa, mutta paljon laajempi. Sen kraateri on särkynyt ja rapautunut, mutta yhä vielä selvään huomattava ja jäätä täynnään. Kenialla on paljon pieniä, jään kovertamia alppijärviä, entisten jäävirtain kuljettamia paasia, moreeneja ja jäävirtain pyöristämiä kallioita. Nykyisin on Kenialla 15 glasieeria, jotka ulottuvat 5000 metrin korkeustasolle, mutta ennen on sen jääpeite ollut paljon mahtavampi.

Teleki ja Höhnel.

Teleki ja v. Höhnel retkeilivät Kenialta pohjoista kohti ja löysivät maaliskuussa 1888 suuren Rudolf eli Basso Narok järven, jonka olemassaolosta oli kuultu huhuja. Tämän hieman suolaisen, autioiden erämaiden ympäröimän järven eteläpäässä kohoo Lubburua niminen toimiva tulivuori, jonka 630 m korkean keilan päästä nousi sinikellertävää savua. Viimeinen purkaus näytti tapahtuneen parikymmentä vuotta takaperin ja seutu oli vielä ohuelta tuhkan peitossa. Donaldson Smithin käydessä paikalla seitsemää vuotta myöhemmin vuori syyti ilmaan paksuja savupatsaita ja yöllä näkyi hehkuva kajastus, mutta Cavendishin käydessä siellä pari vuotta tämän jälkeen Telekin tulivuori oli kokonaan kadonnut, hajalle räjähtänyt ja sen paikalla oli lakea laavatasanko. Jonkun verran etelämmäksi oli puhjennut uusi tulivuori, joka silloin vielä oli tuskin 50 metrin korkuinen. Samoilta seuduilta Cavendish löysi kuuman liejujärven ja toisen, noin 500 m korkean, aivan nuoren toimivan tulivuoren. Paljon muitakin tuliperäisiä ilmiöitä ovat eri tutkijat tavanneet Itä-Afrikan suuren vajontahaudan seuduilla, mikä vajontahauta ulottuu Kilimandsharon ohi etelää kohti, niin että Njassa järveä vielä voidaan pitää sen jatkona. Viisikymmentä kilometriä Rudolf-järvestä etelään Cavendish löysi melkoisen Sugota järven, joka siihen saakka oli ollut tuntematon. Vaikka nämä seudut ovatkin erämaanluontoisia, on luonto jokilaaksoissa kuitenkin sangen reheväkin ja vesissä on runsaasti krokotiileja, virtahepoja ja tavattoman, paljon lintuja, metsissä taas elefantteja, toisin paikoin karja miltei joka laaksossa, ja sarvikuonoja, leopardeja ja ruohoisilla mailla puhveleita ja antilooppeja sekä tavattoman runsaasti leijonia. Asukkaissa ilmenee suurta eroavaisuutta eri seuduissa, nämä maat kun ovat varsinaisten neekerien ja hamilaisen rodun sekoitusalueita.

Englantilaisten anastettua Ugandan tehtiin Rudolf-järven seuduille monta muuta matkaa, niin että ne nykyisin ovat verraten hyvin tunnetut. Löytöretkeilijäin ja valtiollisten asiamiesten jälkeen sinne löysivät urheilijat, jotka kulkivat kautta maan ristiin rastiin ja lisäsivät sen tuntemusta, vaikka tuskin niin paljoa, että se olisi korvannut heidän suurta ja hyödytöntä hävitystyötään luonnon vapaudessa eläväin riistalaumain keskuudessa.

Paitsi Rudolf-järveä tulivat tunnetuiksi sen läheisyydestä alkavan Sobatin latvat ja Omo joki, joka tuo järveen vettä Abessinian ylängöltä. Rudolf-järvi on laskuväylätön ja siitä syystä sen vesi on suolahkoa. Sen itäpuolella olevan Stefanie-järven rannalta Cavendish löysi ensimmäiset runsaat kivihiilikerrokset, mitä troopillisesta Afrikasta on tavattu.

Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.

Uganda [Nykyinen virallinen nimi on »Buganda» sillä niin asukkaat itse sanan lausuvat. Stanleyn sansibarilaiset kantajat jättivät alku-b:n pois, ja siitä maata ruvettiin »Ugandaksi» sanomaan. »Mtesa» kuninkaan nimi kirjoitetaan nykyjään »Mutesa».] on Stanleyn ja Mtesan aikojen jälkeen käynyt myrskyisempien vaiheitten kautta kuin moni muu Afrikan maa. Niiden maiden, jotka yhdistettiin brittiläiseen suojelusalueeseen, luullaan saaneen vallitsevan säätynsä pohjoisesta päin jo kolme tai neljä vuosituhatta takaperin, ja nämä valloittajat kuuluivat samaan hamilaiseen rotuhaaraan kuin vanhat egyptiläiset, gallat ja somalit. Ennen tuloaan olivat ne kuitenkin paljon sekaantuneet Niilin laakson neekereihin ja uusilla aloilla sekaantuminen jatkui Ugandan, Unjoron ja Nondin alkuasukkaitten kanssa. Hamilaiset toivat mukanaan egyptiläisen sivistyksen, karjaa, metallien käyttämisen ja savenvalamisen taidon sekä uudemman kivikauden muita sivistysalkeita. Yhteys Egyptin kanssa ei käynyt Niiliä pitkin, jonka suoseudut tekivät jokiliikkeen mahdottomaksi, vaan Elgon vuoriston ja Rudolf-järven ohi vanhaan Punt maahan. Tämä liike jäi kuitenkin aikain kuluessa kokonaan unohdukseen. Mutta Bugandaan, Unjoroon ja Ankoleen, Unjoron lounaispuolelle, perustetut valtakunnat pysyivät voimassa.

Mtesa kuningas pyysi Stanleyta toimittamaan maahansa kristittyjä lähetyssaarnaajia ja jo 1870-luvun jälkipuolella niitä alkoi saapua Englannista. Sansibarin arabialaisten toimesta oli muhamedinkin oppi tunkeutunut maahan ja Bugandasta tulikin pian ankarien uskonkiihkojen ahjo, etenkin kun vielä Algeriasta, saapui roomalaiskatolilaisiakin lähetyssaarnaajia. V. 1882 muhamettilaisuus pääsi voitolle ja katolilaiset joksikin aikaa lähtivät maasta pois. Pari vuotta myöhemmin Mtesa kuoli. Hänen loppuajallaan maan olot olivat suuresti muuttuneet: kaliko, ampuma-aseet ja miekka olivat tunkeneet tieltään alkuperäisen kuorikankaan ja keihään ja insinööri-lähetyssaarnaaja Mackay oli opettanut ugandalaiset korjaamaan aseita ja käyttämään eurooppalaisia työkaluja.

Mtesan poika Muanga, julma, heikko ja pahatapainen nuorukainen, jota arabialaiset yllyttivät lähetyssaarnaajia vastaan, päätti kerrassaan hävittää kristinuskon maastaan. Tässä päätöksessä häntä vahvisti kristittyjen valtiollistenkin anastuksien pelko sekä idässä että pohjoisessa. Hän murhautti englantilaisen piispa Hanningtonin, ennenkuin tämä oli vielä perillekään päässyt. Kun ranskalaiset lähetyssaarnaajat v. 1885 palasivat maahan, puhkesi kauan kytenyt tuli ilmiliekkeihin ja kristinuskoon kääntyneitä ugandalaisia alettiin polttaa. He kuolivat sankarillisesti, eikä kidutus eikä kuolema muuta vaikuttanut, kuin että kristinusko alkoi sitä nopeammin levitä. Muutamia lähetyssaarnaajiakin murhattiin. Muanga aikoi nyt houkutella kaikki kristityt ja muhamettilaiset erääseen saareen, jättääkseen heidät kaikki sinne nälkään kuolemaan, mutta tämä juoni paljastettiin ja suuttumus oli niin suuri, että Muangan täytyi paeta ja hänen vanhemmasta veljestään, Kivewasta, tehtiin kuningas. Eri uskontojen tunnustajat solmivat keskenään Jonkinlaisen rauhan, mutta pian muhamettilaiset tekivät salaliiton kristittyjä vastaan, murhasivat heidän päälliköitään ja yllätyksen kautta voittivat heidät. Kun Kivewa ei suostunut ympärileikkaukseen, karkoittivat muhamettilaiset hänet ja tekivät kolmannesta veljestä, Kalemasta, kuninkaan, sekä alkoivat pakottaa koko kansaa ympärileikkauttamaan itsensä, vaikka tätä tapaa Bugandassa katkerasti vihattiin. Brittiläinen ja ranskalainen puolue oli kumpikin paennut Ankoleen, jossa ne vähältä olivat joutua keskenään käsikähmään, mutta lopulta ne päättivät tehdä sovinnon ja ottaa Muangan takaisin kuninkaaksi. V. 1889 tämä vesitse palasi maahansa ja monen verisen tappelun jälkeen valloitti pääkaupunkinsa, kunnes taas joutui tappiolle ja Kalema muhamettilaisten kanssa valloitti pääkaupungin takaisin.

Kristityt pyysivät nyt apua Jacksonilta, joka oli melkoisen brittiläisen joukon kanssa saapunut Viktoria Njansan itärannalle, mutta tämän viivytellessä ja poiketessa pohjoiseen päin saksalainen t:ri Karl Peters tuli Jacksonin leiriin, luki hänelle osoitetut kirjeet, joissa Bugandan molemmat kristityt puolueet hänen ehtoihinsa suostuen hyväksyivät Englannin suojelusvallan, ja marssi itse kiiruumman kautta sinne, vallatakseen, maan Saksan haltuun. Ennen hänen tuloaan kristityt taas olivat karkoittaneet muhamettilaiset Unjoroon, jossa kuningas Kabbarega soi heille suojeluksen. Petersin jälkeen saapui Jacksonkin maahan ja sekasorto kävi niin suureksi, että sen ratkaisu saattoi tapahtua vain Euroopassa. Saksan ja Suur-Britannian v. 1890 tekemän sopimuksen kautta Buganda jäi Suur-Britannialle ja kapteeni Lugard tuli vielä samana vuonna ottamaan maan haltuunsa. Siellä oli kuitenkin ranskalainen — katolilainen — puolue päässyt valtaan, eikä se alussa aikonut tunnustaa Suur-Britannian yliherruutta, mutta lopulta se taipui, kun Lugard sai apua ja pikatykin. Vahvistaakseen asemaansa Lugard päätti tuoda Bugandaan ne sudanilaiset, jotka Emin ja Stanley olivat jättäneet Albert-järven eteläpäähän. Ankolen kautta marssien hän teki tämän maan kuninkaan kanssa sopimuksen, voitti Unjoron sotajoukon, joka koetti estää häntä kulkemasta maansa läpi, ja toi Bugandaan 8000 sudanilaista, miestä, naista, lasta ja orjaa, joita vielä johti eräs egyptiläinen upseeri. Tämä tapaus oli Bugandalle suuri onnettomuus, sillä sudanilaiset toivat mukanaan Kongon metsissä saamansa unitaudin, joka sitten kahdeksassa vuodessa tappoi Bugandassa neljännesmiljoonan ihmistä. [Tämä kamala tauti on loistauti, samoin kuin malariakin, sen levittäjä on tsetsekärpänen. Vaikka taudin ilmiöt nykyisin tunnetaankin, ei sitä vastaan ole vielä keksitty tehokasta parannuskeinoa.]

Alussa vuotta 1891 Bugandan pääkaupungissa murhattiin eräs protestantti, ja kuningas, ranskalaisen puolueen yllyttämänä, kieltäytyi syyllistä rankaisemasta, vaikka Lugard sitä vaati. Päinvastoin kuningas ranskalaisen puolueen keralla kävi brittiläisten kimppuun ja vaikka hän joutuikin tappiolle, alkoi siitä kuitenkin katkera sisällinen sota, sillä ranskalainen piispa kielsi kuningasta suostumasta brittiläisten tarjoamiin ehtoihin. Taisteltiin ja. retkeiltiin, mutta lopulta Muanga pääsi pakenemaan ranskalaisen puolueen luota, suostui brittiläisten ehtoihin, Suur-Britannian lippu nostettiin jälleen pääkaupungissa liehumaan ja vihdoin ranskalainenkin puolue suostui kunnialliseen rauhaan. Muhamettilaistenkin kanssa tehtiin sovinto.

Näin näytti kaikki kääntyvän parhain päin, mutta toden teolla uhkasikin suuri vaara sekä saavutettuja tuloksia, että kaikkia Bugandassa olevia valkoisia. Brittiläinen Itä-Afrikan komppania, jonka varoilla Lugard oli taistellut, päätti hylätä maan ja kutsui sieltä pois Lugardin joukkoineen. Tämä ei kuitenkaan totellut, vaan jätti väkensä sinne. Itse hän oikopäätä matkusti Englantiin asemaa selvittämään ja vaatimaan hallitusta ottamaan Bugandan haltuunsa. Yleinen mielipide pakotti hallituksen tähän suostumaan, vaikka vastaus alussa olikin epäävä. V. 1896 vaarat näyttivät voitetuilta ja rauhoitettu maa alkoi nopeaan edistyä. Sinne asettui eurooppalaisia kauppiaita, rakennettiin kunnollisia taloja, tehtiin teitä, kahvipensas tuotiin maahan, uusia teollisuudenhaaroja perustettiin. Uusia puulajejakin istutettiin. Meren rannalta alettiin rakentaa Viktoria Njansan rannalle rautatietä. Uskonnonopetus järjestettiin suvaitsevaisuuden pohjalle. Unjoro liitettiin Bugandaan.

Mutta jo seuraavana vuonna syttyi vaarallinen kapina, joka uhkasi hävittää kaikki nämä saavutukset. Sudanilaiset sotilaat, tyytymättöminä kohteluun ja palkkaansa, nousivat englantilaisia vastaan ja Muanga ja Kabbarega yhtyivät heihin. Paljon taisteltiin ja monta kertaa valkoisten asema jo näytti menetetyltä, mutta lopulta he kuitenkin aina voittivat, Muangan alaikäinen poika julistettiin hallitsijaksi, Muanga itse ja Unjoron kuningas Kabbarega otettiin vangiksi ja vietiin maanpakoon Seychellien saarille, jossa Muanga kuoli v. 1903. Bugandan rajoja levitettiin, niin että kaikki maat Edward-järven, Viktoria-Njansan, Rudolf-järven ja Albert-järven välillä Ladoa myöten siihen yhdistettiin. Buganda on sen jälkeen nopeaan edistynyt huolimatta unitaudistakin, jonka hävityksien vuoksi kaikki väestö siirrettiin sisämaahan Viktoria-järven rannoilta ja Sese saarilta. Brittiläisen hallinnon pääkaupunki on Entebbe, joka on järven luoteisrannalla niemellä. Siinä on jo paljon tilavia virastorakennuksia, kirkkoja, sairashuoneita, laboratorio, katettuja kauppapaikkoja, ja satama on aallonmurtajalla suojattu — kaikki uudenaikaisia laitoksia. Alkuasukkaiden pääkaupunki on kolmisenkymmentä kilometriä kauempana pohjoisessa, seitsemälle kukkulalle rakennettu: Siellä oli jo m.m. komea tiilestä rakennettu goottilainen tuomiokirkkokin, mutta v. 1910 sen salama hävitti.

Bugandaan johtava rautatie kulkee Kilimandsharon ja Kenian välillä ylängön poikki, jonka ilmanala on siksi viileä, että sinne on voinut asettua paljon valkoisia maanviljelijöitä. Keski-Afrikan hallitsemiselle on valkoinen maanviljelys-asutus tärkeä tuki.

Kun portugalilaiset 16:nnen vuosisadan kuluessa anastivat Itä-Afrikan rannikon kauppakaupungit, olivat ne puolen vuosituhatta olleet arabialaisten vallassa. Portugalilaiset niitä vallitsivat seitsemännentoista vuosisadan alkupuolelle, mutta silloin ne joutuivat Maskatin arabialaisille ja heiltä Sansibarin sulttaanille. Vuoden 1830 vaiheilla vasta arabialaiset alkoivat sisämaahan tunkeutua ja parikymmentä vuotta myöhemmin olivat he saaneet jalansijan Udjidjissa Tanganjikan itärannalla. Njassan eteläpuolisiinkin maihin he etenivät. Heidän leviämiseensä Sansibarin sulttaani perusti oikeutensa näihin maihin. Suur-Britannian kanssa asiasta sovittuaan osti Saksa ne häneltä viidellä miljoonalla markalla.

Entinen Saksan Itä-Afrikka koki sillä lyhyellä ajalla, jonka se oli saksalaisten vallassa, niinikään monet myrskyt. Ensin nousivat rannikon arabialaiset kapinaan, jonka v. Wissmann v. 1889 kuitenkin kukisti. Muutama vuosi myöhemmin Kilimandsharon heimot kapinoivat. Tämän kapinan kukistamisessa käytti Karl Peters niin tylyjä keinoja — hän muun muassa mestautti naisia — että hänet tuomittiin virkansa menettämään. V. 1891 wahehet tuhosivat melkoisen saksalaisen osaston, mutta sitten vallitsi rauha aina vuoteen 1905, jolloin alkuasukkaat nousivat yleiseen kapinaan. Siihen heitä yllyttivät Lounais-Afrikan hererot, jotka samaan aikaan kapinoivat. Tämä vuorovaikutus alkuasukkaitten kesken maanosan poikki oli huomattava ajan merkki. Saksalaiset palkkasivat sudanilaisia ja Kilimandsharon masaita, toivatpa vielä Uuden Guineankin alkuasukkaita tätä kapinaa kukistamaan. Sen jälkeen he lievensivät liian ankaraa hallintojärjestelmäänsä — alkuasukkaitten muun muassa täytyi tehdä plantaasseissa pakkotyötä — ja alkoivat pontevammin edistää siirtomaansa toimeentuloa. Rautatie, joka oli suunniteltu merenrannikolta Tanganjika järvelle, saavutti v. 1912 Taboran. Koko tämän laajan siirtokunnan väkiluku arvioidaan 10 miljoonaksi.

Etelä-Afrikka.

Sota zuluja vastaan.

V. 1848 Kapmaan alue ulottui Oranjä-joelle saakka, mutta pian se laajeni pohjoista kohti, etenkin sen jälkeen kuin sisämaasta oli löydetty timantteja. V. 1871 anastettiin läntinen Grikvamaa, v. 1875 Basutomaa ja v. 1885 itäinen Grikvamaa ilman vastarintaa. Sitä verisemmäksi kävi sitä vastoin Zulumaan valloitus.

Zulumaan hallitsijana oli jälkeen vuoden 1872 Settivajo, joka omisti kaiken huomionsa kansansa asekuntoisuuden kohottamiselle. Hänen ylin päämääränsä oli buurien karkoittaminen Transvaalista ja tämän tietäen englantilaiset avustivat hänen varustautumistaan. Mutta kun englantilaiset v. 1877 anastivatkin Transvaalin, kärsivät Settivajon tuumat haaksirikon ja hänestä tuli niin ilmeisesti englantilaisten vihollinen, että nämä päättivät kukistaa hänet.

Englantilaisia, joita lordi Chelmsford johti, oli 12,000 miestä, näistä kolmeneljännestä maanasukkaista muodostettuja joukkoja. Kolmea tietä nämä joukot lähtivät Natalista etenemään Settivajon pääkaupunkia Ulundia vastaan. Maa, jonka kautta armeijat etenivät, on avointa ylätasankoa, johon virrat ovat itselleen uurtaneet syvät uomat. Merenrannalla maa on alavaa ja lakena.

Englantilaisten ylipäällikkö oli arvannut zulujen asekuntoisuuden liian pieneksi, jonka vuoksi eteneminen oli huonosti valmistettu ja sulut saattoivat tuottaa hänen joukoilleen sangen tuntuvan tappion. Isandlanan luona he odottamatta yllättivät pääjoukon, leirin ylipäällikön paraillaan ollessa partioretkellä, ja 850 valkoista ja pari- kolmesataa neekerisotamiestä kaatui. Sitäpaitsi kolonna menetti kuormastansa ja tykkinsä. Toisenkin kolonnan sulut suurella ylivoimalla piirittivät, mutta se piti puoliaan, kunnes sai apua.

Kun sanoma Isandlanan tappiosta saapui Englantiin, herätti se suurta surua ja suuttumusta, mutta samalla ryhdyttiin kiiruumman kautta avunlähetyksiin. Myöhemmin lähetettiin uusi ylipällikkökin, lordi Wolseley, mutta ennenkuin tämä ennätti perille, oli lordi Chelmsfordin onnistunut korjata erehdyksensä ja heinäkuun 4:ntenä 1879 valloittaa Settivajon pääkaupunki Ulundi. Tällä sotaretkellä oli mukana Napoleon III:n poika, prinssi Louis Napoleon. Eräällä tiedusteluretkellä hän joutui zulujen väijyksiin ja sai surmansa.

Settivajo pääsi pakenemaan, ennenkuin hänen kraalinsa joutui englantilaisten käsiin, mutta hänet saatiin myöhemmin kiinni. Zulumaa jaettiin monen päällikön kesken, mutta kun nämä eivät voineet ylläpitää rauhaa, sai Settivajo Englannin vasallina takaisin valtakuntansa.

Zulut ovat nykyisillä asuinsijoillaan verraten myöhäisiä tulokkaita. Koska heihin ilmeisestikin on sekaantunut paljon hamilaista ja ehkä arabialaistakin verta — osalla heistä on suora nenä ja oliivinvärinen iho — ovat he varmaan tulleet pohjoisesta käsin. Kieli on bantuneekerien, mutta muutoin tämä rotu on ehkä kaikkia muita neekerirotuja etevämpi. Vasta eurooppalaisiin tutustuttuaan he kehittivät erinomaisen voimallisen sotilasmahdin, jonka vuoksi he Etelä-Afrikassa olivat valkoisille ainaisena vaarana, kunnes tämä mahti kukistettiin.

Portugalilaiset ovat aina Vasco da Gaman ajoista kyenneet säilyttämään Mozambiquen rannikon, vaikka se ei epäterveellisen ilmanalansa vuoksi olekaan voinut päästä vaurastumaan. Tämä siirtokunta sai kuitenkin seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla entistä suuremman merkityksen, kun sieltä alettiin viedä Brasiliaan orjia. Orjakauppaa jatkettiin 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka. Portugalilaiset tutustuivat Sofalan ja Mozambiquen sisäosiin jotenkin laajalta, mutta vasta Livingstone sai, kuten olemme nähneet, selville Sambesin yläjuoksun ja latvat ja matkainsa kautta laski perustuksen niille oikeuksille, joihin nojaten Suur-Britannia sitten vaati itselleen sisämaan aina Njassaan ja Tanganjikan eteläpäähän saakka. Lopullisessa alueiden jaossa Portugal sittenkin pelasti itselleen enemmän kuin sen vähäiset voimat ja siirtomaitten huono hoito edellyttivät. Portugal on koettanut ruveta entistä paremmin kehittämään siirtomaitansa, suureksi osaksi brittiläisillä pääomilla. Delagoa lahden kautta kulkee suurin osa Transvaalin kaupasta.

Rhodesia.

Sisämaan Englanti anasti sekä suurien alojen soveliaisuuden vuoksi valkoiselle asutukselle että saadakseen yhtämittaisen brittiläisen maa-alueen Afrikan halki Egyptiin saakka suunniteltua Kap—Kairon rautatietä varten. Transvaalin ja Rhodesian välillä asuu kaksi neekerikansaa, matabelet ja mashonat, edelliset zuluja, zulumaasta viime vuosisadalla muuttaneita. Livingstone, Thomas Baines ja saksalainen Karl Mauch, joka löysi Simbabyen rauniot, olivat jo tutkineet maan ja saaneet selville sen suuret kivennäisaarteet, ja 1870-luvulla matabelien hallitsijalta Lobengulalta haettiin lupia niiden kaivamiseksi. Töitä ei kuitenkaan alotettu. Seuraavalla vuosikymmenellä Transvaalin buurit koettivat saada maan haltuunsa. Portugal ja Saksakin sitä halusivat, mutta Cecil Rhodes, Etelä-Afrikan suurpohatta ja vaikuttavin valtiomies, pelasti maan Suur-Britannialle. Hän sai Lobengulan v. 1888 asettamaan maansa Englannin suojeluksen alaiseksi, ja vähän myöhemmin luovuttamaan Rhodeen johtamalle rahamiesryhmälle yksinoikeuden maansa kaikkiin kivennnäisaarteihin. Näitä oikeuksia käyttämään Rhodes viipymättä perusti Brittiläisen Etelä-Afrikan komppanian, joka 1 miljoonan punnan pääomalla alkoi toimensa. Ensiksi vallattiin maan itäosa, jossa rauhalliset mashonat asuivat, ja sinne asettui valkoisia siirtolaisia, kaupunkeja perustettiin ja kaivoksia ruvettiin kaivamaan. Matabelet, jotka siihen saakka olivat mielin määrin sortaneet mashonia, alkoivat nyt sodan, sillä he halusivat edelleenkin rosvota ja tappaa mashonain maassa. Nuoren siirtokunnan asianomaiset kokosivat kuitenkin nopeaan kaiken väkensä ja valloittivat Lobengulan pääkaupungin Buluwayon. Huolimatta matabelien suuresta luvusta ja urheudesta konetykit ja paremmat kiväärit ratkaisivat sodan. Lobengula pääsi pakoon, mutta kuoli pian, ja hänen kansansa alistui brittiläisen vallan alaiseksi.

Buluwayosta tehtiin kaupunki ja maa avattiin siirtolaisille. Kultakaivoksia alettiin kaivaa joka taholla. Rautatie läheni nopeaan sekä etelästä käsin että idästä, Beirasta, jonka portugalilaiset olivat antaneet tämän uuden siirtomaan satamaksi. Perustajansa kunniaksi siirtomaa sai nimeksi Rhodesia.

Se näytti menestyvän erinomaisesti, mutta v. 1896 saapui maahan kamala karjarutto ja samaan aikaan matabelet nousivat kapinaan ja heihin yhtyivät nyt mashonatkin. Siirtokunta oli jonkun aikaa suuressa vaarassa, mutta Rhodes sai matabelet taipumaan rauhaan lievennettyään rasittavaa sortoa, jonka alaisiksi heidät oli saatettu. Karjan rokotus lopetti ruton vuosisadan viimeisinä vuosina. Sota Transvaalia vastaan keskeytti kuitenkin uudelleen siirtomaan kehityksen, vaikka se itse säästyikin sodalta. Heti sen jälkeen rautatietä sentään jatkettiin Sambesin yli Viktoria putouksen kohdalla ja edelleen Kongo-valtion rajalle Katangaan, jonka suuria kupariaarteita oli alettu kaivaa.

Vaikka Rhodesia on kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, on sen ilmanala kuitenkin maan korkeuden vuoksi niin terveellistä, että se valkoiselle rodulle takaa pysyvän menestyksen edellytykset.

Barotset.

Sambesin keskijuoksun pohjoispuolella on Luoteis-Rhodesia, barotse-kansan asuma maa, joka enimmäkseen on aaltoilevaa hietamaata, laaksoissa ja jokien varsilla kuitenkin rehevää laidunmaata, jossa karjoilla on hyvä toimeentulo kuivanakin aikana. Suuri osa tästä maasta on terveellisessä vyöhykkeessä, joka valkoisellekin rodulle tarjoo viihtymyksen mahdollisuuksia. Sambesin laakso kuitenkin on täällä ylämaassakin liian kuuma. Barotset, tämän maan vallitseva kansa, saapuivat sinne satoja vuosia takaperin pohjan puolesta, lannistivat valtansa alle seudun entiset kansat ja perustivat niiden keskuuteen yhteiskunnan, joka muistuttaa keskiajan läänit soloja. Etelästä tulleet makololot tosin etevän hallitsijansa Sebituanen johdolla joksikin ajaksi laskivat barotsetkin valtansa alle, mutta v. 1855 barotset tekivät kapinan ja hävittivät melkein koko makololo-kansan. Barotset itse ovat kookasta ja kaunistakin kansaa, vaikka harvinaisen mustia. He olivat melkein joka mies päälliköitä ja maan kaikki muut asukkaat elivät vuoteen 1906 orjia. Mutta samoinkuin oli monta eri korkeata päällikköluokkaa, samoin oli monta eri orjuusporrastakin. Orjilla saattoi olla orjia ja näillä orjien orjilla vielä orjia. Joskus joku muukin kuin barotse voitiin päälliköksi korottaa, jos hän oli osoittanut erinomaista urheutta. V. 1906 ylipäällikkö lopetti orjuuden, mutta muutoin läänityslaitosjärjestelmä säilytettiin. Ylipäällikön rinnalla maata hallitsee kuningatar, joka ei kuitenkaan ole hänen vaimonsa, vaan vanhin sisarensa. He ovat saman arvoiset, hallitsevat yhdessä maata, eikä toisen säätämä laki astu voimaan, ellei sitä toinenkin hyväksy, mutta kummallakin on oma pääkaupunkinsa ja omat neuvojansa ja oma maakuntansa, jossa hän on ehdottomasti itsevaltias. Mutta ylipäällikön kuollessa kuningatarkin paikalla menettää virkansa ja uuden ylipäällikön vanhin sisar astuu hänen sijaansa. Barotse-kansan oikeuslaitos on ehkä etevämpi kuin ainoankaan toisen neekérikansan. Aurinkoa he palvelevat ylijumalana, pahoja henkiä manauksilla vastustavat.

Ranskalainen François Coillard alkoi protestanttisen lähetystoimensa Barotse-maassa v. 1884. Seuraavana vuonna Lewanika verisen vallankumouksen kautta pääsi ylipäälliköksi, ollen kahdeskymmenestoinen barotse-kansan kuninkaista. Hän oli verenhimoinen ja mielivaltainen tiranni, mutta jalo Coillard sai häneen niin suuren vaikutusvallan, että hän paransi tapansa ja alkoi joka tavalla harrastaa kansansa parasta. V. 1890 hän kansansa keralla pyysi päästä Englannin hallituksen suojeluksen alaiseksi, luovuttaen samalla Etelä-Afrikan komppanialle oikeudet maansa kivennäisaarteihin. Portugalille hänen siitä huolimatta täytyi Italian kuninkaan sovintotuomion perustuksella luovuttaa toinen puoli maataan. Barotse-maa on brittiläisen holhouksen alaisena melkoisesti edistynyt, sen kautta kulkee Kapin—Kairon rata ja v. 1909 alettiin Portugalin Länsi-Afrikasta rakentaa uutta linjaa sisämaahan. Lewanika oli v. 1902 Englannin kansan vieraana kuningas Edward VII:n kruunauksessa. Hänen poikansa ja seuraajansa Letia on kristitty. Niin nopeaan Sisä-Afrikassa olot nykyisin muuttuvat.

Koillis-Rhodesia ja Njassamaan suojelusalue käsittävät loput Sambesin pohjoispuolella olevista alueista aina Tanganjikaa ja Njassa järveä myöten. Suurin osa tätä aluetta, jolla Kongon, Njassan ja Sambesin välinen vedenjakaja on, on yli 1000 metriä korkeata ylänköä, aaltoilevaa, kumpuista savannia, jolla siellä täällä kasvaa puuryhmiä. Korkeimmat vuoret kohoavat vielä pari tuhatta metriä ylänköä ylemmäksi. Maisemat ovat hymyilevät, puistomaiset, ruohokot vehmaat. Niillä samoilee suuret antilooppi- ja sebrakarjat, puhveleita, elefantteja ja kirahveja ja sen johdosta siellä on myös runsaasti jalopeuroja ja leopardeja; joka joessa väjyvät krokotiilit ja virtahevot puhaltelevat ilmaan pieniä suihkujaan. Asukkaat ovat puhtaita neekerejä. Arabialaisia maahan asettui vasta viime vuosisadan alussa, perustaen Njassan itä- ja länsirannalle melkoisia orjakauppa-asemia.

Livingstonen kuoleman jälkeen näihin ylämaihin saapui paljon lähetyssaarnaajia, sillä ilmanala on verraten viileätä ja valkoisten toiminnalle sen vuoksi edullista. Lähetyssaarnaajat yhdessä skotlantilaisten siirtolaisten kanssa estivät portugalilaisia sinne valtaansa ulottamasta. Lähetyslaitokset perustivat suuren kauppakomppanian, joka riitautui Njassan pohjoispäähän asettuneiden arabialaisten kanssa, ja v. 1885 alkoi toistakymmentä vuotta kestävä taistelu. Ennen sen päättymistä Englannin hallitus otti maan suojeluksensa alaiseksi. V. 1896 arabialaisten viimeinen linna valloitettiin ja muhametinuskoiset jaot, jotka olivat heidän puolellaan taistelleet, kukistettiin. Sen jälkeen tämä maa on melkoisesti vaurastunut. Valkoisia on asettunut varsinkin Shiren ylämaahan, jossa kahvi menestyy hyvin. Njassalla ja Tanganjikalla kulkee höyrylaivoja, kaupungeita on perustettu, kirkkoja ja kouluja rakennettu. Alkuasukkaat ovat täydelleen tyytyneet eurooppalaiseen hallintoon, joka heille takaa rauhan ja turvan orjastajia vastaan.

Entinen Saksan Lounais-Afrikka.

Kalaharin erämaa kuuluu entiseen Saksan Lounais-Afrikkaan. Tällä puolella väestökin muuttuu. Erämaa-alueen reunoilla sekaantuu siihen bushmanneihin ja hottentotteihin kuuluvia namoja, joiden varsinainen alue on rannikkoylänkö mereen saakka. Namat jakaantuvat moneen heimoon, witboihin, swartzboihin ja bondelzwarteihin, jotka ovat nämä nimet saaneet suhteistaan valkoisiin. Heidän pohjoispuolellaan asuvat damarat eli hererot, jotka kuuluvat Sisä-Afrikan neekereihin, vaikka puhuvat hottentottilaista kieltä. Kolmas kansa, ambot, joiden keskuudessa suomalaiset lähetyssaarnaajat vaikuttavat, on banturotuinen neekerikansa. Alueen eteläosassa asuu buurien ja hottentottien sekaannuksesta syntynyttä sekarotua.

Saksan Lounais-Afrikka on suureksi osaksi kuivaa aromaata ja harvat ylängöltä laskevista joista jaksavat mereen saakka, mutta terveellisen ilmanalansa vuoksi se kuitenkin on houkutellut tuhansittain valkoisia siirtolaisia, etupäässä saksalaisia. Laajoja hyviä laidunmaita on alueen pohjoisosissa, josta muuan kulma pistää aina Sambesiin saakka.

Livingstonen suuri matka Afrikan poikki houkutteli löytöretkeilijöitä Etelä-Afrikan vähän tunnettuihin länsiosiinkin. Englantilainen Galton ja ruotsalainen Andersson, molemmat innokkaita metsästäjiä, kulkivat 1850-51 Walfishbaista uutta reittiä Livingstonen löytämälle Ngami järvelle. Sillä kerralla he eivät tosin perille päässeet, vaan tutkivat Damara-maan itäosia; vasta v. 1853 Andersson vaivalloisen retken jälkeen saavutti Ngamin, kuten olemme ennen kertoneet. Galton tutki Ambomaata. Kaikkien näitten maitten riistarikkaus oli niihin aikoihin vielä suuri, niissä samoili suuret laumat antilooppeja, sebroja, kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja strutseja, mutta ampuma-aseitten leviäminen maanasukkaittenkin keskuuteen on vaikuttanut, että riista on vähentynyt sangen vähiin. Kasvitieteilijä Welwitsch retkeili samoihin aikoihin rannikolla ja löysi hänestä nimensä saaneen puun (Welwitschia mirabilis), joka ehkä on luomisen merkillisin puu. Sen runko on tuskin vaaksan korkuinen paksu kanto, jota vahva korkkikaarna suojelee haihtumista vastaan. Kahden puolen on kaksi pitkää nauhamaista lehteä, jotka lepäävät maan päällä ja voivat olla kolmen metrin mittaiset. Kantomaisen rungon reunoissa ovat kävyt, jotka ovat' männynkäpyjen näköisiä. Vankka ja syvälle ulottuva paalujuuri imee tälle omituiselle puulle kuivasta maasta riittävästi kosteutta; pystyssä pysyäkseen se ei niin vankkaa juurta tarvitsisi, sillä se on korkeuttaan paksumpi.

Viime vuosisadan alkuvuosina pakeni Namakvamaahan eräs Afrikander niminen hottentotti-päällikkö surmattuaan buurin, joka oli häntä pahoinpidellyt. Kerallaan joukko rikoksentekijöitä hän työsti ja hävitti maata, kunnes Angra Pequena lahden lähettyville asettuneet saksalaiset lähetyssaarnaajat hänet käänsivät kristinuskoon. Hän lakkasi nyt murhaamasta ja rosvoamasta ja oli sitten lähetyssaarnaajain paras tuki. Hänen poikansa Jonker kuitenkin hylkäsi kristinuskon ja alkoi sotia, samoin kuin hänen isänsä nuorempana, vallaten muun muassa hereroitten maan. Saksalaiset lähetyssaarnaajat pyysivät v. 1868 Englannin hallitusta ottamaan maan siipiensä suojaan, mutta tämä ei siihen suostunut, vaikka Preussin hallitus pyyntöä kannatti. V. 1880 namakva-kansa, jota nyt johti Afrikanderin pojanpoika Jan, uudelleen alkoi sodan hereroita vastaan, ja palauttaakseen rauhan ruhtinas Bismarck vihdoin anasti maan Saksalle. Ainoastaan Walfish Bay, rannikon paras satama, ynnä saaret, jäivät Suur-Britannialle. Hottentotit tekivät Henrik Witboi nimisen päällikön johdolla sitkeätä vastarintaa, kunnes tämä v. 1894 teki saksalaisten kanssa rauhan ja maan valkoinen asutus saattoi todenteolla alkaa.

Ei täyttä kymmentä vuotta tätä rauhaa kestänyt. Valkoisten kauppiaitten petokset ja kiskomiset, saksalaisten virkamiesten tylyys ja maananastukset saivat sekä hererot että hottentotit nousemaan kapinaan, jota kesti neljä vuotta ja jonka kukistaminen maksoi Saksalle 5000 sotamiestä ja valkoista siirtolaista ja 375 miljoonaa markkaa rahaa. Sotaa käytiin armoa antamatta kahden puolen. Lopulta saksalaiset ryhtyivät kerrassaan hävityssotaan, karkoittaen suuren osan herero-kansasta Kalaharin sisäosiin vaimoineen ja lapsineen. Sinne heitä sortui tuhansittain. Vielä sitkeämmin pitivät hyvin asestetut hottentotit puoliaan, mutta lopulta heidänkin oli alistuttava. Hereroita kaatui sodassa 20,000—30,000 henkeä. V. 1903 kaikkien alkuasukkaitten luku siirtokunnassa arvosteltiin 200,000 hengeksi, v. 1908 vain puoleksi tästä määrästä.

Angola.

Portugalin siirtomaat Kongon suistamon eteläpuolella olivat orjakaupan pääpaikkoja Afrikan länsirannikolla aina yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisille vuosikymmenille saakka. Ja kauan senkin jälkeen, kuin orjain maastavienti kiellettiin, jatkettiin Angolan sisäosissa orjastuksia ja orjakauppaa, Portugalin hallituksen voimatta sitä estää. Portugalilaisten vaikutusvalta rajoittui enimmäkseen epäterveelliseen rannikkoon; rikas ja verraten viileä ja terveellinen sisämaan ylänkö jäi oman onnensa nojaan. Vasta Afrikan jaon jälkeen Portugal on ryhtynyt suuremmalla tarmolla kehittämään näitä luonnonrikkaita alueita. Niiden tutkiminen tai ainakin maantieteellisesti tunnetuksi tekeminen on enimmäkseen muukalaisten matkustajain työtä, mainitaksemme vain Livingstonen ja Cameronin. Muutamia portugalilaistakin on kuitenkin mainittava. Paitsi Silva Porto nimistä kauppiasta, joka kulki Afrikan poikki Liba—Liambein reittiä, Bangweolo järven eteläpuolitse ja Shireä pitkin vähän ennen Livingstonea, vaikk'ei hänen matkansa maantiedettä hyödyttänyt, matkusti majuri Serpa Pinto v. 1877—79 Benguelasta tuntemattomien seutujen kautta Sambesille Lewanikan valtakuntaan, tavaten siellä Coillardin. Viktoria putoukselta hän niinikään tuntemattoman maan kautta matkusti Transvaalin Pretoriaan, herättäen retkellään suurta huomiota. Ivens ja Brito Capello, kaksi portugalilaista upseeria, löysivät Sambesin latvajokien länsipuolelta useita melkoisia jokia, jotka juoksevat etelää kohti kadotukseen Kalaharin suolarämeihin. Suurin näistä on jo Anderssonin löytämä Okawango. Sambesin latvajokiakin nämä molemmat matkustajat selvittivät, rikastuttaen tutkimuksillaan huomattavasti maantiedettä.

Kamerun.

Portugalilaiset purjehtijat 15:nnellä vuosisadalla Nigerin suistamon ohi purjehdittuaan — sitä saman suuren joen suistamoksi käsittämättä — löysivät meren rannalta mahtavan, yli 4000 metriä korkean, suoraan merestä kohoavan tulivuoren ja sen takaa lahden ja lahteen laskevan joen, ja tämän joen suistamolle he sen äyriäisrikkauden vuoksi antoivat nimeksi Rio dos Camarões», s.o. »äyriäisten joki». Nimeä sitten käytettiin läheistä vuortakin mainittaissa. Englantilaiset alkoivat sanoa vuorta »Camerooniksi» ja jokea »Cameroon joeksi», ja saksalaiset, v. 1884 anastaessaan Guinean mutkan viimeisen perukan, nimittivät koko rannikon perukoineen »Kameruniksi».

Kamerun on joka suhteessa aito tuopillinen maa. Rannikolla vallitsee vuoden umpeensa kostea kuumuus, sisämaan ylängöt ovat kuivempia ja viileämpiä. Ilmanala on rannikolla niin epäterveellistä, että maanasukkaatkin siitä kärsivät, mutta vuoriston rinteillä on viileitäkin vyöhykkeitä, joihin valkoiset voivat alamaista paeta voimien murtuessa. Saksalaisten ent. pääkaupunki Buea on 1000 m korkealla Kamerun vuoren rinteellä. Rannikolla on mangrovemetsiä ja alavilla mailla ruohokoita, vuoristossa suurenmoisia aarniometsiä, joissa on paljon arvokkaita puita. Sisämaata kohti metsä harvenee, seudut muuttuvat avoimiksi puistomaisemiksi ja lopulta puuttomiksi savanneiksi. Benuen pohjoispuoliset maat ovat rikkaat ja hyvin viljellyt, puuvillaa ja kumia saadaan runsaasti, oivat maissi-, vehnä-, riissi- ja sokeriruokovainiot todistavat maan hedelmällisyyttä. Eläinkunta on runsas, elefantteja, virtahepoja ja sarvikuonoja, jalopeuroja, leopardeja ja Afrikan savannien tavallista karjaa on runsaasti, ja aarniometsissä elävät gorilla ja simpanssi. Alueen pohjoisosissa, Adamauassa, joka on jaettu brittiläisen Nigerin ja Kamerunin välillä, ja Bornun sulttaanikuntaan ennen kuuluneissa maissa asuu fulbe ja haussa kansoihin kuuluvia heimoja, mutta pääväestö on bantu-neekereitä. Fulbet, jotka ovat tulleet pohjoisesta, toivat mukanaan sarvikarjan ja hevosen, jotka ennen olivat Kamerunissa tuntemattomat. He ovat, samoinkuin haussatkin, muhamettilaisia, varsinaiset neekerit pakanoita. Paljon lähetyssaarnaajia on kuitenkin ollut maassa toimessa.

Kamerunin sisäosat pysyivät kauan tuntemattomina, osaksi epäilemättä sen omituisen kauppajärjestelmän takia, joka täällä vallitsi. Kauppaa rannikon ja sisämaan heimojen välillä välittivät duallat ja muut heimot, jotka eivät päästäneet vieraita kauppiaita tunkeutumaan sisämaahan. Tämä kauppajärjestelmä lakkasi kuitenkin, kun Saksa otti maan haltuunsa ja sisämaan kauppiaitten sallittiin saapua merenrannalle. Sanagaa ja muita jokia tutkivat ensiksi lähetyssaarnaajat. V. 1893 tunkeutui von Stettenin johtama retkikunta sisämaahan, Passarge ja v. Uchtritz tutkivat Adamauaa, muita mainitsematta. Saksan valta maassa alkoi verenvuodatuksella, sillä kaikki rannikkoheimot eivät siihen suostuneet, vaan olisivat mieluummin ruvenneet Suur-Britannian suojeluksen alaisiksi, ja vielä ankarammin saksalaisten täytyi taistella sisämaassa, etenkin Adamauassa. V. 1902 ensimmäinen saksalainen sotilasretkikunta tunkeutui aina Tshad järven rannoille. Myöhemminkin tehtiin kapinoita, joihin eräiden saksalaisten virkamiesten tyly mielivalta antoi aihetta. Kamerun vuoren korkeimmalle kukkulalle kiipesi jo v. 1861 Richard Burton kahden muun valkoisen keralla. Tulivuorta luultiin sammuneeksi aina vuoteen 1909 saakka, jolloin pääkukkula puhkesi purkaukseen, valaen rinteilleen valtavia laavavirtoja.

Nigeria.

Sillä osalla Guinean poukaman rannikkoa, joka käsittää Nigerin deltan ja maan sen länsipuolella, olivat beni-kansan kuninkaat mahtavimmat portugalilaisten ensiksi saapuessa näille rannoille viidennellätoista vuosisadalla. Varsinaisessa deltamaassa rannat enimmäkseen olivat pienien päälliköitten vallassa, asukkaat turmeltuneita ja kykenemättömiä vastustamaan sisämaan heimojen rosvoretkiä. Portugalilaiset ja myöhemmin muutkin eurooppalaiset perustivat niiden keskuuteen kauppa-asemia, mutta niihin asettuneet valkoiset eivät uskaltaneet liikkua kaukanakaan asemaltaan, sillä valtiollista vaikutusta ei heillä tällä rannalla ollut. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla englantilaiset olivat melkein kokonaan karkoittaneet muut valkoiset kansallisuudet Nigerin suistamosta. He kävivät, samoin kuin muutkin valkoiset, etupäässä orjakauppaa. Kun orjakauppa yhdeksännellätoista vuosisadalla hävitettiin, muodostui palmuöljy tärkeimmäksi kauppatavaraksi ja Nigerin suuhaaroja ja niitä muita jokia, jotka sen kahden puolen mereen laskevat, sanottiin yhteisellä nimellä »öljyjoiksi».

Kun sisämaa ja Nigerin juoksu Mungo Parkin, Lander veljesten ja muitten brittiläisten retkeilijäin matkain kautta oli tullut tunnetuksi, alkoivat englantilaiset höyrylaivoilla nousta Nigeriin. Seuraavien vuosikymmenien kuluessa tehtiin useita retkiä sisämaahan ja Lagos saari anastettiin Englannille tukiasemaksi orjakaupan hävittämistyössä, mutta ilmanalan murhaavan epäterveellisyyden vuoksi englantilaiset viranomaiset v. 1865 taas poistuivat tältä rannikolta. Kun siitä huolimatta brittiläinen kauppa Nigerillä yhä kasvoi, otettiin rannikko kuitenkin uudelleen Suur-Britannian haltuun.

William Baikie perusti v. 1857 kauppa-aseman Benuen suuhun, minkä joen hän ennen oli pienellä höyrylaivalla tutkinut kauas ylämaahan saakka. Se menestyi hyvin ja useita muitakin brittiläisiä kauppa-asemia perustettiin. 1880-luvulla ranskalaiset alkoivat tasavallan hallituksen kannatuksella kilpailla englantilaisten kanssa alisen Nigerin varrella, mutta kaikki englantilaisten yritykset yhdistettiin silloin suureksi Nigerin komppaniaksi, joka alkoi niin ankaran kilpailun ranskalaisten liikehuoneitten kanssa, että näiden täytyi myydä kaikki etunsa englantilaisille. Siten Englanti saattoi Berlinin konferenssissa v. 1884—1885 viitata siihen, että ainoastaan sillä oli Ali-Nigerin varrella kauppaetuja, ja ottaa kaikki öljyjokien rannat suojeluksensa alaisiksi.

Sisämaassa kuitenkin vallitsivat verraten mahtavat muhamettilaiset hallitsijat, jotka eivät suinkaan olleet taipuvaisia miekan iskutta alistumaan. Nigerin komppania, joka alussa hallitsi tätä uutta siirtomaata, voitti v. 1897 Nupen emiirin ja tämän jälkeen valloitti Illorinin. Samaan aikaan syntyi Ranskan kanssa niin taajaan rajarettelöitä, että Englannin kruunu v. 1900 otti alueen hallinnon suoranaisesti käsiinsä. Nigerin komppania pysyi siitä pitäen yksinomaan liikeyrityksenä. Sillä oli Nigerillä 30 höyrylaivaa ja tarkalleen järjestetty kauppakoneisto. Taivutettuaan kaikki Nigerian eteläosassa asuvat heimot valtansa alle, osaksi asevoimalla, englantilaiset ryhtyivät laajentamaan vaikutusvaltaansa pohjoista kohti. Zaria maakuntaan perustettiin koko siirtomaata varten uusi pääkaupunki, jonka nimi on Zungeru. Kontagoran ja Nupen hallitsijat harjoittivat yhä suurta orjastusta ja uhkasivat brittiläisiäkin alusmaita. V. 1901 heidän maansa valloitettiin, emiirit pantiin viralta ja uudet emiirit velvoitettiin hävittämään orjuuden ja tunnustamaan Suur-Britärinian ylivallan. Samaan aikaan pakotettiin muutkin Benuen ja Nigerin laaksossa olevat pikkuvaltiot tunnustamaan Suur-Britannian ylivallan. Jolan emiiri voitettiin ja erotettiin. V. 1902 Bornun täytyi alistua. Sokoto, Gando, Kano ja Katsena, kaikki fulbe-valtoja, olivat vielä itsenäiset. Sokoto oli näiden valtioitten kirkollinen pää, Katsena opin keskus, Kano kaupan ja sotilasmahdin pääpaikka. Kun nämä valtakunnat eivät hyvällä suostuneet tunnustamaan brittiläistä ylivaltaa, lähetettiin niitä vastaan v. 1903 retkikunta. Jo helmikuussa valloitettiin Kanon pääkaupunki, joka oli erinomaisen vahvasti linnoitettu, ja Sokoto alistui toukokuussa, taistelussa hävittyään. Valloitetut maat saivat uudet hallitsijat, joiden täytyi tunnustaa Suur-Britannian yliherruus ja suostua orjakaupan hävittämiseen ynnä kaikenlaisiin muihin ehtoihin. Katsena ja Gando alistuivat nyt vapaaehtoisesti.

Näiden sotain ynnä Ranskan ja Saksan kanssa tehtyjen rajasopimusten kautta perustettu brittiläinen siirtokunta on Afrikan taajimmin asuttuja ja toimeliaimpia maita. Nigerian väkiluku arvostellaan 15 miljoonaksi.

Vielä kirjavammat kuin tämän alueen kansalliset olot ovat väestön kulttuurioloi. Jotkut kansat, etupäässä haussat ja fulbet, ovat melko korkealle kehittyneet, useat neekeriheimot taas ovat vielä ihmissyöjiä ja kaikenlaisen verenhimoisen julmuuden villitsemiä. Rannikolla asuva efik heimo, joka on ollut paljon yhteyksissä valkoisten kanssa, on kuulu egbo nimisestä salaseurastaan, joka suuresti muistuttaa vapaamuurareita. Egbo on salaperäinen henki, joka elää tiheiköissä ja jonka luullaan olevan läsnä seuran menoissa. Seuraan otetaan vain miehiä, ja jokaisen täytyy vannoa pitävänsä salassa, mitä saa seurasta tietää siihen tullessaan. Egbon jäsenet jakaantuvat seitsemään tai yhdeksään eri korkeaan luokkaan ja kuhunkin luokkaan vihitään uusilla menoilla ja vihittävän on vannottava uudet valat, uudet ja yhä suuremmat maksut maksettava. Seuralla on myös valtiollisia ja oikeudellisia tarkoituksia. Jos joku kärsii vääryyttä egbon vallitsemassa piirissä, ei hänen muuta tarvitse kuin kääntyä jonkun egbo-miehen puoleen tai egbo-huoneessa lyödä egbo-rumpua, taikka vääryyden tekijän majan edessä puhaltaa egbo-torvea, paikalla seuran koko koneisto lähtee liikkeelle oikeutta jakamaan. Ennen tämän salaseuran menoihin liittyi paljon raakoja tapoja, mutta brittiläisten viranomaisten on onnistunut taivuttaa se puolelleen järjestysvallan apulaiseksi ja sivistyksen levittäjäksi.

Ashanti.

Euroopan vallat pitivät Guinean rannikolle perustamansa siirtokunnat ja kauppa-asemat senkin jälkeen, kuin orjakauppa oli lakkautettu ja tämän rannikon tärkein kauppatavara siten arvonsamenéttänyt. Orjakaupan aikoina valkoiset sangen harvoin olivat tunkeutuneet sisämaahan, joka sen vuoksi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella vielä oli sangen tuntematonta. Rannikkoheimot ja maan omat orjakauppiaat olivat tuoneet rannikolle sekä elävän tavaran että kullan ja norsunluun, mutta orjakaupan lakkautuksen jälkeen valkoiset alkoivat itse retkeillä sisämaassa nähdäkseen, oliko sieltä muuta saatavana.

Jo 1810-luvulla Englannin hallitus lähetti lähetystön Ashantiin, jonka kuningas vallitsi Kultarannan takamaata ja oli sieltä tehnyt Englannin suojeluksen alaisiin mailiin rosvoretkiä. Ashantin pääkaupunki Kumassi oli niin rikas ja ylellinen, huoneet koristellut, asukkaitten puvut kalliit, että englantilaiset lähettiläät hämmästyivät. Samalla tässä maassa kuitenkin harjoitettiin mitä kauheinta ihmisuhrausta; kuningas oli vähää ennen teurastanut 3,000 henkeä äitivainajansa haudalla, ja uhrien joukossa oli 2,000 Englannin alueelta ryöstettyä sotavankia. Ashantin tosin täytyi taipua rauhaan, mutta rauha ei nyt eikä seuraavillakaan kerroilla ollut pitkällinen.

1870-luvulla Englannin hallituksen lopulta täytyi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin saadakseen aikaan pysyvän rauhan. V. 1873 se lähetti Sir Garnet Wolseleyn johtaman retkikunnan Kumassihin ja helmikuun 4:ntenä tämä kaupunki väkirynnäköllä valloitettiin ja poltettiin, jonka jälkeen Ashantin kuningas teki rauhan, sitoutuen muun muassa lakkauttamaan ihmisuhrit.

V. 1896 Englanti laski Ashantin valtansa alaiseksi, mutta tästä oli seurauksena uusi sota. Englantilaiset valloittivat lyhyen sotaretken jälkeen Kumassin, josta nyt tehtiin englantilaisvallan tukipiste. Ashantin kuningas vietiin maanpakoon.

Ashantin jälkeen on itäänpäin kapea Togomaa, jonka Saksa viime vuosisadan lopulla anasti, mutta menetti maailmansodassa Englannille ja Ranskalle, ja sen itäpuolella Dahome, jossa viime vuosisadalla vallitsivat samanlaiset olot kuin Ashantissakin.

Dahome.

Dahomen hallitusmuoto oli kaikkein hirmuisinta hirmuvaltaa. Kaikki, korkeimmat virkamiehetkin olivat orjia. Kerran vuodessa toi joka mies kuninkaalle veroa ja samalla pantiin toimeen juhlia, ja inhottavia ihmisuhreja. Uskonto oli raa'inta epäjumalanpalvelusta. Kaikenlaisten fetishien ohella palveltiin käärmeitäkin, joilla oli oma temppelinsä.

Ranskalaiset olivat jo kauan tehneet kauppaa Dahomen matalalla rantueella, huolimatta rantavesien karisuudesta ja vaarallisuudesta; ja 1860-luvulla koko rantue suostui tunnustamaan Ranskan suojelusvallan.

Dahomen hallitsija ei kuitenkaan suostunut siihen, että hänen vasallinsa rupesi ulkovallan suojelukseen, vaan alkoi sodan. Ranskalaiset eivät heti voineet ryhtyä tehokkaisiin vastatoimiin, vaan Gle-Gle ja hänen poikansa Behantsin saivat moneen kertaan retkeillä Ranskan alueella ryöstämässä. V. 1890 Ranskan hallitus kuitenkin päätti ryhtyä täydellä todella Dahomea kurittamaan ja eversti Dodds lähetettiin johtamaan sisämaahan retkikuntaa.

Dahomen kuninkaan armeija ei ollut halveksittava. Siihen kuului 12,000 sotamiestä ja -naista — luvusta nimittäin oli suuri osa naisia. Amatsonijoukkoon kuului 3,000 naista, joitten tuli elää naimattomina ja joiden toimena sotaretkillä oli varsinkin ryöstäminen. Behantsinin armeija oli suureksi osaksi ampuma-aseilla varustettu. Olipa sillä muutamia Kruppin tykkejäkin ja kuularuiskuja, jotka kuningas oli ostanut Togomaan saksalaisilta.

Doddsilla oli 3,500 miestä, joista puolet eurooppalaisia, kun hän syyskuussa 1892 lähti rannikolta Abomea, Behantsinin pääkaupunkia valloittamaan. Behantsin koetti yllättää tämän joukon matkalla moneen kertaan, mutta vaikka sankat troopilliset metsät helpottivatkin tämmöisiä yrityksiä, torjui Dodds ne kuitenkin ja tiensä metsään raivaten eteni vakaasti Dahomen pääkaupunkia vastaan. Koton, pyhän kaupunkinsa luona dahomelaiset tekivät urhoollista vastarintaa, mutta heidät voitettiin sielläkin ja marraskuun 17:ntenä Dodds saavutti Abomen, jonka hän kuitenkin tapasi poltettuna ja autiona. Hän julisti Dahomen Ranskan siirtomaaksi. Kun Behantsin myöhemmin saatiin vangiksi, vietiin hänet maasta pois Martiniqueen loppuaikojaan viettämään.

Madagaskar.

Madagaskar, Uuden Guinean ja Borneon jälkeen suurin maailman saarista, on vuodesta 1896 ollut Ranskan siirtomaa ja on nykyjään kauttaaltaan tutkittu. Tämän työn ovat suorittaneet etupäässä ranskalaiset. Maantieteellisiä seikkoja ei se tosin ole sanottavasti tarjonnut, saaren rakenne kun on varsin yksinkertainen. Korkea vedenjakaja kulkee itärannikkoa saaren päästä päähän, viettäen jyrkästi itään, loivasti länttä kohti, niin että saaren sisusta on kalteva ylätasanko. Saaren sisäinen rakenne, sen kasvisto ja eläinkunta ja väestö sitä vastoin ovat sangen mieltäkiinnittävät. Sekä eläimistö että kasvisto ovat sukua Intian eläimistölle ja kasvistolle, jonka vuoksi on luultavaa, että joko saarivyöhyke tai manner on ennen yhdistänyt sen Intiaan. Väestö taas on, vaaleampi osa malaijeja, tummempi melaneesialaisia. Hovain kieli on malaijilainen.

Arabialaisille Madagaskar oli tunnettu jo hyvin varhain ja sangen aikaisin heillä jo oli siirtokuntia sekä luoteis- että kaakkoisrannalla. Kieleen on siten joutunut arabian kielestä hyvin vanhoja lainoja, jotka käsittävät etenkin kaikki korkeammat sivistyssanat.

Portugalilaiset tutustuivat Madagaskariin sangen pian sen jälkeen kuin olivat Intian meritien löytäneet, mutta eivät he, eivätkä muutkaan Euroopan purjehtijakansat heidän jälkeensä, koettaneet saada saarella pysyvää jalansijaa. Madagaskarin vanhimmat valkoiset siirtokunnat olivat merirosvojen perustamat.

Jo sangen varhain asettui länsirannan salasoppiin merirosvoja, englantilaisia, ranskalaisia, portugalilaisia y.m., tehdäkseen sieltä hyökkäyksiä Intiassa käyviä laivoja vastaan, ja autellen villien tummaihoisten sakalavain pikkuruhtinaita toisiaan vastaan he ampuma-aseineen saivat rannikolla suuren vaikutusvallan. Jokainen merirosvopäällikkö perusti itselleen oman pienen ruhtinaskuntansa, piti suuria orjalaumoja, jotka viljelivät hänen maataan, ja kokosi itselleen suuren haaremin. Sittemmin nämä pikkukuninkaat joutuivat keskenään sotaan, ja sisällinen sota vähensi melkoisesti niiden lukua. Sakalaavoja he, ollen alhaista sukua ja sivistymättömiä, sortivat täydellisinä hirmuhallitsijoina. Sorto synnytti salaliittoja, mutta miten kuten he niistä suoriutuivat ja vahvistivat sotilaallista valtaansa siihen määrään, ettei lopulta kukaan kyennyt heitä vastustamaan.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kaapparikapteeni Woods Rogers, sama, joka pelasti Aleksanteri Selkirkin Juan Fernandez saarelta, kävi tällä rannikolla orjia etsimässä. Hän saapui rannalle, jolla ei seitsemään tai kahdeksaan vuoteen ollut käynyt laivaa, ja tapasi siellä englantilaisia merirosvoja, jotka olivat asuneet saarella neljänneksen vuosisataa. Alkuperäisestä joukosta oli vain yksitoista enää elossa, mutta sitä enemmän heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ensin he kauhistuivat Rogersin laivaa, luullen sen tulleen heitä kiinniottamaan, mutta saatuaan piankin rauhoittavia tietoja he hiipivät esiin piilolinnoistaan ja uskalsivat käydä laivassakin. Ja he tulivat kuten ruhtinaat ainakin, paljon palvelijoita ja passareita mukanaan. Puku tosin ei eurooppalaisten käsitysten mukaan ollut kovin ruhtinaallinen. Ne vaatteet, mitä heillä oli ollut, olivat jo ammoin hajonneet repaleiksi, niiden sijasta heillä oli harteillaan parkitsemattomia nahkoja, niin että he muistuttivat Herkulesta leijonantaljoineen. Jalat olivat aivan paljaat. »Ja kun heidän ruumiinsakin oli kauttaaltaan karvainen ja parroittunut, niin' kylläpä he olivat villemmän näköisiä otuksia, mitä ihminen voi mielessään kuvitella.» Orjilla he vaihtoivat itselleen vaatteita ja muuta hyvää, mutta vaikka he rupesivat lopulta hyvinkin tuttavallisiksi, eivät he maailman menosta välittäneet mitään, eivätkä siihen nähden vaivanneet kysymyksillä. Laivan merimiehiä he koettivat houkutella joukkoonsa ja olisivat varmaankin heidän avullaan vallanneet koko laivan, ellei Rogersin valppaus olisi tehnyt näitä yrityksiä turhiksi.

Myöhemmin joku Madagaskarin valkoisista merirosvoista saavutti niin suuren vallan, että koetti anastaa koko saaren. Vähitellen he kuitenkin toinen toisensa jälkeen katosivat, joko saivat surmansa keskinäisissä taisteluissa tai alkuasukkaitten kapinoissa tai jättivät he valtakuntansa koettaakseen uudelleen merellä onneaan.

Hovat, Madagaskarin vaaleampi väestöaines, jonka hallussa itäinen puoli ja keskusylänkö ovat, olivat jo vanhastaan pyrkineet saamaan saarella ylivaltaa, ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa se heille osaksi onnistuikin. V. 1810 nousi hovavaltakunnan valtaistuimelle Radama, ponteva ja tarmokas hallitsija, joka päätti avata maansa sivistykselle ja kristinuskolle, saaden kummassakin tarmokasta apua englantilaisilta. Suuren osan saarta hän laski valtansa alle. Englantilaiset lähetyssaarnaajat kehittivät hovain kielen kirjakieleksi, raamattu käännettiin, kouluja ja seurakuntia perustettiin.

Radaman jälkeen anasti kuitenkin kuningatar vallan ja hänen aikanaan ja toimestaan kristinuskoa ruvettiin vainoamaan ja muutkin sivistystulokset jälleen suureksi osaksi menetettiin. Lähetyssaarnaajat karkotettiin, satoja kristinuskoon kääntyneitä surmattiin, toisia myytiin orjiksi tai pantiin vankeuteen, kun he eivät suostuneet uskostaan luopumaan. Vasta jälkeen vuoden 1863 kääntyivät asiat jälleen Radama I:n viittomalle tolalle. Hallitsijoina on Radaman jälkeen enimmäkseen ollut kuningattaria, mutta varsinainen hallintovalta on kuitenkin ollut miehen käsissä, kuningattaren mies kun aina on ensimmäinen ministeri.

Hovat olivat osoittaneet — samoin kuin myöhemmin Japani — siksi vilpitöntä kykyä ja taittoa vastaanottaa eurooppalaisen sivistyksen, että he luultavasti olisivat kyenneet perustamaan kansallisen sivistyneen valtakunnan, jos ulkonaiset suhteet olisivat sen sallineet. Suur-Britannia tosin oli heidän itsenäisyydelleen suosiollinen, mutta toinen oli Ranskan laita. Ranska mieli saarta itselleen ja saatuaan jalansijan sakalavarannikolla sen olikin helppo sekaantua saaren asioihin. V. 1883 Ranska alkoi sodan, kun hovahallitus ei suostunut alueita luovuttamaan, ja v. 1885 tehdyssä rauhassa hovain hallituksen täytyi suostua siihen, että Ranska sai saaren ulkoasiain johdon.

Myöhemmin hovat kuitenkin koettivat vapautua Ranskan holhouksesta ja siitä seurasi v. 1895 uusi sota, joka päättyi pääkaupungin Tananarivon pommitukseen. Kuningatar jäi edelleenkin valtaan, mutta saari asetettiin Ranskan suojeluksen alaiseksi. Jo seuraavana vuonna syntyi kuitenkin kapina, jota kukistamaan Ranskasta lähetettiin kenraali Gallieni. Hän sai käytettävikseen siksi huomattavat sotavoimat, että hän saattoi valloittaa koko saaren, kukistaa sen hallituksen, pakottaa kuningattaren luopumaan valtaistuimestaan ja tehdä saaresta Ranskan siirtokunnan — huonosti hallitun, kuten Ranskan siirtokunnat enimmäkseen ovat.

PETTYMYKSIEN MAANOSA.

Austraalian sisäosain etsijät.

Ensimmäiset purjehtijat toivat Intian meren itälaidalta löytämästään uudesta maanosasta niin masentavia tietoja, että kului kauan, ennenkuin sitä edes pidettiin anastamisen arvoisena.

Kun sieltä kuitenkin lopulta löydettiin hyötyisempiäkin rantoja ja niille oli perustettu elinvoimaisia siirtokuntia, ryhtyivät yritteliäät uudisasukkaat tunkeutumaan suuren manterensa salattuihin sisäosiin, etsiäkseen sieltä yhä runsaampia luonnonantimia.

Mutta vain alussa tämä etsiskely todella johti suuriin saavutuksiin. Kuta kauemmaksi Austraalian kaakkoiskulmilta retkeiltiin sisämaahan, sitä karummiksi muuttuivat ne seudut, joita retkeilijät löysivät, sitä useampi sai palata pettynein toivein takaisin. Rannatonta autiutta, ilottomuutta, tyhjyyttä kohdattiin enimmäkseen, minne vain kaakkois- ja itärannalta edettiinkin.

Sinivuoriston poikki.

Cookin ensimmäisen retken jälkeen perusti Englannin hallitus tälle rannikolle hänen löytämänsä ja nimittämänsä Botany Bayn (vert. III, s. 147) viereiseen Port Jacksoniin siirtokunnan, jonka ensimmäisiksi asukkaiksi lähetettiin vankeja. Näin syntyi Sydney, Uuden Etelä-Walesin pääkaupunki. Yritys menestyi kutakuinkin, vaikka kotimaa koetti rajoittaa apunsa niin vähään kuin suinkin, ja myöhemmin perustettiin joukko muitakin siirtokuntia; kuten Melbourne, Adelaide ja länsirannikon siirtokunnat. V. 1803 perustettiin Tasmanian ensimmäinen kaupunki Hobartown ja vankisiirtokunta oli sekin. Kun Sydney oli päässyt jonkun verran vaurastumaan ja kapea merenrannikko alkoi tuntua liian ahtaalta, alettiin sieltä tunkeutua Austraalian pelottaviin sisäosiin.

Bass.

Sitä ennen täytettiin kuitenkin ne aukot, jotka olivat jääneet maanosan ulkopiirteeseen. Bass, nuori lääkäri, läksi nuoren Flinders nimisen meriupseerin keralla seurailemaan Tasmanian rannikkoa, ja vasta nämä molemmat pienellä »Tom Thumbillaan» löysivät salmen, joka erottaa saaren mannermaasta, ja joka on saanut Bassin salmen nimen. Flinders myöhemmin tutki Port Phillipsin, jonka perukassa nykyään on Austraalian loistavin kaupunki, Melbourne, ja paransi tarkkain luotausten ja paikanmääräysten kautta Austraalian useimpain rantain karttaa. Hänen jälkeensä muut tätä työtä jatkoivat.

Ensimmäiset sisämaan tutkijat.

Mutta sisämaan kartta oli kauan tyhjää täynnään. Toisinaan pääsi aina joku vanki karkaamaan sisäosiin, jossa hän joko nälkään tai janoon menehtyi, taikka rupesi alkuasukkaitten keralla elämään, mutta nämä eivät tuoneet tietoja näkemistään. Ne, jotka Sydneystä yrittivät tunkeutua sisämaahan, kohtasivat piankin Sinivuoriston muurin rotkoineen, seinämineen ja kuiluineen, eikä tämän vuoriston poikki näyttänyt olevan mahdollista päästä millään keinoilla.

Jo ensimmäisinä vuosina Sidneyn perustamisen jälkeen koetettiin sieltä päästä noille vuorille, jotka taivaansinisenä seinänä juoksivat merenrannikon kanssa 'yhdensuuntaisina, mutta välillä oleva maakin oli niin ryhmyistä ja takkuista, ettei sen poikki ollut mahdollinen päästä ilman suuria ponnistuksia. Kun emämaa kuitenkin lähetti vankeja laivanlastin toisensa jälkeen ja näille annettiin maata asuttavaksi, levisi asutus muutamassa vuosikymmenessä vuoriston juurelle saakka ja tämän ahdistava vaikutus alkoi yhä kipeämmin tuntua.

Vuosia sen jälkeen kuin Sinivuoriston poikki oli ensimmäinen tie tehty, kävi Charles Darwin matkallaan maan ympäri siihen tutustumassa, ja hänen kuvauksestaan saamme käsitystä ensimmäisten tienraivaajain voitettavista vaikeuksista.

»Nämä laaksot», hän kirjoittaa »Luonnontutkijan matkassa», »jotka niin kauan olivat voittamattomana esteenä toimitarmoisimpienkin siirtolaisten yrityksille tunkeutua maanosan sisustaan, ovat sangen merkilliset. Suuria, käsivarren tapaisia lahtia ulottuu päälaakson haarautumain yläpäästä hietakivipöytämän sisustaan. Hietakivi puolestaan usein lähettelee laaksoihin vuoriniemiä, jopa usein jättäen ne suuriksi, melkein eristetyiksi lohkioiksi. Jos mieli johonkin tämmöiseen laaksoon laskeutua, täytyy ehkä tehdä parinkymmenen mailin kierros. Muutamiin niistä ovat maanmittarit päässeet tunkeutumaan vasta aivan viime aikoina, eivätkä uudisasukkaat vieläkään ole voineet viedä niihin karjojaan. Mutta merkillisintä niiden rakenteessa on, että vaikka ne yläpäästä ovat monta mailia leveät, kapenevat ne tavallisesti suusta niin ahtaiksi, että niihin on mahdoton päästä. Valtionmaanmittari Sir Thomas Mitchell koetti turhaan ensin kävellen, sitten ryömien valtavain hietakivipaasien välitse nousta sen kuilun läpi, josta Grose joki laskee Nepeaniin. Grosen laakso tosin on yläpäästään, kuten omin silmin näin, mitä kaunein, muutaman mailin levyinen tasainen syvänne, mutta sitä ympäröi joka puolella kallioseinämät, joiden laen ei luulla millään kohdalla olevan vähemmän kuin kolmetuhatta jalkaa korkean merestä lukien. Kun Wolganin laaksoon ajetaan karjoja (kulkemaani polkua pitkin, joka on osaksi luonnonmuodostus, osaksi maanomistajan tekemä), ei ole pelkoa sen karkuun pääsemisestä, sillä tätä laaksoa ympäröivät joka puolella pystysuorat kallioseinämät ja kahdeksan mailia alempana se puolen mailin leveydestä kapenee vain kapeaksi rotkoksi, jonka kautta sekä ihmisen että eläimen on yhtä mahdoton päästä.»

Maan kartoittajain työ oli niin vaikea, että he joskus viikkokauden turhaan yritettyään päästä jollekulle hyvinkin läheiseltä näyttävälle kukkulalle, saivat kiittää luojaa, kun pääsivät pois niistä kurujen, rotkojen, kalliolaaksojen ja paasikoiden sokkeloista, joihin olivat joutuneet.

Bass, joka niin huomattavalla tavalla edisti Austraalian rantojen tutkimista, yritti Sydneystä käsin tunkeutua Sinivuoristonkin poikki, mutta joutui jo ensi rintamalla niin sekavaan kurujen ja rotkojen labyrinttiin, että hänen tyhjin toimin täytyi palata takaisin. Hacking, merimies hänkin, ponnisteli seitsemän päivää löytääkseen jotain juonen tapaista niiden sotkuisten vuorennokkain, harjanteitten, kurujen ja kuilujen läpi, joita joka puolella oli vastassa, mutta lopulta hänen täytyi palata asunnoille vakuutettuna siitä, että ihmisen oli mahdoton milloinkaan päästä näiden vuorien poikki. Muuan sotilashenkilö teki monta yritystä, pitäen kaikista kokemuksistaan laajaa päiväkirjaa, mutta lopun lopuksi hänenkin täytyi heittää kesken. Cayley pääsi kuitenkin viime vuosisadan alussa tunkeutumaan siksi kauas, että hän jo luuli tulleensa viimeisen kalliorintaman päälle, mutta sen päältä hän tapasikin uuden seinämän, jonka päälle oli aivan mahdoton kiivetä ja josta oli mahdoton löytää ainoatakaan aukkoa. Hänen kokemuksistaan oli kuitenkin muille paljon apua.

Ankara pakko lopulta johti voittoon. Uuden Etelä-Walesin siirtokunnat saivat viime vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla kokea erään noista aika ajoin sattuvista pitkistä pouta-ajoista, jotka ovat Austraalian ilmaston kirous. Sademäärä, joka ei tavallisinakaan vuosina ole runsas, alkoi vähenemistään vähentyä. Joet alkoivat aleta, maa kuivua ja kasvullisuus kuihtua. Maanviljelys tyrehtyi, kun kylvetty siemen ei itänyt, ja karjat, joitten luku oli kasvanut niin suureksi, etteivät laitumet tuoreinakaan vuosina enää tahtoneet niille riittää, alkoivat ruoan ja veden puutteen vuoksi kuolla. Uudisasukkaita uhkasi perikato, nälkäkuolema kaikkia, jotka eivät hallitukselta saaneet jokapäiväistä leipäänsä. Moni mies näihin aikoihin katseli ja katseli tuota sinistä seinämää, joka sisämaan puolella sulki uudisasutuksen alueet, erottaen kapean, kuihtuneen rantakaistaleen vuoren takana kuvitellusta runsaudesta. Mutta niin monta kertaa oli sen poikki yritetty turhaan tunkeutua, että näytti melkein mielettömältä yrittää sitä nyt, kun joet olivat kuivuneet ja kaikki ruoho lakastunut.

Kolme nuorta miestä, Wentworth, luutnantti Lawson ja Blaxland, päätti kuitenkin yrittää. Alussa he mikäli mahdollista kulkivat edellisten yrittäjäin jälkiä. Rinteitten jyrkkyys ei ollut ainoa vaikeus, mitä heidän oli voitettavana, ne olivat lisäksi ylenmäärin rosoiset, täynnään syviä rotkoja ja kuiluja, joita purot olivat uurtaneet. Erään mutkallevan harjanteen lakea kulkien he pääsivät kiertämään syvän rotkolaakson, vaikka laki olikin niin kapea, että ratsuhevoset tuskin mahtuivat perättäisessä rivissä sitä kulkemaan. Edempänä harjanne kuitenkin leveni ja retkeilijät pääsivät sitä piikin pienelle pöytämälle, jolla he viettivät ensi yönsä.

Matkan jatkoa suosi sitten aluksi verraten tasainen maa, jolla ei ollut kuiluja ensinkään, kunnes tuli vastaan seuraava rosorintama. Siellä he joutuivat notkojen, rotkojen, äkkijyrkkäin kallioiden ja hirmuisten kuilujen sokkeloon, joka oli kymmentä kertaa pahempi kuin ensimmäisellä portaalla tavattu. Harjanne, jota he kompuroivat ylöspäin, saattoi äkkiä päättyä parinsadan jalan korkuisen kuilun partaalle. Laakso, johon he olivat sanomattomalla vaivalla päässeet laskeutumaan, saattoi lopulta päättyä kuruun, jonka sulkivat monen sadan jalan korkuiset äkkijyrkät kalliot. Tasaiselta näyttävä metsittynyt ala saattoikin olla lähempää tutkien aivan täynnään halkeamia ja rotkoja, jotka taajan aluskasviston vuoksi olivat kahta vaarallisempia. Joka puolella oli vaikeuksia ja vaaroja. Ainainen tapaturman ja kuolemankin vaara uhkasi heitä heidän kiipeillessään lukemattomia rinteitä ja harjanteita, jotka louhuisina ja ryhmyisinä sulkivat heidän tiensä. Ja tuskin oli päälle päästy, ennenkuin oli edessä kahta vaarallisempi mäenlasku. Päivän toisensa jälkeen he ahersivat ja ponnistelivat, voittaen yhä uusia vaikeuksia ja näyttämättä kuitenkaan pääsevän minnekään. Lopulta epätoivo jo alkoi vallata heidän mielensä. Mutta sitä suurempi oli sitten heidän hämmästyksensä, kun he, kavuttuaan kotvan rosoista selännettä pitkin, jolta jykevä metsä esti minnekään näkemästä, äkkiä huomasivat tulleensa jyrkkään suistuvalle kallionpolvekkeelle, josta oli vapaa näköala leveään avoimeen laaksoon, laaksoon joka vietti länteen päin! Taivaanrannalla näkyi tosin edessäkinpäin rosoisia vuorijonoja, mutta niiden epätasaisuus ei ollut mitään sen rinnalla, mitä he jo olivat voittaneet.

Evans löytää uusia jokia.

Kiivettyään laaksoon retkeilijät kulkivat muutamia maileja siinä juoksevan joen vartta ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että se juoksi vuoriston poikki sisämaahan. Kuukauden poissa oltuaan he näine tietoineen palasivat Sydneyhin, jossa uutinen herätti mitä suurinta innostusta. Valtionmaan mittari Evans lähetettiin oikopäätä työtä jatkamaan.

Viikon Evans seurueineen oli matkalla, ennenkuin saapui siihen paikkaan, josta Wentworth tovereineen oli takaisin kääntynyt. Tuota pikaa hän sai selville, että löydetty joki olikin Grosen syrjäjoki ja siis palasi takaisin rannikolle, mutta kovin vaikeita matkoja ei enää tarvinnut kulkea, ennenkuin Evans saavutti todella vedenjakajan ja löysi sen takaa sisämaahan laskevan joen. Viikon sitä seurattuaan ja ihailtuaan sen rantain kauneutta ja viljavuutta, hän näki sen laskevan suurempaan jokeen, jonka hän siirtokunnan maaherran kunniaksi nimitti Macquarieksi; alkuasukkaitten käyttämä nimi oli Wambool.

Macquarie oli melkoinen joki, jonka varrella hedelmällisissä maisemissa oli viljalta kenguruita, emuja ja muuta riistaa. Paljon alkuasukkaitten savujakin Evans näki niinä kahtenatoista päivänä, jotka hän virran vartta kulki, mutta vain muutamia naisia ja lapsia hän tapasi.

Retkikunnan palattua Sydneyhin ilosanomineen lähetettiin paikalla vankiosastoita rakentamaan vuoriston poikki tietä, ja huhtikuussa 1815 maaherra itse saattoi käydä uutta tietä pitkin vuoriston takana omin silmin katsomassa löydetyn maan rikkauksia.

Evans palasi sitten etsiskelyitään jatkamaan ja löysi toisia kauniita maita kauempaa etelästä ja toisen joen, jolle hän, maaherran sukunimen jo käytettyään, antoi hänen etunimensä Lachlanin. Siirtokunnassa tämän löydön kautta yhä vahvistui toivorikas mieliala, ja samalla udeltiin ja aprikoitiin moneen suuntaan, mihin nämä joet mahtoivat virrata ja laskea.

Oxley tutkii Macquarien ja Lachlanin.

Vuoden 1817 alussa kuvernööri Macquarie lähetti valtionmaanmittarin luutnantti John Oxleyn tutkimaan edelleen molempia löydettyjä jokia, varsinkin Lachlania, joka niistä näytti mielenkiintoisemmalta. Kerallaan Evans ja valtion kasvitieteilijä, apulaisia ja kaksi venettä Oxley huhtikuussa 1817 saapui Lachlanille, jolle molemmat veneet työnnettiin varustuksia viemään, Oxleyn itse kulkiessa ratsain rantoja pitkin. Joki oli 30 tai 40 metriä leveä ja suuria puita kasvoi sen rannoilla, muodostaen toisin paikoin lehväkaaria uoman yli.

Alkuasukkaita.

Toisella rannalla nähtiin alkuasukkaita, joista parikymmentä ui joen poikki, nakaten yli tultuaan kivikirveensä valkoisten jalkoihin, ollakseen yhtä aseettomat kuin nämäkin. He olivat rotevia, miehuullisia miehiä, isopartaisia. Joillakuilla oli opossumin nahkoista neulotut viitat. Oxley keräsi joukon sanoja, voidakseen tuonnempana keskustella heimojen kanssa, mutta näytti siltä, kuin olisi joka heimolla ollut oma kielensä, niin pienellä alalla näitä sanoja ymmärrettiin. Rannikon murteita ei ensinkään ymmärretty vuoriston takana.

Retkikunta kulki sitten myötämaahan lakeita maita, laatien karttaa ja kooten kasveja. Ruohomaiden kanssa vaihteli matalia pensaikoita, jotka suuresti hidastuttivat kulkua. Alkuasukkaitten ohuita sinerviä savupatsaita näkyi lakkaamatta, mutta viikkokauteen ei tavattu ainoatakaan sielua. Riistaa oli runsaasti ja joessa oivallisia kaloja.

Lakeuksilla.

Kuta kauemmaksi retkikunta eteni, sitä laihemmaksi kävi maa kuitenkin ja kasvullisuus heikommaksi, kunnes matala harva pensasakaasia peitti lakeudet silmän siintämättömiin. Lopulta ei ollut helppo löytää sen vertaakaan laidunta kuin olisi hevosille tarvittu. Oxleyn arvolause maasta alkoi käydä sitä huonommaksi, kuta kauemmaksi hän kulki, ja lopulta hän oli vakuutettu siitä, etteivät nämä lakeudet milloinkaan kelpaisi ihmisen asuttaviksi. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä nykyään niillä on vahva asutus.

Taivas oli kauttaaltaan ollut selkeä, sadetta ei kukaan muistanut ajatellakaan, maa oli halkeillut kuivuuttaan, mutta siitä huolimatta ilmestyi äkkiä lähestyvän tulvan varoittavia oireita. Eräänä aamuna retkikunta huomasi joessa veden yön aikana nousseen yhden jalan. Ainoa mahdollinen selitys oli se, että vettä oli satanut takana Sinivuoristossa, josta oli loitottu 240 kilometriä, vieläpä niin rankasti, että vesi pian nousi äyräittensä tasalle ja alkoi tulvia niiden ylikin. Koko lakeus alkoi muuttua järveksi, jossa ei näkynyt ainoatakaan paikkaa, mihin retkikunta olisi voinut leiriytyä. Retkikunnan tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Joki alkoi hajaantua lukuisiin haaroihin, jotka lopulta aivan sekaantuivat syntyneeseen rämeeseen, niin etteivät veneet enää löytäneet uomaa. Matkustaminen kävi niin vaivalloiseksi, ettei päästy eteenpäin kuin mitättömiä matkoja, ja kun vesi yhäkin nousi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa kuin poiketa Lachlanilta suoraan sivullepäin, päästäkseen kuivemmalle maalle. Kun näytti mahdottomalta palata takaisin samaa tietä, kääntyi hän lounatta kohti, kulkeakseen siihen suuntaan merenrannalle saakka.

Sangen pian retkeläiset pääsivät jälleen kovalle maalle, joka aluksi oli niin kuivaa, ettei ensimmäisenä päivänä tavattu vettä ollenkaan. Toisenakin päivänä se oli suuren etsimisen takana ja vielä kolmantena ja neljäntenäkin, niin että sekä miehet että juhdat alkoivat nääntyä. Sitten alkoi edessäpäin näkyä korkeanlaisia vuoria ja eräälle näistä retkeläiset nousivat, nähdäkseen maata laajemmalta. Lakeuksilta nousi täälläkin alkuasukkaitten korkeita savupatsaita, vaikka retkeilijät olivat luulleet maan olevan aivan asumatonta. Heidän takaisin leirilleen tullessaan olivat hevoset karanneet vettä ja laidunta etsimään ja viikko kului, ennenkuin ne oli kaikki löydetty.

Pensastiheiköt.

Toukokuun viimeisenä päivänä retkikunta tuli vyöhykkeeseen, jossa kasvoi niin tiheässä oka-akaasiaa ja köynnöksiä, että sen läpi oli aivan mahdoton päästä hakkaamatta tietä kirvein ja tomahawkein. Mailittain täytyi näin raivata polkua, ennenkuin päästiin selvemmille maille.

Kun hevosia alkoi kuolla veden ja laitumen puutteen vuoksi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa kuin taas muuttaa matkan suuntaa ja pyrkiä pohjoista kohti. Sillä paikalla, jolta retkikunta kääntyi, olisi jälleen täytynyt hakata tie laajan akaasiapensaikon läpi, ja tämä, ynnä lakeuden yhä lisääntyvä karuus, sai retkikunnan muuttamaan suuntaa. Se ei saattanut tietää, ettei enää olisi tarvinnut montakaan päivämatkaa kulkea, ennenkuin se olisi tavannut suuren Murrumbidgee-joen ja maan, joka on Austraalian hedelmällisimpiä.

Retkikunnan oli edelleenkin yhtä vaikea löytää laidunta ja vettä, jota paitsi miestenkin annoksia täytyi ruveta vähentämään, ja sitä suurempi oli senvuoksi ilo, kun alkoi rankasti sataa. Ilo ei kuitenkaan ollut pitkällinen, sillä parin päivän kuluttua maa oli kastunut niin veteläksi, että sekä miehet että hevoset upposivat siihen nilkkaa myöden. Edelleen kulkiessaan retkikunta ällistyksekseen tapasi uudelleen Lachlanin, joka siis ei ollutkaan suohon kadonnut, vaan sen läpi juostuaan uudelleen jatkoi jokena lounatta kohti. Oxley lähti uudelleen sitä seuraamaan, johon kehoitti laitumenkin runsaus ja joen kalaisuus. Lakeuksilla, joilla metsät ja niityt vaihtelivat, oli sitä paitsi runsaasti kenguruita ja emuja. Hyviä maita ei kuitenkaan ollut pitkältä, vaan joki katosi uudelleen suohon, sen takaa jatkoi jokena ja hävisi uuteen suohon. Tämän suon pohjan olivat äyriäiset kaivaneet niin täyteen koloja, että sekä miehet että hevoset alituiseen kompastelivat. Soiden välinen maa oli taas vaihteeksi hyvän karua.

Heinäk. 5 p. näkyi luoteessa vedenpinta, joka levisi rannattomiin — laaja tulvan peittämä suo, eikä lännessä muuta kuin joitakuita jokea paartavia puita. Nyt loppui Oxleyn kärsivällisyys. »Tämän maan autiudessa on yksitoikkoisuutta», hän kirjoittaa, »joka väsyttää enemmän kuin voin sanoin kuvata. Yksi puu, yksi maanlaatu, yksi vesi, yhdenlaista lintua, kalaa tai eläintä on kymmenien ja satain mailien matkat.» Entistäkin varmempana siitä, ettei sisämaa kelvannut valkoisten asuttavaksi, hän jälleen kääntyi suunnastaan, vaikk'ei hänen olisi suon takana kauaakaan tarvinnut Lachlania seurata, ennenkuin olisi tullut Murrumbidgeen.

Paluumatkalla retkikunta alussa seurasi Lachlania, kunnes pääsi sen yli kulkemaan. Tavattiin sekä alkuasukkaita että heidän hautojaan, joista Oxley antoi jonkun avata, voidakseen laatia kertomuksen hautaamistavoista. Maa alkoi parantua. Akaasiat alkoivat puhjeta keltaiseen kukkaan; kukat suuresti ilostuttivat niiden lehvien alakuloista värisävyä. Puissa näkyi joka puolella pykäliä, joita alkuasukkaat olivat niihin tehneet kivikirveillään, kiivetessään opossumeja etsimään. Elok. 10 p. alkoivat Sinivuoriston uloimmat harjanteet näkyä sinisinä, korkeina ja rosoisina. Pari päivää myöhemmin retkikunta metsäin läpi ratsastaessaan tapasi alkuasukkaita. Oxley kertoo kohtauksesta seuraavasti:

Alkuasukkaita.

»Olimme juuri pystyttäneet telttamme, kun kuulimme erään alkuasukkaan kivikirveen kalkkeen hänen puuhun kiivetessään. Hiivimme ääneti paikalle ja yllätimme hänet, juuri kun hän oli alas tulemassa. Hän ei huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan puun alla, ja hänen pelkonsa ja hämmästyksensä oli sanomaton. Koetimme kaikin tavoin ystävällisillä liikkeillä saada hänet alas tulemaan, mutta turhaan. Hän huusi kovalla äänellä, kutsuen ilmeisestikin tovereitaan apuun. Odottaessaan hän nakkasi meille saamansa saaliin, rengashäntäisen opossumin, kutsuen meitä merkeillä sitä ottamaan. Pian tulikin siihen toinen alkuasukas ja toinen laskeutui nyt puusta maahan. Molemmat vapisivat ylenmäärin, he olivat aivan pelosta juopuneet, tekivät tuhansia temppuja, nauroivat hillittömästi, tekivät päällään omituisia liikkeitä. He olivat molemmat parinkymmenen ikäisiä nuorukaisia ja sekä kasvoiltaan että muulta ruumiiltaan hyvän näköisiä, mutta nahka ja sen alainen lihakin oli pitkin selkää ja ruumista viilletty pitkiin, kauhean näköisiin kaistaleihin, jotka olivat koholla ja jotkut kolmeneljännestuumaakin syvät. Niitä oli niin taajassa, että alkuperäistä nahkaa tuskin näkyi ensinkään. Tulokkaalla oli kolme tai neljä pientä opossumia ja käärme ja nämä hän niinikään laski maahan eteemme. Talutimme heidät telttaamme, jossa he siihen määrään ihmettelivät kaikkea, mitä näkivät, että selväänkin huomasi, etteivät he ennen olleet nähneet valkoisia. Mutta tomahawkeista he varmaan olivat ennen kuulleet, ehkä olivat niitä nähneetkin, sillä kun annoimme toiselle tämmöisen intiaanikirveen, painoi hän sitä rintaansa vastaan ja osoitti mitä suurinta iloa. Ihailtuaan sitä jonkun ajan he huomasivat leveän nuolen, joka siihen oli kummallekin puolelle leimattu ja joka tarkalleen muistutti emun jälkeä. Tämä heitä huvitti suunnattomasti ja monta kertaa he osoittivat sitä ja emun nahkoja, jotka meillä oli kanssamme. Kaiken aikaa he kuitenkin tarkkaan hoitivat opossumiensa paahtamista ja tuskin olivat ne vielä kauttaaltaan lämmenneet, ennenkuin he aukaisivat ne ja ottaen ulos sisälmysrasvan tarjosivat sen meille parhaana herkkuna. Kun emme siitä huolineet, söivät he sen itse ja peittivät opossumit jälleen kuumaan tuhkaan. Kun riistaeläimet näyttivät kauttaaltaan kypsyneen, laskivat he ne, käärmeen ja meiltä saamansa esineet maahan, osoittaen merkeillä, että he halusivat lähteä pois. Sen me tietysti sallimmekin ja he myös saivat ottaa mukaansa vähät saaliinsa ja muita pieniä esineitä, mitä meiltä liikeni.»

Elokuun viimeisinä päivinä retkikunta saapui Bathurstiin, ensimmäiseen Sinivuoriston taa syntyneeseen siirtokuntaan. Loppumatkan se oli kulkenut Macquarien maisemien kautta, ja ne siihen määrään ihastuttivat sen jäseniä, että siirtokunnan viranomaiset päättivät lähettää ylimaamittarinsa uudelle retkelle. Oxley oli retkellään tullut vakuutetuksi siitä, että Austraalian sisäosa oli suurena järvenä ja merenä, johon vuorilta lähtevät joet laskevat, Lachlania lukuunottamatta, jonka hän luuli päättyvän suohon. Tämä teoria sai tukea siitä, ettei oltu huomattu ainoankaan suuren joen laskevan maanosan sisustasta mereen, vaikka rannat oli ympäriinsä jotenkin tarkkaan tutkittu ja kartoitettu. Myönnettiin kuitenkin mahdolliseksi sekin, että maanosan koko sisusta oli aavaa erämaata. Maaherra Macquarie lähetti nyt Oxleyn Macquarie-jokea seuraamaan niin kauas, että näkisi sen joko laskevan otaksuttuun sisämereen tai kuivaan erämaahan häviävän.

Uudelle retkelle.

Toukokuussa 1818 Oxley lähti Bathurstista, mukanaan tälläkin kertaa Evans, pari muuta apulaista, lukuisa palveluskunta ja hyvin varustettu retkikunta. Veneet lähetettiin nytkin jo edeltäpäin joelle. Macquarie-joki ja sen maisemat olivat aluksi noin parinsadan kilometrin matkan hyvin viehättävät. Kauniit suvannot jatkoivat toinen toistaan, rannoilla kasvoi ruohoa ja isoja puita ja joella ui niin lukemattomat joukot sorsia ja mustia joutsenia, etteivät ne edes viitsineet lentoon nousta veneiden sivu soluessa. Oxley tapasi täällä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle tuttuja edelliseltä retkellä. Eräältä mieheltä ajeltiin hänen valtava partansa ja tämä ilahutti heimon muita miehiä siihen määrään, että heidätkin oli kaikki ajeltava. Mutta muutoin alkuasukkaat tarkkaan karttoivat retkikuntaa, missä se suinkin oli mahdollista, paitsi semmoisilla seuduilla, missä he osoittivat ilmeistä vihamielisyyttä.

Vihamielisiäkin alkuasukkaita tavattiin, vaikka he enimmäkseen tyytyivät vain heristelyihin ja vaatimaan kädenliikkeillä ja vihan eleillä vieraita poistumaan. Jotkut kuitenkin nakkasivat jonkun aseenkin.

Kesäkuun lopulla maan ja joen luonne alkoi muuttua samanlaiseksi kuin Lachlaninkin suoseuduilla. Se oli kauttaaltaan tasaista lietemaata, mutta parissa paikassa kohosi kuitenkin rannattomasta tasaisesta lakeudesta kallionkyhmy, jonka laelta oli laaja, vaikk'ei suinkaan rohkaiseva näköala. Edessäpäin näkyi vain lakeutta lakeuden takana ja jokunen etäinen suo, itäpuolella taas mahtava vuorenselänne, joka äkkijyrkin otsin suistui lakeuteen.

Matkaa vielä jonkun päivän jatkettua alkoi joki tulvia äyräittensä yli lakeudelle ja edessä oli räme, jota Oxley lähti veneellä tutkimaan. Lähes viisikymmentä kilometriä hän tunkeutui tähän sankkaa, miehenkorkuista ruokoa kasvavaan rämeeseen, jossa ei ollut mahdollista mitään nähdä ja jossa retkeilijät lopulta eksyivät virran uomastakin. Oxley oli vakuutettu siitä, että hän nyt oli tullut otaksutun sisämeren mataliin rantavesiin, ja kääntyi takaisin muun matkueen luo. Siellä täytyi odottaa kymmenkunta päivää Evansia, joka oli retkeillyt idässä näkyvälle vuorelle, löytäen sieltä uuden melkoisen joen, joka sai Castlereaghin nimen. Sinne lähti sitten koko retkikunta, mutta uuden joen rannalla sen yllätti tulva, joka peitti koko lakeuden, niin että retkeläisten täytyi pienellä kunnaalla viettää seitsemän päivää veden piirittämänä. Tämän ajan kuluttua he saattoivat nousta melkoiselle vuorelle ja nähdä sieltä laajalle yli lakeuksien ja niihin päättyvän vuoristorintaman.

Vaikeita matkoja.

Lähtiessään matkaa jatkamaan he tulivat uudenlaiselle pahalle maalle, joka milt'ei vei voiton kaikesta, mitä he olivat siilien saakka kokeneet. Semmoista maata Austraaliassa tavataan monessa paikassa sateiden jälkeen. Ylinnä on paria kolmea tuumaa vahvalta kevyttä multaa, jolla on niukka kasvullisuus, tämän alla taas kahdeksaatoista tuumaa vahvalta löyhää hiekkaa ja liejuista vettä ja pohjana kalliota tai kiveä. Kun siihen astui, pirskui vesi monta tuumaa korkealle ja riittävän suuren painon alla pintakerros puhkesi ja jalka upposi hietaan ja liejuun, takertuen siihen kuin suohon. Ihmisen oli kovin vaikea kulkea tämmöisen maan poikki ja hevosen melkein mahdoton. Jonain päivänä päästiin vain kymmenkunta kilometriä etenemään ja sittenkin täytyi hevosten kantamukset purkaa ja viedä miesten selässä pahimpain paikkani yli. Hevoset uupuivat siihen määrään, että ne heti leiripaikalla, kun kantamukset oli riisuttu, kävivät miesten ympärille maata kuin koirat.

Elokuun 25 päivään saakka retkikunta ponnisteli tämmöistä maata eteenpäin ja sanomatonta huojennusta tunsivat kaikki, kun lieju vihdoin loppui ja tultiin metsäisille kunnasseuduille ja laajoille ruoholakeuksille.

Kaunis vesiputous.

Kääntyen sitten vuoriston poikki merenrannalle pyrkiäkseen retkeilijät piankin joutuivat sangen epätasaiselle maalle ja erään leveän joen vartta kulkiessaan näkivät tämän äkkiä katoavan syvään kuiluun. Tarkemmin paikkaa tutkiessaan he huomasivat sen muodostavan putouksen, joka kauneudessaan voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka osanneet kuvitellakaan. Vesi putosi kahtia jakaantuneena pystysuoran kallioseinämän partaalta seitsemänkymmenen metrin levyisenä suihkuna seitsemänkymmenen metrin syvyiseen kuiluun, synnyttäen korvia huumaavan pauhun ja kastellen katsojat vihmallaan kolmensadan metrin päähän. Kierrettyään kallionhalkeamassa eteenpäin puolen kilometriä se uudelleen hyppäsi yhdellä kaatumalla kolmekymmentä metriä ja loikki sitten edelleen portaalta portaalle kolmen tai neljänsadan metrin korkuisten kallioseinämäin välitse.

Retkikunta kulki uutta suuntaa Sinivuoriston poikki ja voitettavat vaikeudet olivat suunnattomat. Tien löytäminen oli niin vaikeata, että retkikunta toisinaan selänteitten yli kiipeillessään nousikin yhä korkeammalle, vaikka se jo oli tullut vedenjakajan poikki. Parintuhannen metrin korkeudesta näkyi laajain metsäin takaa vihdoin Tyynimeri.

Merenrannikolla, noin 150 kilometriä Sydneystä pohjoiseen, alkuasukkaat olivat sotaisia ja kavalia ja retkikunnan täytyi taistella, ennenkuin pääsi Newcastlen siirtokuntaan. Yksi miehistä haavoittui pahasti ja useat muut nipinnapin välttivät surman, retkikunnan molemmat johtajat muiden mukana.

Vielä kolmannenkin tutkimusretken Oxley teki. Lähetettynä purjealuksella etsimään paikkaa uudelle vankisiirtokunnalle hän löysi 28:nnen leveysasteen pohjoispuolelta Austraalian itärannalta kauniin joen, jolle hän uuden maaherran kunniaksi antoi Brisbanen nimen. Sen suussa, joka muodostaa oivallisen sataman, on nykyään Queenslandin kaunis ja ripeästi edistyvä pääkaupunki. Oxley luuli joen tulevan kuvittelemastaan suuresta sisämaan järvestä, mutta myöhemmät matkustajat piankin osoittivat tämän otaksuman perusteettomuuden.

Hume löytää Austraalian Alpit.

Oxleyn palattua toiselta retkeltään ei hallitus enää jatkanut sisäosain tutkimista, mutta sitä myöden kuin asutus tarvitsi uusia laitumia, tekivät yksityiset lyhyitä retkiä, vaikka tulokset suureksi osaksi pidettiin itsekkäistä syistä salassa.

Muita yritteliäämpi oli Aleksanteri Hamilton Hume niminen uudisasukas, joka jo seitsentoistavuotiaana teki Sydneystä etelään retkiä, löytäen muun muassa Sinivuoriston kauneimmat järvet. Hovell nimisen merikapteenin keralla hän v. 1824 lähti suuremmalle retkelle, kulkien aluksi Murrumbidgee joelle, jonka latvat hän jo aikaisemmin oli löytänyt. Hän ei kuitenkaan nytkään lähtenyt sitä laskemaan, vaan retkeili vuoriston kautta edelleen etelää kohti. Lopulta molemmat retkeilijät kuitenkin eksyivät vuoriston laaksoihin niin pahoin, etteivät tahtoneet poiskaan päästä. He lisäksi riitaantuivat, niin että erosivat. Hovell lähti yhden miehen keralla omin päin kulkemaan, mutta joutui tuota pikaa niin pahaan pulaan, että hänen täytyi palata Humen johtamaan pääjoukkoon.

Kiivetessään sanomattomalla vaivalla kautta vuoriston eteenpäin retkeilijät tulivat eräälle selänteelle, jossa heidän eteensä avautui niin odottamattoman suurenmoinen näköala, että joka mies sitä katsellessaan mykistyi ja vaipui äänettömään ihailuun. Siintäväin aaltoilevain vuorenselänteitten takaa yleni kaikkea muuta ympäristöä ylemmäksi mahtava vuoristolinna, kohottaen taivaan puhtaaseen sineen lumen peittämiä kukkuloitaan. Kaikkien mieleen välähti se ajatus, että tämä vuoristo ansaitsi Austraalian Alppien nimen, ja sen se on saanut pitää meidän aikoihimme saakka, vaikka alkuasukkaittenkin nimeä, joka on Warragong, mainitaan.

Murray.

Retkikunta kiersi vuoriston länsipuolitse, tavaten kauniita maisemia ja hyviä laitumia, mutta tavan takaa valtavia rotkolaaksojakin, joiden poikki oli kiivettävä. Erään tämmöisen laakson pohjalta Hume löysi ison, kirkasvetisen ja vuolaan joen, joka retkikunnan jäsenten kesken herätti mitä suurinta ihastusta. Se nimitettiin löytäjänsä mukaan Humeksi, mutta eräs myöhempi tutkija antoi sille uuden nimen, kutsuen sen Murrayksi. Se on Austraalian suurin joki, joka alkaa sen korkeimmalta vuorelta.

Hume halusi päästä tämän joen yli, mutta Howellin mielestä se oli mahdotonta, ja siitä molemmat johtajat taas riitaantuivat, niin että paistinpannukin halkesi heidän siitä tapellessaan. Hume keksi sen keinon, että kokosi suuren risukimpun ja verhosi sen öljytyllä kankaalla; se todella kantoi sekä hänet että vähin erin koko retkikunnan joen poikki. Warragongin toisella puolen retkikunta jatkoi edelleen lounatta kohti löytäen uusia jokia ja hyviä maita. Pahaksi onneksi oli kuitenkin ruoho kuivemmillaan ja alkuasukkaat, jotka kaiken aikaa pitivät matkuetta silmällä, vaikk'eivät näyttäneetkään itseään, sytyttivät ruohon ja pensaikot pitkin matkaa palamaan, pakottaen retkikunnan tekemään monta turhaa kierrosta. Merenrannikon retkikunta vihdoin saavutti nykyisen Melbourncn seuduilla.

Sturt Darlingilla ja Murraylla.

Humen ja Hövellin löydöt herättivät jälleen entistä suurempaa halua Austraalian sisäosain tutkimiseen, ja kun siirtokuntia v. 1828 jälleen kohtasi hyvin ankara kuivuus, otaksuttiin retkikunnan nyt voivan tunkeutua kauemmaksikin niihin ruokoa kasvaviin rämeihin, joihin Oxley oli Macquarien jättänyt, ja vihdoin saavuttavan tuon kuvitellun sisämeren.

Charles H. Sturt.

Kapteeni Charles Sturt, sotilas ammatiltaan, sai hallituksen varustaman retkikunnan johdettavakseen ja hän otti Humen apulaisekseen, jota paitsi retkikuntaan kuului kahdeksan muuta miestä.

Lähdettyään liikkeelle marraskuussa 1828, retkikunta kulki Macquarielle, joka nyt oli paljon vähentynyt siitä, mitä se oli Oxleyn käydessä sillä kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta aroilla vallitsikin nyt semmoinen kuumuus, että sokerikin suli peltilaatikoissa. Alkuasukkaita tavattiin ja Sturt sai muun muassa nähdä, kuinka he pyydystivät joesta kaloja.

»Illalla he kokoontuivat kosken alla olevasta suvannosta kaloja pyytämään. He työskentelivät sangen järjestelmällisesti, kädessään lyhyet keihäät, jotka vähitellen hoikkenivat kärjeksi. Vanhanpuoleisen miehen annettua merkin pyytäjät paikalla sukelsivat veteen niin hiljaa, ettei kuulunut loiskaustakaan. Tuota pikaa nousi taas pinnalle mies tai pari, kala kummallakin telkissään. Muut pysyivät veden alla minuutin vaiheilla, nousten sitten pinnalle kaikki saman kallion vieressä, jonka halkeamiin he olivat saaliinsa ahdistaneet. Seitsemän kaunista lahnaa he täten saivat ja antoivat kaikki miehillemme, vaikkeivät itse olleet koko päivänä syöneet mitään. Itselleen he etsivät simpukoita.»

"Pyörä kiertää akselia".

Sturt kohtasi retkellään paljon alkuasukkaita. Kuormavaunujen pyörät herättivät heidän suurinta ihmetystään. Sotilaat esiintyivät punaisella ja keltaisella mitä rumimmin maalattuina, mutta heidän luottamuksensa oli verraten helppo saavuttaa.

Kuta kauemmaksi retkikunta kulki, sitä tuntuvammaksi alkoi kuivuus käydä ja se ruokoräme, josta Oxley oli kääntynyt takaisin, oli nyt aivan kuivana. Päiväkausia retkikunta matkasi ruovostojen kautta, tavaten vain harvassa yksinäisiä allikolta ja siellä täällä putaan uoman, joka oli aivan kuivana. Lopulta vesi alkoi olla niin vähissä, ettei sitä löytynyt etsimälläkään.

Ruokoalueen takaa tavattiin taas pensaslakeutta ja joki, jossa oli vähän vettä, ja joen partaalla melkoinen heimo, jonka asumuksia retkikunta saattoi lähestyä kenenkään huomaamatta. Nuori, tulen ääressä istuva tyttö oli ensimmäinen, joka huomasi lähestyvät, mutta hän säikähti niin pahoin, ettei päässyt edes pois juoksemaan, vaan heittäytyi maahan pitkäkseen ja alkoi kamalasti parkua. Alkuasukkaita ilmestyi majoistaan, mutta tuskin olivat he vieraat huomanneet, kun he sytyttivät majansa tuleen ja palavat kekäleet kädessään hyppien ja kiljuen juoksivat pensaasta pensaaseen, pistäen tulen niihinkin. Muutama päivä myöhemmin oli samaan heimoon kuuluvan metsästäjän ja Humen välillä vähältä syntyä verinen ottelu, joka kuitenkin tuli torjutuksi. Vesilätäköt alkoivat olla niin matalat, etteivät ne enää peittäneet edes sammakoiden selkää, jonka vuoksi näitä oli kuollut ja mädännyt, niin etteivät hevosetkaan enää juoneet vettä. Alkuasukkaille se siitä huolimatta näytti kelpaavan.

Sturt löytää Darlingin.

Mutta seuraavana päivänä tultiin taas lakeudelle, jossa kasvoi ruohoa hevosten vatsaan saakka, eikä nyt tarvinnut kauankaan kulkea, ennenkuin retkikunta äkkiä tuli jalon joen partaalle, jonka uoma oli seitsemän- tai kahdeksankymmentä metriä leveä. Vesi näytti olevan syvää ja sen pinta oli aivan täynnään pelikaaneja ja muita riistalintuja. Äyräät olivat niin jyrkät, ettei eläimiä voitu ajaa juomaan, mutta miehet ahnaasti juoksivat janoaan sammuttamaan. Mutta julman pettymyksen he kokivat, vesi oli niin suolaista, ettei sitä voinut maistaakaan. Äyräiltä löytyi kuitenkin suolatontakin vettä ja laidun oli hyvä. Sturt oli taipuvainen uskomaan, että tämä joki oli tuon suuren kuvitellun sisämeren haara, ja nimitti sen uuden maaherran mukaan Darlingiksi. Maanasukkaitten antama nimi oli Karaula.

Retkikunta alkoi seuraavana päivänä kulkea jokivartta vastavirtaan. Tavattiin autio kylä, jossa oli seitsemänkymmentä majaa. Kylästä löydettiin kaksi 90 metrin mittaista verkkoa, joista toisella, isosilmäisellä, pyydettiin kenguruja, toisella, pienisilmäisellä, kaloja. Jokirannassa yllätettiin neljä kalastajaa, jotka huomattuaan vieraat kiljuen juoksivat pensaikkoihin. Huutoon juoksi muitakin alkuasukkaita, jotka samoin säikähtivät ja kiljuen kääntyivät käpälämäkeen. Kauaa ei nyt tarvinnut odottaa, ennenkuin pensaikosta alkoi kuulua hamuavaa ritinää ja sankkaa savua alkoi vyöryä yli maiseman, kietoen retkikunnankin poimuihinsa. Se oli kuitenkin onneksi noussut joen törmällä olevalle kummulle, jonne liekit eivät päässeet, ja jäi siihen liikkumatta odottamaan. Yksi alkuasukas astui pensaikosta esiin, lähestyi retkikuntaa, kumarsi ruumistaan eteenpäin, niin että kädet ottivat polviin ja tuijotti valkoisiin. Nämä eivät liikahtaneetkaan ja mieskin jäi hämmästyneenä asentoonsa, kunnes Hume alkoi hänen kanssaan keskustelun ja sai hänet lähemmä tulemaan. Ja pian koko heimo kesyyntyi niin, että arvelematta lähestyi retkikuntaa.

Tämä heimo sairasti kovin ilkeätä ihotautia, johon päällikkö pyysi apua, kutsuen sairaita näyttämään Sturtille vammojaan. »Sanomaton oli hänen selitystensä ilmaisema huoli ja liikuttava se lempeä ja lohduttava ääni, jolla hän puhui väelleen, ja minuun todella koski kipeästi, kun en voinut hänen hätäänsä lieventää», kirjoittaa Sturt.

Matkaa jatkaen Sturt piti virtausta tarkkaan silmällä, eikö se säännöllisesti kääntynyt ja siis ollutkin vuoksi- ja luodeilmiön aiheuttama. Mutta joki juoksi kuin juoksikin vakaasti samaan suuntaan ja sitä näin tarkasti silmällä pitäessään retkikunta huomasi sen saavankin suolaisuutensa pohjassa olevista suolalähteistä. Täällä he äkkiä, rannattomalla lakeudella, kuulivat pamauksen tai jymäyksen, ikäänkuin olisi kymmenen kilometrin päässä laukaistu järeä tykki. Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, eikä Sturt voinut käsittää, mikä tämän kaikkien kuuleman pamauksen aiheutti. Ja selittämätön se on vielä tänäpäivänäkin.

Satakunnan kilometriä Darlingin vartta noustuaan Sturt palasi suoraan lakeuden poikki varastolleen, jonka hän oli jättänyt Macquarien varteen, ottaakseen uusia eväitä. Macquarien ruokoräme oli yhä kuivunut niiden muutaman kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun retkikunta menomatkalla kulki sen läpi. Maa näytti ylen kolkolta, ei ainoatakaan kukkaa eikä viheriöistä lehteä näkynyt. Alkuasukkaat sytyttivät ruovostot palamaan sitä mukaa kuin retkikunta eteni, ja sankkaa savua tuprusi taivaalle, ajelehtien kuin ukkospilvet tuulen mukana.

Mykkä todistaja.

Varastoaan lähestyessään retkeilijät näkivät alkuasukkaita, joista eräällä oli valkoisen takki yllään. Oxley säikähtyi tästä kovasti, peläten alkuasukkaitten ehkä murhanneen ne miehet, joiden oli pitänyt tuoda lisäeväitä ja jäädä niitä vartioimaan. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita, miehet olivat hyvissä voimissa, vaikka alkuasukkaat olivatkin pari kertaa käyttäytyneet uhkaavasti. Näitä alkoi nyt tulla varastolle pyytämään apua uhkaavaa nälkäkuolemaa vastaan, ja nämä avunpyytäjät kertoivat, vaikka vastahakoisesti, mistä takki oli saatu. Kaksi valkoista, luultavasti karannutta vankia, oli tullut heimon luo, ja alkuasukkaat olivat vaatineet itselleen koirat, joita heillä oli pari kerallaan. Kun miehet eivät suostuneet niitä luovuttamaan, antoivat alkuasukkaat heille keihäät ja nuijat ja vaativat heitä taisteluun. Taistelu ei kestänyt kauan, toinen miehistä kaatui ensi keihäänheitolla ja hänen toverinsa, huomatessaan paon mahdottomaksi, oli leikannut koirilta kurkut poikki — ja sitä tehdessään kaatunut keihäiden lävistämänä. Heidät oli sitten molemmat syöty ja tästä tapauksesta oli takki muistona.

Viikkokauden levättyään Sturt maaliskuun 7:ntenä 1829 jälleen lähti liikkeelle, tavatakseen Darlingin vielä ylempänä. Matkalla hän kulki Castlereagh-joen poikki, mutta sen uomassa ei ollut tippaakaan vettä. Sillä oli, samoin kuin kaikillakin sisämaan joilla, sisä-äyräät ja ulko-äyräät, edelliset pitivät vettä uomassa tavallisen, jälkimmäiset tulvaveden aikana. Molempain äyräitten välinen maa oli erikoisen hedelmällistä ja sillä kasvoivat kauneimmat puut. Kuta kauempana, sitä vaikeampi oli löytää vettä ja laidun huononi melkein olemattomaksi. Jossakin lampareessa oli kuitenkin siellä täällä vettä ja kalojakin, jotka olivat melkein ainoa ravinto, mitä alkuasukkailla oli saatavana. Heidän puutteensa oli niin suuri, että heidän lukunsa nälkäkuoleman kautta jo tuntuvasti väheni, ja kylissä oli kosolta tyhjiä majoja. Maaliskuun 29:ntenä retkikunta jälleen saapui kirkkaalle vuolaalle Darlingille, jonka vesi täälläkin oli suolaista.

Eräässä kohtauksessa alkuasukkaitten kanssa Sturt heille näytti ampuma-aseitten tehoa ja ampui puuhun luodin, ylläpitääkseen heissä terveellistä kunnioitusta valkoisia kohtaan. »Pamauksen vaikutus alkuasukkaihin oli todella naurettava. Toiset seisoivat ja tuijottivat minuun, toiset kaatuivat kumoon, toiset livistivät pensastoon, ja aika työ oli, ennenkuin jälleen saimme ne koolle.»

Sturtin aikomus oli nousta Darlingia edelleen, mutta maa oli niin kamalan karua ja tyhjää, että yrityksestä täytyi luopua ja lähteä paluumatkalle. Paluumatkalla kului toinen puoli ajasta veden etsimiseen. Mistä Darling alkoi ja minne se laski, ne kysymykset täytyi jättää myöhemmille matkustajille. Alkuasukkaita ei tavattu kuin moniaita ja nekin olivat niin nälkiintyneet, että miehet kantoivat lapsiaan valkoisten luo, saadakseen hiukan ruokaa heidän pelastamisekseen. Suurimmat metsän puutkin alkoivat riutua ja toisia oli jo aivan kuivunut. Kaula pitkällä ja huohottaen emut etsivät jokien uomista vettä, vaikka hukkaan, ja maanasukkaiden koira oli niin laiha, että tuskin pystyssä pysyi ja näytti rukoilevan, että joku sen lopettaisi.

Darlingin löytö herätti uudisasutuksissa mitä suurinta mielenkiintoa ja herätti samalla suuria toiveitakin, Sturtin matka kun oli osoittanut, että Oxleyn hylkäävä lausunto sisämaan lakeuksista oli ennenaikainen. Löytöretkiä päätettiin jatkaa viipymättä ja jo marraskuun 3:ntena 1829 Sturt lähti Sydneystä uudelle matkalle, Humen löytämä Murrumbidgee päämääränään. Hume itse ei tällä kertaa lähtenyt matkaan, hän 'kun päätti edullisemmaksi hoitaa omia asioitaan. Hetkestä tuli Australian löytöretkien loistavin, rohkein ja seikkailuista rikkain.

Sturtin retki Murraylle.

Murrumbidgeelle saakka matka kävi seikkailuitta ja mukana tuotu suuri merivene työnnettiin tälle kirkkaalle vuolaalle vuorijoelle, joka oli sekä leveä että syvä. Maan kauneus ja laitumien vehmaus herättivät mitä paraita toiveita. Jokirannan avoimissa metsissä nähtiin ja ammuttiin punaisia kenguruita ja runsaasti niissä näytti olevan muutakin riistaa. Alkuasukkaita nähtiin vasta joulukuun 2:sena, jolloin neljä miestä eräänä sadepäivänä tuli valkoisten leiriin. Valkoisten pyynnöstä eräs miehistä näytti, miten heidän oli tapana pyytää opossumeja.

Hän nousi kuivaan puuhun, jonka joka oksakin oli ontto, ja hakkasi kirveellä puun kylkeen aukon vähän sen paikan yläpuolelle, jossa hän otaksui opossumin piilevän. Mutta eläin olikin noussut korkeammalle, jonka vuoksi hän tukki koloon kuivia heiniä ja sytytti ne palamaan, savustaakseen eläimen ulos. Puun sisällä, jossa oli kova veto, syttyi ankara tuli raivoamaan ja oksain päistä tuprusi savua kuin höyrykoneen torvesta. Puun terve pinta oli niin ohut, että Sturt pelkäsi sen tuota pikaa palavan poikki, mutta alkuasukas nousi ylimmälle oksalle, kunnes opossum puoleksi kärventyneenä tuli ulos. Voitonriemuisena hän otti ja heitti sen maahan. Puussa rytisevä tuli, peloton mies ja tupruava savu, joka hänen ympärillään kierteli, tarjosivat omituisen alkuperäisen ja mieleenpainuvan näyn. Vähän sen jälkeen, kun mies oli tullut puusta maahan, se kaatui kauhealla romahduksella.

Jokimatka Murrumbidgeellä.

Murrumbidgee laajeni yhä alaspäin mentäessä, osaksi uomassaan olevista lähteistä. Maat muuttuivat avoimemmiksi ja täällä tavattiin alkuasukkaita, jotka olivat rumimmat, mitä retkeilijät olivat vielä milloinkaan nähneet. Eräältä vanhalta mieheltä Sturt sai tietoja etelämpänä juoksevasta Murraysta, joka miehen vakuutuksen mukaan oli vielä paljon suurempi joki. Vähän alempana kohdattiin toinen heimo, joka taas oli paremman näköistä kuin ainoakaan heimo, mihin Sturt vielä oli tutustunut. Siitä huolimatta he Sturtin mielestä epäilemättä olivat samaa alkujuurta. Heillä oli samanlaiset kuoppaan vaipuneet silmät ja ylitse riippuvat silmäkulmat, korkeat poskipäät, paksut huulet ja avoimet sieraimet, lyhyt tai kömpelö nenä, vankka vartalo, mutta hinterät ulottimet ja sileä tai kihara tukka kuin muillakin alkuasukkailla. Tavatkin olivat samat. Etuhampaansa he kiskoivat pois, viilsivät ruumiinsa liuskoihin, että liha nousi harjalle, koska arvet olivat heidän pääkoristuksensa, hankkivat ravintonsa samalla tavalla, maalasivat itsensä samalla tavalla, ja käyttivät samoja aseita. Ruovosta he valmistivat kevyen keihään, jolla taistelivat pitkän matkan päästä, nakaten sen, samoin kuin bumeranginkin, erehtymättömällä tarkkuudella. Lähitaistelua varten oli raskaampi keihäs. Vain vanhoilla miehillä oli oikeus syödä emua ja vain naineilla taas syödä sorsia. Korroboriinsa eli juhlamenonsa he viettivät yösydännä, säestäen niitä omituisilla surumielisillä lauluilla, jotka sangen sattuvasti matkivat kaikenlaisten eläimien ääniä. Vaimojaan he pitivät hyvin huonossa arvossa, etupäässä vain kuormajuhtina.

Samoin kuin Macquarie ja Lachlan Murrumbidgeekin sitten hajaantui ruokorämeeseen, mutta rämeen toisella puolella taas kokoontui uomaan, jota kävi veneellä kulkeminen. Sturt sen vuoksi lähetti kuormavaununsa, juhtansa ja hevosensa takaisin vuoriston juurelle ja rakensi toisenkin veneen, jonka jälkeen hän kahdella veneellä lähti jokea laskemaan.

Ruokorämeen takana joki ahdistui kapeaan uomaan, jonka suuret, veden tuomat puut olivat melkein kokonaan tukkineet. Puut olivat ilmeisestikin tulleet juuret edellä, niin että niiden pitkät pahkuraiset oksat makasivat vastavirtaan päin. Veneitä täytyi mitä suurimmalla huolella ohjata niiden ohi, oksat kun helposti olisivat puhkaisseet raskaasti kuormatut alukset.

Liekoalueen läpi juostuaan joki kapeni yhäkin kapeammaksi ja kahden puolen kohosivat sen jyrkät äyräät sangen korkeiksi ja äyräillä kasvavat puut muodostivat joen päälle niin pimeän lehväkaarron, että jo viiden aikaan illalla täytyi leiriytyä. Seuraavana päivänä oli kuljettu uuden liekoalueen läpi, jonka jälkeen joki jälleen kapeni ja kävi kovin vuolaaksi ja mutkaiseksi, niin ettei aina nähnyt pariakymmentäkään metriä kauemmaksi eteensä. Äkkiä keulamiehen huudahdus sai kaikki säpsähtämään, että vene seuraavassa silmänräpäyksessä rikkoutuisi kiveen tai puuhun, ja jokainen jo oli valmiina jokeen hyppäämään veneen keventämiseksi, jos se olisi tarpeen. Mutta ennenkuin he vielä ennättivät toisilleen sanaakaan sanoa, juoksi vene vinhaa vauhtia kahden äkkijyrkän nokan välitse ja äkkiarvaamatta ui ihanan laajan veden pinnalla.

Murray.

»Minun on mahdoton kuvata sitä vaikutusta, joka tällä äkillisellä muutoksella oli meihin», kirjoittaa Sturt. »Annoimme veneitten uida valloillaan eteenpäin. Mutta niin suurella voimalla oli Murrumbidgee meidät ampunut suustaan, että sillä puhdilla uimme melkein vastakkaiseen rantaan saakka, katsellen kaiken aikaa vaieten ja ihmetellen sitä väljää vettä, jolle olimme joutuneet. Ja kun loimme katseen taaksemme, niin tuskin uskoimme silmiämme, että näkemämme vähäpätöinen aukko oli laskemamme kauniin ja jalon joen suu.»

Uusi joki oli sama, jonka Hume oli löytänyt ja joka oli hänestä nimen saanut, mutta Sturt nimitti sen Murrayksi, ollen sitä mieltä, ettei Humen joki voinut olla muuta kuin tämän syrjäjoki. Murray oli noin sadan metrin levyinen siltä kohdalta, jossa Murrumbidgee siihen laski. Sturt älysi löytäneensä Austraalian suurimman joen ja päätti laskea sen suuhun saakka, olipa tämä missä tahansa.

Pari päivää laskettuaan kauniita, tyynesti virtailevia matkoja, retkikunta kohtasi alkuasukkaita, jotka ensin juoksivat pensaikkoihin, mutta pian ilmaantuivat suurella joukolla sotamaalissaan ja aseitaan kalistellen. Sturt sai kuitenkin heidän kanssaan aikaan mitä parhaat suhteet. Kolmantena päivänä oli molemmilla rannoilla vielä enemmän taistelunhaluisia alkuasukkaita, jotka eivät tahtoneet vähääkään kallistaa korvaansa rauhan äänille. Mutta Sturt ei hellittänyt, ennenkuin oli heidätkin lepyttänyt, ja hyväksi lopuksi neljä miestä lähti veneihin oppaiksi.

Parina päivänä sitten ei näkynyt alkuasukkaita ensinkään, mutta toisen päivän iltana oppaat yrittivät selittää jotain valkoisille ja näyttivät sangen huolestuneilta, kun nämä eivät käsittäneet heidän tarkoitustaan. Lopulta he pienistä tikuista rakensivat epäsäännöllisen halsterin tapaisen kuvion, ja kun valkoiset eivät tätäkään käsittäneet, katosivat he yöllä pensaikkoon.

Taistelun uhka.

Ihmeissään ja huolestuneena heidän käytöksestään Sturt seuraavana päivänä lähti oppaitta matkaan. Erään suvannon päässä hän komeitten, taajalehväisten puitten alla huomasi suuren joukon alkuasukkaita, jotka taisteluun asettuneina ja täydessä sotamaalissa lauloivat jonkinlaista sotalaulua. Sturt laski kuitenkin niin lähelle heitä, että selvään näki heidän monenlaiset sotamaalinsa. Toiset olivat sivelleet kylkiluihinsa, sääriinsä ja kasvoihinsa valkoista maalia, näyttäen luurangoilta. Toiset olivat maalanneet itsensä puna- ja keltamullalla ja vielä ruumiinsakin rasvanneet, niin että se kiilsi rasvasta. Eturivi seisoi vaiti, keihäät heittoon kohotettuina, takarivi piti suurta melua, samoin kuin naisetkin, jotka olivat maalailleet itseään valkoisella ja kantoivat nuolivarastoita. Sturt ei näin ollen laskenut maihin, vaan ohjasi keskijokea, alkuasukkaitten seuratessa rannalla, asettuen jos jonkinlaisiin asentoihin ja rajusti huutaen.

Joessa oli edessäpäin hiekkasärkkä, joka alkuasukkaitten puolelta pisti kauas virtaan. Tälle särkälle juoksi metelöivä joukko ja päälliköt astuivat vielä veteenkin, ollakseen lähempänä uhrejaan, ja sieltä antoivat joukoilleen ohjeita. Sturt alkoi käsittää, ettei tässä voitaisi välttää taistelua, vaikka hän olikin sangen vastahakoinen verta vuodattamaan. Hän siis valmisti pienen joukkonsa taisteluun, jakoi heille aseet ja patruunat, antoi ampumaohjeet ja neuvot painetin käyttämisestä, jonka jälkeen hän uudelleen merkeillä koetti taivuttaa alkuasukkaita rauhaan.

Odottamaton apu.

Siitä ei kuitenkaan ollut vähääkään apua, mutta juuri kun hän jo oli tähdännyt ja aikoi ampua, ilmestyi toiselle rannalle neljä kiivaasti juoksevaa alkuasukasta, joista edellä juokseva, jättiläinen miehekseen, korkealta äyräältä hyppäsi jokeen ja uskomattoman lyhyessä ajassa ui sen alkuasukkaan eteen, jota Sturt tähtäisi, kävi hänen kurkkuunsa kiinni, sysäsi hänet taapäin, ajoi kaikki vedessä olevat särkälle ja alkoi rannalla hyppiä niin villitysti ja raivoisena, että kaikki ällistyivät. Yhdessä silmänräpäyksessä venettä osoitellen hän seuraavassa pui nyrkkiä etummaisen nenän edessä ja polki maata kiukuissaan, kunnes hänen äänensä, joka alussa oli kirkas ja selvä, hukkui käheään mutinaan. Kaksi oppaista — nämä olivat samat miehet, jotka illalla olivat leiristä hävinneet — jäi toiselle rannalle, mutta kolmas ui päällikkönsä rinnalle häntä tukemaan.

Sturt ja veneessä olevat hämmästyivät niin, etteivät tienneet mitä sanoa, mutta kun samalla vene ajautui matalikolle, hyppäsivät miehet heti jokeen ja työnsivät sen syvemmälle vedelle. Samassa he huomasivat uuden kauniin joen, joka yhtyi heidän jokeensa pohjoisesta tullen.

Darlingin suulla.

Molempien jokien väliselle kapealle kielekkeelle oli kokoontunut suuri joukko alkuasukkaita. Pelastaakseen pelastajansa, joka yhä piti puhettaan, vaikka hänen kuulijansa näyttävätkin koko joukon lauhtuneen, Sturt laski keskelle miesjoukkoa, joka seisoi uuden joen oikealla rannalla aseettomana, ja tämä käänsikin kaikkien huomion sinne. Sen huomatessaan sotilaat unohtivat koko kiukkunsa ja alkoivat kuin hylkeet uida joen poikki. Vasta täällä Sturt huomasi, kuinka suuressa vaarassa hänen joukkonsa todenteolla oli ollut, sillä ainakin kuusisataa alkuasukasta hän näki törmältä, jolle hän oli noussut erään toisen valkoisen kanssa, käyden pelotta alkuasukkaitten joukkoon.

Pelastajalleen retkikunta antoi paljon lahjoja, jotka herättivät muitten päälliköitten kateutta ja saivat heidätkin lahjoja vaatimaan. Mutta huomauttaen heidän äskeistä vihamielisyyttään Sturt ei antanut heille mitään.

Sturt souti jonkun matkaa uutta jokea, aina rannasta rantaan jännitettyyn verkkoon saakka, mutta kääntyi sitten takaisin. Hän arvasi sen Darlingiksi, kuten se todella olikin. Valtavia kauniita puita kasvoi sen rannoilla. Sturt veti joen kunniaksi lipun mastoon ja miehet huusivat kolme hurraata, alkuasukkaitten suu auki töllistellessä. He olivat valtavasti ihmetelleet soutamista ja vielä suurempi oli heidän ihmetyksensä, kun purjeet äkkiä vedettiin mastoon ja veneet vinhaa kyytiä pakenivat myötävirtaan.

Kun retkikunta illalla laski maihin leiriytyäkseen, ilmestyi vähän matkan päähän seitsemän alkuasukasta, jotka kutsuttaessa epäröiden lähestyivät. He merkeillä ilmoittivat saaneensa käskyn saattaa valkoisia myötävirtaan seuraavan heimon rajalle, jossa he päälliköiltä hankkisivat heille vapaan matkan seuraavan heimon luo ja tämä taas edelleen sitä seuraavan heimon luo matkan päähän saakka.

Näin todella kävikin ja retkikunta sai matkata häiritsemättä, vaikka sitä monessa kohden vaadittiinkin kaikin mokomin viipymään jonkun ajan. Retkikunta kuitenkin teki taivalta niin nopeaan kuin suinkin, eväät kun alkoivat huveta vähiin, ja pikemmin päästäkseen eteenpäin se hajoitti toisen veneistään, niin että kaikki kulkivat samassa. Joesta pyydettiin koukulla oivallista turskaa ja alkuasukkailta saatiin muita kaloja, joita nämä olivat erinomaisen taitavat pyytämään, sukeltaen sitä varten jokeen jalat edellä, ettei syntyisi molskahdusta, joka olisi pelottanut kalat.

Joen varrella asui hämmästyttävän paljon alkuasukkaita. Mutta kamalat taudit olivat heidän keskuudessaan yleisiä.

Sturt saavuttaa meren.

Helmikuun alussa joki kääntyi etelään ja pian alkoi sen vesi käydä suolaiseksi ja edestäpäin alkoi kuulua valtameren rantahyökyjen jyrinää. Joki laajeni järveksi, jonka kapea kannas erotti merestä, mutta etsimisistään huolimatta Sturt löysi kannaksen poikki vain yhden laskuväylän ja sekin oli niin matala, ettei hän veneellään päässyt sitä kulkemaan. Rannikon kartoittajat eivät olleet huomanneet sitäkään ja siinä syy, miks'ei kukaan ollut aavistanut, että Austraalian suurin joki tällä paikalla purki valtamereen vetensä. Kun rannikon asukkaat osoittivat leppymätöntä vihamielisyyttä, ei retkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata samaa tietä, jota se oli tullutkin. Helmikuun 18:ntena Sturt siis käänsi keulan kotia kohti.

Nousu vuolasta vastavirtaa oli sangen työlästä, etenkin kun elintarpeita täytyi käyttää hyvin säästellen ja helle oli tavattoman rasittava. Jokivarren heimotkaan eivät enää olleet yhtä ystävällisiä kuin menomatkalla, vaan koettivat monella tavalla houkutella retkikunnan väijytykseen tai ansaan. Joskus verinen yhteentörmäys näytti melkein välttämättömältä, mutta lopun lopuksi se aina kuitenkin sovinnollisella menettelyllä saatiin vältetyksi.

Darlingin suulla sitä vastoin ei nyt tavattu kuin muutamia perheitä, jotka värjöttivät rannalla rankkasateessa. Ylempänä oli noustava koski, jossa uupuneitten miesten voimat eivät tahtoneet riittää raskaan veneen nostamiseen kosken niskaan, mutta sama päällikkö, joka menomatkalla oli pelastanut retkikunnan, tuli nytkin tovereineen apuun ja mitä hyväntahtoisimmin auttoi veneen kosken päälle. Murrumbidgeen varteen oli menomatkalla jätetty varastoon ruokatavaroita ja tähän varastoon liittyi nyt nopeaan uupuvan retkikunnan koko toivo. Mutta kun se pääsi paikalle, olikin varasto tyhjä. Veneellä oli mahdoton nousta pidemmälle ja vain kaksi miestä oli enää siinä kunnossa, että ne voitiin lähettää lähimmälle uudisasutukselle, jonne oli kahdeksankymmenen mailin matka. Muut jäivät odottamaan heidän paluutaan. Huhtik. 10:ntenä miehet lähtivät matkaan ja saman kuun 8:ntena varastolle jääneet söivät viimeisen jauhoannoksensa. Samalla kuitenkin palasivat avunetsijätkin, jotka olivat tavanneet pienen apuretkikunnan, ja retkikunta oli siten pelastettu.

Paluumatka kävi enemmittä seikkailuitta tuttuja teitä.

Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.

"Parturin" valeet.

Sturtin suurenmoinen löytö herätti siirtokunnassa mitä suurinta ihastusta ja intoa löytöjen jatkamiseen. Nyt ei enää ajateltu sisämerta, vaan kuviteltiin sen sijaan, että sisämaassa oli jos kuinka paljon mahtavia jokia. Muuan karannut vanki, jota sanottiin »Parturiksi», oli karkumatkoillaan elänyt alkuasukkaitten seurassa, kunnes hän itsekin oli enemmän musta kuin valkoinen. Hän oli opettanut. alkuasukkaat karjaa varastamaan, ja varkaudet olivat käyneet niin kiusallisiksi, että viranomaisten lopulta oli täytynyt lähettää retkikunta, joka otti »Parturin» kiinni. Kiinnijouduttuaan tämä mies kertoi sisämaassa tavanneensa suunnattoman joen, joka laski mereen pohjoisrannikolla semmoiseen kohtaan, että se oli kokonaan jäänyt kartoittajalta huomaamatta, ja kulkeneensa itse satoja maileja tätä samaista jokea. Jokea alkuasukkaat muka sanoivat »Kinduriksi». »Parturi» sanoi tuntevansa sen niin tarkkaan, että nimitteli kukkuloita ja vuoristoitakin alkuasukkaitten nimillä. Murrayn löydön jälkeen sekä yleisö että viranomaiset alkoivat luulla, että tässä jutussa oli jotain perää. Vaikka Murrayn ja Darlingin vesistössä vielä olisi ollut niin paljon tutkittavaa, varustivat viranomaiset siis retkikunnan »Parturin» suurta jokea etsimään. Silloinen ylimaanmittari Thomas Mitchell sai retkikunnan johtaakseen. Hänelle annettiin kahdeksantoista miestä ja paljon eväitä, varusteita, vaunuja, veneitä ja muita tarpeita. Maaliskuun 24:ntenä 1831 retkikunta lähti Sydneystä matkaan.

Hukkayritys.

Asutus oli levinnyt Sydneystä jo viidensadan kilometrin päähän ja siitä eteenkinpäin oli maata etsiskelty laajalta ja löydetty Darlingm latvapuolesta uusien, siihen laskevien jokien latvoja Sinivuoriston juurelta. Niitä ei kuitenkaan oltu tutkittu suuhun saakka. Kasvitieteilijä Cunninghamin löytämää Namoita Mitchell alkoi edetä pohjoista kohti. Jokivarresta hän löysi »Parturin» rakentaman hirsiaitauksen, jonka luukasat kaunopuheliaasti todistivat hänen todella tuottaneen suurta hallaa uudisasukkaitten karjoille. Namoista eroten Mitchell kulki vuoriston kanssa yhdensuuntaisesti pohjoista kohti, vuoroin kärsien vedenpuutetta, vuoroin tullen joille, jotka Cunningham jo ennen oli löytänyt. Alkuasukkaitten kanssa hänen ei onnistunut ylläpitää hyviä välejä, vaikk'ei suoranaista verenvuodatustakaan sattunut. Lopulta retkikunta saapui suuremmalle joelle, mutta se ei ollut »Kindur», vaan »Karaula» eli Darling, jonka jo tunnemme. Mitchell kulki sitä alaspäin, huomaten sen veden vuorotellen suolattomaksi ja suolaiseksi, kunnes tuli sille paikalle, jossa Sturt oli sen yhdyttänyt ja jossa vesi nytkin oli suolaista.

Tuhottu apuretkikunta.

Retkikunnan täytyi lyhyeen lopettaa työnsä saatuaan tiedon, että alkuasukkaat olivat ryöstäneet apuretkikunnan, joka toi sille ruokatavaroita, ja murhanneet kaksi miehistä; kolmas vain pääsi pakoon tuomaan retkikunnalle tiedon tapauksesta. Peläten kostoa alkuasukkaat tarkoin karttoivat Mitchelliä hänen paluumatkallaan ja antoivat savuilla tiedon retkikunnan tulosta kulkea sitä myöden kuin se eteni.

Tämän retkikunnan annettua niin kielteisiä tuloksia varustettiin uusi Darlingia tutkimaan ja Mitchell määrättiin jälleen sen johtajaksi. Hänellä oli 23 miestä ja mitä parhaat varustukset lähtiessään maaliskuun 9:ntenä 1835 Sydneystä. Kuukaudessa hän ennätti niille lakeille, jotka Macquarien ruokorämeestä ulottuivat Darlingille. Suurinta haittaa taipaleen teolle tuotti jälleen veden niukkuus.

Cunninghamin katoaminen.

Mitchellin apulainen Richard Cunningham, luonnontutkijan veli, katosi täällä tietämättömiin. Kun häntä ei kuulunut leiriin illalla luonontieteilyretkeltään eikä seuraavana aamuna eikä vielä sitäkään seuraavana aamuna, täytyi ryhtyä häntä miesvoimalla etsimään. Vasta huhtikuun 23:ntena kaksi miehistä löysi hänen jälkensä ja viittä päivää myöhemmin hänen kuolleen hevosensa, hansikkaansa, ruoskansa ja joitakuita muita esineitä. Sitten hänen jälkensä kartoitettiin, niin että päästiin selville hänen joka käänteestään kovalle maalle saakka, jossa ne katosivat. Näin nähtiin, kuinka hän jo oli ratsastanut takaisin mailin päähän retkikunnan reitistä, mutta sitten jälleen kääntynyt pois, kuinka hän oli sitonut hevosensa pensaaseen, siksi kuin nukkui, kuinka hevonen oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt omin päin vettä etsimään ja kuinka sen omistaja oli lähtenyt jalan sitä etsimään, sitten syönyt koiran, joka hänellä oli kerallaan ja vihdoin lähtenyt suoraa suuntaa kulkemaan etäiselle joelle, kunnes hänen jälkensä kovalla maalla katosivat. Seitsemänkymmentä mailia hänen jälkiänsä seurattiin; ne kiertelivät milloin yhtäänne, milloin toisaanne. Ne olivat kulkeneet etsijäin jälkien poikkikin ja hän oli seurannut näitä milloin oikeaan, milloin väärään suuntaan.

Etsijät sitten kohtasivat kaksi alkuasukasta, jotka merkeillä heille ilmoittivat yhden valkoisen kulkeneen Bogania alas useitten myallien eli villien mustain kanssa. Joen hietaista uomaa etsittäissä löydettiinkin Cunninghamin ja yhden alkuasukkaan jäljet. Niistä näkyi, kuinka hän eräässä paikassa oli kerrassaan hypännyt heittäytyäkseen lätäköstä juomaan. Huhtikuun 30:ntena, kolmetoista päivää Cunninghamin katoamisen jälkeen, hänen jälkensä jälleen löydettiin yhdessä alkuasukkaitten jälkien kanssa, ja miehet niitä nopeammin seuratessaan huomasivat omituisen ilmiön. Etelässäpäin kohosi pensaikosta sankka savupilvi. Mitchell muutaman miehen kanssa ratsasti sitä kohti kiiruimmiten, toivoen sen olevan kadonneen merkkitulen, mutta sitten savu yhtä äkkiä katosi kuin oli syntynytkin. Niille seuduille tultuaan he eivät miltään suunnalta löytäneet ainoatakaan ihmistä.

Seuraavana päivänä he tulivat sammuneen tulen paikalle, jossa oli tyhjiä simpukan kuoria, mutta jäljet jatkuivat yhä edelleen. Sitä seuraavana päivänä tavattiin pari alkuasukasta, joista toinen Takkijally nimeltään, osasi jonkun verran englantia. Takkijallylla oli vanha silkkinen kaulahuivi, jonka miehet luulivat olevan Cunninghamin, mutta tämä huomattiin erehdykseksi. Cunningham kuitenkin oli jo silloin kuollut, kuten myöhemmin saatiin selville, alkuasukkaitten surmaamana. Alkuasukkaat olivat tavanneet hänet kuljeskelemassa ravinnotta ja olivat häntä ruokkineet ja hyvin kohdelleet, kunnes hän muka oli tullut mielipuoleksi ja alkanut heitä pelotella. He olivat silloin tappaneet ja luultavasti syöneet hänet.

Savumerkit ja tulivaino.

Mitchell kuitenkin yhä toivoi kadonneen olevan hengissä ja jatkoi etsimistään. Noustessaan eräälle kukkulalle hän kummakseen huomasi savua nousevan eräältä kohdalta, jonne hän ei päässyt kulkemaan, ja ympärilleen katsellessaan hän huomasi samanlaisen pitkän ohuen savupatsaan nousevan joka kunnaalta, mitä näköpiirissä oli. He matkasivat 64 kilometriä sinä päivänä, mutta heti levolle käytyään he kuulivat tulen ritisevän pensaikossa aivan lähellä, joten heidän täytyi valvoa koko yö. Heti aamulla he tulivat palavaan metsään, jonka alkuasukkaat olivat sytyttäneet monesta kohdasta siinä mielessä, että tuli leviäisi niin nopeaan kuin suinkin. Silloin tällöin kaatui valtavia puita ukkosta muistuttavalla rytinällä ja toisia huojui pian kaatuakseen. Metsä oli harvaa, nurmea kasvoi puitten välissä, ja savu vyöryi mahtavina pilvinä, lisäten näytelmän vaikuttavuutta. Viisi mailia Mitchell ratsasti tämmöisiä seutuja, odottaen joka hetki kohtaavansa vihamielisiä alkuasukkaita. Kolme alkuasukasta tavattiin, joista yksi juoksi karkuun, mutta kaksi järkähtämättä jatkoi työtään, kaivaen maasta juuria ja sitten halkaisten ne, saadakseen niistä kosteutta. Mitchell antoi toiselle heistä tomahawkin, jonka hän ottikin, vilkaisi valkoisiin ja jatkoi sitten hellittämättä työtään.

Pääjoukon luo palattuaan Mitchell käski koko retkikunnan jälleen kulkea eteenpäin. Takkijally tuli mukaan oppaaksi. Hän kehoitti valkoisia vesipaikalle saapuessaan aina antamaan merkin tulostaan, etteivät alkuasukkaat säikähtäisi, jos heitä sattuisi paikalla olemaan. Pari päivää myöhemmin eräs retkikunnan miehistä sattui huomaamaan puitten välissä vesiallikon ja Takkijallyn neuvon unohtaen juoksi oikopäätä sen luo. Alkuasukas istui sen viereen tekemänsä tulen ääressä ja valkoisen niin äkkiarvaamatta esiintyessä nakkasi häntä bumerangeillaan ja palavalla kekäleellä. Yksi bumerangi sattui valkoisen polveen ja kivusta kivahtaen hän kohotti pyssynsä ja ampui. Musta lähti juoksemaan huutaen ja verta vuotaen suoraan sinne päin, missä Mitchell paraillaan teki havainnoitaan, joten hänet saatiin kiinni, ennenkuin hän ennätti nostaa heimoaan sotapolulle. Mitchell antoi Viedä hänet leiriin, jossa hänen haavansa sidottiin, jonka jälkeen hänelle annettiin ruokaa ja lahjoja ja hänet laskettiin näköjään tyytyväisenä menemään.

Toukokuun 25:ntenä retkikunta saapui Darlingille, jonka vartta retkikunta lähti alaspäin kulkemaan. Uoma oli niin louhuinen, ettei Mitchell voinut sitä veneillään laskea, kuten hänen aikomuksensa oli ollut.

Ruton tuhoja.

Niistä heimoista, jotka Sturt oli samoilla seuduilla tavannut ensimmäisellä matkallaan, olivat useimmat kuolleet niin vähiin, että vain muutamia henkiä oli jäänyt. Tauti, jota he olivat sairastaneet, oli eloon jääneihin jättänyt kuin isonrokon arvet. Eräästä voimakkaasta heimosta, jolla Sturtin käydessä oli ollut 70 majaa, ei nyt ollut jäljellä kuin viisi henkeä.

Alempana heimojen miesluku oli suurempi ja niistä oli enemmän vastusta. Siellä ei oltu valkoisia vielä milloinkaan nähty ja uteliaisuus niin ollen oli suunnaton. Vaatteet olivat heille käsittämättömät, he näyttivät luulevan, että ne kuuluivat valkoisiin luonnostaan, ja taskut varsinkin heitä huvittivat, ja toinen toisensa jälkeen he pistivät niihin kätensä — ja veivät mitä saivat. Kesäkuun 27:ntenä mustat osoittivat selvään vihamielisiä elkeitä — omalla omituisen alkuperäisellä tavallaan. Mitchell kuvaa tapausta seuraavasti:

Vihamielisyyttä.

»Eräs miehistämme tuli kertomaan, että muuan alkuasukkaista oli uhannut häntä keihäällään hänen kaitsessaan joen rannalla retkikunnan lampaita. Mies oli näyttänyt hänelle viheriäistä oksaa (jota pidettiin rauhan merkkinä), mutta musta mies oli niinikään ottanut oksan, sylkenyt siilien ja sitten heittänyt sen tuleen. Kiiruhtaessani paikalle kolmen miehen keralla huomasin alkuasukkaan yhä olevan siellä eikä hän näyttänyt vähääkään pelkäävän. Ja kun minä lähestyin häntä, lehvä kädessäni, ravisti hän minulle omaa oksaansa ja heilutti sitä päänsä päällä aivan uuteen laatuun, ja samalla hän osoitti sillä, että meidän piti mennä matkoihimme. Sitten hän mukanaan olevan pojan kanssa varpaillaan sangen sukkelasti heitti meitä vastaan multaa… Istuimme tavalliseen tapaan noin kolmensadan jalan päässä hänestä ja alkuasukkaalla oli kädessään kohotettu keihäs. Vihdoin hän poistui törmää pitkin, osoittaen elkeillään, että hän aikoi lähteä heimoansa hakemaan, ja laulaen sotalaulua mennessään. Poika varsinkin oli innokas meitä vastaan multaa heittämään.

»Puoliviiden aikaan illalla saapui samalle paikalle joukko heimokunnan miehiä, lehviä ojennellen, mutta tehden niillä nyt temppuja, jotka olivat meille aivan uusia. Mitä rajuimmilla ja ilmeikkäimmillä liikkeillä meitä vaadittiin poistumaan sinne mistä olimme tulleetkin. Etenin jälleen, kohottaen vihantaa oksaa korkealle, mutta kun joukon torjuvat elkeet kävivät kahta rajummiksi, pysähdyin jonkun matkan päähän siitä. Seppämme paraillaan takoi joen rannalla, jonne matkapajamme oli asetettu, ja tämä näytti herättävän heidän uteliaisuuttaan, jonka vuoksi kaksi alkuasukasta hiipi hänen luokseen. Kuullessani sieltä päin paljon naurua otaksuin rauhan palanneen ja lähdin sinne lehvineni. Mutta sinne tullessani huomasin, että ne olivatkin kaikki meidän miehiämme, jotka nauroivat. Alkuasukkaat eivät olleet suostuneet istumaan, vaan huiskuttehvat oksiaan meidän miehillemme vasten silmiä, vieläpä olivat heitä sylkeneetkin, joka kaikki kärsittiin siinä toivossa, että siten saataisiin aikaan ystävällisemmät suhteet. Rauhan pantiksi annoin sille miehelle, joka näytti olevan heidän johtajansa, tomahawkin, jolla hän paikalla alkoi veistää puuta, osoittaen siten ymmärtävänsä sen käytännön. Kaksi toista vankkaa miestä vaati sitten raakamaisesti minua antamaan pistoolini, jotka olivat vyölläni, jonka johdosta minä vedin toisen niistä esiin ja nähdäkseni vaikutuksen ammuin puuhun.

»En voi tyydyttävästi kuvailla enkä kertoa sitä, mitä nyt seurasi, vaikk'en tapausta koskaan unohdakaan. Ikäänkuin he olisivat ennen epäilleet meitä pahoiksi hengiksi ja vihdoinkin saaneet luuloonsa vahvistuksen, he jatkoivat uhmaavia liikkeitään kymmenkertaisella raivolla ja säestivät temppujaan pirullisilla katseilla, rumilla huudoilla ja sotalaululla — kyykkien, hyppien, sylkien, loikkien keihäällä ja heittäen multaa meitä vastaan hitaasti peräytyessään. Heidän rumat kyykkyasentonsa, merkitsevät viittauksensa, hitaat hyppynsä, joita hurjan laulun sävel säesti, ja heidän kasvojensa pirullinen uho — ne olivat vuoron aivan mustat, vuoron vain silmiä ja hampaita — kaikki tämä oli todellista pandemoniumia. Villit täten hitaasti poistuivat joentörmää pitkin, hypellen kaiken aikaa piiriä kuin 'Macbethin noitaämmät', ja jättivät meidät odottamaan paluutaan ja ehkä hyökkäystä seuraavana aamuna. Enemmät yritykset heidän suostuttelemisekseen eivät enää tulleet kysymykseenkään.»

Uteliaisuutta ja varastelua.

Seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin ja olivat paljon rauhallisemmalla päällä, niin että Mitchell saattoi tavata heidät heidän millään tavalla toistamatta edellisen päivän temppuja. Mutta pian kävi ilmi, että heidän ainoa tarkoituksensa oli nähdä paja lähempää, sillä sepän luo he lähtivät, paikalla kun tervehdysmenoista oli päästy. Siellä he paikalla alkoivat varastaa, mitä suinkin saivat käsiinsä, välittämättä vähääkään siitä, näkivätkö muut miehet, kunhan vain seppä ei nähnyt. He ilmeisestikin olivat sitä mieltä, että asia koski vain häntä, eivätkä ensinkään suvainneet muiden puuttua juttuun. Varpaitaan he käyttivät yhtä näppärästi kuin sormiaankin ja saattoivat katsoa seppää suoraan kasvoihin, molemmat kädet edessään, samalla kun varpaillaan tarttuivat raudanpalaseen ja ojensivat sen takana olevalle toverille. Vihdoin joku heistä yritti anastaa viilan, mutta siitä sepän maltti loppui, niin että hän tönäsi viilan ottajaa. Alkuasukas paikalla heittämään multaa jaloillaan, laulamaan sotalaulua ja tanssimaan, sylkemään, heittämään multaa ja haukkumaan sepän ympärillä. Muut eivät kuitenkaan noudattaneet esimerkkiä, he kun vielä olivat täydessä varastamisen touhussa. Heitä pidettiin tosin tarkkaan silmällä ja varkaudet estettiin, mutta sittenkin heidän, rauhallisesti poistuessaan, onnistui viedä mukanaan pajan työkaluja ja raudanpaloja.

Mitchell tutkii Darlingia.

Kun retkikunta seuraavana päivänä lähti matkaansa jatkamaan, esiintyi heimo äkkiä maalattuna ja asestettuna ja sotatanssiaan laulaen valkoisten ohi marssiessa, mutta ei mitenkään yrittänyt häiritä heitä.

Viikkoon ei sitten nähty alkuasukkaita, mutta heinäkuun 6:ntena tavattiin pieni heimo, joka käyttäytymisellään niinikään herätti huomiota. Mitchell siitä kertoo:

»Yhdeksän alkuasukasta lähestyi joukkoamme meidän marssiessamme ja he tuntuivat ystävällisiltä, avoimilta ja pelottomilta. Aseita heillä ei ollut ensinkään. Levätessämme näin kiikarillani seitsemäntoista hengen joukon pienellä kunnaalla joen rannalla ja yhdeksän muuta, luuloni mukaan ne, jotka olimme tavanneet, yhtyi heihin, jonka jälkeen he puitten alle sytyttivät suuren tulen. Tämän tulen ympäri näin selvään heidän tanssivan puolen tuntia, ruumiit valkoisella maalilla rumasti maalattuina, niin että ne muistuttivat luurankoja. Tekee mieleni luulla, että he tanssivat joko taikauskosta tai rohkeuttaan karaistakseen. Näin joukossa useita naisiakin, jotka kantoivat lasta selässään vaatteen poimuissa, ja monta lastakin, jotka niinikään tanssivat.» Heidän tanssinsa ei kuitenkaan näytä olleen mitään rauhan tanssia, sen sai Mitchell piankin kokea.

Retkikunta tapasi hietakummulla joen rannalla kolme suurta, kahdentoista jalan mittaista, viiden korkuista hautaa, jotka olivat kaivetun syvennyksen keskellä. Hautain päällä oli kuihtuneita oksia ja niiden ääressä seisoi yksi ainoa kuivunut puu. Joka puolella levisi rannaton metsäinen lakeus; Kukkulan juurella oli alkuasukaskylän rauniot. Osa majoista oli kokonaan rappeutunut, mutta oli semmoisiakin, joiden katot vielä olivat hyvässä kunnossa. Yksi maja varsinkin herätti Mitchellin huomiota. Se oli niin suuri, että siinä mukavasti sai sijansa viisitoista henkeä, ja katosta oli kaistale leikattu pois, että liedestä savu pääsi ulos ja jokainen majassa olija kuitenkin saattoi lämmitellä itseään. Majassa oli suuret kimput villipellavaa, joka oli puoleksi muokattu verkkoaineeksi, mutta joka oli sitten saanut maata siinä niin kauan, että se oli puoleksi lahonnut. Kylä oli luultavasti ollut sen heimon koti, jonka haudat kukkulalla olivat; luultavasti tuo outo tauti oli sen sukupuuttoon hävittänyt.

Uhkaavia eleitä.

Heinäkuun 8:ntena retkikunta kohtasi heimon, jonka miehet olivat tavallista rohkeampia varkaita. Matkallekin he seurasivat retkikuntaa, hyörien kuormien ympärillä, niin että miehet tuskin saattoivat juhtiaan ohjata, ja koettaen varastaa niin hellittämättä, että olivat viedä ikeet härkäin niskasta. Mitchellin täytyi lopulta valita leirin paikka, voidakseen asettua puolustuskuntoon, mutta leiriä tehtäessä tulvi mustia yhä enemmän ja uudet tulokkaat laiminlöivät kaikki tavanmukaiset temput. Pelottaakseen heitä Mitchell käski erästä miehistään ampumaan variksen, joka lensi heidän ylitseen, mutta alkuasukkaitten päällikkö juoksi ja otti sen kiinni, ennenkuin se oli maahankaan pudonnut.

Lopulta mustat saatiin poistumaan leiristä, jonka jälkeen kaksi vanhaa alkuasukasta teki seuraavan tempun. »He kulkivat verkalleen leirin ympäri vastakkaisiin suuntiin, toinen heilutellen päänsä päällä vihantaa oksaa, jota hän aina välistä rajusti ravisti valkoisille, heitellen sitten multaa heitä vastaan ja sitten istuen alas ja hieroen koko ruumiinsa mullalla. Toinen otti päästään nauhan ja heilutteli sitä ilmassa yhtä rajusti sekä heitti maata hänkin. Tavatessaan toisensa he käänsivät selkänsä toisilleen, heiluttelivat kääntyessään oksiaan, heristäen niitä meille ja hieroen ruumistaan mullalla. Temppunsa päätettyään he lähtivät leiritulelle ja istahtivat, mutta eivät suostuneet antamaan mitään selitystä tanssistaan.»

Alkuasukkaitten kalastustapoja.

Heimo näytti sitten kalastustaitoaan. Päällikkö seisoi pienessä puunkuoresta tehdyssä kanootissa ja yhdeksän nuorta miestä juoksi jokivartta alaspäin ja sama luku ylöspäin, kunnes päällikkö antoi merkin, jolloin he kaikki kahdeksantoista sukelsivat jokeen ja sukeltaen ja uiden kiiruhtivat hänen luokseen. Milloin vain joku sukelsi, aina hänellä oli pinnalle noustessaan kala lyhyen keihonsa kärjessä. Kanootin luo tultuaan he kaikki riensivät rannalle, jonne oli rakennettu piirituli, ja tulipiirin sisään hyppäsi joka mies lämmittelemään, ilma kun oli sangen kylmä.

Verenvuodatusta.

Seuraavana päivänä oli alkuasukkaitten luku kasvanut niin suureksi, että Mitchell alkoi aprikoida, eikö hänen ollut parasta kääntyä takaisin. Retkikunta oli kulkenut Darlingin vartta 500 kilometriä alaspäin ja kaiken ajan seutujen kautta, jotka Mitchellin käsityksen mukaan olisivat olleet erämaata, ellei jokea olisi ollut. Hänen tätä miettiessään kuului joelta päin pyssynlaukaus ja pian montakin laukausta ja alkuasukkaat alkoivat kiljua. Leirissä miehet kiiruumman kautta tarttuivat aseihinsa ollakseen valmiit torjumaan hyökkäyksen, mutta ampumista jatkui yhä. Sitten se lakkasi ja kaikki oli hiljaa.

Leirissä olevat odottivat huolestuneella jännityksellä tietoja, mutta eivät uskaltaneet lähteä asiaa peräämäänkään, kun leiri muutoin olisi jäänyt suojattomaksi. Sitten näkyi yksi valkoisista hitaasti lähestyen, ja hän oli haavoittunut. Hän kertoi olleensa joella vettä hakemassa, jolloin eräs päällikkö oli tullut ja anastanut hänen kannunsa, lyöden hänet nuijallaan tunnottomaksi. Toinen valkoinen oli silloin ampunut ja haavoittanut päällikköä. Mustia juoksi esiin puitten takaa ja muuan oli juuri heittämäisillään keihäällä sitä, joka oli ensin ampunut, kun kolmas valkoinen oli ampunut hänet. Mustat olivat keräytyneet yhteen joukkoon ja siihen oli eräs miehistä ampunut, osaten vaimoon, jolla oli lapsi selässään, ja vaimo oli vierinyt jokeen. Mustain peräytyessä miehet olivat juosseet auttamaan häränajajia, jotka olivat alempana jokivarressa, ja siellä eräs retkikunnan mies juuri kyykistyi väistääkseen kahta mustain nakkaamaa keihästä. Ampumista silloin jatkettiin, kunnes alkuasukkaat pakenivat joen taa, jolloin miehet palasivat leiriin.

Tämä tapaus sai Mitchellin viipymättä lähtemään paluumatkalle. Lähtöä ei häiritty, mutta se heimo, joka ensimmäiseksi oli vihamielisyyttä osoittanut, ympäröi retkikunnan niin uhkaavin elein, että tämän oli paineteilla avattava tie ja ammuttava miesjoukon pään yli. Alkuasukkaat sytyttivät valkoisten leirin ympärillä pensaat palamaan, niin että he tuskin olivat ennättäneet majoittua, ennenkuin oli lähteminen uudelleen liikkeelle.

Mitchell oli tullut siihen johtopäätökseen, että mustat pitivät runsaita lahjoja, joita hän heille jakeli, pelon merkkinä ja että tämä teki heidät niin tunkeileviksi. Hän sen vuoksi lakkasi lahjoja jakelemasta ja tästä olikin seurauksena, että mustat häntä sitten kohtelivat suuremmalla arvonannolla.

Uusi retki Murraylle ja Darlingille.

Tutkimustyötä päätettiin jatkaa, vaikka Mitchellin retki näin olikin alkuasukkaitten vihamielisyyden vuoksi täytynyt keskeyttää, ja hänelle annettiin seuraavana vuonna uusi oivallisesti varustettu retkikunta ja tehtäväksi Sturtin löytöjen jatkaminen. Maaliskuussa 1836 Mitchell viidenkolmatta miehen keralla lähti matkaan, kulkien ensiksi Lachlanin ja sitten Murrumbidgeen vartta Murraylle. Eräältä Lachlanin varteen perustetulta asemalta hän palkkasi oppaaksi Piper-nimisen alkuasukkaan, josta hänellä sitten oli arvaamattoman paljon hyötyä. Ilman tämän miehen sukkelaa älyä ja erehtymätöntä vaistoa retkikunta tuskin olisikaan kaikista vaikeuksistaan suoriutunut.

Verikosto.

Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli Lachlanilta poistunut, se löysi yksinäisen majan, jonka ympärillä oli kolme pientä multasärkkää. Majan permanto oli sileä ja sillä oli ruohoista tehty, vuode. Piper ilmoitti, että se oli murhatun alkuasukkaan hauta. Joku murhatun miehisistä heimolaisista kävi joka yö tällä vuoteella makaamassa, kunnes vainajan murha oli kostettu.

Mitchell täällä Piperin kautta sai kuulla, että ne heimot, joiden kanssa hän oli Darlingilla taistellut edellisellä retkellään, jo olivat saaneet tiedon hänen lähestymisestään ja lähteneet liikkeelle taistellakseen häntä vastaan. Mitchell ei kuitenkaan kiinnittänyt tähän tietoon niin suurta huomiota, kuin se olisi ansainnut. Hänen mielestään oli mahdotonta, että tieto olisi voinut niin nopeaan kulkea niin pitkäin matkain päähän. Kuitenkin hän oli kummakseen kuullut edelliseltä matkaltaan palattuaan, että tieto Cunninghamin kuolemasta oli saapunut siirtokunnan uloimmille karja-asemille ennen kuin retkikunta tiesi siitä mitään. Ilmeisesti oli tieto annettu savuilla.

Toukokuun 23:ntena retkikunta saapui Murraylle ja oikaisi siltä suorinta tietä Darlingille. Kun muutama maili oli saatu kuljetuksi, nähtiin edessäpäin alkuasukkaiden tuli ja Piper lähetettiin ilmoittamaan heille retkikunnan tulon. Hän näki tulen ympärillä joitakuita miehiä ja naisia, mutta nämä poistuivat mailin päässä näkyvään sankkaan metsään. Retkikunta seurasi heitä sinne. Heti metsään tultuaan retkeilijät ihmeekseen huomasivat, että se kokonaan ympäröi järven, jonka kehä oli viisikolmatta kilometriä. Järven rannoilla vilisi alkuasukkaita ja toisia oli järvellä kuorikanooteilla kalastamassa.

Valkoisien tulosta oli ilmeisestikin jo tullut tieto, koska kaikki rannalla näkyvät mustat kiiruhtivat järven toiselle puolelle, jonne kanoottejakin melottiin. Järven ympäri kulki punerva särkkä, joka oli koko joukon korkeampi muuta maata, ja Mitchellin tätä tarkastellessa tuli alkuasukkaita, jotka ilmoittivat Milwan (s.o. Murrayn) vähän matkan päässä yhtyvän toiseen, pohjoisesta tulevaan suureen jokeen. He tarjoutuivat opastamaan retkikunnan sinne ja Mitchell suostui heitä seuraamaan. Retkikunnan lähdettyä liikkeelle huomattiin järven rannoillakin liikettä, ja pian alkoi valkoisiin yhtyä alkuasukkaita pienin joukoin.

Oppaat veivät retkikunnan erään allikon luo leiriin, mutta retkikunnan sinne saapuessa oli mustain lukumäärä kasvanut suunnattomasti ja joka minuutti tuli uusia joukkoja. Osoitettiin erästä paikkaa, joka muka soveltui mainiosti leirin paikaksi, mutta Mitchell valitsi toisen, joka paremmin soveltui hänen tarkoituksiinsa. Hän oli joukoissa huomannut sen heimon miehiä, jonka kanssa hän oli edellisenä vuotena Darlingilla taistellut ja jonka hän oli kuullut lähteneen retkikuntaa vastaan taistelemaan. Hän tunsi myallit jo siksi hyvin, että arvasi tämän »taistelun» tapahtuvan yöllä valkoisten nukkuessa. Hän sen vuoksi valitsi semmoisen leiripaikan, että sitä hyökkäyksen tapahtuessa olisi helppo puolustaa.

Taistelun valmistuksia.

Alkuasukkaat asettuivat yöpuulle jonkun matkan päähän. Valkoisten leirissä pidettiin mitä valppainta vahtia koko yö, mutta ei mitään kuulunut. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Seuraavana aamuna Piper kuitenkin huomasi aivan leirin vieressä vähäpätöisiä merkkejä, jotka osoittivat sotilaitten pimeän turvissa siihen ryömineen valmiina hyökkäämään, heti kun voisivat tehdä sen turvallisesti. Aamulla mustat kuitenkin taas tulivat valkoisten leiriin, eivätkä olleet milläänkään. He kuitenkin myönsivät olevansa samaa heimoa, jota vastaan Mitchell oli edellisenä vuonna Darlingilla taistellut.

Eräs vanha päällikkö toi Mitchellin luo kaksi nuorta tyttöä ja pojan ja sanoi, että ne olivat sen ammutun vaimon orpoja. Toinen tytöistä oli erikoisen vaalea ja hyvännäköinen ja päällikkö tarjosi häntä tomahawkin hinnaksi. Tarjomus näytti rehelliseltä, mutta sekä hänen että muitten mustain silmissä paloi samalla semmoinen ilkeä tuli, että valkoiset pitivät varansa. Iltapäivällä saapui alkuasukkaitten leiriin kaksi pientä sotilasjoukkuetta ja tämä synnytti siellä suuren kiihtymyksen, jonka jälkeen naiset ja lapset lähtivät sieltä pois. Mitchell koetti parantaa suhteita siten, että kutsui joitakuita päälliköitä istumaan kanssaan, mutta ei mikään voinut lauhduttaa heidän silmäinsä vihaista tulta. Yön tullen he tekivät retkikunnan leirin ympärille tulikehän ja oli melkein mahdoton saada heitä pysymään vaunuista erillään väkivaltaa käyttämättä. He koettivat varastaa, mitä suinkin käsiinsä saivat, ja valkoisten kärsivällisyys joutui sangen kovalle koetukselle, ennenkuin he saivat mustat tarkoitetuiksi tulikehänsä taa.

Raketin ihmeteko.

Tilanne oli kuitenkin edelleenkin sangen arveluttava, sillä ilmeisestikin oli aikomus tehdä yöllä hyökkäys. Mitchell päätti nyt koettaa, saisiko hän mitään heidän taikauskollaan aikaan. Kooten miehensä kaikki yhteen joukkoon hän heidän keskellään laski raketin nousemaan, ja miehet säestivät sen menoa hurjilla huudoilla. Mustilta pääsi yhteinen kauhun kiljuna ja joka sotilas juoksi metsään, minkä koivista lähti, jättäen leiriin vain yhden vanhuksen. Vaikutus ei kuitenkaan ollut pitkällinen. Sotilaat eivät tosin palanneet tulilleen, mutta pian he pensaistosta kutsuivat valkoisia tulemaan kanssaan korroborriin. Valkoiset kehoittivat heitä ensin alkamaan karkelonsa, jonka jälkeen valkoiset tulisivat, he kun aivan oikein päättelivät, että mustat olivat liian kiihtyneitä hallitakseen tanssia. Lopun yötä he tyytyivätkin kutsumaan etäisyydestä. Aamulla tuli joukko ukkoja puhelemaan Mitchellin kanssa ja heidän puhuessaan sytytettiin äkkiä kuivan puun oksat palamaan. Paikalla alkoi tuulen päältä tupruta leiriin sankkaa savua, jonka huomatessaan Mitchell käski kiiruummiten valjastaa härät ja lähteä matkaan ja avata painettihyökkäyksellä tie.

Matkalla Murraylle retkikunta kulki karun hietakentän poikki, mutta kaikki mustat eivät nytkään siitä luopuneet. Matkalla he kertoivat Piperille, että toisia oli lähtenyt joelle taistelemaan valkoisia vastaan heidän sinne saapuessaan. He niinikään kertoivat kuuluvansa samaan heimoon, joka useita vuosia takaperin oli aikonut taistella sitä valkoista joukkoa vastaan, joka oli veneellä laskenut jokea. Valkoiset oli silloin pelastanut ylempänä jokivarressa asuvan heimon päällikkö, joka sitten oli kuollut.

Taistelu.

Jokivartta alaspäin kulkiessaan valkoiset miehet tulivat suureen alkuasukasjoukkoon. Huomatessaan mahdottomaksi enää välttää yhteentörmäystä Mitchell päätti ajaa heidät pakoon. Jakaen pienen joukkonsa hän koetti saada mustat kahden osaston väliin. Mutta paikalla älyten vaaran he kohottivat keihäänsä. Eräs valkoisista, joka näin suuresta vaarasta hermostui, tuli laukaisseeksi pyssynsä. Pamaus sai alkuasukkaat vähän väistymään, mutta muille valkoisille se oli kuin käsky, ja ennenkuin he ennättivät takaisin, ampuivat valkoiset yhteislaukauksen heidän sankkoihin riveihinsä. Tuossa tuokiossa mustat karkasivat jokitörmää alaspäin ja sukelsivat jokeen ja valkoiset hyökkäsivät heidän perässään ja ampuivat heitä heidän uidessaan toiselle puolelle.

Retkikunnan jäsenet kiintyivät niin kokonaan taisteluun, että juhdat ja vaunut jäivät oman onnensa nojaan. Mutta Piperin vaimo, joka oli pitkä ja toissilmä, kiiruhti ottamaan ohjakset hoitoonsa ja vartioi retkikunnan omaisuutta, Piperin miekka olallaan, kunnes miehet palasivat.

Alkuasukkaitten

Tämä vahingossa tehty sotajuoni,. hyökkäys mustia vastaan luultavasti pelasti retkikunnan, kuten perästäpäin tuli ilmi. Mitchell oli ratsastanut vaunuista hieman edelle ja äkkiä palatessaan huomannut, että jokaisen valkoisen ympärille oli kokoontunut kahdeksasta kymmeneen mustaan. Nämä muodostivat heimon toisen puoliskon. He eivät tienneet mitään siitä, miten toisen puoliskon oli käynyt, vaan suorittivat juuri sitä ennakolta harkitun sotajuonen osaa, joka oli heille määrätty, odottaen vain toisen puoliskon tuloa, toimeen ryhtyäkseen. Piperin ilmoituksen mukaan mustat luulivat valkoisten vaatteitten suojelevan keihästä vastaan ja hatun nuijaniskuja vastaan. Mutta he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että he voimain puolesta vetivät valkoisille vertoja, jonka vuoksi he olivat lähettäneet kahdeksan yhtä vastaan ottamaan valkoiset kiinni, paikalla kun toinen osasto sotahuutoineen hyökkäisi retkikunnan kimppuun ja saisi sen epäjärjestykseen. Mutta kuultuaan toveriensa kohtalon he jättäytyivät jälkeen ja katosivat pensaihin ja retkikunta saattoi rauhassa jatkaa matkaansa.

Kaksi päivää myöhemmin retkikunta saapui siihen paikkaan, missä Darling laski Murrayhin. Mitchellkin tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että tämä joki oli sama Darling, jota hän ylempänä oli seurannut, vaikka hän itsepäisesti oli väittänyt Sturtin erehtyneen niin päätellessään.

Kylmä yö.

Mitchell kääntyi nyt takaisin, lähteäkseen uuteen suuntaan retkeilemään. Noustuaan Murrayn vartta Murrumbidgeen suulle saakka hän kulki Murrayn poikki ja käänsi suuntansa lakeuksien halki etelään. Yhden päivämatkan retkikunta kulki aivan puuttoman aron poikki ja illalla taas saapui metsikköön, jossa ei ollut sen vertaa kuivaa puuta, että siitä olisi voinut tehdä tulen. Lämpömittari osoitti paria pakkasastetta ja valkoiset viittoihinsa käärittyinä värisivät teltoissaan, jota vastoin mustat tavalliseen tapaansa riisuutuivat aivan alasti ja kävivät ruohoista tehdyn valkean ympäri käppyrään makaamaan. »Emme käsittäneet, kuinka he saattoivat maata siten alasti, vaikka maa oli härmästä valkoisena. Ja he puolestaan ihmettelivät, kuinka me saatoimme nukkua teltoissamme ilman vähintäkään tulta, joka olisi pitänyt ruumiimme lämpimänä.»

Monta päivää tehtiin nyt taivalta kautta hiekkaisen maan, jolla kasvoi niukasti puita, mutta sitten maa alkoi käydä hedelmällisemmäksi ja puroja ja jokia oli melko paljon; taivaanrannalle kohosi kuin auer sinervä vuoristo ja lakea tasanko samalla muuttui aaltoilevaksi kunnasmaaksi. Retkikunnan lähestyessä vuoristoa se kohosi yhä korkeammaksi ja jylhemmäksi. Mitchell nousi parin kolmen miehen kanssa korkeimmalle kukkulalle, jossa hän vietti surkean yön lumiräntäsateessa ilman tulta. Lounatta kohti maa yhä parani ja täällä muun muassa tavattiin seutu, jossa oli paljon pyöreitä järviä, muutamissa aivan suolainen vesi. Järvien itärannalla oli aina puolikuun muotoinen mäki, jonka Mitchell luuli syntyneen siten, että vallitsevat länsituulet olivat ajaneet itärannalle kaikki, mitä järvien pinnalle putosi veden päällä pysyvää.

”Onnellinen Austraalia“.

Kulkiessaan yhä enemmän etelää kohti Mitchell tuli seutuihin, jotka olivat niin uhkuvan hedelmälliset, että hän koko tälle maalle antoi nimeksi »Australia felix», »Onnellinen Austraalia». Nykyään se muodostaa Viktoria valtion pääosan. Täällä kasvoi valtavia eucalyptuspuita ja riistaa oli erinomaisen runsaasti, muun muassa harvinaista lyyrylintua. Asukkaatkin olivat edistyneemmät kuin sisämaan. Heillä oli somasti tehtyjä juurilaukkuja ja vasuja ja naiset kuljettivat mukanaan samanlaisia mattoja, joilla istuttiin, ja itselleen ja lapsilleen he nahkoista tekivät somia turkisviittoja. Alkuasukkaitten majatkin olivat toisenlaiset kuin mantereen muissa osissa. Ne olivat pyöreät muodoltaan ja kodan tapaan seipäistä rakennetut. Seipäitten päälle oli pantu puunkuorta ja heiniä ja koko maja lopuksi savella silattu. Tulta pidettiin majan keskellä ja savua varten oli kärjessä aukko. Nämä majat näyttivät olevan vakinaisia asumuksia, jota vastoin sisämaan heimot rakensivat vain hataria tilapäisiä suojia, heidän kun täytyi tuon tuostakin muuttaa majaa ravinnon saannin ehtyessä.

Heinäkuun lopulla Mitchell löysi Glenelg joen, joka Viktorian länsiosissa laskee mereen. Tämän joen rannalla jo tavattiin valkoisia uudisasukkaita.

Käytyään joen suulla asti Mitchell sisämaan kautta palasi takaisin Sydneyhin. Vain kerran hän paluumatkallaan joutui rettelöön alkuasukkaitten kanssa. Muuan heimo tuli valkoisten leiliin eikä pimeän tullessa suostunutkaan lähtemään tiehensä. Mitchellillä oli erikoisen ruma naamari, jonka hän oli ottanut matkaan alkuasukkaita pelottaakseen. Hän kätki venevaunun alle kaksi puhetrumpetilla varustettua miestä ja kolmannen naaman eteen kiinnitti tämän naamarin ja antoi hänelle toiseen käteen sinisen valon, toiseen raketin. Naamarimies sytytti teltassa sinisen valon ja hyppeli sitä paikkaa kohti, mihin alkuasukkaat olivat kokoontuneet, ja sytytti sitten raketin lentämään heidän ylitseen. Vaunun alta miehet rääkyivät hirvittävästi puhetorvillaan ja koko retkikunta yhtyi voimainsa takaa tähän meteliin. Mustat katosivat kuin akanat tuuleen, jättäen jälkeensä nuijat, jotka he olivat veistäneet Mitchellin antamilla tomahawkeilla ja joilla epäilemättä oli aikomus murhata valkoiset ennen aamun valkenemista.

Eyren retki Austraalian mutkan poikki.

Mitchellin matkan loppuosalla ja Onnellisen Austraalian löytämisellä oli asutukseen erittäin suuri vaikutus. Uudisasukkaita alkoi viipymättä muuttaa näihin uusiin mailiin ja muutama vuosi sen jälkeen, kuin valkoisten oli suotu katsella Glenelgin kauniita maisemia, oli koko sen vesistösyvänne vallattu ja valkoiset olivat tuoneet sinne karjansa ja lammaslaumansa. Lisäksi vallattiin kaikki vuoriston takana olevat hedelmälliset lakeudet, joita Mitchell oli hehkuvin värein kuvannut, ja sangen pian alkoivat siirtolaiset kulkea niiden alueitten ulkopuolellekin, joista löytöretkeilijät olivat tietoja tuoneet.

Viranomaisia asutuksen nopea laajeneminen paremminkin huolestutti, heillä kun ei ollut varoja eikä voimia sen vastuunalaisuuden kantamiseen, jonka se heille tuotti. Vielä vähemmän heitä halutti enää jatkaa löytöretkiä hallituksen puolesta.

Tämä ei kuitenkaan seisauttanut siirtolaisuutta. Yhä laajemmalle ja laajemmalle uudisasukkaat retkeilivät etsiäkseen uusia laitumia kasvaville laumoilleen ja karjoilleen ja vähitellen syntyi aivan uusi uudisasukasluokka, joka ei odottanut hallituksen alotetta, vaan oli tottunut toimimaan omin neuvoin ja itseään varten.

Tämänlaatuisia miehiä oli Edward John Eyre. Hän oli ensimmäinen, joka kuljetti karjaa Port Philipistä, nykyisen Melbournen seuduilta, nykyisen Etelä-Austraalian pääkaupunkiin Adelaideen, jonka pohjoispuolella hänellä oli pieni tila, V. 1838 hän teki tutkimusmatkan »Onnellisen Austraalian» takamaahan, seuraten Mitchellin löytämää Wimmera jokea järveen, johon se päättyi, ja tämä retki herätti niin suurta huomiota, että tutkimusretkeilijää tarvittaessa huomio kääntyi etupäässä häneen. Hän oli lisäksi omin päin tutkinut Torrens-järven seutuja ja Flinders-vuoristoa, joka Spencer-lahden pohjasta kulkee sisämaahan. Kun v. 1840 Adelaiden uudisasukkaat kaipasivat miestä, joka tutkisi maantien suunhan Länsi-Austraalian siirtokuntiin, oli Eyren nimi ensimmäisenä kaikkien huulilla. Eyre suostui lähtemään.

Etelä-Austraalia oli silloin jo eronnut Uudesta Etelä-Walesista itsenäiseksi siirtokunnaksi, jonka hallitus pienellä summalla kannatti Eyren retkeä. Lähes toisen puolen keräsivät uudisasukkaat ja täyden toisen puolen Eyre suoritti omista varoistaan. Kesäkuussa 1840 hän, viisi valkoista ja kaksi mustaa seuralaisinaan, lähti Adelaidesta Spencer-lahden pohjukkaan, jonne matkavarustukset oli vietävä purjealuksella.

Torrens-järvellä.

Odotellessaan lahden päässä purjealusta Eyre mustan pojan keralla uudelleen käväisi Torrens-järven seuduilla, jotka sillä kerralla näyttivät vielä tavallistakin kehnommilta. Hän kulki useitten kuivuneiden suolajärvien poikki, joiden uoma nyt oli valkoisena suolakiteistä, ja missä vettä oli, oli se suolaisempaa kuin valtamerenkin. Veden löytäminen tuotti loppumatonta vaivaa, jota vielä suunnattomasti lisäsivät kangastukset. Kangastuksia näillä seuduin todella näkyi niin tiheään, että sekä Eyre että hänen musta palvelijansa jos kuinka monta kertaa luulivat löytäneensä kauniin järven, joka kuitenkin heidän paikalle kiirehtiessään katosi olemattomiin.

Leiriin palatessaan ei heillä ollut muuta kerrottavaa, kuin että vettä ja laidunta oli sangen vähän ja että alkuasukkaat olivat kovin arkoja ja huonon näköisiä.

Eyre jätti nyt suurimman osan varastoitaan säilöön Spencer-lahden pohjukkaan ja lähti suuremmalla joukolla pohjoista kohti samaa reittiä, jonka hän vast'ikään oli käynyt. Vettä ja laidunta oli kuitenkin niin niukalta, että taipaleen teko kävi kovin työlääksi. Alkuasukkaita oli vähän, mutta nämäkin vähät osoittivat vihamielisyyttä, vaikk'eivät uskaltaneetkaan ryhtyä väkivallan töihin. Kaksi kuukautta Eyre turhaan yritti tunkeutua Torrens-järveä ympäröiväin autioiden seutujen kautta, löytäen muun muassa Eyre-järven eteläpään, jota hän luuli Torrens-järven jatkoksi. Tyhjin toimin retkikunnan täytyi palata varastolleen.

Kun yritys löytää lännempää reitti niinikään oli turha, päätti Eyre kulkea Länsi-Austraaliaan merenrantaa pitkin, jota varten hän vähensi joukkoaan, lähettäen kaksi miestä takaisin Adelaideen ja tuottaen sieltä uusia matkavarustuksia.

"Suuren mutkan" ranta.

Näitä odotellessaan hän yhden valkoisen ja yhden mustan kanssa vakoili eteisiä seutuja, tutkien maan aina suuren mutkan pohjukkaan saakka. Maa oli kuivaa, karua ja hietaista eikä ruohoa sen enempää kuin vettäkään ollut kuin hyvin niukasti. Eräältä alkuasukasheimolta hän kuuli, että sisämaahan täytyi kulkea viisi päivämatkaa, ennenkuin vettä löytyi, ja merenrantaa seuraillen kuusi päivämatkaa. Eyre näine tietoineen palasi leiriinsä, joka oli muutettu Spencer-lahdesta kappaleen matkaa lännemmäksi.

Hellettä, janoa ja vilua.

Uuden yrityksen tehden Eyre pääsi tunkeutumaan 80 kilometriä Austraalian mutkan pohjukasta eteenpäinkin, vaikka vaikeudet olivat suuret. Sääkin oli sangen rasittava. »Eräänä päivänä», Eyre kirjoittaa matkakertomuksessaan, »olimme yhdentoista aikaan pysähtyneet alavan hietalakeuden keskelle lähelle merenrantaa, toivoen tarkalla etsinnällä löytävämme paikan, josta vettä voisi saada kaivamalla. Lähellä ei kuitenkaan ollut puuta, ei pensasta, ja auringon polttava helle ja hiekan räikeä hehku olivat niin sietämättömät, että minun täytyi pakottaa miehet lähtemään uudelleen liikkeelle suojaa hakemaan. Kuljettuamme mailin verran merta kohti tulimme ulos pistävälle rantakalliolle ja kun ei ollut toivoa paremmankaan paikan löytämisestä, kytkin hevoseni sen läheisyyteen. Meille oli kallioiden suoja suloisen virkistävä, etenkin kun vähän väliä saatoimme juosta hyökyihin uimaan ja taas palata luolamme suojaan. Pari kolme tuntia vietimme tämän kallion suojassa alasti, käyden vähän väliä uimassa itseämme vilvoittaaksemme.»

Myöhemmin he jälleen alkoivat kaivaa vettä, mutta hiekka oli niin pehmeää, että kuoppa täyttyi, sitä myöden kuin miehet kaivoivat, ja lopulta heidän täytyi heittää yritys sikseen ja jäädä janoon. Auringon laskettua tuuli kääntyi ja lämpötila aleni niin nopeaan, että retkeilijät kärsivät kamalia vilun tuskia, kun ei monen mailin matkalla ollut vähintäkään risua. Muutaman tunnin kuluessa he täten kokivat sekä sietämätöntä kuumuutta että sietämätöntä vilua.

Veden saanti.

Seuraavana päivänä heidän kuitenkin onnistui kulkea mutkan pohjukan ympäri, tavaten täällä alkuasukasheimon, joka matalista pensaista keräsi niissä viljalta kasvavia pieniä punaisia marjoja. Huomatessaan valkoiset vaarattomiksi tarjosivat mustat heille osan poimimistaan marjoista. Paikalla oli pieni kuoppa, josta alkuasukkaat olivat ottaneet vettä, ja valkoiset koettivat, vaikka huonolla menestyksellä, suurentaa sitä, voidakseen juottaa siitä hevosensa. Valkoiset eivät voineet estää hietaa valumasta takaisin kuoppaan, etenkin kun heillä lapioiksi oli vain alkuasukkaitten käyttämiä simpukankuoria. Eräs nuori alkuasukas, heidän pulansa huomatessaan, silloin viittasi heitä poistumaan ja hyppäsi kuoppaan, jonka hän sangen sukkelaan väljensi. Sitten hän jäi siihen istumaan, estäen siten hiekan takaisin valumasta, niinkauan kuin ammensi vettä. Hevoset joivat sangen paljon, jonka vuoksi ensimmäisen mustan uupuessa toinen kävi hänen tilalleen, ja siten he vuorottelivat, kunnes sekä hevoset että miehet olivat saaneet tarpeensa.

Eyre kuuli näiltä alkuasukkailta, ettei länteen päin ollut lähimaillakaan vettä ja että maa rantakallioiden laella oli karua ja kuivaa ja että ensimmäinen vesi oli paikassa, jossa nämä kalliot olivat poikki. Kulkien vain kahdeksankymmentä kilometriä mutkan perukasta eteenpäin Eyre huomasi maan olevan tasaista pöytämää, joka mereen suistui jyrkin, sadankahdenkymmenen metrin korkuisin kallioin. Kalliot olivat tummaa, harmaanruskeaa kalkkikiveä, jonka alla oli pehmeää liitukiveä. Tätä ainaiset, etelästä vyöryvät mainingit söivät alta pois, niin että kallioiden yläosa riippui räystäänä juuripuolen yli.

Palattuaan takaisin pääleiriinsä Eyre päätti lähettää retkikunnan muut jäsenet takaisin Adelaideen ja John Baxterin ja molempain mustain poikain keralla lähteä länsirannalle pyrkimään. Adelaidesta saapui jälleen alus varusteita tuomaan ja sen keralla tuli Wylie niminen nuori alkuasukas, jonka Eyre oli Länsi-Austraaliasta tuonut mukanaan siellä kerran meritse käydessään. Tämän pojan Eyre vielä liitti joukkoonsa viidenneksi mieheksi; muut palasivat aluksella takaisin, kehoitettuaan, vaikka turhaan, Eyreäkin luopumaan toivottomalta näyttävästä matkastaan. Helmikuun 26:ntena Eyre lähti kuin lähtikin taipaleelle, mukanaan kymmenen hevosta ja kuusi lammasta.

Hietavaiva.

Heti alkutaipaleella retkeilijöitä suuresti vaivasi kuiva hieno hieta, jota tuuli kuljetti mukanaan. Se oli niin hienoa, että se tunkeutui vaatteiden ja peittojen läpi, muodosti teen päälle kuoren, ärsytti silmiä, korvia ja sieraimia. Eväihinkin sitä meni ja yöllä sitä kokoontui makaavain ympärille, kunnes melkein hautasi heidät. Suuret kärpäsetkin heitä ahdistivat, tuottaen puremisellaan suurta tuskaa.

Maaliskuun 7:ntenä he lähtivät matkaan paikasta, josta Eyre alkuasukkaitten osoitusten mukaan oli tavannut vettä edellisellä kerralla, ja alkoivat ensimmäisen pitkän vedettömän taipaleensa. Ei ainakaan sadankuudenkymmenen kilometrin matkalla Eyre luullut vettä tapaavansa, siten hän oli alkuasukkaitten osoitukset ymmärtänyt. Hän kulki itse yhden mustan keralla edellä, lampaita ajaen, ja illalla hän oli kulkenut lähes neljäkymmentä kilometriä. Seuraavana päivänä hän kulki vähän päälle neljäkymmentä kilometriä avointa maata; jolla lähellä merta kasvoi matalia kääpiöpuita ja pieniä pistäviä pensaita. Kauempana rannikosta lakeudet olivat hyvin laajat ja tasaiset, pensasvyöhykkeitten jakelemat. Maa ei huomattavasti kallistunut mihinkään suuntaan, vaan jatkui tasaisena aivan meren partaille saakka, jossa se muodosti korkeita, äkkijyrkkiä rantakallioita. Kallioiden korkeus merestä oli noin 120 metriä. Niiltä oli mahdoton miltään kohdalta laskea alas.

Janoa.

Kolmantena päivänä lampaat alkoivat näyttää uupumisen oireita. Sade näytti uhkaavan, mutta silti ei kuitenkaan satanut. Kun lampaat eivät janoissaan voineet syödä kuivaa ruohoa, lähti Eyre ajamaan niitä edelleen yöllä kuutamossa. Kuusitoista kilometriä kuljettuaan hän tuli polulle, jonka hän otaksui vievän vesipaikkaan, ja se johtikin isoon kalkkikalliossa olevaan kuoppaan, mutta tämä oli nyt yhtä kuiva kuin ympärillä oleva kivikin. Kolmen aikaan aamulla hevoset ja lampaat uupuivat ja molempain matkamiesten täytyi asettua levolle.

Parin tunnin kuluttua he kuitenkin lähtivät uudelleen liikkeelle kulkeakseen niin pitkälle kuin suinkin, ennenkuin päivän helle ennättäisi käydä ylen polttavaksi. Päivän valjetessa näkyivät rantakalliot koko komeudessaan. »Vaikka näiden kallioiden jatkuminen saattoikin meille käydä niin vastukselliseksi ja tuhoiseksi, oli niiden näkö kuitenkin niin suurenmoinen ja ylevä, etten voinut olla niitä ihailematta. Juosten etäisyyteen korkeana, murtumattomana rintamana ne tarjosivat katseelle ihmeellisiä, mahtavia paasivarustuksia, joita valtavat patsaat tukivat, ja tämä kaikki kimalteli aamuauringossa, joka nyt oli luonut niihin säteensä ja soi maisemalle kauneutta meidänkin tilamme vaaroissa ja huolissa.»

Puolenpäivän aikaan lampaitten tila oli niin huono, että ne ehkäisivät Eyren ja hänen mustan palvelijansa kulkua. He rakensivat pensaista hätäpikaa karsinan, kiinnittäen sen päälle punaisen nenäliinan lipuksi, jotta perässä tulevat sen huomaisivat, jonka jälkeen molemmat ihmiset jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin heidän mukanaan kuljettamansa hevonen suinkin pääsi kulkemaan. Muutaman kilometrin kuljettuaan he tapasivat alkuasukkaitten polun ja viisitoista kilometriä sitä kuljettuaan näkivät edessäpäin kallioitten vähitellen etääntyvän merenrannasta, jättäen niiden ja valtameren väliin kaistaleen alavaa maata. Polku päättyi äkkiä syvään kalliorotkoon, jonka reunoilla oli monta syvää vesikuoppaa, mutta nyt nämä kuopat olivat kerrassaan tyhjät. Tämä oli katkera pettymys, hevonen kun ei ollut saanut juoda neljään päivään ja he itse olivat lampaitten luota erottuaan juoneet sen vähän, mitä heillä oli itseään varten. Kuitenkin he yhä jatkoivat matkaa, toivoen ennen iltaa pääsevänsä kallioiden katkeamaan. Iltahämärässä he tapasivat toisen alkuasukkaitten polun ja riensivät sitä pitkin eteenpäin tuskallisen janon vaivaamina ja hevosen hetkestä hetkeen yhä enemmän heikontuessa.

Toivoton veden puute.

Maaliskuun 11:ntenä valkeni päivä synkkänä ja pilvisenä ja hetken he jo toivoivat saavansa sadetta, mutta pilvet hälvenivät taas. Vähän päivän koiton jälkeen he saapuivat kallioiden reunalle ja näkivät sieltä kauttaaltaan hiekkaisen laakson, jonka ympäri he olivat kulkeneet, mutta jota taaja pensaikko oli estänyt ennen näkemästä. Muutaman kilometrin päässä takanapäin Eyre huomasi merenrannalla muutamia hietakumpuja ja hänen mieleensä välähti, että mustain mainitsema vesipaikka ehkä olikin näiden hietakumpujen luona, joiden sivu he olivat pimeässä kulkeneet. »Paljas ajatuskin oli saattaa minut epätoivoon ja kun se kaikessa kamaluudessaan oli mieleeni iskenyt, seisoin hetkisen epäröiden, miten menetellä. Jos palaisimme takaisin emmekä sieltä löytäisi vettä, ei hevonen millään kykenisi kulkemaan toiseen kertaan menetettyä matkaa; jos taas kuljimme eteenpäin vedestä pois, kuljimme varmaan tuhoon.»

Tässä tuskallisessa pulassa Eyre tarkkaan tutki edessä päin olevaa maata ja oli etäisyydessä näkevinään loven kallioissa. Hän päätti paikalla edetä ja vielä 11 kilometriä he kulkivat alkuasukkaitten polkua eteenpäin, ennenkuin kalliot alkoivat etääntyä merestä. Polku kulki kallioiden rinnettä jyrkkään alla olevalle hietarannalle ja hevosta oli sangen vaikea saada sinne alas.

Vettä!

Meren tasalla ilma oli virkistävän viileätä ja he kulkivat edelleen pari kilometriä veden reunaa, vaivalla pidätellen hevosta juomasta suolaista vettä, kunnes muutamien matalien hietakumpujen luona näkivät alkuasukkaitten kaivon merkkejä. Toisen pidätellessä hevosta, ettei se päässyt merivettä juomaan, kuopi toinen hietaa pois alkuasukkaitten jättämällä simpukankuorella. Mutta viisi jalkaa syvä kuoppa täytyi kaivaa, ennenkuin tuli kosteutta vastaan.

Juotuaan he varovaisesti juottivat hevosenkin, joka ei ollut saanut vettä viiteen päivään, ja panivat sen liekaan vähän matkan päähän vedestä, jossa oli kuivaa ruohoa. Sitten he kaivoivat vielä kaksi lähdettä, että jälkijoukon saapuessa olisi heti vettä saatavana. Näihin hommiin kului koko päivä. Heti seuraavana päivänä Eyre lähti jälkijoukkoa vastaan hyvine tietoineen ja tapasikin sen paljon paremmassa kunnossa, kuin hän oli uskaltanut odottaakaan. Kuusi päivää oli kulunut siitä, kuin retkikunta oli edelliseltä vesipaikalta lähtenyt, kulkien tällä ajalla 216 kilometriä, eläimet aivan juottamatta ja ihmiset kovin niukka vesivarasto kerallaan. Eläimet eivät olleet saaneet tällä ajalla syödäkään, ruoho kun oli niin kuivunutta ja päivänpolttamaa.

Eyre päätti levätä veden luona viikon, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan. Heti seuraava päivä oli suunnattoman kuuma, kuumempi kuin ainoakaan edellinen, ja retkeläiset olivat täysin selvillä siitä, ettei ainoakaan heistä olisi jäänyt henkiin, jos heidän olisi täytynyt olla moinen päivä vedettä.

Alkuasukkaitten jälkiä oli leiripaikan ympärillä paljon ja kerran he yöllä näkivät valkeankin tuiketta, mutta alkuasukkaat pysyivät koko ajan näkymättöminä. Kalliot taantuivat merenrannasta kahdentoista ja kuudentoista kilometrin päähän, jättäen väliin lakean hiekkaisen maan, jolla ei kasvanut ruohoa eikä puita. Siinä oli sen sijaan järven uomia, jotka nyt olivat aivan kuivina; niiden pohja oli lumivalkean suolakerroksen peittämä. Veden ääressä oli taas sangen paljon samoja isoja kärpäsiä, joiden tuttavuutta retkikunta jo oli tehnyt, ja ne kiduttivat herkeämättä sekä ihmisiä että eläimiä.

Maaliskuun 18:ntena matkaa jatkettiin merenrantaa pitkin ja seuraavana päivänä oli kuljettu 64 kilometriä. Kun hevoset kuitenkin näyttivät riutuvan, eikä kaivettaessa saatu muuta kuin suolavettä, lähetti Eyre ne takaisin veden luo vielä lepäämään, jääden yksin lampaitten ja kuormaston luo. Vettä hänellä oli kolme litraa kuudeksi päiväksi!

Maaliskuun 25:ntenä hevoset palasivat tuoden vettä. Seuraavana päivänä Eyre jätti jäljelle kaikki, mitä ei välttämättömästi! tarvittu, keventääkseen hevosten taakkoja niin paljon kuin suinkin, ja yhden lampaan eväiksi teurastettuaan läksi matkaa jatkamaan. Seuraavana päivänä tavattiin suuri alkuasukasheimo, joka keräili marjoja rantapensaista, mutta nämä säikähtivät siihen määrään hevosia, etteivät uskaltaneet laskea Eyreä lähellekään. Leiriydyttyään päiväsydämeksi hän kuitenkin saattoi tehdä heidän tuttavuuttaan ja alkuasukkaat opettivat hänelle erään taidon, joka oli oiva hätäkeino janoa vastaan.

Hätäkeino janoa vastaan.

»Mustat pojat näyttivät meille, sydänpäivän helteen leirissä levätessämme, kuinka alkuasukkaat pensasseuduissa vaeltaessaan hankkivat vettä, niin että he voivat oleskella melkein kuinka kauan tahansa maassa, jossa ei ole pintavettä ensinkään. Olin usein kuullut alkuasukkaitten ottavan vettä puun juurista ja olin usein nähnyt merkkejäkin siitä, että he olivat niin tehneet, mutta en ollut koskaan ennen nähnyt, miten he tässä menettelivät. Valiten ison, terveennäköisen puun eucalyptuspensaikosta, jonka tulee kasvaa alavalla maalla kahden särkän välissä, alkuasukas kaivaa sen ympärystää muutaman jalan päässä rungosta, kunnes tapaa syrjäjuuret. Tottumattoman on usein sangen vaikeata löytää nämä juuret,' mutta alkuasukkaan harjaantunut silmä pienestä pinnan epätasaisuudesta tai muusta merkistä paikalla huomaa, missä ne ovat, ja harvoin hän kaivaa väärästä paikasta. Juuri katkaistaan puun läheltä, jonka jälkeen sitä revitään ylös kahdeksan tai kymmenen askelta pitkältä. Kuori sitten kiskotaan ja juuri katkotaan kuudesta kahdeksaan tuumaa vahvoihin paloihin ja liian vahvat palat halaistaan. Niitä sitten imetään tai ravistellaan kuoren päällä taikka asetetaan ne kuorelle päälleen seisomaan, jolloin ne verkalleen luovuttavat vetensä. Pudistettaessa vesi lähtee niistä hyvin hienona vihmana. Hyvästä juuresta lähtee täten noin kolmasosa litraa vettä. Näin omain palvelijain! täten neljännestunnissa saavan kuudesosan litraa, vaikkeivät he suinkaan olleet tottuneet, heidän kun ei ollut milloinkaan tarvinnut pakosta tähän keinoon turvaantua.»

Rantaa seuraileva polku oli monessa paikassa niin vaikea, että täytyi kahlata mereen, jolloin hevoset väkisinkin pyrkivät juomaan suolaista merivettä. Tämä toinen vedetön matka näytti uuvuttavan niitä enemmän kuin ensimmäinen ja kolmantena päivänä siitä, kuin oli vedeltä lähdetty, yksi hevosista sortui. Toisetkin hevoset alkoivat ylenmäärin riutua. Eyren valkoinen toveri alkoi jo vaatia, että palattaisiin takaisin, mutta Eyre kieltäytyi jyrkästi.

Kastetta kootaan.

29:ntenä miehetkin joivat viimeisen vesipisaransa ja retkikunnan tila alkoi käydä yhä synkemmäksi. Yöllä 30 päivää vastaan laskeutui vähän kastetta ja sitä kokoamalla Eyre ja mustat palvelijat saivat sen verran vettä, että leirissä voitiin juoda teetä. Kun vedettömyyttä oli kestänyt seitsemän päivää, tavattiin kuitenkin jälleen semmoista hiekkaa, josta sitä kaivamalla saatiin.

Retkikunta viipyi tämän veden ääressä huhtikuun 5:nteen päivään saakka, kulkien sitten kymmenisen kilometriä uuteen vesipaikkaan. Mustat palvelijat keihästivät merestä okarauskun, jonka Eyre keitätti, mutta joka mies sairastui siitä pahoin. Lampaista oli viimeinen jo teurastettu ja jauhot alkoivat loppua. Veden puutteen lisäksi uhkasi siis tulla ruoankin puute. Huonoin hevosista sen vuoksi teurastettiin, lihat kastettiin meriveteen ja ripustettiin sitten kuivamaan. Mustat palvelijat söivät tähteet, niin kauan kuin luiden päällä oli vähänkään lihaa, mitä kaapia, mutta sairastuivat sitten muutamaksi päiväksi. Sairaus ei kuitenkaan estänyt heitä varastamasta kuivattuakin lihaa. Kun varkaus saatiin ilmi, teki kaksi heistä keihäät itselleen ja lähti omille teilleen, väittäen tulevansa paremmin toimeen omin päin. Neljän päivän kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, valittaen nälkäänsä ja pyytäen päästä leiriin takaisin. Eyre ottikin heidät jälleen joukkoonsa, koska he näyttivät katuneen, mutta tätä hän sai katkerasti katua.

Kaksikymmentäkahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen retkikunta huhtikuun 27:ntenä lähti kolmannelle ja samalla viimeisellekin vedettömälle taipaleelle. Kolmeen päivään ei sattunut mitään erikoista ja kun kolmanneksi yöksi leiriydyttiin lakealle, matalaa pensasta kasvavalle maalle, otti Eyre ensimmäisen vahtivuoron. Kerromme hänen omilla sanoillaan, mitä sitten tapahtui:

Murha.

»Yö oli kylmä ja tuuli puhalsi tuimasti lounaasta ja hattaroita ja sadepilviä ajelehti sangen nopeaan kuun ohi. Hevoset söivät aika hyvin, mutta kuljeskelivat koko- joukon niiden monien pensasvyöhykkeitten keskellä, joita vaihteli ruohokenttäin kanssa, kunnes lopulta tuskin tiesin, missä leirimme oli, tulet kun olivat joku aika takaperin sammuneet. Kello oli puoliyksitoista ja ajoin hevoset takaisin siihen suuntaan, missä luulin leirin olevan, voidakseni yhdentoista aikaan kutsua valkoisen toverini vahtivuorolle. Ollessani tässä toimessa ja katsellessani tarkkaan pensaistossa, enkö näkisi merkkiä leiritulestamme, säikähdytti minua äkillinen leimaus, jota seurasi pyssyn pamaus, tuskin puolen kilometrin päässä minusta. Otaksuen toverini ehkä erehtyneen yön tunnista eikä löytäneen minua ja hevosia ja täten tahtoneen huomiotani herättää huusin paikalla, mutta kun en saanut vastausta, tulin levottomaksi ja jättäen hevoset kiirehdin leiriä kohti niin nopeaan kuin suinkin.

»Noin sadan metrin päässä leiristä kohtasin Wylien, joka juoksi minua kohti ja kovin hätääntyneenä huusi 'Voi massa! Voi massa! Tulkaa tänne.' En voinut saada häneltä mitään tietoa siitä, mitä oli tapahtunut. Saapuessani leiriin noin viiden minuutin kuluttua siitä, kuin laukaus oli ammuttu, näin kauhukseni toverini makaavan maassa verissään ja voihkivan henkitoreissaan.

»Vilkaisten häthätää ympärilleni huomasin molempien nuorempain mustain kadonneen ja matkatavaraimme, jotka olin jättänyt öljykankaan alle, hajoitettuina hurjaan sekasortoon, ja paikalla selvisi minulle tämän kamalan näyn todellinen merkitys.

»Kohottaessani uskollisen, kovaonnisen toverini ruumista huomasin, ettei ihmisapu hänelle enää mitään voinut; luoti oli kulkenut rinnan vasemman puoliskon kautta, joten hän melkein heti kuoli. Minulle nyt valkeni se pelottava, hirmuinen tosiasia, että olin yksin erämaassa… Tilani kamaluus valtasi minut semmoisella repäisevällä todellisuuden voimalla, että se hetkeksi melkein huumasi minut. Keskellä yötä, Austraalian autioimmissa ja karuimmissa erämaissa, rajun tuulen raivotessa sopusoinnussa edessäni olevan kaamean näyn kanssa olin täten jäänyt kahdenkesken alkuasukkaan keralla, jonka uskollisuuteen en voinut luottaa ja joka minun käsittääkseni hyvinkin saattoi olla liitossa noiden molempain toisten kanssa ja nämä molemmat toiset ehkä parhaillaan kiertelivät leirin ympärillä murhatakseen minut, samoin kuin he olivat apulaisenikin murhanneet. Kolme päivää oli kulunut siitä, kuin jätimme viimeisen vesipaikan, ja sangen epätietoista oli, koska uudelleen löytäisimme vettä. Lähes tuhannen kilometriä piti minun vielä kulkea, ennenkuin saatoin toivoa vähintäkään apua, enkä tiennyt, olivatko nämä murhamiehet jättäneet ainoatakaan vesipisaraa tai naulaakaan jauhoja varastoomme, joka muutoinkin oli ollut niin pieni.»

Eyre huomasi mustain ottaneen mukaansa kaikki aseet lukuunottamatta rihlaa, jonka piippuun luoti oli tarttunut, ja kahta pistoolia, joihin ei ollut ammuksia. Ottaen ne hätäpikaa mukaansa hän Wylien kanssa riensi hevosten perään, jotka olivat vaeltaneet pensastoihin, ja niiden luo hänen täytyi jäädä aamuun saakka.

Toivoton tilanne.

»Sydämeni vähällä pakahtua ja pääni täynnään mitä tuskallisimpia ajatuksia vietin tämän kammon yön. Joka hetki tuntui minusta venyvän tunniksi ja tuntui, kuin ei päivä milloinkaan valkenisi. Puolenyön aikaan tuuli asettui ja sää muuttui katkeran kylmäksi ja jäätäväksi. Minulla ei ollut ylläni mitään muuta kuin paita ja housut, jonka vuoksi minua palelsi mitä ankarimmin. Mielen tuskaan yhtyivät nyt tuimat ruumiin vaivat. Kärsimys ja masennus olivat vähällä sortaa minut ja elämä tuskin tuntui sen tarmonponnistuksen arvoiselta, joka oli hengen säilyttämiseksi tarpeen. Aika ei voi milloinkaan saada tämän yhden ainoan yön kauhuja unohtumaan eikä koko maailman rikkaus voisi houkutella- minua toista kertaa kokemaan samaa. Vihdoin päivä taas kerran valkeni, mutta murheellinen ja sydäntä särkevä oli se näky, jonka se minulle paljasti, ajaessani hevoset leiriimme. Toveri parkani ruumis makasi maassa, silmät auki, mutta kuolon kylminä ja lasimaisina. Sama jäykkä päättäväisyys ja pelottoman avoin katse, joka hänellä oli eläissään, leimasi nytkin hänen ilmeensä. Hän oli kaatunut selälleen neljä tai viisi metriä siitä, missä hän oli maannut, eikä hänellä ollut kuin paita yllään. Luultavasti oli hän herännyt kolinaan mustain palvelijain ryöstäessä tavarat ja hypännyt ylös heitä estämään, jolloin he olivat ampuneet hänet.»

Pakonsa kiireessä mustat olivat jättäneet neljäkymmentä naulaa jauhoja, vähän teetä ja sokeria ja lähes parikymmentä litraa vettä, jota paitsi he eivät olleet löytäneet kaikkia ampumatarpeita. Peläten karkurien palaavan ja käyvän hänenkin kimppuunsa ja epätietoisena Wyliestä, pysyisikö hän uskollisena, Eyre koetti sulattaa rihlan piipusta siihen tarttuneen luodin. Pesässä sattui kuitenkin olemaan ruutiakin, vaikk'ei hän siitä tiennyt, ja kuumuus räjäytti ruudin hänen pitäessään kiinni piipun suusta, luoti lensi ulos ja hipaisi hänen päätään. Mutta pyssy oli nyt kunnossa, Eyre panosti sen uudelleen, samoin kuin molemmat pistoolinsakin, omatekoisilla ammuksilla, ja nyt hän tunsi itsensä koko joukon turvallisemmaksi.

Hän kuormasi hevosten selkään ne vähät eväät, mitä hänellä vielä oli, Wylie talutti ensimmäistä hevosta, Eyre seurasi perässä. Vainajan hän oli kietonut viittaansa ja jättänyt siihen, mihin hän kaatui, sillä seutu oli kalliota, niin ettei voinut hautaakaan kaivaa.

Kuusitoista kilometriä kuljettuaan molemmat matkamiehet pysähtyivät, kunnes päivän helle helpotti. Kun he neljän aikaan iltapäivällä lähtivät liikkeelle, ilmestyi pensaikkoon kaksi valkoista esinettä, jotka Eyre pian tunsi molemmiksi karkureiksi. Hän lähestyi heitä, pyssy kourassa, päättäen ampua vanhemman, jos he tulisivat lähemmäksi, mutta hänen lähestyessään he peräytyivät. Kummallakin oli haulikot, joitten piiput he käänsivät Eyreä kohti. Toivoen voivansa yllättää heidät ja temmata pyssyn vanhemmalta Eyre laski aseensa alas, mutta mustat pojat peräytyivät edelleen. Eyre silloin palasi hevosten luo ja lähti matkaa jatkamaan ja mustat karkurit seurasivat etäällä perässä ja huutelivat Wylietä yhtymään heiliin. Huomatessaan, ettei heistä välitetty, he alkoivat surkeasti ulvoa ja seurasivat matkan päässä, kunnes pensaikko heidät peitti. Sen koommin heitä ei kuulunut, ei näkynyt.

Eyre mustan palvelijansa keralla jatkoi matkaa kääpiöpensaikon läpi, jossa ei ollut vettä, ei varjoa. Joskus tavattiin kuoppia, joissa varmaan sateilla oli vettä reunoja myöden, mutta nyt niissä ei ollut tippaakaan. »Yhdestä ainoasta kuopasta vain löysimme vielä viimeisen kosteuden tähteen. Sen pohjalla oli ehkä pari viinilasillista liejua ja vettä, joka oli peitetty mitä huolellisimmin suurilla kivillä, etteivät linnut sitä saisi. Alkuasukkaat näyttivät käyneen sillä tuntia ennenkuin me ja arvatenkin pettyivät he kivet pois vierittäessään ja tyhjän löytäessään yhtä pahoin kuin mekin.»

Yhä enemmän alkoivat miehet ja hevoset uupua. »Mitä meihin tulee», kirjoittaa Eyre, »aloimme kumpikin olla sangen heikot ja riutuneet ja rammat, ja sangen vaikea minun oli saada Wylietä lähtemään liikkeelle, kun hän kerran oli istahtanut. Tunsin itse samanlaista välinpitämättömyyttä kaikesta ja olisin mielelläni laskeutunut maahan ja nukkunut ainiaksi.» Tässä tilassa he olivat toukokuun 3 päivänä, seitsemäntenä siitä, kun olivat veden luota lähteneet. Pensaitten takaa alkoi nyt noin kuudentoista kilometrin päästä näkyä hietamäkiä. Paikka näytti semmoiselta, että siellä saattoi olla vettä, ja molempain matkamiesten mieltä tämä toivo virkisti, niin että he jaksoivat perille saakka.

Tippa vettä.

Puolenpäivän aikaan he tulivat paikkaan, jossa mustat ilmeisestikin olivat vettä kaivaneet, mutta viittä jalkaa syvä kuoppa heidän täytyi kaivaa, ennenkuin saivat sen verran kosteutta, että saattoivat täyttää peltimukin. Mutta veden luo he olivat kuitenkin tulleet kuljettuaan 240 kilometriä kallioisen, karun, matalaa pensaikkoa kasvavan pöytämän poikki, jonka muistot hirmutapauksen vuoksi jäivät kahta kamalammiksi Eyren mieleen.

Kaksi päivää levättyään he uudelleen lähtivät liikkeelle ja Eyre arvasi kakaduuparven nähdessään, että he nyt lähestyivät parempia maita. Yksi hevosista sortui, ennenkuin he olivat viittätoista kilometriä kulkeneet, ja heidän täytyi uudelleen leiriytyä. He löysivät kaivamalla vettä, jota paitsi vähän satoikin, niin että sitä kerääntyi kallionkoloihinkin, mutta sairasta hevosta ei enää ollut mahdollinen pelastaa, jonka vuoksi Eyre teurasti sen ja säilytti lihat. Wylielle tämä oli suuri tapaus, hän kun nyt tiesi saavansa yllin kyllin syödä.

Samana päivänä, jona hevonen teurastettiin, Wylie paahtoi parikymmentä naulaa lihaa yöllä syödäkseen, vaikka hän oli leikannut paloja ja paahtanut ja syönyt kaiken ajan, kun eläintä nyljettiin ja lihattiin. »Pian te, massa, näette minun syövän koko yön», hän sanoi Eyrelle. Ja hän piti sanansa, vaikka olikin aamulla valittanut, että hän vedenpuutteen johdosta oli pahoinvoipa eikä voinut syödä niin paljon kuin hänen mielestään olisi pitänyt. Siitä huolimatta hän söi koko päivän ja vielä koko yönkin. Toukokuun 11:ntenä Wylie Eyren muistiinpanon mukaan illallisen ja aamiaisen välillä söi kuusi ja puoli naulaa keitettyä lihaa. Ja toukokuun 18:ntena hän söi yhdellä kerralla puolentoista naulaa hevosenlihaa ja leipää, yhden kengurun sisälmykset, mahalaukun, maksan, keuhkot, hännän ja molemmat takajalat, sitten pingviinin, jonka hän löysi rannalta kuolleena, kengurun koko nahkan, karvan siitä kärvennettyään, ja viho viimeiseksi pingviinin sitkeän nahkan, jonka jälkeen hän teki pienen tulen ja kävi sen viereen käppyrään, nukkuen raittiisti ja rauhallisesti.

Pelastuneet.

Toukokuun 19:ntenä molemmat matkamiehet tulivat ruohoa kasvavaan seutuun ja leiriytyivät, jotta ainoa eloon jäänyt hevonen saisi virkistyä. Seudussa oli paljon kenguruja ja meressä kaloja ja äyriäisiä, joten miehetkin saattoivat paljon parantaa ruokaansa. 26:ntena lähdettiin entistä reippaampina matkaa jatkamaan kauniiden metsäin ja niittyjen poikki. Vedestä ei ollut puutetta ja Eyre viime kuukausien raskaat huolet kuuluivat menneisyyteen.

Kesäkuun 2 päivänä Eyre eräälle mäelle noustuaan ihmeekseen näki allaan lahdessa kaksi venettä, jotka näyttivät kalastavan. Wylien kanssa hän kaikin tavoin koetti herättää veneitten huomiota, onnistumatta kuitenkaan. Alakuloisina ja pettyneellä mielellä heidän lopulta täytyi luopua yrityksistään, mutta samalla näkyi pienen saaren takaa kymmenen kilometrin päähän rannasta ankkuroineen laivan mastot. Laivasta heidät huomattiin — se oli ranskalainen valaanpyyntialus, jossa oli englantilainen kapteeni — ja laivan kapteeni mitä auliimmin auttoi molempia matkustajia.

Runsain eväin Eyre toverinsa keralla sitten lähti matkaa jatkamaan, viettäen kesäkuun 18:ntena retkikunnan ensimmäistä vuosijuhlaa seudussa, jossa oli runsaasti riistaa ja vettä ja laidunta hevoselle. Kesäkuun 30 päivänä alkoivat Yrjö kuninkaan salmen mäet näkyä, sytyttäen Wyliessä hurjaa iloa. Viikkoa myöhemmin molemmat matkamiehet tulvillaan olevia maita ja syviä merenlahtia kierrettyään saapuivat Albanyn pieneen kaupunkiin sekä valkoisten että mustain suureksi kummaksi, sillä Eyren luultiin matkalle menehtyneen, minkä vuoksi hänen Albanyssa olevat ystävänsä olivat jonkun viikon kulkeneet surupuvussa.

Eyren retki osoitti, ettei sillä pitkällä matkalla, joka erotti Adelaiden seudut Länsi-Austraalian siirtokunnista, ainoakaan joki laskenut mereen ja että se näytti olevan tuomittu kaikiksi ajoiksi jäämään asumattomaksi ja hyödyttömäksi. Mutta vaikka tulokset täten olivatkin kielteiset, on tämä retki kuitenkin kaikitenkin Austraalian löytöhistorian mainehikkaimpia ja seikkailurikkaimpia.

Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.

Suuren maineen löytöretkeilijänä saavutti saksalainen luonnontutkija Ludwig Leichhardt sekä retkiensä laajuuden että tulostensa tieteellisyyden vuoksi että vielä siitäkin syystä, että hän löysi valkoiselle asutukselle kelvollisia maita ja siten tuntuvasti laajensi sen toiveita. Ensimmäiset valmistavat retkensä hän teki Brisbanesta Queenslandin vuorimaahan, etupäässä luonnontieteellisiä tarkoituksia varten.

Englannin hallitus oli perustanut Arnhemin maan rannalle Port Viktorian sotilaallisen aseman voidakseen avustaa Austraalian pohjoisrannalla haaksirikkoutuneita merimiehiä ja taivuttaa alkuasukkaat ystävällisiksi heitä kohtaan, ja silloisen merenkulun hitauden ja suurien vääräin vuoksi haluttiin saada maanosan kaakkoisrannikon siirtokunnista maaliikekin tähän eristettyyn etuvartioon. Leichhardt lähti yksityisten keräämillä varoilla etsimään tätä tiereittiä ja samalla uusia asuma-alojakin. Arveltiinpa mahdolliseksi, että hän retkellään löytäisi tuon paljon puhutun »toivotun siunauksenkin» haaveillun joen, jonka vartta uudisasukkaat toivoivat voivansa kulkea kauas maanosan sisäosiin karjoineen ja maanviljelysneuvoineen.

Brisbane, nykyisen Queenslandin vilkas, nopeaan kehittyvä pääkaupunki, oli 1840-luvulla uudisasutuksen pohjoisin etuvartio Austraalian itärannalla ja vielä vaatimaton paikka. Uudisasutus oli ennättänyt rantavuoriston poikki Darlingin lähdehaaroille, mutta kauempana sisämaassa ja varsinkin pohjoista kohti, maa vielä oli aivan tuntematonta ja Leichhardtilla oli hyvä tilaisuus muistaa kaikkia avustajiaan ja ystäviään nimitellessään niitä uusia jokia, vuoristoita ja kukkuloita, joita hän matkallaan tapasi. Hänen antamansa nimet tapaamme vielä tänä päivänä Austraalian kartalla kiitollisuuden osoituksena siitä, että se ja se oli rohkealle tutkimusretkeilijälle antanut hevosia tai härkiä, taikka jollain muulla tavalla hänen yritystään tai varhaisempia harrastuksiaan edistänyt. Näiden ansioitten vuoksi alkuasukkaitten ikivanhat omituissointuiset nimet hylättiin ja saivat jäädä unohduksiin.

Syyskuun lopulla v. 1844 Leichhardt lähti Brisbanesta sisämaahan, etäinen Arnhemin maa matkan määränä. Retkikuntaan kuului paitsi johtajaa viisi valkoista, kaksi alkuasukasta, 15 hevosta ja 16 härkää, jotka selässään kantoivat varustuksia — puolen vuoden eväitä. Aikomuksena oli kuitenkin suureksi osaksi elää metsästyksen antamalla saaliilla.

Matka kävi aluksi Darlingin latvajoille ja Condaminen vartta ylöspäin. Vastukset alkoivat heti ensi taipaleilla, sillä vaikea oli pitää koossa karjaa tiettömissä erämaissa kaikenlaisten itikkain kiusatessa. Varsinkin ainaisissa vesakoissa, noissa Austraalian kuuluissa »scrub'eissa», jotka samalla kun ovat niin vaikeita läpi kulkea, ilmaisevat vedetöntä maatakin, oli eläimiä vaikea hallita. Muutoin maa kuitenkin oli sangen kaunista, lakeuksia, jokilaaksoja, kukkuloita ja vuorijonoja vaihdellen. Tiheimmissä vesakoissa oksat ja oat ratkoivat puhki jauhosäkit, repivät taakat aivan poiskin härkien selistä, katkoivat kiinnitysremmejä, niin että sekä menetettiin eväitä että aikaa ainaisissa taakkain korjauksissa. Kun ei vesakosta tullut loppua, täytyi kulkea pari päivämatkaa takaisinpäin ja ottaa uusi suunta. Ankaria ukonilmoja kulki yli, syytäen maahan kaatamalla sadetta, joet joutuivat äkkiä tulvilleen ja retkikunta jo pelkäsi tulvaan hukkuvansa, kun sattui olemaan matalalla lakeudella. Pari retkikunnan jäsenistä eksyi, mutta löydettiin kuitenkin, ennenkuin onnettomuutta sattui. Monella huolella Leichhardtin retki siis alkoi, vaikk'ei suurempia tapaturmia sattunutkaan. Sen sijaan löydettiin tavan takaa sekä uusia kasveja, että ennen tuntemattomia uusia eläimiä, Austraalian sisäosain flora ja fauna kun siihen aikaan vielä olivat sangen vähän tunnetut. Riistaa oli viljalta, kengurulta, emuja ja varsinkin sorsia, vettä oli runsaasti, vaikk'ei sitä aina ollut helppo löytää. Kun vielä alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja lempeäluonteisia, niin olivat retken valopuolet kuitenkin varjopuolia koko joukon suuremmat. Matkan suunta kävi yhdensuuntaisesti merenrannan kanssa, parinsadan kilometrin päässä siitä, myöhemmin lähempänä.

Jokilaaksoista vuorensolain poikki uusiin jokilaaksoihin kävi matka. Pohjoisempana alkuasukkaat kävivät rohkeammiksi, tappaen ensi työkseen keihäillään retkikunnalta hevosen. Tämä kehoitti varovaisuuteen. Heimojen kieli vähitellen muuttui, niin etteivät retkikunnan molemmat mustat, Charley ja Brown, sitä enää ymmärtäneet. Joet juoksevat Pohjois-Queenslandissa yhtä suuntaa meren rannikon kanssa ja niiden laaksot sen vuoksi tarjosivat verraten mukavan kulkureitin, jolla ei ollut puutetta vedestä, sen enempää kuin laitumestakaan. Burdekinin latvoilta — joki sai nimensä eräästä Sydneyn rouvasta, joka oli ollut apuna matkavarustuksien hankkimisessa — retkikunta kulki matalan vedenjakajan poikki Lynd joen laaksoon, joka laskee vetensä Carpentaria lahteen, Mitchelliin yhdyttyään. Alkuasukkaat koettivat täällä varastaa retkikunnan härät, mutta yritys saatiin ajoissa estetyksi. Heidän tuliaan näkyi joka puolella ja maa niin ollen ilmeisestikin oli taajaan asuttua.

Hyökkäys leirin kimppuun.

Kesäkuun viimeisinä päivinä, matkan kestettyä yhdeksän kuukautta, alkuasukkaat tekivät ensimmäisen hyökkäyksen valkoisten leiriä vastaan. Retkikunnan jäsenet olivat pystyttäneet telttansa hieman hajalleen, kuten tavallista, tehneet tulensa ja illallista aterioineet, kun alkuasukkaat pimeän suojassa lähestyivät leiriä ja heittivät telttoja kohti keihäänsä. Yksi valkoinen, luonnontutkija Gilbert, sai kuolettavan keihäänhaavan, kahteen valkoiseen oli sattunut monta keihästä ja heittonuijaa, mutta heidän haavansa ja ruhjevammansa eivät kuitenkaan olleet kuolettavia, vaikka vä'ällisiä keihäitä olikin hyvin vaikea kiskoa ulos. Leichhardt pelastui naarmuakaan saamatta. Muutamalla pyssynlaukausella alkuasukkaat karkoitettiin, tulet sammutettiin ja loput yöstä valvottiin, jottei hyökkäystä voitu uudistaa. Alkuasukkaatkin näyttivät jonkin miehen menettäneen, koska heidän pakoreitillään näkyi veritahroja ja aamulla kuului kuin suruvalituksia vainajille. Haudattuaan menetetyn toverin ja suuren tulen haudalla poltettuaan poistui retkikunta kiiruumman kautta tältä kovan onnen paikalta.

Carpentaria lahden rantueella.

Heinäkuun 5:ntenä ilmestyi jokivarteen mangroverämeitä ja jokeen suolaisen veden kaloja, ja siitä Leichhardt saattoi päättää tulleensa Carpentaria lahden läheisyyteen. Pian näkyi etäisyydessä meren ulappakin, herättäen suurta iloa kaikissa. Mutta savujen lukuisuudesta päättäen lahden rannikko oli taajaan asuttu, ja tuhoisa hyökkäys vereksessä muistissa, täytyi sen vuoksi varustautua taisteluunkin.

Matkaa ei tämän jälkeenkään jatkettu aivan maanrantoja pitkin, koska ne varsinkin jokisuistamoiden kohdalla olivat rämeiset, vaan kauempaa sisämaitse, missä jokien poikki oli helppo kulkea. Eräänä iltana leiriin tuli alkuasukas, joka kulki suoraan tulen ääreen ja vasta yleisen hälyytyksen tapahduttua huomasi erehdyksensä ja ketterästi kapusi korkeaan puuhun aivan latvaan saakka. Häntä koetettiin kaikin neuvoin saada alas tulemaan, mutta kaikki yritykset olivat turhat. Vihdoin Charley lähti viereiseen puuhun kiipeämään, ja silloin miehelle tuli hätä. Hän huuti »puuh» ja »brirr» ja sylki ja parkui, saaden aikaan niin pahan elämän, että retkikunnan hevoset säikähtyivät karkuun. Charley olisi tahtonut ampua maanmiehensä, peläten hänen houkuttelevan paikalle koko heimonsa, mutta siihen ei retkikunnan johtaja voinut tietenkään suostua. Leichhardt lähestyi puuta ja koetti kauneilla puheilla saada miehen tulemaan alas, mutta tämä vain alkoi nakella oksan kappaleita hänen ja hevosten päälle. Valkoiset silloin peräytyivät puusta kymmenkunnan askelta, ja aikansa valituksiaan ja sadatuksiaan huudeltuaan mies laskeusi maahan ja katosi vesakkoon. Seuraavana aamuna koko heimo oli asestettuna kokoontunut näitä tunkeilijoita katselemaan, mutta sallivat heidän kuitenkin mennä matkoihinsa vähääkään heitä häiritsemättä.

Retkeläisiltä olivat loppuneet sekä suola että jauhot, pääasiallisesti he söivät häränlihaa, teurastaen eläimiään tarpeen mukaan ja kuivaten lihat auringonpaisteessa. Haukat olivat niin rohkeat, että kerrankin ryöstivät lihapalan Leichhardtin kädestä, juuri kun hän aikoi kohottaa sen omaan suuhunsa. Maisemat olivat sangen kauniita, avoimia puksipuu- ja eukalyptysmetsiä, ruohokentät olivat vehmaat ja vettä oli runsaasti. Laajoja aloja oli verekseltä poltettu, kuten Australiassa yleensäkin, jotta ne sitten kasvoivat paremmin ja houkuttehvat riistaeläimiä. Joskus oli kuitenkin aina kuljettava vedetönkin taival. Riistaa, kengurulta ja emuja sekä vesilintuja oli sangen runsaasti ja Charley, retkikunnan metsästäjä, hankki uutterasti tuoretta lihaa. Valkoiset taas kokosivat kaikenlaisia siemeniä, mitä olivat huomanneet alkuasukkaittenkin kokoavan ja syövän. Alkuasukkaat muuttuivat edempänä lännessä ystävällisemmiksi ja tulivat retkeläisten kanssa keskustelemaan. Lahden rannalla he usein tapasivat malaijeja, jotka saapuivat sinne pyydystämään trepangia eli merimakkaroita, kiinalaisten herkkua, ja hyvän pyyntirauhan vuoksi yllä pitivät alkuasukkaitten kanssa hyviä suhteita. Toista nämä saivat tuta, kun valkoisia uudisasukkaita alkoi saapua näihin seutuihin ja vainota ja ammuskella heitä kuin metsäneläimiä.

Lännempänä Carpentarian lahden rannat olivat kuivemmat ja vettä vaikeampi tavata, mutta varsinaista vedenpuutetta ei retkeläisten kuitenkaan tarvinnut kauankaan kärsiä. Että vedenvähyys ei kuitenkaan ollut satunnainenkaan, sitä osoitti se, että maanasukkaitten oli toisin paikoin täytynyt kaivaa kaivoja. Näistä kaivoista nähtiin joskus krokotiilienkin juovan, kun niitten asumain joensuitten vesi oli suolan sekaista.

Kuormajuhtain vähentyessä täytyi vähentää kuormiakin, ensin kasvipaperit ja kivinäytteet, sitten, kirvelevin sydämin, kerätyt kasvitkin. Suuri vahinko oli, kun retkikunnan viimeinen kengurukoira menetettiin, sillä se oli erittäin tehokkaasti auttanut sen ruoassa pysymistä ajamalla sekä kenguruita että emuja, vaikka saikin näiltä otuksilta monet pahat haavat.

Arnhemin niemimaa.

Roper joelta, joka sai nimensä eräästä retkikunnan jäsenestä, suunnattiin matka Arnhemin niemimaan poikki sen luoteiskulmaan, Port Essingtonin asemaa kohti. Roperin yli mentäessä kolme hevosta hukkui ja osa kasvikokoelmista sen johdosta täytyi polttaa. Arnhemin niemimaan sisäosa on hiekkakiviylänköä, johon joet ovat uomansa kaivaneet. Ruokavarat olivat niin vähiin huvenneet, että retkeläiset söivät melkein mitä vain saivat, muun muassa »lentäviä kettuja», eräänlaisia suuria kasvinsyöjiä lepakoita, joita jokilaaksoissa oli suunnattomat määrät. Vedenjakajan poikki kuljettuaan he tulivat Etelä-Alligator joen latvoille, mutta laaksoon päästäkseen heidän täytyi laskeutua 600 metriä korkea jyrkänne, jota ulottui molemmille puolille niin kauas kuin silmä kantoi. Päästyään suurella vaivalla laaksoon he tulivat maahan, jossa olisi ollut runsaasti riistaa, varsinkin lintuja, mutta nyt olivat kaikki haulit loppuneet. Aluksi tämä puute autettiin siten, että lyijyluoteja leikattiin pieniksi paloiksi. Alkuasukkaat olivat rohkeampia, kuin mitä oli ennen tavattu, mutta sangen ystävällisiä. Heillä oli englantilaisia vaatekappaleita ja teräsaseita. Ja pian tavattiin semmoisiakin miehiä, jotka osasivat puhua vähän englantia. Port Essington, retkikunnan päämäärä, ja sen valkoiset asukkaat olivat heille hyvin tutut. He kestitsivät vieraitaan monenlaisilla kasviksilla, joista muutamat huomattiin aivan erinomaisiksi. He olivat erinomaisen taitavia heittämään pieniä keihäitä linkosauvoillaan, surmaten niillä jopa hanhia lennosta. Nähdessään heidän taitonsa Leichhardt ei voinut kyllin kiitellä onneaan, että he esiintyivät ystävinä eivätkä vihamiehinä. Lähempänä Port Essingtonia ilmestyi uusi riistaeläin, puhveli, joka oli päässyt joskus tuodusta kesystä karjasta metsittymään. Joulukuun 17:ntenä retkikunta vihdoin nälkäisenä ja repaleisena, mutta reippaalla mielellä, työnsä arvon tietäen, saapui Port Essingtoniin, josta se kuukauden kuluttua matkusti purjelaivalla Sydneyhin.

Leichhardtin retki herätti mitä suurinta huomiota sekä Austraaliassa että Euroopassa. Hänen oli jo luultu kaikkine miehineen saaneen Queenslandissa surmansa ja apuretkikunta oli lähetetty tämän huhun totuutta peräämään. Melkoinen rahapalkinto ja monet kunnianosoitukset tulivat rohkean matkustajan osaksi, eikä kauaa viipynyt, ennenkuin siirtolaiset vaunuineen lähtivät Leichhardtin jälkiä pohjoista kohti tunkeutumaan.

Leichhardtin katoaminen.

Leichhardt teki vielä kaksi matkaa, yrittäen nyt kulkea Austraalian poikki keskikohdalta, idästä länteen. Ensimmäiseltä hänen täytyi palata takaisin vaarain, tautien, uupumuksen ja ravinnoksi otettujen karjojen karkaamisen vuoksi. Toisella retkellä, joka alkoi joulukuussa 1847, hän kaikkine tovereineen katosi niin jäljettömiin, ettei ole milloinkaan saatu pienintäkään vihiä siitä, mikä retkikunnan kohtaloksi tuli. Kun alkuasukkaat harvoin uskaltavat vastustaa suurempaa valkoisjoukkoa, niin ei luulla heidän tuhonneen retkikuntaa. Luultavasti se sortui Austraalian sisäosien pitkien poutain ja veden puutteen vuoksi. Se ynnä suunnaton helle, myrkylliset suot, ruohon puute, helposti selittävät, miksi Leichhardtin suunnittelema suurenmoinen matka epäonnistui, mutta hänen jäljetön katoamisensa jäi siitä huolimatta arvoitukseksi. Toiset ovat arvelleet, että hänet yllätti äkkitulva jossain jokiuomassa, kuljettaen hänet miehineen päivineen mukanaan ja haudaten lietteitten ja hiekkain alle niin syvään, ettei hänestä sen koommin saatu vähintäkään tietoa, vaikka lähetettiin useita retkikuntia kadonneita etsimään.

Kennedyn retki Yorkin niemellä.

Yorkin niemen sisäosia tutkimaan varustautui v. 1848 E.B. Kennedy. Mukanaan kymmenen valkoista ja Jakki Jakki niminen alkuasukas, hän huhtikuussa nousi maihin Rockingham-lahdessa niemen juuressa, aikoen lopulla vuotta päästä Port Albanyyn, niemen pohjoispäähän, jonne laivan piti lähteä retkikuntaa odottamaan. Matkan tarkoitus oli tämän suuren troopillisen niemimaan luonnonrikkauksien selville saaminen.

Matkan vaikeudet.

Matka piti ensin rannikkoa pitkin, mutta kun seudut olivat alavia ja soisia ja tuhkatiheään oli kuljettava syvien jokien poikki ja melkein läpipääsemättömien pensastiheikköjen puhki, niin täytyi nousta sisämaahan vedenjakajalle. Suurimman vastuksen tuotti etenkin pitkä, hoikka, luikerteleva ruoko, joka kierteli rungosta runkoon ja kurotti sivuille päin pitkiä, monikoukkuisia tuntosarvia. Carron, retkikunnan kasvitieteilijä, koetti tämmöisen köynnöksen yli saada käsiinsä jonkun uuden kasvin, mutta paikalla häneen tarttui kymmenkunta koukkua, ja kuta enemmän hän tepasteli irti päästäkseen, sitä kovempaan ne tarttuivat. Hänen täytyi leikata varret poikki, ennenkuin pääsi satimesta.

Ylemmälläkin maalla pensaikko oli tiheätä ja kasvullisuus rehevää, niin että tie oli kirvein raivattava. Ruohoa ei kuitenkaan ollut kuin niukalta, jonka vuoksi lampaat täytyi teurastaa laitumen huonouden vuoksi; hevoset töin tuskin saatiin hengissä pysymään. Matkan monista vaivoista mainittakoon pensaiston iilimadot, jotka olivat niin toimeliaita, että matelivat miesten saappaihin ja yöllä heidän vaatteittensakin alle verta imemään, niin että he aamulla heräsivät ylt'yleensä verissään.

Miestappo ja verikosto.

Niemimaan alkuasukkaat olivat etevämpää rotua kuin australialaiset yleensä. Heillä oli isot somat majat ja sangen hyvin tehdyt aseet ja talousesineet. Mutta valkoisia kohtaan he olivat vihamielisiä. Kun Kennedy eräänä päivänä kolmen seuralaisen keralla kulki edellä tietä auki leikkaamassa, tapasi hän alkuasukasjoukon. Hän koetti saada aikaan ystävälliset välit, mutta mustat heittivät valkoisia vastaan keihään. Valkoiset ampuivat ja kaatoivat neljä alkuasukasta, ja tästä alkaen retkikunta ja etenkin nämä neljä ampujaa olivat verikoston alaisia, vaikka he saivatkin olla pari kuukautta aivan rauhassa. Syyskuun 10 p. mustat tekivät yöllisen hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin, eivätkä he sen jälkeen jättäneet rauhaan yöllä, ei päivällä.

Lokakuun alussa retkikunta oli Yorkin niemimaan keskivaiheilla. Taajat vesakot äkkiä vaihtuivat avoimiksi nurmikentiksi. Retkikunta toivoi nyt saavansa levätä jonkun aikaa, mutta ilo oli lyhyt, alkuasukkaat kun sytyttivät heidän takanaan ruohokentät palamaan. Kennedy joukkoineen pelastui vain sen kautta, että pääsi pakenemaan jo ennen palaneelle alueelle. Hänen täytyi kiiruumman kautta pyrkiä pois palaneilta aavoilta ja jälleen kulkea vesakoita.

Retkikunnan tila oli nyt ruoan puutteen vuoksi niin huono, että Kennedy päätti luopua alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja pyrkiä rannikolle. Matkalla sinne oli kuljettava alueen poikki, jolla hirmumyrsky oli tehnyt suunnattomia tuhoja. Joka puu oli aivan tyvestä katkennut, tai oli tuuli repinyt sen maasta juurineen. Myrskyn tie oli kolmea kilometriä leveä. Marraskuun ensimmäisellä viikolla joukko saapui rannikon läheisyyteen. Kun yksi miehistä oli niin sairas, ettei ollut mahdollista viedä häntä niemen päähän, jonne laivan oli määrä tulla retkikuntaa ottamaan, jakoi Kennedy joukkonsa, jättäen osan Weymouth-lahteen odottamaan; hän itse kolmen valkoisen ja Jakki Jakin keralla lähti laivaa yhtymäkohdalla tapaamaan.

Retkikunnan nääntyminen.

Viikko sen jälkeen kuin Kennedy oli lähtenyt, kuoli yksi leiriin jätetyistä miehistä. Kaksi päivää myöhemmin tuli leirille alkuasukkaita vaimoineen, jotka töin tuskin saatiin leiristä torjutuiksi, ja seuraavana päivänä tuli kuusikymmentä sotilasta asestettuina ja maalattuina, ja niitä ei saatu poistumaan ampumatta.

Marraskuun 20:ntenä kuoli jälleen yksi leirin valkoisista; toverit tuskin jaksoivat häntä haudata. Seuraavana päivänä alkuasukkaat palasivat, muodostivat leirin ympäri piirin ja keihäät heittoasennossa ja tanssien näyttivät, kuinka he pistäisivät valkoiset kuoliaaksi ja kuinka nämä haavoitettuina kärsisivät. Tuntikausia täytyi heikontuneiden, nälkiintyneiden valkoisten seisoa, aseet valmiina hyökkäystä torjumaan. Alkuasukkaat tekivät sitten rauhan merkkejä, kehoittaen heitä laskemaan aseet luotaan. Se ei kuitenkaan estänyt heitä äkkiarvaamatta heittämästä leiriin keihäitään, johon valkoiset vastasivat yhteislaukauksella. Yksi mustista kaatui ja kannettiin pois, jonka jälkeen muut katosivat.

26:ntena kuoli jälleen eräs valkoisista ja eloon jääneet tuskin jaksoivat kantaa häntä leiristä siihen paikkaan, johon olivat toiset haudanneet.

Joulukuun 1:senä ilmestyi lahteen laiva, mutta ampumisista ja lipun nostosta huolimatta se seuraavana päivänä purjehti pois.

Eloon jääneitten tila oli nyt kamala. Kaikki jauhot oli syöty, eikä lihaa ollut ensinkään. Merenrannalta koottiin simpukoita, mutta miehet eivät uskaltaneet lähteä leiristä kauas, peläten alkuasukkaiden äkkihyökkäyksiä. Eräänä aamuna tavattiin leirin ohi juoksevan puron rannalta jälleen yksi mies kuolleena, eivätkä eloon jääneet jaksaneet muuta tehdä kuin neuloa hänet peitteeseen ja vierittää puron suolansekaiseen veteen. Koira, viimeinen retkikunnan eläimistä, tapettiin ja syötiin. Joskus alkuasukkaat toivat nälkiintyneille valkoisille vähän kaloja tai kilpikonnan sisälmyksiä, ollen kuitenkin samalla heti valmiit hyökkäämään leirin kimppuun, jos valkoiset vähänkään osoittivat valppauden puutetta. Joulukuun 18:ntena olivat Carron ja Goddard ainoat eloon jääneet; heidän molemmat toverinsa tavattiin aamulla kuolleina. Molempain eloon jääneitten yrittäessä kuljettaa pois heidän ruumiitaan, ympäröi puolensataa mustaa leirin. Molempain valkoisten täytyi luopua hommastaan ja tarttua aseihinsa, mutta mustat tekivät rauhan merkkejä ja koettivat lähestyä siten, että varpaillaan vetelivät keihäitä maata pitkin. Kaksi tuntia tätä jatkui, sitten Carron heikkouden sortamana kaatui ja hänen toverinsa ampui, jonka jälkeen mustat hajaantuivat.

Pelastus viime hetkellä.

Heidän mentyään molemmat valkoiset sanomattomilla ponnistuksilla saivat toveriensa jäännökset pensaikkoon raahatuksi ja risuilla peitetyksi; hautaa he eivät jaksaneet kaivaa. Eloon jääneiden tila näytti nyt aivan toivottomalta ja leiriin palatessaan he ihmettelivät, kumpi aamulla tapaisi toisen kuolleena. Kun mustat aamulla hyökkäsivät leiriin, tarttuivat valkoiset vielä kerran rihloihinsa, luullen lopun tulleen, sillä mahdoton oli heidän enää joukkoa vastustaa. Mutta mustat tulivatkin aseettomina ja toivat likaisen paperin, jossa oli kirjoitusta, vaikk'ei sen sisällöstä ollut mahdollista saada selvää. Sitten saapui uusi joukko mustia, tällä kertaa asestettuina ja kiljuen, josta Carron toverinsa kera päätti paperin olleen vain sotajuonen, ja he aikoivat ampua mustia, mutta samalla pensaikosta hyökkäsi esiin muutamia valkoisia miehiä, Jakki Jakki etupäässä.

Tulijat olivat odotetun aluksen kapteeni ja tohtori, ja Carron tästä päätti, että Kennedy oli onnellisesti saapunut perille; mutta ei hän sen enempää kuin hänen toverinsakaan jaksanut kysyä enempää. Carronin tila oli niin surkea, että hänen oikea olkaluunsa oli puhkaissut nahkan, eikä hän jaksanut kävellä veneelle saakka; Goddard oli kuin elävä luuranko. Leiristä otettiin paperit ja luonnontieteellisistä keräelmistä, mitä kulkemaan saatiin, loput jätettiin mustille, jotka sangen uhkaavina kokoontuivat leirin ympärille. Laivalla vasta molemmat pelastetut saivat kuulla Kennedyn ja hänen kerallaan lähteneitten kohtalon.

Pian sen jälkeen kuin Kennedy oli Weymouth-lahdesta lähtenyt, oli eräs hänen miehistään vahingonlaukauksesta haavoittunut. Pohjoiseen päin maa kävi vielä entistäänkin pahemmaksi ja sekä miehet että hevoset uupuivat pian. Tie oli monessa paikassa kirvein avattava, niin tiheätä oli pensasto. Ruokatavarat loppuivat, niin että täytyi syödä variksia ja haukkoja ja hevosenlihaa. Haavoittunut huonontui niin heikoksi, että Kennedy jätti hänet ja kaksi valkoista Shelbourne-lahteen leiriin, jatkaen yksin mustan palvelijansa keralla matkaa sovittuun yhtymäpaikkaan.

Näistä kolmesta leiriin jätetystä ei koskaan saatu varmoja tietoja.
Luultavaa on, että he joutuivat mustain keihäitten uhriksi.
Shelbourne-lahdessa nähtiin laivan sinne tullessa muutamain mustain
päällä paidat ja tavattiin miesten tavaroita eräästä kanootista.

Kennedy ja Jakki Jakki kulkivat eteenpäin niin nopeaan kuin heikontuneessa tilassaan voivat. Mutta he eivät kauaksikaan päässeet, ennenkuin musta poika älysi, että alkuasukkaita, sotilaita, hellittämättä seurasi heidän jäljillään. Hän sen vuoksi vaati jättämään hevoset, ne kun yhä heikontuivat ja lisäksi tekivät niin selvän jäljen, että alkuasukkaitten oli niitä helppo seurata. Kennedy ei kuitenkaan tähän suostunut, tuntien itsensä liian heikoksi ja ehkä luullen vaaraa vähemmäksi kuin hänen palvelijansa.

Molemmat vaeltajat olivat jo päässeet muutaman kilometrin päähän Port Albanysta, joka oli määrätty yhtymäkohta, kun he huomasivat tulleensa saarretuiksi ja alkuasukkaitten lähestymistään lähestyvän. Kaiken yötä he valvoivat, odottaen hyökkäystä. Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut ja aamulla, heidän jatkaessa pensaikon läpi matkaansa, Jakki vaati Kennedyä ahkerasti katsomaan taakseen, ettei häntä voitaisi takaa päin huomaamatta keihästää.

Kennedyn murha.

Pian lensikin heidän ympärilleen keihässade, ja yksi keihäs sattui Kennedyn selkään, toinen sääreen. Kaatuessaan hän huusi mustalle pojalleen, että tämä ampuisi, ja Jakki ampuikin heti ensimmäistä näkemäänsä mustaa, osaten häntä kasvoihin. Sitten heitettiin yhä enemmän keihäitä, jotka taas sattuivat Kennedyyn. Alkuasukkaitten kantaessa pois haavoitettua miestään Jakki lähti Kennedyn avuksi, vetäen ulos häneen sattuneet keihäät.

Taistelu sitten uudistui ja keihäitä tuli pensastosta joka suunnalta. Kennedy tähtäsi, mutta laukaus ei palanut, ja samalla toinenkin keihäs lävisti hänen kylkensä ja Jakkiinkin sattui keihäs silmän yläpuolelle. Hevosiinkin sattui keihäitä, josta ne alkoivat karata pystyyn ja tepastella, niin että satulalaukut irtaantuivat. Jakki tuki Kennedyä, joka taas oli kaatunut, niin että hän pääsi muurahaiskekoa vastaan nojautumaan, ja juoksi sitten pelastamaan satulalaukkuja.

Takaisin tullessaan hän huomasi Kennedyn ympärillä mustia, jotka kuitenkin hänen lähestyessään poistuivat. Musta poika koetti turhaan nostaa isäntänsä pystyyn. Kennedy ei ennen kuolemaansa enää muuta voinut kuin käskeä Jakin viedä hänen muistikirjansa laivaan ja pelastaa muut.

Jakki surustaan toinnuttuaan kantoi Kennedyn ruumiin tiheään pensaikkoon, kuopi tomahawkillaan haudan ja multasi ruumiin siihen, hävittäen sitten kaikki merkit, jott'eivät alkuasukkaat hautaa löytäisi. Tämän tehtyään hän hiipi pensaikon läpi pois. Lähtien sitten matkaa jatkamaan hän kaalasi jokien poikki, hiipi pensaikoitten läpi, päivät syömättä, yöt tulta tekemättä, kunnes saapui laivan ankkuripaikalle.

Laivalla ensin epäiltiin tätä mustaa miestä ja hänen merkkejään, mutta kun vihdoin lähetettiin vene ja Jakki nälkään nääntymäisillään ja haavoitettuna tuotiin laivaan, arvattiin siellä hänen asiansa, ennenkuin hän oli Kennedyn muistikirjan antanutkaan. Laiva lähti paikalla Shelbourne-lahteen, jossa kuitenkaan ei nähty merkkiäkään leiristä. Sieltä laiva purjehti Weymouth-lahteen, löytäen vielä Kennedyn retkikunnan kaksi viimeistä valkoista hengissä.

"Austraalian kuollut sydän".

Sturtin viimeinen retki.

Pohjois-Austraalian kautta samosi edelleenkin retkeilijöitä, ja heidän matkainsa kautta tuli epäämättömästi todistetuksi, että sitä suurta jokea, »Toivottua siunausta», oli turha siltä puolelta etsiä. Ainoastaan länsirannalla oli enää aloja, joista vielä voitiin toivoa sen suun löytymistä. V. 1845 tosin päättyi Australian rantain suuri kartoitus, eikä länsirannaltakaan oltu tavattu semmoista jokea, mutta jotkut toivoivat, että sen suistamo oli jäänyt samalla tavalla huomaamatta kuin Murraynkin. Charles Sturt lähti vielä kerran retkelle löytääkseen tuon suuren vesireitin ja laajan sisämeren, joiden olemassaoloon hän kaikesta huolimatta varmasti uskoi. Lähtien Adelaidesta elokuussa 1844 hän toivoi parissa vuodessa ennättävänsä tutkia suurimman osan Sisä-Austraaliasta.

Vähän hän silloin osasi aavistaa, mitkä kärsimykset ja vaarat häntä odottivat. Hänen viimeinen retkensä paljasti australialaisen kuivuuden kaikkein kamalimmat hirmut, joita tosin jo moni ennen häntä oli kokenut, mutta ei kenkään niin vakuuttavasti kuvannut.

Sturtin retkikunta, joka oli viranomaisten kustantama, oli hyvin varustettu. Hänellä oli useita valkoisia apulaisia, joista nuori Stuart myöhemmin saavutti suuren maineen itsenäisenä tutkijana. Hänellä oli härkävankkureita, joilla varustuksia vedettiin, lampaita pitkin matkaa teurastettaviksi, sekä koko joukko varahevosia retkikunnan varsinaisten ratsujen lisäksi. Koko matka nimittäin tehtiin ratsain.

Alussa matka luonnistui hyvin. Darlingin mutkaan saakka kuljettiin hyvin tuttuja seutuja, mutta heti kun siitä eteenpäin lähdettiin, alkoivat vaikeudet Maat alkoivat vähitellen kohota matalaa Stanley-vuoristoa kohti, joka erottaa Murray-Darlingin syvänteen Sisa-Austraalian suolajärvien syvänteestä. Vuoristo oli silloin vielä aivan tuntematon. Sturt ei tämän hedelmättömän, synkän kivierämaan poikki kulkiessaan tiennyt aavistaa niitä suurenmoisia hopearikkauksia, mitä se povessaan kätki. Veden puute teki jo näillä taipaleilla suurta haittaa, mutta sitä kuitenkin löydettiin, vaikka niukasti. Sturt apulaisineen retkeili eri suunnille hitaammin kulkevan kuormaston edellä ja tavallisesti aina löydettiin joku lätäkkö tai lähde, josta retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Laitumesta ei ollut puutetta, kun oli länsipuolisille aroille tultu, ja yleiseen maa sitten oli sangen avointa, joka olikin välttämätön ehto yrityksen menestymiselle. Vuoristolta laski näille länsipuolisille aroille lyhyitä jokiuomia, joissa tosin juoksi vettä vain kovien rankkasateiden jälkeen, mutta joissa kuitenkin oli myöhemminkin lätäköltä ja lähteitä. Ja missä ei ollut ensinkään maan pinnallista vettä, siellä sitä usein saatiin uomaa kaivamalla.

Veden niukkuus.

Mutta yleistä vedenniukkuutta kuvaa sattuvasti se, että pienet linnut heti kokoontuivat paikalle, kun ryhdyttiin kaivoa kaivamaan, jopa toiset istahtivat kaivajan lapiollekin. Tavallisesti nämä kuivuneet uomat huomattiin jo matkan päästä eukalyptuspuista, joita niiden varrella kasvoi. Aavat arot vaihtelivat rivittäisten hietasärkkien kanssa, joilla kasvoi Frenela eli Callitris nimistä, araukarian kaltaista havupuuta, joka on Austraalian luonnekasveja samoin kuin eukalyptitkin. Veden puute joksikin aikaa melkoisesti lieveni rankkain sateitten johdosta, jotka tuota pikaa loivat lakeuksille lätäköitä ja saivat uomat, »creekit», vähäksi ajaksi jokina juoksemaan. Sturt lähetti marraskuun puolivälissä pari miestä arojen poikki luodetta kohti maata vakoilemaan, mutta suolajärvet ja liejut ja suola-arojen vedenpuute tekivät sille suunnalle matkustamisen mahdottomaksi. Sturt luuli miesten saapuneen Torrens-järvelle, mutta todellisuudessa siellä oli uusi suolajärviryhmä, jonka Flinders-vuoristo erottaa Torrens-järvestä. Retkikunnan täytyi jatkaa matkaansa Stanley-vuoriston länsilievettä pitkin pohjoiseen, muualla kun ei ollut vettä ensinkään.

Helle.

Eteläisen pallonpuoliskon kesä alkoi tehdä tuloaan ja kuumuus olla kovin rasittava, allikot ja lähteet pelottavan nopeaan kuivua. Lämpömittari harvoin laski alle +35°C, mutta toisinaan se nousi yli 50°C. Nelijalkaisia eläimiä tuskin näkyi ensinkään, lintuja sitä vastoin runsaasti. Näistä oli huvittavin eräs lepinkäinen (Lanius), rastaan kokoinen ruskeahko lintu, joka aamuisin säännöllisesti saapui leirille ja koetti matkia säveliä, joita miehet sille vihelsivät. Sen matkimislahja oli niin ihmeteltävä, että tuskin oli sitä lintua, jota se ei olisi osannut matkia aivan erehdyttävän hyvin.

Alkuasukkaitten majoja, jopa tuliakin tavattiin tuon tuostakin, mutta asukkaat itse livistivät pakoon, jos vain kerkisivät, niin että heitä oli vaikea tavata. Hevoset varsinkin heitä pelottivat. Suuri osa nähdyistä asumuksista kuitenkin oli todella autiona siihen aikaan, kun retkikunta maan läpi kulki, erämaan pienet heimot kun muuttelivat paikasta paikkaan, sen mukaan kuin veden ja ravinnon saanti vaati. Ne alkuasukkaat, mitä tavattiin, olivat sangen ystävällisiä ja osoittivat täydelleen käsittävänsä sen ystävällisyyden, jolla retkikunta, johtajansa tarkkoja ohjeita noudattaen, heitä kohteli. Sturt oli ottanut mukaansa paljon lahjoja, varsinkin villapeitteitä, joita hän heille jakeli. Hän oli nimittäin jo varhaisemmilla matkoillaan huomannut, että alkuasukkaat tässä suunnattomien ilmastollisten vastakohtain maassa alastomuudessaan kovin usein saivat kärsiä vilua.

Tammikuun lopulla v. 1845 Sturt, jonkun matkaa 30 leveyspiirin pohjoispuolella, leiriytyi solaan, jossa hän tapasi runsaat ja näköjään pysyväiset vesivarat; sieltä hän retkeili joka suunnalle ympäristöä, varsinkin vedensaantia tutkien. Eräällä retkellä Sturt toverinsa keralla näki suunnattoman joukon haarahaukkoja (Milvus) jotka sadoittain ympäröivät heidät ja käperin kynsin tulivat vain muutaman jalan päähän, ennenkuin palasivat takaisin. Jos ne olisivat kimppuun käyneet, niin olisivat molemmat matkustajat olleet hukassa. Ne näkyivät kuitenkin päätelleen, että molemmat ratsumiehet olivat liian vaarallisia vastustajia, peräytyivät ja kierrellen, kaarrellen katosivat etäisyyteen. Vettä ei tavattu millään suunnalla niin runsaasti, että retkeä olisi voitu jatkaa.

Kuivuus.

Kuumuus ja kuivuus olivat niin suunnattomat, että kaikki ruuvit irtaantuivat, koneiden sarviosat ja kammat lohkesivat hienoiksi liuskoiksi, lyijy putosi lyijykynistä, hiukset, samoin kuin lampaiden villakin, lakkasivat kasvamasta ja kynnet kävivät hauraiksi kuin lasi. Jauhot menettivät 8% painostaan, muut ruokatavarat vielä enemmän, ja muste kuivui kynään niin nopeaan, että oli mahdotonta kirjoittaa.

Erehdyttäviä merkkejä.

Kun retkikunta ensin leiriytyi »varasto-solaansa», oli siellä paljon eläimiä. Papukaijoja oli tuhansittain, kakaduita, kyyhkyjä ja muita lintuja, joiden kesken monenlaiset haukat tekivät suurta tuhoa. Mutta vähitellen ne kokoontuivat suuriin parviin ja kaikki samana päivänä muuttivat pois, luodetta kohti lentäen. Tämä muutto vahvisti Sturtissa sitä luuloa, etenkin kun siltä suunnalta saapui pelikaaneja ja sorsiakin, että sillä ilmalla mahtoi olla kauan etsitty sisämeri. Jo aikaisemmin Sturt oli huomannut, että samalle suunnalle lensi sepelhaikaroita, kurkia ja muita vesilintuja suunnattomat laumat.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi lintujen lähdettyä helteisessä erämaassa. Muurahaiset ja kärpäset olivat ainoat eläimet, jotka pitivät puoliaan tässä kamalassa maassa, ja ne vaivasivat ihmisiä ja eläimiä hellittämättä.

Partioretkien ja alkuasukkaitten antamain tietojen johdosta SturtiIle oli käynyt ilmi, että eteneminen oli joka suunnalle mahdotonta, vieläpä että paluutiekin oli vedenpuutteen vuoksi katkaistu. Kuusi kuukautta, heinäkuun puoliväliin v. 1845, retkikunnan täytyi viettää tässä Sisä-Austraalian erämaan keitaassa voimatta kulkea mihinkään suuntaan.

Vaikea aika.

Retkikunnan jäsenistä osa sairastui, keripukki kun alkoi tehdä tuhojaan. Sturtin lähin apulainen kuoli ja muut riutuivat niin, että sama kohtalo näytti odottavan heitäkin, ellei apua pian tullut. Kuumuus oli kamala, eikä kastetta ollut ensinkään. Eräänä päivänä lämpömittari osoitti 58° varjossa, auringonpaisteessa 69°. Kolme kuukautta keskilämpö oli yli 38°. Tämä hirmuinen kuumuus kuihdutti kaiken kasvullisuuden ja allikoista vesi, josta koko retkikunnan henki riippui, väheni pelottavasti. Sadetta odotettiin ja odotettiin, mutta turhaan. Eräänä päivänä keitaaseen ryömi vanhanpuoleinen puolikuollut alkuasukas, nälkään ja janoon nääntymäisillään ja ypö yksinään. Hänet syötettiin ja juotettiin, hänelle annettiin peite suojaksi, ja kun hän parin viikon kuluttua sen heitti yltään, palatakseen jälleen erämaahan, josta oli tullutkin, oli hän lihonut siihen määrään, että hänen auttajansa olivat sanattomina hämmästyksestä, sillä kasvoissa ei huomannut mitään eroa. Häntä oli syötetty lampaanlihalla ja sitten variksilla, kun huomattiin hänen näistä pitävän enemmän. Saatuaan itsensä hyvään kuntoon häh hyvästeli auttajansa ja katosi jälleen erämaan yksinäisyyteen. Ennen lähtöään hän kertoi Sturtille aavasta, vedestä, jonka aallot olivat miestä korkeammat ja kalat niin isoja, ettei niitä mikään verkko kestänyt. Sturt tuli, yhä varmemmaksi, että siellä sittenkin oli hänen etsimänsä sisämeri, mutta hänen oli nyt mahdotonta lähteä sitä, kauempaa etsimään.

Sade.

Vasta heinäkuun puolivälissä alkoi sataa. Alussa putosi vain muutamia pisaria, mutta seuraavana päivänä tuli oikea rankkasade. Sateen kohina oli vangituille retkeilijöille ihaninta soitantoa, mitä he olivat mielestään milloinkaan kuulleet. Se oli vapautuksen sanoma, mutta Sturt käyttikin sen tarjoamaa tilaisuutta tunkeutuakseen vain yhä kauemmaksi sisämaahan.

Mutta sinnepäin ei maa suinkaan entisestään parantunut, sillä hän oli tullut »Kiviseen erämaahan», jossa eivät pienet sateet mitään merkinneet. Kolmisenkymmentä kilometriä retkikunta rämpi melkein ylipääsemättömien tulipunaisten hietasärkkäin poikki. Nämä hämmästystä herättävät särkät päättyivät suunnattoman laajaan tasankoon niinkuin maan aaltojen jyrkät otsat mereen, eikä kolkon, purppuranpunaisen aavikon pintaa rikkonut mikään muu kuin koillisessa juova matalia puita ja kirkkaan punainen hietakumpu, joka loisti päivänpaisteessa. Ei ainoatakaan ruohoa kasvanut tällä kamalalla vaakasuoralla aavikolla. Sitä peittivät puolta jalkaa pitkät kivet, jotka tuuli oli pyöristänyt; kivet olivat raudansekaista kvartsia. Sturt luuli tätä muodostusta entiseksi merenpohjaksi, mutta päin vastoin se on vedettömyyden synnyttämä. Se oli niin kovaa, ettei hevosten kavioista jäänyt mitään jälkeä. Tämän erämaan takanakaan ei kuitenkaan ollut vettä, ei muuta kuin mustaa liejua entisen vesipaikan pohjalla. Vihdoin täytyi Sturtin taipua siihen käsitykseen, että hänen takaa-ajamansa sisämeri olikin vain kangastus, joka sitä mukaa pakeni edemmäksi, kuta kauemmaksi hän sitä seurasi. Sen sijasta hän oli löytänyt maita, joita kamalampia ei edes Dante olisi voinut keksiä harhailevain sieluparkain kidutukseksi.

Kamalaa erämaata.

Siitä huolimatta retkikunta kuitenkin oli lähellä etsimäänsä järveä, vaikkei se varsinkaan tänä pitkänä poutana olisi Sturtin toiveita vastannut, sillä ainoastaan runsaiden sateiden jälkeen on Eyre-järvessä vettä, silloinkin enimmäkseen suolaista. Sturt kulki Diamantina joen poikki, joka laskee Eyre-järveen, mutta joka silloin oli aivan kuivilla.

Yhä eteenpäin piti matka, kautta uuden kamalan aavikon, jonka poikki kulki valtavia veripunaisia hiekkaharjuja, ja tässä erämaassa kasvoi tuo Sisä-Austraalian vitsaus, pelätty okainen spinifeks-pensas, ainoa kasvi, joka tulee näissä erämaissa toimeen. Joka puolella oli lumivalkoisia suolakenttiä ja kuivuneita suolapuroja, jotka suunnattomien hohtavien käärmeiden tavoin kiemurtelivat synkän erämaan kautta.

Vihdoin Sturtin täytyi, kaukana Eyre-järven pohjoispuolella olevissa erämaissa, kääntyä paluumatkalle. Jos hän olisi vielä edemmäksi kulkenut, olisi hän seuralaisineen ehdottomasti tuhoutunut. Sturtin suuri tuuma oli auttamattomasti kärsinyt haaksirikon, mutta hän viittoi tietä myöhemmille tutkijoille. Kolmetoista vuotta hänen retkensä jälkeen lähti hänen kartoittajansa, M'Dowall Stuart, samoihin erämaihin etsimistä jatkamaan.

Erämaan asukkaat.

Omituista on, että tuskin löytyi niin karua erämaata, ettei joku vaivainen alkuasukas-perhe olisi koettanut siinä tulla toimeen. Jonkun heidän kaivamansa kaivonkin Sturt tapasi, vieläpä siitä sai arvaamatonta hyötyäkin. »Tälle kaivolle johti polkuja melkein joka ilmansuunnalta ja erästä niistä kulkiessani saavuin kylään, jossa oli yhdeksäntoista majaa, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä; että niissä olisi äsken ollut asukkaita. Siellä täällä oli kaukaloita ja jauhinkiviä, katkenneita keihäitä ja murtuneita kilpiä, mutta ilmeisestikin asukkaat nyt olivat lähteneet jonnekin muuanne ja kävivät näillä seuduin vain puksipuun siemeniä keräämässä, sillä maassa oli suuret kasat tämän puun oksia ja puista itsestäänkin näkyi, että niistä oli sato koottu.»

Janoa.

Pakollinen paluu oli Sturtille suuri pettymys, eikä hän vielä luopunut taistelusta. Palattuaan 28:nnen leveysasteen eteläpuolelle löytämälleen jokiuomalle, jossa vielä oli vesilätäköitä, hän jätti sinne suurimman osan väestään ja lähti suoraan pohjoista kohti pyrkimään. Pari leveysastetta kuljettuaan poikki kuivien karujen maitten ja kivierämaan uudelleen tavattuaan hän kuitenkin vedenpuutteen takia palasi takaisin ja töin tuskin pelastui. »Hitaasti palasimme jälkiämme laaksoon, jossa olimme olleet yötä, ja viivähdimme siinä puolen tuntia, mutta ei mikään hevosista tahtonut syödä, yhtä lukuunottamatta, joka sen sijaan käyttikin aikansa sitä paremmin. Muut kokoontuivat ympärilleni, minun siinä puun alla istuessani, pitäen päätään minun pääni päällä, ja oma hevoseni nykäisi hatun päästäni huomiotani herättääkseen. Eläin parka! Paljon olisin antanut sillä haavaa, jos olisin voinut sen kärsimystä lieventää, mutta en voinut. Olimme kaikki samassa pulassa, ja ellemme olisi lopulta vettä löytäneet, niin olisi meidän täytynyt yhdessä kuolla.»

Ei pitkältäkään kuljettu, ennenkuin yksi kaatui kuolleena ja toinen oli niin heikkona, että pelättiin senkin milloin tahansa heittävän henkensä. Se oli jo kaatunut lakeudelle, mutta Sturt toivoi voivansa sen pelastaa rientämällä edellä vesipaikalle ja tuomalla sieltä vettä sen janon sammuttamiseksi. Vesilätäkkö, josta hän oli menomatkalla saanut tätä kallista elämän nestettä, oli kuitenkin sen jälkeen kuivunut. Näytti siltä, kuin tulisi janokuolema muittenkin hevosten ja retkeilijäin itsensäkin osaksi.

Kyyhkynen pelastajana.

»Äkkiä lensi hietamäen takaa kyyhkynen — se oli ensimmäinen tässä erämaassa näkemämme lintu — yksinäinen lintu — lensi ohitsemme kuin salama, vaipui alas noin neljännesmailin päässä hetkeksi lakeudelle, hetkeksi vain ja sitten lensi pois. Se ei olisi ennättänyt muuta kuin nokkansa kastaa, mutta Stuart oli pannut paikan merkille ja siellä oli vettä.» Sitä vietiin aavikolla sortuneelle hevoselle, joka täten pelastettiin.

Päivän levättyään tämän veden luona Sturt taas jatkoi paluumatkaansa. Erämaa oli suunnattoman laajan merenrannikon näköinen ja hietikko oli täynnään suuria, ikäänkuin veden voimasta siihen vaipuneita kiviä. Päivä oli sanomattoman kuuma ja hevosten kaviot niin hauraat, että niistä sinkosi siruja, kun kiveen sattuivat. Seuraavassa leiripaikassa oli vielä vähän vettä, mutta se oli jo niin liejuista ja haisi niin pahalta, että sekä ihmiset että eläimet vain välttämättömyyden pakosta saattoivat sitä juoda. Kaivot, joita Sturt oli menomatkalla kaivattanut, olivat aivan kuivuneet ja hätä alkoi olla niin suuri, että hänen hevosten uupumuksesta huolimatta täytyi kulkea läpi yönkin pienen lampun valossa. Hevoset tuskin jaksoivat enää jalkojaan liikuttaa, kun viimeistä menomatkalla kaivettua kuoppaa lähestyttiin.

Vettä! vettä!

»Esineet olivat vielä hämäriä meidän lähestyessämme sitä kohtaa, joka nyt oli koko toivomme. Stuart kulki edellä ja huusi minulle, että hän näki ne pienet puut, joiden alla olimme nukkuneet. Ja pian hän näki jotain kimaltelevan sillä paikalla, jossa kaivo oli, ja samalla jo huudahti, 'vettä, vettä'. Minun on mahdoton tätä kaikkea kertoa tuntematta enemmän kuin kiitollisuutta Kaikkivaltiasta voimaa kohtaan, joka meitä ohjasi.» Seuraavana päivänä retkeläiset saapuivat jokiuomalle, jonka poikki he olivat menomatkalla kulkeneet ja jossa oli runsaasti vettä. Kaksi hevosista tosin kaatui aavikolle, mutta siksi lähelle, että he saattoivat palata niille vettä viemään ja siten pelastaa ne.

Asuttu erämaan keidas.

Tämä jokiuoma, joka kartoilla yhä vielä tunnetaan Sturtin antamalla Coopers Creekin nimellä, oli sanomattoman autiossa erämaassa siksi huomattava ilmiö, että hän päätti käyttää loput varustuksistaan sen tutkimiseen. Toisin paikoin uoma oli aivan kuiva, mutta kauniita virrattomia suvantojakin oli pitkät matkat, ja rehevine rantoineen ne autiossa erämaassa näyttivät sanomattoman kauneilta. Toisin paikoin uoma hajaantui hyvin moneksi putaaksi, joissa vain paikoitellen oli vettä, ja näillä matkoilla sen juoksua oli hyvin vaikea seurata. Sturt oli ymmällään, mitä ajatella tästä omituisesta muodostuksesta. Eräässä kohdassa hän tapasi pari alkuasukasta ja lahjoitti toiselle kirveen, toiselle koukun. Nämä pitivät niitä, kunnes lähtivät pois, antoivat ne silloin takaisin ja hämmästyivät suuresti, kun sitten älysivät, että ne olikin lahjoiksi aiottu. He lähtivät sitten aamiaista hankkimaan, uivat keskelle jokea ja alkoivat sukeltaen noutaa pohjasta simpukankuoria.

Rajatonta hämmästystä.

Alkuasukkaiden polut kävivät nyt yhä leveämmiksi ja rannoilla oli paljon oksista tehtyjä majoja; maa siis ilmeisestikin oli taajaan asuttu. »Emme olleet kauaksikaan ratsastaneet», kertoo Sturt, »kun eräässä paikassa näimme alkuasukkaan oksia katkovan. Lähemmä tullessamme huusimme hänelle, mutta siitä ei ollut apua. 70 askeleen päästä jälleen huusimme, mutta ei nytkään hän kuullut, siitä syystä ehk'ei, kun oksat hänen taittaessaan kahisivat. Vihdoin hän kokosi ne kimpuksi ja heitti kimpun selkäänsä, kääntyen meistä joelle, sen poikki kulkeakseen, mutta sattui sitten suoraan eteemme. En voi kuvata hänen kauhuaan, enkä hämmästystään — oksakimppu putosi — hän levitti kätensä — ja vavisten kiireesti kantapäähän alkoi huutaa niin paljon kuin ääntä pääsi. Ratsastimme lähemmäksi ja käskin Stuartia laskeutumaan hevosen selästä ja istumaan maahan. Tämä aluksi säikäytti mies parkaa vielä enemmän, hän kun epäilemättä luuli miestä ja hevosta yhdeksi eläimeksi, ja hän oli hämmästyksestä kaatua selälleen nähdessään niiden eroavan. Mutta kun Stuart istui maahan, oikaisi hän taas itseään ja vähitellen jonkun verran rauhoittui.» Hänen huutoonsa saapui siihen toinenkin musta ja merkkien avulla Sturt koetti saada heiltä seuduista tietoja, jotka kuitenkin pakostakin jäivät hyvin häälyviksi. Sturt luuli heidän liikkeittensä ja merkkiensä osoittavan, että pohjoisen ilmalla oli suuri sisäjärvi.

Jonkun päivämatkan yhä kauemmaksi kuljettuaan Sturt seuralaisineen leiriin asettuessaan kuuli »sanomattoman surumielistä ulvontaa vastapäätä olevalta multatörmältä ja näimme, kuinka seitsemän mustaa päätä verkalleen meitä lähestyi… Ryhmään kuului hyvin vanha sokea ukko, jota nuorempi mies talutti, ynnä viisi naista. Kaikki he itkivät sanomattoman katkerasti ja naiset lausuivat matalia, surumielisiä sanoja, mutta saimme heidät istumaan ja pelkonsa heittämään. On mahdotonta sanoa, vanhako ukko oli, mutta hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset ja hänen toinen jalkansa oli haudassa.» Sturt luuli näiden raukkain tällä tavalla tahtoneen retkikuntaa lepyttää, kun ehkä eivät voineet pakoon lähteä. Hän antoi vanhukselle suuren päällystakin, joka kovin ilahutti häntä. Kun joukko oli niin pelokas, ettei siltä voinut tietoja saada, laski Sturt puolen tunnin kuluttua sen menemään.

Vähän kauempana tuli vastaan joukko, johon kuului kaksi päällikköä ja neljätoista nuorta miestä ja poikaa. He astuivat kahteen riviin järjestyneinä ja lähestyivät verkalleen. Stuart lähti jalan heitä vastaan, jonka huomatessaan alkuasukkaat pysähtyivät ja kävivät maahan istumaan ja Stuartkin kävi heidän eteensä istumaan. Molemmat päälliköt katsoivat maahan ja itkivät, niin että kyynelet tippuivat, mutta nuoret miehet nauroivat ja pistivät kielen poskeensa. Toinen päälliköistä oli valtavan pitkä mies ja oli punamullalla maalannut itsensä. Sturt sai tältä joukolta jotenkin selviä osoituksia jokiuoman suunnista ja lähti, päälliköille puukot annettuaan, matkaansa jatkamaan. Molemmat päälliköt kuitenkin seurasivat häntä ja toinen esitteli hänet hieman kauempana vanhalle isälleen, jolle Sturt antoi toisen puolen peitteestään, kun hänellä ei enää ollut muutakaan lahjoitettavaa. Päälliköt saattoivat retkeläisiä vielä kauemmaksikin kahdelle majalle, joissa asui toistakymmentä henkeä ja vielä sitäkin edemmäksi, niin että Sturt viiden mailin matkalla tutustui neljään eri heimoon, joihin kaikkiaan kuului kahdeksattakymmentä henkeä. Nämä ystävälliset ihmiset pyysivät vieraita jäämään luokseen, mutta retkeläiset jatkoivat kiireellä matkaa, päästäkseen niin kauas kuin suinkin, ennenkuin aroilta kaikki vesi kuivuisi ja heidän paluumatkansa kävisi mahdottomaksi.

»Kun olimme viimeisen heimon luota lähteneet, ratsastimme edessä päin näkyvää hietakumpua kohti ja tuskin olimme majoista lähteneet, ennenkuin molemmat vapaaehtoiset saattajamme juoksujalkaa riensivät edelle ja katosivat hietakummun taa. Tunsin siksi hyvin tämän kansan tavat, että arvasin tämän jotain merkitsevän, ja sanoin Stuartille olevani varma siitä, ettemme vielä olleet nähneet Coopers Creekin kaikkea kansaa. Mutta sitä en voinut käsittää, miksi he olivat rakentaneet majansa niin kuraisten lätäköitten varteen, kun lähellä oli niin mainioita suvantoja, joiden rannalla olisivat voineet asua. Saavuimme kummulle kuitenkin pian sen jälkeen, kuin molemmat päälliköt olivat sen taa kadonneet, ja kun olimme päälle päässeet, tervehti meitä kolme tai neljäsataa sen taa tanterelle kokoontunutta alkuasukasta korvia huumaavilla huudoilla. Näkö oli erinomaisen vilkas ja sitä vielä kohensi pitkä rivi majoja naisineen ja lapsineen, joita näkyi tanteren toisella puolella pienen rinteen päällä.

Oudon heimon vieraina.

»Pysäytin vähäksi aikaa hevoseni kummun laelle ja katselin alla elämöivää laumaa, joka oli niin taajaan sulloutunut, että sen olisi piirittänyt yhdellä verkolla, sitten rauhallisesti Stuartin ja miesteni seuraamana ratsastin tanterelle, laskeusin hevosen selästä, jättäen hevosen miehilleni ja kävelin jalan alkuasukkaiden luo, jotka paikalla ympäröivät Stuartin ja minut.

»Jos nämä ihmiset olisivat olleet vihamielisiä, emme mitenkään olisi voineet paeta heidän käsistään, sillä hevosemme eivät enää jaksaneet nelistää pelastaakseen meidät ja samalla omankin henkensä. Olimme niin ollen kokonaan heidän vallassaan, vaikka ehkä olikin onnemme, etteivät he sitä tienneet; mutta he eivät suinkaan osoittaneet meitä kohtaan epäystävällisyyttä, vaan päin vastoin todellista vieraanvaraisuutta, niin että olisimme voineet pyytää, mitä suinkin heillä oli. Toiset kantoivat meille isoja vesikaukaloita ja meidän vähän juotuamme kehottivat ne hevostenkin juoda. Tämä epäilemättä oli huomiota ansaitsevaa rohkeutta, sillä olen varma, ettei kukaan valkoinen, joka ei olisi koskaan hevosta nähnyt (eikä yleensäkään kengurua suurempaa eläintä) olisi arkailematta kulkenut tämän kamalan ison eläimen luo ja kantamansa kaukalo rinnan tasalle kohotettuna antanut hevosten juoda ja samalla melkein kuonollaan heitä koskettaa. He tarjosivat meille paistettua sorsaa ja leipäänsä. Kun menimme heidän leiriinsä, osoittivat he meille suurta uutta majaa ja kehoittivat meitä siinä nukkumaan, mutta olin huomannut pienen kummun, jolla kasvoi neljä puksipuuta, ja tällä kummulla, jolle alkuasukkaiden kylästä oli noin viisikymmentä askelta, olin jo ennakolta päättänyt olla yötä, ja kun koetin ilmaista tämän alkuasukkaille, näyttivät he olevan siitä hyvin mielissään. Menimme sen vuoksi puiden luo ja riisuttuamme satulat hevosten selästä laskimme ne laitumelle. Kun alkuasukkaat näkivät meidän rauhassa istuvan, tulivat he luoksemme ja toivat meille risuja, jotta saatoimme tehdä tulen, koska puita oli hyvin niukasti.»

Tämän heimon miehet olivat Sturtin mielestä komeimmat, mitä hän oli Austraaliassa milloinkaan nähnyt, ryhdikkäitä, pitkiä ja jotenkin voimakkaita. He eivät millään tavalla silponeet eivätkä arveluttaneet ruumistaan. Lapsetkin olivat hyvän näköisiä, mutta naiset rumia ja nälkiintyneitä, liian työn rasittamia, kuten Austraalian naiset yleensä. He olivat iloista kansaa ja näyttivät olevan vierailun johdosta kovin hyvillään, ja kun he ehkä olivat hieman tunkeilevia, niin johtui tämä luonnollisestikin uteliaisuudesta ja oman suuren lukunsa synnyttämästä luottamuksesta. Mutta helppo oli heitä hillitä, eivätkä he uskaltaneet koskea valkoisiin vieraihinsa, taikka ruveta heidän taskujaan tutkimaan. Sturt luuli heidän merkeistään käsittävänsä, että joki syntyi lakeuksilla pienestä haarasta ja ettei kauempana idässä enää ollut vettä, vaan että hän kuolisi, jos sinne lähtisi. Suuremmistakaan vesistä, joilla asukkaat liikkuivat kanooteilla, eivät nämä tienneet mitään. Auringon laskiessa kaikki alkuasukkaat lähtivät retkeläisten luota omaan leiriinsä, jossa he myöhään istuivat ja valvoivat, naiset siemeniä jauhoksi survoen kahden kiven välissä ja saada aikaan kankaan kutomista muistuttavan äänen. Heidän leirinsä pitkine tulirivineen oli sangen soma katsella, ja tummaihoiset ihmiset majasta majaan kulkiessaan tai valkeiden ääressä seistessään olivat kuin näyttämöllä. Kello 11 aikaan kaikki oli niin hiljaa, ettei olisi mistään aavistanutkaan olevansa niin suuren kansanjoukon läheisyydessä.

Seuraavana päivänä Sturt vielä lähti, alkuasukkaiden varotuksista huolimatta, matkaa jatkamaan, mutta tuli piankin niin pehmeille lakeuksille, etteivät uupuneet hevoset olisi jaksaneet niiden poikki kauankaan matkata. Hän otaksui joen alkavan juuri tältä liejuiselta lakeudelta ja päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla retkeläiset tapasivat alkuasukkaita, joista alkoi olla vastusta, mutta suoriutuivat kuitenkin tappelutta heistäkin.

Coopers Creek.

Lähes parisataa kilometriä Sturt näin oli tutkinut Coopers Creekiä, saamatta silti täydellistä käsitystä sen todellisesta luonteesta.. Mitchell ja Kennedy olivat jo ennen tutkineet Queenslandista alkavan Barcoon latvat, ja Coopers Creek oli tämän joen alajuoksu. Sturt olisi sen vartta ylöspäin seuraillen helposti päässyt lähes Tyynen meren rannoille saakka. Toisina vuosina se tuo mukanaan suuret määrät vettä, peittäen tulvallaan laajalti niitä lakeuksia, joiden poikki Sturt oli matkustanut ja joilta hän tosiaan olikin tavannut monenlaisia tulvan merkkejä. Lopulta nämä, samoinkuin muidenkin sekä pohjoisesta että koillisesta laskevien jokien tulvavedet laskevat Eyre nimiseen suureen suolajärveen, joka vain semmoisien tulvien jälkeen onkin järvenä, tavallisissa oloissa sitä vastoin liejuisena suona. Sturt kulki retkellään monen muunkin Eyre-järveén laskevan uoman poikki aavistamattakaan, että ne olivat yhtenäisen vesistön jätteitä. Toiselta puolen hän kuitenkin aavisti, että nämä arot ja erämaat toisinaan olivat laajain tulvain vallassa, koska paljaat savikentät sitten kuivuttuaan olivat halkeilleet syltäkin syviin rakoihin, niin että niiden poikki oli hyvin vaikea kulkea. Pysyvästi kuivina halkeamat arvatenkin olisivat pian pölystä täyttyneet. Pitempiin jokireitteihin viittasi taas se, että hän joskus keskellä kuivinta erämaata, tapasi jonkun aivan vähäpätöisen, vaikka tavallista syvemmän allikon, jossa oli kaloja murkinaksi asti.

Erämaan tuuli.

Paluumatkan jatkaminen Coopers Creckiltä oli edelleenkin vaikeata ja vaarallista pitkällisen kuivuuden vuoksi. Marraskuun 11:ntenä tuuli, joka kaiken aamua oli puhaltanut koillisesta ja ollut hyvin kuuma, yltyi kovaksi myrskyksi, eikä Sturt sanonut koskaan unohtavansa sen riuduttavaa vaikutusta. »Menin suuren eukalyptin suojaan, mutta kuumuuden puhku oli niin kamala, että olisi luullut heinän itsestään syttyvän tuleen. Hevoset seisoivat perä tuulessa, turpa maassa, jaksamatta päätään kohottaa, linnut vaikenivat ja puusta, jonka alla istuimme, varisi lehtiä kuin lumihiutaleita.» Lämpömittari halkesi, noustuaan varjossa yli 50 asteen. Selvää oli, että vesipaikat niin ollen nopeaan kuivuivat ja jäljelle jäi vain kosteata liejua, josta retkeläiset kuoppia kaivaen saivat sen verran, että henkensä säilyttivät.

Sturt oli jättänyt osan retkikunnasta varustettuun asemaan pohjoista kohti matkustaessaan, mutta veden kuivuminen ja mätäneminen oli pakottanut tämän osaston samoamaan etelää kohti ennen johtajansa paluuta. Limaista vihertävää vettä kuitenkin oli sen verran jäljellä, että ihmiset ja hevoset pelastuivat, yhtä kuormahevosta lukuun ottamatta, joka kuoli janoon. Pari päivää ruuatta oltuaan retkeläiset saattoivat laittaa itselleen vähän ruokaa. Ja vähän lihaakin he saivat, kun Stuart löysi koirien maahan kaivaman kinkun palasen ja talin. Sturt tästä sairastui niin vaikeasti, että suurimman osan loppumatkaa oli kykenemätön mihinkään, hädin tuskin pysyi satulassa, kunnes saavutti kuormaston, jonka mukana hän sitten matkasi härkävankkureissa. Kuormasto oli pysähtynyt samalle keitaalle, jossa retkikunta oli edellisen kuuman ajan viettänyt. Eteläisen pallonpuoliskon kesä oli jo edistynyt niin pitkälle, että paluumatka Darlingille uhkasi tulla katkaistuksi. Kuumuus oli nyt vielä suurempi kuin edellisenä kesänä. Tuuli kohotti ilman täyteen hienoa pölyä, jonka läpi aurinko paahtoi kuin sula metalli. Maa oli niin kuuma, että tulitikut syttyivät siihen pudotessaan.

Päästäkseen eteenpäin kulkemaan Sturt teurasti neljä härkää, nylki niiden nahkat tuppeen, neuloi reiät kiinni ja täytti ne vedellä. Näin retkikunta pääsi ensimmäisen pitkän taipaleen poikki ja tapasi sitten Stanley-vuoristossa vähän runsaammin vettä, niin että se hädin tuskin pääsi palaamaan Darlingille, jossa hallituksen apulähetys sitä odotti. Keripukista Sturt parani, mutta hänen näkönsä kärsi niin suurta haittaa, että hän kotia palatessaan oli puolisokea, eikä enää koskaan ennalleen parantunut.

Muut retkeilivät myöhemmin samoissa seuduin paremmalla menestyksellä, etupäässä tietenkin siitä syystä, että ennakolta osattiin paremmin arvata odottavat vaikeudet ja niitä vastaan varustautua, mutta myös senkin vuoksi, että he sattuivat tekemään matkansa tuoreempina vuosina. Ilmastolliset eroavaisuudet saattavat eri vuosina olla Austraaliassa hämmästyttävän suuret. Sturtin retken kohdalle näyttää sattuneen erikoisen kuiva ajanjakso. Tähän viittaa sekin seikka, että he matkallaan tapasivat alkuasukkaita, joita odottamaton vedenpuute oli ajanut suin päin totutuilta asuinpaikoiltaan vettä etsimään.

Sturt oli toivonut mannermaan sisäosista löytävänsä luvatun maan, mutta sen sijaan hän löysikin »Austraalian kuolleen sydämen», vaikk'ei hän palatessaan vielä ollutkaan kaikkea toivoaan menettänyt. Hänen seuralaisensa Stuartin tehtäväksi jäi viimeistenkin toiveitten hävittäminen.

Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.

Joka on kerran saanut löytöretkeilijän iloja ja suruja ja rasituksia maistaa, se ei hevillä luovu uudelleen yrittämästä. Puutetta ja kaikkia mahdollisia vaivoja John McDowall Stuart oli saanut kokea yhden elämän osaksi runsaan määrän Sturtin viimeisellä retkellä, mutta ne hän pian unohti ja hautoi mielessään uusia retkiä, kunnes saattoi ruveta niitä omin päin toteuttamaan.

V. 1858 hän yhden valkoisen ja yhden maanasukkaan keralla lähti ensimmäiselle itsenäiselle retkelleen tutkiakseen Torrens- ja Eyre-järvien seutuja. Näitä suolajärviä oli pidetty samana suurena vesistönä, joka sirpin muotoisena kapeana koukerona ulottui kauas maan sisään ja eteläpäästään suon kautta purki vettä valtamereen, Spencer-lahteen. Tämä erehdys, joka näkyy kaikissa vanhemmissa kartoissakin, johtui omituisesta harhanäöstä. Kun Eyre v. 1840 tarkasteli seutua »Pettymyksen vuorelta» Torrens-järven itärannalta, näytti molempien järvien välinen seutu hänestä vedenpinnalta; todellisuudessa maata peitti vain suolakuori, joka kauas hohti kuin järven pinta. Vasta kahdeksantoista vuoden kuluttua kaksi matkustajaa, jotka retkeilivät näillä mailla samaan aikaan kuin Stuart, huomasi ja korjasi tämän erehdyksen ja Stuart saattoi vielä täydentää heidän havaintojaan. Hän saattoi palatessaan ilmoittaa, että nämä Austraalian osat sentään olivat vähän parempia kuin maineensa, sillä toisin paikoin oli hyviä laidunmaita ja Eyre-järven länsi- ja eteläpuolella oli kiehkura suolattomia lähteitä.

Maaliskuussa v. 1860 Stuart eräitten ystäväin avulla saattoi lähteä uudelle retkelle, paljon vaativampi tehtävä matkansa määränä. Etelä-Austraalian hallitus oli luvannut 250,000 markan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi kulkisi Austraalian poikki etelästä pohjoiseen, ja Adelaide oli määrätty lähtökohdaksi. Tämän palkinnon ja maineen retkeilijä nyt aikoi valloittaa.

Mac Donnell-vuoristo.

Matka piti taas aluksi Torrens- ja Eyre-järville, joiden takaa löytyi miellyttävä ja hedelmällinen maa — Austraalian arojen ulkomuoto melkoisesti vaihtelee vuosien mukaan — ja jokiuomia edelleen Mac Donnell-vuoristoon, joka kauriin käännepiirin vaiheilla ja sen suunnassa halkaisee Austraalian keskustan kahtia.

"Chambersin pylväs".

Mac Donnell-vuoriston eteläliepeiltä hän löysi luonnonmuodostuksen, »Chambersin pylvään», joka on laatuaan maailman omituisimpia. Se on 51 metriä korkea, tyvestä vain kuutta metriä leveä ja kolmea paksu hietakivipatsas, jonka lakea kovempi kerros raudan sekaista hietakiveä on säilyttänyt, niin että se on rapautunut pystysuorin seinämin. Pylväs seisoo kummulla, joka on kolmisenkymmentä metriä ympäristöään korkeammalla. Se todistaa, että koko lakeus on ennen ollut yhtä korkeata kuin tämä patsas. Hietakivipeite on kuitenkin aikain kuluessa rapautunut pois ja vain patsas jäänyt jäljelle.

Ayerin kallio.

Samanlainen jäännös on valtava »Ayerin kallio», joka on kauempana lounaassa hietaerämaissa ja jonka myöhemmät tutkijat löysivät.

Kun Chambersin pylväältä kuljettiin eteenpäin, oli ensin hiekkaista maata, joka ei kuitenkaan ollut aivan karua. Sangen pian sen jälkeen, kuin Stuartin retkien tulokset olivat tulleet tunnetuiksi, anastivat siirtolaiset sen karjoilleen ja laumoilleen.

Austraalian keskusta.

Huhtikuun 22:ntena Stuart havaintojensa mukaan oli saavuttanut Austraalian keskustan. Hän piirsi puuhun merkin ja pystytti viereen Englannin lipun. Kolmen tai neljän kilometrin päässä näkyi korkea vuori, jonka hän nimitti »Stuartin keskusvuoreksi». Seuraavana päivänä hän yhden toverin keralla nousi tälle vuorelle, nähden sieltä koko joukon vuoria, korkeitakin, metsää kasvavia uomia ja lakeuksia pensaikkoineen. Näiden vuorien ansio tietysti on, että seudussa on vettä, vaikka niukaltakin, koska pilvet niille satavat. Niiltä lähtee useita jokia, jotka kuitenkin kuivina aikoina kuivuvat.

Päästyään täten maanosan keskustaan ja terveyden ollessa hyvän ja eväitä riittämään saakka Stuart kahden seuralaisensa kanssa lähti pohjoista kohti tunkeutumaan, aikoen kulkea merelle saakka, jos se suinkin olisi mahdollista. Keskusvuoren toisella puolella heillä kuitenkin oli huono onni veden etsinnässä, niin että muutamia päiviä täytyi olla aivan vedettä. Alkuasukkaitten kaivoista ja jokien uomista sitä kuitenkin taas löytyi sen verran, ettei tarvinnut takaisinkaan palata, vaan saatettiin tehdä taivalta koko toukokuu ja vielä suurin osa kesäkuutakin. Kesäkuun 11:ntena he löysivät vettä oltuaan sitä ilman satayksi tuntia. Ruokavarat alkoivat olla hyvin vähissä ja keripukki näytellä itseään, mutta siitä huolimatta retkeilijät vaan jatkoivat matkaa. Keripukkia vastaan olivat seudun kurkut oivallinen apukeino. Kesäkuun 13:ntena kuultiin maanasukkaitten ääniä ja puolen kilometrin päässä heitä pari nähtiinkin.

Alkuasukkaita.

»Viittasin heille, että he lähestyisivät, mutta he vain tekivät käsittämättömiä merkkejä. Kuljin silloin heitä vastaan, mutta heti sen huomatessaan he poistuivat. Neljännestunnin kuluttua he taas ilmestyivät leirimme kohdalla olevan hiekkasärkän päälle ja kaksi muuta miestä ilmestyi siihen paikkaan, missä he olivat ensin olleet. Otaksuen tämän ainoaksi vesipaikaksi viittasin molemmille särkällä oleville, että he tulisivat veden luo, mutta he vain puhuivat ja tekivät merkkejä, joita en ymmärtänyt. Näytti siltä, kuin he olisivat tahtoneet saada meidät 'poistumaan, mutta minä olin päättänyt, etten poistuisi. He alkoivat sitten tehdä raivoisia liikkeitä, ravistella keihäitään ja kieputtaa niitä päänsä päällä. Nuorempi luullakseni oli viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän asetti sangen pitkän keihään kojeeseen, jolla he niitä nakkaavat, ja muutaman uuden liikkeen jälkeen tuli alas särkältä ja vähitellen lähestyi. Rohkaisin häntä viittauksilla tässä aikomuksessa ja kuljin samalla häntä kohti. Lopulta saavuimme joenuoman äyräille, hän toiselle, minä toiselle puolelle. Hänellä oli pitkä keihäs ja womera ja kaksi kojetta, jotka olivat bumerangin kaltaiset, mutta reunaltaan terävät kuin miekka; toinen pää oli paksumpi, ikäänkuin kahvaksi vuoltu. Hänen liikkeensä ilmaisivat nyt vihamielisyyttä ja hän tuli täydelleen valmiina taisteluun. Taitoin pensaasta vihannan lehvän ja kohotin sen häntä kohti, kehoittaen häntä tulemaan yli minun puolelleni. Kun se ei näyttänyt häntä miellyttävän, kuljin uoman poikki hänen puolelleen ja pääsin kahden askelen päähän hänestä. Mutta sitten minä hänen mielestään olin aivan riittävän lähellä eikä hän tahtonut laskea minua lähemmäksi, vaan kulki taapäin minun edessäni. Minä tahdoin päästä aivan hänen viereensä, mutta siihen hän ei suostunut. Seisoimme sitten alallamme ja koetin hänelle osoittaa, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin vettä kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Vihdoin hän näytti ymmärtävän, nyökkäsi päätään, osoitti vettä, sitten leiriämme ja kohotti ilmaan viisi sormea. Koetin sitten saada häneltä tietää, oliko pohjoisen tai koillisen puolessa vettä, mutta se oli mahdotonta. Hän katsoi minuun vakaasti pitkän ajan, alkoi puhua ja huomatessaan, etten ymmärtänyt häntä, teki sen merkin, jolla alkuasukkaat tavallisesti ilmoittavat haluavansa jotain syötävää, ja osoitti minua. Tahtoiko hän tietää, olinko nälissäni, taikka vihjata sitä, että minä hänelle pätisin illalliseksi, sitä en tiedä; mutta nyökkäsin hänelle päätäni merkiksi siitä, että ymmärsin hänet täydelleen. Erosimme sitten, mutta pidin häntä tarkkaan silmällä koko ajan uoman poikki takaisin palatessani. Ennen lähtöäni tuli siihen se toinenkin. Ensimmäinen oli iso, vankka, kauniisti kasvanut mies, kuutta engl. jalkaa pitkä. Hiukset olivat hyvin pitkät ja päänsä ympäri hän oli köyttänyt punaisen verkon ja hiusten päät valuivat harteille. En huomannut hänessä mitään muuta omituista. Heillä ei ollut nahkoja eikä mitään muutakaan ruumiinsa verhona, vaan kulkivat he aivan alasti.»

Sillä ajalla, minkä retkeilijät sen jälkeen vesipaikalla viipyivät, eivät mustat heitä enää häirinneet. Mutta pari viikkoa myöhemmin, päästyään kauempana pohjoisessa veden ääreen, Stuartilla oli kolmen alkuasukkaan kanssa sangen muistettava kohtaus. Ensin tuli leiriin kaksi nuorta miestä, tuoden lahjaksi opossumeja, pieniä lintuja ja papukaijoja; mutta kun he paikalla rupesivat varastamaan, mitä suinkin käsiinsä saivat, käski Stuart heidän poistua. Jonkun ajan kuluttua toinen heistä palasi takaisin, seuranaan nuorukainen ja vanhus. Kahdella heistä oli omituisen näköinen kypäri, joka oli tehty tiukkaan yhteen sidotuista, verkon sisäpuolelle kiinnitetyistä sulista, niin että se muodosti supun. Yritettyään turhaan merkeillä ilmaista toisilleen mielipiteensä ukko alkoi sangen vakavasti keskustella molempien nuorempien kanssa ja Stuartin puoleen sitten kääntyen teki vapaamuurarimerkin. Stuart hieman hätkähti ja katsoi häneen kiinteästi ja ukko uudisti merkin. Stuart vastasi ja ukko tuli hänen viereensä, taputti häntä päähän ja selkään ja siveli hänen partaansa.

Vihamielinen heimo.

Jos nämä merkit todella olivat, kuten tutkimusretkeilijä väitti, jonkinlaisia vapaamuurarimerkkejä, eivät ainakaan kaikki lähiseudun heimot kuuluneet tähän veljeskuntaan, sillä muutama päivä tämän merkillisen tapauksen jälkeen Stuart kohtasi heimon, jonka vihamielisyys ja sotaisuus kerrassaan keskeytti hänen etenemisensä.

Retkikunta tuli kesäkuun 26:ntena jokiuomalle, jossa oli melkoisia allikoita. Erään allikon luo oli leiriytynyt mustia ja Stuart teki melkoisen kierroksen välttääkseen heitä, jos suinkin mahdollista. Pahaksi onneksi ei hän etäämpänä löytänytkään vettä, niin pian kuin oli luullut, ja voidakseen juottaa hevoset illalla hänen sen vuoksi täytyi palata allikolle, jonka ääressä hän oli nähnyt mustat. Paluumatkalla retkeilijät huomasivat, että alkuasukkaat suurella joukolla olivat seuranneet heitä.

Kun Stuart tovereineen saapui vesipaikalle, ei siellä kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, jonka vuoksi hän luuli heidän näin kulkeneen karttaakseen valkoisia, kuten heidän tapansa yleensä oli. Vähääkään aavistamatta hyökkäystä retkeilijät johtajaansa seuraten kulkivat uomalle, jonka poikki he olivat aamulla menneet, mutta uoman luona hyökkäsi äkkiä okapensaitten takaa kolme isoa, voimakasta mustaa, kosolta bumerangeja, vaddeja ja keihäitä aseinaan. »He olivat meistä parinsadan metrin päässä. Kun oli melkein pimeä ja okapensaisto meille haitaksi, koetin päästä ohi huomaamatta, mutta se ei suinkaan ollut heidän tarkoituksensa, sillä he yhä lähestyivät, huutaen ja tehden kaikenlaisia uhmaavia liikkeitä.

»Käännyin silloin heidän puoleensa, tehden kaikkia mahdollisia ystävyyden merkkejä, mitä suinkin keksiä saatoin. He näyttivät olevan kovin raivoissaan, kieputtelivat bumerangejaan päänsä päällä, syytivät pahoja sanoja täydellä kurkulla ja hyppelivät jonkinlaista tanssia. Heihin yhtyi nyt muitakin heimon jäseniä, niin että heidän lukunsa muutamassa minuutissa oli noussut kolmeenkymmeneen; joka pensaasta näytti ilmestyvän mies. Asettaen kuormahevoset uoman puolelle ja asettuen niitten ja alkuasukkaitten väliin käskin miehiäni pitämään pyssynsä valmiina, sillä hyvin näin, että heillä nyt oli paha mielessä. He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota ystävyydenosoituksiin, joita minä herkeämättä tein, vaan verkalleen tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Olin kovin vastahakoinen ampumaan heitä ja tein edelleenkin rauhan ja ystävyyden merkkejä, mutta niistä ei ollut vähääkään apua.

»Heidän johtajansa, vanha mies, joka seisoi muitten edellä, viittoi bumerangillaan, ja me käsitimme nämä viittaukset siten, että hän vaati meitä poistumaan. Mutta uhman merkkejä ne todenteolla olivat, sillä tuskin olin kääntänyt hevoseni pään poispäin noudattaakseni heidän muka käskyään, kun bumerangeja alkoi pyrynä tuiskia meitä vastaan hirmuisen sotahuudon säestyksellä. Sitten he sytyttivät heinän palamaan ja alkoivat hyppiä, tanssia ja kiljua ja huitoa käsillään kuin paholaiset. Niiden kolmenkymmenen lisäksi, jotka jo olivat vastassamme, näin nyt paljon muitakin tulevan pensaitten takaa esille.

»Siitä huolimatta en vieläkään tahtonut ampua, vaan koetin jälleen saada heidät käsittämään, ettei meillä ollut minkäänlaisia pahoja aikeita. Lähestyttyään nyt noin neljänkymmenen metrin päähän he tekivät uuden hyökkäyksen ja heittivät bumeranginsa, joita tulla viuhki ja vihelteli korvaimme ympäri ja yksi osui hevoseeni. Silloin käskin ampua ja tämä hiukan hillitsi heidän raivoaan. Kuormahevosemme, jotka olivat edellä, säikähtivät ampumista ja hirveätä kiljunaa ja laukkasivat uoman poikki. Huomatessamme muutamain mustain juoksevan pensaasta pensaaseen erottaakseen meidät hevosistamme, edessämme olevain yhä kiljuessa ja nakatessa bumerangejaan ja tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi, annoimme heille uuden yhteislaukauksen ja lähetin Benin viemään hevoset parempaan paikkaan, kun taas itse Kekwickin kanssa jäin selän suojaksi.

Pääsimme piankin niitten edelle, jotka vielä seurasivat meitä, vaikka ampumamatkan ulkopuolella. Yhä enemmän ääniä yhtyi heidän kamalaan kiljunaansa ja joka suunnalla alkoi leimahdella tulia. Kun oli jo aivan pimeä ja maa oli matalaa pensaikkoa, vihollisemme rohkeita ja tappelunhaluisia, olisivat nämä tarmokkaat veitikat hyvinkin äkkiä meidät tuhonneet. Kun oli toivotonta taistella niin suurta ylivoimaa vastaan — ainakin kymmenen yhtä vastaan, ja hyvin älyten asemamme epäedullisuuden, päätin sangen vastahakoisesti palata edellisen yön leiripaikalle. He seurasivat meitä yhä. Olisin vain toivonut, että minulla olisi ollut edes neljä miestä lisää, mutta joukkomme oli niin pieni, etten muuta voinut kuin perääntyä ja asettua puolustuskannalle.»

Stuart kääntyy takaisin.

Seuraavana aamuna paloi merkkitulia joka puolella ja Stuart päätti luopua yrityksestään päästä pohjoisrannalle saakka. Valittaen, että hänen joukkonsa oli liian pieni pitämään puoliaan näin ilkeitä ja tarmokkaita alkuasukkaita vastaan, hän samalla antoi täyden tunnustuksensa heidän sodankäyntitaidolleen. »He olivat ilmeisestikin nähneet meidän kulkevan aamulla ohi, olivat tutkineet jälkemme, mihin suuntaan olimme kulkeneet, ja tietäen, ettemme alempana löytäisi uomasta vettä, vaan että meidän täytyisi palata takaisin, he jäivät odottamaan meidän paluutamme. Hyökkäyksensä he tekivät kahdenkertaisessa rivissä, avojärjestyksessä, ja meidän täytyi tähdätä tarkkaan, jotta tulemme tehoisi. Kun selkämme takana olisi ollut tämmöiset viholliset ja edessä luultavasti vielä paljon pahemmat, olisin saattanut retkikuntani tuhon omaksi, jos olisin yrittänyt tunkeutua eteenpäin.»

Stuart sen vuoksi kääntyi takaisin, saapuen lokakuussa Adelaideen, jossa hänen saavuttamansa tulokset synnyttivät suurta innostusta ja parlamentti paikalla myönsi uudet varat työn jatkamiseen, kunnes maanosan poikki oli avattu tie.

Uusi yritys.

Parin kuukauden kuluttua Stuart jälleen oli matkalla, lähtien Adelaidesta marraskuun 29:ntenä v. 1860. Hän pääsi nyt kauas »Hyökkäyksen joen» taakin tarvitsematta taistella alkuasukkaitten kanssa, mutta tällä kertaa hänen yrityksensä kärsi haaksirikon luonnonesteen vuoksi, joka oli aivan uusi ja aavistamaton.

"Stuartin aitapensas".

Retkikunnan eteen ilmestyi uudenlainen, siihen saakka tuntematon kasvi, jota ruvettiin sanomaan »Stuartin aitapensaaksi», se kun täydelleen esti pääsemästä millekään muulle suunnalle kuin taapäin. Pensas alkaa melkein aivan juuresta saakka työntää oksia, jotka sekaantuvat toisiinsa niin takkuiseksi vyyhdeksi, että semmoinen pensaisto sulkee tien täydellisemmin kuin taajinkaan pensasaita. Tätä pensasta kasvoivat laajat alat silmän siintämättömiin. Joka suuntaan retkikunta koetti tunkeutua sen läpi päästäkseen ja viikon ponnisteltuaan se lopulta löysikin heikon kohdan ja pääsi taas eteenpäin. Pensaikko vaihtui nurmea kasvavaksi lakeudeksi ja Stuart luuli tien rannikolle nyt olevan vapaan. Hän löysi täällä kauniin järvenkin, jonka hän nimitti »Newcastlen vedeksi», mutta ei sitten tarvinnut jatkaa kuin yksi päivä, ennenkuin aitapensas jälleen sulki tien. Oli mahdoton enää löytää heikkoa kohtaa, joka olisi sallinut jatkaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Retkikunnan eväät alkoivat olla niin vähissä, ettei Stuart uskaltanut tehdä vielä suurempaa kierrosta pensaikon ohi päästäkseen.

Adelaidessa viranomaiset olivat vakuutetut siitä, että Stuart oli siirtokuntain etevin löytöretkeilijä, jonka vuoksi hänelle viipymättä tarjottiin varoja uuteen retkeen. Vuoden lepo olisi ollut hänelle sangen tarpeen koettujen rasitusten jälkeen, mutta empimättä Stuart siitä huolimatta suostui tarjoukseen. Tosin oli sillä välin saapunut tieto Burken ja Willsin retken surullisesta tuhosta, mutta sekään ei pelottanut Stuartia antautumasta uudelleen rasituksiin ja vaaroihin. Hänelle varustettiin retkikunta, johon kuului yksitoista miestä, ja kahdentoista kuukauden eväät kerallaan hän joulukuun 29:ntenä 1861 lähti uudelleen matkaan.

Kolmas retki.

Retkikunta matkasi nopeaan ja vaikeuksia kohtaamatta maanosan keskustaan, kulkien maaliskuun 12 päivänä 1862 Stuartin keskusvuoren ohi. Saman kuun 28:ntena se kulki »Hyökkäyksen joen» ohi, jossa alkuasukkaat nyt osoittivat mitä ystävällisintä mielialaa. Huhtikuun 14:ntenä retkikunta tuli Newcastlen vedelle ja tehden nyt pidemmän kierroksen kuin edellisellä kerralla pääsi pensaikon poikki, löytäen sen takaa uuden suolattoman lammen, joka erään retkikunnan jäsenen mukaan nimitettiin »Frewin lammeksi».

Stuart luuli nyt, että tie oli selvä; mutta harvoin uusien urien kulkijat tietävät, mitä huomispäivä tuo huomassaan. Stuart ei todella enää osannut aavistaa, että häntä jälleen odotti sama pettymys kuin Newcastlen veden luona, mutta niin kuitenkin kävi. Retkikunta oli vain tavannut aitapensaistossa heikon kohdan. Sitä oli vielä penikulmittain tietä sulkemassa joka suunnalla. Päivän toisensa perästä he ratsastivat suuntaan ja toiseen koettaen selviytyä tästä näköjään loppumattomasta tiheiköstä, mutta vasta toukokuun keskivaiheilla he todella pääsivät läpi.

Retkikunta tapasi nyt koko joukon allikolta ja pienempiä lampia, joista suurin siirtokunnan maaherran mukaan nimitettiin Dalyn vedeksi. Sen luona retkikunta lepäsi jonkun ajan. Allikoista lähti puro, jota retkikunta jonkun ajan seurasi, kunnes se katosi pieneen suohon.

Stuart täytti nyt vesisäkit, jotka oli annettu retkikunnan mukaan, mutta joita ei siihen saakka oltu tarvittu. Hän luuli maan eteenpäin käyvän kuivemmaksi, mutta niin ei käynytkään, sensijaan retkikunta tuli seutuihin, joissa puut, pensaat ja linnut olivat toisenlaiset kuin etelässä. Se oli tullut kuumaan vyöhykkeeseen. Kasvullisuus kävi sitä vaihtelevammaksi ja maalauksellisemmaksi, kuta kauemmaksi he kulkivat, ja maakin muuttui retkikunnan tullessa Carpentaria-lahden länsipuolella olevalle hiekkakivi-pöytämälle, joka jo Leichhardtin matkan kautta oli tullut tunnetuksi.

Dalyn vedeltä erottuaan Stuart tapasi joen, joka laski Leichardtin nimittämään Roperiin. Hän meni tämän joen yli ja lähti toista syrjäjokea taas ylämaahan kulkemaan. Täällä alkuasukkaitten läsnäolo kävi ilmeiseksi sen kautta, että pensaikot sytytettiin palamaan, sitä myöden kuin retkikunta eteni, ja kesäkuun 30:ntenä retkikunta todella tapasikin alkuasukkaita. Stuart kirjoittaa kohtauksesta:

»Vanhus oli sangen ihmeellisen näköinen — hänen sääriensä pituus oli neljä engl. jalkaa ja koko pituus seitsemän jalkaa, ja samalla hän oli niin merkillisen hoikka, että näytti vain varjolta. Kekwickillä oli hatussaan ongenkoukku, joka paikalla herätti ukon huomiota. Hän osoitti merkeillä, miten sitä käytettiin ja haluavansa saada sen omakseen. Käskin Kekwickiä antamaan sen ja ukko näytti olevan siitä kovin hyvillään. Seuraavana aamuna Kekwickin luo tuli kuusitoista mustaa, jotka koukistivat etusormensa, pistivät sen suuhunsa ja vetivät ylöspäin, ojentaen sitten kätensä vastaanottamaan anottua ongenkoukkua. Varamme eivät kuitenkaan sallineet täyttää tätä pyyntöä ja jonkinlaiseksi korvaukseksi Kekwick vei ne hevosensa luo ja sormillaan kohotti sen huulet ylös, näyttääkseen heille sen hampaat. Mutta tämä näky ei ensinkään miellyttänyt heitä. Ilmeisestikin he luulivat hänen tahtovan heille osoittaa, että heidät syötettäisiin tälle pedolle, jonka vuoksi he kauhistuneina hyppäsivät taapäin. Kun samalla muuan retkikunnan miehistä ampui papukaijan, ottivat he lähdön ja kiljuen pakenivat pensaikkoon eikä heitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.

Heinäkuun 4:ntenä Stuart miehineen saapui niille äkkijyrkille rotkolaaksoille, jotka olivat tuottaneet Leichhardtille ja hänen tovereilleen niin paljon vaikeuksia. Onneksi he parikymmentä kilometriä kuljettuaan tulivat jyrkän nokan partaalle, jonka alla näkyi kaunis, pohjoista kohti juokseva joki. Stuart oli varma siitä, että tämä joki veisi merelle, ja nimitti sen Adelaideksi.

Laskeutuen pöytämältä jokilaaksoon retkikunta jatkoi matkaa pitkin joen rantoja, joilla tropiikin rehevä kasvullisuus oli vallitseva ja joilla sääskistä oli paljon harmia. Hevosten jalat olivat vuoristossa saaneet vammoja, jonka vuoksi matka nyt edistyi hitaasti. Vasta heinäkuun 24:ntenä retkikunta voitollisella mielellä vihdoin seisoi valtameren rannalla. Stuart kuvaa hetkeä seuraavasti:

Meri!

»Kuljimme laakson poikki ja tulimme viidakkoon, joka oli yhtä köynnöskasvien sokkelikkoa. Seisautin hevoset raivatakseni tien ja ratsastaessani muutaman askeleen kauemmaksi huomasin olevani rannalla ja näin Intian meren Van Diemenin lahdessa, ennenkuin hevosten keralla tulevat miehet edes aavistivat sen läheisyyttä. Thring, joka minun kerallani ratsasti edellä, huudahti »meri!» ja siitä he niin ällistyivät ja hämmästyivät, että hänen täytyi sanoa se vielä toinen kerta, ennenkuin he täydelleen ymmärsivät, mistä oli kysymys. Sitten he paikalla kajahuttivat kolme pitkää ja sydämellistä hurraata.»

Stuart kastoi kätensä ja jalkansa mereen, jonka saavuttamiseksi hän oli niin hellittämättä taistellut, ja suurimpaan puuhun leikattiin hänen alkukirjaimensa. Kulkien sitten niin lähelle Adelaiden suuta kuin vetelä maa suinkin salli, retkeilijät katsoivat pitkän hoikan riu'un ja siitä oksat karsittuaan kiinnittivät päähän Englannin lipun. Lipputangon juurelle kuopattiin retkikunnan vaiheista kertomus, jonka sen kaikki jäsenet allekirjoittivat.

Retkikunnan tarkoituksen saavutettuaan Stuart toisena päivänä sen jälkeen, kuin oli meren yhdyttänyt, lähti paluumatkalle. Paluumatka oli paljon helpompi menomatkaa, kun tie tunnettiin, mutta ylenmääräinen rasitus tällä ja edellisillä matkoilla alkoi riuduttaa Stuartin voimia ja paluumatkalla keripukki jo alkupäässä alkoi häntä vaivata.

Maanosan keskustaan saavuttaessa retken johtaja jo oli arveluttavasti sairaana. Hänen tarmonsa oli kuitenkin niin lannistumaton, ettei hän suostunut viipymään, vaikk'ei omin voimin enää päässyt edes hevosen selkään.

»Hyökkäyksen puron» läheisyydessä retkikuntaa tervehdittiin omituisilla menoilla. Stuart siitä kirjoittaa.

Manauksia.

»Eilen illalla meitä vähän ennen auringonlaskua ja sitten pimeään saakka huvitettiin ilveilyllä, jolla alkuasukkaat ilmeisestikin tahtoivat pitää meitä rauhallisina ja voimattomina. Se alkoi jonkun matkan päässä sankan mustan savun teolla (spinifex sytytettiin palamaan) jonka jälkeen he huutelivat mitä lystikkäimmin keuhkojensa koko voimalla. Auringon laskettua käskin joukkoani valmistautumaan hyökkäystä torjumaan. Ja he lähenivätkin sitä mukaa, kuin tuli tuli meitä kohti, ja nyt silloin tällöin näimmekin heidät. Yksi heistä oli vanha mies, jolla oli sangen voimakas ääni. Hän näytti lukevan manauksia, kiljuen niin kamalasti, etten ole eläissäni moista kuullut. Tuntui siltä, kuin olisi hän kärsinyt mitä hirveintä kidutusta. Muutamat naiset olivat hänellä apuna tässä kamalassa kiljunnassa.

»Illan käytyä pimeämmäksi ja heidän tultua noin sadanviidenkymmenen askelen päähän meistä näky oli sangen soma — jopa suurenmoinen. Etualassa olivat leirivarustuksemme ja miehemme valmiina hyökkäykseen. Jokiuoman toisella puolella oli pitkä jono liekkejä, joista toiset nousivat korkealle ilmaan, toiset paloivat matalina ja lepatellen. Liekkien keskellä alkuasukkaat näyttivät liikkuvan, suorittaen kaikenlaisia temppuja, ja heidän takanaan tuli vanhus vaimoineen. Jokaisen korkealle kohoavan liekin luona hän näytti suorittavan jonkun salaperäisen taian, kiljuen yhä samalla hirvittävällä äänellä ja väännellen ruumistaan ja sääriään ja käsivarsiaan joka tavalla. He olivat kuin paholaisia siten hyppiessään, kisaillessaan ja lystiä pitäessään liekkien keskellä.

»Vihdoin he tulensa keralla pääsivät allikolle saakka, pidettyään tätä kamalaa elämää lähes kaksi tuntia yhteen mittaan. Heti kun he saapuivat veden luo, hyökkäsivät eellimmäiset veden partaalle janoaan sammuttamaan ja heidän jälkeensä kaikki muut, vanhusta lukuunottamatta. Hän jatkoi ulvonaansa, kunnes hänelle tuotiin vettä ja se juomiseen tukehtui. Kun kaikki olivat juoneet, lähti koko joukko tiehensä, epäilemättä vakuutettuna siitä, että nämä manaukset ja temput olivat estäneet meitä mitään tekemästä heidän vettä lähestyessään.»

Lokakuussa Stuartin sairaus yltyi niin pahaksi, ettei hän kuukauden lopulla kyennyt käyttämään oikeata kättään, nieleminen kävi kovin vaikeaksi ja auringon laskiessa hän kävi sokeaksi. Marraskuussa hänen tilansa yhä huononi, niin että hän lopulta oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän ei voinut liikkua, ei puhua ja suu oli niin täynnään rakkoja, ettei hän voinut huuliaan kiinni saada. Häntä täytyi kantaa paareilla. Retkikunnan saapuessa uloimmille uudisasutuksille Stuart kuitenkin oli jälleen sen verran parannut, että hän saattoi istua satulassa, mutta siirtolaisten mielestä hän jo oli kuoleman oma. Lyhyen levon jälkeen ja saatuaan jonkun verran rohtoja hän kuitenkin parani sen verran, että joulukuun 12:ntena 1862 saattoi ratsastaa Adelaideen, joka mies mukanaan, joiden kanssa hän oli matkaankin lähtenyt.

Etelä-Austraalian hallitus antoi Stuartille 3000 punnan palkinnon ja laajan alan laidunmaata, mutta löytöretkeilijän terveys oli niin murtunut, että hänen täytyi palata takaisin Skotlantiin, joka oli hänen synnyinmaansa, ja siellä hän v. 1866 kuoli.

Stuart oli Austraalian maantieteen selvittelijöistä kaikkein etevimpiä. Hän matkusti nopeaan, pitäen mukanaan niin vähän väkeä ja matkatarpeita kuin suinkin, ja osasi erittäin tarkasti valita matkasuunnan. Vaikka hänen retkensä pitikin vain suunnattomien erämaitten halki, oli siitä kuitenkin tärkeät käytännölliset seuraukset. Samaa reittiä, jota Stuart kulki, rakennettiin sitten sähkölennätinjohto Adelaidesta Port Darwinim ja mantereen poikki suunniteltu rautatiekin kulkee näitä latuja, vaikka suurin osa siitä vielä onkin rakentamatta.

Burke ja Wills.

Stuart ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka kulki Austraalian poikki. Vähän ennen häntä suorittivat saman suur'uhon O'Hara Burke ja W.J. Wills, jotka Viktoria siirtokunnan hallitus oli lähettänyt matkaan Melbournesta. Tällä retkikunnalla oli kameeleja, joita jo v. 1846 oli Austraaliaan tuotu. Kameeli oli Austraalian erämaissa hevosta monta vertaa edullisempi juhta, sillä hädän tullen se saattoi kulkea kymmenen ja kaksikintoista päivää juomatta, jota vastoin hevosta oli juotettava kerta vuorokaudessa. Kameeleilla kuljetettiin kuormastoa, itse retkikunnan jäsenet kuitenkin ratsastivat hevosilla.

Burke jätti suurimman osan miehistään Darling-joelle ja lähti itse pienemmän joukon keralla edellä kulkemaan. Maa, jonka läpi hän matkusti, oli metsäistä ja tasaista, metsien välissä oli ruohoisia lietemaita ja jokia ja puroja kierteli sen kautta Sturtin löytämälle Cooper joelle, joka itärannikon vuoristoista laskee Eyre-järveen — niinä harvoina vuosina, jolloin siinä on riittävästi vettä — ja sinne jätettiin taas joukko miehiä ja ruokavaroja. Kuusi viikkoa Cooper joelta kuljettuaan retkikunta v. 1860 saapui Carpentaria lahden eteläisimpään kolkkaan. Tällä taipaleella kuljettiin saman erämaan poikki, jossa Sturt oli ollut vähällä nääntyä kuusitoista vuotta aikaisemmin.

Menomatka oli ollut nopea, vaikka riitojen vuoksi ikävä, mutta paluumatkalla tuli retkikunnan johtajille tuho. Yksi mies kuoli väsymyksestä ja kuumuudesta. Burken, Willsin ja Kingin täytyi teurastaa hevosensa ruokatavarain loputtua. Lopulta he eksyivät ja päiväkausia harhailivat pensaikoissa. Saapuessaan Cooper-joelle jätetyn osaston leiripaikalle he olivat niin uupuneet, että tuskin pystyssä pysyivät. Mutta samana aamuna, jona he sinne saapuivat, oli sieltä apuosasto lähtenyt paluumatkalle siirtokuntiin. Joku verta ruokavaroja oli leiriin jätetty, mutta ne eivät kauaksi riittäneet. Lopulta Burke ja King lähtivät pyrkimään eräälle lammas-asemalle, jonne oli 250 kilometriä matkaa, ja Wills, joka ei kyennyt kävelemään, jätettiin Cooper-joelle. Ystävälliset alkuasukkaat antoivat heille matkalla nardu-hernekasvin siemeniä, mutta ne eivät heitä ravinneet, ja toivottu lammasfarmi väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä koskaan löytynyt. Lopulta heidän täytyi palata Cooper-joelle, mutta tällä matkalla Burke kuoli. Kuollessaan hän kielsi tovereitaan itselleen hautaa kaivamasta, ettei rasitus vähentäisi heidän voimiaan ja samalla pelastuksen mahdollisuuksia.

Kun King saapui leiriin, oli Wills sillä välin kuollut nälkään. King pääsi erään alkuasukasheimon hoitoon ja eli siten kolme kuukautta, kunnes lähetettiin apuretkikunta etsimään kadonneita löytöretkeilijöitä. Coopcr-joella oli jo ennenkin käynyt apuretkikunta, mutta se oli sattunut tulemaan sillä välin, kun Burke ja King olivat lammasfarmia etsimässä, ja oli palannut takaisin, luullen retkikunnan johtajain tuhoutuneen.

Howitt johti yhtä viidestä apuretkikunnasta, jotka ensimmäisen tyhjin toimin palattua paikalla lähetettiin Viktoriasta kadonneita johtajia etsimään. Hän antoi elävän kuvauksen Kingin löydöstä: »Lähellä Cooper-jokea odottamatta tapasin ryhmän mustia, jotka istuivat leiritulensa ääressä. Minut nähdessään he hajaantuivat pensaihin, jättäen yhden miehen jälkeensä. Tämä olento, joka oli repaleinen kuin variksenpelätin, seisoi ja hetken aikaa hurjasti tuijotti valkoiseen mieheen. Sitten hän lankesi polvilleen. Minä ratsastin hänen luokseen. 'Kuka olette'? kysyin. 'Minä olen King', vastasi mies. 'Minä olen ainoa eloon jäänyt'. Hän kertoi, että Burke ja Wills olivat kuolleet muutama kuukausi aikaisemmin. Heidän jäännöksensä haudattiin, ja samana päivänä, jona Mc Dowall Stuart voitokkaana palasi Adelaideen onnelliselta matkaltaan, kannettiin Melbourneen Burken ja Willsin ruumiit.

Muista apuretkikunnista J. McKinlayn johtama kulki mannermaan poikki vahan läntisempää reittiä kuin Burke ja Wills ja palasi Adelaideen Quecnsandin eteläosien kautta. Kolme retkikuntaa purjehti pohjoisrannalle ja tunkeutui sieltä maanosan sisustaan. Landsboroughin johtama kulki maanosan poikki Carpentaria lahden rannalta lähtien. Nämä retket olivat sangen tärkeitä sisämaan asutukselle, sillä ne paljon lievensivät sitä pelkoa, joka aina Oxleyn retkestä saakka oli ollut sikäläisiä erämaita kohtaan vallalla.

Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.

Länsi-Austraaliassa tapahtuivat ensimmäiset matkat sisämaahan Albanystä ja Joutsenjoen suuhun perustetusta Perthistä. Joutsenjoen laakso tutkittiin latvoille saakka, ja v. 1830 kuljettiin Perthistä sisämaan kautta Albanyyn. Näillä lyhyillä retkilläkin kuitenkin sisämaa paljasti toivottoman erämaaluonteensa.

Grey.

Luoteisrannikolla luutnantti George Grey v. 1837 teki ensimmäisiä yrityksiä tunkeutua sisämaahan. Tiheiden rantametsien läpi päästyään hän ei kuitenkaan löytänyt vehmaita ruohomaita, kuten oli toivonut, vaan vuori-ylängön, joka oli niin täynnä syviä rotkoja, että sen poikki oli melkein mahdoton hevosella kulkea. Laaksot olivat ylipääsemättömiä soita. Retkikunta tunkeutui syvemmälle maan sisään nämä vastukset kiertääkseen. Joka päivä ukkonen pauhasi ja sade valui virtanaan, vuorimaa oli jylhän kaunista, kasvullisuus rehevää ja eläimiä runsaasti. Alkuasukkaat olivat näillä kulmilla sotaisempia kuin mantereen itäosissa. Eräs haavoitti Greytä keihäällä reiteen. Lopulta retkikunnan täytyi palata rannikolle siihen paikkaan, josta oli lähtenytkin, vaikka Grey olisi mielellään kulkenut maata Perthiin saakka.

Hän laski nyt laivalla Sharks Bayhin, joka on Austraalian manteren läntisiinmässä polvessa, ja lähti sieltä veneillä rantaa seurailemaan. Veneet kuitenkin kärsivät haaksirikon ja johtajan täytyi muutaman miehen kera vähin eväin kulkea rantaa pitkin Perthiin, josta lähetettiin apuretkikunta jälkeen jääneitä etsimään.

Gregoryt.

Veljekset Augustus ja Frank Gregory tutkivat vv. 1846—1852 useita länsirannikon jokia, varsinkin Murchisonin, joka kartoitettiin. Myöhemmin (1855—56) Augustus Gregory kolmannen veljen keralla kulki Austraalian pohjoisosan poikki Viktoria-joelta itärannikolle ja avasi paljon hedelmällisiä seutuja asutukselle. Kaksi vuotta myöhemmin hän lähti Leichhardtia etsimään ja kulki silloin Brisbanen seuduilta Barkoo joelle ja edelleen Adelaideen. Leichhardtin jäljet hän löysikin ja seurasi niitä kotvasen, mutta lopulta ne erämaahan hävisivät.

Mannermaan poikki rakennettu sähkölennätinjohto, joka v. 1870 valmistui, oli asemineen hyvä tukikohta niille retkikunnille, jotka seuraavina aikoina lähtivät maanosan sisustaa tutkimaan. Varsinkin lännessä oli vielä suunnattoman laajalta tuntemattomia alueita. Jotkut vielä toivoivat sieltä löytävänsä joko suuren sisämeren taikka »Toivotun siunauksen», vaikkapa toivojain luku olikin vähiin supistunut. Karjatilain omistajat toivoivat rannattomia hyviä laidunmaita, vuorimiehet ja seikkailijat kultaa ja jalokiviä, valtiomiehet laajempia asunta-aloja Euroopan liikaväestölle.

Giles.

Ernst Giles lähti v. 1872 eräältä Eyre-joen luoteispuolella olevalta lennätinasemalta Länsi-Australian tuntemattomiin seutuihin. Hän löysi Amadeus nimisen suolajärven, taikka oikeammin suolakentän, jolla suolakuoren alla on kosteata liejua. Järvessä on useita saaria ja toisia luo kangastus. Rannat ja seutu laajemmaltakin on sangen autiot eikä Giles voinut aikomuksensa mukaan kulkea erämaan poikki länsirannalle.

Seuraavana vuonna hän teki uuden yrityksen etelämmästä, mutta kohtasi vain hiekka-aavoja ja spinifex-kenttiä, joiden terävät oat tekivät kulkemisen sekä hevosille että ihmisille kidutukseksi. Giles tosin löysi erämaasta keitaan, mutta siinä oli niin vähän ja niin huonoa vettä, että hänen täytyi kääntyä takaisin, ja paluumatkalla hän oli janoon kuolla. V. 1875 hän lähti vielä kerran yrittämään, eikö pääsisi erämaan poikki länsirannalle, ja tällä kertaa hänellä oli entistä paremmat varustukset ja hevosten asemesta kameelit. Hän lähti nyt matkaan Spencer-lahden pohjukasta ja 30:nnen leveyspiirin kohdalla matkusti länttä kohti. Viiden kuukauden kuluttua hän saapui Länsi-Austraalian rannalle Perthin kaupunkiin. Paluumatka tapahtui paljon pohjoisempaa reittiä, Amadeus-järveä kohti, ja tämäkin matka onnistui. Gileksen matkain kautta tuli Länsi-Austraalian luonne pääpiirtein selvitetyksi. Hän huomasi sen vedettömäksi; hietaerämaaksi, joka oli aivan sopimaton asuttavaksi.

Samaan aikaan kuin Giles lähti ensi retkelleen, lähti William Gosse samoihin seutuihin. Eversti Warburton kulki v. 1872 Macdonnel vuoriston luota erämaan poikki Oakover-joelle, joka laskee Intian mereen 20:nnen leveyspiirin kohdalla. Ellei hänellä olisi ollut kameeleja, olisi hän sille matkalle jäänyt, sillä vettä oli erämaassa ylen niukasti.

John Forrest.

John Forrest, josta myöhemmin tuli Länsi-Austraalian pääministeri ja commonwealthin (Austraalian liittokunnan) hallituksen jäsen, oli nuori maamittari, kun hän maaliskuussa 1874 lähti Perthistä, Lounais-Austraaliasta, tutkimusretkelleen. Hänen piti tunkeutua Perthistä keskimaan sähkölennätinlinjalle, ja viranomaiset olivat sitä varten varustaneet hänet matkalle. Lähellä meren rannikkoa seudut jo tunnettiin, mutta sisämaa oli aivan tuntematonta, sillä Giles lähti viimeiselle retkelleen vasta seuraavana vuonna.

Forrest seurasi aluksi Murchison joen laaksoa. Se oli verraten hedelmällistä ja tuoretta maata ja matka sujui jotenkin nopeaan. Mutta noin 500 kilometriä merenrannasta joki väheni vain pieneksi puroksi ja oli kuljettava sen vuoriston yli, josta joki alkoi. Nyt alkoivat matkan todelliset vaikeudet. Lähteet loppuivat kokonaan eikä ollut muuta vettä, kuin mitä oli jäänyt sateen muodostamiin allikoihin graniittikallion pintakoloihin. Tie kulki tiheiköiden ja pensaikoiden läpi ja pelätty spinifex-pensas varoitti retkikuntaa, että edessäpäin oli vedetöntä maata. Etelämpänä kuitenkin oli hyvää avointa maata, aroa, jolla kasvoi ruohoa ja ryhmissä suunnattomia valkorunkoisia eukalyptejä. Siellä oli myös pieniä puroja ja jokia, joista voitiin juottaa juhdat, mutta kaikki osoitti, etteivät nämä joet olleet pysyväisiä, vaan että maa kuivina vuosina oli aivan vedetöntä.

Forrestilla oli kuitenkin parempi onni kuin SturtiUa ja Stuartilla, vuosi oli verraten kostea ja hän löysi vielä kotvasen kauempaakin maan sisästä laidunmaita ja lähteitä. Mutta sitten maisemain luonne muuttui. Retkikunta tuli paljaalle aavikolle, joka oli tasaista kuin merenpinta ja silmän siintämättömiin spinifexin peittämä. Suolajärvi tai hietakumpu siellä täällä ei paljoakaan lieventänyt hietikon ja spinifexin ainaista yksitoikkoisuutta. Hevoset sairastuivat ja olivat toinen toisensa jälkeen hylättävät. Ihmisetkin uupuivat ja olivat lannistua tässä kamalassa erämaassa. Onneksi kuitenkin silloin tällöin tavattiin vettä graniittikallion koloissa, ja tämä se pelasti retkikunnan. Toisinaan kuitenkin kului pari kolme päivää, ennenkuin semmoisiakaan vesipaikkoja löytyi, ja joskus ne olivat tyhjiä, kun löytyivät. Tämä oli se kamala maa, josta sekä Gossen että Gilesin oli täytynyt takaisin palata, kun olivat koettaneet kulkea sen poikki idästä länteen. Nyt näytti siltä, kuin olisi Forrestinkin täytynyt palata takaisin, mutta hän oli kuitenkin jo tunkeutunut siihen niin pitkältä, että palaaminen saattoi olla yhtä vaarallista kuin eteenpäinkin kulkeminen.

Elokuun alussa koko retkikunta oli suuressa vaarassa. Oli tullut kuiva aika, eivätkä miehet sen enempää kuin juhdatkaan voineet janoaan sammuttaa muuta kuin suolaista liejua nielemällä. Kuljettiin pitkien mäkijonojen poikki, mutta yhtä toivottomana, kamalana pysyi maa. Syyskuussa päättyi etelän talvi ja kuumuus alkoi lisääntyä. Onneksi vihdoin kohdattiin puro, jossa oli sen verran vettä, että retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Pahimmat vaikeudet oli samalla voitettu. Syyskuun lopulla saavuttiin sähkölennätyslinjalle, ja sitten oli matka Adclaideen selvä. Forrestin matka oli epäämättömästi osoittanut, että Australian länsipuolisko on kuivaa erämaata, jota on mahdoton asuttaa. Ainoastaan länsirannikon jokilaaksoissa on hyviä maita ja vettä.

Näiden retkien kautta olivat tulleet pääpiirtein selvitellyiksi ne mahdollisuudet, mitä tämä maanosa asutukselle tarjosi. Aukkoja tietysti jäi vielä paljon, ja monen monta tutkijaa on ollut työssä niitä täyttämässä. Kun löydettiin kultaa, niin saivat löytöretket tavattoman suuren vauhdin, ja varsinkin Coolgardien kulta-alueet Lounais-Austraaliassa ja Kimberleyn kulta-alueet Luoteis-Austraaliassa tulivat laajalta tarkkaan tutkituiksi. Etsittiin maan poikki kulkevia reittejä, jonka kautta niihin voitaisiin kuljettaa karjaa kaakkois-Austraalian siirtokunnista, mutta nämä etsimiset olivat turhat. Austraalian läntisen puoliskon hieta- ja spinifexaavikoiden poikki ei ollut mahdollinen karjaa kuljettaa, ja samalla saatiin selville sekin, että varsinaisesta erämaa-alueesta oli turha kultaakaan etsiä.

Paljon on Austraalian sisäosissa vielä tutkimattomiakin aloja, etupäässä tietysti suuret erämaat, joiden läpi vain joku matkue on kiireesti samonnut, ennättämättä muuta etsiä kuin suorinta tietä lähimpään vesipaikkaan. Mutta tunnettujenkin ja kauttaaltaan hyvin asuttujen seutujen tieteellinen tutkiminen on vielä sangen puutteellista. Ei edes tarkkaa yleiskarttaa ole vielä voitu laatia ja geologinen kartoitus on vasta alulla. Viime vuosikymmenellä ovat Austraalian tieteelliset laitokset kuitenkin päässeet voimistumaan ja koettavat ripeästi korjata, mitä aikaisempi, ensi sijassa käytännöllinen aika on tekemättä jättänyt.

Ehkä suurin ja samalla mielenkiintoisinkin tehtävä on mustan alkuasukasväestön »folkloren» kokoaminen ja heidän kieltensä, elämänlaatunsa ja tapainsa perinpohjainen tutkiminen. Varhaisimmat matkustajat olivat tähän hyvin huonosti varustetut sekä puuttuvan kielitaitonsa että ihmistieteitten senaikaisen alkeellisen kehityskannan vuoksi.

Nuoren Austraalian alkuvaiheet.

Pohjois-Amerikan ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat olivat ihmisiä, jotka omantunnonvapautensa ja uskonsa vuoksi hylkäsivät isäinsä maan ja lähtivät valtameren taa uutta kotimaata perustamaan. Austraalian ensimmäiset uudisasukkaat olivat rikoksentekijöitä, jotka yhteiskunta työnsi keskuudestaan, päästäkseen huonoimmista aineksistaan. Samoin kuin puritaanipakolaiset löivät asuttamaansa uuteen maanosaan mitä pysyvimmän leiman ja muodostivat uuden kansallisuuden selkärangan, samoin rikollisuus löi tahransa nuoren Austraalian alkuvaiheisiin, vaikka tämä leima ei onneksi ollutkaan pysyväinen, vaan verraten pian on kulunut pois.

Murtovarkaita, varkaita, näpistelijöitä, väärentäjiä, maantierosvoja olivat ne asukkaat, joita Englanti lähetti valtaamaansa uutta maanosaa asuttamaan, naiset Lontoon katujen irtolaisnaisia, joista huonompain sallittiin siirtokunnassa jatkaa entiseen tapaansa, vähemmän turmeltuneiden mennä parempain vankien kanssa naimisiin. Moitteettomasti käyttäytyväin vankien sallittiin sitä paitsi naida alkuasukkaitten joukosta. Tämmöisistä aineksista tahdottiin luoda uusi kansa.

Maassa, jossa kaikki oli rakennettava alusta, osa miehistä tuota pikaa eksyi Sydneyn tiheihin takametsiin. Keripukki alkoi tehdä tuhojaan. Hurjemmat vangeista karkasivat ja jäivät sille tielle. Siirtokunnassa pääsi kaikenlainen siveettömyys ja rikollisuus valtaan ja hirsipuu ja pamppu alkoivat sangen pian toimintansa. Alkuasukkaat, jotka alussa olivat ystävällisiä, muuttuivat vihamielisiksi. Osa vangeista teki salaliiton karatakseen Tahitiin, mutta tuuma saatiin ajoissa ilmi. Toiset tietämättömyydessään luulivat voivansa kulkea maisin Kiinaan ja sillä aikomuksella karkasivat. Irlantilaiset kapinalliset, joita vankien joukossa oli suuri määrä, luulivat neljän-viidensadan kilometrin- päässä Sydneystä etelään olevan toisen valkoisen siirtokunnan, jossa he voisivat elää vapaina ja työttä. Siirtokunnan kuvernööri laski heistä viisi etsimään tätä siirtokuntaa, ja vasta kun he kamalia vaivoja pensaikoissa kärsittyään palasivat takaisin, uupuneina ja jalat haavoissa, alettiin tämän jutun perättömyys älytä.

Siirtokunta edistyi sangen hitaasti, vangit kun olivat kovin laiskoja työtä tekemään. Oli toivottu meren antavan runsaasti kaloja, mutta se toivo petti. Euroopasta ja Etelä-Afrikasta tuodut eläimet ja viljelyskasvit kuolivat ymmärtämättömän hoidon vuoksi. Kun elintarpeiden lähetys oli epäsäännöllinen, nähtiin siirtokunnassa sen vuoksi usein nälkää. Ei edes järjestystä ylläpitävästä sotaväestä hallitus pitänyt tyydyttävää huolta.

Mutta siitä huolimatta kotimaasta lähetettiin yhä uudet laivalastit vankeja, joista kuitenkin suuri osa jo matkalla kuoli huonon hoidon ja tilanahtauden vuoksi. V. 1790 kuoli 939:stä miesvangista laivalla 281 ja 50 maihin noustuaan, ja eloonjääneet olivat tilanahtauden ja ravinnon puutteen vuoksi riutuneet aivan huonoiksi. Myöhemmin nämä olot kuitenkin paranivat ihmisystävällisten englantilaisten naisten vapaaehtoisten ponnistusten kautta, he kun kävivät itse tarkastamassa joka laivan, ennenkuin se matkaan lähti. Perillä vankeja kuitenkin odotti niin huono huolto, että toinen puoli sai nukkua vuoteitta ja peitteittä, eikä minkäänlaisia vaatteita jaettu vuosikausiin. Paremman näköiset naiset valitsivat upseerit ja merimiehet itselleen merimatkalla ja perillä siirtokunnan viranomaiset anastivat heidät. Huonommat saivat valita vangeista seurakumppanit. Kaikkia muita paheita ylempänä rehoitti pohjaton juoppous.

Sydneyn siirtokunta menestyi näissä oloissa niin huonosti, että kuvernöörit pyysivät saada kotimaasta kunnollisia vapaita siirtolaisia, muodostamaan asutukselle kunnollisen kantajoukon. Näille vapaille uudisasukkaille oli vankeja annettava työmiehiksi ja hallituksen avulla alkoikin kotimaasta saapua vapaitakin siirtolaisia ja tämä vapaa siirtolaisuus se muodosti Austraalian historiassa käänteen parempaan päin. Vapaiden uudisasukkaitten lukua lisäsivät täysinpalvelleet poliisit, sotamiehet ja merimiehet, joille viranomaiset antoivat maata ja avustusta. Heti ensi vuosina alkoivat siirtokunnan sadot parantua ja karjat ja lammaslaumat lisääntyä. Mutta niin huono oli siirtokunnassa elämä, että alussa vapaatkin siirtolaiset vaipuivat ympäristönsä tasalle juoppouteen ja siveettömyyteen ja heidän lukunsa täytyi melkoisesti lisääntyä, ennenkuin he saattoivat luoda terveen yhteiskunnan. Juoppous oli niin ylivoimainen, että toisina aikoina palkatkin maksettiin rommissa ja hallitus v. 1810 maksoi Sydneyn sairashuoneen urakoitsijalle työn hinnaksi 60,000 gallonia rommia. Työmiehen viikkopalkka oli yksi galloni (4 1/2 litraa) rommia, eikä muusta maksuvälineestä huolittu.

Korkeammille virkamiehille ja upseereille hallitus myönsi suuriakin maa-aloja, kuten luutnantti John Macarthurille, joka ensimmäisenä alkoi suuressa mitassa harjoittaa lampaanhoitoa. Kokeiltuaan ensin huonommilla roduilla hän v. 1797 toi maahan parasta espanjan ja englannin rotua ja saattoi jo muutaman vuoden kuluttua lähettää Englantiin mitä hienoimpia villalaatuja. Muut seurasivat esimerkkiä ja tästä koitui Austraalialle elinkeino, joka on sen ulkomaankaupan pohja ja perustus. Suurien lammasfarmien omistajista Uusi Etelä-Wales sai ensimmäisen rahaylimystönsä.

Sydneyn lisäksi perustettiin pian muitakin vankisiirtokuntia, aluksi Norfolk saarelle, Newcastleen Sydneyn pohjoispuolelle, Tasmaniaan, Moreton lahteen, jonka rannalle sittemmin kohosi Queenslandin pääkaupunki, ja, »Yrjö kuninkaan salmeen» Länsi-Austraaliaan. Parikin kertaa yritettiin nykyisen Melbournenkin paikalle perustaa vankisiirtokunta, mutta paikan etuja ei silloin vielä älytty ja kummallakin kerralla yrityksestä luovuttiin.

Vuosikymmeniä lähetettiin Englannista säännöllisesti laivanlastittain rikollisia Austraalian vankisiirtokuntiin, joten tämä nuori yhteiskunta aina sai uuden taakan huonoja aineksia, sitä myöden kuin se ennätti astua askeleen parannukseen päin. Yhä katkerammin alkoivat sen vuoksi yhteiskunnan kunnialliset ainekset vihata tätä järjestelmää, joka lamasi kaikki niiden edistyspyrinnöt ja uhkasi kokonaan tuhota nuoren maan tulevaisuuden. Emämaahan alettiin lähettää yhä äänekkäämpiä valituksia ja lopulta vaikutusvaltaiset miehet uhkasivat kapinallakin, ellei järjestelmästä tulisi loppua. Englannin parlamentti asetti vihdoin komitean asiaa pohtimaan ja antamassaan mietinnössä tämä perusteellisten tutkimusten jälkeen totesi, että rikollisuus ja siveettömyys olivat Austraaliassa saavuttaneet hirvittävän laajuuden, että pääosa rikoksista tuli vankien osalle ja että järjestelmän jatkaminen oli Austraalian edistykselle mitä turmiollisinta.

V. 1840 Englannin hallitus tämän mietinnön johdosta lakkautti vankien lähetyksen Uuteen Etelä-Walesiin, mutta jo kahdeksan vuoden päästä päätös taas peruutettiin. Vankilaivoja alettiin jälleen lähettää, mutta tällä kertaa siirtokunnassa tehtiin jyrkkä tenä ja uhattiin estää vankien purkaminen asevoimin, jota paitsi siirtokunnan eduskunta teki päätöksiä, joissa Englannin hallituksen käskyt kumottiin, ja nyt oli kotimaassa vihdoinkin taivuttava. Jälkeen vuoden 1851 Uuteen-Etelä-Walesiin, joka silloin vielä käsitti Viktorian ja Queenslandinkin, ei enää lähetetty uusia vankilähetyksiä.

Vielä surullisemmat olivat ne kokemukset, jotka Tasmanian oli vankisiirtokuntiensa vuoksi kestettävä. Vangeille myönnettiin siellä maan saariaseman vuoksi suurempi vapaus ja heitä sen vuoksi karkaili paljon saaren sisäosiin, jossa he rupesivat rosvoiksi, kokien kuitenkin toisinaan niin ankaraa puutetta, että söivät toisiaan. Alkuasukkaita kohtaan he harjoittivat mitä epäinhimillisintä väkivaltaa ja vääryyttä, surmaten, rosvoten, silpoen heitä mielin määrin.

Nämä pirulliset rikokset sytyttivät saaren tyhmissä, mutta hyväntahtoisissa alkuasukkaissa sammumattoman vihan ja he nousivat kaikkia valkoisia vastaan, murhaten ja raiskaten heitä ilman erotusta, ryöstäen heidän tavaransa ja polttaen heidän talonsa. Näitä rikoksia alettiin tehdä niin tiheään, että siitä välttämättä oli seurauksena rotusota. Saaren kuvernööri julisti hallituksen maksavan palkinnon jokaisesta kiinni saadusta alkuasukkaasta ja pani toimeen suuren ajometsästyksen, kun ei tämä auttanut. Kaikista siirtokunnan miehistä, mitä liikkeelle riitti, muodostettiin ketju, jonka piti ajaa alkuasukkaat Tasmanin niemeen. Mutta alkuasukkaat tunsivat maansa niin hyvin, että he pääsivät murtautumaan ketjun läpi, niin että vain yksi alkuasukas joutui ajojahdin saaliiksi. Sitä varten heidän kuitenkin täytyi murhata lapsensa, etteivät nämä huudoillaan ilmaisisi heidän leiriään. Ketjun läpi päästyään he riensivät murhaamaan, polttamaan ja ryöstämään takaa-ajajainsa kodeissa. Yksityiset retkikunnat saivat heitä kuitenkin paljonkin kiinni ja kaikki armotta surmattiin, mitä kiinni saatiin. 1803 Tasmaniassa oli hoin 1600 alkuasukasta; 1837 oli vain kolmisensataa jäljellä.

Kun alkuasukasvaivasta ei asevoimalla saatu loppua, päätti Robinson niminen uudisasukas, joka oli vangeille saarnannut, koettaa taivuttaa heidät rauhaan. Taitaen maanasukkaitten kieltä hän lopulta sai heidät muuttamaan Bassin salmen Flinders-saarelle, jossa heille rakennettiin kivitalot, koulut ja kirkot, jopa heidät opetettiin kirjoittamaan ja painamaan oma sanomalehtikin. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan näissä oloissa, jotka olivat heille niin oudot, ottaneet menestyäkseen, vaan heitä kuoli enemmän kuin syntyi, niin että kun heidät v. 1844 vietiin takaisin pääsaarelle, vain 44 oli enää elossa ja v. 1869 kuoli viimeinen mies ja seitsemän vuotta myöhemmin viimeinen nainen. Seitsemässäkymmenessäkolmessa vuodessa koko rotu hävisi sukupuuttoon.

Alkuasukkaitten jälkeen tuli valkoisten rosvojen vuoro, joita parissa vuodessa hirtettiin toistasataa. Samoin kuin Uudessa Etelä-Walesissa, samoin viranomaiset Tasmaniassakin koettivat rangaistuksensa suorittaneille vangeille hankkia vaikutusvaltaisen aseman yhteiskunnassa, jopa ottaa heidät virkoihinkin, mutta molemmissa siirtokunnissa kunnialliset siirtolaiset mitä ankarimmin vastustivat tätä, ja myönnettävää on, että tulokset olivat sangen masentavat. Sen sijaan Tasmaniassakin alettiin jyrkästi vaatia vankien lähettämisen lopettamista ja v. 1853 Englannin hallituksen täytyi siihen suostua, vaikka sangen vastahakoisesti. Rikollisten aineksien täydellinen maasta karkoitus tarjosi kotimaalle niin suuria etuja, että sen oli vaikea käsittää niitä vaaroja, mitä siitä oli niitä vastaanottaville nuorille yhteiskunnille.

Cook löysi v. 1774 Uuden Seelannin ja Uuden Caledonian väliltä valtamerestä pienen, erinomaisen hedelmällisen Norfolk-saaren, joka nykyään on tärkeä kaabeliasema. Tälle saarelle alettiin Austraaliasta lähettää huonoimmat vangeista ja siten syntyi rangaistussiirtokunta, jonka kehnompaa kaikenlaisissa paheissa tuskin maailma on ennen tai jälkeen nähnyt. Se oli »häkki täynnään epäpuhtaita lintuja, täynnään rikoksia Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, täynnään murhaa ja Jumalan pilkkaa ja kaikkea saastaa». V. 1856 tämä vankisiirtokunta lakkautettiin.

Moreton lahteen perustettu vankisiirtola lakkautettiin jo v. 1842, mutta Länsi-Austraaliaan vankeja lähetettiin kolmattakymmentä vuotta kauemmin, sillä sikäläiset maanviljelijät suosivat järjestelmää, heidän kun oli vaikea saada muulla tavalla työvoimaa. Kun Itä-Austraalian siirtokunnat yksimielisesti vaativat lakkauttamaan vankien lähettämisen Länsi-Australiaankin, noustiin siellä ankarasti vastustamaan tätä vaatimusta. Itäiset siirtokunnat, Viktoria etupäässä, painostivat kuitenkin niin ankarasti kotimaan hallitusta, että vankien lähettäminen länsi-Austraaliaankin lopetettiin. V. 1867 lähetettiin Brittein saarilta Austraaliaan viimeinen vankilähetys. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa oli niitä kaikkiaan lähetetty 137,161 henkeä, joista 20,319 oli naisia.

Se syvä juopa, joka Austraaliassa jäi vallitsemaan kunniallisten väkiluokkain ja vankien kesken, vaikka viranomaiset toisin ajoin koettivatkin kaikin tavoin hävittää tämän erotuksen, oli epäilemättä suurimpana syynä siihen, etteivät rikolliset ainekset päässeet syvemmin vaikuttamaan nouseviin polviin. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin vankien lähetys Länsi-Austraaliaan lakkasi, oli kaksikolmannesta heistä joutunut vaivaishoidon niskoille. Uudessa Etelä-Walesissa ja Tasmaniassa he tosin jättivät yhteiskuntaan syvemmät jäljet, mutta harva heistä pääsi sielläkään kohoamaan huomattavaan asemaan yhteiskunnassa taikka perustamaan etevää sukua. »Se alhainen, rappeutunut ja usein taudin turmelema ihmiskanta, josta he olivat, ei ole se aines, josta uusia kansoja rakennetaan. Austraalian todellisen kehityksen luojat ovat sen vapaat siirtolaiset.»

Karjanhoito ja varsinkin lammashoito leväsi Austraaliassa sangen laajalle, vaikk'ei se käynytkään oikein tuottavaksi, ennenkuin säännöllinen höyrylaiva-liike alkoi ja laivoihin saatiin jäähdytysruumat. Kuvaavana esimerkkinä laumain suuruudesta mainittakoon, että eräs rouva, kohteliaisuuden lausuakseen, vertasi rikasta lammaslauman omistajaa patriarkka Jobiin. Mutta karjamies ei suinkaan ollut vertauksesta hyvillään, vaan päinvastoin vastasi loukkaantuneena: »Minä toivon, ettette minua vertaa Jobiin, jolla oli vain seitsemäntuhatta lammasta, kun minulla on kolmesataatuhatta. Ei Job ollut muuta kuin nappisaksa.»

Kuivuus tuotti karjanhoidolle suurimmat vaarat, etenkin kun omistajat eivät ensi aikoina koonneet minkäänlaisia heinävarastoita tämmöisten aikain varalta. Kuivuuden seurassa kulkivat usein suuret palot: kuten »mustan torstain» v. 1851, jolloin Viktorian kuivuneet pensaikot syttyivät palamaan ja tuli sai semmoisen vallan, että metsät, laitumet, hevoset, lampaat, lehmät, karjatalot ja monta ihmistäkin joutui satain mailien alalla liekkien uhriksi ja tuhkaa lensi aina Tasmaniaan saakka. Nuori siirtokunta kärsi arvaamattoman suuren vahingon.

Melkein kaikilla Austraalian siirtokunnilla oli, samoin kuin Tasmaniallakin, alkuaikoinaan paljon rettelöltä alkuasukkaitten kanssa. Sydneyn ympäristössä vangit paikalla riitaantuivat alkuasukkaitten kanssa. Länsi-Austraaliassa siirtolaiset kävivät heidän kanssaan yhtämittaista sissisotaa. Etelä-Austraaliassa, jonka pääkaupunki Adelaide oli, mustat oppivat pahoiksi karjan varkaiksi. »Valkoinen mies tappaa mustan miehen kengurun, aivan samoin musta mies tappaa valkoisen miehen kengurun.»

Mutta kaikkein katkerimmaksi kävi valkoisten ja mustain taistelu Queenslandissa. Alussa molemmat rodut tosin elivät rauhallisissa, melkeinpä sydämellisissä väleissä, mutta valkoisten lisääntyessä ja heidän karjainsa kasvaessa alkoivat mustat ryöstää karjaa ja maanviljelijät alkoivat armotta ampua mustia, vaikk'ei luoti olisikaan osunut todella syylliseen. V. 1858 eräs kirjeenvaihtaja kertoo, että Port Curtisin kultakentillä valkoisten ja mustain välillä vallitsi ainainen sotatila. Kummallakin puolella tehtiin hirvittäviä julmuuksia eikä hallitus millään tavalla koettanut hillitä mustain murhaa. Tosin oli alkuasukkaista muodostettu poliisivoima, mutta sen jäsenet olivat vielä verenhimoisempia kuin valkoiset, ampuen mustia veljiään milloin niitä vain tapasivat. Ja mustat murhasivat jokaisen valkoisen miehen, vaimon tai lapsen, milloin vain oli tilaisuutta. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin murhaamista jatkui vähentymättömällä vimmalla. »Uutta aluetta vallattaissa», kirjoitti »Queenslander», »kohdellaan alkuasukkaita aivan samalla tavalla kuin petoja tai metsän lintuja. Heidän omaisuutensa ryöstetään, lapsensa varastetaan, naisensa anastetaan, aivan miten vain valkoisten uudisasukkaitten mieleen juolahtaa. Pieninkin vastustelu saa luodin vastaukseksi. Tosin pieni osa valkoisista uudisasukkaista taisteli tätä tylyä julmuutta ja mielivaltaa vastaan, mutta enemmistö ei siitä suuria välittänyt, etenkin kun viranomaiset sallivat tämän hävityssodan. Valkoisten kesken oli yleisenä puheenaiheena, ettei Queenslandissa ollut tilaa kahdelle rodulle ja että sitä parempi, kuta pikemmin heikompi hävitettiin.

Austraalian asutus ja edistys tuskin olisi päässyt vielä moniin aikoihin vauhtiin, se tuskin olisi voinut vetää valkoisia siirtolaisia puoleensa, niinkauan kuin Amerikassa oli tilaa, ellei siellä olisi löydetty kultaa. Kulta se oli, joka yhtäkkiä kohdisti maailman silmät tähän pahamaineiseen etäiseen maahan ja teki siitä huomion polttopisteen. Elokuun 9:ntenä 1851 löydettiin Ballaratista, 128 kilometrin päässä Melbournesta, joka silloin vielä oli vain pieni maaseutukaupunki, kultaa suurin määrin.

Jo ennenkin oli kyllä tiedetty, että Australiassa oli kultaa, vaikk'ei sen runsaudesta oltu selvillä. Jo v. 1839 kreivi Strzelecki oli kuvernööri Gippsille näyttänyt kullanpitoisia kvartsikappaleita, joita hän oli löytänyt, mutta kuvernööri pyysi häntä pitämään löydön salassa, se kun muka vankisiirtokunnassa synnyttäisi levottomuutta ja kapinoita. Ja myöhemmin, erään toisen henkilön löytäessä kultaa toisaalta, hän vaati tätä niinikään pitämään löytönsä salassa. Mutta kun v. 1848 Californian kultalöydöt uhkasivat houkutella Australiasta kaikki työvoimat pois, täytyi hallituksen kuitenkin ryhtyä ilmoitettuja löytöjä tarkemmin tutkimaan. Helmikuussa 1851 löydettiin kultaa muutaman kilometrin päässä Bathurstista, pienestä Uuden Etelä-Walesin kaupungista, mutta ne, jotka. Sydneystä sinne riensivät, palasivat piankin pettyneinä takaisin. Kultamaa ei ollut niin rikas, että kaivaminen olisi kannattanut.

Toinen oli kuitenkin Ballaratin kultamaan laita. Jalo metalli esiintyi siellä lietteessä. Sitä ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, huuhtoa ja koota varastoon tai viedä alas satamakaupunkeihin myytäväksi. Monessa paikassa oli maanpinnalla nokareita ja kimpaleita, joista suurin painoi 184 naulaa.

Tuskin oli Ballaratin löytö tullut tunnetuksi, kuin Aleksanterivuoren ja Bendingonkin luota löydettiin kultaa. Koko Viktoria näytti äkkiä muuttuneen laajaksi kultamaaksi. Siirtokunnassa syntyi kultakuume; ken vain kynsille kykeni, lähti Melbournesta ja Geelongista kultamaalle pyrkimään. Rauhallinen, säännöllinen työ ei enää viehättänyt ketään, kun oli mahdollista yhtenä aamuna löytää niin paljon kultaa, että koko loppuiän saattoi elää saaliillaan. Mestari ja apulainen lähtivät kumpikin kultamaalle. Valtionvirkamiehet ja poliisit kiiruumman kaupalla heittivät virkansa. Satamaan tulleista laivoista miehistö muutaman tunnin kuluttua laivan tulon jälkeen katosi maalle ja sitten edelleen kultamaalle. Albanysta, Länsi-Austraaliasta, saapui Melbourneen liikeasioissaan muuan henkilö, joka sitä varten oli vuokrannut erikoisen laivan; hän ei päässytkään palaamaan, miehistö kun oli hänen maalla ollessaan karannut. Geelongin väestö neljässä kuukaudessa väheni 8291:stä 2850:neen. Sydneystä ja Tasmaniasta alkoi niinikään purkaa väkeä, uutisen sinne ennätettyä, ja sieltä tuli karanneita ja entisiä vankejakin, jonka jälkeen kultamailla rikokset alkoivat käydä tavallisiksi, kunnes ankaran erikoislain kautta pääsy kultamaille kokonaan kiellettiin vangeilta. Länsi-Australiastakin lähti ihmisiä liikkeelle, kävellen tuon 5000 kilometrin matkan, joka sieltä oli Ballaratiin, karujen erämaitten kautta. Kaikista maailman ääristä alkoi Melbourneen tulvia siirtolaisia kymmenestä kahteen kymmeneen tuhanteen kuukaudessa. Kaupunkiin eivät kaikki mahtuneet eikä satamassa lopulta ollut kaikille laivoille tilaa. Etukaupunkiin perustettiin väliaikainen kaupunki, »vaatekaupunki», jonka nimi riittävästi ilmaisee sen luonteen.

Kun joka puolella avattiin uusia kaivoksia ja kaupunkeihin alkoi saapua hallituksen aseellisten joukkojen saattamia kultalähetyksiä, joutuivat ihmiset aivan suunniltaan. Kaikkien ammattilaisten työ kallistui suunnattomasti ja sitä myöden nousivat kaikkien tavarainkin hinnat. Muuan vanha sotamies, joka monias vuosi ennen kullan löytöä oli säästämillään 100 punnalla ostanut Melbournen ulkopuolelta maakappaleen, sai siitä nyt 120.000 puntaa, maalle kun aiottiin rakentaa uusia taloja. Virkamiesten palkkoja taas täytyi tuntuvasti korottaa, he kun eivät kaiken kallistumisen vuoksi enää mitenkään tulleet vanhoilla palkoillaan toimeen.

Kullan saalis oli aivan satumainen. Marraskuun 9:ntenä 1851 toi kullan turvajoukko Aleksanterin vuorelta Melbourneen 100.000 dollarin arvosta kultaa ja Ballaratista 38.000 dollarin arvosta. Seuraavana keskiviikkona saapui 200.000 dollarin arvo, kolmantena keskiviikkona paljon yli 250.000 dollarin, ja neljäntenä keskiviikkona kultavaunu matkalla meni rikki ja turvajoukko saapui kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Sillä oli nyt 1110 kilogr. kultaa, jonka arvo oli lähes miljoona dollaria. Sitten kultasaalis kaiken kaikkiaan vielä melkoisesti suureni ja sitä vietiin Englantiin miljoonia puntia. Kymmenessä vuodessa lähetettiin Englantiin 110 miljoonaa puntaa hyvää kultaa. Melbournen asukasluku, joka v. 1851 oli 77,345, nousi neljässä vuodessa 333.000:een. Tosin Ballaratin ja muiden lietesuonien kultavarat jotenkin pian tyhjenivät, eikä yksityisten ilman koneita kannattanut sitten enää kultaa huuhtoa, mutta nyt alkoivat yhtiöt suurilla koneilla työn, murtaen kultaa kovista kvartsisärkistä, ja saalis vakaantui tasaiseksi.

Koko Austraalian elämälle kullan löytö antoi ennen aavistamattoman vauhdin.

Luonnollisesti se myös mitä voimakkaimmin kiihoitti uusiin löytöretkiin, jotka eivät olleetkaan turhia. Queenslandissa löydettiin jo v. 1858 kultaa, mutta vasta v. 1867 sen kaivaminen alkoi täydellä todella. Runsaimmin on kultaa saatu v. 1882 löydetystä Mount Morganista, joka on Rockhamtonin länsipuolella. Vuodesta 1860 vuoden 1900 loppuun saatiin Queenslandista kaikkiaan lähes miljardin dollarin arvo kultaa.

Karun, kuivan Länsi-Austraalian on yksinomaan kultaa kiittäminen siitä, että se on päässyt siksi nopeaan edistymään. V. 1886 alettiin Kimberleyn seuduilla kultaa kaivaa, mutta vasta v. 1891 ja v. 1893 kullantuotanto alkoi valtavasti kehittyä, kun Coolgardien ja Kalgoordien kultakentät tulivat tunnetuiksi ja sinne, kuivan erämaan keskelle, alkoi tulvia kymmenintuhansin ihmisiä ja syntyä kaupungeita, joihin on rannikolta rakennettu yli 500 kilometrin mittaiset vesijohdot. V. 1898 Länsi-Austraalian vuotuinen kullantuotanto kohosi suuremmaksi kuin ainoankaan toisen Austraalian valtion.

Muualtakin Austraaliasta on kultaa löydetty, samoin kuin Tasmaniasta ja
Uudesta Seelannistakin, eikä uusien kenttien etsiminen ole toivotonta.
Vielä voi jalo metalli siis tehdä monta palvelusta Austraalian
sisäosain tutkimiselle ja maanosan luonnonolojen selvitykselle.

Kullallaan Austraalia saattoi vapautua suunnattomasta velkataakastaan emämaalle ja asettaa olonsa vakavaraiselle pohjalle. Austraalian siirtokuntain yhdeksi liittyminen oli jo kauan ollut esillä, mutta vasta uudenvuodenpäivänä 1901 tämä ajatus toteutettiin ja uusi liittovaltio otti nimekseen »Commonwealth of Australia».

Eurooppalaiset uudisasukkaat tapasivat Austraaliassa monta kummaa, joita he eivät olleet missään muualla maailmassa nähneet, vaikka olivat laajaltikin kulkeneet. Austraalia on nimittäin ollut mittaamattomia aikoja eristettynä Aasiasta, Etelä-Amerikkaan sitä vastoin Etelänapamaan kautta geologisessa menneisyydessä ollut yhdistettynä maasillalla. Sen eläimistöllä on samat juuret kuin Etelä-Amerikankin faunalla, mutta Austraalian manteren kehnojen toimeentuloedellytysten vuoksi se on jäänyt kehityksessä aivan takapajulle. Paremmin on puoliaan pitänyt kasvisto, sillä vaikka se ei olekaan rehevää muuta kuin troopillisilla rannikkoseuduilla, on se kuitenkin kehittänyt muotoja, joita maailma on kilvan rientänyt omistamaan niihin tutustuttuaan.

Austraalia on Eucalyptus heimon, »kumipuitten», kotimaa. Nämä puut, joita löytyy puolentoista sataa lajia, matalista aropensaista aina valtavaan amygdalina lajiin, joka kohoo 150 metriä pitkäksi ja sitä paitsi juurillaan tunkeutuu kymmeniä metrejä maan sisään. Eräs tutkija sanoo sitä luonnon merkillisimmäksi kasviksi. Näiden puiden juuristo on niin laaja ja tiheä, etteivät mitkään muut puut tai pensaat voi niiden alla kasvaa, ja siitä syystä eukalyptusmetsä on niin valoisa ja yhtä helppo kulkea kuin kotoiset kankaamme. Samalla kun nämä puut kohoavat tavattoman pitkiksi, kehittävät ne mitä parasta puuainetta, joka kestää mitä erilaisimmissa asemissa. Sitä paitsi eukalypteilla on se ominaisuus, että ne hävittävät kuumetta haihtuvilla mehuillaan. Itä-Austraaliassa kasvaa mahtavia araucaria metsiä. Näistä havupuista alkuasukkaat poimivat syötäviä pähkinöitä. Rikkain kaikenlaisista kasvi-ihmeistä on Lounais-Austraalia, joka on maailman merkillisin kasvimaantieteellinen alue. Swanin jokivarren erinomaisen runsaasta kasvistosta on 82 pros. semmoisia, joita ei ole missään muualla maailmassa. Länsi-Austraalian luonnepuista mainittakoon lisäksi ruohopuut (Xanthorrhoea), jotka ovat Mexikon jukka-lajien läheisiä heimolaisia. Pohjois-Austraalian rannikkometsillä on troopillinen luonne ja ne ovat heimoa Etelä-Aasian lajeille. Viljelyskasveista Austraalia sitä vastoin oli tavattoman köyhä, mutta asutus on kaikkialla, missä se on jalansijaa saanut, tuonut mukanaan Vanhan maailman viljelyskasvit, jotka ovat menestyneet hyvin, missä vain kosteutta on riittävästi.

Austraalian faunalla on liitukauden tai tertiääriajan alkupuoliskon luonne. Austraaliassa ei nimittäin ole apinoita eikä puoliapinoita, ei petoeläimiä, kavioeläimiä eikä jyrsijöitä. Austraalialle kokonaan omituisia ovat kloaakkieläimet, joiden ruuansulatuskanavalla on sama rakenne kuin linnuilla, ja pussieläimet, joiden heimoa ei ole missään muualla paitsi Etelä-Amerikassa muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä. Suurimmat imettäväiset ovat kenguru, wombat, suuri lentokoira ja dingo. Pussieläimistä on merkillisimpiä pussirotta, joka oikeastaan on pieni kenguru; se elää ontoissa puissa, hyppää takajaloillaan ja liikkuu erinomaisen nopeaan. Sen metsästys on sangen suosittua urheilua. Vielä merkillisempi, ehkäpä koko luomisen merkillisin eläin, on nokkaeläin. Se on osaksi nelijalkainen, osaksi lintu, osaksi kala. Nokka on kuin sorsan nokka, varpaiden välissä on uimakalvot. Austraalian muita merkillisiä eläimiä ovat emu, musta joutsen ja kaunis lyyrylintu. Kumipuiden vihantain lehvien keskellä hohtavat loistavat kakadut kuin ihmeelliset kukkaset. Ne ovat Austraalian suosituimpia lintuja ja tuhansia käsittävinä pilvinä ne parveilevat maissivainioilla. Kaloista on merkillisin barramuda, jolla on sekä kidukset että keuhkot.

Yhtä merkillisiä kuin heidän majansa on Austraalian musta alkuväestö. Senkin sukujuuret ulottuvat niin kauas menneisyyteen, ettei nykyisten rotujen kesken ole ainoatakaan, jonka varmaan tiedettäisiin olevan sen sukua. Se tarjoo ihmistieteelle mitä suurimpia kysymyksiä ratkaistavaksi ja viime vuosina onkin ryhdytty entistä tarkemmin kokoomaan kaikkia mahdollisia tietoja tästä nopeaan muuttuvasta ja häviävästä kansasta. Huolimatta mustasta ihoväristään muistuttavat austraalialaiset suurine partoineen useinkin iraanilaisia tyyppejä. He ovat jääneet sangen alhaiselle kehityskannalle, mutta eipä tarjonnut heidän maansakaan suuria kehitysmahdollisuuksia. Ei ole sitä maassa liikkuvaa, vedessä uivaa, ilmassa lentävää, joka ei heille ravinnoksi pätisi hyönteisistä ja toukista alkaen. Kun heillä ei ole viljaa eikä viljelystä, niin syövät he juuria, joita naiset ovat sangen ovelat etsimään. Australialaisten ruumiinvoimat eivät ole suuret, mutta aistimien terävyyden puolesta tuskin mikään muu kansa voi heidän kanssaan kilpailla. Nykyään esivalta koettaa heitä suojella ja sivistää ja kaikin tavoin häviöstä pelastaa. Siitä huolimatta australialaisten luku vähenemistään vähenee.

Austraalian ilmaston pahimmat haitat ovat kuivuus, epäluotettavuus ja äkilliset vaihtelut. Tämä saa selityksensä Etelä-Jäämeren ja Antärktikan suunnattomien jääkenttien läheisyydestä. Tutkimusretkeilijät tapasivat samoja seutuja toisina vuosina toivottomina erämaina, joissa he vaivoin henkensä pelastivat, toisina vuosina laidunmaina. Suuret sisäjärvet olivat enimmäkseen suolakuoren peittämää liejua, mutta saattoivat ne joskus olla aivan täynnään suolatonta vettäkin. Kaakkois-Austraalian suuret joet kuljettavat tavallisissa oloissa paljon vettä erämaihin, mutta toisinaan ne eivät muuta ole kuin jono suola-allikoita. Kuivina vuosina uhkaavat sen vuoksi suunnattomat vahingot sekä maanviljelijöitä että karjain omistajia yksinpä rantaseuduillakin, joissa yleensä on riittävästi kosteutta, Austraalian suurta etelämutkaa lukuunottamatta, jonka rannoilla jo Eyre oli janoon kuolla. Mutta sekä maanviljelyksen että karjanhoidon edellytyksiä on voitu paljon turvata ja parantaa keinotekoisesti. Darling-Murrayn vesistöalueen aroille on puhkaistu satoja arteesisia kaivoja, joista toiset ulottuvat päälle tuhannen metriä maan sisään, ja maanalainen kaasujännitys ja maakerrosten paino kohottaa pinnalle suurenmoiset määrät vettä. Varsinaisessa erämaa-alueessakin on tällä tavalla saatu vettä kohotetuksi ja keitaita muodostetuksi. Uudempi keino on suurien vesisäiliöiden patoaminen vuoristoon. Murrumbidgeen padoista tulee eräs maailman suurimpia. Niiden kautta muututaan Sinivuorien pohjoispuoliset jokilietemaat mitä parhaiksi vainioiksi. Pääomia näihin suuriin rakennustöihinsä austraalialaiset saavat kaivoksistaan, jotka vuoteen 1905 olivat tuottaneet yksistään kultaa 11 1/2 miljardin markan arvosta.

Uusi Seelanti.

Kapteeni Cook kartoitti jotenkin tarkkaan Uuden Seelannin molempien pääsaarien rannat ja hankki tietoja niiden luonnosta, mutta vaikka ne ovatkin paljon soveliaammat asutukselle kuin Austraalia, viipyi kuitenkin jotenkin kauan, ennenkuin valkoiset siirtolaiset sinne löysivät. Ensinnä saapui Eteläsaarelle hylkeenpyytäjiä, sillä hylkeitä oli sen rannoilla runsaasti. Kun hylkeet oli surmattu, alettiin pyytää naarasvalaita, joita paritusaikana saapui sen lahtiin suuria laumoja. Valkoiset pyyntimiehet ottivat maorinaisia vaimokseen ja asettuivat saarelle asumaan.

Lähetyssaarnaajat olivat ensimmäiset sisämaahan tunkeutumaan. He rakensivat kirkkoja ja perustivat seurakuntia ja koettivat vieroittaa maoreja ihmissyönnistä, joka oli heidän pahimpia perisyntejään. Kun Darwin v. 1835 kävi saarella, hämmästyi hän alku-asukkaiden saavuttamaa korkeata sivistyskantaa.

Vasta v. 1840 alkoi Uuden Seelannin sisäosien tutkiminen. Kaksi Uuden Seelannin komppanian palveluksessa olevaa virkamiestä kiipesi Pohjoissaaren korkeimmalle kukkulalle, Egmont vuorelle (2520 m), vaikka se siihen aikaan oli maorien »tabuksi», s.o. koskemattomaksi julistama. Sitten he tutkivat saaren keskeltä juoksevan Waikato laakson, joka suurenmoisien tuliperäisten ilmiöittensä vuoksi on maailman merkillisyyksiä. Se oli heidän mielestään kuin paholaisen keittiö, kun he pimeästä aarnimetsästä äkkiä astuivat sen höyryvesi-ihmeitten keskelle. Maa puhalsi höyryä joka halkeamasta, ilmaan suihkui valkoisia kivennäisvesisäteitä, jyrkkien valkoisien kallioiden juurella oli kiehuvia liejuallikoita ja lähteitä. Tutkijain mielestä saattoi heidän polkemansa kallio millä hetkellä tahansa räjähtää ilmaan. Keskellä tätä kihisevää, suihkuvaa, höyryävää laaksoa oli kaunis sininen Taupo järvi ja sen eteläpuolella Tongariro tulivuori.

Vasta v. 1840 Englannin hallitus otti Uuden Seelannin haltuunsa ja asetti sinne säännöllisen hallituksen. Maorien kanssa tehtiin sopimuksia, joissa he suostuivat rupeamaan Englannin alamaisiksi. Tämän kautta tehtiin tyhjäksi ranskalaisten samanaikainen yritys saada saarella jalansijaa. Siirtolaisia alkoi saapua entistä runsaammin ja kaupungeita perustettiin. Mutta kuta enemmän saapui siirtolaisia, sitä enemmän supistuivat alkuasukkaitten omistamat alueet, sillä heitä ei ollut vaikea houkutella maitaan myymään. He nousivat vihdoin v. 1861 suureen kapinaan ja taistelivat itsepintaisesti kymmenen vuotta. Mutta sitten heidän mahtinsa murtui ja heidän täytyi tyytyä valkoisten hyväntahtoiseen holhoukseen. Samoin kuin Austraaliassa samoin Uudessa Seelannissakin lammashoito ja kullankaivaminen loi siirtokunnan varallisuuden.

Eteläsaari säilyi paremmin sisällisen sodan vaurioilta kuin Pohjoissaari, ja sen vuoksi se voitiin tutkia rauhassa. Samoin kuin Pohjoissaari on tulivuorien maa, samoin Eteläsaari runsaan sademäärän ja mahtavien vuoristojensa vuoksi on maajäätiköiden maa. Julius von Hast oli ensimmäinen, joka monella matkalla tutki Eteläsaaren vuorijärvet ja alppijonot. Hän lähti retkilleen v. 1860 ja nousi kanootilla korkealle vuorimaahan ja seuraavina vuosina jatkoi tutkimuksiaan, laatien vuorimaista kartan ja kiiveten muuntamille korkeimmille kukkuloille. Paljon jäi kuitenkin toisten tehtäväksi, ja vasta v. 1896 löydettiin kuljettava tie vuoriston poikki.

Uusi Guinea.

Tämän suuren saaren, jonka matala salmi erottaa Austraalian mantereesta, löysivät portugalilaiset ja espanjalaiset jo kuudennellatoista vuosisadalla, mutta se oli liian vaikeakulkuinen, sen asukkaat liian kehittymättömät, että he olisivat yrittäneet sitä anastaa. Ainoastaan rannat tulivat vähitellen tunnetuiksi, sisämaa sitä vastoin pysyi täydelleen tuntemattomana. Viime vuosisadan suurissa maailmanjaoissa Uusi Guinea jaettiin kolmen kansan kesken, hollantilaiset anastivat länsipuoliskon, itäpuoliskon Saksa ja Englanti. Saaren sisäosain tunnetuksi tekeminen on etupäässä luonnontieteellisten retkikuntain ansio, sillä tieteellisesti Uusi Guinea koskemattomine aarniometsineen ja alkuperäisellä kannalla säilyneine papua neekereineen on sangen mieltäkiinnittävä maa. Se muun muassa on ihanain paratiisilintujen kotimaa.

Saaren kautta kulkee itä-länsisuuntaan korkea vuoristo, jonka lumipeitteiset kukkulat kauan olivat purjehtijoille tunnetut, vaikk'ei kukaan voinutkaan niiden luo tunkeutua välillä olevien metsien tiheyden ja kaikenlaisten muitten esteitten vuoksi. Tämä vuoristo kohoo pohjoisen puolelta verkallisemmin, mutta etelän puolelta se on länsiosassaan niin äkkijyrkkää, etteivät englantilaiset retkikunnat, jotka etelän puolelta ovat sen juurelle tunkeutuneet aivan viime vuosina, ole voineet päälle kiivetä. Tätä rinnettä sanotaan maailman suurimmaksi kuiluksi. Itäosa on paremmin tunnettu sekä saksalaisten että englantilaisten retkikuntain toimesta. Englantilainen William Mac Gregor matkusti v. 1890 ensimmäiseksi Guinean poikki Fly-joen kohdalta.

Vähäisestä koostaan huolimatta ovat useat Melanesian pienemmistäkin saarista vielä sisältä tuntemattomat. Fidshi saariston ovat englantilaiset jotenkin tarkkaan tutkineet, mutta Uuden. Caledonian sisäosat ovat yhä sangen vaillinaisesti tunnetut, vaikka saari jo on ollut päälle puolen vuosisataa Ranskan alusmaata. Vielä puutteellisempi on tieto Uusista Hebrideistä, Santa Cruz saarista, Salomonin saarista ja Bismarck-saaristosta, joiden rannatkaan eivät vielä ole tarkkaan kartoitetut, puhumattakaan sisäosista, jotka enimmäkseen ovat aivan tuntemattomat.

Tyynen meren muut saaristot olivat siksi pieniä, ettei niiden sisäosien tutkiminen kysynyt suuria ponnistuksia, kun kerran rannat tunnettiin. Sitä paitsi niiden väestö paikalla suostui valkoisiin merenkulkijoihin avaten heille maansa, jota vastoin läntisten saaristojen papuakansat alhaisen käsityskantansa vuoksi pakostakin pysyivät vieraina ja vihamielisinä. Polynesian saaristoissa sen vuoksi on ratkaistavana enemmän luonnontieteellisiä ja kansatieteellisiä kuin maantieteellisiä kysymyksiä. Toiselta puolen on tutkittu maankuoren kohoamista ja laskemista koralliriuttain ja atollien johdolla, toiselta koetettu päästä Tyynen meren laajalle hajaantuneen lahjakkaan kansan syntyjen syvien perille. Vertaileva kielitiede on viime vuosikymmenellä saanut todistetuksi, että Polynesian, Melanesian ja Mikronesian kielet polveutuvat samasta alkukielestä kuin malaijilaiset kielet, jota vastoin papuain kielet muodostavat aivan erikoisen ryhmän. Havaijin saaristossa ovat varsinkin amerikkalaiset tiedemiehet tutkineet tulivuori-ilmiöitä, sillä ne ovat siellä harvinaisen suurenmoiset, onhan koko saaristo tulivuorien rakentama viittä kilometriä syvän meren pohjalle.

ETELÄ- JA KESKI-AMERIKKA.

Viimeisenä kaikista maanosista — Antarktikaa lukuunottamatta — molemmat Amerikat astuivat maantuntemuksen näköpiiriin, mutta kaikkein ensimmäiseksi ne — oman maanosamme jälkeen — tulivat pääpiirtein tunnetuiksi. Keski- ja Etelä-Amerikassa ei viime vuosisadan alussa ollut montakaan aivan laajaa valkoisten käymätöntä aluetta, joet ja järvet ja vuoristot olivat osapuilleen tulleet tunnetuiksi. Tämä maantuntemus oli kuitenkin sangen pintapuolista ja osaksi jälleen unhotuksen omaksikin joutunut, jonka vuoksi paljon oli uudestaan löydettävä ja kaikki kauttaaltaan parsittava ja täydennettävä, ennenkuin voitiin luoda osapuilleenkaan oikea karttakuva.

Humboldtin jälkeen olisi Uuteen Maailmaan luultavasti alkanut pyrkiä runsaamminkin matkustajia, elleivät sikäläiset olot olisi muuttuneet epävakaisiksi. Kun Napoleonin armeijat olivat Espanjan valloittaneet ja Espanja tämän kautta tullut siirtomaistaan erotetuksi, täytyi sen etelä-amerikkalaisten alusmaitten tulla toimeen miten saattoivat, ja se vapaus, jota ne tämän kautta tulivat olojen pakosta nauttimaan, ja itsenäinen päätös- ja toimivalta — englantilaiset pari kertaa karkotettiin verissä päin — oli niille niin mieluinen, etteivät ne enää voineet palata entiselle kannalle. Emämaasta ne tuskin kuitenkaan olisivat eronneet, ellei Espanja vahingosta viisastumatta olisi esittänyt niin mahdottomia vaatimuksia. Vapauden taistelu johti kaikkien Etelä- ja Keski-Amerikan espanjalaisten siirtomaitten vapautumiseen ja nykyisten itsenäisten tasavaltani perustamiseen. Brasilia niinikään vapautui Portugalista, vaikka säilyttikin monarkkisen hallitusmuodon ja portugalilaisen prinssin hallitsijanaan. Kun olot olivat tämän jälkeen jonkun verran rauhoittuneet, alkoi näihin luonnonrikkaihin maihin saapua enemmän matkustajia ja niiden tieteellinen tutkiminen entistä nopeammin edistyä.

Guayana.

Guayanan sisäosat olivat yhdeksännentoista vuosisadan alussa yhä vielä enimmäkseen tuntemattomat huolimatta kaikista Doradon etsijäin retkistä. Ensimmäinen, joka loi runsasta valoa näihin uhkuviin aarniometsiin, niiden jokiin, könkäihin ja vuoristoihin, oli saksalainen Robert Hermann Schomburgk, joka matkusti Guayanassa kahdeksan vuotta (1835—44) Englannin maantieteellisen seuran toimesta. Humboldt oli jo huomauttanut, että Orinoco joen Esmeralda nimisen lähetysaseman takana, jota edemmäksi hän ei päässyt, oli Espanjaa kolme kertaa suurempi aivan tuntematon alue; tämän alueen Schomburgk valitsi työmaakseen.

Schomburgk.

Hän nousi ensin melkoista Essequiboa ja sen syrjäjokea Ripanunya, niin kauas kuin veneellä pääsi, ja kulki sitten jalan viimeksi mainitun joen lähteille saakka. Takaisin palaten hän nousi Essequiboa sen suurille koskille. Rantain sanomaton troopillinen uhkeus teki häneen syvän vaikutuksen. Uteliaissa joukoissa apinat rantoja pitkin seurasivat jokea hiipivää venettä ja suuri jaguaari aivan välinpitämättömänä katseli retkikuntaa, lähtien rauhallisesti metsään astumaan, kun vene oli kuudentoista metrin päässä siitä. Sadeaikana maahan varisseet mätänevät lehdet synnyttivät semmoisen fosforivalon, että koko maa teltan ympärillä oli valaistu. Lukemattomat sammakot pitivät leirien ympärillä konserttiaan, jotkut ammuen kuin vasikat, toiset vikittäen kuin linnut, ränkyttäen kuin sorsat, jopa matkien miehenkin karkeata ääntä. Mutta merkillisin kaikista oli »meloja», jonka äänet muistuttivat melan säännöllisiä pistelyltä.

Schomburgk tutki sitten Corentynen aina sen suurenmoisille koskille saakka. Marraskuussa hän lähti nousemaan Berbiceä, jonka koskilla tavattiin paljon suuria kaimaaneja, metsissä boakäärmeitä ja iguanaliskoja. Koskia oli lukemattomia ja kulkua lisäksi haittasivat joen poikki kaatuneet puut, joita oli sitä taajemmassa, kuta korkeammalle noustiin. Uudenvuoden päivänä 1837 näytti siltä, kuin nousisi tie lopultakin aivan pystyyn, mutta mainittuna päivänä Schomburgk vihdoinkin saapui suvannolle, ja täällä tutkijaa odotti yllätys, jota innostuttavampaa tuskin ainoakaan toinen kasvitieteilijä on kokenut. »Suvannon eteläpäässä jokin esine herätti huomiotani», hän kirjoittaa.

Victoria regia.

»Minä en voinut muodostaa varmaa käsitystä siitä, mikä se oli, jonka vuoksi kehoitin miehiä melomaan nopeammin. Ja tuota pikaa olimme paikalla ja näimme ihmekasvin! Kaikki kärsimykset unohtuivat, minä olin paljasta kasvitieteilijää ja tunsin saaneeni vaivaini palkan. Veden päällä kellui suunnaton lehti, viisi tai kuusi jalkaa leveä, tarjottimen kaltainen, päällä leveä helakan viheriä ja alla kirkas veripunainen reunus. Ja sopusoinnussa tämän ihmeellisen lehden kanssa oli uhkea kukka satoine terälehtineen, jotka olivat vuorottain puhtaan valkoisia, vuorottain ruusun punaisia.» Tämä siihen saakka tuntematon kasvi oli kuulu Victoria regia, Uuden maailman ehkä ihmeellisin kasvi, jota nykyisin saadaan ihmetellä suurkaupunkien kasvihuoneissakin. Lopulta kuitenkin matkan vaikeudet kävivät niin voittamattomiksi — vain pari kolme kilometriä tehtiin päivässä taivalta — ettei Schomburgk voinut toivoa pääsevänsä Berbicen lähteille saakka; hän sen vuoksi palasi takaisin Essequiboa pitkin, joka sillä kohdalla oli vain 15 kilometrin päässä.

Vielä samana syksynä hän lähti uudelle retkelle saavuttaakseen Essequibon lähteet ja ennen vuoden loppua hän olikin löytänyt erään lähdehaaran suurenmoisessa taajametsäisessä vuorimaassa. Hän matkusti sitten Rio Negron syrjäjoelle Rio Brancolle ja tutki Carumä vuoriston.

Syyskuussa v. 1838 hän palasi Amuku järvelle ja kulki sieltä maisin Roraima vuoristoon. Tämä ihmeellinen punainen hiekkakivi-pöytämä on intiaanien lauluissakin kuulu joistaan. 500 metriä korkeiden kallioseinämien päältä kaatui syvyyteen ihmeteltäviä könkäitä ja jokia säteili eri suunnille viemään runsaita vesiä, mikä Amazonijokeen, mikä Orinocoon tai Essequiboon. Roraimalta tämä väsymätön tutkija matkusti Esmeraldaan, mutta ei voinut erään intiaaniheimon vihamielisyyden vuoksi nousta Orinocon lähteille. Hän kuitenkin läheltä näki vuoriston, josta tämä joki saa alkunsa. Casiquiaren ja Rio Brancon kautta Schomburgk sitten palasi takaisin rannikolle, kaksi vuotta poissa oltuaan ja kuljettuaan 5000 kilometriä.

V. 1841 Schomburgk tutki Orinocon deltan ja hankki entistä tarkemmat tiedot Cuyunista, Amacurasta ynnä muista pienemmistä joista, joilla ei siihen saakka ollut käynyt ainoatakaan tietomiestä. Nämä lakean rannikon joet ovat enimmäkseen ihmeellisten putaitten ja haaraumain kautta keskenään yhteydessä. Sikäläisissä soissa ja rämeissä oli suunnattomat laumat punaisia ibislintuja, valkoisia haikaroita ja flamingoja. 1844 Schomburgk tunkeutui Corentynen lähteille ja palasi sitten tätä jokea rannikolle.

Amatsonit.

Schomburgk oli kautta Guayanan kuullut karibien puhuvan sotaisista naisista, joita he mainitsivat nimellä woruisamoko; tämän naiskansan muka piti asua Corentynen latvoilla seudussa, jossa ei vielä milloinkaan ollut käynyt eurooppalaista. Tiedot niistä olivat niin seikkaperäiset ja varmat, että juttu alkoi tuntua uskottavalta. Woruisamokojen sanottiin taistelevan jousella ja nuolilla ja käyttävän puhallusputkea eli »kuraa». Heillä oli omat vainiot eivätkä he seurustelleet muitten intiaanien kanssa kuin kerran vuodessa, jolloin heimoon päästettiin miehiä, parikymmentä miestä aina kerrallaan. Poikalapset tapettiin, tyttölapset pidettiin. Schomburgk oli kulkenut aivan sen maan halki, jossa tämän naiskansan piti asua, mutta hän ei voinut siitä tavata jälkeäkään.

Kuvakirjoituksia.

Guayanan tasainen rannikkovyöhyke on 20—60 kilometriä leveä, sitten seuraa hietakiviharju, joka lienee vanha merenranta. Tämän takana on uusi verkalleen kohoava tasanko. Joet käyvät vuolaiksi ja koskissa on usein graniittipaasia, joiden korkeus voi olla toistakymmentä metriä. Schomburgk löysi suurimmista paasista vanhoja karkeita kuvakirjotuksia, joita ei enää kukaan osannut selittää. Hän näki näitä kirjoituksia hajallaan suunnattoman laajalla alalla. Intiaanit näyttivät niitä katselevan taikauskoisella pelolla, voimatta kuitenkaan antaa niistä sen parempaa selitystä, kuin että ne olivat naisten ammoin tekemiä.

Schomburgk valmisti erinomaisen kartan tutkimistaan alueista ja toi
British Museumiin suurenmoiset kokoelmat.

Schomburgkin jälkeen kului kauan, ennenkuin tutkimustyötä jatkettiin. Komissioni, joka v. 1880—82 kulki Venezuelan ja Brasilian rajan, tutki sitä varten rajaseutujen tärkeimmät joet. Orinocon oikeanpuoliset syrjäjoet ovat yhä vielä melkein tuntemattomat. Takamaan vuoristoista kiinnitti 1880-luvulla varsinkin Roraima huomiota.

Roraima.

Roraima, Guayanan suuri pöytävuori, jonka äärillä jo Schomburgk kävi, ei tosin ole aivan korkea — 2600 metriä merestä — mutta luontonsa puolesta tämä mahtava pöytämä on maapallomme omituisimpia muodostuksia. Se kohoo uhkuvista metsistä aivan äkkijyrkkänä hietakivimuurina. Sen avara laki oli aikain alusta pitäen pysynyt tuntemattomana ja salaperäisenä, pilvimeren huuhtelemana. Intiaanienkin mielikuvitukseen se mahtavasti vaikutti, ja he sanoivat sitä »punaiseksi kallioksi, jonka pilvet peittävät, jokien iäti hedelmälliseksi emoksi». Niin korkeat ja jyrkät ovat tämän vuoriston seinämät, että sekä intiaanit että tutkimusretkeilijät, Barrington Brown muiden mukana, pitivät mahdottomana sille kiivetä, mutta 1884 Everard im Thurm suoritti tämän suurtyön. Hän keksi kapean reunaman, joka kulki juurelta viistoon ylöspäin kallion punaisen rintaman poikki, ja sitä pitkin hän nousi ylös. Seuraavin sanoin hän kuvaa vuoren päällisiä maisemia, jotka hän kaikista kuolevaisista ensimmäisenä näki.

»Ensimmäinen vaikutus oli, että mieli oli kykenemätön luomaan käsitystä tämmöisistä seuduista, seuraava, että olimme tulleet ihmeellisten hirmu-unien maahan, maahan, joka oli muodostunut nimenomaan niitä varten jonain kamalana myrskypäivänä, murtuneiden, sekaantuneiden pilvien silmänräpäyksessä jähmetyttyä kiveksi. Sillä joka puolella oli kallioita ja huippuja, joiden muodot näyttivät kerrassaan mahdottomilta, niiden asennotkin olivat kumman haaveelliset ja luonnottomat, mitkä olivat päällekkäin, mitkä vierekkäin, näköjään riidellen kaikkia painovoiman sääntöjä vastaan. Siinä oli kallioita ryhmissä, yksitellen, portaittain pengermissä, patsaita, seinämiä ja pyramideja, kallioita, jotka näyttivät kerrassaan naurettavilta, olevan täynnään kaikenlaisia ihmiskasvojen, ihmisruumiin ja eläinten irvikuvia, sateenvarjojen, kilpikonnien, kirkkojen, tykkien ja lukemattomien mitä odottamattomimpien esineitten pilajäljennöksiä. Ja kallioitten välissä oli tasaisia, vaikk'ei missään laajoja puhtaita hietikoita, puroja ja pieniä könkäitä, allikoita ja matalia lampareita, joissa oli mitä kirkkainta vettä. Toisin paikoin oli pieniä soita, joita peitti karu matala okakasvisto. Siellä täällä oli tasaisilla paikoilla tai kallionkoloissa pieniä pensaita, muodoltaan kuin pieniä puita, mutta kaikki näköjään samaa lajia. Mutta ei minkäänlaista liikettä eikä eläinelämää näkynyt niin pitkältä kuin silmä erotti.»

Ranskan Guayanassa Jules Crevaux vuosina 1877—78 tutki rajajoet Oyapocin ja Moronin sekä matkusti kahdesti aivan tuntemattomien Tumuc-Humuac vuorien poikki Amazonijoelle. Hänen jälkeensä H.A. Coudreau teki useita matkoja sisämaahan ja oleskeli kokonaisen vuoden mainitussa omituisessa vuoristossa, jossa metsäisistä mäkimaista kohoo ilmaan puolen kilometrin korkuisia jyrkkiä graniittikeiloja. Trombetas joen rannoilla Amazonijoen syvänteessä tämä uuttera tutkija heitti henkensä. V. 1900 hänen vaimonsa lähti miesvainajan työtä jatkamaan. Mutta vielä on Guayanan sisäosissa alueita, jotka ovat tutkijalle uusia maita.

Brittiläisen Guayanan geologisia seikkoja selvitteli jälkeen vuoden 1868 Barrington Brown. Hän kartoitti siirtokunnan tärkeimmät joet ja Potarosta löysi suurenmoisen Kaietur-könkään, joka kohtisuoraan putoo 235 metriä. Vuosina 1873—75 hän erään geologisen retkikunnan johtajana tutki Amazonijoen syrjäjokia kaikkiaan 24.000 kilometriä.

Amazonia.

Amazoni-joen suunnattoman vesistöerämaan tunteminen ei viime vuosisadan alkupuoliskolla aivan paljoa edistynyt. Suurimmat ansiot jättiläisjoen syrjäjokien tutkimisesta, on kahdella saksalaisella matkustajalla, Spixillä ja Martiuksella. Spix vv. 1819—20 kulki Juruan, Jurahyn ja Içan sivuitse suuria vaaroja ja vastuksia kokien Jupary joen laskukohdalle ja edelleen Perun rajalle. Martius tutki Japuran ja yhdytti Kordilleerit Quiton kohdalla. He toivat mukanaan suunnattomat kokoelmat.

Seuraava huomattava matkustaja oli kreivi de Castelnau, jonka myöhemmin tapaamme Brasilian läpi matkustamassa. Hän laski v. 1846 Kordilleereilta kanooteilla ja lautoilla Urubamba nimistä lähdejokea Amazoni-jokeen. Jokimatka oli niin vaarallinen ja vaikea, että hän lähetti patooni D'Oseryn takaisin viemään turvallisempaa tietä retkikunnan koneita, kokoelmia ja muita painoja, jotta lautta keventyisi. D'Oseryn kuitenkin hänen omat oppaansa murhasivat ja kaikki kokoelmat ja neljän vuoden tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot menetettiin. De Castelnau saapui Ucayaliin, jolla vesimäärän puolesta on parempi oikeus käydä Amazonin lähdehaarasta kuin Maranjonilla, ja sitten edelleen Paraan.

Amerikkalainen Lardner Gibbon, joka oli määrätty osanottajaksi suurelle
Yhdysvaltain hallituksen retkelle Amazonisyvänteen taloudellisten
olojen tutkimiseksi, laski Mamorén ja valtavan Madeiran alas
Amazonijokeen.

V. 1848 lähtivät Amazonin vesistösyvänteen luonnontieteellisiä oloja tutkimaan englantilaiset Alfred Russel Wallace ja Henry Walter Bates, työskennellen joen sekä etelä- että pohjoispuolella. Wallace, Darwinin keralla polveutumisopin perustaja, sanoo Amazoniasta, ettei missään maailmassa ole toista aarniometsää, joka laajuuden ja yhtenäisyyden puolesta sille vertoja vetäisi. Wallace palasi Eurooppaan v. 1852, mutta Bates jäi Etelä-Amerikkaan vielä seitsemäksi vuodeksi, tutkien Amazoni-joen Perun rajalle saakka ynnä useita sen alemmista syrjajoistakin. Hän keräsi näillä retkillään 8000 siihen saakka tuntematonta hyönteistä.

William Chandless.

V. 1862 englantilainen William Chandless alkoi matkansa, jotka hyvin tuntuvasti korjasivat Etelä-Amerikan karttaa. Ensiksi hän tutki Purus-joen, joka laskee Amazoni-jokeen oikealta puolelta Madeiran yläpuolella. Tämän suuren joen huomattavin omituisuus on uoman tavaton mutkallisuus. Se juoksee aivan lakean maan kautta, on tasaleveä ja suvantoa, mutta siitä huolimatta ei Chandless toisina päivinä päässyt lähtökohdastaan suorin tein mitaten kuin muutaman kilometrin, niin mutkainen oli uoma. Joen hiekka-annoilla oli sangen paljon hyötykasveja, hiljaisesta juoksustaan huolimatta tämä joki ilmeisesti oli aivan nykyisinä aikoina tavattomassa määrässä muutellut uomaansa. Intiaaneista toiset olivat ystävällisiä, toiset erinomaisen sotaisia. 1400 kilometriä kuljettuaan Chandless kohtasi ensimmäiset kosket, ja niiden yläpuolella joen uoma muuttui kariseksi ja vaikeaksi kulkea. Osan miehistään hän lähetti takaisin ruoan vähyyden vuoksi, mutta jatkoi itse jokimatkaa ja tuli seutuihin, joissa ei ollut ensinkään intiaaneja. Riistaa oli sitä runsaammin, varsinkin tapiireja, jotka hyvin vähän pelkäsivät ihmistä. Yhä ylempänä tavattiin intiaaneja, jotka vielä elivät täyttä kivikautta. Heillä ei ollut rautaa ensinkään, vaan kirveet ja veitset olivat kivestä. Kanootti heitä suuresti ihmetytti. Chandless kartoitti Puruksen kauttaaltaan ja sai lopullisesti selvitetyksi, ettei se ala Andeilta, vaan että sen lähteet ovat alamailla.

Pari vuotta myöhemmin Chandless tutki erään Puruksen lisäjoen ja v. 1867 nousi Juniahan, joka on Puruksen kaltainen tasankojoki. 1800 kilometriä kuljettuaan hänen täytyi intiaanien vihamielisyyden vuoksi kääntyä paluumatkalle. V. 1868 hän tutki niitä jokia, jotka oikealta kädeltä laskevat erääseen Madeiran ja Amazoni-joen väliseen putaaseen, Paraná-mirimiin.

Perun hallitus etsi näihin aikoihin laivaväylää Amazoni-jokea pitkin Atlantin merelle. Yleiseen otaksuttiin, että Madre de Dios oli ennen Chandlessin matkaa tuntemattoman Puruksen latvaosa ja sitä pidettiin lupaavimpana reittinä Amazonijoclle. Tämän selville saaminen oli kuitenkin suunnattoman vaikeata peljättyjen chuncos-intiaanien vihamielisyyden vuoksi. V. 1861 perulainen Don Faustino Maldonado lähti seitsemän seuralaisen heralla tätä kysymystä selvittämään. Hän laski lähdejokea pienellä lautalla, kunnes kosket pakottivat sen hylkäämään, taivalsi sitten koskien ohi ja rakensi niiden alla uuden lautan. Joki laskikin vastoin odotuksia Mamoréhen. Kun oli tätä jokea vielä laskettu kymmenen päivää, hajosi lautta eräässä kovassa koskessa ja Maldonado kolmen miehen keralla hukkui. Henkiin jääneet jatkoivat matkaa Madeiraan ja siitä Amazoni-jokeen. Sieltä he Huallagan reittiä palasivat takaisin Perun ylämaihin.

V. 1866 perulais-brasilialainen rajakomissioni tutki Javaria noin 1600 kilometriä, kunnes vihamieliset intiaanit pakottivat retkikunnan palaamaan. Perun hallituksella oli nyt höyrylaivojakin Amazoni-joen latvavesillä ja niillä voitiin jatkaa väylän etsimistä paremmassa turvassa vihamielisiltä alkuasukkailta. Muutamia jokia, etenkin Apurimacia ja Vileamayoa, päästiin pienillä höyrylaivoilla nousemaan aina Andien juurelle saakka lähelle Cuzcoa.

1870-luvulta alkaen matkustajia alkaa olla niin paljon, että voimme luetella ainoastaan muutamia tärkeimpiä.

Jules Crevaux retkeili Guayanasta lähdettyään laajalti Amazoni-joen vesistössä, nousi Içaa melkein lähteille saakka Colombian Andeihin ja palasi alas Japuráta. Venezuelan ja Brasilian asettama rajakomissioni tutki Rio Negron ja Rio Brancon.

Barbosa Rodriguez tutki Trombetaan ja muita pienempiä syrjäjokia meripuolessa, Henri Coudreau nousi oikeanpuolisia alempia syrjäjokia ylöspäin ja valaisi paljon Tapajósin, Xingun, Araguayan y.m. maantieteellisiä oloja.

Paljon edistyi viime vuosisadan lopulla myös Madeiran lähdejokien Benin ja Madre de Diokscn tunteminen.

Muitakin niiden seutujen jokia tutkittiin uudelleen Bolivian toimesta, se kun etsi vesiväylää mereen.

Paljon on kuitenkin Amazoni-joen laaksossa vieläkin tehtävää, ennenkuin sen äärettömän laajalle haarautuva jokiverkko on luotettavasti kartoitettu. Vuosi vuodelta lisääntyvä kumintuotanto epäilemättä auttaa tiedon — ja hävityksen — edistymistä yhä syvemmälle aarniometsiin.

Brasilia.

Humboldtin matkain synnyttämä luonnontieteellinen harrastus houkutteli jo vv. 1811—1826 matkustajia Brasiliaan, koska Brasiliassa saattoi matkustaa verraten turvallisesti, se kun oli säilyttänyt valtiolaitoksensa melkein muuttamatta. Tärkein näistä varhaisista matkoista oli Baierin ja Itävallan lähettämäin oppineitten J.B. Spixin ja Ph. Martiuksen tekemä. He kävivät etenkin sisämaan kultakaivoksilla ja timanttikentillä, matkustellen laajalti Minas Geraesissa, Goyazissa, Bahiassa ja Piauhyssa. Heidän tutkimustensa kautta tulivat varsinkin sisämaan taloudelliset ehdot tunnetuiksi. Piauhysta molemmat oppineet jatkoivat matkaa Amazoni-joen vesistöön.

Kreivi François de Castelnau kulki vuosina 1843—1847 kahdesti Etelä-Amerikan poikki päiväntasaajan eteläpuolella, ensin Rio Janeirosta Limaan ja sitten Amazoni-jokea takaisin Paraan. Retkikunta nousi rannikolta Brasilian hyvin vähän tunnettuihin kuiviin ylänkömaihin, laski melkein tuntemattoman Araguayan aina siihen, missä se Tocantinsiin yhtyy, ja palasi Tocantins jokea takaisin ylämaihin. Siellä hän kulki suuren erämaan poikki, jossa asui vain sotaisia ihmissyöjiä, ja saapui kahden kuukauden vaivain jälkeen Cuyaba joelle, joka laskee Paraguayhin.

Useita muitakin matkustajia voitaisiin mainita, mutta yleensä eivät Brasilian sisäosat herättäneet suurta mielenkiintoa ennenkuin vuosisadan loppupuoliskolla. 1880-luvulla jatkettiin Madeiran lähdehaarain tutkimista, seuraavalla vuosikymmenellä erikoinen brasilialainen komissioni tutki Brasilian sisäosia. J.W. Wells 1873—75 tutki São Francisco joen ja Tocantinsin. Karl von den Steinen v. 1884 laski Xingun lähteiltä aina suuhun saakka. Tämän matkan kautta tuli ratkaistuksi suurin maantieteellinen kysymys, mitä Brasilian sisäosissa vielä oli selvittämättä, ja samalla karibien alkuperäinen kotiseutu saatiin selville. Toiset tutkivat Tapajósin lähteet ja jatkoivat von den Steinenin työtä Xingun lähteillä. Brasilialaisetkin vuosisadan lopulla edistivät maansa sisäosien tuntemista, kun v. 1892 sisämaahan lähetettiin komissioni etsimään paikkaa uudelle pääkaupungille.

Paremmin tunnetut ovat Brasilian merimaakunnat, varsinkin eteläiset, joissa on eurooppalainen väestö. Mutta sielläkin on kuitenkin seutuja, jotka ovat säilyneet melkein koskemattomuuden tilassa. Espiritu Santon ylämaista löydettiin viime vuosisadan alkupuolella botokudien heimo, joka oli niin alkuperäisellä ja alhaisella kehitysasteella, että heitä verrattiin Tulimaan asukkaihin. Monet matkustajat kuitenkin tunkeutuivat heidän luoksepääsemättömiin metsiinsä, niin että tämä heimo nykyään on Brasilian tunnetuimpia.

Yleinen maankartoitus on Brasiliassa alulla, mutta maan laajuuden ja luonnonesteiden suuruuden vuoksi kuluu varmaan aikoja, ennenkuin se saadaan loppuunsuoritetuksi. Brasilian ylämaassa on vielä koko joukon paikkoja, joissa ei vielä ole kukaan edes käymältään käynyt, varsinkin Amazoni-jokeen laskevien suurien syrjäjokien monet lisäjoet.

La Plata-maat.

Kului vuosisadan keskivaiheille, ennenkuin La Plata-maiden tieteellinen tutkimus alkoi. Kuitenkin oli jo ranskalainen Alcide Dessalines D'Orbigny kerännyt sieltä erinomaisen laajat kokoelmat. Hän oleskeli Etelä-Amerikassa kahdeksan vuotta (1826—33), suurimman osan tästä ajasta La Plata-maissa. Kreivi de Castelnau yllä mainitulla matkallaan Brasiliasta tullen tutki Cuyaban ja Paraguayn yläjuoksun, Laguna de los Xarayes nimisen suon, joka on Paraguayn itäpuolella, ynnä osan Chaco erämaata, joka on sen länsipuolella. Laguna de los Xarayes ei oikeastaan ole suo, kuten nimi näyttää osoittavan, vaan aava lakea tasanko, Pampaan vanhan meren pohjaa. Sadeajalla vain sen poikki juoksevat joet paisuvat yli äyräittensä ja koko tasanko on järvenä silmän siintämättömiin, siellä täällä puuryhmiä. Semmoisena espanjalaiset näkivät seudun ensi kerran siellä käydessään ja siitä luulivat tasankoa rannattomaksi järveksi, Paraguayn lähteeksi. Senkin tuntemattomien rantain takaa toivottiin El Doradon löytyvän.

Ranskalainen Crévaux v. 1882 yritti tutkia Pilcomayo nimisen Paraguayn syrjäjoen, joka alkaa Boliviasta ja laskee pääjokeen Asuncionin alapuolella. Joki virtaa Chaco erämaan poikki, jonka intiaanit, sotaiset tobat, olivat estäneet retkikuntia sisämaahan nousemasta. Crévaux koko retkikuntansa keralla tuhottiin. V. 1890 luutnantti Storm nousi jokea 500 kilom. varta vasten rakennetulla teräshöyryllä, mutta sitten joki hävisi laajaan suohon. Retkikunta oli näin osoittanut, ettei se kelvannut kauppatieksi.

Ne tutkijat, jotka olemme edellä luetelleet, olivat melkein kaikki eurooppalaisia ja työskentelivät eurooppalaisilla varoilla. Vuosisadan kuluessa kuitenkin heräsi Etelä-Amerikan nuorissa tasavalloissakin harrastuksia oman maan luontoa kohtaan. Argentiinaan, Chileen ja Brasiliaan perustettiin valtion laitoksia, jotka näitä töitä suorittivat, enimmäkseen kuitenkin eurooppalaisilla voimilla. Herman Burmeister johti Buenos Ayresiin perustettua La Plata-museota ja rikastutti sitä uutteralla toiminnallaan. Argentiinan nuoret yliopistot ovat myöskin työhön osaa ottaneet. Lukuisat intiaaneja vastaan käydyt sotaretketkin ovat osaltaan kehittäneet Argentiinan sisäosien tuntemista, mutta yhä vielä on semmoisiakin seutuja, joissa tuskin on vielä ainoakaan valkoinen käynyt, kuten Chacon pohjoisosat, joissa joku suomalainenkin tutkija on viime aikoina työskennellyt. Myöhimmin tunnetuksi tulleita Argentiinan osia on myös Misiones, suomalaisen siirtokunta-yrityksen näyttämö.

Etelä-Amerikan ja varsinkin Tulimaan luonnon tunteminen suuresti hyötyi siitä matkasta, jonka »Beagle» niminen englantilainen sotalaiva 1830-luvulla teki sen rannoille. Laiva oikeastaan jatkoi jo ennen alkamaansa rannikon kartoitusta, mutta mukana oli nyt Charles Darwin, joka tällä retkellä laski suurenmoisen luonnonfilosofiansa perusteet. Patagonian sisäosiakin »Beaglen» miehistö vakoili ja kartoitti. Darwin tutki sikäläisiä suuria laavakenttiä, joiden hän päätti syntyneen semmoisena aikana, jolloin suurin osa Patagoniaa oli veden alla. Tulimaan luonto äärettömästä kolkkoudestaan ja sen asukkaat alhaisesta kehityskannastaan huolimatta kiinnittivät suuresti Darwinin mieltä. Galapagos saaristokin »Beaglen» retkellä perusteellisesti kartoitettiin ja tutkittiin. —

Vasta aivan uusimpana aikana on Patagonian omituinen muodostushistoria Islantia muistuttavine, jäävirtain alaisine entisine tulivuorenpurkauksineen ja äärettömine tulvakoskineen kuitenkin tullut oikein valaistuksi, etupäässä ruotsalaisen O. Nordenskiöldin työn kautta.

Vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla löydettiin ne suuret kauniit alppijärvet, joita on Patagonian länsiosissa Andien vuoristossa, Lago Argentino, Viedma, Buenos Ayres y.m. Nahuel Huapin oli eräs saksalainen munkki löytänyt jo sata vuotta aikaisemmin, mutta vasta 1860-luvulla chileläinen Don Guillermo Cox, joka etsi Valdivian eteläpuolisten Andien poikki solaa Patagonian jokien latvoille, veneen rakennettuaan tutki sekä järven että siitä lähtevän joen, kunnes vene eräässä koskessa kaatui ja sotaiset araukaanit ottivat tutkijan vangiksi. He tosin laskivat Coxin taas vapaaksi, mutta eivät millään ehdolla antaneet hänen jatkaa matkaansa.

Andit.

Aina Humboldtin matkasta saakka on se suurenmoinen vuorijono, joka kulkee Etelä-Amerikan länsirannikkoa Panaman kannakselta Tulimaahan saakka, ollut tutkijain huomion esineenä. Se on sekä verraten helposti saavutettavissa, että samalla rakenteensa, valtavien tulivuoriensa, korkeitten ylätasankojensa ja omituisen ylänkökasvullisuutensa johdosta erikoisen mieltäkiinnittävä tutkimusalue.

Andi-jonojen eteläosa tuli myöhimmin tutkituksi, mutta tunnetaan nykyisin miltei parhaiten. Vielä 1870-luvun alulla siitä tuskin tiedettiin mitään. Vasta vuosina 1877—84 Etelä-Chilen rannikko lukemattomine salmineen, saarineen ja vuonoineen kartoitettiin eurooppalaisten sotalaivain toimesta, vaikk'ei tosin vieläkään täydellisesti. Andi-jonoja tutkittiin sekä Chilestä, että Argentiinasta käsin. Eurooppalaisista tutkijoista on varsinkin G. Avé-Lallemant suorittanut tällä osalla ansiokasta työtä. Aconcagualle, Andien korkeimmalle kukkulalle (7040 m), noustiin ensi kerran v. 1897 ja tällöin todettiin, että sekin on tulivuoren keila.

Uspallata solan pohjoispuolisia vuoristolta tutki 1880-luvulla ennen muita L. Brakebusch, tehden niihin monta matkaa. Hänen tutkimusalueestaan pohjoiseen matkustelivat etenkin Alex. Bertrand ja L. Darapsky.

Bolivian ja Perun ylämaihin houkutteli varsinkin niiden vanha sivistys matkustajia, jotka eivät kuitenkaan kaikki yhtä suuressa määrin maantiedettä hyödyttäneet.

Irlantilainen J.B. Pentland tutki 1820-luvulla Perun, Chilen ja Bolivian Andeja, oikoen karttoja ja piirtäen uusia tuiki tuntemattomista seuduista. Hän mittasi Bolivian Andien korkeimpia kukkuloita, kuten Ulimanin ja Soratan, sekä määräsi tähtitieteellisesti maantieteellisten paikkojen asemia. Hän oli ensimmäinen, joka huomasi sen merkillisen tosiasian, että useat joet, joiden lähteet ennen oli piirretty Andien itärinteille, alkavatkin länsirinteiltä ja syvissä rotkolaaksoissa kulkevat vuoriston poikki. Tämä saa selityksensä siitä, että joen vuolas latvaosa on syövyttänyt uomaansa taaksepäin, kunnes se on sahannut koko vuoriston poikki ja siirtänyt lähteensä vastakkaiselle rinteelle. Pentland oli ensimmäinen, joka perusteellisesti tutki Titicacan, Etelä-Amerikan suurimman järven, totesi sen tavattoman korkean aseman ja entisen suunnattoman laajuuden. Bolivian ja Perun geologista rakennetta ja maantiedettä tutki 1830-luvulla varsinkin A.D. d'Orbigny.

Seuraavan vuosikymmenen tutkijoista ovat huomattavat varsinkin kreivi de Castelnau ja J.J. von Tschudi, joka kuitenkin omisti päähuolensa arkeologialle.

V. 1850 alkoi Perussa vaikutuksensa italialainen Antonio Raimondi, joka neljä vuosikymmentä matkusti maassa ristiin rastiin ja suoritti Perussa saman työn kuin Philippi Chilessä. Hänen tutkimuksiensa tulos on suuri teos Perusta karttoineen, mutta sekä teos että kartta jäivät keskeneräisiksi.

1850- ja 1860-luvulla matkusti Bolivian ja Perun ylämaissa Sir Clements Markham, joka toimitti kiniinipuun Intiaan ja Jaavaan ja jatkoi Raimondin työtä Andien itärinteillä, joilla 2500—3500 metrin korkeusvyöhyke on merkillinen tavattoman sankoista sumuistaan. Palmut, saniaispuut ja bambut muodostavat siellä niin sankkoja tiheikköjä, että niiden alla on synkkä pimeys silloinkin, kun aurinko kirkkaimmillaan paistaa keskitaivaalta.

Useat vuori-insinöörit ovat tutkineet Perun ja Bolivian Andeja ja samalla niiden karttaakin oikoneet. Jälkeen v:n 1877 etsivät Perun hallituksen varustamat retkikunnat vuoriston poikki entistä mukavampaa reittiä Amazonijoen latvahaaroille ja edistivät vuoriston tuntemista. Olemme jo tutustuneet niiden yrityksiin nousta Amazoni-joelta aluksilla ylämaahan.

Kun Limaan ja La Paziin oli perustettu maantieteelliset seurat, alkoivat bolivialaiset ja perulaisetkin entistä enemmän matkustaa maassaan.

V. 1898 Sir Mariin Conway mittaili Bolivian kordilleerien vuorenhuippuja, nousten useille niistä, muun muassa Illampulle ja Ulimanille. Viime aikoina ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet lähettää tieteellisiä retkikuntia vanhan inkka-sivistyksen maihin pelastamaan' varsinkin niiden muinaistietoa, mikäli se vielä on pelastettavissa. Nämä retkikunnat ovat Andien syrjäisistä laaksoista löytäneet jonkun semmoisenkin autioksi jääneen inkkalais-kaupungin, jonka olemassa olosta ei ole ollut aavistustakaan.

Etelä-Amerikan kordilleerien pohjoisosaakin tutkivat useat matkustajat jo viime vuosisadan keskivaiheilla, mutta muita paljon ansiokkaammat ovat kahden saksalaisen geologin, Wilhelm Reissin ja Alfons Stübelin tutkimukset. He alkoivat matkansa Colombiassa v. 1868, nousivat Magdalenaa Hondaan ja Bogotassa alkoivat varsinaisen työnsä. Tutkittuaan yhdessä Itäkordilleerin he erosivat, Reiss kulkeakseen Keskikordilleerin yli ja seuratakseen Rio Caucaa Popayaniin, Stübel matkustellakseen tämän kaupungin itäpuolisissa vuoristoissa. Alussa vuotta 1870 he kulkivat yhdessä Pastosta Ecuadorin rajan poikki, matkustellen sitten viisi vuotta ristiin rastiin tässä kordilleeriosassa, Quitoa asemanaan pitäen. He nousivat ensin läheisille tulivuorille ja ulottivat sitten retkensä vähitellen kauemmaksikin joka puolelle, milloin yhdessä, milloin erikseen kulkien, Stübel tutkien geologiaa, Reiss topografiaa. Reiss oli ensimmäinen, joka nousi Cotopaxin kukkulalle. Seitsemän vuotta Ecuadorissa ja Colombiassa työskenneltyään molemmat oppineet vielä kävivät Perussa, Boliviassa ja Amazoni-maassakin, ennenkun palasivat Eurooppaan, mukanaan suunnattoman runsaat kokoelmat, joita ei vielä tänä päivänäkään ole kaikkia julkaistu. Vasta heidän töittensä kautta tuli Ecuador kartoitetuksi ja tämän omituisen ylänkömaan geologia ja luonnonmaantiede selvitellyksi.

Heidän töitään täydensivät Theodor Wolf, Quiton polyteknillisen opiston opettaja, ja useat muut myöhemmät matkustajat.

Englantilainen Edward Whymper, kuulu alppikiipeilijä, kiipeili 1880-luvulla Ecuadorin korkeimmille kukkuloille, muun muassa Chimborazolle, jolle ennen häntä moni muu oli turhaan yrittänyt. Whymper oli etupäässä urheilija, mutta paljon hän näillä vuoriretkillään saattoi korjata Ecuadorin karttaakin. Hänen vuorikiipeilyjään haittasivat suuresti vuoriston ainaiset ukkoset.

»On melkein mahdotonta», hän kirjoittaa, »liioitella Ecuadorin Andien tavatonta sähköisyyttä. Hyvin usein jouduimme korkealla yläilmoissa ankariin ukonilmoihin. Koko ilmakehä näytti olevan sähköä ylitäynnään ja millä hetkellä tahansa saattoi tapahtua purkauksia. Mutta varsinkin ne tilapäiset leimaukset, joita silloin tällöin välähti meidän ja erään toisen harjanteen välillä lyhyiden paukkujen seuraamina, antoivat meille paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin koko taivaan salamoiminen ja yhtenään räjähteleminen. En milloinkaan unhota sitä, kun seisoin Sincholaguan kukkulan luona (5,000 m) kapealla jäätyneellä lumisärmällä, johon paraillaan hakkasimme jalanjälkiä. Tämä syrjä oli niin kapea, että paljas kosketuskin olisi voinut syöstä meidät puolelle tai toiselle, mutta meidän juuri sillä ollessamme hyökkäsi kimppuumme ilman vähintäkään varoitusta ukonilma, joka muutaman sekunnin kuluttua pauhasi yllämme, allamme ja ympärillämme ja sai meidät pelosta vapisemaan. Ympärillämme paukkui taukoamatta, salamoita sinkoili vuorenharjanteemme poikki ja toisia iski tai ainakin näytti iskevän allamme oleviin kalliohuippuihin. Kirveemme terät olivat niin sähköisiä, että sihisivät. Epätietoisina siitä, lähteäkö ylöspäin vaiko alaspäin, me lopulta lähdimme eteenpäin, kairasimme korkeimmalta huipulta muutamia kallionäytteitä ja lähdimme sitten pakoon joutumatta juuri taaksemmekaan katsomaan, ja niin pelastuimme, vaikka itsekin ihmettelimme, että vielä olimme hengissä.»

Ecuadorin Andeilla suoritetut korkeusmittaukset ovat muutoin aina Bouget'n ja La Condaminen ajoista saakka antaneet niin erilaisia arvoja, että otaksutaan sekä vuorenhuippujen että Quiton ylätasangon missä kohonneen, missä vajonneen tulivuorenpurkauksien ja maanjäristyksien johdosta. V. 1899 kaksi ranskalaista upseeria suoritti Quiton ylängöllä valmistavia töitä uutta astemittausta varten.

Colombia ei tähän saakka ole joutunut yhtä perusteellisen tutkimuksen alaiseksi kuin Ecuador. Italialainen eversti Agostino Codazzi tosin vapautussodan aikana ja sen jälkeen Bolivarin toimesta kartoitti sekä Venezuelan että osan Colombiaa, mutta viimemainitun maan kartoitusta ei voitu loppuun suorittaa. Länsikordilleeri ja sen edustalla oleva rantue on yhä vieläkin hyvin vähän tunnettu ja Keskikordilleerista tunnetaan tarkanlaiseen vain Antioquian seutu. Sierra Nevada de Santa Mariaa ovat tutkineet varsinkin Elisée Reclus ja Wilhelm Sievers, molemmat eteviä maantieteen kirjoittajia. Venezuelassa on käynyt hyvin vähän tieteellisiä tutkimusretkeilijöitä. Uusimmista matkustajista on mainittava varsinkin W. Sievers, joka 1880-luvulla tutki Meridan kordilleeria ja seuraavalla vuosikymmenellä sisämaata. Venezuelan ainaiset sisälliset rettelöt ovat suurimpana esteenä rauhalliselle työlle.

Keski-Amerikka.

Keski-Amerikan tieteellinen tutkiminen alkoi vasta viime vuosisadan keskivaiheilla. Useimmat matkustajat joko omistivat huomionsa maan muinaisjäännöksille taikka länsirannikon tulivuorille.

Panaman ja Nicaraguan kannakset ovat kanavatöitten ja kanavasuunnitelmain kautta tulleet verraten perusteellisesti tunnetuiksi.

Muinaistutkijoista mainittakoon tällä alueella J.J. Stephen, jonka v. 1841 julkaistu matkateos käsittelee Keski-Amerikan pohjois-osien muinaisjäännöksiä, E.G. Squier, E. Rockstroh, joka muinaistutkimusten ohella myös tutki tulivuoria, kuten Fuegoa ja Ilopango-järven uutta tulivuorta, Desiré Charnay ja A.P. Maudslay, jotka 1880-luvulla tutkivat Guatemalan, Etelä-Mexicon ja Yucatanin maya-raunioita. Viime vuosikymmenellä ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet työskennellä tälläkin muinaistieteen työmaalla.

Tulivuorien tutkijoista mainittakoon saksalaiset Karl von Seebach ja
Karl Sapper ynnä ranskalaiset H. Pittier, jonka työmaana oli Costa
Rica, Dollfus ja Montserrat. 1880-luvulla matkustelivat samoilla
seuduilla piispa A. Thiel ja ruotsalainen eläintieteilijä C. Boxvallius.

Vähimmin tunnetulta Keski-Amerikan maista on Honduras.

Tärkein Keski-Amerikan tutkijoista on Karl Sapper. Cobanista, Guatemalan pohjoisosista, liikkeelle lähtien hän ensin tutki läheiset Guatemalan osat ja sitten lännen tulivuoriseudut. 1889 hän retkeili Keski-Guatemalassa ja Chiapaassa, 1891 Guatemalan Atlantin puoleisella rannikolla ja Brittiläisessä Honduraassa, seuraavana vuonna Guatemalan eteläosissa ja Honduraassa. 1893 tapaamme hänet Tabascossa ja Chiapaassa, seuraavana vuotena Yucatanissa, 1895 Salvadorissa ja Länsi-Honduraassa. Käytyään 1895 Euroopassa hän palasi takaisin työmaalleen ja retkeili Keski-Amerikassa eri suuntiin aina vuoteen 1900, jolloin hän oli Keski-Amerikassa viettänyt 12 vuotta ja uudenaikaisen maantieteen vaatimusten mukaisesti tutkinut sitä perusteellisemmin ja laajemmin kuin kukaan ennen häntä. Sapperin tutkimukset ja keräykset käsittävät maantieteen kaikkia aloja. Ne ovat arvaamattomassa määrässä lisänneet tietoja näistä laiminlyödyistä ja luonnonrikkaudestaan huolimatta vähän tunnetuista maista.

Mexico.

Alexander v. Humboldtin jälkeen on Mexicossa matkustellut paljon eurooppalaisia tiedemiehiä, selvitellen sen maantieteellisiä, geologisia, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä asioita. Yhdysvalloista käsin on omistettu työtä varsinkin maan vanhan intiaanikulttuurin jäännöksille ja alkuperäisten intiaaniheimojen perimätiedon ja kansatieteellisten seikkain keräämiselle.

Ulkomaalaisten ohella ovat Mexicossa kuitenkin kotimaisetkin voimat työskennelleet samoilla aloilla. Valtion kustannuksella tehdään suurta topograafista maankarttaa mittakaavaan 1:1000000, jota paitsi kotimainen geologinen toimisto laatii maasta geologista kertomusta. Maan suureen metallirikkauteen nähden onkin sen geologisella tutkimuksella mitä välittömin käytännöllinen merkitys.

POHJOIS-AMERIKKA.

Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.

Turkisten kauppa sai aikaan, että, maantuntemus Pohjois-Amerikan pohjoisosissa levisi paljon nopeampaan muutamia valtareittejä myöten kuin maanosan keskustassa. Nykyisissä Yhdysvalloissa se etupäässä eteni asutuksen keralla, joka kulki koko joukon hitaammin, vaikkapa se onkin Amerikassa voittanut kaikki entiset ennätykset. Ei tosin puuttunut yksityisiä seikkailijoita, jotka halusta olisivat tunkeutuneet raivauksen esirintamasta eteenpäin täällä etelämpänäkin, mutta se oli vaikeata sekä soveliaiden kulkuväylien puutteen että intiaanien vihamielisyyden vuoksi. Preeriain takana kohosi Kalliovuorien pitkä jyrkkä muuri, jonka poikki jokien vuolauden ja syvien rotkolaaksojen vuoksi oli vaikea päästä. Vuoriston takana taas oli laaja kuiva erämaa, joka vielä enemmän vastusti yritteliäisyyttä. Ne varsinaiset tutkimusretket, joita tehtiin näihin suuntiin, tapahtuivat etupäässä hallituksen toimesta ja sen varoilla.

Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.

Presidentti Jefferson lähetti kapteenit Merriwether Lewisin ja William Clarken nousemaan Missourin lähteille siinä toivossa, että sen kautta löydettäisiin tuo kauan etsitty vesitie Tyynelle merelle.

Toukokuussa 1804 molemmat sotilaat lähtivät kolmella veneellä St. Louisista, ranskalaisten perustamasta turkiskauppalasta, joka ei silloin vielä ollut edes kaupungin kirjoissa, mukanaan täydet kuormat aseita ja ampumavaroja, ruokatavaroita sitä vastoin verraten vähän, koska aiottiin elää maasta, — ja koko matka elettiinkin, sillä riistaa oli silloin vielä runsaasti. Missourin rannoilla oli ehtymätön paljous hirvieläimiä, karhuja, majavia, monenlaisia lintuja ja kasvikunta tarjosi luonnon aarreaitoista luumuja, vadelmia, karviaismarjoja, viinimarjoja, omenia, kirsikoita ja viinirypäleitä. Intiaaneille selitettiin, että maa oli saanut oman hallituksen, ja heidän kanssaan pidettiin neuvotteluita, he antoivat retkikunnan rauhassa matkata.

Kulkien komeiden jokirantametsien välitse, ohi mahtavien kallionpolvien, sivu lukemattomien syrjäjokien, retkikunta tuli mahtavan siouxheimon maahan, jossa niinikään poltettiin rauhanpiippua. Jonkun matkaa oli nyt kahden puolen karumpia mäkimaita, sitten nähtiin taas komeita jokirantametsiä, joissa kasvoi mitä jaloimpia puita, punaketriä, tammea, jalavaa ja pähkinäpuuta ja Amerikalle ominaisia puulajeja. Korkealla preerioilla sudet ajoivat antilooppeja ja puhvelit monituhatpäisissä laumoissa samoilivat jymiseviä aavikoita. Monesta rantatiheiköstä iso hirvi kohotti ihmeellisiä sarviaan. Teton intiaanien maassa joki muuttui matalaksi ja kovat tuulet tekivät haittaa. Punanahkain vainioilla kasvoi maissia, tupakkaa, papuja, perunoita, melooneja ja muitakin kasveja. Tultiin sitten mandaanien ja rikarain maahan, joka oli suureksi osaksi hävitetty, ja näiden heimojen välillä saatiin rauha solmituksi. Retkikunta rakensi itselleen talveksi varustetun aseman ja asettui siihen kevättä odottamaan. Missouri, joka sillä kohdalla oli puolen kilometriä leveä, meni niin vahvaan jäähän, että suuret puhvelilaumat saattoivat kulkea sen poikki toiselle rannalle. Viisi kuukautta retkikunnan täytyi odottaa, ennenkuin väylä jälleen oli kuljettavassa kunnossa.

Huhtikuun 7:ntenä lähdettiin taas matkalle. Tultiin nyt seutuihin, joissa ei ennen kukaan valkoinen ollut käynyt. Maan kivennäisvarat näyttivät paranevan. Toisin paikoin maanpinta oli kokonaan alkalisuolain peitossa ja tuulien siitä kiehtoma pöly oli silmät sokaista.

Yellowstone laakso.

Luutnantti John Colter tutki Yellowstone joen laakson ja löysi kuulun geysiirialuecn, joka oli intiaaneille tunnettu. Tällä retkellä hän ampui ensimmäisen harmaankarhun, Rocky Mountains vuoriston hirmun, ja kirjoitti siitä ensimmäisen kuvauksen. Kaikenlainen metsänriista, mitä näissä aarnioseuduissa oli, tuskin osasi ensinkään pelätä ihmistä, jonka paukkuva surma-ase oli sille aivan tuntematon.

Toukokuun 26:ntena 1805 nähtiin Rocky Mountains eli Kalliovuoret. Retkikunta tuli Missourin suurelle putoukselle, jätti sen alle osan tavaroistaan ja putouksien yläpuolella koversi puunrungosta uudet kanootit, joilla matkaa jatkettiin kolmen joen haaraan. Joet saivat nimeksi Jefferson, Madison ja Gallatin ja ensiksi mainittua lähdettiin edelleen nousemaan, osa veneellä, osa rantoja pitkin. Lopulta joki kapeni niin pieneksi, että yksi miehistä saattoi asettua sen poikki hajasäärin seisomaan ja kiittää taivasta, joka oli suonut hänen niin kauan elää, että hän saattoi hajasäärin silloittaa valtavan Missourin.

Vedenjakajalla.

Retkikunta kiipesi nyt vuorisolaan ja tuli vedenjakajalle. Kun oli sen poikki kuljettu ja vastakkaista rinnettä vähän matkaa laskettu, tultiin kirkkaalle purolle, joka juoksi länttä kohti.

Se oli Columbian lähdehaara. Sitä oli kuitenkin mahdoton laskea veneellä, jonka vuoksi retkikunta osti hyviltä ystäviltään shoshoni-intiaaneilta hevoset ja niillä lähti maisin matkaa jatkamaan. Polku kulki jyrkkiä vuoria, äkkijyrkkien vuorenseinämien reunoja, louhisten rotkojen poikki. Lähes kuukausi kului, ennenkuin oli päästy vuorien poikki, joilla usein oltiin niin korkealla, että vesi kesällä jäätyi ja satoi lunta. Toisinaan päästiin päivässä penikulma eteenpäin eikä aina sitäkään. Ruoasta alkoi olla puute, kun riistaa ei ollut ensinkään. Kun hevonen väsyi, niin se tapettiin ja syötiin. Täytyipä ostaa punanahkoilta koiriakin muun ravinnon puutteessa. Nälkä, vaivat ja väsymys uuvuttivat retkikuntaa, mutta lopulta se taas pääsi tasaiselle maalle. Monen vuorijoen poikki he olivat kulkeneet, ennenkuin saapuivat semmoiselle, jota punanahat vakuuttivat voivan vaaratta laskea. Se oli Kooskooskia, valkoisten antamalla nimellä Clearwater River.

Columbialla.

Retkikunta oli nyt nenänpuhkaisija intiaanien maassa. He jättivät sinne hevosensa odottamaan, kunnes palaisivat, ja rakensivat jokimatkaa varten kanootit. Matka kävi nyt helpoksi. Kolmen päivän kuluttua he saapuivat Shoshone-joelle ja sitä seitsemän päivää laskettuaan Columbialle. Maa alkoi olla asuttua ja ruokaa runsaasti, etenkin lohia, joita Columbia toisina vuodenaikoina on aivan tungokseen asti täysi. Yhä alempana intiaaneilla oli ampuma-aseet, mikä osoitti heidän olevan yhteydessä rannikon valkoisten kanssa. Useat heimot olivat sotaisia ja liikkuivat joella suurilla kanooteilla, joiden keulassa ja perässä oli vuoltuja kuvia. Onneksi ne kuitenkin asettuivat retkikuntaa kohtaan ystävälliselle kannalle. Vihdoin alkoi vuorovesi tuntua ja marraskuun 7:ntenä kuului kaukaa edestäpäin hyökyaaltojen jyrinää. Näin retkikunta oli päässyt pitkän matkansa päähän, yli 6000 kilometriä kuljettuaan.

Tyynen meren rannalla.

Paluumatkalla, jolle lähdettiin varhain seuraavana keväänä, kuljettiin aluksi samaa juonta, vähemmän kuitenkin veneillä, enemmän hevosilla. Korkeammalla vuorimaassa retkikunta kuitenkin jakautui. Lewis osan keralla kulki Maria-joelle, joka on yksi Missourin lähdehaaroja, Clark kulki eteläisempää reittiä ja saapui Yellowstone joen lähteille, kulkien läheltä nykyisen kansallispuiston ohi. Missourilla retkikunta jälleen yhtyi ja jatkoi sitä pitkin matkaa, kunnes syyskuun lopulla 1806 saapui takaisin St. Louisiin.

Tämä löytöretki oli tärkein, mitä milloinkaan on Yhdysvaltain alueella tapahtunut. Siihen Yhdysvallat perustivat oikeutensa Oregoniin, joka muutoin luultavasti olisi menetetty Englannille. Mutta sitä paitsi se varsinaisena löytöretkenä paljasti maanosan koko läntisen puoliskon rakenteen.

Piken retket.

V. 1805 Yhdysvaltain hallitus lähetti luutnantti Zebulon Montgomery Piken etsimään Mississipin lähteitä ja ottamaan maan Yhdysvaltain omaisuudeksi. Huolimatta läheisyydestään Mississipin lähteet vielä olivat tuntemattomat, jopa koko se seutu, jossa sen latvaosa juoksee. Canadalaiset erämiehet olivat anastamaisillaan maan ja Yhdysvaltain täytyi pitää kiirettä, jos mieli ennättää ennen. Pike nousi Mississippiä sangen kauas latvoille, mutta varsinaisia lähteitä ei vielä hänkään löytänyt.

Tältä matkalta palattuaan Pike lähetettiin etelän suunnalle Arkansas ja Red River jokien lähteitä etsimään sekä sovittamaan sotivia intiaaniheimoja. St. Louisista lähtien hän ensin kulki jonkun matkaa Missouria ylöspäin, saapui elokuussa v. 1806 osage-intiaanien kyliin ja samosi sieltä maan poikki Republican joelle, pawnee heimon asuinpaikoille. Sieltä matka piti Arkansaalle, jonka rannalla retkikunta jakautui, toinen osa lähteäkseen jokea alaspäin seuraamaan, toinen Piken omalla johdolla lähteitä kohti tunkeutuakseen. Espanjalaisille nämä seudut jo olivat enimmäkseen tuttuja, mutta Pike oli ensimmäinen amerikkalainen, joka Arkansaan vartta nousi Kalliovuoria kohti. Hän seurasi sitä aina Puebloon saakka, joka on lähellä Kalliovuorien juurta, ja koetti sieltä kiivetä läheiselle Pikes Peakille (4.292 metriä), joka on hänestä nimensä saanut, mutta eksyikin toiselle kukkulalle. Vasta v. 1819 valloitettiin tämä kuulu kukkula, joka näkyy suunnattoman kauas lakeudelle. Pike lähti Pueblosta uudelleen nousemaan Arkansasta, mutta sen rotkolaaksoon, Grand Canjoniin, oli mahdoton millään keinoin tunkeutua. Hän sen vuoksi kääntyi joelta vuoristoon ja kiertoteitä saavutti Arkansaan lähteet nykyisen Leadvillen seuduilla.

Red Riverin lähteitä Pike sitä vastoin ei löytänyt. Hän päätti sen vuoksi omin luvin tehdä retken uudelle suunnalle ja kulki Sangre de Christo vuoriston poikki tavattomia rasituksia kestäen Rio Grande del Norten laaksoon, rakentaen sinne linnan. Linna olikin kuitenkin Espanjan alueella, jonka vuoksi espanjalaiset vangitsivat hänet koko joukkonsa keralla. Pike vietiin Chihuahuaan Pohjois-Mwxicoon, mutta siellä hänet vapautettiin ja saatettiin Texasin kautta Yhdysvaltain rajalle.

Santa Fén reitti.

Piken retkestä oli seurauksena suuri karavaanikauppa »Amerikan suuren erämaan poikki», joka ei kuitenkaan ollut erämaata samassa merkityksessä kuin Sahara tai Arabia taikka edes Amerikan omatkaan karuimmat seudut. Ensimmäinen kaupparetkikunta lähti Yhdysvalloista Santa Féhen v. 1812, mutta kaikki sen jäsenet vangittiin Mexicossa ja saivat viettää yhdeksän vuotta tyrmässä. V. 1821 yritys kuitenkin uudistettiin paremmalla menestyksellä. Uusi-Mexico oli siihen saakka saanut tavaransa Vera Cruzista, mutta uusi tie oli edullisempi ja sillä kehittyi erinomaisen vilkas kauppa. Yhdysvaltain hallitus alussa lähetti kaupparetkikuntain suojaksi sotilasosastoita, mutta myöhemmin kauppiaat pitivät itse huolta turvallisuudestaan. Kussakin retkikunnassa oli satakunta miestä ja 40—50 vaunua. Enemmän kuin puolen vuosisataa tätä kauppaa käytiin, ennenkuin rautatie teki siitä lopun, ja retkeläisiä kohdanneet lukemattomat seikkailut loivat siihen romanttisuuden loisteen, josta sitten monet kirjailijat ovat ammentaneet seikkailuromaaneihinsa aihetta. Kauppareitin itäpää oli St. Louis ja myöhemmin Kansas City.

Astoria.

Huomattava sija Yhdysvaltain aluekehityksessä oli John Jacob Astorin turkiskauppa-yrityksillä Columbian suussa.

Astor, joka oli turkiskaupalla kerännyt niin suuren omaisuuden, että hän aikanaan oli Yhdysvaltain rikkain mies, lähetti syyskuussa 1810 laivan purjehtimaan Kap Koornin ympäri Columbian suuhun ja seuraavana vuonna maaretkikunnan samoille seuduille. Laiva saapui määräpaikalle ja perusti sinne Astoria nimisen kauppalan. Intiaanit ottivat retkikunnan ystävällisesti vastaan, sekä ne, jotka asuivat Columbian suistamossa, että ylempänä jokivarressakin elävät. Mutta kun laiva purjehti Vancouveriin toista asemaa perustamaan ja kapteeni vihoissaan siitä, että intiaanit pyysivät liian korkeita hintoja merisaukon nahkoista, suin päin ajoi heidät laivasta, palasivat intiaanit seuraavana päivänä takaisin suurella joukolla, aseet viittainsa alla, ja laivaan päästyään surmasivat kaikki valkoiset, ennenkuin nämä älysivät edes vastarintaan ruveta. Kun metsäläiset olivat lähteneet laivalta, tointui laivan kirjuri sen verran, että saattoi ryömiä ruutivarastoon, ja kun intiaanit seuraavana aamuna palasivat laivaa ryöstämään, räjähdytti hän tulitikulla laivan ilmaan ja siten surmasi päälle sata intiaania. Vain tulkki pelastui ja toi tiedon »Tonquinin» ja sen miehistön surullisesta tuhosta.

Astoriaan jäänyt siirtokunta alkoi surusanoman kuultuaan pelätä, että sama kohtalo voisi tulla senkin osaksi. Siirtolaiset turvautuivat lopulta sotajuoneen, näyttivät intiaaneille tulpalla suljetun pullon ja sanoivat siihen sulkeneensa isonrokon, jota intiaanit kovin pelkäsivät. He lupasivat pitää pullon suljettuna, niin kauan kuin intiaanit pysyivät ystävällisinä, ja tämä keino auttoi. Intiaanit, jotka jo olivat suunnitelleet siirtokunnan tuhoa, paransivat tapansa, ja Astoria säilyi, kunnes maaretkikunta Huntin johdolla saapui. Sen olisi pitänyt tuoda melkoiset varastot mukanaan, mutta voitettavat vaikeudet olivat olleet niin suunnattomat, että miehet töin tuskin tavaroittakaan perille pääsivät. Huntin retkikunta kulki Kalliovuorien poikki vähän eteläisempää reittiä kuin Lewis ja Clarke ja saapui Shoshone joen lähteille, aikoen laskea sitä myöten merimaahan. Se oli kuitenkin koskien ja rantain vaikeuden vuoksi aivan mahdotonta, jonka vuoksi oli talvesta huolimatta jatkettava matkaa jalan, nälkää ja vilua kärsien, ja kuljettava kautta maan, joka oli kokonaan tuntematon. Melkein vuotta myöhemmin, kuin oli odotettu, retkikunta lopulta saapui Astoriaan. Jotenkin samoja reittejä sieltä lähti pian sen jälkeen palaava retkikunta, laskien Platte jokea alas Missouriin.

Samaan aikaan, v. 1812, syttyi Yhdysvaltain ja Englannin välillä sota ja anastusta välttääkseen Astorian asiamiehet möivät nuoren siirtokunnan englantilaiselle Luoteiskomppanialle, ja sen kautta koko nykyinen Oregon oli joutua Suur-Britannialle.

Washington Irwing on laajassa teoksessa kertonut Astorian värikkäät vaiheet.

Long Kalliovuorina ja Mississipin lähteillä.

V. 1819 Yhdysvaltain hallitus päätti ryhtyä tarkemmin tutkimaan Rocky
Mountains vuoristoa, joka pitkänä muurina lännen puolella rajoittaa
preerioita. Varustettiin retkikunta, jonka johtajaksi määrättiin majuri
Stephen Harriman Long.

Toukokuussa se lähti Pittsburgista matkaan, kulki omalla höyrylaivallaan Alleghanya ja Ohioa alas Mississippiin, St. Louisissa täydensi varastonsa ja lähti sitten Missouria nousemaan, osa rinnalla maitse matkaten. Platte joen suussa oltiin talvea ja lähdettiin hevosilla tämän joen rantoja edelleen nousemaan. Heinäkuussa v. 1820 Kalliovuoret tulivat näkyviin. Monelle niiden kukkuloista noustiin ja korkein sai nimeksi Longs Peak (4.345 m). Osa retkikunnasta tutki Arkansaan latvan, osa sen syrjäjoen Canadianin yläjuoksua, luullen sitä Red Kiveriksi.

Hallitus oli retken tuloksiin niin tyytyväinen, että se lähetti Longin Mississipin latvaosia tutkimaan. Hän nousi Minnesotaa latvoille saakka, kulki kapean vedenjakajan poikki Red Kiveriin ja laski sitä Winnipeg järveen. Mississipin päähaara tulee kuitenkin Minnesotan pohjoisosasta Itasca järvestä, jonka Henry Schoolcraft löysi v. 1832. Neljä vuotta myöhemmin geologi Jean N. Nicollet löysi vielä Itascankin yläpuolelta lähdehaaran, joka sai nimeksi Nicolletin Lapsi-Mississippi. Minnessotan valtio erotti v. 1890 koko Itasca järven ja siihen laskevien lähdejokien alueen kansallispuistoksi.

Valkoisen asutuksen tienraivaajat, erämiehet, kauppiaat ja varsinaiset uudisasukkaat etenivät nopeaan Mississipin takaisille lakeuksille. Kauppiaat kulkivat suurissa joukoissa heimosta heimoon ja enimmäkseen olivat intiaanien kesken suosittuja. Sama suosio ei tullut maanviljelijäin osaksi, jotka jäivät paikoilleen ja supistamistaan supistivat punaisen miehen metsästysmaita, mutta vaaroista huolimatta ei ollut puutetta rohkeista tienraivaajista, jotka lähtivät vihamielisten intiaanien keskelle onneaan koettelemaan. Heitä ei edes pidättänyt Rocky Mountainsin jylhä vuorimaa, ei sen takana odottava laaja karu erämaa, eikä Sierra Nevadankaan korkea kalliomuuri, vaan jo 1840-luvun alussa heitä alkoi maan poikki saapua Sacramcnton ihanaan leutoon laaksoon, jossa Mexicon hallitus auliisti luovutti tulijoille maata.

Tieto niistä reiteistä, joita nämä eturintaman miehet kulkivat, ei kuitenkaan paljoa kartuttanut kirjallista maantuntemusta, vaikka se kulkupuheena selvittelikin perässä tulijoille eteisten matkain yleisiä maantieteellisiä piirteitä. Vasta jonkinlaista opillista sivistystä saaneet miehet saattoivat kartoille ja kirjoihin koota perustiedot siten, että ne olivat jokaisen saatavissa.

Frémont, Lännen tienkävijä.

Semmoinen mies oli John Charles Frémont, jota laajoista löytöretkistään ruvettiin sanomaan »Lännen tienkävijäksi», koska hän todella uudisasukkaille kävi enemmän uusia teitä kuin kukaan ennen häntä ja myös nämä tiet kunnollisesti kartoitti.

Frémont oli nuori luutnantti, kun hän sai toimekseen kartoittaa Kalliovuorien poikki kulkevan Eteläsolan, jonka kautta uudisasukkaita jo oli matkannut Californiaan, sekä tähtitieteellisesti määrätä solan aseman. Hän lähti retkelleen toukokuussa v. 1842 pienestä kylästä, joka oli nykyisen Kansas Cityn paikalla, hyvin varustettuna, uskaliaan ja kokeneen joukon keralla. Retkikunta, joka kulki ratsain, nousi Platte jokea, jakautui ja tutki sen molemmat haarat, jonka tehtyään molemmat osastot jälleen yhtyivät Laramie nimisessä pienessä rajalinnassa.

Siitä eteenpäin matka kävi vihamielisten intiaanien alueen kautta, mutta retkikunnan kimppuun ei kuitenkaan hyökätty. Rauhaa riitti, mutta sitä suurempi oli niillä seuduin ravinnon puute. Eteläsola, jota oli etsimään lähdetty, huomattiin erinomaisen soveliaaksi tien reitiksi. Solan vastakkaiselta rinteeltä vesi jo juoksi Shoshonejokeen, Columbiaan ja Tyyneen mereen. Työnsä tehtyään Frémont nousi suurenmoiselle vuorenkukkulalle (4202 m), joka on hänestä nimensä saanut, ja sieltä sai hyvän yleiskäsityksen laajoista alueista. Kokoelmineen, huomioineen retkikunta sitten lähti paluumatkalle.

Toisella matkallaan, joka alkoi seuraavana vuonna, Frémont tunkeutui Kailiovuorien poikki Suuren suolajärven syvänteeseen. Siellä olivat jo ennen häntä muut käyneet, varsinkin kapteeni Benjamin Bonneville [Bonnevillesta sai sitten niinensä suuri jääkauden aikuinen järvi, josta nykyisin on vain pieniä osia jäljellä, mutta jonka rantamuodostukset ovat »Suuren syvänteen» kuivassa ilmanalassa säilyneet erinomaisen selvinä.], joka 1831—1836 oleskeli niillä seuduilla ja vielä kauempana lännessä, useita vuosia sivistyksestä kokonaan erotettuna. Tutkittuaan Suuren suolajärven Frémont seurasi Shoshone jokea kauas Columbian suupuoleen saakka, tehden pitkin matkaa tarkkoja havainnolta ja paikanmääräyksiä. Talvesta huolimatta hän sitten palasi tutkimaan Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välistä ylänköä, »Suurta syvännettä», joutuen lopulta ravinnon puutteen vuoksi niin suureen pulaan, että hänen täytyi lähteä yrittämään Sierra Nevadan poikki Californiaan. Matka Sierra Nevadan poikki kesti toista kuukautta ja retkikunta olisi varmaan sen lumisissa, vaikeissa, sotkuisissa solissa tuhoutunut, ellei se viime hetkessä olisi saanut erästä intiaania oppaakseen. Hänen avullaan Frémont lopulta saapui Sacramenton laaksoon.

Tämä matka käänsi Yhdysvaltain johtavain piirien huomion Californiaan, joka silloin vielä oli Mexicon hallussa, Espanjalta saatuna perintönä, ja v. 1845 Frémont lähetettiin uudelleen tutkimaan seutua ja reittejä. Hänen Californiaan tultuaan syttyi Yhdysvaltain ja Mexicon välillä sota ja Frémont keräsi Caiifornian jenkit johtonsa alle, valloitti koko Pohjois-Californian. Hän riitautui kuitenkin amerikkalaisen kenraalin kanssa, joka marssi Californiaan kaakosta Santa Fén kautta, vangittiin ja lähetettiin Washingtoniin, jossa hän kuitenkin pääsi verraten pienellä rangaistuksella.

Californian kultaryntäys.

V. 1848 Californiassa löydettiin kultaa ja suunnaton kultaryntäys alkoi. Toinen puoli matkusti sinne Panaman kautta, toinen puoli mannermaan poikki vaunuissa, »preeriakuun aroissa». Frémont lähti etsimään Santa Fén kautta uutta helpompaa reittiä, mutta joutui mainitun kaupungin takaisissa maissa pulaan, joka oli tuottaa hänelle tuhon. Opas vuoristossa eksyi, retkikunnan täytyi palata takaisin, mutta ennenkuin se pääsi aution erämaan poikki takaisin Santa Féhen, oli kolmasosa miehistä ja kaikki hevoset kuolleet nälkään ja viluun. Seuraavana vuonna Frémont siitä huolimatta lähti uudelleen matkaan, ja vaikk'ei hän nytkään löytänyt etsimäänsä solaa, niin pääsi hän kuitenkin Sierran poikki Sacramenton laaksoon. V. 1853 hän lähti uudelleen löytöretkelle, alkoi etsiä siltä kohdalta, missä opas oli ensi yrityksellä eksynyt, ja vihdoin löysi sarjan solia, jotka johtivat Kultaisen portin rannalle. Mutta viisikymmentä päivää retkikunnan täytyi tälläkin retkellä elää hevosenlihalla. Tätä reittiä kulkee myöhemmin rakennettu rautatie.

Frémont palveli myöhemmin vakinaisessa armeijassa, kenraaliksi yleten, mutta sotilaana hän ei menestynyt yhtä hyvin kuin »tienkävijänä».

Jälkeen vuoden 1850 alettiin Kalliovuorien kautta etsiä rautatien reittejä, ja näiden töitten kautta vuoriston ja Tyynen meren välisen maan tunteminen edistyi valtavasti. Tutkimusten tulokset koottiin kolmeentoista isoon nidokseen, joissa paitsi karttoja on mitä monipuolisimmat tiedot kivennäisistä, kasveista, asukkaista y.m. Jo muutamia vuosia aikaisemmin mormonit olivat asettuneet Utahiin, ja he kyllä pitivät huolta siitä, että niiden seutujen maine levisi laajalle. Colorado joki ja sen maailmankuulu kanjoni tutkittiin 1857—59. Ja kymmenen vuotta myöhemmin majuri Powell laski veneellä kanjonin, voittaen mitä suurimmat luonnonesteet ja vaarat. Orjasota keskeytti joksikin ajaksi tutkimukset, mutta sitä suuremmalla tarmolla niihin sodan päätyttyä käytiin käsiksi. Varsinkin Kalliovuorien länsipuolella olevat autiot maat' kartoitettiin ja geologisesti tutkittiin niin tarkkaan, että ne nyt ovat Pohjois-Amerikan parhaiten tunnettuja. Yhdysvaltain rannikkojen tarkka kartoitus alkoi jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa.

Kartoittajat ja geologit.

Lännen ja Kaukaisen Lännen kartoitus ja tutkiminen olikin polttava kysymys suunnattoman siirtolaistulvan vuoksi, joka yhä taajempina laineina sinne päin vyöryi, hyväkseen käyttämään näiden koskemattomien alueitten suunnattomia luonnonrikkauksia. Hallitusten oli välttämättä saatava jonkinlainen käsitys näiden kansallisvarain laadusta ja määrästä. Tienraivaajat olivat jo tuoneet viestit noiden seutujen monista ihmeistä, »jumalten puutarhoista» ihmeellisine luomisen raunioineen, »pahoista maista», jokien uurtamista kanjoneista, suolajärvistä, mammuttipuista ja äärettömistä punapuu- ja douglaskuusi-metsistä, monia muita mainitsematta. Ensin tämä suunnaton alue oli kartoitettava, vasta sitten voitiin ryhtyä varsinaiseen geologiseen työhön. Clarence King, F.V. Hayden, J.W. Powell, G.M. Wheeler, Clarence Dutton ja heidän jälkeensä v. 1879 perustettu geologinen virasto suorittivat tutkimustyön, joka suuremmoisuutensa ja tulostensa arvaamattoman runsauden puolesta on ainoa laatuaan ja lisäksi tieteellisen arvonsakin suhteen menestyksellä kilpailee samanlaisten Euroopassa suoritettujen töitten kanssa. Oli onni, että geologit saapuivat Yellowstonen laaksoon ennen uudisviljelijöitä ja vuorimiehiä ja siten saattoivat pelastaa hävitykseltä tämän mahtavan vuoristoseudun kuumine lähteineen, liejuvulkaanineen ja solfataarineen, värikkäine sinteripengermineen, tippukivimuodostuksineen ja ärjyvine vuorineen. Heti kun he v. 1871 olivat sen tunnetuksi tehneet, se julistettiin kansallispuistoksi, jossa kaikki luonnon hävitys on kielletty. Vielä merkillisempi on sekä muodostustensa että muodostumishistoriansa puolesta Coloradon kanjoni, laatuaan suurenmoisin maisema, mitä on maailmassa. Ei Danten eikä Dorén mielikuvitus olisi kyennyt luomaan mahtavampaa kuin tämä kanjoni sillä matkalla, jolla se kulkee Kaibab-ylängön poikki. Dutton, joka sen tutki, kuvaa seuraavin sanoin sen jylhää kauneutta:

Coloradon kanjoni.

»Miltä kohdalta Kaibab-ylängöllä kanjonia lähestyneekin, kaikkialla se yht'äkkiä avautuu syvyyksiään myöden; harvassa paikassa huomaa ennakolta merkkiä, että kuilu on lähellä, metsä ulottuu aivan jyrkänteen partaalle saakka ja kuuset varistelevat käpyjään pohjattomaan kuiluun. Jo ulkoreunalta näköala on kuvaamattoman suurenmoinen, mutta vielä monta vertaa mahtavampi se on itse kanjonissa. Semmoinen näköala avautuu Point Sublimesta, kauas kanjoniin pistävältä polvekkeelta, joka voittaakin kaikki muut näköalapaikat.

»Suuri kanjoni lisää nykyisiin luonnonkäsityksiimme aivan uuden luonnepiirteen, uusia kauneuden, suurenmoisuuden ja luonnonilmiöiden voiman sävyjä; mutta samoin kuin jokainen uudistus, samoin tämäkin tarvitsee aikaa tullakseen ymmärretyksi, sitä on tutkittava, siihen on totuttava, jotta sen sisällys kävisi ilmeiseksi. Luonnonystävä, joka on kehittänyt katseensa Alpeilla, Italiassa, Saksassa, Appalasheilla y.m., tuntee tähän merkilliseen seutuun tullessaan melkein kuin loukkauksen, hän tuntee ahdistusta, ehkä vastenmielisyyttä ja pelkoakin; hän ei näe mitään, mitä hän on tottunut pitämään kauniina ja ylevänä, kaikki on tosin ihmeellistä, mutta luonnotonta ja epäkaunista; ei missään hän näe sopusointuisia sulavia värivivahduksia. Mutta tottumus muuttaa tätä vaikutusta, se mikä alussa näytti kovalta, hurjalta, melkein raa'alta, muuttuu nyt suurenmoiseksi ja vaikuttavaksi, se on täynnään voimaa ja mahtavuutta, ja räikeät ristiriitaiset värit osoittautuvatkin vähitellen suuressa määrin hienoiksi, vaihteleviksi ja vaikuttaviksi. Jos tässä vain suurenmoisuus vaikuttaisi, voitaisiin sen summa lausua muutamalla sanalla: kanjoni on päälle 300 kilometriä pitkä, 8—18 kilometriä leveä ja 1 500—1800 metriä syvä. On pidempiä ja leveämpiä laaksoja ja on joku syvempikin; mutta siitä huolimatta suuri kanjoni kaikkien yksityisseikkainsa yhteisvaikutuksen kautta on ylevintä, mitä on maan päällä.

»Point Sublimen uloimman nokan päästä on vastakkaisen rantaäyrään yläreunaan 11 kilometriä matkaa, mutta molemmat äyräät ovat kovertuneet laajoiksi amfiteattereiksi, jonka vuoksi ne enimmäkseen ovat paljon etäämpänä toisistaan. Lähin näköpiiri, jonka pituus on 80, leveys 20 kilometriä, on täpötäynnään lukemattomia yksityisseikkoja, jotka ovat niin jättimäiset, niin valtavat, niin sanomattoman moninaiset ja monipiirteiset, ettei niitä voi käsittää kuin verkalleen ja tuntien heräävästä vaikutuksesta syvää mielenliikutusta. Epäilemättä vastakkainen laakson seinämä esiintyy kaikkea muuta suurenmoisempana ja valtavampana; ihmishenki ei kykene käsittämään puoltatoista kilometriä korkeata kalliomuuria, joka kohoo vastapäätä enemmän kuin kymmenen kilometrin päässä ja oikeaan ja vasempaan näyttää häipyvän äärettömyyteen. Hän tuntee itsensä niin masentavan pieneksi ja mitättömäksi. Jos se edes olisi äkkijyrkkä sileä seinämä, niin tapaisi siinä vielä lepokohdan, mutta kaikkialla siinä esiintyy mitä suurinta moninaisuutta. Syviä amfiteattereja mutkaa syvälle vastakkaiseen ylänköön ja niiden välillä kohoo mahtavia polvekkeita, jotka kehittyvät katsojan eteen ihaniksi päädyiksi. Koko reuna jakautuu täten poukamiin ja esiinpistäviin polvekkeihin ja lukemattomiin kallionkielekkeihin, jotka osasta suistuvat syvyyteen terävinä särminä. Ainoastaan juuri vastapäätä olevien amfiteatterien kohdalla katse pääsee taustaan tunkeutumaan, mutta perspektiivin lyhennys vaikuttaa niin erinomaisena ja uskomattomana, että on mahdoton saada käsitystä sen laajuudesta. Polvekkeihin liittyy lukemattomia irtaantuneita röykkiöitä, giganttisia patsaita, jotka kuitenkin vastakkaisen seinämän äärettömän ainepaljouden vuoksi vaipuvat aivan mitättömiksi. Ainoastaan oman rannan lähimmät pylväät tekevät melkein yhtä mahtavan vaikutuksen kuin sekin, niiden muotojen kauneus, suurenmoisuus ja moninainen rikkinäisyys saattaa häpeään kaunopuheliaimmankin kuvauksen.»

Kanjonin seinämät eivät kuitenkaan suistu syvyyteen aivan yhtämittaa. Ainoastaan muutamat yksinäiset, kauas esiin pistävät polvekkeet kohoavat yhtenä seinänä 1500—1800 m syvästä kuilusta. Yleensä äyräässä ensin on 600—900 metriä korkea seinämä ja tämän juurella verraten tasainen, vaikka siltä kylläkin ryhmyinen pengermä, ja vasta tähän pengermään on sisempi, paljon ahtaampi kuilu uurrettu. Pengermä ilmaisee seisausta kanjonin muodostuksessa.

Tämän valtavan, sangen tasaiseen ylänköön uurretun jokilaakson ihmeelliset ilmiöt voidaan selittää vain yhdellä tavalla: se on vetevän, vuolaan, paljon kiviä ja hietaa kuljettaneen, kosteiselta sateiselta ylängöltä tulleen ja kuivan vedettömän pöytämän poikki juosseen joen työtä. Semmoiset ovat olot nykyään, mutta niiden on täytynyt olla samanlaiset koko sen ajan, jonka kuluessa kanjoni on muodostunut, sillä muutoin laskisi kanjoniin kummaltakin puolelta syviä syrjälaaksoja. Todenteolla niitä on vain pari kolme melkoisempaa; meidän täytyy sen vuoksi otaksua, että kanjonin syventyminen on tapahtunut jotenkin samanlaisissa oloissa kuin nykyään vallitsevat ovat. Dutton on osoittanut, että kanjonin muodostuminen alkoi tertiäärikauden viimeisellä ajanjaksolla, plioseeniajalla, jolloin ilmanala oli kuivaa, samoin kuin nykyisinkin; mutta plioseeniajan ja nykyajan välillä oli jääkausi, joka Coloradonkin alueella oli sekä plioseeniaikaa että nykyaikaa kosteampi, vaikk'ei siellä saanutkaan jäävirtoja aikaan. Näyttää siltä, kuin olisivat jääkaudella syntyneet ne sivukanjonien luonnokset, joita on korkealla äyräitten päällä ja joissa ilmeisestikin on ollut vettä verraten vähän aikaa. Coloradokanjonin muodostushistoria on kaikkein suurenmoisin esimerkki vuolaan joen uurtavasta vaikutuksesta kuivalla ylätasangolla. Samalla se vakuuttavasti todistaa geologisten aikakausien suunnatonta pituutta, sillä epäilemättä joki on tarvinnut työhönsä miljoonia vuosia, vaikka se onkin sen suorittanut maan kehityshistorian uusimmalla ajalla.

Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välinen suuri syvänne on kuivan ilmastonsa vuoksi erinomaisen hyvin säilyttänyt entisten geologisten aikakausien muistot, ja tuskinpa missään muualla maailmassa luonnonhistorian kirja on ollut niin selkosen selälleen aukaistuna tutkijalle kuin siellä. Tällä Amerikan geologian klassillisella työmaalla onkin nykyinen etevä tutkijapolvi saanut varsinaisen kouluutuksensa ja sinne on moni ulkomaalainenkin oppinut suunnannut kulkunsa saadakseen välittömämmin tutustua luonnon syviin syntyihin. Jotkut eurooppalaisetkin tutkijat ovat kantaneet kortensa Yhdysvaltain sisällisen rakenteen ja luonnonilmiöiden valaisemiseksi, mutta tämä apu on vähäpätöinen siihen suurenmoiseen työhön verraten, jonka amerikkalaiset itse, sekä yksityiset että varsinkin valtion laitokset, ovat suorittaneet.

Canada.

Pohjois-Amerikan pohjoinen puolisko oli turkiskaupan kautta tullut pääpiirtein tunnetuksi Jäämerta myöden jo ennen yhdeksännentoista vuosisadan alkua, mutta vielä oli suunnattoman paljon jäänyt tutkimattakin. Vaikka Jäämeri olikin saavutettu, oli sen rantaviiva kuitenkin vielä aivan tuntematon. Suurimmat sisämaan joista oli tosin vakoiltu mereen saakka, järvet nähty, mutta ei edes yleispiirteisen kartan laatiminen näistä monimutkaisista järvi- ja jokivesistöistä ollut vielä mahdollista.

Yhdeksännelläkintoista vuosisadalla tutkittiin, omituista kyllä, ensiksi maan karuin ja kylmin osa, Jäämeren ranta. Tällä kerralla se ei ollut turkiskauppiaiden ansio, vaan johtui siitä, että luoteisväylää yhdeksännentoista vuosisadan alkupuoliskolla alettiin etsiä maan poikki kulkevilla retkillä. Moiselle retkelle lähti v. 1819 luoteisväylän kuuluin tutkija, englantilainen kapteeni John Franklin.

John Franklinin retki Jäämeren rannalle.

Franklin alkoi matkansa Yorkin asemalta, Hudsonin lahden rannalta, ja kulki maan poikki Cumberland Houseen, josta matkaa tammikuun pakkasilla jatkettiin lumikengillä, ensin Athabasca järven rannalle ja sieltä Providence asemalle Suurelle Orjajärvelle. Vähillä varustuksilla kuljettiin sieltä yhä edelleen, kunnes riistan vähyyden vuoksi täytyi asettua talvileiriin ja lähettää mies takaisin Athabasca järvelle saakka ruokatavaroita ja ampumatarpeita hakemaan. Tämän matkan suoritti ypö yksin Back niminen nuori meriupseeri ilman muuta suojaa kuin peitto ja hirven vuota, vaikka pakkasta oli toisinaan -50°.

Heinäkuun lopulla retkikunta, johon kuului kolmisenkymmentä henkeä, saavutti Jäämeren Kuparikaivosjoen suulla. Huolimatta varustusten niukkuudesta, riistansaannin epävarmuudesta ja miestensä vastahakoisuudesta Franklin lähti kanooteilla tutkimaan Jäämeren rantaa itää kohti ja jatkoi matkaa elokuun lopulle saakka, kunnes kanootit olivat melkein hajallaan ja ainoastaan kahden päivän eväät jäljellä. Retkikunta lähti sitten nousemaan sisämaahan pientä jokea, joka laskee Bathurst vuonoon, mutta se oli niin koskinen, että piankin täytyi nousta maata kulkemaan, vaikka eväitä oli vain yhdeksi päiväksi.

Nälän hirmut pohjan perillä.

Syyskuun 4:ntenä täytyi myrskyn vuoksi viettää kolme päivää leirissä, ilman tulta tai ruokaa. Näillä karuilla mailla, Barren Grounds, ei nimittäin ole puun kasvua muuta kuin jokien rannoilla, retkikunta taas oli Hood-joen jättänyt pyrkiäkseen vedenjakajan poikki Kuparikaivosjoen laaksoon, jota se oli menomatkallakin kulkenut. Kolmen päivän paaston jälkeen täytyi polttaa toinen pikkukanooteista, joita kuljetettiin mukana jokien ylimenoa varten, ja syödä vihoviimeinen eväs. Soisen ja aivan aution seudun kautta lähdettiin sitten edelleen rämpimään. Riistaa ei ollut minkäänlaista, lunta oli jalan verran, joet olivat äsken jäätyneet, jää oli pettävää. Nopeaan uupuivat miesten voimat, sillä ravintoa ei ollut muuta kuin jäkäliä ja susien hylkäämiä luita. Silloin tällöin saatiin ammutuksi joku joukostaan eksynyt riekko tai löydettiin kourallinen marjoja. Vihdoin retkikunta saapui Kuparikaivosjoelle, yhden miehen tällä vaivalloisella taipaleella menetettyään. Joen poikki ei päästy millään neuvolla ja turhissa yrityksissä menetettiin kahdeksan päivää. Franklin kuitenkin lopulta sai pajunkuorista ja telttavaatteesta kyhätyksi venhon, jolla päästiin toiselle rannalle. Luutnantti Back ja kaksi vankinta miestä lähetettiin sitten edellä Enterprise asemalle, joka oli menomatkalla perustettu, jos sinne ehkä olisi saapunut apua; muu joukko majoittui erääseen paikkaan, jossa oli verraten runsaasti polttopuita ja jäkäliä, sillä pari miestä oli jo jäkäläin ja paistetun nahkan syönnistä kuolemaisillaan ja muut olivat aivan näännyksissään. Franklinin itsensä lähdettyä muutamain miesten keralla eteenpäin yksi leiriin jääneistä miehistä murhasi luutnantti Hoodin ja kolme muuta miestä ja olisi raivotyötään jatkanut, ellei häntä olisi ammuttu. Ainoastaan pari miestä jäi leiriin eloon, ja nämä päättivät lähteä muiden perässä yrittämään. Enterprise asemalla he tapasivatkin Franklinin miehineen, mutta siellä oli yhtä tyhjää ruokatavaroista, ja Providence asemalle, jonne Back oli lähtenyt, oli parin viikon matka. Retkikunta olisi joutunut säälimättömän nälkäkuoleman saaliiksi, ellei Back olisi sattunut matkalla tapaamaan erästä ystävällistä intiaaniheimoa, jolla sattumalta oli runsaasti ruokatavaroita. Tämän heimon päällikköä, Akiatshoa, Franklin tovereineen sai kiittää pelastuksestaan. Kaksi heistä ennätti kuitenkin asemalla kuolla nälkään, ennenkuin apu saapui. Franklinin retki herätti suurta huomiota, mutta kieltämättä sen johtaja menetteli moitittavasti, kun hän niin riittämättömästi varustettuna lähti Jäämeren rantaa kartoittamaan.

V. 1825 Franklin johti toista retkeä samoille rannoille. Matka kävi nyt Canadan suurilta järviltä Red Kiverille, sieltä poikki maisin Suurelle Karhujärvelle ja Mackenzie jokea sen suuhun. Suurelle Karhujärvelle perustettiin talviasema, jolla suoritettiin tärkeitä magneettisia havainneita. Kun vielä järvi oli kartoitettu, niin laski Franklin Mackenzien suuhun. Siellä hän jakoi retkikunnan kahtia. Itse hän tutki rannikon länttä kohti, saavuttaen 148°51' läntistä pituutta, tapaamatta kuitenkaan laivalla kulkevaa apuretkikuntaa, joka Behringin salmesta tullen oli saavuttanut Point Barrowin, mutta sitten jääesteiden vuoksi palannut takaisin. Toinen osasto kulki itää kohti, ja se pääsi melkein Kuparikaivosjoen suuhun saakka löytäen salmen, joka erottaa Amerikan manteren Wollaston maasta, ynnä nähden sen takana olevan maan. Suuri hylätty eskimoleiri nähtiin tällä matkalla. Tavattiin kuitenkin vaeltavia eskimo-joukkoja, jotka yleensä olivat ystävällisiä.

Backin retki.

V. 1833 kapteeni Yrjö Back, Franklinin uskollinen seuralainen matkusti Winnipeg järveltä Suurelle Orjajärvelle ja sieltä Suurta Kalajokea Jäämereen. Tätä suurta jokea, jota myös sanotaan Backin joeksi, ei siihen saakka ollut kukaan valkoinen nähnyt, ainoastaan intiaanien kertomuksista tiedettiin, että semmoinen oli olemassa. Joki oli täynnään louhisia koskia ja putouksia ja suvannot taas monessa paikassa levisivät suuriksi, jään ainiaan peittämiksi järviksi. Back oikeastaan oli lähetetty viemään apua Rossin retkikunnalle, joka oli magneettisella navalla, mutta kun Ross ennätti palata, ennenkuin Back lähteä, ei hän kulkenut edemmäksi Suuren Kalajoen suistamoa. Sen edustalla hän kaukana merellä näki maan, joka nimitettiin Kuningas Williamin maaksi.

Deasen ja Simpsonin retket.

V. 1836 Hudson-lahden komppania lähetti P.W. Deasen ja Thomas Simpsonin jatkamaan Jäämeren rantain tutkimista, ja tämä retkikunta saavutti lukemattomista vaikeuksista huolimatta suurenmoisia tuloksia. Matka piti tunnettuja reittejä Mackenzien suuhun, edelleen Franklinin tutkimaa rannikkoa länteen päin ja sitten kolmattasataa kilometriä edelleen Point Barrowiin saakka, josta alkaen rantavedet Behringin salmeen saakka olivat kartoitetut. Retkikunta palasi sitten Suuren Karhujärven rannalle ja vietti siellä talvea, kunnes joet jälleen aukenivat ja voitiin työtä jatkaa. Seuraavana kesänä laskettiin erästä syrjäjokea Kuparikaivosjokeen ja edelleen Jäämereen ja tutkittiin rannikkoa kauas länteen, kunnes salmen takaa nähtiin pohjoisessa uusi maa, joka sai nimeksi Viktoria maa. Tämän jälkeen palattiin jälleen talvea viettämään Suuren Karhujärven koilliskolkkaan rakennetulle asemalle, jossa kalastaen ja metsästäen tultiin sangen hyvin toimeen. Kesällä 1839 päästiin niin varhain liikkeelle, että jo elokuun puolivälissä oltiin Suuren Kalajoen suussa, jonka Back oli tutkinut. Vielä siitäkin eteenpäin Simpson tunkeutui, kääntyen takaisin vasta Boothia Felix niemimaan tyvestä ja paluumatkalla tutkien Kuningas Williamin maan etelärannan, jossa huomattiin olevan paljon peuroja, napahärkiä ja autioita eskimokyliä. Tässä samassa maassa Franklinin retkikunta siitä huolimatta yhdeksän vuotta myöhemmin kuoli kamalan nälkäkuoleman.

Deasen ja Simpsonin veneretkien kautta olivat Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon tunnetut kohdat yhdistetyt yhtenäiseksi rajaviivaksi Behringin salmesta Boothia felix niemimaan tyveen saakka.

V. 1846 tri John Rae matkusti Hudson-lahdesta Melville niemimaan kannaksen poikki ja tutki tämän niemimaan länsirannan ja Boothia-niemimaan itärannan, eikä tämän retken jälkeen Pohjois-Amerikan pohjoisrannasta ollut muuta tuntematonta osaa kuin pieni kappale Boothia Felixin luoteiskolkkaa. Rae eli melkein yksinomaan veden ja maan riistasta, ja sen vuoksi hän saattoi tehdä sangen vaikeita retkiä vähillä varustuksillaan. Hän jatkoi tutkimuksiaan mannermaalta saaristoonkin ja oli ensimmäinen, joka sai vihiä Franklinin viimeisen retken surkeasta kohtalosta.

Myöhempinä aikoina ovat varsinkin lähetyssaarnaajat jatkaneet Jäämeren rannikon, samoin kuin mannermaan koko pohjoisreunankin tutkimista.

Karut maat.

Hudson lahden länsipuolella olevien karujen maitten, Barren Grounds'ien, tunteminen oli kaikista näistä retkistä huolimatta vielä sangen vaillinainen. Nämä seudut ovat verrattavat Siperian tundroihin. Metsää ei ole muuta kuin jokien laaksoissa, muualla maa on paljasta silmän siintämättömiin, täynnään jokia ja järviä, tuulien ja lumimyrskyjen temmellyskenttiä. Talvella on kaikki elotonta, mutta lyhyen kesän kuluessa luonto täälläkin hymyilee, samoin kuin Lapissakin.

V. 1893 lähti Joseph Burr Tyrrell Canadan geologisen toimiston puolesta näille seuduille. Hän tutki Telzoa joen, josta elokuussa tultiin laajalle jäätyneelle järvelle, jonka päätettiin olevan Samuel Hearnen sata vuotta aikaisemmin löytämä Dubawnt järvi. Sen kolkoilla rannoilla hyökkäsi lauma tavattoman suuria susia retkikunnan kimppuun, rohkeudellaan todistaen maan köyhyyttä. Kun oli järvestä erottu, tavattiin ensimmäiset eskimot. He olivat järjestään ystävällistä kansaa, vaikka intiaanit olivat pelotelleet, että he olivat ihmissyöjiä. Telzoa on sangen tyypillinen canadalainen joki, vuorotellen järviä ja jokimatkoja, se kun ei vielä ole ennättänyt itselleen kuluttaa varsinaista uomaa jääkauden tasaamaan kalliopintaan. Syyskuun alussa saavuttiin suurelle Baker-järvelle, josta vesi juoksee Chesterfield vuonoon, Hudson-lahden pitkään syrjälahteen. Telzoa-maassa oli runsaasti napahärkiä, jonka vuoksi moni urheilija on sinne sittemmin löytänyt. Suuria vaaroja kokien Tyrrell sitten jatkoi matkaa Hudson lahden rantaa lähimmälle asemalle. Hänen retkensä arvokkain saavutus oli »Karujen maiden» geologisen rakenteen selvittäminen.

Labrador.

Sitkeimmin Pohjois-Amerikan maista on Labrador tuntemattomuuttaan puolustanut. Vielä joku vuosikymmen takaperin sen sisäosat olivat kartoilla aivan valkoiset, vaikka rannat ovat olleet jo ammoin tunnetut. Vähitellen on laajoihin valkoisiin sisämaan aloihin ilmestynyt jokia ja järviä, jotka muodostavat samanlaisia vesistöjä kuin Hudson lahden länsipuolellakin. Labradorin sisäosat ovat verraten korkeata ylänköä, ja sen vuoksi on niiden ilmasto maantieteelliseen asemaan verraten tavattoman kolkkoa. Ne ovat samanlaista kalliotasankoa kuin Suomenkin sisäosat, paremmin kuitenkin verrattavat Lappiin kuin meidän maamme lauhkeaan järviylänköön. Ei ainoastaan ilmasto ole kolkompi, vaan maanlaadut karummat, lietemaita kun tuskin on ensinkään ja moreenisoraa kalliopohjan päällä niukasti.

Turkiskomppaniat perustivat viime vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä kauppa-asemiaan Labradorinkin sisäosiin. Joku matka maan poikkikin tehtiin. Hamilton joen 100 metriä korkea suurenmoinen köngäs löydettiin v. 1839. V. 1861 eräs retkikunta nousi Laurentin lahteen laskevaa Moisie jokea järviylängölle saakka, käyttäen muinoin mahtavain montagnais-intiaanien vanhoja venereittejä ja taivallusteitä. Sisämaan intiaanit olivat silloin vielä pakanoita. He elivät mitä suurimmassa puutteessa, toisin ajoin viikkokausia syöden vain koivunnuppuvelliä ja jäkäliä, sekä nälänhädän korkeimmillaan ollessa toisiaankin. Samalla vuosikymmenellä katolilaiset lähetyssaarnaajat tutkivat Hamilton joen molemmat lähdehaarat ja etelärinteenkin jokilatvoja.

Jälkeen v:n 1857 on Canadan geologinen virasto lähettänyt Labradorin sisäosiin useita retkikuntia, joista tärkein oli A.P. Low'in johtama. Low tutki 1892—95 East Mainin, joka laskee James lahteen, Manicuaganin, jonka veden Laurentin lahti saa, Hamilton joen ja Koksoakin, joka juoksee pohjoiseen Ungava lahteen. Jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin hän oli käynyt Mistassini järvellä, joka on niemimaan tyvessä ja suurin Labradorin järvistä, sekä tutkinut Hudsonlahden ja James lahden itäpuolisen rannikon. Lowin retkien kautta tuli enemmän kuin toinen puoli Labradorin koko alueesta osapuilleen kartoitetuksi. Ainoastaan pohjoinen niemeke, Hudson ja Ungava lahtien välinen maa, jäi vielä kokonaan tuntemattomaksi, mutta tämänkin niemimaan tärkeimmät vesistöt on nykyisin kartoitettu.

Low huomasi Labradorin karujen sisäosien olevan niin täynnään matalia järviä ja jokia, jotka eivät vielä ole ennättäneet uomaansa syventää, että hänen mielestään oli mahdollista matkustaa niemimaan poikki veneellä vaikka mihin suuntaan, tarvitsematta koskaan taivaltaa seitsemää tai kahdeksaa kilometriä pidempää matkaa vesistöstä toiseen päästäkseen.

Labrador on jääkauden paljastama ja muotoilema, samoinkuin Hudson lahden läntisetkin alueet, ja maajäätikön napa on ollut sen sisäosissa, jonka vuoksi sieltä on kulkenut rapautuneita kivennäisaineita vain ulospäin joka suunnalle, eikä ole mistään tullut korvausta. [Pohjois-Amerikassa on ollut kolme tämmöistä keskustaa, Labradorin keskusta, Keewatinin keskusta Hudsonlahden länsipuolella, Barren Groundsien muodostaja, ynnä kordilleeri-keskusta British Columbiassa.] Niemimaan intiaanit kuuluvat algonkin ryhmään, heidän lukunsa tuskin on 3,500 suurempi. Labradorin pohjoisosissa asuu eskimoita.

Newfoundland.

Vielä omituisempaa on, että Newfoundlandinkin sisäosat vasta viime vuosisadalla tulivat tunnetuiksi.

Ensimmäinen matka saarimaan poikki tehtiin v. 1822. Cormack niminen skotlantilainen kulki silloin itärannalta Trinity Baysta länsirannan St George's Bayhin vain yksi micmac-intiaani seuranaan. Noustuaan sille korkealle metsäiselle harjanteelle, joka erottaa rannan sisämaasta, Cormack näki edessään laajan aromaan, ikäänkuin rannattoman puistomaan, jonka pintaan lukemattomat peuralaumat olivat polkujaan tallanneet. Jokia mutkaili, järviä kimalleli tässä rauhallisessa näköalassa, siellä täällä kohosi ilmaan omituisia yksinäisiä vuorenhuippuja. Cormack vietti kuukauden näillä niittymailla, sitten nousi vuoristoon, joka täyttää saaren länsiosan. Pari kuukautta kesti matkaa saaren poikki ja riistaa oli niin runsaasti, se niin vähän karttoi ihmistä, että Cormack toverinsa keralla eli kokonaan riistasta.

V. 1828 Cormack johti retkikuntaa Punaintiaanien järvelle, jonka rannoilla huhun mukaan vielä piti asua bethuk-intiaaneja. Mutta vain jälkiä tavattiin tästä sukupuuttoon hävitetystä kansasta, muun muassa moniakymmeniä kilometrejä pitkiä aitauksia, joilla peuroja eli karibuita, jolla nimellä Amerikan peura on tunnettu, oli ajettu sopiviin tappopaikkoihin.

Bethukit eli beothikit olivat ennen muinoin hyvin lukuisa kansa, asuen etupäässä merenrannalla samoin kuin Labradorin montagnaisitkin, heidän läheiset heimolaisensa. Valkoiset kalastajat, jotka Amerikan löydön jälkeen alkoivat pyyntinsä Newfoundlandin rannikolla, surmasivat heidät armotta, säästämättä naisia ja lapsiakaan. Bethukit pakenivat silloin saaren sisäosiin suuriin erämaihin, joissa oli runsaasti riistaa ja kalaiset järvet ja joet. Valkoiset armotta ampuivat jokaisen, jonka näkivät. Kaksisataa vuotta tätä onnetonta kansaa vainottiin, kunnes siirtokunnan englantilaiset valveutuivat ja alkoivat heitä sääliä. Mutta ei millään keinolla heitä enää saatu rupeamaan valkoisten kanssa yhteyteen, vaikka nälkä ja taudit nopeaan vähensivät heidän lukuaan. 1819 saatiin eräs bethuk-nainen kiinni ja häntä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin suinkin. Hänelle opetettiin englannin kieltä, jonka jälkeen koetettiin hänen avullaan päästä yhteyteen muitten bethukien kanssa, mutta sitä ennen hän kuoli keuhkotautiin.

Alaska.

Yukonia tutki vv. 1842—43 venäläinen luutnantti Zagoskin, joka sitä nousi aina Tananaan saakka. 1860-luvulla kuljettiin tämän mahtavan joen laaksoa laajalti haettaessa reittiä venäläis-amerikkalaista sähkölennätyslinjaa varten. Johdon rakentaminen jätettiin kuitenkin sikseen, kun Atlantin kaabeli laskettiin ja menestyi hyvin. V. 1869 nousi Yukonia ensimmäinen kauppahöyry. 1880-luvulla Frederick Schwatka kulki Alaskan etelärannalta Chilkoot solan poikki Yukonin laaksoon. Muita reittejä kulkivat jo siksi varhain kullanetsijät.

1890-luvulla löydettiin Klondikesta runsaasti kultaa ja hurja kultaryntäys oli siitä seurauksena. Tämä syrjäinen maa tuli äkkiä suuremmoisen liikkeen keskustaksi ja kaikki mahdolliset tiet vakoiltiin ja tutkittiin. Mahtavan Yukonin hiljaiseen laaksoon syntyi ikuisesti jäätyneelle maalle kaupungeita, rautateitä rakennettiin ja kullanetsijät tutkivat maata laajalti joka puolella. Niinkuin unelma on tämä kulta-aika jälleen päättynyt ja kylmyyden rauha tekee paluutaan Yukonin laaksoon, mutta kaikiksi ajoiksi se tuli tarkemmin tutkituksi kuin olisi muutoin tullut ehkä vuosisataan.

Alaskan kultalöytöjen jälkeen Yhdysvaltain hallitus alkoi joka vuosi lähettää maahan geologisia retkikuntia, ja näiden kautta tulivat sen suurenmoiset vuoristot paremmin tunnetuiksi. Löydettiin muun muassa Mc Kinley vuori (6239 m), joka, sen mukaan kuin tunnetaan, on Pohjois-Amerikan korkein. Etelärannikon suurenmoiset vuorijonot mahtavine jäävirtoineen oli jo varhaisemmin tutkittu. V. 1897 Savoijin prinssi Luigi kiipesi Elias vuorelle, joka suoraan merestä kohoaa 5495 metriä. Näissä lumisissa, jäisissä vuorimaissa on vielä paljon työtä yritteliäille, rohkeille tiedemiehille.

Pohjois-Amerikan intiaanit.

Valloittava valkoinen siirtolaisuus tapasi Pohjois-Amerikassa kansan, joka oli mukautunut harvinaisen eheään yhdyselämään mahtavan rikkaan aarnioluonnon kanssa. Intiaanit eivät suinkaan olleet vain pelättäviä julmia sotilaita, heillä oli myös sangen pitkälle kehittynyt rauhallinen käsitepiiri, heillä oli uskonto, joka oli kauniissa sopusoinnussa luonnon kanssa, ja koko heidän elämänkäsityksensä kuvasti luonnon suuruutta. Siinä oli luonnon puhtautta ja siveyttä, luonnon syvää runoutta. Nämä avut eivät tosin voineet lieventää niitä julmia ominaisuuksia, joita ainainen olemisen taistelu kehitti, eivätkä avata semmoisia näköaloja, jotka olisivat johtaneet korkeampaan kulttuuriin, mutta siitä huolimatta ne olivat henkisiä arvoja, joilla on vielä luonnonintiaanin lakattua olemastakin paikkansa ihmisyyden henkisten saavutusten kunniatemppelissä. Se intiaani-ihanne, jonka tapaamme kuvattuna Cooperin ja muiden romaaneissa, ei ole mielikuvituksen tuote, sillä on ollut todellisuudessa vastineensa, vaikkapa se ei olisikaan ollut yhtä täydellisenä yksiin yksilöihin kohdistettuna.

Valkoinen asutus hävitti luonnon ja samalla myös turmeli nämä luonnonlapset. Väkijuomat, paheet, uudet aseet, uudet taudit alkoivat riuduttaa intiaanikansaa sielläkin, missä se vuosisatoja taistellen puolusti itsenäisyyttään. Uusi voimallisempi kyky käyttää asutuksen hyväksi luonnon etuja oli jo itsessäänkin säälimätön kuolemantuomio alkuperäisemmän talouden edustajille, mikäli nämä eivät kyenneet mukautumaan uusiin edellytyksiin. Tätä mukautuvaisuutta on verraten harvoilla intiaaniheimoilla ollut, enimmäkseen ne ovat riutuneet ja rappeutuneet, vähitellen olemattomiin kadonneet, vaikkapa hyväntahtoinen esivalta olisikin koettanut niitä suojella tältä olojen kuolemantuomiolta.

Intiaanit huomasivat jo varhain, mikä heidän kohtalokseen tulisi, ja sen vuoksi he jo Uuden Englannin nuoruuden aikoina yrittivät asevoimalla torjua tätä vaaraa. He saavuttivatkin ajoittain menestystä, mutta lopun lopuksi kuitenkin aina valkoiset voittivat ja punaisen kansan oli väistyminen melkoinen matka taapäin.

Kun valkoiset Uudesta Englannista käsin olivat saapuneet Ohion latvoille ja maanosan brittiläiselle ainekselle olivat avautuneet nuo laajat vesireitit aina Kalliovuorille saakka, edistyi valkoisen rodun valloitus jättiläisaskelin. Ehtymätön siirtolaistulva alkoi virrata näihin hedelmällisiin maihin. Se kulki samoja reittejä, joita intiaanit olivat ikimuistoisista ajoista kulkeneet, ja intiaanien vanhojen leirien ja kylien paikoille enimmäkseen syntyivät valkoisten ensimmäiset kaupungit. Intiaanipolun paikalle syntyi tie, tien paikalle rautatie. Kaikki tiedämme, kuinka nopeaan nämä uudet valkoiset yhteiskunnat kasvoivat, kuinka nopeaan niiden vaikutuksista intiaanien hallitsemat alueet supistuivat. Monta veristä sotaa intiaanit kävivät maittensa ja olemassaolonsa puolesta, viime vuosisadan kuluessa varsinkin siouxit, jotka hallitsivat suuria preerioita, apachit, comanchit y.m. Kaikki nämä sodat päättyivät intiaanien häviöön ja heidän täytyi lopulta tyytyä niihin verraten pieniin erikoisalueihin, joita heille hallitus erotteli eri osissa maata.

Paljon ovat heidän elintapansa muuttuneet sen jälkeen, sillä vanhat elinkeinot eivät riistan kadottua enää elättäneet. Suuri osa intiaaneista on ruvennut maanviljelijöiksi, joka elinkeino ei tosin ollut heille tuntematon eurooppalaisten maahan tullessakaan. Toiset heimot ovat edistyneet jotenkin pitkälle sivistyksessä, toiset auttamattomasti rappeutuneet. Mutta kieltämättä intiaanit sielläkin, missä ovat kadonneet, ovat jättäneet pysyvät jäljet nykyiseen amerikkalaisuuteen.

Amerikan nuori tiede on ottanut intiaanien tutkimisen erikoisalakseen ja jo melko pitkälle sitä kehittänyt. Heidän tapansa, sadat kielensä, runoutensa on koottu ja muinaismuistot huolellisesti tutkittu. Paitsi Pueblo intiaanien omituisia kalliokaupungeita, joihin jo Coronado tutustui retkellään, on Pohjois-Amerikassa paljon muitakin kiinteitä muinaisjäännöksiä, joiden synty on paljon hämärämpi. Yhdysvaltain alueella on Kalliovuorien ja Atlantin meren, suurien järvien ja Mexicon lahden välillä suunnattoman paljon suuria kumpuja, jotka ovat jo historiallisella ajalla kadonneen kehityskannan tuotteita. Varsinkin Ohiossa, Tennesseessä ja Kentuckyssa on näitä kumpuja runsaasti.

Viime vuosisadan keskivaiheilla niitä ensiksi alettiin tutkia. Sen jälkeen niitä on avattu tuhansia. Useat ovat suurenmoisia hautakumpuja. Paitsi luurankoja niistä on löydetty paljon vainajan mukaan pantuja koristeita, kymmeniätuhansia helmiä, vaski-, hopea- ja kultakoristeitakin. Merkillisiä ovat varsinkin meteoriittiraudasta valmistetut esineet, sillä rautaa ei yleensä luultu Amerikassa tunnetun ennen eurooppalaisten tuloa. Vielä enemmän näitä kumpuja on rakennettu linnoituksina käytettäviksi. Newarkin luona Ohiossa on monta neliökilometriä laaja ala valleilla suojattu ja tämän vallineliön sisäpuolella on kaikennäköisiä kumpuja, pyöreitä, neliömäisiä, epäsäännöllisiä, joita ehkä on käytetty uskonnollisiin tarkoituksiin. Suurin kaikista on Cakokian kumpu Illinoisissa, sen korkeus kun on kolmekymmentä metriä ja laajuus niin suuri, että kokonainen kylä on sen laella sijansa saanut.

Nämä muinaisjäännökset osoittavat, että Pohjois-Amerikan intiaanien sivistyskanta luultavasti oli ennen korkeampi kuin eurooppalaisten maahan tullessa. Voisi otaksua, että ne olisivat jonkun sukupuuttoon kuolleen rodun luomia, mutta sekään ei ole luultavaa, sillä kaikesta päättäen ovat Pohjois-Amerikan alkuasukkaat mannermaan alkuväestöä, joka sinne muutti jääkauden jälkiaikoina ja sitten kehittyi aivan itsenäisesti ja erillään Vanhan maailman ihmisistä. Amerikan kansain alkuperän selville saaminen ja niiden vanhuus on ihmistieteen vaikeimpia kysymyksiä. Toiselta puolen niillä on suuria yhteisiä rotuominaisuuksia, mutta kielet toiselta puolen ovat niin hajanaiset ja osaksi perin pohjin vieraat toisilleen, etteivät ainakaan ne viittaa mihinkään suureen yhteiseen juureen.

Amerikan alkuväestön ammoista eristymistä muusta maailmasta osoittavat muun muassa viljelyskasvit. Melkein kaikki Vanhan maailman viljelyskasvit ovat niin kauan olleet ihmishoidon turvissa, että niiden alkumuodot ovat ennättäneet kokonaan kadota. Samoin on Amerikassakin asianlaita. Espanjalaisten Uuteen maailmaan saapuessa Amerikan alkuasukkaat viljelivät tupakkaa, perunaa, papuja, tomaatteja, maissia, puuvillaa y.m., ja useimpien näiden kasvien luonnonvaraiset muodot ovat kadonneet. Samoin kuin vehnästä voidaan tehdä johtopäätöksiä Vanhan maailman viljelyskasvien ikään nähden, samoin voidaan maissista päättää, että se on Uudessa maailmassa ollut kymmeniä vuosisatoja ihmisen huolenpidon alaisena.

Varmaan nämä kysymykset saavat lisävalaistusta, kun on tutkittu enemmän molempien Amerikkain vanhoja rakennuksia ja muistomerkkejä ja ehkä saatu selvälle ne kuvakirjoitukset, joita amerikkalaisen rodun korkeimmalle kehittyneet edustajat käyttivät.

IKUISEN JÄÄN POHJOLA.

Suurien löytöretkien aikakaudella, jopa ennenkuin Hyvän toivon nientä ja Amerikkaa oli löydettykään, rohkeat purjehtijat käänsivät pienten merikuntoisten alustensa keulat kohti hyistä pohjolaa, purjehtiakseen sen kautta idän rikkaihin maihin. Latinalaisten kansain löydettyä eteläiset Intian väylät jatkoivat pohjoisemmat kansat pohjoisten väyläin etsimistä, koska etelän tiet olivat niiltä suljetut. Kerran toisensa jälkeen ne urheasti hyökkäsivät Jäämeren vankkoja varustuksia vastaan ja kerta toisensa jälkeen hyinen pohjola karkoitti hyökkääjät takaisin. Kauan varsinkin englantilaiset ja hollantilaiset taistelivat, ennenkuin vastahakoisesti luopuivat yrittämästä. Mutta kun se vakaumus vihdoin oli tullut vallitsevaksi, ettei kaupankululle kelvollista luoteisväylää, sen enempää kuin koillisväylääkään, ole olemassa, sai ikuisen jään pohjola pitää jonkun vuosisadan salaisuutensa häiritsemättä, sillä Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadoilla oli purjehtijoilla suuret käytännölliset tehtävät, joiden suorittaminen kysyi heidän koko voimansa. Pelkkä tiedonhalu ilman etujen toivoa ei voinut houkutella heitä pohjoisnavan monenlaisten jääihmeitten maailmaan.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla kääntyi huomio niihin uudelleen ja suurenmoisten ponnistusten kautta on useimmat arktisen maailman suurista maantieteellisistä kysymyksistä ratkaistu. Ei tosin ilmestynyt uusia suuria käytännöllisiä tehtäviä, jotka olisivat jälleen vetäneet puoleensa yrittelijöitä, vaan yhdeksästoista vuosisata on tämän suurtyön suorittanut etupäässä puhtaasta tiedonhalusta ja uupumattoman toimihalun kannustamana. Sitä mukaa kuin tiede kehittyi, kävi yhä ilmeisemmäksi, että maapallomme suurien luonnonmaantieteellisten seikkain käsittämiseksi ja kokonaiskuvan luomiseksi maapallon luonnonoloista oli välttämätöntä hankkia tieto siitäkin, mitä perimmän pohjoisen ja etelän synkkien jäämuurien takana piili. Tämä tieto lopulta osoittautui kerrassaan elinehdoksi muutamien tieteiden, varsinkin ilmatieteen ja magnetismin edistykselle. Ja toiset tieteet ovat noista lumi- ja jääerämaista saaneet maan kehityshistoriaan avaimia, jotka niille ovat avanneet aavistamattomia näköaloja. Geologia on saanut epäämättömiä todistuksia niistä suurenmoisista ilmastollisista muutoksista, joiden alainen maapallomme on miljoonien ikävuosiensa kuluessa ollut, ja yhdessä fyysillisen maantieteen kanssa avaimen jääkauden jättämäin pintamuotojen ymmärtämiseksi, joille tuskin rohkeinkaan mielikuvitus olisi muutoin selitystä keksinyt. Ja laajentuneesta tiedosta saa viime sijassa käytännöllinen hyötykin osansa, sillä monta käyttämisen arvoista tulolähdettäkin on napatutkimus avannut ja osoittanut elinkeinomahdollisuuksia siellä, missä ei ennen luultu muuta olevan kuin tyhjyyttä ja kuolemaa.

Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.

Napatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime vuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow. Kaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan Suur-Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja napaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä, että edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.

Englannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi retkikuntaa matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan sille, joka ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen. Kumpaankin retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818 kaikki neljä laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti pyrkimään, toinen retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin salmen kautta, toinen pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.

Jälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien pohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että ne tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John Franklin, joka silloin vielä oli nuori luutnantti.

John Ross Baffinin lahdessa.

Ensiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan William Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena tutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa pohjoista kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että Baffinin lahti todella olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen leveysasteen saavutettuaan palasi takaisin. Lounatta kohti purjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse, jonka kuitenkin jäät sulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien siihen satakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään vuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus — päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi olikin selvä ja hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei käyttänytkään hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut Baffinin lahden tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen tiedon punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, Protococcus nivalis] ja maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista, jotka asuvat lähellä Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella niemimaalla. Kun näillä eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia, elävät he täydellisesti eristettyinä muusta maailmasta, omista etelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä erottaa Melvillen glasieri suunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta suoritti myös meren syvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti pohjanäytteitä syvemmästä kuin kukaan sitä ennen.

Parry Lancasterin salmessa.

Tuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut, ennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry, hänen ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi. Samalla lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle, tunkeutumaan Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme kertoneet. Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin viikkoa myöhemmin.

Baffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta rannoilla, etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee lahden poikki jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden kautta laivat voivat kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on »Etelävesi», Lancasterin salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja Melvillen lahdesta Jonesin salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti rohkeasti keskiveteen molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki Lancasterin salmeen, jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.

Salmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti tuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat kadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden puolen tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan ollut aluksella käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi salmessa, kunnes se eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan etelään. Ja eräässä kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä, poiketen vain puolentoista astetta luotilangan suunnasta. Matkalla tehtiin koko ajan magneettisia havainnoitu ja saatiin täten sarja, joka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei tiedettä suuren askeleen eteenpäin.

»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta sen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi Barrowin salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään useita salmia, joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi. Insinöörikapteeni Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä saarelta, joka sai Byam Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten pohjia, mutta ne olivat jo ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli aivan asumaton.

110° L.P.

Retkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti Parry väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan palkinto oli voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat, joita väylän kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin, Melvillen saaret y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin vastaan ahtojäitä, ja ne olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut tunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa hän Melvillen saaren eteläpuolella taisteli eteenpäin päästäkseen, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin talvisatamaa etsimään, talvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja lumimyrskyineen, joissa miehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään poistuivat laivalta. Eräs joukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja ja myskihärkiä ampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan. Laivalla ammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä, mutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen ampuneet lintuja, joita he söivät raakoina.

Talven vietto.

Saadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma, vaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi ja oli joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava, ennenkuin laivat saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin on kartoilla »Winter Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt -18°C, eikä sulaa vettä enää näkynyt millään suunnalla.

Pitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen talven ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen kuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis. Suurin pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä parhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla, hapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli säilytetty mitä parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin kuivattuja jauhoja, niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta leipää. Retkikunnan terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan köysistö riisuttiin ja jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla kosteudessa olisi turmeltunut. Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta katos, jonka alla miehistö talvella huonolla säällä kilpaili ja voimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui kajuuttoihin niin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä, toinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä niin paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista poistettava lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko ilmestyvää sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain oli tilaisuutta. Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse esiintyjinä.

Myöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön masentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.

Rekiretkiä.

Keväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys myöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin kokemuksia tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja antarktisten — matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä ikuisen jään maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen saaren pohjoisranta. Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan kuljettanut eväitään reellä, vaan kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla. Kaikkiaan tämä retkikunta kulki 340 kilometriä, keskimäärin 23 km päivässä.

Kokokäännös.

Vasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että Parry saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän nimitti Banksin salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä, että nytkin oli mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii maa, jonka Parry nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli näin pitkälle päässyt, kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista onneaan, että paluumatkakin onnistui ja hän vielä saman vuoden marraskuussa saapui takaisin Englantiin. Paluumatkalla hän löysi Lancasterin salmen suusta eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren välinen suuri saaristo nimitettiin myöhemmin Parryn saaristoksi.

Englannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta innostusta, että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto. Mutta Parry, vaikka hän olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt, oli kuitenkin kokemuksensa nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä Banksin salmen pysyvän vanhan ja vahvan merijään vuoksi ollut mahdollinen purjehtia paljoakaan kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä vuotena purjehtinut. Se hyinen salpa, jonka jäiden haltija on tässä luoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin satakunta kilometriä leveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja kapeudestaan huolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään purjehtijat.

Parryn toinen retki.

Parry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää. Lähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen kautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan kannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon lahti», kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat olivat otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn ajelemana, jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan Melvillen niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain eskimoitten kanssa.

Eskimot.

Laivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo helmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen, niin että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan tapoihin.

Alussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli kuusi isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa he rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet niitä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut jäästä ja lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin oli metriä korkea. Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen, jonka leveys oli 4 1/2 metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa oli yksi, kaksi tai kolme tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen ulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu pyöreä jäälevy, josta päivänvalo pääsi majaan. Pari tuntia kului majan rakentamiseen. Majaan tehtiin lumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla ja kanervilla, nämä taas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa aina paloi valkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta. Tämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin ihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat ikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.

Eurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä, jota eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn luonnon keskellä. He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia. Peurat he ajoivat veteen ja tappoivat ne sitten kajaakeistaan. Päiväkausia he jääseinän takana istuivat hylkeitten ilmareikäin ääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen turpaan, heti kun se kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät jäätä pitkin päästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti, söivät he mahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät vain päivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun lopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.

Myöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat teltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan- ja mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli kuitenkin jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä tapahtui. Majain ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn miehet löysivät luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten eskimoitten olleen ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat aivan tunnottomat. Kun ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin näillekin hiukan, mutta kun niitä oli niukasti, ei vanhoille ja vaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti miestään hänen sairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä elättäjättä, jos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää surreet toisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä naapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään majaan. Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä auttamaan. Pari vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän ahdistaessa hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja syöneet joka hengen.

Iligliuk.

Eskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin Iligliuk niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän piirsi Melvillen niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan, jonka retkikunta sitten huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä Parry sai tiedon Melvillen niemimaan ja Baffinin maan välisestä salmesta, jonka hän myöhemmin laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja Heclan salmeksi». Heinäkuussa seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea tutkimaan, mutta se oli niin täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu purjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen rantaa pitkin, kunnes Melvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän etelää kohti, kuten Iligliuk oli kertonut.

Parry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna suotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi viettää sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila niin huono, että hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka kotia kohti.

Parryn kolmas retki.

Vähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta retkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä luoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti Englannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla» Lancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja molempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin piti kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan pohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista. Ja vielä neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin Melvillen niemimaata tutkimaan.

Parry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin seuraavana vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla olevan Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään myrskyyn, josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen». Pohjoista kohti sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan myrskyyn, joka runteli hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän enää voinut jatkaa matkaa.

Parry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä Prince Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen nyt pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten jääsuhteitten vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun 10:ntenä päästessään Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa jäihin ja töin tuskin pääsi Baffinin maan rannalle talvisatamaan. Talvella hän tutki tätä maata, jonka länsipäätä sanotaan Cockburnin maaksi, sekä pohjoista että etelää kohti. Seuraavana kesänä olivat jääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua salmen länsirantaa eteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin lahteen saakka, mutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin pahoin, että »Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».

Parry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja vaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa lujaan huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille retkikunnille ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin johtama retkikunta, viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta retkikuntaa etsimään, siitä täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen Parry »Heclalla» palasi kotimaahan, eikä sen koommin palannut luoteisväylälle.

Beechey.

Beechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui »Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti laivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka on Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat veneen palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain väliin jäi vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului, ennenkuin sekin tuli tunnetuksi.

Suurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen kertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan kappaleen Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.

Parry yrittää pohjoisnavalle.

Scoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten vallitessa oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin itärannikolle, oli kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen, että pohjoisnapaa ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota olisi helppo kulkea navalle saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin ahto- ja ajojäiden poikki. Tämä ajatus viehätti suuresti Parrya, jonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä ikuisen jään valtakuntaan onneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman voitonseppeleen, mitä sillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta »Heclan», vanhan uskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti Huippuvuorien luoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella rekiveneellä tunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan kuului 28 henkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71 päiväksi.

Tunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui jääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää, niitä rekinä aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui piankin vääräksi. Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana oli uusi jääkenttä ja niin eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli käytettävä vuoroin veneenä ja rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta, mutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään epätasaisuus pidätteli etenemistä ja joskus täytyi sama matka kulkea viiteenkin kertaan, kun kuormia täytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin päästiin kymmenkunta kilometriä päivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten huomattiin, että jäät nopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta pääsi eteenpäin pohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin, mutta pohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48 vuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.

Parry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon napaseuduissa. Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein apuneuvo.

Englannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen napatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset kustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi retkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa amiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta eräs yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä varten lähes puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross suoritti omista varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan, »Victoryn», joka oli ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on Jäämeren matkoilla käytetty. Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu James Ross, joka jo Parryn viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut Jäämeren vaaroihin ja vastuksiin.

James Ross löytää magneettisen navan.

Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja löysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta, nimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset maasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin epäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin autioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta. Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että »Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen. Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli magneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula 70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan alaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio seutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä eskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan Englannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon suljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock kävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin kivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.

Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat loppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta hylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42 vuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä retkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle. Se ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa talvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon panemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin retkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone ja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta saapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan, jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi luullut näin pelastuivat.

Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen, että varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen pohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään tulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut Boothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin maankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on saari.

John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.

Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta kuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa siihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin. Myöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti, jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi osoittautuneeseen tehtävään.

Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli saanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa löydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn tutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja Simpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä verraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen Barrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.

Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan ja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin, kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä saattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita kapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa, joka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen tuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä seitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka eivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin verraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen retkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.

Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James Rossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren myrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet. Purjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei tosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa tuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä. »Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä meri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto aiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren kokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden ikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.

Franklinin ohjeet.

Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät, että hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja Barrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä kääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa avointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei hän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä lounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää vastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta purjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa, Devonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa toivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan asemasta.

Toukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina lähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria ja 104 merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken tutkimusmatkalla kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän edustettuina, kuin suinkin. Suurilla toiveilla laivat seuraavana päivänä nostivat ankkurit ja lähtivät ulapalle.

Kuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta tuli Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella Grönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin takaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla viimeiset kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista kohti purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria vastaan alkoi.

Heinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen lahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin vakuutti, että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän hädän tullen tulisi niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin päivällisille, mutta valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää tuulta ja kiittäen purjehti edelleen.

Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen valaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden länsipuolella. Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni ja etsivät sulaa vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän retkikunnan upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja mitä iloisimmin toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää tulemaan seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan voinut noudattaa kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka edessä.

Viimeinen viesti.

Hänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme viikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli päässyt sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.

Tämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli minkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä huolestuneita, retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin äärimmäistenkin alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten tietojen otaksuttiin paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta kuin Grönlannin vesiltä. Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita levottomuutta ja ensimmäinen, joka kehoitti amiraliteettia kiiruumman kautta lähettämään apuretkikunnan, oli vanha jäämeren retkeilijä John Ross. Tällä oli mielestään Franklinin yksityisistä lausunnoista syytä luulla, että hän oli poikennut saamistaan ohjeista. Amiraliteetti tiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James Rossin, etevimpäin jäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John Rossia vastaan. Franklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut toimia vastoin ohjeitaan.

John Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal Societylle ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet alkoivat asiasta kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta amiraliteetti lupasi lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847 loppua tulisi luotettavia tietoja.

Vuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia, mutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi Melvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta hänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista eikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt Barrowin salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin epäedullisia jäämerenretkiin.

Kadonneita etsimään.

Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti päätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan Kap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi se päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä sinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa menettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen Franklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä enää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta sen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä osastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.

Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat tienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan maantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen tai jälkeen.

Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James Rossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure, M'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja »Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin laivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä paitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.

James Rossin turha retki.

Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei tämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi kadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen saarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan piti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan kevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia, edellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North Somerset maalle ja Boothia maalle.

Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin. Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta asemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki. Säät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän vasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein tunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja vastaanottaen, ehjinä pääsivät.

Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos ehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä edes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla. Valaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet Baffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina puolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan raketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut, vaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.

Vuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista toteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi talvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan koilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa jättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan nimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen juurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita, joihin suljettiin sama tiedonanto.

Ross laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta hänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun ja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen vuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi opastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä ollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon omiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää kesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi laiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys voittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne heti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.

Kevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta koko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut kadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli päässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin tietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia napakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin tiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut laskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi saamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin maja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.

Vuonna 1849 jäät alkoivat liikkua niin myöhään, että Ross vasta elokuun 28:ntena suurien ponnistuksien jälkeen, sahattuaan jäähän kanavan, pääsi talvisatamastaan lähtemään. Hän pyrki taas Wellingtonin salmeen, mutta erästä laajaa jääkenttää kiertäessään hän takertui niin vahvoihin, myrskyn ajelemiin jäihin, ettei päässyt pois, vaan jäätyi jääkenttään kiinni. Kaikki yritykset päästä irti olivat turhat. Laivat ajelehtivat jäiden mukana väkisinkin ulos Baffinin lahteen, jossa suuret jäävuoret sulkivat tien, niin että laivoissa pelättiin täydellistä haaksirikkoa ajelehtivan jääkentän niihin törmätessä. Mutta sen sijaan jääkenttä, jonka laajuuden Ross arvosteli 90—97 neliökilometriksi, yhteentörmäyksessä ikäänkuin näkymättömän voiman vaikutuksesta hajosikin lukemattomiksi pieniksi kappaleiksi, niin että laivat täysin purjein saattoivat ohjata sulaan veteen. Vuodenaika oli kuitenkin jo niin myöhä, ettei enää ollut mahdollista palata Lancasterin salmeen, ja kun Ross ei tahtonut jäädä Baffininkaan lahteen talveksi, palasi hän kotia.

Englannissa hänen tyhjin toimin palaamisensa herätti mitä syvintä pettymystä ja hänen muka toimettomuuttaan arvosteltiin mitä ankarimmin. Moni urhea mies on saanut kiittämättömyyttä palkakseen.

Richardsonin retki.

Richardson, joka oli ollut Franklinin toverina hänen molemmilla maaretkillään, oli epäilemättä soveliain mies, mitä amiraliteetti saattoi löytää maaretkikuntaa johtamaan. Apulaisenaan Rae, joka perinpohjin tunsi Hudsonin lahden maat, hän lähti kesäkuun puolivälillä 1848 retkelle. Cumberland Housesta, turkisasemalta, joka oli rakennettu Winnipeg-järveen laskevan Saskatshewanin varteen, kuusitoista koettua turkismatkustajaa seurassaan. Heinäk. 31:ntenä hän retkikuntansa etupään keralla pääsi Mackenzien suuhun ja alkoi sieltä etsiskelynsä, Jäämeren rantaa seuraillen. Rannikolla asui paljon eskimoita, joilta Richardson pitkin matkaa tiedusteli, olivatko he kuulleet valkoisista miehistä ja heidän laivoistaan. Mutta kaikkialla eskimot vakuuttivat, ettei valkoisia ollut viime vuosina näkynyt siellä ensinkään ja ettei niin suuria laivoja, kuin näiden piti olla, ollut käynyt siellä milloinkaan.

Alussa venematka edistyi hyvin, mutta Kap Bathurstista alkoi olla vastusta ajojäistä, jotka sakenivat sitä enemmän, kuta kauemmaksi kuljettiin itää kohti. Delfiini- ja Union-salmessa ajojäät, ahtojäät ja jääsohjo kulkivat niin suurella voimalla ja sulloutuivat niin ahtaaseen, että venematka kävi aivan mahdottomaksi. Ja kerrassaan toivotonta oli yrittääkään kulkea salmen poikki Wollastonin maalle. Pettymys oli sitä katkerampi, kun Richardson luuli etsimisellä juuri sillä suunnalla olevan parhaat menestymisen toiveet.

Sanomattomalla vaivalla retkikunta kantaen kuljetti veneitään itää kohti Kap Krusensterniin saakka, toivoen siellä tapaavansa sulaa vettä. Mutta sen sijaan se eräältä mäeltä näkikin vain rajussa liikkeessä olevia jäitä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Richardson jätti sen vuoksi niemeen toisen veneensä ja paljon ruokatavaroita ja jatkoi meren rantaa pitkin matkaansa Kuparikaivosjoen suuhun ja sieltä, myöhäisen vuodenajan vuoksi, Suurelle Karhujärvelle rakennettuun talvitaloon, josta hän seuraavana keväänä palasi kotimaahansa.

Rae yritti niinikään päästä Wollastonin ja Viktorian maahan, joita siihen aikaan vielä pidettiin eri saarina, mutta Delfiini- ja Union-salmen raju jäänkulku teki kaikki hänenkin yrityksensä mahdottomiksi. Eräänä päivänä hän Kap Krusensternistä pääsi jo viidentoista kilometrin vaiheilla toista rantaa kohti, mutta sitten ahtojääpyörteet jälleen pakottivat peräytymään. Raenkin täytyi sen vuoksi lähteä paluumatkalle. Samoin kuin Richardson hänkin oli useihin paikkoihin kätkenyt ruokatavaroita siltä varalta, että Franklinin retkikunnan jäseniä tälle rannalle tulisi, pyrkiessään ehkä pohjoisessa olevilta saarilta mannermaalle.

Mooren retki.

Se retkikunta, joka kapteeni Mooren johdolla lähetettiin Beringin salmen kautta kadonneita etsimään, ei ensi vuotena päässyt Anadyria kauemmaksi. Sinne sen täytyi jäädä yhdeksäksi kuukaudeksi, ennenkuin pääsi Alaskan pohjoisrannikkoa itää kohti tunkeutumaan. Kap Barrowin luota lähti luutnantti Pullen veneillä tutkimaan rannikkoa edelleen ja kaivamaan moneen paikkaan ruokavaroja. Matka Mackenzien suulle kesti 32 päivää. Rannikolla asuvat eskimot eivät mitään tienneet Franklinin retkikunnasta.

Pullen lähti sitten Mackenzieta pitkin paluumatkalle ja talvehti Fort Simpsonissa, lähellä Suurta Orjajärveä. Sinne hän sai Englannin amiraliteetin käskyn palata Jäämerelle ja yrittää päästä veneillä Wollastonin maalle ja Banksin maalle, mutta seuraava kesä oli Jäämeren rannoilla niin kylmä ja myrskyinen, että kaikki hänen yrityksensä olivat turtat ja hänen täytyi tyhjin toimin, katkeralla mielellä, v. 1850 palata kotimaahansa.

Moore teki sitten yhdessä kapteeni Kellettin kanssa, joka toi hänelle ruokatavaroita, Beringin salmen kohdalta retken napaa kohti ja Kellet näki tällöin meressä suuren maan, jota hän ei kuitenkaan meren mataluuden vuoksi voinut saavuttaa. Tämä maa luultavasti oli karttamme Wrangelin saari, vaikka Englannissa ensin päätettiin, että molemmat purjehtijat luultavasti olivat löytäneet suuren, ehkä Grönlantiin saakka ulottuvan napamaan.

Ensimmäiset suuret yritykset Franklinin retkikunnan kohtalon selville saamiseksi olivat siis johtaneet kokonaan kielteisiin tuloksiin. Sitä suurempi huolestus valtasi Englannissa ja kaikkiallakin mielet ja hallitusta vaadittiin kiiruummiten jatkamaan työtä. Tähän kehoittivat ne huhutkin, joita valaanpyytäjät sanoivat eskimoilta kuulleensa ja joiden mukaan kadonneet oli tavattu milloin Prince Regentin salmessa, milloin Wellingtonin kanavassa tai Pohjois-Grönlannissakin. Robert Goodsir, erään kadonneen veli, teki v. 1849 William Penny nimisen valaanpyytäjän kanssa matkan Baffinin lahteen ja Lancasterin salmeen, mutta kokonaan kielteisillä tuloksilla. Siitä he kuitenkin pääsivät selville, ettei eskimoitten kertomuksiin ollut luottamista.

Niinkauan kun oli vähänkään toiveita siitä, että Franklinin retkikunnan jäseniä vielä olisi elossa, piti Englannin amiraliteetti velvollisuutenaan jatkaa etsimistä, etenkin kun retkikunta oli varsin hyvin voinut lisätä eväitään napamaitten meressä ja maalla elävällä riistalla. Mutta selvää oli, että se mitä tehtiin oli tehtävä niin pian kuin suinkin. 20,000 punnan palkinto luvattiin yksityisille, jotka pelastaisivat Franklinin retkikunnan.

Uusia avustustoimia.

Helmikuussa 1850 asia otettiin parlamentissa puheeksi ja hallitus lupasi tehdä, mitä voi. Kokonaista kymmenen hyvin varustettua laivaa se v. 1850 lähetti Pohjois-Jäämerelle, jota paitsi yksityisten toimesta lähti viisi laivaa.

Laivoille varustettiin suuret määrät ruutia jäitten rikkomiseksi, tykkejä ja muita kauas kantavia äänen antajia ja monenlaisia muita tiedonantokeinoja. Eräs keksijä valmisti suuren määrän pieniä ilmapalloja, joilla voitiin lähettää ilmaan suuret määrät paperikaistaleita. Laivoilla oli pieni kirjapaino, jolla liuskoihin voitiin painattaa tiedonantoja pelastustoimista, jonka jälkeen pallot ja niihin kätketyt liuskat lähetettäisiin ilmaan. Määräkorkeudella pieni koje räjähyttäisi pallot rikki, jonka jälkeen liuskat pääsisivät tuulen kuljettamina hajaantumaan. Lontoossa tehdyt kokeet onnistuivat sangen hyvin. Täten ilmaan lähetettyjä paperikaistaleita löydettiin etäisimmistäkin kreivikunnista. Oli myös keksitty merkinantolaite, jolla pelastuslaivat saattoivat antaa toisilleen tietoja.

Ensimmäisen retkikunnan johdon amiraliteetti uskoi William Pennylle, joka oli Englannin kokeneimpia valaanpyytäjiä, ja hän lähti huhtikuussa 1850 kahdella pienellä vahvalla pyyntialuksella, »Lady Franklinilla» ja »Sophialla», matkaan.

Monta vertaa suuremman retkikunnan sai kapteeni Horatio Austin johdettavakseen. Upseeri ja miehistö otettiin sotalaivastosta. Retkikunnalla oli neljä laivaa, purjelaivat »Resolute» ja »Assistance» ja höyrylaivat »Pioneer» ja »Intrepid», joiden koneilla oli 60 hevosvoimaa. Toukokuun alkuviikolla v. 1850 tämä laivasto lähti liikkeelle.

Beringin salmen kautta lähetettiin »Enterprise» ja »Investigator», jotka oli todettu erittäin kunnollisiksi jäämerialuksiksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Collinsonille. »Investigatorin» päällikkönä oli kommodori M'Clure. Beringin salmen läheisyyteen lähetettiin Mooren johtama »Plover» asemalaivaksi ja Kellettin johtaman »Heraldin» piti joka vuosi tuoda Sandwich-saarilta muonaa. Jo tammikuussa 1850 Collinson ja M'Clure lähtivät matkaan päästäkseen kesällä Beringin salmeen.

Yhdysvalloissa, joiden presidentin puoleen Lady Franklin oli avunpyynnöllä kääntynyt, viivyteltiin asiaa kongressissa niin kauan, että Henry Grinnell niminen kauppias omilla varoillaan varusti kaksi laivaa, »Advancen» ja »Rescuen», käyttäen siihen suuren osan omaisuudestaan. Amerikan sotalaivasto antoi upseerit ja miehet. Yleisökin innokkaasti avusti tämän retkikunnan varustelua. Sen johto uskottiin luutnantti de Havenille. Mukana oli t:ri Elisha Kent Kane, joka myöhemmin saavutti mainetta Grönlannin pohjoisimpain vesien tutkijana.

Näiden retkikuntain huomio jo alusta kääntyi etupäässä pohjoisimpiin väyliin, kun luultiin Franklinin pyrkineen otaksutulle sulalle napamerelle. Lady Franklin halusi kuitenkin etsiä etelämpääkin, aavistaen miehensä ehkä kääntyneen Lancasterin salmesta etelään, pyrkien tuntemalleen Amerikan rannikolle, ja kun hänen neuvojansa ei otettu kuuleviin korviin, sai hän kerätyksi niin paljon varoja, että osti »Prince Albert» nimisen pienen aluksen, joka kesäkuun 5:ntenä komentaja Forsythin johtamana lähti muitten laivain jälkeen.

74-vuotias John Ross, arktisten purjehtijain Nestor, oli moneen kertaan tarjonnut amiraliteetille neuvojaan ja palveluksiaan, mutta kun häneen ei riittävästi luotettu, sai hän Hudsons Bay-seuran yksityisten avulla varustamaan kaksi pientä laivaa, »Felixin» ja »Maryn», joiden johtajana hän toukokuun 23:ntena 1850 lähti Skotlannista matkaan, kaikista virallisista rajoituksista vapaana.

Retkikunnat työmaallaan.

Vuosi 1850 oli Baffinin lahdessa hyvin epäedullinen purjehdukselle. Jo toukokuun alkupäivinä Penny saapui Disko-saarelle, mutta sieltä oli eteneminen niin hidasta, että kaikki muut laivat elokuun alkupäivinä saavuttivat hänet Melvillen lahdessa. Penny oli saanut Upernivikistä mukaansa Petersen nimisen tanskalaisen, joka hyvin taisi eskimoitten kieltä, tunsi heidän pyyntitapansa ja toi laivalle koiravaljakonkin.

Odotellessaan reitin aukeamista Baffinin lahden poikki laivain päälliköt käyttivät tilaisuutta sopiakseen seikkaperäisemmin yhteisestä toimisuunnitelmasta.

Huomattavin mies tässä kokeneitten merenkulkijain joukossa oli vanha John Ross, kookas, juureva ukko, ulkomuodoltaan kuin vanhan ajan sankari, jota kaikki merimiehet kohtelivat erikoisella kunnioituksella. Pahaksi onneksi hän oli sangen itsepäinenkin ja luotti kiven kovaan Etelä-Grönlannista palkkaamaansa eskimolaiseen tulkkiin. Tämä väitti Kap Yorkissa tapaamiltaan eskimoilta kuulleensa, että Grönlannin rannikolla v. 1846 oli haaksirikkoutunut kaksi suurta, englantilaista sotalaivaa. John Ross uskoi kivenkovaan suosikkinsa jutun ja uskoi vielä senkin jälkeen, kun Pennyn tulkki oli lähetetty samoja eskimoita puhuttelemaan ja heiltä kuuli koko jutun perättömäksi valeeksi. »Northstar» niminen laiva tosin oli siellä viettänyt talvea, mutta purjehtinut pois. Austin ja Ross purjehtivat itse paikalle katsomaan ja Rossin täytyi myöntää erehtyneensä, joka kuitenkaan ei estänyt häntä tuota pikaa uudelleen riitelemästä Pennyn kanssa samasta asiasta. Viisi päivää tämän jupakan kautta menetettiin.

Jo elokuun 10:ntenä hajaantui jääsalpa, mutta vasta 15:ntenä laivasto käytti tilaisuutta ja kahdeksan päivän päästä kaikki alukset olivat Barrowin salmessa, Pennykin, jonka jääesteet olivat estäneet pääsemästä Jonesin salmeen, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Säät olivat niin sumuiset, että Lancasterin salmessa risteilevä »Northstar» yhdestätoista ohi purjehtivasta laivasta näki vain kaksi viimeistä, Pennyn johtamaa. Amiraliteetin ohjeet saatuaan »Northstar» nyt kääntyi kotia.

Vaikein matka oli amerikkalaisilla ollut. Luutnantti de Haven oli yrittänyt tunkeutua Baffinin lahden poikki keskivettä ja tällöin kolmeksi viikoksi jäätynyt kiinni ja ollut vähällä ruhjoutua jäävuorien välissä. Jäätä sahaamalla ja laivaa vetämällä amerikkalaiset sitten olivat päässeet pinnistyksestä ja purjehtineet Melvillen lahden kautta hekin.

Lancasterin salmessa laivat hajaantuivat työmailleen, Forsyth tutkimaan
salmen eteläreunaa, Ommanney, joka johti »Assistancea» ja höyrylaiva
»Intrepidiä», pohjoisreunaa, Austin »Resolutella» ja »Pioneerilla»
Baffininmaan rannikkoa.

Forsyth oli ensimmäinen, joka saapui Leopold-saarelle James Rossin talvimajoille, tavaten hänen jättämänsä varastot vielä moitteettomina. Hän koetti sitten tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta siinä jäät piankin sulkivat tien: Hän aikoi nyt tunkeutua mainitun salmen läntisempään rinnakkaissalmeen, Peelin salmeen, mutta sieltäkin jäät pakottivat perääntymään.

Jälkiä.

Elokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin lounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että kapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään etsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja laivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin siihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin retkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan viemään.

Ommanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa hänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi mukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi viikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi ennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin oli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de Havenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä Ommanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin retkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti vanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin kanavan itäpuolta etsimään.

Jäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään North Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen jäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat 11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta löytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä kintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia, kirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844 ynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.

Penny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua perusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin lounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa siellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.

Pieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja Wellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun 27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North Devonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät olivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella etsinnän jatkamisesta.

Franklinin autio talvimaja löydetään.

Penny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan etsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa takaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin talvimaja.»

Tämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja kiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien sukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle. Mikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle, jossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä. Reenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli tinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut ja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet, alaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan rannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä pesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4 metriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat Franklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu moneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän verstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja ilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa oli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja unikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme retkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli kiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi, että »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan välisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että retkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.

Seuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että kaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin aprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa kyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa aikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia käsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä, muuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät, hirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.

Kun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle, päästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta, jonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin maan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne John Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin talvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.

Luutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin kanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät pakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi takaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin laivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta olivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin salmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui heikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.

Etsijät talvehtivat.

Kapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden puristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran oli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät tarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta sitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi nyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin saarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan etelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän paluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä on tehty.

Amerikkalaisten kotimatka.

Ohjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan kesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan napamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen varustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei vielä ollut kokemusta.

Heti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne uudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa niitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan vielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava kääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja uusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi pohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti vahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi leudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka keskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua päinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan itää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen. Kolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet ensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki pakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi viettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta helmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki keripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa vaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli kiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli uuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti hänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot ja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu lumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta uskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue» lopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä ja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat ajelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä niille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen hetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi valtava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta lukemattomiin lohkareihin.

De Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja täällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi kulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää varustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden kautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei ollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei de Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.

Englantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti ja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja valon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys- ja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin tarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona. Jäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja kuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.

John Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt lähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin. Kyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki kiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti molemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä luoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen kyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin, kuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.

Talven kuluessa levitettiin jälleen tietoja pyydystetyillä ketuilla ja mukaan otetuilla ilmapalloilla ja paranneltiin rekiretkivarustuksia.

Rekiretkiä.

Keväällä alkoivat rekiretket. Austinin laivoista lähti kolme suurta rekiretkikuntaa. Kapteeni Ommaney tutki 7 reellä ja 52 miehellä Kap Walkerin lounaispuolisia seutuja, luutnantti Aldrich 2 reellä ja 16 miehellä Byam Martinin kanavan pohjoispuolella olevia tuntemattomia alueita, luutnantti M'Clintock 5 reellä ja 36 miehellä Melvillen saarta. Penny, jolla oli hyvä koiravaljakko, tutki nytkin Wellingtonin kanavaa, tunkeutuen sen kumpaakin rantaa pohjoista kohti.

Huhtikuun 15:ntenä lähtivät Austinin rekiretkikunnat matkaan. Taivalta ne enimmäkseen tekivät yöllä, suojellakseen silmiään lumen häikäisevältä loisteelta. Huhtikuun lopulla Ommaney koetti kulkea yhden päivän päivänvalolla, vieläpä vasten aurinkoa, mutta seuraavana päivänä oli toinen puoli hänen miehistään aivan sokeina. Onneksi sokeus taas pian hävisi, mutta tapaus osoitti, mihin pulaan retkikunta saattoi joutua, jos se laiminlöi varovaisuuden.

Ommaney jakoi Kap Walkerin luona väkensä kolmeen osastoon. Ensimmäinen tutki Peelin salmen, joka on North Somersetin ja Walesin prinssin maan välillä, toinen ja kolmas lähti Walesin prinssin maan luoteis- ja länsirannikolle. Kaikkiaan nämä retkikunnat kartoittivat 930 kilometriä uutta rannikkoa. Matkalla ne näkivät monen sadan vuoden vanhoja eskimoitten kivimajoja, jotka jälleen todistivat, että näilläkin hyisillä rannoilla oli kerran ollut vakinainen asutus. Mutta Franklinista ne eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä. Peelin salmen jäät näyttivät retkeilijäin mielestä niin vanhoilta, ettei luultu Franklinin missään tapauksessa sen kautta kulkeneen, jonka vuoksi ei seuraavana kesänäkään pidetty tarpeellisena tunkeutua sille suunnalle eikä yleensäkään etelään päin. Se oli onneton erehdys, sillä juuri sen salmen kautta Franklin oli purjehtinut.

Muista rekiretkikunnista suoritti pisimmän matkan M'Clintock, joka jo varusteluissakin oli osoittanut erinomaista neuvokkuutta. Hän tutki Melvillen saaren etelärannan aina Kap Dundakseen saakka, kulkien kaikkiaan mennen tullen 1310 kilometriä. Luutnantti Aldrich tunkeutui Melvillen saaren itärannikkoa 76:lle pohj. leveysasteelle, kartoittaen tuntemattomat rannat. Heinäkuun 4:ntenä palasi viimeinen rekiretkikunta takaisin laivoille. Yksi mies menetti henkensä saatuaan niin pahoja paleltumapaiseita, että oli lähetettävä takaisin laivaan, jossa hän kuoli.

Pennyn rekiretkikunnista kaksi tutki Wellingtonin kanavan itäpuolisen rannan, itse hän tutki länsirannan ja neljäs retkikunta North-Devon maan etelärannan. Jo matkalla Penny ihmetteli sitä, että jää pohjoista kohti kävi yhä huonommaksi ja hauraammaksi, ja noustessaan korkealle mäelle hän kummakseen huomasi, että edessäpäin oli sulaa vettä, jota paitsi eläimistö ja kasvisto pohjoista kohti kävi yhä runsaammaksi. Sieltä tuli paljon tuoreita ajopuita, haahkan ja kuningassorsan pesiä näkyi ja mursuja, jotka pysyttelevät ajojäiden lähettyvillä, uiskenteli etelään päin, kohti Barrowin salmea. Sulaa ulottui silmän siintämättömiin ja Pennyä harmitti kovin, kun hänellä ei nyt ollut venettä. Hän sen vuoksi kiiruumman kautta palasi talvisatamaan ja sai sieltä John Rossin avulla veneen. Mutta kun hän kuukauden kuluttua jälleen saapui sulan partaalle, olivat asiat paljon muuttuneet. Ankara luodetuuli ajoi herkeämättä ajojäitä sulaan, myrskyt ja sateet estivät häntä kauaksikaan pääsemästä. Kun jäiden lähtö alkoi lähestyä, palasi hän sen vuoksi takaisin laivoille, joissa miehet tarvittiin pian alkavaa purjehdusta varten. Mutta retkellään hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että juuri Wellingtonin kanavan kautta Franklinin retkikunta oli kadonnut tuntemattomiin kohtaloihin. Sula ei kuitenkaan johtunut sulan napameren läheisyydestä, vaan merivirroista ja vielä pohjoisempien saaristoitten suojasta. — Penny löysi pari puunpalasta, jotka selvään osoittivat Franklin in retkikunnan purjehtineen tätä väylää.

Austinin laivain yhteys muitten laivain kanssa oli nyt käynyt kovin vaikeaksi, jäille kun oli tullut paljon vettä ja toisin paikoin oli suliakin ilmestynyt. Kun Ommaney heinäkuun 21:ntenä kulki Assistancen lahdesta Griffithin saarelle, joutui hän neljän seuralaisensa keralla mitä suurimpaan vaaraan. Hän oli kulkenut alkupuolen tiestä veneellä, mutta sitten lähettänyt veneen takaisin, luullen kiinteätä jäätä olevan laivoilleen saakka. Kun hän oli kolme tuntia kulkenut, ilmestyi kuitenkin poikkipuolin leveä sula ja tarkemmin katsoessaan hän kauhukseen huomasi koko jääkentän, jolla hän oli, herkeämättä ajelevan itää kohti. Ommaney jo luuli tovereineen olevansa auttamattomasti tuhon oma, mutta sitten heidän onnistui päästä pienemmälle jäätelille, jolla he pyrkivät sulan poikki, pyssynperillä soutaen. Jääteli oli jo sangen löyhä, jonka vuoksi sillä täytyi olla hyvin hiljaa, mutta suurella huolella ja vaivalla se kuitenkin saatiin soudetuksi kiinteän jään reunaan ja kaikki pelastuivat.

Tyhjin toimin kotia.

Elokuun puolivälissä laivat pääsivät vankeudestaan, mutta kun oli ryhdyttävä uusia suunnitelmia toteuttamaan, syntyi kapteenien kesken niin paljon eripuraisuutta ja ristiriitaa, ettei etsiskelyistä tullut mitään.

Austin oli masentuneella mielellä etsiskelyjensä tuloksettomuuden vuoksi, jota paitsi hänen miehistönsä terveydentila alkoi huonontua, min että hän arveli toisen talvenvieton tuottavan väelleen tuhoisia seurauksia. Penny sitä vastoin oli innostunut ja toivehikas, mutta voidakseen tutkia Wellingtomn kanavan pohjoispuoliset seudut, jonne hänen vakuutuksensa mukaan Franklin oli kadonnut, hän välttämättä tarvitsi höyrylaivan, ja sitä hän nyt pyysi Austinilta. Austin oli kuitenkin vakuutettu siitä, ettei Franklin ollut voinut Kap Walkerista purjehtia pohjoista, länttä eikä lounatta kohti, jotka väylät hänen vakuutuksensa mukaan olivat mahdottomat, eikä hän sen vuoksi suostunut itse lähtemään Pennyn osoittamalle tielle eikä antamaan hänelle laivaansakaan. Tästä Penny taas suuttui silmittömästi ja syytti Austinia itsepäisyydestä ja kateudesta ja välit kokonaan rikkoutuivat. Austin lähti kotimatkalle, poiketen kuitenkin mennessään Jonesin salmeen, johon ahtojäiden ja kovan virtauksen vuoksi oli mahdoton tunkeutua, ynnä Smithin salmeen, rantoja kartoittaen ja väyliä mitaten. Sulasta napamerestä ei suinkaan ollut sillä puolella tietoa.

Austinin lähtö pakotti Pennynkin palaamaan, kun hän ei mielestään olisi höyrylaivatta saanut mitään aikaan, ja jotenkin samaan aikaan saapuivat sitten kaikki, John Rosskin muiden mukana, kotimaahan.

Kaikki Barrowin salmeen lähteneet laivat olivat täten palanneet kotimaahan, jossa kapteenien välinen riita syttyi uudelleen kahta tuimempana. Yleisö asettui Pennyn puolelle ja hänen käsitykseensä taipui Lady Franklinkin. Amiraliteetin asettama komissioni tosin piti Pennyn käytöstä moitittavana, mutta myönsi kuitenkin hänen asiallisesti olevan oikeassa, kehoittaen amiraliteettia lähettämään Austinin laivaston uudelleen matkaan tutkimaan Wellingtonin kanavan pohjoisosan. Penny pyysi hartaasti päästä mukaan tälle retkelle, mutta se häneltä evättiin.

Beringin meren kautta lähteneestä retkikunnasta ei vielä ollut muuta tietoa, kuin että se todella oli saapunut napavesille, mutta sen sijaan saapui vuoden 1851 jälkipuoliskolla tietoja tärkeästä maaretkestä, jonka t:ri Rae oli jälleen suorittanut, päästen tällä kertaa salmen poikki Wollastonin maalle.

Raen retki.

Koiravaijakoilla ajaen Rae toukokuun 1:nä 1851 saapui Kuparikaivosjoen suulle ja huomasi merijään nyt olevan kuljettavassa kunnossa. Kap Krusensternin seudulla hän kulki salmen yli Wollastonin maalle ja seuraili sen rantaa länttä kohti, tavaten täällä eskimosiirtokunnan, joka ei kuitenkaan tiennyt mitään Franklinin retkikunnasta. Itse hän ei myöskään nähnyt siitä mitään merkkejä. Rae palasi jälleen salmien poikki takaisin, suoritettuaan rekiretken, joka on napamatkain merkillisimpiä, hän kun 33 päivässä samosi lähes 1800 kilometriä. Salmien eteläpuolella häntä vastassa oli sopimuksen mukaan Suuren Karhujärven asemalta lähtenyt veneretkikunta, jonka kanssa hän kesäkuun 8:tena lähti Kuparikaivosjoen suulta ja elokuun 1:nä, Dease-salmen yli kuljettuaan, saapui Viktorian maalle Kap Colbornen kohdalla. Tämän maan rantoja ensin veneellä, sitten maata seuraillen hän saavutti 70°03' pohj. lev. ja 101°25' länt. pit., ollen silloin noin 80 kilometrin päässä siitä paikasta, missä »Erebus» ja »Terror» kolme vuotta neljä kuukautta aikaisemmin oli hylätty. Jos hänen yrityksensä kulkea jään poikki Kuningas Williamin maalle olisi onnistunut, olisi hän siellä tavannut Franklinin retkikunnan maareitin, jota ruumiit ja kaikenlaiset tavarat osoittivat. Paluumatkalla hän Wollastonin maalta löysi lipputangon kappaleen, jossa vielä oli pala Englannin sotalaivaston punasäikeistä lippulankaa; se epäilemättä oli kuulunut Franklinin retkikunnalle.

Wollastonin maan ja Viktorian maan yhteyden osoittamisesta ja niiden etelärannan kartoittamisesta Rae sai Englannin maantieteellisen seuran kultamitalin.

Kennedyn retki.

Forsythin palattua »Prinssi Albertilla» niin pian kotimaahan, varusti Lady Franklin tämän pienen aluksen viipymättä uudelle matkalle, uskoen sen johdon tällä kertaa kapteeni Kennedyn kokeneihin käsiin. Matkalle seurasi ranskalainen luutnantti Josef René Bellot ja 64-vuotias Hepburn, joka kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut Franklinin toverina Pohjois-Amerikan Jäämerenrantaa kartoittamassa.

Tunkeutuen Baffinin lahden poikki keskivettä, jossa häneltä kului kuukausi aikaa, Kennedy vasta syyskuun 10:ntenä pääsi Leopoldin saaren läheisyyteen. Jättäen laivan Bellotin johdettavaksi hän neljän miehen keralla yritti päästä jäiden sulkemaan satamaan, mutta samalla jäät alkoivatkin liikkua niin pahasti, että Kennedy miehineen tuli kokonaan eroitetuksi laivasta. Epäilemättä he olisivat kuolleet nälkään, sillä kuusi viikkoa heidän täytyi viettää saarella eristettyinä, elleivät onneksi James Rossin jättämät varastot vielä olisi olleet pilaantumatta, ja niillä he elivät, kunnes Bellot lokakuun 27:ntenä tuli jäätä pitkin heitä pelastamaan. Laivan hän oli vienyt North Somerset maan itärannalle Battyn lahteen ankkuriin.

»Prince Albertin» miehet etsivät seuraavana vuonna koko North Somerset maan ja kulkivat Peelin salmen poikki Walesin prinssinkin maahan, mutta eivät löytäneet mitään. Kennedy ja Bellot löysivät retkellä, jolle he lähtivät helmikuussa 1852, Bellotin salmen, joka erottaa Boothia maan North Somersetista.

Vasta elokuun 6:ntena »Prince Albert» pääsi jäistä, joihin sitä varten oli avattava tie. Kennedy suuntasi nyt Kap Rileyhin, Beecheyn saaren luo, ja kuuli siellä »Northstarin» päälliköltä Pullenilta hämmästyksekseen, että Austin hyvin varusteltuine laivoineen jo aikoja sitten oli palannut Englantiin, mutta että uusi retkikunta jo oli tulossa Baffinin lahteen. Lokakuun 9:ntenä 1852 Kennedy saapui Englantiin ollen nyt varmasti vakuutettu siitä, että Franklinia oli etsittävä hyvin kaukaa pohjoisesta.

Monenlaisia tuumia haudottiin nyt Englannissa etsiskelyjen jatkamiseksi. Luutnantti Pim ehdotti maaretkeä Siperiaan siinä mielessä, että Franklin ehkä oli sulan napameren kautta sinne purjehtinut, ja Englannin maantieteellinen seura kannatti tätä tuumaa, jonka kuitenkin amiraliteetti hylkäsi. Eräs toinen ehdotti laivaretkeä Uuden Siperian saarille ja tätäkin tuumaa maantieteellinen seura suositteli, se kun oli vakuutettu sulan napameren todellisuudesta. Samaa käsitystä kannatti saksalainen maantieteilijä August Petermannkin, joka siihen aikaan oli Englannissa, mutta hänen mielestään retkikunnan tuli pyrkiä napamereen Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välitse. Petermann luuli Franklinin retkikunnan jäsenten ehkä vielä olevan elossa, koska napamaissa kauempana pohjoisessa oli runsaasti riistaa. Kaikki asiantuntijat olivat jälleen yhtä mieltä siitä, että etelästä oli kadonnutta retkikuntaa suotta etsiä.

Belcherin retkikunta.

Franklinin retkikunnan katoamisen synnyttämään suruun liittyi nyt uusi huoli, Beringin salmen kautta lähteneestä retkikunnasta kun ei oltu saatu mitään tietoja. Amiraliteetti päätti sen vuoksi v. 1852 lähettää vielä yhden suuren apuretkikunnan, jonka piti tutkia Wellingtonin kanava ja sula napameri ja paitsi Franklinin retkikuntaa etsiskellä myös Collinsonia ja Mac Clurea, joiden otaksuttiin menneen Banksin maalle. Austinin retkikunnan laivat varustettiin siis uudelleen matkaan ja pieni Beecheyn saari määrättiin retkikunnan toimien lähtökohdaksi. Sinne oli perustettava elintarvevarasto ja Pullenin johtaman »Northstarin» piti jäädä sinne koko etsiskelyn ajaksi asemalaivaksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Sir Edward Belcherille, kokeneelle purjehtijalle, joka oli suorittanut paljon kartoitustöitä kaikilla maailman merillä. Upseereina hänellä oli monta edellisillä retkillä ollutta kokenutta miestä, mainitaksemme erikoisesti Mac Clintockin, Pimin, Mac Dougallin ja Henry Kellettin, jonka piti lähteä Melvillen saarelle viemään apua Collinsonille ja Mac Clurelle. Huhtikuun 21:ntenä 1852 retkikunta lähti Thamesista matkaan.

»Isabel.»

Lady Franklinkin oli hankkinut uuden höyrylaivan, »Isabelin», jonka hän ensin aikoi lähettää Uuden Siperian saarille, mutta sitten lähettikin aluksi Baffinin lahden pohjoisosiin, komendööri E. Inglefield päällikkönä. Kesäkuun 10:ntenä 1852 tämä laiva vasta pääsi lähtemään.

Ingefield oli erinomainen päällikkö ja pienellä, 149 tonnin aluksellaan hän sai suuria aikaan, vaikk'ei Franklinia löytänytkään. Tutkien elokuun lopulla Baffinin lahden pohjoisimpia rantoja ja saaristoita hän tapasi Smithin salmen jäättömänä ja pääsi siten tunkeutumaan aina leveydelle 78°28"21', kauemmaksi kuin ainoakaan ennen häntä, mutta sitten pohjoismyrsky toi vastaan niin paljon ajojäitä, että hänen kiiruummiten täytyi palata etelään ja luopua kaikista aikeista päästä sulaan napamereen talvea viettämään. Paluumatkalla hän tutki vielä Jonesinkin salmen vähän 84:nnettä pituusastetta kauemmaksi, luullen senkin johtavan sulaan napamereen. Sankka sumu kuitenkin pakotti hänet peräytymään, ennenkuin pääsi salmen päähän. Suurin osa North Devonin pohjoisrantaa tuli täten tutkituksi.

Inglefield lähti sitten Lancasterin salmeen ja kävi Beecheyn saarella, jossa hän antoi avata yhden sikäläisistä merimieshaudoista kuolemansyyn tutkiakseen, ja näin kävi selväksi, ettei Franklinin retkikunnassa sairastettu keripukkia sen Beecheyn saarella talvehtiessa. Vielä samana syksynä Inglefield palasi pienellä laivallaan kotia Skotlantiin.

Seuraavana kesänä amiraliteetti varusti höyrylaiva »Phoenixin» ja kuormalaiva »Breadalbonen» viemään Beecheyn saarelle ruokatavaroita ja muita varustuksia ja Inglefield nimitettiin tämän retkikunnan päälliköksi. Hänen kerallaan oli ranskalainen Bellot, joka turhaan oli koettanut saada maansa hallitusta ja yleisöä varustamaan avustusretkikuntaa.

Tietoja Mac Cluresta.

Beecheyn saarella Inglefield nyt sai Belcherin retkikunnasta sangen hyviä tietoja. Kellettin lähettämä rekiretkikunta oli löytänyt kolme vuotta kateissa olleen Mac Cluren miehineen, laivoineen ja Mac Clure oli löytänyt kaksikin luoteisväylää.

Kellett oli syyskuun 7:ntenä 1852 saapunut Melvillen saarelle, mutta saaren rannoilla oli ollut niin paljon jäitä, ettei hän voinut jäädä sinne, vaan oli palannut pienelle Dealyn saarelle, Melvillen saaren kaakkoisrannalle talvimajaan, vietyään ensin maihin eväitä seuraavana keväänä tapahtuvia rekiretkiä varten. Dealyn saarelta hän vielä lähetti viisi rekeä ruokatavaroita viemään kevään rekiretkien varalle. Luutnantti Mechain kulki rekiretkellään niiden hietakivikallioitten ohi, joiden läheisyydessä Parry aikanaan oli talvehtinut ja joilla M'Clintock oli käynyt edellisenä vuotena. Mechain tapasi täällä tiedon, jonka M'Clintock oli kivipyykkiin tallettanut, ja sen vieressä ihmeekseen toisen kirjoituksen, joka oli kivipyykkiin pantu edellisenä keväänä. Se oli Mac Cluren käsialaa. Tämä teki siinä selkoa matkastaan, löydöistään, laivansa asemasta ja etsiskelyjensä tuloksista: Franklinista hän ei ollut löytänyt minkäänlaisia merkkejä. Hän kehoitti, ettei lähetettäisi laivaa häntä ja hänen retkikuntaansa etsimään, koska jokainen laiva, joka napajäihin joutuu, on auttamattomasti tuhon oma.

Pitkä talviyö esti Kellettiä enää sinä syksynä lähettämästä Mc Clurelle apua. Mutta heti auringon jälleen näytettyä itsensä lähti luutnantti Pim matkaan.

Inglefieldin saapuessa Beecheyn saarelle, ei luutnantti Pullen ollutkaan »Northstarilla». Hän oli lähtenyt etsimään Belcherin laivoja pohjoisesta, niistä kun ei ollut tullut minkäänlaisia tietoja. Inglefield lähti hänen perässään, hän kun nimenomaan oli saanut amiraliteetilta käskyn tuoda tietoja Wellingtonin kanavan etsiskelyistä. Kap Rescuessa hän kuitenkin löysi tiedonannon, jonka mukaan Pullen jo oli tavannut Belcherin ja jälleen palannut Beecheyn saarelle. Pahaksi onneksi hän ei ollut huomannut Pullenia tämän sivu kulkiessa.

Myrskyn tuhoja.

Seurasi sitten muutamia päiviä kestävä kauhea hirmumyrsky, joka uhkasi tehdä lyhyen lopun kaikista näistä etäisistä hommista. Barrowin salmessa jäät joutuivat rajuun liikkeeseen, uskomattoman nopeaan kiitivät suurimmatkin jäävuoret aaltojen mukana ja sulkivat väyliä, jotka vuosikausia olivat olleet avoinna. Inglefieldin molemmat laivat ajautuivat kaikista ponnistuksista huolimatta Kap Rileyn luota Barrowin salmeen niiden parhaillaan viedessä maihin varastoitaan. Elokuun 21:ntenä kohosi vaara suurimmilleen, rajun kaakkoismyrskyn ajama jääkenttä kun uhkasi ruhjoa molemmat laivat. »Phoenix», jolla Inglefield oli, kesti sysäyksen, mutta kuormalaiva »Breadalbonen» oikean kyljen jäät repivät ja muutamassa minuutissa se katosi Myrskyiseen mereen. Hädin tuskin ennätti miehistö pelastua.

Bellotin hukkuminen.

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui,.tuli toinenkin surusanoma. Neljä miestä, jotka olivat olleet Bellotin kanssa Wellingtonin kanavaa tutkimassa, palasi ilman johtajaansa. Elokuun 18 päivän myrskyssä tämä oli saanut Wellingtonin kanavan aalloissa hautansa.

Pullenin antamain ohjeitten mukaan hän oli kulkenut pohjoista kohti kanavan itäsivua, jolla jään otaksuttiin olevan vahvaa. Jää oli kuitenkin niin röykkiöistä, että matka edistyi hitaasti. Viidentenä päivänä hän oli nähnyt Kap Bowdenin ja Grinnellin niemen kauempaa etäisyydessä. Mutta samana päivänä puhkesi mainittu kaakkoismyrsky raivoamaan, jäät irtaantuivat rannasta, eikä näyttänyt mahdolliselta kulkea mukana olevalla veneelläkään aaltoilevan sulan poikki. Kahdesti turhaan yritettyään Bellot kevensi venettä ja lähetti kaksi miestä viemään köyden rantaan, jonka jälkeen venettä vedettiin edes takaisin, kunnes tavarat saatiin maalle. Mutta samalla Bellot kauhukseen näki, että jääteli, jolla hän seisoi, nopeaan ulkoni rannasta ja kulki salmen keskustaa kohti. Hän käski silloin päästää köyden rannasta irti, että vene voitiin vetää jäälautalle. Rannalle jääneet näkivät, kuinka jäälautta ja sille jääneet kolme miestä herkeämättä ajautuivat poispäin, kunnes lumimyrskyyn katosivat.

Toisena päivänä rannalle jääneet miehet kulkivat jonkun matkan etelää kohti levätäkseen Kap Bowdenin luona. Sinne saapuivat pian sen jälkeen Bellotin molemmat seuralaisetkin, mutta ilman Bellota, uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään. He eivät myrskyn vuoksi olleet voineet pystyttää telttaansa jäälautalle, jonka vuoksi he olivat olleet aivan suojatta myrskyä, tuiskua ja vilua vastaan, kunnes he Bellotin neuvoa noudattaen olivat veitsillään kovertaneet jäävuoreen luolan ja ympäröineet sen jäälohkareilla, niin että siitä tuli jäämaja. Elokuun 18 päivän aamuna Bellot oli kolmannen kerran noussut jääkentän partaalla olevalle jäävuorelle, tähystelläkseen pakokeinoja, ja neljä minuuttia myöhemmin olivat molemmat venemiehet lähteneet hänen jälkeensä, mutta he eivät muuta nähneet kuin hänen sauvansa jäävuoren juurella ammottavassa aallonhaudassa. Epäilemättä oli ankara tuuliaispää nakannut hänet liukkaalta jäältä riehuvaan mereen. Venekin oli samalla menetetty, mutta molemmat merimiehet olivat muutaman tunnin kuluttua päässeet kiinteälle jääkentälle ja siltä säilyttämillään airoilla soutaen jäätelillä kulkeneet maihin. — Englannin kansan puolesta pystytettiin Bellotille sittemmin Beecheyn saarelle muistopatsas.

Belcherin etsiskelyt.

Belcher oli molempine laivoineen tunkeutunut Wellingtonin kanavan kautta Grinnellin maan länsirannalle saakka, pohjoisemmaksi siis koin näillä vesillä kukaan ennen häntä, mutta sitten olivat jäät pakottaneet hänet asettumaan talvimajaan. Avointa merta hän ei suinkaan ollut tavannut, railoja vain jotka avautuivat ja sulkeutuivat, uhaten milloin tahansa ruhjoa laivat. Grinnellin maan länsirannalta hän kuitenkin löysi laivoilleen turvallisen sataman Syksyllä v. 1852 ja keväällä v. 1853 Belcherin laivoista sitten tehtiin rekiretkiä, jotka eivät tosin johtaneet Franklinin jäljille, mutta sen sijaan tuntuvasti laajensivat maantuntemusta. Hänen rekiretkensä kartoittivat enemmän rantoja kuin mikään entinen retkikunta ja täydensivät kokonaisuudeksi kaikki ennen saavutetut tulokset.

Siihen saakka tiedettiin, että Lancasterin ja Barrowin salmien pohjoispuolella oli suuria saaria, mutta miten pitkälle nämä saaret pohjoista kohti ulottuivat ja mikä niiden keskinäinen yhteys oli, silta ei ollut aavistustakaan. Belcherin retkikunta selvitti tämän seikan osoittaen North-Devonin, Cornwalhsin, Melvillen saaren ja Prince Patrickin saaren muodostavan suuren saariston, jonka pohjoinen raja oli 77:nnen ja 78:nnen pohj. leveysasteen vaiheilla.

Belcher itse kahdella matkalla kartoitti Wellingtonin kanavan, Grinnellin maan, North Devonin ja uloinna pohjoisessa olevan North Cornwallin ja Viktorian saariston, sekä osoitti Jonesin salmen yhteyden napameren kanssa. Richard ja Osborne tutkivat Cornwallisin ja Melvillen saaren pohjoisrannikon, kun taas M'Clintock ja Mecham Kellettin talvimajasta lähtien kartoittivat Melvillen, Eglintonin ja Prince Patrickin saarien rannat.

Grinnellin maan muinaisjäännökset.

Ihmisiä ei tällä laajalla alueella tavattu missään, ei edes entisiä asunnoita muuta kuin Grinnellin maalla useita kivihuoneita, jotka olivat niin huolellisesti rakennetut, etteivät ne mitenkään voineet olla eskimoitten tekoa. Toisessa paikassa Belcher tapasi metrin syvyyteen upotetun, puolentoista metriä korkean kivipyykin, joka oli tehty niin suurista paasista, ettei yksi mies jaksanut niitä liikuttaa.

Kasvi- ja eläinkunta.

Eläimiä ja kasveja oli runsaimmin Melvillen saarella, niukimmin Prince Patrickin saarella. Melvillen saarella oli sangen runsaasti riistaa, myskihärkiä, peuroja, riekkoja, haahkoja ja sepelhanhia, jäniksiä sitä vastoin niukasti. Myskihärät asustivat saarella vuoden umpeensa, oleskellen talvella kuivissa suojaisissa laaksoissa. Luutnantti Mecham tapasi Melvillen saarella eräässä kohdassa 70 myskihärkää, jotka rauhallisesti söivät 3 1/2 kilometrin piirissä. Hänen lähestyessään ne jakautuivat osastoihin, joissa oli 15 härkää kussakin, pari kolme valtavaa eläintä kunkin osaston johtajina, ja näin ne suorittivat liikkeitä, jotka olivat säännöllisiä kuin ratsuväkieskadroonain. Yksi osastoista laukkasi monta kertaa ampumamatkan päähän, johtajat edellä, muodostaen kerrassaan pelättävän sarvirivin. Lopulta ne tulivat noin 35 metrin päähän, korskuivat ja kuopivat lunta. Kun luutnantti Mecham ampui, teki koko lauma kokokäännöksen ja katosi tuota pikaa näkyvistä. Peurat saapuvat Melvillen saarelle huhtikuun alussa ja oleskelevat niinikään kuivissa suojaisissa laaksoissa. Retkeilijöitä ne uteliaina lähestyivät, kerrankin kuusi kappaletta kulki heidän perässään moniaan kilometrin. Epäillessään ja pelätessään ne alkoivat juosta piiriä, joka vähitellen pienenemistään pieneni. Hyönteisiä oli hyvin vähän. Ei nähty muuta kuin muutamia mustia hämähäkkejä, pari koteloa ja joitakuita kärpäsiä.

Prince Patrickin maalta Mecham löysi sangen mielenkiintoisia geologisia esineitä. Hardingen vuorilta hän läheltä rantaa tapasi 150—250 metrin korkeudessa valaanluurankoja, jotka vain maan kohoamisen kautta ovat voineet sinne joutua. Samoin oli korkealla maalla suuret määrät ajopuita, joiden hän otaksui olevan Mackenzien mereen purkamia. Vaikeimman matkan suoritti M'Clintock vaeltaessaan Prince Patrickin saaren pohjoispäästä meressä oleville Polyniasaarille.

Napameri.

Kaikki ajatukset lähteä ulos napamerelle kapteeni Belcher oli jo edellisenä vuotena heittänyt mielestään nähdessään, kuinka täynnään se oli survovia, temmeltäviä, sinne tänne tunkeilevia jäälohkareita, jotka jääkenttäin painellessa pinoutuivat korkeiksi röykkiöiksi. »Jos nämä jääpaljoudet ovat saaneet haltuunsa ja vieneet mukanaan onnettomat maanmiehemme», hän lausui, »ei heidän kohtalonsa anna aihetta vähimmällekään toivolle». Belcherinkin paluumatkan katkaisi yllä mainittu elokuun myrsky. Hän ei vielä ollut kulkenut pitkääkään matkaa, ennenkuin laivat Disaster-lahteen jäätyivät eikä niitä räjähdyItämälläkään saatu irti. Täten kului koko kesä hukkaan ja Belcherin täytyi asettua uudelleen talvisatamaan.

Belcher hylkää laivansa.

Seuraavana kesänä oli laivain tiellä niin paljon ahtojäätä, ettei 400 kilogrammalla ruutia päästy kuin kilometri pari eteenpäin. Kun olisi ollut kovin arveluttavaa jäädä vielä kolmanneksi talveksi napayön hirmuihin, ei Belcherillä ollut muuta neuvoa kuin raskaalla mielellä hylätä laivat ja kulkea miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa »Northstar» odotti.

Yhtä huono onni oli kapteeni Kellettillä. Elokuun hirmumyrsky tosin mursi Melvillen salmen jääsalvat, mutta sitten jäät uudelleen saartoivat »Resoluten» ja »Intrepidin», ennenkuin ne vielä olivat Barrowin salmeen ennättäneet. Näin Kellettin retkikunnan täytyi viettää talvi 1853—54 Bathurstin saaren eteläpään edustalla.

Kellett hylkää laivansa.

Seuraavana kesänäkään eivät jäät kuitenkaan hajonneet, vaikka suuret määrät ruutia käytettiin väylän aukaisemiseksi. Belcherin käskystä Kellett sen vuoksi toukokuun 15:ntenä 1854 hylkäsi laivansa ja kulki miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa kaikkien laivain miehistöt »Northstarilla», ainoalla laivalla, mitä oli jäänyt, lähtivät paluumatkalle. Jo Kap Rileyn luona tuli kuitenkin Inglefield amiraliteetin lähettämänä uudelleen retkikuntia tapaamaan, tuoden niille jotenkin samat käskyt, jotka Belcher jo oli toimeenpannut. Täten saattoivat palaavat miehistöt, joiden luku nousi 263 henkeen, jakaantua kahteen laivaan. »Investigatorin» miehistö oli ollut napamatkallaan viisi vuotta, kun se vihdoin pääsi kotia.

»Resolute» pelastetaan.

»Resolute», toinen Kellettin laivoista, ajautui seuraavana vuonna tyhjillään aina Davisin salmeen saakka, jossa eräs amerikkalainen valaanpyytäjä Kap Walsinghamin luona sen pelasti. Yhdysvaltain hallitus osti sen, korjautti täydelleen entiseen kuntoon ja lahjoitti sen Englannin kuningattarelle ja kansalle.

Belcherin osaksi tuli kotimaassa hyvin huono vastaanotto, kuten yleensäkin kapteenin osaksi, joka on laivansa menettänyt. Häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut höyrylaivoillaan lähtenyt avoimeen napamereen ja että hän oli osoittanut rohkeuden, päättäväisyyden ja kestävyyden puutetta ja töin tuskin hän vältti sotaoikeuden langettavan tuomion.

Jälkimaailma, joka tietää, kuinka oikein hän arvosteli laivakulun mahdottomuuden n.s. sulassa napameressä, arvostelee kokenutta purjehtijaa toisin. Jos hän olisi Wellingtonin kanavasta päässyt pohjoista kohti, ei hän sitä paitsi vielä likimainkaan olisi tavannut aavaa merta, vaan uuden saariston, jonka myöhemmin Sverdrupin retkikunta löysi. Sitä paitsi jotenkin pian kävi selville, että Franklinin retkikuntaa olisi ollut turha etsiä pohjoisesta. Suuttumus Belcheriin oli niin suuri, ettei hänen erinomainen löytöretkityönsä saavuttanut minkäänlaista tunnustusta. Suurin syy, mikä hänelle todella jäi, oli se, että hänen oli vaikea tulla toimeen alaistensa kanssa.

Luoteisväylän löytäjät.

Tammikuun 20:ntenä v. 1850 lähti Beringin salmeen lähetetty retkikunta Plymouthista. Siihen kuuluivat purjelaivat »Enterprise» ja »Investigator», edellisen päällikkönä kapteeni Richard Collinson, joka samalla oli koko retkikunnan johtaja, jälkimmäisen Robert John le Mesurier M'Clure, irlantilainen synnyltään. Komentaja Mooren piti viedä »Plover» asemalaivaksi Beringin salmeen — hänen laivallaan oli lääkärinä John Simpson, joka on läntisistä eskimoista kirjoittanut parhaan esityksen — ja kapteeni Kellettin, joka »Heraldilla» purjehti samoissa vesissä, piti tuoda napapurjehtijoille Sandwichin saarille eväitä.

»Enterprise» oli paljon parempi purjehtija kuin »Investigator», jonka vuoksi viimemainittu jäi paljon jäljelle. Jo alun pitäen laivat sen vuoksi kulkivat erillään, eikä niitä ollut mahdollinen yhdessä pitää, vaikka Collinson jonkun verran odottelikin. Tämä asianhaara ei kuitenkaan näytä tuottaneen suurta surua kummallekaan kapteenille, sillä se oli heille pätevä tekosyy omin päin toimintaan. Amiraliteetin ohjeissa molempia laivoja kuitenkin oli vaadittu pysymään yhdessä. Magalhãesin salmessa ne tosin tapasivat toisensa, mutta sen koommin niitä ei rinnan nähty.

Collinson saapui Honoluluun niin paljon ennen M' Clurea, ettei tämä häntä saavuttanut Collinsonin ottaessa siellä vereksiä eväitä. M'Clure keksi paikalle saapuessaan kuitenkin sen keinon, että päätti oikaista Aleutien saariston kautta, vaikka laivaliike tätä väylää karttoi sekä sen tuntemattomuuden että ainaisten sumujen vuoksi. Matka hänelle onnistui, vaikka hän joutuikin niin sankkoihin sumuihin, että purjehti Beringin salmenkin läpi siitä mitään tietämättä. Collinson oli purjehtinut varsinaista reittiä, joka kulki Kamtshatkan kautta, ja tuli Beringin salmeen kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, joka ei suinkaan ollut jäänyt sinne odottamaan.

Kotzebue-salmessa M'Clure tapasi »Ploverin» ja muutamia päiviä myöhemmin, heinäkuun 31:ntenä 1850, »Heraldin», jonka päällikön Kellettin, joka oli aseman ylhäisin upseeri, hän sai suostumaan siihen, että hän vasten ohjeitansa sai omin päin tunkeutua napamereen, yrittääkseen koillisen kautta Atlantin mereen. Samalle Kellettille, jonka M'Clure täällä viimeksi tapasi, oli sitten suotu kolmen vuoden kuluttua lännestä käsin päästää hänet pälkäästä.

M'Clure toimii omin päin.

M'Clure oli rohkea, tarmokas ja arkailematon purjehtija. Pitkin Amerikan luoteisrantaa purjehtien hän sivuutti Kap Barrowin ja jatkoi sitten itää kohti pitkin sulaa, joka tällä rannalla on loppukesästä mantereen ja merijäiden välissä. Jonesin saaren luo hän jätti kertomuksen retkestään ja seurusteli siellä tapaamainsa eskimoitten kanssa. Hänellä oli laivallaan eräs Labradorissa vaikuttanut herrnhutilainen lähetyssaarnaaja, saksilainen veli Miertsching, joka täydelleen hallitsi eskimoitten kielen. Turhaan tämä heiltä kuitenkin uteli uutisia Franklinista ja hänen tovereistaan. Valkoisia he kyllä olivat Nähneet, käydessään Yukon joella kauppaa tekemässä — Alaska oli silloin vielä Venäjän hallussa.

Eskimoita.

Kauempana lännessä »Investigator» kuitenkin tapasi eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet tavanneet »kablunoja», s.o. valkoisia. Miertschingin tullessa maihin he tulivat vastaan veitset ja keihäät valmiina ja pienillä jousillaan kalanluulla terätyt nuolet. Joku nuoli jo ammuttiinkin, mutta lähetyssaarnaajan selitykset hälvensivät kaikki epäluulot ja heistä tuli hyvät ystävät. He tervehtivät nyt vieraita juhlallisesti kohottaen kätensä kolmasti pään yli ja hieroen likaista typönenäänsä retkeilijän nenää vastaan.

»Investigator» heidän mielestään oli aivan hirmuinen saari, jossa oli kolme puuta. Vaikka se oli viiden kilometrin päässä rannasta, pelästyivät he joka kerta, kun se teki liikkeen. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin uskalsivat lähteä laivaan, jossa heitä ei kuitenkaan kauaa siedetty, sillä he olivat tavattoman ovelia ja häikäilemättömiä varkaita.

Vaihtelevilla tuulilla ja säiliä »Investigator» sitten purjehti edelleen itää kohti. Toisin paikoin oli rantasula niin kapea, että laiva tarttui jäihin ja oli sahoilla, kirveillä ja touveilla irrotettava. Jäät antoivat sille niin kovia kolauksia, että kuparipeltiä repeili pohjan alta ja merimiehet putoilivat kojuistaan. Mackenzien suistamossa viipymättä M'Clure laski edelleen itää kohti, nähden usein eskimokyliä rannalla. Kap Bathurstin luona hän laski ankkurin ja lähetti veneitä mailiin. Yleensä oli rannikko ollut kovin karua ja kasvullisuus niukkaa, mutta täällä se oli kerrassaan rehevää, jonka vuoksi peuroja ja muuta riistaa oli runsaasti ja meressä paljon valaita, hylkeitä ja muita eläimiä. Jo Richardson oli v. 1848 tavannut täällä sadoittain eskimoita ja M'Clurekin näki kymmeniä telttoja. Asukkaitten iloisuus ja ystävällisyys jätti purjehtijoihin mitä paraan vaikutuksen.

Muuan eskimo kertoi, että eräs hänen heimonsa miehistä oli tappanut valkoisen, jonka takista hän oli leikannut nappeja. Valkoisia oli tullut erääseen lähellä Mackenzien suuta olevaan niemeen useita ja he olivat rakentaneet sinne majan ja sitten kulkeneet sisämaahan. Tämä maja huomattiin kuitenkin jo hyvin vanhaksi, joten tapaus näytti sattuneen vuosikymmeniä takaperin. Kap Bathurstin itäpuolella eskimot kertoivat valkoisista, jotka olivat siellä käyneet purjeellisilla veneillä. Heidän päällikkönsä, joka oli paksu mies, oli kävellyt rannalla edes takaisin ja aina astunut kaksikymmentä askelta kumpaankin suuntaan. Miehet olivat keittäneet teltassa ruokaa. Epäilemättä tämä oli ollut Richardsonin retkikunta. Rannikolla huomattiin eräässä kohdassa savua, joka johtui maan alla palavista aineista.

M'Clure Walesin prinssin salmessa.

Syyskuun 6:ntena näkyi koillisessa tuntematon maa, jonka nimen M'Clure nimitti Nelsonin maaksi. Siellä tavattiin paljon peuran, jäniksen, susien ja kettujen jälkiä ja kosolta lintuja, joten retkikunta täältä sai runsaasti tuoretta lihaa. Lännemmän näkemistään maista M'Clure nimitti Baringin maaksi Englannin meriministerin mukaan, itäisemmän Prinssi Albertin maaksi. Näitten maitten väliseen salmeen, Walesin prinssin salmeen, hän tunkeutui, mutta siinä kulki niin paljon ajojäitä ja ilma alkoi siihen määrään jäähtyä, että »Investigator» leveysasteella 73°7' jäätyi kiinni. Jääkentät alkoivat nyt ajaa laivaa taapäin, kouristellen sitä niin kovasti, että se natisi kaikissa liitoksissaan ja M'Clure jo monta kertaa aikoi antaa käskyn, että kaikki varastot vietäisiin maihin. Syyskuun 24:ntenä laiva jälleen oli salmen suussa, jossa sen jäät ajoivat kalliosärkälle. Tässä jäät sitä runtelivat niin pahoin, että jok'ikinen jo luuli sen viimeisen hetken tulleen. Kaikki miehet komennettiin kannelle ja jokaisella oli kädessään paksu mytty ruokatavaroita ja vaatteita, ollakseen valmiina pyrkimään jäitten poikki maalle.

Kauhun yö jäissä.

Jäät sysäsivät laivan kyljelleen, mutta toiset jäät jälleen mursivat sitä kannattavat jäätelit, niin että se taas nousi pystyyn. Miertscbing kirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa:

»Syyskuun 25 päivänä kello 2:sta aamulla kello 1:teen iltapäivällä oli vaara suurin. Jokainen seisoi kannella myttyineen, jossa oli vähän leipiä ja vaatteita, voidakseen laivan hajotessa kulkea korkeiksi röykkiöiksi pinoutuneitten jäitten poikki maalle. Taskumme olimme täyttäneet ruudilla ja lyijyllä, käsissämme oli meillä pyssyt. Ah, kuinka kauan olisimme hengissä pysyneet, jos olisi täytynyt yrittää? Kaikkiarmollinen Jumala kuitenkin ohjasi jään ja sen keralla laivan syvempään veteen, mutta samalla myös niin korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneitten jäitten väliin, että kapteenin kajuutan ovi särkyi jäiden laivaa pusertaessa. Vihdoin jäät rauhoittuivat ja jokainen meistä toivoi pääsevänsä hetkeksi levolle. Mutta tuskin olimme käyneet vuoteillemme, ennenkuin meidän taas täytyi hyökätä kannelle ja siellä taas seisoimme koko yön ja osan päivästä etukannella mitä kamalimmassa ilmassa. Ankara myrsky ajoi laivaa, jonka jälleen täytyi kestää pelottavia sysäyksiä, pohjoista kohti erään pienemmän saaren korkeita rantakallioita vastaan. Kun laiva uhkasi kallioita vastaan ruhjoutua, kiinnitettiin se jäälauttaan kuudella vankalla touvilla. Viidenkymmenen askeleen päähän näistä vaarallisista kallioista ajauduimme, mutta vesi oli siellä vielä 65 syltä syvää…

»Seitsemäntoista tuntia kesti tätä kauhun aikaa ja koko ajan me ahdistuneella mielellä seisoimme etukannella, palellen luita ja ytimiä myöden. Milloin paiskautui laiva oikealle, milloin vasemmalle kyljelleen, milloin kohosi vedestä keula, milloin perä ja jää sysäsi ja pusersi niin vakavasti, että tervattu tilke putosi saumoista ja ruumassa särkyi tynnyreitä. Mahdoton oli päästä rajusti liikkuvan jään poikki maalle, yritys olisi ollut varma kuolemamme. Toisten kuolontuska oli muuttunut hurjaksi epätoivoksi, niin että muutamat merimiehistä murtautuivat väkiviinahuoneeseen ja joivat itsensä siellä tunnottomaan humalaan. Meitä oli 76 henkeä, joiden tässä täytyi katsoa kaikkein kamalinta kuolemaa kasvoihin, ollen voimattomina luonnonvoimain raivoa vastaan. Mutta sitten, juuri kun toisella puolella kohosi korkeuteen valtava muuri lohkareiksi särkyneitä jäätelejä, uhaten ruhjoa hataran aluksemme — juuri silloin jää kuin näkymätöntä kättä totellen asettui, tuuli katosi kuin taian kautta ja hurjan raivon jälkeen seurasi satumainen rauha.»

Talvenvietto.

Jäät kuljettivat »Investigatoria» pohjoista kohti, kunnes se syyskuun 30:ntena takertui jäineen päivineen Walesin prinssin salmen eteläpäähän kiinni. M'Clure älysi, että hänen oli jäätävä siihen talveksi, ja viipymättä hän käski ryhtyä valmistuksiin. Ensin saivat humaltuneet merimiehet paljaaseen selkäänsä asianmukaisen löylyn. Sitten kapteeni piti puheen, kehoittaen väkeään edelleenkin pysymään uskollisena ja rohkeana. Kannen hän peitti telttakatolla ja tasoitti laivan ympäriltä jään. Suojaksi myrskyjä vastaan laiva ympäröitiin lumivallilla. Kansikin peitettiin lumella, joka sitten jäädytettiin suojaksi kylmää vastaan. Lämmityksestä ja ilmanvaihdosta pidettiin huolta ja miehistölle jaettiin lämpöiset vaatteet. Laiva oli kovin kallellaan, mutta tätä puutetta oli mahdoton korjata.

Sitten alkoi naparetkeilijäin tavallinen talvielämä hommineen, huolineen ja huveineen. Marraskuussa elohopea jo jäätyi, mutta kylmimmät kuukaudet olivat tammi-, helmi- ja maaliskuu, jolloin elohopea monta kertaa laskeutui -47 asteeseen C. Keskilämmöt olivat: lokakuussa -20°, marraskuussa -24°, joulukuussa -36°, helmikuussa -39 1/2°, maaliskuussa -34°, huhtikuussa -20 1/2°, toukokuussa -12 1/2° ja kesäkuussa -2 1/2°C. Tyynellä säällä pakkasesta ei ollut aivan suurta haittaa, mutta myrskyn liittolaisena se oli hirmuinen. Maalla tavattiin myskihärkiä ja niistä retkikunta ampui itselleen erittäin tervetulleen ravinnon vahvistuksen.

Rekiretkiä.

Huolimatta talven ankaruudesta tehtiin »Investigatorista» useita retkiä Franklinin retkikunnan etsimiseksi ja löydetyn maan tutkimiseksi. Lokakuun 10:ntenä M'Clure kävi maissa ottamassa rannan Englannin kruunun omaisuudeksi, mutta paluutien häneltä katkaisi vuoksivesi, joka oli kohonnut jään ja rannan väliin, ja hänen täytyi seuralaisineen odottaa vilussa suojatta ja ruoatta, vieläpä toiset läpimärkinäkin veteen pudottuaan, kunnes heitä alettiin laivassa kaivata. Sangen kurjassa tilassa joukko vihdoin pelastettiin.

Lokakuun 21:ntenä M'Clure lähti rekiretkelle pohjoista kohti, tutkiakseen Walesin prinssin salmen, jonka hän arvasi johtavan Parryn löytämään Melvillen salmeen. Jos tämä otaksuma oli oikea, oli reitti kauan etsitty luoteisväylä! Luonnollista oli, että hän ensi sijassa sen varrelta haki kadonnutta retkikuntaa.

Maa, jota hän kulki, oli jotenkin mäkistä, niin etteivät retkeilijät nähneet kauas eteensä, mutta eräänä iltana M'Clure laski olevansa lähellä Melvillen salmea ja Banksin maata, jotka Parry 30 vuotta takaperin oli löytänyt. Varhain seuraavana päivänä hän siis herätti miehensä ja itse edellä kulkien alkoi nousta korkealle vuorelle, jolta hän luuli näköalan avautuvan.

Luoteisväylä!

Ja ennen muita päälle päästessään hän näkikin suurenmoisen maiseman: Hän oli todella päässyt Walesin prinssin salmen päähän ja näki sen edessään päättyvän Melvillen salmeen ja itse hän seisoi sillä maalla, jonka Parry oli nimittänyt Banksin maaksi. Pohjoisessa näkyi vain jäätynyttä merta ja kaakkoa kohti Prinssi Albertin maa. M'Clure oli löytänyt luoteisväylän — yhden niistä. Tunteittensa valtaamana hän lankesi polvilleen ja kiitti Luojaa, joka oli suonut hänen johtaa päätökseen monen vuosisadan etsiskelyt. Lokakuun 26:nnen päivän aurinko nousi paraillaan luomaan loistettaan tähän hyisessä suurenmoisuudessaan verrattoman kauniiseen maisemaan.

Kätkettyään kivipyykkiin kertomuksen löydöstään M'Clure sitten kääntyi paluumatkalle. Päästyään jotenkin lähelle laivaa hän riensi reen edelle, ennättääkseen perille pikemmin, mutta sitten nousi lumituisku, jossa hän eksyi ja sai harhailla jäällä 20 tuntia, ennenkuin puolikuolleena löysi laivansa.

Keväällä 1851 M'Clure varusti neljä rekiretkikuntaa tarkemmin tutkimaan löytämiään rantoja. Näillä retkillä kartoitettiin Prinssi Albertin maan ja Banksin maan pohjois- ja etelärannikot ja muun muassa tavattiin eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet eurooppalaisia. Rauta oli heille aivan tuntematonta, samoin kuin eurooppalaiset tavaratkin, mutta nuolensa ja keihäänsä he olivat teränneet kuparilla. He olivat paraillaan jäällä hylkeenpyynnissä. Pitkin näitä rantoja tavattiin eskimoitten entisten asumusten pohjia. Kun heille näytettiin Wollastonin saaren karttaa, täydensivät he sitä paikalla piirtämällä siihen uusia saaria.

Keväällä »Investigator» ajautui jäitten kanssa eteläänpäin, mutta pääsi kuitenkin heinäkuun 17:ntenä vapaaksi. M'Clure yritti nyt kulkea Walesin prinssin salmen kautta, purjehtiakseenkin luoteisväylän, vaikka hänen ohjeittensa mukaan olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa kadonneen retkikunnan etsimiseen, eikä uusiin löytöihin. Jäät kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajoivat hänet takaisin, uhaten hänen laivansakin ruhjoa, jonka vuoksi hän muutti tuumansa ja koetti purjehtia Baringin-Banksin maan pohjoispuolitse, päästääkseen sen kautta Melvillen salmeen, josta väylä oli tunnettu ja selvä.

M'Clure kiertää Banksin maan.

Heinäkuun 20:ntenä M'Clure kiinnitti laivansa pieneen jäävuoreen, joka oli pohjassa kiinni, saadakseen suojaa ahtojäitä vastaan. Ahtojäiden painostus oli kuitenkin niin suuri, että jäälohkare alkoi horjua ja jääkieleke, joka oli laivan alla, kohotti tämän pari metriä korkealle ilmaan. Laiva saatiin kuitenkin pois, ennenkuin se kaatui. Toisen kerran joutui »Investigator» niin kovaan puristukseen, että sen keula ja perä uhkasivat ruhjoutua. Banksin maan rannalla, jossa oli vain kapea sula väylä, laiva joutui rannan ja karille ajaneen jäävuoren väliin niin ahtaalle, että se olisi tuhoutunut, jos jäävuori olisi lähtenyt liikkeelle. M'Clure avasi itselleen tien valtavilla ruutimiinoilla.

Yksitoista päivää hänen kuitenkin täytyi odottaa, ennenkuin taas pääsi eteenpäin ja räjähdysaineita hänen täytyi edelleenkin käyttää raivatakseen tieltään väylään ajautuneet jäävuoret. Näissä taisteluissa kului niin paljon aikaa, että hän vasta syyskuun 24:ntenä saapui Banksin maan pohjoisrannalla olevaan suojaiseen lahteen, jonka hän pelastuksestaan kiitollisena nimitti »Armon lahdeksi» (Bay of Mercy). Banksin salmen poikki ei ollut yrittämistäkään ja jo toisena päivänä »Investigator» jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi varustautua talvimajaan.

»Armon» lahdessa.

Ja sen täytyi jäädä »Armon lahteen» ainaiseksikin. Jäät eivät lahdesta lähteneet seuraavana kesänä 1852 eivätkä edes kesällä 1853. Kaksi kurjaa talvea M'Cluren täytyi joukkoineen viettää tässä lahdessa. Sairaitten luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ruoka-annoksia täytyi pienentää, vaikka riistaa olikin ja sitä ammuttiin runsaasti. Huhtikuussa 1852 M'Clure kuuden miehen keralla matkusti Banksin salmen jäitten poikki Melvillen saarelle, saapuen sinne kymmenen päivän kuluttua. Sieltä hän toivoi löytävänsä ruokatavaroita ja ehkä englantilaisen laivankin, mutta tähän nähden hän koki katkeran pettymyksen. Hän löysi vain rasian, jossa oli ilmoitus, että kapteeni Austin oli viettänyt vuodon 1850 Griffithin saarella, ja samaan rasiaan hän nyt pisti kertomuksen retkestään ja tilastaan »Armon lahdessa». Tätä ilmoitusta hän sitten sai kiittää pelastuksestaan. Toukokuun 11:ntenä M'Clure palasi laivalleen, jossa keripukki sillä välin oli alkanut tehdä tuhojaan. Onneksi oli Banksin maalla runsaasti riistaa, niin että miehille kolmasti viikossa voitiin antaa tuoretta lihaa.

Vasta elokuun 16:ntena Armon lahdessa jää irtaantui rannoista, mutta suuret ahtojääröykkiöt estivät sitä pääsemästä ulos mereen, ja jo 20 päivänä lahti alkoi uudelleen jäätyä. »Investigatoria» nyt uhkasi Franklinin ja hänen tovereittensa kohtalo, jonka vuoksi M'Cluren täytyi miettiä keinoja, miten saisi väkensä pelastetuksi. Hän aikoi terveitten miesten keralla jäädä edelleen laivaan siinä toivossa, että hän kesällä 1853 pääsisi salmen poikki Melvillen maan rannoille, sairaat hän sitä vastoin aikoi lähettää kahdessa osastossa itää ja etelää kohti — kaikesta päättäen varmaan kuolemaan, ellei ehkä Collinson olisi heitä pelastanut. Huhtikuun 5:ntenä laivalla sattui ensimmäinen kuolemantapaus ja seuraavana päivänä M'Clure kirjoitti päiväkirjaansa:

Pelastus.

»Käyskentelin ensimmäisen upseerini keralla laivan vieressä ja keskustelimme siitä, kuinka kovaksi jäätyneeseen maahan saataisiin kaivetuksi hauta eilen kuolleelle miehelle, ja samalla näimme miehen, joka salmen suussa olevilta jääröykkiöiltä sukkelaan lähestyi meitä. Luulimme ensin, että se oli joku meikäläisiä, jota ehkä jääkarhu ajoi takaa, mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä epäilyttävämmältä asia alkoi tuntua, ken se saattoi olla. Varmaa oli, ettei hän ollut kenenkään meikäläisen kaltainen, mutta sitten ajattelimme, että joku ehkä oli lähtenyt uutta pukua koettelemaan, valmistautuakseen rekiretkelle. Kun emme nähneet läheisyydessä ketään muutakaan, niin lähdimme eteenpäin. Saavuttuamme parinsadan askeleen päähän hänestä, kohotti tämä omituinen olento käsivartensa ilmaan ja teki niillä samanlaisia merkkejä kuin eskimoitten on tapana, huutaen meille samalla suurimmalla äänensä ponnistuksella sanoja, jotka tuulen ja sanomattoman kiihtymyksemme vuoksi meistä kuuluivat kuin hurjalta hätähuudolta ja saivat meidät pysähtymään. Vieras lähestyi levollisesti, ja huomatessamme nyt, että hänen kasvonsa olivat mustat kuin ebenpuu, ihmettelimme totisesti itseksemme, oliko hän todella tämän, vai jonkun toisen maailman asukas. Jos hänellä vielä olisi ollut vähän häntää tai sorkka, olisimme suin päin lähteneet pakoon. Mutta nyt jäimme kuin jäimmekin paikallemme, ja vaikka taivas olisi kukistunut päällemme, emme olisi syvemmin hämmästyneet kuin kuullessamme hänen sanovan: 'Olen luutnantti Pim, ennen palvellut »Heraldilla», nyt »Resolutella».' Kapteeni Kellett oli laivoineen Dealy-saarella. Vaistomaisesti hyökkäsimme häntä vastaan ja tartuimme hänen käteensä.»

Sähkön nopeudella levisi sanoma avun saapumisesta. Koko laiva alkoi elää, sairaat hyppäsivät vuoteeltaan, kaikki hyökkäsivät jäälle, nähdäkseen omin silmin tämän merkillisen miehen, ja pian saapui siihen »Resoluten» koiravaljakkokin. Luutnantti Pimin musta naama oli uusi suojakeino pakkasta vastaan, joka oli keksitty »Investigatorin» poissa ollessa. Jos Pim olisi tullut parikaan päivää myöhemmin, olisi M' Clure jo ennättänyt lähettää sairaansa matkaan saamaan napamaitten jäätiköillä hautansa.

Pimin reki oli matkalla mennyt rikki, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin oli M'Cluren tavannut, ja hänen kuntonsa ja uhrautuvaisuutensa pelasti »Investigatorin» miehistön. Laivaa hän ei voinut pelastaa, vaan jätettiin se Armon lahteen jäitten tuhottavaksi, niin raskaalta kun tämä M'Cluresta tuntuikin. Viimeiseen saakka hän toivoi voivansa kulkea sillä sen ainoan salmen poikki, joka luoteisväylästä vielä oli purjehtimatta.

M'Clure kulki sitten väkineen jäätä Kellettin laivaan, joka oli Melvillen saaren kaakkoisrannalla, ja tällä laivalla hän pääsi Barrowin salmen suuhun, mutta sitten »Resolutekin» takertui jäihin ja oli hylättävä ja loppumatka Beecheyn saarelle oli kuljettava jäätä.

M'Clurea pidettiin luoteisväylän löytäjänä ja ensimmäisenä kulkijana, vaikk'ei hän ollutkaan koko väylää laivalla kulkenut, ja siitä syystä hänelle ja hänen väelleen annettiin 10,000 punnan palkinto, M'Clure itse ylennettiin ja aateloitiin ja sai tieteellisten seurain kunniamerkkejä. Hänen ansionsa luoteisväylän löytämisestä eivät kuitenkaan ole suurimmat, vaan ensi sijassaan ne kuuluvat Franklinille. Collinson taas purjehti etäimmälle siihen luoteisväylään, joka todella on laivallakin kuljettava ja jota pitkin Amundsen sitten »Gjöalla» purjehti Baffinin lahdesta Beringin salmeen.

Collinsonin seikkailut.

Collinson saapui Kap Lisburneen, Amerikan luoteisrannalle, elokuun 13:ntena v. 1850, kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, ja kahdeksan päivää myöhemmin hän kohtasi vahvan napa-ahtojään, seuraten sen reunaa leveysasteelle 73°23' ja pituusasteelle 164 W, sulaa napamerta tapaamatta. Kun hänellä ei vielä ollut tietoa »Investigatorista», palasi hän Tyynelle merelle talvea viettämään.

V. 1851 hän taas purjehti Jäämereen ja heinäkuun 31:ntenä lähti Barrowin nokasta itäänpäin, suoriuduttuaan jäistä, jotka uhkasivat ajaa hänen laivansa rannalle. Eskimot kuitenkin turhaan kokoontuivat saaliin jaolle, »Enterprise» pelastui ja saapui elokuun 26:ntena Kap Bathurstiin ja sieltä edelleen kulkiessaan Walesin prinssin salmeen, josta hän löysi M'Cluren kätkemät ruokavarat. Hän arvasi salmen johtavan Melvillen salmeen ja M'Cluren sitä kulkeneen ja purjehti sen päähän, mutta jäät sulkivat salmen pohjoispäässä tien, niin ettei hän voinut purjehtia siitä edelleen. Hän pääsi kuitenkin laivallaan 57 meripenikulman päähän siitä kohdasta, jonka Parry v. 1819 oli idästä käsin saavuttanut, lähemmäksi siis kuin M'Clure Armon lahdessa.

Collinson kääntyi nyt etelää kohti — hän oli salmeen ajanut vain kymmenen päivää sen jälkeen kuin M'Clure oli talvimajastaan lähtenyt — ja lähti Banksin maan rantaa pohjoista kohti purjehtimaan, tullen noin 100 mailin päähän siitä kohdasta, jossa »Investigator» oli samaan aikaan syyskuun 7:ntenä 1851 jäissä kiinni, mutta kun hän ei tavannut minkäänlaisia kivipyykkejä rannikolla, otaksui hän, ettei M'Clure ollut lähtenyt sille suunnalle, ja palasi takaisin, pelastaen laivansa varmasta tuhosta. »Enterprisen» hän vei talvisatamaan Walkerin lahteen, Walesin prinssin salmen eteläpäähän.

Seudulla oleskeli marraskuuhun saakka joukko eskimoita pyyntihommissaan, mutta sitten he muuttivat etelään, palatakseen takaisin vasta seuraavana kevännä. Talven kuluessa »Enterprisesta» tehtiin kaksi rekiretkeä. Toinen retkikunta tutki Prinssi Albertin maan rantoja, toinen kulki jäiden poikki Melvillen saarelle saapuen Kap Providenceen kaksikymmentä päivää myöhemmin kuin M'Clure oli siellä ollut. Luutnantti Parkes, joka tätä retkikuntaa johti, näki jäällä reenjälkiä ja oli kuulevinaan koirain haukuntaa, mutta peläten ehkä tapaavansa eskimoita, hän palasi takaisin, aseeton kun oli. Se oli ainoa kerta, jolloin upseeri Franklinin etsinnässä karttoi toisia retkikuntia. Jos hän olisi jatkanut Parryn talvikortteeriin, olisi hän siellä saanut lukea, että »Investigator» oli Armon lahdessa ja että M'Clintock Austinin retkikunnasta kesäkuussa 1851 oli etsinyt tämän rannikon.

Lähtien Walkerin lahdesta elokuussa 1852 Collinson kartoitti Prinssi Albertin salmen ja kääntyi sitten Delfiini- ja Union-salmeen, eteläisimpään luoteisväylistä siis, joka erottaa napasaariston Amerikan mantereesta. Syyskuun 26:ntena hänen kuitenkin, Kruunausmutkan ajojäiden poikki purjehdittuaan, täytyi asettua Deasen salmen itäpäähän talvehtimaan. Täälläkin hän tapasi eskimoita, jotka alussa olivat hyvin arkoja, ja sai heiltä erään laivan koneosan ja rautaisia ja messinkisiä esineitä, jotka hän kyllä tunsi Englannin sotalaivastoon kuuluneiksi, mutta kun tulkki oli M'Cluren laivalla, ei hän saanut tarkemmin selkoa siitä, mistä ne olivat tulleet.

Huhtikuussa Collinson lähetti rekiretkikunnan, joka rannikkoa seuraillen saapui Viktorian maan kaakkoiskulmaan ja sieltä kulki pohjoiseen Gatesheadin saareen leveydelle 70°25', aikoen jatkaa matkaa James Rossin tutkimalle Walesin prinssin maalle, mutta maa päättyikin ja aavan meren poikki rekiretkikunnan oli mahdoton kulkea jään röykkiöisyyden ja epätasaisuuden vuoksi. Paluumatkalla se tapasi laivan oven kehän, jossa oli kuparinen lukko, lukossa amiraliteetin nuolimerkki. Myöhemmin tämä ovenkehä Woolichissa sotalaivaston arsenaalissa tunnettiin »Terroriin» kuuluneeksi. Collinsonilla oli laivallaan mies, joka ennen oli palvellut »Erebuksessa», mutta hän ei sitä tuntenut.

Kivihiilien vähyys esti Collinsonia enää kauemmaksi tunkeutumasta, kun hän elokuun 11:ntenä v. 1853 jälleen pääsi lähtemään Cambridgen lahdesta talvimajastaan. Hän pyrki Amerikan rannalle, jossa oli paljon ajopuita. Onnellisesti hän nytkin johti suuren laivansa Viktorian ja Wollastonin maan eteläpuolella olevain vaikeitten ja karisten väyläin kautta, lähteäkseen kotimatkalle. 200 meripenikulmaa Barrowin nokan länsipuolella talvi kuitenkin jälleen yllätti hänet, niin että hän vasta heinäkuun puolivälissä 1854 pääsi jatkamaan kotimaahansa, palaten heinäkuun 5:ntenä 1855 Englantiin, viisi vuotta ja neljä kuukautta poissa oltuaan.

Collinsonin osoittama erinomainen merimieskunto on herättänyt kaikkien aikain purjehtijain ihastusta. Huolimatta kaikista suunnattomista vaaroista ja vaikeuksista hän toi laivansa ehjänä kotia. Kaikista hallituksen lähettämistä retkikunnista hän pääsi lähimmäksi Franklinin retkikunnan tuhoutumaseutuja. Amiraali Richards sanoi hänen työnsä osoittaneen »kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja hellittämätöntä sitkeyttä vaikeuksissa, joita suurempia tuskin kenenkään on ollut voitettava.» Saman tunnustuksen antoi hänelle Amundsen pienellä »Gjöallaan» purjehtiessaan samat vaikeat väylät.

M'Cluren retken rinnalla Collinsonin retki jäi varjoon, vaikka hänen ansionsa epäilemättä olivat suuremmat.

Franklinin retkikunnan kohtalo.

Yhdeksän vuotta oli kulunut Franklinin retkikunnan katoamisesta. Koko laaja napasaaristo oli suunnitelmallisesti etsitty, yhtä pientä kolkkaa lukuunottamatta, joka käsitti Backin löytämän Suuren Kalajoen pohjoispuoliset seudut. Kummaltakin puolelta oli tosin edetty sangen lähelle tätä aluetta, mutta perillä saakka ei kukaan ollut käynyt ja sattuman kauppa oli, että sen kätkemät hirmut vielä nytkään tulivat tunnetuiksi. Siitä oli kiittäminen t:ri Raea, jonka retken Wollastonin ja Viktorian maan etelärannoille jo olemme kertoneet; Hudson Bay-yhtiön palveluksessa hän v. 1853 lähti kartoittamaan Boothia niemimaan rannikkoa.

Raen retki Boothia niemelle.

Lähtien veneellä Chesterfield Inletistä, Hudsonin lahden luoteiskulmasta, elokuun 10:ntenä, hän neljän päivän kuluttua saapui Repulse Bayhin Melvillen niemimaan juurelle, kerallaan vain kolmen kuukauden eväät. Riistan saannista ja eskimoitten avusta siis kokonaan riippui, saattaisiko hän matkallaan talvehtia. Syyskuun 1:nä, jolloin Raen miehineen olisi pitänyt lähteä paluumatkalle, heillä oli polttoainetta 14 viikoksi, mutta riistaa oli ollut hyvin niukalta. Siitä huolimatta koko joukko päätti viettää täällä pohjan perillä talvea. Ja sitten alkoikin riistaa taas olla niin runsaasti, että heillä lokakuun 1:nä oli runsaat eväät, 109 peuraa, yksi myskihärkä, 106 riekkoa, yksi hylje ja 190 lohta.

Keväällä retkikunta kaivoi ikijäätyneeseen maahan osan eväistään paluumatkan varalle ja lähti maaliskuun viimeisenä päivänä v. 1854 kartoittamaan Boothia niemimaan länsirannikkoa. Huhtik. 20:ntenä Rae niemimaan juuressa itärannalla tapasi nuoren eskimon, joka kertoi hänelle ensimmäisen tiedon Franklinin retkikunnan tuhosta.

Ensimmäinen tieto Franklinin retkikunnan tuhosta.

Keväällä 1850 oli nähty neljäkymmentä valkoista, jotka olivat vetäneet venettä eteläänpäin pitkin Kuningas Williamin maan länsirantaa. He olivat ostaneet hylkeen pyyntiretkellä olevilta eskimoilta ja näille kertoneet jäiden tuhonneen heidän laivansa, jonka vuoksi he nyt matkasivat semmoiseen maahan, missä voisivat ampua peuroja. Myöhemmin, ennen jäiden lähtöä, oli mannermaalta tavattu 30 miehen ruumiit ja viisi eräältä saarelta yksi päivämatka pohjoiseen. Nämä paikat saattoivat olla Back Riverin eskimoleiri ja Montrealin saari taikka jotkut toiset paikat lähellä Ison Kalajoen eli Back Riverin suuta. Kaikki valkoiset olivat, päällikköä lukuunottamatta, eskimoitten tietojen mukaan olleet sangen kurjassa kunnossa, kärsien elintarpeiden puutetta.

Kadonneitten esineitä.

Rae ei alussa tahtonut uskoa näitä tietoja, mutta kuta lähemmäksi hän tuli sitä seutua, sitä varmemmin hän alkoi uskoa, että nämä kertomukset ainakin osaksi olivat perustellut. Hän näki nimittäin eskimoilla koko joukon esineitä, jotka epäilemättä olivat »Erebuksesta» ja »Terrorista» taikka olivat kuuluneet näiden taivain miehistöille, kuten kellojen, kompassien, kaukoputkien ja pyssyjen kappaleita, hopeaisia lusikoita, haarukoita ja hopealautasiakin, joissa oli Franklinin ja hänen upseeriensa nimet, vaakunat tai nimikirjaimet. Suuren osan niistä hän sai ostetuksi ja tuoduksi samana syksynä Churchillin asemalle Hudsonin lahden länsirannalle. Raella oli sangen riittämättömät varustukset ja siinä syy, miks'ei hän voinut laajemmalta jatkaa etsiskelyitä.

Lokakuun 24:ntenä 1854 t:ri Rae sitten ilmestyi Englannin amiraliteetin virkahuoneeseen, jossa hänen odottamaton sanomansa herätti mitä suurinta huomiota, siellä kun yleensä oltiin sitä; mieltä, että 75:nnen leveyspiirin eteläpuolelta oli turhaa etsiä Franklinia.

Kun t:ri Rae ei enää terveytensä heikontumisen vuoksi suostunut johtamaan uutta retkikuntaa samoille maille, lähetti Englannin hallitus seuraavana vuonna Andersonin ja Stewartin johdolla pienen retkikunnan Isolle Kalajoelle tarkemmin kuulustelemaan asiaa. Kolmella kanootilla jokea laskien retkikunta monessa kohdassa puhutteli eskimoita ja lunasti heiltä paljon Franklinin retkikunnan esineitä. Eskimot sanoivat saaneensa ne nälkään kuolleitten valkoisten veneestä. Montreal-saarella oli eskimoitten kätköjä, joissa oli yhä enemmän esineitä, mutta Ison Kalajoen suulta ei mitään löydetty, vaikka etsittiin kymmenen päivää. Pahaksi onneksi retkikunnalla ei ollut tulkkia, eikä se riittämättömien varustuksiensa ja hatarain veneittensä vuoksi voinut lähteä salmen yli Kuningas Williamin maalle.

Andersonin palattua amiraliteetti päätti Franklinin retkikunnan tuhon lopullisesti varmaksi ja antoi t:ri Raelle ja hänen tovereilleen 10,000 punnan palkinnon Franklinin ja hänen seuralaistensa kohtalon selville saamisesta.

Englannin hallitus oli nyt mielestään tehnyt kylläksi, eikä suostunut sen koommin jatkamaan etsiskelyitä, mutta Lady Franklin ei hellittänyt, ennenkuin oli saanut miehensä ja hänen seuralaistensa kohtalon lopullisesti selvitellyksi ja pelastetuksi heidän paperinsa, joista saataisiin enemmän tietoa. Useat hyvät ystävät tarjoutuivat häntä jälleen auttamaan, niin että tuota pikaa olikin jälleen koolla melkein rahasumma. Retkikunnalle ostettiin pieni hyvä höyrylaiva, »Fox», ja tämän päälliköksi suostui koettu Ludvig M'Clintock rupeamaan. Hän oli jo ollut mukana kolmella naparetkellä. Muu päällystö saatiin sotalaivoista — upseerit suostuivat palvelemaan palkatta, vieläpä melkoisella summalla avustivatkin retkeä — kaikki miehet olivat valioväkeä, jota paitsi tulkki Petersen ja myöhemmin eräs eskimokin liittyivät joukkoon. »Foxia» vahvistettiin, niin että siitä tuli varsin tyydyttävä jäämerenkulkija. Hallituskin lopulta suostui antamaan aseita, raketteja, jääaseita, pemmikaania, talvimajan, rohtoja, karttoja, kirjoja, koneita ja vaatteita. Heinäkuun 1:nä 1857 »Fox» lähti matkalle, 28 kuukauden eväin varustettuna.

M'Clintockin retki.

Kahdentoista päivän kuluttua tuli Grönlanti näkyviin ja jo sen eteläpäässä oli suoriuduttava ensimmäisistä, Huippuvuorien mereltä tulevista ajojäistä. Heinäkuun 20:ntenä »Fox» saapui Frederikshaabiin, tavaten siellä kuulun luonnontutkijan Rinkin, joka oli kirjoittanut Grönlannista oivan teoksen. Hänen avullaan retkikunta sai kahdeksan tonnia grönlantilaisia kivihiiliä. Godhavenista M'Clintock osti rekikoiria ja palkkasi nuoren eskimon niiden ajajaksi. Vielä Upernivikissäkin, Grönlannin pohjoisimmassa siirtokunnassa, »Fox» poikkesi.

Baffinin lahdessa olivat jääolot kuitenkin tänä vuonna tavallista vaikeammat. M'Clintock yritti ensin keskivettä Lancasterin salmeen, mutta koskivedessä ei ollut sulaa ensinkään. Ja ehjän jäänreunan hän tapasi kauempana etelässäkin, jonka vuoksi täytyi laskea kauas pohjoiseen Melvillen lahteen, pohjoisväylää koettamaan. Melvillen lahdessa äkillinen kaakkoistuuli ajoi laivan ympärille niin paljon jäitä, että M'Clintockin täytyi ottaa propelli ja peräsin pois estääkseen jäitä rikkomasta niitä, mutta jääankkureilla ja köysillä hän sittenkin sai kuljetetuksi aluksensa pohjoisveteen. Tuskin oli hän kuitenkaan sinne päässyt syyskuun 18:ntena, kun kohosi kylmä luoteistuuli, joka jäädytti laivan kiinni niin lujaan, ettei ollut muuta neuvoa kuin varustautua siinä talvea vastaanottamaan. M'Clintock koetti kaikin tavoin säilyttää miehensä terveinä ja reippaina, ollakseen valmiina heti kesän tullen uudelleen yrittämään. Alussa oli jäillä jotenkin runsaasti riistaa, sitten vain jääkarhuja, joiden ajo kuitenkin tuotti retkikunnalle jännittäviä hetkiä. Vuoden lopulla alus konehuoneessa sattuneen tapaturman kautta menetti koneenkäyttäjänsä.

Koko joulu-, tammi- ja helmikuun »Fox» ajeli Baffinin lahdessa sinne tänne, enimmäkseen kuitenkin etelää kohti. Maaliskuun alussa se oli korkean Disko-saaren kohdalla, huhtikuun alussa napapiirin seuduilla. Mutta vasta Davisin salmessa, leveyspiirillä 63 1/2° jääkenttä lämpöisen meriveden tavatessaan hajaantui ja »Fox» vapautui, kuljettuaan jäitten mukana 2,215 kilometriä. Vuosi oli menetetty, mutta M'Clintock päätti viipymättä alkaa alusta.

Kääntäen uudelleen keulan pohjoista kohti »Fox» kulki Melvillen lahteen ja pääsi tällä kertaa onnellisesti pohjoisveden poikki. North Devon saarella M'Clintock tapasi eskimoita ja tiedusteli heiltä, mutta he eivät tienneet mitään sen kummempaa. Heinäkuun lopulla hän tiedusteli Baffinin maan eskimoilta, mutta ei heiltäkään saanut tietoja Franklinin retkikunnasta, vaikka he olivat kuulleet Raesta ja vielä muistelivat Parrynkin matkoja. Elokuun 11:ntenä »Fox» saapui Beecheyn saarelle, vieden sinne muistotaulun, jonka Lady Franklin oli hankkinut »Erebuksen» ja »Terrorin» merimiesten haudoille. Otettuaan saarelta kivihiiliä ja muita sinne jätettyjä varastoita M'Clintock sitten laski Peelin salmeen, jonka kautta Kuningas Williamin maan väylä kulkee. Salmi oli kuitenkin niin täynnään ahtojäitä, ettei »Fox» päässyt sen läpi, vaan täytyi palata Prince Regentin salmeen, jossa oli selvä vesi. Syyskuun 6:ntena M'Clintock tutkisteli Bellotin salmea, josta ajojäät näyttivät vähitellen tyhjenevän, kuta enemmän kesä kului. Tässä salmessa, johon Boothia maa päättyy, on kova vuoksi- ja luodevesi ja toisin paikoin jyrkät kalliorannat. Monen turhan yrityksen jälkeen M'Clintockin täytyi jäädä talvimajaan salmen itäpäähän pieneen »Port Kennedy» lahteen.

Jo lokakuun 18:ntena luutnantti Hobson teki rekiretken Boothia Felixin länsirannalle viedäkseen sinne eväsvarastoja seuraavan kevään pitkäin rekiretkien varalta. Tällä retkellä hänelle ja hänen miehilleen oli tulla äkkituho. Heidän jäällä maatessaan irroitti vuoksivesi ja kova luodetuuli jään rannasta ja puhalsi sen ulos merelle. Tämän huomatessaan Hobson antoi paikalla valjastaa koirat, mutta mitään pakopaikkaa ei enää löytynyt ja kauhukseen retkeilijät huomasivat, kuinka aallot vähitellen palottelivat jääteliä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, niin ettei se lopulta ollut kuin 20 askelta läpimitaten. Onneksi tämä pieni jäälautta kuitenkin lopulta tarttui mannermaan ja erään pienen saaren väliin kiinni ja hätääntyneet pelastuivat maalle. Kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen luutnantti Hobson miehineen palasi takaisin laivaan.

Muutama päivä sen jälkeen kuoli laivan toinenkin koneenkäyttäjä ja M'Clintockin oli itse opittava konetta hoitamaan. Talven kuluessa metsästettiin, mutta riistaa oli niukasti. Talvi oli erikoisen kylmä ja myrskyinen. Terveydentila pysyi siitä huolimatta hyvänä ja jo helmikuun puolivälissä lähtivät ensimmäiset rekiretkikunnat matkaan, M'Clintock kahdella reellä magneettisen navan seuduille, kapteeni Young taas Walesin prinssin maalle.

Eskimolta kuulustellaan.

Kap Viktorian luona, magneettisen navan kaakkoispuolella, M'Clintock tapasi eskimoita. Nämä olivat pyyntiretkellä ja kutsuivat M'Clintockia tulemaan kyläänsä, johon tämä suostuikin.

»Ettekö ole viime aikoina tavanneet valkoisia?» kysyi tulkki pyyntimiehiltä.

»Emme ole puhelleet valkoisten kanssa, mutta heidän ruumiinsa olemme nähneet eräällä lohisaarella (kalasaarella); näiden veitsien rauta ja tämä metallinappi ovat niiltä.»

Kun heiltä udeltiin, oliko heillä enemmänkin lohisaaren vainajain tavaroita, kävivät he epäluuloisiksi ja vastasivat kartellen. Rauhoittaakseen heitä M'Clintock käski sanoa, ettei tavaroita otettaisi heiltä pois ja että he olivat menetelleet aivan oikein, kun olivat ottaneet esineet, olivathan valkoiset kuolleet eivätkä enää niitä tarvinneet.

Siitä pohjanperän miehet kävivät sangen puheliaiksi ja innostuivat puhumaan niistä verrattomista esineistä, joita heidän heimonsa miehet olivat sieltä saaneet ja joista he olivat valmistaneet monenlaisia tarve-esineitä. Kylään tultuaan M'Clintock antoi rakentaa itselleen lumimajan ja alkoi paikalla ostella kaikkia Franklinin retkikunnan tavaroita ja niistä valmistettuja esineitä, mitä kaupan tuotiin. Niitä oli hopealusikoita, haarukoita, kultaisten kellonperäin kappale, nappeja, mitali ja muita pieniä esineitä, ynnä jousia, nuolia ja muita laivoista otetuista aineista valmistettuja esineitä. He kertoivat vielä, että valkoiset olivat jättäneet Isolle Kalajoelle veneen, josta he olivat saaneet puuta, ja että jäät muutama vuosi takaperin olivat särkeneet ison laivan, joka oli ajautunut Kuningas Williamin maan edustalle, mutta että miehistö oli mennyt maihin ja lähtenyt kulkemaan Isoa Kalajokea kohti, jossa se oli kuollut. Näistä alkuasukkaista ei kukaan sanonut nähneensä Franklinin miehiä, mutta yksi väitti nähneensä luita saarella Ison Kalajoen suulla.

Nämä tiedot vahvistivat siis oikeaksi t:ri Raen kertomuksen, mutta arvoitukseksi jäi, miten toisen laivan oli käynyt.

Viisikolmatta päivää retkellä oltuaan M'Clintock palasi takaisin. Niin aikaiset rekiretket näissä kylmissä seuduissa ovat ylen rasittavia. Elohopea jäätyi ja rommikin hyytyi puuroksi, mutta retkikunnan mukana oleva eskimo rakensi aina yöksi hyvän lumimajan, joka soi paljon paremman suojan kuin teltta. Samaan kokemukseen ovat myöhemmätkin napamatkustajat tulleet.

Kapteeni Young oli jo aikaisemmin tullut retkeltään, joten kaikki nyt olivat »Foxilla» koolla. M'Clintock oli jälleen osoittanut, kuinka käytännöllisesti hän oli rekiretkeilyn järjestänyt ja siten viittonut tien, jota kaikki myöhemmät rekiretkeilijät ovat kulkeneet. A.E. Nordenskjöld hänestä lausuukin:

»Nämä maantieteelle niin tärkeät Franklin-retket johtivat arktisten rekiretkien varustuksien melkoiseen kehitykseen. M'Clintockin kautta, joka otti osaa kolmeen naparetkeen ja yhdellä retkellä oli päällikkönä, opittiin kulkemaan pitkiä matkoja, oleskelemaan enemmän aikaa taivasalla, arvioimaan eväitten kulutus ja keräämään mahdollisimman suuri määrä ravintoaineita mitä pienimpään tilaan ja supistamaan paino niin pieneksi kuin suinkin.»

Huhtikuun 2 päivänä M'Clintock lähti pääretkelleen saadakseen vihdoinkin tutkittavansa synkän salaisuuden lopullisesti selvitetyksi.

Retkikuntaan kuului paitsi häntä itseään luutnantti Hobson ja kahdeksan muuta miestä ja oli heillä neljä rekeä ja kaksitoista koiraa. Boothia Felixin länsirantaa, joka pohjoisessa oli kallioinen, mutta etelää kohti yhä aleni lakeammaksi, retkikunta kulki Kap Viktoriaan saakka, joka on Kuningas Williamin maan kohdalla 70:llä leveysasteella. Siellä se jakaantui kahtia, M'Clintock tutkiakseen Ison Kalajoen suistamon ja Kuningas Williamin maan etelärannan, luutnantti Hobson taas lähteäkseen etsimään Kuningas Williamin maan länsirantaa ja haaksirikkoutunutta laivaa, josta eskimot olivat kertoneet. M'Clintock tapasi Kap Viktorian luona kaksitoista eskimoa, joilta hän lunasti paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, veitsiä, jotka oli valmistettu laivain rautaosista, viiloja, keihään varsia ja hopeaveitsiä, haarukoita ja lusikoita. Kuusi hopealusikkaa maksoi kaksi äimää. Näytti siltä, kun eivät nämä eskimot olisi ennen tunteneet puuta eivätkä rautaa, koska heidän teräaseensa olivat luuta ja reenjalakset litistetyistä ja sitten jäädytetyistä hylkeennahkakääröistä. Kaikkia nappeja, rauta- ja puuesineitä M'Clintock ei edes huolinut ostaa.

Salmen yli mennen M'Clintock sitten alkoi etsiä Kuningas Williamin maan etelärantaa, tavaten siellä hylätyltä eskimoasunnoita ja asutunkin kylän, jossa asui kolmisenkymmentä eskimoa. Heilläkin oli paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, joita M'Clintock ei kuitenkaan enää voinut ostella.

Nämä eskimot kertoivat, että viiden päivämatkan takana maan poikki kulkien oli ollut haaksirikkoontunut laiva, mutta ettei siellä jälkeen talven 1857—58 kukaan ollut käynyt eikä tiedetty, vieläkö se oli säilynyt. Muuan vanha järkevä eukko, jolta Petersen tarkkaan kyseli kaikkia, lausui: »Kun olin siellä viime kerran, ei suuresta umiakista (veneestä) ollut paljoakaan jäljellä. Innuit (eskimot) olivat vieneet, mitä irti saivat.»

»Entä milloin huomasitte laivan ensi kerran? Ettekö nähnyt ketään valkoisista?» kysyi Petersen.

»Vuoden lopulla jäät painoivat laivan rantaan; valkoiset lähtivät sitten Isolle Kalajoelle, mutta matkalla he mannermaalla kuolivat. Monta heidän ruumistaan olemme nähneet! He kaatuivat ja kuolivat kulkiessaan.»

M'Clintock lähti sitten salmen poikki mannermaalle, jossa niinikään sanottiin olevan eskimoita, mutta vain yhden perheen hän tapasi, eikä hän Ogleniemeltä, Montrealin saarelta eikä Barrowin mutkasta tavannut kuin vähän eskimoiden piiloittamaa kuparia ja rautaa, jonka vuoksi hän Simpsonin salmen poikki palasi Kuningas Williamin maalle.

Ensimmäinen vainaja.

Toukokuun 24:nteen päivään saakka retkikunta kulki saaren ylen kolkkoa, yksitoikkoista rantaa länteen päin ja mainittuna päivänä M'Clintock löysi puoleksi lumen peittämän luurangon, joka näytti kulkiessaan suulleen kaatuneen ja siihen kuolleen, kuten eskimoeukko oli sanonut. Lumesta löytyi pieni vaateharja ja taskukampa sekä taskukirja, joka kuitenkin oli jäässä. Vainaja näytti olleen nuori upseerinpalvelija. Haudattuaan vainajan M'Clintock Kap Herschelin luota, jossa Simpsonin salmi päättyy, löysi vanhan kivipyykin, mutta se oli puoleksi revitty ja eskimot olivat sen etsineet eikä sieltä löytynyt minkäänlaista viestiä. Mutta kivipyykin näkyvän aseman vuoksi saattoi pitää varmana, että tuhoutuneet olivat sen rakentaneet antaakseen tietoja itsestään.

Kap Crozierin, saaren läntisimmän niemen luota, ranta kääntyi koilliseen, muuttuen yhäkin autiommaksi ja kolkommaksi. Se on aivan lakeata, kalkkikivestä muodostunut, eikä tarjoa myrskyä vastaan minkäänlaista suojaa. Viktorian kaita, joksi ulkopuolella olevaa vettä sanotaan, oli täynnään vanhaa jykevää napajäätä. Tämmöisissä matalissa rantavesissä hylkeet eivät viihdy, jonka vuoksi tämän rannikon eläimistökin oli erikoisen köyhä. Tuskin näkyi ketun ja karhunkaan jälkiä ja samoin alkuasukkaatkin karttoivat tätä rantaa.

Kivipyykkejä.

M'Clintock odotti nyt tapaavansa alapäällikkönsä, luutnantti Hobsonin, mutta sen sijaan hän 32 kilometrin päässä Kap Herschelistä tapasikin aivan hiljakkoin ladotun kivipyykin, jonka Hobson oli rakentanut, tallettaen siihen häntä varten mitä hämmästyttävimpiä tietoja. Hobsonilla oli ollut parempi onni kuin hänellä — hän oli löytänyt todistuksia, jotka sisälsivät varman tiedon Franklinin retkikunnan kohtalosta.

Vähän länteen Kap Felixistä, Kuningas Williamin maan pohjoisnokasta, hän oli löytänyt kivipyykin ja tämän vierestä kolme pientä telttaa, joissa säilyneet huovat, vanhat vaatteet ja muut esineet viittasivat siihen, että se oli ollut joko metsästysleiri tai magneettinen havaintoasema. Muitakin pieniä esineitä Hobson oli löytänyt, veneenlipun, ruutisarven metallisen kannen, kaksi kiikarinokulaaria, messinkinapin, punaisia, valkoisia ja sinisiä hansikkaita, silmälasit, joissa lasien asemesta oli raolliset puunpalaset, seitsemän myttyä äimiä, pienen kuparisen keittokojeen ja muutamia tulitikkuja y.m. esineitä, jotka kaikki oli pantu kuparikattilaan ja tämä säkkiin. Mutta mitään kirjoitusta ei löytynyt, vaikka Hobson antoi rikkoa jäätyneen maan kolmen metrin piiristä kivipyykin ympäriltäkin. Vieressä oli kuitenkin kaksi rikottua pulloa ja valkoista, kokoon taitettua paperia, jossa ehkä oli ennen ollut kirjoitus. Vähän pohjoisempana Kap Victorya oli toinen kivipyykki, mutta siinä ei ollut muuta kuin tyhjä rasia ja särkynyt kivikuokka.

Kirjallinen viesti.

Hobson oli saapunut sille paikalle, jossa M'Clintock nyt oli, kuutta päivää ennen kuin hän, löytämättä merkkiäkään laivasta, jonka eskimot kertoivat rantaan ajautuneen. Mutta Kap Victoryn luota, Kuningas Williamin maan luoteisrannalla, hän oli toukokuun 6:ntena löytänyt suuren kivipyykin, jossa vihdoinkin oli kadonneista kirjallisia tietoja. Muutamain kivipyykin päästä vierähtäneiden irtainten kivien alla oli pieni tinattu lipas ja tässä Englannin amiraliteetin kaavake, jolle oli kirjoitettu kahteen erään. Vanhempi kirjoitus kuului:

28 p. toukokuuta 1847. — Hänen Majesteettinsa laivat Erebus ja Terror talvehtivat merellä pohj. leveysasteella 70°5' läntisellä pituusasteella 98°23'. Talven 1846—1847 ne viettivät Beecheyn saarella pohj. leveydellä 74°43"28' ja länt. pituudella 91°39'15", noustuaan Wellingtonin kanavaa 77 pohjoiselle leveysasteelle ja palattuaan takaisin Cornwallis-maan länsipuolitse. Sir John Franklin on retkikunnan johtaja. Kaikki hyvin.

Me kaksi upseeria ja kuusi miestä lähdimme laivasta maanantaina toukok. 24 p. 1847.

GM. GORE, CHAS F. DES VOEUX,

Luutnantti. Perämies.

Omituinen kirjoitusvirhe on tässä lyhyessä tiedonannossa; retkikunta talvehti Beecheyn saarella vuotta aikaisemmin, talvella 1845—1846.

Saman paperin reunoihin oli poikittain kirjoitettu:

Huhtikuun 25 p. 1848. — Hänen Majesteettinsa laivat Terror ja Erebus hylättiin huhtikuun 22 p., oltuaan jäähän tarttuneina syyskuun 12 p:stä 1846. Upseerit ja miehistöt, yhteensä 105 henkeä kapteeni F.R M. Crozierin johdolla, nousivat tässä maihin leveydellä 69°37'42". pituudella 98°41'. Tämän paperin löysi luutnantti Irving kivipyykistä, jonka Sir James Rossin otaksutaan rakentaneen v. 1831 — 4 mailia pohjoisempana — jonne komentaja Gore vainaja oli sen kätkenyt kesäkuussa 1847. Sir James Rossin patsasta ei kuitenkaan ole löydetty ja paperi on muutettu tähän paikkaan, johon Sir J. Rossin patsas rakennettiin. — Sir John Franklin kuoli kesäkuun 11 p. 1847 ja kaikkiaan on retkikunta kuoleman kautta tähän saakka menettänyt 9 upseeria ja 15 miestä.

F.R.M. CROZIER, JAMES FITZJAMES,

Kapteeni ja vanhin upseeri. Kapteeni.

H.M. Laiva Erebus.

ja lähdemme huomenna 26 p. Backin Kalajoelle.»

Kivikasan ympärillä oli paljon vaatteita ja kaikenlaisia tarpeita, kuten saappaita, köysiä, rautaisia työaseita, keittoastioita, vintturi, peräsin, rohtolipas, harppi ja sekstantti, johon oli kaiverrettu erään upseerin nimi.

Synkkä löytö.

Luutnantti Hobson oli löytänyt toisenkin merkitsevän löydön, reellä olevan veneen, jossa kaikenlaisten tavarain joukossa oli kaksi luurankoa. Muutaman päivän kuluttua saapui M'Clintock samalle paikalle ja löysi niinikään saman veneen, jonka edessä vielä olivat vetoköydetkin. Vene, joka oli seitsemää metriä pitkä ja lähes kahta leveä, oli Isoa Kalajokea kohti käännetty. Sudet ja ketut olivat repineet vainajain vaatteet ja luut niin pahoin, ettei niistä saanut mitään johtoa siihen, keitä he olivat olleet. Kaksi kaksipiippuista rihlaa veneissä oli, kummankin toinen piippu ladattuna ja hana jännitettynä. Vaatteita ja jalkineita oli tavaton määrä, paljon upseerien omaisuutta, hopeita, toalettiesineitä, työkaluja, ampuma-aseita, pari rukouskirjaa ja paljon aivan joutavaakin kamua, niin että täytyi ihmetellä, kuinka matkustajat olivat semmoista mukanaan kuljettaneet. Mutta ei minkäänlaista kirjoitettua löydetty eikä edes vaatteissa ollut nimikirjoitusta. Veneessä oli 20 kiloa suklaata, vähän teetä ja tupakkaa. Läheisyydessä oli ajopuita, niin ettei polttopuustakaan ollut puutetta.

M'Clintock otti mukaansa, mitä kulkemaan sai, jonka jälkeen hän melkoisen kuormansa keralla lähti paluumatkalle. Kesäkuun 19:ntenä hän saapui laivalle, jonne Hobson oli palannut viittä päivää aikaisemmin, keripukista niin heikkona, että häntä täytyi lopulta vetää reellä. 9 päivää myöhemmin saapui Youngkin, joka oli kartoittanut Walesin prinssin saaren koko eteläosan, mutta ei ollut muutoin mitään löytänyt. Laivalla oli keripukki retkeilijäin poissa ollessa vaatinut yhden uhrin. Talvimajan ympäristö oli siksi riistanköyhä, ettei retkikunta voinut hankkia itselleen riittävästi tuoretta liilaa.

Elokuun 9:ntenä kesä oli edistynyt niin pitkälle, että »Fox» pääsi lähtemään Bellotin salmesta, M'Clintock itse koneenkäyttäjänä. Neljä päivää jäät sitä vielä viivyttelivät, mutta sitten oli väylä vapaa ja 27:ntenä retkikunta saapui Goodhaveniin ja syyskuun 20:ntenä Englantiin, jossa sitä tervehdittiin suurella mielihyvällä.

Franklinin retkikunnan vaiheet.

Pääpiirtein voimme nyt luoda kuvan Franklinin retkikunnan vaiheista.

Lancasterin salmessa se ei liene tavannut jääesteitä, mutta kauempana, Barrowin salmessa, näyttävät jäät estäneen sitä poikkeamasta Peelin salmeen ohjeittensa mukaisesti, jonka vuoksi se laski Wellingtonin kanavaan, joka oli ohjeitten toinen vaihtoehto. Wellingtonin kanavan pohjoisosassa retkikunta ei kuitenkaan tavannut sulaa napamerta, kuten oli toivonut, vaan sai tyhjin toimin Cornwallisin maan länsipuolitse palata Beecheyn saarelle, jossa se vietti ensi talvensa.

Seuraavana kesänä »Erebus» ja »Terror» uudelleen laskivat Peelin salmeen purjehtiakseen sen kautta Amerikan mannerrannalle, jonka vedet jo tunnettiin. Salmi oli nyt avoin. Omituista on, ettei Franklin jättänyt Beecheyn saarelle eikä sitten matkansakaan varteen minkäänlaisia tietoja toimistaan eikä aikeistaan. Kuningas Williamin maan pohjoispuolella hän syyskuun 12:ntena 1846 tarttui jäihin ja retkikunta jäi odottamaan uutta kesää, toivoen parempaa onnea tai laivain ehkä jäiden mukana kulkevan sen pienen matkan, joka vielä oli luoteisväylää tuntematonta. Kuningas Williamin maan itäpuolitse tosin olisi kulkenut väylä, joka tavallisina kesinä on sula — sitä Amundsen »Gjöalla» purjehti — mutta Franklin luuli tätä maata Boothia-maan niemeksi, joksi James Ross oli sen piirtänyt. Salmessa, joka erottaa nämä molemmat maat toisistaan, on niin suuria saaria, että salmia oli talvella mahdoton huomata, etenkin kun rannat ovat hyvin lakeita. Jos Franklin olisi tämän salmen tiennyt, olisi hänen retkikuntansa luultavasti pelastunut. Vasta M'Clintock toi tiedon tästä viimeisestä luoteisväylästä, ainoasta, jota näyttää olevan mahdollinen aluksilla kulkea.

Ei ole tietoa, lähettikö Franklin muita rekiretkikuntia kuin Goren Kuningas Williamin maalle, ei ainakaan mikään muu jättänyt jälkeensä kirjallista tietoa. Franklinin kuoltua kesäkuun 11:ntenä 1847 retkikunnan johdon sai kapteeni Crozier vanhimpana upseerina. Ei ole säilynyt minkäänlaista tietoa siitä, mihin toimiin hän ryhtyi läheisten rantain tutkimiseksi, päästäkseen eskimoitten kanssa yhteyteen, hankkiakseen ruokatavaroita metsästyksen kautta tai tutkiakseen niitä seutuja, joiden kautta paluumatka oli tehtävä. Kun laivat eivät kesällä 1847 päässeet jäistä, täytyi retkikunnan ryhtyä valmistuksiin pitkää pakoretkeään varten. Tauti alkoi kolmantena vuotena tehdä tuhoaan, sekä toimettomuuden vuoksi että ruoka-annosten vähentämisen vuoksi, sillä ruokatavaroita heillä oli vain vuoden 1848 heinäkuuhun ja osa lihasäilykkeistä lienee ollut kelvottomia. Ennen laivasta lähtöä kuoli 24 miestä, joista huomattavan suuri osa oli upseereja.

V. 1848 laivat olivat jäiden mukana ajautuneet 19 mailia lounatta kohti siitä kohdasta, jossa ne ensin jäihin tarttuivat, ja päällystö ja miehistö hylkäsivät molemmat laivat. Mutta lähtö sekä tapahtui vuotta liian myöhään että oli puutteellisesti järjestetty, kun tuoni niin nopeaan sai uhrinsa. Näyttää siltä, kuin ei yhtenäistä johtoa olisi ollut, vaan kaikki olisivat rientäneet henkensä edestä. Huomiota herättävää on varsinkin se, ettei mitään kirjallista tietoa jätetty, vaikka retkikunnalta jäi niin paljon muuta tavaraa.

Samaan aikaan kun Boothia-maan länsirannikon edustalla olevilta laivoilta olisi voitu tehdä pitkiäkin rekiretkiä eri suunnille, tutki t:ri Rae Boothian niemimaata, saavuttaen huhtik. 18:ntena 1847 kohdan, josta ei Franklinin laivoihin ollut kuin 240 kilometriä.

Kuningas Williamin maan länsirantaa kävi matka etelää kohti, ja pitkin tietä sortui miehiä. Mutta osa näyttää, eskimoitten tietojen mukaan, palanneen takaisin laivoihin. Kuningas Williamin maan eteläosassa joku pieni eskimojoukko näyttää antaneen pakeneville apuaan, mutta sitten salaa jättäneen heidät pelosta tai itsekkyydestä. Mahdotonta ei ole sekään, että laivoissa oli syttynyt kapina. Siinä tapauksessa ne, jotka kauimmaksi, Amerikan mantereelle saakka ennättivät, olivat kapinallisia. Tämä ehkä selittäisi, miks'ei retkikunnasta jäänyt mitään kirjoitettua kertomusta.

Englannissa Franklinia surtiin kuin kansallissankaria. Hän oli maansa kaikkein rohkeimpia tutkijoita ja etevä merisoturi. Hän oli ollut mukana Trafalgarin tappelussa, Kööpenhaminan pommituksessa, Flindersin keralla tutkimusretkillä Austraalian vesillä, risteillyt sotalaivoilleen Portugalin rannikolla ja Etelä-Amerikassa, Tasmaniaa hallinnut kuvernöörinä, ja kaikkialla hän oli kuin harva toinen osoittanut erinomaista kuntoa ja etevyyttä ja harvinaisessa määrässä voittanut kaikkien luottamuksen ja suosion. Sen vuoksi häntä etsittiinkin siten, ettei ketään toista ole hänen jälkeensä siten etsitty.

Mutta toiselta puolen on myönnettävä, ettei hän suuren retkikunnan johtajana osoittanut niin suurta varovaisuutta, kun tämä asema olisi vaatinut, ja että hän ilmeisestikin asetti löytäjäkunnian korkeammalle kuin niiden uljaitten miesten hengen, joita hänellä oli johdettavanaan. Jos hän olisi ajoissa peräytynyt, olisi kaikki voitu pelastaa eikä suuriakaan olisi menetetty, sillä aikoja sitten oltiin selvillä siitä, että vaikka luoteisväylä lopulta löydettäisiinkin, ei sillä kuitenkaan olisi minkäänlaista käytännöllistä merkitystä.

Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.

M'Clintock ei palatessaan luullut, että kukaan Franklinin retkikunnan jäsenistä hänen viime retkensä aikana enää saattoi olla hengissä. Ison Kalajoen seudut ovat ylenmäärin autiot ja kolkot, niissä muka harvoin kävi eskimoitakaan, eikä eurooppalainen olisi saattanut eskimoitten tavoin elää, vaikka nämä olisivatkin suostuneet ottamaan heidät täysihoitoon.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä ja lisäksi kehoitti retkikunnan tuhoa verhoava hämäryyskin jatkamaan etsiskelyitä. Tätä jälkietsiskelyä on varsinkin Amerikassa harrastettu.

Hall jatkaa etsintää.

Charles Francis Hall ammatiltaan seppä ja sittemmin sanomalehtimies, oli naparetkikertomuksia lukiessaan tullut siihen päätökseen, että Franklinin miehiä 1860-luvun alkuvuosina vielä saattoi olla elossa, jos he olivat eläneet eskimoitten kanssa. Hän oli tarkkaan seurannut kaikkia toimia, mihin heidän pelastuksekseen oli ryhdytty, ja kun vihdoin kaikki etsiskelyt päättyivät, päätti hän omin päin ryhtyä niitä jatkamaan.

Hän lähti aluksi kapteeni Buddingtonin pyyntilaivalla Frobisherin lahteen, Baffinin lahden kaakkoisrannalle, ja asettui sikäläisten eskimoitten keskuuteen asumaan, perehtyäkseen heidän kieleensä ja elintapoihinsa. Vaeltaessaan heidän kerallaan puolentoista vuotta näissä seuduissa hän muun muassa löysi jäännöksiä Frobisherin retkikunnasta, jonka kuningatar Elisabeth 300 vuotta takaperin lähetti luoteisväylää etsimään (M. ja l. II, st 430—31). Näitä esineitä säilytetään nykyään Greenwichissä.

Eskimoitten tietoja viimeisistä eloonjääneistä.

V. 1864 Hall lähti toiselle retkelleen, jolla hän viipyi viisi vuotta, asuen koko ajan eskimoitten luona ja heidän tavallaan. Raakaa lihaa ja traania hän oppi syömään niin hyvin, että hän lopulta söi 7—8 kiloa kerrallaan. Tämän ajan hän enimmäkseen vietti Amerikan mantereella, Melvillen niemimaalla, ja Iglulikin saarella ja kävi aina Kuningas Williamin maalla saakka, josta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään kirjallisia muistiinpanoja. Franklinin retkikunnan muita peruja hän kuitenkin kokosi koko joukon ja myös tietoja viimeisten eloon jääneitten kohtaloista. Muutamia vuosia takaperin oli heidän luokseen saapunut, niin Hallille kerrottiin, neljä valkoista erään innuitin (eskimon) seurassa. Nämä miehet olivat molemmilta jäähän hukkuneilta laivoilta ja otaksui Hall heidän nimensä, mikäli eskimoitten ääntämisestä saattoi päättää, olevan Crozier, Harry ja Lyon, neljännen nimeä he eivät tienneet ja hän olikin sitten pian kuollut tautiin. Crozierkin oli ollut kuolemaisillaan ja kamalan laihtunut, hän kun ei suostunut syömään muita valkoisia. Hän oli vaihtanut nimeä Egluka nimisen innuitin (eskimon) kanssa ja hänelle oli sitten annettu sormenpään kokoinen pala hylkeen lihaa, jonka jälkeen hän oli vaipunut uneen ja nukkunut vuorokauden umpeensa. Seuraavana päivänä hänelle oli annettu kahta vertaa suurempi pala ja sen syötyään hän oli taas nukkunut vuorokauden, mutta sitten aivan pahoin sairastunut. Sen eskimot olivat jo edeltäkäsin kyllä tienneet, mutta häntä oli täten syötettävä, kun hän oli niin nälkiintynyt. Ja kolmantena päivänä hän olikin parempi, niin että hänelle voitiin ruveta antamaan enemmän ruokaa, kunnes hän täydelleen parani. Näin he kaikki voimistuivat ja lihoivat ja lähtivät sitten pois, luvaten jonkun ajan kuluttua palata takaisin. Ja niin he tekivätkin. He olivat käyneet suurella teltallaan, josta olivat juuri lähteneet eskimon heidät jäällä tavatessa. Crozier oli vihdoin saanut erään eskimoista lähtemään kajaakillaan saattamaan häntä ja hänen molempia seuralaisiaan etelään valkoisten maahan. Eskimot olivat sitä mieltä, että ellei tämä yritys olisi onnistunut, olisivat he palanneet takaisin heidän luokseen. Oli ollut syksy ja lämmin sää, kun he olivat lähteneet, mutta heidän tullessaan oli ollut kevät ja sangen kylmä. He olivat ottaneet mukaansa pyssyt ja ampumatarpeita. Iglulikissa käynyt vaimo väitti siellä nähneensä montakin valkoista, joiden nimiäkin hän muisti.

Samaiset eskimot kertoivat kaikki, mitä tiesivät. Useimmat valkoiset olivat kuolleet nälkään ja syöneet toisensa. Ne molemmat talvet, joina laivat olivat olleet jäässä kiinni, olivat olleet kylmemmät kuin koskaan ennen, kesää ei ollut ensinkään. Eskimot eivät saaneet pyydyksiinsä hylkeitä eivätkä petoeläimiä. He eivät voineet elää sillä seudulla, jonka kohdalla laivat olivat, ja luulivat valkoisten olevan syypäät heidän ahdinkoonsa. Sama mies, joka oli Iglulikiin saattanut neljä valkoista, oli jo edellisenä vuonna nähnyt kapteeni Crozierin, käydessään monen muun eskimon keralla jäätä myöden tuolla suurella laivalla. Ensimmäinen, minkä he jälleen kuulivat laivasta, jonka he luulivat takaisin käännettävän, oli tieto, että valkoiset olivat lähteneet maalle ja asuivat teltoissa ja että paljon oli kuollut viluun ja nälkään. Sillä aikaa kuin Crozier ja hänen toverinsa olivat eläneet eskimoystäväinsä luona, oli muita eskimoita, jotka asuivat Netshillissä, lähempänä onnettomuuspaikkaa, käynyt hylätyllä laivalla, jonka melkein koko toisen laidan jäät olivat painaneet lyttyyn. He olivat laivasta saaneet niin paljon hyviä tavaroita, että niitä riitti vielä heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleenkin. Mainittiin kaksi suurta jääsahaa, paljon hakkuveitsiä vaimoille ja tytöille, paljon miesten veitsiä, paljon lusikoita, haarukoita, kiiltäviä renkaita ja suuret määrät pyöreitä keltaisia ja valkoisia metallilevyjä (rahoja).

Kapteeni Hall väitti kuulleensa vielä senkin, että muka kapteeni Crozier ja eräs toinen mies olivat vasta 1864 kuolleet eräällä Hudsonin lahden saarella.

Schwatka etsii laivain kirjoja.

Vielä v. 1872 eräs valaanpyytäjä, joka talvehti Repulse-lahdessa, Melvillen niemimaan kannassa, siellä osti Kuningas Williamin maalta tulleilta netshilli-eskimoilta hopeisia pöytäkaluja, joissa oli Franklinin, Crozierin ja Fitzjamesin vaakunat. Nämä löydöt ja ilmoitukset kivipyykkeihin kätketyistä kirjoista antoivat aihetta retkeen, jonka Yhdysvaltain armeijaan kuuluva luutnantti Fr. Schwatka teki Kuningas Williamin maahan, pannen toimeen etsiskelyn, joka perusteellisuudessa voitti kaikki entiset.

Kesäkuussa 1878 Schwatka lähti matkaan »Eothen» nimisellä kuunarilla, Hudsonin lahti lähimpänä matkan määränä. Tovereiksi lähtivät hänen keralleen eversti Gilder ja insinööri Klutshak, joka oli tshekkiläinen kansallisuudeltaan. Sitä paitsi lähti matkaan eräs kokenut valaanpyytäjä ja tulkkina Joe niminen eskimo, joka oli ollut mukana useilla edellisillä napamatkoilla. Päästäkseen mitä vähimmillä varustuksilla ja tullakseen toimeen vaikeimmissakin oloissa Schwatka seuralaisineen aikoi elää maassa maan tavalla — samoin kuin eskimot. Heti Chesterfieldin vuonon suulle tultuaan retkikunta sen vuoksi laati itselleen eskimoleirin, jossa se vietti syksyn ja talven, totutellen itseään eskimolaiselämään ja ilmastoon.

Siinä he nyt vieroittelivat itseään kaikista elämän mukavuuksista ja puhtaudestakin ja totuttelivat itseään käyttämään peuran vuotaa paljaalla iholla paidan asemasta, koska paita hiestä kastuu liikkeellä oltaessa ja sitten levolle ruvettaissa kovilla pakkasilla jäätyy.

Lisäksi oli opittava elämään maan antimilla ja niitä pyytämään, peuran, hylkeen ja mursun lihalla, kalalla ja valaannahkalla, jopa syömään niitä hätätilassa raakanakin. Opittava oli niinikään rakentamaan lumimajoja ja niissä nukkumaan joukolla ahtaassa kuin sillit tynnörissä. Alussa se tuntuu kaamealta, ja itse eskimokin kiljaisee vilun väristyksistä makuusäkkiinsä ryömiessään ja vetäessään sen päänsä yli ja polvet koukkuun leukansa alle. Muutaman minuutin kuluttua hän kuitenkin oikaisee ruumistaan, pistää nokkansa ulos ja sytyttää piippunsa. Lopulta lumimajoissa, »igluissa», alkaa viihtyä oikein hyvin ja kunnioittamaan suurena keksijänä sitä miestä, joka ensimmäisenä alkoi niitä rakentaa. Vain suojasäillä, katon alkaessa sulaa, niissä ei ole hyvä olla.

Huhtikuun 1:nä 1879 retkikunta lähti leiristään liikkeelle. Siihen kuului neljä valkoista, kolme rekeä, neljäkymmentä kaksi koiraa ja kolmetoista eskimoa. Paitsi Joea oli näistä mainittava etenkin Tuluak, jolla oli mukanaan vaimonsa ja kahdeksanvuotias lapsi. Hän oli verraton mies ja hänen väsymätön intonsa auttoi retkikunnan monesta vaarallisesta pulasta.

Matka piti luodetta kohti vuoroin kunnaista, vuoroin lakeata maata, jolla liikkui peura- ja myskihärkä-karjoja. Reet luistivat parhaiten jokien liukkaalla jäällä, jonka vuoksi retkikunta kulki niitä, milloin se vain matkan suuntaan sopi. Milloin vain tavattiin eskimoita, aina heiltä kysyttiin tietoja Franklinin laivoista, Toukokuussa retkikunta saapui Adelaiden niemimaalle, jonka kapea Simpsonin salmi erottaa pohjoisessa olevasta Kuningas Williamin maasta. Schwatka tapasi siellä netshilli-eskimot, joihin Amundsen myöhemmin niin perinpohjin tutustui »Gjöan» matkalla. Jotkut vielä muistivat Franklinin retkikunnan ja sen hirmukuoleman. Eskimot olivat sitten löytäneet Adelaiden niemimaalta kumotun veneen, luurankoja, kelloja, papereita ja kirjoja. Tarvekalut oli jaettu, mutta kirjat ja kellot oli annettu lapsille leikkikaluiksi. Täten luultavasti tuhoutuivat laivain lokikirjat ja samalla ikipäiviksi hukkuivat tarkemmat tiedot Franklinin retkikunnan vaiheista.

Schwatka kulki sitten kanooteista kyhätyllä lautalla Simpsonin salmen poikki ja Kuningas Williamin maalle tultuaan jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, jotka lähtivät eri puolille etsimään. Kesä oli tullut, jää suli ja tavarat täytyi kuljettaa kantamalla. Aurinko ei ensinkään laskenut, mutta tätä napaseutujen kesäpäivään tottumattomat retkeilijät pitivät enemmän haittana kuin hauskuutena.

Crozierin leiri.

Retkikunta jatkoi sitten etsiskelyjään, kulkien niemestä niemeen aina Kap Felixiin, Kuningas Williamin maan pohjoisimpaan nokkaan saakka. Klutschak löysi leirin, jonka kapteeni Crozier oli v. 1848 laittanut. Sen vieressä oli avoimessa haudassa vaillinainen luuranko, joka, hopeamitalista päättäen oli »Terrorin» kolmannen upseerin, luutnantti Irvingin. Retkikunta, otti mukaansa hänen surulliset jäännöksensä, jotka sitten Edinburghissa juhlallisesti kätkettiin maan poveen.

Schwatkan johtopäätökset.

Schwatka askel askeleelta seurasi Franklinin miesten paluumatkaa ja saattoi mielestään näkemistään jäännöksistä seurata heidän ajatuksenjuoksuaan: »Tässä he vielä toivoivat, tässä eivät enää. Tähän saakka he kulkivat suljetussa joukossa ja tottelivat johtajaa, sitten he hajaantuivat. Muiden onnettomuuksien lisäksi sai nyt vallan kapinahenkikin, joka tekee lopun kaikesta, niin että jokainen vain ajattelee itseään». Jotkut merkit viittasivat siihenkin, että eskimot olivat puhuneet totta kertoessaan nälkiintyneiden ruvenneen toisiaan syömään.

Schwatkan havaintojen mukaan oli Franklinin retkikunnan loppu ollut likimain seuraava:

Huhtikuun 22:sena 1848 miehistöt lähtivät laivoista, joihin täytyi jättää joku verta raskaampia tavaroita, ruokatavaroitakin. Crozierin laadittua leirin Kuningas Williamin maan luoteiskulmaan varustettiin reille veneitä pitkää matkaa varten Hudsonin lahdelle; retkelle piti lähdettämän heti syksyn tultua. Luutnantti Irving lähetettiin etelää kohti tiedusteluretkelle, jolta palattuaan hän leirissä kuoli ja haudattiin. Nyt alkoivat onnettomuudet. Ruokatavarat loppuivat eikä metsästys tähän vuodenaikaan antanut mitään saalista. Crozier päätti silloin paikalla lähteä etelää kohti, saavuttaakseen väkensä keralla Suuren Kalajoen. Muutamat harvat vain, jotka eivät päässeet kävelemään, jäivät laivoille tai palasivat sinne takaisin, kun eivät jaksaneet seurata joukon mukana.

Mutta heinäkuussa 1848 tuli tuho, kuten jo huomautimme, ja kaikki nämä suunnitelmat menivät myttyyn. Retkikunta jakautui ryhmiin ja kullakin ryhmällä oli veneensä, jota ihmiset ja ehkä koiratkin reellä vetivät. Kaksi veneistä saapui Erebuksen mutkaan, jossa Crozier ja ehkä Vescontikin kuoli. Miehet hajaantuivat sen eteläpuolella olevalle niemimaalle ja suuri teltta, jota käytettiin sairashuoneena, täyttyi kuolevista. Eräältä läheisyydessä asuvalta eskimoperheeltä oli toivottu saatavan vähän apua, mutta eskimot lähtivätkin salaa pois. Toinen toisensa jälkeen kuoli nyt.

Kolmas vene näyttää saapuneen Adelaiden niemimaan länsirannalle; Schwatka tapasi siihen kuuluneen laudan, jossa oli Lady Franklinin nimikirjaimet. Neljäs venekunta pääsi Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaan itärannalle paikkaan, jota kartoissa nimitetään »Starvation Coveksi» (nälkäpoukamaksi). Tällä osastolla luultavasti olivat mukana laivain lokikirjat, raportit ja koneet. Haudat, joita oli veneen reitillä, osoittivat sen tulleen Kuningas Williamin maan poikki Simpsonin salmelle.

Eräs 55 vuoden ikäinen vaimo kertoi Schwatkalle nähneensä joukon valkoisia, jotka olivat vetäneet jäällä rekeä. Reellä oli ollut vene. Valkoiset olivat tulleet kuningas Williamin maalta ja kulkeneet Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaalle. Hän oli kuullut miesten lausuvan useita nimiä, joista hän muisti nimen »doktok» — se luultavasti tarkoitti »Terrorin» lääkäriä Stanleyta. Myöhemmin paikalla käydessään hän oli tavannut hengissä vain yhden miehen. Hän oli ollut kookas ja roteva ja istunut rannalla, pää käsien välissä, kyynärpäät polvien varassa. Nostaessaan päätään puhuakseen oli mies siihen paikkaan kuollut.

Suuren Kalajoen suulle ei tästä ollut kuin muutaman päivän matka; siellä nälkiintyneet ehkä olisivat voineet elättää itseään lohenpyynnillä. Useimmat heistä kuitenkin nälkäpoukamassa kuolivat ja vain muutamain reippaimpain merimiesten oli onnistunut veneellä päästä Suureen Kalajokeen, jota he olivat nousseet eräälle koskelle, mutta sitten hekin olivat kuolleet nälkään, eikä kauempaa ole löytynyt Franklinin retkikunnan jälkiä.

Napatalven hirmut.

Schwatka tovereineen lähti syksyllä paluumatkalle Kuningas Williamin maalta. Myöhäisen vuodenajan vuoksi retki oli suunnattoman vaikea. Talvi oli harvinaisen kylmä ja myrskyinen. Lumimyrskyt pakottivat retkikunnan joskus pysymään lumimajoissaan pari kolme viikkoa, vaikka ruokavarat jo aikoja sitten olivat loppuneet. Peurat olivat niin arat, että niitä täytyi väijyä päiväkauden, nälkäiset susilaumat tekivät herkeämättä raivoisia hyökkäyksiä, koirat olivat niin uupuneet, että toinen toisensa jälkeen kuolivat. Lopulta alkoi rohkeimpainkin mieli lannistua. Lämpömittari osoitti 27 päivää -51°C ja 16 päivää -55°C tai sitä vähemmän. Vain eskimot kestävät tämmöisiä säitä saamatta terveydelleen vahinkoa.

Kun retkikunta vihdoin saapui Hudsonin lahdelle, odotti sitä suuri pettymys. »Eothenin» kapteeni ei ollutkaan jättänyt ruokatarpeita varastoon määrättyyn paikkaan, kuten hänen kanssaan oli sovittu, ja ellei läheisyydessä olisi sattunut olemaan eskimoleiri, olisi Schwatkan miehineen ollut hyvin vaikea säilyttää henkensä. Siitä saatiin ruokavaroja ensi hätään ja vähän myöhemmin tavattiin niillä seuduin talvea viettävä valaanpyytäjä, joka mitä auliimmin auttoi hätääntyneitä. Mutta nyt oli kovaa kokeneitten retkeläisten vaikea tottua laivan lämpimiin hytteihin.

Eskimon isänmaanrakkaus.

Eskimoittensa apuun retkikunta oli sangen tyytyväinen. Tuluak, josta matkalla oli ollut erinomainen apu, oli yhtä tiedonhaluinen kuin rohkeakin ja halusi seurata Schwatkan keralla Yhdysvaltoihin. Heimon vanhin hänelle kuitenkin huomautti, ettei »innuit» koskaan ole onnellinen vieraassa maassa, että hän siellä sairastuu, ikävystyy ja halaa päästä kotia, että hän kaipaa ikuista jäätä ja huokailee takaisin »igluunsa» — lumimajaansa. — Vanhin puhui niin kauniisti ja todesti, että Tuluak jäi kuin jäikin hyiseen isänmaahansa.

Schwatkan matkalla ei ollut maantieteellistä merkitystä, koska hänen etsimänsä maan kautta jo useat muut olivat kulkeneet, mutta retkeilykannalta katsoen se on huomattavimpia, mitä on milloinkaan pohjan pimeille perille tehty. Lähes vuoden retkikunta oli poissa lähtöasemaltaan ja varastoiltaan ja kulki tällä ajalla 4,300 kilometriä. Suunnitelma oli suuripiirteinen ja rohkea ja erinomaisesti se kaikkia yksityiskohtiaan myöden toteutettiin.

Amundsenin huomioita.

»Gjöan» matkalla Amundsen oleskeli Kuningas Williamin maalla vv. 1903—1905 pari vuotta ja tutustui tällä ajalla perusteellisesti sen asukkaihin, netshilli- ja ogluli-eskimoihin, joiden kesken silloin vielä oli säilynyt muisto Franklinin retkikunnan tuhosta. Kuningas Williamin maa ei suinkaan ollut niin tyhjä riistasta, kuin oli yleiseen luultu, ja varsinkin vastapäätä oleva mannerranta oli Amundsenin mielestä oikea arktinen paratiisi. »Navjato ei ole», kirjoittaa Amundsen, »kaukana Nälkäpoukamasta, joka on saanut nimensä siitä, että siitä löydettiin useita Franklinin miesten luurankoja. Luultavasti he olivat tuhoutuneet matkalla etelää kohti. Oli ikäänkuin kohtalon ivaa, että tämä kamala nimi on annettu juuri sille paikalle, joka todenteolla on kauneimpia ja runsaimmin siunattuja paikkoja Amerikan pohjoisrannalla. Keväällä, kun rannat ovat sulaneet, täällä saadaan suunnattomat määrät suurta lihavaa lohta. Vähän myöhemmin tulee valtavan suuria peuralaumoja, jotka viipyvät täällä koko kesän. Syksyllä taas voidaan pyytää turskaa rajattomat määrät. Ja juuri täällä -— tässä arktisena paratiisissa — noitten rohkeitten retkeilijäin piti heittää henkensä ruoan puutteen vuoksi! Mutta asian laita oli se, että he tulivat tänne semmoiseen aikaan, jolloin alava maa oli lumen peitossa. Rasituksien uuvuttamina, sairauksien kalvamina he pysähtyivät tähän, eivätkä penikulmien päähän nähneet muuta kuin samaa toivotonta, lumen peittämää lakeutta, jolla ei mikään merkki ilmaissut elämää, mitä sitten rikkautta… Tuskin onkaan maan päällä toista niin hylättyä ja autiota paikkaa kuin tämä talvella. Kun sitten kesä tuli ja maassa loistivat miljoonat kukkaset, kun kaikki vedet välkkyivät ja kaikki purot kohisivat riemullista säveltään lyhyen jäättömyytensä ajan, kun lintuja kiehui ja pesi tuhansin iloisin äänin — ja ensimmäinen urospeura kurotti päätään Jäämeren avoimen reunan yli, osoitti vain kasa vaalenneita luita sitä paikkaa, missä Franklinin urhoollisen joukon jäännökset olivat huoahtaneet viimeisen hengähdyksensä — tämän suuren surunäytelmän viimeisessä näytöksessä.

Simpsonin salmen saarillakin eskimot näyttelivät paikkoja, joista oli vainajain luita löydetty. Ja Kuningas Williamin maalla retkikunnan jäsenillä vielä oli tilaisuus valmistaa viimeinen leposija parille vainajalle. Eskimoilta saamainsa tietojen nojalla Amundsen päätti, että toinen Franklinin laivoista oli jäissä ruhjoutunut ja uponnut Kuningas Williamin maan pohjoispuolella, toinen sitä vastoin oli tuulien ja merivirran kuljettamana ajautunut Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan väliseen salmeen, jossa eskimot olivat sen tavanneet. Sinne se oli lopulta uponnut, eskimoitten korjattua siitä pois, mitä suinkin irti saivat.

Smithin salmesta napaa kohti.

Suurena syynä Franklinin etsinnän huonoon onnistumiseen oli se vallalle päässyt käsitys, että maanosaimme pohjoisrantain välinen alue on sulaa merta, jolla laivaliike muka olisi mahdollinen, kunhan vain päästäisiin sille sitä ympäröiväin jääriuttain poikki.

Pennyn retki Wellingtonin kanavassa näytti erinomaisesti tukevan tätä käsitystä, ja saman asian koki myöhemmin Belcherkin, joka kuitenkin napameren kuljettavuudesta oli toista mieltä. Hän luuli, että jokainen laiva olisi tuhon oma, joka lähtisi napameren valtavain jäämöhkäleitten keskelle purjehtimaan. Enin osa näitä asioita harrastavista henkilöistä oli kuitenkin toista mieltä kuin Belcher ja halusi myös päästä tositoimessa osoittamaan, että heidän käsityksensä oli oikea.

Kanen retki.

Elisha Kent Kane, joka oli lääkärinä ollut De Havenin johtamalla amerikkalaisella retkellä, sai heti kotia palattuaan Henry Grinnellin antamaan pienen »Advancen», 144 tonnin prikin, hänen johtoonsa, jotta hän saisi Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta tunkeutua sulalle napamerelle, jonne luultiin Franklinin retkikunnan kadonneen. Useitten muitten lahjoittajain avulla ja uhraten omiakin varojaan Kane sai retkikuntansa varustetuksi ja toukokuun 30:ntena 1853 se lähti New Yorkista matkaan. Grönlannista Kane otti tulkiksi tanskalaisen kapteeni Petersenin, joka oli ollut samassa toimessa Pennyn retkellä ja taas M'Clintockin mukana De Havenin retkeltä pelastuttuaan, ja Hans Hendrik nimisen nuoren eskimon, josta sitten tuli mainio naparetkeilijä — hän kirjoitti oman elämäkertansakin. Lisäksi Kane osti rekikoiria ja joukolleen turkispukuja. Heinäkuun 27:ntenä »Advance» saapui suureen Melvillen lahteen ja lähti sieltä risteilemään pohjoista kohti.

Jäitä alkoi täällä olla yhä sakeammassa — lahteen purkautuu valtavia maajäätiköitä — jonka vuoksi Kane suurella vaivalla kiinnitti laivansa isoon jäävuoreen. Tuskin se kuitenkaan oli tapahtunut, ennenkuin vuori ukkosen jyrinällä hajosi ja »Advancen» täytyi kiiruummiten erota siitä. Elokuun 7:ntenä retkikunta Baffinin lahden pohjoisimmasta perukasta tunkeutui Smithin salmeen, jossa oli sulaa vettä silmän siintämättömiin ja vastaan vieri iso maininki, tuoden varman viestin avoimista ulapoista. Tuulikin oli hyvä ja myötäinen.

Näillä edellytyksillä olisivat piankin kaikki edelliset pohjoisennätykset tulleet sivuutetuiksi, mutta ei ole suveen luottamista tuolla hyisessä pohjolassa, tuuli kääntyi vastaiseksi ja ahtojäät näyttäytyivät. Kane kätki rannalle veneen ja ruokavaroja vastaisen varalle, jotta olisi jotain turvaa, jos laiva menetettäisiin pohjoiseen pyrittäessä. Ja sitten »Advance» rohkeasti kävi jäitten kimppuun. Se taistelu oli sille kuitenkin ylivoimainen ja jonkun ajan kuluttua pieni purjelaiva sai kiittää onneaan, kun pääsi pieneen satamaan suojaan. Smithin salmessa jäät tunkeilivat hurjassa mylläkässä. Pian Kane kuitenkin lähti uudelleen yrittämään ja pääsikin hitaasti eteenpäin, vaikka jäävuoret olivatkin tuon tuostakin laivan väliinsä ruhjoa. Neljä miestä joutui ajojäille ja vasta elokuun 22:ntena heidät voitiin veneillä pelastaa.

Talvimajaan.

Elokuun 28:ntena »Advance» saavutti äärimmäisen kohtansa, Rensselaerin mutkan, johon sen, Grönlannin rannalle, täytyi asettua talvimajaan. Retkikunta oli siis päässyt Smithin salmen kapeimmasta kohdasta sen väljemmän veden rannalle, joka kartoilla on Kanen syvänteen nimisenä.

Kane teki nyt maa maikan rantaa pitkin, jolla jääpaarretta oli mukava kulkea, vaikka vuoret suistuivatkin jyrkkään veteen. Tässä luonnon muodostamassa tiessä, joka on vuoksiveden tasalla, luodevedellä siis merenpintaa ylempänä, oli toisin paikoin syviä halkeamia, joiden poikki reet oli köysillä vedettävä. Omituinen ilmiö oli joki, joka laski vuorilta jäiden keskitse ja suustaan oli toista kilometriä leveä. Se luultavasti on Grönlannin länsirannikon suurin joki ja saa alkunsa suuresta sisämaan jäävirrasta, jonka päästä on mereen 64 kilometrin matka. Tämän joen rannoilla oli paikan pohjoisuudesta huolimatta runsas kukkakasvullisuus. Kane nousi lopulta 400 metrin korkuiselle niemelle, joka jo hipaisi 80:ttä leveyspiiriä. Allaan hän näki paljasta jäätä ja kauempana pohjoisessa tumman jääseinän, valtavan Humboldt-glasierin, jonka edustalla jäätynyt meri oli niin täynnään jäävuoria, ettei ollut ajattelemistakaan yrittää reellä sen ohi. Yhä kauempana näkyi taas maata ja levollisempaa jäätä. Kanen täytyi luopua kaikista toiveista tunkeutua edemmäksi, mutta näinkin hän jo oli päässyt kauemmaksi napaa kohti kuin ainoakaan tieteellinen retkikunta sitä ennen.

Kane kuljetti nyt pitkin Grönlannin rannikkoa ruokatavaravarastoja keväällä tehtävien rekiretkien helpottamiseksi. Lokakuun 10:ntenä alkoi napayö, jota kesti neljä kuukautta. Tammikuun puolivälissä alkoivat ankarat pakkaset ja helmikuussa lämpömittari aleni -51 asteeseen C. Melkein kaikki rekikoirat kuolivat. Maaliskuun keskilämpö oli vain -41,25°C. Siitä huolimatta Kane lähetti yhden rekiretkikunnan maaliskuun 19:ntenä viemään pohjoiseen ruokatavaravarastoa. 31:ntenä palasi kolme heistä takaisin niin huonossa kunnossa, että he vilulta ja nälältä eivät saanee» edes puhutuksi, ja kun he vihdoin saivat puhelahjan, sanoivat he toveriensa uupuneina koukistuneen jonnekin jäälle. He eivät edes osanneet sanoa minne. Kane paikalla lähti, reippain palanneista oppaanaan, etsimään kadonneita, löysi heidät ja sai heidät suunnattomilla ponnistuksilla takaisin laivaan tuoduksi. Kahdelta oli leikattava paleltuneita kohtia jaloista, kaksi sittemmin kuoli. Huhtikuun 7:ntenä tuli retkikunnan luo vieraisiin eskimolta, voimiltaan oikein jättiläisiä, miehiä, joista jotkut uskalsivat käydä itse jääkarhunkin kanssa käsirysyyn. He olivat kuitenkin ystävällistä väkeä, vaikka pyrkivät varastelemaan.

Rekiretkiä.

Huhtikuun 26:ntena 1854 Kane lähti rekiretkelle pohjoista kohti, saapuen kahdeksan päivän kuluttua valtavalle Humboldt-jäätikölle, jonka suurenmoiset jääilmiöt täyttivät retkeilijät ihmetyksellä. Mutta sitten miehet alkoivat sairastua keripukkiin ja Kane itsekin kävi niin heikoksi, että häntä lopulta täytyi kuljettaa reellä, eikä rekiretkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata »Advanceen».

Toinen rekiretkikunta, jota haavalääkäri Hayes johti, kulki Smithin salmen poikki sen länsipuolelle, jonka puolinen maa nimitettiin Grinnellin maaksi, kartoittaen sen rantoja ja palaten onnellisesti takaisin.

Paraiten menestyi kolmas rekiretki, joka kesäkuun alkupäivinä lähti matkaan ja sen puolivälissä saapui Humboldt-glasierin 170 kilometriä leveälle rintamalle.

Sula napameri?

Hannu eskimo ja William Morton niminen merimies kulkivat merijäätä aina glasierin pohjoisreunaan saakka, jossa he eräältä vuorelta ihmeekseen näkivät pohjoisessa sulaa merta ja rannoilla paljon haahkoja ja meripääskyjä. Salmi kapeni — Kap Jacksonista alkaa Kennedy-kanava — ja oli aivan sula. Vaikka keli kävi niin huonoksi, ettei kelkkaa enää voitu kuljettaa mukana, jatkoivat molemmat retkeilijät kuitenkin matkaansa, kunnes ranta kävi niin jyrkäksi ja korkeaksi, ettei ollut mahdollista kulkea edemmäksi. Sinne, leveydelle 80°40', Morton korkealle niemelle pystytti Yhdysvaltain tähtilipun. Edessäpäin näkyi yhä sulaa vettä. Heinäkuun 10:ntenä molemmat retkeilijät palasivat takaisin »Advanceen», ja siten retkikunta oli löytönsä löytänyt, vaikk'ei suinkaan kaikkia koettaviaan kokenut.

»Advance» jäätynyt kiinni.

»Advancella» oli vain puolentoista vuoden eväät, enemmän kuin vuosi oli jo kulunut ja aika olisi ollut lähteä kiiruumman kautta paluumatkalle, mutta se oli mahdotonta, kun talvisatama ei osoittanut minkäänlaisia aukenemisen oireita. Kane aikoi nyt lähteä veneellä Beecheyn saarelle, jonne oli yli 750 km, pyytämään apua Belcheriltä, mutta Kap Parrysta, Baffinin lahden yläpäästä, hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin, vahvat ahtojäät kun estivät edemmä kulkemasta.

Kane antoi nyt jokaiselle joka halusi vallan lähteä kotimatkalle, hän sanoi jäävänsä laivaan odottamaan, kunnes se pääsisi jäistä. Yhdeksän miestä lähti tähtitieteilijä Sonntagin johdolla matkaan, niin että Kanen luo laivaan jäi vain kahdeksan. Lähtevät saivat osuutensa ruokavaroista ja alkoivat elokuun 28:ntena matkansa. Jo muutaman päivän kuluttua palasi yksi heistä takaisin ja joulukuun 7:ntenä toivat eskimot Petersenin ja erään toisen miehen takaisin surkean huonossa kunnossa ja viiden päivän kuluttua palasivat muutkin enemmän kuolleina kuin elävinä, niin että laivalla jälleen kaikki olivat koolla.

Helmikuu ja maaliskuu olivat pahimmat kuukaudet. Retkikunnalla oli osaksi huonot eväät — suolattua sianlihaa — ja keripukki alkoi uhkaavassa määrässä ahdistaa retkeilijöitä. Sen voittaminen riippui kokonaan Hannun pyyntionnesta, sillä tuore liha oli huomattu paraaksi parannuskeinoksi. Polttopuut olivat loppuneet, niin että täytyi ruveta prikiä itseään polttamaan, joutavimmista osista alkaen.

Laiva hylätään.

Lopulta oli laiva kuitenkin kokonaan hylättävä, kun ei ollut varmaa tietoa siitä, saataisiinko sitä nytkään sulaan veteen, ja toukokuun 7:ntenä 1855 retkikunta lähti reillä ja veneillä etelää kohti pyrkimään. Haudattuaan matkalla vielä yhden uskollisista miehistään ja melkein yksinomaan pyyntiriistalla elettyään retkikunta kesäkuun puolivälissä saapui sulalle vedelle ja kulki veneillä 83 päivässä sangen seikkailurikkaan retken jälkeen Upernivikiin, Grönlannin pohjoisimpaan siirtokuntaan. Godhavnista heidän piti tanskalaisella laivalla kulkea Shetlandin saarille, mutta ennen laivan lähtöä tapasi heidät apuretkikunta, jonka Yhdysvaltain hallitus oli lähettänyt.

Kanen retkikunnan tieteelliset tulokset olivat melkoiset, vaikk'ei se saavuttanutkaan »sulaa napamerta» eikä vähimmässäkään määrässä saanut Franklinin kohtaloon selvitystä. Mortonin retken kautta tuli Grönlannin länsipuolella kulkeva vesistö tutkituksi hyvän matkaa pohjoista kohti, vaikka tosin Kane itse jonkun verran hämmensi oman retkikuntansa tuloksia väittäessään Mortonin epäämättömästi saavuttaneen »sulan napameren». T:ri Rink, Grönlannin olojen tarkka tuntija, esitti viipymättä päteviä syitä tätä käsitystä vastaan ja väitti Kennedyn kanavan sulan olleen vain semmoisen jäättömän aukon, joita napavesiin tuon tuostakin ilmestyy.

Kanen terveyden olivat tämän matkan rasitukset siihen määrään murtaneet, että hän alkupuolella vuotta 1857 Havanassa kuoli.

Syy siihen, miksi Kane ja hänen jälkeensä muut amerikkalaiset juuri Smithin salmen kautta pyrkivät navalle, oli se, että luultiin sen kautta napamereen kulkevan lämpöisen merivirran. Tämä käsitys, jota Grönlannin länsirannikon verraten leuto ilmasto näytti kannattavan, oli kuitenkin aivan väärä. Samoin kuin Grönlannin itärantaa pitkin ja Parryn saariston salmien kautta, samoin Smithinkin salmen kautta päin vastoin käy kylmä navalta tuleva virta etelää kohti ja siinä syy, miksi se enimmäkseen on jäiden tukkima. Toisina vuosina salmen kautta tosin on mahdollinen päästä verraten helpostikin pohjoista kohti, mutta toisina vuosilla eivät parhaatkaan Jäämeren kulkijat, kuten »Fram» v. 1898, pääse muuta kuin suuhun.

Hayesin retki.

Kanen palattua ryhtyi Isaac Israel Hayes, joka oli ollut hänen kerallaan lääkärinä, varustamaan uutta retkeä, jota hän itse johti. Hayes olisi tahtonut höyrylaivan, mutta hänen kokoon saamansa varat olivat siksi niukat, että hänen täytyi tyytyä kuunariin »United States», jolla hän syksyllä 1860 lähti matkaan, asettuen talveksi jo Foulke vuonoon, Smithin salmen itärannalle, kun edessäpäin oli liian paljon jäitä.

Syksyn kuluessa Hayes kulki 80 kilometriä Grönlannin sisämaan jäätikölle, kauemmaksi kuin kukaan ennen. Siellä hän putosi glasierihalkeamaan ja pelastui vain sen kautta, että matkasauva tarttui siihen poikittain ja kannatti häntä, kunnes toverit ennättivät vetää hänet ylös. Maajäätiköllä Hayes saavutti 1,600 metrin korkeuden.

Muutoin talvi oli onneton. Peter niminen eskimo, joka oli mukana koirain hoitajana, karkasi ja heitti henkensä sisämaan jäätiköllä ja rekikoirat kuolivat. Astronomi Sonntag, joka oli Kanen retkellä tehnyt niin oivallista työtä, putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi rekiretkellä Etahin eskimoitten luo, jonne hän oli Hannu eskimon kanssa lähtenyt. Sonntagin kuolemaa epäiltiin Hannun aiheuttamaksi, mutta epäiltävää on, tokko kenkään muukaan olisi niin vaikeissa oloissa voinut häntä pelastaa.

Eskimoitten avulla Hayes keväällä kävi Rensselaerin satamassa »Advancea» katsomassa, mutta Kanen laiva oli kadonnut ja paikalla oli nyt vain maston korkuisia jääröykkiöitä.

Venettä mukanaan kuljettaen Hayes sitten lähti uutta pohjoisennätystä tavoittamaan, toivoen napameren saavutettuaan veneellä kauaskin pääsevänsä. Veneen kuljetus kävi kuitenkin niin hankalaksi ja rasittavaksi, että hänen täytyi lähettää se takaisin.

Harhanäköjä.

Jatkaen sitten koirain ja muutamain miesten kanssa matkaa Hayes lopulta vain yhden seuralaisen keralla, muitten tielle uuvuttua, saapui Kap Lieberiksi nimittämäänsä paikkaan, jonka luona hän nousi vuorelle ja luuli näkevänsä aina leveysasteelle 82°30' pohjoista kohti. »Kaikki mitä näin, osoitti minun olevan napameren syvänteen partaalla ja laajan valtameren olevan jalkaini alla… Ei näkynyt muuta maata kuin ranta, jolla seisoin.»

Myöhemmät retkikunnat ovat tulleet siilien johtopäätökseen, että Hayes lasketteli omiaan, ilahuttaakseen rahanantajiaan ja lisätäkseen omaa kunniaansa. Hayes ei päässyt napameren rannalle eikä saavuttanut niin pohjoista leveyspiiriäkään, kuin hän väitti. Hänen astronomiset paikanmääräyksensä yleensä olivat hyvin epäluotettavat. Ne maisemat, jotka hän näki, ovat muut nähneet aivan toisenlaisina. Hän näki vain Kennedyn kanavan eteläosan, joka jäätyy myöhään ja aukeaa varhain korkeiden vuorovesiensä vaikutuksesta — vuoksiaallon korkeus on siinä noin kymmenen metriä. Tätä salmea ei sen vuoksi koskaan ole nähty aivan kauttaaltaan jäätyneenä.

Vaikka Hayes osasta laskettelikin omiaan ja vaikk'ei hän päässytkään kauemmaksi pohjoiseen kuin Morton Kanen retkellä, edisti hän kuitenkin melkolailla näiden seutujen tuntemista. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Ellesmeren ja Grinnellin maalla, kartoittaen melkoisen kappaleen sen rannikkoa.

Hayes aikoi seuraavana kesänä pyrkiä laivallaan uudelleen pohjoista kohti, mutta tarkastaessaan sitä hän huomasi sen niin huonoksi, että päätti viisaimmaksi palata takaisin, yrittääkseen uuden kerran höyrylaivalla. Hänen retkellä ollessaan oli Yhdysvalloissa kuitenkin syttynyt orjasota ja se toistaiseksi teki lopun kaikista amerikkalaisten naparetkisuunnitelmista.

Ennenkuin Hayesin työtä jatkettiin, alkoivat ruotsalaiset, saksalaiset ja englantilaisetkin lähettää ikuisen jään pohjolaan retkikuntia, mutta Grönlannin länsirannalla jäi jatkaminen aluksi amerikkalaisten asiaksi ja amerikkalaisten tienä tämä reitti pysyi sitten edelleenkin, Pearyn alettua suuret retkensä.

Hallin retki.

Charles Francis Hall oli niiden retkien kautta, jotka hän teki Franklinin retkikunnan kohtalon selvittämiseksi, saavuttanut niin vakaantuneen napamatkustajan maineen, että hänen onnistui saada Yhdysvaltain kongressin kannatus suunnittelemalleen uudelle retkelle. 387 tonnin propellilaiva korjattiin ja vahvistettiin, niin että se sopi Jäämerelle, ja siihen hankittiin mitä parhaat varustukset ja kolmen vuoden eväät. Vaikk'ei Hall ollutkaan merimies, uskottiin laiva kuitenkin hänen johtoonsa. Seuralaisiksi hän sai miehiä, joilla oli taattu asiantuntemus kysymykseen tulevilla tieteellisillä aloilla. Etevin näistä oli t:ri Emil Bessels, saksalainen kansallisuudeltaan, jonka alaan luonnontieteelliset työt kuuluivat. Hall otti mukaansa myös eskimo Joosepin ja hänen vaimonsa Hannan, jotka olivat olleet erinomaisena apuna hänen edellisillä retkillään ja ennättäneet jo sivistyä melko lailla. Jooseppi, joka oli erinomainen ampuja ja pyyntimies, oli oleskellut paljon Yhdysvalloissa ja käynyt Englannissakin ja vaimo kävi eurooppalaisessa puvussa ja osasi kirjoittaa.

»Polaris» lähti New Yorkista kesäkuun 29:ntenä 1871, päämääränään pohjoisnapa. Ja amerikkalaiset luottivat Hallin neuvokkaisuuteen, tarmoon ja väsymättömyyteen, niin että luulivat hänen tämän matkan määrän saavuttavankin. Grönlannin tanskalaisista siirtokunnista koiria ostettuaan ja otettuaan Upernivikista Hannu eskimon perheineen Hall kulki Melvillen lahden poikki, joka oli jäätön, ja saapui Smithin salmeen, jonka hän niinikään tapasi selvänä vetenä.

Pohjoisennätys.

Väylä oli vapaa edelleenkin — retkikunnalla oli tosiaan menomatkalla ainutlaatuinen onni. Se kulki vapaasti sekä Hayesin että Kanen talvisatamain ohi ja ajoi yhtä painoa Kanen syvänteen poikki Kennedyn kanavaan ja siitä edelleen Robesonin kanavaan ja sen suulle aina leveyspiirille 82°11', joka oli pohjoisin kohta, mihin vielä mikään laiva oli päässyt. Täällä vahva ahtojää sulki tien. Hall näki täällä Grönlannin rannikon taipuvan itään, jota vastoin Grinnellin maan ranta kulki edelleen pohjoista kohti.

Nyt retkikunnan hyvä onni loppui. Edessä olevasta merestä, jonka Hall nimitti Lincolnin mereksi, tuli merivirran mukana vastaan paksua napameren jäätä, jonka vuoksi laivan jäämestari vaati palaamaan takaisin etsimään turvallista satamaa, jota vieressä olevalla Grönlannin rannikolla ei ollut. Bessels upseerien keralla tosin vaati jatkamaan, he kun luulivat edessäpäin näkevänsä »vesitaivaan», s.o. sulan veden taivaanrannalle luoman tumman kajastuksen mutta Hall noudatti jäämestarinsa mielipidettä, joka kyllä osui oikeaan, vaikka takaisin kääntymistä sittemmin arvosteltiinkin niin ankarasti, että Yhdysvaltain meriministeriö pani asiasta toimeen erikoisen tutkimuksen.

»Jumalan kiitoksen satama».

Leveyspiiriltä 82°26' »Polaris» siis kääntyi takaisin, jouduttuaan ahtojäissä niin ankaran puristuksen alaiseksi, että Hall jo antoi siirtää elintarpeita jäälle, laivan kun pelättiin hajoavan. »Polaris» kuitenkin pelastui ja pääsi leveydellä 81°86' poukamaan, jonka Hall nimitti »Jumalan kiitoksen satamaksi», vaikk'ei se suinkaan ollut kiitettävä satamaksi, se kun ei suonut riittävästi suojaa päälle tunkevia jäitä vastaan. Jos hän olisi etsinyt sataman Grinnellin maan puolelta, olisi hän saanut paremman suojan.

Jo marraskuussa saatiin nähdä, kuinka huonon suojan tämä yhtä suoraan juokseva ranta tarjosi jäitä vastaan. Myrskyt mursivat jään auki ja alkoivat kuljettaa laivaa mukanaan. »Raivoisan myrsky» tuivertamana laiva jääpanssarineen oli rajuilman julmain äänien kaiuttaja. Mastot voihkivat ja ähkyvät ja tähän voihkinaan ja ähkyyn yhtyy raakapuiden narina, köysistön naukuna ja savutorven ketjujen kalina. Väkipyörät rääkyvät ja vantit soivat kuin ilmakannel. Ontosti jymyten vemppuu telttakatto ylös ja alas, pullollaan kuin purje. Palkit natisevat ja parrut voihkavat, laivan runko vapisee ja huojuu. Jäältä kuuluu kuin vikinää ja valitusta ja sitten kumeaa ulinaa — milloin kovempaa, milloin hiljaisempaa — se on fuuga rajatonta villiyttä.»

Hädin tuskin laiva jälleen vältti tuhon ja ankkuroitiin kiinni jäävuoreen, jonka Hall nimitti »Kaitselmuksen vuoreksi», vaikk'ei se suinkaan ollut suojelija, vaan sai aikaan kaikenlaista vahinkoa ja pian sitten suurella paukkeella ja jyrinällä hajosi kappaleiksi.

Rekiretki. Hallin kuolema.

Laivaa talveksi varustettaessa Hall teki rekiretken pohjoista kohti, kunnes näki salmen länsipuolisen maan päättyvän leveydellä 83°05'. Lokakuun 24:ntenä palattuaan tältä retkeltä hän sairastui ja sairaus yltyi nopeaan niin pahaksi, että hän marraskuun 8:ntena 1871 kuoli ja haudattiin Grönlannin rannalle.

Hallin kuoleman kautta retkikunta kärsi niin kovan kolauksen, ettei se enää kyennyt suuriakaan aikaansaamaan. Talvi oli verraten leuto ja jo kesäkuussa alkoivat rannat vihoittaa ja verhoutua kukkavaippaan. Laidunta oli riittävästi elättämään suuria myskihärkäkarjoja, joista retkikunta kaatoi monta kymmentä eläintä. Eskimoita ei näkynyt, mutta merkkejä kyllä siitä, että niitä oli täällä ollut. Pohjoisesta tuli ajopuita, jotka virtauksen mukana nopeaan kulkivat Robesonin kanavaan. Retkikunta sai niistä polttopuita. Jäniksiä, sopuleja ja jääkarhuja nähtiin ja kesällä tuli paljon lintuja. Pakkanenkin oli talvella kuitenkin siksi ankaraa, että elohopealuoteja voitiin ampua parin tuuman vahvuisen lankun läpi.

Huhtikuussa tutki eräs rekiretkikunta Petermannin vuonon, joka pistää syvälle Grönlannin luoteisrantaan, mutta ei kuitenkaan voinut tunkeutua vuonon pohjaan saakka. Ranta etelään päin tutkittiin aina siihen saakka, johon Kanen retkikunnan miehet olivat etelästä päin päässeet. Kesäkuussa yritti kaksi venettä tunkeutua merta napaa kohti, mutta toisen veneistä jäät puristivat lyttyyn ja toinen täytyi vetää rannalle, minkä jälkeen koko retkikunnan täytyi palata jalan laivaan. Pitkin vuotta suoritettiin talvisatamassa ilmatieteelliset ynnä muut asemahavainnot.

Paluumatka.

Elokuun 12:ntena 1872 »Polaris» jälleen lähti liikkeelle etelää kohti, mutta jo parin viikon kuluttua se ahtojäissä joutui niin kovaan puristukseen, että täytyi ruveta varustuksia jäälle kantamaan. Laiva kuitenkin kesti ja ajeli jäiden mukana kaksi kuukautta hitaasti eteläänpäin, kunnes sille Baffinin lahden pohjoispäässä oli tulla tuho.

Kauhun yö.

Yöllä vasten lokakuun 15 päivää jäät kohottivat laivan aivan vedestä kuiville ja käänsivät sen kyljelleen. Laivalla se synnytti sanomattoman sekasorron. Suurimmalla kiireellä alettiin heittää varustuksia ja eväitä pilkkopimeässä jäälle — ne oli onneksi tuotu valmiiksi kannelle — mutta suurella jyskeellä jäälautta kesken tämän kiireen hajosi ja osa retkikunnan jäsenistä jäi suuremmille ja pienemmille jäätelöille hyrskyväin vetten keskelle. Osa heitellyistä eväistä putosi veteen, mutta viisi myskihärän vuotiin kiedottua eskimolasta, jotka kiireessä oli nakattu laivasta muiden myttyjen mukana, putosi onneksi jäälle, eivätkä ne saaneet mitään vammaa. »Polaris» oli luisunut takaisin veteen ja kadonnut pimeyteen. Seuraavana aamuna oli jäällä 19 henkeä, joista 10 oli amerikkalaisia, loput eskimoita. Eväitä heillä oli koko joukon, ampumatarpeita ja peittoja niinikään ynnä kaksi 8 miehen venettä ja eskimoitten kajaakit, mutta talvi koko ankaruudessaan oli alkanut.

Haaksirikkoisten jäämatka.

Perämies George Tyson, jolle päällikön toimi jäälautalla luonnollisesti kuului, näki aamuhämärässä »Polariksen», joka meni erääseen lahteen ankkuriin, ja käski paikalla työntää veneet veteen, soutaakseen laivaan, mutta hätääntyneet merimiehet eivät tahtoneet luopua tavaroista, ja tuota pikaa tuli taas pimeä ja tuuli kiihtyi myrskyksi, niin ettei ollut enää mahdollista tehdä mitään. Äkkiä tuntui ankara täräys. Jääkenttä halkesi ja haaksirikkoutuneet jäivät telille, jonka sivut eivät olleet kuin pariasataa jalkaa. Ja veneetkin menetettiin. Tilanne näytti toivottomalta.

Seuraavana päivänä, joka oli lokakuun 18, myrsky asettui ja eskimo Hannu Henrik ryhtyi hylkeitä pyytämään. Parin päivän kuluttua haaksirikkoisilla vielä oli onni löytää veneensäkin, joissa oli vaatteita ja ruokavaroja. Veneet kiskottiin suuremmalle jääkentälle ja eskimot rakensivat lumimajat.

Talven vietto jäälautalla.

Tyson oli onneksi pelastanut muutamia tulitikkuja ja hylkeistä saatiin traania. Mutta kun ei ollut lamppua, jonka ääressä lämmitä, pilkkoivat merimiehet ajattelemattomuudessaan toisen veneistä polttopuuksi. Tyson ei uskaltanut tätä estää. Säilykelaatikoista hän kuitenkin sai tehdyksi traanilamppuja ja tämän keksinnön kautta hän sai pelastetuksi toisen veneen. Kaikkiin majoihin pantiin traanilamput, jotka sanomattomasti ilahuttivat haaksirikkoisia.

Ei kuitenkaan enää ollut toivoa pelastuksesta ennenkuin seuraavana keväänä, jääkentän ajauduttua kauas etelään, jossa ehkä tavattaisiin valaanpyytäjiä.

Lokakuun 26:ntena haaksirikkoiset näkivät auringon viimeisen kerran v. 1872. Sen kadotessa tuntui heistä siltä, kuin eivät koskaan enää saisi sitä nähdäkseen, ja monipäiväinen alakuloisuus valtasi lautalla olijat, Tyson oli toivonut, että voitaisiin päästä rantaan, mutta nyt katosi sekin toivo.

Ruokatavarat alkoivat loppua, mutta suunnattomilla ponnistuksilla onnistui eskimoitten pyytää hylkeitä, jota paitsi suurin osa koirista syötiin. Siitä huolimatta haaksirikkoiset päivä päivältä heikontuivat, useimmat eivät voineet kävellä horjumatta, ja Tyson poti leiniä, niin että hän tuskin sai pidetyksi kynää kädessään. Alakuloisuus ja kurittomuus pääsi yhä enemmän vallalle. Saksalainen ilmatieteilijä muutti asumaan maamiehensä kanssa, Tyson asettui eskimo Joen, ja hänen perheensä majaan. Tysonilla ei ollut pyssyä, mutta merimiehet olivat ottaneet pyssyt matkaan. Hän ei enää voinut käskeä, antaa neuvoja vain.

Joulukuussa ruokavarat melkein kokonaan loppuivat eikä pyynti antanut saalista. Pari tuntia oli sydänpäivällä hämärää, mutta hämärä kuitenkin piteni ja valkeni, sitä myöden kuin jäälautta kulki etelää kohti Kuutamosta ja revontulista oli kuitenkin paljon apua. Ihmiset enimmäkseen makasivat lumimajoissaan pysyäkseen lämpiminä ja tunteakseen vähemmän nälkää.

Joulukuun 5:ntenä eräs merimiehistä sai ammutuksi ketun, joka kuitenkin oli niin nälkiintynyt, että sillä tuskin oli naulan vertaa lihaa ruumiissaan. Merimiehet söivät sen viimeistä suupalaa myöden tarjoamatta Tysonille mitään. Tilanne alkoi olla kamala, kuten Tysonin päiväkirjasta näkyy. Joulukuun 7;ntenä hän kirjoittaa:

»Joe, joka ei tähän saakka ole ollut halukas lainaamaan minulle pistooliaan, tuli tänään ja tarjosi sen pyytämättäni. Hän sanoi, että se tapa, jolla nälkiintyneet merimiehet häntä katselivat, oli sietämätön. Käsitän, mitä hän pelkäsi. Älköön Jumala ankaruudessaan salliko kenenkään meistä tehdä itseään syypääksi niin kammottavaan rikokseen. Jos Kaikkivaltias on määrännyt, että meidän tulee kuolla nälkään, niin taistelkaamme pienimmässäkin himoja vastaan kuin arvonsa tuntoiset miehet, eikä niinkuin raa'at eläimet, jotka repivät toisensa. Joka tapauksessa on minulla nyt pistoolini. Voi sitä kehnoa, jonka mieleen juolahtaa koskea pienimpäänkään lapseen tällä jäälautalla, jonka Jumala on meitä kaikkia varten rakentanut. Hannu parkaa näyttää ahdistavan epämääräinen pelko. Mutta karkoittakaamme mielestämme kaikki ihmissyöntiajatukset. Nämä eskimot ovat kaitselmuksemme. Ei kenenkään muun ole vielä onnistunut saada ainoatakaan hyljettä.»

Pakkanen yltyi, niin että joulukuun 12:ntena oli -21°C.

Tyson oli kätkenyt yhden kinkun, niin että jouluna jokainen sai siitä palan. Joulukuun 29:ntena onnistui Joen vihdoinkin saada hylje harppuunalla ja sinä iltana kaikki saivat syödä vatsansa täyteen. Uusivuosi 1873 alkoi purevalla -29° pakkasella. Haaksirikkoisilla ei enää ollut kuin 8 laatikkoa pemmikaania ja 3 säkkiä leipää. Säästäen käyttäen ne saattoivat riittää puolenkolmatta kuukautta, mutta tammikuun 9:ntenä Tyson huomasi, että ruokavarat huolestuttavalla tavalla hupenivat, enemmän kuin niiden olisi pitänyt. Pari merimiehistä sen sijaan ihmeellisellä tavalla voimistui. Se selitti, mihin eväät olivat joutuneet.

Tammikuun puolivälissä oli -40° pakkasta, 19 oli juhlapäivä, sillä silloin aurinko, 83 päivää kateissa oltuaan, jälleen kohosi taivaalle. Joe sai sinä päivänä hylkeen, joten se tämänkin puolesta oli juhlapäivä. Myöhemmin eskimot saivat monta hyljettä, joiden jakaminen kuitenkin aina antoi aihetta riitaan. Pakkanen ahdisti haaksirikkoisia pahasti.

Helmikuussa alkoivat rajut myrskyt ja satoi lunta. Mutta avointa vettäkin alkoi näkyä ja pyyntimiehet saivat muutamia sarvivalaita ja hylkeitä. Sitten alkoi suojata, eikä vilu enää ahdistanut. Mutta siitä taas alkoi jäälautta hajota. Helmikuun 22:ntena Tyson kirjoitti: »Asemamme on epätoivoinen. Jää on nyt kamalan huonoa ja kaikki ovat pelon vallassa.»

Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.

Helmikuun viimeisenä päivänä saatiin satakunta kiislaa ja monta hyljettä, niin että lumimajat olivat kuin lahtihuoneita. Mutta myrsky ajoi jäälauttoja jyristen toisiaan vastaan, niin että haaksirikkoiset joka päivä pelkäsivät meren nielevän heidät. Maaliskuun 11:ntenä repesi heidän lauttansa keskellä yötä, mutta repeämä onneksi pysähtyi 20 metrin päähän majoista.

Vaara sitten joksikin ajaksi hälveni ja Tysonin päiväkirja kertoo hylkeitten ja sarvivalaitten pyynnistä, vieläpä jääkarhunkin saannista. Kun eskimot olivat jääkarhun huomanneet, asettivat he miehiä jäälle hylkeen kuviksi houkuttelemaan petoa ja kävivät sitten itse väijyksiin. Juoni onnistui täydelleen. Mutta sitten jääkenttä hajosi ja vaara kävi joka hetki uhkaavaksi. Huhtik. 1 täytyi vene työntää vesille ja suurin osa ruokavaroista jättää jäälle. Vene oli rakennettu vain 8:lle, mutta nyt siihen täytyi sulloa 12 miestä, 2 naista ja 5 lasta, teltat, vuodat, kajaakki ja vähän leipää ja pemmikaania. Se ui niin syvässä, että yksi ainoa aalto olisi sen täyttänyt.

Pari päivää haaksirikkoutuneet nyt harhailivat, ennenkuin he taas löysivät niin suuren jäälautan, että saattoivat sille majautua, mutta sitten myrsky hajoitti tämänkin. Tyson kirjoittaa:

»Katselemme kauhistuneina ympärillemme, emmekä enää uskalla poistua veneen luota, sillä ei kukaan voi sanoa, miltä kohdalta jää seuraavalla kerralla repeää. Saadaksemme vähän levätä olemme yöksi järjestäneet kahden miehen vartiot.

»Huhtikuun 6:ntena jääkenttä kovalla jyskeellä hajaantuu kahdeksi melkein yhtä suureksi osaksi. Ammottava halkeama kulkee aivan uuden majan alatse, jota Joe parka paraillaan rakentaa. Uupumattoman ahkeraan hän on tehnyt työtä päivän sarastuksesta alkaen. Jalkaimme alla on nyt niin vähän jäätä, että olisi hulluutta käydä levolle. Olemme sen vuoksi koolla veneen luona valmiina siihen hyppäämään, jos jää hajoaa. Naiset ja lapset ovat jo veneessä ja vähät matkatavaramme.»

Huhtikuun 8:ntena jää halkesi veneen ja teltan välistä, vaikka ne olivat aivan vierekkäin, ja yksi mies joutui uiskentelevalle jäälautalle, mutta molemmat eskimot pelastivat hänet, juosten jääteliltä jäätelille.

Äärimmäisessä hädässä.

Milloin täytyi haaksirikkoisten seisoa vyötäisiin saakka vedessä koko yön pidelläkseen venettä, jonka hyökylaineet joka hetki uhkasivat ryöstää, milloin jäät ahtautuivat niin tiukkaan yhteen, etteivät eskimot voineet pyytää hylkeitä. Tämä oli onnettomuus, kun ruokavarat olivat melkein lopussa. Jääteli pieneni pienenemistään, kunnes siitä oli jäljellä vain pieni pyöreä möhkäle. Haaksirikkoiset seisoivat veneensä ääressä, valmiina joka hetki työntämään sen vesille, aaltojen hyökyessä jäätelin yli ja myrskyn vonkuessa. Huhtikuun 20:ntena ei kahteentoista tuntiin kuulunut muuta kuin lasten itkua ja miesten huutoa: »Pitäkää lujasti kiinni! Kunnolla kynnet laitaan! Joka mies niin paljon kuin voimia on!» Johon miehet vastasivat: »Kyllä, herra kapteeni!»

Koko ajan molemmat eskimot, Hannu Henrik ja Joe olivat yöt ja päivät, lumimyrskyssä ja pakkasessa liikkeellä ruokaa hankkimassa. Ja heitä oli haaksirikkoisten yksinomaan kiittäminen siitä, että olivat näin kauan säilyneet.

Pelastuksen hetki oli onneksi lähellä. Kun haaksirikkoutuneet veneensä pienuuden vuoksi eivät olisi voineet soutaa maihin ja jäät yhä nopeammin sulivat, kuta kauemmaksi etelää kohti ajautuivat, eivät he olisi millään voimalla enää kyenneet kauaa puoliaan pitämään.

Pettymyksiä ja pelastus.

Mutta huhtikuun 28:ntena he näkivät höyryn, joka laski heitä kohti, ja miehet, jotka talviyön tuimuudessa olivat tunteneet toisiaan kohtaan vain vihaa ja katkeruutta, syleilivät nyt toisiaan. Mutta ilo oli liian aikaista, laivasta ei heitä huomattu, vaan se muutti suuntaansa ja lähti pois. Se oli kauhea pettymys, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen kiskoa vene jäätelille ja asettua sen ympärille odottamaan.

»Huhtikuun 29 — Kaunis tyyni aamu», kirjoittaa Tyson. »Tähystämme joka mies taivaanrantaa, niin että olemme näkömme menettää, toivoen keksivämme uuden laivan. Äkkiä näemme 8 neljänneksen päässä höyryn. Silmänräpäyksessä työnnämme vesille veneen ja soudamme kaikin voimin laivaa kohti. Ei kukaan valita väsymystä, jokainen tekee parhaansa ja etenemme hyvää kyytiä. Mutta eivät näy huomanneen meitä laivasta, koska se taas alkaa ajaa eteenpäin. Ei puhettakaan siitä, että voisimme sen saavuttaa. Kun juuri satuimme olemaan jäätelin kohdalla, josta pisti mereen korkea nokka, kiipesin sen päälle tähtilippuinemme ja samalla laukaisimme pistoolimme ja sitten ammuimme kolme yhteislaukausta pyssyillämme. Tuota pikaa kuulimme kolme laukausta kuin vastaukseksi, mutta emme tienneet, olivatko ne kaikuja, vai oliko höyrylaiva meille todella vastannut. Vähän myöhemmin näimme höyryn ajavan meitä kohti! Viktoria, olemme pelastetut! — Ei vieläkään. Se poistui taas; mutta vähän ajan kuluttua huudettiin taas:

»Höyrylaiva, höyrylaiva!» Kaikki kiväärit laukaistiin ja Hannu lähti sitä vastaan kajaakillaan. Nyt se oli pelastus.»

Laivasta nähtiin kajaakki ja Hannu otettiin laivaan ja kapteeni lähti paikalla haaksirikkoisia hakemaan. Tyson heilutti hattuaan ja »Polariksen» miehet huusivat kolme hurraata, johon iloiset äänet vastasivat. Muutaman minuutin kuluttua haaksirikkoiset olivat laivassa eikä kauaa kulunut, ennenkuin he yksimielisesti totesivat livekalan ja perunat herkkujen parhaimmiksi.

»Polariksen» miehet olivat viettäneet jäälautalla 6 1/2 kuukautta ja olivat tällä ajalla leveydeltä 78° ajautuneet leveydelle 53 1/2°, lähelle New Foundlandin pohjoiskärkeä. Toukokuun 13:ntena he »Tigressistä» astuivat maihin Uuden Brunswickin St Johnissa, jossa heidän tulonsa herätti suurta huomiota ja myötätuntoa.

»Polariksen» kohtalo.

Yhdysvaltain hallitus ryhtyi sitten kiiruumman kautta etsimään sitäkin retkikunnan osaa, joka oli »Polarikseen» jäänyt. Näitä oli 14 miestä, laivan päällikkö ja Bessels joukossa.

Sen kauhun yön jälkeen, joka oli retkikunnan kahtia jakanut, oli »Polariksesta» tähyilty jäälautalle joutuneita, mutta kun näitä ei huomattu, täytyi laivaan jääneitten pitää huolta omasta turvallisuudestaan, laiva kun vuoti niin, että vesi koko ajan lisääntyi, vaikka olisi kuinka pumputtu. Täytyi sen vuoksi hakea lähin ranta, mihin se voitiin ajaa maalle. Smithin salmen suuhun rakennettiin sitten laivan puuosista maja, ja kun kaikenlaisia varastoja oli riittävästi, saattoivat haaksirikkoiset järjestää elämänsä verraten mukavaksi. Läheisyydessä asui muutamia eskimoperheitä ja ne hankkivat tuoretta lihaa. Huhtikuussa 1873 haaksirikkoiset alkoivat rakentaa kahta vankkaa, varavaa venettä, ja kesäkuun alussa he saattoivat hyvästellä eskimot ja lähteä etelää kohti purjehtimaan. Kaksikymmentä päivää purjehdittuaan ja monista vaaroista ja vaikeuksista suoriuduttuaan haaksirikkoiset kesäkuun 23:ntena 1873 tapasivat skotlantilaisen valaanpyytäjän, joka pelasti heidät.

Tulokset.

Hallin retkikunnan tieteelliset tulokset olivat sangen suuret, Grönlannin ja Grinnellin maan välinen salmivesi oli tutkittu aina napamereen saakka ja molempain maitten rannat melkein pohjoiseen päähänsä saakka. Grönlannista oli tutkittu laaja ala ja todettu se merkillinen seikka, että täällä pohjan perällä oli Grönlannin laajin maajäätiköstä vapaa yhtenäinen alue — syynä siihen on sateentulon vähemmyys, eikä ilmaston lämpimämmyys — jolla eli verraten runsaasti suuria nelijalkaisia nisäkkäitä. Bessels totesi, että Robesonin kanavassa etelästä tuleva ja pohjoisesta tuleva vuoksiaalto kohtaavat toisensa, jonka vuoksi Grönlantia melkein varmaan voitiin pitää saarena, eikä Grinnellin maan jatkona, kuten Petermann oli väittänyt, pitäen koko Smithin salmea jatkoineen pitkänä vuonona. Bessels luuli kuitenkin havaintojensa nojalla voivansa päättää, että Robesonin kanavan vuoksiaalto tuli Tyynestä merestä, eikä Atlantin merestä, ja tästä Petermann sai aihetta pidentää Grönlantia toiselle taholle, niin että se ulottui koko napameren poikki Wrangelin saarelle saakka, lähelle Siperian rannikkoa. Lincolnin merta Hallin retkikunta piti avoimen napameren alkuna — vaikka kohtasikin siinä niin voittamattomia jääesteitä— tukien tätä käsitystään sillä päätelmällä, ettei vuoksiaalto muka voisi kulkea napameren poikki, jos se olisi jääkannen peittämä, sen enempää kuin viulunkielikään soida, jos siihen kovalla esineellä kosketaan. Tämä käsitys oli tietysti aivan paikkansa pitämätön.

Naresin retki.

Hallin retkikunnan saavuttamat tulokset herättivät mitä suurinta huomiota ja herättivät uutta mielenkiintoa Englannissakin, jossa Franklinin etsiskelyjen jälkeen napatutkimukset olivat kokonaan levänneet.

Uusi englantilainen yritys päästä navalle.

Maan etevimmät tieteelliset seurat kannattivat nyt hartaasti uutta retkeä ja hallitus suostui kustantamaan sen, joten se voitiin varustaa mitä perusteellisimmin. Kaksi melkoista höyrylaivaa, »Alert» 550 tonnin, »Discovcry» 750 tonnin vetoinen, vahvistettiin Jäämeren kulkua varten ja varustettiin mitä runsaimmilla kolmen vuoden eväillä ja kumpaankin laivaan valittiin vapaaehtoisista tarjokkaista mitä kunnollisin kuudenkymmenen hengen miehistö. Retkikunnan johtajaksi nimitettiin George S. Nares, joka oli v. 1855 ollut mukana Kellettin naparetkellä ja silloin tehnyt pitkän rekiretken ja paraillaan oli »Challenger» nimisen laivan päällikkönä sen kulkiessa maapallon ympäri kuululla meritutkimusretkellään. Nares oli paraikaa Hongkongissa, kun hän sai kutsun tulla naparetkikunnan johtajaksi. »Discoveryn» päällikkö oli kapteeni Stephenson, »Alertin» komentaja Albert Hastings Markham. Eri tieteenhaaroja varten kuului retkikuntaan toistakymmentä tiedemiestä. Epäilemättä olivat ruotsalaisten tutkijain työt Huippuvuorilla paljon vaikuttaneet siihen, että englantilainen retkikunta varustettiin näin perusteellisesti.

Huolimatta t:ri Petermannin varoituksista päätti englantilainenkin retkikunta nousta napamereen Smithin salmen kautta. Päämääränä oli pohjoisnapa, jonne toisen laivoista piti pyrkiä, toisen jäädessä korkealle pohjoiselle leveydelle varalaivaksi. Ellei laivalla päästäisi perille saakka, oli loput matkasta rekiretkikuntain kuljettava.

Toukokuun 29:ntenä 1875 »Alert» ja »Discovery» lähtivät Portsmouthista matkaan ja heinäkuun lopulla ne laskivat Smithin salmeen, tavaten sen aivan jäättömänä. Mutta vain Kap Sabineen, jonka kohdalla salmivesi jälleen laajenee Kanen syvänteeksi, kesti tätä, sitten retkikunta tapasi kauttaaltaan toisenlaisia jääsuhteita kuin Hall. Sen kulku oli siitä pitäen yhtämittaista taistelua, mutta viisaampana kuin Hall se seurasi vesisolan länsirantaa ja välttyi siten Hallin vastoinkäymisiltä. Rannalla oli enimmäkseen jonkun verran sulaa vettä, jota vastoin keskisalmessa vahvat ahtojäät matkasivat. Useaan kohtaan Nares matkalla kätki ruokatavaravarastoja siltä varalta, että syystä tai toisesta ei päästäisi laivoilla palaamaan. Kuljettuaan Kennedyn kanavan päähän Nares jätti »Discoveryn» talvimajaan Lady Franklinin vuonoon, joka pistää syvälle Grinnellin maahan, ja tunkeutui »Alertilla» edelleen pohjoista kohti Floeberg Beachiin saakka, joka on leveydellä 82°25' Grantin maalla, napameren rannalla, pohjoisempana kuin ainoankaan aikaisemman retkikunnan talvisatama. Ranta kääntyi täällä länteen ja muuttui laidemmaksi, jonka vuoksi napameren paksu ahtojää ei päässyt tunkeutumaan rantaan kiinni, vaan muodosti sadan tai parin sadan metrin päähän siitä pohjaan saakka ulottuvan riutan. Kauempana edessäpäin ulottui syvä vesi kuitenkin Kap Sheridaniin saakka ja siellä ahtojää oli maassa kiinni, jonka vuoksi »Alertin» oli mahdoton kauemmaksi tunkeutua. Syyskuun puolivälissä tosin kovat lounaistuulet avasivat pitkin rantaa vesiväylän, mutta raju lumimyrsky esti käyttämästä tilaisuutta, ja seuraavana päivänä luodetuuli jälleen ajoi jäät etisiin asemiinsa. Sen koommin ei ollut toiveita päästä laivalla edemmäksi pohjoista kohti, vaikka Nares sulain railojen kajastuksista luulikin voivansa päättää, ettei siellä olisi ollut maata estämässä, kuten Hall oli ollut näkevinään, ja tämän maan jo Presidentin maaksikin nimittänyt.

Talvisatama jäämeren rannalla.

Rantajään vahvistuttua riittävästi lähti Markham parin luutnantin keralla viemään reillä luodetta kohti eväitä seuraavan kevään rekiretkeä varten. Jo ennen oli toinen rekiretkikunta käynyt tietä vakoilemassa ja 600 metrin korkuiselta vuorelta nähnyt luoteeseen kulkevaa rannikkoa 100 kilometriä eteenpäin. Pohjoisessa ei näkynyt muuta kuin rannatonta jäätynyttä merta, etelässä korkeita vuoria. »Discoveryn» kanssa aiottiin saada aikaan yhteys, mutta tätä vaikeutti maalla rantain vuorisuus ja Robesonin kanavassa taas jään epäluotettavuus.

Napayötä kesti 142 päivää. Retkikunta piti mitä parasta huolta viihtymyksestään ja hauskuudestaan ja terveyskin pysyi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, oivallisena. Ilma yleensä oli hyvin levollista, mutta sangen kylmää, niin että elohopea oli viikkomääriä jäätyneenä. Milloin tuuli, silloin lämpeni ilmakin. Rannalla oli magneettinen observatorio, johon kuului monta suurta lumimajaa. Muitakin tieteellisiä töitä tehtiin vuosi umpeensa. Maaliskuun puolivälissä Nares lähetti pienen retkikunnan »Discoverylle» viemään ohjeita, mutta jo neljän päivän kuluttua retkikunta palasi takaisin tulkin sairastumisen vuoksi. Häneltä oli molemmat jalat leikattava pois, mutta siitä huolimatta hän parin kuukauden kuluttua kuoli. Hyvin aikaiset rekiretket yleensä pyrkivät tuottamaan tuhoisia seurauksia osanottajilleen. Kuukauden lopulla yritys uudistettiin ja se onnistui nyt, pakkasesta ja röykkiöisestä jäästä huolimatta.

Rekiretket.

Huhtikuun 3:ntena v. 1876 lähtivät »Alertista» suuret rekiretkikunnat, joihin kuului 7 rekeä ja 53 upseeria ja miestä. Komentaja Markham, jolla oli kaksi venettä ja 70 päivän eväät, aikoi ensin kulkea jonkun matkan rantaa pitkin ja sitten lähteä meren jäätä suoraan pohjoisnavalle yrittämään. Hänen kerallaan kulki kolme rekeä niin pitkälle kuin pääsi. Luutnantti Aldrichin taas tuli tutkia Grantin maan rantaa länttä kohti niin pitkälle kuin pääsi ja hänen kerallaan lähti pieni apuretkikunta alkutaipaleelle. Ilmat olivat vielä hyvin kylmät, jopa elohopean jäätymiseen saakka.

Markham napameren röykkiöissä.

Apuretkikunnat palasivat pian takaisin. Kesäkuun 8:ntena palasi yksi Markhamin tovereista takaisin tuoden sen kammon sanoman, että melkein koko retkikunta oli sairastunut keripukkiin ja oli pikaisen avun tarpeessa. Vielä samana yönä Nares kahden vahvan osaston keralla lähti apuun, mutta yksi sairastuneista oli jo ennättänyt kuolla, ennenkuin hän ennätti perille. Koko retkikunnasta olivat vain molemmat upseerit säilyneet keripukitta. Sairaat vedettiin laivaan reillä ja paranivat pian.

Markhamin matka oli sujunut hyvin, niinkauan kuin kuljettiin maata ja tasaista rantajäätä, mutta merijää oli ollut hyvin harvasta kohdasta tasaista. Yhteen jäätyneitten jäätelien saumoissa oli suunnattomia edellisenä syksynä syntyneitä röykkiöitä ja ahtojää oli niin täynnään jäämurrokkoa, että tie usein täytyi raivata kirveellä. Retkikunta pääsi etenemään laivasta suorin tein vain 117,5 kilometriä, mutta sitä varten sen täytyi menomatkalla kulkea 344 ja paluumatkalla 394 kilometriä. Jään vahvuus oli noin 30 metriä, röykkiöriuttain korkeus 10—17 metriä ja leveys lähes 250 metriä. Täytyi kirvein ja jääkuokin raivata tie röykkiöharjanteitten poikki ja tavarat viedä kantamalla, niin että sama matka täytyi kulkea viiteen kertaan. Harjanteitten välisissä laaksoissa oli usein niin vahvalta lunta, että miehet vaipuivat siihen rintaansa myöden. Työ oli erinomaisen vaivalloista ja vaikka tehtiin taivalta kaksitoista tuntia päivässä, ei toisinaan päästy eteenpäin kuin pari kolme kilometriä päivässä.

Toukokuun 12:ntena, 39 päivää matkalla oltuaan, Markham saavutti leveyden 83°20'26”, joka oli pohjoisin, mitä vielä ainoakaan retkikunta oli siihen saakka saavuttanut. Pohjoisessa ei näkynyt merkkiäkään maasta, ei muuta kuin jääröykkiöitten ja harjanteitten sekasortoa, ja kun miehistä jo viisi oli niin huonossa kunnossa, että heitä täytyi reellä vetää, ei ollut mahdollista tunkeutua kauemmaksi pohjoista kohti. Markham sen vuoksi kääntyi takaisin. Kesäkuun 5:ntenä retkikunta saavutti maan, mutta kun 12 miestä nyt oli niin sairaana, etteivät he päässeet kulkemaan, täytyi siihen, Jäämeren aavalle rannalle, leiriytyä ja lähettää luutnantti Parr, joka vielä oli likimain voimissaan, 60 kilometrin päässä olevaan »Alertiin» apua hakemaan.

Nares tuli tällä retkellä saavutetuista kokemuksista siihen johtopäätökseen, ettei rekiretki napameren ahtojäätikön poikki pohjoisnavalle ole mihinkään vuodenaikaan mahdollinen, jos mieli kuljettaa mukana merikelpoinen vene.

Huhtikuun puolivälissä saapuivat luutnantti Beaumont ja t:ri Coppinger »Discoverysta» Nareksen talvimajaan, tarviten 10 päivää kulkeakseen kevyillä reillä 122 kilometrin matkan, niin röykkiöistä oli Robesonin kanavan jää.

Rekiretkiä Grönlantiin.

Eräs toinen retkikunta palasi lyhyeltä retkeltä Grönlannin rannikolle; se oli Robesonin kanavan yli päässyt verraten helposti.

Huhtikuun 20:ntenä luutnantti Beaumont lähti Rawsonin ja Coppingerin kanssa Grönlannin puolelle pidemmälle tutkimusretkelle, jolle jonkun matkaa seurasi apuretkikunta lisäeväitä viemään. Grönlannin puolella oli ranta Robesonin kanavan suussa hyvin jyrkkää ja korkeata ja luoteesta tulevat vahvat ahtojäät puskivat suoraan sitä vastaan, pusertuen rantajyrkänteitä vastaan sanoin kuvaamattomaksi sekasorroksi, niin että retkikunnan oli vaikea sivukaan päästä.

Epätoivon taistelu.

Seitsemän päivää kului 32 kilometriin. Beaumontin matkatessa edelleen leveän vuonon suitse Sherard Osborne vuonon suitse alkoi keripukki niin pahoin ahdistaa hänen joukkoaan, että hänen täytyi jättää enimmän osan leiriin lepäämään ja vain yhden miehen kanssa pehmeästä syvästä lumesta huolimatta jatkaa matkaa vuonon vastakkaiselle rannalle leveydelle 82°20', jonka jälkeen hänen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla keripukki yltyi niin pahaksi, että lopulta vain Beaumont ja kaksi miestä kykeni vetämään, muita neljää oli osastoittain vedettävä kelkalla. Täten täytyi sama matka kulkea kahteen ja kolmeenkin kertaan, eikä päivässä päästy kuin puolentoista kilometriä eteenpäin. Vaikka Beaumont jätti jälkeensä sekä koneensa että liiat ruokavaratkin kuormaa vähentääkseen, oli hän kuitenkin tielle sortua, kun lisäksi Robesonin kanavan jää nyt oli niin reikäistä, ettei siitä päässyt yli »Alertiin». Lopulta vain johtaja ja yksi mies kykeni taivalta tekemään, mutta viime hetkessä tuli apuretkikunta vastaan ja sen avulla retkikunta pääsi Hallin vanhaan »Jumalan kiitoksen» satamaan. Kaksi miestä täällä kuoli.

Hallin vanhaan satamaan saapui toinenkin retkikunta, joka oli käynyt etelässä Petermannin vuonoa tutkimassa.

Omin voimin nämä sairaat retkikunnat eivät enää päässeet salmen poikki »Discovetyyn», vaikka niillä oli kaksi venettäkin mukanaan, vaan laivalle oli lähetettävä sana, millä kannalla asiat olivat, ja kapteeni itse tuli veresten miesten keralla apuun, jäitten jo alkaessa kanavassa vaelluksensa etelää kohti. Elokuun puolivälissä olivat kaikki jälleen koolla »Discoveryssa».

Rekiretkiä Grantin maalla.

»Alertista» oli yksi retkikunta käynyt tutkimassa Lady Franklinin salmen, jonka se huomasi syväksi, maan sisään pistäväksi vuonoksi. Maan sisäosissa oli syviä, glasierien peittämiä laaksoja.

Luutnantti Aldrichin rekiretkikunnasta tiesi palaava apuretkikunta toukokuun 3:ntena kertoa, että se oli reippaana jatkanut matkaa, vaikka keli olikin pehmeä. Kun keripukki alkoi toukokuussa tehdä laivallakin pahoin tuhoja, lähetti Nares varalta apuretkikunnan Aldrichia vastaan. Tämä saikin kotvan kulkea, ennenkuin kesäkuun 20:ntena tapasi palaavat siinä kunnossa, että he avun tulematta olisivat ehdottomasti tuhoutuneet. Suojaiset säät olivat sulattaneet lumen niin äkkiä, että Aldrichin oli paluumatkalla kovin vaikea päästä laaksojen poikki, etenkin kun keripukki oli ruvennut hänenkin joukossaan tuhoja tekemään.

Aldrich oli kartoittanut Grantin maan rantaa 354 km länteen »Alertista» lukien. Ranta oli kaartanut luoteesta länteen ja lounaaseen, eikä sen edustalla napameressä näkynyt millään puolella maata.

Paluumatka.

Retkikunnan huono terveydentila ja tieto siitä, ettei se nykyoloissa voisi enää saada sanottavia aikaan, sai Nareksen kääntämään keulan kotia kohti. Hänen laskujensa mukaan ei retkikunta olisi saanut muuta aikaan kuin korkeintain jatkanut rantain kartoitusta 80 kilometriä kumpaankin suuntaan, vaikka se olisi ollut asemillaan vielä toisenkin vuoden. Pohjoisnavalle olisi ollut turha yrittääkään.

Suurilla ponnistuksilla Nares sai »Alertin» väylään sitä suojelevain jääsärkkäin takaa. Laivain matka Baffinin lahteen oli sangen vaivalloinen ja vaarallinen; monta kertaa ne hädin tuskin suoriutuivat valtavain jäälohkareitten puserruksesta. Elokuun 11:ntenä Nares saavutti »Discoveryn» ja yhdeksän päivää myöhemmin molemmat laivat lähtivät yhdessä matkaa jatkamaan. Kennedyn kanavan eteläpäässä tavattiin ensimmäiset glasieri-jäävuoret; pohjoisempana oli ollut paljaita merijäävuoria, jotka kuitenkin olivat kylläkin samannäköisiä. Smithin salmessa ei jäistä enää ollut haittaa. Lokakuun lopulla molemmat laivat onnellisesti saapuivat kotimaahan.

Tulokset.

Englannissa tulokset herättivät pettymyksen tunteita, retkikunnasta kun oli toivottu niin paljon, mutta epäilemättä sen saavutukset kuitenkin olivat suuriarvoiset. Naparetki oli perustettu sille oletukselle, että Grinnellin maan jatkona oli toinen maa, jota olisi voitu kulkea navalle saakka, mutta Hallin näkemää ja nimittämää »Presidentin maata» ei ollut olemassakaan, vaan Grinnellin maan ranta kääntyi länteenpäin ja sen reunasta alkoi heti napameri valtavine jääröykkiöineen.

»Pohjoisnavalle mahdoton päästä», kuului ensimmäinen lyhyt tieto, jonka Nares kotia päästyään lähetti retkensä tuloksista, mutta juuri samaa tietä se lopulta valloitettiin, vaikka tosin paljon perusteellisemman valmistelun ja monella hukkayrityksellä saavutetun kokemuksen jälkeen. Nares ei voinut hankkia väelleen tuoretta lihaa. Siitä keripukki pääsi niin pahoin ahdistamaan hänen rekiretkikuntiaan.

Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.

Huippuvuoria voimme pitää arktisen tutkimuksen klassillisena maana. Ne ovat siksi lähellä ja helposti saavutettavissa, että retkikunnat, joiden päämääränä ei ole ollut uusien maitten löytäminen ja yhä pohjoisempien leveyksien saavuttaminen, vaan napamaitten luonnontieteellisten olojen selvittäminen, helposti ovat voineet siellä käydä ja verraten mukavasti suorittaa työnsä. Sekä meren että maan jääilmiöihin että eläin- ja kasvikuntaansa nähden Huippuvuoret kuuluvat täyteen napamaailmaan.

Huippuvuoret ovat hyvällä syyllä saaneet nimensä, sillä terävinä vuorenhuippuina ne nousivat merestä ensimmäisten hollantilaisten purjehtijain niitä lähestyessä. Vuoret eivät tosin ole aivan korkeita, 500—1,200 metriä, mutta ne kohoavat kaikkialla melkein suoraan merestä, jättäen vain aivan kapean rantapaarteen. Vuorisimmat ovat Prinssi Kaarlen saari ja suuren Länsimaan keskiosa. Pohjoisessa ja etelässä vuoret ovat matalampia, rinteet loivempia, laaksot leveämpiä ja maalla on enemmän ylätasangon luonne. Vaikk'eivät suipot vuorenhuiput olekaan korkeita, ovat ne kuitenkin niin rosoiset ja rikkinäiset, että harvassa tapaa niiden vertaa. Särmät ja harjanteet ovat usein veitsen terävyiset ja hampaalliset kuin sahan terä. Joka askeleella siellä kiipeilijälle paljastuu uusia teräviä sakaroita ja äkkijyrkkiä, mitä ihmeellisimmän muotoisia kuiluja loppumaton moninaisuus.

Suuren Länsimaan länsirannalla on kolme syvää vuonoa, joista vuorostaan haarautuu syrjävuonoja. Suurin näistä vuonoista on Jäävuono. Pohjoisrannalta Wijdebai pistää niin syvälle, että melkein ulottuu siihen, mutta Länsimaan itärannalla on vähän ja enimmäkseen lyhyitä lahtia. Vuonoista jatkuvat ja haarovat laaksot, mutta ne ovat kaikki mereen saakka ulottuvain jäävirtain täyttämät, joten ne tuskin ensinkään esiintyvät maisemakuvassa. Nämä jäävirrat ovat alaosastaan monta kilometriä leveät. Jokia ei ole, kun jäävirrat päättyvät mereen, eikä lähteitä, kun maa, ylintä kamaraa lukuun ottamatta, on aina jäässä. Vuorilajeissa ovat edustettuina kaikkien geologisten aikakausien muodostumat.

Ilmasto tietysti on aivan arktinen, saariston pohjoisosa kun jo on navan puolella 80:llä leveyspiirillä. Napayötä kestää neljä kuukautta ja kesällä päivää yhtä kauan, mutta aurinko ei kesälläkään nouse 37 astetta korkeammalle ja vesihöyryä sisältävä ilmakehä pidättää suurimman osan sen lämmöstä. Ankarat, jäitten poikki puhaltavat tuuletkin jäähdyttävät ilmoja, mutta siitä huolimatta ovat Huippuvuoret paljon leudommat kuin Baffinin lahden ja Melvillen salmen vastaavat leveydet. Tämän vaikuttaa Golf-viita, joka huuhtoo saariston länsirantoja ja loppukesästä pohjoisrantojakin. Lounaisrannoilla meri sen vuoksi on jo huhtikuun lopulla laivaliikkeelle avoin mutta vuonoissa ja pohjoisrannalla jäät pitävät puoliaan elokuuhun saakka. Jo toukokuun lopulla sulaa lumi päivärinteiltä ja lumiraja nousee etelässä 600 metrin ja pohjoisessakin 250—300 metrin korkeuteen merenpinnasta. Länsimaalla vuoden keskilämpö on -8°, 6 C ja vain kahden kuukauden, heinä- ja elokuun, keskilämpö kohoo yli jäätymäpisteen. Sankat sumut ovat tavalliset ja kesälläkin on lumituiskuja.

Huippuvuorien luonto tekee tosin ensi näkemällä sangen kolkon ja toivottoman vaikutuksen, mutta joka sen elämän ilmiöihin ottaa perehtyäkseen, hämmästyy päinvastoin sen moninaisuutta ja pohjoiseen asemaan nähden suurta runsautta. Kapea rantakaistale ja vuorien merenpuoliset rinteet, sekä rannikon monet saaret, joista toiset ovat vuorisia, toiset lakeita ja hietaisia, ovat kasviston ja maaeläimistön tyyssijat. Puita ja pensaita ei ole, mutta jäkälien, sammalien ja pienien kukkakasvien lajirunsaus on suuri. Useimmilta ruohoilta varsi puuttuu ja kukat ovat aivan maassa kiinni, ja niin pieniä, että niitä tuskin huomaa. Maanisäkkäitä on vain neljä: peura, jääkarhu, napakettu ja hiiri, mutta lintuja on sitä enemmän, suurin osa vesilintuja. Saarilla ja vuorien rinteillä pesii ruokkeja lukemattomat laumat, Mutta meren riistaeläimet ne jo vanhastaan ovat sinne purjehtijoita houkutelleet.

Vuosisatoja tämä saaristo vesineen sai olla yksinomaan kalastajain toimialana ennenkuin tiedemiehet sinne löysivät. Ja olivatpa nekin miehet, jotka laskivat varsinaisen perustuksen Huippuvuorien luonnon tuntemiselle, valaanpyytäjiä, molemmat Scoresbyt, isä ja poika, joiden vaikutukseen vielä saamme palata Grönlannin tutkimisesta kertoessamme. Seitsemäntoista retkeä nämä molemmat valaanpyytäjät tekivät Huippuvuorille ja kahdentoista vuoden kuluessa saivat neljän miljoonan markan arvosta Jäämeren saalista. Nuorempi Scoresby oli hankkinut itselleen pätevän tieteellisen pohjan ja hän varsinkin saattoi runsaat havaintonsa kirjallisuuden omaisuudeksi, niin että hänen teoksensa kerrassaan ovat perustus tämän saariston tuntemiselle. V. 1806 William Scoresby laivallaan saavutti leveyspiirin 81°12"42', päästen likimain Huippuvuorien pohjoisimman kärjen tasalle.

Parry yritti tehdä Huippuvuorilta rekiretken Pohjoisnavalle, kuten olemme ennen kertoneet.

Tiedemiesten retkiä.

Samaan aikaan (v. 1827) kävi norjalainen geologi Keilhau sekä
Karhusaarella että Huippuvuorilla.

Vv. 1838—40 kävi saaristossa kolmena vuonna suuri ranskalainen retkikunta, johon kuului 14 etevää tiedemiestä, puolet skandinaaveja. Näiden retkien tuloksena oli suurenmoinen, 16 osaa käsittävä loistoteos.

Sven Lovén oli ensimmäinen ruotsalainen, joka v. 1837 teki Huippuvuorille retken, kiinnittäen huomiota varsinkin geologisiin seikkoihin.

Saariston jääilmiöitten ja pintamuotojen tutkiminen sai uuden merkityksen, kun Agassizin, kuulun ranskalais-amerikkalaisen luonnontutkijan, jääkausiteoria alkoi tieteessä valloitusretkensä ja avasi pohjoismaalaistenkin tutkijain silmät älyämään kotimaittensa lähimmän geologisen menneisyyden.

Ruotsissa professori Otto Torell oli ensimmäinen, joka vakaumuksella alkoi tutkia jääkauden ilmiöitä, selittääkseen niiden nojalla pohjoismaiden arvoitukselliset pintamuodot. Hän teki sitä varten retkiä sekä Alpeille, että semmoisiin arktisiin maihin, Islantiin, Grönlantiin ja Huippuvuorille, joissa yhä vieläkin on suuria maajäätiköitä ja näiden maata muotoilevaa ja rakentelevaa vaikutusta voidaan teossa ja toimessa tutkia.

Otto Torell.

Ensimmäisen retkensä Huippuvuorille Torell teki v. 1858 »Frithjof» nimisellä jahdilla, omalla kustannuksellaan. Tällä retkellä oli mukana nuori suomalainen luonnontutkija Niilo Adolf Erik Nordenskiöld, joka synnyinmaastaan karkoitettuna oli asettunut Ruotsiin ja siitä sai uuden kotimaan. Nordenskiöldin alana oli kivennäisoppi, kun taas ruotsalainen A. Quennerstedt seurasi mukana eläintieteilijänä.

Viikon jäissä risteiltyään retkikunta kesäkuun 18:ntena saapui Hornsundiin, Huippuvuorien Länsimaan eteläpäähän, ja näki siellä ihmeekseen, kuinka uskomattoman nopeaan saarien ja vuorien valkoinen talvivaippa katosi. Joka taholle tehtiin nyt retkiä, tutkittiin geologisia seikkoja, jäävirtoja ja moreeneja. Merestä pyydystettiin pohjanuotalla eläimiä ja kaloja. Belsundissa, joka on seuraava saman rannan vuono pohjoista kohti, ammuttiin lintuja ja nelijalkaisia maaeläimiä ja Nordenskiöld löysi fossiileja sisältäviä tertiäärikauden vuorinäytteitä ynnä kalkkikiviä ja piiliuskeita, joissa oli runsaasti kivihiilikauden kivettymiä. Tutkittuaan sitten edelleen Jäävuononkin ja luoteisrannalla käytyään retkikunta runsaan tieteellisen saaliin kerättyään palasi kotimaahan.

Torellin retki v. 1861.

Käytyään v. 1859 Grönlannissakin Torell sai sekä Ruotsin valtiolta että yksityisiltä runsaan kannatuksen, niin että hän v. 1861 saattoi varustaa suurisuuntaisemman retken Huippuvuorille. Höyrylaivaa — M'Clintockin retkellä ollutta »Foxia» — hän ei tosin saanut hankituksi, vaan täytyi tyytyä kahteen vähäläntään purjelaivaan, »Aeolukseen» ja »Magdalenaan», joille tiedemiehet jakautuivat. Paitsi Nordenskiöldiä lähtivät matkalle suomalaiset A.J. Malmgren, joka oli eläin- ja kasvitieteilijä, ja K. Chydenius, jonka ala oli fysiikka. Sitä paitsi oli mukana tanskalainen Petersen, joka Pennyn, Kanen ja M'Clintockin retkillä oli rekiretkeilyyn perehtynyt. Useita ruotsalaisia/tutkijoita oli niinikään mukana. Torellin aikomus oli tällä kerralla myös pyrkiä Huippuvuorilta pohjoista tai koillista kohti.

Jo toukokuun 21:ntenä laivat saapuivat Huippuvuorille, jossa työhön viipymättä ryhdyttiin. Chydenius alkoi luoteisrannalla tutkia jääoloja, eläintieteilijät pyydystää merenpohjasta eläimiä, joiden kauneus ja moninaisuus heitä hämmästytti, kasvitieteilijät ja geologit lähtivät maalle kokoilemaan, eikä pyssymiestenhään tarvinnut jouten istua. Retkikunta pujottelihe sitten pohjoisrannalla haittaavain jäitten keskitse Hinlopen-salmeen, joka erottaa Länsimaan Koillismaasta, mutta jääesteiden vuoksi se ei päässyt salmen suuta edemmäksi. Treurenbergiin eli Surun lahteen molemmat laivat kävivät ankkuriin, kolkkoon seutuun, jonka länsirannalla kymmenet haudat kertoivat tarinansa kaukana kotoaan tautiin sortuneista merimiehistä. Kuukauden pitivät jäät »Aeolusta» tässä lahdessa vankina, mutta tiedemiehet saattoivat tehdä pitkiä veneretkiä.

Valaanpyytäjät olivat kertoneet, että Suurvuonosta, joka erottaa Länsimaan Barentsin maasta ja Edgen maasta, on aivan kapea salmi Hinlopen salmeen, ja tätä lähtivät heinäkuun 10:ntenä Torell ja Nordenskiöld veneellä etsimään, mutta palasivat liian varhain takaisin. Chydenius teki veneretken Koillismaan luoteiskulmille ja palasi sitten toimittamaan Hinlopen-salmessa kolmiomittausta ja yllä mainittua salmea etsimään, joka kuitenkin jäi häneltäkin löytämättä. Torell ja Nordenskiöld kulkivat nyt veneellä Koillismaan pohjoisrannalle ja sen edustalla oleville Seitsensaarille ja palasivat Koillismaan kautta laivalle. Syyskuun 12:ntena retkikunta lähti paluumatkalle ja saapui 23:ntena onnellisesti Tromsaan.

Retkikunnan tarkoitus oli ollut tehdä Huippuvuorilta rekiretki napaa kohti, mutta se piti merijäätä siihen liian huonona ja epätasaisena. Jo edellisellä retkellä Torell ja Nordenskiöld olivat tulleet vakuutetuiksi siitä., että Petermannin käsitys sulasta napamerestä oli väärä. Retkikunnan runsaista tuloksista mainittakoon, että länsi-, pohjois- ja koillisrannikolla oli tähtitieteellisesti määritelty 60 pistettä, joten saaren kartta saatiin luotettavalle pohjalle. Fysikaaliset ja ilmastolliset havainnot olivat suuriarvoiset, Merivirtain tuomien kasvien avulla voitiin todistaa, että Golf-virta tunkeutuu Huippuvuorien pohjoisrannalle saakka. -Merenpohjan kasvullisuutta ja eläimistöä tutkittiin 2,560 metrin syvyyteen saakka; meren kasvullisuuden runsaus oli tiedemiehille täydellinen yllätys. Geologisten töitten täydennykseksi koottiin paljon kivettymiä, vuorilajeja ja kivennäisiä ja saariston maisemista sekä piirrettiin kuvia että otettiin valokuvia. Retkikunnan matkakertomuksen kirjoitti Carl Chydenius, kuollen kuitenkin v. 1864 kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ennenkuin sai työnsä valmiiksi.

Retkikunta oli keväällä huomannut, että Huippuvuorilta lensi pohjoista kohti paljon muuttolintuja, joka viittasi siihen, että sillä puolella täytyi olla joku vielä pohjoisempi maa. Peschel, kuulu saksalainen maantieteilijä, päätteli kuitenkin meren syvyyssuhteista, ettei tämä maa voinut olla pohjoisessa, vaan koillisessa — ja idän ja koillisen väliltä se sitten pian löydettiinkin.

Pari vuotta tämän retken jälkeen oli Huippuvuorien ympäryksillä hyvä jäävuosi ja näitä edullisia oloja hyväkseen käyttäen norjalainen laivuri Elling Carlson v. 1863 ensi kerran purjehti Huippuvuorien koko saariston ympäri. Koillismaan itäranta oli silloin vielä aivan tuntematon.

Torellin retkikunta oli Ruotsin tiedeakatemialta saanut tehtäväkseen tutkia, olisiko Huippuvuorilla mahdollista toimittaa astemittausta, joka ulottuisi pohjoisimmista saarista pääsaaren eteläkärkeen saakka. Chydenius suureksi osaksi ratkaisi tämän tärkeän kysymyksen, mutta epäsuotuisat tuulet ja jääsuhteet estivät häntä saattamasta työtä päätökseen.

Nordenskiöldin johtama retki.

V. 1864 lähetettiin Ruotsista sen vuoksi uusi, kolmas retkikunta, jonka tehtäviin muun muassa kuului tämän kysymyksen ratkaisu. Retken johto uskottiin nyt Nordenskiöldille; tähtitieteilijänä seurasi jälleen mukana Dunér, kasvitieteilijänä Malmgren.

Tällä retkellä voitiin poiketa Karhusaarelle, jonka rannoille veneillä on mahdollinen päästä vain kauniilla säällä. Retkeilijät nousivat maalle »Pormestarien portin», aaltojen kovertaman omituisen luonnonmuodostuksen läheisyydessä, jossa pesii tuhansia harmaita lokkeja, »pormestareita». Rantakallioon lyötiin rautavaaja, jotta vastaisuudessa voitaisiin verrata, onko maa kohonnut, vaiko laskenut. Saari on ylänkö, joka 30—75 metriä korkein äyräin jyrkkään laskee mereen. Ylängöllä on paljon pieniä järviä.

Karhusaarella poikettuaan retkikunta laski Huippuvuorille ja työskenteli ensin länsirannalla, jonka jälkeen se siirtyi Länsimaan itäpuolella olevaa Suurvuonoa tutkimaan. Retkikunta nyt löysi salmen, joka Suurvuonon päästä johtaa Hinlopen-salmeen ja joka oli jo vanhoille hollantilaisille valaanpyytäjille tunnettu, vaikka löytö sitten oli joutunut unohduksiin. Retkikunta kävi tämän aivan kapean yhdyssalmen pohjoispuolella kohoavalla, 890 metrin korkuisella Valkealla vuorella, jonka näköala luultavasti on Huippuvuorien suurenmoisin. Idän puolella oli Jäämeri, joka sillä kertaa todella oli jäitä täynnään ja mahdoton laivalla kulkea. Noin 150 kilometrin päässä oli idässä korkeita vuoria, jotka kohosivat pieniltä saarilta. Lännen puolella taas lepäsi katsojan edessä koko Länsimaa, »loppumaton, mittaamaton lumierämaa, josta siellä täällä häikäisevän valkoista pohjaa vastaan esiintyi kallioita jyrkkänä vastakohtana». Mitattuaan tältä vuorenkukkulalta kaikki tarvitsemansa kulmat retkeilijät palasivat laivaansa ja purjehtivat Länsimaan eteläniemitse sen länsirannalle, kulkeakseen pohjoista kohti niin kauas kuin suinkin. Kaarlen maan luona tuli kuitenkin vastaan kuusi veneellistä haaksirikkoisia, jotka palasivat Koillismaan itärannalta, hylättyään jäihin tarttuneen laivansa. Jäät pakottivat heidät sitten soutamaan Hinlopen salmen kautta Länsimaan pohjoisrannan ympäri länsirannalle, jossa oli parhaat toiveet tavata laivoja ja riistaa, jos täytyisi talvehtia. Nordenskiöld otti haaksirikkoiset laivaansa ja keskeytti tutkimustyönsä, palatakseen pienellä aluksellaan oikopäätä kotia.

»Sofian» retki.

V. 1868 Nordenskiöld sai toimeen neljännen ruotsalaisen retken Huippuvuorille ja tällä kertaa retkikunnan käytettäväksi annettiin oivallinen postihöyry »Sofia». Retken kustansivat muutoin Gööteporin rahaylimykset, joilta Nordenskiöld sitten myöhemminkin sai aulista kannatusta suurisuuntaisille tutkimustöilleen. Mukaan lähtivät luutnantti Palander, joka sitten johti »Vegan» Aasian ympäri, suomalaisia tutkijoita Malmgren ja Selim Lemström, ruotsalaisia m.m. kasvitieteilijät Th. M. Vries ja Sv. Berggren. Retkikunta oli kaikin puolin hyvin varustettu ja pätevä saamaan suuria aikaan.

»Sofia» poikkesi ensin Karhusaarelle, jonka tutkimiseen se käytti viisi päivää, ja lähti heinäkuun 27:ntenä Huippuvuorille matkaa jatkamaan. Nordenskiöld olisi tällä kertaa mieluummin lähtenyt itärannikolle, aluksi »Tuhannelle saarelle», jotka ovat Edge-maan eteläpuolella, mutta jäät sulkivat tien, jonka vuoksi »Sofia» laski länsirannikolle Jäävuonoon ja sieltä Prinssi Kaarlen maalle, jonne suurin osa tiedemiehistä jäi työhön, kun taas Nordenskiöld lähti laivalla länteen päin saavuttaakseen Grönlannin rannan, jolle ei laskettu olevan matkaa kuin 300 kilometriä. »Sofia» pääsi leveydelle 81°10' saakka, mutta Grönlannin rannikkoa oli jäitten vuoksi aivan mahdoton lähestyä. Nordenskiöld palasi sen vuoksi takaisin ja kävi Koillismaan pohjoisrannalla, jonka jälkeen hän palasi Länsimaan luoteisrannalle saamaan hiiliä, joita erikoinen höyrylaiva oli sinne tuonut. Hiililaivalla palasi viisi tiedemiehistä kotimaahan, mutta Nordenskiöld neljän keralla jäi töitään jatkamaan.

Käytyään Hinlopen-salmessa »Sofia» sitten lähti Amsterdam-saarelta, Länsimaan luoteiskulmasta, tunkeutumaan pohjoista kohti, mutta lokakuun 4:ntenä, jolloin se oli saavuttanut leveyden 81°42', laiva ankarassa tuulessa sai vuodon, joka pakotti palaamaan takaisin, vaikka vuoto voitiinkin väliaikaisesti tukkia. »Sofia» oli täten tunkeutunut kauemmaksi pohjoiseen kuin ainoakaan laiva sitä ennen.

»Sofia» palasi siis etelään ja koetti nyt, Länsimaan eteläpäitse kiertäen, tunkeutua itään, jossa oli nähty erillisiä saaria, vaikk'ei kukaan ollut voinut niihin tarkemmin perehtyä. Jäät kuitenkin sulkivat tien, jonka vuoksi keula oli käännettävä kotia kohti. Lokakuun 20:ntenä 1868 »Sofia» saapui Tromsaan.

Vaikk'ei tämä retkikunta kauempaa viipynyt työmaallaan, saavutti se kuitenkin sangen suuria tuloksia, kuten Nordenskiöld eräässä kirjeessä lausui. Karhusaari ensinnäkin huomattiin noin kolme kertaa pidemmäksi kuin siihen saakka oli luultu. Karhusaaren kasvullisuus oli karumpi kuin Huippuvuorten pohjoisimmankaan saaren. Siihen kuului noin 80 sammallajia, joita kosteimmilla paikoilla on niin runsaasti, että ne tekevät vihannan niityn vaikutuksen. Korkeampia kasveja oli vain 30 lajia. Itärannalta löydettiin sangen vahva kivihiilimuodostuma, jonka jo Keilhau oli huomannut. Sen päätettiin olevan kivihiilikaudelta, eikä tertiäärikaudelta kuten Huippuvuorien kivihiilikerrokset. Karhusaaren varsinaiset asukkaat ovat linnut, etenkin ruokit, kuikat, myrskylinnut, punahanhet ja lokit. Huippuvuorien maantiedettä edistettiin kartoittamalla Jäävuonon perimmäiset pohjukat, »Prinssi Kaarlen maan» salmi, Liefdebai y.m. »Luotaukset, joita toimitimme etenkin Ruotsin ja Huippuvuorien välillä, täydentävät sekä maantieteellisessä että tieteellisessä suhteessa tietojamme maapallosta. Matka, jonka elokuun lopulla teimme mutkitellen pitkin jäänreunaa, täydentää tietojamme napasyvänteestä. Fyysikkomme ovat loppuun suorittaneet magneettiset havainnot niillä paikoilla, missä retkikuntamme viipyi. Eläintieteilijät ja kasvitieteilijät tuovat vuoren korkuisia kokoelmia ja Huippuvuoret ovat nyt tässä suhteessa paremmin tunnetut kuin maapallon enimmät maat. Karhusaarelta olemme koonneet runsaasti kivihiilikauden palmuihin kuuluvia kivettymiä. Jäävuonosta ja Königsbaista olemme koonneet useiden, paljon nuorempaan mioseenikauteen kuuluvain kasvien (Taxodiumin, plataanien y.m.) painalmuksia, jotka osoittavat, että Huippuvuorilla siihen aikaan vallitsi lauhkea ilmasto. Sitä paitsi olemme Jäävuonosta löytäneet krokotiilimaisen eläimen valtavan suuria luita, jotka ovat kivihiilikauden ja mioseenikauden väliseltä trias-kaudelta.» Mainittakoon vielä, että eräät suolöydöt osoittivat Huippuvuorilla hyvin myöhäisenäkin geologisena aikana vallinneen nykyistä lauhkeamman ilmaston. Ja vihdoin tuli Nordenskiöld tällä retkellä vakuutetuksi siitä, että napa 82:lta leveysasteelta alkaen on jääkalotin peittämä, jonka vuoksi sitä on mahdoton laivalla saavuttaa. Joka tahtoo navalle tunkeutua, sen tulee matkata reellä.

Ruotsalaisten retkikuntain ohella tekivät useat yksityisetkin, sekä tiedemiehet että urheilijatkin, Huippuvuorille retkiä, täyttäen varsinkin saariston itäpuoliskon tietoaukkoja. Ja pyyntilaivainkin laivurit kiinnittävät entistä enemmän huomista näkemiinsä vähän tunnettuihin saariin.

Nordenskiöld teki v. 1870 matkan Länsi-Grönlantiin, jossa hän hankki kokemuksia koiravaljakoiden soveliaisuudesta juhdiksi navalle tehtävällä rekiretkellä, ja tällä retkellä kerätty tieteellinen aineisto vaati niin paljon työtä, ettei hän v. 1871 voinutkaan lähteä Huippuvuorille, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Ruotsin hallitus aikoi viimeksi mainittuna vuonna anastaa koko saariston ja perustaa sinne pysyvän tieteellisen aseman ja siirtokunnan, mutta Venäjän vastalauseen johdosta tämä tuuma raukesi tyhjiin.

Nordenskiöldin retki vv. 1872—73.

V. 1872 Nordenskiöld jälleen lähti vanhalle työmaalleen, tällä kertaa talvehtimista varten varustettuna. Retkikunnan kustansivat jälleen pääasiallisesti gööteporilaiset, kauppias Oscar Dickson ennen muita, mutta valtiokin antoi melkoisia summia ja tiedeakatemia antoi tieteellisille töille voimakasta apua. Hallitus antoi käytettäväksi »Polhem» nimisen rautaisen postihöyryn täysine varustuksineen ja evästyksineen ja »Gladan» nimisen prikin, ynnä 25,000 taaleria. Höyrylaivat »Onkel Adam» ja »Mimer» lähtivät sitä paitsi avuksi kuljettamaan Huippuvuorille talvimajaa, jossa oli kuusi huonetta, kyökki, ruokahuone, leipomo ja perunakellari, kolmea havaintovajaa, poroja ja poronjäkälää ynnä kivihiiliä. Asema aiottiin perustaa Koillismaan pohjoisrannalla olevalle Parryn saarelle, jolta Nordenskiöld aikoi lähteä napaa kohti pyrkimään. Retkikuntaan kuului paitsi johtajaa luutnantti Palander ja useita tiedemiehiä, joista mainittakoon kasvitieteilijä Kjellman.

Heinäkuun 21:ntenä 1872 ruotsalainen retkikunta lähti Tromsasta ja saapui elokuun alkupäivinä Huippuvuorien luoteisrannalle, jossa kuitenkin oli niin valtavasti jäitä, ettei Koillismaan pohjoisrannalle ollut mahdollista päästä. Porot, joita oli mukana 40, sillä niillä Nordenskiöld aikoi naparetkensä tehdä, laskettiin Norjalaisten saarelle maihin, kunnes syyskuun alussa jäät sen verran hajaantuivat, että kävi mahdolliseksi jatkaa matkaa.

Kuormalaivain piti tavarat perille vietyään palata oikopäätä takaisin, mutta syyskuu ja lokakuu kuluivat, ilman että niitä Ruijaan kuului, ja lisäksi kaivattiin kuutta norjalaista pyyntilaivaakin. Kun näillä ei ollut talvieväitä, sen enempää kuin Nordenskiöldin kuormalaivoillakaan, oli Huippuvuorille siis jäänyt 105 henkeä, joilla ei ollut eväitä.

Norjan hallitus ryhtyi asiasta tiedon saatuaan viipymättä avustustoimiin.

Marraskuussa lähti Tönsbergistä luja höyrylaiva »Albert» kapteeni-luutnantti Otton johdolla Huippuvuorille pyrkimään. Vähän sen jälkeen kuin se oli Tromsasta marraskuun 20:ntenä lähtenyt matkaa jatkamaan, saavutti sen pieni perässä lähetetty höyry, joka toi seuraavat Huippuvuorilta saadut tiedot: »Pepita», yksi kaivatuista pyyntilaivoista, oli 18 miehen kera saapunut Hammerfestiin ja toinen, »Jacobine» niminen, jossa oli 20 miestä, oli samaan aikaan, 4 p. marraskuuta, päässyt jäistä Huippuvuorten luoteisrannalla, vaikka se sitten oli lumimyrskyssä kadonnut näkyvistä. Nämä 38 miestä muodostivat neljän pyyntilaivan miehistön ja kahden jäljelle jääneenkin laivan miehistöistä oli 18 lähtenyt veneillä pitkin Länsimaan rantaa Jäävuonoon, jonka arveltiin olevan sulana. Neljä laivoista oli kaikkine saaliineen jätetty jäihin Huippuvuorien pohjoisrannalle.

Ruotsalainen retkikunta oli laivoineen Mosselbaissa, Länsimaan pohjoisrannalla, ja kaikki porot olivat päässeet karkuun.

»Albert» palasi nyt Hammerfestiin, mutta lähti jo samana päivänä uudelleen matkaa jatkamaan. Välttääkseen napayön pimeydessä Karhusaaren ja sen ympärille keräytyvät jäät »Albert» kiersi sen länsipuolelta. Marraskuun 24 päivänä nousi kuitenkin ankara myrsky, joka vahingoitti laivaa niin pahoin ja raivosi niin hellittämättä, ettei ollut muuta neuvoa kuin joulukuun 1:nä kääntyä takaisin Tromsaan.

Siellä ei kuitenkaan säikähdytty, vaan lähetettiin »Isbjörn» niminen pyyntialus viipymättä koettamaan, olisiko sillä parempi onni. Sumusta, lumimyrskystä ja napayön pimeydestä huolimatta tämä pieni alus jouluaattona 1872 lähti liikkeelle ja saapui tammikuun 7:ntenä 1873 Karhusaarelle, mutta meri oli siitä eteenpäin niin täynnään jäähyyhmää, etteivät sen voimat riittäneet väylän avaamiseen, vaan täytyi sen palata takaisin.

Tammikuun lopulla lähetettiin Tönsbergistä vielä kolmas laiva, uusi oiva höyrylaiva »Grönland», Huippuvuorille apua viemään, mutta tämäkin yritys epäonnistui.

Ruotsalaisen retkikunnan kaikki yritykset päästä Parryn saarelle, jossa se aikoi talvehtia, olivat turhat, jonka vuoksi talvisatamaksi valittiin Mosselbai, johon jäät jo syyskuun 6:ntena sulkivatkin molemmat laivat, niin että eväitten täytyi riittää 67 hengelle, vaikka niitä oli otettu mukaan vain 21:lle. Suuri vahinko oli, kun porot lappalaisten huolimattomuuden vuoksi pääsivät karkaamaan. Sitten saapui tieto, että saaren luoteiskulmalle oli jäihin tarttunut kuusi norjalaista pyyntilaivaa, joitten eväät eivät riittäneet kuin uuteen vuoteen. Ennenkuin näiden kuitenkaan tarvitsi turvautua retkikunnan eväihin, mursi myrsky jäät hajalleen ja 38 pyyntimiestä pääsi marraskuun alussa purjehtimaan pois. Nämä sitten saapuivatkin onnellisesti Tromsaan, kuten jo kerroimme. Kaksi norjalaista, tunnettu jäämeren purjehtija Mattilas kokkinsa keralla, jäi jäätyneihin laivoihin, joiden luota heidät sitten tavattiin veneihinsä kuolleina. He olivat luultavasti pyrkineet Mosselbaihin, mutta paleltuneet kuoliaaksi.

Loput 17 pyyntimiestä olivat jo lokakuun toisella viikolla lähteneet Jäävuonoon, johon kesällä oli rakennettu talo ruotsalaista kaivosyritystä varten — oli aikomus hyödyntää sikäläiset fosfaattikerrokset — ja tuotu ruokavaroja. Lokakuun 14:ntenä 1872 miehet olivatkin saapuneet perille ja asettuneet taloon talveksi, mutta kun eräs norjalainen höyrylaiva tuli sinne seuraavassa kesäkuussa, tapasi se kaikki seitsemäntoista kuolleina. Luultavasti he olivat sortuneet keripukkiin. Ymmärtämättömyys ja huono homma, johdon puute, oli syynä heidän tuhoonsa. He eivät olleet millään tavalla vaivanneet itseään, eivät tehneet mitään töitä eivätkä syöneet kasviksia, joita oli suuret varastot, vaan suolattua lihaa, jonka on huomattu suuresti edistävän keripukkia.

Ruotsalaisten talvimajassa pidettiin miehiä kautta talven ankarassa työssä, jonka vuoksi terveys pysyikin koko talven oivallisena. Vain yksi mies kuoli keuhkotulehdukseen, toinen tapaturmaisesti. Retkikunta asui erittäin mukavassa ja lämpimässä talossaan, joka sai nimekseen »Polhem», ja oli kaikin puolin tyytyväinen talvimajaansa, vaikka annoksia olikin täytynyt melkoisesti vähentää. Helmikuun 28:ntena 1873 näyttäytyi aurinko ensi kerran napayön jälkeen.

Huhtikuun 24 päivänä alkoi rekiretki pohjoisnapaa kohti. Kolmella reellä, kaksi venettä mukaan ottaen, lähti kaikkiaan 16 miestä liikkeelle, Parry saari aluksi matkan määränä, jonne retkikunta monta vastusta voitettuaan saapuikin toukokuun 16 päivänä. Tälle saarelle viikon eväät jätettyään retkikunta, johon kuului 11 miestä, näillä 45 päivän eväät, kulki Phippsin saarelle, joka on leveydellä 80°42', edellisestä seuraava pohjoiseen päin, mutta sieltä näytti, korkealta vuorelta katsoen, edessäpäin oleva ajojää niin huonolta, että Nordenskiöld päätti luopua naparetkestä, koska päivämatkat olisivat supistuneet niin pieniksi, ettei olisi kauaskaan päästy. Hän lähti sen sijaan seuraamaan Koillismaan silloin aivan tuntematonta pohjoisrantaa itäänpäin, kulkeakseen sitten soveliaalta kohdalta maajäätikön poikki, joka kilpenä peittää koko Koillismaan. Se oli ensimmäinen tämäntapainen matka, mitä vielä oli tehty, ja otaksuttiin sillä olevan suuri tieteellinen merkitys.

Koillismaan poikki.

Phippsin saarelta Kap Platoniin, Koillismaan pohjoisimpaan kärkeen, retki kulki jään poikki, joka oli täynnään kolmesta kymmeneen metriin korkeita jääröykkiöitä. Saavuttuaan toukokuun 31:ntenä Saukkosaarelle Nordenskiöld nousi eräälle kalliolle, josta näkyi sekä itää että pohjoista kohti, eikä nähnyt maata millään suunnalla.

Edessä oleva sula sai hänet sitten kääntymään maajäätikölle. Tämä kohoo reunoiltaan 600—800 metrin korkuiseksi kilveksi, joka valuu itää kohti ja päättyy jyrkkään jääseinämään, jolle siltä puolen on mahdoton nousta. Kun jäätikön sisästä ei kohoa ensinkään vuoria, on tämä glasieririntama levein, mitä tunnetaan.

Kesäkuun 4:nä retkeilijät, Nordenskiöld ja Palander apulaisineen, nousivat maajäätikölle, jolla heidän ensimmäiset kokemuksensa olivat sangen vaaralliset. Nordenskiöld tästä kertoo: »Tuskin olimme kulkeneet 2,000 jalkaa edelleen, kun eräs miehistömme aivan tasaisella paikalla katosi niin sukkelaan, ettei edes ennättänyt apua huutaa. Kun säikähtyneenä katsoimme reikään, johon hän oli kadonnut, huomasimme hänen killuvan vetohihnan päässä, johon hän oli poronvetovyöstä kiinnitetty, syvän kuilun päällä… Hänet kiskottiin ylös, eikä hän ollut mitenkään loukkaantunut… Jos hänen käsivartensa olisivat luiskahtaneet vetoköydestä, joka oli vain yksinkertainen hihna, olisi hän ollut kuoleman oma.»

Jäätiköllä oli paljon haittaa jääsumusta, joka toisinaan täytti joka kuopan valkoisella läpinäkymättömällä hunnulla, niin että oli mahdoton vain näön mukaan erottaa pientä kuoppaa ammottavasta halkeamasta. Toisinaan taas »pieninkin tuulenpuuska ajoi pitkin jään tasaista pintaa hienoa lumipölyä, joka tunkeutui joka paikkaan ja oli meille yhtä kiusallista kuin erämaan hieno hiekka Saharassa matkustaville. Tämä hieno, tuulen uupumatta eteenpäin ajama lumipöly silitti ja kiilloitti maajäätikön yläpinnan, niin että mielestämme kuljimme pitkin voittamattoman moitteetonta ja tahratonta valkoista marmoripermantoa.»

Kesäkuun puolivälissä retkeilijät pari viikkoa kestäneen, 190 km pitkän vaelluksen jälkeen saapuivat maajäätikön eteläreunalle, jossa napamaiden punainen Saxifraga aivan jäätikön reunassa oli ensimmäinen toivottamaan heidät tervetulleiksi elävien ilmoille.

Varastojen ehtyminen pakotti retkikunnan jo heinäkuussa palaamaan kotimaahan yrittämättä edes käydä kuningas Kaarlen maalla, jolle ehkä olisi ollut mahdollista reellä kulkea.

Kaiken kaikkiaan olivat 1872—73 vuosien retken tulokset vähäiset verrattuina suuriin valmistuksiin, mutta vaikeudetkin olivat tavallista suuremmat ja sitä laatua, että niitä oli ennakolta mahdoton arvata.

Huippuvuorien fossiilit.

Ruotsalaisten retkikuntain tuomat kasvifossiilit sai käsitelläkseen sveitsiläinen professori O. Heer, joka tällä alalla oli aikansa etevin erikoistutkija. Tutkimustensa perustuksella hän saattoi päättää, että mioseenikaudella Huippuvuorilla oli rehevä kasvullisuus — kypressineen, koivuineen, sequoioineen, tammineen ja plataanineen — ja että ne samaan aikaan Grönlannin, Frans Josefin maan ja Novaja Zemljan kanssa kuuluivat yhteen suureen mantereeseen, jolla oli mannerilmasto.

Grönlanti.

Olemme jo lyhyesti maininneet ne yritykset, joita Tanskasta ja Norjasta tehtiin Grönlannin vanhain islantilaisten siirtokuntain etsimiseksi, ja kristinuskon tuomisesta eskimoille. Seuraavassa kerromme näistä toimista vielä muutamia lisäpiirteitä.

V. 1411 saapui Islantiin Grönlannista laiva, joka toi, mikäli on tiedossa, viimeisen tiedon Grönlannin islantilaisista siirtokunnista. Tämän laivan lähtiessä siellä vielä oli valkoisia siirtolaisia, mutta seuraava laiva, jonka matkasta meillä on tietoja, ei tavannut enää mitään.

Ei kuitenkaan aivan kauaa kulunut, ennenkuin heimolaiset valtameren tällä puolella jälleen muistivat Punaisen Eerikin siirtokunnat ja ryhtyivät toimiin päästäkseen uudelleen niiden yhteyteen ja viedäkseen niille apua ja — kantaakseen veroja, jos ne olivat tuon vuosisatasen säilyneet, jonka olivat olleet kateissa.

Jo kuudennentoista vuosisadan alkupuolella Tanskan kuningas Kristian II arkkipiispansa keralla suunnitteli retkeä Grönlantiin, mutta tuuma jäi toteutumatta. Fredrik I:n aikana sitä harkittiin Norjassa, mutta tämäkin aije raukesi. Vuosisadan keskivaiheilla Fredrik II ryhtyi puuhiin, mutta vasta kun Frobisher (II, s. 431) oli Grönlannissa poikennut ohi purjehtiessaan, ryhdyttiin Tanskassa täydellä todella retkikuntaa varustamaan. Sen johto uskottiin englantilaiselle John Alldaylle, joka oli ollut Frobisherin matkalla mukana, ja 26 p. elok. 1579 tämä retkikunta, johon kuului kaksi laivaa, todella saapui Grönlantiin, mutta ei jäiden vuoksi päässyt maihin, vaan palasi tyhjin toimin takaisin. Luultavasti se pyrki itärannalle, joka aina on melkein saavuttamaton, sillä itärannalla luultiin Eystribygdin, Eerik Punaisen pääsiirtokunnan olevan.

V. 1581 Mogens Heinesen, Bergenissä asuva färöläinen, teki omalla kustannuksellaan uuden yrityksen, mutta tämäkään kokenut purjehtija ei päässyt maihin.

Uutta vauhtia saivat tanskalaisten yritykset, kun John Davis (II, s. 457) kolmella matkalla oli tutkinut Grönlannin lounaisrannikon leveydelle 72°12' saakka. Kuningas Kristian IV, jota jalojen metallien toivo suuresti kannusti, lähetti v. 1605 kolme laivaa, jotka etsiskelivät Grönlannin rantoja tarkemmin, mutta eivät tavanneet muita asukkaita kuin eskimoita, joista viisi väkisin tuotiin Tanskaan. Eripuraisuus ja miehistön niskoittelu estivät suuriakaan aikaansaamasta. Seuraavana vuonna kuningas lähetti viisi laivaa, mutta näiden matka oli niin vastuksellinen, etteivät ne muuta aikaan saaneet kuin ryöstivät mukaansa viisi alkuasukasta. Vaikka nämä suuret yritykset olivat niin huonosti päättyneet, lähetettiin v. 1607 vielä kaksi laivaa Eystribygdiä etsimään, mutta kun vanhan siirtokunnan yhä luultiin olevan itärannalla, joka on jäiden saartama, ja väkikin kapinoi, täytyi retkikunnan palata takaisin tyhjin toimin. Näillä retkillä oli, paitsi muita englantilaisia, mukana myös kuulu William Baffin.

Seuraavina aikoina sekä englantilaiset että hollantilaiset tutkivat Grönlannin rantoja, jälkimmäiset seuraillen itärantaakin sangen kauas pohjoiseen, mutta tanskalaiset sitä vastoin jättivät sikseen asutuksien etsiskelyn, vaikka he lähettivätkin näille vesille pyyntialuksia. Seitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla lähetettiin tutkimusretkikuntiakin, mutta ne eivät saaneet sanottavia aikaan.

Hans Egede.

Hans Egede, eskimoitten apostoli, joka oli syntynyt Frondnäsissä Ruijassa, oli Lofotenissa pappina, kun hänen mielessään kypsyi ajatus lähteä Grönlannin vanhoja siirtokuntia etsimään ja kristinuskoa levittämään. Perustettuaan Bergenissä pienen kauppakomppanian yrityksensä tueksi hän toukokuun 3:ntena 1721 lähti Grönlantiin, rakentaen ensimmäisen asemansa »Toivon saarelle», lähelle nykyistä Godthaabia, samojen suurien vuonojen suuhun, joiden varrella muinoisen Vestribygdin talot olivat.

Asemaltaan Egede aluksi teki joka suunnalle retkiä tutustuakseen maahan ja kansaan. Jo v. 1723 kehoitti Tanskan kuningas häntä kaikin mokomin pyrkimään Grönlannin itärannalle Eystribygdiä etsimään. Egede lähtikin sitä varten hakemaan salmea, jonka luultiin kulkevan Grönlannin poikki ja jota olisi ollut mukavin kulkea itärannalle, mutta kun hän tuli sille paikalle, jossa kartan mukaan salmen piti olla, ei siitä löytynyt kuin syvä vuono ja eskimot vakuuttivat, ettei semmoista salmea ole Grönlannissa missään. Egede koetti nyt kulkea itärannalle Kap Farvelin ympäri, mutta väkensä vastahakoisuuden vuoksi hänen täytyi luopua tästäkin yrityksestä.

Viisitoista vuotta Egede vaikutti Grönlannissa eskimoitten kesken lähetyssaarnaajana, vaimonsa uskollisesti avustamana. Monta vastoinkäymistä hänen täytyi tällä ajalla voittaa. Kauppakomppania lakkautti toimintansa, mutta sen sijaan Tanskan hallitus alkoi pitää Grönlannista huolta, lähettäen sinne v. 1728 maaherran virkamiehineen, ja tämän ensi työ oli muuttaa Egeden asema mantereelle, jonne Godthaab syntyi. Seuraavana vuonna maaherra kulki lähellä olevan pitkän Ameralik vuonon päähän yrittääkseen maan poikki itärannalle, mutta tämä yritys osoittautui kerrassaan mahdottomaksi.

Tanskan hallitus aikoi taas heittää Egeden oman onnensa nojaan, mutta muutti lähetyssaarnaajan pyynnöstä mieltään ja sen sijaan lähettikin Grönlantiin enemmän lähetyssaarnaajia, kolme hernhutilaisveljestä, jotka lähelle Godthaabia perustivat asemansa. Eräs Kööpenhaminan etevimmistä kauppiaista sai Grönlannin kaupan erikoisoikeudekseen ja hänen toimestaan perustettiin useita uusia kauppa-asemia. Egede muutti v. 1735 vaimonsa kuoltua Kööpenhaminaan, jossa hän kuolemaansa saakka valmisteli Grönlantiin lähetyssaarnaajia.

Muinoinen Eystribygd.

V. 1751 lähetettiin Godthaabista Peder Olser Wallöe pyrkimään eteläniemen ohi itärannalle, Eystribygdiä etsimään. Hänellä oli vain yksi iso eskimovene, umiak, ja kuusi eskimoseuralaista, joista neljä oli naisia, mutta rohkeasti hän kuitenkin lähti matkaan, tutkien ennen talven tuloa tarkkaan suuren saarekkaan Tunnudliarbik vuonon ja sen eteläpuolella olevan Igaliko vuonon, joista edellisen, vanhan Eerikin vuonon, pohjassa oli Punaisen Eerikin talo Brattahlid, jälkimmäisen, vanhan Einarin vuonon, pohjukassa Gardat, Grönlannin muinainen piispankartano. Myöhemmin on näiden vuonojen rannoilta löydetty 150 talon rauniot, mutta Wallöe ei näytä aavistaneen, että tämä todella oli muinoinen Eystribygdi. Talvi yllätti hänet Igaliko-vuonossa, jonka suuhun, myöhemmin perustetun Julianehaabin seudulle, hän asettui seuraavaa kesää odottamaan.

Jo seuraavassa huhtikuussa Wallöe kulki edelleen Agluitsok vuonoon, joka on kappaleen matkaa lähempänä eteläpäätä ja jossa saadaan erinomaisen runsaasti Grönlannin silliä, Mallotus arcticusta. Kesäkuussa hän saapui Unartokin lämpöisille lähteille ja heinäkuun 6 p. ensi kerran leiriytyi Grönlannin itärannalle. Vain satakunnan kilometriä hän pääsi itärantaa nousemaan, sitten jäät pakottivat palaamaan takaisin ja paluumatkalla viettämään Agluitsok-vuonossa toisenkin talven, ennenkuin pääsi siirtokuntiin. Retken tulokset olivat varsinaiseen tarkoitukseen nähden aivan kielteiset, mutta sillä oli suuri maantieteellinen merkitys.

V. 1774 Tanskan hallitus otti Grönlannin kaupan omiin käsiinsä ja perusti seuraavana vuonna Julianehaabin, johon pian sen jälkeen syntyi lähetysasemakin. Jälleen lähetettiin laivaretkikunta itärannalle pyrkimään, mutta huonosti johdettuna se meni kerrassaan myttyyn. Hans Egeden pojanpoika Kristian Egede teki sitten pienemmällä purjelaivalla montakin yritystä, mutta ne raukesivat kaikki jääesteiden ja myrskyjen vuoksi tyhjiin.

Sen verran Kristian Egede kuitenkin luuli saaneensa selville, ettei Eystribygdiä tarvinnut Grönlannin itärannalta etsiä, ja holsteiniläinen oppinut von Eggers julkaisi v. 1792 tutkimuksen, jossa hän kaikkien koottujen ainesten nojalla tuli siihen johtopäätökseen, että Punaisen Eerikin siirtokunta olikin ollut Grönlannin länsirannan eteläosassa. Tanskassa tämä käsitys nyt pääsi valtaan ja samalla itärannikko menetti vetovoimansa ja huomio seuraavana aikana kiintyi länsirannan tutkimukseen ja sen luonnonvarain hyödyntämiseen.

Jo viime vuosisadan alkupuolella joutui Grönlannin luonto tieteellisenkin tutkimuksen alaiseksi. Karl Ludwig Giesecke, joka nuorempana oli ollut näyttelijä ja kirjailija ja muun muassa kirjoittanut suurimman osan Mozartin »Taikahuilun» libretosta, sekä sittemmin ruvennut mineralogiaa harrastamaan ja nimitetty preussilaiseksi vuorineuvokseksi, oli Fär-saaret tutkittuaan v. 1807 matkustanut Grönlantiin hankkiakseen sieltä näytteitä kivennäiskauppaansa. Napoleonin sotien vuoksi hän tuli viettäneeksi täällä kahdeksan vuotta ja sillä ajalla hän oppi tuntemaan Grönlannin länsirannikon tarkemmin kuin kukaan muu. Hänen tutkimuksensa loivat perustuksen Grönlannin geologialle.

Tanskalainen Morten Wonnskjold teki samoihin aikoihin Grönlantiin kasvitieteellisen tutkimusretken. Kotimaahan palattuaan hän julkaisi teoksen, jossa hän uudelleen kannatti sitä käsitystä, että Eystribygd perältäkin oli ollut itärannikolla, ja siten tämä vanha harhaluulo uudelleen pääsi joksikin aikaa vallitsevaksi.

Scoresbyt itärannikolla.

Ensimmäiset, jotka, Wallöetä lukuunottamatta, todella pääsivät Grönlannin salaperäiselle itärannalle ja tutkivat sitä melkoisen matkan, olivat skotlantilainen valaanpyytäjä William Scoresby ja hänen samanniminen poikansa.

Vuonna 1817 englantilaiset valaanpyytäjät, nuorempi Scoresby muiden mukana, syysmyöhällä toivat sen tiedon, että Grönlannin ja Huippuvuorien väliltä oli lähtenyt liikkeelle suunnattomat määrät ajojäitä. Englannissa tästä päätettiin, että tilaisuus arktisiin tutkimuksiin oli tavallista suotuisampi, ja John Ross sen johdosta seuraavana vuonna lähtikin jäämerenmatkalleen, josta olemme ennen kertoneet. Vasta v. 1822 Scoresbyt lähtivät liikkeelle tutkiakseen Grönlannin itärannikkoa, jonka nyt otaksuttiin olevan helpomman saavuttaa. Grönlannin itärannan he tapasivat leveydellä 74°6' ja kartoittivat sitä leveydelle 69°13', löytäen suuren Scoresbyn-salmen eli vuonon ja nousten neljässä kohden maihin. Alkuasukkaita he eivät tavanneet, vaikka kyllä heidän asumustensa pohjia, mutta eläinkunta oli odottamattoman runsas, joka taas johtui itärannikon runsaasta ruohokasvullisuudesta. Etenkin peuroja ja jääkarhuja oli runsaasti, hyönteisiä suunnattomasti. Scoresbyittenkin varsinainen tarkoitus oli Eystribygdin löytäminen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään.

Seuraavana vuonna kapteeni Clavigering jatkoi Scoresbyitten työtä. Hän tapasi Grönlannin rannan leveydellä 74°30', pohjoisempana siis kuin Scoresbyt. Jätettyään kapteeni Edward Sabinen eräälle saarelle pendelihavainnoita tekemään Clavigering teki rantaa pitkin venematkan pohjoista kohti, tavaten sulaa vettä ja lauhkeita ilmoja. Vieläpä hän tapasi alkuasukkaitakin, jotka sanomattomasti hämmästyivät valkoisia vieraitaan, mutta paljon arasteltuaan kuitenkin lopulta taipuivat tekemään heidän tuttavuuttaan.

Graah.

Nämä retket herättivät Tanskassa mitä suurinta huomiota, etenkin kun pelättiin jonkun ulkovallan ehkä anastavan Grönlannin itärannan — vain sattuma oli estänyt Scoresbyta valtaamasta tutkimansa rannan Suur-Britannialle. Tanskan hallitus lähetti luutnantti W.A. Graahin luonnontutkija J. Vahlin ja mineraloogi Pinglin kanssa nousemaan Grönlannin itärantaa etelästäpäin veneillä aina siihen saakka, minne Scoresbyt olivat päässeet.

Tutkittuaan Julianehaabin seudun vanhoja raunioita Graah kahdella suurella nahkaumiakilla eli naistenveneellä 1829 lähti maaliskuussa nousemaan Grönlannin itärantaa, mukanaan neljä tanskalaista ja viisitoista eskimoa, joista kymmenen oli naisia. Matka edistyi aluksi jäiden vuoksi hyvin hitaasti. Graah oli niin tottumaton hoitamaan tämmöisiä hataroita aluksia, että eskimot toinen toisensa jälkeen hylkäsivät hänet, kunnes hänellä lopulta oli vain kaksi miestä ja kuusi naista. Siitä huolimatta hän kuitenkin tunkeutui pohjoista kohti pitkin tätä 300 metrin korkuista vuonoista rannikkoa, josta valtavat jäävirrat pistivät nokkiaan mereen ja toisinaan suurella pauhulla »poikivat» satakin jäävuorta päivässä. Oikealla puolella meressä oli etelää kohti virtaava ajojäävyöhyke, joka erotti rantaveden aavasta merestä. Matka kuitenkin edistyi niin hyvin, että Graah heinäkuun 22:sena saavutti »Vendom saaren» leveydellä 65°15'.

Graah palasi sitten takaisin leveydelle 63°20', viettäen täällä Nukarbikissa talvea. Täälläkin oli verraten runsas kasvullisuus ja talvi oli — Atlantin meren vaikutuksesta — sangen lauha, etenkin Amerikan napasaariston talviin verraten. Vielä lokakuun lopulla satoi vettä ja helmikuun loppuun saakka säät olivat sangen lauhat. Kevätpuolella pakkanen koveni, mutta kovinkin pakkanen oli vain -21°C. Ruokatavarat kuitenkin hupenivat niin vähiin, että Graah jo pelkäsi eskimoitten rupeavan ihmislihaa syömään; Grönlannin itärannikolla sitä ankarina hätäaikoina todella sattuu.

Muutoin itärannikon asukkaat Graahin mielestä kaikin puolin olivat etevämpää rotua kuin länsirannikon. He olivat isokasvuisia ja rotevia, naiset hyvän näköisiä ja luonteeltaan he olivat niin hyväntahtoisia, rehellisiä ja kunnollisia, ettei maailmassa parempaa kansaa.

Jo huhtikuun 5:ntenä v. 1830 Graah lähti paluumatkalle. Veneen hataruuden, naisten heikkouden ja kalvavan nälän vuoksi paluumatka oli kovin rasittava, etenkin Graahille itselleen, joka oli koko talven ollut sairaana. Vasta lokakuun puolivälissä hän saapui lounaisrannalle Fredrikshaabiin, jossa hän lähetyssaarnaajilta sai hoitoa ja apua.

Graahin matka oli maantieteellisiin tuloksiinsa nähden sangen tärkeä. Lisäksi se vihdoinkin oli epäämättömästi todistanut, ettei vanha Eystribygdi ole voinut olla itärannikolla. Vasta vuosisadan lopulla tanskalainen kapteeni Daniel Bruun selvitti kysymyksen, tutkien sekä Eystribygdin että Westribygdin ja kartoittaen suurimman osan niiden vanhoista taloista ja kirkoista.

Itärannan eskimot alkoivat Graahin retken johdosta käydä kauppaa länsirannalle, jonne osa heistä kokonaankin muutti.

Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.

August Petermann, Gothan tunnetun maantieteellisen laitoksen johtaja, oli kauan kehoittanut maanmiehiään entistä tehokkaammin ottamaan osaa napatutkimuksiin. V. 1868 varustettiinkin pieni »Germania» niminen purjealus Karl Koldeweyn johdolla Grönlannin itärannalle tukeutumaan, mutta sen täytyi palata takaisin tyhjin toimin.

Koldeweyn retki.

Jo seuraavana vuonna kapteeni Koldewey kuitenkin saattoi uudistaa yrityksen paremmin varustettuna. Itse hän johti uutta »Germania» nimistä, varta vasten rakennettua höyrylaivaa ja apulaivana seurasi »Hansa» niminen purjelaiva. Monta etevää tiedemiestä oli mukana, tunnetuin itävaltalainen upseeri Julius Payer, jonka retkistä saamme myöhemmin puhua vielä enemmän. Hän oli topograafi ja kokenut alppikiipeilijä. Retkikunnan piti pyrkiä Grönlannin itärannikkoa pohjoiseen niin kauas kuin suinkin, Petermann kun luuli sitä tietä helpoimmaksi päästä navalle.

Ahtojäävyöhykkeen läpi tunkeutuessaan saksalaisten molemmat laivat kuitenkin sumussa erosivat, eivätkä sen koommin toisiaan tavanneet, »Hansa» joutui niin ahtaalle jääröykkiöiden keskelle, ettei se enää päässyt pois, vaan ajautui niiden mukana avuttomana etelää kohti. Lopulta jäät runtelivat sen niin pahasti, että se upposi. Miehistö, 14 henkeä, oli kuitenkin ajoissa pelastanut ruokatarpeita, hiiliä ja muita varustuksia jääkentälle, jonka leveys oli nelisen kilometriä. Lumesta he rakensivat majan ja siinä elivät, merivirran kuljettaessa jäälauttaa etelää kohti. Rajut myrskyt kuitenkin murtivat jääkenttää murtamistaan, niin ettei se lopulta ollut kuin pariasataa askelta leveä, ja lopun lopuksi se aivan majan alla hajosi kahtia ja haaksirikkoisten täytyi pelastua veneihin. Pian jäät kuitenkin piirittivät heidät uudelleen ja heidän täytyi nousta uudelle jääkentälle asumaan. Lopulta väylä kuitenkin aukeni ja haaksirikkoiset saattoivat, kahdeksan kuukautta jäiden mukana ajeltuaan, veneillään soutaa Grönlannin eteläpäässä olevalle lähetysasemalle. »Hansan» miesten vaarallinen jääretki oli siis samanlainen kuin »Polariksenkin» miehistön retki Baffinin lahdessa.

Parempi onni oli »Germanialla». Se tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi ja tapasi Grönlannin rannalla sulaa vettä. Mutta 75 1/2 leveysasteella tuli jää vastaan ja retkikunnan täytyi ruveta talvitiloille Sabinen saaren suojaan. Rannikko nimitettiin Kuningas Wilhelmin maaksi, ja Payer kartoitti sen rekiretkillä 77:lle leveyspiirille saakka.

Koldewey tosin yritti tunkeutua rantaa pitkin laivalla vielä kauemmaksi pohjoista kohti, mutta jo suurelta Shannonin saarelta hänen täytyi jäiden vuoksi palata takaisin Sabinen saaren suojaan, johon hän asettui talveksi. Vielä samana syksynä tehtiin eri suunnille kaksi lyhyttä rekiretkeä, joita Payer johti, ja kartoitettiin rannikon suurenmoisia alppimaisia vuonoja, niemiä ja jäävirtoja ja tutkittiin kasvullisuutta, joka runsaudellaan herätti retkeilijäin ihastusta. Paitsi ruohoja kasvoi täällä pajuja ja koivujakin, mutta suurimmatkaan koivut eivät kehittyneet kuin muutaman senttimetrin mittaisiksi.

Marraskuun 5:ntenä nähtiin aurinko viimeisen kerran ja vasta helmikuun alussa se uudelleen kohosi taivaanrannan yläpuolelle. Karhut, jotka olivat olleet retkikunnan uskolliset naapurit, katosivat, peurat ja myskihärät niinikään, vetäytyen luultavasti vuonojen perukkoihin, missä laitumet olivat paremmat. Talvi kului muuten hyvin, mutta hirmumyrskyjen kaltaiset lumituiskut tekivät toisinaan elämän tukalaksi ja uhkasivat kerran laivankin hukuttaa rikkoessaan monen metrin vahvuisen jään aivan sen perän takaa. Tammikuussa säät olivat kauniit, mutta pakkasta oli toisinaan -25—40 C. astetta. Revontulet olivat suurenmoiset ja niitäkin tutkittiin. Helmikuun 3:ntena nousivat retkeilijät vuorelle tervehtimään aurinkoa, joka jälleen nousi taivaanrannan yläpuolelle. Paikalla alettiin taas tehdä lyhyitä rekiretkiä, joilla kuitenkin täytyi olla alati varuillaan jääkarhuja vastaan. Moni joutui jo hyvinkin ahtaalle jääkarhun kimppuun käydessä ja erästä tiedemiestä karhu, hänen päähänsä vamman iskettyään, laahasi mukanaan 400 askelta, ennenkuin muut ennättivät hätään.

Helmikuussa raivosivat kuitenkin uudelleen lumimyrskyt ja lämpömittari aleni -40 asteeseen C, mutta elohopea ei kuitenkaan jäätynyt. Yleensä talvi oli leudompi, kuin tämmöisessä arktisessa luonnossa olisi odottanut.

Maaliskuun 24:ntenä lähtivät Payer, Koldewey ja kuusi miestä pitkälle rekiretkelle, tutkiakseen Grönlannin rantaa pohjoista kohti. Kauaksi ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tultiin tuiki tuntemattomille seuduille. Grönlannin ranta oli edelleenkin täynnään vuoria, vuonoja, jäävirtoja, ja oli kaiken kaikkiaan suurenmoisen kaunis. Retkikunta kulki jäätä pitkin. Pohjoista kohti jäävuorien luku yhä lisääntyi. 77:ltä pohjoiselta leveysasteelta retkikunnan täytyi eväitten niukkuuden vuoksi kääntyä takaisin. Tämä kohta jäi sitten moneksi vuosikymmeneksi Grönlannin itärannikon pohjoisimmaksi tunnetuksi. Paluumatka oli vielä vaivalloisempi kuin menomatka retkeilijäin voimain uupumisen ja nälän vuoksi, mutta huhtikuun lopulla he kuitenkin saapuivat onnellisesti laivaan. Matkan varrella he tapasivat tälläkin rannalla eskimoitten entisten asunnoitten pohjia.

Jo toukokuun 8:ntena Payer lähti uudelle retkelle, tutkiakseen Sabinen saaren kohdalla olevia suuria vuonoja. Suojat, likomärät kelit vaikeuttivat nyt tavattomasti kulkua.

Kesäkuussa Koldewey valmistautui lähtemään paluumatkalle, mutta vasta heinäkuun 22:ntena väylä aukeni. Kun kesä näytti suotuisalta, koetti hän laivalla tunkeutua pohjoista kohti, mutta jäät tuota pikaa sulkivat tien. Hän kääntyi silloin etelää kohti ja sinne päin oli sulaa. Kap Franklinin tuolla puolen löytyi erään vuonon suu, jota ei kartoilla ollut ensinkään; tämän vuonon löydöstä ja tutkimisesta tulikin sitten koko matkan loistokohta.

Payer nimitti vuonon hallitsijansa kunniaksi »Keisari Frans Josefin vuonoksi».

Frans Josefin vuono.

Vuonon suulla kohosi suoraan merestä 1 200 metrin korkuiset äkkijyrkät kallioseinämät ja näille Payer kiipesi, nähdäkseen vuonon sisustaan. »Mikä odottamaton näkö täällä ihastuneelle katseelle paljastui! Suunnaton, lukemattomien hohtavien jäävuorien peittämä vuono lepäsi lännessä jalkaimme alla, sulkien haaroineen helmaansa korkeita, jäätikön peittämiä kallioita, osaksi todellisia saaria, jyrkkäin kallioseinämäin piirittämättä, vuonon suu täynnään lukemattomia pieniä saaria. 70 km kauempana lännessä näimme erään vuonon päähaaroista poikkeavan länttä kohti 2400 m korkuisen vuorenharjanteen juurella. Etelässä Parryn yksinäinen kallioniemi pisti kauas mereen, ahtojäiltä tien sulkien, ja yli vielä selvittelemättömäin lahtien, niemensuikaleitten, vuorenjonojen ja jäävirtain vaelsi katse 100—110 km päässä olevalle, ehkä 3000 metriä korkealle 'Wernerin vuoristolle', jonka muodot muistuttivat Tyroolin Dolomiittteja».

»Germania» lähti paikalla sulaan vuonoon sitä kartoittamaan ja tutkimaan. Se haara, johon se laski, oli noin 7—10 km levyinen ja niin syvä, ettei 1,000 metrin luotilangalla tavattu pohjaa. Rannat olivat äkkijyrkkiä kallioseinämiä ja yli 600 metrin korkuisia jäävuoria uiskenteli vuonon pinnalla. Valtavia jäävirtoja päättyi monen kilometrin leveisin rintamin vuonoon.

Höyrykattilan huonon kunnon vuoksi »Germania» ei saattanut tutkia vuonon kaikkia mutkia, vaan retkikunnan täytyi tyytyä siihen, että kiipesi korkealle vuorelle saadakseen sieltä yleissilmäyksen. »Alppilaaksojemme reheväin niittyjen asemasta lepäsi täällä jalkaimme alla 2,100 metrin syvyydessä vuonon tumma vedenpinta. Lukemattomia jäävuoria, etäältä nähden kuin hohtavia helmiä, uiskenteli sen pinnalla ja hirmuinen vuorenseinä näytti suistuvan siihen äkkijyrkkänä. Kaikilta vuoripengermiltä, joka laaksosta laskeutui jättiläismäisiä jäävirtoja valtavan kalliosolan syvyyteen, ja niiden alapään korkeista jääseinämistä lohkeilivat nuo uljaat jäävuoret, jotka luode ja vuoksi ja merivirta sitten kuljettivat vuonon sokkeloista ulos valtamereen. Enemmän kuin mikään muu kiinnitti huomiotamme lännessä näkyvä valtava jääpyramidi. Se kohosi noin 1,520 metriä yli korkean vuorenharjanteen, joka kulki pohjoisesta etelään.» Sille annettiin nimeksi »Petermannin huippu», mutta Payer erehtyi koko joukon sen korkeudesta, uudempien mittauksien mukaan Petermannin huipun korkeus kaikkiaan on 2,800 metriä. Siitä laskeutui mereen jäävirta, jonka rintamaseinän leveys oli 6—7 kilometriä.

70 kilometriä »Germania» vielä kulki keisari Frans Josefin vuonoa länteen päin, löytäen yhä uusia salmia, joita se ei kuitenkaan voinut tutkia. Välttääkseen toisen talvehtimisen sen täytyi kesken lähteä paluumatkalle. Kun se syyskuun 11:ntenä 1870 saapui takaisin Weserin suulle, ei sieltä saatu luotsia, ei nähty merimerkkejä ja kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Retkikunnan poissa ollessa oli puhjennut Saksan ja Ranskan välinen sota. »Hansan» miehistö oli saapunut kotimaahan kymmenen päivää aikaisemmin.

Retkikunnan sekä maantieteelliset että luonnontieteelliset tulokset olivat mitä suuriarvoisimmat, vaikk'eivät ne herättäneetkään yleistä huomiota, kotimaassa kun sota täytti kaikkien mielet. Geologiset tulokset valaisivat paljon sitä maayhteyttä, joka Grönlannin ja Euroopan välillä on ennen muinoin ollut ja jonka tunteminen on elimellisen luomakunnan levenemisen ymmärtämiselle niin tärkeä.

Grönlannin maajäätikkö.

Paljon ennen kuin Grönlannin rannat olivat kauttaaltaan tunnetuiksi tulleet, oli sen laaja sisäosa kiihoittanut tutkijain uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Kaikkialla, missä vain oli vähänkin matkaa merenrannasta kuljettu, oli kuitenkin tullut vastaan valtava, yhtämittainen, ylipääsemätön jääpenkka, jonka haljenneiden, kuiluisten jyrkänteiden päälle näytti toivottomalta yrittääkään. Mitä oli tämän suunnattoman jäämuurin takana? Eskimot sitä pelkäsivät taikauskoisella kammolla eivätkä uskaltaneet lähteä sen päälle yrittämäänkään, valkoisten mielikuvitus sijoitti sinne ihania laaksoja ja vihantia nurmikoita, sillä sisämaasta rannikolle puhaltava tuuli oli kumman leuto.

Paars.

Jo v. 1728 lähti tanskalainen majuri Claus Enevold Paars tätä kysymystä ratkaisemaan. Hänen aikomuksensa oli kulkea sisämaan poikki itärannalle pakottamaan Eystribygdiä veroa maksamaan. Paarsilla oli sitä varten kerallaan sotaväkeä ja yksitoista hevosta. Hevoset kuolivat jok'ainoa, ennenkuin oli jäätiköllekään päästy, eivätkä sotamiehetkään, joilla oli mukanaan vaimot ja lapset, päässeet maajäätikön reunaa edemmäksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin yritti kauppias Lars Dalager tätä tietä päästä vanhoja veriheimolaisiaan tavaroineen onnellistuttamaan, mutta 13 kilometriä kuljettuaan hänen oli kauniisti palaaminen takaisin koruineen, helyineen.

Sitten kului päälle 100 vuotta, ennenkuin seuraava yritys tehtiin. Amerikkalainen naparetkeilijä Isaak Hayes nousi, kuten olemme ennen kertoneet, Foulke vuonossa Luoteis-Grönlannissa maajäätikölle ja väittää kolmessa päivässä kulkeneensa sitä pitkin 90 kilometriä. Nansen ei kuitenkaan pidä tätä mahdollisena.

Vähän myöhemmin, v. 1867, yrittivät englantilaiset alppikiipeilijät Brown ja Whymper nousta maajäätikölle, mutta heidänkin yrityksensä meni aivan myttyyn. He tapasivat jäätä, jolta kesälämpö oli sulattanut kaiken lumen, ja tämä jää oli niin täynnään lukemattomia rosoja, etteivät he päässeet eteenpäin kuin moniaita kilometrejä, ennenkuin koirain vetämät reet särkyivät aivan kelvottomiksi.

Nordenskiöld maajäätiköllä.

Grönlannin maajäätikkö herätti kuitenkin yhä suurempaa mielenkiintoa tieteellisessä maailmassa ja v. i 1870 A.E. Nordenskiöld teki matkan Länsi-Grönlantiin tämän maantieteellisen kysymyksen valaisemiseksi.

Hän lähti yhdessä Lundin kasvitieteen professorin Berggrenin kanssa sisämaanmatkalleen Aulatsivik-vuonosta, joka on 100 kilometriä Jakobshavnista etelään, toivoen siellä tapaavansa semmoisen kohdan maajäätikön reunaa, joka olisi verraten liikkumaton ja jossa sen vuoksi olisi vähemmän halkeamiakin. Ja nousu maajäätikölle heille onnistuikin. Kahdeksassa päivässä he pääsivät etenemään sen lakea piikin 50 kilometriä. Mutta sitten eskimot, jotka olivat heidän kuormankantajinaan, tekivät tenän ja Nordenskiöldin täytyi palata takaisin. Hän oli kuitenkin ensimmäisenä saanut käsityksen tämän suunnattoman jääpeitteen yläpinnalla vallitsevista omituisista oloista, lumi-ilmiöistä, joita tuskin missään muualla tapaa, järvistä, lumisoista, puroista, joista, joita jäätikön pinnalla juoksee, ja mahtavista könkäistä, jotka suistuvat maajäätikön halkeamiin synkkiin syvyyksiin ja jäätunneleissa jatkavat matkaansa ikäänkuin Karstin kalkkialueen maanalaiset joet, vuorenhuipuista, »nunatakeista», jotka reunoilla kohoavat jäätikön syleilystä kuin yksinäiset tulivuorenkeilat valtameren keskeltä.

Seuraavan yrityksen teki Jensenin johtama tanskalainen retkikunta v. 1878. Se oli mitä parhaiten varustettu, mutta kohtasi niin vaikeata jäätä, sumua ja lumimyrskyjä, ettei se kolmisen viikkoa kestäneellä retkellään päässyt paljoakaan kauemmaksi kuin Nordenskiöld. Ruokavarain puute ja jalkineiden hajoaminen pakotti sen rannikolle palaamaan.

V. 1883 Nordenskiöld teki uuden yrityksen, joka onnistui paljon paremmin. 18 päivässä hän kulki jäätikön reunalta 117 kilometriä sisämaahan päin ja saavutti 1,500 metrin korkeuden. Edellisellä yrityksellä saavutettu korkeus oli ollut vain 600 metriä. Maajäätikkö siis kilven tavoin kohoamistaan kohosi. Paluukohdaltaan Nordenskiöld lähetti molemmat mukanaan olevat lappalaiset vielä kauemmaksi yrittämään, ja he väittivät 58 tuntia kestäneellä hiihtomatkallaan edenneensä vielä 230 kilometriä kauemmaksi. Nansen ei kuitenkaan luule heidän päässeen 70 kilometriä etäämmäksi. Vaikk'eivät lappalaisetkaan etäisimmästä kohdastaan nähneet muuta kuin samaa ainaista lumikenttää, oli Nordenskiöld kuitenkin edelleenkin vakuutettu siitä, että Grönlannin sisäosat olivat sulat. Hän arveli ehkä joutuneensa jääselänteelle, joka kulki tämän sulan alueen poikki. Nordenskiöldin käsityksen mukaan ei Grönlannin lumentulo olisi riittänyt koko maata jäähän peittämään. Mutta Grönlannin maajäätikkö lieneekin jääkauden aikuinen. Nykyisin se kaikkialla reunoillaan taantumistaan taantuu. V. 1886 Peary ja Maigaard kulkivat maajäätiköllä 160 km 23 päivässä, mutta heidän matkailmoitustaan toiset epäilevät.

Nansenin hiihtoretki Grönlannin poikki.

Kun oli kulunut muutamia vuosia Nordenskiöldin toisesta retkestä, esitti eräs nuori norjalainen, Fridtjof Nansen nimeltään, uhkarohkean tuuman Grönlannin sisäosien salaisuuksien paljastamiseksi. Hän lupasi hiihtää Grönlannin poikki autiolta itärannalta länsirannalle, jolla melkein kaikki siirtokunnat ovat ja jonne siis on uupuneena turvallisempi saapua.

Tuumaa pidettiin mielettömän uhkarohkeana, mutta siitä huolimatta Nansen sen toteutti. Yhdessä Otto Sverdrupin, kahden muun norjalaisen ja kahden lappalaisen keralla hän norjalaisella pyyntialuksella kulki Grönlannin itärannikolle. Hänen aikomuksensa oli nousta maihin Sermilik vuonossa, mutta laiva ei päässyt tunkeutumaan ahtojäiden läpi, vaan jätti retkikunnan veneineen varustuksineen etelää kohti matkaavien jäiden ulkoreunaan, ja ennenkuin Nansen suunnattomien ponnistusten kaupalla ja monet vaarat vältettyään pääsi ahtojäiden poikki rannalle, olivat jäät kuljettaneet retkikuntaa Umivikiin saakka, joka on 65:llä leveyspiirillä. Aikaakin kului tämän kautta hukkaan kuukauden päivät, mutta sen sijaan oli maajäätikölle nousu Umivik vuonon rannalta vähän helpompaa. Sangen suuren työn takana se oli sittenkin ja paljon vaarallisia halkeamia oli kierrettävä tai niiden yli kuljettava.

Ilman lämpöisyyden vuoksi kuljettiin alussa yöllä. Mutta sitten yöt muuttuivat kovin kylmiksi — kesä teki jo loppuaan, ja toisina öinä oli -50° pakkasta — ja reet luistivat kuivan lumen pinnalla niin huonosti, että kuljettiin päivällä. Suunta oli ensin luoteinen, sillä Nansen aikoi saavuttaa Kristianshaabin siirtokunnan, joka on lähellä Disko-saarta ja Jakobshavnia, mutta kun kahtenatoista päivänä oli halkeamien, lumimyrskyjen ja sateitten vuoksi päästy vasta muutama kymmen kilometriä eteenpäin, muutettiinkin suunta etelämmäksi, kohti Godthaabia. Nansen toivoi siten saavuttavansa länsirannan, ennenkuin viimeinen laiva ennättäisi lähteä Eurooppaan. Vähitellen jäätikön pinta parani, kuta korkeammalle noustiin, halkeamat katosivat, viimeisetkin nunatakit vaipuivat näköpiirin alle ja rannaton aaltoileva lumikenttä oli edessä. Mutta tämä lumilakeus kohosi kohoamistaan, kuten ilmapuntari ja punnituskone osoittivat, kunnes retkikunta oli 2,700 metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä korkeudelta lumikentän pinta taas alkoi aleta, ensin hyvin verkkaan, sitten reunoja kohti nopeammin. Kelit, jotka jääkilven keskiosissa pehmeän lumen ja ankaran pakkasen vuoksi olivat huonot, paranivat länsirinteellä ja pitkiä matkoja retkikunta saattoi kulkea purjein kovan hangen pintaa. Jääkilven länsireuna oli täynnään suunnattomia halkeamia ja alas laskeminen oli ylen vaarallista ja aikaa vaativaa. 40 päivää kestäneen vaelluksen jälkeen oli kuitenkin tuo 560 km pitkä matka maajäätikön poikki kuljettu ja saavuttiin Ameralik vuonon rannalle. Siellä rakennettiin kiireesti vene kepeistä ja öljykankaasta, ja sillä kuljettiin Godthaabiin. Viimeinen laiva oli kuitenkin ennättänyt jo lähteä ja retkikunnan täytyi viettää talvi Grönlannissa. Tämän talven kuluessa Nansen perehtyi eskimoitten elämänlaatuun ja se oppi oli hänen pelastuksensa myöhemmin, »Framin» suurella napamatkalla.

Vaikka Nansen olikin kulkenut vain Etelä-Grönlannin poikki, osoitti hänen matkansa kuitenkin epäämättömästi, ettei sisämaa voinut olla sulaa, kuten Nordenskiöld oli otaksunut, vaan vielä monta vertaa, vahvemmalti jään peitossa kuin reunat. Ja samaan kokemukseen ovat tulleet kaikki muutkin, jotka myöhemmin ovat Grönlannin maajäätikölle nousseet. Nansenin jälkeen teki ennen muita Peary moisia, vielä paljon pidempiäkin matkoja, vieläpä aivan Grönlannin pohjoisimmissa osissa, ja hänen havaintonsa täydelleen vahvistivat Nansenin huomiot.

Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.

Huippuvuorien itäpuolinen meri yleensä on jäitä täynnään, mutta norjalaiset valaanpyytäjät ovat kuitenkin usein tavanneet verraten aukeatakin vettä. Petermann piti tätä seikkaa uutena todistuksena siitä, että napameri perältäkin on sula, ja hänen kehoituksestaan kaksi itävaltalaista upseeria, Karl Weyprecht ja Julius Payer, jälkimmäinen meille jo tunnettu Itä-Grönlannin tutkijana, v. 1871 teki sille suunnalle lyhyen tiedusteluretken norjalaisella laivalla, tavatenkin todella laajalti sulaa merta. Tämä partioretki suuresti vahvisti sitä luuloa, että Golf-virta todella pitää Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välillä merta sulana niin kauas pohjoista kohden, että sillä suunnalla muka on vapaa reitti pohjoisnavalle. Petermann tulisella innolla kehoitti tätä tietä yrittämään ja kaksi ylimystä, kreivit Wilczek ja Zichy, hankkivat itävaltalaisen retkikunnan varustamiseksi varoja. Payer ja Weyprecht saivat tämän oivallisesti varustetun retkikunnan johdettavakseen. Sen tehtävänä oli Novaja Zemljan länsipuolitse pyrkiä pohjoisnavalle ja sitten palata, mikäli mahdollista, Beringin salmen kautta, toisin sanoen kulkea koillisväyläkin yhden tien. Retkikuntaa varten rakennettiin varta vasten uusi laiva, »Tegetthoff», ja jo v. 1872 se saattoi Bremerhavenista lähteä matkaan.

Heinäkuun puolivälissä »Tegetthoff» sitten lähti edelleen Tromsasta ja saapui Novaja Zemljan luoteisrannalle tavaten siellä kreivi Wilczekin, joka oli norjalaisella pyyntialuksella tullut lisävarastoja tuomaan.

Kesä 1872 oli kuitenkin sangen epäsuotuisa, meri oli täynnään jäitä, jotka ilman varmaa suuntaa tuulen keralla ajelivat minne milloinkin, ja nämä jäät heti kreivi Wilczekin takaisin lähdettyä ympäröivät pohjoista kohti pyrkivän »Tegetthoffin», eivätkä sitä sen koommin irti laskeneet.

Kohtalokas päivä.

»Se oli kohtalokas päivä alusta loppuun», kirjoittaa Payer. »Tuskin olimme saaneet laivan jäälauttaan kiinnitetyksi, ennenkuin joka puolelta alkoi tunkeutua jäitä päällemme, saartaen meidät täydelleen Epätoivo olisi varmaan vallannut meidät, jos tänä iltana olisimme tienneet, että tästä hetkestä alkaen olimme tuomitut tahdottomina seuraamaan jään oikkuja, ettei laiva koskaan enää pääsisi päämääräänsä pyrkimään, että kaikki ne toiveet, joilla ystävämme vain pari tuntia takaperin olivat nähneet 'Tegetthoffin' höyryn voimalla pyrkivän pohjoista kohti, jo nyt olivat kokonaan tuhotut ja että samalla kaikki suuret toiveemme olivat rauenneet — ettemme enää olleet tutkimusretkeilijöitä, vaan vasten tahtoamme jäälauttain matkustajia. Mutta tässä tilassa me toivoimme päivästä päivään, vuodesta vuoteen, että vapautuksen hetki vihdoinkin tulisi. Ensin odotimme sitä tuntikaupalla, sitten päivä- ja viikkokaupalla, sitten vuodenaikain mukana tuulien kääntyessä ja vihdoin uudenvuodenlahjana. Mutta tämä hetki ei lyönyt milloinkaan.»

Retkikunnalle alkoi todella ylen ikävä aika. Ajojäiden mukana laiva kulki milloin yhtäänne, milloin toisaanne, sen mukaan mistä milloinkin tuuli puhalsi. Viikosta viikkoon Novaja Zemljan korkea kolkko ranta alenemistaan aleni, kunnes se vihdoin kokonaan katosi näkyvistä ja jääerämaa joka puolella ympäröi laivaa.

Kammon talvi.

Vuoden 1872 syksy oli tavattoman kylmä ja laivaa ympäröivät ajojäät jäätyivät pian yhteen. Ei ollut ajattelemistakaan, että sahaamalla enää olisi päästy vapaiksi, sen enempää kuin räjähdysaineillakaan. Lokakuun 13:ntena tämä hyinen ympäristö kuitenkin taas havahtui turtumuksestaan ja alkoivat kamalat jään puserrukset, jotka uhkasivat tuhota laivan ja joita kesti kaiken talvea. »Lokakuun 13:ntena jää halkesi aivan laivamme alta… jouduimme saarroksiin… Jäälauttamme ruhjoutui ja sinne ja tänne pusertuen jäälohkareet piiloutuivat röykkiöiksi, jotka kohosivat monta syltä laivaamme korkeammiksi ja painoivat jykeviä tammikaaria laitoihin. Laivan alle tunkeutunut jää alkoi sitä kohottaa ja valmistauduimme hylkäämään sen, jos se, kuten näytti varmalta, ruhjoutuisi… 'Tegetthoff' kallistui ja valtavat jääröykkiöt uhkasivat vyöryä sen päälle, mutta sitten puserrus kuitenkin laukesi.»

Lukemattomat kerrat huudettiin miehet kannella olemaan valmiit lähtemään laivasta, jos se uppoisi — lähtemään synkkään napayöhön tietämättä minne! Laiva ei kuitenkaan uponnut, vaan puserrukset kohottivat sitä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Onneksi ei sattunut semmoisia lumimyrskyjä, kuin Payer oli Grönlannissa kokenut.

»Tegetthoff» varustettiin talvikuntoon, mutta samalla rakennettiin jäälle maja, johon vietiin kivihiiliä ja muita tarpeita siltä varalta, että täytyisi hylätä laiva. Tämän jälkeen ryhdyttiin tieteellisiin töihin, voimisteltiin, tehtiin lyhyitä retkiä ja silloin tällöin ammuttiin jääkarhuja, joita tuli laivalle utelemaan.

Näin kului talvi ja kun palaava aurinko loi riutuneeseen miehistöön ensimmäiset säteet, tuntui kaikista tietämättömin mies lausuvan julki kaikkein oppineimpainkin sisimmät tunteet, kun hän sanoi: »Siunattu auringonvalo!»

Auringon mukana alkoi tulla jääkarhuja niin suurella joukolla, että retkikunta niistä sai tuntuvan lisän ruokavaroihinsa. Mutta ne olivat niin vihaisia, että niitä vastaan täytyi olla alati varuillaan.

Helmikuusta alkaen laiva ajautui ensin luodetta ja sitten pohjoista kohti, saavuttaen itäisimmän kohtansa, 71° it. pituutta, leveydellä 79°. Kesällä se hitaasti kulki länttä kohti aina pituudelle 59°05'. Laivan suuntia hallitsivat lounaistuulet ja pohjoisessa olevan, silloin vielä tuntemattoman maan vastavaikutus.

Kesä ei sanottavasti muuttanut jääsuhteita, mutta linnuista, hylkeistä ja jääkarhuista saatiin siksi paljon tuoretta lihaa, että terveydentila laivalla pysyi hyvänä. Joskus ilmestyi taivaanrannalle railoja, mutta niihin oli mahdoton päästä. Joka päivä vähenivät toiveet, että laiva edes kesällä vapautuisi kahleistaan, ja surullisella mielellä retkikunta jo valmistautui uutta talvea vastaanottamaan.

Maata!

»Odottamatta tilanne silloin muuttui suotuisammaksi. Jo kauan olimme jäälauttamme kuljettamina olleet seuduissa, joita ei ihmissilmä ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta turhaan olimme siihen saakka kurkkineet ja kurkkineet, eikö mistään näkyisi uutta maata. Mitä suurin yllätys ja retkikunnalle tärkeä tapaus sen vuoksi oli, kun elokuun 31:ntenä äkkiä näimme pohjoisessa sumuista selviytyvän korkeita maita, joille oli noin 26 km matkaa. Päämaan etelärintama näytti olevan 80:lla leveysasteella. Samalla näimme nyt ensi kerran ympärillämme suuret määrät jäävuoria.» Tällä maalla oli nimittäin paljon jäävirtoja, joista jäävuoria lohkeili. Lähin niemi, joka sai Tegetthoffin nimen, oli korkea, jyrkkä ja kallioinen, mutta monta matalampaakin saarta näkyi. Kapteeni Weyprecht komensi paikalla miehistön kannelle, veti lipun mastoon, piti puheen ja hurraahuutojen kaikuessa nimitti maan hallitsijansa mukaan »Frans Josefin maaksi.»

Frans Josefin maa.

Luutnantti Payerille kuului johto maalla, samoin kuin Weyprechtille, joka oli meriupseeri, merellä, ja viipymättä hän ryhtyi toimiin lähteäkseen tälle uudelle maalle. Mutta välillä oli niin paljon railoja, ettei se ollut mahdollista, vaikka Payer sanoo tunteneensa todellisia Tantaluksen tuskia kiihkeästi himoitessaan uudelle työmaalleen. Kuukausimääriä retkikunnan täytyi maata tämä uuden maan edustalla voimatta sitä saavuttaa. Vielä syys- ja lokakuunkin laiva tuulien oikkujen alaisena ajelehti pitkin tämän maan rantoja. Jos retkikunta olisi laivasta lähtenyt, olisi se auttamattomasti tullut siitä eristetyksi. Lokakuun lopulla »Tegetthoff» kuitenkin odottamatta ajautui viiden tai kuuden kilometrin päähän eräästä pienemmästä saaresta, ja nyt maihin meno kävi mahdolliseksi. Payer ei enää viivytellyt, vaan kulki röykkiöisen jään poikki lähimpään rantaan ja otti sen Itävallan omaksi, rakensi rannalle kivipyykin ja kätki siihen lyhyen kertomuksen retkestä. Kolkompaa, yksinäisempää saarta tuskin olisi voinut kuvitella kuin tämä itävallan kruunun uusin alusmaa, jonka kivikoita lumi ja jää peittivät, mutta retkikunnalle se oli kunnian pelastus.

Lokakuun 22:ntena alkoi jälleen napayö, mutta muutamia lyhyitä rekiretkiä kuitenkin tehtiin, vaikk'ei valon puutteen vuoksi ollutkaan mahdollista saada käsitystä uudesta maasta, oliko se vain pieni saaristo, vaiko suuri manner. Näihin kysymyksiin ei ollut mahdollista saada vastausta ennenkuin seuraavana keväänä, auringon taas noustessa — jos »Tegetthoff» jäälauttoineen silloin vielä oli entisellä paikallaan. Retkikunta pelkäsi nyt, että pohjoistuulet talven kuluessa jälleen ajaisivat sen kauas merelle.

Toinen talvi.

Onneksi pysyi »Tegetthoff» kuitenkin koko talven paikallaan. Jäät pysyivät rauhallisina, eivätkä pusertaneet laivaa, jolla talvi sen vuoksi nyt kului hauskemmin ja kaikki tieteelliset työt voitiin suorittaa paremmassa rauhassa. Mutta ankaria lumituiskuja oli ja monet viikot oli niin pimeä, että oli mahdoton erottaa päivää yöstä, ja viikkokausia oli elohopea jäässä. Jääkarhuja tuli tavan takaa vierailemaan, sen koommin takaisin palaamatta, ja niiden liha oli retkikunnalle oivallinen apu keripukkia vastaan. Mutta kolmatta talvea ei luultu enää kestettävän, ja kun »Tegetthoffin» vapautumisesta ei enää näyttänyt olevan toivoa ja oli pelättävä, että se kesällä lumen sulaessa kaatuisi, päätti retkikunta hylätä sen seuraavassa toukokuussa ja merijään poikki vetää veneet sulaan veteen ja pyrkiä niillä takaisin ihmisten ilmoille. Sitä ennen aiottiin kuitenkin rekiretkillä tutkia uusi maa.

Payerin rekiretket.

Julius Payerin keväällä tekemät rekiretket kuuluvat napatutkimuksen rohkeimpiin. Kun täytyi lähteä varhain liikkeelle, niin oli kestettävä ulkoilmassa lähes viidenkymmenen asteen pakkasia. Tuulet puhalsivat myrskyn voimalla, niin että kuormatut reet usein kulkivat pitkät matkat purjeiden vetäminä. Koirat olivat erinomaisia juhtia. Suurinta haittaa tuotti eväiden ja polttoaineitten niukkuus.

Ensimmäinen rekiretki tehtiin jo maaliskuussa luodetta kohti, saariston läntisen päämaan rantaa seuraillen, nousten 760 metrin korkuisille vuoriniemille.

»Vailla minkäänlaisia elonmerkkejä makasi edessämme maa. Joka puolella laskeutui valtavia jäävirtoja autioista vuoristoista, joiden vallitseva doleriittimuodostumaa kohosi jyrkiksi keilavuoriksi ja pöytämiksi. Kaikki lepäsi häikäisevän valkoisessa valossa ja symmetristen vuorikerrosten patsasrivit kannattivat lakeaan kuin sokerileivoksen päällykset. Kiven luonnollista väriä ei täällä näkynyt missään, vaikka se Grönlannin, Huippuvuorien ja Novaja Zemljan kaltaisissa arktisissa maissa kylläkin esiintyy. Tämä oli seuraus runsaista sateista ja höyryjen tiivistyksestä kylmille vuorenseinämille. Ilman tavaton kosteus oli myös syynä siihen, että täällä, toisin kuin muissa arktisissa maissa, helposti arvasimme etäisyydet liian suuriksi, jota paitsi selkeitä päiviä oli vähän.» Ankarain pakkasten vuoksi tuottivat varsinkin yöt retkeilijöille paljon kärsimyksiä.

Palattuaan maaliskuun 16:ntena takaisin laivaan Payer paikalla rupesi valmistelemaan toista retkeään, jonka tuli kestää 30 päivää ja jonka päämäärä oli saariston pohjoisulottuvaisuuden tutkiminen. 24 p. hän taas lähti matkaan, kuusi miestä kerallaan. Vain kolme koiraa oli vetokunnossa, enimmäkseen miehet itse saivat vetää 800 kg painoista rekeään. Pakkaset eivät enää olleet yhtä kovat — kovin oli -32°C — mutta lumituiskuista, suojista, railoista ja jäälle kohonneesta merivedestä oli paljon vastusta. Saariston läpi kulkee etelästä pohjoiseen leveä salmi, jonka Payer nimitti Austrian salmeksi, ja sitä hän matkasi pohjoista kohti, lukemattomien jäävuorien ja röykkiöitten keskitse, ampuen pitkin matkaa jääkarhuja eväitten vahvistukseksi. Lopulta Payer jätti osan miehistään leiriin ja jatkoi vain kahden miehen keralla matkaa, kulkien Kruununprinssi Rudolfin saaren poikki suoraan pohjoista kohti. Payer, merimies ja koirat vetivät, vänrikki Orel kulki perässä ja työnsi.

Jäätikön halkeamassa.

Tie kulki alkumatkalla valtavan jäävirran poikki, jonka siltain Payer otaksui vielä kestävän, pakkaset kun olivat kovat. Tuskin olivat he kuitenkaan kulkeneet jäätikön pintaa parikymmentä metriä, kun Orel, joka oli kääntynyt taakseen katsomaan, eikö tavaroista ollut mitään jäänyt levähdyspaikalle, kuuli kovan romahduksen ja taas matkan suuntaan kääntyessään huomasi, että ihmiset, reki ja koirat olivat kadonneet ja että hän oli yksinään jäätikön pinnalla. Ruvetessaan kauhun valtaamana etsimään hän näki jäätikön pinnassa ammottavan aukon — sinne, jäätikön halkeamaan, olivat kaikki kadoneet. Payer oli onneksi jäänyt vetohihnasta riippumaan ja oli painautunut halkeaman toiselle partaalle jäälle vatsalleen. Tämä oli sen kautta mahdollista, että reki oli tarttunut halkeamaan poikittain. Orel kävi niinikään jäätikön pinnalle vatsalleen ja ryömi nelin kontin halkeaman reunalle. Payerin hän näki makaavan neljä metriä syvällä ja kuilun syvyydestä kuului merimiehen valitus ja hihnain päässä killuvain koirain uikutus. Orel heitti Payerille taskuveitsen, jolla hän saattoi leikata hihnansa poikki ja pelastua. Merimiehelle he sitten huusivat syvyyteen, ettei hänen millään ehdolla pitänyt istua, muutoin hän ehdottomasti kohmettuisi. Sitten he sukkasillaan henkensä edestä juoksivat ne 11 kilometriä, jotka he jo olivat kulkeneet taakse jääneitten toverien luota, toivat tankoja ja köysiä ja yhden apumiehen ja saapuivat 3 1/2 tunnin kuluttua takaisin halkeamalle. Apumies, joka oli tiroolilainen vuorikiipijä, laskettiin halkeamaan, josta hän toikin merimiehen, koirat ja reen jälleen jäätikön pinnalle.

Vaikka matka oli ollut vähällä näin lyhyeen päättyä, jatkoi Payer sitä kuitenkin rohkealla mielellä, muuttaen vain suuntaa. Kruununprinssi Rudolfin maan länsirannalla retkikunnan yllätti kevätsuoja ja kaikilla kallioilla oli tuhansittain ruokkeja ja muita arktisia lintuja, jotka olivat tulleet sinne pesimään, karhun, ketun ja jäniksen jälkiä oli kaikkialla ja hylkeitä loikoili jäällä. Jää huononi huononemistaan ja lopulta oli edessä sula meri ja matkaa täytyi jatkaa maisin. Kap Fligelystä leveydeltä 82°5' Payer vihdoin kääntyi takaisin. 300 metrin korkuiselta kallioniemeltä näkyi edessäpäin yhä laajoja vuorisia maita.

Paluumatkalla oli Austrian salmen eteläosa luonut jäänsä ja retkikunnan täytyi kulkea pitkiä kierroksia pitkin vaarallisia maajäätiköitä, ennenkuin se saavutti kohdan, missä saattoi kulkea salmien yli. Laiva oli vielä samassa paikassa, jossa se oli menomatkallakin ollut, ja siten rekiretkikunta pääsi raskaasta huolesta.

Toukokuun alussa Payer kahden kumppanin keralla teki vielä kolmannen retken länttä kohden, tavaten siellä 1,520 m korkean kukkulan, joka on koko saariston korkein.

Tämän retken päätyttyä täytyi ruveta ajattelemaan kotimatkaa ja toukokuun 20:ntenä 1874 raskaalla mielellä hylätä »Tegetthoff». Neljä venettä ja neljä rekeä mukaan ottaen koko miehistö — yksi oli talven kuluessa kuollut keuhkotautiin — lähti pyrkimään jään poikki etelää kohti. Kokoelmat, varustukset, suurin osa ruokatavaroista täytyi jättää laivaan. Alussa haittasi matkan tekoa vahva lumi. Sitten alkoi kulku lukemattomien railojen poikki. Matka edistyi niin hitaasti, että itsepintaiset etelätuulet ajoivat jäitä ja retkikuntaa niiden mukana saman verran taapäin kuin se eteenpäin ponnisti. Toisen kuukauden lopussa ei oltu päästy kuin 15 kilometrin päähän laivasta. Näytti jo siltä, kuin täytyisi palata takaisin ja viettää laivassa vielä kolmaskin talvi. Heinäkuun jälkipuoliskolla pohjatuulet ja sateet kuitenkin paransivat asioita sen verran, että parissakymmenessä päivässä päästiin 450 km eteenpäin. Elokuun alussa alkoi jäitten keskellä tuntua isoa maininkia, joka ilmaisi avoimen meren olevan lähellä, ja elokuun 14:ntenä veneet pääsivät sen reunaan. Elokuun 18:ntena ne saapuivat Novaja Zemljan rannalle ja sitä kuusi päivää etelää kohti matkattuaan tapasivat kaksi venäläistä pyyntialusta, joista toinen vei retkikunnan Ruijan Vesisaareen.

Paluumatka Euroopan kautta Itävaltaan muodostui triumfiretkeksi, tämmöiset yritykset kun olivat Itävallan aikakirjoissa aivan harvinaisia.

Payer luuli Frans Josefin maata alaltaan yhtä suureksi kuin Huippuvuoret ovat. Hän päätti, että se oli saaristo, johon kuului pari kolme suurempaa ja hyvin monta pientä maata. Erään suuremmista maista, hän nimitti Wilczekin maaksi, toisen Zichyn maaksi. Payerin isot maat ovat kuitenkin myöhemmin tarkemmin tutkittaissa hajaantuneet moneksi pienemmäksi, ja moni maa, jonka hän pohjoiskulmilla karttaansa piirsi, olikin sitten Nansenin havaintojen mukaan olematon. Syynä näihin erehdyksiin epäilemättä olivat saariston suuret maajäätiköt ja ehkä toiselta puolen merijäidenkin korkeat röykkiöt, jotka jonkun matkan päästä nähtyinä saattoivat näyttää etäisiltä vuoristoilta. Vuoriensa ja maajäätiköittensä puolesta tämä saaristo suuresti muistutti Huippuvuoria, mutta se oli paljon köyhempää kasvullisuudesta kuin mainittu saaristo, Grönlanti tai Novaja Zemlja.

Kului sitten monta vuotta, ennenkuin Frans Josefin maa sai uusia vieraita. V. 1880 Leigh Smith, varakas englantilainen, huvilaivallaan »Eiralla» tutki saariston etelärannikon. Sillä kohdalla, mihin »Tegetthoff» oli jätetty, aaltoili nyt sula meri. V. 1881 Smith teki uuden matkan, mutta menetti laivansa, joka jäissä sai vuodon. Vaikka »Eira» upposi parin tunnin kuluttua siitä, kuin vuoto huomattiin, sai Leigh Smith siitä kuitenkin sen verran pelastettua, että hän saattoi viettää saaristossa talven ja seuraavana kesänä veneillä kulkea jäiden ja meren poikki Novaja Zemljahan, jossa hollantilainen tieteellinen retkikunta otti haaksirikkoiset laivaansa. Smith retkellään huomasi, että Frans Josefin saariston kasvisto ja eläimistö sentään olivatkin paljon runsaammat kuin Payerin kertomuksesta saattoi luulla.

Eteenpäin koillisväylällä.

Kara-meri.

Hollantilaiset ja englantilaiset purjehtijat, jotka kuudennella- ja seitsemännellätoista vuosisadalla yrittivät purjehtia Aasian pohjoispuolitse Intiaan, eivät ponnistuksistaan huolimatta ainoakaan päässeet Kara-merta kauemmaksi, ja siitä pitäen tätä merta pidettiin oikeana »jääkellarina», jossa ei milloinkaan tavattaisi sulaa vettä. Aina viime vuosisadan keskivaiheille saakka ja siitä ohikin tämä käsitys piti sitkeästi puoliaan, mutta lopulta oli senkin väistyminen, ainakin sitä oli melkoisesti muodostettava.

1860-luvun lopulla alkoivat norjalaiset valaanpyytäjät käydä Novaja Zemljan itäpuolisissa vesissä, ja he huomasivat Kara-meren mitä antavimmaksi pyyntialueeksi ja eräinä aikoina vuodesta jäistä sangen vapaaksi. Elling Carlsen, Huippuvuorien ensimmäinen ympäripurjehtija, ja skotlantilainen Palliser tapasivat Kara-meren niin vapaana jäästä, että he v. 1869 vaivatta pääsivät risteilemään sen poikki Samojedi-niemimaalle saakka, ja vielä samana kesänä norjalainen E.H. Johansen kulki kahdesti tämän meren poikki idästä länteen ja kahdesti pohjois-eteläsuuntaan. V. 1870 Johansen purjehti Novaja Zemljan ympäri, kuten ennen mainitsimme, ja seuraavana vuonna suuri joukko norjalaisia pyyntimiehiä teki kokonaista kuusikymmentä onnistunutta pyyntiretkeä Novaja Zemljan vesille, jota vastoin kahtena sitä seuraavana vuonna jääolot olivat niin vaikeat, että useimmat pyyntiretket epäonnistuivat ja itävaltalainen naparetkikuntakin avuttomana ajeli jäitten keralla Frans Josefin maahan.

Parempi tutustuminen Kara-mereen herätti uudelleen vireille tuon vanhan
aatteen, että sen kautta ehkä perältäkin oli mahdollista ainakin päästä
Siperian suuriin jokiin kauppalasteja viemään, vaikkei koillisväylä
Olisikaan mahdollinen.

Ajatus näyttää heränneen monellakin taholla, mutta englantilainen merikapteeni J. Wiggins oli ensimmäinen, joka lähti meritse viemään Siperiaan lastia. Lähtien matkaan kesällä 1874 hän pääsi vastuksia kohtaamatta oikopäätä Obin suistamoon ja alkoi sitten tehdä tällä välillä kauppamatkoja.

Nordenskiöldin matka Jenisseille.

A.E. Nordenskiöld oli ajatellut samaa asiaa ja purjehti seuraavana vuonna vielä edemmäksi, Jenissein suulle saakka. Tukkukauppias Oscar Dicksonin avulla hän vuokrasi »Pröven» nimisen norjalaisen jahdin, joka oli erikoisesti rakennettu jäämeren, matkoja varten, ja palkkasi siihen norjalaisen valaanpyyntimiehistön. Tieteellisinä apulaisina seurasivat retkelle botanistit t:ri F. Kjellman, joka oli ollut mukana Huippuvuorillakin, ja dosentti N. Lundström ynnä eläintieteilijät t:ri FL Théel ja ylioppilas Anton Stuxberg.

Kesäkuun 8:ntena v. 1875 Tromsasta lähdettyään »Pröven» parin viikon kuluttua saapui Novaja Zemljahan. Milloin vain sää myöden antoi, mittasivat tiedemiehet meren syvyyttä, vedon lämpötiloja eri syvyyksissä, ja tutkivat merieläimistöä. Kolmatta viikkoa retkikunta toimitti tutkimuksia Novaja Zemljan eteläsaaren länsirannalla ja Matotshkin-Sharrissa, joka erottaa saaren molemmat puoliskot. Sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, ettei Nordenskiöld voinutkaan purjehtia Novaja Zemljan ympäri pohjoispuolitse, ja kun Matotshkin-Sharrkin ja Kara-meren portti samoin olivat tukossa, täytyi hänen yrittää Jugor-salmen kautta, joka on Waigatshin saaren ja mannermaan välillä, ja se todella oli puhdas jäistä. Ohimennen tiedemiehet poikkesivat Waigatshiin.

Elokuussa »Pröven» kulki Jugor-salmen kautta ja tuli Kara-mereen. Tämä pelätty vesi tavattiin aivan vapaana jäistä ja »Pröven» saattoi suunnata sen poikki suorinta tietä Jalmal-niemen keskivaiheille. Tuuli oli hyvin heikko ja kulku sen mukaan hidasta, mutta tästä oli se etu, että tiedemiehet saattoivat laahusverkollaan ja muilla kojeillaan mitä tuloksellisimmin tutkia tätä merta, jolla ei siihen saakka ollut käynyt ainoakaan tieteellinen retkikunta.

Elokuun 8:ntena retkikunta saapui Jalmalin rannalle, jossa tiedemiehet pikimältään kävivät maalla. Sitten matka kävi pohjoista kohti, kunnes vahvat ajojäät kokonaan sulkivat tien, mutta Jalmalin pohjoiskärki oli jo aikoja sitten sivuutettu, niin että tie itään oli vapaa. Elokuun 15:ntenä »Pröven» kohotti haarukkansa nokkaan Ruotsin lipun, tervehtiäkseen ensimmäisenä Euroopasta tulleena laivana Siperian mahtavaa Jenisseitä, jonka suuhun se oli saapunut. Ankkuripaikan Nordenskiöld nimitti »Dicksonin satamaksi».

Nordenskiöld jakoi täällä retkikuntansa. Kjellmanin hän lähetti laivalla takaisin Norjaan purjehtimaan, itse hän Lundströmin ja Stuxbergin kanssa lähti mukanaan tuomallaan norjalaisella soutuveneellä nousemaan Jenisseitä, palatakseen Turuhanskin ja Jenisseiskin kautta kotia.

»Prövenin» paluumatka.

Elokuun 19:ntenä Dicksonin satamasta lähdettyään »Pröven» merivirtauksen auttelemana jo 23:ntena saapui Novaja Zemljan koillisrannalle, jossa Kjellman viikon päivät, tyyntä pitäessään, kalasti laahusverkolla. Meressä oli niin runsaasti eläimiä, että kun verkko sai olla pohjassa parikin minuuttia, se paikalla aivan täyttyi väriuhkeista meritähdistä, valtavista pensasmaisista alektoista, äyriäisistä ja likoeläimistä.

Elokuun 28:ntena »Pröven» jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa, jolta laskeutui mereen valtavia jäävirtoja. Ranta oli jyrkkä ja jylhä. Uddelahdessa oli merikasvisto erinomaisen uhkuvaa, vaikka Kara-merta siihen saakka oli pidetty kasveista köyhänä. Maakasvisto sitä vastoin oli ylenmäärin niukkaa. Siellä täällä näkyi pari surkastunutta pajua. Unikukka vielä kukki. Luonto tuntui sanomattoman autiolta.

Syyskuun 3:ntena »Pröven» laski Matotshkin-Sharriin, jonka läpi oli vapaa kulku ja jossa retkikunta viipyi syyskuun 11 päivään saakka. Lokakuun 3:ntena se kävi Tromsan satamassa ankkuriin, erinomaisen onnistuneen, tutkimukselle tärkeän, maailmankaupalle uran aukaisevan matkan suoritettuaan.

Nordenskiöldin venematka Jenisseillä.

Nordenskiöld lähti seuralaisineen nousemaan Jenisseitä samana päivänä, jona »Prövenkin» lähti paluumatkalle. Joen suupuolessa kasvullisuus oli sangen laihaa. Suuret pensaat, vaivaiskoivutkin, puuttuivat kokonaan eikä maata missään peittänyt oikea nurmikko. Hyljättyjen kylien pohjilla vain kasvullisuus oli niin rehevä, että se kävellessä haittasi. Veden lämpö oli Krestowskojen aution kylän kohdalla 11°C. Jewremow Kamenin eteläpuolella alkoivat Jenissein itärannalla loivat hiekkatörmät. Siitä alkoi niinikään rannaton tundra, loivasti aaltoileva lakeus, joka oli täynnään alavia soita ja pieniä matalia lampia. Tundralla kasvoi karu kasvisto, joka jo oli lakastumaisillaan. Marjoja sitä vastoin oli toisin paikoin runsaasti. Shaitanskiniemi oli vaivaiskoivun pohjoisin kasvupaikka. Toisilla niemillä oli suunnattomat ryteiköt joen tuomia ajopuita. Lähinnä vettä makaavat puut olivat vielä aivan tuoreet, kauempana maalla makaavat sitä vastoin, joista toiset olivat vuosisatoja siinä lojuneet, olivat mikä mitenkin paljon lahoneet. Ylempänä ajopuut sitä vastoin vähenemistään vähenivät. Ruohojen ja vesikasvien luku alkoi lisääntyä, nurmi käydä vehmaammaksi, mutta imettäväisiä, lintuja ja hyönteisiä oli huomattavan niukasti. Ei edes sopuleja ollut täällä sanottavasti, vaikka niiden kolot Novaja ZemIjallakin risteilivät maassa joka suuntaan.

Mesenkinin, pienen, oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suulta retkikunta sai kasakan oppaakseen. Tämä paikka oli paremmin suojattu pohjoistuulilta, jonka vuoksi siellä jo kasvoi puolentoista metrin mittaisia leppäpensaitakin. Kasviston lajirikkauskin oli tuntuvasti suurempi, vaikka tämä paikka oli vain 40 km edellisestä etelään. Kulkukivien puutteesta Nordenskiöld päätteli, ettei Jenissein jokilaakson muodostuma ollut jääkauden muodostama, mutta kallioissa hän luuli huomaavansa jääkauden naarmuja, jonka mukaan siis Siperiallakin kuitenkin oli ollut jääkautensa — myöhemmät tutkijat tämän kielsivät, mutta nykyään siitä ollaan varmat. Nordenskiöld kokoili fossiileja ja kivennäisiä pitkin matkaa ja hankki kokoelman Jenissein kaloja, jonka hän vei Ruotsiin; Jenissei on, kuten tunnettua, erittäin kalaisa.

Elokuun 31:ntenä retkikunta saapui Dudinskiin, jossa tundrat loppuivat, ja pääsi sieltä kesän viimeisellä höyrylaivavuorolla Jenisseiskiin ja sieltä Irkutskiin, josta se maatietä matkusti Pietariin. Siperiassa ja Venäjällä tämä retki herätti mitä suurinta huomiota, samoin kuin koko Euroopassakin. Nordenskiöld kuvaili Jenissein laakson suurenmoisia luonnonrikkauksia, jotka tämän matkan kautta olivat tulleet maailmankaupan liikeväyläin varteen. Hän todella oli tullut vakuutetuksi siitä, että yksin tundratkin, joita siihen saakka oli pidetty karuuden ja autiuden perikuvina, kykenivät elättämään suuria karjoja.

Viipymättä Nordenskiöld uusilla retkillä osoitti, ettei hänen ensimmäinen onnistunut matkansa riippunut vain onnellisesta sattumasta, vaan että Kara-meren poikki todella on säännöllinen väylä, kun vain otetaan vaari oikeasta vuodenajasta. Vasta loppukesällä ovat jääolot Siperian rannikolla semmoiset, että laivaliike on siellä mahdollinen. Vasta elokuussa sulavat rannoilta jäät, etupäässä sen lämpöisen veden vaikutuksesta, jota Siperian suuret joet kaukaa ylämaista purkavat Jäämereen. Ainoastaan Novaja Zemljan eteläpuolisiin salmin jäät pyrkivät patoutumaan ja niissä sen vuoksi useinkin on vaikein vastus voitettavana Juuri nämä salmet ja liian aikainen matkaan lähtö tekivät tyhjiksi kaikki varhaisemmat yritykset saavuttaa Siperian jokien suistamo.

Nordenskiöld oli kuitenkin jonkin verran liian sangviininen. Myöhempi kokemus on osoittanut, että tällä väylällä on hyvät ja huonot vuotensa. Kaikkina vuosina eivät olot ole olleet niin suotuisat, että laivat olisivat matkansa päähän päässeet. Vuodesta 1874 vuoteen 1890 28 Siperian matkaa epäonnistui ja 25 onnistui. V. 1893 pääsi Jenisseihin 6 ja v. 1897 kokonaista 11 höyryä, jotka kuljettivat Siperian rataa varten rakennustarpeita, ja vielä samana vuonna ne palasivat takaisin Eurooppaan. Epäilemättä voidaan väylän turvallisuutta paljon parantaa, kun sen varteen saadaan vakinaiset havaintoasemat, jotka langattomalla lennättimellä antavat tiedon jääsuhteista.

»Ymerin» retki.

Nordenskiöld lähti v. 1876 viemään Siperiaan kauppatavaroita, yhden lähetyksen maata, toisen vettä myöden. Itse hän kulki vettä höyrylaiva »Ymerillä», joka heinäkuun 30:ntenä saapui Matotshkin-Sharriin, ja sen kautta kulki Kara-mereen. Tämä meri näytti kuitenkin nyt olevan täynnään ajojäitä. Siitä säikähtämättä Nordenskiöld kuitenkin jatkoi matkaa rantasulaa pitkin ja lopulta, vain parin päivän viivytyksen koettuaan, pääsikin sulaan veteen ja lyhyessä ajassa saavutti Jenissein suistamon. Hän ajoi nyt jokea ylöspäin, niin pitkälle kuin vettä oli riittävästi, toivoen tapaavansa etelästäpäin tulevat tiedemiehet. Mutta pari kolme viikkoa hän sai turhaan odottaa. Tavarat täytyi lopulta purkaa laivasta, viedä maalle ja muiden suojain puutteessa tallettaa erääseen kesäkylään, ja syyskuun 2:na »Ymer» Jenisseiltä lähti paluumatkalle ja saapui takaisin Ruotsiin näkemättä nyt koko matkalla tuskin ensinkään jäitä. Kara-meri varsinkin oli sulana, vaikka Nordenskiöld kulki sen poikki paljon pohjoisempaa reittiä kuin ennen. Paluumatkallakin »Ymer» kulki Matotshkin-Sharrin kautta ja saapui syyskuun 18:ntena Hammerfestiin.

T:ri Théelin johtama maaretkikunta, johon ruotsalaisten Frybomin ja Arnellin ohella kuuluivat suomalaiset rehtori Brenner ja t:ri Sahlberg, oli jo heinäkuun 17:ntenä lähtenyt Turuhanskista Jenisseitä laskemaan, mutta höyrylaiva ei millään ehdolla suostunut viemään heitä niin kauas, että he olisivat Nordenskiöldin tavanneet, eivätkä he saaneet soutajiakaan tälle matkalle, vaikka heidät Nordenskiöldistä erotti vain 40 km. Yhtä mahdotonta oli Nordenskiöldin ollut saada venettä viemään tietoa itsestään. Vasta Nordenskiöldin lähdettyä sai maaretkikunta sanoman hänen lähdöstään. Syynä tähän haluttomuuteen olivat Siperian kauppiaitten juonet, he kun pelkäsivät etujensa kärsivän hallaa, jos meriteitse näin alkaisi tulla halpoja tavaroita.

Rikas siperialainen kauppias AlekSanteri Sibiriakow ei kuitenkaan kuulunut näihin ahdasmielisiin, vaan hän ryhtyi kaikella tarmollaan tätä kauppatietä käyttämään, vaikka ensimmäinen, kapteeni Wigginsin johtama laiva, kärsikin haaksirikon Jenissein suussa. Kauppias Sibiriakowin tilaama lasti kuitenkin tuli onnellisesti perille.

V. 1877 kävi eräs Bremenin laiva 42 päivässä Jenisseillä, Sibiriakowin lastia viemässä. Muuan englantilainen höyry kävi Hullista Obilla ja Tobolskissa saakka 65 päivässä. Seuraavana vuonna kävi Siperian joilla kuusi laivaa ja joku niistä toi paluulastinkin. Mutta v. 1879, jolloin kymmenkunta laivaa lähti Siperiaan, olivat kaikki Kara-mereen vievät salmet tukossa, niin että vain yksi laiva, joka odotti muita kauemmin, syyskuun alussa pääsi tuon meren poikki, joka silloin taas oli jäistä vapaa. Sama laiva pääsi vielä takaisinkin, vaikka Kara-meren salmet olivatkin sen pidättää.

"Vega" purjehtii koillisväylän.

Yllämainittujen valmisteleväin matkainsa jälkeen Nordenskiöld saattoi ryhtyä täydellä todella suunnittelemaan tuon vuosisataisen suurtehtävän ratkaisemista, jonka vuoksi uuden ajan alusta saakka oli niin paljon uhrauksia tehty: laivamatkaa Aasian pohjoispuolitse Tyynelle merelle. Kenellä toisella olisikaan ollut siihen yhtä hyvät edellytykset! Amerikkalainen napamatkustaja Greely lausuu hänestä:

»Tämän nukkuvan kysymyksen saattoi jälleen päiväjärjestykseen ponnistuksillaan mies, jonka harrastukset ja toimet arktisissa asioissa olivat semmoiset, että ne kysymyksen ratkaisemiseen takasivat tieteellisen ja tarmokkaan pyrkimyksen; tämä mies oli Adolf Erik Nordenskiöld. Suomessa syntyneenä v. 1832 hän oli napamaissa toiminut laajemmalta kuin ainoakaan toinen tutkija ja hänen työnsä on ennen kuulumattomassa määrässä rikastuttanut ja hyödyttänyt ihmiskuntaa tärkeillä tuloksilla. Beringin merestä Grönlantiin, Huippuvuorilta Novaja Zemljahan ja Pohjois-Aasiaan saakka ovat hänen matkansa poikkeuksetta edistäneet tieteen asiaa, hyödyttäneet kauppaa ja olleet muille tutkijoille rohkaisuksi.»

Niin pitkän, menestyksellisen ja suuressa määrin onnenkin suosiman arktisen tutkijatoiminnan jälkeen Nordenskiöldin ei ollut vaikea saada varoja ja kannatusta yritykselle, josta oli tuleva hänen arktisen tutkijatoimensa suurin saavutus. Suurimman osan koillisväylän kulkemiseen tarvittavissa varoista, 300.000 markkaa, antoi jälleen gööteporilainen Oscar Dickson, kuningas Oskar antoi 11.000 mk ja kauppias Sibiriakow saman verran. Ruotsin valtiopäivät antoivat varoja »Vega» nimisen pyyntialuksen varustamiseen.

»Vega» ei tosin ollut erikoisesti rakennettu tätä retkeä varten, mutta samanlaisia vaikeuksia se kyllä oli suunniteltu kestämään, se kun oli puolta vuosikymmentä aikaisemmin rakennettu Jäämerelle valaanpyyntilaivaksi. Se oli kauttaaltaan tammea, jäänpuristusta varten vahvistettu, ulkopuolelta vahvalla kovapuisella jäänsuojuksella peitetty, tilavuudeltaan 357 tonnia. Sillä oli höyrykone, jonka voimalla se kulki noin 6—7 solmua tunnissa, sekä parkkitaklaus. Matkaa varten sitä tietysti oli koko joukon muutettava, varsinkin sisustusta, mutta kaiken kaikkiaan se oli tarkoitukseensa niin hyvä laiva kuin toivoa saattoi. Laivan päällikkönä oli Arnold Louis Palander, joka jo ennen oli purjehtinut Nordenskiöldin keralla (»Polhemin» kapteenina vv. 1872—73). Tiedemiehiä lähti mukaan F.R. Kjellman, kasvitieteilijä, A.J. Stuxberg, eläintieteilijä, ja E. Almqvist, lääkäri, jäkäläin tuntija, jota paitsi laivan upseerit niinikään hoitivat kukin tieteellistäkin työvelvollisuutta, italialainen G. Bove meritutkimuksia ja tanskalainen A. Hovgaard magneettisia ja ilmatieteellisiä havainnolta. Suomalainen O. Nordqvist seurasi mukana tulkkina ja apulais-zoloogina. Laivan miehistö oli Ruotsin laivastosta valittu, kauttaaltaan koeteltua, kunnollista väkeä. Kolme mursunpyytäjääkin oli mukana. Kolme laivaa seurasi mukana alkumatkalle noustakseen tavarakuormineen Siperian jokiin, höyrylaiva »Fraser» ja purjelaiva »Express» Jenisseihin ja uusi pieni »Lena» niminen höyrylaiva Lenaan.

»Vega» lähti Gööteporista heinäkuun 4:ntenä 1878, suunnaten ensin Tromsaan, josta Nordenskiöld itse tuli laivaan. Ankarat myrskyt pidättelivät siellä laivaa. Kara-merestä palaavat valaanpyytäjät pelottelivat retkikuntaa sillä tiedolla, että muka jääsuhteet siellä paraillaan olivat niin epäsuotuisat kuin suinkin. Matkalla Novaja Zemljahan ei kuitenkaan näkynyt jäitä ensinkään ja »Vega» kulki vastuksia kohtaamatta Waigatshin ja mantereen väliseen Jugor Sharriin, johon se pienen Habarowa nimisen pyydystäjäkylän eteen kävi ankkuriin; tämä nimittäin oli kaikille laivoille edeltä määrätty yhtymäpaikka.

Waigatshilla.

Täällä asui kesällä koko joukon samojedeja, joiden porolaumat kävivät laitumella Waigatshilla ja mannerrannikon tundroilla, sekä venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia, kauppiaita, kalastajia ja pyyntimiehiä. Nordenskiöld oli jo kolme vuotta aikaisemmin käynyt Habarowassa, joten hän tuli vanhana tuttuna. Nyt hän käytti tilaisuutta hankkiakseen samojedeilta kansatieteellisiä esineitä, varsinkin epäjumalankuvia ja naisten vaatteita. Eräs venäläinen opasti hänet Waigatsh saarella olevalle samojedilaiselle uhrikummulle, vaikka venäläisetkin niitä taikauskoisen pelon vuoksi kammosivat. Tämä käynti ei kuitenkaan häirinnyt ystävällistä seurustelua samojedien kanssa, jotka tyytyivät siihen vakuutukseen, että kyllä jumalat kostavat puolestaan.

Kara-merellä, koillisväylän pahamaineisessa »jääkellarissa», ei nyt tavattu jäitä paljon ensinkään. Idempänä veden suolapitoisuus väheni siihen määrään, että se melkein kelpasi juotavaksi, mutta väriltään se oli keltaisenharmaata ja läpinäkymätöntä, niin että laivat kulkivat kuin savivellissä. »Olemme epäilemättä Ob-Jenissein virta-alueella». Meren syvyys oli monessa kohden vain kymmenkunta metriä, mutta kun pohja oli hyvin laakeata, ei karille ajosta ollut paljoakaan pelkoa. Elokuun 6:ntena »Vega» laski Jenissein suuhun Dixonin satamaan, jonka Nordenskiöld oli v. 1875 löytänyt ja jonka hän suojatun asemansa ja hyvän ankkuripohjansa vuoksi luuli tulevaisuudessa kehittyvän tärkeäksi kauppapaikaksi, vaikka siinä vielä v. 1878 samoili jääkarhuja ja peuroja.

Jenissein ajopuut.

Sama lienee kyllä laita vielä tänäpäivänäkin. Satamassa oli niin kosolta ajopuita, että merenkulkija sieltä helposti sai polttopuu-tarpeensa. Suurin osa Jenissein tuomista ajopuista kulkee kuitenkin mereen, jossa ne ajelevat edelleen merivirtain keralla, kunnes joko vettyneinä vajoavat pohjaan, tai kulkevat Novaja Zemljan, Siperian, Huippuvuorien ja Grönlanninkin rannoille saakka. Osa puista juuttuu Jenissein omaan uomaan, ennenkuin on vielä mereen ennättänytkään, tai muodostaa rannoille suuria ryteikköjä.

Jalmal.

»Lena» oli poikennut Jalmalin niemimaan pohjoispään edustalla olevaan Beli Ostrow saareen tarjotakseen Hovgaardille, Nordqvistille ja Almqvistille tilaisuuden tutkia saaren kasvi- ja eläinkuntaa. Saaren rantavedet olivat niin matalat, ettei sitä päässyt lähestymään 300 metriä lähemmä tavallisella meriveneelläkään. Beli Ostrow on pelkkää hienoa hietaa, eikä sillä löydetty pienintäkään kiven mukulaa. Kasveja ei ollut kuin nimeksi, ja nekin ruohot, mitä oli, olivat vain jonkun sentin korkuisia, kitukasvuisia. Vaikka jäkäläkasvullisuuskin oli kovin lyhyttä, nähtiin saarella kuitenkin peuralaumoja. Retkeilijät kulkivat sitten salmen poikki Jalmalin puolelle ja näkivät niemimaan aavalla rannalla ryhmän samojeditelttoja, pääsemättä kuitenkaan niiden lähettyvillä maihin rannan mataluuden vuoksi. Tuonnempana maihin meno kuitenkin onnistui ja olivat nämä kolme miestä ensimmäiset luonnontutkijat, mitä Jalmalin pohjoisrannalla oli käynyt. Niemimaa oli koko joukon vehmaampaa maata kuin Beli Ostrow. Otettuaan näytteitä kasvi- ja eläinkunnasta retkeilijät palasivat »Lenaan», joka sitten muitten perässä laski Jenissein suuhun.

»Fraser» ja »Express» nousivat nyt Jenisseihin kuormaa ottamaan; »Vega» ja »Lena» lähtivät itää kohti viilettämään, pitkin vaikeata, luotoista väylää, jonka kartoitukseen ei ollut luottamista. Sankka sumu toisin ajoin pakotti käymään ankkuriin, ja silloin tiedemiehet poikkesivat maihin rannikon luontoa tutkimaan. Eläinmaailma oli tällä kaamealla rannikolla kuitenkin tavattoman köyhä esim. Huippuvuoriin verraten. Nisäkkäitä ei näkynyt ensinkään, »ei edes aution jäämerikallion tavallista asukasta, jääkarhuakaan, joka tavallisesti sellaisissa seuduissa, missä eivät pyydystäjäin luodit eivätkä keihäät ole sen rauhaa häirinneet, luottaen voittamattomuuteensa, jonkun jäälohkareen tai kallion nenästä rohkeasti katselee lähestyviä vieraita». Lintuja nähtiin vain kuutta lajia, joista varsinkin pulmunen herätti huomiota. Vielä nähtiin pari kahlaajaa. Tapettujen lintujen kuvut olivat usein täynnä hyönteisten jäännöksiä, vaikka luonnontutkijan täällä, autioilla kolkoilla Jäämeren saarilla, usein täytyi etsiä tuntikausia löytääkseen edes kymmenkunnan sääskeä tai muuta samanlaista hyönteistä. Matkaa jatkettaessa alkoi olla yhä enemmän jäitä, vaikk'eivät ne vielä kulkua haitanneet. Pitkin rantaa oli talven jäljeltä korkea jää- eli lumipaarre, vaikka maa itse oli sulana. Merivesi alkoi jälleen olla kirkasta ja suolaista, jonka vuoksi pohjasta saatiin naaraushaaviin paljon sekä leviä että pohjaeläimiä.

Tajmyrin niemimaan länsirantaa pohjoista kohti purjehdittaessa oli sumua niin usein, että kartan oikominen jäi summittaiseksi, ja kun ei aurinkoa nähty kertaakaan, ei voitu saada luotettavaa paikanmääräystäkään ennenkuin Kap Tsheljuskinilla.

Aasian pohjoisin nokka.

»Elokuun 19:ntenä sumu esti kauas näkemästä ja pelkäsin jo Aasian pohjoisimman nokan olevan niin jäiden ympäröimänä, ettemme pääsisi siihen maihin. Mutta pian alkoi musta, jäätön niemi häämöttää koillisesta sumun seasta. Mantereeseen pisti tällä kohden pohjoista kohti aukea lahti, ja tähän laskettiin molemmat laivat ankkuriin k:lo 6 i.p.

»Nyt olimme saavuttaneet sen suuren päämäärän, johon vuosisatoja oli turhaan pyritty. Ensi kerran kävi laiva Vanhan Maailman pohjoisimman niemen edustalle ankkuriin. Ei kumma siis, että vedimme liput liehumaan ja panimme tykit paukkumaan. Kun olimme vähän maissa käyneet, panimme laivassa toimeen pidot, joissa maljoja ahkeraan kallistettiin.

»Samoin kuin Jenisseille tullessamme vastaanotti meitä täälläkin iso jääkarhu, joka laivaa ankkuriin laskettaessa käyskenteli edes takaisin rannalla, silloin tällöin vilkaisten ja nuuskien merelle päin ikäänkuin tutkiakseen, mitä kummallisia vieraita nyt ensi kertaa oli saapunut hänen valtakuntaansa. Vene laskettiin vesille ja Brusewitz valittiin antamaan karhulle tervehdykset turkkiin, mutta sepä ei huolinut tällä kertaa lähemmin tutustua pyssyihimme. Tykkien pauke säikäytti äijää niin peräti, ettei hän karhujen tapaan palannut seuraavanakaan päivänä.

»Aasian pohjoiskärki on pitkä, lahden kahtia jakama niemi, jonka oikeanpuolinen haara pistää vähän kauemmaksi pohjoiseen kuin vasemmanpuolinen. Luisurinteinen vuorenharjanne kulkee eteläiseen suuntaan itäisestä niemestä mantereeseen päin ja näkyy jo silmäkantaman päässä nousevan noin 300 metrin korkuiseksi. Sen laki oli lumeton, samoin kuin juurella oleva tasankokin. Ainoastaan vuoren rinteillä ja syvissä, vesipurojen kaivamissa uomissa sekä tasangon laaksoissa näkyi suuria valkoisia lumilaikkoja. Rannalla oli yhä vielä monessa kohden matala jääpaarre. Mutta vuorien rinteiltä ei siintänyt valtavia jäävirtoja, maisemaa eivät kaunistaneet järvet, ulkonevat kalliopolvet eivätkä korkeat vuorenhuiput, se oli yksitoikkoisinta ja autiointa maisemaa, mitä olen pohjan perillä nähnyt.»

Kasvisto oli täällä yhä köyhempää ja kitukasvuisempaa. Useat ruohokasvit pyrkivät muodostamaan hyvin tiheitä pyöreitä mättäitä, suojellakseen itseään tehokkaammin ilman sanomatonta kolkkoutta vastaan. Hyönteisiä nähtiin joku kärpänen, vieläpä kovakuoriainenkin, lintuja vikloja ja suuri parvi sepelhanhia, jotka epäilemättä olivat muuttoretkellä vielä kauempaa pohjoisesta, muutamia lokkeja sekä pöllöjen jäännöksiä. Meressä nähtiin mursu, joitakuita kiehkuraishylkeitä sekä pari maitovalasparvea. Nordenskiöld oli kuitenkin vakuutettu siitä, että luonto vähän kauempana maan sisässä oli paljon vehmaampaa. Vanhaan napamatkustaja-tapaan Nordenskiöld niemelle kasasi komean muistomerkin kivistä.

Umpimutkassa.

Tsheljuskinin niemestä »Vega» suuntasi suoraan itään Uuden Siperian saaria kohti nähdäkseen, eikö väliltä löytyisi ennen tuntematonta maata. Elokuun 20:ntenä ja 21:ntenä »Vega» kulki siihen suuntaan esteitä kohtaamatta, mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, että täytyi kiiruumman kautta palata takaisin rantavesille, etenkin kun sakea sumu esti jäälauttain välisiä sulia uomia näkemästä ja täällä lisäksi olisi voitu auttamattomasti sotkeutua ylivoimaisiin jääesteihin, jotka olisivat tehneet paluun mahdottomaksi. Jäitä oli kuitenkin etelässä, idässä ja lännessä niin paljon, ettei niihin suuntiin ollut mahdollista tunkeutua. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata pohjoista kohti etsimään samaa aukkoa, josta oli näihin jääkenttiin tultu. Tilanne oli sitä arveluttavampi, kun tuuli oli kääntynyt ja nyt puhalsi jotenkin kovaa luoteesta, uhaten tuoda napamerestä vahvaa jäätä vastaan. Illalla »Vega» kuitenkin pääsi pois siitä pussin muotoisesta sulasta, johon se edellisenä päivänä oli tunkeutunut.

Napameren harhanäöt.

»Tuskinpa kukaan», kirjoittaa Nordenskiöld, »joka ei ole itse kokenut, voisi kuvitella, mitä harhanäköjä sumu saa aikaan semmoisissa seuduin, missä usvasta haamoittavien esineiden koko ei ole ennaltaan tunnettu, jonka tähden katsoja ei saata arvata, minkä matkan päästä ne näkyvät. Käsityksemme etäisyydestä ja koosta riippuu sellaisissa tiloissa tykkänään satunnaisista syistä. Tähän tulee lisäksi, että katsoja usein tietämättään muodostaa sumuun peittyneiden esineiden epäselvät haahmot oikullisiksi haavekuviksi. Hinlopen Straitissa (Huippuvuorilla, Koillismaan lounaispuolella) meidän kerran piti ajojäiden läpi soutaa muutaman kilometrin päässä olevaan saareen. Venettä vesille laskettaessa oli selkeä ilma, mutta lintuja paraillaan päivälliseksi ampuessamme nousi merelle äkkiarvaamatta niin sakea sumu, ettemme ehtineet tehdä kompassipeilausta saaren asemasta. Täytyi siis soutaa salmessa umpimähkään, sinne tänne ajelehtivien jäälauttain välitse. Kaikki teroittivat silmiään minkä saattoivat erottaakseen saaren, jonka rantaan pyrimme turvaan. Sitten taivaanrannalle ilmestyi haamoittava tumma juova. Otaksuimme tämän saareksi, johon pyrimme, eikä tuon tumman juovan äkillinen kohoaminenkaan ensin oudostuttanut, koska luulimme sen tulevan siitä, että maat sumun hälvetessä tulivat enemmän näkyviin. Kohta ilmestyi tuon maan kummallekin puolen valkoinen jäävirta ja heti senjälkeen muuttui maisema vuorensuuruisen mursunpään näköiseksi merihirviöksi. Tämä alkoi liikkua ja vihdoin supistui kaikki veneen lähellä olevalla jäälautalla lojuvan mursun pääksi; valkoiset hampaat näyttivät jäävirroilta, mustanruskea, pyöreä pää vuorelta. Tuskin oli tämä harhanäkö hälvennyt, ennenkuin joku miehistä huusi 'Maata keulan edessä, korkeata maata'. Kaikki näimme nyt korkean alppimaan vuorenhuippuineen, jäätiköineen, mutta tämäkin supistui seuraavassa silmänräpäyksessä tavalliseksi matalaksi, mullasta mustuneeksi jään syrjäksi. Keväällä 1873 tein Palanderin ja yhdeksän miehen kanssa rekiretken Koillismaan ympäri. Tällä matkalla' ammuimme koko joukon karhuja. Kun karhu rekeä vetäessämme tuli näkyviin, pysähdyimme tavallisesti ja kyyristyimme joka mies rekien suojaan, ettei otus säikähtyneenä lähtisi pakoon. Ainoastaan ampumamies hiipi johonkin sopivaan paikkaan odottaen siinä, kunnes karhu tuli niin lähelle, että hän varmaan tiesi sen kaatavansa. Sellaisessa tilassa sattui kerran sumuilmassa…, ettei karhu, jonka joka mies oli selvään nähnyt ja jota vaan varrottiin tulevaksi, lähestynytkään kuten tavallisesti suikeasti mutkaillen ja nuuskien, tutkistellakseen, kelpaisivatko vieraat poskeen pistettäviksi, vaan että se, juuri ampumamiehen tähdätessä, levitti jättiläissiipensä ja lensi matkoihinsa pienen jäälokin haahmossa. Samalla matkalla kuulimme kerran, teltassa levähtäessämme, ulkopuolella puuhailevan ruuanlaittajan huudon: 'karhu, iso karhu; ei, peura, hyvin pieni peura'. Samassa paukahti pyssyn laukaus, ja karhupeura olikin hyvin pieni kettu, joka hengellään sai maksaa sen kunnian, että sitä muutama silmäräpäys oli pidetty jalompana otuksena. Näistä kertomuksista voi päättää, kuinka vaikeata tuntematonta reittiä on sumussa ja jäitten keskellä purjehtia.»

Meren pohjasta saatiin Tsheljuskinin niemen edustalta erinomaisen runsaat saaliit meritähtiä, krinoideja, spongioita, holoturioita, tavattoman iso merihämähäkki, matoja ja simpukoita, vaikka pohjaveden lämpö oli puolentoista astetta jäätymäpisteen alapuolella ja vaikka pohjalla suurimman osan vuotta jääpeitteen vuoksi vallitsee pimeys.

Taimyrin niemimaan rannalla.

23:ntena tuli maa jälleen näkyviin matala, lumeton ranta. Meri oli 10 kilometrin päässä rannasta vain 13—15 metriä syvää. Rannikon suunta oli pohjoisesta etelään; se oli Taimyrin niemimaan itäranta. Maa yleni vähitellen etelää kohti ja vähässä matkaa rannikosta alkoi näkyä kauniita, noin 600—900 metrin korkuisia vuorenharjanteita. Vain rotkoissa näkyi näillä vuorilla olevan lunta, ehkä parissa lyhyet jäävirratkin. Paljon mursuja uiskenteli jäättömässä meressä, jopa lintujakin. Elokuun 24:ntenä tuli näkyviin Preobrashenie saari, jonka kaakkoispuolelle, lähelle lintuvuorijyrkännettä, »Vega» kävi ankkuriin. »Kahtena viimeisenä päivänä olimme purjehtineet seutuja, jotka uusimmilla kartoilla näkyivät maana. Tästä kävi selväksi, että Pohjois-Siperian kartta on oikaistava».

Preobrashenie saaren äkkijyrkkien rantakallioiden koloissa pesi suunnattomat parvet pohjan kiisloja (Uria Brünnichii), kolmivarpaisia lokkeja (Larus tridactylius), sekä riskilöitäkin (Uria grylle, kaikkkein) korkeimmilla kallioilla valkosiipi-lokkeja, ja rantapiissä juoksenteli kahlaajia, loivemmilla mailla valkoinen tunturipöllö väijyi saalistaan. Lintuvuoren juurelta tavattiin kaksi jääkarhua, jotka lienevät tulleet sinne lintuja pyydystelemään; ne ammuttiin. Meressä nähtiin paljon hylkeitä ja mursuja uiskenteli laumoittain. Kasvistokin oli täällä rehevämpää ja eteläisempää kuin Tsheljuskin-niemellä. Paitsi seudun etelämpää asemaa lienee tähän vaikuttanut Khatanga joen lämmin vesikin, joka saaren rantoja huuhtelee.

Muutaman tunnin vain Nordenskiöld ennätti viipyä tällä tieteellisesti tärkeällä saarella; samana iltana »Vega» jo nosti ankkurin ja lähti matkaa jatkamaan. Yöllä elokuun 28 päivää vastaan »Lena» erosi »Vegasta» lähteäkseen Lenaan nousemaan, ollen ensimmäinen höyrylaiva, joka mereltä nousi Itä-Siperian suureen valtajokeen. Tehtävä oli kuitenkin sangen vaikea, koska suistamo venäläisten suorittaman kartoituksen jälkeen oli suuresti muuttunut, luotoja maatunut suuriksi saariksi, toisia saaria aivan kadonnut, uomat muuttuneet aivan toisiksi. Kun ei ollut minkäänlaisia merimerkkejä eikä luotseja, ei edes oppaita, niin täytyi »Lenan» kulkea luodilla tunnustellen, mutta onnellisesti se kuitenkin saapui Jakutskiin, asukkaitten pitkin jokea innokkaasti vastaanottamana.

Matkasta tähän saakka Nordenskiöld lausui vakuutuksenaan, että jos hän olisi koko ajan seurannut rantavesiä, ei olisi jäistä Lenan suistamoon saakka ollut vähintäkään haittaa, ja hän otaksui asianlaidan olevan pitkin Aasian pohjoisrannikkoa joka vuosi saman, kunhan oli Kara-merestä yli päästy.

Ljahow-saari.

»Vega» purjehti Lenan suistamosta suoraan Ljahow-saarta, Uuden Siperian saariston eteläisintä saarta, kohti. Vaikka reitti kulki kaukana mannermaasta, oli kuitenkin pitkillä matkoilla vettä vain 6—7 metriä. Tämä meri oli erinomaisen köyhää kaikenlaisesta elämästä. Meren pohjana oli paikoittain jäätynyt hieta, eikä tutkijain haaveihin eksynyt ainoatakaan eläintä. Elokuun 30:ntena retkikunta saapui Ljahow-saaren kohdalle. Nordenskiöld olisi mielellään poikennut sille, ellei hän olisi pelännyt matkan sen kautta viivästyvän niin paljon, ettei olisikaan enää jouduttu sulan aikana Beringin salmeen. Hän laski sen vuoksi saaren ja mantereen väliseen salmeen, jatkaakseen rantavesiä eteenpäin. Ljahow-saari oli vuorotellen korkeita rosoisia kukkuloita ja tasankoja, joilta oli löydetty paljon mammutin luita ja muitten entisten eläinten jäännöksiä. Maa oli nyt aivan lumetonta eikä maajäätiköitä näkynyt ensimmäistäkään. Nordenskiöld ei luullut Pohjois-Aasiassa ennenkään olleen suuria maajäätiköitä, ei edes jääkaudella.

»Vega» ohjasi nyt hieman ulommatse Karhusaarille, jotka ovat Kolyman suistamolahden edustalla, saapuen sinne syyskuun 3:ntena. Edellisenä yönä satoi lunta, niin että laivan kansi, samoin kuin saaretkin, olivat valkoisenaan.

»Näihin asti olimme pitkin rannikkoa purjehtiessamme tuskin tavanneet muita ajojäitä kuin syöpyneitä, monasti jäähyhmäksi muuttuneita, tasaisia, ohuita ja haperoita jäälauttoja, ilman jääpaarretta ja usein pinnaltaan likaisia. Ei ainoatakaan jäävuorta ollut näkynyt eikä myöskään sellaisia suuria glasierilohkareita, jotka Huippuvuorien rannoilla edustavat grönlantilaisia jäävuoria. Mutta Svjatoinosista, Ljahow-saaren salmesta, alkaen jää oli paksumpaa, samanlaista kuin Huippuvuorten pohjoispuolella. Se oli täällä puhtaampaakin ja lepäsi kovalla vedenalaisella, purjehdusta haittaavalla jääpaarteella.» Karhusaarten itäpuolella oli rannikkoa vastaan ahtautunut jotenkin paljon paksua merijäätä, mutta pitkin rantaa kulki kuitenkin vielä sula uoma. Ympäröivä meri oli, ehkä vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, vallan autiona. Ei näkynyt jääkarhuja, ei mursuja, hylkeitäkin vain joku harva. Tuntikausiin ei näkynyt ainoatakaan vesilintuakaan. Ainoastaan alempaa eläimistöä oli jotenkin runsaasti sekä pinnalla että pohjassa.

Kolyman suulla.

Karhusaarten itäpuolella yritettiin jälleen oikaista ulapan poikki, mutta sotkeuduttiin tuota pikaa niin laajain jäälauttain sekaan, ettei sulaa näkynyt millään suunnalla. Jäälauttain välitse pujotellen »Vegan» sen vuoksi täytyi palata 8—12 kilometrin levyiseen rantasulaan, jota tällä kohdalla Kolyman lämmin vesi ylläpiti. Syyskuun 6:ntena retkikunta Tshaun lahden sivuitse kulkien saavutti Kap Shelagskoin, josta Aasian koillisniemi, laaja Anadyr niemimaa alkaa.

Ensimmäiset tshuktshit.

»Purjehdus pitkin Aasian pohjoisrannikkoa alkoi käydä jotenkin yksitoikkoiseksi. Hartainkin napamatkustaja voi lopulta kyllästyä pelkkään jäähän, matalikkoihin ja sumuun, ja yhä vain sumuun, matalikkoihin ja jäähän. Nyt tuli kuitenkin vähän vaihtelua. Koko matkalla Jugor-Sharrista Kap Shelagskoihin emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä eikä ihmisasuntoa, lukuun ottamatta vanhaa autiota tupaa Tsheljuskin-niemen ja Khatangan välillä. Mutta ollessamme syyskuun 6:ntena Kap Shelagskoin edustalla huomasimme kaksi venettä. Joka mies hyökkäsi kannelle, lukuun ottamatta kokkia, jota ei mikään tapaus saanut padoistaan ja paistinpannuistaan erkanemaan ja joka kiersi Aasian ja Euroopan kenties kertaakaan maissa käymättä. Veneet olivat tehdyt nahkasta samoin kuin eskimoitten umiakit eli naisten veneet. Niissä oli täysi kuorma nauravia ja juttelevia miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka huutaen ja viittoen ilmoittivat haluavansa tulla laivaan. Kone seisautettiin, veneet kävivät laivan kyljelle ja partaan yli kiipesi nahkapukuisia, avopäisiä olentoja, jotka nähtävästi olivat ennenkin laivoissa käyneet. Alkoi vilkas puhe, mutta pian huomasimme, ettei kukaan veneitten eikä laivan väestä osannut molemmille yhteistä kieltä. Se oli kylläkin ikävää, mutta viittominen sai astua puheen sijaan. Se ei kuitenkaan estänyt juttelemasta ja vieraat ihastuivat suuresti etenkin lahjoja, tupakkaa, tupakkaa ja hollantilaisia savipiippuja saatuaan. Ei yksikään, kumma kyllä, osannut venäjän sanaa, mutta eräs poika laski englanniksi kymmeneen, joka osoittaa täkäläisen väestön olevan enemmän tekemisissä amerikkalaisten valaanpyytäjien kuin venäläisten kauppiaitten kanssa. Itse he nimittivät itseään tshuktsheiksi eli tshantshuiksi.

»Heissä oli monta pitkää, kookasta ja soreavartaloista miestä. Pukuna olivat säärenmukaiset nahkahousut ja peuran nahkainen peski. Pää oli paljas, tukka lyhyeksi keritty lukuun ottamatta kapeata tupsua, josta riippui otsalle neljän sentin mittaisia hiuksia. Monella oli vyössään samanlainen lakki kuin Habarowan venäläisillä, mutta arvatenkin pidettiin ilmaa vielä liian lämpöisenä, että olisi viitsitty käydä lakki päässä. Useimpien tukka oli sinimusta ja hyvin sakea. Naiset olivat piirrelleet otsaan ja nenään mustia ja mustansinisiä viivoja, vieläpä leukaankin ja poskiin joitakuita kirjauksia. Kasvonpiirteet eivät olleet niin vastenmieliset kuin samojedien ja eskimoitten. Olipa nuorissa tytöissä niitäkin, jotka eivät olleet peräti rumia. Samojedeihin verraten heidän ihonsa oli jotenkin puhdas ja valkoisen punainen. Pari miestä oli aivan vaaleaveristä. Luultavasti he olivat sellaisten venäläisten jälkeläisiä, jotka syystä tai toisesta, sotavankeina tai karkulaisina, olivat joutuneet tshuktshien joukkoon ja heihin perehtyneet.»

Tshuktshit saivat venäjänlehtiä, savipiippuja, rihkamaa ja vanhoja vaatteita, niin paljon kuin kantaa jaksoivat, ja lähtivät taas erinomaisen tyytyväisinä veneihinsä, jonka jälkeen »Vega» jatkoi matkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että annetut tavarat hyvin joutivat pois, sillä varmasti toivottiin, että lyhyen ajan kuluttua päästäisiin vesille, missä ei talvivaatteita tarvittaisi, ja satamiin, joissa voitaisiin ostaa rahalla.

Tshuktshien vieraina.

Syyskuun 18:ntena kävi maanasukkaita jälleen laivalla, jossa heidän osakseen tuli yhtä herttainen vastaanotto. Tshuktshit puolestaan pyysivät retkeilijöitä maalia käymään, ja kun sumun vuoksi oli mahdoton matkaa jatkaakaan, lähti Nordenskiöld useiden muiden keralla heidän kyläänsä. Rantana oli meren ja pienen laguunin välinen hiekkasärkkä; etäämpänä maa verkalleen kohosi kaljuiksi tai vitilumen peittämiksi vuorenharjanteiksi.

Tshuktshit tavallisesti pystyttävät majansa laguunin ja meren väliselle särkälle. Nämä majat ovat avaroita nahkatelttoja, joiden sisässä on peurannahkoista tehty, lamppujen valaisema ja lämmittämä makuuhuone. Tässä sisähuoneessa perhe kesällä nukkuu ja talvella oleskelee päivätkin. Kesällä, harvemmin talvella, ulkotelttaakin lämmitetään puilla.

»Joka paikassa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ravintoaineita oli sillä kertaa runsaasti. Eräässä teltassa keitettiin peuranlihaa suuressa valurautaisessa padassa. Toisessa parastaikaa puhdistettiin ja paloiteltiin kahta hiljan ammuttua tai teurastettua peuraa. Kolmannessa akka ammensi peurojen mahalaukuista viheriäistä rapaa ja sulloi sitä talven varaksi peurannahkaiseen säkkiin. Käsi toimitti tässä työssä kauhan virkaa, ja eukon käsivarret olivat korkealle tämän vastenmielisen syötävän tahraamat; Grönlannin tanskalaiset eivät kuitenkaan sano sen maistuvan pahalta. Pitkin seiniä seisoi säkkejä, jotka olivat traania täynnään.

»Traania tarjoiltiin meillekin kaupan ja kummasteltiin, kun se ei kelvannut. Joka teltassa näkyi paloiteltuja hylkeitä, joista päättäen hylkeen saanti oli viime päivinä ollut runsas. Erään teltan edustalla oli kaksi tuoretta mursunpäätä, joissa oli suuret kauniit torahampaat. Turhaan koetin vaihtaa näitä päitä itselleni, mutta seuraavana päivänä tarjottiin meille hampaat. Joku taikausko näyttää estävän tshuktsheja myymästä kuolleiden eläimien päitä. Vanhemmat matkustajat kertovat heidän palvelevankin mursunpäitä.

»Lapsia oli paljon, terveitä ja lihavia. Sisäteltassa kuljeskelivat isommat lapset melkein alastomina, ja sieltä näin niiden avojaloin ja alastomina lähtevän ulos juoksemaan pitkin härmäistä maata… Pienempiä, jotka vahvassa pukimessaan olivat kuin mitkäkin karvatukot, kantoivat sekä miehet että vaimot hartioillaan. Lapsia kohdeltiin erinomaisen ystävällisesti, eikä kertaakaan kuultu aikuisten lausuvan niille pahaa sanaa. Vaihdoin itselleni täällä paljon huonekaluja ja pukuja»…

Sumu pidätteli »Vegaa» tällä rannalla siksi kauan, että retkikunta ennätti perehtyvä sen luonnontieteellisiin oloihin. Kasvullisuus oli verraten runsas, vaikka maa lähellä pintaa onkin ainaisessa jäässä; kesemmällä se tietenkin olisi ollut vielä paljon runsaampi.

Vaihtokauppaa tshuktshien kanssa jatkettiin edempänäkin, mutta pian loppui lehtitupakka, eikä »Vegalla» ollut sanottavasti muuta vaihtotavaraksi kelpaavaa; rahasta taas tshuktshit eivät huolineet. He olivat viekkaita ja puolensa pitäviä kaupanteossa; mutta heidän käsiensä kautta osaksi kulkikin Amerikan puolelta Siperian markkinoille suuntautuva turkiskauppa. Tämän vaihtokaupan markkinapaikka oli Nordenskiöldin tietojen mukaan joku Beringin salmen saarista.

Yöllä vasten syyskuun 10:rnnettä päivää meni meri jotenkin vahvaan jäähän, jonka vanhat jääkappaleet kuitenkin mursivat rikki. »Vegan» täytyi nyt tuurilla ja kirveillä raivata tietä pahimpien paikkojen läpi. Kun jäistä oli päästy, teki taas sumu haittaa. Irkaipiin, Cookin v. 1778 näkemän läntisimmän niemen edustalla, tuli vastaan niin lujaa jäätä, että kävi mahdottomaksi tunkeutua sen läpi. Nordenskiöldin täytyi odottaa aina syyskuun 18:nteen, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaa.

Onkilon

Rannalla tavattiin Onkilon kansa nimisen muinaiskansan majan pohjia, joista retkikunnan jäsenet kaivoivat esiin kivisiä ja luisia aseita ja kosolta eläinten luita. Tshuktshien kertomuksen mukaan oli Onkilon kansa hallinnut koko Anadyr-rannikkoa parisataa vuotta takaperin, kunnes tshuktshit karkoittivat sen meren taa maahan, jonka he sanoivat selkeällä säällä näkyvän Irkaipiin vuorelle. Wrangel, jolle he tämän jutun kertoivat, luuli huhuttua maata tarunomaiseksi, mutta englantilainen Kellett sen myöhemmin löysi ja kartoilla on sillä nyt Wrangelin nimi.

Syyskuun 18:ntena Nordenskiöld lähti Irkaipiista edelleen pyrkimään, vaikka rantasula olikin niin kapea, että »Vegan» kölin alla oli vain metrin verran vettä, eikä aina sitäkään. 27:ntenä oli vähitellen päästy Koljutshin lahdelle, Anadyrin niemeen syvälle pistävälle vuonolle saakka. Ilma oli tyyntä ja kaunista, mutta ajojäiden välille syntyi herkeämättä uutta jäätä, missä ajojäitä oli enemmän yhteen ahtautunut. Jäiden seassa parveili sadoittain kiehkuraishylkeitä, mutta lintuja oli enää vähän. »Vega» kulki vuonon poikki sen itärannalle ja pieni höyrypursi lähetettiin edelle väylää tutkimaan.

»Sillä aikaa kävin minä muutamien luonnontutkijaan keralla maissa… Johnson kertoi kuulleensa mäenkukkulalle melua ja hälinää sekä sinne erottaneensa valkeita niemen toisella puolella olevasta telttapaikasta. Hän arveli maanasukasten siellä viettävän jotakin juhlaa. Minun teki mieleni lähteä sinne 'tshuktsheja hyvästelläkseni', sillä olin vallan varma siitä, että muutaman päivän päästä purjehtisimme Isolle valtamerelle. Mutta nyt oli jo iltamyöhä ja pimeä, jota paitsi emme vielä tunteneet tshuktshien luonnetta kylläksi uskaltaaksemme, ilman todellista syytä, harvalukuisina ja vain metsästysaseilla varustettuina lähteä meille tuiki tuntemattomalle telttapaikalle. Vasta sittemmin tulimme tietämään, ettei tshuktsheja yleensä tarvinnut pelätä. Sen vuoksi viivyimme, kosk'ei laiva missään tapauksessa voinut sinä iltana enää ankkuria nostaa, vielä muutamia tunteja rannalla ja rakensimme ajopuista aika nuotion, jonka ääressä iloisesti juttelimme loppumatkastamme. Se oli kulkeva vesillä, joilla ei haittaisi pakkanen vaan lämmin, joilla eivät ainakaan jäät, ainaiset sumut eivätkä tuntemattomat salakarit matkaamme estäisi. Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että me tropiikin kuumuuden asemesta saisimmekin lähimpinä kymmenenä kuukautena kokea pakkaisnavan talven, jäiden saartamina aukealla rannikolla, jolla raivoavat melkein alituiset lumimyrskyt ja jolla ilman lämpö usein laskee paljon alemma elohopean jäätymäpistettä. Ilta oli ihana, taivas kirkas ja niin tyyni, että nuotion liekit ja savu kohosivat pystysuoraan korkealle taivasta kohti. Valkea kuvastui veden mustaan, ohuen jäähileen peittämään pintaan lankasuorana tuliväylänä. Tämän rajana oli etäällä jäävyöhyke, jonka epätasaisuudet pimeässä näyttivät etäisen korkean vuorenharjanteen huipuilta. Ilma tuntui lauhkealta ja lämpömittari laski vain 2° alle jäätymäpisteen. Tämä kylmä kattoi kuitenkin yöllä meren ohueen jääpeitteeseen, joka tosin, kuten seuraavana päivänä nähtiin, aukeammilla paikoilla ainoastaan voi viivyttää, vaan ei pysäyttää »Vegaa», mutta joka kuitenkin liitti rannikon ulkopuolelle kasaantuneet ajojäälautat niin kovaan yhteen, että laiva tuskin höyrynkään voimalla olisi voinut päästä siitä kulkemaan.»

Kun »Vega» seuraavana päivänä oli purjehtinut Koljutshin lahden itäisen suuniemen ympäri, kävi nuoren jään peittämä väylä äkkiä niin matalaksi, että sen täytyi pysähtyä ja kiinnittää itsensä pohjaan tarttuneeseen jäälauttaan, odottamaan väylän levenemistä. Nordenskiöld oli yhä vakuutettu siitä, että tuulen kääntyessä väylä jälleen aukeaisi ja retkikunta voisi kulkea ne muutamat penikulmat, jotka vielä erottivat sen Beringin salmen aukeista selistä, sillä valaanpyytäjät olivat usein vasta lokakuun keskivaiheilla lähteneet näiltä seuduin. Todella oli nytkin sulaa vettä ainoastaan neljän tai viiden penikulman päässä tästä paikasta, josta tuli »Vegan» talvimaja.

»Tulevaisuus on osoittava, oliko purjehduksemme pitkin Aasian pohjoisrannikkoa Koljutshin lahdella onnen sattuma vai eikö. Minä ainakin uskon, että se oli usein uudistuva sattuma. Mutta se on varmaa, että jäihin salpautumisemme näin kauas päästyämme riippui aivan satunnaisista seikoista ja syksyn tavattomista jääsuhteista Beringin meren pohjoisosissa.»

Talvimaja.

Muutaman päivän kuluttua Nordenskiöldille selvisi, että hänen täytyi talvehtia Koljutshin lahden suulla. Tämä oli sitä harmillisempaa, kun vain muutaman tunnin aikaisempi saapuminen olisi tehnyt mahdolliseksi matkan jatkamisen yhtä painoa ja nämä tunnit, jopa päiviäkin, olisi voitu helposti säästää matkan kuluessa. Laivan asema ei suinkaan ollut turvallinen. »Vega» oli nimittäin avoimella rannalla 9 1/2 metrin vedellä pohjajäähän kiinnitettynä, noin 1,400 metrin päässä maasta. Talvimyrskyjen synnyttämää jäänpuserrusta vastaan ei tässä ollut muuta turvaa kuin nousuveden aikana matalalle ajautunut pohjajää, jonka nousuvesi voisi paikaltaan siirtää. Onneksi näyttää vesi kuitenkin sillä kertaa olleen korkeammalla kuin: milloinkaan sittemmin talven kuluessa. Jäävuoret irtaantuivat vasta myöhään kesällä 1879, sitten kun niiden vedenpäällinen osa enimmäkseen oli sulanut. Vähältä piti, ettei »Vega» joutunut paljon huonompaan talvisatamaan. Se kiinnitettiin nimittäin ensiksi lähelle maata ajautuneihin pienempiin lauttoihin, mutta muutettiin siitä pois, sillä paikalla oli kölin alla vain muutama tuuma vettä. »Jos laiva olisi jäätynyt kiinni tähän paikkaan, olisi meidän käynyt onnettomasti. Rajut syysmyrskyt painoivat, varsinkin joulukuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä, uuden jään näitä jäälauttoja vastaan, jotka siitä siirtyivät paljon lähemmäksi maata. Noin puolen metrin paksuinen jääpeite musertui silloin hirmuisella jyskeellä tuhansiin kappaleihin, jotka kasautuivat alla olevalle pohjajäälle mahdottomaksi 'torossiksi', eli irtaimien, särmäisten jäälohkareitten muodostamaksi muuriksi. Niihin jäihin kiinnitetty laiva olisi jo talven alussa ajautunut matalalle, peittynyt jäälohkareiden alle ja musertunut pirstoiksi.»

Jo lokakuun 2:na kesti uusi jää kulkea maalle ja seuraavana päivänä tuli tshuktsheja jalan laivalle. Merelle päin oli ajojäitä silmän kantamattomiin, mutta tumma kajastus idän taivaalla, n.s. »vesitaivas», ilmaisi kuitenkin, ettei sulaan sillä puolella ollut aivan paljoa matkaa. Uusi jää kasvoi talven kuluessa sangen paksuksi, ollen vahvimmillaan toukokuun puolivälissä, jolloin sen vahvuus oli 162 senttiä. Talven kuluessa repesi jääkenttiin halkeamia ja railoja, milloin jäiden liikkumisesta, milloin pakkasesta. Se pohjajää, johon »Vega» oli kiinnitetty, oli noin 40 metriä pitkä, 25 metriä leveä möhkäle, jonka korkein kohta oli kuusi metriä ylempänä veden pintaa. Tosin siirtyi tämäkin pohjaan tarttunut jää, samoinkuin sen rannan puoleinen jääkenttäkin ja »Vega» niitten mukana syysmyrskyjen painosta paljon lähemmä rantaa. Mutta vaikka laiva silloin jäiden puristuksesta rytisi, ei se kuitenkaan saanut vahinkoa, sen enempää kuin pakkasestakaan, vaikka se jääti laitoihin tunkeutuneen veden, avaten niihin suurella paukkeella rakoja. »Kylmä, että nurkat paukkuu, on yleinen sananparsi», sanoo Nordenskiöld, »joka tavallisesti meissä herättää hauskoja muistoja kotitakan ääressä vietetyistä kylmistä talvi-illoista, mutta täällä eivät pakkasen varsinkin öisin hytteihimme kuuluvat paukkumiset olleet ensinkään ilahuttavia, koska oli syytä pelätä, että pakkasen repimät halkeamat saisivat laivan pahasti vuotamaan. Koska rauta pakkasessa kutistuu enemmän kuin puu, upposivat talvella niiden rautapulttien päät, joilla laivan puuainekset olivat jamatut, syvälle laidoitukseen. Mutta ei tästäkään syntynyt mitään isompaa vuotoa, kenties sen tähden, ettei pakkanen päässyt iskemään vedenpinnan alla olevaan osaan.»

Tshuktshien viittomisista Nordenskiöld käsitti, että idempänä, Serdzekamenin luona, oli paraillaan joku pyyntilaiva, ja lähetti luutnantti Brusewitzin sitä tapaamaan. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään, kun ei käynyt kyllin kaukana. Eräs amerikkalainen pyyntilaiva todella kävi Serdzekamenissa pari päivää sen jälkeen, kuin »Vegalta» matka loppui, se purjehti kuitenkin pian pois. Paikan etäisyys »Vegan» talvisatamasta oli 70 kilometriä.

Mannerrannikko oli aaltomaista, sisämaata kohti viettävää tasankoa, johon joet olivat uurtaneet laaksojaan. Lunta ei vielä ollut, minkä vuoksi kasvitieteilijät vielä saattoivat tehdä tutkimuksiaan. Puita ei kasvanut ensimmäistäkään, vaikka meidän maassamme samalla leveydellä on metsiä, mutta kauempana ylämaassa tavattiin kuitenkin matalia raitoja. Muutamia kukkakasvejakin näytti tällä kolkolla rannikolla viihtyvän, muun muassa puola, muurain ja maitiaiset, vaikka ne tietysti jo olivat lakastuneet.

Kun täytyi täydellä todella ryhtyä talvivarustuksiin, ei lunta enää laastu pois kannelta, vaan annettiin sitä keräytyä yhä enemmän, kunnes kannella oli 30 sentin vahvuinen tiiviiksi tallattu lumi- eli jääkerros. Kansi siitä piti paljon paremmin pakkasta. Laivan laitoja vastaan luotiin korkeat lumivallit. Kannelta jäälle rakennettiin uljaat jääportaat. Kannelle viritettiin iso teltta, joka ulottui komentosillasta etukeulaan saakka, jättäen vain perän puolen avoimeksi. Keulan puolessa olevasta aukosta ilma pääsi vapaasti virtaamaan teltan alle. Pimeinä talvipäivinä paloi teltan alla usein vireä sysivalkea, jonka ympärille kokoontui tshuktsheja ihmettelemään sepän taitoa, hänen hehkuvaa rautaa takoessaan. Täällä jakeli kokki heille tähteeksi jäänyttä lihalientä ja ruokaa sekä leipäsiä, joita laivassa aina leivottiin erikseen heitä varten. Täällä oli myös vastaanottohuone, jossa vaimoille ja lapsille jaettiin tupakkaa ja sokeria ja jossa joskus pyydystäjä tai rahtimies kylmästä tultuaan sai kelpo naukun. Täällä hinnoiteltiin kaupaksi tuodut polttopuut ja muut tavarat sekä keskusteltiin eri suunnille tehtävistä rekiretkistä.

Jään ankara liikkuminen yöllä joulukuun 15 päivää vastaan muistutti retkikuntaa, että laiva saattoi äkkiarvaamatta ruhjoutua ja kaikki varustukset ja eväät sen mukana tuhoutua. Turvatakseen retkikunnan moisen onnettomuuden seurauksia vastaan — tshuktsheilta tuskin olisi apua saatu, heillä kun ei itselläänkään ollut minkäänlaisia varastoja Nordenskiöld vei maihin kolmenkymmenen miehen muonan sadaksi päiväksi ynnä pyssyjä ja ampumatarpeita. Nämä tavarat kasattiin rannalle ja peitettiin purjeilla. Vaikka ne olivat lukitsemattomat eikä niitä vartioitu, ei niistä kuitenkaan mitään kadonnut, vaikka tshuktshit talven kuluessa itse toisinaan näkivät kovastikin nälkää.

Maalle, puolentoista kilometrin päähän laivasta, tehtiin magneettinen havaintohuone, joka yhdistettiin laivaan jääpatsaitten päähän kiinnitetyllä ohjausköydellä, koska lumimyrskyillä muutoin olisi ollut mahdoton osata takaisin laivaan. Laivan viereen hakattiin kaksi avantoa, toinen tulipalon varalta, toinen vedenkorkeuden vaihtelujen mittaamiseksi. Ilmatieteelliset havainnot muutoin osoittivat, ettei talvi tällä rannikolla ollut yhtä kylmä kuin kauempana maan sisässä, jossa on yksi maapallon pakkasnapoja, mutta se oli tavattoman myrskyinen. Myrsky neljänkymmenen asteen pakkasessa taas on sangen vaarallinen, ellei sitä vastaan ole hyvin varustettu. Sattuikin koko joukon paleltumisia, kunnes kaikki oppivat itsestään huolta pitämään. »Vegan» väellä oli muutoin sangen tarkoituksenmukainen puku, jonka Nordenskiöld edellisillä matkoillaan saavuttamansa kokemuksen nojalla oli sommitellut. Itse laivassa oli jotenkin lämmin, öisin vain lämpötila joskus laskeutui viiteen lämpöasteeseen ja hyttien seinille tuli härmää. Laivan ruumassa lämpötila ei koskaan laskeutunut jäätymäpistettä alemmaksi, se kun kokonaan oli vedenpintaa alempana. Puhtaudesta pidettiin tarkka huoli; sitä ei koskaan saa laiminlyödä pohjan perillä talvimatkoilla, se oli Nordenskiöldin kokemus. Terveydentila oli pitkin talvea erinomainen eikä ainoatakaan keripukin tapausta sattunut.

Lunta ei satanut kovin paljoni, mutta kun ei koko talvena suojannut, niin pysyi se hyvin kuivana ja nousi kovilla tuulilla ilmaan niin sakeana, ettei voinut nähdä muutamaa metriäkään eteensä. Joka semmoisessa ilmassa eksyi, oli hukassa, ellei hän voinut tshuktshien tavoin lumikinoksessa odottaa myrskyn loppua.

Tshuktshit.

»Vegan» talvimajan läheisyydessä oli rannikolla kaksi tshuktshilaiskylää, Pitlekai ja Jinretlen, kummassakin seitsemän telttaa. Pitlekain asukkaat kuitenkin muuttivat talven kuluessa lähemmä Beringin salmea kalaisempaan seutuun. Verraten lähellä oli useita muitakin tshuktshilaiskyliä, joiden asukkaat pitkin talvea kävivät »Vegalla». Kaiken kaikkiaan lienee näissä kylissä asunut 300 hengen vaiheille. He seurustelivat alun pitäen mitä herttaisimmin retkeläisten keralla, eikä hyvää väliä kauan häirinnyt sekään, ettei heitä — siivottomuuden pelosta — laskettu kannen alle muuta kuin poikkeustiloissa. Aluksi se kyllä suututti heitä kovasti ja muuan kostonhimosta kielsi retkeläisiä menemästä telttansa makuuhuoneeseen. Retkeläisten järkähtämättömyys ja samalla ystävällisyys sai heidät kuitenkin rauhoittumaan, »eikä heidän kuitenkaan käynyt kieltäminen meitä sisäteltoistaan, koska aina tullessamme toimme makeisia ja tupakkaa sekä heille itselleen että heidän vaimoilleen ja lapsilleen.»

Laivankannelle viritetty teltta muuttui vähitellen lähiseutulaisten vastaanottopaikaksi. Koiravaljakoita seisoi tai oikeammin makasi nietoksissa rivittäin kaiket päivät »Vegan» jääportaitten edustalla, maltillisesti odottaen isäntiänsä tai pemmikaania, jota silloin tällöin sääliväisyydestä jaettiin näille nälkiintyneille raukoille. Harvinaisia vieraita käytiin joskus etäämmältäkin katsomassa ja »Vega» muuttui pian levähdyspaikaksi, johon jokainen ohimenevä koirineen pysähtyi muutamaksi tunniksi uteliaisuuttaan tyydyttämään tai hyvästä puheesta tai tavarasta saamaan lämmintä ruokaa, vähän tupakkaa ja joskus pahalla säällä ryypynkin, jota tshuktshit sanoivat »rämiksi». Tshuktshit saivat kuljeskella kannen päällä, missä halusivat, mutta laivalta ei silti koskaan kadonnut pienintäkään esinettä, vaikka varastamista olisi paljonkin ollut. Mutta heidän kerjuunsa kävi sitä rasittavammaksi. Ja vaihtokaupassa he pettivät, minkä suinkin taisivat. Vaihtokaupalla retkikunta hankki täydellisen kokoelman heidän aseitaan, pukujaan ja huonekalujaan. Kaikki seudun tshuktshit olivat pakanoita, eivätkä tainneet muuta kuin omaa kieltään. Nordqvist kokosi tuota pikaa melkoisen tshuktshilaisen sanavaraston ja perehtyi muutoinkin heidän kieleensä, niin että heidän kanssaan voitiin keskustella.

Lokakuun 5:ntenä oli laivan lähellä hyvä luistinjää ja retkeläiset viettivät iloisen luistinjuhlan. Tshuktshilaisten vaimot ja lapset onkivat rannalla avannoista särkiä. Mies kulki aina edellä avannoita tehden, vaimo onki, viipyen kuitenkin vain vähän aikaa joka avannolla. Omituisella jääseulalla avantoa puhtaana pitäen hän kyyhkysillään istuen koetti kummallisella naksutuksella houkutella avantoon kaloja; vasta kalan nähdessään laski hän avantoon luisen koukun, jossa oli kalansuolta syöttinä. Miehet noukkivat kaloja jään päälle pienellä ahraimella, jota he erinomaisen kätevästi käyttelivät. Jään vahvistuttua oli avantopyynti mahdotonta.

Lokakuun 6:ntena lähestyi laivaa joukko tshuktsheja, vetäen koirareellä suorana makaavaa miestä. Aluksi häntä luultiin sairaaksi, mutta se pian huomattiin erehdykseksi, kun hän sangen ketterästi kiipesi laivaan, teki ristinmerkin, laati arvokkaan tervehdyksen ja huonolla venäjän kielellä ilmoitti olevansa peräkunnan mahtimies. Hän oli porotshuktshien vanhin, Wassili Menka nimeltään, pieni mustaihoinen mies, puettu valkoisenkirjavaan peurannahkaiseen peskiin, jonka alta sinistä villapaitaa vähän näkyi. Tätä mahtimiestä tietysti kestittiin mitä parhaiten ja hän oli ensimmäinen tshuktshi, jonka keralla voitiin keskustella. Kun tämä mies pikapuoleen lupasi käydä Anadyr joen laaksossa Markowan kauppapaikassa, josta oli postiyhteys muuhun maailmaan, kirjoitti Nordenskiöld hänen kerallaan avoimen kirjeen Ruotsin kuninkaalle, ilmoittaen »Vegan» pakollisen talvenvieton, ja tämä viesti saapuikin kuningas Oskarille, vaikka vasta toukokuussa. Levottomuus »Vegan» kohtalosta oli silloin ylimmillään, ja Ruotsin kuningas palkitsi kultamitalilla Menkan uskollisuuden.

Porotshuktshit.

Nordqvist ja Hovgaard kävivät Menkan keralla kauempana sisämaassa porotshuktshien luona. Kolmilla koiravaljakoilla lähdettiin matkaan. Menkan veljen leiri oli vuorien ympäröimässä laaksossa, jossa paikoittain kasvoi metrin korkuista pajukkoa. Siinä oli 18 telttaa ja vastaanotto oli mitä paras. Porotshuktshit olivat paljon varakkaampia kuin rannikolla asuvat kalastajatshuktsh.it, hyötyen muun muassa vaihtokaupasta, jota he kävivät Beringin salmella. Heidän kirveensä, puukkonsa ja poransa olivat järjestään rautaa tai terästä, vedenkeittoastiat vaskesta. Puvut olivat yksinomaan poronnahkaa, jota vastoin rantatshuktshit käyttivät myös hylkeennahkaa. Venäläisiä mekkoja ja koruja heillä sitä paitsi oli. Toisenkin matkan porotshuktshien luo Nordqvist teki, ollen yötä heidän kylläkin kuumissa, mutta inhottavan likaisissa teltoissaan.

Nordqvistin piti marraskuussa käydä Boven keralla Nishnij-Kolymskissa saakka viemässä varmempaa tietoa retkikunnan kohtalosta, mutta kun tshuktshit, joiden piti lähteä heitä koiravaljakoillaan saattamaan, pettivätkin lupauksensa, oli tämä matka jätettävä sikseen.

Kun jää kauttaaltaan kannatti, alettiin tehdä pyyntiretkiä eri suunnille. Riistaa kuitenkin oli niukasti, jääkarhuja ei ensinkään, susia, valkoisia, punaisia ja mustia kettuja runsaammin, enimmän kuitenkin jäniksiä, jotka kävivät laitumella kylien ympärillä, koska niiden luona oli runsain kasvullisuus. Linnuista kelpasi syödä vain riekko.

Joulu.

Joulu vietettiin välikannella, joka oli lipuilla ja viireillä koristettu. Joulupuu oli rakennettu pajunoksista, niitä yhteen sitomalla, pienillä lipuilla, kynttilöillä, paperinkaistaleilla ja lähes parillasadalla joululahjalla koristettu. Kello 6 kokoonnuttiin puun ympärille ja lahjat arvottiin kuusi kullekin. Tämän jälkeen syötiin illallinen mitä iloisimman mielialat vallitessa — ei kukaan muistanutkaan, että ulkopuolella vallitsi napayön pimeys ja 35 asteen pakkanen. Uutta vuotta tervehdittiin tykinlaukauksilla ja ilotulituksella. Sitä paitsi vietettiin iloisia juhlia aina, milloin vain oli vähänkin tilaisuutta, etenkin kaikkien niiden hallitsijain merkkipäivinä, joiden alamaisia tässä oli koolla.

Uuden vuoden alussa löyhdyttelivät itä- ja etelätuulet jäitä, niin että jälleen ilmestyi suuria sulia ja tshuktshit alkoivat puhua jäiden lähdöstä. Niin lähelle laivaa railot eivät kuitenkaan ulottuneet, että se olisi voinut liikkeelle lähteä, ja tämä kaiken kaikkiaan olikin onni, sillä sydäntalvella liikkeelle lähtö olisi helposti käynyt tuhoisaksi. Jäät menivät taas umpeen ja vesitaivaskin katosi kokonaan, niin että tshuktshien täytyi lähteä Pitlekaista ja muuttaa lähemmä Beringin salmea pyyntiään harjoittamaan. Helmikuussakin jäät samoin löyhtyivät ja kauempana merellä näytti olevan laajalti sulaa, mutta niin kaukana laivasta se pysyi, ettei ollut ajattelemistakaan lähtöä.

»Irgunnukin tshuktshien onnistui nyt saada jääkarhu ja seitsemänkymmentä hyljettä, joista osa kerskaavasti asetettiin silavakaistaleiden rinnalle pitkin telttojen ulkoseiniä; toinen osa pantiin silava-aittoihin, jotka pian täyttyivät. Jinretlenin lähempänä meitä olevalla telttapaikalla oli sitä vastoin saatu vain kahdeksan hyljettä. Ilo ja huolettomuus huomisesta näytti kuitenkin olevan täälläkin vallalla ja nahkapukuiset ystävämme käyttivät tilaisuutta osoittaakseen, kuinka he halveksivat »Vegan» halpaa ruokaa, jota kuitenkin edellisenä päivänä olivat surkeasti kerjäilleet ja johon heidän parin päivän päästä oli jälleen turvautuminen. Lapset, jotka jo olivat näyttäneet jotenkin riutuneilta, alkoivat, samoin kuin aikuisetkin, jälleen äkisti turvota… Lämpömäärän taas alentuessa jäätymäpisteen alle täytyi tshuktshien lopettaa pyyntiinsä. Sen sijaan näimme heidän eräänä päivänä peräkanaa astuvan laivaa kohti, melkein kuin vangit egyptiläisessä tai assyrialaisessa voittopatsaassa, kantaen kukin selässään jotain, jota emme kauaksi voineet erottaa. Se oli jäätä, jota he, kekseliäisyydestään mielissään, nyt toivat kyökkimestarille, saadakseen häneltä sen sijaan sitä »kaukaa», jota joku päivä ennen olivat halveksineet.

Pitkin talvea lappoi »Vegan» ohi Beringin salmelle matkaavia tai sieltä palaavia koiravaljakoita, ja kaikki poikkesivat laivalla juttelemassa, syömässä ja naukut saamassa, kuten ravintolassa ainakin, he vain saivat kaikki ilmaiseksi. »Vegan» miehistö puolestaan matkaili uutterasti joka suunnalle, vaikkei Nordenskiöld uskaltanut heitä aivan pitkälle laskea, koska oli mahdollista, että laiva milloin tahansa saattoi irtaantua ja ehkä olisi ollut pakko matkaan lähteä. Kapteeni Palander kävi Kjellmanin keralla porotshuktshien luona, kertoen muun muassa seuraavan näkemänsä tapauksen.

Tshuktshi ja hänen poronsa,

»Huonosti maattuamme nousimme kello puoli 7 seuraavana aamuna. Teltasta tullessamme lähestyivät porot taajassa jonossa. Edellä kulki vanha suurisarvinen poro, joka meni isäntänsä luokse (hän oli astunut porolaumaa vastaan) ja tervehti häntä pyyhkäisten kuonoaan hänen käsiinsä. Muut porot seisoivat sill'aikaa järjestetyissä riveissä aivan kuin miehistö sotalaivoissa. Omistaja meni sitten joka peuran luo ja antoi niiden pyyhkäistä kuonoaan hänen käsiinsä. Hän puolestaan otti jokaista poroa sarvista ja tutkisteli sitä tarkkaan. Katselmuksen jälkeen koko lauma isännän merkin annettua kääntyi ja lähti, vanhus etupäässä, edellisen päivän laitumelle. Koko komento teki meihin hyvän vaikutuksen; tässä ei julma kovasydäminen villi-ihminen hirmuisella tavalla osoittanut herruuttansa eläimille, vaan hyvä isäntä katsasti niitä lempeästi ja lausui ystävällisen sanan kullekin. Täällä oli isännän ja eläimen väli hyvä. Itse hän oli uljas nuori mies, katsantonsa järkevä ja ruumiinsa sorea ja suora. Hänen vaatteensa olivat erinomaisen kauniista peuran nahkasta hyvin tehdyt, niin että hänen soma vartalonsa ja uljas käytöksensä pääsivät esiintymään, etenkin hänen liikkeellä ollessaan.»

Kevät.

Aurinko nousi ylemmäksi ja ylemmäksi, mutta kovin hidasta oli siitä huolimatta kevään tulo. Huhtikuun keskilämpö oli vain -18°, 9 ja toukokuu alkoi -20° pakkasella, joka kolmantena päivänä vielä paransi -20,8°:ksi. Kesäkuun 3:ntena oli -14,3° ja kuukauden 13:ntenä sydänyön aikaan -8°, mutta samana päivänä tuuli kääntyi etelään ja lumi alkoi sulaa sitä kyytiä, että maa parin viikon kuluttua oli aivan paljaana. Jo huhtikuun lopulla alkoi tulla muuttolintuja, ensimmäisenä pulmunen, sitten suurissa parvissa hanhia, haahkoja, alleja, lokkeja, monta lajia kahlaajia ja laululintuja. Laululinnuista ensimmäinen oli pieni soma Sylvia Ewersmanni, joita toukokuun alussa laskeutui suuret parvet »Vegan» mustalle kannelle, ainoalle tummalle esineelle, mitä oli koko seudussa. Kaikki näyttivät olevan aivan uuvuksiin väsyneet ja suojainen lepopaikka epäilemättä oli niille tervetullut. Samalla alkoivat retkikunnan jäsenet suurella innolla tutkia seudun lintuja ja nisäkkäitä.

»Mitä ennestään omilla matkoillani olin nähnyt», kirjoittaa Nordenskiöld, »ja muutoin pohjanperäisistä linnustoista tiesin, oli minussa synnyttänyt sen väärän luulon, että Euroopan, Aasian ja Amerikan napamaissa kaikkialla tapaisi samoja lintuja. »Vegan» retkellä saamamme kokemus kuitenkin osoittaa, ettei asian laita suinkaan ole semmoinen, vaan että Aasian koillisniemi, tshuktshien niemimaa, tekee tästä täydellisen poikkeuksen. Linnut ovat täällä vähälukuisemmat, mutta paljon monimuotoisemmat kuin Novaja Zemljalla, Huippuvuorilla ja Grönlannissa, jonka vuoksi tshuktshien niemimaan linnusto kokonaisuudessaan suuresti eroaa atlanttisten napamaitten linnustoista.» Omituisia haahkoja ja hanhia tavattiin ja latuskanokkainen vikla, jota ei ennen ole tavattu kuin kuumissa maissa hyvin harvinaisena.

Kesäkuun 'lopulla maa alkoi vihoittaa ja kaikenlaisia kukkia ilmestyä ja vähin hyönteisiä liikkua. Molemmatkin antoivat paljon työtä keräilijöille. Rantalaguunien sulassa pyydystettiin, pintavedestä tuntematonta, sangen hyvänmakuista kalaa, jonka talvehtiminen suuresti kummastutti tiedemiehiä, koska laguunit luultavasti jäätyvät pohjaa myöden.

Vapautuksen sanoma.

Heinäkuun puolivälissä rantajää vielä oli niin vahvaa, että Nordenskiöld arveli kuluvan ainakin pari viikkoa väylän aukeamiseen, jonka vuoksi hän aikoi lähteä tutkimaan mammutin torahammasta, jonka tshuktshit sanoivat pistävän esiin erään joen äyräästä, mutta hänen tätä retkeä puuhaillessaan alkoi »Vega» odottamatta hiljalleen keinua, retkeläisten paraillaan päivällisillä istuessa. »Palander syöksyi heti kannelle, näki jään liikkuvan, käski lämmittää koneen, joka jo oli kauan ollut täydessä kunnossa äkkilähdön varalta, ja kahden tunnin kuluttua kulki »Vega» jälleen, heinäkuun 18:ntena klo 3 t. 30 m. i.p., höyryn ja purjeiden voimalla, lippujen liehuessa, määräänsä kohti. Me huomasimme nyt, että jäähän oli revennyt rako laivan ja rantasulan välille, sekä että jäälautat olivat pohjajäämme vasemmalta puolelta siirtyneet siksi kauas merelle, että »Vegalla» oli tarpeeksi syvä vesi edessään. Kiertääksemme lähinnä olevia ajojäitä asetettiin suunta aluksi luoteeseen, sitten pitkin Beringin salmen rannikkoa. Jinretlenin kohdalla seisoivat kaikki kylän miehet, vaimot ja lapset rannalla katsomassa sitä tulihepoa — tshuktshit ehkä sanoisivat tulikoiraa eli tulipeuraa — joka ainiaksi vei heidän talviset ystävänsä pois näiltä kolkoilta kylmiltä rannoilta. Pitkän matkan päästä emme voineet erottaa, vuodattivatko he todella eron hetkellä kyyneliä, kuten useimmat olivat ennustaneet tekevänsä. Mutta mahdollista kyllä on, että villi-ihmisen herkkätunteisuus pakotti heidät itkemään. Varma on, että eron hetken surumielisyys meissäkin vähän himmenti sitä ilon tunnetta, joka nyt hehkui jok'ainoan Vega-miehen rinnassa.»

Serdzekamenin ohi kuljettiin sumussa yöllä heinäkuun 17:nnettä vasten, mutta sumun päällitse haamoitti tämän jäämerenkulussa kuulun niemen korkeita vuoria, jotka ovat pirstautuneet jättiläispilareiksi ja raunioiksi, samoin kuin Karhusaartenkin kalliot. Meri oli kirkas kuin peili, joku mursu kohotti silloin tällöin sumun suurentamaa päätään vedestä laivan läheisyydessä, hylkeitä uiskenteli joukottain sen ympärillä ja ylitse lenteli edes takaisin lintuja, joilla arvatenkin oli pesänsä Serdzekamenin jyrkillä kalliorinteillä. Merenpohjasta nosti haavi runsaasti matoja, nilviäisiä, äyriäisiä y.m.

Itäniemi!

Maa katosi sitten kokonaan sumuun, mutta 20 päivän aamulla alkoi jälleen häämöittää synkkiä kukkuloita. Ne olivat Itäniemen kukkulat. Nordenskiöld nimitti tämän niemen »Deshnewin niemeksi» sen rohkean kasakan muistoksi, joka 230 vuotta aikaisemmin oli sen ensi kerran laivalla kiertänyt. Kello 11 a.p. »Vega» oli keskellä sitä salmea, joka yhdistää Pohjoisen Jäämeren Tyyneen mereen, ja tässä 'tervehdittiin Vanhaa ja Uutta maailmaa lipuilla ja tykkien paukkeella.

»Vihdoin viimein oli siis se päämäärä saavutettu, johon niin monet kansat olivat pyrkineet aina siitä alkaen, kun Sir Hugh Willoughby tykkien paukkuessa, juhlapukuisten matruusien hurratessa ja lukemattoman ihmisjoukon riemuitessa v. 1553 hyvässä toivossa pani koillisretket alkuun… Sir Hugh sortui kaikkine miehineen raivatessaan tietä Englannin merenkululle sille hyiselle merelle, joka pohjoisessa rajoittaa Aasian ja Euroopan. Lukemattomat retkikunnat ovat sen jälkeen menestyksettä ja useimmiten laivansa ja monen urhokkaan merimiehen hengen ja terveyden menettäen lähteneet samalle tielle. Vasta nyt, 336 vuoden kuluttua, kun useimmat meriasiain tuntijat jo olivat asian mahdottomaksi arvostelleet, koillisväylä vihdoinkin avattiin. Meriväkemme ja heidän päällystönsä järjestyksen, pontevuuden ja kunnon ansioksi on luettava, että tämä on tapahtunut ilman kuoleman ja taudin tapauksia ja oloissa, jotka osoittavat matkan ehkä voitavan tehdä joka vuosi muutamassa viikossa. Eipä kumma siis, että me asiain näin ollen uljain mielin näimme sinikeltaisen lippumme maston latvaan nousevan ja kuulimme ruotsalaisten tervehdyslaukausten jyrähtelyä siinä salmessa, jossa Vanha ja Uusi maailma toisilleen kättä ojentavat. Tosin ei nyt kulkemaamme väylää enää kaivattu Euroopan ja Kiinan väliseksi kauppatieksi; mutta tämän ja lähinnä edellisten ruotsalaisten retkikuntain on onnistunut avata merenkulku uudella valtamerellä sekä saattaa lähes puolet kokonaisesta maanosasta valtamerien yhteyteen.»

Itäniemen eli Kap Deshnewin ohi purjehdittuaan Nordenskiöld poikkesi St. Lawrence lahteen, joka sen eteläpuolella pistää tshuktshien niemimaahan, selvittääkseen sikäläisiä luonnontieteellisiä oloja. Jäät kuitenkin salpasivat vuonon. Ohimennen tutustuttiin tällä rannalla asuviin tshuktsheihin.

Alaskan rannalla.

Paremmalla onnella »Vega» pyrki Alaskan rannalla olevaan Port Clarence lahteen, jonka oivaan satamaan se kävi ankkuriin; se oli ensi kerta, kun se Taimyrin niemimaan länsirannalta lähdettyään saattoi ankkuroida oikeaan satamaan, vaikk'ei Port Clarencekaan voinut tarjota minkäänlaisia taiderakennuksia pitkämatkaisten kulkijain mukavuudeksi. Eskimot nahkaveneissään olivat ainoat vieraat, jotka laivalla kävivät. Näiden talous- ja pyydyskalut, kirveet, puukot, sahat, takaaladattavat kiväärit ja revolverit olivat enimmäkseen amerikkalaista tekoa, mutta niiden ohessa käytettiin vielä tai säilytettiin telttain romukätköissä jousia ja nuolia, linnunkeihäitä, luisia keksejä ja kaikenlaisia kiviaseita. Tulta tehtiin rauta- ja piituluksilla, puutuluksilla ja myös amerikkalaisilla tulitikuilla. Nämä eskimot siis elivät täyttä murrosaikaa. Turhiksi käyneillä talvivarustuksillaan Nordenskiöld vielä saattoi vaihtaa itselleen erinomaisen täydellisen kokoelman eskimoittenkin kansatieteellisiä esineitä. Kasvitieteilijät saivat erittäin rikkaan kasvisaaliin, joka oli tärkeä vertauksen vuoksi tshuktshien niemimaan kasvistoon.

Port Clarencesta Nordenskiöld jälleen kulki Beringin salmen poikki Konyam lahteen tshuktshien niemimaalle, vähän etelämmäksi kuin ensi kerralla, antaakseen luonnontutkijoille tilaisuutta kokoelmiensa täydentämiseen. Seudussa asui poro-tshuktsheja, jotka poronhoidon lisäksi harjoittivat kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Jäät olivat vähällä työntää »Vegan» täällä maalle, jonka vuoksi sen kiiruumman kautta täytyi paeta ankkuripaikastaan.

Lawrence saarella.

Tämän jälkeen »Vega» poikkesi Beringin meren suurimmalle saarelle, S:t Lawrence saarelle, jolla asui muutamia eskimoperheitä. Saarelta saatiin erinomaisen runsas kokoelma kasveja ja alempia eläimiä.

Kotzebue kävi tällä saarella vuosina 1816 ja 1817 ja oli ensimmäinen, joka joutui tekemisiin sen asukkaiden kanssa. Hän kertoo tästä: »Sillä välin kuin luonnontutkijat samosivat vuorilla, seurustelin minä uusien tuttujeni kanssa, jotka huomattuaan minut päälliköksi, haastoivat tulemaan telttoihinsa. Siellä levitettiin permannolle likainen talja, jolle minun tuli istua, ja sen jälkeen astui toinen toisensa perästä minua syleilemään, hieroi nenäänsä minun nenääni ja päätti hyväilynsä sillä, että sylkäisi käsiinsä ja silitteli sitten kasvojani. Vaikk'eivät nämä ystävyyden osoitukset minua suuresti miellyttäneet, suvaitsin kuitenkin kärsivällisesti niiden tapahtua; vähän hillitäkseni heidän hyväilyintoansa jakelin heille tupakinlehtiä. Ne herättivät tosin suurta mieltymystä, mutta hyväilystä he eivät tahtoneet silti luopua. Nyt rupesin yht'äkkiä jakamaan heille puukkoja, saksia, helmiä y.m. ja sain siten uuden hyökkäyksen estetyksi. Mutta vielä pahempaan pulaan jouduin, kun he minua ruumiillisesti virvoittaakseen kantoivat eteeni valaansilavaa puukaukalossa. Vaikka moinen ruoka onkin eurooppalaisen mielestä iljettävää, kävin kuitenkin rohkeasti sen kimppuun. Tämä temppu ja lisälahjat painoivat suhteisiimme ystävyyden sinetin. Aterian jälkeen isäntä pani toimeen tanssia ja laulua, jota säestettiin pienellä rummulla.»

Nyt olivat olot melkoisesti muuttuneet, vaikka St Lawrence saarella ei usein poikkeakaan laivoja. Asukkaat juoksivat retkeläisten perässä, missä vain näkivät heitä, vaivaten heitä kerjuullaan. Vaikka he olivat eskimoita, oli heidän pukunsa kuitenkin tshuktshilainen, sillä tshuktshien kanssa he tekivät kauppaa.

Nordenskiöldin aikomus oli alkuaan viipyä kauemminkin tässä meressä, joka luonnontutkijoille tarjosi kovin runsaan työmaan, mutta pakollinen talven vietto tshuktshien rannalla oli suuresti lyhentänyt hänen aikaansa, etenkin kun hänen oli pyrittävä niin pian kuin suinkin johonkin sivistyneeseen satamaan voidakseen lähettää kotimaahan tiedon retkikunnan kohtaloista, ennenkuin sieltä ennätettiin apuretkikuntaa lähettää. Hän ei sen vuoksi ennättänyt poiketa Kamtshatkan niemelläkään, kuten olisi halunnut, mutta Beringin saarella, löytöretkien historiassa kuululla, hän kaikesta huolimatta halusi käydä. »Vegan» keula sen vuoksi suunnattiin Kamtshatkan ulkopuolella olevia Komentajan saaria kohti, jotka »komentaja» Bering löysi 15 p. marrask. v. 1741 ja joilla hän kuoli. Beringin saari tuli kuuluksi varsinkin ihmeellisen, osaksi jo sukupuuttoon surmatun eläimistönsä vuoksi. Nordenskiöldin tarkoitus oli pelastaa Ruotsin museoihin tämän eläimistön jäännöksiä.

Beringin saarella.

Beringin saari, saariston suurin, on yli 70 km pitkä ja lähes 25 km leveä. Se kuuluu Venäjälle, mutta amerikkalaiset olivat hankkineet itselleen pyyntioikeuden, pitäen siellä kauppa-asemaa, joka asukkailla osti varsinkin merikissa- eli merikarhu-hylkeiden nahkoja. Kylässä oli venäläisiä viranomaisia ja koulu, jossa alkuasukkaiden lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Amerikkalaisista lehdistä Nordenskiöld täällä näki; kuinka huolestuneita kotimaassa oltiin retkikunnan kohtalosta, ja tämä pakotti häntä lyhentämään oleskeluaan täälläkin. Hyvin aikansa käyttäen hän kuitenkin sai mukaansa mitä arvokkaimman tieteellisen kokoelman.

Tarkkain kyselyjen kautta hän sai selville, että Stellerin merilehmä vielä eli täällä viime vuosisadan keskivaiheilla, vaikka matkustajat väittävät sen jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tulleen sukupuuttoon hävitetyksi. Edelliset tiedemiehet olivat turhaan koettaneet saada kokoon täydellistä luurankoa ja saaren eurooppalaiset epäilivät, tokko se Nordenskiöldillekään onnistuisi. Hän kuitenkin ryhtyi toimiin ja sai jo alkuasukkaitten majoistakin kokoon ison joukon, hyvän hinnan niistä maksaessaan. Kaikki rupesivat nyt kilvalla niitä etsimään, niin että Nordenskiöld sai kootuksi 21 suurta laatikkoa ja tynnöriä Rhytinan luita, muun muassa kolme ehjää, erittäin kaunista pääkalloa ja useita rikkinäisiä. Luita etsittiin sakeaa nurmea kasvavista rantaäyräistä, noin 2 tai 3 metriä ylempää merenpintaa, puolta metriä vahvan multa- ja sorakerroksen alta. Rautateikeillä ja paineteilla maita tunnustellen saarelaiset saivat selville, missä niitä oli kätkössä, niin ettei tarvinnut turhaan kaivaa. Elfenluun kaltaisista kylkiluista asukkaitten oli tapana tehdä reenanturoita ja koruesineitä; kylkiluut sen vuoksi olivat harvinaisempia ja sormiluut näyttävät kokonaan lahonneen olemattomiin. Niitä oli mahdoton saada ainoatakaan, enempää kuin viimeisiä pystönikamiakaan. Tukholmassa näistä luista voitiin koota melkein täydellisiä luurankoja, ja myöhemmin ovat muut tutkijat seuranneet esimerkkiä, niin että merilehmän luusto nyt on jotenkin hyvin edustettuna sivistysmaiden museoissa.

Naalit ja merisaukot, joita saarella oli suunnattomasti Stellerin siinä oleskellessa, olivat jo häviämäisillään sukupuuttoon. Merikarhu oli ainoa eläin, jota siellä vielä oli kenties yhtä paljon kuin silloin. Niiden pyynti oli lain kautta tarkasti rajoitettu, muuten tuho epäilemättä olisi tullut niittenkin osaksi. Naaraksia ja poikasia tapettiin vain poikkeustapauksessa. Naineet uroot, eli oikeammin ne uroot, joissa oli kyllin miehuutta vaimoväkeään puolustaakseen, säästyivät tavallisesti teurastukselta, ellei muusta niin siitä syystä, että niiden turkki tavallisesti oli niin kulunut, hankaantunut ja repaleinen. Poikamiehet etupäässä saivat turkkinsa luovuttaa.

Merikarhut kokoontuvat joka kesä määrätyille mereen pistäville niemille, viettäen niillä satatuhantisina laumoina kuukausimääriä mitään syömättä. Ensiksi saapuvat uroot, härät, suurin osa toukokuussa tai kesäkuun alussa. Tulisissa kahakoissa, joissa monikin henkensä heittää, riidellään nyt noin sadan neliöjalan suuruisista aloista, jommoisen kukin uros arvelee kodikseen tarvitsevansa. Väkevimmät ja sodassa voittaneet ottavat itselleen parhaat paikat lähellä rantaa; heikompien täytyy kämpiä ylemmäksi, jossa vaimojen hankinta käy hankalaksi. Ottelussa tehdään usein hyökkäyksiä ja väistellään vain näön vuoksi. Aluksi tapellaan omistusoikeudesta maahan. Kotipiiriinsä asettunut ei siis koskaan seuraa vihollistaan alueensa rajan poikki, vaan vastustajan karkoitettuaan laskeutuu ylpeänä levolle, kootakseen voimia uusiin tappeluihin. Taikka röhisee se mielissään, heittäytyy selälleen, raapii itseään etujaloillaan, somistaa nahkaansa tai vilvoittelee, toista takajalkaansa viuhuttaen, mutta on aina valmis uuteen tappeluun, kunnes tulee vielä väkevämpi, joka ajaa sen edemmä rannasta. Omituista näille eläimille on, että ne maalla ollessaan yhtenään käyttävät takajalkojaan viuhkana ja joskus päivän varjostimenakin. Lämpöisenä päivänä voi parituspaikalla toisinaan yhtäaikaa heilua satakintuhatta sellaista viuhkaa.

Kesäkuun puolivälissä naaraat nousevat merestä. Väkevät uroot, jotka ovat anastaneet rannimmaiset paikat, ottavat kaunottaret sangen kohteliaasti vastaan vesirajassa ja vievät ne asuntoonsa. Mutta tuskin on uros n:o 1 saattanut merestä nousseen naaraan kotipiiriinsä, ennenkuin se jo tapailee merestä toista kaunotarta. Koiras n:o 2 ojentaa sillä aikaa kaulaansa ja vetää arvelematta luokseen n:o yhden ensimmäisen vaimon, jonka koiras n:o 3 vuorostaan, ryöstää siltä. Naaraat sallivat tämän kaiken tapahtua kipujaan valittamatta, vaikka saavat kylläkin vammoja, uroitten niitä tullen mennen raastaessa. Kaikki naaraat jakautuvat siten tuimain voimankoetusten jälkeen uroille, joista rannimmaiset saavat 12—15 puolisoa kukin. Edempänä rannasta saadaan tyytyä neljään tai viiteen. Maalle noustuaan naaraat tuota pikaa-synnyttävät poikasensa, joista ei suurta huolta pidetä ja joita isäpuoli puolustaa vain haareminsa rajain piirissä. Sitten alkaa kiima-aika, jonka loputtua järjestyksen pito ja perhe-elämän siteet käyvät höllemmiksi. Vähitellen kolmen kuukauden paastosta perin laihtuneet koirakset lähtevät pois paritustiloilta, joihin naaraat, poikaset ja nuoret koirakset nyt asettuvat. Syyskuun puolivälissä, poikasten opittua uimaan, kaikki lähtevät paikaltaan joitakuita lukuun ottamatta, jotka syystä tai toisesta jäävät jälkeen. Pitkällisen ja ankaran sateen aikana osa merikarhuista pakenee mereen, palaten kuitenkin sateen lakattua. Sama on laita isoilla helteillä.

Kuutta vuotta nuoremmat koirakset seurustelevat nuorimpien naaraitten keralla varsinkin paritustilain ulkopuolella, milloin leikkiä tepastellen kuin koiranpenikat, milloin merkin mukaan paiskautuen. maahan jos jonkinlaisiin asentoihin. Nämä alaikäiset koiraat ne ovat, joita pyydystäjät valitsevat teurastettaviksi. Pyydystäjät ajavat niitä edellään hiljalleen teurastuspaikkalle kilometrin verran tunnissa ja aina väliä pitäen. Naarakset, pojat ja huononahkaiset ajetaan pois joukosta ja jäljelle jääneet saavat iskun päähän, niin että ne menevät tainnoksiin, jonka jälkeen puukon pisto lopettaa niiden nuoren elämän.

Nordenskiöld kävi katsomassa erästä tämmöistä merikarhu-»ruukeria», siihen asianomaisen luvan ja oppaat saatuaan. Matka tehtiin kymmenen koiran vetämissä reissä lumettomien, pyöreähköjen, jotenkin niukan kasvullisuuden peittämien vuorien ja vuoritasankojen yli ja kautta metsättömien laaksojen, joissa rehoitti uhkeasti vihannoivia yrttejä, loistavia liljakasveja, putkia y.m. Koiravaljakot jätettiin jotenkin kauas pesimäpaikoilta, etteivät hylkeet säikähtäisi, ja lähestyttiin merikarhuja jalan, vastatuuleen kulkien. Näin Nordenskiöld oppaineen pääsi aivan lähelle merikarhu-yhteiskuntaa, jossa väitettiin, arvatenkin liioitellen, olevan 200,000 eläintä. »Saimme luvan ryömiä oppaamme keralla aivan lähelle erästä vähän erillään olevaa ryhmää. Vanhemmat eläimet ensin oudostelivat huomatessaan meidän lähestyvän, mutta rauhoittuivat pian ja nyt näimme omituisen näytelmän. Näyttämönä oli kivikko, kuohuvien tyrskyjen huuhtoma ranta, taustana ääretön meri ja tuhannet omituiset eläimet näyttelijöinä. Muutamat vanhat uroot maata lötköttivät mitään välittämättä siitä, mitä niiden ympärillä tapahtui. Toiset lyhyillä jaloillaan konttailivat kivien välissä tai uiskentelivat ihmeen sujuvasti tyrskyjen keskellä, kisailivat, hyväilivät toisiaan tai haastoivat tappelua. Yhdessä kohdassa kaksi vanhempaa eläintä tappeli, pitäen omituista kähisevää ääntä ja asettuen taistellessaan ikäänkuin valmiiksi opittuihin hyökkäys- ja puolustusasentoihin. Toisessa kohden tapahtui vale-kamppailu vanhemman elävän ja pojan välillä. Näytti siltä kuin poika olisi siinä saanut taisteluopetusta. Pieniä mustia penikoita ryömi joka taholla tullen mennen vanhojen viilissä aina väliin määkien emäänsä kuin karitsat. Usein penikoita tukehtui vanhempien jalkoihin, kun nämä säikähdyttyään hyökkäsivät mereen. Semmoisen melskeen jälkeen löytyi rannalta sadoittain kuolleita penikoita.»

Kolmetoistatuhatta eläintä, tavallista pienempi määrä, oli tapettu sinä vuonna, jona »Vega» rannalla majaili. Rannalla ruohokossa oli niiden nylettyjä raatoja, levittäen ylt'yleensä saastaista hajua. Merikarhut eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä mitään, tukehtuneiden tai taistelussa kaatuneiden toverien ruumiista kun levisi samanlaista löyhkää. »Näiden monilukuisten merikarhujen keskellä oleili korkean kiven nenässä yksinäinen merileijona, ainoa, minkä matkallamme näimme.»

Elokuun 19:ntenä »Vega» jälleen lähti Beringin saarelta matkaan, saapuen Jokohamaan syyskuun 2:n illalla. Niinkauan kuin kuljettiin kylmässä, pohjoisesta tulevassa jäämerivirrassa, oli myötätuulta ja ilma oli viileätä, meren pintalämpö noin +10°C. Elokuun 25:ntenä meriveden lämpö kuitenkin alkoi niin äkisti nousta, että pintaveden lämpö jo 28:ntena oli 23°,4. Tämä osoitti laivan tulleen kylmästä myötäisestä merivirtauksesta Kurosivoon, siihen suureen merivirtaan, joka pitkin Japanin itärantaa kuljettaa kuumaa troopillista vettä Tyynen meren pohjoisosiin. Tuuli kävi oikulliseksi, helle rasittavaksi, vaikka ukonilmat tuon tuostakin puhdistivat ilmaa. Elokuun 31:ntenä salama ankaralla jyrähdyksellä iski »Vegan» isoon mastoon, halkaisten sitä kappaleen matkaa, mutta suurta vahinkoa se ei aikaan saanut, vaikka kaikki tunsivat sähkötärähdyksen. Jokohamaan tultaessa joka mies oli terve ja »Vega» täydessä kunnossa, vaikka se pieniä korjauksia ja vaskivuorausta varten vietiinkin laivatelakkaan.

Japanissa.

Maine »Vegan» saapumisesta levisi nopeaan ja päättynyt suurtyö herätti maailmassa mitä suurinta innostusta. Olihan sen kautta napatutkimuksen ikä-arvoisin kysymys tullut loistavasti ratkaistuksi. Juhlallisuudet alkoivat Japanissa pitojen, puheitten ja muitten kunnianosoitusten loppumattomalla jaksolla ja mikado itse otti retkikunnan johtajan puheilleen. Suurimmalla alttiudella japanilaiset viranomaiset auttoivat retkikunnan jäseniä, heidän auringonnousun maassa uupumatta jatkaessa tutkimuksiaan. Nordenskiöld kävi sisämaassa Asamajamalla, toimivalla tulivuorella, joka on tunnettu suunnattomasta kraatteristaan. Japanin sisäosat olivat tosin silloin jo eurooppalaisille avoinna, mutta siitä huolimatta kävi joskus niin, että sisämaan majatalot vain poliisin vaatimuksesta avasivat suojansa kuululle »raakalaiselle». Poikettuaan muutamassa kohden Japanin sisämeren rannoilla Nordenskiöld kävi Kiotossa ja sieltä luonnonkauneudestaan kuululla Biwa-järvellä, kootakseen siitä vesieläimiä ja tutkiakseen järven geologista rakennetta. Mogista, Etelä-Japanista, koottuaan arvokkaan kokoelman kivettymiä hän Nagasakissa kaipauksella luopui nousevan auringon maasta, jonka tulevaisuudesta hän ennusti suuria. Suuren japanilaisen kirjaston, yli 1,000 nidettä, Nordenskiöld Japanissa ollessaan osti. Lähdettyään lokakuun 27:ntenä mainitusta satamasta »Vega» hyvällä myötäisellä purjehti Itä-Kiinan meren poikki Hongkongiin, josta käsin useat retkikunnan jäsenistä kävivät Kantonissa, Nordenskiöld tutustuakseen sikäläisiin nefriittihiomoihin.

Hongkongista, jonka eurooppalainen siirtokunta juhli retkikuntaa parhaimman mukaan, »Vega» suuntasi Borneon pohjoisrannalle Labuanin saareen, jonka äsken avatuista hiilikaivoksista Nordenskiöld toivoi löytävänsä kivettymiä päiväntasaajan seutujen entisten ilmasto-olojen selville saamiseksi. Etsiminen johtikin toivottuihin tuloksiin. Toisia retkeläisiä kävi höyrypurrella Borneon rannalla. Labuanista piti matka Singaporeen ja edelleen Ceyloniin, jonne »Vega» saapui joulukuun 5:ntenä. Ceylonista koottiin jäkäliä ja leviä ja retkikunnan johtaja tutki saaren jalokivikaivoksia.

Vega-miehistöä juhlitaan.

Ceylonissa retkikunta jätti kaiken tieteilyn, pyrkien nyt kotiin kiiruumman kautta. Adenin edustalla pieni italialainen laivasto, joka paraillaan oli matkalla Erythrean siirtokuntaa perustamaan, tervehti »Vegaa» tykinlaukauksin ja juhli retkikuntaa. Suezin kanavalta, jonne »Vega» saapui tammikuun 27:ntenä, suurin osa retkeläisiä kävi Kairossa ja pyramideilla. Egyptin maantieteellinen seura lähetti vastaan tervehdyslähetystön, jota amerikkalainen Stone pasha johti, ja pidoista pitoihin kävi matka. Nordenskiöld sai erämaasta puukivettymiä pari hevoskuormaa.

Port Saidista ohjattiin sitten kulku Napolia kohti; siitä tuli ensimmäinen eurooppalainen satama mihin »Vega» poikkesi. Sinne saavuttiin helmikuun 14:ntenä päivällä. Merelle tuli vastaan kaksi liputettua höyrylaivaa ja ohimenevä amerikkalainen sotalaiva tervehti »Vegaa» 21:llä tykinlaukauksella. Satama oli liputettu ja virallisia henkilöitä, seurain edustajia tiedemiehiä saapui retkeilijäin laivaan, heti kun se oli ankkuriin käynyt. Retkikunta majaili ilmaiseksi kaupungin upeimmassa hotellissa, jossa lähetystöjä kävi päivän sankareita tervehtimässä ja adresseja tuomassa. Napolin hallitus kutsui retkikunnan suurenmoisille juhlapäivällisille ja juhlasali sai »Vega-salin» nimen. Teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa juhlavieraita hyvähuudoin kunnioitettiin. Tehtiin retki tuliperäisille Flegreisille kentille, Averno järvelle, Serapiin temppelille y.m. geologisesti tai historiallisesti merkillisille paikoille. Viidentenä juhlapäivänä tehtiin juhlakomitean seurassa matka Pompeijiin, jossa syötiin aamiaista komeassa, hyvin säilyneessä roomalaisessa kylpyhuoneessa. Kuudentena juhlapäivänä saapui Wienin maantieteellisen seuran erikoinen lähettiläs kunniatervehdykselle ja tehtiin retki paraillaan savua, kiviä ja laavaa purkavalle Vesuviolle. Seitsemäntenä päivänä retkikunta matkusti Roomaan, jossa uudistuivat samat juhlat. Sielläkin se asui majatalossa, jossa juhlahuoneet ja vaunut olivat vapaasti käytettävinä. Tärkeimmät ohjelmakohdat olivat käynti edustajakamarissa, maantieteellisen seuran päivälliset, suuret pidot Palazzo Teanossa ja päivälliset Kvirinaalissa kuningas Umberton luona. Roomassa juhlittiin kuusi päivää. Napolissa sillä välin pidettiin hauskaa »Vegan» miehistölle. Roomasta useimmat tiedemiehistä matkustivat rautateitse Köpenhaminaan ja Tukholmaan, Nordenskiöld itse kulki »Vegalla», joka helmikuun 29:ntenä taas lähti Napolin satamasta.

Marseille vaati »Vegaa» poikkeamaan ensimmäisen napamatkustajan, Pytheaan, kotikaupunkiin, mutta Nordenskiöldin täytyi hylätä kutsumus. Lissabonissa, Henrik Navigatorin ja Vasco da Gaman synnyinmaassa hän sitä vastoin halusi käydä, viipyen siellä viisi päivää, monenlaisten kunnianosoitusten esineenä. Sumu viivytti »Vegaa» Englannin kanavassa, niin ettei se voinut poiketa Portsmouthiin, jossa oli ryhdytty juhlavalmistuksiin, ja Englannin maantieteellisen seuran suuret pidot jäivät pitämättä. Paljon yksityisiä juhlatilaisuuksia kuitenkin pantiin toimeen ja Englannissa olo kävi retkikunnan johtajalle kaikin puolin miellyttäväksi.

Huhtikuun 1:nä Nordenskiöld matkusti Englannista Pariisiin, mutta jo Boulognessa hänen täytyi pysähtyä sikäläisten kauppiaitten juhlittavaksi. Pariisissa hän asui Nobelin vieraana. Vastaanotto Ranskan pääkaupungissa oli suurenmoinen. Maantieteellisen seuran juhlakokouksessa Nordenskiöld piti puheen ruotsalaisista napatutkimuksista. Hänelle annettiin seuran suuri kultamitali. Sorbonnessa häntä juhlivat 28:n ranskalaisen oppineen seuran edustajat ja Jules Ferry, siihen aikaan opetusministeri, piti juhlapuheen ja tämän jälkeen Pariisin kaupunki juhli juhlavierasta Tuileriassa, antaen hänelle suuren taiteellisesti tehdyn kultamitalin. Tasavallan presidentti Grévy kutsui hänet päivällisille ja hyväksi lopuksi vielä vanha runoilija Victor Hugokin onnitellen vierastaan lämpimin, kaunopuheliain sanoin työnsä täyttämisestä.

»Siihen päättyi vierailumme Ranskan pääkaupungissa. Väsyneinä, mutta vieden mukanamme muistoja, jotka eivät sinä ilmoisna ikänä haihdu, lähdimme seuraavana päivänä rautateitse Vlissingeniin, jonne Brusewitzin piti viedä »Vega» Falmouthista. Ajan ja voimien puutteessa täytyi meidän kieltäytyä käymästä Hollannissa ja Belgiassa, vaikka meitä hartaasti ja ystävällisesti kehoitettiin sinne tulemaan.»

Helsingborg tervehti »Vegaa» liehuvin lipuin, kymmenkunta höyrylaivaa tuli sitä vastaan ylioppilaineen, lähetystöineen, puheineen, soittoineen. Kööpenhamina oli liputettu ja juhli sankareita useita päiviä, kuningas ja hovi etupäässä.

Kun kuningas Oskar oli lausunut toivovansa, että retkeläiset vasta Tukholman linnan edustalla astuisivat Ruotsin mannulle, ei »Vega» voinut poiketa Lundiin. Sen oli määrä saapua Tukholmaan huhtikuun 24:nnen illalla, mutta lähti, ajoissa perille saapuakseen, Tanskan pääkaupungista jo niin hyvissä ajoin, että sai olla yhden yön ankkurissa Tukholman saaristossa. 24:ntenä ankkurin nostettuaan »Vega» aamulla alkoi verkalleen kulkea Vaxholman linnan ohi Tukholmaa kohti. »Tiellä tuli vastaan lukemattomia lipuilla koristettuja höyryveneitä, joista tunnetut ja tuntemattomat ystävät riemuiten, ilohuudoin tervehtivät Vega-miesten kotiintuloa. Kuta lähemmäksi Tukholmaa tulimme, sitä enemmän karttui höyrylaivoja, ja kahdessa rivissä, »Vega» edellä, lähenivät kaikki hiljaa satamaa. Monen värisiä lyhtyjä sytytettiin laivoissa palamaan, ilotulituksia poltettiin ja tykkien jyske sekaantui tuhansien raikkaihin eläköön-huutoihin. Kun meitä vielä oli Kastelholman kohdalla tykeillä tervehditty, käytiin Tukholman virtaan ankkuriin k:lo 10 i.p.

»Mälarin ruhtinatar oli pukeutunut ihmeen loistavaan juhlapukuun. Kaupunki ja etenkin satamaa lähimmät rakennukset olivat valaistut. Vallankin oli H.M. Kuningas pannut parhaansa tehdäkseen 'Vegan' vastaanoton niin suurenmoiseksi kuin suinkin. Koko kuninkaallinen linna, joka kimalsi ja heloitti tuhansien liekkien valosta, oli vertauskuvilla ja nimikirjoituksilla kaunistettu, eikä 'Vegan' nuorimmankaan matruusin nimi niistä puuttunut.»

Tukholmassa juhlittiin viikkoja, ennenkuin yleisö oli mielestään saanut kylliksi kunnioitustaan ja mielihyväänsä osoittaa. »Joka päivä saimme vastaanottaa onnittelulähetystöjä, muun muassa Ruotsin ja Norjan valtiopäiviltä, Norjan ja Suomen suurimmista kaupungeista, Upsalan ja Helsingin ylioppilaskunnilta, Pietarin maantieteelliseltä seuralta, Pohjois-Venäjän naisilta y.m. Sanalla sanoen muodostivat Tukholman juhlat loistokohdan siinä merkillisessä juhlaretkessä, jonka teimme Japanista Tukholmaan ja jolla ei liene vertojaan juhlien historiassa.» Vielä retkikunnan hajaannuttuakin ja »Vegan» purjehdittua Göteporiin, jossa pyydysyhtiö taas sai sen haltuunsa yhtä ehona kuin ennenkin, vietettiin juhlia, ja kesällä ne alkoivat uudelleen, kun »Veganäyttely avattiin ja minä muutamia kuukausia myöhemmin kävin Berliinissä, Pietarissa ja vanhassa rakkaassa synnyinmaassani, Suomessa.»

Ratkaistun probleeman vanhuus ja suuruus ja »Vegan» ympäripurjehduksen kaikinpuolinen tapaturmaton onnistuminen hyvin selittävät tämän kansainvälisen suurenmoisen juhlimisen.

Arvollisempaan mieheen kuin A.E. Nordenskiöldiin se ei olisi voinut kohdistua. »Vegan» retki yksinään ei ehkä olisi ansainnut niin suurenmoisia mielenosoituksia, mutta se olikin vain viimeinen rengas elämän työstä, joka oli hyisen pohjolan tuntemiselle raivannut uudet tiet ja laskenut niiden tutkimisen pätevälle perustukselle.

Mutta kun näiden juhlain sankari sitten alkoi työhuoneensa hiljaisuudessa kyhätä maailmalle kertomusta merkillisen matkansa vaiheista, joutui hän jonkinlaiseen pulaan sen kautta, että hänellä oikeastaan oli hyvin vähän semmoista kerrottavaa, mikä olisi suurta yleisöä huvittanut ja mitä se niin suurenmoisten suosionosoitusten jälkeen epäilemättä piti oikeutenaan odottaa. Se osa matkasta — retki pitkin Siperian pohjoisrannikkoa, — joka oli merkitykseltä tärkein, joka kaikille edellisille merenkulkijoille oli ollut mahdottomuus, se oli »Vegalta» sujunut ilman minkäänlaisia seikkailuita, tasaisesti ja verraten nopeaankin kuin tunnetuilla valtaväylillä ja lisäksi käynyt seutujen kautta, jotka ovat maailman kaikkein yksitoikkoisimpia ja kolkoimpia. Seikkailujen puutteen hän korvasi sitä suuremmalla perusteellisuudella, kertoen samassa yhteydessä sekä koko koillisväylän historian että selvittäen sen mahdollisen merkityksen Siperian tulevaisuudelle ja kaupalle. Vega-retken tieteellisistä tuloksista hän julkaisi viisiosaisen monumentaalisen teoksen.

»Se mielisuosio, minkä 'Vegan' matkan onnistuminen on herättänyt», lausuu Nordenskiöld matkakertomuksensa loppulauseessa, »antaa aihetta siihen toivoon, että uusia tutkimusretkiä pannaan toimeen, kunnes siperialaisen jäämeren luonnonsuhteet saadaan täydellisesti selviksi; ja kunnes se hämärä, joka vielä helmoihinsa peittää äärettömät alat pohjois- ja etelänavan seuduilla, selvennetään, niin että ihminen vihdoinkin tulee tietämään sen taivaankappaleen rakenteen, joka on hänelle avaruudessa asuinsijaksi määrätty.»

Tämä toivomus on täysin määrin toteutunut. Nordenskiöld on saanut seuraajia ja napamaailman tutkimus on vakaasti ja loistavalla menestyksellä edistynyt sillä perustuksella, jonka etevin laskija hän oli.

Kansainväliset navanympärysasemat.

Jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli napaseutujen tieteellisen tutkimuksen tärkeys selvään älytty, mutta vasta vuosisadan jälkipuolella olivat luonnontieteet retkikuntain jäsenten kesken tyydyttävästi edustetut. Suuri vaikutus napatutkimuksen tieteellisyyden syventymiseen oli Frans Josefin maan löytäjän, itävaltalaisen Karl Weyprechtin esittämällä kansainvälisellä yhteistyöllä.

»Tegethoffilla» saamainsa kokemusten johdosta hän v. 1875 Saksan tieteellisen liiton kokouksessa Gratzissa osoitti, kuinka arktisten seutujen perusteellinen tutkimus on välttämätön maapalloamme hallitsevien luonnonlakien ymmärtämiselle, jonka vuoksi tieteelliselle tutkimukselle olisi tulevaisuudessa annettava naparetkillä ensi sija, maantieteellisiä löytöretkiä taas olisi tehtävä vain semmoisiin seutuihin, mistä voitaisiin odottaa tieteellekin hyötyä. Hän ehdotti, että navan ympärille perustettaisiin rengas kansainvälisiä asemia, joilla samalla haavaa pantaisiin toimeen jatkuvia havainnoita yhden vuoden aikana. Ruhtinas Bismarck oli ajatukselle suosiollinen ja hänen myötävaikutuksellaan siitä tuli tosi. Kansainvälinen ilmatieteellinen kongressi kannatti Weyprechtin ja kreivi Wilczekin suunnitelmaa, jonka Harrypurin ja Bernin kansainväliset napakonferenssit vuosina 1879 ja 1880 hyväksyivät.

Asemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin matkaan. Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa kukin, Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja ja Ruotsi kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista observatoriota — kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan aikaan samat havaintosarjat.

Itävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo toukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin ja Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta pääsi maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen asema oli saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva tuli ja nouti retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth asematöidensä ohella jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren, josta siihen saakka olikin hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin tulivuori, Beerenberg, kohoaa suoraan merestä 2,545 metriä.

Tanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin Grönlannin Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883. Tällä asemalla kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden mittaamiseen ja näistä mittauksista määrättiin niiden verraten pieni korkeus.

Tanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan» retkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla hänen piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa 1882 hän tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta seuraavana syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta, propellinsa menetettyään.

»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva »Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta oli vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein suuhun, pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai niin pahan vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön täytyi paeta »Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi. Snellen toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten elokuussa 1883 reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin etelärannalle, josta »Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.

Suomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim Lemström, joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita revontuliteoriansa todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.

Kautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä niinikään tehtiin revontulihavainnoita.

Ranska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap Hornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche», tutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen saakka. Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat luonnontieteelliset kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa kvarttoniteessä, jotka painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat kaikkien muitten kansain julkaisut.

Saksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan seutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn pohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta kesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa täydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K. Schrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin suunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta millekään suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä melkein joka päivä suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.

Suur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle
Fort Raeen.

Norjan aseina oli Bossekopissa Ruijassa, jossa oli hyvä tilaisuus tutkia revontulia.

Venäläisistä asemista oli toinen Lenan deltassa, toinen Novaja Zemljan länsirannalla. Lenan aseman johtaja, luutnantti Jurgens, kartoitti tarkkaan koko deltan. Toukokuussa 1883 Grinewiskey kahden samojedin keralla ajoi koirilla Novaja Zemljan poikki Kara-meren rannalle.

Ruotsin asema, jonka johtaja N. Ekholm oli, laitettiin Jäävuonoon
Huippuvuorille.

Yhdysvaltain aseman luutnantti A.W. Greely laittoi kauas pohjoiseen, Grinnellin ja Grantin maan rajalle. Tämä retkikunta suoritti samalla suurenmoisen maantieteellisen tutkimustyön, mutta oli tuhoutua, kun varastolähetykset eivät ajoissa saapuneet perille. Toinen asema oli Alaskan pohjoisrannalla.

Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.

Amerikkalaisen retkikunnan vaiheet Grinnellin ja Grantin maassa kuuluvat arktisen tutkimuksen traagillisimpiin. Retkikunnan johtaja oli luutnantti A.W. Greely, jonka miehistöön kuului neljä upseeria ja 19 sotamiestä, tähtitieteilijä, valokuvaaja, ilmatieteilijä ja kaksi eskimoa. »Proteus» nimisellä hylkeenpyyntilaivalla retkikunta elokuun 11:ntenä saapui »Discoveryn» satamaan Robesonin kanavan eteläpäähän, jossa Naresin retkikunnan toinen laiva oli viettänyt talven 1875—76. Kun varustukset oli purettu ja viety maihin, palasi laiva takaisin, retkikunta rakensi asemansa valmiiksi ja alkoi viipymättä tieteellisen työnsä. Talvi alkoi näin kaukana pohjoisessa varhain ja oli tavattoman ankara ja napayötä kesti 135 päivää. Siitä huolimatta tehtiin jo syksyllä useita rekiretkiä, joilla t:ri O. Pavy kulki kuusi päivää — -58 C asteen pakkasessa ja luutnantti J.B. Lockwood kymmenen päivää -59 C asteen pakkasessa, lämpötiloissa siis, joita ei ainoakaan naparetkikunta ollut ennen kokenut rekiretkillään. Varustukset olivat niin hyvät, että heikoimmatkin miehet kestivät nämä kylmät, jonka vuoksi kaikki hyvällä luottamuksella odottivat kevään suuria rekiretkiä.

Yritys napaa kohti.

Tauti sorti talven kuluessa kaksikolmannesta rekikoirista, mutta pari pientä valjakkoa oli kuitenkin säilynyt ja Loisella näistä t:ri Pavy maaliskuun 19:ntenä 1882 lähti etsimään maata Grantin maan pohjoispuolelta, josta Markham kuusi vuotta aikaisemmin oli palannut tyhjin toimin. Pavy tapasi samanlaista suunnattoman röykkiöistä jäätikköä kuin Markhamkin. Neljä: meripenikulmaa maasta edettyään amerikkalaisen täytyi ankaran myrskyn vuoksi leiriytyä. Huhtikuun 23:ntena retkikunta kauhukseen huomasi, että myrsky oli repinyt meren auki ja että he olivat sulassa meressä uivalla jäälautalla. Suurella vaivalla t:ri Pavy pääsi takaisin Grantin maalle, mutta vain 'kaikkein välttämättömimmät tarpeet hän saattoi pelastaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin kiiruummiten palata laivaan. Pavy ei voinut tietää, että sula oli vain paikallinen laaja railo. Lockwood samaan aikaan tepasteli Grönlannin edustalla jäällä, joka näytti olleen alallaan luomisen aamusta alkain.

Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla.

Lockwood, joka suoritti tärkeimmän löytöretken, lähti asemalta, Fort Congerista, huhtikuun 3:ntena, 13 miestä ja koiraa kerallaan. Hänen tehtävänsä oli Grönlannin pohjoisrannan tutkiminen.

Alkutaipaleet olivat tukalat suunnattoman kylmyyden, röykkiöisen jään ja rajujen myrskytuulien vuoksi. Lämpömittari osoitti -62°C. Robesonin kanavan itäpuolelta täytyi palauttaa takaisin neljä miestä, jotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Kulkien sitten viisi päivää maata, jolla taipaleen teko oli tavattoman rasittavaa, Lockwood taas laskeutui jäälle. Ankarat myrskyt, epätasainen jää, rekien särkyminen ja lumisokeus eivät voineet pidättää urheita amerikkalaisia, eikä edes pehmyt lumi, tuo rekiretkien suurin vihollinen. 14 kilometriä päivässä edistyi matka. Huhtikuun 21:ntenä Lockwood taas lähetti osan miehistään palaamaan ja lähti yhden toverin ja yhden eskimon kanssa pohjoisrannan suurien vuonojen ohi yhä eteenpäin pyrkimään. Kap Britanniasta hän kulki seutuja, joissa ei kukaan ollut ennen käynyt, oikealla puolella maan sisään painuvaa vuonoja, vasemmalla napameri. Leveydellä 83°19', ankara myrsky ja pakkanen piti retkikuntaa 63 tuntia paikallaan, mutta vaikka eväätkin olivat arveluttavasti huvenneet, vaikka jää oli niin röykkiöistä, että tie täytyi kirveillä raivata ja rekeä köysillä laskea ja vaikka yhä leveneviä railoja ilmaantui joka puolelle, ponnisti Lockwood edelleen leveydelle 83°24 saakka, joka oli pohjoisin siihen saakka saavutettu kohta. Nousten lähes 800 metriä korkealle vuorelle hän pohjoisessa näki rannattoman jääkentän ja Grönlannin rannan jatkuvan edelleen koillista kohti. Etelässä näkyi sekava paljous lumihuippuja ja vuonojen halkomaa maata, mutta maajäätikköä ei ensinkään. Kettuja, jäniksiä, sopuleja, riekkoja näkyi ja maalla oli koko joukko kasvullisuutta. Kääntyen toukokuun 13:ntena paluumatkalle retkikunta jo kesäkuun 1:nä pääsi takaisin asemalle.

Seuraavana vuonna Lockwood teki samalle suunnalle uuden retken, mutta nyt meri oli monessa kohden sulana, niin ettei sitä voinut kulkea, ja vain vaivoin retkikunta pelastui ajelehtivalta jäälautalta, jolle se jään revetessä oli joutunut. Tämän jälkeen sillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata asemalle.

Grinnellin maan sisäosissa.

Greely teki keväällä 1882 rekiretken Grinnellin maan sisäosiin, löytäen 1,300 neliökilometriä laajan järven, josta juoksi mereen joki. Järveen laskeutui pohjoisesta Grantin maan jäätiköiltä glasiereja. Järven eteläpuolella oli lumettomia mäkimaita. Kesäkuussa Greely uudelleen tuli tälle järvelle ja kulki edelleen länteen päin, kunnes hän korkealta vuorelta näki kauas länteen, lännen merestä pistävän vuonon yli.

Huhtikuun 24:ntenä 1883 Lockwood lähti näitä löytöjä jatkamaan. Hän tapasi lumettoman ja jäättömän maan, jota eteläpuolella rajoitti 40—60 metriä korkea jäämuuri, sillä puolella olevan maajäätikön äkkijyrkkä reuna. Kuin Kiinan muuri se melkein tasakorkeana kulki poikki laaksojen ja vuorien, eikä mistään löytynyt semmoista kohtaa, josta sille olisi ollut mahdollinen kiivetä. Kulkien Grinnellin maan vedenjakajan poikki Lockwood tapasi jyrkkään laskevan rotkolaakson, joka johti lännestä vastaan tulevalle tuntemattomalle vuonolle. Tämä vuono sai nimeksi Greelyn vuono. Vuorovesirailo suolakiteineen todisti, että vuono oli lännen meren haarautuma. Lockwood kulki vuonon jylhän mahtavia vuorirantoja seuraillen länteen päin, kunnes pitkällinen myrsky pakotti ensin säänpitoon ja sitten, varustusten vähyyden vuoksi, takaisin kääntymään. Vuonon Lockwood arvosteli noin 100 kilometrin pituiseksi ja pariakymmentä kilometriä leveäksi. Todellisuudessa vuonon pituus on yli 200 km, kuten myöhemmin Sverdrup osoitti. Lockwood ei siis likimainkaan saavuttanut sen suuta.

Greelyn löytämä kesällä lumeton järviseutu oli siis kahden maajäätikköalueen välillä. Greelyn mielestä tämä löytö antoi tukea Nordenskiöldin otaksumalle, että Grönlanninkin poikki kulkee samanlaisia jäättömiä vyöhykkeitä. Eskimoitten asumusten pohjia näkyi tällä maajäätiköstä vapaalla vyöhykkeellä paljon, joten he näyttävät tämän kautta kulkeneen Grönlannin itärannalle. Laaksot olivat sangen hedelmällisiä, jonka vuoksi täällä elikin paljon myskihärkiä.

Suoritettuaan asemallaan sangen perusteelliset tieteelliset työt ja ulotettuaan näin huomattavalla tavalla maantuntemusta, amerikkalaisen retkikunnan täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen omin voimin pois, kun laivaa ei kuulunut toisenakaan kesänä sitä pois noutamaan, kuten määrä oli.

Retkikunnan urhea paluumatka.

Elokuun 9 p. 1883 jäät lähtivät salmesta ja seuraavana päivänä retkikunta pienellä höyrypurrella, kahdella veneellä ja jollalla lähti matkaan, kuljettaen mukanaan niin paljon elintarpeita kuin veneihin suinkin mahtui. Matka oli ylenmäärin vaivalloinen ja vaarallinen. Korkeat vuorovedet, jotka nousivat 8 metriä ja enemmänkin, ynnä vähän väliä uudistuvat kovat myrskytuulet pitivät ahtojäitä ainaisessa liikunnossa, ajaen niitä vuoroin korkeita, jyrkästi veteen suistuvia rantavuoria vastaan, vuoroin rannasta ulospäin. Höyrypursi voitiin säilyttää vain hellittämättömillä, epätoivoisimmilla ponnistuksilla, veneet taas siten, että ne puristuksen uhatessa sukkelaan tyhjennettiin ja vedettiin jääteleille. Matkalla korjattiin talteen pienimmätkin eväsvarastot, mitä keväällä oli etukäteen lähetetty. 16 päivää ponnisteluaan retkikunta pääsi Kap Hawksun, jonne oli matkaa suorin tein 300 km. Jäissä oli kuitenkin täytynyt kierrellä niin paljon, että todellisuudessa oli kuljettu kahta vertaa pitempi matka. Yrittäessään kulkea edelleen leveän vuononsuun poikki retkikunta tarttui jäihin ja veneet jäätyivät kiinni ja kymmenen päivää muutosta odotettuaan sen täytyi jättää höyrypurtensa ja 19 päivää tehdä mitä epätoivoisimpia ponnistuksia päästäkseen rantaan, jonne ei ollut kuin 20 kilometrin matka. Syyskuun 29:ntenä retkikunta kuitenkin täysilukuisena, tieteellisine tuloksineen ja koneineen ja muine tärkeimpine tarpeineen saavutti rannan Kap Sabinen ja Kap Isabellan välillä, Smithin salmen kapeimmalla kohdalla.

Paikka oli kuitenkin suojaton, jäävirtain sulkema etelän puolelta, jota paitsi ruokatavaroita oli vähän, vaikka olikin uupumatta ammuttu hylkeitä. Toiset metsästivät maalla, toiset jäällä, toiset rakensivat kivimajoja, toiset hakivat kivipyykkejä ja apuretkikuntain ehkä jättämiä tietoja. Tuskin oli talviasunnot saatu valmiiksi, kun tiedustelijat toivat uutisia »Proteuksesta», jonka jäät olivat heinäkuun 23:ntena 1883 ruhjoneet Kap Sabinen pohjoispuolella. Luutnantti Garlington, joka oli apuretkikuntaa johtanut, kertoi vieneensä Kap Sabineen suuren määrän ruokatavaroita maihin, mutta samat varastot hän sitten oli itse anastanut, kulkiessaan veneillä Upernivikiin, jossa toinen avustuslaiva, »Yantic», tapasi hänet.

Kun Greely ei luullut retkikuntansa millään neuvoin voivan kulkea
Smithin salmen poikki, jossa jääröykkiöt herkeämättä ajelivat etelää
kohti, palasi hän suurella vaivalla jonkun matkaa pohjoiseen, Kap
Sabineen, jos joku apuretkikunta vielä syksyn kuluessa sinne löytäisi.
Mutta siitä oli hyvin vähän toivoa.

Nälkäleiri ja nälkäkuolema.

Oli nimittäin jo lokakuun 15:s ja napayö oli kynnyksellä. Retkikunnan vaatteet olivat repaleina, polttoaineita ei ollut ja 40 päivän munan piti siis riittää 250 päiväksi, kunnes apua saataisiin. Osa rakensi eräälle saarelle kivistä, öljykankaasta, veneosista ja lumesta majan ja voimakkaimmat lähetettiin pitkin rannikkoa etsimään, olisiko minnekään kätketty ruokavaroja, ampumaan maaeläimiä ja väijymään hylkeitä niiden henkireikäin ääressä, kunnes pilkkopimeä pakotti kaikki majaan palaamaan. Tieteellisiä havaintoja tehtiin uupumatta, keksittiin huvituksia, suunniteltiin kevätretkeä, ja näin säilyivät retkeläiset, niin että keväällä vain yksi mies oli kuollut.

Keväällä retkikunta koetti kulkea Smithin salmen poikki, mutta se oli aivan mahdotonta. Hylkeen pyynti ja metsästys maalla antoivat hyvin vähän saalista, nälkä alkoi vaivata niin ankarasti, että miehiä toinen toisensa jälkeen kuoli. Lopulta ei ollut muuta syötävää kuin hylkeennahkakaistaleita. Näitä yksi sotamiehistä varoituksista huolimatta varasti moneen kertaan, niin että Greelyn täytyi ammuttaa hänet. Lopulta oli elossa vain kuusi miestä, jotka kukkia, ruohoja, merileviä ja jäkälää syömällä saivat itsensä hengissä pysymään, kunnes kesäkuun 22:ntena 1884 apu tuli.

Pelastus.

»Neptune» yritti tosin jo v. 1882 päästä Kennedyn kanavaan retkikuntaa pois tuomaan, mutta sen täytyi jääesteiden vuoksi palata takaisin jo Smithin salmesta. Seuraavana kesänä »Proteus» tuhoutui jäissä, kuten jo mainitsimme, »Yantic» taas vei varastonsa Littletonin saarelle, Smithin salmen itärannalle, eikä yrittänytkään, nimenomaisia ohjeitaan noudattaen, tunkeutua jäihin. Niin varhain kuin suinkin Yhdysvaltain hallitus v. 1884 lähetti kolme laivaa, »Thetiin», »Bearin» ja Englannin hallituksen lahjoittaman »Alertin» kapteeni Schleyn johdolla apua viemään. Schley toimi niin ripeästi kuin suinkin, ja tätä yksinomaan saivat Greelyn retkikunnan viimeiset eloon jääneet kiittää pelastuksestaan.

Kesäkuun 22:ntena eivät eloon jääneet seitsemän miestä olleet 42 tuntiin nauttineet muuta kuin vähän vettä ja hieman keitettyä hylkeennahkaa, joka oli otettu Greelyn makuupussista. Ulkona puhalsi jäätävä tuuli, tunkeutuen kurjaan telttaan, jonka tuuli oli osaksi puhaltanut kumoon, ja retuuttaen keskellä olevaa telttatankoa, joka uhkasi joka hetki kaatua.

Greely koetti lukea miehilleen muutamia virren värssyjä, mutta hänen äänensä oli niin heikko, että se pian kokonaan petti, — levollisina makasivat siinä nyt kaikki odottaen loppua, joka näytti välttämättömältä. Äkkiä Greely luuli läpi kovan tuulen vinkunan kuulevansa höyrylaivan pillin. Kun hän kuitenkin oli itse liian heikko noustakseen jalkeilleen, pyysi hän Longia ja Brainardia, jotka vielä kykenivät liikkumaan, menemään ulos katsomaan, näkyikö siellä todella höyrylaivaa. Nämä paikalla kompuroivat seisomaan ja horjuivat ulos. Brainard palasi pian takaisin ja sanoi, ettei siellä ollut mitään, ulkona merellä ei näkynyt elonmerkkiäkään. Tuntui siltä kuin olisi joku paha henki aikaansaanut nämä kummittelevat äänet ilkkuakseen heidän viimeistä katkeraa kuolonkamppaustaan. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa kuolemaa.

Vähän myöhemmin kuului kuitenkin raskaita askelia ja outoja ääniä, »ja sekavin tuntein» lausuu Greely, »jotka olivat niin elävät, kuin ne heikkouden tilassamme saattoivat olla, kuulimme nyt, ettei maamme ollut heittänyt sikseen pelastustamme, että pitkälliset kärsimyksemme ja taistelumme olivat päättyneet ja että retkikuntamme eloon jääneet nyt olivat pelastetut.»

Schley oli eräältä saarelta löytänyt Greelyn jättämän tiedonannon olinpaikastaan ja sen mukaan hän löysi retkikunnan leirin. Kauhukseen hän huomasi, että tiedonanto oli päivätty jo lokak. 21 p. 1883 ja ettei retkikunnalla silloin ollut eväitä kuin 40 päiväksi. Ei näyttänyt sen vuoksi olevan toiveita siitä, että heidät enää tavattaisiin hengissä. Raskaalla sydämellä hän heti lähetti luutnantti Colwellin höyrypurrella mainittuun leiripaikkaan. Purresta tähyiltiin joka suunnalle, mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt millään suunnalla. Niemennokan ympäri ajettuaan pursi tuli pieneen poukamaan, ja siellä pimeähkössä utuisessa valaistuksessa äkkiä huomattiin ihmisolento, joka seisoi pienellä kalliolla parinsadan metrin päässä. Se oli Long, joka jo oli kaksi kertaa epätoivoisena palannut takaisin tähystyspaikaltaan. mutta tullut vielä kolmannenkin kerran, viimeisen toivon kipinän kannustamana. Perämies tempasi käteensä lipun ja viuhtoi sillä kiihkeästi ja mies, joka heti huomasi sen, kumartui ja otti kalliolta merkkilipun, jolla hän viuhtoi vastaukseksi, astuen sitten verkalleen rantaan, kaatuen kuitenkin kahdesti, ennenkuin pääsi alas.

»Montako on vielä elossa?» huusi luutnantti Colwell höyryaluksesta.

»Meitä on vielä jäljellä seitsemän!» vastasi Long heikolla äänellä.

Purren saavuttua jään partaalle luutnantti heti juoksi maihin Longin luo, nähden kammolla hänen kuopalle painuneet poskensa, raukeat silmänsä, pitkän takkuisen partansa ja tukkansa. Puhe oli sopertavaa ja soinnutonta ja alaleuka lotisi mielenliikutuksesta.

»Missä he ovat?» kysyi Colwell kiihkeästi.

»Teltassa!» sanoi mies ja osoitti olkansa taa, »mäen toisella puolella — mutta teltta on kaatunut.»

»Elääkö mr. Greely?»

»Kyllä, Greely elää.»

»Entä ketäs muista upseereista?»

»Ei ketään», ja sitten hän ikäänkuin kaukomietteissä lausui: »Teltta on kaatunut!»

Perämies vei nyt Longin purteen ja muut juoksivat kallion poikki hänen osoittamaansa suuntaan. Kallion poikki päästyään he samassa olivatkin teltan edessä, josta Brainard juuri oli ryöminyt ulos, ja teltan sisästä huudettiin heikolla äänellä: »Kuka se on?» — »Minä olen Norman», huusi yksi tulijoista, joka oli ollut mukana menomatkalla.» ja nyt vastattiin sisältä: »Ah, se on Norman!» äänellä, jossa tuntui kuin heikko ilonkajastus.

Tällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt polvilleen vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei näkynyt. Kun tämä kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä teltan auki ja katsoi sisään.

Mikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen pää. Hänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja jäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento, joka tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean käsivarren tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa pitäen pulloa, josta he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia näköjään hengettömälle toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä, jonka tarve oli suurin. Vastapäätä makasi käsillään ja polvillaan musta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut parta ja yllään kehno repaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.

»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan hajamielisyyteen vaipuneelta.

»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:

»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»

Colwell kämpi sisään, tarttui hänen käteensä: »Greely, sinäkö se olet?»

»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän meitä on enää elossa; tässä olemme… kuollaksemme kuin miehet… Olen tehnyt… mitä voin… laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan hän vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein sammunut.

Colwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa, jonka he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät tunteneet. Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi ruokahalu hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa heidän melkein raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille mitenkään voitiin antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski antaa heille aina kymmenen minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja maitopunssia, ja vähitellen he sen verran voimistuivat, että heidät voitiin viedä höyrypurren mukaviin kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli täysi työ, kun oli noussut ankara myrsky, joka väkisinkin kasteli heidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin päältä ja hänet kiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka jälkeen hänet pantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä hänelle tehtiin.

Muutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta sai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon ja lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin mies, joka jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta sitä raukkaa, joka oli jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta joka toveriensa uhrautuvaisen hoidon johdosta muutoin näytti muita reippaammalta, ei ollut mahdollinen pelastaa. Voimakkaamman ravinnon johdosta tulehtuivat haavat, eikä leikkauksestakaan ollut apua. Heinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja tuskattomasti kuoli, elettyään kahdeksan kuukautta näin kammottavassa tilassa.

Apuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti Yhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja sotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä laivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin maihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen ne osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.

De Longin ja Greelyn retkikuntain surullinen kohtalo jäähdytti joksikin aikaa Amerikassa kaiken mielenkiinnon napamatkoja kohtaan, kunnes Robert E. Peary astui näyttämölle ja alkoi sitkeän ja lopulta voitokkaan työnsä valloittaakseen pohjoisnavan amerikkalaisille.

De Longin retki. "Jeannetten" tuho.

Laivalla, jonka Amerikan hallitus lähetti pelastamaan Hallin retkikunnan miehiä Grönlannista, oli muiden mukana G.W. De Long, Yhdysvaltain sotalaitoksessa palveleva upseeri, joka tällä matkalla innostui napatutkimukseen, niin että hän päätti itsekin saada aikaan retken saavuttaakseen Hallin tavoittaman suuren päämäärän — pohjoisnavan — mutta toisia teitä kuin Hall. De Long päätti pyrkiä sinne Beringin salmen kautta ja »New York Herald», sama lehti, joka oli Stanleynkin ensimmäiset matkat kustantanut, antoi hänen käytettäväkseen runsaat varat. Kun Nordenskiöld ei vielä ollut palannut Koillisväylältä, piti De Longin mennessä etsiä häntäkin Siperian koilliskulmilta, jotka olivat matkan varrella.

De Longin ei ollut vaikea pestata laivalleen valiomiehiä, joiden joukossa monta kansallisuutta oli edustettuna, ja heille johtajiksi amerikkalaisia meriupseereja. Laiva, jonka nimi oli »Jeannette», oli Englannissa pyyntialukseksi rakennettu. Se varustettiin mitä parhaiten kolmen vuoden matkaa varten. Ettei De Long aikonut kesken palata, osoittaa mukaan otettu kupariastia, joka oli laskettava pohjoisnavalle, säilyttämään paikalla tiedon navan valloituksesta. Heinäkuun 8:ntena 1879 retkikunta lähti San Franciscosta Beringin salmea kohti.

Napaa kohti.

»Jeannette» kääntyi siis Beringin salmesta koillisväylälle, mutta sai jo Koljutshin-lahdessa maanasukkailta kuulla, että Nordenskiöld olikin onnellisesti päättänyt matkansa ja De Long oli täten valmis omaa ohjelmaansa toteuttamaan. Kokka käännettiin pohjoista ja saavutettiin Wrangelin maa, jota siihen aikaan luultiin navalle ulottuvan »Petersenin mantereen» pääksi. De Longin aikomus oli kulkea tätä maata navalle, mutta sen sijaan hän takertuikin jäihin, jotka hänen kauhukseen alkoivat kuljettaa »Jeannettea» Wrangelin saaren ohi otaksutun manteren yli napamerelle. Retkikunnalla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä talveksi jäihin. Laivalla toimitettiin säännölliset tieteelliset asematyöt, miten luonnonvoimat lienevätkin ympärillä raivonneet, ja miehistölle De Long hankki riittävästi sekä työtä että ajanviettoa.

Tammikuussa 1880 alkoivat vastoinkäymiset, eivätkä ne hellittäneet, ennenkuin laiva oli Jäämeren pohjassa ja retkikunnasta suurin osa tuhoutunut. Eräs upseereista sai silmätaudin, joka riisti häneltä toimintakyvyn eikä millään ottanut parantuakseen. Tammikuun 19:ntenä »Jeannette» sai vuodon, joka pakotti siitä pitäen pumppaamaan vettä yöt päivät herkeämättä. Retkeilijäin täytyi olla valmiina millä hetkellä tahansa lähtemään laivasta ja nukkumaankin täysissä tamineissa. Vaihteeksi voitiin silloin tällöin ampua jääkarhuja.

»Jeannetten» täten koukkuja ja vinkkuroita tehden ajautuessa yhä luodetta kohden kului talvi, kevät tuli ja meni kesä, syksy, tuli toinen talvi ja vuosi, höyrypumppujen herkeämättä työskennellessä. Vuosi 1881 alkoi ankarilla myrskyillä ja pakkasilla, elohopea oli monet päivät yhteen mittaan jäässä. Ikävä, jännitys ja ainaiset vaarat olivat heikontaneet kaikkien terveyttä arveluttavassa määrässä.

Uusia saaria.

Uuden Siperian koillispuolelta sukelsi toukokuussa Jäämeren helmasta kaksi pientä, hyistä saarta, Henriette ja Jeannette, jotka tuottivat mieluista vaihtelua.

Laiva uppoaa.

»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät puristivat sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään, kansi nousi pullolleen ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä syydettiin jään päälle eväät, vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut tarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena 1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin lipuin vaipui jäitten läpi meren pohjaan, miehistön jäällä sitä katsellessa syvän liikutuksen valtaamana. Paikan asema oli 77°15' pohj. leveyttä, 155° itäistä pituutta.

Nyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä reellä alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa aluksi Uuden Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä jouten. Jäällä oli kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin paljon tiellä, että sama matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka suunnattomasti hidastutti eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli pystytetty, vaipuivat miehet uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät vaihtaa likomärkiä jalkineitaan. Vasta kun kattilat porisivat tulella, reipastuivat mielet taas.

Kun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long tähtitieteellisesti mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen, että retkikunta ei ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa suuntaan, vaan että se päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä pohjoiseen siitä paikasta, jossa »Jeannette» oli uponnut. Vain ensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle, ja lääkärille De Long ilmoitti tämän masentavan tiedon.

Bennettin saari.

Eteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni, mutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja niiden keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin tuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain 60 neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja, että saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.

Näin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja Kotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä päättäen oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De Long, luutnantti Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin Kotelnoilta matka Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi veneet vedettiin jääteleille. Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi aallot syytivät vettä näihin pieniin veneihin, niin että sitä kaiken aikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat loppua, mutta onneksi retkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta riistaa. Tupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.

Syyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin tavanneet toisiaan.

Lenan suistamossa.

De Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta matkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain rämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä olevain putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat jalkoihinsa, jotka olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten vedettiin eteenpäin, vaikka hän pyysi jäädä erämaahan kuolemaan. Miehet taas elpyivät, kun saatiin ampua kaksi peuraa, mutta vähitellen kipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku kävi yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa menettänyt merimies kuoli ja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long lähetti nyt kaksi reippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä kulkemaan, antaen heille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn vinkuessa he lokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa, viettivät yönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan huolimatta eteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä ymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin he tapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne he saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.

Sitä ennen heidät oli matkalla saavuttanut Melville, joka venäläiseen siirtokuntaan päästyään paikalla ryhtyi toimiin De Longin auttamiseksi. Jo parin päivän kuluttua hän maanasukkaitten keralla lähti poronkelkoilla matkaan. Molemmat merimiehet olivat niin heikot, etteivät he voineet lähteä mukaan. Melville löysikin paljon De Longin ja hänen kumppaniensa jälkiä, mutta heitä itseään hän ei löytänyt, vaikka olisi miten hakenut, ja marraskuun lopulla lumimyrskyt pakottivat heittämään etsimisen ja palaamaan takaisin kyliin.

Melville oli veneellään saavuttanut Lenan deltan itäiset suuhaarat ja tavannut siellä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle ja hänen tovereilleen antaneet puolimätää hanhenlihaa syötäväksi, sillä välin kun lähettivät sanan lähimpään venäläiseen kylään. Kuultuaan kahden valkoisen kulkeneen etelää kohti, oli Melville paikalla lähtenyt heidän peräänsä ja saavuttanut heidät, kuten yllä kerroimme. Hänen poroilla lähtiessään apua viemään, oli De Longin joukosta jo viimeinenkin heittänyt henkensä.

De Longin kuolema.

Melville lähetti miehensä Amerikkaan kiiruumman kautta, mutta jäi itse Nindemannin ja parin muun miehen keralla talveksi Siperiaan, ryhtyäkseen keväällä niin varhain kuin suinkin De Longin joukkoa ja Chippsin venekuntaa etsimään. Vihdoin hän Lenan suistamossa tuli paikkaan, jossa lumesta pisti esiin käsivarsi. Se oli De Longin käsivarsi. Lähellä häntä makasivat muut miehet. Koneita ja taloustarpeita oli hajallaan siellä täällä. De Longin päiväkirjakin löydettiin. Siihen oli viimeiseen hetkeen merkitty joka päivän tapahtumiset, lopulta vain päivämäärät ja niiden miesten nimet, mitä kunakin päivänä kuoli. Viimeinen päivämäärä oli sunnuntai, lokakuun 30:s, jolloin kynä näyttää kirvonneen kirjoittajan kädestä.

Melville hautasi kaikki suureen yhteiseen hautaan ja pystytti haudalle ristin. Sitten jatkoi hän Chippsin venekunnan etsimistä, mutta:siitä ei ole milloinkaan saatu vähintäkään tietoa. Luultavasti aallot täyttivät veneen haudaten joka miehen Jäämeren helmaan. Melville palasi sitten Amerikkaan, jossa hän teki selkoa retkikunnan kohtalosta.

Amerikan hallitus lähetti nyt uuden retkikunnan tuomaan kotimaan poveen De Longin ja hänen toveriensa ruumiit. Tämäkään retkikunta ei tavannut pienintäkään jälkeä kolmannesta veneestä, vaikka se tarkkaan etsi Lenan deltan.

De Longin retkestä oli melkoiset maantieteelliset tulokset, vaikka se päättyikin niin onnettomasti. Hän löysi uuden saariston, jolle sitten annettiin »De Longin saarien» nimi, ja osoitti mittauksilla Siperian pohjoispuolella olevan meren mataluuden ja siinä kulkevan pintavirtauksen. Sitä paitsi suoritettiin matkalla säännöllisesti kaikki asemahavainnot. De Longin ja hänen joukossaan olevan lääkärin uskollisuus sairaita miehiään kohtaan, joita he eivät jättäneet, vaikka ehkä olisivatkin voineet itsensä pelastaa, saavutti kaikkialla lämmintä myötätuntoa.

»Jeannetten» matkalla oli napameren tutkimiseen siten välitön, käänteentekevä vaikutus.

Fridtjof Nansen ja "Framin" matka.

"Jeannetten" esineitten matka napameren poikki.

Kolme vuotta sen jälkeen kun »Jeannette» oli tuhoutunut Jäämeressä, Uuden Siperian saarien pohjoispuolella, löysivät eskimot kesäkuussa 1884 kajaakkimatkoillaan Grönlannin lounaisrannalla, Julianehaabin edustalla, ajojäitten päältä esineitä, jotka ilmeisestikin olivat kuuluneet »Jeannetten» retkikunnalle. Joukossa oli De Longin allekirjoittama muonaluettelo, luettelo »Jeannetten» veneistä, koko joukko vaatteita, joista toisissa oli retkikunnan jäsenien nimiä, ynnä teltan repaleita.

Tanskalainen siirtokunnantoimitsija Carl Lytzen, joka eskimoilta sai tiedon näistä esineistä, käsitti heti löydön suuren tieteellisen merkityksen ja lähetti tavarat Tanskaan, jossa ne, samoin kuin kaikkialla muuallakin ja varsinkin Amerikassa, herättivät mitä suurinta huomiota. Eräässä maantieteellisessä aikakauskirjassa Lytzen huomautti, että kyllin lujalla laivalla näytti olevan mahdollista kulkea Uuden Siperian saarilta Grönlannin etelärannalle ajojäiden mukana, kunhan vain varustettiin matkaan riittävät eväät. Joka tapauksessa matka kestäisi monta vuotta.

Norjassa professori Mohn, tunnettu ilmatieteilijä, niinikään paikalla huomautti, että »Jeannettesta» peräisin olevat esineet olivat tulleet Grönlannin itärannalle navan poikki ja sitten Grönlannin eteläkärjen ympäri merivirran mukana ajautuneet lounaisrannalle.

Nansenin suunnitelma.

Fridtjof Nansen päätteli »Jeannetten» esineistä niinikään, että Siperian rannikolta kulki pohjoisnavan ja Frans Josefin maan välitse virta Grönlannin itärannalle, ja suunnitteli paikalla naparetken, joka käyttäisi tätä virtausta hyväkseen, mutta kun hän silloin vielä oli tuntematon, teki hän ensin vähemmän varoja kysyvän hiihtoretkensä Grönlannin maajäätikön poikki, ennenkuin esitti laivaretkisuunnitelinansa. Kun hän vihdoin teki sen, sai hän Norjan stortingilta suuren rahamäärän tuumansa toteuttamiseksi ja kuningas Oskar ja yksityiset antoivat, mitä puuttui.

Kokeneet naparetkeilijät, kuten Greely, M'Clintock ja Nares, tosin pitivät yritystä liian arveluttavana, mutta oli toisia, kuten Inglefield ja Wiggins, jotka olivat sen onnistumisesta vakuutettuja. Naparetkiin nähden oli vakaantunut se kokemus, että laivain tuli kaikin muodoin karttaa jäihin takertumista ja kulkea maitten tuulensuojarantoja, koska niillä oli parempi toivo avovedestä, mutta Nansenin suunnitelma oli kerrassaan ristiriidassa näiden sääntöjen kanssa, hän kun päin vastoin haki jäitä. A. Supan, tunnettu saksalainen maantieteilijä, kannatti Nansenin suunnitelmaa teoreettisistä syistä; hänen laskelmiensa mukaan napameren korkean ilmapaineen selänne on lähempänä Beringin merta kuin Atlantin merta, jonka vuoksi tuuliolot synnyttävät Uuden Siperian saarilta juuri semmoisen virtauksen, kuin »Jeannetten» esineet olivat osoittaneet.

Nansenin osoitusten mukaan Colin Archer, tunnettu norjalainen laivanrakentaja, sommitteli ja rakensi suunnattoman vahvan ja aivan uudenmallisen laivan, jonka laidat olivat hyvin luisut, etteivät jäät voisi niitä luttuun rutistaa, vaan tunkeutuisivat laivan alle ja siten kohottaisivat sen selkäänsä. »Fram» ei ollut aivan suuri alus. Sen pituus oli 39 metriä ja kantavuus 500 tonnia. Sillä oli sekä purjeet että höyrykone. Siltä varalta, että laiva tuhoutuisi jäissä, oli sillä kahdeksan laivavenettä, joista kaksi erikoisen suurta, jotta matkaa voitaisiin niiden varassa jatkaa. Muuten olivat varustukset mitä parhaat, muun muassa oli »Framissa» sähkövalaistus, johon olojen mukaan hankki sähköä joko tuuli tai höyry.

Retkikunta otti viiden vuoden eväät. Paitsi Nansenia kuului siihen kaksitoista norjalaista, huomattavimmat näistä »Framin» kapteeni Otto Sverdrup, joka oli ollut Nansenin seuralaisena hiihtoretkellä Grönlannin poikki, ylioppilas F. Mj. Johansen, joka sitten lähti hänen toverikseen jäävaellukselle, luutnantti S. Scott-Hansen, joka hoiti tähtitieteelliset työt ja teki ilmatieteelliset havainnot, ynnä t:ri H.G. Blessing, joka oli retkikunnan lääkäri ja kasvitieteilijä.

Kaikki varustukset oli mitä huolellisimmin harkittu, miesten viihtymyksestä ja terveydenhoidosta pidetty niin hyvä huoli kuin mahdollista. Nahkavaatteiden sijasta Nansen oli väelleen valmistanut hyvin paksut villaiset alusvaatteet, joiden päällä oli kevyet, mutta tiiviit ja tuulenpitävät päällysvaatteet. Koko miehistö retkikunnan johtajasta alkaen eli keskenään täydelleen toverillisella kannalla.

Nansen aikoi ensin seurata tarkkaan »Jeannetten» reittiä ja tunkeutua Jäämereen Beringin salmen kautta, mutta muutti sitten mieltään ja suuntasi »Vegan» reittiä Uuden Siperian saarille.

Uuden Siperian saarilla.

»Fram» lähti Vuoreiasta heinäkuun 21:ntenä 1893 ja lähetti Jugor salmesta, jossa laivaan otettiin 34 ajokoiraa, kotiin viimeisen tervehdyksen. Kara-meri ei tehnyt vaikeuksia, onnellisesti kuljettiin Kap Tsheljuskinin ohi, jota retkeä ei »Vegan» matkan jälkeen ainoakaan toinen laiva ollut tehnyt, ja Uuden Siperian saarien länsipuolella suunta käännettiin suoraan pohjoista kohti, kunnes tavattiin jääkenttien reuna. »Fram» tunkeutui niiden sisään niin kauas kuin pääsi ja jätti loput luonnonvoimien asiaksi.

Alussa jäämatka ei näyttänyt ottavan ensinkään menestyäkseen, sillä jäät alkoivat kuljettaa »Framia» melkein päinvastaiseen suuntaan, kaakkoon, kuin olisi pitänyt. Lopulta se oli melkein samassa paikassa, mistä se oli seitsemän viikkoa takaperin lähtenyt. Sitten suunta kuitenkin muuttui luoteiseksi, ja luoteisena enimmäkseen pysyi, vaikka aika ajoin paljon vaihdellen. Yhdeksän kuukauden kuluessa päästiin siten lähes 460 kilometriä eteenpäin, eli 1 3/4 vuorokaudessa. Mutta sitten jääkenttä taas kääntyi taapäin, niin että elokuun lopulla 1894 oli vuoden kestäneen harhailun jälkeen palattu 150 kilometrin päähän siitä kohdasta, jossa jäihin tunkeuduttiin. Siitä pitäen matka kuitenkin alkoi sujua säännöllisemmin. »Fram» piti jäissä oivallisesti puoliaan ja kohosi niiden pusertaessa korkealle vedestä, kulkien sitten jäiden päällä suorassa kuin vedessäkin ollessaan koko matkan. Mutta monta jännittävää hetkeä laivassa siitä huolimatta vietettiin ensimmäisenä napayönä. Jäiden puserrus oli kammottava. Nansen kertoo, kuinka hän kannella seisten näki ympärillään vallitsevassa talvisessa pimeydessä jäänsyrjän toisensa jälkeen kohoavan merestä suunnattomiksi röykkiöiksi. Jää paukkui ja jymisi, piti jos minkälaista meteliä, toisinaan kuin uliseva koiraparvi, toisinaan kuin pauhaava koski. Toisinaan oli jyske niin ankara, että miehet tuskin kuulivat kajuutassa toistensa puhetta.

Jännittäviä hetkiä.

Tammikuun 4:ntenä ja 5:ntenä 1895 »Framin» oli kestettävä kovin koetuksensa. Nansen kirjoittaa siitä:

»Se oli silloin jäätynyt kiinni enemmän kuin kymmenen metrin vahvuiseen jäähän, jonka päällitse liukui jykeviä jäälauttoja vastustamattomalla voimalla laivan vasenta laitaa vastaan, uhaten haudata sen alleen, elleivät ruhjoakaan voisi. Välttämättömät eväät, purjekangaskajaakit ja muut varustukset oli viety varalta jäälle ja olimme kaikki valmiina hylkäämään laivan, jos se kävisi pakoksi.

»Aioimme sitten jatkaa matkaamme jäälautalla, mutta »Fram» osoittautui vielä lujemmaksi kuin meidän luottamuksemme siihen.

»Puserruksen kehityttyä ankarimmilleen ja jäiden pinoutuessa parraspuuta paljon korkeammalle repesi laiva irti ja kohosi hitaasti tilasta, johon se oli ollut kiinni jäätyneenä; ei tikkuakaan taittunut. Tämän kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että »Fram» jäiden kanssa taistellessaan on melkein voittamaton. Sen koommin emme kokeneet jäiden puristuksia.»

Lämpötila oli 'alhainen koko talven. Elohopea oli viikkomääriä jäässä. Alhaisin lämpötila oli -52,6°C. Miesten terveydentila oli koko matkan mitä parhain. Sähkövalo, jota tuulimoottori antoi, täytti kaikki toiveet. Aika kului joka suhteessa hauskasti. »Laivalla vallitsi kaikkien kesken mitä paras suhde ja jokainen täytti ilolla velvollisuutensa. Parempia miehiä olisi naparetkelle vaikea löytää», kirjoittaa Nansen.

Tieteelliset työt.

»Framilla» ei suinkaan tyydytty jouten olemaan jäiden sitä päämääräänsä kohden kuljetellessa, vaan päinvastoin oltiin koko ajan mitä vilkkaimmassa toimessa. Havainnoita tehtiin säännöllisesti. Scott-Hansen ja Johansen tekivät ilmatieteellisiä, magneettisia ja tähtitieteellisiä havainnolta. Tohtori Blessing teki revontulihavainnoita ja suoritti kasvitieteellisiä ja eläintieteellisiä tutkimuksia ja kokosi esineitä. Suurin merkitys oli kuitenkin Nansenin meritutkimuksilla. Meren syvyys mitattiin säännöllisesti luotauskoneella ja täten odottamatta saatiin selville, että syvyys 79:nnen leveysasteen pohjoispuolella äkkiä lisääntyi 180:sta metristä 3,200—3,800 metriin. Tämä tulos kokonaan kumosi vallalla olevan käsityksen, sillä napamerta oli luultu matalaksi.

Meritutkimukset, jotka käsittivät lämpötilain ja suolaisuuden mittaukset, jään synnyn ja liikunnot, loivat aivan uutta valoa napameren luonnonoloihin, ja käsityksemme napamerestä joutuivat aivan uudelle tolalle.

Kylmän, vähemmän suolaisen ja siitä syystä kevyemmän pintaveden alla oli lämpöisempää ja suolaisemmuutensa vuoksi raskaampaa golfvirran vettä, jonka lämpötila oli puolen lämpöasteen vaiheilla. Talvella ja keväällä luoteeseen kulkeva virtaus oli voimallisin, jota vastoin pohjatuulet kesällä pysähdyttivät »Framin».

Kesäkuun 18:ntena v. 1894 retkikunta oli leveydellä 81°52', mutta ajautui sitten jälleen eteläänpäin. Vasta lokakuun 21:ntenä »Fram» kulki 82:nnen leveyspiirin poikki. Jouluaattona oli saavutettu 83° ja muutama päivä myöhemmin 83°24', pohjoisin siihen saakka saavutettu leveys — se oli Lockwoodin ennätys Grönlannissa v. 1882. Maaliskuun 14:ntenä 1895 jolloin Nansen ja Johansen lähtivät »Framista» tehdäkseen hyökkäyksen pohjoisnapaa kohti, oli »Fram» saavuttanut 83°59' pohjoisen leveyden itäisellä pituudella 102°27'.

Hyökkäys napaa kohti.

Nansenille oli nyt selvennyt, ettei »Fram» kulkisi navan poikki, kuten hän oli toivonut, ja sen vuoksi hän päätti jättää laivan ja vain yhden toverin keralla pyrkiä koiravaljakoilla navalle.. Paluumatkalla hän ei tietysti voinut toivoakaan löytävänsä niin pientä esinettä kuin alati paikkaansa muuttava »Fram» jäämeren rannattomilla lakeuksilla, jonka vuoksi hän aikoi pyrkiä ensin Frans Josefin maalle ja sieltä Huippuvuorille, jossa oli toiveita tavata valaanpyytäjiä. Toveriksi tälle uhkarohkeimmalle matkalle, mitä vielä milloinkaan kukaan napamatkustaja oli suunnitellut, lähti Hjalmar Johansen, innokas urheilija kuten Nansen itsekin.

Lähtiessään laivasta yllämainittuna päivänä molemmilla retkeilijöillä oli 28 koiraa, 3 rekeä ja kaksi purjekankaasta tehtyä kajaakkia, koirille 30 päivän ja miehille 100 päivän eväät.

Matka edistyi aluksi reippaasti, eikä jääkään näyttänyt ajelevan sanottavasti. Jo maaliskuun 2:na Nansen toverinsa keralla oli saavuttanut leveyden 85°10', mutta sitten he tulivat hyvin epätasaiselle jäälle, joka ajautui etelää kohti. Retkeilijät siten kulkivat etelää kohden meikein yhtä nopeaan kuin omin voiminsa pohjoiseen pyrkivät, eivätkä he maaliskuun 29:ntenä olleet päässeet muuta kuin leveysasteelle 85°30', jäät olivat sangen kovassa liikkeessä, ja joka puolella reunat törmäsivät yhteen ja kohoilivat röykkiöiksi.

Rekiä oli kovin vaikea saada jääröykkiöitten yli. Huhtikuun 4:ntenä oli saavutettu leveys 86°3' ja jää vain huononemistaan huononi, kunnes Nansen huhtikuun 7 päivänä tuli siihen päätökseen, ettei tilanne oikeuttanut yrittämään kauemmaksi. He olivat silloin saavuttaneet leveyden 86°14'. Tästä he vielä tekivät suksilla retken pohjoista kohti, mutta kun ei edempääkään tavattu muuta kuin jääröykkiöitä, jotka jähmettyneiden rantahyrskyjen tavoin piirittivät taivaanrantaa, niin käännyttiin paluumatkalle. Lämpötila oli koko ajan ollut sangen alhainen, kolmena viikkona yhteen mittaan noin -40°C. Tuulella molemmat retkeilijät liian ohuissa villavaatteissaan usein palelivat ankarasti. Kuormaansa keventääkseen he olivat jättäneet jäljelle turkkinsa. Maasta ei näkynyt merkkiäkään ja kun tuulet estelemättä ajelivat jäitä mukanaan, ei maata varmaan ollutkaan lähiseuduilla.

Paluumatka.

Huhtikuun 8:ntena Nansen käänsi rekensä Frans Josefin maata kohti. Huhtikuun 12:ntena sattui se onnettomuus, että kellot seisahtuivat, kun kulkua illalla jatkettiin liian myöhäiseen. Tämän jälkeen Nansen ei enää voinut tähtitieteellisesti määrätä paikkaa, mutta toivoi retkikarttansa olevan jotakuinkin oikea. Etelämpänä jäässä alkoi olla yhä enemmän railoja, jotka hidastuttivat kulkua, ruokatavarat alkoivat loppua ja koiria täytyi teurastaa toinen toisensa jälkeen muille ravinnoksi. Koirain ruoka-annokset vähennettiin mitä vähimpään ja ne alkoivat pian riutua kovin huonoiksi. Kesäkuussa railot kävivät hyvin pahoiksi ja keli huonoksi. Koirat, sukset ja reen jalakset vaipuivat hangen läpi syvälle pehmeään lumeen. Koirain luku yhä väheni ja lopulta oli melkein mahdoton päästä eteenpäin. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin ponnistaa, vähentäen ihmisten ja koirain ravinnon mitä vähimpään.

Joka hetki he odottivat näkevänsä maata, mutta turhaan. Nansenin laskujen mukaan heidän olisi pitänyt saavuttaa Kap Fligely, pohjoisin kohta, minkä Payer oli Frans Josefin maalla saavuttanut, mutta maata ei vain näkynyt ja keli huononemistaan huononi. Kesäkuun 22 päivänä he vihdoin saivat ammutuksi hylkeen ja päättivät odottaa jonkun ajan, että lumi sulaisi, eläen sen ajan hylkeenlihalla. Kolme karhuakin ammuttiin, niin että kahdelle jäljellä olevalle koiralle voitiin antaa runsaasti ruokaa.

Payer oli luullut Kap Fligelyn pohjoispuolella näkevänsä suuria maita — Kuningas Oskarin maan ja Petermannin maan — mutta nämä maat olivatkin olemattomia, samoin kuin suuren Rudolfin maankin itäpuolelle merkityt suuret maat. Ei kumma siis, että Nansen joutui ymmälle.

Heinäkuun 23:ntena Nansen ja Johansen jälleen lähtivät liikkeelle ja seuraavana päivänä he vihdoin näkivät tuntemattoman maan. Jää oli kauttaaltaan särkynyt pieniksi teleiksi, joiden välit olivat niin täynnään lohkareita ja hyhmää, että kajaakeilla oli mahdoton päästä eteenpäin. Suurella vaivalla täytyi punnertaa jääteliltä jäätelille. Vasta elokuun 6:ntena he sen vuoksi pääsivät maihin. Siinä oli kolme lumen kauttaaltaan peittämää saarta, jotka Nansen nimitti Hvitfenlandiksi. Niiden sulia rantoja pitkin hän sitten toverinsa keralla kulki länttä kohti — tuon tuostakin taistellen mursuja vastaan, jotka ahdistivat heitä — kunnes he elokuun 12:ntena saapuivat suuremmalle maalle, jonka hänen mielestään olisi pitänyt olla Payerin Austria-salmen seuduilla, mutta maat eivät ensinkään käyneet yhteen Payerin kartan kanssa. Nansen sen vuoksi otaksui, että hänen paikan määräyksensä oli aivan väärä ja että hän olikin Frans Josefin maan silloin tuntemattomalla länsirannalla. Hän aikoi sen vuoksi suunnata kulun suoraan Huippuvuoria kohti.

Talvimaja Frans Josefin maalla.

Elokuun 18:ntena molemmat retkeilijät takertuivat viikoksi jäihin, mutta tapasivat saman kuun 26:ntena jälleen maata, joka heidän mielestään soveltui talven viettoon. Nansenin mielestä oli nimittäin varminta jäädä tänne talveksi, kun oli liian myöhä pyrkiä Huippuvuorille. He sen vuoksi ampuivat karhuja ravinnoksi ja mursuja polttoaineeksi ja rakensivat kivistä, mullasta ja sammalista majan, joka katettiin mursun nahkoilla ja lumella. Valaistusta, lämmitystä ja keittämistä varten hankittiin varastoon suuri määrä mursunrasvaa. Karhunliha ja rasva sitten olivat heidän ainoa ravintonsa, karhun nahkoista he tekivät vuoteensa ja makuupussinsa. Mutta kova kivinen maa tuntui niiden läpikin ja pahoin vääntelivät molemmat retkeilijät itseään pitkän talven ja valittelivat toisilleen kylkiensä kipuja. Majan nurkkaan rakennettiin pieni liesi, jolla ruoka keitettiin ja paistettiin ja sen päälle avattiin reikä ja rakennettiin jäästä ja lumesta savutorvi. Aamulla he keittivät lientä ja karhunlihaa, illalla paistoivat. Silloin tällöin söivät traaniakin tai kastoivat lihapalat siihen — eivätkä he koskaan kyllästyneet tähän ruokaan. Majan ulkopuolelle tehdyn varaston kimppuun ketut tavan takaa kävivät, rosvoten koko joukon tavaraa, muun muassa lämpömittarin, joka kuitenkin sitten löytyi.

Koko talven ketut asustivat majan ympärillä, jyrsien katolla jäätyneitä karhunlihoja, eivätkä majan asukkaat hennoneet niitä karkoittaa, ne kun seurallaan ilahuttivat heidän yksinäisyyttään. Melkein koko talven tuuli ja pakkanen oli ankara ja läpitunkeva. Sitä suloisempaa oli, kun joskus tyyntyi.

»Joulukuun 12:ntena ihana ilma. Mutta yö ja päivä ovat nyt yhtä pimeät. Astelemme ulkona majamme edustalla edes takaisin, edes ja takaisin yön pimeydessä… Läpi pimeän häämöittävät vain mustat vuorenseinämät, kallionkeilat ja rotkot, jotka tuuli aina lakaisee puhtaiksi. Yllämme taivas selkeänä ja tähtikirkkaana huokuu maan yli rauhaansa; kaukana lännessä lentää tähtiä lentämistään… Matalalla etelässä on pilvenpankko, silloin tällöin revontulien reunustamana. Mutta meren päällä ilma on pimeätä, siellä on sulaa vettä.

»Joulukuun 19:ntenä. Tässä vierelläni makaa Johansen ja hymyilee unessa. Poika parka, nyt hän varmaankin on kotona niiden luona, jotka ovat hänen rakkaimpansa. Mutta nuku, nuku ja uneksi! Kuluu, kuluu talvi ja sitten tulee kevät, elämän kevät.

»Tiistaina, joulukuun 24:ntenä. Nyt on ilon aika ja kotona joka majassa juhla. Mutta mekin juhlimme vaatimattomain olojemme mukaisesti… Johansen on kääntänyt paitansa nurin ja lisäksi pannut päällimmäisen paidan alimmaksi. Minä olen tehnyt saman tempun. Mutta lisäksi olen vaihtanut alushousujakin ja ottanut päälleni toiset, joita olin lämpimässä vedessä vääntänyt. Ja pienellä vesitilkalla olen ruumiinikin pessyt, käyttäen jalasta riisumiani alushousuja sienenä ja pyyhkimenä. Nyt tunnen itseni ihka uudeksi ihmiseksi, vaatteet eivät liivaannu ihoon niinkuin ennen. Illalliseksi söimme kalapaistosta, joka oli tehty kalajauhoista ja maissiryyneistä ja paistettu traanissa, voin puuttuessa, ja jälkiruoaksi meillä oli traanissa paistettua leipää. Huomenaamuna varhain saamme suklaata leivän keralla.

»Keskiviikkona, joulukuun 25:ntenä. Kauniin joulusään olemme saaneet, on melkein tyyni ja niin kirkas kaunis kuutamo. Mieli käy juhlalliseksi. Tämä on vuosituhansien rauha. Iltapäivällä täällä oli harvinaiset revontulet.»

Talvi kului suotuisasti ja molempain terveys pysyi mitä parhaana. Vihdoin tuli kevät ja päivä palasi ja lännessä ja lounaassa oli sulaa. Molemmat retkeilijät toivoivat nopeata matkaa jäitten keralla ja railoja pitkin Huippuvuorille. He neuloivat vaatteita, makuupusseja y.m. Eväiksi otettiin raakaa karhunlihaa ja rasvaa, mutta muutoin he otaksuivat saavansa matkalla ampua riistaa.

Toukokuun 23:ntena he tulivat sulalle vedelle, mutta sitten myrsky pidätteli heitä toista viikkoa, ennenkuin he pääsivät matkaa jatkamaan. Nyt vasta he tulivat salmelle, joka rinnakkain Austria-salmen kanssa kulkee Frans Josefin saariston läpi pohjaisesta etelään. Tätä leveää salmea he kulkivat etelää kohti, aikoen sopivasta kohdasta suunnata matkan länteen Huippuvuoria kohti.

Tuho tulla!

Yleensä matka menestyi hyvin, mutta eräänä päivänä oli tuho sangen lähellä. Molemmat kajaakit oli sidottu jään reunaan ja miehet itse olivat nousseet jäälle lepäämään. Äkkiä he huomasivat, että kajaakit olivatkin päässeet irti ja olivat tuuliajolla. Nansen hätäpikaa heitti päältään vahvimpia vaatteitaan, antoi kellonsa Johansenille ja hyppäsi veteen. Vesi oli jääkylmää ja tuuli kuljetti kajaakkeja nopeasti poispäin.

»Mutta siinähän pakeni kaikki toivomme — kajaakeissa oli kaikki omaisuutemme, ei edes veistä meillä ollut taskussamme. Oli aivan saman tekevä, kohmetuinko ja hukuinko tässä, vai käännyinkö takaisin ilman kajaakkia, ponnistin sen vuoksi, minkä suinkin voin. Uuvuttuani käännyin ja uin selälläni. Näin Johansenin levottomana käyvän tuolla jäällä edestakaisin. — — Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli kamalin hetki, mitä hän oli milloinkaan elänyt.»

Suunnattomilla ponnistuksilla Nansen saavutti kajaakit, kiipesi niihin vilusta kankeana ja oli täten pelastanut sekä itsensä että toverinsa.

Ihmisiä! Pelastus.

Vihdoinkin päättyivät heidän vaivansa. Kesäkuun 18:ntena he tapasivat ihmisiä. Kerromme kohtauksen Nansenin omilla sanoilla:

»Omituisen sekavilla tunteilla pujottelin maata kohti röykkiöiden ja epätasaisuuksien lomitse. Äkkiä luulin kuulevani ihmisäänen huhuavan, vieraan äänen, ensimmäisen kolmen vuoden kuluessa. Sydämeni sykki, veri virtasi aivoihin, hyppäsin jääkasalle ja huusin keuhkojeni koko voimalla. Tämän ihmisäänen takana keskellä tätä jääerämaata, tämän elämän sanoman takana oli koti ja kaikki, koti — en nähnyt tietä jäiden ja röykkiöiden lomitse niin pian kuin suksillani pääsin. Pian kuulin taas huutoa ja näin jääröykkiöltä tumman olennon, joka kulki jäitten keskellä. Se oli koira, mutta kauempana tuli toinenkin olento… ihminen! Kuka? Jacksonko vaiko joku hänen tovereistaan? Vaiko minun maanmiehiäni? Lähestyimme toisiamme sukkelaan, minä heilutin hattuani, hän samoin. Kuulin hänen puhuvan koiralle. Kuuntelin. Se oli englannin kieltä ja lähemmä tullessani luulin tuntevani Mr. Jacksonin, jonka muistin kerran nähneeni. Nostin lakkiani, ojensimme sydämellisesti kätemme toisillemme. 'How do you do?' — 'How do you do?' Päällämme sumukatto, joka erotti meistä muun maailman, allamme kehno ahtojää, eikä maankaan puolessa häämöittänyt paljoakaan sulaa maata, ei muuta kuin jäätä, maajäätiköitä ja sumua. Toisella puolella sivistynyt eurooppalainen ruudullisessa englantilaisessa puvussaan, jalassa pitkävartiset kumisaappaat, parta sileäksi ajeltuna, tukka hoidettuna ja tuoksuen hyvänhajuista saippuaa, jonka villi-ihmisen tarkat aistimet jo matkan päästä tunsivat — toisella puolella villi-ihminen, likaisiin repaleisiin puettuna, traanista ja noesta mustana, pitkät hiukset takkuisina, parta pörröisenä ja kasvojen luonnollinen vaalea väri paksun kuoren peitossa, jota eivät kaiken talven ponnistukset lämpöisellä vedellä, sammalilla, rievuilla ja lopuksi veitsellä olleet voineet poistaa. Ei kukaan aavistanut, ken hän oli, tai mistä hän tuli. Jackson: 'Olen vietävän iloinen, että tapasin teidät'. — 'Kiitän teitä, niin minäkin.' — 'Onko teillä täällä laiva?' — 'Ei, laivani ei ole täällä!' Jackson: 'Montako teitä on?' — 'Minulla on yksi toveri jään reunalla.' Jutellessamme olimme kääntyneet kulkemaan maata kohti. Minä lähdin siitä, että hän oli tuntenut minut tai ainakin arvannut, kuka tämän villi-ihmismuodon alla piili, en luullut, että vento vieraan osaksi olisi tullut niin sydämellinen vastaanotto. Sitten hän, minun jotain sattumalta mainitessani, äkkiä pysähtyi, katsoi minua tarkkaan kasvoihin ja sanoi nopeasti: 'Ettekös te ole Nansen?' — 'Kyllä, olen Nansen'. — Jackson: 'Kautta Jupiterin, olen iloinen tavatessani teidät.' Ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä vielä kerran ja hänen koko muotonsa oli yhtä tervetulon toivotusta ja odottamattoman kohtauksen synnyttämä ilo säteili hänen tummista silmistään.»

Jackson ei kysynyt Nansenilta, kuinka hänen laivansa oli käynyt, hän kun oli huomaavinaan, että asia koski Nanseniin kipeästi, ja koska hän otaksui »Framin» hukkuneen ja vain Nansenin toverinsa kera pelastuneen. Väkeäänkin hän pyysi, etteivät kysyisi mitään Nansenin laivasta.

Jackson ja Nansen noutivat nyt Johanseninkin ja molemmat saivat uudet vaatteet ja heitä kestittiin mitä parhaiten. Jacksonin miesten joukossa oli eräs suomalainenkin, Blomqvist nimeltään. Retkikunta asui hirsimajassa Kap Florassa, ja täällä Nansen nyt sai tietää, missä hän oli. Vanhoja kirjeitäkin hän sai. Nansenin ensimmäisiä huolia oli verrata kelloaan Jacksonin kronometriin ja hän huomasi silloin, että hän oli likimain oikein arvostellut kellonsa harhaosoituksen ja etteivät hänen paikanmääräyksensäkään siis olleet aivan paljon harhaan menneet.

Jacksonin retkikunta oli viettänyt saaristossa talven samoin kuin Nansenkin ja sen jäsenet olivat retkillään käyneet niin lähellä Nansenin ja Johansenin talvimajaa, ettei välimatkaa ollut kuin muutamia kymmeniä kilometrejä. Heinäkuun 25:ntenä tuli retkikunnan laiva »Windward» tuomaan retkikunnalle muonaa ja muita varustuksia, sillä Jacksonin aikomus oli jäädä saaristoon vielä yhdeksi talveksi, ja laivalla pääsivät Nansen ja Johansen palaamaan. Osa Jacksonin retkikunnan jäsenistäkin palasi samassa tilaisuudessa kotimaahan.

Kun Nansen Vuoreijassa astui jalkansa Norjan mantereelle, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: »Onko 'Fram' tullut?» — »Ei vielä!» — Hän kulki sitten edelleen Hammerfestiin ja siirtyi siellä englantilaisen sir Baden-Powelin upeaan jahtiin »Otarioon», jossa hän tapasi vaimonsa, ja matka kävi sitten etelää kohti.

Elokuun 20:ntenä Nansenille kannettiin seuraava yllättävä sähkösanoma:

»Skjaervö, 20.8.1896 k:lo 9 a.p.

Tohtori Nansen!

    »Fram» saapunut tänne tänään onnellisesti. Laivalla kaikki hyvin.
    Lähden paikalla Tromsaan. Tervetuloa kotia.

Otto Sverdrup.»

Nansenin ilo oli nyt täydellinen. Kun hän seuraavana päivänä saapui
Tromsaan, oli »Fram» jo siellä.

»Framin» loppumatka.

Nansenin ja Johansenin lähdettyä »Framista» maaliskuun 14:ntenä 1895 oli jää aluksi ollut hyvin rauhallista ja hyvin vähän liikkunut eteenpäin. Huhtikuun lopulla oli matka kuitenkin alkanut edistyä sukkelammin länteen päin ja heinäkuun 22:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisen leveyden 84°50' ja itäisen pituuden 73°. Mutta sitten oli alkanut puhaltaa lounais- ja länsituulia, jotka taas olivat kuljettaneet laivaa takaisin itään ja pohjoiseen. Lokakuun 16:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisimman kohtansa, 85°57', itäisellä pituudella 66°. Nyt se jälleen alkoi liikkua oikeaan suuntaan ja tätä jatkui hellittämättä kaiken talvea.

Tuon tuostakin jäät pusertelivat »Framia», vieläpä oikein kovakouraisesti, vaikk'ei niin ankaria puserruksia enää uudistunutkaan kuin vähän ennen Nansenin lähtöä. Nansenin lähdettyä oli Sverdrup aluksi ajanut pois laivan ympärille kasaantuneet jääröykkiöt. Kun viimeiset jäät maaliskuun lopulla oli saatu pois, halkeili jää laivan ympäriltä ristiin rastiin ja syntyi railo, joka kulki aivan laivan perän taitse. Tässä railossa alkoivat sitten ankarat jäänpuristukset ja jäät rikkoutuivat yltyleensä, niin että »Framin ympärillä heinäkuun lopulla oli joka puolella sulaa ja yksi miinani ja yksi miinanräjähdys riitti irroittamaan laivan kokonaan. Kun miina laukesi, liukui »Fram» jäältä veteen suurella jyrinällä ja pauhulla, ikäänkuin laiva rakennusteloiltaan, ja miehet kohottivat raikuvan hurraahuudon.

Sahaamalla ja hinaamalla »Fram» sitten vietiin turvalliseen satamaan, jonka jälkeen se elokuussa jälleen jäätyi kiinni. Jäänpuristukset eivät sitten olleet yhtä ankarat kuin edellisenä vuotena, lukuunottamatta kesäkuuta, jolloin tulvavuokset sysivät jäitä yhteen ankaralla voimalla. Kerran tai pari vuorokaudessa jäät silloin säännöllisesti kohottivat laivaa miehen mitan tai enemmänkin, että pohja näkyi. »Fram» jälleen osoittautui erinomaiseksi jäälaivaksi. Se kohosi ja vaipui, lankkujen ja parrujen laivan sisässä vähääkään natisematta. Laivalla ei kukaan jäänpuristuksista herännyt, ei edes niiden ankarimmillaan ollessa, eikä miehillä aamulla herätessään ollut aavistustakaan siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Vasta kannelle tultuaan he näkivät, kuinka korkealle jäät yön aikana olivat laivan nostaneet.

Mutta vaikka Sverdrup luottikin lujasti »Framiin», piti hän kuitenkin aina jäällä vähän matkan päässä laivasta muonavarastoa, veneitä, kajakkeja ja muita tarpeita siltä varalta, että jäät tai valkea laivan tuhoisivat.

»Aika kului rattoisasti ja rauhallisesti», kirjoittaa Sverdrup, »samoin kuin ennenkin, eikä mukavampaa matkaa voisi kuvitellakaan. Päätyönämme olivat tavalliset havainnot, nukkuminen, syöminen ja juominen. Terveys oli koko ajan oivallinen eikä meillä ollut keripukista merkkiäkään.»

Lämpötilat pysyivät jotenkin tasaisina ja meren syvyys oli 3,500—3,700 metriä. Vedenkin lämpötila pysyi jotenkin muuttumattomana, mutta etelän puolessa lämmin golfin vesikerros jonkun verran vahvistui.

»Fram» oli nyt tullut siksi kauas etelään, että jää alkoi jonkun verran löyhtyä, joten vauhtia voitiin ruveta hieman parantamaan tunkeutumalla höyryn ja köysien voimalla railoja pitkin eteläänpäin. Lähes kuukauden kestäneiden ponnistusten jälkeen »Fram» elokuun 14:ntenä pääsi sulaan veteen, tavaten kohta sen jälkien erään tromsalaisen pyyntipurren, jonka päällikkö paikalla tuli »Framiin». Ensimmäinen kysymys oli, oliko hän saanut mitään tietoa Nansenista ja Johansenista, ja kun vastaus oli kieltävä, muuttui »Framilla» mieliala kovin painostuneeksi ja harva uskalsi toivoa, että he enää olisivat elossa.

Tromsalaiselta kapteenilta Sverdrup sai kuulla, että Andrée paraillaan oli Tanskan saarella, Huippuvuorilla, jonka vuoksi hän suuntasi sinne. Mutta ei Andréekaan tiennyt mitään Nansenista, jonka vuoksi Sverdrup päätti Norjassa käväistyään viipymättä lähteä »Framilla» Frans Josefin maalle etsimään. Laivalla oli yhä vielä niin täydet varustukset, ettei olisi tarvinnut ottaa kuin vähän hiiliä lisää. Elokuun 21:ntena »Fram» saapui Ruijan Naavuonoon eli Kvaenangeniin, jossa Skjaervö oli lähin sähkölennätysasema. Siellä saatiin sähkölennätystoimistossa kuulla se ilosanoma, että Nansen ja Johansen olivat juuri palanneet. Sanoma otettiin »Framilla» vastaan valtavalla riemulla, palaavain ilon se teki täydelliseksi.

Nansenin ja Johansenin saavuttua »Framiin» alkoi tämän triumfikulkua muistuttava matka Norjan saariston kautta Kristianiaan, jossa kuningas, stortingi, yliopisto ja yleisö retkikunnalle soivat vastaanoton moisen, että se melkein voitti »Vegan» tulojuhlat Tukholmassa. Yhtä innostunut vastaanotto tuli Nansenin osaksi Euroopan suurimmissa pääkaupungeissakin ja oivallisesti kirjoitetusta matkakertomuksestaan hän sai tekijäpalkkion, joka koko loppuiäksi takasi hänen toimeentulonsa.

Vaikkei »Framin» retkellä löydettykään uusia maita eikä saavutettu pohjoisnapaa, olivat sen tieteelliset saavutukset kuitenkin erinomaisen suuret ja sillä on kaikkina aikoina oleva napamatkain joukossa ensimmäinen kunniasija. Nansenin ja Johansenin retki jäiden poikki Frans Josefin maahan oli loistavin urhotyö, mitä valkoisen rodun jäsenet ovat samanlaisissa oloissa suorittaneet.

Retken tieteellisistä tuloksista mainittakoon vielä, että »Framin» miehet kaikkein pohjoisimmassakin tapasivat meressä runsaasti elämää ja lintuja laumoittain. Karhuja oli vielä 84:ttä leveyspiiriä pohjoisempana, ketun jälkiä vielä 85:lla, josta Nansen päätti eläimiä olevan aina navalla saakka. Menomatkalla tavattiin Taimyrin niemimaan edustalla useita uusia saaria. Frans Josefin maankin karttaa Nansen saattoi koko joukon korjata, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.

Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.

Kauan kului Frankiinin etsiskelyn päätyttyä, ennenkuin tutkimusretkeilijät jälleen käänsivät keulan kohti Pohjois-Amerikan kolkkoja pohjoisrantoja ja niiden ulkopuolella olevaa Parryn saaristoa.

Otto Sverdrup löytää uusia maita.

Kapteeni Otto Sverdrup, norjalainen kansallisuudeltaan, joka oli johtanut Nansenin »Framia» sen ensi matkalla, lähti v. 1898 itsenäiselle tutkimusretkelle samalla koetulla laivalla, aikoen tunkeutua Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta napamereen. Tämä salmi, jonka lähettyvillä hän tapasi amerikkalaisen Pearyn samoilla asioilla, oli kuitenkin niin täynnään jäitä, että hänen täytyi luopua yrityksestä ja asettua talvimajoille Ellesmeren maan itärannalle vastapäätä Grönlannin luoteista suurta nientä.

Talven kuluessa retkikunta kartoitti Elesmeren maan syviä vuonoja, joita ennen oli luultu salmeksi. Vasta elokuussa 1899 »Fram» pääsi jäästä, mutta ei nytkään päässyt Smithin salmen kautta Jäämereen.

Sverdrup sen vuoksi muutti koko matkasuunnitelmansa ja ohjasi Jonesin salmeen, joka etelässä rajoittaa Ellesmeren maata. Mutta täälläkin olivat jäät vastassa, eikä Sverdrupilla ollut muuta neuvoa kuin käydä talvimajaan Ellesmeren maan etelärannalle. Hän ohjasi »Framin»'syvään suojaiseen vuonoon ja käytti talven Ellesmeren maan tutkimiseen.

Mutta seuraavanakin vuonna jääolot olivat niin epäedulliset, ettei »Fram» päässyt kauaksikaan kulkemaan, ennenkuin sen täytyi ruveta samalle rannikolle uudelleen talvimajaan, ja kolmannessa talvimajapaikassa jääolot olivat niin epäsuotuisat, että »Framin» täytyi viettää vielä neljäskin talvi Ellesmeren maan rannoilla.

Tärkeät löytönsä retkikunnan sen vuoksi täytyi tehdä pitkillä rekillä, joista pisin kesti 77 päivää.

Sverdrup itse tutki Ellesmeren maan länsirannat, jotka siihen saakka olivat olleet aivan tuntemattomat, sekä löysi Ellesmeren meren takaa suuren korkean Heibergin maan, jonka ympäri hän ajoi. Hänen apulaisensa löysivät yhä kauempaa lännestä, North Devonin ja Bathurstin maan pohjoispuolelta, monta saarta, jotka ovat Parryn saariston jatkoa. Näitä rekiretkiä suuressa määrin helpotti riistan runsaus, sekä poroja että varsinkin myskihärkää oli runsaasti, eikä ruoasta sen vuoksi ollut puutetta.

Laivalle jääneet olivat kylväneet vuonon jäälle leveän tuhkatien ja tätä keinoa oli kiittäminen siitä, että »Fram» lopulta pääsi irti. 4 1/2 vuotta poissa oltuaan se vihdoin pääsi takaisin kotimaahan. Moneenkymmeneen vuoteen ei mikään naparetkikunta ollut löytänyt niin paljon uusia maita kuin tämä.

Amundsen purjehtii luoteisväylän.

Vuosi sen jälkeen kuin Sverdrup oli palannut, lähti toinen norjalainen retkikunta Amerikan napasaaristoon. Roald Amundsen, joka jo v. 1901 oli käynyt Koillis-Grönlannissa ja myöhemmin belgialaisen etelänaparetkikunnan mukana Länsi-Antarktikassa, varusti pienen »Gjöa» nimisen aluksen toimittaakseen magneettisen navan läheisyydessä magneettisia mittauksia ja purjehtiakseen sitten luoteisväylän. »Gjöa» oli pienimpiä aluksia, mitä oli milloinkaan napatutkimuksiin käytetty, mutta Amundsen arveli, ettei suuremmalla ehkä pääsisi liikkumaan Pohjois-Amerikan pohjoisissa rantaväylissä, joita hän aikoi matkallaan kulkea. Purjeiden apuna »Gjöalla» oli petroolimoottori ja potkuri.

Poikettuaan Beecheyn saarelle, jossa Franklinin kunniaksi pystytetty muistopatsas oli hyvässä kunnossa, Amundsen purjehti eteläänpäin pitkin Boothia Felixin länsirantaa ja vaivoin haaksirikon vältettyään saapui Kuningas Williamin maan itärannalle, johon »Gjöa» asettui talvisatamaan, ja alkoi havaintotyönsä.

23 kuukautta retkikunta viipyi tällä paikalla, toimittaen 19 kuukauden kuluessa yhtämittaisia magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita. Samalla se tutustui seudun eskimoihin ja eli heidän kanssaan mitä parhaissa väleissä. Alhaisin mitattu lämpö oli -61,7°.

Amundsen teki rekiretken magneettiselle navalle, palaten kuitenkin nopeaan takaisin, kun eskimot olivat hänen muonavarastonsa ryöstäneet.

Luutnantti Hansen suoritti meren poikki rekiretken Viktorian maalle ja kartoitti sen koillisrannasta, mitä sitä vielä oli tuntematonta.

Elokuun 13:ntena 1905 »Gjöa» lähti matkaa jatkamaan ja purjehti erinomaisen vaivalloisia matalaa väyliä Kuningas Williamin ja Viktorian maan eteläpuolitse Mackenzien suulle ja vielä sen ohitsekin Herschelin saarelle saakka, mutta siellä talvi yllätti ja sen täytyi jäädä amerikkalaisten valaanpyytäjäin keralla mainitun saaren luo talvisatamaan. Herschelin saarelta Amundsen suoritti rekiretken Klondykeen antaen sieltä ensimmäiset tiedot maailmalle, että hänen retkensä siihen saakka oli hyvin menestynyt.

Mutta vaarallinen se oli ollut ja vaarallinen edelleenkin, kun »Gjöa» seuraavana kesänä saattoi lähteä retkeään jatkamaan, sillä väylä Amerikan mantereen ja kiinteän napajään välillä on loppukesälläkin, jolloin sula on levein, ahdas ja tuulet voivat sen milloin tahansa sulkea, ahdistaen laivan matalikoille. Mutta hyvin tunnettu oli tämä matkan loppuosa, sillä amerikkalaisia valaanpyytäjiä saapui sinne joka kesä, käyden idässä aina Banksin maalla saakka. Lokakuun 19:ntenä 1906 Amundsen saapui San Franciscoon ja Luoteisväylä oli saanut ensi kerran purjehdituksi.

Vielä on Amerikan napasaariston kartassa monta tyhjää aukkoa, varsinkin siinä Jäämeren osassa, joka ulottuu Beringin meren pohjoispuolella olevasta Wrangelin saaresta Parryn saaristoon, jonka pohjoispuolella luullaan olevan jonkun suuremman maan, jota ei vielä kenenkään kuolevaisen silmä ole nähnyt. Siellä ei tosin liene »kultaa eikä viheriäisiä metsiä», mutta voimallisesti se siitä huolimatta houkuttelee puoleensa rohkeita yrittelijöitä. Pari retkeä on jo tehty sen löytämiseksi, vaikka huonolla menestyksellä.

Englantilainen Harrison, joka tapasi »Gjöan» Herschelin saarella, aikoi valaanpyytäjien keralla Banksin maahan purjehdittuaan tehdä matkan kauemmaksi pohjoiseen, mutta vaillinaisien varustuksien vuoksi hänen oli tuumasta luovuttava. Tanskalainen Einar Mikkelsen, joka jo oli ollut kahdella pitkällä Jäämeren matkalla, yritti samaan aikaan ja samoja teitä tunkeutua napamereen, mutta vaikka hänellä oli erikoinen laiva, niin täytyi hänenkin palata takaisin tyhjin toimin.

Canadan hallitus on viime vuosina lähettänyt laivoja entistä tarkemmin tutkimaan sekä Hudsonin lahden purjehdusoloja, koska tästä hyisestä sisämerestä toivotaan Canadan länsiosille vientireittiä, että myös luoteisväylää siinä toivossa, että siitä kaikista huolimatta vielä kerran tulisi kuljettava kauppatie, kun sen jääolot ja sula-ajat saataisiin perinpohjin selvitellyiksi. Kapteeni Bernier, joka on näitä töitä johtanut, onkin vakuutettu siitä, että Luoteisväylä on jonkun aikaa vuodesta kuljettava päästä päähän, mutta ei hänkään v. 1910 päässyt sitä purjehtimaan samaa Banksin saaren ja Melvillen saaren välistä salmea kauemmaksi, joka jo Parryn pidätti hänen ensi matkallaan. Tähän salmeen ja sen eteläpuolella Olevaan kaitaan mereen, joka erottaa toisistaan Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan, sulloutuu alati niin vahvalta paksuinta napameren jäätä, ettei kukaan vielä ole siinä tavannut sulaa vettä muuta kuin lähempänä Amerikan mannerta, jota reittiä juuri »Gjöa» purjehti. Toistaiseksi pieni »Gjöa» on ainoa alus, joka on luoteisväylän purjehtinut.

Kapteeni Bernier matkoillaan täydensi ison Baffinin maan karttaa, sillä läheisyydestään huolimatta tämä suuri maa on pysynyt kauemmin vaillinaisesti tutkittuna kuin Parryn saariston etäisimmätkään maat. Baffinin maan sisäosa on vielä enimmäkseen aivan tuntematonta.

Rynnäköitä napaa kohti.

Parhaita kiitoksia, mitä napamaissa työskennelleet tutkijat ovat kotiin palattuaan saaneet, on ollut se, että he ovat paljon enemmän hyödyttäneet ihmiskuntaa tunnollisella tieteellisellä työllään, kuin jos olisivat pikaretkellä pohjoisnavan valloittaneet. Mutta semmoisille yrittäjille, jotka ovat etupäässä vain maapallon navalle pyrkineet, on sanottu, heidän onnistumattomalta matkalta palattuaan, että moisten urheiluretkien hyöty ei vähääkään vastaa kustannuksia.

Kaikista näistä järkevistä arvosteluista huolimatta on tuon mittausopillisen kohdan saavuttaminen kuitenkin voimallisesti kiihottanut yrittelijöitä ponnistuksiin ja navan valloittamisen kunnia on saanut monen etevimmänkin tieteellisen tutkijan sydämen kiivaammin lyömään ja seikkailuihin antautumaan, mainitaksemme vain Nordenskiöldin ja Nansenin. Harva on se napatutkija, joka ei kuitenkin lopun lopuksi olisi hiljaisessa mielessään suonut sijaa sille tunteelle, että hänen oman kansansa lipun tulisi navalla liehua.

Eikä ole ainoatakaan kansaa, joka ei olisi ollut valmis hurraamaan tälle suurtyölle paljon sydämellisemmin kuin suurimmillekin tieteellisille saavutuksille.

Pohjoisnavalla on odottanut sankariseppele, ja ihmisen ja ihmiskunnan sisimpään olemukseen kuuluu tuo voittamaton sankarimaineen himo.

»Framin» retki napameren poikki antoi uutta yllykettä pohjoisnavan valloitusyrityksille, mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät, eivät tyytyneet samaan hitaaseen kiertotiehen, vaan yrittivät jälleen hyökätä navalle suorinta tietä.

Amerikkalainen sanomalehtimies Walter Wellman lähti v. 1894 tunkeutumaan Huippuvuorilta laivalla pohjoisnavalle, mutta hänen laivansa musertui jäissä ja haaksirikkoiset pelastuivat siitä hädin tuskin alumiiniveneellään, saapuen sitten monet kohtalot koettuaan Norjaan.

Vuosina 1898—99 Wellman yhdessä E.B. Baldwinin ja G. Harlanin keralla yritti tunkeutua navalle Frans Josefin maasta erikoisesti rakennetulla reellä, mutta ei pitkällekään päässyt, ennenkuin vikaannutti jalkansa ja jäiden puristuksessa menetti useita rekiä, suurimman osan koiristaan ja koiraeväistään, niin että hänen oli kääntyminen takaisin. Baldwin ja Harlan Wellmanin, poissa ollessa tutkivat arkipelagin pohjoisia ja itäisiä saaria, joista hyvin vähän tiedettiin.

Abruzzin herttuan retki.

Prinssi Luigi, Abruzzin herttua, Italian kuninkaan serkku, joka jo vuorikiipijänä oli mainetta saavuttanut, — varsinkin kiipeämällä Alaskan Eliaksen vuorelle — varusti v. 1899 naparetkikunnan, jonka piti Frans Josefin maalta tunkeutua pohjoisnavalle. Seuralaisinaan meriupseerit Cagni ja Querini, eräs lääkäri ja neljä aostalaista alppikiipijää herttua »Stella Polarella», retkeä varten erikoisesti varustetulla valaanpyyntihöyryllä, jonka koko miehistö oli norjalaisia, vaivalloisen matkan jälkeen tunkeutui Frans Josefin maan pohjoisrannalle. Sieltä olisi vielä päästy laivalla kauemmaksi pohjoista kohti, jäiden välissä kun oli siksi paljon sulaa vettä, mutta kun olisi ollut liian uskallettua jäädä laivan kera talveksi jääkenttiin, niin käytiin saariston suojaan ankkuriin. Talvisatamassakin jäät runtelivat laivaa niin pahasti, että se hädin tuskin voitiin pelastaa uppoamasta. Miehistön täytyi viettää talvi maalla kahdenkertaisissa teltoissa, joiden päälle viritettiin kaksi vielä suurempaa telttaa. Tätä telttasiirtokuntaa pidettiin suurella uunilla lämpimänä. Opettaessaan 120 rekikoiraa herttua palellutti kaksi sormea, niin että niiden päät täytyi leikata pois, ja tämän vamman vuoksi hän ei itse ottanut osaa rekiretkiin napaa kohti.

Maaliskuun 11:ntenä 1900 suuri rekiretkikunta lähti matkalle napaa kohti. Kahdentoista päivän kuluttua ensimmäinen apuosasto, johon kuuluivat luutnantti Querini, norjalainen koneenkäyttäjä ja yksi alppiopas, lähetettiin takaisin laivalle, jota se ei kuitenkaan saavuttanut. Luultavasti nämä kolme tuhoutuivat lumimyrskyssä, jäärailoissa tai kuolivat he nälkään ja viluun.

Yhdeksän päivää sen jälkeen kuin he olivat lähteneet, lähti tohtori Cavalli kahden miehen keralla paluumatkalle ja 24 päivää ponnisteltuaan saapui onnellisesti takaisin »Stella Polareen».

Kolmas osasto, johon kuului luutnantti Cagni kahden alppikiipijän ja yhden merimiehen keralla, alkoi vasta nyt omia eväitään kuluttaa ja runsaasti koiriaan ruokkien matkasi verraten nopeaan, 16—17 kilometriä päivässä, pohjoista kohden. Niinpä tämä osasto pääsikin 56 kilometriä kauemmaksi kuin Nansen, aina leveysasteelle 86°34'. Sitten kuitenkin eväiden nopea väheneminen pakotti lähtemään paluumatkalle, joka jääkenttien rakoilemisen vuoksi oli sangen vaikea. Täytyi tehdä pitkiä kiertoretkiä, joiden kautta retkikunta joutui jotenkin kauas suunnastaan, ja vasta 104 päivän kuluttua lähdöstään lukien tämä retkikunta palasi takaisin, kaksi rekeä ja 7 koiraa jäljellä kuudesta reestä ja 45 koirasta. Suurin osa koirista oli vähitellen syötetty tovereilleen ja lopulta koiranlihaa olivat syöneet retkikunnan jäsenetkin.

Suotta etsittyään Querinia ja hänen tovereitaan herttua jätti heille ruokavaroja ja osoituksia, miten heidän on meneteltävä, sekä palasi sitten »Stella Polarella» Norjaan, jossa hän lähellä Hammerfestia sai surusanoman setänsä, kuningas Umberton murhasta. Vaikk'ei tämä italialainen retkikunta napaa saavuttanutkaan, oli sen rekiretki Frans Josefin maasta pohjoista kohti kuitenkin suurenmoinen ennätys.

Zieglerin varustamat retkikunnat.

V. 1901 Baldwin teki Frans Josefin maasta uuden yrityksen. Retkikunta oli suuremmoisesti varustettu amerikkalaisen miljoonapohatan Zieglerin varoilla. Siihen kuului 45 valkoista, 6 ostjakkia, 15 poni-hevosta, 420 siperialaista koiraa ja yli 60 rekeä. Mutta jo seuraavana vuonna se palasi takaisin tyhjin toimin. Sen ainoa tulos oli kolmen varaston perustaminen, Nansenin talvimajan näkeminen, ja muutamien pienien saarien löytäminen. Baldwinin ja norjalaisen kapteenin riidat olivat pääsyy siihen, ettei yrityksestä sen enempää tullut. Koko retkikunta oli jakautunut amerikkalaiseen ja norjalaiseen puolueeseen ja molemmat päämiehetkin joutuivat keskenään käsikähmään.

Ziegler ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan v. 1903 varusti uuden retkikunnan, johon kuului paljaita amerikkalaisia. Retkeä johti A. Fiala, joka oli ollut mukana Baldwinin edellisellä retkellä. Suurella vaivalla ja kiertoteitä retkikunta pääsi Frans Josefin maan pohjoisrannalle, jossa se asettui talveksi samaan satamaan kuin Abruzzin herttuakin, tämän huonoista kokemuksista huolimatta. Jo marraskuussa jäät runtelivat laivan rauskaksi ja tammikuussa se upposi. Samassa tilaisuudessa menetettiin 100 tonnia kivihiiliä ja 40 tonnia ruokavaroja, jotka oli jäälle jätetty.

Siitä huolimatta yritettiin kahteen kertaan tunkeutua napaa kohti. Kummallakin kerralla tavattiin kuitenkin niin paljon railoja ja sulia ja niin kamalan huonoa jäätä, että useimmat reet särkyivät ja kuluivat aivan kelvottomiksi. Kaikki ponit, kahta lukuun ottamatta, kuolivat tautiin. Retkikunnan täytyi sen vuoksi palata takaisin tyhjin toimin ja viettää saaristossa vielä toinenkin talvi, kun ei apulaivaa kuulunut, eläen Baldwinin varastoista ja metsästyksen ja kalastuksen antamasta saaliista. Seuraavana keväänä yritettiin tunkeutua vielä kolmas kerta navalle, mutta yhtä huonolla menestyksellä, ja lopulta Fialan täytyi luopua koko tuumasta. Frans Josefin maan pohjoispuolella olivat jääolot niinä vuosina semmoiset, että rekiretki niiden poikki näytti olevan mahdottomuus. Kesällä 1905 saapui vihdoin apulaiva »Terra Nova», edellisenä kesänä kaksi kertaa turhaan yritettyään, ja kuljetti kotiin kovia kokeneen, vaikka tuskin mitään aikaansaaneen retkikunnan. Vain yhden miehen tämä oli menettänyt. Ziegler oli kuollut vähää ennen kuin retkikunta kotiin palasi.

Andréen ilmapalloretki.

Tuskin mikään muu yritys napaa valloittaa on niin suurta huomiota herättänyt kuin ruotsalaisen insinöörin S.A. Andréen onneton ilmapalloretki, jonka kohtalo peittyi läpitunkemattomaan hämärään.

Andrée oli keksinyt laitokset, laahausköydet, joilla palloa saatettiin jonkun verran poikkeuttaa tuulen suunnasta, ja niillä hän luuli voivansa ohjata muutoinkin suuresti parannetun ilmapallonsa Huippuvuorilta pohjoisnavalle ja takaisin.

Jo kesällä 1896 pallo oli Huippuvuorien pohjoisreunalla valmiina, mutta sopivaa tuulta kun ei saatu, ei se voinut matkaan lähteä sinä kesänä.

Vasta heinäkuun 11:ntenä 1897 Andrée kahden seuralaisensa, Strindbergin ja Fraenkelin kera, saattoi liikkeelle lähteä. Jo lähtiessä tapahtui se onnettomuus, että puolet laahausköysistä jäi jäljelle, ja nopea tuho tuli varmaan muutoinkin retkikunnan osaksi, vaikka siitä ei olekaan mitään varmaa tietoa saatu.

Pallosta lähetetyistä lentokyyhkysistä vain yksi saapui ihmisten ilmoille, mutta se saapui jo viidentenä päivänä sen jälkeen kuin »Kotka» oli retkelleen lähtenyt. Se sisälsi seuraavan tiedonannon: »13 p. heinäk., k:lo 12 päivällä, 82°2' pohj., 15°5' it. lev. Hyvää vauhtia itään 10° etelään. Kaikki hyvin. Tämä on kolmas kyyhkyspostini. Andrée.»

Hitaasti oli matka siis edistynyt, »Kotka» arvatenkin oli väärään suuntaan kulkemassa kolmantena päivänä nousemisensa jälkeen.

Kului sitten lähes kaksi vuotta, ennenkuin kadonneista saatiin uusia viestejä. Toukokuussa 1899 ajelehti Islannin rannalle poiju, joka oli heitetty mereen samana päivänä, jona oli matkaankin lähdetty, ja sitten enemmän kuin vuoden kuluttua, elokuun lopulla v. 1900, ajautui Ruijan rannalle toinen poiju, joka oli vielä aikaisemmin samana päivänä mereen heitetty. Myöhemmin on löydetty vielä kolme muuta retkikunnan poijua, muun muassa se, joka oli pohjoisnavalle heitettävä, mutta ne eivät mukanaan tuoneet mitään viestiä, eikä voida varmaan tietää, missä ne oli mereen heitelty. Luultavasti retkikunta jo silloin oli tuhoansa lähellä.

Viesteistä on päätelty, että »Kotka» ensin kulki myrskypyörteessä Grönlantia kohti, sitten oli jonkun aikaa alallaan, kunnes tapasi toisen pyörteen, joka ajoi sitä koillista kohti. Amerikkalaiset löysivät Fialan retkikuntaa Frans Josefin maasta hakiessaan Kap Floran luota mainitusta saaristosta korkealta maalta erään valokuvaustarpeiden säiliön, joka oli Andréen retkikunnalle kuulunut, ja siitä päättäen retkikunta lensi Frans Josefin maan poikki, taikka ehkä sille pysähtyi. Retkikunnalla oli mukanaan rekiä, veneitä ja neljän kuukauden eväät ynnä muut varustukset, ja olisi sen siis pitänyt voida jonkun aikaa pitää puoliaan Nansenin hyvää esimerkkiä noudattaen, mutta luultavasti »Kotka» kaasunmenekin vuoksi alkoi vaipua paljon ennen kuin oli laskettu — Andrée luuli sen pysyvän ilmassa kuukauden — jonka vuoksi oli vähitellen heitetty mereen kaikki mitä voitiin pallon keventämiseksi, niin että lopulta oltiin aivan avuttomina, kun rohkea lentäjä vihdoin yhdytti maan taikka meren pinnan. Tosin eskimot kertoivat, että keväällä 1899 oli ‘Fort Churchillin luona Canadassa surmattu kaksi valkoista, joita luultiin Andréen seuralaisiksi, mutta heidän tietonsa mukaan oli kaksi karkuun päässyt, joten noita valkoisia siis olisi kaikkiaan ollut neljä. Tunguusit väittivät Siperiassa nähneensä kankaalla päällystetyn esineen ja sen lähellä kolme ruumista ynnä paljon koneita ja Huippuvuorilla väitettiin kuuluneen avunhuutoja, mutta kun näitä huhuja tarkemmin perättiin, huomattiin ne kaikki vääriksi. Wellman etsi Andréeta Frans Josefin maasta, Nathorst Itä-Grönlannista, Peary Luoteis-Grönlannista Smithin salmen seuduilta, Stadling Siperian pohjoisrannikolta, mutta ei mistään tavattu vähintäkään jälkeä kadonneista.

Andréen retken onneton päättyminen ei ole estänyt muita suunnittelemasta uusia ilmapallo- taikka oikeammin ilmalaivaretkiä pohjoisnavalle. Ilmailu on sen jälkeen niin nopein askelin edistynyt, ettei Andréen olisi tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin hän olisi voinut lähteä paljon paremmalla ilma-aluksella vaaralliselle matkalleen. Opittiin rakentamaan suuria ohjattavia ilmalaivoja, joilla on siksi suuri oma nopeus, että ne voivat kulkea omaa suuntaansa jotenkin kovistakin tuulista huolimatta.

Semmoisella amerikkalainen Wellman päätti valloittaa pohjoisnavan. Hän lähti ilmalaivoilleen Huippuvuorille v. 1906, mutta ei silloin vielä ollut laitoksiinsa tyytyväinen, vaan odotti vielä seuraavaan kesään, jolloin hän näki parhaaksi luopua koko tuumasta.

Myöhemmin kreivi Zeppelin saksalaisten asiantuntijain keralla kävi Huippuvuorilla seutuihin ja oloihin perehtymässä, mutta suuri kansainsota ja sen monet vaatimukset keskeyttivät hänen tuumansa.

»Jermak» Jäämerellä.

Monta muuta uudensuuntaista yritystä navan vallottamiseksi esitettiin samoihin aikoihin. Venäläinen amiraali Makarow, joka sittemmin sai Port Arthurin edustalla surmansa johtamansa laivaston etunenässä, ehdotti voimallisia jäänmurtajia, joilla väkivoimalla avattaisiin napajäihin ura. Hän luuli, että 20,000 hevosvoimalla työskentelevä jäänmurtaja kykenisi ruhjomaan lujimmankin jään, ja vielä paremmin kaksi puolta pienempää peräkkäin työskentelevää. Hän teki sitä varten Venäjän valtion omistamalla »Jermakilla», voimakkaalla jäänmurtajalla, retken Huippuvuorille ja Novaja Zemljan vesille, mutta voimallisista koneistaan huolimatta ei jäämurtaja kyennyt Novaja Zemljan luona olevia vahvoja napajääkenttiä murtamaan. Yrityksestä oli luovuttava, kun »Jermakin» saumat eivät näyttäneet niin ankaria voimanponnistuksia kunnolla kestävän.

Muuan saksalainen esitti, että pohjoisnavalle kuljettaisiin vedenalaisella veneellä, mutta ei ketään haluttanut ryhtyä tätä tuumaa toteuttamaan, vaikk'ei se ehkä ole sen mahdottomampi kuin Andréenkaan ilmapalloretki. Kaikki tietysti riippuisi siitä, voisiko laiva tarpeen tullen puhkaista itselleen henkireikiä päällään olevaan jääkattoon, sillä vain tilapäisiin railoihin tuskin olisi luottamista.

R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.

Näitä suunnitelmia suunniteltaessa, yrityksiä tehtäessä, oli jo kilpakentällä sekin mies, rautaisen tarmon, hellittämättömän sitkeyden, ylivoimaisen kunnianhimon mies, joka vihdoin valloitti pohjoisnavan hyisen voitonseppeleen, jota sen jääkiteet ihastuttivat enemmän kuin kalleimmat timantit. Mutta yhdellä rynnäköllä ei valloitus hänellekään onnistunut, vaan vasta puolentoista vuosikymmentä kestäneen, määräntietoisen, kokemuksia kokoavan työn jälkeen.

Robert Edwin Peary oli syntynyt Pennsylvanian Crcssonissa v. 1856 ja oli siis amerikkalainen kansallisuudeltaan. Yliopistolukunsa päätettyään hän insinöörinä rupesi Yhdysvaltain sotalaivastoon, ottaen sittemmin osaa Nicaraguan kanavan maastotutkimuksiin.

V. 1886 hän kävi kesäretkellä Grönlanlin länsirannalla Disko-lahdessa, tehden sen perukasta erään tanskalaisen keralla matkan maajäätikölle. Tämän jäämaailman ihmeet lumosivat hänen mielensä ja palattuaan retkeltään, jolla hän kulki 125 kilometriä sisämaahan jäätikön reunasta, hän oli vakuutettu siitä, että sitä pitkin oli mahdollinen tehdä paljon pitempiäkin matkoja, ja suunnitteli kolme suurenmoista reittiä Grönlannin poikki länsirannalta itärannalle. Yksi reitti oli Godhavnista kaakkoon, toinen Disko-lahdesta Petermanin vuonoon, kolmas Kap Yorkista koilliseen Grönlannin silloin aivan tuntemattomiin koillis-osiin.

Nansenin retki maajäätikön poikki v. 1888 sai Pearyn kuitenkin luopumaan kahdesta ensimmäisestä suunnitelmastaan ja kokonaan omistamaan huomionsa Pohjois-Grönlannille, jossa suurimmat löytömahdollisuudet odottivatkin. Peary ja hänen vaimonsa olivat molemmatkin jotenkin hyvissä varoissa, jonka vuoksi hän omilla varoillaan saattoi alkaa työnsä.

Pearyn ensimmäinen retki polijois-Grönlannin poikki.

V. 1891 Peary pääsi lähtemään ensimmäiselle varsinaiselle tutkimusretkelleen. Mukanaan vaimonsa ja kuusi muuta henkeä hän laivallaan tunkeutui Inglefieldin vuonoon Grönlannin luoteisrannalle, varusti sinne talvimajansa ja taittuneesta säärestään huolimatta päätti seuraavana keväänä lähteä suurelle matkalle. Toukokuun 14:ntenä 1892 hän norjalaisen E. Astrupin ja kolmen muun seuralaisen keralla kulki valtavan Humbcklt-glasierin poikki ja edelleen maajäätikön reunaa koillista kohti; kunnes tuli Grönlannin itärannalta syvälle maahan pistävän salmen rannalle. Päivän kunniaksi hän nimitti lahden Independence-lahdeksi, koska hän sen löysi heinäkuun 4:ntenä, samana päivänä, jona Yhdysvallat viettävät itsenäisyytensä juhlaa. Peary luuli tämän lahden jatkuvan salmena Grönlannin poikki ja haahmotteli sen siten karttaansa, mutta tanskalaiset myöhemmin osoittivat hänen erehtyneen ja Pearyn lukuisat vihamiehet saivat siitä aihetta hyökkäyksiin.

Pearykin totesi, ettei sisämaajäätikkö Grönlannin pohjoisosassa ulottunut merenrantaan saakka — siihen epäilemättä on syynä niukempi lumentulo — vaan on sen ja meren välillä vyöhyke vähälumista maata, jolla kesäaikaan oli runsaasti kukkia, myskihärkiä ja hyönteisiä. Paluumatka kulki jonkun Verran eteläisempää reittiä, maajäätikön poikki 1,200—2,500 metriä korkealla merenpinnasta. Pearyn suorittama rekiretki oli huomattavimpia, mitä napamaissa oli siihen saakka tehty.

Retkikunnan laiva oli sillä välin palannut talvisatamaan ja tyytyväisenä tuloksiinsa Peary saattoi palata kotia. Tällä matkalla olivat mukana t:ri F. Cook, joka sittemmin koetti riistää Pearylta kunnian pohjoisnavan valloittamisesta, ynnä neekeri Matthew Henson, joka oli isäntänsä uskollinen apulainen hänen kaikilla seuraavillakin matkoillaan.

Heti Amerikkaan palattuaan Peary matkakertomuksellaan ja luentoja pitämällä alkoi koota rahoja uutta retkeä varten. Jo kesällä 1893 hän palasi Pohjois-Grönlantiin asettuen jälleen talvimajoihin Inglefieldin vuonoon Smithin salmen suulle. Rouva Peary oli nytkin mukana ja synnytti matkalla miehelleen tyttären.

Uusia yrityksiä.

Jo maaliskuussa Peary lähti suurelle rekiretkelle jatkaakseen edellisen vuoden tutkimuksia Independence-lahdesta eteenpäin. Kerallaan kahdeksan miestä, 92 koiraa ja 12 rekeä hän nousi maajäätikölle, mutta nopeaan se osoitti, ettei sen kylmällä pinnalla ollut luvallista matkustaa niin varhaisena aikana — pakkasta riittämään saakka siellä on keskikesälläkin. Kun oli parisataa kilometriä kuljettu, niin tappoivat hirveät myrskyt ja sietämätön kylmyys koirat ja runtelivat miehet, niin että puolet, Astrup mukana, oli takaisin lähetettävä. Liiat matkavarustukset jäähän kätkettyään Peary kolmen reippaimman miehensä keralla yritti kulkea vielä pari viikkoa eteenpäin, mutta lopulta hänen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja palattava takaisin. Kun ei voitu paluumatkalla löytää lumeen kätkettyjä ruokatavara- ja polttoainevarastoita, täytyi retkikunnan jättää jäljelle osa reistään.

Pearyn retkellä ollessa oli Astrup tehnyt neljä viikkoa kestäneen rekiretken Melvillen lahden pohjoisrannalle, joka valtavain jäätikkörintamainsa vuoksi yhä vieläkin oli sangen vähän tunnettu. Maajäätikkö päättyy tällä rannalla melkein katkeamattomana glasieririntamana mereen. 210 km pitkällä rannikolla on 150 km leveältä glasierinpäätä.

Peary ei malttanut palata kotimaahan noutamaan tulleella laivalla, vaan Leen ja Honsonin keralla päätti jäädä uutta kevättä odottamaan, tehdäkseen uuden retken Grönlannin koillisrannikolle. Eskimoitten avulla nämä kolme tulivatkin talven hyvin toimeen ja keväällä nousivat maajäätikölle. Retki uhkasi jälleen päättyä kesken, kun ei löydetty edellisen vuoden eväskätköä. Pelkäämättä Peary kuitenkin jatkoi matkaa ja saavutti jälleen Independence-lahden. Siellä luultavasti tuho kuitenkin olisi perinyt pienen joukon, ellei se onneksi olisi tavannut myskihärkälaumaa, josta ammuttiin kymmenkunta eläintä. Niinkin paluumatka oli »raivoisaa kilpajuoksua nälkäkuoleman kanssa». Viidessäkolmatta päivässä Peary tovereineen samosi takaisin talviasemalleen, menetettyään kaikki koiransa yhtä lukuun ottamatta ja kaikki rekensä. Uskomattomista ponnistuksista huolimatta ei Peary tällä retkellä saanut sanottavasti mitään aikaan. Höyrylaiva »Kite» saapui ajoissa hänet noutamaan ja syksyllä 1895 hän molempien toveriensa keralla palasi kotimaahan.

Kahden seuraavan retken tarkoituksena oli tuoda Kap Yorkista, Melvillen lahden pohjoisrannalta, 800 sentneriä painava meteorikivi, jonka jo John Ross oli huomannut. Ensi kerralla tämä valtava kivi saatiin vain rantaan kuljetetuksi, vipulaitokset murtuivat, ennenkuin se laivaan saatiin, jo sen vuoksi oli tehtävä uusi matka, jolla samalla valmisteltiin uutta, viisi vuotta kestäväksi aiottua matkaa pohjoisnavalle.

Peary asetti nyt kunnianhimonsa päämääräksi napamatkain korkeimman voitonseppeleen pohjoisnavan saavuttamisen. Oli jo alettu epäillä, tokko se vanhoilla kulkuneuvoilla, reillä ja koiravaljakoilla, olisi ensinkään mahdollistakaan, ja esitetty kaikenlaisia uusia keinoja, kuten edellä kerroimme, mutta Peary osoitti, että se oli mahdollista, kunhan työ toimitettiin järjestelmällisesti.

Lordi Northcliffe oli lahjoittanut Pearylle »Windward» laivansa, kun se oli Jacksonin retkikunnan Frans Josefin maasta takaisin tuonut, ja hankkiakseen varoja uutta naparetkeä varten Peary kulki tällä laivalla Amerikan satamakaupungista satamakaupunkiin näytellen itseään rahan edestä täysissä napamatkustajan tamineissa. Jonkun verran varoja hän täten saikin kokoon ja vielä tärkeämpää oli, että hän luennoillaan sai muutamia rikkaita miehiä asiaan innostumaan ja perustamaan »The Peary Arctic Clubin», joka otti hänen matkansa rahoittaakseen. Tämän jälkeen hän saattoi vapaasti antautua yksinomaan työhönsä.

Heinäkuussa 1898 Peary lähti »Windwardilla» matkaan, pyrkien nyt Smithin salmen ja siitä jatkuvain tunnettujen vesien kautta Grönlannin luoteisrannalle, josta hän aikoi tehdä hyökkäyksen napaa kohti. Jääsuhteet olivat kuitenkin epäedulliset eikä Peary vielä ollut tottunut napajäiden läpi laivaa viemään; hän ei sen vuoksi päässyt Grinnellin maan itärantaa kauemmaksi, löytäen kuitenkin sieltä laivalleen rauhallisen talvimajan.

Peary palelluttaa jalkansa.

Peary teki pitkiä rekiretkiä Grinnellin maan ja Grantin maan sisäosiin Greelyn vanhalle asemalle saakka. Eräässä kamalassa lumimyrskyssä hän eksyi, harhaili kaksi päivää sinne tänne ja palellutti molemmat jalkansa, niin että seitsemän varvasta täytyi leikata pois. Mutta vaikka hän hädin tuskin pääsi kulkemaan, ei hän suinkaan luopunut aikomuksestaan, vaan vietti vielä toisenkin talven Foulkefjordissa, Hayes'in vanhassa talvikortteerissa, ja jotakuinkin vammastaan parannuttuaan lähti neekeri Hensonin ja viiden eskimon keralla uudelle rekiretkelle.

Ensimmäinen yritys navan saavuttamiseksi.

Matka edistyi nyt hyvin ja Peary saattoi (v. 1900) tutkia Grönlannin luoteisreunan aina siihen saakka, missä se äkkiä kääntyy kaakkoon Independence-lahtea kohti, ja saattoi nyt olla varma siitä, että hän oli saavuttanut tämän valtavan saarimaan pohjoiskärjen.

Hän lähti nyt meren jäälle ja kulki sitä leveyspiirille 83°50' saakka, mutta sitten alkoi ahtojää olla niin aukkoista ja railoja täynnään, että hänen täytyi palata.

Peary kulki nyt Grönlannin pohjoislohkon, Pearyn maan, rantaa seuraillen, kunnes Independence-lahti tuli näkyviin, ja palasi sitten pohjoisrantaa takaisin Grantin maahan ja asettui sinne Greelyn vanhalle asemalle, Fort Congeriin, talvea viettämään.

Uusia turhia yrityksiä.

V. 1901 hän lähti uudelleen navalle yrittämään, mutta ei päässyt Fort Congerista kuin 10 päivämatkaa, ennenkuin oli sekä ihmisten että juhtain uupumuksen vuoksi palattava. Mutta hän odotti uutta kevättä ja v. 1902 lähti yrittämään Kap Heklasta, Grantin maan pohjoiskärjestä, mukanaan Henson, neljä eskimoa ja kuusi rekeä. Kun oli kuljettu kuusi päivää syvässä lumessa korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneita jääkenttiä, tuli vastaan avovettä ja liikkeessä olevaa jäätä. Kuta kauemmaksi tämä pelkäämätön pieni joukko tunkeutui, sitä paksummiksi, mutta rosoisemmiksi muuttuivat jääkentät, sitä lukuisemmiksi ja leveämmiksi kanavat. Kun oli päästy leveyspiirille 84°17', eivät koirat enää kyenneet vetämään ja oli sen vuoksi palattava takaisin. Railoja kierrellessä oli jouduttu niin paljon pois pohjoissuunnasta, että Kap Hekla oli jäänyt melko kauas lännemmäksi. Paluumatka oli sumujen ja yhä laajenevien sulien vuoksi vielä vaarallisempi kuin menomatka. Huhtikuun 29:ntenä 1902 retkikunta saapui Kap Heklaan. Elokuun 8:ntena »Windward» tuli retkikuntaa noutamaan ja vielä samana päivänä koko retkikunta lähti sillä paluumatkalle.

Täydellisesti ne erehtyivät, jotka luulivat tämän sitkeimmän kaikista napamatkustajista monien hukkayritystensä jälkeen vihdoinkin väsyneen ja luopuneen enempää yrittämästä. Hänen hellittämättömät ponnistuksensa herättivät hänen maamiehissään paremminkin innostusta kuin väsymystä ja niinpä hänelle hankittiin varoja uuden paremman laivan rakentamiseksi. Näin syntyi »Roosevelt», ensimmäinen Amerikassa napamatkoja varten rakennettu alus, joka Pearyn vakuutuksen mukaan oli lujin laiva, mitä maailmassa oli. Sillä hän arveli voivansa turvallisesti kestää jäiden runtelun Smithin salmessakin ja sen pohjoisissa jatkoissa.

Tuima, mutta turha yritys.

»Rooseveltilla» Peary kesällä 1905 lähti uudelleen matkaan ja pääsi sillä Grantin maan pohjoisrannalle saakka, jääsuhteet kun olivat suotuisat ja »Rooseveltin» koneet voimakkaat. Sinne hän asettui talvimajoihin, lähetti useita rekiretkikuntia viemään eväsvarastoita matkan varteen ja vakaampaa jäätä tavatakseen lähti jo helmikuussa 1906, pakkasten vielä ollessa kovimmillaan, pohjoisnavalle yrittämään.

Tulvavuokset kuitenkin talvellakin rikkovat Grantin maan ja Grönlannin pohjoispuolella olevan napameren jykevän jääpeitteen, niin että etelämyrskyt pääsevät siihen railoja avaamaan, itä- ja länsimyrskyt taas kuljettamaan jääkenttiä sivuttain, toistensa ohi. Varsinkin mannerlaatan ulkoreunalla, jossa merenpohja äkkiä syvenee suuria syvyyksiä kohti, avautuu tavallisesti leveitä railoja, kuten Peary joka retkellään sai kokea.

Niin kävi nytkin ja avovesi ja voimakas itää kohti kulkeva virtaus pakottivat tekemään pitkän kierroksen, johon kului paljon aikaa. Muuan railo oli niin pitkä ja leveä, että se pakotti kuusi päivää odottamaan. Lopulta Peary vei retkikunnan nuorelle jäälle, joka oli sen poikki muodostunut, ja vaikka tämä notkui ja ritisi, päästiin kuitenkin sen poikki railon toiselle rannalle. Muutama päivä sen perästä nousi julma myrsky, joka kuljetti retkikunnan toista sataa kilometriä oikeasta suunnasta itää kohti. Peary saavutti kuitenkin leveyden 87°6' ja voitti siten Cagnin ennätyksen 33 minuutilla. Mutta sitten täytyi väkisinkin lähteä paluumatkalle. Kuusi päivää kestänyt myrsky oli niin paljon hajoitellut jäälauttoja, ettei ollut enää toivoa löytää matkan varteen jätettyjä ruokavarastoita, ja kun lisäksi yhteys molempien apuosastojenkin kanssa oli katkennut, niin oli aivan mahdotonta pyrkiä kauemmaksi napaa kohti, vaikk'ei enää olisi tarvinnut kulkea kuin 322 kilometriä, jotta matkan määrä olisi saavutettu.

Ainaisessa taistelussa railojen ja sulien kanssa ja ponnistaen kohti kiivasta jäätävää vastatuulta, joka kuljettamillaan lumikiteillä pisteli ihoa kuin neuloilla, retkikunta vihdoin saavutti Pohjois-Grönlannin rannan. Niin kauas olivat itää kohti ajelevat jääkentät sen sortaneet oikeasta suunnastaan. Ruokatavarat olivat loppuneet, miesten voimat uupuneet, kahdeksan koiristaan retkikunta jo oli syönyt ja nälkäkuolema uhkasi, mutta onneksi se tapasi Grönlannin rannikolla lauman myskihärkiä, joka lihallaan pelasti sen kuolemasta.

Molemmat apuretkikunnatkin myrsky oli sortanut Pohjois-Grönlantiin. Toinen niistä olisi ollut tuhon oma, ellei Peary onneksi olisi sitä tavannut. Miehet olivat jo niin nälän näännyttämät, että he olivat kuin vaatteihin puettuja luurankoja. Rantaa seuraillen palattiin nyt laivalle, joka 116 päivää kestäneen poissaolon jälkeen vihdoin saavutettiin.

Viikon »Rooseveltilla» levättyään Peary lähti uudelleen liikkeelle, tehden rekiretken pitkin Grantin maan pohjoisrannikkoa, jonka hän tutki aina lähelle Nansenin salmea; tämän salmen, joka erottaa Axel Heibergin maan Grantin maasta, oli Sverdrup pitkällä rekiretkellään jo kartoittanut. 100:nnen läntisen puolipäiväpiirin vaiheilla Peary luuli näkevänsä meressä uutta maata, jonka hän nimitti Cracketin maaksi. Peary palasi sitten »Rooseveltiin», joka ankarain taisteluitten jälkeen suoriutui jäistä ja kuljetti retkikunnan takaisin New Yorkiin. Napaa hän ei nytkään ollut saavuttanut, mutta kuitenkin lyönyt kaikki entiset ennätykset, saanut lisää kokemuksia — muun muassa hän niiden johdosta rakensi oman parannetun rekimallinsa — ja oli tutkinut melkoisen kappaleen uutta rantamaakin ja nähnyt uuden maan, joka luultavasti on maailman pohjoisin — ellei se ollut näköhäiriö.

Peary ei vieläkään luopunut yrittämästä. Hän oli vakuutettu siitä, että napa oli mahdollinen tätä tietä saavuttaa, jos hyvin varustettu retkikunta vietti talvea niin kaukana pohjoisessa kuin suinkin ja sitten eskimoitten avulla apuretkikuntien tukemana matkusti navalle, ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen. »Roosevelt» korjattiin ja sitä parannettiin ja heinäkuussa 1909 se jälleen kuljetti Pearyn tovereineen ja Yorkin niemeltä mukaan otetut eskimot Grantin maan pohjoisrannalle. Talven kuluessa vietiin varastot ja tarpeet kauemmaksi länteen, Kap Columbian luo, josta heti napayön päättyessä matka napaa kohti alkoi.

Viimeinen yritys.

Pearylla oli nyt mukanaan kuusi valkoista, 17 parasta eskimoa, jotka vuosien kuluessa olivat oppineet häneen luottamaan, 19 rekeä ja 133 parasta koiraa, mitä oli voitu Grönlannista saada. Marssijärjestyksen hän oli suunnitellut kaikkia edellisillä retkillä saamiaan kokemuksia hyväkseen käyttäen. Edellä kulki kevyin varustuksin nopea etujoukko, jonka tehtävänä oli valita paras tien suunta ja tasoitella pahimpia jääröykkiöitä. Päivämatkan sen jäljessä kulki pääjoukko, jaettuna neljän miehen osastoihin. Tästä joukosta piti aina osaston kerrallaan rekineen palata takaisin laivalle sitä myöten kuin reet tyhjenivät. Jäljellä olevat siten saattoivat yhä jatkaa matkaa täysin varustuksin. Paluumatkalla oli napaosastolla, jos kaikki hyvin kävi, valmiit lumimajat taipaleen päässä ja valmiiksi raivattu tie.

Onni oli vihdoinkin suosiollinen hellittämättömälle yrittäjälle, mutta ilman ankaria taisteluita ja täpäriä vaaroja ei pohjoisnapaa nytkään valloitettu, vaikka olivatkin kaikki varustukset niin oivalliset. Helmikuun 22:ntena, Washingtonin syntymäpäivänä, Peary lähti »Rooseveltista» viimeiselle retkelleen napaa kohti.

»Mont' on kummaa matkalla».

Heti rannikon jääpaarteen luota alkoivat vaikeudet, sillä siinä tavallisesti on kuljettava korkeitten riuttain poikki, jotka syntyvät vuorovesien ja tuulien vaikutuksesta. Toisinaan nämä riutat saattavat olla parikinkymmentä metriä korkeat ja kirveillä on niiden poikki tie raivattava. Ulkona merellä röykkiöt eivät ole riutoissa, vaan muodostavat loppumattoman sekasorron isompia ja pienempiä, ohuempia ja paksumpia lohkareita, joiden välitse tie on etsittävä. Vielä vaarallisempia ja vastuksellisempia ovat railot, joita aukeaa tuulen ja vuorovesien painosta. »Ne ovat napamatkustajan ainainen painajainen. Hän ei koskaan voi varmasti sanoa, syntyykö niitä vai ei, mutta menomatkalla ne voivat kerrassaan katkaista hänen tiensä, paluumatkalla riistää häneltä kaiken mahdollisuuden päästä maihin ja pakottaa retkikunnan kuolemaan nälkäkuoleman. Ilman edellä käyvää varoitusta, ilman minkäänlaista säännöllisyyttä niitä aukeaa aivan retkeilijän eteen. Ne ovat napayhtälön tuntematon suure»… Vaarallisin on mannerlaatan iso railo, eikä Peary sanonut koskaan unohtavansa, kuinka vähältä se hänen paluumatkallaan v. 1906 oli ainaiseksi katkaista häneltä tien maailmaan ja tulevaisuuteen. Railo voi aueta aivan leirin halki, jopa lumimajan eli iglunkin halki kaikkien nukkuessa. Peary ei sen vuoksi koskaan napamerellä retkeillessään maannut makuupussissa, vaan täysissä tamineissa, turkit päällään ja kintaat kädessään, ollakseen joka hetki valmiina pelastamaan itsensä, jos äkkiä sattuisi jään auetessa mereen vierähtämään.

»Vaikeudet ja rasitukset napaa kohti kuljettaessa ovat niin monet ja monimutkaiset, ettei niitä ole helppo kuvata», kirjoittaa Peary, »mutta pääpiirtein ne ovat seuraavat: Kelkkain kuljettaminen raskaine kuormineen rikkiruhjoutuneiden korkeiden jäävuorien yli, rajut myrskyt, jotka lyövät kovasti kuin vesiputous ja joita vastaan meidän täytyi ponnistella suurin osa tiestä, avoimet railot, joiden yli meidän tuon tuostakin täytyi kulkea, ankara pakkanen, joka joskus laskeutui jopa 60 asteeseen ja jota vastaan täytyi suojella itseään turkiksilla ja herkeämättömällä ruumiinliikunnolla, ynnä vaikeus kuljettaa edestakaisin riittävän paljon pemmikaania, biskittiä, teetä, tiivistettyä maitoa ja polttonestettä. Kauan aikaa oli niin kylmä, että viina jäätyi, paloöljy muuttui valkoiseksi ja sitkeäksi ja että koiria tuskin näkyi hengityksen muodostaman höyryn vuoksi. Se pieni vaiva, että meidän joka päivä täytyi rakentaa ahtaat ikävät lumimajat, joissa meidän jääkylmällä permannolla täytyi koettaa varastaa sen verran unta kuin epätoivoinen yrityksemme salli, ei kannata mainitakaan muitten vaikeuksien rinnalla.

»Usein marssimme koko päivän sokaisevan lumimyrskyn puhaltaessa suoraan kasvoihimme, ja puhaltaessa niin rajusti, että se monasti oli nakata miehen nurin. Ne lukijoistani, joiden joskus on ollut pakko kulkea tuntikaudenkaan lumimyrskyä vastaan 10—20 asteen pakkasessa, eivät luultavasti ole säilyttäneet siitä kovinkaan mieluisaa muistoa, ja epäilemättä he muistavat, kuinka herttaisen tervetullut avoliesi ja sen räiskyvä, lämmin valkea sitten on. Kuvitelkoot siis, että heidän täytyisi monta päivää taistella moista myrskyä vastaan melkein ylipääsemättömän jään tai valtavain lumikinosten kautta, joihin uppoaa vyötäisiään myöten, mutta kahta vertaa kovemmassa pakkasessa ja ilman muuta suojaa päivän työn päättyessä kuin ahdas, kylmä lumimaja, joka on ensin rakennettava, ennenkuin saattaa tulla kysymykseen levätä tai syödä.»

Muutaman päivämatkan vain retkikunta pääsi etenemään merijäätä pitkin, ennenkuin sen pysäytti leveä sula railo, ja kuusi päivää Pearyn täytyi tuskitella sen partaalla ja menettää kallista aikaa, yli pääsemättä. Railoa ei ollut mahdollinen kiertääkään. Vasta kun se eräänä tyynenä pakkasyönä jäätyi, saattoi retkikunta »hyökätä yli», Pearyn kuvaavaa sanaa käyttääksemme.

Maaliskuun 9:ntenä 1909 nousi aurinko ensi kerran. T:ri Mac Millan kolmen eskimon ja kolmen reen keralla oli lähtenyt paluumatkalle maaliskuun 7:ntenä; paikan leveys oli 84°29'. Meren syvyys mitattiin ja huomattiin sen olevan 825 syltä (1,519 metriä). Tämän jälkeen palasi Borup takaisin viiden päivämatkan päästä leveydeltä 85°23' kolmen eskimon ja kolmen reen kera. Parhaat eskimot ja koirat jatkoivat Pearyn keralla matkaa. Tasaisesti edistyi sitten matka. Etujoukko lähti aina pääjoukon saapuessa rakentamistaan lumimajoista, »igluista», joissa oli nukkunut, ja pääjoukon nukkuessa jatkoi matkaa, valitsi uuden leiripaikan, rakensi uudet lumimajat ja nukkui niissä, kunnes pääjoukko saapui. Leveydeltä 86°38' prof. R.G. Marvin palasi takaisin kolmen uupuneimman eskimon ja uupuneimpain koirain keralla.

Maaliskuun 28:ntena Peary saavutti Bartlettin osaston, joka oli leiriytynyt sulan railon rannalle. Edessäpäin oli sumua, joka viittasi siihen, että siellä oli enemmänkin sulaa. »Jottemme herättäisi Bartlettia leiriydyimme muutaman kyynärän päähän hänen leiristään, rakensimme iglumme niin hiljaa kuin suinkin ja syötyämme tavanmukaisen illallisemme, pemmikaania, biskittiä ja teetä, panimme maata. Olin juuri nukahtamaisillani, kun kuulin jään paukkuvan ja jymisevän aivan majani ääressä. Kun sitä kuitenkin kesti vain lyhyen ajan eikä se tuntunut sen vaarallisemmalta, luulin sen johtuneenkin siitä, että edessä oleva railo sulkeutui, jonka vuoksi katsoin, että kintaani olivat vieressäni varalla, ja käännyin toiselle kyljelleni nukkumaan. Olin juuri uneen vaipumaisillani, kun kuulin jonkun ulkona huutavan. Hyppäsin ylös ja katsoin ulos ja näin silloin leveän sulan railon aivan meidän ja Bartlettin majain välissä, ja railon reuna oli aivan majamme oviaukon edessä. Toisella rannalla seisoi yksi Bartlettin miehistä viuhtoen ja huutaen niinkuin vain säikähtynyt eskimo voi viuhtoa ja huutaa. Herätin väkeni, potkaisin oven palasiksi ja olin siinä samassa jo ulkonakin. Railon reuna oli jalan päässä siitä, mihin Pearyn koirat oli kytketty, toinen valjaikko oli ollut vähällä ruhjoutua jäitten väliin. Bartlettin iglu liikkui itää kohti irti lohjenneella jäätelillä eikä sen toisella puolella sumussa näkynyt muuta kuin mustaa vettä. Jääteli tuli kuitenkin hiljalleen lähemmäksi kiinteän jään reunaa ja lopulta kapteenin osasto kaikkineen saattoi tulla teliltään sille. Saadakseen tarpeellisen unen täytyi retkikunnan rakentaa uudet majat ja nukkua kintaat kädessä.

Railo painui kuitenkin jälleen umpeen, niin että kaikki osastot, mitä vielä oli matkalla pohjoista kohti — Pearyn, Hensonin ja Bartlettin — saattoivat hyökätä yli ja jatkaa matkaa. Edessäpäin oli tuon tuostakin kuljettava kapeiden railojen poikki, joissa oli nuorta jäätä. Eräässä kohden oli kuljettava ison äsken jäätyneen järven poikki, jonka leveys oli 6—7 meripenikulmaa. Jää oli niin heikkoa, että se aaltoili retkikunnan alla, sen täyttä laukkaa kiitäessä yli.

Leveydeltä 88° kapteeni Bartlett ennen tehdyn välipuheen mukaan huhtikuun 1:nä palasi takaisin, mukanaan kaksi eskimoa, yksi reki ja 18 väsyneintä koiraa. Kapteeni Bartlett olisi hyvin halusta seurannut navalle saakka, mutta siihen Peary ei suostunut, koska eväät olisivat käyneet niukemmiksi, eikä hän mielestään voinut uskoa palaavan apuretkikunnan johtoa Hensonillekaan. Kapteeni Bartlett oli sitä paitsi englantilainen. »Hän oli saanut kunniasijan seurata minua kauimmaksi kolmesta syystä: siitä erinomaisesta tavasta, jolla hän oli 'Rooseveltia' johtanut, siitä että hän aina lähdöstä alkaen oli edestäni raivannut kaikki pienemmät huolet ja koska mielestäni englantilaisten kaunis työ napaseutujen tutkimisessa ansaitsi, että brittiläinen amerikkalaisen jälkeen saattaisi sanoa olleensa lähinnä napaa.» Surullisella mielellä Peary siitä huolimatta »näki Bartlettin leveiden harteitten katoavan kimaltelevain valkoaavikoitten jäälohkareitten taa».

Vilutar hymyilee Pearylle.

Reippaalla mielellä Peary, 53:sta ikävuodestaan huolimatta, lähti viimeiselle taipaleelle, joka hänelle tuottaisi vapautuksen niin monen vuoden ponnistuksista, ja eskimotkin, jotka melkein kaikki olivat olleet mukana hänen edellisillä matkoillaan, olivat niin innoissaan matkan lähestyessä päätöstään, että he silloin tällöin kiipeilivät korkeille jääröykkiöille katsomaan, eikö napaa jo näkynyt. Keli oli jotenkin hyvä ja koirat hyvässä kunnossa, jonka vuoksi Peary tuntuvasti paransi vauhtia. Keskinopeus oli siihen saakka ollut yli 15 meripenikulmaa päivässä, keskinopeus navalle siitä kohdasta, josta Bartlett kääntyi takaisin, oli 26 meripenikulmaa.

Railoja oli tosin edelleenkin, mutta ne eivät olleet aivan pahoja. Koirista tapettiin huonoimmat muille ravinnoksi. Lunta alkoi olla yhä vähemmän, niin ettei aina ollut helppo saada sitä lumimajoiksikaan.

»Huhtikuun 6 päivänä k:lo 10 a.p. komensin 'seis'. Olimme kulkeneet viisi päivämatkaa ja otaksuin olevamme lähellä matkamme määrää ja k:lo 12 tein napaleirissämme ensimmäiset havainnot, jotka osoittivat asemamme olevan 89°57'. Navalle ei siis ollut kuin 5 1/2 kilometriä.

»Vaikka viimeinen pitkä marssi oli päättynyt ja napa oli näkyvissä, olin päivät pääksytysten suoritetuista rientomarsseista ja niukasta unesta liian rasittunut tunteakseni mainittavaa ihastusta siitä, että näin olin saavuttanut elämäni päämäärän… Päiväkirjaani kirjoitin: Vihdoinkin navalla. Kolmen vuosisadan voitonseppele vihdoinkin minun! Vaikea käsittää tätä. Koko asia tuntuu niin yksinkertaiselta.»

Ollakseen varma siitä, että hän oli navan saavuttanut, Peary kulki vielä 10 meripenikulmaa eteenpäin, kunnes havainnot osoittivat hänen kulkeneen navan poikki. Sitten hän vielä huomasi olevansa 4 tai 5 meripenikulmaa Behringin salmen puolella napaa ja kulki sen vuoksi 8 meripenikulmaa vastakkaiseen suuntaan ollakseen varma siitä, että napa oli sivuttaisessakin suunnassa hänen jälkiensä piirissä. Kulkemansa ristin päätekohdissa hän teki 13 aurinko havaintoa ja saattoi mielestään olla varma siitä, että oli navan määrännyt.

Lippuparaati navalla.

Viisi lippua hän pystytti navalle jääröykkiöitten päähän: Rauhan lipun, jonka »Amerikan vallankumouksen tyttäret» olivat lahjoittaneet ja joka edusti tasa-arvon ja vapauden maailman ihannetta, »Punaisen ristin» lipun sen armeliaisuuden symboliksi, joka ei tee eroa ystävän eikä vihollisen välillä, »Delta-Kappa-Alumni-yhdistyksen» lipun muistoksi ammoin menneistä opintovuosistaan, Peary Arctic Clubin lipun ja Yhdysvaltain silkkisen tähtilipun, jota hän oli kantanut ympärinsä kiedottuna jo monta vuotta. Kiikarilla hän tarkkaan tähysti taivaanrannan, näkemättä millään suunnalla maata.

Napa syvällä merellä.

Meren syvyyttä hän ei kuitenkaan voinut aivan navalla mitata, kun ei ollut kyllin ohutta nuorta jäätä, mutta koko se syvyysmittauksien jakso, joka oli pitkin matkaa mitattu, osoitti navan epäilemättä olevan syvän valtameren päällä.

Paluumatka täytyi suorittaa niin nopeaan kuin suinkin, että päästäisiin mannermaalle ennen seuraavaa täysikuuta, jonka aikana tulvavuoksi aina repi mannerlaatan kohdalla jääkenttiin leveitä railoja, sillä nämä olisivat voineet viivyttää viikkokausia. Sitä varten kuljettiin kahdenkertaisia päivämatkoja, jota vanhat jäljet, valmiit iglut ja suotuisat säät helpottivatkin. Voimallinen pohjatuuli edisti matkan tekoa ja varsinkin ajoi jääkenttiä rantaan, niin että railot sulkeutuivat. Sekä meno- että paluumatkalla nähtiin jotkut karhun jäljet ja ketunkin jäljet sangen kaukana napamerellä. Suuri mannerrailo oli jäätynyt, mutta jää oli hyvin heikkoa ja retkikunnan täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta yli päästäkseen, samoin kuin senkin railon yli kuljettaessa, joka erotti merijään mantereen jääpaarteesta. Kun retkikunta vihdoin pääsi tälle, »luulin eskimoitteni tulleen hulluiksi. He huusivat, kiljuivat ja hyppelivät, kunnes paljaasta uupumuksesta kaatuivat nurin. Kun Ootah vaipui kelkalleen, sanoi hän: 'Piru nukkuu, tai riitelee se akkansa kanssa, muutoin emme koskaan olisi näin helpolla takaisin päässeet'.»

Huhtikuun 23:ntena retkikunta saapui Kap Columbiaan vanhoihin igluihinsa, oltuaan vähän yli pari viikkoa paluumatkalla. Kuudessatoista päivämatkassa se oli kulkenut 413 meripenikulmaa. Koko matkalla Kap Columbiasta navalle ja takaisin se oli viipynyt viisikymmentäkolme päivää, joista neljäkymmentäkolme oli ollut marssipäivää. Edullisia säitä oli etupäässä kiittäminen siitä, että kaikki oli käynyt näin hyvin ja sukkelaan.

Päiväkirjaansa Peary kirjoitti:

»Kap Columbia, huhtikuun 23 päivä. — Elämäntyöni on päättynyt. Se mitä oli alun alusta päätetty, että minä tekisin, jonka luulin mahdolliseksi tehdä ja jonka luullakseni olen tehnyt. Olen saavuttanut pohjoisnavan kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen pyrkimyksen, ankaran työn, pettymysten, vaikeuksien ja rasitusten, suurempien ja pienempien kärsimysten ja melkoisien vaarainkin jälkeen. Olen voittanut viimeisen suuren maantieteellisen voitonseppeleen, pohjoisnavan Yhdysvalloille. Tämä työ on maailman sivistyskansain lähes neljäsataa vuotta kestäneiden ponnistusten, ihmishenkien menetyksen ja suurien kustannuksien loppupäätös, ja vihdoinkin se on suoritettu aito amerikkalaiseen tapaan. Olen tyytyväinen.» Kap Columbiassa Peary eskimoittensa keralla nukkui yhteen mittaan kaksi vuorokautta, sen verran vain välillä heräten, että ennättivät vahvistaa itseään ruoalla, jaksaakseen paremmin nukkua. Tämän jälkeen hän pitkin rantaa jatkoi matkaa »Rooseveltiin».

Mies menetetty.

Siellä häntä kuitenkin odotti surusanoma, joka muutti murheeksi jälleennäkemisen ilon. Professori Marvin oli paluumatkalla pudonnut isoon railoon ja hukkunut. Hän oli lähtenyt yksin, eskimoittensa vielä ollessa leirissä, isoa railoa peittävälle ohuelle jäälle, joka näyttää vähitellen ohenemistaan ohenneen, kunnes petti. Eskimot olivat siksi kaukana, etteivät he kuulleet hänen huutojaan. Kun he lopulta tulivat paikalle, tapasivat he vain jäässä reiän, johon heidän johtajansa oli hukkunut. Lapsellisessa taikauskossaan he leiriytyivät jäälle odottamaan, että johtaja tulisi reiästä takaisin. Kun Marvinia ei kuitenkaan kuulunut, käsittivät he, että hän oli hukkunut, jonka vuoksi he heittivät reistä jäälle kaikki vainajan tavarat, että hänen henkensä löytäisi ne siitä, eikä lähtisi heitä takaa ajamaan. Onneksi he kuitenkin unohtivat pienen purjekangaspussin, jossa vainajan muistiinpanot ja havainnot olivat.

Kaikki muut apuretkikunnat olivat onnellisesti saapuneet takaisin laivaan.

Heinäkuun 18:ntena »Roosevelt» lähti talvisatamastaan kotomatkalle, laskien keskelle Robesonin kanavaa, jossa jäät olisivat sen kuljettaneet Baffinin lahteen, vaikk'ei se olisikaan kyennyt itse taivalta tekemään. Niin lujan laivan ei tarvinnut pelätä ruhjoutuvansa merivirran mukana matkaavain jäätelien tungoksessa. Smithin salmessa maissa poiketessaan ja eskimot kotiaan saattaessaan runsaasti palkittuina Peary kuuli ensimmäisen viestin t:ri Cookin retkistä.

Syyskuun 5 p. »Roosevelt» saapui Labradorin rannalle langattomalle lennätinasemalle ja Peary saattoi lähettää kotiaan ja kotimaahansa ensimmäiset tiedot matkansa onnistumisesta. Bretonin saarelta Sydneystä, jossa hän oli usein matkoillaan poikennut, saapui Associated Press toimiston kirjeenvaihtajia erikoisella laivalla 800 kilometriä merelle valloittajaa vastaanottamaan ja vähän myöhemmin Canadan hallituksen höyryllä 23 sanomalehtimiestä ja vihdoin erään hiilikuninkaan upealla huvipurrella rouva Peary lapsineen.

Riemu raikuu…

Sydneyssä oli vastaanotto riemastunut, kun »Roosevelt», mastossaan pohjoisnapalippu, laski sen satamaan. Sydneystä Peary matkusti junalla kotia, astuen kuitenkin taas »Rooseveltiin», kun se syyskuun viimeisenä päivänä saapui New Yorkiin. Lokakuun 1:senä Hudson-joella oli suuri laivastoparaati, johon »Roosevelt» saapui, saaden kaikkien kansain sotalaivoilta ja sadoilta muilta höyrylaivoilta vastaanoton niin meluisan ja suurenmoisen kuin vain Amerikka kykenee antamaan. Nyt vihdoinkin alkoi pohjoisnavan valloitus tuntua päivän sankarista suloiselta eikä vaikutusta suinkaan pilannut se, että Yhdysvaltain presidentti korotti hänet amiraaliksi ja entinen presidentti Roosevelt kirjoitti hänen teoksensa esipuheen.

Pearyn voitonriemua häiritsi kuitenkin ikävä välinäytös. Muutama viikko ennen hänen paluutaan oli Grönlannista tanskalaisella laivalla saapunut Köpenhaminaan t:ri F.A. Cook, joka väitti saavuttaneensa pohjoisnavan jo vuotta ennen Pearya, huhtikuussa 1908. Matkan hän muka oli suorittanut Sverdrupin löytämien uusien maitten kautta, siis paljon lännempää reittiä kuin Peary. Cookin juttua uskottiin ja Köpenhaminassa hänen osakseen tuli innostunut vastaanotto. Cook oli Pearyn vanha tuttava, hän kun oli ollut hänen retkikuntansa jäsen v. 1891. Myöhemmin hän oli ollut belgialaisella etelänaparetkellä, jolla Amundsenkin oli mukana, ja v. 1906 hän väitti kiivenneensä Alaskassa Mac Kinleyn vuorelle, Pohjois-Amerikan korkeimmalle kukkulalle, vaikka tätä väitettä hyvillä syillä epäiltiin.

Cookin nuhjailut.

Cook väitti alkaneensa matkansa Smithin salmen itärannalta Etahista helmikuussa 1908 11 eskimon keralla, mukanaan 11 103 koiran vetämää kuormarekeä, ja kulkeneensa Ellesmeren maan poikki Nansenin salmelle ja Axel Heibergin saarelle, koska hän toivoi lännempänä tapaavansa napameressä jäätä, joka ei ajautuisi yhtä nopeaan itää kohti kuin Grantin maan pohjoispuolella. Maaliskuun 18:ntena 1908 hän muka oli lähtenyt Axel Heibergin saarelta napamerelle ja kolmen päivän kuluttua lähettänyt takaisin viimeisen apuretkikuntansa. Kahden eskimon ja 36 koiran keralla hän sitten oli lähtenyt ponnistamaan napaa kohti. Jonkun verran häntäkin viivytti mannerlaatan ulkoreunalla iso railo, mutta sitten oli matka napaa kohti edistynyt jotenkin säännöllisesti. Hän oli nähnyt maata samoilla asteilla, joilla Pearyn näkemän Crockerin maan piti olla (tämä maa on olematon), mutta ei muka joutunut sitä tutkimaan. Pohjoista kohti jää oli parantunut ja kulkunopeus sen mukaan lisääntynyt ja 21 p. huhtik. 1908 hän väitti saavuttaneensa leveyden 89°59'46', joten navalle ei ollut kuin joku metrisata matkaa. Paluumatkalla jäiden ränstyminen ja itää kohti ajelu oli tuottanut haittaa, ja vasta kesäkuun puolivälissä hän oli Kruununprinssi Kustavin merellä. Nuoren heikon jään vuoksi hän ei voinut poiketa Axel Heibergin maalle, jolla hänellä muka oli varastoja, vaan oli hänen täytynyt nälkää nähden matkata North Devonin saarelle ja Jonesin salmelle sekä olla North Devonin itäpäässä talvea. Eskimot olivat alkuperäisillä aseillaan tappaneet karhuja, myskihärkiä ja susia, ja niin he olivat pysyneet hengissä kevääseen saakka ja sitten matkustaneet Grönlantiin.

Cookin kertomusta uskoivat sekä Amundsen että Sverdrup ja heidän kerallaan Tanska ja Norja ja laajalta sitä uskottiin muuallakin, Amerikassakin, mutta toiselta puolen sitä vielä jyrkemmin vastustettiin, eikä varsinkaan Peary säästänyt sanojaan leimatakseen entisen toverinsa valehtelijaksi, — joka hän epäilemättä olikin. Yhdysvaltain yleinen mielipide ja viranomaiset kannattivat Pearya ja kongressi antoi hänelle elinkautisen eläkkeen.

Kööpenhaminan yliopisto asetti tieteellisen komitean tutkimaan Cookin esittämiä havaintoja ja muita asiakirjoja, ja perusteellisen tutkistelun jälkeen komitea lausui vakaumuksenaan, etteivät ne todistaneet hänen navalla käyneen. Ja epäilemättä se on jäänyt vallitsevaksi vakaumukseksi, etenkin kun t:ri Cook ei sen koommin ole asiaansa ajanut.

Tästä jupakasta oli kuitenkin vielä sekin seuraus, että useat, ja sangen pätevät maantieteilijätkin, alkoivat epäillä Pearyakin, tokko hänkään oli navalla käynyt. Epäilyksiin antoi aihetta muun muassa se, että Peary oli ottanut vain neekerinsä lopputaipaleelle, Bartlettin sitä vastoin lähettänyt takaisin, ja että hän oli valkoisista seuralaisistaan erottuaan matkannut niin nopeaan. Nämä älyttömät epäluulot katkeroittivat vanhan naparetkeilijän loppuikää, miehen, joka tosin oli jäykkä ja karkea käytöksessään, mutta rehellinen, kuten semmoiset miehet tavallisesti ovat.

Ainoastaan nurjamielinen viisastelu voi herättää epäluuloja tämän ankaran taistelijan voittoa kohtaan.

Peary kuoli v. 1920.

Uusin Grönlannin tutkimus.

Grönlannin tutkimuksesta ovat tanskalaiset suorittaneet suurimman osan, mutta runsaasti ovat muutkin kansallisuudet olleet edustettuina. Aina 1870-luvulta alkaen on Tanskan hallitus säännöllisesti julkaissut etenkin virallisia tutkimustuloksia, joissa tämän suuren maan oloja on mitä monipuolisimmin valaistu.

Hitaimmin edistyi luonnollisestikin jäiden saartaman itärannikon kartoitus.

V. 1883 A.E. Nordenskiöld, palatessaan länsirannalta, tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi paljon etelämpänäkin kuin yllä mainitut retkikunnat ja ensimmäiseksi osoitti, että Grönlannin itärannikonkin eteläosat oli mahdollinen laivalla saavuttaa.

1891—92 tanskalaiset tutkivat ja kartoittivat monisokkeloisen laajan Scoresbyn vuonon, josta siihen saakka vain suu tunnettiin.

Scoresbyn vuonossa.

Tämä retkikunta, jota Ryder johti ja jonka mukana oli Otto Nordenskiöld, kuulun napatutkijan veljenpoika, huomasi Scoresbyn vuonon, joka suustaan on kapea, syvempänä leviävän melkoisen laajaksi, melkeinpä pieneksi sisämereksi. Sen rannoilla kohoaa korkeita gneissivuoria — gneissi näyttääkin olevan sisämaajäätikön varsinainen pohja, vaikka rannoilla on paljon purkautuneita vuorilajeja. Kapeita haaravuonoja ulottuu korkeitten rantain välissä syvälle maan sisään. Retkikunta koetti tunkeutua pohjoisimpaan näistä haaravuonoista, joka on niistä kaikista jylhin. Kauas ei kuitenkaan päästy, ennenkuin tie oli kokonaan tukossa.

Nordenskiöld kirjoittaa: »Oli säteilevä, paahtavan kuuma kesäpäivä, vaarallisin sää liikkua äkkijyrkkien, jopa meren ylikin kallistuvien jäävuorien välitse, joita ympärillämme oli liiankin paljon. Niitä uiskenteli joka puolella, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, pienistä särmikkäistä lohkareista suuriin jäätemppeleihin, joista kohosi ilmoihin sakaraisia torneja taikka valtavia linnoja muurineen ja tornineen. Tiemme oli lopulta niin saarrettu, ettei näyttänyt mahdolliselta päästä pois millekään suunnalle, ei eteenpäin eikä taapäin, kaikkialla sulkivat valkoiset jäävuoret tien. Vähän väliä irtaantui kappale jostakin esiin pistävästä kulmasta ja putosi raskaasti veteen. Aallokko sai jäävuoren keinumaan ja äkkiä syntyi kaikkialla ympärillämme elämää. Yhä rajummaksi kävi keinuminen, toinen lohkare suistui veteen toisensa jälkeen, milloin korkealta jääseinämän yläreunasta, milloin matalammalta, ja merenpinta tuli täyteen jääsiruja, kunnes äkkiä koko vuori mukelsi nurin ja asettui uuteen tasapainoasentoon, niin ettei sitä mistään enää ollut mahdollinen entiseksi tuntea. Tämän mahtava laine sai toisetkin jäävuoret liikkeelle, ja pian oli koko meri kuohuissa. Hukka perisi laivan, joka silloin sattuisi olemaan liian lähellä noita jättiläisiä.»

Luutnantti Amdrup tutki vuosina 1898—1900 Scoresbyn vuonon ja Angmagsalikin v. 1894 perustetun lähetysaseman välisen rannikon lukemattomine vuonoineen osaksi maisin, osaksi veneillä retkeillen. Jääkarhut toisinaan ahdistivat retkikuntaa niin itsepintaisesti, että sen jäsenet hädin tuskin pelastuivat niiden kynsistä. Angmagsalik on ainoa eurooppalainen siirtokunta Grönlannin itärannikolla, ja siellä tekevät itärannikon eskimot kauppansa. Kerran vuodessa saapuu sinne laiva, joka samalla tuo postin ja tietoja muusta maailmasta. Sen lähellä kohoavat tunturit ovat luulon mukaan vanhain islantilaisten Hvitsärk eli »valkeapaita».

Frans Josefin vuonossa.

V. 1899 tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä A.G. Nathorst, etsittyään Koillis-Grönlannin rannikolta turhaan Andréen palloretkikuntaa, tunkeutui ahtojäiden läpi Frans Josefin vuonoon, jossa ei kolmeenkymmeneen vuoteen, siitä kuin »Germania» sen löysi, kukaan ollut käynyt. Hän tunkeutui siihen paljon syvemmälle kuin saksalainen retkikunta ja kartoittaessaan sitä huomasi sen jatkuvan kauas etelää kohti. Vuonon eteläpuoliskon hän nimitti »kuningas Oskarin vuonoksi». Näiden vuonojen äkkijyrkät rannat ovat osalta 2,000 metriä korkeat, mutta Payerin nimittämän Petermannin kukkulan korkeus huomattiin vain 2,800 metriksi. Suojaisissa paikoissa tavattiin vanhoja eskimoasutusten pohjia ja verraten rehevä kasvullisuus. Heti Nathorstin jälkeen teki hänen maamiehensä G. Kolthoff samaan vuonoon eläintieteellisen retken.

Kuningas Oskarin ja Frans Josefin vuonojen rannoilla vuoret ovat siluri- ja devonikauden kallioisia. »Äkkijyrkkinä tunturien seinämät kohoavat kapeasta sinisestä vuonosta, jonka pinnalla jäävuoret uiskentelevat kuin marmorikirkot, valtavan suurina verrattuina semmoisiin kääpiömäisiin ihmiskäden töihin, kuin laivamme on, mutta itse puolestaan varsin vähäpätöisinä verrattuina ympäröivään tunturiluontoon. Toisin paikoin tunturit ovat ylänköluontoisia, tosin paikoin, varsinkin missä kerrokset ovat poimuttuneet, ne kohoavat kammottavan jyrkiksi, teräviksi huipuiksi. Mutta suurimman lumouksensa tämä luonto saa uhkeista väreistään, joita napaluonnolta yleensä puuttuu. Napaseuduilla tosin valkoinen ja sininen muodostavat mitä ihmeteltävimpiä valovivahduksia, mutta kaiken kaikkiaan väritys on yksitoikkoista. Täällä sitä vastoin itse peruskallio on ihmeteltävän kirjava, missä on tummia, missä violetteja, missä viheriäisiä, keltaisia taikka valkoisia ja vielä enemmän kirkkaita punaisia värejä. Kasvullisuus ei missään estä kallion luontaista väriä näkymästä, vasta ylinnä peittää sen hohtava sinivalkoinen jäänauha, vahva peite, joka vain suuren etäisyytensä vuoksi näyttää niin ohuelta. Ainoastaan eräissä erämaissa (kuten Pohjois-Amerikassa Kalliovuorien länsipuolella) näkee paljaan kallion näin välittömin värisävyin, mutta siellä taas puuttuu se eloisa vastakohta, jona meri ja jäät ovat grönlantilaisessa jäävuonossa.»

Hiili- ja jurakaudelta on löydetty kerroksia, jotka osoittavat Grönlannissa silloin kasvaneen samanlaisia kasveja kuin ne puut, joista maailman suurimmat kivihiilikerrokset ovat muodostuneet. Ja vielä tertiääriajalla, jolloin luultavasti alkoivat nuo suuret tulivuorenpurkaukset, oli Grönlannissa samoja metsiä kuin, nykyisin Floridassa ja Californiassa.

Mutta niin kolkkoa kuin äärettömästä maajäätiköstä ja sen lukemattomista glasieereista tekisi mieli päättää, ei tällä rannikolla nytkään ole.

»Kapealla kaistaleella laajan maajään ja meren jäisen napavirran välillä», kirjoittaa O. Nordenskiöld, »voi kesällä olla aikoja, jolloin retkeilijä hetkeksi unohtaa olevansa pohjoisen pallonpuoliskon laajimmassa jäämaassa ja hetkisen voi pitää luonnollisena asiana, että tämä maa kerran sai »Viheriän maan» niinen.»

Semmoinen seutu on varsinkin Jamesonin maa Scoresbyn-vuonon pohjoispuolella. Ken luulisi tällä rannalla, Liverpoolin alppimaan takana, tapaavansa Gotlantia kahta kertaa laajemman alueen, jossa jäätiköitä ei ole ensinkään, joka enimmäkseen on vihantaa kanervanummea! Peruskallio on jura-ajalta ja siitä on löydetty paljon kivennäisiä, mutta Jamesonin maalla sitä tuskin pääsee näkemään muuta kuin vuorien reunoilla ja itäisillä rantajyrkänteillä. Jamesonin maan eteläosa on matalaa, verkalleen viettävää tasankoa, maakamara hienoa hiekkaa. Tältä alueelta vähitellen kohotaan lakealle ylängölle, jonka peittävät suuret, hyvin pyöristyneet kivipaadet.

»Viikon ajat olin erään seuralaisen keralla kulkenut ristiin rastiin tässä merkillisessä maassa, mukana peitto, pieni teltta, muutamia keittoastioita ja koneita. Ruokaa ja polttoaineita ei tarvitse mukana kuljettaa, niitä hankkii maa itse. Laaksoissa vihoittaa mehevä nurmi ja siellä käyvät laitumella suuret laumat napahärkiä, noita pohjoisen napamaailman ihmeellisimpiä eläimiä. Ne ehkä ovat oloihin mukautuneita jäännöksiä lämpöisemmiltä ajoilta, jolloin sekä kasvi- että eläinkunnan luonne oli toinen kuin nykyisin. Niitä on ennen elänyt Euroopassakin, nykyisin sitä vastoin ainoastaan Canadan autioimmissa seuduissa. Grönlannissa ja sen itäpuolella olevassa napasaaristossa. Ihmistä ne eivät pelkää, vaan hänen lähestyessään asettuvat pitkään riviin, vasikat ja hiehot vähän taaemmaksi, mahtava sonni eturintamaan johtajaksi. Kaikki päät pelättävine sarvineen lähestyjää kohti. Kun taistelurintama on muodostettu, alkavat ne pian hyökkäyksen. Ne näyttävät tahtovan musertaa vihollisen painollaan, hyökätessään kömpelösti laukaten häntä vastaan, pitkät karvat hajallaan, niin että ruumis näyttää aivan muodottoman leveältä. Hermoja kysytään niitten hyökätessä, mutta en ole kuullut, että ne milloinkaan olisivat ketään vahingoittaneet. Viime hetkessä lauma tekee käännöksen ja välttää ihmistä, jonka ne helposti painollaan musertaisivat.

»Napahärkää ei ole vaikea saada ammutuksi, varsinkin kun usein tapaa yksinään harhailevia eläimiä, mutta joka ei niitten väkevästä lihasta huoli, voi saada jäniksen paistiakin, sillä vielä vuorillakin tapaa kallioitten keskellä jotenkin yleisesti pientä valkoista napajänistä, joka ei ihmistä pelkää sen enempää kuin sen voimalliset toveritkaan alhaalla laaksossa. Kun riista on saatu, niin tehdään valkea napakanervasta (Cassiope ictragona), joka siroine kellomaisine kukkineen muodostaa nummien kasviston pääosan ja jonka vihannat, männynoksain kaltaiset lehvät palaessaan synnyttävät paksua savua. Raikasta lumivettä palan painimeksi — mitäpä muuta matkustaja tarvitsee Grönlannin kahtena suvikuukautena voidakseen paksusti?

»Napahärkä ja napajänis eivät ole Jamesonin maan ainoat asukkaat. Toisina vuosina siellä on suunnattomat määrät pientä sepelsopulia, eikä napakettukaan ole kaukana, vaikka sitä harvoin saa nähdä. Emme nähneet peuroja, vaikka niitä joku vuosi aikaisemmin oli kaikkialla ollut runsaasti. Ehkä on peurat sukupuuttoon surmannut napasusi, joka pohjoisesta päin on tulossa näihin seutuihin. Mutta se ei kuitenkaan ole vielä aivan yleinen, ja toisin paikoin peura ja susi tulevat hyvin rinnan toimeen, ainakin sitten kun peura oppii pitämään sutta vihollisenaan. Ehkä napahärkä, joka on lisääntymässä, on karkoittanut peuran entisiltä laitumiltaan. Taikka ehkä oli peura kesän kuumaksi ajaksi paennut korkeammille tuntureille.»

Kärppiäkin on itärannikon kallioilla, ja kesän aikana voidaan jääkarhuakin pitää maaeläimenä. »Omituista on nähdä tämän napamaailman pelätyn kuninkaan käyvän vihannalla nurmella laitumella, rauhallisena kuin lehmä. Mieluimmin se pistää poskeensa mustikoita ja variksenmarjoja, mutta ei halveksi tavallista ruohoakaan. Jonkun verran se tietysti aina herättää kunnioitusta, ja varsinkin silloin, kun sen aseetta sattuu näkemään — retkeilijä mieluummin vaeltaa päinvastaiseen suuntaan. Jos jääkarhu vainuaa ihmisen, niin se kyllä lähtee perään, enemmän kuitenkin uteliaisuudesta kuin saaliinhimosta…»

V. 1905 Orleansin herttua Filip, jonka aikomus oli tunkeutua Huippuvuorien kautta Frans Josefin maahan, muuttikin matkalla mieltään ja ohjasi Grönlannin koillisrannikolle. Jääolot, jotka olivat sulkeneet häneltä tien Frans Josefin maahan, olivatkin Grönlannin rannikolla sinä vuonna erinomaisen suotuiset. Etelänaparetkeltä tunnettu A. de Gerlache ohjasi »Belgicansa» Kap Bismarckin luo, jossa saakka ei siihen saakka ainoakaan laiva ollut käynyt, ja tästä Koldeweyn retkikunnan saavuttamasta pohjoisimmasta kohdasta ohjasi mantereen ja ahtojäävyöhykkeen välistä sulaa pitkin aina leveysasteelle 78°17' saakka, jossa tien sulkivat niin vahvat jäät, ettei niiden läpi ollut mahdollinen päästä. Rannikolta löydettiin täälläkin vanhojen eskimokylien pohjia ja niistä päätettiin, että eskimot olivat saapuneet Itä-Grönlantiin pohjoisesta käsin. Tanskalaiset tutkijat ovat kuitenkin toista mieltä.

Mylius Erichsenin kirjallinen retkikunta.

Suurisuuntainen yritys Länsi-Grönlannin tutkimiseksi oli Mylius Erichsenin johtama »tanskalainen kirjallinen retkikunta» (1902—1904), joka tutki varsinkin Grönlannin vähän tunnettua luoteisrannikkoa, Melvillen lahden seutua, johon sisämaan jäätikkö suistuu melkein yhtämittaisina, jäävuoria »vasikoivina» rintamina. Retkikunta lähti veneillä Upernivikistä, Grönlannin pohjoisimmasta tanskalaisesta siirtokunnasta, ja tutki niiden eskimoitten kieltä ja folklorea, jotka asuvat Grönlannin luoteisniemellä. Amundsen luoteisväylälle lähtiessään tapasi retkikunnan reippaalla mielellä, mutta skotlantilaisten valaanpyytäjäin tavatessa heidät loppukesällä 1903 Smithin salmen eskimoitten luona he olivat menettäneet veneensä ja olivat muutoinkin avuttomassa kunnossa. Skotlantilaiset antoivat heille jonkun verran varastoita ja puuaineita uuden veneen rakentamiseksi, mutta eivät sitä vastoin heille antaneet valmista venettä, eivät myöskään suostuneet viemään heitä lähimpään tanskalaiseen satamaan eivätkä edes kirjettä sinne toimittamaan, koska se olisi tuottanut heille ajanhukkaa. Siitä huolimatta tanskalaiset kuitenkin vielä toisenkin talven samoilla seuduilla vietettyään saapuivat onnellisesti Upernivikiin keväällä 1904. Tämä retki oli tärkeä varsinkin Grönlannin omituisen kansan tuntemiselle.

Grönlannin saariluonne oli Pearyn retkien kautta tullut melkein varmasti todistetuksi, sen rannat kartoitetuiksi ja sisämaan jäätikkö sekä pohjoisesta, keskeltä ja etelästäkin tutkituksi ja samanlaiseksi valtavaksi jääkilveksi huomatuksi — Grönlannin eteläisimmän osan poikki kulki tanskalainen Garde, vaeltaen 280 km kahdessatoista päivässä ja nousten 2,300 m korkean »vedenjakajan» poikki — mutta maan koilliskulmalla oli vielä jotenkin pitkä kappale rantaa, jota ei ainoakaan valkoinen ollut voinut saavuttaa, ei edes Peary tuimista ponnistuksistaan huolimatta.

Grönlannin koillisniemi.

Tämän kolkan tutkimiseksi tanskalaiset v. 1905 lähettivät retkikunnan, joka oli mitä parhaiten varustettu vaikean tehtävänsä ratkaisemiseksi. Sitä johti Mylius Erichsen, jolla oli useita nuoria tiedemiehiä tovereinaan, ynnä pari koulusivistyksen saanutta eskimoa.

Retkikunnan laiva, »Danmark», asettui Danmarkhavniin Grönlannin itärannalle leveyspiirille 75°43' ja viipyi siinä kaksi vuotta. Laivalla tehtiin koko ajan säännöllisiä magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita ja rannikon tutkiminen pohjoista kohti toimitettiin reillä.

Vuoden 1907 rekiretkikunta huomasi Grönlannin koilliskulman ulkonevan paljon kauemmaksi itää kohti kuin oli otaksuttu ja siten venyvän paljon pidemmäksikin. Saavutettuaan koillisniemen, rekiretkikunta jakautui kahtia. Koch, Berthelsen ja eskimo Tobias kulkivat luodetta kohti ja tutkivat Independence-vuonon pohjoispuolella olevan Pearyn maan itärannan, saavuttaen sen pohjoisimman kohdan, joka on Kap Bridgmanin takana. Tältä suurelta matkaltaan retkikunta onnellisesti palasi takaisin talvimajoille, jonne se saapui kesäkuun 24:ntenä.

Mylius-Erichsenin tuho.

Mylius-Erichsen taas Hagenin ja Brönlund nimisen eskimon keralla seuraili rantaa länttä kohti vuonoon, jota he luulivat Pearyn etäältä näkemäksi Independence-vuonoksi. Mutta se olikin uusi suuri vuono ja sille annettiin Tanskan vuono nimeksi. Rannikkoa seuraillen he sitten tulivat siihen suureen salmeen, joka erottaa Grönlannin Pearyn maasta, kartoittaen salmen suistamon sekä pohjoisen että eteläisen rannan. kesäkuun 14:ntenä 1907 he olivat tulleet erään kallion näkyviin, joka oli Pearyn etäisin lännestä käsin saavuttama paikka, mutta sitten lumi kävi niin pehmeäksi, etteivät he koko kesänä voineet liikkua paikaltaankaan. Kun taas päästiin matkaa jatkamaan, niin täytyi viettää ajelehtivalla jäälautalla pari viikkoa Tanskan vuonon poikki pyrittäessä. Aurinko laskeutui heidän täällä ollessa taivaanrannan alle, napayö alkoi. Heiliä ei ollut enää ruokavaroja, uupuneita olivat sekä miehet että koirat ja laivalle oli vielä matkaa 800 kilometriä. Oli mahdotonta yrittääkään laivalle rantoja kiertäen, ainoa pelastuksen mahdollisuus oli oikotie maajäätikön poikki Koillis-Grönlannin niemimaan kannatse. Kamalimmissa vaaroissa ja vastuksissa, ainoastaan neljä nälkiintynyttä koiraa kerallaan, kaikkien varustuksien hajotessa ja rikki kuluessa he kulkivat 26 päivässä 250 kilometriä ja saavuttivat itärannikon 79 leveyspiirin kohdalla. Hagen kuoli matkalla. Mylius-Erichsen ponnisti eteenpäin ja melkein saavutti Lambertin saarelle menomatkalla jätetyt varastot, mutta heitti kuitenkin vähän ennen henkensä. Ainoastaan Brönlund saavutti varaston, mutta hän oli jo niin huonossa kunnossa, pilalle paleltunut, että hänkin paluumatkan kamalat kokemukset muistoon kirjoitettuaan kuoli yksinään keskellä napayötä. Seuraavana keväänä Koch lähti kadonneita etsimään, heti kun, matkustaminen kävi mahdolliseksi, ja löysi Brönlundin ruumiin.

Suurenmoiset olivat tämän retkikunnan saavuttamat tulokset, mutta paljon suurempi, kuin menestyksen tuottama ilo oli Tanskassa suru sen sydäntä särkevästä perikadosta. Samoille maille lähetettiin uusi retkikunta, kun vainajain kohtalo oli kotimaassa tullut tunnetuksi, ja tämän retkikunnan mukana ollut kapteeni Einar Mikkelsen sai pelastetuksi Mylius-Erichsenin kartat ja muut tutkimustulokset. Mikkelsen itsekin oli sille tielle jäädä, mutta pelastui rupeamalla täydellistä raakalaiselämää elämään. Häntä tuskin valkoiseksi mieheksi tunnettiin, kun eräs norjalainen kalastajalaiva v. 1910 hänet rannikolta löysi ja pelasti.

Rasmussen Luoteis-Grönlannissa.

Grönlannin luoteisrannan olivat tosin jo englantilaiset ja amerikkalaiset retkikunnat kartoittaneet, mutta työ oli kuitenkin siksi puutteellisesti suoritettu, että se kaipasi perusteellista täydennystä. Kirjallisen retkikunnan mukana ollut Knud Rasmussen oli Wolstenholmen vuonon rannalle perustanut Thule nimisen aseman, josta nyt tuli lähtökohta luoteisrannikon tutkimiselle. Ollen itse Grönlannissa syntynyt ja äidin puolelta eskimo tunsi hän erinomaisen perusteellisesti eskimot ja tutustui Smithin salmenkin seuduilla ja siitä pohjoiseen asuviin heimoihin paremmin kuin kukaan ennen häntä.

V. 1912 Rasmussen eskimoitten ja yhden valkoisen seuralaisen keralla matkusti Independence-vuonolle ja osoitti, ettei se ollut salmi, kuten Peary oli otaksunut, vaan että Pearyn maa kuului muun Grönlannin yhteyteen.

Vasta v. 1916, keskellä maailmansodan riehunaa, hän saattoi ryhtyä työtään jatkamaan. Tanskalaisen geologin Lange Kochin kanssa hän aikoi kartoittaa luoteisrannikon ja sen vuonot aina Grönlannin pohjoiskärkeen saakka. Retkikunta aikoi »elää maasta», metsästyksen ja pyynnin saaliilla, ja saattoi täten lähteä pienin varustuksin.

Tutkittuaan ensin Melvillen lahden jäävirtoja Rasmussen saapui Thuleen ja tapasi siellä erään amerikkalaisen retkikunnan, joka oli talvehtinut hänen vanhalla asemallaan. Yhdessä amerikkalaisten kanssa Rasmussen täällä tutki eskimoitten vanhoja asuinpaikkoja.

Huhtikuun alkuviikolla 1917 Rasmussen lähti pitkälle matkalleen pohjoista kohti. Seuraan oli liittynyt Ruotsista tullut kasvitieteilijä Thorild Wulff. Neljäskin valkoinen oli matkassa, ja kolme eskimoa. Pohjoisempaa otettiin vielä mukaan eskimo-apuretkikuntiakin. Eväinä oli pääasiallisesti hylkeen, mursun ja myskihärän lihaa. Huhtikuun 20:ntena retkikunta saapui Humboldtin jäävirran pohjoispuolella olevaan maahan, Akiaan, ja kulki edelleen Hallin maan ohi, josta sen varsinainen työmaa alkoi.

Retkikunta sai kuitenkin täällä kokea suuren pettymyksen, joka suuresti vähensi sen työmahdollisuuksia. Vuonot, joita edelliset retkikunnat olivat rannikkoon piirtäneet niiden ohitse matkustaessaan, olivatkin todellisuudessa paljon pienemmät, kuin he olivat otaksuneet, ja niiden ympäristössä oli paljon vähemmän jäätöntä maata. Siitä taas johtui, että riistaa oli liian niukasti, jotta retkikunta olisi voinut maasta elää, ja sen täytyi sen vuoksi suuresti supistaa työtään, eikä Rasmussen päässyt Pearyn maan pohjoiskärkeen saakka, kuten hän oli halunnut. Joitakuita vanhoja eväsvarastoja tosin tavattiin, joissa neljäkinkymmentä vuotta vanhat ruokatavarat vielä olivat moitteettomassa kunnossa, mutta siitä huolimatta pakotti nälkä kesäkuun lopulla, lähtemään paluumatkalle. Rantajäillä oli kulku kuitenkin kovin vaivalloista paljon veden vuoksi ja riistaa oli kovin niukalta. Olsen katosi eräällä pyyntiretkellä, eikä häntä sen koommin nähty. Lopulta retkikunnan täytyi nousta maajäätikölle ja ruveta koiriaan syömään.

Kun oltiin viikon matkan päässä Etahin eskimokylistä, ei Wulff enää jaksanut kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi Rasmussen yhden eskimon keralla lähti apua hakemaan ja muut verkalleen matkasivat jäljessä. Heti Etahiin saavuttuaan Rasmussen lähetti melkoisen apuretkikunnan jäljelle jääneitä noutamaan, mutta ennenkuin se ennätti perille, oli Wulff kuollut, häntä kun ei saatu syömään jäniksenlihaa. Kochin mielestä hän oli menettänyt halun elää. Vain peuranlihaa hän luuli voivansa syödä ja peuroja retkikunnan muut jäsenet sen vuoksi lähtivät etsimään, asetettuaan Wulffin suojaiseen paikkaan. Peuranlihaa he eivät kuitenkaan saaneet, ennenkuin apuretkikunta saapui, ja silloin arveltiin Wulffin jo heittäneen henkensä, jonka vuoksi apuretkikunta muut jäsenet tavattuaan palasi takaisin. Myöhemmin tehtiin kaksikin yritystä t:ri Wulffin ruumiin löytämiseksi, mutta lunta oli jo satanut niin vahvalta, että se oli mahdotonta.

Matkallaan Rasmussen tuli vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot ole voineet muuttaa Grönlannin länsirannikolle pohjoisen kautta, koska hän ei tavannut pohjoisrannalla vakinaisten talviasumusten pohjia.

Uusia retkiä Grönlannin poikki.

Rekiretkeilytaidon kehityttyä viime aikoina niin suuresti eivät tutkimusmatkailijat enää pelkää vaikeimpiakaan tehtäviä. Grönlannin sisämaan jäätikön poikki on viime aikoina kuljettu kahdestakin paljon leveämmästä kohdasta kuin Nansen kuululla hiihtoretkellään.

V. 1912 sveitsiläinen maantieteilijä A. de Quervain matkusti hyvin varustetun retkikunnan keralla Grönlantiin, jossa hän jo muutama vuosi aikaisemmin oli käynyt glasiologisia tutkimuksia varten. Osa retkikunnasta jäi länsirannalle jääilmiöitä tutkimaan, de Quervain itse jatkoi laivalla matkaa Disko-lahteon ja kulki sitten kolmen seuralaisen keralla tämän lahden pohjasta maajäätikön poikki Angmagsalikiin itärannalle. Matka kesti vain kesäkuun 10 päivästä elokuun 1 päivään. Nansenin maajäätikköretki oli 560 kilom. pitkä, de Quervainin 700 kilom. Ilmapuntarimittausten mukaan oli jäätikkökilven korkeimman kohdan korkeus merenpinnasta Nansenin reitillä 2,716 m, de Quervainin reitillä vain 2,225 m.

Kochin retki.

V. 1912 lähti liikkeelle toinenkin retkikunta, jota johti tanskalainen
kapteeni J.P. Koch, kerallaan marburgilainen ilmatieteilijä t:ri A.
Wegener. Koch oli kokenut naparetkeilijä, hän kun oli ollut mukana
Mylius-Erichsenin retkellä.

Koch vei retkikuntansa laivalla 77:lle leveysasteelle Kap Bismarckiin, pohjoisimpaan kohtaan, minkä Payer rekiretkellään oli saavuttanut, alkaakseen matkansa kuningatar Luisen maasta, jonka Mylius-Erichsen oli tutkinut, huomaten sen odottamattoman kuivaksi ja lämpöiseksi seuduksi jääerämaan keskellä. Jo alkumatkalla, talvehtimispaikkaa etsittäessä, olivat tapaturmat tehdä lopun koko retkestä. Wegener taittoi pudotessaan kylkiluun ja Koch toisen säärensä syvään jäätikön halkeamaan suistuessaan. Talvimajaa ei voitu kuljettaa niin kauas Kuningatar Luisen maalle kuin oli aiottu, vaan vietti retkikunta talven suurella jäävirralla.

Huhtikuun 20:tena 1913 retkikunta lähti matkaan. Koirien sijasta se oli ottanut kuormajuhdiksi pieniä Islannin hevosia, mutta mukaan otetuista 13:sta oli vain 5 elossa, kun matka sisämaanjäätikön poikki alkoi ja näistäkin 3 pian uupui.

Toukokuun 6:ntena vaipui itärannikon viimeinen nunatakki taivaanrannan alle, eikä sitten neljäänkymmeneen päivään näkynyt muuta kuin lumilakeutta. Sää oli kauheata, tuiskut niin ankarat, että täytyi maata 12 päivää teltoissa alallaan. Sisämaan jäätikön harjaa lähestyttäessä tuulet laimenemistaan laimenivat. Korkein kohta oli täällä päinvastoin kuin etelämpänä lähempänä länsirantaa; sen korkeus merenpinnasta oli noin 3,000 metriä. Ilman ohuus ja auringonpaisteen kuumuus tuottivat retkeilijöille paljon tuskia.

Maajäätikön länsirinteellä tuuli muuttui myötäiseksi, niin että voitiin käyttää purjeita. Heinäkuun 2 päivänä kohosi lännessä ensimmäinen nunatakki näkyviin kuudenkymmenen kilometrin päässä maajäätikön länsireunasta. Muutama päivä myöhemmin retkikunta, viimeisenkin hevosensa menetettyään, saapui Laxefjordin rannalle, josta se kuitenkin vasta suuria vaikeuksia voitettuaan pääsi Prövenin siirtokuntaan.

Kochin retkikunnan kulkema reitti oli 1,150 kilometriä pitkä. Rasmussen kulki v. 1912 Pohjois-Grönlannissa reitin, joka oli vielä vähän pitempi, 1,230 km.

Grönlannin sisäosista ollaan siis nyt sikäli selvillä, ettei siellä millään kohdalla liene sulia aloja, mutta maantieteilijät yhä tahtoisivat tietää, kuinka vedenjakaja kulkee ja mikä sen korkeus kauttaaltaan on, ja kehoittavat sen vuoksi jotakuta kulkemaan keskeltä saarimaan halki pohjoisesta etelään. Tehtävistä alkaa olla puutetta, jonka vuoksi sekin matka epäilemättä vielä suoritetaan.

Muut napamaat.

Huippuvuorilla.

V. 1892 nousi Charles Rabot useiden ranskalaisten oppineiden keralla Jäävuonon perukasta maihin kulkeakseen Länsi-Huippuvuorien sisäosiin, mutta vain Sassendalen hän sai osaksi tutkituksi.

Neljä vuotta myöhemmin englantilainen alppikiipijä M. Comvay ensi kerran kulki pääsaaren poikki lännestä itään ja takaisin. Hän huomasi Länsi-Huippuvuorien sisäosien olevan täynnään syviä laaksoja ja jyrkkiä vuorenharjanteita, jotka jyrkästi erottavat toisistaan eri glasieerialueet. Se ei siis ole yhtenäisen maajäätikön peittämä kuten Koillismaa.

Ruotsalais-venäläinen astemittaus.

Vuosina 1898—1902 ruotsalaiset ja venäläiset suorittivat Huippuvuorilla uuden astemittauksen, josta toivottiin entistä tarkempaa arvoa maan napain litistymiselle. V. 1898 suoritettiin valmistavat työt, valittiin soveliaat paikat asemamittaukselle sekä pystytettiin tähystysmerkit ja seuraavana vuonna alkoi varsinainen mittaus.

Venäläiset, joiden osaksi oli sovittu pääsaaren kolmiomittaus ja suuremman kaariosan mittaus, saivat työnsä valmiiksi jo kesällä 1901.

Ruotsalaiset sitä vastoin, joiden tehtävänä oli Koillismaan kolmiomittaus ja mittauksen jatkaminen sen pohjoispuolella olevien Seitsensaarien pohjoisimpaan kärkeen saakka, saivat vaikeiden jääolojen vuoksi työnsä loppuun suoritetuksi vasta kesällä 1902.

Vaikka tämän astemittauksen vuoksi oli liikkeellä kymmenen laivaa ja satoja ihmisiä, ei kuitenkaan menetetty ainoatakaan henkeä.

Mitatun meridiaanikaaren pituus on 4°11' eli 460 km. Mittauksen tarkkuus oli niin suuri, että 6,225 metriä pitkän asemasivun suurin mahdollinen mittausvirhe on vain 7,2 millimetriä.

Samaan aikaan toimitettiin tarkkoja painomittauksia, leveysmääräyksiä ja topografinen korkokartoitus 20 metrin korkeusvyöhykkein, niin että piakkoin voidaan Huippuvuorista julkaista erikoiskartta, joka täyttää mitä suurimmat nykyaikaiset vaatimukset. Tämän työn aikana kävi ilmi, ettei pääsaaren eteläosassa oleva Homsundstind, jolle Conway kiipesi, olekaan saariston korkein kukkula (korkeus 1,390 m), vaan voittavat sen useat kukkulat saaren sisäosissa, varsinkin Chydeniuksen vuori, jonka korkeuden huomattiin olevan 1,700 m.

Monacon ruhtinas Albert, nykyajan ansiokkaimpia meritutkijoita, kävi v. 1906 hyvin varustetulla laivallaan Huippuvuorien vesillä, mukanaan eri kansallisuuksiin kuuluvia tutkijoita, ja tällöin valaistiin monella tavalla saariston omituisia vesioloja. Kaiken kaikkiaan ovat Huippuvuoret 'Grönlannin keralla nykyisin parhaiten tunnetut kaikista napamaista.

Vuodesta 1896 Huippuvuoret kesäaikaan ovat olleet säännöllisen matkailijaliikkeen päämääränä. Suomalaisetkin höyryt ovat sinne kuljettaneet suurista sivistysmaista varakkaita retkeilijöitä, jotka ovat halunneet päästä näkemään alkuperäistä luontoa ja pohjan perän jylhää hyistä suuruutta. Sinne rakennettiin hotelli ja perustettiin maailman pohjoisin postitoimistokin, mutta enemmän haittaa kuin siunausta on saaristolla tästä matkailijatulvasta. Se uhkaa sukupuuttoon hävittää sen eläimistön, varsinkin peurat, niin että saariston rauhoitus jo on ajan polttava kysymys. Matkailijain keralla tätä eläimistöä hävittävät työmiehetkin, jotka v. 1900 alkoivat Advent-baissa, Jäävuonon etelärannalla, hiiliä kaivaa. Nykyään Huippuvuorilla on monella kansallisuudella hiilikaivoksia.

V. 1920 suurvallat tunnustivat Huippuvuoret Norjan alueeksi, pidättäen siellä kuitenkin kaikkien maitten alamaisille samanlaiset kaivos- ja pyyntioikeudet.

Frans Josefin maa.

Frans Josefin maata pidettiin parhaana lähtökohtana pohjoisnavan saavuttamiseksi, ja siinä mielessä Fredrik G. Jackson purjehti sinne kirjankustantaja Alfred Harmsworthin varustamalla laivalla v. 1894. Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että pohjoisnavan saavuttaminen sieltä käsin oli paljon vaikeampi kuin oli otaksuttu, ja ryhtyi sen sijaan oikaisemaan ja täydentämään saariston karttaa. Pari viikkoa saariston rannikolla risteiltyään »Windward» löysi kunnollisen ankkuripaikan ja pian sitten jäätyi. Kap Floraan rakennettiin verrattain mukava huone, jossa retkikunta vietti kolme talvea mitä parhaassa voinnissa. Varustukset olivat niin oivalliset, ettei Jackson koko aikana menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ainoatakaan vaikeata sairaustapaustakaan sattunut. »Windward» ensimmäisen talven jälkeen palasi kotiin ja toi molempina seuraavina kesinä vereksiä ruokatavaroita. Laivaväestä kolme miestä kuoli keripukkiin.

Kesäkuukausina tehtiin varsinkin saariston länsiosiin reki- ja veneretkiä ja paljon saaria näillä retkillä kartoitettiin.

Jackson kuvaa saariston luonnetta seuraavin sanoin: »Siellä täällä jääpeitteen puhki lähellä rantaa pistää basalttikallioita, jotka ovat saariston ainoat selvät maamerkit. Näiden kallioiden edustalle on kallioista murennut sora muodostanut pengermän eli rantueen, jolla tapaa jonkun verran kituvaa kasvullisuutta. Siellä on joku vähä kivirikkoja, unikukkia, sammalia, jäkäliä y.m. Mutta vaaksaa korkeammalle ei mikään pääse maasta ylenemään. Muualla kaikkialla, moniaita matalia saaria lukuun ottamatta, jääpeite on ylivaltainen. Tavallisesti asuu tämän maan päällä sankat sumut. Rajut myrskyt, lumisateet ja pyryt ovat tavallisia.» Jackson huomasi Payerin piirtämien suurien maiden hajautuvan moneksi pieneksi saareksi. Muutoinkin huomattiin Payerin kartassa paljon korjattavaa. Zichyn maan hän oli nähnyt »laajaksi vuoristoksi»., mutta Jackson huomasi sen suureksi ryhmäksi pienempiä saaria. Samaan aikaan kuin Jackson asui Flora-niemellä mukavassa huoneessaan, viettivät napamereltä tulleet Nansen ja Johansen kurjan talven pienessä kivimajassa saariston luoteismaalla, kuten olemme kertoneet.

Abruzzien herttuan ja amerikkalaisen Zieglerin varustamat retkikunnat korjailivat niinikään saariston karttaa.

Novaja Zemlja.

Novaja Zemljan maantieteellisiä oloja, luontoa ja luonnontuotteita valaisi kesinä 1821—24 Venäjän hallituksen lähettämä, Fredrik Benjamin Lütkenin johtama suuri retkikunta.

Luutnantti Pietari Pahtusow jatkoi näitä tutkimuksia vuosina 1832—1835 monia vaaroja ja vastuksia kokien.

Ensimmäinen perusteellinen tieteellinen tutkija, joka kävi Novaja
ZemIjassa, oli kuulu luonnontieteilijä Karl Ernst v. Baer (1837).

Seuraavana vuonna hallitus jälleen lähetti retkikunnan kaksoissaarten kartoitusta täydentämään, mutta kun luutnantti Ziwolka ja useita hänen miehistään tällä retkellä heitti henkensä, sai saaren tutkiminen moneksi vuosikymmeneksi keskeytyä..

Puolen vuosisataa takaperin norjalaiset valaanpyytäjät alkoivat retkeillä Kara-mereen saakka ja tällöin Novaja Zemljakin uudelleen tuli entistä suuremman huomion alaiseksi. Kapteeni E.H. Johansen purjehti v. 1870 koko saaren ympäri, jota ei ollut Loshkinin matkasta pitäen tapahtunut. Hänen matkansa kautta pohjoissaaren koko koilliskulma sai aivan toisen muodon, siirtyen kokonaista neljä pituusastetta länteen. Jälkeenpäin sitä kuitenkin taas siirrettiin jonkun matkaa taapäin.

Myöhemmistä tutkijoista varsinkin Nordenskiöld edisti kaksoissaarten tuntemista. Saaren sisäosia sitä vastoin alettiin tutkia vasta sitten kuin kansainvälinen napa-asema oli sinne perustettu ja Karmakuli lahteen samojedisiirtokunta.

V. 1883 lääkäri Grinewezki ensi kerran kulki eteläsaaren poikki. viidessä päivässä ankarassa pakkasessa.

Nossilow vietti Novaja Zemljassa kolme talvea (1887—9) kooten tärkeän ilmatieteellisen havaintoaineiston, vaikka hänenkin oli kestettävä ankaria lumimyrskyjä. Hän kulki kolmeen suuntaan eteläsaaren poikki ja tunkeutui melkoisen matkan pohjoissaarenkin sisäosiin. Geologi Th. Tshernishew kulki v. 1895 uudelleen eteläsaaren poikki lännestä itään. Hän tuli havaintojensa kautta siihen johtopäätökseen, että Novaja Zemlja on samanlaisen ajan jaksoittaisen kohoamisen alainen kuin Fenno-Skandiakin, mutta että maajäätikkö siellä nykyisin on kasvamaan päin, päin vastoin siis kuin Grönlannissa, jossa sen on huomattu ylt'yleensä vähenevän. Jääkaudella Novaja Zemlja näyttää kauttaaltaan olleen syvällä merenpinnan alapuolella.

Vv. 1900 ja 1903 ruotsalainen Otto Ekstam oleskeli saarella, tutkien tarkkaan varsinkin eteläsaaren länsirannan.

Venäläinen taiteilija Borisow vuosina 1899 ja 1900 täytteli pohjoissaaren itärannan aukkoja. Matotshkin Sharr salmesta, joka erottaa pohjoissaaren eteläsaaresta, hän löysi laatikon, jossa oli maksimi- ja minimitermometri, arvatenkin v:n 1872 itävaltalaisen retkikunnan sinne unohtama. Sen osoittama korkein lämpö oli +15°C, suurin pakkanen taas -70°C. Novaja Zemlja kieltämättä on maapallomme kylmimpiä maita, Huippuvuoria paljon kylmempi.

Novaja Zemljan sisäosissa tuskin on eläimistöä ensinkään, ei muuta kuin siellä täällä joku harhaileva lintu, joku sopuli, napakettu, ruskea karhu tai jääkarhu ja toisin ajoin mannermaalta tulleita peuroja. Hyönteisiäkin on sangen niukasti. Merenrannikolla sitä vastoin on suunnattomia lintulaumoja, jotka tulevat sinne pesimään. Toisin paikoin on rantakallioilla miljoonia kiisloja. Monenlaisia sorsia on lukemattomat parvet ja eteläsaaren laaksoihin ja järviin saapuu joka kesä paljon hanhia ja joutsenia pesimään. Meressä on valaita, hylkeitä ja delfiinejä. Vain kahta lohilajia kannattaa kalastaa.

Jo vanhastaan on lintujen ja merieläinten runsaus houkutellut Novaja Zemljan rannoille ja rantavesiin Pohjois-Venäjän ranta-asukkaita, sekä venäläisiä että karjalaisiakin, jotka vielä tänä päivänä sanovat saarta »Uueksi muaksi». Jo kuudennellatoista vuosisadalla oli heidän pyyntimajojaan pohjoissaaren pohjoisimmissakin osissa. Monen monet viettivät saarella kesät talvet yhteen mittaan kärsimättä sanottavasti keripukista. Vienan meren jäiden vuoksi oli venäläisten pyyntialusten kuitenkin vaikeampi päästä Novaja Zemljan vesille kuin norjalaisten, jotka lienevät jo viikinkiajalla sinne retkeilleet. Venäjän hallituksen toimesta saarelle on viety useita samojeedisiirtokuntia.

Uuden Siperian saaret.

Uuden Siperian saarilla, jotka löydettiin jo 18:nnen vuosisadan alkupuolella, kävivät sitten usein sekä kasakat että maanasukkaat, koska siellä oli runsaasti mammutti-norsunluuta. Vasta yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ne kuitenkin tulivat tarkemmin tutkituiksi.

A. Bunge ja paroni E. v. Toll tekivät sinne vuosina 1885—86 ja 1893 matkoja Venäjän tiedeakatemian kustannuksella, löytäen paljon mammutteja ja muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä ja todistuksia siitä, että puu mammuttiaikana kasvoi ainakin vie 74:nnellä leveyspiirillä.

V. 1901 paroni Toll lähti laivalla uudelle retkelle aikoen käydä Sannikowin saarella, jonka Sannikow niminen purjehtija oli nähnyt jo v. 1810, vaan jolla ei siihen saakka ollut kukaan käynyt. Vietettyään ensimmäisen talven Taimyrin mutkassa Toll seuraavana kesänä kulki pohjoista kohti aina Bennettin saarille saakka, mutta ahtojäät pakottivat hänet sitten palaamaa Kotelnojiin, jossa hänen täytyi viettää toinen talvi. Sannikowin saaresta hän ei uupumattomasta etsinnästään huolimatta ollut nähnyt merkkiäkään. Talven kuluessa hän teki retkiä Uuden Siperian muillekin saarille. Kun suunniteltu apuretkikunta oli saapunut Kotelnojiin, lähti eläintieteilijä Birula toukokuissa 1902 tutkimaan Uuden Siperian saariston koillisinta saarta. Kolme viikkoa myöhemmin lähti Toll itse tähtitieteilijä Seebergin kanssa talvikortteerista kulkeakseen Uuden Siperian niemitse Bennettin saarelle. Laivan piti syksyllä noutaa molemmat retkikunnat, mutta jääolot olivat niin vaikeat, ettei se päässytkään perille, vaan täytyi sen varalta tehdyn välipuheen mukaan lähteä Lenan suistamoon talvimajoille. Sieltä kokoelmat ja kaikki liikenevä miehistö lähetettiin Jakutskiin. Tollin ja Birulan täytyi viettää talvi työmaallaan. Birula palasi v. 1903 Siperiaan onnellisesti, mutta Tollia ei kuulunut, jonka vuoksi alettiin pelätä, että hän seuralaisineen c£i joutunut tuhon omaksi. Heti Birulan palattua lähetettiin sen vuoksi uusi apuretkikunta Bennettin saarelle — toinen oli lähtenyt jo helmikuussa 1905 — mutta tämä löysi vain Tollin muistiinpanoja, joiden mukaan hän oli kolme kuukautta viettänyt tällä 200 neliökilometriä laajalla, 460 metriä korkealla maalla, sen laaksoissa ja maajäätiköillä. Ei mitään muuta tietoa saatu Tollista eikä hänen seuralaisistaan. Luultavasti he apuretkikunnan saapuessa jo olivat tuhoutuneet. Turhaan häntä on myöhemminkin etsitty, tuntematon kohtalo avasi hänen hautansa. Paroni Toll oli kokeneimpia napamatkustajia ja yleistä osanottoa herätti hänen synkkä kohtalonsa.

Koillisväylän länsiosalla on kieltämättä kehittymässä melkoinen laivaliike. V. 1905 tutkittiin sen mahdollisuuksia uudelleen ja 24:stä sota- ja kuljetuslaivasta, hinaajasta ja lehteristä saapui 22 Jenissein suuhun, jossa kuormat muutettiin jokialuksiin. Siten kuljetettiin perille tarpeita Siperian rataa laajennettaessa kaksiraiteiseksi. Obin ja Jenissein suistamoissa on vedet mitattu ja kartoitettu. Kara-meren jääolojen selville saamiseksi on perustettu vakinaisia asemia, joista voidaan antaa langattomalla sähkölennätyksellä tietoja laivoille. Fridtjof Nansenkin on tehnyt Siperiaan retkiä laivaliikkeen edellytysten selville saamiseksi.

Koillisväylän itäosaa tutki viime kymmenluvun lopulla parikin retkikuntaa. T.A. Jolamtshew tutki v. 1909 Koliman ja Beringin salmen välisiä väyliä, korjasi melkoisesti karttoja ja osoitti, että Kolimaan oli helppo päästä laivoilla joka vuosi. V. 1911 tällä reitillä alkoikin laivaliike Vladivostokista käsin ja matkat menestyivät niin hyvin,, että liikkeellä toivotaan olevan jonkin verran tulevaisuutta. Koliman ja Lenan välistä rannikkoa on A.K. Volossowitsh tutkinut.

ARABIAN AAVIKOIDEN SALAISUUDET

Matkustajain ponnistukset niiden ilmi saamiseksi.

Englantilaisten valloitukset Intiassa, ne monenlaiset nöyryytykset, joita Persia ja Turkki saivat kokea kristittyjen valtain puolelta, muhamettilaisten merenkulun rappeutuminen itäisillä vesillä, kaikki nämä syyt kehittivät muhamettilaisessa maailmassa solidarisuuden tunnetta ja yhteistä vihaa kristittyjä vastaan, jonka vuoksi Arabiassa matkustaminen kävi yhä vaikeammaksi. Lisäksi niemimaa kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla joutui uusien uskonsotien näyttämöksi ja tunkeutuminen sen sisäosiin kävi sen kautta joksikin ajaksi aivan mahdottomaksi.

Wahhabilaiset.

Niebuhr oli jo matkakertomuksessaan kiinnittänyt huomiota siihen uuteen uskonnolliseen liikkeeseen, joka oli Arabiassa kehittymässä, ynnä seurauksiin, joita siitä saattoi olla, ja hänen ennustuksensa toteutuivat pian. Nedjdissä — Arabian sydämessä — nousi kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskonpuhdistaja, Muhammed Ibn Abdul Wahhäb, joka oli kauhistunut Hedjasin pyhissä paikoissa vallitsevaa tekopyhyyttä ja riettautta ja tahtoi palauttaa uskonnon koraanin aikaisimpien käskyjen kannalle. Tuomiten Muhammedinkin palvelemisen hän sanoi, että Jumalaa yksin oli palveltava ilman minkäänlaisia välittäjiä, hänen edessään nöyrryttävä ja palattava siihen yksinkertaiseen siveelliseen elämään, joka vallitsi vanhimmassa muhammedilaisessa yhteiskunnassa. Kaikki aineellisuuden houkutukset, haudat, pyhät esineet ja muistorakennukset olivat hylättävät ja hävitettävät. Ihmisen tulee itsensäkieltämisen kautta puhdistaa ja vahvistaa itsensä, voidakseen pyrkiä korkeampaan ihanteeseen. Itseänsä Wahhäb piti vain tavallisena ihmisenä, eikä hän opetuksillaan tavoitellut minkäänlaista ajallista mahtia.

Liike voitti nopeasti alaa ja muuttui pian perustajansa opetuksista huolimatta samanlaiseksi valloittavaksi uskonliikkeeksi kuin muhamettilaisuuskin oli ollut. Deraien sheikki Muhammed Ibn Sand, ponteva, jalosukuinen mies, kääntyi Wahhäbin oppiin ja alkoi sitä heimonsa kanssa miekalla levittää. Harvaan asutussa maassa pienenkin joukon oli helppo saada suuria aikaan. Kuoliossaan v. 1765 Deraien sheikki oli kääntänyt uuteen uskoon ja valtansa alaiseksi alistanut koko Nedjdin ja hänen poikansa Abd el-Aziz, ponteva sotilas, alisti Kasimin ja Danasirin, jopa osan Shanmariakin. Mutta vasta tämän poika Saud näytti maailmalle, että Arabian sisäosista oli noussut uusi »Jumalan vitsa». Hän valloitti El Hasan, Persian lahden rannikkomaakunnan, ja hävitti ja ryösti Kerbelan, joka oli shiittien, muhamettilaisten itäisen uskonsuunnan pyhin paikka, saaden sieltä suunnattoman saaliin; V. 1802 hänen puolialastomat laumansa saapuivat Mekan eteen ja anastivat ja puhdistivat sen. Kaikki uskonnolliset menot, jotka sisälsivät kuolevaisten palvelemista Abrahamista Muhammediin saakka, ja kaikenlainen pyhien esineiden kauppa kiellettiin, jota vastoin semmoiset menot, jotka tarkoittivat yksinomaan Jumalan kunnioittamista, kuten pirun kivittäminen ja Kaaban pyhän kiven suuteleminen, säilytettiin, olivatpa kuinka pintapuolisia tahansa. Vielä perusteellisemmin puhdistettiin Medina seuraavina vuosina. Kun Omankin oli valloitettu, hallitsivat wahhabiitit v. 1804 koko Arabiaa. Koko muhamettilainen maailma kauhistui, kun sen pyhimmät paikat näin olivat lahkolaisten käsissä. Turkki ja Egypti hankkiutuivat niitä takaisin valloittamaan ja Euroopassa pelättiin uutta maailman valloittajaa, joka saattaisi käydä vaaralliseksi vielä länsimaittenkin rauhalle. Tällä kannalla olivat asiat, kun tapaamme seuraavat eurooppalaiset matkustajat Arabiaan tunkeutumassa.

Ali bei.

Alkupuolella vuotta 1807 Djiddaan saapui lännen maista pyhiinvaeltaja, Ali bei al-Abbasi, joka kulki ruhtinaallisena henkilönä, Abbasidien kaliifihuoneen jälkeläisenä, paljon tieteellisiä koneita, opinvälineitä ja palvelijoita kerallaan. Mekassa hänet otettiin mitä parhaiten vastaan, hänelle suotiin paljon etuoikeuksia, kuten Jumalan huoneen puhtaaksi lakaiseminen, joka kallis meno oli vain ylhäisinten pyhiinvaeltajain vallassa. Muun muassa tämä oppinut muhamettilainen ruhtinas sai vapaasti käyttää tieteellisiä koneitaan. Medinatm wahhabilaiset eivät kuitenkaan laskeneet häntä. Ali bei palasi sitten Egyptiin ja matkustettuaan sieltä Syyrian ja Turkin kautta Eurooppaan ilmoitti itsensä Parisiin saapuneeksi v. 1813. Vuotta myöhemmin julkaistiin Parisissa hänen matkakertomuksensa, joka oli espanjan kielestä käännetty, sillä tämä mies olikin espanjalainen Domingo Badia y Leblich, joka v. 1803 oli lähtenyt Cadizista Itämaille, neuvoteltuaan Parisissa ja Lontoossa eteväin henkilöitten kanssa. Hän oli sangen perehtynyt geologiaan ja kasvitieteeseen, tähtitieteelliseen paikanmääräykseen ja arabian kieleen. Mutta kuka hän todella oli, se on vielä tänä päivänäkin arvoitus. Hän näyttää todella olleen muhamettilainen, ainakin hän muhamettilaisena ilmestyi näyttämölle ja sinä taas katosi. Jotkut väittivät häntä juutalaiseksi ja Napoleonin vakoojaksi.

Ali bei julkaisi Mekan menoista jotenkin täydellisen kertomuksen, mutta lisäksi hän toi mukanaan koko joukon maantieteellisiä havaintoja. Hän oli ensimmäinen, joka tähdistä määräsi Mekan aseman, hän julkaisi ensimmäisen kertomuksen Mekkaan ja Medinaan vievistä teistä, mainitsi Länsi-Arabian »harrah'it» eli laavakentät ja teki selkoa wahhabilaisten pääkaupungista Deraiesta kokoomiensa tietojen perustuksella.

Seetzen.

Kolme vuotta myöhemmin, wahhabilaisten vielä isännöidessä Mekassa,
sinne saapui Venäjän diplomaattikuntaan kuuluva tutkija, Ulrich Jaspar
Seetzen, joka oli parikymmentä vuotta valmistellut itseään Saksassa
Arabian matkaa varten ja laajalti Itämailla matkustellut.

Seetzen alkoi itämaisen matkansa Konstantinopolissa, kulkien sieltä Aleppoon, jossa hän tutki arabian kieltä ja itämaista kirjallisuutta, ja muuttaen sitten Damaskoon, josta hän teki retkiä eri suunnille, kuten Baalbekiin Libanonin laaksoon sekä Hermonin vuoren ympärystöihin. Vähän tunnetun Hauranin kautta hän sitten teki ensimmäisen matkansa Palestiinaan, löytäen Hauranin ja Ladshan laajat basalttikentät, joiden keskellä raunioiksi sortuneet talot, kirkot ja vielä vanhemmat kreikkalaiset ja roomalaiset muinaisjäännökset todistivat maan entistä asutusta. V. 1806 hän arabialaiseksi lääkäriksi pukeutuneena teki toisen matkansa Pyhään maahan, kulki Jordanin itäpuolella olevan maan poikki ja kävi kahdesti Kuolleella merellä, josta siihen aikaan tiedettiin hyvin vähän. Vietettyään pari vuotta Egyptissä hän v. 1809 tutki Sinain niemimaan ja sieltä lähti Arabiaan. Käännyttyään julkisesti muhametin uskoon hän kävi Djiddassa ja pääsi pyhiinvaeltajana Mekkaan ja Medinaan. V. 1811 hän kävi Jemenin Sanassa, joka hänen mielestään oli idän kauneimpia kaupungeita. Mutta kun hän rannikolla välillä käytyään palasi sinne toisen kerran, aikoen kulkea koko Arabian poikki, murhattiin hänet Taisin seuduilla, luultavasti uskonkiihkoilijain toimesta. Kaikki hänen kokoelmansa ja muistiinpanonsa ryöstettiin ja suuriarvoinen, perusteellisesti valmisteltu työ sen kautta menetettiin.

Turkin sulttaani ei enää voinut sietää, että islamin pyhiä paikkoja harhaoppiset hallitsivat. Hänen täytyi kaikkien muhamettilaisten hengellisenä päänä tehdä loppu wahhabilaisten vallasta. Sulttaani antoi Egyptiä hallitsevalle vasallilleen käskyn toisensa jälkeen, että hänen piti lähteä Nedjdiä kurittamaan, mutta vasta kun wahhabilaiset olivat tehneet pohjoista kohti sotaretken aina Damaskon lähettyville saakka ja uuden kerran uhanneet Kerbelaa, ryhtyi Mehemet Ali Suezissa laivastoa rakentamaan ja lähetti sillä toisen poikansa. Tussuhin, Mekkaa valloittamaan. Mamelukkien valta Egyptissä oli vielä kukistamatta, siksi hän ei uskaltanut itse lähteä suurherransa käskyjä toimeenpanemaan. Tussunin retkikuntaan kuului kymmenkunta kristittyä eurooppalaista ja useita luopioita, kuten englantilainen Tuomas Keith, Skotlannin ylämaan rykmentistä karannut sotamies, josta sitten tuli Medinan maaherra, muita mainitsematta. Harva näistä eurooppalaisista kuitenkaan julkaisi matkahavainnoitaan. Egyptiläinen armeija oli tosin hyvin huonosti varustettu ja huonosti johdettukin, mutta kun Arabiassa oli yleiseen alettu kyllästyä wahhabilaisten ankaraan kuriin, pääsi se kuitenkin monituisista tappioistaan huolimatta etenemään. Medina valloitettiin parin vuoden kuluttua ja Mekka v. 1813, mutta Saudin kuolemaa enemmän kuin omia aseitaan oli Mehemet Alin, itse Mekkaan saavuttuaan, kiittäminen siitä, että Hedjas saatiin wahhabilaisista puhdistetuksi.

Burckhardt.

Djiddaan saapui tähän aikaan muuan Abdallah niminen muhamedin uskoon kääntynyt mies, jonka Mehemet Ali Kairosta tunsi, ja jota hän, ennakkoluuloton kun oli, suvaitsi muka englantilaisena luopiona. Oikeastaan tämä mies kuitenkin oli sweitsiläinen, Baselista kotoisin, Johann Ludwig Burckhardt nimeltään, vaikka oli harjoittanut Englannissa opinnoita ja ruvennut Brittiläisen Afrikan yhdistyksen palvelukseen. Hän oli jo pari vuotta matkustellut Syyriassa ja tottunut käyttäytymään itämaalaisen tavoin sekä saavuttanut mainetta löytämällä Kuolleen meren ja Akaban lahden välisestä erämaasta Petran, ikivanhan hylätyn kalliokaupungin, joka vanhalla ajalla oli Palestiinan, Midianin ja Filistean kauppateitten solmukohta. Näillä retkillä hän muun muassa joutui rosvojen käsiin, jotka ryöstivät hänet typötyhjäksi; housut vain jätettiin miehelle jalkaan ja nekin tahtoi väkisin anastaa rosvopäällikön vaimo. Täällä Seetzenin töitä täydennettykään hän halusi tutustua Arabiaan ja varsinkin Mekan pyhillä paikoilla käyden saavuttaa »hadjin» arvon, voidakseen tämän pyhyyden turvissa tunkeutua Marokosta Saharan kautta Nigerin maihin. Vietettyään vielä kaksi vuotta Egyptissä ja Nubiassa hän köyhäksi Syyrialaiseksi kauppiaaksi puettuna matkusti Berberistä Suakiniin ja sieltä laivalla Punaisen meren poikki Djiddaan. Käytyään Taifissa, Mekan takaisessa ylämaassa, tapaamassa Mehemet Alia, joka otti hänet suosiollisesti vastaan, hän palasi Mekkaan pyhiinvaeltajain karavaania odottamaan. Kokoontuneiden oikeauskoisten keralla hän marraskuussa ja joulukuussa v. 1814 otti Mekassa osaa kaikkiin menoihin ja uskonharjoituksiin, vieläpä seuraavassa tammikuussa kävi Medinassakin, profeetan haudalla. Burckhardt oli heikko ja kivulloinen mies, sairastui Medinassa, eikä voinut palata Egyptiin maisin, kuten oli halunnut, tutkiakseen välillä el Hejrin paljon mainitut kalliotemppelit, jotka myöhemmin huomattiin nabatalaisten rakentamiksi ja samanlaisiksi kuin heidän pääkaupunkiosa Petrakin. Parannuttuaan hän Medinan satamasta Jambosta matkusti meritse Egyptiin ja kuoli v. 1817, ennenkuin ennätti lähteä Saharaan suunnittelemalleen suurelle löyöretkelle.

Burckhardt ei esiintynyt Arabiassa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta siitä huolimatta hänen työnsä siellä oli erinomaisen suuriarvoinen, sillä perinpohjaisuudessa häntä ei ole kukaan voittanut. Varsinkin hän oli ensimmäinen, joka on antanut tyhjentävän koruttoman kertomuksen Mekan ja Medinan pyhistä paikoista ja niihin liittyvistä uskonharjoituksista ja menoista. Harva matkustaja on jättänyt niin vähän tehtävää jälkeenpäin tuleville kuin hän, harva kirjoittanut suuremmalla asiantuntemuksella.

Burckhardt olisi mielellään matkustanut Mehemet Alin armeijan keralla sisämaan Nedjdiin, josta tiedot olivat hyvin vaillinaiset, sillä Abulfedan jälkeen oli vain eräs turkkilainen oppinut julkaissut wahhabilaisten kantamaasta tositietoihin perustuvan kertomuksen, mutta Napoleonin pako Elban saarelta pakotti Mehemet Alin palaamaan Egyptiin ja hänen poikansa teki wahhabilaisille edullisen rauhan ja palasi hänkin omalle maalleen.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Euroopan puolelta Egyptiä uhannut mikään vaara, Mehemet Ali keväällä v. 1816 varusti uuden armeijan ja lähetti vanhimman poikansa, julman, kavalan ja tarmokkaan Ibrahimin, jatkamaan Arabian valloitusta. Tälläkin retkellä oli mukana joitakuita eurooppalaisia, joitten arvon ja etevyyden Ibrahim hyvin käsitti, samoin kuin hänen isänsäkin. Ibrahim taivutti ensin etevimmät beduiinipäälliköt puolelleen ja alkoi sitten vähin erin tunkeutua yhä syvemmälle sisämaahan. Heinäkuussa 1817 hän, huonon johtajakykynsä vuoksi paljon väkeä menetettyään, valloitti Kasim maakunnan ensimmäisen kaupungin, jonka jälkeen muut suuremmat kaupungit antautuivat ja tie wahhabilaisten pääkaupunkiin Deraieen oli avoinna. Huhtikuussa 1818 alkoi tämän kaupungin piiritys. Muonavarain hankkiminen piirittäjille tuotti suuria vaikeuksia, vieläpä Ibrahimin armeija tulipalon kautta menetti kaikki ampumavaransakin, mutta hän piti kuitenkin puoliaan, kunnes Medinasta ennätettiin saada enemmän ampumatarpeita, ja syyskuun 9:ntenä Abdallahin, wahhabilatsten emirin, täytyi antautua. Mehemet Alin käskyn mukaisesti Ibrahim sitten alkoi hävittää Nedjdiä tulella ja miekalla, linnat revittiin, kaupunkien varustukset hävitettiin aina Omanin rajoja myöten, ja vasta kun wahhabilaisten ei enää luultu voivan toipua semmoiseen mahtiin, että he voisivat saada Mekan ja Medinan haltuunsa, lähti Ibrahim sotajoukkoineen paluumatkalle.

Intian brittiläiset vallanpitäjät olivat kauan halunneet saattaa Persian lahden rantamaat vaikutuspiiriinsä, ja luullen Egyptin aikovan pitää Sisä-Arabian pysyväisesti hallussaan, he Bombaysta lähettivät sotalaivan lahteen ja kapteeni G.F. Sadlierin brittiläisenä lähettiläänä onnittelemaan Ibrahimia Deraien valloituksen johdosta ja tarjoamaan hänelle apua wahhabilaisten lopulliseksi kukistamiseksi.

Sadlier Nedjdissä.

Kapteeni Sadlier tapasi Ismailin etuvartioita Kalifissa, Persian lahden rannalla, mutta pashan itsensä olinpaikasta ei ollut mitään varmaa tietoa; englantilaisella sotilaalla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä etsimään häntä niemimaan sisäosista. Kun Ibrahim oli kutsunut etujoukkonsa palaamaan, niin oli luultavaa, että hän itsekin oli paluumatkalla. Egyptiläisen sotaväen keralla englantilainen kapteeni matkusti verraten turvallisesti, vaikka sekä maataviljelevä väestö että beduiiniheimot kaikkialla olivat ilmikapinassa. Sadlierilla oli hyvä tilaisuus tutustua egyptiläisten aikaansaamaan hävitykseen, hän kun kulki sekä Deraien että Nedjdin muitten tärkeimpien paikkain läpi. Kompassin ja kellon avuilla hän laati jotenkin tarkan »itinerarion» eli retkikartan koko Arabian niemimaan poikki. Ibrahim nimittäin kulki edellä, sitä myöden kuin Sadlier perässä ennätti, eikä Sadlier saanut häntä kiinni ennenkuin lähellä Medinaa. Pyhään kaupunkiin häntä ei laskettu.

Kapteeni Sadlier oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka kulki Arabian niemimaan poikki, ja hänen retkikarttansa avulla voitiin melkolailla korjata Sisä-Arabian karttaa, vaikk'ei hän voinutkaan toimittaa havaintoja muuta kuin tiensä kahden puolen. Se diplomaattinen tehtävä, jota varten hänet oli lähetetty, epäonnistui täydelleen. Ibrahim ei ilman isänsä tietoa uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin välipuheihin Intian hallituksen kanssa.

Egyptiläisten poistuttua wahhabilaisuus jälleen alkoi elpyi ja sen pääkaupungiksi tuli el Riad, joka oli kappaleen matkaa idempänä hävitettyä Deraiea. Suojellakseen pyhiä kaupunkeja Egyptin täytyi jälleen v. 1824 ja v. 1836 lähettää sotajoukkoja sisämaahan ja viimeksimainitusta vuodesta alkaen Nedjdiä pidettiin miehitettynä kuusi vuotta.

Asir.

Eräässä toisessakin Arabian osassa maantuntemus levisi egyptiläisten sotaretkien kautta. Jemenin ja Hidjasin välinen alue, Asir, oli ainoa osa Arabiaa, josta Niebuhr ei kyselyilläkään voinut saada mitään tietoja, se kun oli arabeillekin tuntematon. Tämä alue oli ainoa osa Arabian rannikkoa, joka täydestä sydämestään kääntyi wahhabilaiseen oppiin. Nedjranin suuri keidas, joka on Asirin ja Jemenin välimailla, oli aikanaan ollut kollydarisen [Koliydarilaisten kesken neitsyt Mariaa palveltiin Jumalana ja naiset uhrasivat hänelle leipiä, josta lahko sai nimensä. Se oli laajalle levinnyt Thrakiassa, Skyytiassa ja Arabiassa.] kristillisen harhaopin pesäpaikkoja ja vastahakoisesti muhammedin oppiin käännyttyään suosinut sen iranilaisia opinsuuntaa, ja sama vaikutus oli levinnyt laajemmallekin, sekä Jemeniin, että varsinkin Asiriin, jonka vuoksi nämä maat oikeaoppisten egyptiläisten mielestä olivat uskolle pahennukseksi ja Asir sitä paitsi naapuruutensa vuoksi ainaisena vaarana Mekalle. Mehemet Ali teki Taifista käsin useita lyhyitä sotaretkiä Asiriin, jonka asukkaat kuitenkin puolustivat itseään sangen urhoollisesti. Jälkeen vuoden 1832 Asirin asukkaat alkoivat käydä niin vaarallisiksi Mekalle, että Mehemet Alin täytyi lähettää heitä vastaan 18,000 miehen armeija. Tällä retkellä oli mukana useita ranskalaisia, ja heidän keräämänsä tiedot ovat ainoat, mitä tästä maasta on tänäpäivänäkään olemassa. Jomard saattoi maanmiestensä tietojen nojalla julkaista Asirista kartan, joka pääpiirteissään lienee oikea. Ei ainoakaan eurooppalainen ole uskaltanut tunkeutua tähän vuorimaahan sen jälkeen kuin Mehemet Ali v. 1841 yhdentoista epäonnistuneen sotaretken jälkeen teki sen asukkaitten kanssa kunniattoman rauhan.

Asirissa on, samoin kuin Hedjasissa ja Jemenissäkin, ensin kapea kuiva ja karu rantalakeus, Tihamma, tämän takana jyrkkään kohoava rantavuoristo, joka oikeastaan on sisämaan ylängön reuna, ja sen takana vihdoin Persian lahtea kohti loivasti viettävä ylänkö. Asir kuuluu vielä monsuunien piiriin, jonka vuoksi ylämaassa sataa runsaasti ja itäiseltä rinteeltä lähtee paljon jokia Arabian sisämaata kohti. Jokilaaksot sen vuoksi ovat Hedjasiin verraten hedelmällisiä ja niissä viljellään sekä vehnää että taateleita, ynnä erinomaisen hienoa kahvia. Itsenäisyyttään tämän maan urheat asukkaat ovat puolustaneet turkkilaisiakin vastaan tähän päivään saakka. Asirinkin joet jonkun ajan virrattuaan ehtyivät kuiviksi jokilaaksoiksi, »vadeiksi», joissa vain rankkasateiden jälkeen on vettä pinnalla, maan sisässä sitä vastoin vuoden umpeensa. Asirin vadit laskevat kahteen suureen päävadiin eli kuivaan uomaan, Dauasiriin ja Ruminaan, jotka niemimaan poikki jatkuvat Persian lahteen saakka.

Arnaud Maribissa.

Jemeninkin tutkimus edistyi jonkun verran egyptiläisten sotaretkien kautta, koska eurooppalaisille kävi niiden johdosta mahdolliseksi tunkeutua sisämaahan. Mainitsemisen arvoinen on varsinkin Louis Arnaud, joka v. 1843, turkkilaisten keralla Sanaan päästyään, sieltä arabialaisen tuttavan avulla pääsi tunkeutumaan satakunnan kilometriä kauemmaksi maan sisään Maribiin, sabalaisten muinaiseen pääkaupunkiin. Retki oli hyvän vaarallinen, sillä heti Sanan takana vallitsi täydellinen nyrkkivalta ja beduiinirosvot tuon tuostakin pysäyttivät sen pienen kauppamatkueen, johon Arnaud eurooppalaisuuttaan salaten oli liittynyt. Tavattuaan ensimmäiset sabalaiset rauniot matkue laskeutui loivaa rinnettä laajalle vehmaalle lakeudelle, jonka läpi virtasi jokia itää ja etelää kohti, ja sieltä löytyi Maribin kuulu pato, perintätiedon mukaan Salomonin sabalaisen kuningattaren Balkiin rakentama. Arnaud löysi raunioista paljon kirjoituksia ja kuvanveistoksia, joita hänen beduiinisaattajansa ei tahtonut sallia hänen tutkia. Kylässä sherifi alussa otti hänet hyvin vastaan ja hän kuuli paljon mieltäkiinnittäviä asioita muun muassa huhun v. Wredestä, joka oli vähän ennen matkustellut Arabian eteläosassa, Hadramautissa, mutta sitten beduiinit alkoivat epäillä Arnaudia englantilaiseksi vakoojaksi. He eivät kuitenkaan tehneet hänelle väkivaltaa. Sherifin oma poika näytteli hänelle Maribin merkillisyyksiä ja hän sai palata kauppamatkueen keralla takaisin Sanaan. Arnaud toi tältä matkaltaan oppineelle Fresnelille, joka oli Ranskan konsulina Djiddassa, puolensataa himjarilaista kirjoitusta, ensimmäisen huomattavamman keräyksen, mitä Arabiasta oli siihen saakka saatu.

Egyptiläisten sotaretkien jälkeen oli Arabian poikki alue verraten hyvin tunnettua maata, joka lännestä oli leveämpi, itää kohti sitä vastoin kapenemistaan kapeni, mutta tämän vaajamaisen alueen kahden puolen oli suunnattoman laajalta aivan tuntematonta maata. Suurin osa siitä epäilemättä oli erämaata, se tiedettiin vanhoista arabialaisista auktoreista, mutta varmaan oli joukossa asuttujakin maita, kuten Etelä-Arabiassa Hadramaut, Genesiin Hazarmaveth, vanhain helleenien Adramytta ja Khadramotites, joka vanhastaan oli suitsutuksistaan maineessa, ynnä Oman, josta vain rannikko tunnettiin.

Englantilaiset Omanissa.

Englannin meriministeriön toimesta kartoitettiin Arabian rannat 1820-luvulla. Tässä työssä oli muun muassa osallisena luutnantti James Wellsted ja hänet Intian hallitus v. 1835 lähetti tutkimaan Omanin sisäosia, haluten tarkempia tietoja tästä maasta, jonka hallitsijan kanssa se oli tehnyt liiton. Niin pitkältä sisämaahan kuin Maskatin imamin valta ulottui, Wellsted siis sai matkustaa ja tutkia kenenkään häiritsemättä. Tunkeutuen Omanin eteläosasta sen rantavuoriston taa hän löysi pitkäveteisen, luodetta kohti kulkevan vadi Bethan, jonka keinotekoinen hedelmällisyys häntä hämmästytti. Asukkaat olivat kaivaneet lähdepaikkoihin toistakymmentä metriä syviä kaivoja, joiden pohjasta oli myötämaahan kaivettu maanalaisia kanavia veden juoksuttamiseksi kymmenen kilometrin päähän ja kauemmaksikin. Kanavaan oli aina määrätyn matkan päähän puhkaistu reikiä maanpinnasta, että niiden perkaajat saivat valoa ja ilmaa. Vesi ei maan alla juostessaan päässyt haihtumaan. Omanilaiset luultavasti olivat oppineet tämän rakennustaidon Persiasta, jonka kanssa Oman oli kauan ylläpitänyt läheistä yhteyttä.

Semedissä Wellsted tapasi erään maanmiehensä, joka oli tullut sinne rantavuoriston, Djebel Akhdarin poikki. Molemmat matkustajat ihailivat sitä paratiisia, joka tältä vuorelta juoksevalla vedellä oli saatu aikaan: »Onko tämä Arabiaa, me sanoimme, onko tämä se maa, jota tähän saakka olemme tottuneet pitämään erämaana? Edessämme on mailittain vihantia kenttiä viljoineen ja sokeriruoko-laihoineen; tiemme poikki juoksee puroja joka suuntaan ja asukkaitten onnellinen ja tyytyväinen ulkomuoto mitä parhaiten täydentää tätä hymyilevää kuvaa.» Suotakin tällä seudulla on, ja samat kasvit, pumpulipensas ja sokeriruoko, joihin Egyptin rikkaus meidän aikanamme perustuu, kasvoivat täällä hyvän yleisinä. Vuorimaassa kukkulat olivat kolkkoja ja paljaita, laaksot sitä vastoin erinomaisen hedelmällisiä. Niissä viljeltiin viiniä ja manteleita. Vuorimaan asukkaat olivat pakanoita ja aivan itsenäisiä. Yleensä ei Maskatin imamilla ollut rantavuoriston takana juuri mitään sanottavaa.

Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille.

Wellsted kävi sitten kauempana lännessä suuren erämaan partaalla, uskaltamatta kuitenkaan siihen tunkeutua. Tältä puolelta ei kukaan ollut koskaan käynyt Dahnan hieta-aavikoilla. Wellsted näki sinne kuitenkin eräänä päivänä sangen kauas Djebel Akhdärin kukkuloilta. Silmän siintämättömiin oli vain aavoja lentohiekka-aavikoita, joille ei edes karkaistu beduiini uskaltanut lähteä. Ei ainoakaan kukkula, ei edes toisenlainen väri vilkastuttanut hietalakeuksien muuttumatonta toivotonta autiutta.

Kuumeeseen sairastuttuaan Wellsted sitten kulki Djebel Akhdarin poikki Maskatiin pitkin rosoisia laaksoja, joista eräässä virtasi kuusi metriä leveä, mereen saakka jaksava joki. Maskatista hän koetti matkustaa luodetta kohti Nedjdin sisäosiin, mutta ei tarvinnut siihen suuntaan kauaksikaan kulkea, ennenkuin vastassa oli 'wahhabilaisia, »pieniä miehiä, joilla ei ollut muuta pukua kuin vaate vyötäisillään», ja nämä pakottivat retkikunnan oikopäätä palaamaan takaisin. Töin tuskin Wellsted enää pääsi samaa tietä takaisin palaamaan. Tällä retkellä hän tutustui. Batina nimiseen rannikkomaakuntaan, joka hänen mielestään oli maailman taajimpaan asuttuja merenrantamia. Tästä hämmästyttävän viljavasta maasta vietiin ulkomaille indigoa, sokeria ja taateleita. Ennen poislähtöään hän vielä tutki Ras-el-Djebel vuoristoa, joka pohjoista kohti tunkeutuen pistää kauas Ormus salmeen ja päättyy ammoin kuuluun, mahtavaan Musandam nimiseen vuoriniemeen. Tuskin oli Wellsted maasta poistunut, kun wahhabilaiset tekivät Omanin hedelmällisiin keidasseutuihin ryöstöretken.

V. 1876 eversti Miles jatkoi Wellstedin työtä Omanissa, mutta kauas sisämaahan ei hänkään päässyt tunkeutumaan, ennenkuin ääretön hiekkameri ylipääsemättömänä pakotti hänetkin palaamaan.

Wellsted oli yrittänyt tunkeutua Hadramautin sisäosiin, ennenkuin alkoi työnsä Omanissa. Cruttendenin, »Palinuruksen» merimittausretkikuntaan kuuluvan upseerin keralla hän oli etelärannalta noussut kappaleen matkaa sisämaahan ja löytänyt Nakab-el-Hadjarin rauniot himjarilaisaikaisine kivikirjoituksineen, mutta kun hän v. 1835 aikoi Asirista käsin pyrkiä Hadramautin sisäosiin, saapui tieto egyptiläisten siellä kärsimästä suuresta tappiosta ja hänen oli jättäminen matkansa sikseen. Omanistakin käsin hän yritti päästä Hadramautin salaperäisiin sisäosiin, mutta sen esti Dahnan eli Ruba-el-Khalin suunnaton hietameri.

Hadramaut.

Vanhastaan Hadramaut oli tunnettu Arabian niemimaan pääosiin kuuluvaksi, ja kun se oli nykyaikoihin säilyttänyt ikivanhan nimensä, niin toivottiin siellä säilyneen muinaisilta mahtiajoilta kirjoituksiakin ja raunioita. Toivottiin sen tutkimuksen selittävän muinaisen Arabian historiaa aina Ofirin aikoihin saakka, jolloin Arabian yhteys Intiaan lienee alkanut, Elämin katkaistua Babylonilta sinne tien. Nakab-el-Hadjar, joka oli noin 90 kilometrin päässä merenrannasta, oli huomattu ihmeteltävän suurenmoiseksi rauniokaupungiksi kymmenen metriä korkeine marmorimuurineen ja neliskulmaisine tornineen ja 20 senttiä korkeine kivikirjoituksineen, sortuneine temppeleineen. Löydetyt kirjoitukset olivat ensimmäinen varma todistus siitä, että Arabian sivistyksen mahtiajoilta oli säilynyt himjarilaisia kirjoituksia. Nykyään niitä tunnetaan tuhansia ja ne ovat luoneet arvaamattoman paljon valoa niemimaan vanhaan historiaan.

[Himjarilaiset asuivat Arabian lounaiskulmauksessa. V:n 115 vaiheilla e.Kr. he laskivat Saban valtansa alaiseksi ja heidän hallitsijansa nimittivät itseään »Saban ja Raidanin kuninkaiksi». Himjarilainen valtakunta oli voimassa vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin abessinialaiset sen kukistivat.]

Hadramaut oli monestakin syystä pysynyt muulle maailmalle tuntemattomana, vaikka olikin niin suuren laivareitin ääressä. Maakunnan keskusta ja tärkein osa on pitkä vadi eli jokilaakso, joka kapean korkean erämaa-ylängön takana juoksee 800 kilometriä melkein yhdensuuntaisesti meren kanssa, lopulta karuna erämaana, koska sen vesi ylempänä käytetään niin tarkkaan maan kasteluun, ettei suupuoleen riitä mitään. Luonnon eristämänä muusta Arabiasta, mutta meritse yhteydessä muun muhamettilaisen maailman kanssa Hadramaut, toisin kuin muu Arabia, on pysynyt jyrkästi oikeaoppisen muhamettilaisuuden kannalla ja säilyttänyt jyrkkää suvaitsemattomuutta kristittyjä kohtaan, osaksi ehkä siitäkin syystä, että sen asukkaat taajoilla Intian matkoillaan ovat tulleet huomaamaan orjuuden lakkautuksen olevan ensimmäisen seurauksen kosketuksesta valkoisten kanssa. Hadramautissa pidetään hyvin paljon orjia, joiden työhön suureksi osaksi perustuukin maan varallisuus. Englantilaisten anastettua Adenin, Hadramautin asukkaat alkoivat vielä entistä kateellisemmin vartioida, ettei ulkomaalaisia päässyt heidän maahansa tunkeutumaan.

v. Wrede Hadramautissa.

Heidän valppautensa ei kuitenkaan ollut eurooppalaisen yritteliäisyyden tasalla. Eräs baierilainen sotilas, Adolf von Wrede, joka Kreikassa kuningas Oton palveluksessa ja sitten Egyptissä oli tutustunut Itämaiden oloihin, päätti koettaa, voisiko Hadramautiin tunkeutua muhamettilaisena, kuten Wellsted oli väittänyt, ja saapui sitä varten Adeniin v. 1843. Purjehdittuaan sieltä Mokallaan, Hadramautin rannalle, hän viidentoista beduiinin seurassa alkoi sisämaan matkansa, tekosyynä pyhiinvaellus Hud nimisen pyhimyksen haudalle, jonka tiedettiin olevan Hadramautissa. Tie kulki aution, loivasti kohoavan rantavyöhykkeen poikki ylämaan reunalle ja tämän päällä aution ylängön poikki, jolla ei ollut asukkaita, mutta tien vieressä kuitenkin vesisäiliöitä matkustavia varten. Yhdeksäntenä päivänä tultiin mahtavan rotkolaakson partaalle ja sen pohjalla näkyi paljon kyliä ja laajoja taatelilehtoja. Tämä oli vadi Doan, varsinaisen vadi Hadramautin etelänpuolisia syrjälaaksoja, jonka rikkaudesta ja hedelmällisyydestä Niebuhr oli Jemenissä kuullut. Wreden osaksi tuli Khoraiben kylässä hyvä vastaanotto ja hänen sallittiin mielihyvällä jatkaa matkaa länttä ja pohjoista kohti. Löydettyään vadi Ubbmessa uuden himjarilaisen kirjoituksen, hän saavutti meren rannan, mutta pakotettiin sieltä kääntymään takaisin Khoraibeen, voimatta käydä Nakabissa jatkamassa Wellstedin työtä. Khoraibesta Wrede nyt kulki ylängön poikki vadi Doanin rinnakkaislaaksoon tavaten siellä sheikin, joka oli käynyt Intiassa, osasi englannin kieltä ja omisti Scott'in »Napoleonin». Tämä maailmaa nähnyt mies älysi kyllä, että matkustaja oli eurooppalainen, mutta ei kuitenkaan ilmiantanut häntä. Wrede sai jatkaa matkaa, kunnes tuli Hadramautin päälaakson yläosaan, nousi siitä jälleen ylängölle ja saapui Sawan kylään, jonka asukkaat keräsivät ja möivät erämaan suolaa. Heiltä hän kuuli, että hietaerämaa, jonka nimi siellä oli Bahr es-Safi oli vain päivän matkan päässä, ja lähti beduiineineen sitä katsomaan. Hiekkanietokset kohosivat korkealle vielä ylängönkin pinnasta. Niiden keskellä oli valkoisia täpliä, joiden hiekan beduiinit sanoivat olevan niin hienoa, että kaikki raskaat kappaleet upposivat siihen. Varustettuna kuusikymmentä syltä pitkällä luotirihmalla Wrede lähestyi erästä valkoista täplää. »Lähestyin sen reunaa ylen varovasti tutkiakseni hietaa, joka oli melkein näkymättömän hienoa pölyä, ja nakkasin siihen luotirihmani niin kauas kuin suinkin. Se upposi paikalla, alussa nopeammin, sitten yhä verkallisemmin ja viiden minuutin kuluttua rihman pääkin katosi tähän kaikkinielevään hautaan.»

Palattuaan vadi Doaniin pyhiinvaeltajamme vihdoinkin lähti hakemaan Hudin hautaa, mutta hänen hitautensa oli herättänyt epäluuloa ja eräässä kylässä markkinakansa kävi hänen kimppuunsa, pakottaen sheikin ottamaan hänet vangiksi englantilaisena vakoojana. Menetettyään enimmän osan muistiinpanoistaan ja tavaroistaan v. Wrede kuitenkin pääsi vapaaksi, mutta hänen täytyi nyt palata oikopäätä Mokallaan.

v. Wreden retki herätti mitä suurinta huomiota, mutta kun kuulu Humboldt väitti hänen kertomustaan hietaerämaasta valheelliseksi, niin v. Wreden koko matka joutui epäilyksen alaiseksi ja tästä hän niin loukkaantui, ettei julkaissut mitään matkakertomusta, vaan lähti Amerikkaan, jossa hän v:n 1860 vaiheilla lienee tehnyt itsemurhan. v. Wreden päiväkirjan julkaisi kuitenkin myöhemmin paroni H. v. Maltzan, joka v. 1860 oli salapuvussa käynyt Mekassa, v. Wreden matkan todellisuutta ei käy epäileminen ja kaikki Arabian matkustajat myöntävät hänen matkakertomuksensakin oikeaksi. Paras todistus siitä on eräs mestarillinen kertomus Hadramautista, jonka Van den Berg v. 1886 laati sieltä Jaavaan muuttaneitten siirtolaisten tietojen mukaan. Näistä moni oli ollut läsnä siinä tilaisuudessa, kun v. Wrede vangittiin.

Shammar.

Viimeiseksi eurooppalaiset tutkijat tunkeutuivat siihen osaan Arabiaa, joka on maanosaamme lähinnä. Kauan oli tosin tietty, että Syyrian kovan aron eteläpuolella oli vyöhyke hieta-aavikoita ja tämän eteläpuolella urhoollinen karkaistu beduiiniheimo, shammar nimeltään, joka asui Nedjdiin kuuluvassa vuorimaassa. Joitakuita asutuskeskuksiakin tiedettiin nimeltä. Asukkaat olivat olleet epäjumalanpalvelijoita, kunnes Bagdadista ja Basrasta tulevat pyhiinvaeltajat olivat ruvenneet heidän maansa kautta matkustamaan. Faid, Shammarin pääkaupunki, oli anivarhaisista ajoista saakka ollut puolimatkan asema, johon pyhiinvaeltajat saattoivat jättää osan matkatavaroistaan hyvään talteen, kunnes olivat palanneet Mekasta. Vielä paljon varhaisemmin Shammarin kautta lienee kulkenut kauppareitti Petrasta Gerrhaan, kaldealaisten pakolaisten Persian lahden rannalle rakentamaan suolakaupunkiin, josta Strabon kertoo. Shammarin nykyinen pääpaikka Hail on ehkä Ptolemaioon Aine; hänen mainitsemansa Salma on nimenä säilynyt Djebel Selma vuoressa.

Nedjdin ainaisten sisällisten taisteluitten vuoksi karavaanitiet kuitenkin olivat uudella ajalla käyttämättä ja vesisäiliöt ja matkustajamajat, joita Harun-ar-Rashidin hurskas puoliso oli rakentanut Mekan tien varteen, olivat saaneet rappeutua. Kun wahhabilaiset kohosivat Sisä-Arabiassa mahtiin, parani turvallisuus jonkun verran, niin että Seetzen v. 1808 saattoi lähettää Jerusalemista palveluksessaan olevan syyrialaisen Djaufiin eli Djofiin, joka oli Syyrian viimeinen tai Arabian ensimmäinen keidas. Djofista, Ptolemaioon Dumaethasta, joka aikanaan oli roomalaisten äärimmäinen etuvarustus näillä kulmilla, Seetzenin palvelija väitti tunkeutuneensa Nefudin hietaerämaan poikki, jossa hän näki valkoisia lehmiä (antilooppeja) ja hietanietoksia, korkealle vuorelle, joka hänen mielestään veti Libanonille vertoja. Tämä vuori oli Shammarin Djebel Adja. Siinä kaikki, mitä tästä Arabian osasta tiedettiin ennen egyptiläisten retkeä.

Shammar pysyi egyptiläisten sotiessa wahhabilaisia vastaan puolueettomana, mikä ei kuitenkaan estänyt Ibrahimia valloittamasta sen pääkaupunkia Hailia.

Shammar kuitenkin pian vapautui ja tunnusti sen jälkeen vain nimellisesti Riadin emirin Feisalin yliherruutta, joka vuorostaan oli Egyptin vasalli. Shammaria hallitsivat sen oma emiri Äbdallah Ibn Rashid ja varsinkin hänen poikansa Talul niin viisaasti ja tarmokkaasti, että siitä heidän aikanaan tuli mallivaltio, jossa vallitsi järjestys ja turvallisuus ja monenlainen toimeliaisuus. Tämän vallan kehittyminen herätti Egyptin huomiota, niin että sen varakuningas v. 1845 päätti lähettää salaisen asiamiehen ottamaan siitä selkoa. Semmoisella asialla väittävät englantilaiset auktorit Yrjö Aukusti Wallinin lähteneen ensimmäiselle Arabian matkalle, vaikka muka nimellisesti hevosia ostamaan. »Mutta olipa hänen asiansa mikä tahansa», lausuu Hogarth, »Wallin kuitenkin kaikitenkin oli kaikkein kyvykkäimpiä eurooppalaisia, mitä milloinkaan on Arabian mantereelle jalkansa astunut, ja ainoastaan Seetzen ja Burckhardt olivat ehkä yhtä pätevin tehtäväänsä kuin hän».

Yrjö Aukusti Wallin.

»Hänessä näemme», jatkaa mainittu muinaistutkija, »ehkä ensi kerran Arabian löytöhistoriassa tieteellisen tutkijan parasta uudenaikaista laatua, joka perin pohjin valmistuneena ei aikonut jättää mitään tehtävää niille, jotka hänen jälkeensä tulisivat. Hän näyttää täydellisesti onnistuneen itämaalaisena esiintyessään; mutta tämä ei mitenkään estänyt häntä tekemästä havaintoja maisemista ja ihmisistä, jotka häntä ympäröivät; ja hänen matkakertomuksensa tarkkuus pienimpiäkin seikkoja myöden, joka on ilmeinen myöhempien matkustajien selontekoihin verratessa, viittaa siihen, että hän häiritsemättä kirjoitti sangen runsaat muistiinpanot, paitsi uskonvimmaisten persialaisten pyhiinvaeltajain keralla pyhiin kaupunkeihin matkustaessaan».

Wallin oli todella hyvin valmistunut vaikeaan tehtäväänsä, kuten hänen elämäkertansa kirjoittajat yksimielisesti myöntävät, ja lisäksi rohkeutensa, neuvokkaisuutensa ja järjen ja sydämen kunnon kautta harvinaisen kykenevä suuria aikaansaamaan. Hän ei tuntenut ainoastaan arabian kieltä ja kirjallisuutta, vaan oli myös opinnoitten ja oman kokemuksensa kautta perehtynyt itämaalaiseen yhteiskuntaan, sen käsityksiin ja tapoihin. Saavuttuaan lopulla vuotta 1843 Egyptiin hän katkaisi melkein kaikki siteet länsimaisen yhteiskunnan kanssa ja saavutti jokapäiväisen harjoituksen kautta niin täydellisen arabialaisen käytöstavan, että häntä oli perin vaikea muuksi tuntea muhamettilaisen pukunsa ja puheenpartensa alta. Mutta sitä varten pitikin hyvin tarpeen se pitkä aika, minkä hän Egyptissä viipyi, vaikka se tapahtuikin vasten hänen tahtoansa. Vasta huhtikuussa 1845 Wallin vihdoin pääsi lähtemään Kairosta ensimmäiselle Arabian matkalleen.

Wallinin ensimmäinen matka.

Hän lähti Kairosta huhtikuun 11 p. 1845 ja matkusti aluksi Suezin kannaksen ja Sinain niemimaan kannan poikki Ma'an kaupunkiin, joka on Kuolleen meren eteläpuolella lähellä Petraa, ja sieltä edelleen Tafile nimiseen erämaanpaikkaan, joka on Kuolleen meren kaakkoispuolella. Sieltä hän suuntasi suoraan itään, kulkeakseen Syyrian erämaan eli Hammadan poikki Djofiin eli al Gofiin. Kameelilla ratsastaminen miellytti häntä suuresti, samoin mahtava erämaakin, ainaisesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Päivät olivat kuumat, yöt sitä vastoin jotenkin kylmät, niin että Wallin mielestään kärsi enemmän vilusta kuin kuumuudesta. Muutoin uni pehmeässä hiekassa — missä sitä oli — ihanan säteilevän tähtitaivaan alla tuntui hänestä erinomaisen viihdyttävältä. Pitkin matkaa matkustajamme poikkesi beduiinien leireihin, viipyen niissä päiviä. Erämaan pojat ottivat hänet vieraanvaraisesti vastaan ja Wallin puolestaan harjoitti lääkärinammattia ahkerasti, lisäten vaikutusta loitsuilla ja manauksilla, missä lääkärintalo ei auttanut. »Alussa beduiinit olivat hyvin röyhkeitä vaatimuksissaan, mutta minäpäs pian opetin heille toiset tavat», lausuu Wallin, »sillä vanhojen ja nuorien, etevimmän sheikin ja kurjimman muijankin täytyi kauniisti tulla luokseni ja partaani kosketettuaan suudella sormiaan.» Varsinkin naiset olivat usein lääkärin tarpeessa ja seurustelivat hänen kanssaan arkailematta. Varsinainen Hammada, jossa ei kahdeksaan päivään tavattu ainoatakaan luotua olentoa, paitsi joskus gaselli, jänis tai pikkulintu, oli Wallinin mielestä kovin mieltä masentava, »kova, kuiva, pienien kiviliuskareiden peittämä aavikko», hän kertoo, »vihannuutta ei missään, ei sammalta eikä hietaakaan. Vuoret, joita kohoo kaikkialla, ovat ihan paljaat ja hohtavat päivänpaisteessa niinkuin itse maakin, mikä valkoiselle, mikä punaiselle, mikä mustalle». Kangastuksiakin hän tällä taipaleella sai ihailla ja tuntea niiden tuottaman pettymyksen. Hammadassa oli kuitenkin syvennys, hietainen Vadi Sirhan, jossa olivat Weisitin lähteet. Sieltä oli vielä neljänkymmenen päivän matka Djofiin, jonne Wallin saapui toukokuun 25:ntenä. Erämaamatkan jälkeen tämä keidas pyöreässä laaksossaan ihanine palmulehtoineen ja hedelmäpuistoineen tietenkin miellytti matkustajaa sitä enemmän, kun kahden puolen oli niin kamalat erämaat. Wallin viipyi siellä neljättä kuukautta, asuen enimmän osan ajasta erään sairaan beduiinipäällikön luona, jota hän hoiti kuukauden, ja tutustuen toiseen sheikkiin, joka kuului wahhabilaisiin.

Elokuun viimeisinä päivinä Abdulwali, s.o. Herran palvelija, lähti jatkamaan matkaansa Shammariin, kulkien nyt Nufudin hiekka-aavikon poikki. Matkalla Shammar heimoon kuuluvat beduiinit kävivät sen pienen retkikunnan kimppuun, johon Wallin kuului, mutta kun mukana oli eräs heimon vaimo ja retkikunta siis oli heimon suojeluksen alainen, niin Abdulwall sai viittansa takaisin ja matkueen sheikki kameelinsa. Hieta-aavikoilla loppui vesi, mutta vastaan tulleet beduiinit opastivat matkueen Djubbeen, pieneen erämaan koskelliseen keitaaseen, jossa Wallin viipyi kaksitoista päivää, kopioiden eräällä läheisellä vuorella muutamia kufilaisia kirjoituksia ja tuoden tiedon kalliopiirustuksista, joita sittemmin saksalainen Euting kävi matkallaan katsomassa. Wallin oli matkallaan saanut sen vaikutuksen, että Arabian niemimaa oli kaiken aikaa Syyriasta alkaen alennut etelää ja kaakkoa kohti, mutta erehtyi; niemimaa alenee koillista kohti.

Nefudin hiekka vaihtui sitten aivan äkkiä rapautuneeksi graniitiksi, palmulehtoja alkoi olla tuon tuostakin ja edessä päin kohosivat Djebel Adjan ja Djebel Selman pensaiden verhoamat suolaiset ja karut graniittikukkulat, yksinäisinä ja harmaina. Wallin antoi näistä molemmista vuorista ensimmäisen ja vielä tähän päivään saakka tarkimman kertomuksen, tehden samalla selkoa keinotekoisista maankastelu-laitoksista, joilla niille satava vesi johdetaan tasangolle, viljavainioille ja puutarhoihin. Kuljettuaan Djebel Adjan poikki ja huomattuaan, ettei sitä korkeutensa puolesta suinkaan voinut Libanoniin verrata, Wallin syysk. 21 p. saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, jossa emiri Abdallah Ibn ar Rashid asui. Tämän siistin ja hyvin rakennetun kaupungin varallisuus ja toimelias väestö, sen avoimet täydet markkinat, turvallisuus ja tyytyväisyys herättivät Wallinin ihmettelyä. Vaikka Abdallah oli hallinnut Shammaria vasta kymmenen vuotta, saattoi vuoristoissakin, jotka ennen olivat olleet niin vaarallisia, liikkua hyvässä turvassa. Ruhtinaallista vieraanvaraisuutta osoitettiin joka päivä hänen talossaan ja hänen avoimessa neuvostossaan jaettiin patriarkallista oikeutta koko pohjoiselle Sisä-Arabialle. »Mahti ja varallisuus eivät yksin hankkineet Abdallahille tätä suurta arvovaltaa arabialaisten kesken», lausuu Wallin, »paljon enemmän se johtui hänen persoonallisista ominaisuuksistaan, urheudestaan ja miehuullisuudestaan, jyrkästä oikeamielisyydestään, joka usein kallistui ankaruuteen, ehdottomasta sanansa ja lupauksensa pitämisestä — hänen ei tiedetty koskaan niitä rikkoneen — ja ennen kaikkea hänen verrattomasta vieraanvaraisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan köyhiä kohtaan, joista ei kukaan, kuten hyvin tiedettiin, ollut milloinkaan lähtenyt hänen oveltaan apua saamatta. Abdallah omisti suurimmassa määrässä nämä hyveet, parhaat, mitä beduiinilla voi olla.»

Wallin vuokrasi itselleen Hailissa huoneen, joka oli kauniissa puutarhassa, asuen siinä erään persialaisen munkin keralla kaksi kuukautta. Djofissa hänen oli täytynyt tyytyä paljaisiin taateleihin, jotka herkullisuudestaan huolimatta kuitenkin olivat yksitoikkoista ruokaa, mutta Hailissa hän sai kaikenlaisia vihanneksia ja lampaanlihaa, niin että hän ravinnonkin puolesta viihtyi siellä erittäin hyvin. Kaupunkilaisten suosion hän saavutti siihen määrään, että moni heistä kehoitti häntä sinne jäämään ja eräs Nedjdin kuuluimmista runoilijoista tarjosi hänelle kauniin viidentoista vuotiaan tyttärensä vaimoksi, mutta »Herra soi toisin».

Wallin tutki tarkemmin kuin kukaan hänen jälkeensä tullut Djebel Shammarin väestöä ja sen sukujuuria, joka hänelle kävi mahdolliseksi Arabian vanhan kirjallisuuden ja perintätiedon tuntemisen kautta. Shammarin väestö kuitenkin eroaa Arabian muitten keitaitten asukkaista siinä, että kaupunkilaisetkin ja maanviljelijät siellä ovat säilyttäneet beduiinilaiset käsityksensä, jota vastoin muualla Arabiassa paimentolaisten ja vakiintuneen väestön välillä on jyrkkä ero. Hailin emirikin vietti yhä suuren osan vuodesta mustassa beduiiniteltassaan aito paimentolaiseen tapaan. Täten hänen olikin mahdollinen pakottaa beduiiniheimot järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen.

Wallin oli aikonut matkustaa Hailista Nedjdin kautta Persian lahden rannalle, mutta edessäpäin vallitseva sotatila pakotti hänet, jossain määrin vastoin tahtoaan, liittymään persialaisiin pyhiinvaeltajiin ja käymään heidän kerallaan Medinassa ja Mekassa. Karavaaniin kuului 1,500 kameelia ja se kulki suoraan Medinaan tietä, jota ei kukaan eurooppalainen ole sen jälkeen matkustanut. Sitä suurempi vahinko oli, ettei Wallin julkaissut pyhiinvaellusretkestään mitään tarkempaa tietoa; luultavasti hänen oli mahdoton tehdä muistiinpanoja. Hailista Medinaan oli 85 tunnin matka. 39 tunnin kuluttua Djebel Adja oikealla kädellä vaipui taivaanrannan alle. Osoitettuaan Medinassa kunnioitusta profeetan haudalle Wallin samoin kuin muutkin pyhiinvaeltajat pukeutui alihramiin, 10 kyynärän pituiseen palttinan kappaleeseen, josta osa kiedottiin vyötäisille, loput kaulan ympäri ja hartioille; tämän kevyen puvun ohessa ei sallittu muita vaatteita, ei edes päähinettä eikä kenkiä. Mekassa hän neljän Hailin miehen ja kahden naisen keralla asui kurjassa olkimajassa, ollen mukana kaikissa niissä juhlamenoissa, jotka pyhiinvaeltajain oli läpikäytävä hadjin arvon saadakseen. Näistä menoista hän ei kuitenkaan ole kertonut mitään, mitä ei jo ennen varsinkin Burckhardtin kertomuksesta olisi tietty. Mekka ei häntä ensinkään miellyttänyt. Juhlamenot hänestä tuntuivat tyhjiltä ja taikauskoisilta, elämä siveettömältä, kaupungin siivottomuus ja tuhansien teurasuhrien haju herättivät hänessä inhoa. Ja luultavasti valepuvussa esiintyminen ja teeskentely täällä rasittivat häntä vielä tavallista enemmän. Varmaan hän tunsi sanomatonta huojennusta päästessään marraskuun 15:ntenä lähtemään Mekasta Djiddaan, jonne hän saapui repaleisena ja melkein rahattomana. Djiddassa hänellä kuitenkin oli Kairosta sinne lähettämiään rahoja. Mutta vasta tammikuun 8:ntena v. 1846 hän saattoi jatkaa Djiddasta matkaa kannettomalla arabialaisella rannikkopurrella, jota kaksi suurta kolmikulmaista purjetta veti ja joka tuulessa kallisteli niin pahasti, että Wallin joka hetki pelkäsi sen kaatuvan. Laivalla oli paljon muita pyhiinvaeltajia ja muutamia Mekan sheikkejä, jotka eivät koskaan kiroamatta maininneet kristityn nimeä. Purjehdus Sueziin kesti kaksi kuukautta ja Wallin oli kovin uupunut, kun hän vihdoin sai astua jalkansa Egyptin mantereelle.

Wallinin toinen matka.

Postinkulun hitauden vuoksi kului lähes pari vuotta, ennenkuin Wallin saattoi palata Arabiaan. Välillä hän teki matkan Sinain niemen luostareihin, Jerusalemiin ja Damaskoon, palaten höyrylaivalla Beirutista Egyptiin. Sinne tultuaan hän sai kuulla, että rahakysymys oli kotimaassa tullut ratkaistuksi suotuisaan suuntaan, mutta kun vuodenaika oli sopimaton erämaan matkaan ja hän lisäksi sairastui, pääsi hän vasta joulukuun 14:ntenä 1847 uudelleen lähtemään Kairosta.

Wallin oli aikonut uudella Arabian matkallaan kulkea ensin Jerusalemin ja Damaskon kautta Bagdadiin ja Basraan ja tunkeutua Arabian sisäosiin siltä puolelta, koska kaikkia Egyptistä tulevia Arabiassa epäiltiin. Hasan maakunnasta, Persian lahden rannalta, hän oli, kapteeni Sadlierin tavoin, aikonut matkustaa Nedjdiin, wahhabilaisten päämaahan, ja sieltä tunkeutua, jos suinkin mahdollista, suuren hietaerämaan poikki Mahraan, joka on Hadramautin jatkona Arabian etelärannalla. Ellei se olisi mahdollista, olisi hän palannut Basraan, kulkenut meritse Maskatiin, sieltä Mahraan ja Mahrasta »Akhafia vuoritasangon» poikki Jemenin Sanaan, täydentääkseen Arnaudin ja v. Wreden tutkimuksia. Sanasta hän aikoi kulkea Nedjdin pääkaupunkiin Riadiin vadi Dauasiria pitkin ja edelleen pyhiinvaeltajain tietä Hedjasiin.

Tämä suurenmoinen matkasuunnitelma oli hänen kuitenkin täytynyt muuttaa ja pyrkiä Riadiin ja Mahraan oikoisempia teitä. Hän matkusti ensin Suezin kautta Sinain niemen länsirannalle, aikoen siellä nousta laivaan, mutta kun sitä ei saapunut, kulki hän arabialaisella purrella meren poikki Muelehiin, Midianin rannalle, josta hän, pari viikkoa sairastettuaan, helmikuussa 1848 jatkoi matkaa sisämaahan. Rannikko oli jo ennen tutkittu, mutta sisämaa oli aivan tuntematon.

Matkalla Tebukiin, vanhaan kylään, joka oli Syyriasta tulevan karavaanitien läheisyydessä, hän kulki »tasaisten mustain kivikenttäin poikki, joiden läpi siellä täällä kohosi keilamaisia kallioita. Näiden kallioiden juurella »maassa oli vahvalta mustia, huokoisia, omituisen kevyitä kiviä». Vuoristot itse olivat punaista hietakiveä, mutta niiden sivut ja harjanteet olivat niin vahvalta näiden mustien jäännöksien peitossa, että alla olevan punaisen värin muka huomasi vain tarkan tutkimuksen jälkeen. Wallin arveli mainitun mustan värin johtuneen siitä, että hietakiven sisältämä rautaoksidi oli ilmakehästä enemmän happea otettuaan muuttunut mustaksi peroksidiksi. Siitä muka sai selityksensä, että ne olivat niin tuhkan näköisiä. Tuhkan näköisiä ne kyllä tosiaan ovatkin, sillä ne ovat — laavaa! Samanlaisia laavakenttiä on tavattu pitkin Punaisen meren vajontasyvänteen itäreunaa ja Kuolleen meren ja Jordanin laakson itäreuna aina Damaskon seuduille saakka.

Huhtikuun 19:ntenä Wallin jälleen saapui Shammar heimon rajoille Teiman keitaaseen, jossa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt, vaikka se kirjallisuudesta oli hyvin tunnettu. Keidas palmulehtoineen oli melkein kokonaan Nefudin ympäröimä ja sai maankasteluun tarvittavan vetensä kautta Arabian kuuluisasta lähteestä. Vehnänkin viljelemiseen siitä riitti vettä. Teimassa Wallinia pidettiin Egyptin asiamiehenä, jonka luultiin lähteneen Nedjdiin hevosia ostamaan. Hän tapasi siellä joukon Nedjdin emirin Feisalin miehiä, jotka olivat paluumatkalla Egyptistä, sinne hevosia vietyään. Wallin pyrki heidän seuraansa, hän kun juuri oli matkalla emirin pääkaupunkiin Riadiin, eikä sitä kielletty, koska Wallin muka oli heille tuttu mies. Hailissa, Shammarin pääkaupungissa, hän kuitenkin erosi Feisalin miehistä, koska tämä kuului pareillaan olevan sotaretkellä, jääden itse Hailiin hoitamaan erästä sairasta sheikkiä. Eräs nuori mies, jonka tuttavuutta Wallin oli tehnyt edellisellä matkallaan, lähetti hänelle nyt hänen isäntänsä kautta seuraavan neuvon: »Kiellä häntä menemästä Feisalin luo, sillä hän ja hänen kansansa epäilevät jokaista, joka tulee Egyptistä, Hänellä sitä paitsi ei ole mitään tekemistä siellä, ja olen varma siitä, että hänet siellä surmataan joko miekalla tai myrkyllä. Sano hänelle viimein, että me tiedämme hänen olevan kristityn. Mutta hän on kunnon mies, ja sen tähden me häntä kunnioitamme ja siksi lähetän hänelle tämän ystävällisen neuvon.»

Tämä tapaus muutti kokonaan Wallinin matkasuunnitelman. Lähteä näine tietoineen Nedjdiin olisi ollut lähteä tietoisesti suoraan surman suuhun. Kauan mietittyään Wallin päätti lähteä suorinta tietä Bagdadiin. Tosin hän oli Hailissa hyvässä turvassa, vaikka vanha Abdallah emiri olikin kuollut ja hänen poikansa Talal veljensä keralla hallitsi maata, mutta siellä hän jo oli työnsä tehnyt ja tuskinpa hänen olisi ollut viisasta Punaiselle merellekään palata, kun hänet ehkä laajemmaltakin tunnettiin kristityksi. Yhtyen viiteen Shammarin mieheen, jotka lähtivät Meshed Aliin, Eufratin rannalle, riissiä ostamaan, Wallin kesäkuun 7:ntenä keskellä kesähelteitä lähti matkaan. Tie kulki lännempänä persialaisten pyhiinvaeltajain reittiä, sillä kun oli vähemmän pelkoa rosvoista. Kun oli kuljettu Nefud erämaan kulmauksen poikki, saavuttiin parin päivän kuluttua kovemmalle maalle, jossa kesälläkin oli rotkojen pohjalla vettä. Neljäntenä päivänä Shammarin miehet »ottivat pohjantähden silmäkulmiensa väliin» ja kulkivat siihen suuntaan suorinta tietä yli sorakumpujen, kunnes kesäkuun 5:ntenä Alin haudan kullattu kupoli kohosi näkyviin. Vaikka Wallin oli kovin uupunut, täytyi hänen kuitenkin neljän päivän kuluttua lähteä Meshed Alista. Osaksi maata, osaksi jokea kulkien hän juhannuspäivänä saapui Bagdadiin, jossa hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Matkan epäonnistuminen ja rahanpuute lisäksi masensivat kovin hänen mieltään, ja turhaan hän kolme kuukautta odotti kirjettä sekä Kairosta että Suomesta. Niin ollen hän ei voinut jatkaa matkaa Omaniin, vaan päätti käydä Persiassa, voidakseen sieltä palattuaan jälleen poiketa Bagdadiin kirjeitään tiedustelemaan.

Mekasta palaavain pyhiinvaeltajain seurassa matkustaen Wallin kulki Sagros vuorien poikki Ispahaniin, sieltä Shirasiin ja vihdoin lumisten solien poikki joulukuun jälkipuoliskolla Bushiriin Persian lahden rannalle, josta hän purjelaivalla vaarallisen merimatkan jälkeen saapui Basraan. Tässä »likaisessa tunkiossa» Wallinin täytyi rahanpuutteen vuoksi elää pari kuukautta sanomattomassa kurjuudessa. Erään englantilaisen kapteenin keralla hän vihdoin pääsi Bagdadiin ja sai siellä olevilta eurooppalaisilta sen verran rahaa, että saattoi lähteä suorinta tietä paluumatkalle. Hänen omat rahalähetyksensä olivat Ranskan konsulin kuoleman vuoksi jääneet tulematta. Matkalla erämaan poikki Damaskoon Wallin ryöstettiin, kunnes rosvot huomasivat, ettei heillä oikeastaan ollutkaan oikeutta ryöstää tätä matkuetta, joka kuljetti Englannin postia. Wallin sai takaisin suurimman osan omaisuudestaan. Damaskosta hän matkusti Beirutiin, sieltä meritse Egyptiin, saapuen takaisin Kairoon kesäkuun 1:nä 1849.

Kuudetta vuotta Itämailla oltuaan Wallin omain sanainsa mukaan oli siihen määrään itämaalaistunut, että hän kaipauksella sieltä erosi kotimaahansa palatakseen. Varain puute kuitenkin pakotti hänet lähtemään. Hadramautin tutkijan v. Wreden saattamana hän elokuun 9:tenä Aleksandriassa astui itävaltalaiseen laivaan, joka vei hänet Triestiin. Sieltä hän matkusti Italian kautta Sveitsiin, Sveitsistä pitkin Rheiniä Belgiaan, ja vihdoin Lontooseen, jossa kuulu Rawlinson, Mesopotamian nuolenpääkirjoituksen tutkija — Wallin oli häneen tutustunut Bagdadissa — tutustutti hänet Englannin tiedemiehiin. Huhtikuussa Wallin esiintyi Englannin maantieteellisen seuran kokouksessa tehden selko Arabian matkoistaan. Rawlinson julkaisi myöhemmin hänestä erinomaisen ylistävän kirjoituksen, joka käänsi häneen tieteellisen maailman huomion. Hän sai palkintoja ja kunnianosoituksia monesta Euroopan maasta. Englannin maantieteellisen seuran aikakauskirjassa julkaistiin hänen selontekonsa sekä ensimmäisestä että toisesta matkasta, ja näihin perustuvat ne tiedot, mitä ulkomailla on Wallinin matkoista. »Mikäli tiedämme», lausuu Hogarth, »ei hän ole muita selontekoja jälkeensä jättänyt. Tekisi mieli tyytyä vähempään hänen seuraajainsa kertomuksista, jotta saisi enemmän Wallinin. Hän oli viimeinen niistä ensimmäisistä tienraivaajista, jotka Niebuhrin jälkeen ovat Arabiaa avanneet, viimeinen tärkeimpien tuntemattomien seutujen salpojen murtaja.»

Palattuaan Suomeen ja tultuaan nimitetyksi itämaisten kielten professoriksi yliopistoomme, Wallin tuota pikaa alkoi puuhata uutta Arabian matkaa, jonka Venäjän ja Englannin maantieteellisten seurain piti yhdessä kustantaa. Matkan piti kestää viisi vuotta, mutta Wallinin laatima kustannusehdotus päättyi niin suureen summaan, ettei matkasta tullut mitään. Hänen terveytensä oli sitä paitsi jo niin heikontunut, ettei hän luultavasti olisi kauaa kestänyt, vaikka olisikin päässyt takaisin erämaihin, joita hän haaveellisella rakkaudella ja särkyneen mielen kaiholla ikävöitsi. Lokakuun 23:ntena 1852 hän kodissaan Helsingissä kuoli 41 vuoden ikäisenä. Wallin oli yksi niitä harvoja suomalaisia, joiden sanomakellot ovat kuuluneet kauas synnyinmaan rajojen ulkopuolellekin.

Kuulu saksalainen maantieteilijä Karl Ritter julkaisi vuosina 1846 ja 1847 suuren Aasian maantieteensä Arabiaa koskevat osat, joissa kaikki Wallinia aikaisemmat löydöt oli huomioon otettu. Suurin piirtein oli niemimaa nyt tunnettu, mutta paljon oli vielä tutkimatontakin, sekä maantieteellisiä, että varsinkin muinaistieteellisiä asioita.

Burton midianilaisten maassa.

Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla alkoi Arabian tutkimuksen myöhempi vaihe. Kerromme tämän aikakauden tutkijain retket maantieteellisessä, eikä aikajärjestyksessä.

Lähdemme matkaan Midianinmaasta, joka Akaban lahden ja Punaisen meren pohjoispään itäpuolella sijaiten vielä tänä päivänä on saman nimellinen kuin raamatun aikoina Tämän maan tuntemista edisti paljon englantilainen R.F. Burton, Tanganjikan kuulu löytäjä, joka eräältä egyptiläiseltä pyhiinvaeltajalta oli kuullut Midianissa olevan vanhoja kultakaivoksia ja arvatenkin siis kultasuoniakin. Egyptin hallituksen avulla hän v. 1877 varusti pienen retkikunnan ja kulki Muelehiin, samaan pikkukaupunkiin, jossa Wallin kolmisenkymmentä vuotta ennen oli maihin noussut. Edward Rüppell oli jo v 1826 löytänyt tältä rannikolta muinaisten asumusten jäännöksiä, ja hänen tietään Burton nousi ylämaahan, toivoen niistä johtoa vanhain kaivosten löytämiseen. Hän löysikin sekä raunioita että malmia, jonka johdosta Egyptin hallitus vuoden lopulla varusti hänelle paljon suuremman retkikunnan. Rannikko on hyvin vuorinen, karu ja harvaan asuttua nykyään, mutta vanhoja raunioita ja työmaita löytyi vielä kaukana Muelehin eteläpuolellakin. Kultaa retkikunta ei kuitenkaan löytänyt, mutta egyptiläiset upseerit kartoittivat koko rannikon ja Burton laati siitä kertomuksen, joka vielä tänä päivänä on paras ja uusinkin lähde muinaisten midianilaisten maan tuntemiseen.

Hedjasissa Arabian suuri vedenjakaja on kauempana sisämaassa kuin sekä Midianissa että eteläpuolella Asirissa ja Jemenissä, ja pitkiä vadeja juoksee sisämaan laavakentiltä Punaiseen mereen. Epäilemättä pohjois-Hedjasin samoin kuin Midianinkin takamaa nykyään on tullut entistä paljon paremmin tunnetuksi rautatien kautta, joka v. 1908 jatkettiin Syyriasta aina Medinaan saakka. Pyhissä kaupungeissa on Wallinin jälkeen käynyt moni eurooppalainen, joukossa eteviä arabian kielen tuntijoita, kuten Burton ja Snouck Hurgronje.

Burton teki matkansa jo v. 1853 afghanilaiseksi pyhiinvaeltajaksi puettuna. Hänen aikomuksensa oli saada hadjin nimi, voidakseen sitten tunkeutua suuren hietaerämaan halki Maskatiin ja myöhemmin matkustaa paremmassa turvassa sekä Aasiassa että Afrikassa. Erämaanretki täytyi kuitenkin jättää sikseen, koska beduiinit yksimielisesti vakuuttivat ei kenenkään enää sitä tietä kulkevan, vaikka vanhat arabialaiset auktorit ovat jättäneet meille tietoja vanhasta reitistä Ruba el Khalin pohjoisosan poikki. Maantiede ei siis paljoa hyötynyt Burtonin Arabian matkasta, mutta vilkkaan kuvailevan tyylinsä vuoksi hänen matkakertomuksensa saavutti hyvin suurta suosiota.

Burton nousi Jambon satamasta Medinaan sanomattoman aution luonnon kautta. Se oli kuin kuumaisema täynnään paljaita mäkiä, autioita laaksoja, karuja tasangoita. Isot rotkot olivat kuin maan laihoihin kasvoihin iskettyjä haavoja. Siellä täällä ne laajenivat mustiksi rotkolaaksoiksi taikka kapenemistaan kapenivat, kunnes lopulta olivat vain hohtavia valkoisia hiekkajuovia. Toisella taivaanrannalla lepäsi taivas kuin kansi kiilloitettua terästä, toisella oli valtava keltainen loimu, jota ei ohuinkaan auerjuova masentanut.» Medinasta Mekkaan Burton kulki itäisempää erämaantietä, jota käytettiin vain silloin, kun rosvot sulkivat rantatien. Kaksitoista päivää hän kulki seutuja, jotka olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat. Suuri pyhiinvaeltajakaravaani matkasi päivän hellettä välttääkseen yöllä kuutamossa ja matkueen maalauksellisuus teki syvän vaikutuksen englantilaiseen matkailijaan. Maa oli pitkulaisia tasangolta, joita kuivat vadit toisistaan erottivat. Tuon tuostakin oli basalttivyöhykkeitä. »En missään maailmassa», kirjoittaa Burton, »ole nähnyt maata, jossa olisi enemmän tuliperäisiä ja primäärisiä muodostumia taikka seutua, jossa maan anatomia olisi niin alastomana edessämme». Taivaanranta oli kangastusmerenä, joka rinteellä oli kuin keijujen virtoja, jättiläismäisiä hiekkapatsaita kieppui rannattomalla tasangolla.

Snouck Hurgronje.

Snouck Hurgronje, alamaalainen kansallisuudeltaan, matkusti Mekkaan kolmisenkymmentä vuotta Burtonin pyhiinvaelluksen jälkeen. Astuttuaan maihin Djiddassa hän vietti ensin viisi kuukautta rannikolla ja matkusti sitten Mekkaan oppineena lääkärinä. Mekassa hän oleskeli toiset viisi kuukautta pyhiinvaelluskaravaanien väliajalla tutustuen pyhään kaupunkiin sen arkiasussa. Matkakertomuksessaan hän mitä tarkimmin kuvaa sitä, kertoen muun muassa, kuinka kaupungin pinta hitaasti nousee pyhien rakennuksien ympärillä, niin että nämä ovat jääneet yhä syvenevään kuoppaan. Sama ilmiö oli aikoinaan huomattavana Egyptin temppelikartanoiden ympärillä. Kaaba on nykyään pari kolme metriä katua alempana ja joutuu sen vuoksi sateilla tulvan valtaan. Epäilemättä rautatie on Arabiassa samoin kuin muuallakin lieventävä eristäymistä, niin että muhamettilaisten pyhiin kaupunkeihin käy yhä helpommaksi päästä, mutta mitään uutta niistä tai niiden menoista tuskin enää tulee julki.- ecu.

Kaaba.

Mekan kuulu Kaaba on Muhammedia ja hänen uskontoaan paljon vanhempi pyhättö. Nimensä se on saanut siitä, että se on kuusitahoisen arpanopan muotoinen. Se on kömpelö kivirakennus, jonka ovi yhä vielä, samoin kuin ennen Muhammediakin käytetyssä rakennuksessa, on 7 jalkaa korkealla maasta, niin että huoneeseen on noustava tikapuilla. Akkunaa siinä ei ole ensinkään. Kaaba on siis Arabian vanhin epäjumalantemppeli. Muhammed poisti siitä epäjumalat ja antoi sen synnylle uuden selityksen: se muka oli Abrahamin ja Ismaelin rakentama, yhden Jumalan palvelukselle pyhitetty rakennus, jonka pakanat sitten myöhemmin muuttivat epäjumalantemppeliksi. Alkuperäinen rakennus on tosin moneen kertaan uusittu, mutta yhä vielä Kaaba on lähinnä samanlainen kuin alkuaikoina. Seinien rakenne on samanlainen kuin Salomonin temppelin. Hävittäessään epäjumalat Muhammed kuitenkin säilytti niiden palvelemiseen liittyvät menot, antaen niille vain uuden sisällyksen. Tärkein palvontaesine on yhä vielä Safaa kohti antavaan ulkonurkkaan kiinnitetty musta kivi, joka on siksi korkealla, että keskikokoinen ihminen parhaiksi ulottuu sitä suutelemaan. Kivi luultavasti on joko tulivuoren purkama tai ilmasta pudonnut meteorikivi. V. 683 j.Kr. se tulipalossa halkesi, mutta molemmat puoliskot liitettiin yhteen hopealla. Muhammedin sanain mukaan enkeli Gabriel antoi tämän kiven Abrahamille, mutta tietenkin se oli vain pyhin kaikista niistä fetisheistä, joita temppelin ympärystä oli täynnään Muhammedin aikana. Hävittäessään epäjumalat profeetta säilytti menot, kuten pyhätön kiertämisen seitsemään kertaan ja palvottujen esineiden kosketuksen eli suutelemisen. Mustan kiven ohella hän säilytti n.s. etelän kiven, saman, joka nykyään on Kaaban Jemeniä kohti antavassa nurkassa. Korvaukseksi epäjumalain poistamisesta Muhammed keksi paikkoja, jotka pyhitettiin Abrahamille, Ismaelille ja Hagarille. Kaaban itäseinällä on »Multazam», jossa palvojain tulee rukoilla levitetyin käsin ja painaen ruumistaan huonetta vastaan. Samalla seinällä on oven toisella puolella matala kuoppa, jossa ennen oli se kivi, jolla Abraham seisoi Kaaban rakentaessaan. Nykyään paikkaa sanotaan savensekoitus-paikaksi, sillä siinä muka valmistettiin muurilaasti, kun pyhättöä rakennettiin. Kaaban pohjoispuolella ovat Ismaelin ja Hagarin haudat. Näissä ja useissa muissa paikoissa rukous on erikoisen tehokas ja tulee kuulluksi. Muhammedin aikana Kaaban ulkopuoli verhottiin raidallisella Jemenin kankaalla, mutta kaliifit hankkivat sen sijaan kuvin kirjailtua brokaadia. Egyptin hallitus lähettää vielä tänä päivänä jokaisen pyhiinvaeltajakaravaanin kanssa uuden mustan brokaadin eli kiswan, johon on kullalla ommeltu koraanin lauseita. Makaamia eli kiveä, jolla Abraham seisoi, säilytettiin ennen itse Kaabassa — sittenkuin se oli otettu pois savensekoituspaikasta — nyt sitä vastoin erikoisessa pienessä pyhätössä laatikkoon suljettuna. Palvojat saavat ristikon läpi koskettaa laatikkoa, mutta kiveä heille ei näytetä. Keskiajalla se joskus näytettiin; siinä oli kirjoitus ja muka Abrahamin jalan jälki. Kirjoituksesta Fakihi niminen vanha arabialainen historioitsija on julkaissut osan jäljennettynä: se näyttää olevan kirjoitettu vanhoilla syyrialaisilla kirjaimilla.

Pyhiinvaellus Mekkaan.

Pyhiinvaeltaminen Mekkaan oli sekin tapa, joka oli Muhammedia paljon vanhempi, mutta vasta Muhammedin kautta se kävi kansainväliseksi tavaksi, hän kun velvoitti jokaisen oppinsa tunnustajan käymään Mekassa ainakin kerran, taikka antamaan itsensä edustamisen jonkun toisen asiaksi. Mekassa käynyt saa hadjin arvon ja käy kautta muhamettilaisen maailman muita arvokkaammasta miehestä.

Suurimmat kaikista pyhiinvaeltajamatkueista ovat ne kaksi, jotka lähtevät vuosittain toinen Damaskosta, toinen Kairosta — edellinen nykyisin rautatietä kulkien. Egyptin matkueeseen yhtyi ennen lähellä Akabaa Pohjois-Afrikan pyhiinvaeltajamatkue, joka nyt kulkee Suezin kanavan kautta. Damaskon matkueeseen keräytyy joukkoja Anatoliasta, Kurdistanista, Mesopotamiasta ja Syyriasta. Kolmas pienempi matkue lähtee Meshed Alista, Eufratin suupuolesta, ja siihen kuuluu etupäässä persialaisia, neljäs, johon kuuluu neekereitä, nubialaisia y.m., kulkee Kosseirista, Ylä-Egyptistä, Punaisen meren poikki Medinan satamaan Jamboon, viides, joka tuo väkeä Intiasta ja Malaijisaaristosta, nousee maihin Djiddassa; näiden lisäksi tulee vielä pyhiinvaeltajamatkueita Jemenistä ja Nedjdistä. Matkan vaikeudet olivat varsinkin ennen tautien, puutteen ja rosvojen vuoksi niin suuret, että joskus karavaani saattoi menettää kolmasosan jäsenistään matkalla.

Saavuttuaan kymmenisen kilometrin päähän Mekasta pyhiinvaeltajat rukouksien ja peseytymisen jälkeen riisuvat päältään tavalliset vaatteensa ja pukeutuvat kääreeseen, o n näimme Wallinin tekevän. Muuten vaatekappaletta ei ole lupa pitää, ei edes päähinettä eikä jalkineita. Partaa ei saa ajaa, ei kynsiä leikata, eikä päätään öljytä sillä ajalla, minkä menoa kestää. Tärkeimmät menoista ovat käynti Mekan pyhässä moskeassa, jonka keskellä Kaaba on, ja mustan kiven suuteleminen, ynnä Kaaban kiertäminen seitsemään kertaan, kolmasti juosten, neljästi hitaasti, Abrahamin kiven koskettaminen, Safan mäelle nouseminen ja juokseminen siltä Manvan mäelle seitsemän kertaa, juokseminen Arafatin mäelle, saarnan kuuleminen. Muzdalifassa, joka on Mekan ulkopuolella, pyhiinvaeltajan tulee viettää yksi yö, sitten Minan läheisessä laaksossa kivittää pirua ja toimittaa siellä uhri. Näiden menojen jälkeen pyhiinvaeltajat pukeutuvat tavallisiin vaatteihinsa, viettävät Mekassa vielä kolmisen päivää ja käyvät sitten Medinassa profeetan haudalla rukoilemassa.

Hedjasin eteläosissa, Asirissa ja Jemenin pohjoisosissa tutkimus on viime vuosikymmeninä sangen vähän edistynyt. Osaksi tähän on syynä Jemenin kahvin viljelyksen rappeutuminen; tuskin väestön omaa tarvetta maa enää tuottaa. Jaava on kilpailullaan tuhonnut Arabian kahvinviljelyksen. Turkkilaisten anastettua Jemenin ylämaan matkustaminen kuitenkin kävi jonkun verran turvallisemmaksi, etenkin kun arabialaiset siitä pitäen kävivät eurooppalaisia kohtaan suosiollisemmiksi, toivoen heistä apua turkkilaisia vastaan.

Halévy.

Sanasta, Jemenin pääkaupungista, joka on enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merestä, ylänkö verraten jyrkästi laskee itää kohti niille aroille, joiden keitaat olivat sabalaisten sivistyksen kantamaina. Näiden arojen eteläosassa on Jemenin Djauf, pohjoisosassa Nedjran, joka oli kristinuskon viimeinen tyyssija Arabiassa. Kun vanhain kirjoitusten tarve ensimmäisten löytöjen jälkeen kävi seemiläisten vanhan historian tutkimiselle yhä tärkeämmäksi, lähti Josef Halévy, nuori oppinut Ranskan juutalainen, v. 1869 Adenista näihin seutuihin pyrkimään, oppineeksi Jerusalemin rabbiksi pukeutuneena. Tämä valepuku suojeli hänen henkeänsä, vaikka saattoikin hänet kaikenlaisille nöyryytyksille alttiiksi. El Ghailin keitaassa hän löysi Meinin rauniot, otaksuen ne minalaisten vanhan pääkaupungin raunioiksi. Paljon vanhoja sabalaisiakin kirjoituksia hän täältä sai. Käytyään Kamnassa, roomalaisten Caminacumissa, ja Kharibab el Bedassa, Pliniuksen Mescassa, jonka luona roomalaiset Aelius Galluksen johdolla v. 24 e.Kr. voittivat sabalaisten sotajoukon, Halévy Ahkafin erämaan kulmitse matkusti Nedjraniin. Erämaan reunalla hän näki raunioita, mutta itää kohti levisivät rannattomat hieta-aavikot, jotka olivat beduiineille aivan tuntemattomat. Pohjoisella taivaanrannalla vihdoin kohosi näkyviin taaja palmumetsä ja kesäkuussa 1870 Halévy monien vaarain ja kärsimysten jälkeen saapui Nedjranin Makhlafiin, jossa juutalaiset erinomaisen innokkaasti ottivat hänet vastaan. Juutalaiset olivat tässä keitaassa suuressa suosiossa ja Halévy nautti siellä sen vuoksi vapautta ja lepoa. Hän tapasi Jemenissa paljon juutalaisia siirtokuntia (vert. I, s. 194); toisten luulon mukaan ne ovat siellä eläneet Salomon ajoista saakka. Makhlafista hän palasi Djaufiin läntisempää, vähemmän erämaanluontoista tietä, tavaten vadeissa raunioita, joista ei kenelläkään siihen saakka ollut aavistusta ja joita hänkään ei voinut tutkia, vaikkapa hänen otaksuttu pyhyytensä suojelikin häntä murhalta. El Ghailiin saavuttuaan hän matkusti sabalaisten muinoisen pääkaupungin Maribin ja sen kuulun padon raunioille, voimatta kuitenkaan saada siellä suuria aikaan, koska niillä seuduin oltiin erikoisen suvaitsemattomia juutalaisia kohtaan.

Glaser.

Halévyn työtä jatkoi samoilla seuduilla lähes parikymmentä vuotta myöhemmin itävaltalainen E. Glaser Turkin suojeluksen alaisena. Glaserin tieteellinen sato oli erinomaisen runsas. Sotaväen turvissa hän saattoi oleskella Maribissa kuukauden päivät, koota lähes neljäsataa kivikirjoitusta ja laatia seudusta ja sen muinaismuistoista kartan. Glaser olisi mielellään matkustanut täältä Hadramautiin, mutta siihen matkaan ei edes sulttaanin suojelus riittänyt. Vielä myöhemmin on kirjoitusvarastoa lisännyt rohkea italialainen kauppias Giuseppe Caprotti, jolla oli Sanassa veljensä keralla kauppaliike. Mutta epäilemättä näissä maissa vielä on muinaistutkimuksella paljon tehtävää, etenkin kun voidaan ryhtyä kaivauksiin.

Vuosikymmeniä kului, ennenkuin Wreden jälkeen kukaan pääsi uudelleen tunkeutumaan Hadramautin sisäosiin. Sitä myöten kuin rannikon sheikit joutuivat riippuvaisuussuhteeseen Englannista, saattoivat kuitenkin Adenin brittiläiset viranomaiset entistä paremmalla menestyksellä vaatia vapaata pääsyä sisämaahan. Siitä huolimattakin matka oli vaikea ja tilaisuus maantieteellisiin ja muinaistieteellisiin tutkimuksiin rajoitettu.

Hollantilainen Leo Hirsch, joka v. 1893 lähti Motallan sulttaanin suojeluksen turvissa ylämaahan, oli oppinut arabiankielen tuntija ja muinaistutkija. Löydettyään vadi Doanista vanhoja kirjoituksia ja raunioita hän kulki koillista suuntaa suureen Hadramautin laaksoon, jossa sheikki otti hänet ystävällisesti vastaan. Termissä, laakson vanhassa pääkaupungissa, lyhyen ajan oleskeltuaan, hänen kuitenkin täytyi kansan vihamielisyyden vuoksi palata rannikolle. Muutama kuukausi myöhemmin kulki samoja teitä englantilainen J. Theodore Bent vaimonsa kera, mukanaan muhametinuskoinen intialainen kartoittaja, joka laati vadi Hadramautista kartan. Useita himjarilaisia raunioita ja kirjoituksia nähtiin, mutta Hadramautin laaksossa kansa kuitenkin oli niin vihamielistä, että työ oli kesken jätettävä. Hadramautin ikivanhan maineen vuoksi nämä matkustajat olivat toivoneet tapaavansa siellä enemmänkin muinaismuistoja. Mahdollisesti tulevaisuudessa, asukkaitten vihamielisyyden taltuttua, tavataan enemmän. Vadin maantieteelliset ja sen monessa suhteessa alkuperäisen väestön yhteiskunnalliset olot tarjovat tuleville tutkijoille melkoisen paljon mielenkiintoa.

Vielä vähemmän kuin Hadramautia tunnetaan sen itäpuolisia rantamaita, Mahraa, Garaa ja Djenabaa. Nämä kansat ovat kaikki hyvin alkuperäisellä kehityskannalla eivätkä millään verukkeella laske eurooppalaisia maahansa. Ainakin Mahran asukkaat kuuluvat Arabian alkuväestöön, jonka semiläiset karkoittivat näille karuille aroille niemimaan paremmista osista. Mahralaisten kieli on vain pinnaltaan semiläistä, sen perusrakenne on vieras. Sitä ja kansaa itseänsä on tutkittu varsinkin Sokotran saarella, jonka Mahran sulttaani omistaa. Epäilemättä maa itse on Arabian asutuista osista huonoimpia, muutoin sen asukkaat tuskin olisivat saaneet sitäkään pitää.

Omanissa ovat jotkut matkustajat, etenkin englantilainen eversti Miles, jatkaneet Wellstedin tutkimuksia. Hän kävi varsinkin Bireiman keitaassa, se kun jäi Wellstediltä tutkimatta wahhabilaisten vuoksi, jotka siltä puolelta paraillaan etenivät Omanin takamaahan. Keidas on jotenkin suuri ja hedelmällinen. Sen eteläpuolellakin lienee melkoinen keidas, mutta sinne ei vielä kukaan ole tunkeutunut.

Bireiman länsipuolella on pitkä rannikkokaistale, joka vielä tänä päivänä on tuntematon; asukkaittensa, vaarallisten merirosvojen, vihamielisyyden vuoksi. Miles kuuli Bireimassa, että maa on aromaista, vettä verraten runsaasti, vaikka se oli jonkun verran suolahkoa. Tämä alue on tärkeä Arabian maantieteelle sen vuoksi, että siihen luultavasti päättyy vadi Jabrin, Nedjdin sisäosista tuleva melkoinen uoma, jonka yläosassa vanhain muhamettilaisten maantieteilijäin teosten mukaan on suuri, vaikka tuiki tuntematon keidas. Tässä keitaassa ei nykyään pitäisi olla vakinaisia asukkaita, koska se on kovin vilutautinen, mutta läheiset beduiiniheimot käyvät siellä taatelien poiminnan aikaan, ja he ovat siellä nähneet asuntojen raunioita ja sateiden jälkeen maanpinnalla rahoja.

El Hasa.

Paremmin tunnettu on Persian lahden lounaisrannikko, El Hasa, jonka turkkilaiset valloittivat voidakseen sieltä tarpeen tullen ahdistaa Nedjdiä. Tällä rannikolla on kaksi suurta keidasta, Hofuf ja Katif, pienempiä mainitsematta. Viidettäkymmentä vuotta kapteeni Sadlierin käynnin jälkeen oleskeli näillä seuduin kuulu Palgrave, jonka matkoista saamme tuonnempana kertoa enemmän. Hänen havaintojensa mukaan näiden keitaiden asukkaat olivat sula vastakohta lähimmille naapureilleen, Nedjdin puritaaneille, sillä heidän kesken elämän nautinnot olivat sen paras tarkoitus ja sisällys.

Näiden keitaiden luoteispuolella merenrannikko jälleen on karua, vedetöntä aroa, sateetonta ja arvotonta. Mutta Persian lahden luoteiskulmassa tapaamme syvän ja suojaisen merenlahden, jonka pohjaan sisämaasta laskee iso uoma, tarjoten riittävästi vettä asutuksille ja viljelyksille, niin että lahden eteläpuolelle on voinut syntyä pieni kaupunki. Tämä lahti on tuo Kuveit, josta aikoinaan niin paljon puhuttiin, se kun saavutti erinomaisen suuren kansainvälisen merkityksen. Satama kuului Turkin alueihin. Saksa aikoi johtaa siihen suuren Bagdadin radan pään, Englanti taas kaikin voimin tätä vastusti peläten siitä koituvan vaaroja Intialle. Kuveitin lahteen päättyvä vadi on Arabian merkillisin. Se nimittäin tuo mereen koko Sisä-Arabian vesistöjärjestelmän länsirannikon vuoristoylängöiltä saakka. Kartoissa sen nimi on »Vadi Rummah». Vettä siinä on vain suurimpien rankkasateiden jälkeen, mutta kaivamalla sitä saa helposti vuoden umpeensa. Ellei Arabia olisi niin kuiva maa, olisi tämä vadi sen suurin joki, milt'ei verrattava niihin kaksoisvirtoihin, jotka lyhyen matkan päässä Kuveitista purkavat Persian lahteen lietteiset vetensä. Epäilemättä se kerran on ollut suuri joki.

Palgrave.

Palaamme nyt takaisin niihin seutuihin, joiden tutkiminen on Wallinin kuolematon ansio. Jos kuulu kansalaisemme olisi voinut julkaista täydellisemmän ja laajemmalle leviävän matkakertomuksen, ei hänen ehkä olisi tarvinnut niin kauan odottaa seuraajaansa. Toistakymmentä vuotta kului, ennenkuin seuraava länsieurooppalainen matkustaja uskalsi tunkeutua Arabian sisäosiin, tällä kertaa syyrialaisen lääkärin pukimessa, vaikka hän todellisuudessa oli jesuiittain veljeskunnan jäsen. Tämä mies oli Englannin juutalainen William Gifford Palgrave. Mitkä Palgraven matkan varsinaiset tarkoitukset olivat, sitä ei vielä tänä päivänäkään varmaan tiedetä, mutta varat hänelle hankki Ranskan keisari ja todennäköistä sen vuoksi on, että hän vakoili Arabiaa Ranskan hyväksi. Maan asukkaitten kanssa hän sai toimeen sangen hyvät suhteet ja liikkui varsinkin Shammarissa varsin vapaasti.

Palgrave lähti v. 1862 matkaan Damaskosta, jonka ranskalaisesta jesuiittakolleegiosta muuan kääntynyt syyrialainen lähti hänen toverikseen. Gazan kautta Maaniin, Kuolleen meren kaakkoispuolelle, matkattuaan molemmat »lääkärit», — se- oli heidän julkinen ammattinsa — kulkivat Djaufiin, joka Palgraven mielestä oli paljon suurempi ja varakkaampi keidas kuin Wallin mainitsee. Palgrave epäilemättä liioitteli tässä, kuten enimmäkseen kaikessa muussakin; myöhemmät matkustajat ovat kannattaneet Wallinin käsitystä. Nefudin erämaastakin hän julkaisi hyvin liioitellun kuvauksen, tuoden samalla kuitenkin ensimmäisen tiedon sen omituisista hevosenkengän muotoisista rotkoista, jotka ovat tämän erämaan vaikeimmin selitettävä luonnepiirre. Viivyttyään jonkun aikaa Hailissa Palgrave matkusti kaakkoa kohti Bereidaan, tullen nyt seutuihin, joista ei ennen eikä jälkeen ole saatu sanottavasti tietoja. Sedeirin maakunnassa tavattiin laihoja aroja ja jyrkkäsivuisia laaksoja, joiden pohjalla oli vettä, viljelyksiä ja kyliä. Asukkaat olivat näissä seuduissa kohteliaita ja vieraanvaraisia, ja uutteria maanviljelijöitä. Sieltä Palgrave persialaisten keralla, joihin hän oli liittynyt, matkusti Riadiin, wahhabilaisten pääkaupunkiin, jossa vähän ennen häntä joku nimetön eurooppalainen, kuten kerrottiin, oli vakoojana surmattu.

»Edessämme oli», kuvaa Palgrave Riadia, »avara avoin laakso, laakson etuosassa, aivan sen soramäen alla, jolla seisoimme, oli Riad laajana ja nelikulmaisena korkeine tornineen ja vankkoine muurineen, kattoineen ja pengermineen, erillään muista Feisalin kuninkaallisen linnan laaja ja uhkaava, vaikka epäsäännöllinen rykelmä, sen vieressä oli yhtä näkyisä vanha palatsi, jossa asusti hänen vanhin poikansa Abd Allah asusti. Joka puolella oli lakeudella kolmea mailia laajalta, ja varsinkin länsi- ja eteläpuolella, kokonainen meri palmupuita, puistojen lomassa vihantia kenttiä ja hyvin kasteltuja puutarhoja… Etelää kohti laakso aukeni Jemamen laajoja ja vielä hedelmällisempiä lakeuksia kohti, jossa Manuhan kaupunki melkein vetää Riadille itselleen vertoja. Yhä kauempana taustassa näkyi sinivuoria, Jemamahin rosoisia selänteitä.»

Palgrave viipyi Riadissa viisikymmentä päivää ja seudun tuntemattomuuden vuoksi kokosi siitä tarkempia tietoja, kuin hänen tapansa yleensä oli. Maantiede hyötyi varsinkin hänen käynnistään El Aflaj keitaassa, joka on Riadista lounaaseen kuulussa Wadi Dauasirissa, joka on Arabian tärkeimpiä uomia, aivan Jemenin rajoilta alkava. Riadiin palattuaan hän alkoi joutua yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, häntä kun ruvettiin epäilemään vakoilusta. Lopulta hänen täytyi toverinsa keralla kiiruumman kautta paeta, ja erään paikkakuntalaisen suosiollisella avulla pako onnistuikin. Mantuhan ja Jemamen kautta matkustaen Palgrave saapui Hofufiin ja matkusti sieltä Bahreinin ja Omanin kautta Eurooppaan.

Palgraven matkakertomus herätti seikkailuittensa ja tyylikkäitten kuvaustensa kautta hyvin suurta huomiota, vaikka tieteellinen maailma ottikin sen epäilyksin vastaan. Vahvimpana puolena hänen matkakertomuksessaan ovat yhteiskunnalliset, varsinkin kaupunki-yhteiskunnalliset havainnot.

Palgrave aikoi palata Arabiaan takaisin, mutta siitä ei tullut mitään. Heti Eurooppaan tultuaan hän luopui jesuiittain veljeskunnasta ja katolisesta uskostakin ja palveli loppuikänsä englantilaisena diplomaattina varsinkin itämailla.

Doughty.

Palgraven jälkeen on Sisä-Arabiam tutkijoista mainittava ennen muita englantilainen Charles Montague Doughty, joka v. 1875 alkoi seikkailurikkaat matkansa, tutustuen varsinkin vaeltavien beduiinien elämään. Saavuttuaan Jordanin taitse Maaniin Doughty kuuli paljon puhuttavan Medain Saliehin eli Hedjrin, Ptolemaioon Hegran, vanhoista muistomerkeistä ja lähti sinne pyhiinvaeltajien keralla, koska paikka oli suuren karavaanireitin varrella. Vaikka Doughty matkusti kristittynä, pääsi hän kuitenkin määräpaikkaansa ja löysi muistomerkit. Ne ovat kristillisen ajanlaskun ensi ajoilta, nabatalaisia kalliohautoja, samoin kuin Petrankin. Useita nabatalaisia ja himjarilaisia kirjoituksiakin hän sai kopioiduksi.

Melkein rahatta, lääkärin tointa harjoittaen kuten Wallin ja Palgravekin, Doughty sitten lähti matkaansa jatkamaan, päämääränään Kheibar keidas, jossa piti olla vanha juutalainen siirtokunta. Kun sinne kuitenkin oli mahdoton päästä, täytyi hänen kulkea kiertoteitä. Hän löysi näillä retkillään »Teiman kiven», joka vanhoine aramealaisine kirjoituksineen on Arabian suuriarvoisimpia muinaismuistoja, ja hänen osoitustensa mukaan Huber myöhemmin kävi sen talteen korjaamassa.

Doughty kierteli sitten, kunnes saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, oleskeli siellä siedettynä, vaikk'ei tervetulleenakaan vieraana, ja kulki vihdoin laavakenttien poikki Kheibariin, joka siihen aikaan oli turkkilaisten hallussa. Kheibar on jotenkin vetevä, mutta tavattoman karujen laava-ympäristöjensä vuoksi kartettu ja nykyään melkein kokonaan neekeriorjien ja abessiinialaisten jälkeläisten asuma. Juutalaiset sieltä ovat jo ainakin pari vuosisataa olleet sukupuuttoon kuolleina, vaikka paikkaa Vartheman aikana vielä sanottiin »juutalaisten vuoreksi». Ennen Doughtya oli vain italialainen Guarmani käynyt tässä keitaassa. Doughty otettiin siellä vangiksi ja sai kokea ylenmäärin kurjuutta, olipa vähällä henkensäkin menettää neekerimaaherran vimman vuoksi. Kheibarin läheisestä laavakentästä hän löysi suuren Vadi Rumman lähteet. Päästyään kolmisen kuukauden kuluttua lähtemään Doughtyn jälleen täytyi palata Hailiin, josta hänet, emirin poissa ollessa, häpeällisesti karkoitettiin. Paljon kurjuutta kärsittyään Shammarin aroilla hän pääsi Kasimin Bereidaan, mutta ajettiin pois sieltäkin, ja vasta läheisessä Aneizassa hän sai osakseen parempaa kohtelua. Valistuneet kauppiaat häntä suojelivat, ja vaikka hän olikin suuressa vaarassa, säilyi hän kuitenkin, kunnes vuotuinen »voikaravaani» lähti Mekkaan. Karavaanitie kulkee vähitellen kohoavaa maata, joka kuivuudestaan huolimatta tuottaa siksi paljon kasvullisuutta, että kaksi Arabian suurimmista beduiiniheimoista, Harb ja Ateiba, löytävät näiltä aroilta laidunta suurille karjoilleen. Viimeisessä seisauspaikassa ennen pyhää kaupunkia »natsarealainen» kuitenkin otettiin kiinni, ryöstettiin ja piestiin, olipa vähällä tulla murhatuksikin, mutta onneksi hän sai annetuksi tilastaan tiedon Taifin ruhtinaalle. Tämä vallanpitäjä, joka kävi suurta kauppaa Intiaan ja sitä paitsi muisti, kuinka ankarasti kristittyjen murha Djiddassa oli kostettu, pelasti hänet, vaatetti ja ruokki hänet, hankki hänelle takaisin ryöstetyn omaisuuden ja lähetti hänet turvallisen saattojoukon keralla Djiddaan, josta hän pääsi kotimaahansa palaamaan.

Ei kenkään ole Arabian maahan ja kansaan tutustunut niin perin pohjin kuin Doughty, ja kun hän lisäksi oli etevä kirjailija, saattoi hän mitä kaunopuheliaimmin kertoakin, mitä oli nähnyt.

Huber ja Euting.

Elsassilainen luonnontutkija Charles Huber matkusti alkupuolella vuotta 1878 Syyriasta Hailiin, jossa uusi emiri Muhammed otti hänet suosiollisesti vastaan. Nähtyään matkalla useita vanhoja kivikirjoituksia hän v. 1883 uudelle retkelle lähtiessään hankki matkatoverikseen. Strassburgin yliopiston opettajan, etevän seemiläisten kielten tutkijan Julius Eutingin. Hailiin saavuttuaan molemmat matkustajat kulkivat Teimaan, jossa Huber oli jo ensi matkallaan käynyt, kopioiden alkua sen kivikirjoituksestakin. Kivi oli otettu pois alkuperäisestä paikastaan ja muurattu suuren lähteen ympärysmuuriin, mutta Huber osti ja irroitti sen. Euting kopioi sen ja molemmatkin ottivat siitä paperipainalmukset, jonka jälkeen se kameelin selässä lähetettiin Mailiin. Huber ja Euting erosivat Teiman eteläpuolella. Euting tappoi kaksi beduiinia, jotka aikoivat hänet ryöstää ja vältti töin tuskin heidän heimonsa verikoston, pelastuen Jerusalemiin. Huber palasi Hailiin ja matkusti sieltä Djiddaan lähettääkseen paperipainalmuksensa Eurooppaan, mutta aikoessaan palata takaisin hän erämaassa murhattiin. Murha ehkä oli Ateiba heimon verikosto.

Hailiin jäänyt kivi joutui kansainvälisen kiistan esineeksi, Euting kun vaati sitä Berliiniin, ranskalaiset taas Pariisiin, koska Huberin ansiot sen löytämisestä olivat suuremmat. Pariisiin se vihdoin joutuikin ja kuuluu nyt Louvren arvokkaimpiin muinaisesineihin.

Teiman kivi lienee seitsemänneltä vuosisadalta e.Kr. Sen syrjään on kuvattu jumala Salm, yläpuolelle siivekäs assyrialainen auringonkuva. Jumalan kuvan alla on hänen pappinsa (Salmoksin) kuva ja nimikirjoitus. Arameankielinen kirjoitus sisältää kirouksen kaikkia niitä vastaan, jotka hävittävät mainitun jumalan temppelin, ilmoituksen temppelille maksettavan veron suuruudesta sekä vakuutuksen, jonka mukaan pappius on ainiaan pysyvä kiven pystyttäjän suvussa.

Bluntit.

Muutama kuukausi sen jälkeen kuin Huber lähti ensi matkalleen, kulki Nefudin poikki kaksi jalosukuista englantilaista, diplomaatti ja runoilija Wilfrid Scawen Blunt ja hänen vaimonsa, runoilija Byronin tyttären tytär. Kumpikin oli erämaan heimoihin ja elämänlaatuun tutustunut Syyrian erämaassa ja Mesopotamian aroilla, ja näiden suhteitten turvissa he v. 1879 saapuivat Djaufiin, josta Blunt kosi nuorta neitosta Tadmorissa olevalle veriveljelleen. Djaufista Blunt vaimonsa keralla jatkoi matkaa Hailiin, kansallisuuttaan vähääkään salaamatta. Emiri otti ylhäiset kristityt vieraansa vastaan niin kohteliaasti kuin hän maanmiehiään loukkaamatta uskalsi — kuulumatonta oli, että kristitty nainen uskalsi tunkeutua muhammettilaisuuden kantamaahan — ja molemmat englantilaiset pääsivät onnellisesti palaamaan persialaisten pyhiinvaeltajien kanssa Kerbelaan ja Bagdadiin. Vaikk'ei Bluntien matkan tarkoitus ollutkaan tieteellinen, on heidän julkaisemansa matkakertomus kuitenkin tärkeä lähde Arabian sisäosien tuntemiselle.

Saksalainen seikkailija, paroni E. Nolde, kävi Hailissa v. 1893, vähän sen jälkeen kuin emiri oli Riadin ja Kasimin voitettuaan alistanut koko Nedjdin valtansa alle.

Guarmani.

Pohjoisen Nedjdin kävijöistä on vielä mainittava italialainen Carlo Guarmani, joka v. 1864 lähti sinne hevosia ostamaan Italian ja Ranskan hallitsijoille. Ollen vanhastaan hyvä tuttu Nefudin beduiinien kanssa hän nopeaan matkusti Teimaan, pukeutui siellä turkkilaiseksi, esiintyen muka Damaskon maaherran tallimestarina, ja saattoi siten jatkaa matkaansa siedettynä, vaikk'ei suinkaan suosittuna vieraana. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Kheibarissa. Tämän keitaan väestö hänestä oli mustaa kuin sydän-Sudanin. Kun siellä ei kuitenkaan ollut hevosia, lähti hän arojen poikki Kasimiin, joutui kuitenkin välillä wahhabilaisten vangiksi »turkkilaisena vakoojana» ja lähetettiin Aneizaan, josta hän pääsi jatkamaan matkaansa Shammarin pääkaupunkiin. Hailin emiri otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja salli hänen kulkea ristiin rastiin maansa kaikki keitaat hevosia ostamassa. Hänen matkakertomuksensa täydentää siten erittäin oleellisesti Wallinin ja Palgraven havaintoja, jotka enimmäkseen rajoittuvat kaupunkeihin. Guarmanin menestys oli sitä huomattavampi, kun muuan muhamettilaisena esiintyvä Persian juutalainen, joka oli tullut Persian shahille hevosia ostamaan, oli vähän ennen Shammarissa murhattu. Saatuaan hevosensa kokoon »turkkilainen» lähti paluumatkalle, kulki nopeaan Nefudin poikki ja toi kun toikin saaliinsa molemmille odottaville hallitsijoille. Maantieteilijöille hän toi suuren joukon kompassimääräyksiä, joiden kautta Shammarin vuorijonojen suunnat vihdoinkin voitiin tyydyttävästi karttoihin piirtää.

Pelly.

Tietomme Nedjdin eteläpuoliskosta perustuvat yhä vieläkin melkein yksinomaan Sadlierin ja Palgraven näkemyksiin, ainoastaan yksi eurooppalainen on viimeksimainitun jälkeen uskaltanut tunkeutua wahhabilaisten päämaahan, englantilainen diplomaatti, eversti Lewis Pelly, jonka valvonnan alaisena Persian lahti oli 1860-luvun alussa. Wahhabilaisten emiri ei tosin halunnut ottaa häntä vastaan, hän kun oli Englannille vihoissaan Persian lahden Arabian puolisen rannikon rosvopäälliköiden kurittamisesta, joita emiri piti omina alamaisinaan, mutta lopulta hän kuitenkin suostui, vaikk'ei luvannutkaan hänelle suojelusjoukkoa.

Pelly lähti pienen joukon keralla matkaan Kuveitista helmikuussa 1865. Ensimmäisenä kymmenenä päivänä matka kulki niin kuivan aron halki, että kameeleja vain yhden kerran voitiin juottaa. Wubran sadalta lähteeltä Pelly kulki suoraan erämaan poikki Ormah-lähteille, jotka olivat Djebdel Tucikin juurella. Sieltä Riadiin hän matkusti niemen kiertäen, tutkiakseen erästä muinaismuistoa, kivipatsasta, jossa oli vakuutettu olevan kirjoituksia. Kirjoituksia siinä ei kuitenkaan ollut, se luultavasti oli verraten myöhäinen, muhameettilaisuuden alkuajoilta.

Feisal emiri oli jo vanha ja juonivan vanhimman poikansa vaikutuksen alainen, eikä eversti Pellyn matka sen vuoksi johtanut mihinkään diplomaattisiin tuloksiin. Emiri tosin kehoitti häntä käymään Jemamessa karjojaan katsomassa, mutta peläten hänen hovissaan vallitsevia juonia Pelly kiiruumman kautta palasi takaisin, saatuaan erään salubi-beduiinin oppaakseen. Tällä heimolla on Arabiassa omituinen asema. Se asuu erämaassa hajallaan ja on erittäin taitava strutseja ja gaselleja pyydystämään. Oikeat arabialaiset halveksivat salubeja kuin halvempaa rotua, ylläpitäen heidän kanssaan siitä huolimatta ystävällisiä välejä. Salubit tekevät heille palkkalaisina työtä, saaden palkkansa luonnontuotteina. Näin he ilman maanviljelystä ja karjanhoitoa saavat toimeentulonsa. Nimestä — salub merkitsee ristiä — on otaksuttu heidän olevan muinaisia kristittyjä. Opas johti retkikunnan vähän kuljettua hyvin kuivaa reittiä Persian lahden rannalle.

Arabian maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.

»Maa, jonka rakenne ja ilmasto ovat niin kauttaaltaan samanlaiset kuin Arabian niemimaan, ei voi säilyttää maantieteellisiä salaisuuksia muuta kuin suunnattomien, kenenkään käymättömien alueiden sydämessä.»

Nefudissa tosin on vielä tavattoman laajoja tuntemattomia aloja, mutta koska tutkijat ovat kulkeneet erämaan sekä päitse että poikki, niin voimme luottaa siihen, että meillä alueen yleisestä luonteesta on oikeat tiedot. Sama pitää paikkansa niistä muistakin osista, missä matkustajia on käynyt. Ja voimme lisäksi lausua senkin otaksuman, etteivät nekään Arabian osat, joissa ei kukaan eurooppalainen vielä ole käynyt — niihin kuuluu toinen puoli niemimaasta — sisältäne aivan suuria maantieteellisiä yllätyksiä. Tosin ei sisämaasta ole tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä kuin joku ainoa, mutta siitä huolimatta voimme matkustajain kertomuksista saada jotakuinkin tyydyttävän kokonaiskuvan tästä vanhasta, mielenkiintoisesta maasta.

Arabian niemimaa on kauttaaltaan ylänköä, joka lännestä ja etelästä verkalleen kallistuu pohjoista ja itää kohti. Punaista merta ja Intian merta kohti ylängön reuna suistuu jyrkkään, ja kun se on, varsinkin Jemenissä, sillä puolella vallitsevien monsuunisateitten murtama, niin on se tältä puolelta nähden kuin mahtava vuorijono. Sisämaan puolelle ylänkö alussa viettää jyrkemmin, koska kuluttavat voimat ovat alussa uurtaneet rinnettä suuremmalla voimalla kuin alempana, johon ylhäältä päin kulkeneet maahiukkaset ovat kerääntyneet. Monessa kohdassa, varsinkin Hedjasissa, on ylängön länsireunalla laajoja laavakenttiä, jotka ovat suojelleet allaan olevia hietakivikerroksia ja muutoinkin jääneet koholle, koska laavakentät paljon paremmin kestävät tuulen, lämmön vaihteluiden ja juoksevan veden kulutusta kuin hietakivi. Kun ylängön pintakerrokset enimmäkseen ovat hietakiveä, niin tapaa kaikkialla Arabiassa suuria ja pieniä hietakenttiä. Hedjasin ja Shammarin uudet ja vanhat purkautuneet kallioiset ovat suojelleet niemimaan keskiosia ylenmäärin hiekoittumasta, ja sateen riittämättömyydestä huolimatta nämä osat sen vuoksi ovat aroa. Mutta sekä pohjois- että varsinkin eteläpuolella hiekka on vallannut äärettömän laajalta alaa, peittäen maan kaikki pintamuodot syvälle allensa. Juokseva vesi hautaantuu hiekan alle, joten vakinaiset asumukset ovat mahdolliset vain semmoisissa paikoissa, missä joku suojus on pysyttänyt kalkkikalliopohjan hiekasta paljaana, kuten Djubben ja Teiman keitaissa. Shammarin molemmat vuoret kokoavat jonkun verran sadetta, ja siitäkin syystä Nedjd on verraten luonnon suosima ja sinne, kauas kuivan niemimaan sisäosiin, on voinut syntyä kaupunkeja ja viljelyksiä. Vaikkei juoksevia jokia olekaan muuta kuin rankimpien sateiden jälkeen, on Sisä-Arabialla kuitenkin täydelleen kehittyneet laaksohaarautumansa, jotka jokihaarautumain lakeja seuraten juoksevat toisiinsa ja alenemistaan alenevat suupuoleen, kunnes suuren päälaakson kautta päättyvät Persian lahteen. Vadi Rumma kokoaa suurimman osan Sisä-Arabian laaksojärjestelmästä, yhdyttäen sen Kuweitissa mereen. Etelämpänä luultavasti laskee toinen samanlainen poikki niemimaan ulottuva laaksojärjestelmä Persian lahteen. Siitä ei kuitenkaan tunneta kuin yläosa. Nämä uomahaarautumat ovat Sisä-Arabian viljelyksen pohja ja perustus, sillä vaikk'ei niissä olekaan pinnalla vettä, saa sitä kuitenkin helposti kaivamalla. Kaikki viljelykset ovat keinotekoisesti kasteltavat.

Etelä-Nedjdilläkin on, samoin kuin Shammarilla, pari omaa vuorijonoa, Ared ja Tveik, jotka pakottavat pilvet luovuttamaan rinteilleen sadetta, ja kun siellä lisäksi on runsaasti pohjavettä, niin ovat sen maakunnat, Riad etupäässä, verraten hyvin viljellyt ja väkirikkaat. Muutoin pohjoisen ja eteläisen hieta-aavikon välinen maa on aaltoilevaa aroa, jolla karjanhoito on ainoa mahdollinen elinkeino. Varhain keväällä ja yleiseen sateiden jälkeen varsinaisilla hieta-aavikoillakin kasvaa ruohoa ja Huber näki pahamaineisen Nefudinkin niin vihantana, ettei hän ollut silmiään uskoa. Tämä ruohonkasvu lakastuu kuitenkin pian ja silloin beduiinien on ajettava karjansa varsinaisille aroille. Keski-Arabia on beduiinien varsinainen koti. Niemimaan itärantue on enimmäkseen erämaata tai vedetöntä aroa, El Hasan suuria keitaita lukuunottamatta. Punaisen meren puolessa on ylängön jyrkän reunan ja meren välissä tuo kuuma ja kuiva rantalakea, Tihamma, jonka tutkimisen kautta Niebuhr-Forskålin retkikunta saavutti pysyvän maineen.

Vanhalla ajalla koko niemimaa oli tunnettu »Arabia felixin» mainesanalla, vasta keskiajalla tämä nimitys rajoitettiin Jemeniin, jota mekin olemme oppineet ajattelemaan »Onnellisesta Arabiasta» puhuttaessa. Jemen tosiaan mahtavine vuorineen ja runsaine sateineen onkin — Omanin ohella — ainoa Arabian osa, jossa on alati juoksevia jokia. Se oli sen vuoksi Vanhan ajan kukoistavimpien valtakuntienkin kantamaa, sieltä ovat löytyneet runsaimmat muinaisjäännökset. Täällä nykyäänkin tavataan taajin asutus ja suurimmat kaupungit, eikä maanviljelys ole yksinomaan riippuvainen keinotekoisesta kastelusta. Omanin niemimaa, jonka matala kaula yhdistää muuhun Arabiaan, on vieras sen yleiselle rakenteelle, samoin kuin se, ylipääsemättömän erämaan siitä erottamana, on pysynyt sen vaiheillekin suuressa määrin vieraana.

Yleensä eurooppalaiset matkustajat huomasivat Arabian sisäosat viljavammiksi ja asutummiksi kuin he olivat odottaneet. Mutta kameeli on siitä huolimatta kaikkialla Arabiassa tärkein kulkuneuvo. Ilman sitä olisi elämä siellä mahdotonta. Keväällä, jolloin erämaassakin on runsaasti ruohoa, beduiinit tekevät leirinsä kauas kaikista vesipaikoista ja elävät viikkomääriä vain kameelinmaidolla. Kuumillakaan ilmoilla kameelia ei tarvitse juottaa kuin joka kolmas taikka neljäs päivä, kylmillä säiliä, missä on riittävästi vihantaa rehua, kameelit voivat olla juomatta viisikolmatta päivää ja enemmänkin. Hyvä ratsukameeli voi viikon päivät kiidättää omistajaansa 150 kilometriä päivässä. Paroni Nolde kertoo kerran kulkeneensa 100 kilometriä seitsemässä tunnissa. Puhdasrotuisia ratsukameeleja ei ole muualla kuin Sisä-Arabiassa. Hevosella ei beduiinin taloudessa ole niin tärkeätä osaa kuin yleensä luullaan. Nedjdissä vain etevimmillä sheikeillä on hevosia, koska Nefudissa on niukasti vettä. Ne saavat kulkea erämaassa valloillaan ja itse etsiä laitumensa. Kun aiotaan lähteä jonnekin ryöstöretkelle, kootaan hevoset ja niille annetaan viikon tai pari viljaa. Täten hoidettuina ne ovat ihmeteltävän kestävät, ne voivat juosta kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa kahdeksan tai kymmenen päivää yhteen mittaan. Tavallisesti niillä kuitenkin ratsastetaan vain hyökkäyksen aikana ja takaa-ajettaessa. Hevosten vesi ja rehu kuljetetaan kameeleilla. Suurin osa hevosista, joita ulkomaalle viedään, kasvatetaan Pohjois-Arabian erämaissa ja Mesopotamiassa, jonne jo monta miespolvea takaperin muutti Aneiseh ja Shammar heimoja, vieden mukanaan Nedjdin hevosrodun. Ko'on ja ulkomuodon puolesta nämä pohjoisien erämaiden hevoset ovat varsinaisia nedjdiläisiä jalommat, mutta viimeksi mainitut ovat kestävämmät. Hevoset viedään etupäässä Kuweitin satamaan. Oivallisia aaseja on kaikkialla Arabiassa, niillä matkaavat etupäässä varakkaat kaupunkilaiset. Sarvikarjaa ei ole muualla kuin asutuimmilla seuduilla. Arabian päärikkautena ovat lammaslaumat ja vuohet. Kuumalla ajalla niitä juotetaan joka toinen päivä, mutta keväällä, jolloin aroilla on runsaasti mehukkaita ruohoja, ne käyvät viikkoja juomatta. Lampaat ja vuohet lypsetään joka ilta, vaimot toimittaen lypsyn. Kameelien lypsäminen on miesten tehtävä. Maito tehdään joko voiksi tai juustoksi. Villasta naiset kutovat ryijyjä ja telttakangasta.

Samoin kuin Arabian tutkimuksen aamunkoitossa, samoin on yhä vieläkin muinaistieteellinen puoli niemimaan suurin viehätys ja sillä alalla ovat suurimmat tulokset saavutettavissa. Arabialainen perimätieto oli viimeisiin aikoihin saakka melkein ainoa lähde niemimaan Muhammedia vanhemman historian tuntemiselle. »Vanhan testamentin viittaukset olivat hämärät», lausuu Thatcher, »vähän valoa loivat klassillisen ajan kertomukset Aelius Galliuksen sotaretkestä v. 26 e.Kr. sen ajan Arabian⁻oloihin ja vielä vähemmän ne valaisivat sen menneisyyttä. Kreikkalaiset kirjailijat Theofrastoksesta, joka eli neljännellä vuosisadalla e.Kr., aina Ptolemaiokseen, joka kirjoitteli toisella vuosisadalla j.Kr., mainitsevat monta arabialaista henkilön ja paikan nimeä, mutta tietävät sangen vähän heidän historiastaan, ja tämäkin vähä oli senlaatuista, ettei sitä voitu muihin tietoihin verrata. Sama koskee niitä tietoja, joita Plinius antaa luonnonhistoriassaan. 19:llä vuosisadalla Assyrian taulukirjoitusten löytö ja selitys loi hiukkasen valoa Arabian ja Assyrian suhteihin alkaen kahdeksannesta vuosisadasta ennen ajanlaskumme alkua. Mutta suurimman lisän Arabian varhaisen historian tuntemiseen ovat tuoneet ne monilukuiset vanhat arabialaiset kirjoitukset, joita on kerätty ja selitetty. Ne ovat ensinnäkin osoittaneet Arabiassa olleen korkean sivistyksen lähes tuhannen vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ehkä jo ennenkin, ja samalla ne ovat antaneet uutta virikettä Assyrian kivikirjoitusten, vanhan testamentin ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajain tutkimiseen ja arvostelemiseen.» Kun vanhimmat Arabian kirjoituksista ovat päiväämättömiä ja enimmäkseen sisältävät vain jumalain ja hallitsijani nimiä tai taloudellisia ja uskonnollisia asioita, ja kun lisäksi kokoelmat vielä ovat hyvin epätäydelliset, niin on niiden johdosta paljon väitelty oppineiden kesken. Siitä huolimatta on kuitenkin voitu hahmoitella Arabian vanhan historian pääpiirteet.

Kaikki tutkijat ovat yksimieliset siitä, että Arabian kivikirjoitukset ulottuvat ainakin yhdeksänteen vuosisataan e.Kr., toisten luulon mukaan vanhimmat ovat jopa kuudenneltatoista vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua. Näiden vuosisatain kuluessa on Arabiassa ollut ainakin neljä sivistynyttä kuningaskuntaa, minalaisten, sabalaisten, Hadramautin ja Katabanian. Molemmista viimeksi mainituista tiedetään vähän. Hadramautissa hallitsi kuninkaita minalaisten ajoista aina vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin Etiooppia sen valloitti. Katabanian valtakunnan rajoja ei tiedetä, mutta sillä on omat kirjoituksensa.

Saban kuningaskunnasta oppineet ovat jotenkin yksimielisiä. Kirjoitukset ulottuvat ainakin vuoteen 800 e.Kr., ehkä aikaisempiinkin aikoihin, ja sama pitää valtakunnasta itsestäänkin paikkansa. Kuningasten kirjassa kerrotaan, että sabalaisten kuningatar kävi Salomonin vieraana (v:n 950 vaiheilla e.Kr.); sabalaisissa kirjoituksissa ei kuitenkaan mainita naishallitsijaa, johon tämä tieto sopisi. Assyrialaisissa kirjoituksissa mainitaan muuan Saban kuningas Sargonin veronalaisena v. 715 e.Kr. Siihen aikaan sabalaisten valtakunta näyttää sijainneen Pohjois-Arabiassa, ellei heillä siellä ollut vain siirtokunta. Sabalaisten vanhin pääkaupunki oli Sirvah, tämän jälkeen Marib, jonka rauniot on löydetty Jemenin sisäosista. V:n 115 vaiheilla e.Kr. himjarilaiset valloittivat Saban, perimätiedon mukaan siitä syystä, että Maribin suuri pato oli murtunut ja maa sen kautta kuivunut. Luultavaa kuitenkin on, että syynä Maribin hylkäämiseen ja sabalaisten vallan rappeutumiseen oli maan vähitellen tapahtunut kuivuminen. Himjarilais-vallan pääkaupunki oli Sana.

Minalaisen valtakunnan kantamaa oli Etelä-Arabian Djauf, joka on Nedjranin ja Maribin välimailla. Tärkeimmät kaupungit olivat Kaman ja Mein. Kirjoituksista tunnetaan noin viidenkolmatta kuninkaan nimet. Jotkut luulevat minalaisvaltakunnan syntyneen jo v:n 1500 vaiheilla e.Kr., toiset taas, että se oli samanaikainen sabalaisvaltakunnan kanssa.

Himjarilaisvaltakunnan aikana Aelius Gallius teki sotaretkensä, joka oppaiden petollisuuden kautta sai niin huonon päätöksen. Roomalaiset eivät sen koommin yrittäneet saada Lounais-Arabiaa valtansa alle, mutta abessinialaiset, jotka alkuaan olivat arabialaista juurta, kukistivat himjarilaisen kuningaskunnan v:n 300 vaiheilla j.Kr. Himjarilaiset eli homeriitit kuitenkin, juutalaiseen uskoon käännyttyään, perustivat juutalais-sabalaisen kuningaskunnan, joka alkoi ankaran taistelun abessinialaisia ja samalla kristinuskoa vastaan (vert. I, s. 194). Arabian kristityt joutuivat silloin juutalaisten puolelta ankaran vainon alaisiksi. Abessinialaiset kuitenkin pääsivät taistelussa voitolle, kunnes persialaiset kuudennen vuosisadan jälkipuoliskolla, kristittyjen vastustajain maahan kutsumina, valloittivat Jemenin. Seuraavalla vuosisadalla Muhammed perusti uskontonsa, yhdisti Arabian ja laski arabialaisen maailman valtakunnan perustuksen.

Arabiassa on huomattavana merkkejä maan verkallisesta kuivumisesta historiallisella ajalla, kuten yllä huomautimme, ja tämän mukaan ehkä vielä voidaan odottaa yllättäviä muinaislöytöjä niistä niemimaan osista, jotka vielä ovat kokonaan tutkimattomia. Keskiajan arabialaiset kirjailijat mainitsevat keitaita, jotka sen jälkeen ovat näköpiiristämme kadonneet, ja perimätietojen ja kulkupuheiden mukaan ei suunnattoman Roba el Khalinkaan pitäisi olla kauttaaltaan niin hirmuista erämaata kuin sen nähdyt reunat. Muin muinaisten sivistyskansain mahtiaikoina se ehkä oli sitä vielä vähemmin. Ilmakulkuneuvojen kehityttyä sen täytyy salaisuutensa luovuttaa utelevalle tieteelle.

SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ.

Aasian reunamaat, sen laajan keskuskohoaman ympärystät, olivat yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa suurin piirtein tunnetut. Tosin oli entinen osittain täydellisempikin maantuntemus jälleen suureksi osaksi menetetty, mutta kuitenkin voitiin arvata, ettei ympärysmaissa enää olisi suuria maantieteellisiä yllätyksiä, vaikka ne uudenaikaisen tutkimuksen kannalta katsoen olivatkin perin vaillinaisesti tunnetut.

Mutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto», valtavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä värjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa kartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain perustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä luonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis; eivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen houkutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen löytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä maa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja uhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt- tuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän käsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja pelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan ynseyteen.

Aivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan. Heidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran valtiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua keskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava askel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut — laskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja ryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten kilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.

Intia XIX:llä vuosisadalla.

Englantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan Etu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja Tippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi lähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin eteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti rosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli varsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa voittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan taitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he valloittivat Delhin ja Agran.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi lähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa heimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut sinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän kanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka sittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818 kukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset mahrattivaltiot.

Ensimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle kehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja Tenasserim olivat tämän sodan saavutukset.

Punjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä sotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin johtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä englantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen armeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta solissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi mies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet olivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja Induksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia, etteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul valloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa määräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä sotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.

V. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49 sikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V. 1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.

V. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren kapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän valtavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä oli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa. Kauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo vuosisadan alkupuoliskolla.

Sodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä, käytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia kansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan tehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat tavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin ovat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet vuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.

Maantuntemus edistyi rinnan brittiläisen vaikutusvallan kanssa. Ja brittiläisten luomien hallintolaitosten kehittyessä se syveni yhäkin. Jo v. 1784 oli perustettu Bengalin aasialainen seura, joka lukuisien haaraosastojensa avulla aloitti suuripiirteisen maantieteellisen tutkimuksen. Intian brittiläiset virastot ovat koonneet suurenmoisen ainesvaraston, joka on yhdistetty toistakymmentä osaa käsittäväksi lähdeteokseksi. Intia on kaiken kaikkiaan parhaiten tunnettu troopillinen maa, eikä missään muualla tutkijalla ole yhtä hyvää tilaisuutta tutustua kuuman ilmanalan kaikkiin elämän ilmiöihin kuin tässä uudenaikaisesti hallitussa ikivanhassa sivistysmaassa. Mutta niin rikas on Intian maailma, että Dekkanin sisäosissa kansatieteilijöillä vielä tänä päivänäkin on melkein koskemattomia työmaita.

Matkoja Intiasta Länteen.

Luonnollista on, että englantilaiset Intiasta käsin kokosivat tietoja naapurimaista, vaikka tämä olikin yksityisille matkustajille hyvin vaarallista sekä niissä vallitsevan uskonkiihkon että myös kaikenpuolisen turvattomuuden vuoksi. Aina on kuitenkin rohkeita, yritteliäitä luonteita, joita vaarallisimmatkin seikkailut houkuttelevat, etenkin kun niihin liittyy yhteishyöty.

Afghanistanista kokosi v. 1808 maantieteellisiä aineksia brittiläinen lähetystö, joka matkusti Peshawariin Afghanistanin emiiriä tapaamaan. Näiden tietojen nojalla laadittiin siitä ensimmäinen kartta. Paluumatkalla lähetystön jäseniä kävi Suliman vuoriston korkeimmalla kukkulalla, Takt-i-Sulimanilla, jolle vanhan tarun mukaan Noan arkki tarttui vedenpaisumuksen jälkeen.

Pari vuotta myöhemmin lähti kaksi englantilaista upseeria, Christie ja Pottinger, seikkailurikkaalle tutkimusretkelle Intian lännenpuoleisiin maihin.

Belutshistanin väestö oli viime vuosisadan alkupuolella yhtä uskonkiihkoista kuin Arabiankin, niin että kristityn olisi ollut mahdoton maassa matkustaa muuta kuin valepuvussa. Molemmat upseerit pukeutuivat kabulilaisiksi hevoskauppiaiksi, kulkivat merenrannalta Kelatiin, Belutshistanin pääkaupunkiin, ja sieltä aution, harvaan asutun erämaan poikki Afghanistanin rajalle. Sieltä he jatkoivat matkaa Persiaan eri teitä ja välttivät onnellisesti Sindhin emiirin lähettämät takaa-ajajat. Kapteeni Christie kulki erämaan poikki Hilmendin, Afghanistanin tärkeimmän joen rannalle, vaihtoi sitten hevoskauppiaan puvun pyhiinvaeltajan pukuun ja matkusti edelleen Heratiin, Afghanistanin läntiseen rajakaupunkiin. Heratissa hän uudelleen rupesi hevoskauppiaaksi ja kuukauden siellä viivyttyään jatkoi matkaa Persian Jesdin kautta Isfahaniin, jossa luutnantti Pottinger jälleen yhtyi häneen. Viimeksimainittu oli niinikään vaihtanut valepukua ja Belutshistanin pohjoisosain kautta sekä Kirmanin kautta retkeillyt Isfahaniin. Hän oli niin hyvin näytellyt pyhiinvaeltajan osaa, että hänen oppaansa, joka oli kaksi kuukautta vähääkään epäilemättä kunnioittanut hänen suurta pyhyyttään, kauhistui sanattomaksi nähdessään, mikä mies hänen pyhä »pyrzadehinsa» oikeastaan oli.

Näiden matkain kautta saatiin paljon uusia tietoja maista, jotka jälkeen klassillisien aikojen ja Aleksanteri Suuren valloitusretken olivat saaneet häipyä tarujen ihmepiiriin. Belutshistan ei ole vielä: tänä päivänäkään kunnolla tunnettu. Se on tavattomien lämpövastakohtien maa. Kelatissa oli helmikuussa niin kylmä, että maahan valettu vesi paikalla jäätyi, jota vastoin muutama kymmenkunta penikulmaa lähempänä lämpömittari oli osoittanut -51°C varjossa.

Afghanistanin asukkaat, jotka ovat vanhaa aarialaista juurta, ovat uskonvimmansa ohella mitä pahimpia rosvoja. Vieraanvaraisuuden käskyä kunnioittaen he tosin suojelevat kestivierasta, niinkauan kuin hän on heidän kattonsa alla, mutta tämä ei estä heitä punomasta juonia, miten saisivat hänet sitten matkalla ryöstetyksi.

Matkustajain huomiota on herättänyt, että afghanilaisten kesken tapaa sekä miehiä että varsinkin naisia, joilla on erikoisen juutalaiset kasvonpiirteet. Ja maan vallitseva heimo; durani-afghaanit, väittääkin olevansa Ben-i-Israel, s.o. polveutuvansa niistä heimoista, jotka Babylonian kuningas Nebukadnezzar vei Palestiinasta Mediaan vankeuteen.

Afghanistanissa on tavattu paljon vanhain kaupunkien pohjia, jopa Aleksanteri Suuren ajoilta saakka, mutta maassa vallitsevan turvattomuuden vuoksi ne vielä ovat tutkimatta.

Vanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka v. 1839 tutki karavaanitien Afghanistanrn Ghasnista Dera Ismail Khaniin Induksen rannoille. Hän pukeutui kauppiaaksi ja liittyi erääseen karavaaniin, joka aikoi kulkea Suliman vuoriston poikki. Reitti oli eurooppalaisille siihen saakka tuntematon luonnonvaikeuksiensa ja asukkaitten hurjuuden vuoksi. Broadfoot kertoo: »Kaksikymmentä päivää kuljin valtavien vuorijonojen keskellä näkemättä hevosta, lehmää, koiraa taikka yleensä mitään muuta elon merkkiä kuin yölliset rosvot, jotka väijyivät karavaania.»

Gangeen lähteet.

V. 1808 Itä-Intian komppania lähetti retkikunnan etsimään Gangeen, hindujen pyhän joen, lähteitä, joista kulki sangen ristiriitaisia tietoja. Luutnantti Webb nousi joen vartta kautta hedelmällisien lakeuksien, mutta joutui, ne taakseen jätettyään, niin valkeihin seutuihin, että hän itse jäi välille ja lähetti vain osan miehistään matkaa jatkamaan. Nämä kävivätkin perillä saakka, niin he vakuuttivat, ja näkivät mi joen virtaavan korkean kallion kahden puolen, mutta sitä edemmäksi oli mahdoton päästä, koska korkea kallioseinämä sulki tien. Ganges muka näytti saavan alkunsa tämän vuoren juurella olevasta lumesta. Joen lähde heidän mielestään oli lehmän suun näköinen, ja tästä näköisyydestään se muka oli saanut erään hindulaisista nimistään (Gauomokhi).

V. 1817 kapteeni J.A. Hodgson kävi Gangeen ja sen syrjäjoen Jumnan lähteillä, kartoittaen seudun. Hän sanoi Gangeen alkavan suunnattomasta lumijäätiköstä ja matalan jääkaaren alitse ilmestyvän päivän valoon. Paikan korkeus merestä oli 3,900 metriä. Samanlaisesta vuorijäätiköstä näytti Jumna alkavan.

V. 1812 William Moorcroft ja kapteeni Hearsey johtivat retkikuntaa, joka oli lähetetty Baltistaniin, Nepalin pohjoispuoliseen vuorimaahan, hankkimaan lauman Kashmirin kuuluja vuohia sekä samalla tutkimaan Manasarowarin, hindujen pyhän järven maantiedettä. Hindulaisiksi pyhiinvaeltajiksi puettuina he viidenkolmatta seuralaisen keralla lähtivät matkaan, suunnaten ensin kulkunsa Nepaliin. Ainoa keino matkain mittaamiseksi oli erään retkeläisen askelten lukeminen; hän oli sitä varten sitoutunut aina astumaan neljän jalan mittaisia askeleita.

Kuljettuaan Himalajan poikki retkikunta saapui Gartok nimiseen pyhään kaupunkiin, jonka muuri oli rakennettu paljaista rukouksilla kirjoitetuista kivistä. Sieltä oli verraten lyhyt matka Manasarowar-järvelle, joka on Himalajan pohjoispuolisen rinnakkaisvuoriston alla, laajan viettävän niittymaan juurella. Hindut väittivät Gangeen, Sutlejn ja Kalin alkavan tästä järvestä, mutta Moorcroftin tutkimuksien mukaan siitä ei lähtenyt ainoatakaan jokea. Sven Hedin viimeisellä matkallaan uudelleen tutki tätä asiaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että järven laskuväylät ovat maanalaisia. Korkealla vedellä siitä kuitenkin lähtenee Sutlejhin joki. Paluumatkalla retkikunnan johtajat Nepalissa tunnettiin ja heille luultavasti olisi käynyt huonosti, ellei muuan karjapaimenista olisi päässyt karkaamaan Intiaan viemään brittiläisille viranomaisille sanaa heidän pulastaan. Intiasta heille toimitettiin apua.

Moorcroft matkusti myöhemmin sekä Ladakhissa, Kashmirissa että
Afghanistanissa ja Bukharassakin.

Manning Lhasassa.

Thomas Manning oli ensimmäinen englantilainen, joka pääsi Lhasaan, Tibetin pyhään kaupunkiin. Hän matkusti v. 1811 lääkärin valepuvussa, tapasi Tibetin rajalla kiinalaisen sotajoukon, jonka päällikkö oli sairas, ja pääsi hänen lääkärinään Lhasaan. Kaupunki itse kammottavassa likaisuudessaan ei suurestikaan herättänyt hänen mielenkiintoaan, mutta Potalaa, dalailaaman palatsia, hän ei voinut kyllin ihailla. Eikä maailmassa olekaan toista rakennusta, joka mahtavan aseman ja laajuuden puolesta voittaisi tämän Keski-Aasian Vatikanin. Manning viipyi Lhasassa monta kuukautta ja pääsi dalailaaman, omituisen näköisen kauniin pojan, puheille.

Himalaja.

Gangeen lähteitten etsiminen oli Himalajan tutkimuksen alkuvaiheita. Viime vuosisadan keskivaiheilla mitattiin Himalajan korkeimmat kukkulat. Mount Everest, maailman korkein kukkula, sai nimensä Sir George Everestistä, joka saattoi loppuun Himalajan kolmiomittauksen. Sen jälkeen korkein kukkula, K2, on saanut nimen Goodwin-Austenista, joka vuosikymmen myöhemmin kartoitti,Kashmirin, mutta usein sitä myös mainitaan geodeettisella kolmiopistenumerollaan. Himalajan kukkulain korkeus on kuitenkin mitattu yksinomaan geodeettisesti kulmamittauskoneilla, eivätkä arvot, koneiden tarkkuudesta huolimatta, sen vuoksi ole varmat, koska tämä korkea vuoristo liiaksi poikkeuttaa luotilangan suunnastaan eikä siis koneita voida asettaa tarkkaan vaakasuoraan. Ei myöskään varmaan tunneta valontaittumista lumipeitteisten kukkulain yllä olevassa ohuessa ilmassa, ja lisäksi kukkulain korkeus voi jonkun verran vaihdella eri vuosina. Jos nämä seikat otetaan huomioon,niin lienee Kangtshenjunga toinen ja K2 vasta kolmas järjestyksessä. Luultiin Mount Everestin pohjoispuolella olevan vielä korkeampia kukkuloita, mutta kun vuoristoa on Tibetin puolelta tarkastettu, on huomattu tämän luulon perättömyys. Mount Everest sieltä katsoen erinomaisen selvään erottuu kaikista muista kukkuloista ja kohoaa korkealle niitä ylemmäksi. V. 1903 Nepalin asukkaat suuressa durbarissa antoivat kapteeni Woodille luvan nousta Kathmandun lähellä oleville kukkuloille, joilta hän saattoi selvittää sekä kukkulain että vuorenharjanteidenkin suhteet. Hän saattoi todeta, ettei Himalajassa ole varsinaista pääharjannetta, jolla korkeimmat kukkulat olisivat, vaan on sen rakenne sangen monimutkainen. Gaurisankar, jota on luultu samaksi vuoreksi kuin Mount Everest, onkin aivan erillinen ja koko joukon matalampi vuoristosuuruus.

Himalajan luoteispäätä ja Karakorumia ovat varsinkin F. Younghusband ja H.H.P. Deasy tutkineet, selvitellen vedenjakajain suhteita sillä puolella. Muut Himalajan osat ovat paljon paremmin tunnetut, mutta matkustajani luku on liian suuri, jotta voisimme mainita muuta kuin muutamia vanhempia. Kuulu englantilainen kasvitieteilijä Sir Joseph Hooker (1817—1912), joka John Rossin etelänaparetkellä ensimmäisenä tutustui Antarktikan köyhään kasvistoon, työskenteli vuosina 1847—51 Etu-Intiassa ja nousi Gangeen laaksosta Himalajalle, ensinnä Nepalin itä-osiin, jossa hän muun muassa ihaili Kangtshenjengan suurenmoisia kukkulamaisemia, sitten Sikkimiin, siihen pieneen ruhtinaskuntaan,. joka on Nepalin ja Bhutanin välillä ja jonka kautta tie Tibetiin kulkee. Monessa paikassa hän oli ensimmäinen eurooppalainen. Sikkimistä Hooker laati kartan, joka kauan oli ainoa, mikä siitä oli olemassa. Hookerin toveri James Thompson tutki Karakorum-vuorta, jonka kautta tie kulkee Ladakhista Jarkentiin.

1850-luvulla työskenteli Intiassa ja Tibetissä kolme saksalaista Schlagintweit veljistä, Hermann, Adolf ja Robert. Milloin yhdessä, milloin erikseen retkeillen he laajalti tutkivat Himalajaa, Karakorumia ja Kuenlunia.

Himalajan maisemat, etenkin solat, ovat sanomattoman mahtavat, mutta silmä ei helposti opi niiden mahtia käsittämään. Sveitsin Alppien kukkulat näyttävät yhtä mahtavilta kuin jotkut Himalajan korkeimmista. Mont Blancista näkyy lähellä Chamonixia samalla haavaa 3,500 metriä korkea rinne, Mount Everestistä vain 2,400 metriä. Himalajan mahtavin kukkula silmällä nähden on Nanga Parbat, sillä siitä näkyy lähes 7,000 metriä rinnettä. Euroopan alpit ovat vihantine laitumineen, kylineen, metsineen ja karjataloineen, ihanine järvineen, paljon luonnonkauniimmat kuin Himalajan jylhät, ruskeat, alastomat, auringon paahtamat rinteet, joiden harjanteet enimmäkseen peittyvät tasangolta kohoaviin autereihin. Harvat eurooppalaiset toden teolla saavat nähdä Himalajaa, vaikka olisivat lähelläkin sen näköpiirissä. Vielä harvempi voi sattuvilla sanoilla vaikutuksensa kiinnittää. Tietoisuus nähtyjen kukkulain korkeudesta kehoittaa liioittelemaan vaikutusta. Himalajan rinteillä ovat maailman sateisimmat seudut, ja rankoilla sateilla kokoontuu vuoripuroihin niin suunnattomasti vettä, että ne lyhyessä ajassa voivat kokonaan muuttaa suurien maisemien ulkomuodon, huuhtoa pois mäkiä ja vaaroja, repiä rotkolaaksoja, avata uusia väyliä. Himalajan etelärinteillä on siitä syystä yhä vielä monessa paikassa äsken suoritetun luomistyön leima.

V. 1868 R.B. Shaw, brittiläinen teekauppias, kulki Ladakhin Lehin pohjoispuolella olevien korkeitten solien poikki Jarkentiin, vieläpä kauppakaravaanin keralla, ja hän oli ensimmäinen, joka onnellisesti palasikin tältä retkeltä. Heti hänen jälkeensä suoritti saman matkan Brittiläisen maantieteellisen seuran lähettämä J.W. Hayward, joka Karakorum-vuoriston glasierien keskeltä löysi Jarkent joen lähteet.

Pundiitit.

Kun eurooppalaisten kartoittajain oli vaarallista ja usein mahdotontakin tunkeutua Intian rajamaihin, varsinkin Tibetiin, niin alkoivat Intian geodeettisen mittauksen johtajat opettaa älykkäitä hinduja kulmamittauskoneita käyttämään ja lähettää heitä pääsemättömistä maista karttoja laatimaan. Näiden löytöretkeilijäin nimet pidettiin tarkkaan salassa, jotta he saattoivat kulkea epäilyksiä herättämättä ja usean kerran samoilla paikoilla.

Muuan nuori bramiini, joka kävi »ensimmäisen pundiitin» nimellä, tunkeutui 1865—66 Intiasta Nepalin kautta Lhasaan ja nousi sitten Brahmaputran latvapuolta länteen päin aina lähteille saakka, jotka ovat lähellä Manasarowar-järveä suurissa glasiereissa. Sieltä hän Himalajan poikki palasi Intiaan. Hän kulki tällä matkalla noin 1,300 kilometriä aivan tuntemattomia seutuja, tehden tähtitieteellisiä havainnolta ja topograafisia muistiinpanoja. Ammatiltaan hän oli olevinaan kauppias, mutta laatikoissa, joissa hänen kauppatavaransa olivat, oli kahdenkertaiset pohjat ja niiden välissä hän piti koneitaan. Välimatkoja hän mittasi lukemalla askelensa, pudottaen rukousnauhassaan yhden helmen aina sadalta askelelta. Kädessään hän kantoi pientä rukousmyllyä, jommoiset ovat Tiketissä yleisesti käytännössä hartaudenharjotuksissa, ja tämän myllyn onttoon sisustaan hän pisti paperiliuskat, joihin oli muistiinpanonsa kirjoittanut. Brahmaputran latvaosa eli Sangpo oli hänen tietojensa'mukaan aluksilla kuljettava vielä 130 kilometriä Lhasan yläpuolellakin, jossa sen korkeus merenpinnasta on 4,000 metriä. Hän tutki myös Lhasan eteläpuolella olevan Jamdok-järven, joka on siitä merkillinen, että sen melkein kokonaan täyttää niemimaa, jota luultiin täydelliseksi saareksi.

Pundiitti 2, joka oli edellisen veli, kävi Gartokin kaupungissa Länsi-Tibetissä ja palasi sieltä eri teitä, yhdistäen reittinsä intialaiseen kolmioverkkoon.

V. 1867 nämä molemmat pundiitit erään kolmannen keralla lähetettiin tutkimaan Sutlejn yläjuoksua, Induksen latvahaaroja ynnä Gartokin itäpuolella olevia kulta- ja suolakaivoksia. He totesivat oikeaksi huhun, että Induksella olisi itäinenkin latvahaara, vieläpä osoittivat, että itäinen latvahaara oli pidempi. Alkuasukasten kesken sitä mainitaan »Leijonan kidaksi». Kulkiessaan Gartokin läheisyydessä Tibetin alueelle he taas matkasivat kauppiaina. Matkallaan he näkivät tavattomat määrät antilooppeja, villiaaseja, jakkeja, harmaita susia ja jäniksiä ja pienet lammet olivat täynnään vesilintuja. Etsimänsä kultakaivokset he löysivät keskeltä aavaa ruskeata tasankoa, jolla kävi niin kylmät tuulet, että kullankaivajat olivat pystyttäneet telttansa kolmatta metriä syviin kuoppiin. Pundiitit vaihtoivat itselleen koralleilla kultaa.

V. 1871 eräs pundiitti löysi Sikkimin ja Tibetin joilla melkoisen järven ja kulki sitten Tashi-laaman pääkaupunkiin Shigatseen, josta hän Nepalin kautta palasi takaisin.

Eräs toinen pundiitti, joka oli tibetiläinen synnyltään, lähetettiin tutkimaan Brahmaputran pohjoispuolisia tuntemattomia seutuja. Hänellä oli kuormajuhtina viisikymmentä tibetiläistä lammasta, lammas kun oli ainoa eläin, joka kesti niiden seutujen ankaraa kylmyyttä. Marraskuussa 1871 pundiitti lähti Shigatsesta ja tammikuussa saapui Nientshentangla vuoristoon, joka on Shigatsen pohjoispuolella, osa Sven Hedinin myöhemmin tutkimaa suurta Trans-Himalajaa. Siellä oli paljon kuumia lähteitä, jotka höyrypatsaineen olivat omituinen vastakohta muun maiseman tuimalle kylmyydelle.

Pamir.

Pamir, jota aikanaan luultiin aarialaisen rodun kehdoksi, oli kauan salaperäisyyden verhoama tarumaa, mutta vihdoin on sekin saatu tutkituksi, suureksi osaksi Venäjän ja Suur-Britannian välisen valtiollisen kilpailun kiihoituksesta. Tiedämme sen nykyjään korkeaksi ylänkömaaksi, jota kolmella puolella piirittävät vielä korkeammat lumiset vuoristot ja jonka kautta moneen suuntaan kulkee matalampia vuorijonoja. Näiden vuorijonojen välillä on leveitä matalia laaksoja, jotka länttä kohti syvenevät rotkolaaksoiksi. Näiden laaksojen pohjalla rientävät länttä kohti Amu-darjan latvahaarat. Ei puita eikä pensaita ole koko Pamirissa ja ruohoakin kasvaa vain siellä täällä jokien rannoilla, joilla kirgiisit kesällä syöttelevät karjojaan. Lämpöerotukset ovat tavattoman jyrkät, lunta on kylmyydestä huolimatta niukasti. Pamirissa asustaa suurin kaikista kesyttömistä oinaista, Ovis Poli.

1870-luvulla pundiitit tekivät Pamiriin useitakin matkoja. Kokandin valloitettuaan v. 1876 venäläiset alkoivat tunkeutua sinne pohjoisesta päin. Veljekset Gregor ja Mihail Grum-Grshimailo vv. 1885-87 vaelsivat Pamirin joka suuntaan, ja v. 1887 ranskalaiset Capus ja Bonvalot keskellä talvea suorittivat sangen vaikean matkan Pamirin poikki. He olivat ensimmäiset, jotka kulkivat Venäjän Turkestanista oikotein Intiaan. Venäläinen eversti Grombtshevski täydensi v. 11885 ja seuraavina vuosina moneen suuntaan Pamirin tuntemista, ja v. 1890 oli englantilainen F.E. Younghusband siellä toimessa. Hän kulki Pamirin poikki moneen kertaan.

V. 1886 Ney Elias teki matkansa Pamirin poikki ja tutki Rang-kul järven, jota luullaan buddhalaisten pyhäksi Louhikäärme-järveksi. Rannat olivat suolakerroksen peittämät, mutta järven vettä sanottiin suolattomaksi. Järven rannalla on eräässä kohdassa äkkijyrkkä kallioseinämä, jonka yläosassa eräässä luolassa palaa ainainen tuli. Ney Elias itse kaukoputkellaan selvään näki tämän tulen ja luuli sitä fosfori-ilmiöksi, mutta kirgiisit ja muut, joille ilmiö oli tuttu, väittivät sitä timantiksi, joka oli aarteita vartioivan louhikäärmeen päässä.

V. 1891 venäläiset anastivat Pamirin, mutta viisi vuotta myöhemmin saatiin Venäjän ja Suur-Britannian välillä aikaan sopimus, jonka kautta tämä vuoriylänkö jaettiin kummankin välillä vaikutusalueihin. Raja kulkee Viktoria-järven poikki. Seuraavana vuonna englantilainen lordi Curzon julkaisi Pamirista suuren teoksensa, joka m.m. sisälsi siitä ensimmäisen tarkan kartan. Sven Hedin v. 1894 tutki Pamirin järviä ja ilmastoa ja seuraavina vuosina Mustag-Ataa. Monta muuta tutkijaa on sittemmin »maailman katolla» retkeillyt, muun muassa kaksi tanskalaista retkikuntaa. Pamir on yksi Intian avaimia, siinä pääsyy, miksi se on niin vilkkaan huomion alaiseksi joutunut. Vaikka se on niin korkea ja sen ilmasto niin kylmä, ei armeijan kuitenkaan liene aivan toivotonta yrittää sen poikki etelän uhkuviin maihin.

Amu-darjan lähteet.

John Wood, joka vv. 1836—38 seurasi Burnesia Kabuliin, teki sieltä käsin retken Pamiriin ja löysi järven, josta Amu-darjan pohjoinen lähdehaara saa alkunsa. Hän kulki uzbekiläisestä Kunduz kaupungista ylöspäin ja kävi Faisabadissa, jonka lähellä ovat, Koktshan rannalla, vanhastaan kuulut lapislazuli-louhimot. Sieltä hän jälleen palasi Amun laaksoon, tavaten sen lähellä vanhoja rubiinikaivoksia. Issarissa, 3,000 metriä merenpinnan yläpuolella, joki haarautui ja Wood alkoi seurata pohjoista lähdehaaraa, koska sen vesi oli paljon kylmempää ja siis tuli korkeammalta ja koska kirgiisit sanoivat sitä päähaaraksi. Alussa matka kävi sangen vuorisen maan kautta, mutta jo toisena päivänä joki oli niin vahvassa jäässä, että Wood saattoi sitä pitkin matkata. Tulta ei voitu tehdä muuten kuin kirgiisien vanhain kesäleirien pohjille, joista oppaat lumen alta kaivoivat kameelin lantaa ja sitä polttivat. Muutaman päivän kuluttua Wood saapui siihen osaan Pamiria, jonka nimi on Bam-i-Duniah (maailman katto) ja näki jalkainsa alla Sirikul järven. Maisemaa hän kuvaa seuraavin sanoin: »Tämä ihana järvi on puolikuun muotoinen, noin 14 mailia pitkä ja keskimäärin yhtä leveä. Kolmella puolella sitä piirittävät paisuvat, pari sataa metriä korkeat mäet, pohjoispuolella taas 1,000 metrin korkuiset vuoret, joilla on ikuinen lumi (niiden korkeus on 5,700 metriä merestä) ja sieltä järvi saa ehtymättömät vetensä. Ja niiltä saa samalla alkunsa tuo kuulu joki, joka purkaa vetensä Aral-järveen. Maiseman ulkonäkö oli sanomattoman talvinen. Joka puolella maata verhosi häikäisevä lumipeite ja taivaankansi oli tumma ja ankaran näköinen. Pilvet olisivat silmää virkistäneet, mutta ei ainoatakaan näkynyt. Ei pientäkään tuulenhenkäystä tuntunut jäätyneen järven pinnalla, ei ainoatakaan eläintä, ei edes lintua näkynyt.» Mutta olikin silloin talviaika. Wood toi kerallaan tietoja kirgiisien paimentolaiselämästä muuttoineen ja jakista, joka on kirgiiseille yhtä tärkeä kuin lappalaisille poro.

Venäläisiäkin matkustajia oli jo varhain näillä kulmilla liikkeellä. V. 1858 Valikanov pohjoispuolelta kulki Tianshan vuoriston poikki Kashgariin, toiset tutkivat Issyk-kulista sinne johtavat tiet, Tianshanin länsipään ja Tersa joen hiilikentät ja kultalöydöt. Toiset kartoittivat Nälkäaron, jonka karuja aavikoita ennen muinoin' Serawshan vedellään kostutti.

Vambery Turkestanissa.

Suurimman kuuluisuuden saavutti Turkestanin matkustajana unkarilainen kielentutkija Vambery.

Vambery, joka syntyperältään oli juutalainen, oleskeli ensin kuusi vuotta Konstantinopolissa kieltenopettajana ja perehtyi siellä niin perusteellisesti turkkiin ja muihin itämaisiin kieliin ja tapoihin, että hän v. 1863 saattoi eurooppalaisuutensa salaten kulkea Armenian ja Persian kautta Bukharan pyhään kaupunkiin Samarkandiin ja perusteellisesti tutustua Turkestanin keidasvaltioihin.

Vamberylla oli hyvät suhteet sekä englantilaisiin että turkkilaisiin mahtimiehiin, joten hän turkkilaisilta viranomaisilta sai hankituksi väärän, Turkin alamaiselle annetun passin. Näin varustettuna hän ensin matkusti Teheraniin, pukeutui siellä köyhäksi dervishiksi ja liittyi sitten pyhiinvaellusretkikuntaan, joka palasi Mekasta Turkestaniin.

Karavaani kulki Kaspian meren kaakkoiskolkan poikki, jonka jälkeen matka osaksi jalan, osaksi kameeleilla kävi Kara-kumin eli Mustan erämaan poikki Khivaan, joka silloin (v. 1863) vielä oli itsenäinen. Paljon kurjuutta Vambery sai kokea retkellään arojen villien ja tietämättömien, vaikka samalla rehellisten ja hyväntahtoistenkin ihmisten parissa, nukkuen heidän teltoissaan paljaalla maalla. Hän koetti silloin tällöin tehdä muistiinpanoja, mutta se herätti aina epäluuloa, ja hänen täytyi luovuttaa pois lyijykynänsäkin. Amu-darjan laakson soissa ja rämeissä Vambery seuralaisineen monta kertaa oli hengenvaarassa, mutta pääsi kuitenkin Khivaan.

Khivassa Vamberya niinikään epäiltiin eurooppalaiseksi ja hänet vangittiin. Kaanin eteen vietynähän kuitenkin osasi puolustautua niin taitavasti — hän oli perinpohjainen koraanin tuntija — että kaani jälleen laski hänet vapaaksi.

»Ressid effendi» — se oli Vamberyn valenimi — tekeytyi edelleenkin kiihkeäksi muhamettilaiseksi matkaansa jatkaessaan ja noudatti mitä ankarimmin kaikkia koraanin säädöksiä. Hirmuisten myrskyjen ja paahtavan auringon vaikutuksesta hän sitten erämaan matkalla vaarallisesti sairastui ja oli köytettävä kiinni kameelin selkään, ettei putoisi. Amu-darjan yli kuljettuaan hän matkusti Bukharaan ja Samarkandiin, jossa häntä niinikään epäiltiin ja vietiin emiirin luo. Puolen tuntia emiiri häntä kuulusteli, mutta Ressid effendi suoriutui kiirastulesta jälleen niin hyvällä menestyksellä, että emiiri laski hänet vapaaksi ja antoi hänelle vielä sievoisen lahjankin.

Matkaa jatkaessaan Vambery edelleenkin joutui moneen vaaraan ja pulaan, etenkin erään afghanilaisen vuoksi, jonka kanssa hänen täytyi matkustaa. Afghanilainen oli alun pitäen epäillyt häntä eurooppalaiseksi vakoojaksi ja yllytti kaikkialla asukkaita häntä vastaan. Muuan kunnon sheikki kuitenkin suojeli Vamberya ja takasi hänen oikeauskoisuutensa ja kuntonsa. Vambery perehtyi villien turkmeenien elämään ja tapoihin mitä perusteellisimmin.

Heratissa Vambery erosi dervisheistä ja matkusti erään karavaanin keralla Teheraniin ja sieltä maaliskuussa 1864 Trebisondin ja Erzerumin kautta Konstantinopoliin.

Vambery saavutti palatessaan sekä Turkin että Englannin hallituksen kiitollisuuden antamalla niille tietoja Venäjän etenemisestä Keski-Aasiassa; hän oli venäläisten ja heidän toimiensa vastustaja. Lontoossa käydessään hän sai mitä parhaan vastaanoton, ja vaikka hänen matkakertomuksensa olikin puutteellinen, kun hänellä ei ollut muistiinpanoja, saavutti se kuitenkin kuvaamainsa omituisten olojen, kirjoittajan kokeman kurjuuden ja kärsimysten ynnä suoran, yksinkertaisen esitystapansa johdosta suurta suosiota.

Vambery oli turkkilaisten ihailija ja koetti todistaa unkarilaisten olevan alkujuureltaan turkkilais-tataarilaisia, mutta tämän väitteen aiheuttamissa tieteellisissä riidoissa hän joutui alakynteen. Vambery nimitettiin itämaisten kielten professoriksi Budapestin yliopistoon ja kuoli v. 1913.

Venäjä valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.

Venäläiset olivat vähitellen vallanneet kirgiisien arot ja ryhtyivät nyt ahdistamaan Turkestanin keidasvaltioita.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui Khivan kanssa, jonka alamaisiin kuuluvat paimentolaisheimot tekivät rosvoretkiä Venäjän alueelle. Kenraali Perovskij lähti v. 1839 Orenburgista liikkeelle, mutta hänen retkensä päättyi sangen huonosti. Menetettyään aroilla lumimyrskyissä neljännen osan armeijastaan ja toistakymmentätuhatta kameelia hänen täytyi palata takaisin, ennenkuin oli Allat Kuli kaanin joukkoja edes nähnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin Kokandin kaani kirgiisien avulla koetti karkoittaa venäläiset Syr-darjan alijuoksulta, mutta siitä oli seurauksena, että venäläiset vain vahvistivat asemiaan, perustaen v. 1853 Perovskin, uhkaamaan Kokandia. Krimin sodan johdosta eteneminen joksikin aikaa seisahtui, mutta 1860-luvun alkuvuosina venäläiset jälleen sekä valloittivat Tshun laakson yläpään että tunkeutuivat Syr-darjan laaksoa Turkestan nimiseen kaupunkiin ja sen ohi Tshimkandiin.

Bukharan ja Kokandin jouduttua keskenään sotaan venäläiset v. 1865 valloittivat maankastelulaitoksistaan ja hedelmäpuistoistaan kuulun Tashkentin, ennenkuin Bukhara ennätti sen itselleen riistää. Venäläiset tämän johdosta joutuivat sotaan Bukharankin kanssa, voittaen emiirin armeijan ja valloittaen v. 1866 Khodjentin, ihanan Ferghanan avaimen. V. 1868 kenraali Kaufmann valloitti ikivanhan Samarkandin, Timur Lenkin entisen pääkaupungin. Bukharan täytyi luovuttaa Venäjälle koko Serawshanin laakso, paras maakuntansa, ja tyytyä itse vasallivaltion asemaan.

Kirgiisien ja turkmeenien rosvoretket lopettaakseen ryhtyivät venäläiset seuraavalla kymmenluvulla uudelleen sotaan Khivaakin vastaan, hyökäten v. 1873 monelta puolelta samalla haavaa sen kimppuun. Kaanin täytyi ruveta Venäjän vasalliksi. Pari vuotta myöhemmin antoi Kokandissa syttynyt sisällinen sota Venäjälle aiheen käydä tämänkin valtakunnan kimppuun ja keväällä v. 1876 liittää koko Ferghana alueihinsa.

Epäilemättä olisivat venäläiset jatkaneet valloituksiaan myöskin itäänpäin ja anastaneet Tariminkin syvänteen, joten he olisivat saaneet haltuunsa Kiinaan vievän ikivanhan kauppatien pitkin pituuttaan, mutta Kiinan onnistui sitä ennen tehdä loppu siellä vallitsevasta s sekasorrosta ja laskea koko Itä-Turkestan vuoristoa myöten valtansa alle. Tämä ratkaisu oli Englanninkin etujen mukainen.

Viimeiseksi tuli villien turkmeenien vuoro, jotka vallitsivat Kaspian meren itäpuolella olevia aroja. Kenraali Skobelev valloitti näiden rosvojen lujan linnan Gök-Tepen v. 1881 urhean puolustuksen jälkeen ja ulotti Venäjän alueen Persian rajalle saakka. Samalla venäläiset rakensivat Trans-Kaspian radan alkupään. Samalla vuosikymmenellä syntyi Venäjän ja Englannin kannattaman Afghanistanin välillä riita Merwinkin keitaasta, joka yhteisellä sopimuksella sitten myönnettiin Venäjälle.

Näin Venäjä oli saavuttanut ne rajat, joitten eteläpuolelle Englanti tuskin olisi sitä sodatta laskenut. Pamirin kautta Venäjä kuitenkin koetti avata itselleen tien Intiaan, samalla kuin se alkoi sekaantua Persiankin asioihin, saadakseen sen kautta pääsyn Intian merelle.

Przevalski Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.

Tarimin syvänne keitaineen ja karavaanireitteineen, vanhastaan kuuluine järvineen, oli mitä houkuttelevin tutkimusalue löytöretkeilijöille, mutta epävarmat olot estivät siellä matkustamasta. Jo toisella vuosisadalla e.Kr. maa tuli Kiinan haltuun ja buddhan oppi tuli vallitsevaksi — nestoriolaisillakin oli siellä tunnustajia — mutta kymmenennellä vuosisadalla muhamettilaisuus tunkeutui sinnekin. Kuuluttuaan Tshingis-kaanin valtakuntaan ja oltuaan myöhemmin kalmukkien vallan alaisena Itä-Turkestan v. 1757 jälleen joutui Kiinan alle, kunnes se v. 1865 joksikin aikaa vapautui ja Jakub-Bekin johdolla muodosti itsenäisen valtakunnan. Jakub-Bekin kuoltua kiinalaiset v. 1877 uudelleen laskivat Tarimin syvänteen valtansa alle ja sikäläiset olot alkoivat vakaantua.

Seuraavina aikoina, jopa vähän ennenkin, sinne alkoi saapua matkustajia, jotka ovat sen maantieteelliset olot pääpiirtein selvitelleet ja muun muassa todenneet Marco Polon kertomuksen siitä oikeaksi ja tosioloihin perustuvaksi.

Ennen muita on näistä matkustajista mainittava kenraali N. Przevalski.

Nikolai Mihailovitsh Przevalski (1839—1888), kuuluin. Itä-Aasian venäläisistä tutkijoista, oli strateegisen maantieteen opettajana Warsowan sotilaskoulussa, kun hänet lähetettiin Irkutskiin ja edelleen Ussurin maahan sikäläisiä maantieteellisiä oloja tutkimaan. Siellä työnsä tehtyään hän Kalganista käsin teki muutamia matkoja Pohjois-Kiinaan ja v. 1872 lähti pitkälle matkalle, joka perusti hänen maineensa.

Kuukauden kuljettuaan kiinalaisen karavaanin mukana Przevalski erosi siitä ja mukanaan sangen vähäiset varustukset matkusti Koillis-Tibetin Kuku-nor järvelle maan kautta, joka vielä oli äskeisen kapinan jäljeltä levottomuutta täynnään. Kuku-norin taajaan asutuilta rannoilta hän kameeleja ostettuaan kulki vuoriston poikki Altyn-tagin eteläpuolella olevaan Tsaidamin seutuun, jonka hän huomasi suunnattoman laajaksi ruokoa kasvavaksi suolarämeeksi. Maan asukkaat kertoivat tämän suon muka ulottuvan länttä ja pohjoista kohti salaperäiselle Lop-norille saakka. Tsaidamista Przevalski kulki Pohjois-Tibetin karuille autioille ylängöille, joissa tuskin oli ainoatakaan ihmisasuntoa, sitä enemmän sen sijaan nelijalkaista arokarjaa, etenkin kesyttömiä jakkeja. Seutu oli 4,000—4,500 metriä merenpintaa korkeammalla. Sieltä hän löysi Jangtsekiangin, Kiinan jättiläisjoen, latvaosan. Hän oli päässyt noin kuukauden matkan päähän Lhasasta, kun kameelien uupuminen ja varojen loppuminen pakotti hänet palaamaan Kiinaan.

Seuraavana vuonna Przevalski kulki Alashanista Gobin erämaan poikki Urgaan, jota reittiä ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut matkustanut. »Tämä erämaa on niin kamala», hän kirjoitti Gobin pahimmasta osasta, »että Pohjois-Tibet sen rinnalla on viljava. Siellä on edes laaksoissa vettä ja hyviä laitumia, mutta täällä ei ole kumpaakaan, ei ainoatakaan keidasta. Kaikkialla vain kuolonlaakson hiljaisuus.»

Przevalski oli ensimmäinen tieteellisesti sivistynyt maantieteilijä, joka loi valoa Lop-norin vanhastaan kuuluihin seutuihin. V. 1876 hän lähti Kuldshasta, Venäjän alueen rajalta, Tianshanin poikki vuoriston yläpuolella olevaan erämaahan ja saavuttuaan Tarim-joelle seurasi tämän joen laaksoa, kunnes saapui laajaan rämeeseen, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli taruperäinen Lop-nor. Järven itä- ja eteläpuolisista erämaista hän löysi kesyttömän kameelin, josta maan asukkaat olivat huhuja kertoneet, ja saapui sitten mahtavalle vuoristomuurille, joka etelän puolella rajotti lakeuden, vaikk'eivät kiinalaiset kartat siitä mitään tienneet. Lopin erämaa, jossa Marco Polo 13:nnella vuosisadalla kuuli kummituksia (I, s. 344), oli Przevalskin mielestä autioin ja karuin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt. Lop-nor tuskin järven nimeä ansaitsi, se oli vain tulvillaan oleva räme, satakunta kilometriä pitkä, ja sen itäpää katosi suolasuohon. Länsipäässä vesi oli suolatonta, syvyys oli metri toista, toisin paikoin kolme tai neljäkin metriä. Järvessä kasvoi kuutta metriä pitkää ruokoa ja näissä ruo'ostoissa vielä oli kahta lajia kalaa.

V. 1879—80 tapaamme Przevalskin jälleen uudella retkellä. Hän nousi nyt Saissan-norin rannoilta Irtyshiä ja sen syrjäjokea Urungua Altai-vuoristoon ja sieltä kulki erämaan poikki Tianshanin juurelle. Siellä hän löysi villihevosen, jota hänen nimellään mainitaan, ja näki jälleen villikameelinkin. Tämän jälkeen hän löysi Nanshan vuoriston, Altyn-tagin itäisen jatkon, ja kulki sen kimaltelevien lumikenttien poikki Tsaidamin syvänteeseen. Itää kohden kääntyen hän sitten tuli samalle tielle, jota v. 1873 oli kulkenut, ja pyhiinvaeltajain reittiä seuraten pääsi 270 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten laamat sulkivat häneltä tien ja pakottivat hänet palaamaan takaisin.

Urgasta lähtien Przevalski v. 1883 kulki Gobin itäosan poikki Alashaniin ja aikaisin seuraavana vuonna Tsaidamin kautta saapui Hoanghon lähteille, seutuun, jota kiinalaiset maantieteilijät sanoivat »tähtien mereksi», mongoolit taas Odon taiaksi eli »tuhanneksi lähteeksi». Tämä suoseutu, joka on Koillis-Tibetin sekä vain vuorijonojen keskellä, on nykyisin täynnään pieniä järviä, mutta ennen se on ollut suurena sisämerenä. Przevalski oli ensimmäinen «eurooppalainen sen näkemään. Sen korkeus merestä on 4,000 metriä. Sieltä hän kulki Itä-Tibetin poikki Jangtsekiangin latvaosalle, mutta kun kameeleja oli mahdoton kuljettaa joen poikki, palasi hän takaisin, tutkien molempien jokien latvain välisiä kylmiä soisia seutuja. V. 1885 hän jatkoi matkaa Tsaidamista länttä kohti, seuraillen sen etelärantaa, johon Tibetin korkeat vuoristot rajoittuivat. Hän löysi tällä matkalla Altyn-tagin ja Kuenlunin välisen Tuulien laakson ja jatkoi sitten tutkimuksiaan Lop-norin seuduilla. Sieltä hän kulki Kuenlunin autioita rinteitä seuraillen länttä kohti Khotaniin, poiketen Tjertjenin, Kerijan ja Nian keitaissa, jotka ovat Takla-Makan erämaan etelälaidassa. Seuraillen sitten Khotan-darjaa hietaerämaan kautta pohjoista kohti hän keskellä hietaerämaata löysi Mazar-tagin, kaksi yhdensuuntaista vuorijonoa, joista pohjoispuolinen oli valkoista alabasteria. Näiden vuorien takana Khotan-darja vähitellen kuivumistaan kuivui, kunnes se 130 kilometrin päässä Tarimista kokonaan katosi hiekkaan, pääjokeen ennättämättä. Suuri järvi, joka ennen oli ollut Khotan-joen latvaosan länsipuolella, oli kokonaan kadonnut.

Enemmän kuin kukaan ennen häntä oli siis Przevalski valaissut Keski-Aasian maantiedettä. Hän oli kulkenut Gobin karujen, myrskyjen lakaisemien aavikkojen poikki moneen suuntaan, tutkinut Kuenlunin, »Aasian selkärangan», tuntemattomia osia, hän oli kartalle sijoittanut aivan uusia vuoristolta, valmistellut Lop-norin erämaan tarkempaa tutkimista ja valaissut kaikkien näiden seutujen eläimistöä. Kuolema katkaisi hänen ratansa kesken uuden retken valmistuksia.

Maailman korkeimmassa maassa.

Tibetille paremminkin kuin Pamirille olisi sopinut nimitys »maailman katto». Niin laajalla alalla kuin Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari yhteensä se kolkkoine, autioine ylätasankoineen lepää mahtavien vuoristoiden harteilla, toisin paikoin kauttaaltaan 5,400 metriä merenpintaa korkeammalla. Ei koko maan pinnalla ole toista siihen verrattavaa paisumaa. Keskimääräkorkeus merestä on 4,200 metriä. Ilma on niin korkealla jo siksi ohutta, etteivät ihmiset eivätkä varsinkaan kuormajuhdat siellä kestä, ja tämä onkin suurimpia vaikeuksia, mitä kaikkien Tibetin tutkijain on voitettava. Heti Himalajan pohjoispuolella on verraten asuttu vyöhyke, jonka tutkimisen etupäässä Tibetin hallitus on niin vaikeaksi tehnyt. Sen pohjoispuolella on vyöhyke, joka viimeiseen saakka on pysynyt kartoilla valkoisena, kunnes Sven Hedin viimeisellä matkallaan saattoi siihen piirtää itse Himalajan kanssa kilpailevan valtavan vuorijonon. Tämän vuoriston pohjoispuolella on ylävä Keski-Tibet, Tshang-tang, jonka laitumilla käy paimentolaisheimoja karjoineen, ja pohjoisimpana vihdoin on laaja asumaton erämaa, jonka ikivanha mahtava Kuenlun pohjoisen puolessa rajoittaa. Tibetin suolaisilla ylängöillä, joilla sademäärän niukkuuden vuoksi kaikkialla on arojen luonne, on kasvisto verraten niukka, laitumet laihat, mutta siitä huolimatta niillä saa toimeentulonsa lukemattomat laumat kaikenlaista kesytöntä karjaa. Puita ei ole nimeksikään, mutta ruohoa on suojaisilla ja riittävän kosteilla paikoilla. Przevalski tapasi vain kolme pensasta, joista paju kasvaa puolta jalkaa korkeaksi, molemmat toiset eivät voi maasta ensinkään päätään kohottaa. Mutta eläimiä sama tutkija tapasi viisi petoeläinlajia ja yksitoista suurta ruohonsyöjää, ja toisinaan hän yhtenä päivänä näki satoja kesyttömiä villiaaseja, antilooppilaumoja, eivätkä nämä eläimet ymmärtäneet ihmistä pelätä. Nämä karjat ovat monella tavalla helpottaneet tutkijain matkoja Tibetin poikki, ehkäpä kaikkein enimmän sen kautta, että niiden kuivuneesta lannasta saadaan polttoainetta — muuta poltettavaa kun ei ole laajoilla aloilla.

Hucin ja Gabet'n matka.

Manningin jälkeen kävi Tibetin pääkaupungissa Lhasassa William Moorcroft, jos apotti Hucin saamat tiedot ovat oikeat. Moorcroft'in, jonka matkoista jo olemme maininneet, oli luultu saaneen surmansa Afghanistanin rajalla v. 1825, mutta Hucin tietojen mukaan hän v. 1826 saapui Lhasaan, asuen siellä muhamettilaisena kaksitoista vuotta. Lähdettyään Lhasasta v. 1838 hänet kotimatkalla murhattiin ja tällöin löytämistään kartoista ja piirustuksista tibetiläiset ensi kerran näkivät, mikä mies hän oli ollut.

Seuraava Lhasassa kävijä oli apotti Evariste Régis Huc, joka Josef Gabet nimisen latsaristimunkin ja erään kristinuskoon kääntyneen tibetiläisen keralla yritti perustaa sinne lähetysaseman.

Huc, joka oli ranskalainen, samoin kuin Gabet'kin, oli saapunut Kiinaan v. 1839 ja siellä toiminut lähetyssaarnaajana. Oleskeltuaan monessa osassa maata hän vihdoin asettui Mongolian rajalle suuren muurin taa, He Shuyn laaksoon, jonne Kia-Kingin vainon aikana oli paennut paljon kristityitä. Mongolian apostolisen vikaarin kehoituksesta Huc, joka oli perehtynyt tataarienkin kieleen, v. 1844 lähti Tibetiin, hankkiakseen maasta ja sen asukkaista tietoja.

Retkikunta pukeutui laamoiksi, s.o. tibetiläisiksi papeiksi, herättääkseen niin vähän huomiota kuin suinkin. Hoanghon yli kuljettuaan Huc tovereineen saapui kamalaan hiekkaiseen Ordos-erämaahan, jossa veden puute ja kylmyys tuottivat heille loppumattomia kärsimyksiä. Kansuun tultuaan retkeilijät uudelleen kulkivat Hoanghon poikki, joka oli tulvillaan ja peitti vedellään valtavan laajalti maata, ja vasta tammikuussa 1845 he saapuivat Tang-Kiuliin, Tibetin rajalle.

Kun täältä olisi ollut neljän kuukauden vaarallinen matka Lhasaan, päätti Huc odottaa kahdeksan kuukautta Pekingistä palaavaa Tibetin lähetystöä matkustaakseen sen mukana. Väliajan hän toverinsa keralla käytti tibetin kielen ja buddhalaisen kirjallisuuden tutkimiseen, oleskellen kolme kuukautta Kumbum nimisessä laamaluostarissa, jossa vakuutettiin asuvan 4,000 laamaa. Syyskuun lopulla saapui palaava lähetystö, johon kuului 2,000 henkeä ja 3,700 juhtaa, ja siihen Huc tovereineen liittyi.

Matka piti ensin Koko-Norin erämaitten poikki samannimiselle suurelle järvelle, jonka saarilla asuu erakkolaamoja, ja sitten edelleen vaikeita mutkittelevia teitä lumipeittoisten vuorien poikki, kunnes tammikuun 29 p. 1846 saavuttiin Lhasaan.

Tibetiläiset viranomaiset ottivat Hucin ja hänen toverinsa suosiollisesti vastaan, niin että hän saattoi avata pienen kappelin ja ruveta lähetysasemaa perustamaan, mutta sitten Kiinan lähettiläs alkoi juonitella heitä vastaan — Tibet oli Kiinan yliherruuden alainen — ja lopun lopuksi tibetiläiset viranomaiset heidät karkoittivat, lähettäen heidät erittäin vuorisia teitä aseellisen saattojoukon seuraamina Kiinan Szetshuan maakuntaan, josta he matkustivat edelleen Kantoniin.

Huc julkaisi Tibetin retkestään erinomaisen viehättävän matkakertomuksen. Hänellä ei tosin ollut maantieteellisiä tietoja eikä edes silmää huomaamaan maantieteellisiä seikkoja, mutta hän oli loistava kertoja ja kuvaili ihmisiä erinomaisen sattuvasti. Hucin kirjassa kerrottiin paljon niin oudostuttavia asioita, että toisten on tehnyt mieli leimata hänet valehtelijaksi, mutta myöhemmät matkustajat ovat voineet todeta, että hänen kertomansa seikat perustuivat tosiasioihin.

Hucin ja Gabetin jälkeen ei ainoakaan eurooppalainen päässyt Lhasaan tunkeutumaan, ei julkisesti eikä salapuvussa, ennenkuin aseellinen armeija Intiasta käsin valloitti sen tämän vuosisadan alkuvuosina.

Muissa Tibetin osissa on sitä vastoin paljon matkustettu, niin että
Tibetin maantieteen pääpiirteet nyt tunnetaan.

Careyn ja Dalgleishin matka.

Vuosina 1885—87 A.D. Carey ja Dalgleish suorittivat Keski-Aasiassa huomattavan matkan, kulkien melkein koko Itä-Turkestanin ympäri ja tunkeutuen Pohjois-Tibetiinkin. Ladakhin Lehistä retkikunnan matka ensiksi piti vuoristojen ja ylänköjen poikki Kuenlunille ja Khotanin keitaaseen, jonka jälkeen se kulki pohjoisen kautta Tarimin syvänteen ympäri Lop-norille, tunkeutuakseen sieltä jälleen Tibetiin. Altyn-tagin ja Kuenlunin välillä se kahdeksankymmentä päivää samoili oppaitta, paljon kurjuutta kärsien, ennenkuin löysi Kuenlunin poikki solan ja jälleen pääsi seuduille, joilla silloin tällöin kulki kauppamatkueita. Ja todella löytyikin äsken matkanneen karavaanin jäljet, josta turkmeenilaiset palvelijat niin ilostuivat, että heittäytyivät kasvoilleen, suutelivat jalanjälkiä ja ilosta itkivät. Retkikunta pääsi Matshu-joelle saakka, noin 600 kilometrin päähän Lhasasta, mutta siitä sen täytyi palata takaisin ruokavarain puutteen vuoksi, tosin uutta reittiä kulkien.

Rockhill.

Paria vuotta myöhemmin amerikkalainen W.W. Rockhill matkusti Tsaidamista Itä-Tibetin kautta etelää kohti Dretshu nimiselle Jangtsekiangin lähdehaaralle ja sieltä Dergen ja Nyarongin vaikeiden seutujen kautta, joihin parikymmentä vuotta aikaisemmin roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat olivat suotta yrittäneet tunkeutua, Kiinan Szetshuaniin. Rockhill matkusti kiinalaiseksi virkamieheksi puettuna. Tsaidamin itäosissa turvattomuus oli niin suuri, että kahden matkueen toisensa kohdatessa voimallisempi piti luonnollisena asiana heikomman ryöstämisen. Riistaa oli kaikkialla, niin että Rockhill kerrankin kolmen päivän kuluessa näki ainakin tuhannen villiä aasia. Monelta taholta hän kuuli semmoistakin huhua, että muka Itä-Tibetin pääsemättömissä vuoristoissa eli karvaisia villi-ihmisiä. Vuosina 1891 ja 1892 Rockhill teki uuden matkan toisia teitä, mutta ei nytkään päässyt Lhasaan, vaan täytyi hänen sen pohjoispuolisilta heinäaroilta palata takaisin. Rockhill hallitsi täydelleen tibetin kieltä.

Pevtsov.

M.V. Pevtsov, joka oli ollut Przevalskin mukana eräällä hänen matkallaan, teki vv. 1889—90 laajoja tutkimusretkiä Keski-Aasiassa, tutkien varsinkin Tibetin ylängön pohjoisia rinteitä. Kuenlunin pohjoisrinteen laaksoissa hän tapasi luola-asukkaita, jotka taikauskoisella kammolla puhuivat eteläisistä suurista erämaista, »maasta, joka on pilvien takana». Sama retkikunta löysi Tianshanin itäpään eteläpuolelta Luktshunin syvänteen, jonka pohja on 220 metriä merenpintaa alempana.

Bower.

Kapteeni A. Bower lähti Ladakhin Lehistä v. 1891 ja kulki melkein suoraan itää ja kaakkoa kohti Keski-Tibetin halki, kolmesataa kilometriä Lhasan pohjoispuolitse. Hän tutki pitkän sarjan järviä, joita ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut nähnyt. Tämä laaja autio keskusylänkö on tibetiläisten Tshang-maa. Se on täynnään mäkiä ja vuoristoita, joiden välissä joet virtaavat missä mihinkin suuntaan, kukin suolajärveensä päättyen. Viiden kuukauden aikana ei kertaakaan tehty leiriä Mont Blancin huippua matalammalla, eikä ainoatakaan puuta kasvanut sillä laajalla alueella, jonka kautta tällä ajalla kuljettiin. Muuan löydetyistä järvistä oli 5,300 metriä korkealla, saaria täynnään. Melkein koko matkaa varten, joka päättyi Kiinassa, Bowerin täytyi kuljettaa mukanaan kaikki varastot, mitä karavaani tarvitsi.

Bonvalot.

Ranskalainen Gabriel Bonvalot, kerallaan eräs katolilainen munkki ja Orleansin prinssi Henri, lähti marraskuussa 1889 Tjartshlikista, Lop-norin lounaispuolelta, ja melkein suoraan etelää kohti matkustaen saapui seuraavana vuonna helmikuussa Tengri-norin itäpäähän. Sieltä hän, yhä etelää kohti matkaten, kulki Nientshentangla vuoriston poikki lähelle Lhasaa. Tibetiläiset viranomaiset kuitenkin pakottivat hänet kääntymään takaisin ja kulkemaan teekaravaanien reittiä Kiinan Tibetin kautta Jangtsekiangin yläjuoksulle ja Kiinan länsirajalle. Bonvalot näki Pohjois-Tibetissä sammuneita tulivuoria.

Dutreuil de Rhins.

Surullinen kohtalo oli eräällä toisella ranskalaisella, Dutreuil de Rhnsillä, joka Ferdinand Grenard'in keralla v. 1893 lähti Lop-norin lounaispuolella olevasta Tjertjenistä, Lhasa matkan määränä. Matkattuaan ensinnä etelään, retkikunta Keski-Tibetin järviseudulle tultuaan kulki kaakkoa kohti, kunnes saapui Tengri-norin rannalle, mutta siellä tibetiläiset viranomaiset sen pysäyttivät, ja turhaan lupaa odotettuaan sen oli käännyttävä koillista kohti Kiinaan. Matka piti suureksi osaksi aivan tuntemattomia teitä. Ennenkuin päästiin Kuku-norin rannalle, hyökkäsivät rosvot retkikunnan kimppuun, surmaten sen johtajan. Grenard pelasti kuitenkin sen tärkeät tieteelliset kokoelmat ja kartat ja saapui onnellisesti kotimaahan.

Edellisinä vuosina oli eräs englantilainen naislähetyssaarnaaja, neiti A.R. Taylor, koettanut Kiinan Kansusta päin tunkeutua Lhasaan vain viisi aasialaista matkaseuranaan, mutta hänetkin tibetiIäiset viranomaiset pakottivat palaamaan takaisin tyhjin toimin.

Littledale.

Englantilainen George A. Littledale, joka oli aikaisemmin tehnyt rohkeita matkoja Pamirissa ja Gobin erämaassa, kulki v. 1895 vaimonsa keralla Tibetin halki pohjoisesta etelään ja pääsi 80 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten oli hänenkin poikettava länttä kohti ja matkustettava Ladakhin Lehiin. Littledale kulki uutta reittiä, tutkien muun muassa kappaleen matkaa Nientshentanglaa, jota jo silloin pidettiin Himalajan pohjoisena rinnakkaisharaänteena. Pohjois-Tibetin erämaissa sudet olivat syöneet kaikki retkikunnan lampaat, niin että sen täytyi suurimmaksi osaksi elää riistalla. Jo paljon aikaisemmin Littledale sai käskyn kääntyä takaisin, mutta hän ei tibetiläisten viranomaisten käskyistä välittänyt, vaikka he joka vuorensolassa kalistelivat aseitaan. Lopulta kuitenkin täytyi totella. Paitsi tiekarttojaan Littledale toi matkaltaan kymmenen uutta kasvia.

Sven Hedin.

Kuuluin kaikista Tibetin matkustajista on ruotsalainen Sven Hedin. Jo kahdennellakolmatta ikävuodellaan hän alkoi tutkimusretkensä Aasiassa. Tehtyään ensin pari valmistelevaa matkaa Persiaan ja Bukharaan hän v. 1894 matkusti Pamiriin ja alkoi siten tutkimuksensa, jotka hänelle tuottivat maailmanmaineen. Hän nousi mainittuna vuonna kuululle Mustaghatalle eli »Jäävuorien isälle» kuudentuhannen metrin korkeuteen, mutta sen kolmenkertaiselle taruissa kuululle lumihuipulle hänen oli mahdoton päästä. Kirgiisit väittävät, että kotkainkin on mahdoton päästä tämän vuoren kukkulalle. Siellä muka on taivaallinen kaupunki, Janaider, jonka puutarhoissa kuolema, kylmyys, pimeys ja suru ovat tuntemattomat. Tämä, vuori on Pamirin ylängön voimallisin itäinen rajavartija ja Himalajan, Karakorumin ja Tibetin korkeiden kukkulain viimeinen etuvartija luoteen ilmalla. Hedin tarkkaan kartoitti sen laajat glasierit ja laajensi ympäristöjen karttaa kauas Pamirin sisäosiin saakka.

Seuraavana vuonna Hedin teki vaarallisen ja uhriensa vuoksi kamalan matkan Jarkentista Khotaniin Takla-makanin erämaan poikki.

V. 1896 hän kulki Takla-makanin poikki Khotanista Shahjariin, Tarimin rannalle. Tällä retkellä hän löysi kaksi muinoista kaupunkia, jotka olivat vuosisatoja maanneet liikkuvan hietameren alla, jälleen paljastuakseen hieta-aaltojen kulkiessa tuulen mukana eteenpäin.

Samana vuonna Sven Hedin vielä valaisi Lop-norin aluetta, jonka omituisiin soihin ja järviin Tarimin vesi jää. Hän löysi suuren muinaisen järven kuivuneen uoman metsäisine rantoineen ja luuli tätä uomaa varsinaiseksi historialliseksi Lop-noriksi. Przevalskin Lop-nor on kauempana etelässä eikä sen rannalla ole mitään metsiä.

Lop-norin seuduilta Hedin jatkoi matkaansa Tibetiin ja tämän myrskyjen lakaiseman ylängön eräästä tuntemattomasta osasta löysi melko jakson suolajärviä, joiden »korkeat smaragdiviheriät aallot metallisella soinnulla iskevät rantojaan» keskellä erämaan suurta hiljaisuutta. Vuosina 1899—1900 hän tarkkaan tutki ja kartoitti Jarkent-joen ja sen jatkon Tarimin, laskien sitä veneellä aina Przevalskin Lop-noriin saakka. V. 1901 hän vielä tarkemmin tutki nämä järvet ja rämeet, joihin Tarim pitkän juoksunsa jälkeen riutuu, ja lähellä sitä kuivanutta uomaa, jota hän itse pitää oikeana Lop-norina, löysi vanhan hylätyn buddhalaistemppelin, jossa oli lähes tuhat vuotta vanhoja käsikirjoituksia.

Toukokuussa 1901 Sven Hedin tällä neljännellä matkallaan lähti Tsharkhlikista, Takla-makan erämaan eteläreunalta, kulkeakseen koko Tibetin poikki Induksen lähteille. Hän kulki korkean Arka-tagin ja useiden muitten itä-länsisuuntaisten vuorijonojen poikki, mutta viiden päivämatkan päässä Lhasasta hänet pysäytettiin ja palautettiin takaisin. Hän matkusti nyt muiden tutkimia seutuja Lehiin ja sieltä Intiaan. Hänen tarkat ja seikkaperäiset karttansa, järvimittauksensa, vesistötutkimuksensa ynnä geologiset ja meteorologiset havaintonsa saivat tiedemiesten puolelta mitä parhaan mainesanan.

Viidennellä matkallaan (1906—1908) Sven Hedin matkusti Turkin Armenian, Persian ja Belutshistanin kautta Intiaan, aikoen sieltä Himalajan poikki kulkea Brahmaputran latvaosan Tsangpon laaksoon ja tutkia sen pohjoispuolella olevan tuntemattoman alueen. Englannin hallitus kuitenkin kielsi häneltä pääsyn Tibetiin, joka Younghusbandin Lhasaan tekemän sotaretken jälkeen oli kokonaan suljettu eurooppalaisilta, ja Hedinin täytyi sen vuoksi kulkea Kashmirin kautta Ladakhiin ja sieltä muka Itä-Turkestaniin lähdettyään poiketa matkalla Tibetin keskiosiin, lähestyäkseen pohjoisesta valitsemaansa tutkimusaluetta. Hänellä oli Lehistä lähtiessään oivallisesti varustettu karavaani ja runsaasti hevosia ja muuleja, mutta vuodenaika oli myöhäinen, Tibetin ylängöllä talvisydän, ja siitä tuli todellinen »kuolonmarssi» hänen kuormajuhdilleen. Ankarissa myrskyissä ja pakkasissa niitä sortui kuolemaan melkein joka leiripaikalle, ja susilaumat ja korpit sen vuoksi olivat hupenemistaan hupenevan karavaanin uskolliset saattajat. Mutta laitumesta ei näillä myrskyisillä ja melkein lumettomilla ylängöillä ollut puutetta, sen enempää kuin vedestäkään, ja aroriistaa, kesyttömiä jakkeja, antilooppeja ja kulaaneja eli villiaaseja oli laumoittain melkein kaikkialla. Ngangtsetso järvelle päästyään Hedin suoritti tarkkoja syvyysmittauksia ja kartoitti järven, mutta siellä hänen tiensä oli nousta pystyyn. Piirin maaherra aikoi kieltää häntä edelleen Shigatseen matkustamasta, mutta peruutti kiellon, kun Hedin sinne sai Intiasta lähetetyn postinsa tashilaaman, koko Tibetin ylimmän hengellisen herran toimesta. Hän kulki nyt matkaa jatkaessaan ensi kerran Trans-Himalajan poikki ja saapui asutumman maan kautta onnellisesti Shigatseen. Kiinalaisen vaikutuksen kautta hän siellä sai nähdä tibetiläisten hengelliset uudenvuodenjuhlat ja pääsi itse tashilaaman, buddhalaisten paavin, puheille. Matkaa jatkaessaan Hedin aikoi käydä Dangra-jum-tso järvellä, mutta tibetiläiset estivät tämän, samoin kuin menomatkallakin, koska järvi oli pyhä. Tällä retkellä Hedin tuli kulkeneeksi kahdesti Trans-Himalajan poikki. Palattuaan Tsangpon laaksoon hän Tradumin kohdalla kulki Nepalin rajan poikki ja kiertoteitä matkaten löysi tämän kuulun joen lähteet pyhän Manasarowar-järven eteläpuolelta Himalajan pohjoisimmasta harjanteesta, suuresta Kubigangri nimisestä glasierista. Tämän jälkeen hän tutki Sutlejn lähteet ja Manasarowar-järvet ynnä niiden maanalaiset laskuväylät. Nämä työt suoritettuaan hän matkusti Gartokiin ja sieltä edelleen Lehiin. Tärkein tulos hänen matkastaan oli tieto Trans-Himalajasta, jonka hän huomasi ulottuvan Tengri-norista Gartokin pohjoispuolelle saakka.

Lehistä käsin hän teki vielä toisen retken Tsangpon pohjoispuolisiin seutuihin ja päätti nyt Transhimalajan selvittelyn. Seuraavassa kerromme lähemmin tämän aikamme onnekkaimman Aasian-tutkijan matkoista.

Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.

Saavuttuaan arojen poikki ihanan Ferghanan pääkaupunkiin Margelaniin, Hedin päätti kulkea Kashgariin »Maailman katon» poikki, vaikka kaikki olojen tuntijat varoittivat häntä lähtemästä talvella Pamiriin. Turkestanin venäläinen kenraalikuvernööri lähetti alueen kirgiiseille käskyn, että heidän piti jurttineen, polttoaineineen ja ruokatavaroiden tulla määrätyille paikoille matkustajaa vastaanottamaan, ja huolimatta lumimyrskyistä, kammottavista pakkasista, korkeista alppisolista kaikkine talvisine vaaroineen kirgiisit uskollisesti noudattivat tätä käskyä. Sittenkin oli matka vaikeuksia ja vaaroja täynnä.

Alain poikki talvikelillä.

Isfairanin laaksoa nousten, vaarallisia iljankopolkuja matkaten, Hedinin retkikunta nousi lähes 4,000 metriä korkeaan Tengis-bajsolaan, yhteen niistä monista, joita Ferghanasta kuljetaan 6,000 metrin korkuisen Alai-vuoriston poikki Pamirin pohjoisosassa olevaan Kysyl-sun laaksoon. Helmikuun loppu oli lumimyrskyjen ja lumivyöryjen vuoksi vaarallisin aika solamatkalle.

Kymmenkunta kirgiisiä kulki edellä raivaamassa tietä kinoksien läpi ja hakkaamassa jäätiköihin portaat. Matkustajan kaikki tavarat oli sälytetty pienien vuorihevosten selkään, jotka ihmeteltävän ketterästi suoriutuivat näillä vaarallisilla vuoriteillä, laskien luisua tai takakintuillaan laahustaen rinteitä pitkät matkat, kiiveten ketterästi kuin kissat jyrkänteille ja uskomattoman varmasti astellen kapeita livettäviä polkuja, jotka useimmiten olivat iljangalla, äkkijyrkkä kuilu allaan. Suurenmoisten rotkolaaksojen pohjaa nousi tie yhä korkeammalle, kulkien Isfairan joen poikki hataria, osasta puolilahoja siltoja. Luonto oli samalla sekä ihanaa, että kammottavan kolkkoa. Jossain paikassa oli äsken pudonnut lumivyöry täyttänyt koko laakson pohjan, haudaten sekä joen että tien alleen; joki oli puhkaissut vyöryn läpi tunnelin itselleen, mutta retkikunnan täytyi kiivetä lumimäen poikki, joka oli niin jyrkkä, että tarvittiin kuusi kirgiisiä joka hevosta mäen päälle työntämään. Laakson pohja ja polku sen mukana nousi lopulta niin jyrkäksi, että kuormat oli miesten selässä vähin erin kannettava pelättyyn Tengis-bajsolaan, joka katkaisee Alain selänteen.

Joka puolella näkyi solasta lumisia vuorenselänteitä, siellä täällä vain kurkisti lumesta paljas kallionkeila. Kaakossa hohti Alain terävien selänteitten takaa etäisyydestä sinisenä ja valkoisena ihana Trans-Alai pilviin katoavine huippuineen ja häikäisevän kirkkaine lumikenttineen. Takanapäin laskivat vedet Syr-darjaan, edessäpäin Amu-darjaan. Tie laskeutui vedenjakajalta taas jyrkkään ja toisen laviinikeilan poikki toisensa jälkeen täytyi retkikunnan kiivetä. Suurin lumivyöry oli lähes puolta kilometriä leveä ja pariakymmentä metriä paksu. Moinen lumivyöry olisi alleen haudannut vaikka mimmoisen matkueen, ja kun laviinin alaosa aina paineen vuoksi paikalla muuttuu jääksi, olisi sen alta ollut mahdoton pelastua. Lumi suli jo kaikkialla, ja muiden vaikeuksien lisäksi oli aina vähän väliä kahlattava purojenkin poikki. Kun alkoi sataa lunta ja ilma kävi aivan sakeaksi, täytyi yhden miehen edellä kulkien tunnustella pitkällä tangolla tien pohjaa. Pahemmitta tapaturmitta retkikunta kuitenkin pääsi Alain laaksoon sillä kohdalla, jossa Kokandin entisen hallitsijan vanhan linnan savimuurit vielä muistuttelivat Pamirin menneitä valtiollisia oloja; mutta jos matka olisi tapahtunut päivää myöhemmin, olisi lumimyrsky,, buraani, sen solassa tavannut ja silloin sen olisi voinut periä ellei tuho, niin ainakin pitkällinen viivytys.

Talvinen Pamir.

Alain laakso, jonka läpi Kisil-su juoksee, on Pamirin lumisin osa. Kirgiisit hankkivat täällä kaksi kameelia edellä kulkemaan, ja nämäkin saattoivat toisin paikoin vaipua lumeen melkein näkymättömiin. Öillä oli -20° pakkanen. Kun lunta on laaksossa oikein vahvalti, täytyy kirgiisien solista toiseen kulkiessaan ajaa edellään jakkeja, jotka kahlaavat ja puskevat puhki pahimmatkin kinokset.

Seurattuaan jonkun aikaa Kisil-sun pohjoisrantaa retkikunta kahlasi sen poikki ja lähti nousemaan mahtavaan Trans-Alain vuoristoon, jonka korkein kukkula kohoaa 7,000 metriä merenpinnasta. Urtakin luona eivät retkikuntaa odottaneetkaan jurtat eikä valmiit valkeat, koska se kylänvanhin, jonka velvollisuudeksi tämä oli annettu, oli Attjollin solassa joutunut buraaniin, joka esti häntä matkaa jatkamasta ja eräältä paimenelta hautasi lumeen 40 lammasta. Hän oli lähettänyt kuusi miestä Hediniä vastaan, mutta yhdeksän päivää ponnistettuaan lumisessa solassa ja hevosen menetettyään oli näiden täytynyt jättää sekä jurtta että poltokset solaan. Kaksi miestä oli kadonnut. Neljä oli kuitenkin päässyt Djipptikin kirgiisien luo, joilta he olivat saaneet lainaksi jurtan ja poltoksia, tuoden ne myöhemmin illalla Urtakiin. Näistä neljästä oli yksi palelluttanut jalkansa ja toinen tullut lumisokeaksi; kaksi tervettä miestä oli suojellut silmänsä jouhiverkolla ja nahkaremmillä. Yöllä oli tällä asemalla -34° pakkanen; mutta maalisk. 5 p. osoitti lämpömittari auringonpaisteessa +52° C. Susilaumain jälkiä näkyi ja kirgiisit kertoivat niistä paljon kamalia juttuja.

Aamulla maalisk. 9 p. kaikki kirgiisit polvistuivat lumeen rukoillakseen Allahilta onnellista matkaa pelätyn Kisil-art-solan poikki, jossa buraanit ovat kovin äkilliset ja vaaralliset, mutta Hedinin retkikuntaa suosi solassa mitä paras sää. Vedenjakajalla on solan korkeus 4,271 metriä. Solan eteläpuolella lumi nopeaan väheni, maa oli laajalti aivan paljastakin, laaksot olivat avarammat ja vuoret suhteellisesti matalammat, maan yleinen tasapinta kun oli niin korkea.

Kara-kul.

Karavaaninsa jakaen Hedin teki matkan Kara-kul nimiselle suolajärvelle mitatakseen sen syvyyden. Jää, joka toisin paikoin oli yli metriä paksu, paukkui ja soi kummasti jalkain alla. Mukana olevat sarttilaiset luulivat äänen johtuvan siitä, että suuret kalat puskivat jäähän päätään, mutta kirgiisit tiesivät, ettei järvessä ollut kaloja ensinkään. Suurin mitattu syvyys oli 230 metriä. Järven toisella rannalla Hedin erään seuralaisensa keralla eksyi joukostaan ja heidän täytyi viettää yönsä taivasalla kirgiisiläiseen tapaan polvillaan, pää maahan taivutettuna ja korot tuulessa. Kirgiisi tässä asennossa nukkui makeasti. Hedin ei tosin saanut unta, mutta hänen täytyi myöntää, että se paremmin kuin mikään muu suojeli vilulta.

Kara-kulin eteläpuolella, avarassa Mus-kol laaksossa, jossa maa oli kokonaan rapautumisesta syntyneen soran peitossa, kuten Pamirissa yleiseenkin, ja lunta oli vähän, oli vastassa Pamirskij Postista lähetettyjä juhlapukuisia kirgiisejä, jotka olivat siellä jo odottaneet viisi päivää telttoineen, lampaineen ja polttoaineineen. Laakson eteläpäässä oli kuljettava 4,682 metriä korkean solan poikki lumituiskussa. Maalisk. 18 p. Hedin vihdoin saapui Pamirskij Postiin, jossa häntä jo oli kauan huolestuneina odotettu ja jossa hänet nyt sitä sydämellisemmin ja vierasvaraisemmin vastaanotettiin.

Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, runsaan ruohon ruvettua rehoittamaan, tulevat Ferghanan rikkaat ja hyvin toimeentulevat kirgiisit vuoriston poikki karjoineen Alai-laaksoon, pystyttäen Kisil-sun rannalle kesäleirinsä. He panevat silloin toimeen ratsumieskarkelonsa, pitävät kestejä, viettävät häitä. Parin kolmen kuukauden kuluttua suurin osa palaa takaisin Ferghanaan. Alai-laakson kautta kulkee kesällä tärkeä liikennereitti Itä-Turkestanista Amu-darjan laaksoon. Sitä kulkevat sekä kauppiaat että matkustajat.

Huhtik. 7 p. Hedin lähti vieraanvaraisesta Pamirskij Postista pyrkimään Pamirin itäosan korkeimmalle kukkulalle Mustag-atalle, joka kohottaa lakeaan kokonaista 7,860 metriä merenpinnan yläpuolelle, lähes vetäen vertoja Himalajan korkeimmille kukkuloille. Matkustajan kunnianhimona oli tämän kukkulan valloittaminen.

Mustag-atalle.

Lumipeite oli jo ohut, järvet tosin vielä jäässä, mutta salmet olivat auki ja niihin oli jo kokoontunut suuret määrät sorsia. Mitattuaan Rang-kul järven syvyyden Hedin saapui Kiinan rajalle. Epäluuloistaan huolimatta eivät kiinalaiset rajavartijat voineet estää niin voimallisesti passitettua matkustajaa eteenpäin kulkemasta, vaikka tekivätkin hänelle paljon pientä kiusaa. Suurimman osan karavaaniaan jälkeensä jättäen Hedin muutaman miehen keralla lähti vuorelle pyrkimään. Kirgiisit vakuuttivat kaikki yhteen ääneen, että vuorelle oli mahdoton nousta. Jyrkänteet ja rotkot muka sulkivat kaikkialla tien, vuoren rinteet olivat kirkasta jäätikköä, ja myrsky, joka muka korkeudessa oli yksinvaltias, pyyhkäisisi kaikki mukaansa kuin hiekkajyväset. Heidän kammoonsa oli suurena syynä taikausko. Vuorta pidettiin pyhänä ja siihen liittyi monenlaisia taruja. Yleinen luulo oli, että sen luoksepääsemättömällä laella oli maallinen paratiisi.

Nimi merkitsee »Jäävuorien isä», ja kuten isä lastensa keskellä tämä vuori kohottaakin valkoista päätään korkealle yli läheisten kukkulain, vaikka nämäkin ovat korkeita, valkoisiin vaippoihin puettuja ja jääpanssarilla suojeltuja. Kuten majakka se luo hopeista hohtoaan kauas erämaitten piiriin. Vuoren juurella kirgiisit eivät kuitenkaan pelänneet Mustag-ataa samassa määrässä kuin Pamirin sisäosissa asuvat, vaan lupasivat mielellään auttaa Hediniä vuorelle pääsemään. Hekään eivät kuitenkaan luulleet yritystä mahdolliseksi. Metsämiehet, jotka olivat joutuneet vuoren yläosiin, olivat ilman »raskauden» vuoksi tunteneet pyörrytystä, eivätkä edes ketterät ja nopsat arkkari-oinaat takaa-ajettuinakaan uskaltaneet korkeuksiin lähteä, joiden jyrkillä iljanne-rinteillä oli mahdoton saada jalansijaa. Yksin kotkankin siivet raukesivat, ennenkuin sen laelle ennätti.

Huhtikuun 17:ntenä Hedin lähti isäntänsä Togdasin-Bekin varakkaasta, vierasvaraisesta leiristä matkaan. Matkassaan hänellä oli kuusi ahavoittunutta, lämpimiin lammasnahkaturkkeihin puettua kirgiisiä, joilla oli pitkät sauvat kädessään, yhdeksän suurta mustaa, hyväntuulista jakkia ja kaksi lammasta. Jakit kantoivat eväitä, lapioita, tuuria, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopia, huopamattoja, valokuvauskoneita y.m. Koneita kantoivat kirgiisit laukuissa. Muut jakit satuloitiin, jonka jälkeen miehet nousivat selkään ja hitaasti alkoivat luoteispuolelta nousta vuorelle. Jakkia ohjattiin turparuston läpi pistetystä nuorasta. Enimmäkseen tämä juhta kuitenkin kulkee, miten itse haluaa, turpa maassa kiinni, ja läähättää kuin höyrysaha…

Vuorijättiläisen rinteillä.

Rinne kohosi sangen jyrkkään. Ensimmäisten glasieerikielien ohi kuljettiin jo sangen alhaalla. Kiinteätä kalliota ei näkynyt missään, niin vahvalti oli vuoren rinteellä kaikenkokoisia gneissipaasia. Ensimmäinen yö vietettiin rinteellä lähes 4,500 metrin korkeudessa. 5,336 metrin korkeudessa retkikunta joutui niin ankaraan lumimyrskyyn, että sen monta tuntia täytyi olla alallaan. Illaksi se palasi takaisin leiriinsä, jonne Togdasin-Bek oli lähettänyt jurtan, lisää evästä ja polttoaineita. Huhtikuun 19:ntenä raivosi leirin seuduilla lumimyrsky, kirgiisit sairastivat vuoritautia ja Hedin muutaman miehen keralla tutki mahtavan Jambulak-glasieerin alapäätä. Seuraavana päivänä piti tehtämän uusi yritys korkeutta kohti vuoren eteläpuolelta, mutta Hedin itse sai nyt silmätulehduksen, joka pakotti hänet palaamaan karavaaninsa luo, pyrkiäkseen Kashgariin lepäämään.

Kashgariin.

Paljon lunta oli satanut, joet olivat tulvillaan, matka vaikeata, mutta reippaan väkensä keralla Hedin hyvin suoriutui vaikeuksista. Pamirilta alas laskeuduttaissa lämpeni ilma nopeaan ja luonto muuttui vehmaammaksi ja toukok. 1:senä matkustaja saapui Kashgariin, jossa hän vanhan ystävänsä, venäläisen pääkonsulin Petrovskijn luona sai mitä vierasvaraisimman asunnon.

Hedinin aikomus oli ensiksi lähteä Lop-norille, mutta kesäkuun alussa tapahtui säänmuutos, joka sai hänet muuttamaan mielensä. Aasialainen kesä lähestyi jättiläisaskelin, »päivän tähti hehkui kuin valtava sulatusuuni, varjossa kohosi kuumuus 38 asteeseen, yö ei ennättänyt jäähdyttää Itä-Turkestanin hehkuvaa ilmakehää, ja joka ilta peittivät tulikuumat, hienoa pölyä tuovat aavikkotuulet Jakub-Bekin vanhan pääkaupungin sakeaan tukahduttavaan utuun.» Vielä kuumempi olisi idässä, Tarimin rannoilla, ollut, ja Hedin sen vuoksi päätti palata kesäksi vuoristoon, uudistaakseen yrityksensä nousta Mustag-atalle. Kesäk. 21 p. illalla hän jälleen lähti Kashgarista matkaan.

»Laskevan auringon tulikuumissa säteissä pieni karavaanimme hitaasti eteni poppelien ja piilipuiden välitse leveää maantietä, jonka Jakub-Bek aikanaan rakensi ja jolla nyt, basaaripäivänä, vallitsi mitä vilkkain liike. Mandariineja, millä korkeampi, millä matalampi nuppi hatussaan, ajeli tiellä pienillä sinisillä vaunuillaan, joita kulkusin ja helyin koristetut muulit vetivät. Kiinalaisia upseereja ja sotamiehiä ratsasti kirjavissa univormuissaan. Jangi-hissarista tai Jarkentista tuli isoja maalauksellisia araboja, joiden kuperan olkikaton alla istui melko seurat kiinalaisia ja sartteja ja joita neljä kulkusin ja kelloin runsaasti koristettua hevosta veti, yksi aisoissa, kolme kaukana edellä kulkien ja köysistä kiskoen. Nämä käytännölliset ajoneuvot ovat Itä-Turkestanin diligenssejä ja 10 tengehillä (noin 3 mk), mitättömällä maksulla siis, voi täten kulkea neljä pitkää päivämatkaa Jarkentiin saakka.

»Tavarakaravaaneja kulkee ohi toinen toisensa perässä, ojanpartaalla istuu kaikenlaisia raajarikkoja ja kerjäläisiä, vesikauppiaita suurten saviruukkujensa vieressä, leipureita ja hedelmäkauppiaita pienien kojujensa ääressä, ja pieniä ruskettuneita poikia ui tien vieressä ojain mutavedessä. Kuljemme pyhimyshautain ohi, Adolf Schlagintweitin muistopatsaan ohi, jota tulvavesi on vahingoittanut, jälkeemme jää Jakub-Bekin sortunut linna Dovlet-bag (rikkauden puutarha) ja Kisil-su, joka punaisenruskeana savivellinä virtaa kahdenkertaisen siltansa alitse.

»Vasemmalle kädelle jää kiinalaiskaupunki, Jangi-shahr, tulemme autiolle hiljaiselle maaseudulle, joka tasaisena ja rannattomana leviää etelää ja itää kohti silmän siintämättömiin. On tullut pilkkopimeä, jonka vuoksi k:lo 9 pysähdyimme Jiggde-arikin kylään illastamaan ja kuun nousemista odottamaan. Vasta kahden aikaan aamulla saavuimme Japptjaniin, joka oli matkan lähin päämäärä.»

Matka kävi aluksi suoraan etelään keidasalueen kautta ja joskus hietanietoksien poikki, läpi kylien, joissa kiinalaiset viranomaiset, Kashgarin daotain määräystä noudattaen, nyt kohteliaammin ottivat vastaan ruotsalaisen matkustajan. Yöllä matkattiin — päivällä levättiin. Eräässä paikassa Hedin näki pienen rautakaivoksen, jossa malmi saadaan maa- ja savikerroksista sekä sitten kuljetetaan Igisjariin sangen alkuperäisellä tavalla pelkistettäväksi.

Vuoristo alkoi vähitellen lähestymistään lähestyä, lakeudelta nousta laaksoja, joita pitkin kirgiisit ajoivat karjojaan ylämaahan. Kengkol laakson alaosassa oli hyvät laitumet ja siellä täällä puitakin. Joka ilta ajettiin lampaat ja vuohet auliin lypsettäviksi sekä teljettiin sitten avariin karsinoihin, joissa vihaiset koirat yöllä vartioivat niitä susilta, sillä niitä seudussa oli kovin runsaasti. Asukkaat kuuluivat kipptjakkirgiiseihin. Korkeammalle kohottaessa laakso kapeni ja oli kuljettava vedenjakajan poikki Jarkentin laaksoon. Vedenjakajalla paimennettiin Jarkentin sarttilaisten omistamia suuria hevoslaumoja.

Maisemista oli omituisin pitkä kapea kuru, jonka pohjaa tie vaahtoavan vuoripuron keralla kohosi paasirytelkköjen keskitse Mustag-atan liepeille. Tuskin oli matkue päässyt tästä vaarallisesta solasta, kun joki äkkiä latvoillaan sataneesta vedestä alkoi rajusti nousta; jos tulva olisi matkueen solassa tavannut, olisi se voinut tuhoutua.

Kulkien Mustag vuoriston pääharjanteelle Hedin tuli Tag-arma lakeudelle Mustag-atan eteläpuolelle, ihaillen sen erinomaisia laitumia, joilla suuria jakki- ja lammaslaumoja söi. Kiertäen sitten vuoren länsipuolelle Sarik-kolin laaksoon hän tutki jättiläisvuorta, jonka ympäri hän täten tuli kulkeneeksi, ja jäävirtoja, joita säteili sen laelta joka suunnalle. Sarik-kolin laaksossa hän taas tapasi tuttavansa Togdasin-Bekin ja sai saman herttaisen vastaanoton sekä hänen että laakson kaikkienkin kirgiisien puolelta. Läheltä ja kaukaa heitä tuli hänen vieraikseen, tuoden lahjaksi lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun Hedin vaelluksillaan lähestyi jotakuta aulia, tuli ratsumies aina häntä vastaan, opastaen hänet bekin (s.o. ruhtinaan) jurttiin, jossa hänelle tulen ääressä osoitettiin kunniasija ja tarjottiin »dastarkhani», s.o. ryyppy purtavineen. Hyvää suhdetta todistaa sekin, että Togdasin-Bek heinäk. 11:ntenä vieraansa kunniaksi pani toimeen »bajgan» eli kirgiisiläisen ratsumieskarkelon, joka kieltämättä johtaa muistoon arokansain muinaisia mahtiaikoja. Hedin kertoo siitä:

Kirgiisien bajga.

»Aamun kuluessa karautti seudun paras miehinen väestö etelää kohti pienissä joukoissa, sillä Irik-jakin kentällä sikäläisten ylempien aulien luona oli tämän hurjan karkelon määrä tulla esitetyksi. Kun puolenpäivän aikaan lähdin heidän jälkeensä, saatteli minua 42 kirgiisiä, yllään parhaat, kaiken kirjavuiset halaatit, vyötäisillä kirjavat vyöt, tikarit ja puukot, kalisevia nippuja, joissa oli tuluksia, naskaleita, tupakkakukkaroita y.m. pieniä esineitä. Päähineitä oli monenlaisia, useimmilla kuitenkin vuodenajan takia pienet pyöreät mustat patalakit, punaisin, keltaisin ja sinisin kirjauksin. Tämän juhlapukuisen rahvaan keskellä, joka taajana joukkona minua ympäröi, tunsin yksinkertaisessa harmaassa matkapuvussani olevani kuin dervishi parempien ihmisten joukossa.

»Arvoltaan ja puvultaan etevimmät olivat kuitenkin Togdasin-Bek, yllään tulikeltainen, kullalla kirjailtu kunniahalaatti, jonka olin Kashgarista tuonut ja hänelle lahjoittanut, sekä Togda Muhammed-Bek, Mustag-atan itäpuolella asuvain kirgiisien päällikkö. Tämän puvussa näki kylläkin rohkeita väriyhdistelmiä, joitten luultavasti oli sattumaa kiittäminen siitä, että ne olivat samalla ihmisruumiilla sijansa saaneet; pitkä halaatti oli merensininen, leveä vyö vaaleansininen ja päässään hänellä oli korkea sinipunerva, kultareunuksellinen pipolakki. Tämä puku somisti pitkää, oikein alkurotuista kirgiisiä, jolla oli vinot kapeat silmät, ulkonevat poskipäät, harva musta leukaparta ja jouhevat viikset, ja ratsu hänellä oli jättiläismäinen, sysimusta, vierasrotuinen. Kun vielä lisäämme, että hänen kyljellään roikkui koukkumiekka mustassa huotrassaan, niin on meillä edessämme oikea aasialainen Don Quixote.

»Ylempien kylien luona näkyvistä laajenevista ratsumiesjoukoista voimme arvata olevamme perillä, ja keskelle kenttää oli varattu avopaikka, jolle pysähdyimme. Tässä meitä odotti sadanyhdentoista vuotias Khoat-Bek viiden poikansa keralla, jotka hekin jo olivat harmaantuneita vanhuksia, saattonaan parikymmentä muuta ratsumiestä. Khoat-Bek istui satulassa yhä yhtä karskina ja varmana kuin konsanaankin, vaikka selkä olikin jonkun verran iän koukistama. Yllään hänellä oli nahkareunainen violetti halaatti, ruskeat nahkasaappaat ja ruskea turbaani. Kasvonpiirteitä oli lyhyt valkea täysiparta, iso kotkannenä ja syvät harmaat silmät, jotka enimmäkseen näyttivät viihtyvän menneiden aikain muistoissa.

»Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta ja bekitkin laskeutuivat hevosen selästä häntä tervehtiäkseen, ja hän istui siinä levollisena kuin jumala ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa. Vanhus oli ennen vanhaan ollut Sarik-kol-kirgiisien tjong-beki eli suurpäällikkö, joka arvo oli ollut seitsemällä hänen esi-isistäänkin, osaksi itsenäisinä, osaksi vieraan vallan alaisina. Milloin hän ei vaipunut omiin muisteluihinsa, oli hän sangen puhelias ja kertoi ilmeisestikin hyvin mielellään muistoistaan ja perheoloistaan.

»Hänellä oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä, 43 lastenlasta ja 16 lastenlastenlasta. Kaikki he asuivat samassa yhteiskunnassa, suuressa aulissa, joka kesäisin on Kara-kulin luona, talvella Bassik-kulin seuduilla. Vanhin poika, Oshur-Bek, josta vähitellen tuli minun miehiäni, oli erittäin leikillinen ukko. Hän kertoi, että Khoat-Bekillä eläissään oli ollut neljä kirgiisiläistä vaimoa, joista kaksi yhdeksänkymmenen ikäistä vielä eli, ja sitä paitsi satakunta sarttilaista, joita oli eri aikoina ostettu Kashgarista ja sitten toinen toisensa jälkeen hylätty.

»Khoat-Bek mielistyi siihen määrään silmälaseihini, että pyysi saada ne omikseen, mutta kun minulla ei ollut niitä liikenemään, niin sanoin hänelle, että kun hän oli tullut niittä toimeen satayksitoista vuotta, niin varmaan hän tulisi niittä toimeen eteenkinkäsin. Lahjoitin hänelle sen sijaan kankaita, lakkeja ja huiveja. Syksymmällä vanhus erään poikansa keralla ratsasti Jangi-hissariin solan kautta, joka oli vain sataa metriä Mont Blancia matalampi. Hän omisti siellä maata ja tahtoi lisäksi vähän huvitella ennen talvea.

»Pukki kiskotaan eteemme, kirgiisi yhdellä iskulla katkaisee siltä kaulan ja antaa veren juosta, kunnes se tyrtyy. Teurastettu eläin on nyt kisan keskustana, kisaavat kun kilpailevat siitä, kuka saa sen itselleen anastetuksi.

»Muuan ratsumies vie sen kerallaan pois ja odotamme sitten hetkisen. Etäisyydessä näkyy ratsumiesjoukko; se lähestyy hurjaa vauhtia; kahdeksankymmenen hevosen kaviot räikkyvät kovalla tanterella, jonka nurmen lammaslaumat jo ovat kalvaneet juuriaan myöten. Melu käy huumaavaksi, siihen sekaantuu hurjia huutoja ja jalustimien kalinaa. Pölypilvessä he kiitävät aivan ohitsemme. Eellimmäinen heittää pukin ruumiin hevoseni etujalkoihin. Kuten hunnit tai hävittävä rosvojoukko he laukkaavat pois, tekevät arolle kierroksen, mutta palaavat jo samalla takaisin. Se, jonka eteen pukki heitetään, kiittää tästä kunniasta siten, että kutsuu joukon pieniin kemuihin, kuten kirgiisit tavallisesti tekevät, taikka antaa heille kourallisen hopeatengehiä, kuten minä tein.

»Tuskin olemme kuitenkaan ennättäneet hieman peräytyä, ennenkuin hurja joukko taas palaa ja hyökkää pukkirievun kimppuun, jonka ruumis ei vielä ole ennättänyt jäähtyä. Nyt siitä syntyy taistelu, ikäänkuin olisi se kultia täynnään — siinä on nyt selittämätön sekasotku hevosia ja miehiä, kaikki pölypilven peittäminä. Hevosia kompastuu, toisia karkaa pystyyn, ryöstää. Miehet yhä satulasta kiinni pitäen heittäytyvät suin päin maata kohti ja tapailevat palkintoa. Toisia on pudonnut hevosen selästä ja he ovat vähällä sotkeutua jalkoihin, toisia puoleksi riippuu hevosten alla, mutta kaikki kiistävät ja teutaroivat hurjimmassa epäjärjestyksessä nahkan anastaakseen.

»Jäljelle jääneet tai äsken tulleet ratsastajat karauttavat täyttä laukkaa keskelle joukkoa, ikäänkuin tahtoisivat he ajaa tämän pölyyn kietoutuneen, kirkuvan ja elämöivän hevos- ja ihmisvuoren yli. Pienet metkut ovat luvallisia. Mikä nykäisee naapurin hevosta suitsista päästäkseen lähemmä nahkaa, mikä sivaltaa ruoskan varrella kuonoon saadakseen sen pystyyn karkaamaan taikka taapäin peräytymään, tahi koettavat he pudottaa toinen toisensa satulasta.

»Sekasortoa vielä lisäsi pari miestä, jotka ratsastivat suipposarvisilla jakeilla. Jakit ryteikköön tunkeutuessaan tietysti kutittelivat hevosia sarvillaan ja nämä siitä potkimaan jakkeja, jotka vuorostaan vihastuivat puskemaan, niin että kisa hieman muistutti härkätaistelua. Vihdoin on joku miehistä saanut nahkasta kiinni, pistää sen oikean reitensä ja satulan väliin ja kiitää nopeaan kuin tuuli laajaa piiriä pitkin lakeutta muiden takaa-ajamana. He katoavat etäisyyteen, mutta palaavat parin minuutin kuluttua takaisin. Taas kuulemme kavioiden iskevän tantereeseen. Ratsumiehet syöksyvät suoraa päätä meitä kohti, esteistä välittämättä; seuraavassa silmänräpäyksessä he hyökkäävät päällemme ja musertavat meidät; emme ennätä alta — mutta parin askeleen päässä ja yhä hurjimmassa vauhdissaan he äkkiä ponnahtavat syrjään, nakattuaan ensin eteemme nahkan, joka nyt oli muuttunut muodottomaksi tukoksi, jonka jälkeen taistelu alkaa uudelleen.

»Togdasin-Bekikin lopulta kiihtyi taistelun hälinästä niin, että hyökkäsi joukkoon ja tosiaan saikin palkinnon kerran anastetuksi, mutta keikahdettuaan nurin hevosineen päivineen ja saatuaan naamaansa ja nenävarteensa muutamia punaisia kiinalaisia kirjaimia, talttui hän lauhkeaksi kuin lammas ja jäi kauniisti meidän luoksemme.

»Karkelon aikana olivat useimmat riisuneet halaattinsa, jopa toisilla oli yläruumiinsa koko oikea puoli paljaana. Harva siitä ehjin nahkoin suoriutui; monen naama oli verissään ja sitä nyt menivät läheiseen puroon hautomaan, ja onnahteli joku hevosistakin. Kentällä on hajallaan lakkeja ja ruoskia, joita omistajat vähitellen käyvät perimässä. Suuresti ihmettelin, ettei sattunut pahempia tapaturmia, mutta tämä tietysti riippuu siitä, että kirgiisit pienestä pitäen ovat hevosen selässä kasvaneet. Jännittävän ja vaarallisen leikin päätyttyä kutsuttiin arvohenkilöt dastarkhanille lähimmän bekin telttaan, jossa seudun soittoniekat aterian aikana ilahuttivat meitä sävelillään.»

Pieni Kara-kul.

Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Hedinille näyteltiin näitä kisoja, ja joskus ne olivat vielä hurjempiakin. Hän asettui nyt leiriin Mustag-atan pohjoispuolelle Pienen Kara-kulin rannalle kartoittaakseen seutua ja tutkiakseen sen maantieteellisiä oloja. Tämä pieni alppijärvi oli viehättävä jylhän karussa ympäristössään, harmaitten, synkkäin jättiläisvuorien ympäröimänä, Mustag-atan valkoiset lumikentät muita korkeampina loistaen. Vain etelärannalla oli lakeus vehmaine laitumineen. Näköalain jylhyyttä vilkastuttivat järven räikeän kirkkaat värivivahdukset. Kaikkialla osoittivat moreenit, että seutu ennen oli kokonaan ollut jäätiköiden peittämä. Äkkituulet, rankkasateet, pyörremyrskyt haittasivat Hedinin työtä, mutta loma-aikoja vilkastutti kirgiisien ystävällinen seurustelu.

Suoritettuaan Kara-Kulilla työnsä Hedin nousi Mustag-atan rinteille tutkiakseen aluksi vuoren kymmenet jäävirrat. Vuoren louhisilla rinteillä hän ratsasti jakilla, joka ihmeteltävän taitavasti suoriutui pahimmistakin paikoista. »Milloin tuo raskas eläin astelee pitkin suuren lohkareen terävää reunaa, milloin ketterästi hyppää mustan ammottavan rotkon yli ja paikalla tapaa jalansijan seuraavalla paadella, milloin se taas liikkumattomin kankein jaloin laskee jyrkkää, pystyä sorarinnettä, jolla ei kaksijalkainen olento mitenkään pysyisi pystyssä.» Näitä jäätikkötutkimuksia paljon haittasi epävakainen sää, myrskyt, rae- ja lumisateet, sillä korkeuksissa alkoi talvi jo tehdä heinäkuun lopulla tuloaan.

Uusia hyökkäyksiä Mustag-atalle.

Elok. 6:ntena oli sää vihdoin siksi edullista, että Hedin saattoi uudelleen yrittää nousta Mustag-atalle, jonka läntinen rinne oli alhaalta katsoen näyttänyt kohoavan hyvin verkalleen, vain 20° kulmin. Matkaan lähdettäessä oli mukana seitsemän jakkia, kullakin ajajansa, mutta toinen toisensa perästä uupuivat juhdat ja miehet saivat niin ankaran silmä- ja päänsäryn, että heidän täytyi jäädä tielle. 5,300 metrin korkeudesta alkaen oli Hedinillä mukana vain kaksi jakkia ja kaksi kirgiisiä, jotka vuoron jälkeen ratsastivat toisella. Nämäkin valittivat päänsärkyä ja hengenahdistusta. 6,300 metrin korkeuteen päästyään Hedinin täytyi kääntyä takaisin noudattaen kirgiisien neuvoja, jotka varoittivat lähtemästä siitä alkavalle rinteelle, jolla nyt oli paljon verestä lunta ja jolla he alhaalta katsoen usein olivat nähneet valtavia lumivyöryjä. Jakitkin alkoivat lopen väsyä ja jalan olisi matkustaja tuskin jaksanut korkeammalle.

Syynä siihen, että Hedin oli vuoritanudilta säilynyt, oli se, ettei hänen ratsastaen tarvinnut rasittaa itseään. Paluumatka kävi nopeaan ja klo 7 aikaan olivat kaikki taas leirissä.

Seuraavana päivänä tehtiin uusi yritys ja otettiin mukaan pieni jurtta, Hedin kun aikoi viettää yön 6,000 metrin korkeudessa, jatkaakseen siitä toisena päivänä nousua. Puolenpäivän aikaan oli päästy noin 5,000 metrin korkeuteen. Vuoren yläosan kaikki kuperat pinnat ovat paksun jääpanssarin peitossa — koverilla paikoilla on jäävirrat — ja Hedin sattui nyt kohdalle, josta tälle panssarijäälle oli mahdollinen päästä. Alussa oli panssarijäätä verraten helppo kulkea, mutta pian alkoi tulla vastaan yhä suurempia halkeamia ja jääröykkiöitä. Kirgiisien neuvosta seurattiin vuorivuohien jälkiä, mutta monta kertaa jakkien sorkka putosi lumisillan läpi alla ammottavaan salattuun kuiluun. Nämä viisaat vuoristoeläimet eivät siitä kuitenkaan hätääntyneet, vaan tukivat eturuumistaan turvallaan, kiiveten taas ylös hangen pinnalle. Eräs lumisilta kuitenkin petti ja etumainen jakki sortui jäähalkeamaan, niin ettei näkynyt muuta kuin sarvia ja toista takasorkkaa. Puhkuen ja ähkyen jakki riippui ammottavan kuilun päällä, mutta ymmärsi pysyä siinä niin alallaan, että kirgiisit ennättivät kietoa köysiä sen sarviin ja ruumiin ympäri, jonka jälkeen miehet ja muut jakit yhteisvoimin kiskoivat sen ylös. Kun vielä kirgiisikin putosi jäähalkeamaan ja toinen jakki — molemmat kuitenkin pelastuivat — ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin muutaman valtavan halkeaman pannalla kääntyä takaisin. Mustag-atalle oli ilmeisestikin mahdotonta nousta tältä puolelta.

Jatkettuaan vielä muutaman päivän glasieeritutkimuksiaan Hedin elokuun 16:ntena lähti neljättä kertaa yrittämään Mustag-atalle, mukanaan seitsemän miestä ja kymmenen jakkia. Pieni jurtta, jossa oli makuusija kolmelle, pystytettiin 6,300 metrin korkeuteen, mikäli aneroidi-mittauksiin oli luottamista — elohopea-ilmapuntari oli joku aika takaperin mennyt rikki — mutta pari miehistä sairasti jo niin kovaa päänsärkyä ynnä muita vuoritaudin vaivoja, että he saivat palata takaisin. Kaikki muutkin kirgiisit voihkivat koko yön, eikä ruoka eikä juoma maittanut ketään.

»Suurenmoisemmalla paikalla ei leirini ole koskaan ollut. Olinhan vuoren rinteellä, joka on maailman korkeimpia, allani jäävirtain kielekkeitä, vuoripuroja ja järviä yön hämärissä, vieressämme jäävirta, jota ihmeellisempää vuoristoissa saa harvoin nähdä. Meidän ei olisi tarvinnut astua kuin muutaman askeleen etelää kohti pudotaksemme 400 metriä syvään kuiluun glasieerin teräksen hohtavalle, sinisen kirkkaalle jäälle.» Kuu oli yöllä niin kirkas, että siihen tuskin saattoi katsoa. Näköala oli kuitenkin sekä päivällä että yöllä suurenmoisuudestaan ja äärettömästä laajuudestaan huolimaita niin sekavaa lukemattomine huippuineen ja selänteineen, ettei siitä ollut helppo löytää johtopiirteitä.

Yö oli sekä ulkopuolella että jurtassakin oleville niin kylmä, ettei kukaan saanut unta silmiinsä. Lisäksi alkoi tuima lounaistuuli suomia tunturin rinteitä. Miehet valittivat päänsärkyään, kuin olisivat olleet piinapenkillä. Aamun koittaessa oli tuuli kiihtynyt täydeksi myrskyksi ja hieno lumi lensi tuiskuna. Ulkona yönsä viettäneet kirgiisit olivat vilusta niin kohmettuneet, että tuskin pääsivät jurttaan kömpimään. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat samalla paikalla, mihin ne oli edellisenä yönä jätetty. Jumalan kiusaamista olisi näin ollen ollut lähteä lumimyrskyssä pyrkimään huipulle, jossa väijyivät jäähalkeamat, lumivyöryt ja tiesi mitkä tuntemattomat vaikeudet. Tosin kirgiisit olisivat alistuvalla mielellä suostuneet jatkamaan nousua, mutta vilpitön oli siitä huolimatta kaikkien ilo, kun johtaja antoi peräytymiskäskyn. Huimaavaa vauhtia riennettiin vuorelta alas. »Jakit» — joita vain ainaisin hoputuksin oli saatu ylöspäin kulkemaan — »heittäytyivät kerrassaan päistikkaa jyrkänteitä alas, sukelsivat kuin saukot kinoksien läpi eivätkä ruumiittensa painosta ja kömpelyydestä huolimatta kertaakaan kompastuneet tai nurin luiskahtaneet.»

Huolimatta kaikkien yritystensä myttyyn menemisestä ei Hedin kuitenkaan, luule mahdottomaksi nousta tälle korkealle vuorelle, itse kiipeäminen kun on verraten helppoa.

Käytyään elokuun lopulla pikimmältään Pamirskij Postissa ja Alitshur-Pamirissa, hän syyskuun lopulla palasi työmaalleen, mitaten nyt Pienen Kara-kulin syvyyden. Kun kirgiiseillä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä kapine vene oli, eikä kymmenien penikulmien piirissä ollut muuta puuta kuin muutamia pieniä koivuja eräillä pyhimyshaudoilla, täytyi jurttakepeistä ja nahkoista kyhätä pieni — parin metrin mittainen — purjevene, jonka ulkolaidoille Hedin vielä kiinnitti ilmalla täytettyjä nahkasäkkejä, jotta pursi paremmin kesti tuulta ja lainetta. Erään kirgiisin keralla hän sitten tällä veneellä purjehti järven poikki moneen kertaan ja sai suoritetuksi kaikki mittauksensa, mutta pari kertaa oli myrsky upottaa uhkarohkean purjehtijan tovereineen.

Lokakuun toisella viikolla matkustajamme jälleen lähti Kashgariin.

Hedin käänsi nyt tutkijahuomionsa uusille aloille, siihen aavaan lakeuteen, joka leviää Pamirin itäpuolella Tianshanin ja Kuenlunin välillä, muodostaen Tarimin ja sen syrjäjokien vesistösyvänteen. Suurimmalta osalta tämä alue on mitä kamalinta hiekkaerämaata, mutta reunoilla on hyvin viljeltyjä keidasalueita, niin pitkälti kuin vuoristoista laskevien jokien vesi riittää maankasteluun. Kuuluimmat näistä keitaista ovat Kashgar ja alueen eteläreunalla Jarkent, Khotan, Kerija ja Tjertjen, pohjoispuolella, lähellä Tarimia, taas Maralbashi ja Aksu. Koko alue kallistui pohjoista kohti ja sitä laitaa sen vuoksi kiertää pääjoki Tarim. Etelästä siihen pyrkivät syrjäjoet nykyjään enimmäkseen juoksevat kuiviin Takla Makanin hiekkoihin, mutta lienevät ennen aikaan, ennenkuin hiekkamuodostus sai niin suuren vallan, vieneet vetensä avouomassa perille saakka.

Ikivanhoista ajoista saakka on tämä alue pikemmin yhdistänyt kuin erottanut Kaukaisen idän ja Lännen maita, sillä sen kahden puolen kulkivat suuret kauppatiet, joiden vaikutus kuvastuu länsimaitten oloihin jo klassilliselta ajalta saakka. Tieto Kiinasta ja Kiinan tuotteista saapui sen kautta, vaikka vasta Polo-veljekset ja heistä toisen poika Marco olivat ensimmäiset eurooppalaiset, joiden matkasta tämän alueen kautta on säilynyt jälkimaailmalle enemmän tietoja.

Paitsi maantieteellistä liittyi siis tärkeä historiallinenkin mielenkiinto siihen maahan, jonka kesken jäänyttä tutkimusta Sven Hedin nyt lähti jatkamaan, vieden sitä sangen tuntuvan kappaleen eteenpäin.

Kashgar-joen varrella.

Helmikuun puolivälissä 1895 Hedin kahdella neljän hevosen vetämällä araballa lähti Kashgarista uudelleen matkaan, tällä kertaa matkan lähimpänä määränä Maralbashi, joka on kauempana Kashgar-joen rannalla. Alussa matka kävi verraten asuttujen seutujen kautta, mutta jo kolmantena päivänä maisema oli vain autiota aroa, jolla oli niin vahvalti hienoa, tuulen ajelemaa pölyä, että arabat kulkivat kuin polsterilla ja kävelevän jalka melkein kokonaan vaipui siihen. Tuulen mukana pöly tunki kaikkialle, tehden matkustuksen työlääksi ja raskaaksi. Paikoitellen oli suuria metsiäkin, jotka täällä sisimmässä' Aasiassa ovat niin harvinaisia. 22 p. helmik. Hedin koko päivän ajoi poppelimetsässä, jossa sanottiin asustavan tiikereitä, susia, kettuja, hirvieläimiä, antilooppeja ja jäniksiä. Tie oli yleinen kiinalainen postitie ja sopivien matkain päässä oli aina asematalot. Polttopuu- ja heinävarastoineen, vajoineen ja rattaineen nämä usein olivat sangen maalaukselliset. Sarvikarja, lampaat, kissat, koirat ja kanat vilkastuttivat niiden elämää. Munia, maitoa ja leipää oli kaikkialla saatavana. Aasikaravaanit kuljettivat tätä tietä pumpulia, teetä, mattoja, vuotia y.m. Aksusta Kashgariin. Joka asemalla oli kiinalainen postinhoitaja, kolme muhamettilaista postinkuljettajaa ja kymmenen hevosta ja posti kulki täsmälleen ja nopeaan. Sitäpaitsi oli tällä välillä huolellisesti rakennettu sähkölennätinjohto.

Maralbashi oli pieni kaupunki kiinalaisine linnoineen, muurineen, moskeijoineen. Lähellä kaupunkia pyörittivät Kashgar-joesta johdetut kanavat myllyjä, seudussa kun viljeltiin paljon riissiä, maissia ja vehnää. Asukkaat olivat turkkilaista rotua, kuten yleensäkin Itä-Turkestanissa, jossa kuitenkin väestön sekoitus on hyvin suuri. Sotaväki ja ylemmät virkamiehet ovat kiinalaisia, kauppiaat osaksi hinduja.

Erämaan kangastuksia.

Hedinin aikomus oli nyt lähteä rohkealle matkalle Takla-makan erämaan poikki, toivoen tästä matkasta tärkeitä sekä maantieteellisiä että muinaistieteellisiä tuloksia. Pitkin keidasseutuja puhuttiin siitä, että muka erämaassa oli paljon suurien vanhojen kaupunkien raunioita ja salatuita aarteita ja Hedin oli vakuutettu siitä, että näillä huhuilla ja taruilla oli tosipohja, hiekkaerämaa kun kaikesta päättäen on Tarimin syvänteessä historiallisellakin ajalla vallannut keidasviljelykseltä alaa.

Matkaa varten hän tarvitsi kameeleja ja näitä oli hänen vakuutettu paraiten saavan Maralbashista. Siinä toivossa hän kuitenkin kokonaan pettyi; jonka vuoksi hän matkusti lounatta kohti Lajlikiin, joka on Jarkent-joen varrella, odotellakseen siellä matkavarustuksia ja kameeleja, joita hän lähetti miehensä hankkimaan. Matka Lajlikiin kulki laakeain seutujen kautta, joita kauan rinnakkain juoksevat Kashgar-darja ja Jarkent-darja osaksi tulvillaan, osaksi kaivettujen suurenmoisten kanavain kautta hedelmöittävät. Melkoisia poppelimetsiä kasvoi täälläkin monessa kohden, kylät olivat rauhallisia, matkustaja otettiin hyvin vastaan, ja kiinalaiset viranomaiset, joilla oli tieto Hedinin tulosta, pitivät kiitettävää huolta hänen toimeentulostaan ja viihtymyksestään. Monta hyvää tilaisuutta hänellä oli tutustua rahvaan elämään ja tapaan, jolla sitä hallittiin, varsinkin oikeudenkäyntiin, jota usein hoidettiin aito salomonilaiseen henkeen, mutta ehkä vielä useammin molempien riitapuolien vahingoksi. Maanviljelys on kokonaan keinotekoisen kastelun varassa, ja jos joet uomaansa muuttavat, joka lakeuksilla ei ole harvinaista, jäävät kylät ja kaupungit autioiksi, ellei niille voida keinotekoisilla laitoksilla vettä johtaa. Sateentulo on vähäinen vuoden umpeensa, talvi tosin kylmä, mutta melkein lumeton. Kun vallitsevat tuulet tulevat erämaan puolelta, ovat pölymyrskyt keidasalueella yleisiä ja silloin voi ilma käydä sakeaksi kuin sakeimmassa sumussa. Mihin kanavia ei voida suunnata, siellä on maa kuivaa aroa ja hiekka-erämaata, mutta missä vettä on saatavana, antaa se erinomaisia satoja.

Kaikissa näissä kylissä puhuttiin erämaan tarukaupungeista ja aarteista. Siellä oli muka torneja, muureja ja taloja, joissa oli hopeaa ja kultaa kasoittain. Mutta jos joku lähti sinne kameeleineen ja sälyytti näiden selkään kultaa ja hopeaa, niin ei hän päässytkään palaamaan, erämaan henget kun muka pidättivät hänet; vasta hopeat ja kullat pois annettuaan hän saattoi toivoa pelastuvansa. Muuan 80-vuotias ukko kertoi nuoruudessaan tunteneensa miehen, joka oli erämaassa eksyttyhän tullut autioon vanhaan kaupunkiin. Huoneissa oli ollut suunnattoman paljon kiinalaisia jalkineita, mutta ne olivat rauenneet tomuksi, kohta kun niihin oli koskenut. Muuan toinen oli tavannut kaupungin, jossa oli ollut paljon hopearahoja, mutta kun hän oli täyttänyt kaikki taskunsa ja mukana olleen säkin ja lähtenyt paluumatkalle, oli hänen kimppuunsa hyökännyt parvi villikissoja säikäyttäen hänet niin pahanpäiväisesti, että hän heitti pois kaikki hopeat. Kun hän jonkun ajan kuluttua palasi takaisin, koettaakseen uudelleen onneaan, oli hiekka haudannut alleen koko salaperäisen kaupungin.

Parempi onni oli eräällä muhamettilaisella papilla ollut. Hän oli velkaantunut ja lähtenyt erämaahan kuolemaan. Mutta sieltä hän olikin löytänyt niin paljon kultaa ja hopeaa, että hän nyt oli suunnattoman rikas. Mutta lukemattomia aarteiden etsijöitä oli erämaahan kadonnut ainiaaksi. Jos mieli pois päästä ja tuoda kulta mukanaan, täytyi voida karkoittaa henget pois. Nyt henget noituivat ne onnettomat, jotka erämaahan lähtivät. Heidän päänsä joutui pyörälle, niin että he tietämättään aina kulkivat piiriä ja palasivat entisille jäljilleen. Käveltiin ja käveltiin, kunnes uuvuttiin tai janoon sorruttiin. Jarkentista piti samaan aikaan lähteä kaksitoista miestä erämaahan aarteita etsimään. Näille retkille lähdettiin mieluimmin keväällä, koska luultiin hietamyrskyjen silloin paljastavan kullan. Kuukausi takaperin oli erämaahan lähtenyt mies, mutta hän ei koskaan palannut. Jarkentissa kerrottiin vaeltajan erämaassa tuon tuostakin kuulevan ääniä, jotka mainitsivat häntä nimeltä; jos hän lähti kulkemaan näiden äänien perässä, eksyi hän ja nääntyi janoon.

Nämä jutut sattuvasti muistuttavat niitä taruja, joita Marco Polo aikanaan kuuli Lopin erämaasta.

Sven Hedin olisi tahtonut tehdä tämän erämaanmatkan talvella, jolloin erämaassa olisi tullut mukaan otetulla vedellä paljon kauemmin toimeen, mutta kameelien viipymisen vuoksi myöhästyi retki, niin että lähtö saattoi alkaa vasta huhtikuun 10:ntenä. Vettä, jota kuljetettiin rautasäiliöissä ja nahkasäkeissä, oli arvion mukaan 25 päiväksi, ruokavaroja kuukausiksi, kameeleja varten öljyä, joilla niiden sanottiin tulevan erinomaisen kauan toimeen muutta ruoatta, ja erinomaisen runsaat muut varustukset, Hedinin aikomus kun oli Khotan-darjan laakson saavutettuaan jatkaa matkaa Tibetiin. Hän aikoi ensin kulkea koillista kohti Masar-tag nimiselle vuorelle, jonka luultiin Jarkent-darjalta kulkevan erämaan poikki sille Masar-tagille, jonka edelliset matkustajat olivat tavanneet Khotan-darjan luona, koska vuorijonon juurella saattoi toivoa sekä dyynittömämpää seutua että ehkä lähteitäkin.

Ensimmäisen viikon ja alun toista piti matka koillista kohti varsinaisen hietaerämaan ja suurien dyynien rajaa seutujen kautta, joissa hietanietokset olivat pienemmät tai niitä ei ollut ensinkään, vaan maa oli kiinteätä aroa. Yksinäisiä puita, joskus metsiköltäkin tavattiin, mutta ei minkäänlaisia raunioita näkynyt. Toisin paikoin oli sangen hyvää vettä, osoittaen maan olevan kosteata melko kauas Jarkent-darjasta.

Erämaan järviä.

Eteisillä ilmoilla kohosi sitten näkyviin korkea vuori, joka oli ennen mainittu Masar-tag, Jarkent-darjan etelärannalla. Pian tuli sitten vastaan laaja poppelimetsä ja melkoinen kamishia kasvava järvi. Ihmisjälkiäkin täällä näkyi. Kauempana pohjoisessa järvi laajeni, metsät, joita kasvoi sen dyynirannoilla, kävivät yhä vehmaammiksi ja taajemmiksi, mitä ihanimpia näköaloja avautui erämaasta tulleille vaeltajille. Järvi luultavasti on jonkun Jarkent-darjan putaan muodostama, täyttyen joen kesällä tulviessa. Asukkaita ei näkynyt, ei kuulunut. Samanlaisia järviä oli edelleenkin, vaikka pienempiä, niiden vesi erittäin maukasta, ja kameeleille oli vehmasta laidunta. Vuorilta oli laajat näköalat vehmaille aroille. Kaiken kaikkiaan nämä seudut täällä erämaan kainalossa tuntuivat Hedinistä maalliselta paratiisilta. Vielä kauempana tavattiin muutamia Maralbashin miehiä, jotka olivat täältä suolaa keräämässä; muutoin seutu oli autio. Nämä miehet tiesivät, että alue näiden järvien ja Khotan-darjan välillä oli aivan vedetöntä hietaerämaata, ja viimeiselle kukkulalle noustessaan Hedin yhdellä silmäyksellä saattoi todeta, ettei Masar-tag suinkaan jatkunut erämaan poikki, kuten Przevalskij oli sen piirtänyt. Kaikesta päättäen oli nyt kuljettava mitä kamalimman erämaan poikki, jos mieli päästä Khotan-darjalle. Hedin arveli voivansa kulkea matkan kuudessa päivässä ja otti vettä mukaan vain kymmeneksi, jottei rautasäiliöitä tarvinnut kokonaan täyttää, kameelien kuormat kun muutoinkin olivat liian raskaat.

Kun oli kuljettu puolentoista tuntia viimeisen järven rannalta, oltiin täydessä hietaerämaassa.

Takla-Makanin hiekoissa.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin dyynit olivat 6—7 metrin korkuiset. Missä kaksi aaltosuuntaa kohtasi toisensa, oli hietanietoksia, jotka olivat kahta vertaa korkeammat ja pyramiidien tavoin kohosivat ympäristöstään. Jossakussa kohdassa, missä itse maaperä näytti olevan korkeampaa, kohosi oikeita hiekkavuoria, joilta oli suurenmoiset näköalat yli kammottavasti aaltoilevan hieta-aavikon. Hedinin mielestä tämä näköala hiljaisuudessaan ja levossaan oli sanomattoman kaunis. Hän yhä toivoi löytävänsä sen povesta salattuja tiedon aarteita.

Dyynien korkeus nopeaan lisääntyi, toisten harja oli 18—20 metriä aallon pohjaa korkeammalla. Kamalan vaikea oli päästä niiden poikki. Raskaista taakoistaan huolimatta kameelit kuitenkin kiipesivät niille sangen rivakasti ja varmoin jaloin luistelivat rinteitä alas; milloin joku sattui kompastumaan, ei se kuitenkaan jaksanut nousta ylös omin voimin, ennenkuin kuormaa oli puolennettu. Hediniä oli varoitettu, että hän oli kameelien selkään sälyttänyt liian suuret kuormat, ja varoitusten oikeutus tuli nyt piankin ilmi. Hän ei kuitenkaan hennonnut uhrata kallista varustustaan kuormia pienentääkseen. Pahimpain dyynien poikki täytyi lapioida polku, ennenkuin kameelit saattoivat niille nousta.

Vielä kauempana hietanietoksien korkeus oli 25—30 metriä; niiden harjaa kulkeva kameeli näytti kerrassaan pieneltä aallon laaksosta nähden. Kovaa maata ei enää tuntunut hieta-aaltojen pohjallakaan ja taakse olivat jääneet viimeisetkin tamariskit, jotka kaukana muusta kasvullisuudesta olivat uhmanneet erämaan kuumaa puhallusta. Ei näkynyt ainoatakaan kortta, lehteä, kaikki oli vain keltaista hiekkaa. Ei ainoatakaan lintua lentänyt ilman piirissä, gasellien ja hirvieläinten jäljet olivat jo ammoin kadonneet ja Masar-tagin uloinkin niemeke pölyyn häipynyt. Toinen koirista jäi jo ensimmäiselle erämaan taipaleelle, miesten luulon mukaan kuoltuaan auringonpistoksesta. Ensimmäisenä iltana löytyi vielä dyynien välistä pieni laikka kovaa savea, jossa kasvoi kaksi viimeistä tamariskia.

Kameelit paikalla kuorivat ne. Muuta laidunta ei tietenkään ollut, vaan juhtain oli tyytyminen öljyyn ja sesaminkuoriin. Tähän yritettiin kaivaa kaivo, mutta kun maa 70 sentin syvyyteen oli rutikuivaa, täytyi siitä luopua.

»Omituisin, selittämättömin tuntein pystytimme nyt ensi kerran leirimme maapallon autioimpaan erämaahan. Miehet eivät paljoa puhuneet eikä kukaan nauranut; omituisen vaiteliasta oli pienen tulen ympärillä, jota tamariskin juurilla vireillä pidettiin. Haudan hiljaisuus vallitsi seudussa. Tiu'utkin vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin kameelien pitkäveteistä, raskasta, säännöllistä hengitystä. Teltassani lepatteli kynttiläni ympärillä pari eksynyttä yöperhosta, jotka kaikesta päättäen olivat tulleet karavaanin mukana.»

Seuraavana aamuna puhalsi länsimyrsky, hieta lensi, mutta taivas oli tällä tuulella enimmäkseen verraten pölytön, se kun tuli keidaspuolelta. Hieta ei jaksanut nousta paria miehen mittaa korkeammalle. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti. Lentohiekka tunkeutui kaikkialle, suuhun, sieraimiin, silmiin ja vaatteihinkin, niin että ihossa tuntui ilkeätä hiestausta, johon kuitenkin pian tottui.

Islam Baj, Hedinin oiva ferghanalainen palvelija, kulki kompassi kädessä edellä etsimässä dyynien lomitse parasta tietä. Usein oli melkein mahdoton päästä eteenpäin, jonka vuoksi karavaanin täytyi tehdä isoja kierroksia ja matkan pituus täten sangen tuntuvasti venyi. Ainainen jano alkoi vaivata matkamiehiä ja tuon tuostakin täytyi juoda. Kameelit väsyivät pehmeässä hiekassa ja alkoivat yhä useammin kompastella. Tämä viivytti matkaa. Kun oli kuljettu 13 kilometriä, olivat kaikki niin uupuneet, että oli jäätävä siihen yöksi.

Yöllä oli vain pari lämpöastetta ja seuraavana päivänä puhalsi koillistuuli, joka sekoitti ilman niin pölyiseksi, ettei aurinko päivällä päässyt liiemmäksi lämmittämään. Maisema oli niin sankan udun verhoama, että vain lähimmät dyynit näkyivät.

Kuolonhiljaisunden koti,

Mutta aamulla Hediniä odotti surullinen havainto. Rauta-astioissa ei ollut enää vettä kuin kahdeksi päiväksi, miehet kun olivat ottaneet sitä viimeisestä järvestä paljon vähemmän kuin käsky oli ollut. Jolltji, retkikunnan opas, vakuutti tämän hyvin riittävän Khotan-darjan laaksoon ja Hedin luotti hänen sanoihinsa, luullen sinne olevan saman verran matkaa kuin takaisin Masar-tagin järville.

Pölyssä oli entistä vaikeampi arvostella etäisyyksiä. Usein näytti joku dyyni olevan kaukana, vaikka katsoja seisoikin aivan sen juurella. Hiekkanietosten laaksoissa oli siihen saakka ollut omituisia savimultapengermiä, joita Hedin luuli entisen merenpohjan lietteistä syntyneiksi muodostumiksi, mutta nyt nekin katosivat ja kaikkialla oli paljasta hiekkaa. Yksi kameeleista uupui, pysähteli tavan takaa, lopulta kävi pitkäkseen, eikä enää suostunut liikkeelle lähtemään, ennenkuin sen kuorma oli muiden kameelien selkään sälytetty. »Kauhistus valtaa mielen, kun erämaan laiva, josta pelastus riippuu, täten tekee haaksirikon.»

Toivottomuus alkoi yhä enemmän vallata mieliä, mutta kun äkkiä paarma ilmestyi kameelien keskuuteen, muuttui mieliala taas mitä toivehikkaimmaksi. Toisin paikoin olivat korkeimmat dyynit 50—60 metrin korkuiset, alentuen taas puoleen tästä määrästä. Ensimmäinen kameeli oli täytynyt jättää jäljelle, josta sen möly kauan kuului, eikä tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkuin taivaalle ilmestyi korppi. Siitä taas kaikki ilostuivat, luullen Khotan-darjan olevan lähellä. Sitten teki suuri musta kameeli tenän ja oli leiriydyttävä. Todenteolla oli silloin kuljettu vasta kolmasosa varsinaisesta erämaan matkasta. Kaikki luulivat joelle olevan korkeintaan kolme päivämatkaa, vaikka todenteolla kului yhdeksän päivää tämän matkan kulkemiseen. Telttaan ilmestyi illalla kaksi sääskeä ja ne taas vuorostaan kohottivat mielialaa.

Hedin oli tähän saakka ratsastanut kameelilla, mutta lähtenyt, juhtain kuormaa huojentaakseen, jalan edellä kulkemaan. »Leiri ja kameelit katosivat pian taakseni näkyvistä; vain kärpänen, jota katselin erikoisen suopein silmin, teki minulle seuraa.» Dyynit kohosivat taas 40—50 metrin korkuisiksi, niiden jyrkempi puoli vietti itää kohti osoittaen luodetuulen puhaltaneen täällä viime päivinä. Tuulen mukana leijaili silloin tällöin ilman kautta joitakuita kevyitä kasviuntuvia ja erään nietoksen rinteellä oli kuivuneita takkiaisia. 13 kilometriä kuljettuaan Hedin uupuneena laskeutui nietoksen selkään odottamaan, kunnes karavaani hänet saavutti. »Tuolla tulivat kameelit horjuvin askelin. Niiden silmistä loisti raukea kuolonhohde. Katse oli alistunut ja välinpitämätön, se ei enää näyttänyt laidunta tähyilevän.» Niitä oli enää kuusi, kaksi oli jäänyt jäljelle, kaksi miestä niiden keralla, taluttamaan ne jäljestäpäin leiriin.

Dyynien välissä alkoi nyt olla sanomattoman hienoa, kuohkeaa ainetta, johon jalka upposi kuin liejuun, ja laakson pohjia oli vältettävä. Toisin paikoin hiekan pinnalla oli harva kerros pieniä teräväsyrjäisiä piikivenkappaleita; näillä oli hietanietoksiin sama vaikutus kuin öljyllä aaltoihin; dyynit olivat niiden kohdalla ikäänkuin litistettyjä. Eräästä dyynilaaksosta löytyi villihevosen luuranko, joka oli niin hauras, että se koskettaissa hajosi kuin tuhka. Hedin arveli, että tuo luuranko saattoi olla vaikka tuhannen vuoden vanha, sillä hiekan alla kaikki säilyy ihmeteltävän hyvin. Kun dyynit ainiaan vaeltavat, oli luuranko ehkä aivan hiljan voinut hiekasta paljastua. Yön viileydessä tulivat molemmat jäljelle jääneet kameelit leiriin.

Iltasella koetettiin dyynien lomassa paljastuneeseen savimaahan kaivaa kaivo. Suurella innolla miehet ryhtyivät työhön — dyynit olivat tässä taas verraten matalia, joten toivottiin erämaan päättyvän — ja innostus vielä kiihtyi, kun tuli vastaan yhä kosteampaa maata, kuta syvemmälle kaivettiin. Kameelitkin käsittivät, mitä oli tekeillä, ja kurottelivat kaulaansa vainutakseen kosteasta hiekasta veden hajua. Sitä kamalampi oli pettymys, kun parin metrin syvyydessä äkkiä tulikin vastaan rutikuivaa hiekkaa. Märkä kerros oli ehkä jonkun lumi- tai vesisateen vajonnutta kosteutta.

Yhden päivän vesivara oli enää jäljellä viimeisessä vesisäiliössä.
Kameeleille ei oltu annettu vettä kolmeen päivään.

Seuraavana aamuna, huhtik. 27:ntenä, kevennettiin kameelien kuormia, jotta ne paremmin jaksaisivat. Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin hiekkanietokset taas kohosivat suunnattoman korkeiksi eikä ainoatakaan risua näkynyt korkeimmaltakaan hietavuorelta. Mutta erään dyynin kupeesta löytyi pieni hiekan värinen lisko, joka sukkelaan livahti hiekan sisään reikäänsä. Mistä se eli ja sai vettä? Korkealla ilmassa lensi kaksi hanhea luodetta kohti. Turhat olivat kuitenkin toiveet, joita ne herättivät; mitä merkitsi hanhille 30 penikulman laajuinen erämaa! Dyynit kohosivat nyt 60 metrin korkuisiksi, matka oli kuljettava kierrellen, kaarrellen, ja parhaatkin kameelit olivat niin uupuneet, että niiden polvet lotisivat.

Molemmat sairaat kameelit eivät enää jaksaneet seuraavaan leiriin. Ajajan jättäessä ne oman onnensa nojaan oli toinen maannut uupuneena, toinen vielä seisonut lotisevin säärin, sieraimet suurina, kiiluvin silmin, luoden surullisen, kaihoavan katseen karavaaniin, joka hietakummun taa katosi sen näkyvistä. Illalla näkyi lännessä pilviä ja toivottiin sadetta, mutta tämä toivo petti. Miehet väittivät, että karavaani oli noiduttu ja ettei se koskaan pääsisi erämaasta. Ei edes kompassiin uskottu, vaan väitettiin senkin kiertävän piiriä. Piintyneimmät eivät enää uskoneet aurinkoonkaan. Katkeralla ivalla he kehoittivat toisiaan rupeamaan hiekasta aarteita kaivamaan.

Huhtik. 28 p. puhalsi itäpohjoisesta hirveä hietamyrsky, »karaburaani», joka pimitti päivän. Vaikeata oli kulkea eteenpäin, mutta ilma oli viileätä eikä jano vaivannut niinkuin päivänpaisteisina päivinä. Eteensä ei nähnyt kuin lähimmän kameelin. Kaikkien täytyi pysytellä niin lähekkäin kuin suinkin, sillä auttamattomasti hukassa oli se, joka joukosta eksyi. Ilmassa kuului ihmeellistä sihinää ja suhinaa miljardien hiekkajyvästen ohi kiitäessä. Keltainen tai harmaa hämäryys vallitsi kaikkialla, muuttuen kuitenkin toisin ajoin pilkkopimeäksi. Kovimpien puuskien ajaksi miehet menivät kameelien taa suojaan ja kameelit taas kävivät maahan maata, perä tuuleen, ojentaen kaulansa maata pitkin. Yksi nuoremmista kameeleista sortui uupumuksesta eikä hietamyrskyssä kukaan uskaltanut lähteä sitä etsimään.

Illalla kevennettiin jälleen kuormia, jättäen ensinnäkin hiekkaan kolmen kuukauden eväät, talvivarustuksia, taloustarpeita y.m. Hedin merkitsi kuitenkin paikan toivoen voivansa vielä palata pelastamaan varustuksensa. Miehille jaettiin viimeisetkin vettä sisältävät konservit ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, etteivät ne sisältäneet sianlihaa, söivät he ne mielihalulla. Vettä oli jäljellä vain kaksi litraa. Kameelien kurkku oli niin kuivanut, etteivät ne enää voineet syödä. Seuraavana aamuna, 29 p. huhtik., oli joku miehistä, epäluulon mukaan opas, juonut toisen vesilitran, niin että asema todella näytti toivottomalta. Rannattomana levisi erämaa edelleenkin joka puolella. Nyt olivat sitä paitsi dyynien jyrkät puolet vastassa, loivat puolet myötämaata, ne kun olivat itätuulella syntyneet. Päivän kuluessa tavattiin myyrän luuranko ja ikivanha juureton poppelin runko. Ne jälleen virittivät toiveita. Kameelit eivät syöneet enää mitään, laihtuivat nopeaan ja näyttivät surkean huonoilta. Tyynesti ja juhlallisen arvokkaasti ne siitä huolimatta astelivat eteenpäin. Päivä oli viileä, kuten edellisetkin, muutoin luultavasti sekä kameelit että miehet jo olisivat sortuneet.

30 p. huhtikuuta oli rautakannussa jäljellä kaksi lasia vettä. »Muiden miesten karavaania kuormatessa yllätti Islam Baj Jolltjin (oppaan) tämän selin tovereihinsa kohottaessa kannun huulilleen. Islam Baj ja Kasim hyökkäsivät vihasta kiehuen Jolltjin kimppuun, iskivät hänet nurin, löivät häntä kasvoihin, potkivat häntä ja olisivat hänet tappaneet, ellen ankarasti olisi käskenyt heitä lakkaamaan.» Puolet, noin 1/2 litraa oli vielä jäljellä. Tällä oli päivälliseksi kostutettava miesten huulia ja illalla oli loput jaettava viiteen yhtä suureen osaan.

Keskellä dyynimeren toivottomuutta kuultiin västäräkin viserrystä ja se jälleen herätti uutta toivoa. Jolltji jätätti itsensä jälkeen ja jätettiin erämaahan kuolemaan. Muut miehet olivat vakuutetut siitä, että hän oli ottanut niin vähän vettä mukaan ehdollaan hukuttaakseen karavaanin, varastettuaan sen verran itselleen, että pelastuisi ja voisi palata ryöstämään tavarat.

Janokuolema hieta-aavikolla.

Kun viimeinen vesierä oli illalla jaettava, olivat Kasim ja Muhammed
Shah juoneet kaikki.

Yö vapunpäivää vasten oli kylmä, vappu valkeni kirkkaana ja kauniina. Aamulla varhain Jolltji saavutti karavaanin ja oli vakuutettu siitä, että tänään löydettäisiin vettä. Hedin, joka ei ollut edellisenä päivänä saanut juoda ensinkään, joi nyt mukana olevaa kiinalaista viinaa, mutta lamautui siitä niin, että tuskin pääsi kulkemaan. Vähän väliä hän kaatui; mutta kompuroi uudelleen jalkeilleen, jääden yhä kauemmaksi karavaanista, lopulta hän kuitenkin taas saavutti sen, kun viisi eloon jäänyttä kameelia oli lopen uupuneena laskeutunut eräälle dyynille maata. Vanha Muhammed Shah makasi hiekassa suullaan, mutisi rukouksia ja rukoili Allahilta apua, houraili, naureskeli, itki, jokelteli ja leikki hiekalla, suodattaen sitä sormiensa läpi. Kun hän ei enää kyennyt kulkemaan, täytyi karavaanin leiriytyä siihen päivän kuumimmaksi ajaksi ja yöllä jatkaa matkaa. Teltta pystytettiin ja sen varjoon tunkivat kaikki, koira ja eväiksi otettu lammaskin — ainoa elossa oleva kolmesta — joka uskollisesti oli kulkenut karavaanin mukana. Jolltji makasi ulkopuolella teltan suojassa, mutta Muhammed Shah jäi makaamaan siihen, mihin oli sortunut. Mukana olevat kanat vain olivat yhä virkeinä, kävellen ympäri ja nokkien kameelien satuloita ja eväspusseja. Kello oli vasta puolikymmenen e.pp. Hedin itse lepäsi alastomana vuoteellaan ja edellisen elämän vaiheet kulkivat kirjavina kuvina hänen sisällisen silmänsä ohi. Päivä oli loppumattoman pitkä, joka tunti oli kuin ikuisuus.

Puolenpäivän aikaan heräsi tuulenhenki ja kolmen aikaan oli niin viileätä, että paljas ruumis kaipasi peitettä. Ja sitä myöden virkistyivät matkustajan voimatkin, niin että hän illalla tunsi olevansa aivan virkeä. Ja samalla hänessä heräsi toimintatarmo; hän ei tahtonut kuolla. Islam Baj ja Kasimkin alkoivat virkistyä. Hämärässä opaskin virkosi houreistaan, ryömi Hedinin luo, heristi nyrkkiään, huusi leikkaavalla kolealla ja uhkaavalla äänellä: »Vettä, vettä, antakaa meille vettä, herra!» Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili säälittävällä äänellä edes jotakuta tippaa vettä.

Leikattiin kukolta kaula poikki; siitä ei saatu monta tippaa verta. Teurastettiin lammas, vaikka miehet sen tekivät kovin vastenmielisesti, se kun oli niin uskollisesti ja toverillisesti jakanut ilot ja surut; mutta sen veri maistui niin iljettävältä, ettei kukaan voinut sitä juoda. Vielä epätoivoisemmin keinoin koettivat miehet janoaan sammuttaa.

Erotettuaan erilleen ne tavarat, jotka välttämättä oli koetettava pelastaa — Islam Bajn kehoituksesta puoli kameelinkuormaa hopeaakin — ja jätettyään molemmat hourailevat leiriin kuolemaan Hedin lähti Islam Bajn ja Kasimin keralla matkaa jatkamaan itää kohti; molemmat palvelijat jalan kulkien, hän itse kameelilla ratsastaen.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin yksi viidestä kameelista uupui ja laskeutui kuolemaan. Mutta muutkin kameelit olivat niin uupuneet, että ne aina vähän väliä pysähtyivät. Islam Baj oli niin sairas, että voihki isoon ääneen ja väänteli maassa kuin mato. Hedin laskeutui nyt alas edellä oppaana kulkeakseen, joka tehtävä yön pimeydessä ei ollut helpoimpia, vaikka taivas olikin tähdessä. Lopulta Islam Baj ei kuitenkaan jaksanut kulkea kauemmaksi ja hän sai sen vuoksi jäädä erämaahan kameelien keralla Hedinin lähtiessä Kasimin keralla, joka oli vielä jotakuinkin virkeä, jalan Khotan-darjaa kohti pyrkimään. Islam Baj oli erottaessa niin huonona — osaksi nauttimistaan iljettävistä juotavista — ettei Hedin luullut hänen enää elävän monta tuntia.

Jätettyään täten toukok. 2 p. kuolevan karavaanin Hedin Kasimin keralla lähti eteenpäin pyrkimään, tuntien itsensä nyt kokonaan vapaaksi ja esteettömäksi. Uupuneina, aina väliin torkkuen, kunnes vilu ajoi liikkeelle, nämä molemmat pyrkivät eteenpäin läpi dyynimeren. Aamulla puhalsi raikas länsituuli, joka edisti matkaa. Mutta puolenpäivän aikaan kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että maailma alkoi mustua ja molempien vaeltajain täytyi asettua jyrkän dyynin varjopuolelle lepäämään, kaivautuen viileään hietaan, kaikki vaatteet päältään riisuttuaan. Sääski ja kaksi kärpästä tekivät heille seuraa; ne kuitenkin saattoivat olla tuulen tuomia pitkien matkojen päästä. Kuuden aikaan illalla molemmat vaeltajat lähtivät matkaansa jatkamaan, kulkien, vähän väliä seisahdellen, kello yhteen yöllä. Nukuttuaan eräällä dyynillä puoli viiteen he jälleen aamulla lähtivät eteenpäin kompuroimaan. Äkkiä Kasim seisahtui, tarttui Hediniä olkapäähän ja tuijotti ja osoitti itää kohti sanaakaan sanomatta. Tämä ei mitään nähnyt, mutta haukan silmillään Kasim oli etäisyydessä nähnyt tuoreen tamariskin. Siihen nyt kohdistuivat heidän kaikki pelastuksen toiveensa.

Tamariski.

»Suuntasimme suoraan tamariskia kohti, pitäen tarkkaan varamme, ettei se päässyt hukkumaan näkyvistä. Kun laskeusimme dyynien laaksoon, katosi se, mutta seuraavalta aallonharjalta se taas näkyi. Lähestyimme yhä enemmän. Saavutettuamme sen kiitimme Jumalaa, iloitsimme sen raikkaasta vihannuudesta ja pureskelimme kuin eläimet sen mehukasta kuorta.

»Se todella eli. Ilmeisestikin sen juuret ulottuivat pohjaveteen ja maanpäällinen vesi oli siis mahdollisuuden rajoissa. Se asui urheasti hietanietoksen kukkulalla eikä läheisyydessä näkynyt alkuakaan lakeasta maasta. Ihmeellinen on näiden vaatimattomien kasvien (Taniarix elongata) elämä. Korkeintain parin metrin korkeita sitkeitä runkojaan auringon paisteessa paahdattaen ne juurineen tunkeutuvat tuntemattomiin syvyyksiin, imien sieltä pohjavedestä kosteutta kasville, joka ulpukan tavoin uiskentelee hiekkameren liikkuvalla aaltoilevalla pinnalla.

»Nautinto oli tamariskin paljas katseleminenkin ja suloista oli joksikin aikaa lepuuttaa väsyneitä jäseniään sen hatarassa varjossa. Se oli öljypuun oksa, joka ennusti, että hiekkamerelläkin oli rajansa, uloin meren luoto, joka haaksirikkoisille ilmaisi maan läheisyyttä! Otin kokonaisen kimpun sen havunkaltaisia oksia ja nautinnolla hengitin niiden raikasta tuoksua. Toivoni oli nyt entistä varmempi ja rohkealla mielellä jatkoimme kulkuamme itää kohti.»

Dyynit olivat nyt vain kymmenkunnan metrin korkuisia ja parin välissä tavattiin ensimmäiset kamishikorret (Lasiagrostes splendens), joita molemmat pureskelivat. Klo 10 aikaan tuli vastaan toinen tamariski ja idässä päin niitä näkyi enemmänkin. Mutta päivän helle uuvutti molempain kulkijain voimat niin, että he vaipuivat voimattomina tamariskin varjoon, makasivat yhdeksän tuntia kuin kuolleet hiekassa alasti, ja Kasim tuskin enää jaksoi ajaa herransa päälle verestä hiekkaa. Hämärän tullessa he horjuvin askelin lähtivät matkaa jatkamaan. Kolmen tunnin kuluttua Kasim taas pysähtyi äkkiä ja huudahti »tograk» (poppeli)! Dyynien takaa todella löytyi kolme oivaa poppelia (Populits diversifolia), joilla on sangen mehukkaat lehdet. Niin karvaita ovat nuo lehdet kuitenkin, ettei niitä mielellään pureskele; mutta matkamiehet hieroivat niillä ihoaan, kunnes se kostui. Mukaan otetulla lapiolla he sitten koettivat kaivaa juurelle kaivon, mutta voimat uupuivat kesken ja hiekka tuskin oli kosteata. Sen sijaan he kuivista oksista tekivät suuren tulen Islamille merkiksi.

Kasim kärvensi lampaan lihavan hännän, jonka hän oli eväiksi ottanut, Hedin avasi hummeripurkkinsa ja suurella vaivalla he saivat vähän syödyksi. Aamulla oli taas edessä hiekka-aavikko, poppeleita ei enää näkynyt, tamariskejakin oli entistä harvemmassa. Klo 9 aikaan molemmat vaeltajat voimattomina vaipuivat tamariskin juurelle ja makasivat siinä kymmenen tuntia auringonpaahteessa. Kasim ei enää jaksanut kuoppaa kaivaa eikä luoda herransa päälle viileätä hiekkaa ja tämä sen vuoksi kärsi kovin kuumuudesta. Illalla Kasim ei enää jaksanut nousta, Hedin lähti yksin matkaa jatkamaan.

Toukokuun 5:ntenä aamuyöstä hän uupuneena vaipui tamariskin juurelle, koetettuaan turhaan tehdä tulta. Hän uinahti. Mutta kuuli äkkiä hiekan kahinaa, näki lähestyvän ihmishaahmon. »Sinäkö se olet, Kasim?» »Niin — herra». Kasim oli yön viileydessä virkistynyt ja lähtenyt eteenpäin kämpimään. Yhdessä lähtivät he pilkkopimeässä eteenpäin, lasketellen alamäet ja ryömien nelinkontin ylämäet. Sitten he tapasivat verekset ihmisjäljet ja kavahtivat ilmivalveille — ne olivat heidän omat jälkensä. Nukahtaen pimeän ajan he aamulla kompuroivat eteenpäin. Kasim näytti kamalalta, kieli oli ajettunut, valkoinen ja kuiva, huulet sinertävät, posket olivat kuopalla, silmät raukeat, lasikiiltoiset. Häntä vaivasi kouristuksen tapainen nikotus, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Kummankin kurkkua poltti sietämätön kuivuus. Silmät olivat niin kuivat, että niitä tuskin saattoi sulkea ja avata, nivelistä tuntuivat viimeisetkin rasvat lähteneen.

Metsä.

Auringon noustessa näkyi idän rannalla terävä syrjä. Molemmat hätkähtivät sen nähdessään. Se oli aivan toisen näköinen kuin tavallisesti. Ja vähän päästä näkyi selvä musta juova. Mikä ilo, mikä onni! Se oli Khotan-darjan metsä! Viiden aikaan he saapuivat vanhaan virran uomaan, jonka pohjalla kasvoi paljon poppeleita, mutta eivät jaksaneet kaivoa kaivaa. Eteenpäin ponnistaen he kapean hiekkavyöhykkeen poikki puoli kuuden aikaan tulivat taajaan metsään, joka jo oli puhjennut täyteen lehvään, luoden maahan raikkaan varjon. Metsässä vallitsi ihanin kevät.

»Kädellä otsaani pidellen seisahduin kuin lumottu tätä ihmettä katsomaan. Minun täytyi koota ajatuksiani, olin vielä ilmivalveilla kuin kamalasta unesta, hirmuisesta yöpainajaisesta herättyäni. Emmekö vast'ikään olleet viikkokausia ja polttavassa hiekassa hitaasti kuolemaa tehden laahanneet itseämme eteenpäin varjojen maassa — ja nyt! Mihin vain katsoimme, joka puolella vain paljasta elämää ja kevättä, linnunliverrystä, metsäkukkia, kaikenlaista vihannuutta, varjoa ja tuolla metsän vanhain runkojen välissä metsäeläimien jälkiä jos kuinka paljon: tiikerien, susien, kettujen, hirvieläinten, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa hyöri kärpäsiä ja sääskiä, kovakuoriaisia lensi nuolen nopeaan ohitsemme ja niiden siipien ääni oli kuin urkupiipun hyminää, ja lukemattomat linnut lauloivat huomenlaulujaan. Metsä laajenemistaan taajeni. Siellä täällä verhosivat liaanit poppelien runkoja. Toisinaan ehkäisivät kulkuamme kaatuneiden puitten, risujen ja pökkelöiden muodostamat murrokset ja yhtä usein okaiset ja tiheät pensaat.»

Metsä vihdoin harveni ja nyt näkyi ihmisten ja eläinten jälkiä sekä hevosenlantaa. Ne kuitenkin saattoivat olla vanhoja. Päivällä oli kuitenkin metsässäkin niin kuuma, että vaeltajain täytyi olla alallaan, vaikka jano oli kauhea ja he arvelivat virran olevan aivan lähellä. Hämärässä piti lähdettämän matkaa jatkamaan, mutta Kasim ei enää kyennyt liikahtamaankaan, ei saanut edes sanaakaan sanotuksi, viittasi vain, että Hedin lähtisi vettä hakemaan ja juotuaan toisi sitä hänellekin, muutoin hän kuolisi siihen missä oli. Lapiosta varren tuekseen ottaen Hedin lähti matkaan, yhä itää kohti ponnistaen. Hämärsi ja tuli pimeä ja vähän väliä pysähtyen matkustaja lepäsi jonkun kaatuneen puun rungolla. Mutta sitten metsä äkkiä päättyi kuin tulella poikki leikattuna ja idässä oli rannaton lakeus, joka oli tasainen kuin permanto, tiiviistä savesta ja hiekasta muodostunut. Kun se oli paria metriä matalampana metsämaata, arvasi Hedin heti, että se oli Khotan-darjan uoma. Sitä osoittivat teräväreunaiset vaotkin, joita virta oli uurtanut. Mutta hieta oli kuivaa kuin erämaan dyynien, uoma tyhjä, odottaen vuorilta laskevaa kesätulvaa.

Arvellen kuitenkin, että uoma, samoin kuin Jarkent-darjankin monessa kohden, oli siirtynyt idemmäksi, Hedin lähti kulkemaan tämän lakeuden poikki, ennenkuin heitti kaiken toivon. Hän muutti nyt kuitenkin suunnan kaakkoiseksi, osaamatta itsekään sanoa, miksi. Hän kulki sitä suuntaa »vastustamattomasti kuin näkymättömän käden ohjaamana». Puolen kolmatta kilometriä eteenpäin ponnistettuaan kuutamossa yhä raukenevin voimin hän näki vastarannan metsän, joka yhä selveni, näkyi viidakko ja ruovokko ja puoleksi kaatunut poppeli nuokkui uomassa olevan syvennyksen yli. Äkkiä kohosi pelästynyt sorsa lentoon, kuului veden molskinaa ja samassa seisoi vaeltaja pienen, tuskin 20 metriä pitkän allikon partaalla, jossa oli raikasta, kylmää, ihanaa vettä!

Siitä hetkestä Hedin sanoo muistavansa, miltä vesi maistuu. Hän joi ja joi, ja sitä myöten alkoi veri suonissa virrata nopeammin, kädet käydä täyteläämmiksi, iho kostua ja norjistua ja otsa hiestyä. Ei koskaan ollut elämä hänestä tuntunut suloisemmalta. Hänestä tuntui, kuin olisi näkymätön käsi häntä ohjannut tähän allikkoon, sillä yhtenäistä virtausta ei Khotan-darjan uomassa tähän aikaan vuodesta ollut, siellä täällä vain pitkäin matkain päässä viime vuodesta säilyneitä allikotta. Pitkät matkat olisi tästä täytynyt kulkea kumpaankin suuntaan, ennenkuin olisi toisen allikon tavannut.

Levättyään ja virkistyttyään hän riisui pitkävartiset saappaansa jalastaan, täytti ne vedellä ja lapion varsi korentona lähti sukkasillaan tallustelemaan Kasimin luo. Mutta Kasimia oli sangen vaikea löytää. Hän sytytti metsään suuren tulen, huuteli, mutta ei kuullut vastausta. Vasta aamun tullen jälkensä tavattuaan hän löysi Kasimin, joka yhä makasi samassa asemassa, kähisten vain: »Minä kuolen!»

Kuultuaan saappaasta loisketta hän hätkähti, mörähti ja saappaan huulilleen saatuaan joi sen tyhjäksi yhdellä henkäyksellä ja paikalla sitten toisenkin. Ja Kasimissa tapahtui sama ihmeellinen muutos kuin Hedinissäkin. Hän oli kuitenkin niin heikko, ettei voinut tätä seurata allikolle, jonka vuoksi Hedin jätti hänet hiljalleen perässä tulemaan. Itse hän riensi edellä allikolle, joi, ui ja odotti tuntikauden ja kun Kasimia ei kuulunut, lähti hän nopeaan kulkemaan etelää kohti tavatakseen ihmisiä, ruokaa saadakseen ja Islam Bajn apuun päästäkseen. Kasimin hän otaksui tulevan vähitellen omin päin toimeen. Kauan sai hän kuitenkin etsiä, jonkun pienen allikon löytäessään joi ja joi, nukkui sitten rupeaman oikein sikeästi, tunsi herätessään nälän käyvän kahta vaativammaksi janon sammuttua, nieleskeli allikoista sammakonpoikasia, jotka olivat sangen karvaan makuisia. Ankara musta buraani alkoi raivota, täyttäen hänen mielensä synkillä ajatuksilla. Se tietysti hävittäisi kaikki jäljet, niin ettei Islam Baj näkisi perässä tulla, sen enempää kuin hänkään palata apuun ja tavaroitaan pelastamaan.

Seutu näytti ihmistyhjältä. Vettä kuitenkin oli joen uomassa siellä täällä edelleenkin. Leikaten ruokoja ja heiniä silpuksi ja siihen vettä sekoittaen matkustaja rakensi itselleen aamiaisen. Toisin paikoin dyynit vasemmalla rannalla ulottuivat aivan joen uomaan saakka. Eräässä paikassa Hedin löysi vanhan lammasnavetan, toisessa vereksiä ihmisjälkiä. Näytti siis kuitenkin siltä, kuin seudussa olisi ihmisiä. Toukok. 8:ntena iltahämärässä hän oli kuulevinaan omituista ääntä — äänen selvemmin toistuessa hän tunsi sen lehmän ammumiseksi. Hurjan toivon valtaamana hän lähti juoksemaan ääntä kohden, tunkien läpi okapensaiden, hyppien yli kaatuneiden puiden, syöksyen puhki kamishiruohikoiden, ja kuta kauemmaksi hän riensi, sitä selvemmin alkoi kuulua puhetta ja lampaiden määkinää, kunnes hän metsäaukiolla näki paimenen, joka sauva kädessä kaitsi karjaansa. Paimen tietysti hämmästyi suuresti, kun repaleinen outo mies, siniset silmälasit päässään, äkkiä hyökkäsi metsästä. Hetken tuijotettuaan hän pakeni, palatakseen kuitenkin vähän ajan kuluttua takaisin vanhemman miehen keralla, jonka kanssa syntyi keskustelu. Hedin kertoi seikkailunsa ja kuultuaan, ettei hän ollut syönyt kahdeksaan päivään, he veivät hänet pieneen risumajaan, jossa hän sai maissileipää ja lampaanmaitoa.

Nämä paimenet kaitsivat täällä erään Khotanin pohatan laumoja. Vuoden umpeensa he asustelivat täällä, kulkien paikasta paikkaan, sen mukaan kuin laidunta täytyi vaihtaa, ja rakentaen itselleen kaikkialle pienet risumajat. Tällä seudulla, jonka nimi oli Buksem, s.o. taaja metsä, he olivat olleet vasta viisi päivää ja aikoivat taas lähteä pian pois. Perheet asuivat Khotanissa, matkustavat kiinalaiset kun eivät olisi jättäneet naisia rauhaan, jos he olisivat asuneet täällä erämaassa. Paitsi maitoa he söivät etupäässä maissileipää, jota leivottiin kahdesti päivässä. Jauhot sekoitettiin veteen suolan keralla, vastattiin taikinaksi ja muodostettiin pyöreässä puuvadissa litteäksi leiväksi, joka pantiin hiillokselle paistumaan ja peitettiin kuumalla tuhkalla. Kolmen neljännestunnin kuluttua se oli valmiiksi paistunut ja maistui erinomaiselta. Sangen vieraanvaraisesti sitä annettiin tälle oudolle kulkijallekin, vaikka paimenet häntä epäilivätkin. Vaatteita heillä oli repaleinen mekko ja lammasnahka-lakki sekä vyö, johon teevarasto käärittiin. Jalassa oli jonkinlaiset lammasnahkalötöt, säärien verhoksi kiedottiin pitkät kangaskaistaleet. Taloustavaroita oli kolme erikokoista puuvatia, kuparipata, pumpun kuori vesiastiaksi, kauha, huopamatto ja kolmikielinen kitara. Tärkein työase oli kirves. Valkea tehtiin tuluksilla, mutta valkean kerran rakennettuaan he eivät päästäneet sitä sammumaan, niin kauan kuin seudussa viipyivät. Hiillos peitettiin tuhkalla ja kun illalla palattiin, oli siitä helppo saada uusi tuli kuiviin oksiin. Samanlaisia paimentolaisia oli Khotan-darjan laaksossa kauttaaltaan ja eteläänpäin yhä taajemmassa.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat laumoineen ja Hedin oli ypöyksinään. Ohi kulki suuri, satakunnan aasia käsittävä karavaani, joka kuljetti riissiä Khotanista Aksuun. Vähän myöhemmin majan eteen ilmestyi kolme varakasta kauppiasta, jotka oivilla hevosilla ratsastaen matkasivat Aksusta Khotaniin. Kohteliaasti tervehtien he tulivat oikopäätä Hedinin luo ja kertoivat Buksemin pohjoispuolella tavanneensa joen vasemmalla rannalla puolikuolleen miehen, jonka kameeli oli metsänreunassa laitumella. Kun he olivat häneltä kysyneet, mitä hän tarvitsi, oli hän kähissyt »vettä, vettä», jota hänelle oli paikalla noudettu lähimmästä allikosta. Juotuaan suunnattomasti ja syötyään pähkinöitä, rusinoita ja leipää mies oli vironnut ja kertonut, kuinka hän oli siihen tullut. Sven Hedinin ei ollut vaikea älytä, että se oli Islam Baj, jonka hän oli luullut erämaahan kuolleen, mutta joka olikin pelastunut. Kauppiailta Hedin sai sylyksen vehnäleipää ja 18 hopearahaa, tengehiä, lainaksi.

Hän lähetti nyt yhden paimenista Islam Bajta etsimään ja toukok. 10:ntenä tämä saapuikin majalle, kerallaan valkoinen kameeli, jonka selässä olivat tärkeimmät koneet, muistiinpanot ja kiinalaiset hopearahat, ynnä Kasim, jonka miehet niinikään olivat tavanneet. Islam heittäytyi itkien isäntänsä jalkoihin, syleillen niitä, jonka jälkeen hän kertoi vaiheensa.

Kauppakaravaaneja kulki sivu harva se päivä suuntaan ja toiseen, ja näiltä Hedin saattoi ostaa hevosia ja kaikenlaisia ruokatavaroita, jonka jälkeen hän palkkasi muutamia metsämiehiä, jotka sattuivat siihen tulemaan, pelastamaan erämaahan jääneitä tavaroita. Yhden kuorman he pelastivat, mutta eräs toinen oli selittämättömällä tavalla kadonnut, vaikka paikka, mihin se oli jätetty, oli löydetty. Se oli varastettu, kuten myöhemmin tuli ilmi, ja varkaat olivat juuri samat metsästäjät, jotka nyt lähetettiin tavaroita hakemaan.

Mahdotonta oli nyt jatkaa matkaa Tibetiin, jonka vuoksi Hedin päätti pohjoista tietä palata Kashgariin uusia varustuksia hankkimaan.

Khotan-darja.

Khotan-darja, jonka uomaa hän nyt palasi pohjoista kohti, eroaa monessa suhteessa Jarkent-darjasta, joka, sen kanssa melkein yhdensuuntaisesti juosten, niinikään laskee Tarimiin. Jarkent-darja on Itä-Turkestanin suurin joki, siinä on vettä vuoden umpeensa ja varsinkin kesäkuussa sen syvässä, voimatekoisessa uomassa juoksee suunnattoman paljon vettä. Sen poikki ei yleensä pääse muuta kuin lautalla, paitsi talvella, jolloin se jäätyy. Khotan-darja sitä vastoin pysyy kuivana suuren osan vuotta ja vain keskikesällä on sen uoma reunojaan myöten täynnään. Se juoksee Takla-makan erämaan pahimman osan läpi ja ankaraa taistelua sen täytyy käydä lentohiekkaa vastaan, joka uhkaa sen erottaa pääjoesta, kuten se jo on Kerija-darjan erottanut.

Jarkent-darjan ja Khotan-darjan uomat siirtyvät itää kohti, kuten vanhat, kuiville jääneet uomat osoittavat. Tiet kulkevat vasenta rantaa ja Jarkent-darjan enimmät kylätkin ovat vasemmalla rannalla, jossa ne ovat paremmin suojatut. Khotan-darjan erämaanmatkalla ei ole kyliä, ei muuta kuin paimenten majoja. Suunnattoman rajut hietamyrskyt raivoavat usein tämän joen laaksossa, jonka vuoksi metsän on kahta vaikeampi pitää erämaata vastaan puoliaan. Hieno pöly täyttää silloin ilman taajimmassakin metsikössä. Punkkeja ja skorppiooneja oli Khotan-darjan laaksossa toisin paikoin maanvaivaksi saakka. Tiikereistä puhuttiin paljon, mutta niitä Hedin ei sattunut näkemään. Ennen oli näissä metsissä ollut paljon rosvoja, kunnes Khotaniin tuli uusi maaherra, joka katkoi pahimmilta kaulan.

Toukokuun viimeisinä päivinä Hedin vihdoin kulki Jarkent-darjan poikki, jonka vesi silloin oli matalimmillaan. Aksu-darjan laakso oli sangen hyvin kanavilla kasteltu ja viljelty, niin että tie toisin paikoin päivän pitkän kulki yhtämittaisen kylän kautta. Aksu oli melkoinen kaupunki, raikasvetisen joen rannalla, erinomaisesti viljellyssä seudussa. Hedinin otti mitä parhaiten vastaan muhamettilainen kauppias, joka oli paikalla Venäjän konsulina, ja hänen avullaan ja seurassaan paluumatka Kashgariin sujui mitä parhaiten. Kashgarista Hedin tilasi uuden valaistuksen Euroopasta ja sitä odotellessaan päätti lähteä Pamiriin kesäksi, varustautuen sitä varten Kashgarissa olevien ystäviensä avulla niin hyvin kuin taisi.

Hän kulki nyt vuoristoon erinomaisen vaikean Ullug-art solan kautta, jossa kirgiisien täytyi kantaa kaikki tavarat selässään ja kaksi miestä tarvittiin joka hevosen tyhjänä alas viemiseen pahimmista paikoista, toinen pääpuolesta hoivaten, toinen hännästä pidellen. Sola oli vaikein ja vaarallisin, mistä Hedin oli siihen saakka kulkenut.

Jälleen Pamirissa.

Keskellä Pamiria hän nyt tapasi venäläis-englantilaisen rajakomissionin, joka pitkällisten töitten jälkeen oli saanut rajan määritellyksi. Hedinin tullessa oli juuri saatu hallitusten vahvistus uudelle rajalle, ja tapausta vietettiin molempain saattojoukkojen välillä toimeenpannuilla kisoilla ja kilpailuilla ja loistavilla pidoilla, joissa kalleimmat viinit täällä maailman katolla juoksivat virtanaan. Matkustajamme, jolla jo silloin oli kuulu nimi, kutsuttiin näihin pitoihin ja sai unohtumattomat muistot seurustelustaan niiden etevien miesten kanssa, joiden työn onnellista päättymistä juhlittiin. Venäjän ja Englannin välinen pitkällinen ja vaarallinen rajariita oli näin saatu onnelliseen päätökseen.

Hedin jatkoi sitten matkaansa Pamirin kaakkoiseen osaan, jylhään
Tagdumbash-Pamiriin, jossa Jarkent-darjan lähteet ovat.

Kuljettuaan noin 5,000 metrin korkuisen Kandahar-solan poikki hän yhdytti Jarkent-darjan ja kulki sen vartta takaisin lakeudelle ja lakeuden reunaa Kashgariin, jossa häntä odottivat tilatut tavarat ja — toista kuukautta kestävä kuume.

Jarkent.

Jouluk. 14:ntenä 1895 Hedin lähti Kashgarista uudelle matkalle, ei enää sinne palatakseen tällä rupeamalla. Lähimpänä päämääränä oli nyt Khotanin vanha tärkeä keidasseutu. Viikon kuljettuaan karavaani saapui Jarkentiin, Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin. Kiinalainen ja muhamettilainen kaupunki ovat siellä noin kilometrin matkan päässä toisistaan ja niitä yhdistää yhtämittainen puukatollinen basaari, jossa vielä myöhään illalla öljylamppujen valossa vallitsi vilkasta hyörinää. Se oli yhtenä ainoana päättömänä tunnelina, jonka kahden puolen oli myymälöitä ja puoteja, ja tungoksesta, melusta ja kirkunasta ja kameelikaravaaneista saattoi huomata, että todella oli tullut suurkaupunkiin. Läheisine kylineen Jarkentissa on kaiken kaikkiaan noin 150,000 asukasta. Kiinalainen hallitusmies, ambani, otti Hedinin sangen kohteliaasti vastaan, lähetti hänelle tavanmukaiset lahjat, näytti kaupungin nähtävyydet, etenkin muhammettilaiset moskeijat ja pyhimyshaudat, jotka kuuluvat «Itä-Turkestanin maisemain luonnepiirteihin. Kaupunki on ympäröity savimuureilla. Talot ovat sangen hatarat, kadut mutkaisia, kaupungin ulkopuolella katse katoaa vainioihin, notkoihin, kastelukanaviin, ja luoteessa Jarkent-darja kiemurtelee erämaahan kohti etäistä päämääräänsä, Lop-noria.

Kaupunki saa kanavia pitkin Jarkent-darjasta juomavetensä, joka kaupungissa kootaan allikoihin. Kun näitä allikoita ei mitenkään suojella likaantumiselta, ovat ne mitä saastaisimpia taudinpesiä. Niistä Jarkentin asukkaat muun muassa saanevat ilkeän kaulakasvannaisen, joka on tämän keitaan erikoisuus.

Jarkent-darjalta matka kävi taajaan asuttujen keitaitten kautta. Kargalikin tuolla puolella oli tie autioilla aavikoilla merkitty viitoilla, joita oli aina 80—90 metrin päässä, koska hiekkaburaanit tuon tuostakin hautasivat sen alleen. Varsinaiseen hietaerämaahan oli puolentoista päivän matka. Talvet ovat näillä seuduin, mannerilmaston sydämessä, sangen ankarat, kesät helteisen kuumuus. Maaliskuun lopulla alkavat buraanit raivota ja niiden valtakausi kestää kesän loppuun saakka. Keskimäärin lasketaan viisitoista buraania vuotta kohti. Ne melkein aina alkavat iltapäivällä ja kestävät tunnin verran. Ne ovat suunnattoman rajut ja kiitävät vastustamattomalla voimalla tasankojen poikki, vieden usein lampaita mukanaan tai erottaen ne muusta karjasta. Vanhan tavan mukaan paimen ei ole velvollinen korvaamaan omistajalle niitä lampaita, jotka hän menettää buraanissa.

Koko tie on mitattu »potaihin», joiden pituus oli noin 3 1/2—3 3/7 kilometriä. Joka »potai» oli merkitty 6—7 metrin korkuisella savipyramidilla. Missä vuoristosta laski lakeudelle joki, siinä oli keidas kylineen, mutta näiden välimatkat enimmäkseen olivat kuivaa aroa. Toisinaan ovat hiekkanietokset niin lähellä, että ne selvään näkyvät, kylässä kohoaa maailman mahtavin vuoristomuuri, Kuenlun, joka kuitenkin näkyy vain selvällä säällä. Lämpöisenä vuodenaikana sitä ei hiekkaburaanien vuoksi näy ensinkään, eikä sen vuoksi ole ihmettelemistä, ettei Marco Polo sitä mainitse, vaikka hän matkusti juuri tätä samaa tietä.

Eräällä autiolla taipaleella, jolla oli kuljettava melko korkeitten dyynien poikki, oli erään pyhimyksen hauta, jonka omituisuutena olivat tuhannet aljot kyyhkyset. Matkustajain tapana oli ruokkia niitä maissilla, uhraten täten pyhimykselle, ja ne olivat niin aljoja, että istuivat Hedinin lakille ja olkapäille ja söivät maljasta, jolla hän heitteli jyväsiä, vieläpä nokkivat itse säkistäkin, tuntematta minkäänlaista pelkoa.

Ilman matkustajain uhria eivät nämä kyyhkyset tulisikaan niin autiossa seudussa toimeen. Kaikenlaisilla pelottimilla niitä suojeltiin petolintuja vastaan ja rahvas uskoi, että petolintu, joka kävi niiden kimppuun, samalla kuoli.

Khotan.

Tammik. 5:ntenä retkikunta kulki viimeisen taipaleen, joka sillä vielä oli Khotaniin. Tie kulki komeassa poppelikujanteessa, kahden puolen maankastelukanavia, kyliä ja vainioita. Khotanin ambani lähetti tulkkinsa erään Venäjän etuja hoitavan länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa Hediniä vastaanottamaan, toimittaen hänelle asunnon sangen hyvässä talossa, ja kun Hedin kävi hänen virastossaan tervehdyksellä, ammuttiin hänen kunniakseen kolme tykinlaukausta, kuten jossakin toisessakin kaupungissa oli tehty. Ambani itse oli sangen sivistynyt ja herttainen mies ja edisti kaikin tavoin hänen matkaansa.

Khotanin historia ulottuu ikivanhaan muinaisuuteen, niihin aikoihin, jolloin Tarimin syvänne ei vielä ollut hiekkaerämaata. Eurooppaan siitä toi tiedon Marco Polo, joka matkallaan Kublai kaanin hoviin saapui sinne Samarkandin ja Jarkentin kautta. Kiinassa Khotan oli kuulu varsinkin nefriitistä, jota saatiin sekä Jurunkash- ja Karakash-joen uomista, että niiden vuoristolaaksoistakin. Kiinassa tästä jalosta harvinaisesta kivestä valmistettiin rasioita, pulloja, kuppeja ja rannerenkaita, piipun suupaloja y.m. ja erästä Pekingin porteista sanottiin nefriittiportiksi, koska tämä tavara sen kautta tuotiin pääkaupunkiin. Nykyjään on Khotan verraten vähäinen kaupunki, asukasluku noin 5,500, joista 500 kiinalaisia, loput muhamettilaisia. Khotan on vielä kuulu erinomaisista silkkimatoistaan, joita Kiinassakin pidetään mitä suurimmassa arvossa. Viljelyskasveista mainittakoon viiniköynnös, riissi- ja muut viljalajit, puuvilla ja hedelmäpuut. Keitaassa on kaikkiaan kolmisensataa kylää. Kiinan kauppa kulkee ensin Tarimin laaksoon ja sieltä pohjoista tietä Aksun ja Turfanin, ei sitä vastoin paljon ensinkään Lop-norin tietä, jota Marco Polo kulki.

Kymmenisen kilometriä kaupungista erämaahan päin oli Jurunkashin uomassa nefriittikaivoksia, joita Hedin kävi katsomassa. Kaikkialla näki siellä kuoppia, joita oli kaivettu soraan, ja kuopista nostettujen soran ja mukulakivien seasta löydettiin nefriitti, josta keltaiset ja valkoiset punapilkulliset palaset varsinkin olivat hyvässä hinnassa. Paikalle oli syntynyt pieni hökkelikylä, johon oli johdettu erikoisella kanavalla vettä. Maa oli jaettu palstoihin, »klaimeihin», niin että kaikki kävi laillisesti eikä syntynyt riitoja. Työmiehet enimmäkseen olivat kiinalaisia.

Borasanin muinaislöydöt.

Hedin kävi sitten Borasanin kylässä, jonne Khotanista oli puolen penikulman vaiheilla, tutkiakseen siellä olevaa muinaislöytökenttää. Paikalla on kahdeksaa metriä vahva kerros keltaista tuulimultaa eli lössiä, joka lepää kovalla mukurakivialustalla. Tuulimultaan on puro uurtanut syvän rotkon, jolla on pystysuorat seinät, ja varsinkin keväällä ja kesällä, lumen sulaessa Kuenlunin pohjoisrinteillä, puro paisuu suuresti, viruttaen mukaansa tuulimulta-äyräitään. Syksyllä veden laskettua löydetään sitten penkeristä kaikenlaisia ikivanhoja taideteollisuustuotteita, kuten pieniä terrakotta-esineitä, pronssisia Buddhan kuvia, kaiverrettuja jalokiviä, rahoja y.m. Nämä löydöt olivat jo tulleet siksi tunnetuiksi, että ne olivat herättäneet muinaistutkijain huomiota, ne kun osoittavat, että Intian vanha, kreikkalaisten vaikutusten jalostama taide oli tunkeutunut tänne Aasian sydämeen saakka.

Hedinin käydessä paikalla oli vuoden muinaislöytösato jo aikoja sitten poimittu, mutta Khotanista ja paikkakuntalaisilta hän kuitenkin sai ostetuksi enemmän kuin puolentuhatta terrakottaesinettä, rahoja ja kirjoituksia lukuunottamatta. Luulon mukaan saapui tämä taide Khotaniin Aleksanteri Suuren jälkeläisten aikaan, muuttuen vähitellen yhä puhtaammin intialaiseksi. Säilyneet esineet ovat hienosti muovailtuja miesten ja naisten päitä, apinain, jalopeurain kuvia, paikkakunnan eläinten kuvia, Buddhan kuvia y.m. Borasan, intiaksi Birasan, näyttää olleen suosittu buddhalainen pyhiinvaelluspaikka. Kiinalaiset saivat Rhotanissa jalansijaa jo ajanlaskumme alussa ja jälkimaailmalle on säilynyt useitakin kiinalaisia matkakertomuksia, jotka valaisevat seudun oloja ajanlaskumme ensi vuosisadoilla. Nämä matkustajat nimenomaan painostavat sitä, että keidas oli Buddhan palveluksen pääpaikkoja. Jälkeen v:n 400 Khotan näyttää menettäneen merkityksensä.

V:lta 632 j.Kr. on säilynyt legenda Buddhan kuvasta, jota siihen aikaan säilytettiin Piman kylässä Khotanin länsipuolella. Se oli 20 jalkaa korkea, santelipuusta vuoltu ja muitten merkillisten ominaisuuksiensa ohella se alituiseen hohti kirkasta valoa. Se oli ennen vanhaan viety pohjoisessa olevaan Ho-lao-lo-kia nimiseen kaupunkiin, jonka rikkaat asukkaat olivat antautuneet ylelliseen elämään ja laiminlyöneet jumalan. Kaupunkiin oli silloin saapunut »rahan» eli oppinut mies palvelemaan kuvaa, josta asukkaat olivat niin vihastuneet, että olivat haudanneet rahanin suutaan myöten hiekkaan. Eräs hurskas mies, joka oli Buddhan kuvaa palvellut, antoi rahanille ruokaa, ja kun tämä vihdoin pääsi pois lähtemään, sanoi hän pelastajalleen: »Seitsemän päivän kuluttua on satava hietaa ja maata, jotka kokonaan hautaavat tämän kaupungin, niin ettei siitä pääse poistumaan kukaan muu kuin sinä.» Rahan sitten katosi. Hänen pelastajansa varoitti sukulaisiaan, mutta kaikki pilkkasivat häntä. Hän piiloutui silloin itse erääseen luolaan ja seitsemäntenä päivänä satoi puoliyön jälkeen niin viljalti hiekkaa, että koko kaupunki hautautui sen alle. Mies ryömi sitten esiin luolastaan ja meni Pmaan, ja tuskin hän oli sinne tullut, kun Buddhankin kuva itsestään siirtyi sinne.

Vertauksen vuoksi Hedin mainitsee, mitä taru nykyjään kertoo Ho-lao-lo-kian tuhoutuneesta kaupungista: »Se ei nykyjään ole muuta kuin laaja hietakasa. Monen maan ruhtinaat ovat eri aikoina koettaneet panna paikalla toimeen kaivauksia, viedäkseen pois hiekan kätkemät aarteet. Mutta joka kerta on tullut hirmuinen tuuli, joka on peittänyt kaikki savuun ja taajaan sumuun, tukkien tiet ja eksyttäen työmiehet.» Muuan Khotanin mies väitti Hedinille löytäneensä erämaasta hiedan peittämän kaupungin, jonka taloissa hän oli nähnyt ihmisruumiita juuri siinä asennossa, jossa kuolema oli ne äkkiä yllättänyt ja hiekkaan peittänyt, kuten tulivuoren kuuma tuhka Pompejin asukkaat. Yleiseen uskottiin, että tämä hiekkaan peittyminen oli hetken tapaus, tuhoturmio kerrassaan, mutta jotenkin varmana voitanee kuitenkin pitää, että se on tapahtunut vähitellen, pitkäin aikain kuluessa.

Mainitulta vuodelta. 632 on sekin kiinalainen tieto,'että Khotanin asukkailla oli aikakirjat ja että he olivat Intiasta lainanneet kirjoitustaidon, lakinsa ja kirjallisuutensa. Löydetyt käsikirjoitukset ovat tämän täysin todistaneet. Kiinalainen matkustaja kertoo, että Khotanin itä-puolella oli ennen ollut Tu-ho-lo niminen vanha kuningaskunta, joka kuitenkin aikoja sitten oli jo muuttunut erämaaksi. Kaikki sen kaupungit olivat raunioina ja kasvien peittämät. Tu-lo-ho on Hedinin tutkimusten mukaan sama nimi kuin Tuhkari, kiinalaiseen tapaan vaan väärennetty. Tuhkari-niminen kansa taas asui ennen vuotta 157 e.Kr. Bulungir-golin seuduilla, muuttaen sitten kokonaan pois Länsi-Turkestaniin, jossa nimi Tokharistan sitä vielä muistuttaa. Tu-lo-ho niinikään on epäilemättä sama sana kuin Takla, jonka vuoksi Hedinin löytämät rauniokaupungit, joita samoin kuin koko erämaatakin, väestön kesken kutsutaan Takla-makaniksi, epäilemättä ovat kuuluneet samaan vanhaan Tu-ho-lon valtakuntaan. Ja Khotanin läheisyydessä on Tokhlan pieni kylä, jonne noiden muinaisten kaupunkien asukkaat lähtivät hiekan päälle tunkiessa, säilyttänyt tämän vanhan kansan nimen.

Muhamettilaiset Khotanin valloittaessaan hävittivät sen vanhat suuret buddhalaiset temppelit, jonka vuoksi kaupungissa ei nykyjään ole minkäänlaisia rakennus-muistomerkkejä.

Tammik. 14:ntenä 1896 Hedin lähti Khotanista etsimään tuhkarien vanhoja kaupunkeja. Suurimman osan tavaroitaan hän jätti Khotaniin. Suunnitellusta pienestä erämaanretkestä tulikin sitten paljon pidempi kuin hän oli aikonutkaan.

Neljä päivää kuljettuaan autioita maita ja hajallisten metsiköitten kautta Hedin saapui Islam-abadiin, jossa viimeiset ihmisasunnot olivat, ja meni jäätä pitkin joen poikki. Päivän levättyään hän kääntyi suoraan itää kohti hietaerämaahan, joka ei tällä kohtaa ollut puoltakaan niin leveä kuin se, jonka poikki hän edellisenä kesänä oli kulkenut, jota paitsi se ei ollut likimainkaan niin vaarallinen. Vakuutettiin, että kaikkialla oli mahdollista saada kaivamalla vettä, jota paitsi tamariskeja ja poppeleita kasvoi siellä täällä. Viimeisestä kylästä otettiin kaksi, opasta jotka monta kertaa olivat käyneet hiekan peittämässä kaupungissa aarteita kaivamassa.

Hietaerämaan rauniokaupunki.

Dyynit olivat kahtena ensimmäisenä päivänä vähäpätöiset, kohoten kuitenkin kolmantena päivänä metrin ja seuraavina 5—10 metrin ja seuraavana 12—15 korkuisiksi. Vettä saatiin kuitenkin kaikkialta kaivamalla paria metriä syvät kaivot. Tammikuun 23:ntena retkikunta saapui syvänteeseen, jossa oli paljon kuivunutta metsää, matalia pökköjä ja kantoja, jotka olivat harmaita ja hauraita kuin lasi, kuivuuden käpristämiä oksia ja auringon haalistamia juuria. Metsä oli kasvanut pohjois-eteläsuunnassa olevassa syvänteessä, joka ilmeisestikin oli Kerija-darjan vanha uoma. Pari elävääkin poppelia oli vielä jäljellä, katoavan sukupolven viimeinen jälkijoukko. Tähän metsään leiriydyttiin ja viritettiin loimuavat tulet — oli 15—20 asteen pakkanen — ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät rauniokaupunkiin. Kauan sitä ei tarvinnutkaan etsiä, se oli aivan läheisyydessä.

Nämä rauniot kokonaan poikkesivat kaikesta, mitä Hedin oli ennen nähnyt Itä-Turkestanissa. Talot eivät olleet savesta, vaan kaikki poppelinrungoista rakennetut. Huoneenpohjat näkyivät selvään, mutta rakennuksista ei ollut muuta jäljellä kuin ylöspäin ohenevia, tuulen ja hiekan syövyttämiä patsaita, jotka olivat niin hauraat, että murenivat kappaleiksi, kun niitä terävään iski. Näitä taloja oli näkyvissä sadoittain, vaikka dyynit ovatkin kaupungin enimmäkseen alleen haudanneet. Niiden esille kaivaminen oli sangen vaikeata työtä hiekan juoksevuuden vuoksi. Eräässä talossa oli patsaitten välissä vielä paikoillaan vähän seinääkin, joka oli tehty savella silatusta kamishista. Seinä oli kahden puolen valkaistu ja sille oli sangen taidokkaasti maalattu värillisiä kuvia, kuten rukoilevia polvistuvia naisia, joilla oli kasvoissaan selvään hindulaisia tunnuspiirteitä, etenkin silmäkulmat ja nenänjuuren päällinen merkki. Muitten kuvien kesken herättivät huomiota etenkin mustapartaiset miehet, joiden puku oli ilmeisesti aarialainen, samanlainen kuin nykyisten persialaisten. Vielä oli kuvattu koiria, hevosia ja aalloilla soutavia laivoja, jotka täällä hieta-aavikon keskellä tuntuivat kylläkin oudoilta. Kaikenlaisia koristeita on runsaasti, samoin lootoskukkia, buddhalaisten pyhää symbolia. Saattajat arvelivat, että talo oli ollut buddhalainen temppeli. Seiniä esiin kaivettaessa löytyi kappale paperia, jossa oli tuntematonta kirjoitusta. Muitakin esineitä kaivaus paljasti hiekan peitosta, mutta vasta myöhempien tutkijain oli suotu suuremmilla voimilla penkoa tätä vanhaa rauniokaupunkia ja saattaa päivänvaloon sen entisyyden pääpiirteet. Näkemästään Hedin kuitenkin saattoi päättää, että kaupunki aikanaan oli ollut Kerijan rannalla ja että vettä oli lukuisissa jokiloissa virrannut sen talojen ja temppelien ohi. Ympäristössä kasvoi silloin reheviä metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjankin laaksossa, ja asukkaat istuskelivat kesäkuumalla aprikoosipuitten taajain latvusten varjossa. Vedellä oli ollut niin paljon voimaa, että se saattoi pyöritellä myllynkiviäkin. Silkki- ja puutarhaviljelys kukoistivat, teollisuus oli ollut vireä, ja kansa, joka tässä asui, oli osannut koristaa kotinsa aistikkaasti ja taiteellisesti. Tämä oli se rauniokaupunki, jota oppaat sanoivat Takla-Makaniksi. Kaikesta päättäen se oli buddhalainen ja siis vanhempi 700-lukua, jolloin muhamettilaisuus Itä-Turkestanin valloitti. Dyynien vaelluksista Hedin päätti, että kaupunki oli ainakin 1,500 vuotta vanha. Asukkaat lienevät olleet aarialaista rotua.

Kerija-darja.

Takla-Makanista Hedin tammik. 25:ntenä jälleen lähti itää kohti samoamaan, tavaten matkalla jopa 25 metrin korkuisia hiekkanietoksia. Vettä kuitenkin saatiin kaivamalla. Parin päivän vaelluksen jälkeen retkikunta saapui Kerija-darjan rannalle. Joki, joka oli paksussa jäässä, oli tällä kohdalla 32 metrin levyinen, rannoillaan rehevät metsät. Ei ainoakaan eurooppalainen ollut siihen saakka käynyt sen laaksossa Kerijan kaupunkia pohjoisempana, jonka vuoksi sen juoksu oli tuiki tuntematon. Ihmisten ja karjain jälkiä näkyi kaikkialla, mutta vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin joku paimen; kaikki olivat kauhistuneina rientäneet pakoon muukalaisten tullessa. He paimentelivat täällä Kerijan pohattain lammaslaumoja, kuten etelämpänäkin asustavat paimenet. »Kerija-darjan metsissä elää kaupungin alapuolella täten puolentoista sataa ihmistä, jotka etäällä kaikesta seurasta ja kaikista valtateistä muodostavat kokonaan oman maailmansa, kaiken esivallan holhouksesta vapaina, ympärillään hietameren kuolonhiljaisuus.» Näillä paimenilla, joiden ei tarvinnut pelätä matkustajain ja kiinalaisten väkivaltaa, oli perhe mukanaan. Joestaan nämä paimenet kertoivat, että se Kerijan alapuolella kokonaan katoaa, sen vesi kun käytetään niin tyystin maankasteluun, mutta yhä alempana joki muodostuu runsaista lähteistä uudelleen. Siinä syy, miksi se oli aikaisemmilta matkustajilta jäänyt huomaamatta. Kesällä, lumen sulaessa Tibetin vuorilla, on uomassa kuitenkin yhtämittainen virta. Pari kuukautta on uoma kauttaaltaan niin kuiva, että paimenten täytyy kaivamalla etsiä karjoilleen vettä. Kerija-darjakin pyrki milloin mistäkin kohdasta siirtämään uomansa itää kohti.

Hedinin aikomus oli ollut palata täältä takaisin Khotaniin, mutta matkan näin hyvin onnistuessa hän suuresti laajensi suunnitelmaansa, päättäen ensinnäkin kulkea Kerija-darjan vartta Tarimiin saakka. Paimenten opastamana retkikunta samosi pohjoista kohti jokivarren taajain aarniometsäin kautta. Heidän osoitustensa mukaan Hedin vasemmalta puolelta erämaan keskeltä löysi toisenkin vanhan rauniokaupungin, samanlaisen kuin ensimmäinenkin. Mitään mainittavia muinaisesineitä ei sieltä kuitenkaan löytynyt.

Joki alkoi lopulta yhä enemmän haaroa ja samalla sen metsäalue ja ruovostot melkoisesti levisivät. Ei kuitenkaan tarvinnut enää kauankaan kulkea, ennenkuin se lyhyeen loppui ja ikuinen hieta levisi eteisellä ilmalla silmän siintämättömiin. Paimenet luulivat maailman sille puolelle loppuvan eivätkä tienneet Tarimista mitään.

Villikameeli.

Täällä erämaan rajalla Hedin sai paimenilta tietoja villistä kameelista, joka niillä seuduin asusti. Sitä sanottiin kovin araksi. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi se pakeni kuin tuuli, pysähtymättä kahteen päivään. Enimmän se kuitenkin pelkäsi leiritulen savua ja sen vainutessaan katosi paikalla pitkiksi ajoiksi. Kerran oli paikkakunnalla ollut pari aljoa kameelia, mutta vaikka niiden selästä oli otettu kuormasatulat, pelkäsivät villikameelit niitä kuin ruttoa, pitäen niitä vielä sutta ja tiikeriäkin vaarallisempina vihollisina. Paimenet väittivät villikameelin paikalla huomaavan reiän puikkoineen ja nyörineen, joka aljolla kameelilla on nenävarren rustossa ja josta sitä ohjataan. Se paikalla vainuaa, että aljo heimolainen on kuormajuhta, jauhojen, lihan, lampaanvillojen tai muun kantaja, ja huomaa, kuinka kuormasatula on painanut luttuun sen kyttyrän. Paimenet niitä kuitenkin ampuivat joka vuosi, vaikka heillä olikin niin huonot pyssyt, että niillä ei viittäkymmentä askelta kauempaa osannut edes kameeliin. He tiesivät villikameelien asustavan aivan erämaan sisässä, missä siellä täällä kasvoi poppeleita ja tamariskeja. Kesällä, jolloin joki on tulvillaan ja sen vesi jaksaa tunkeutua kauemmaksi erämaahan, se tulee laumoissa juomaan siitä ja syö silloin kamishia. Talvella se ei juo ensinkään, vakuuttivat paimenet. Metsään se ei lähde koskaan, tämä kun estää näkemästä, vaan pysyttelee aukealla, jossa se voi luottaa nopeuteensa. Kuljettuaan vähän kauemmaksi erämaahan matkue näki montakin laumaa villikameeleja, jotka eivät olleet ensinkään arkoja, niin että Hedinin miehet saattoivat ampua kolme kappaletta, kunnes hän kielsi enempää teurastamasta. Yhden nahka otettiin Eurooppaan. Villikameeli on hyvinkin samanlainen kuin kesy, karva kuitenkin on paljon lyhempi ja kyttyrät pienemmät eikä alahuuli ole lerpallaan, kuten kesyn.

Pohjoista kohti kulkiessaan matkue seurasi notkelmaa, jossa oli tuon tuostakin tamariskeja, kamishia ja kuivuneita, jopa toisin paikoin tuoreitakin poppeleita. Kahden puolen oli korkeat dyynikasaumat, davaanit. Ilmeisestikin laakso oli Kerija-darjan uoman jatko; joki siis näyttää ennen jaksaneen kauemmaksi erämaahan. Kaivamalla oli uomasta helppo saada vettä pitkin matkaa, vaikkapa toisin paikoin oli kuljettava paksujenkin hiekkojen poikki. Vihdoin alkoi edestäpäin häämöttää kasvullisuutta, saksaul-pensasta (Anabasis ammodendron), Transkaspian erämaitten tunnettua vesipuuta, jota vastoin tamartékia ei näkynyt ensinkään. Täälläkin näkyi paljon villikameelien jälkiä. Helmik. 20:ntenä näkyi etäisyydessä Tarimin tumma metsävyöhyke, jossa retkikunta kuitenkin sai etsiskellä pari päivää, ennenkuin löysi vettä. Metsässä tosin oli paljonkin putaitten uomia, mutta ne olivat kaikki kuivilla. Vasta pääjoessa oli vakinainen vesi. Paimenia oli täälläkin, tuhatpäiset lammaslaumat paimennettavinaan. 23 p. helmik. retkikunta onnellisesti saapui pieneen Shah-jar nimiseen kaupunkiin, kuljettuaan 41 päivässä Takla-makanin erämaan poikki.

Tarim.

Shah-jarista Hedin kääntyi samoamaan Tarimin rantuetta itään päin, tutkiakseen Lop-norin, tuon pulmallisimman Sisä-Aasian maantieteellisistä kysymyksistä. Pitkin matkaa hän tapaamiltaan paimenilta tiedusteli seudun maantieteellisiä oloja. Tarimin, jonka nimi koko joukon vaihteli eri paikkakunnilla, sanottiin tulvivan kesäkuussa. Vesi nousee silloin parikymmentä päivää, kunnes joki on kolmesataa syltä leveä ja niin syvä, että poppeli tuskin pohjaa (n. 15 m). Kuukauden oltuaan näin korkealla vesi jälleen alkaa aleta, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kunnes joki marraskuun lopulla jäätyy. Kolme ja puoli kuukautta joki on jäässä. Alimmillaan vesi on toukokuun alussa. Paljon riistaa on Tarimin aarniometsissä, suurta riistaa etenkin tiikereitä. Hedin näki lukemattomia hanhikarjoja, jotka tähän aikaan vuodesta näyttivät olevan matkalla Lop-noriin.

Lop-nor.

Poikettuaan Korlassa lisävarustuksia hankkimassa Hedin lähti Tarimin suupuolta ja Lop-noria tutkimaan. Hän löysi tuota pikaa vanhan linnoitetun ja »potailla» merkityn tien, joka johti Korlasta suoraan erämaan sisään ja nykyjään oli aivan käyttämättä. Tien jatkon suunnassa on vanhoilla kiinalaisilla kartoilla Lop-norin kaupunki, jota ei nykyjään ole olemassakaan. Przevalskij oli matkustanut Lop-norille valtatietä, joka kulki Tarimin ja sen kanssa pitkät matkat rinnakkain juoksevan Kontje-darjan väliä, mutta Hedin poikkesi maalisk. 31:nä Tikkenlikistä suoraan itää kohti, jossa hänelle oli vakuutettu olevan monta järveä. Sieltä hän toivoi löytävänsä oikean Lop-norin.

Przevalskij oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tällä järvellä kävi. Hän löysi järven kokonaisen asteen etelämpää kuin se oli kiinalaisiin karttoihin merkitty, jota paitsi se oli suolaton. Richthofen, kuulu Aasian maantieteen tutkija, vakuutti kuitenkin, että Lop-norin kaltaisessa laskuväylättömässä erämaan järvessä välttämättä täytyi olla suolaista vettä. Richthofen sen vuoksi otaksui, että Przevalskijn löytämä järvi oli joku uusi muodostus, joka oli syntynyt vasta sen jälkeen, kuin kiinalaiset olivat merkinneet Lop-norin karttoihinsa. Hedin löysi nyt Tarimin itäpuolelta Kontje-darjan uomasta pitkän kapean järven, josta Przevalskij ei saanut mitään tietoa, ja luuli sitä kiinalaisten Lop-noriksi. Tämä järvi näyttää olleen kuivillaan, silloin kuin Przevalskij niillä seuduin matkusti, jonka vuoksi se jäi häneltä huomaamatta. Se oli jonkun tulvan aikana sen jälkeen täyttynyt, joten siinä nyt oli suolatonta vettä, mutta entisestä järvestä jääneet suolalampareet osoittivat, että järvi ennen kuivamistaan oli ollut suolainen.

Hedinkään ei kuitenkaan tällä matkallaan selvittänyt kysymystä lopullisesti, vasta seuraavalla hänen onnistui mittauksilla osoittaa, mikä oli kiinalaisten Lop-norin kuivunut uoma. Näillä tuiki lakeilla seuduilla saavat hietamyrskyt, dyynien vaellukset ja Tarimin kuljettamat lietteet tuon tuostakin aikaan mullistuksia, joiden kautta vesistöolot muuttuvat kokonaan toisiksi. Suunnattoman ankarat kevätmyrskyt tunkemalla tunkevat matalia järviä länttä kohti, samalla kun lentohiekka täyttää niiden uoman.

Eteläinen Lop-nor oli Przevalskijn ajalla melkoinen järvi, niin että hän Abdall-nimisestä kylästä saattoi tehdä pitkän venematkan itää kohti. Sen jälkeen oli järvi kasvanut niin täyteen ruokoa, että sillä vain avattuja kanavia pitkin pääsi kulkemaan. Järven läntinen osa, Karaburan, sitä vastoin oli venäläisen matkustajan käydessä niin aava, ettei toista rantaa näkynyt. Hedinin käydessä tämä järvi oli kokonaan liettynyt umpeen, niin ettei sitä voinut edes ruuhella kulkea — taikka ehkä sekin oli oikeammin siirtynyt yhä kauemmaksi länttä kohti, vaikk'ei Hedin tätä länsiosaa huomannut. Että tämä Etelä-Lop-nor on myöhäinen muodostuma, sitä todistaa poppelimetsien puuttuminen sen ympäriltä; ne eivät ole vielä ennättäneet kasvaa. Ja Abdallin päällikön säilyttämän perintätiedon mukaan oli sen paikkakin noin 175 vuotta takaperin vielä ollut hietaerämaata ja hänen esivanhempansa olivat silloin asuneet pohjoisessa olevan suuren järven rannalla, kunnes se oli kuivunut sen johdosta, että Tarim oli uomaansa muuttanut.

Löydettyään huhtik. 4:ntenä Avullu-köllin, jota hän piti pohjoisen Lop-norin alkuna, Hedin kolmisen päivää kulki sen oikeata rantaa, joka enimmäkseen oli autiota dyynimaisemaa, siellä täällä kuitenkin poppelimetsiäkin, missä dyynit eivät järveen ulottuneet, tai tamariskivesakoita, missä hietanietokset olivat matalia. Järvet olivat niin ruo'on tukkimat, että vain korkeimmilta dyynikummuilta näkyi aukeata vettä. Ruovostot olivat kameelia kahta vertaa korkeammat ja taajat kuin seinä. Tyyninä päivinä olivat sääsket ylenmäärin rasittavat, jonka vuoksi Hedin eräässä kohdassa, kylläkin ajattelemattomasti, sytytti koko kamishikentän palamaan. Siitä syntyi suunnaton roihu, joka levisi laajalle joka puolelle — melkein laajemmalle kuin sääskien karkoittamiseksi olisi ollut tarpeen. Onneksi seutu oli asumaton, mutta eläimiä varmaan paloi.

Venematka Lopin järvillä ja Tarimilla.

Viikkokauteen retkikunta ei näillä taipaleilla nähnyt ihmisiä, mutta tapasi sitten Ilekin rannalla kalastajakylän, josta Hedin palkkasi kaksi kalastajaa viemään itseään haapiolla uuden. Lop-norin päähän, jonne Islam Baj vei karavaanin maitse. Vaihteluksi oli vesimatka erinomaisen hauska, vaikka aallot aavoilla järvillä toisinaan kävivätkin vaarallisiksi. Haapio oli poppelin eli haavan rungosta koverrettu ja miehet kuljettivat sitä polvillaan meloen tai seisoen, kun oli ruovokon läpi kuljettava. Toinen meloi keulasta, toinen perästä, Hedin istui keskellä. Järvet olivat kauttaaltaan hyvin matalat, erinäisiä hautoja lukuunottamatta. Kylissä, joihin poikettiin, rahvas hyvin muisti »suuren herran», Przevalskijn, joka parinkymmenen aseellisen miehen ja suuren karavaanin keralla oli ohi matkustanut. Hediniä kestittiin vereksellä kalalla, sorsan munilla, nuorilla, mureilla kamishiversoilla ja leivällä.

Järvillä raivosi enimmäkseen kauheat myrskyt — järviä oli paljon peräkkäin, lyhyet vuolteet välissä. Lahtia, niemiä, saaria, oli suunnattomasti. Itärannan dyyneistä myrsky lietsoi taivaalle lentohiekka-pilviä, kattaen järvet kellertävällä harsolla ja kietoen tuhruun rannat. Vesi lensi aaltojen harjoista ja venemiehillä oli täysi työ hoivatessaan niiden keskellä alustaan. Järvien päätyttyä kuljettiin taas Ilek-jokea, kunnes Shirge-tjappgan kylässä tavattiin Islam Baj karavaanin keralla. Hedin jatkoi matkaa edelleen veneellä, laskien Ilekistä itse Tarimiin ja sitten sitä edelleen Tjeggelik-ujhin, uuden Lop-norin rannalle. Myrsky kun raivosi entistäkin hirveämmin, olivat miehet kytkeneet yhteen kaksi kanoottia, joita he nyt neljän miehen meloivat. Joki lenkoili tällä välillä suunnattomasti. Tjeggelik-ujsta, jonka keltaisissa kamishimajoissa asui kymmenkunta kalastajaperhettä, Hedin kulki edelleen Abdalliin veneellä, tavaten siellä Przevalskijn vanhoja tuttavia ja viipyen siellä jonkun aikaa. Kuulu venäläinen matkustaja oli samonnut sieltä koko joukon kauemmaksi itää kohti Kara-koshun-nimiseen kylään, mutta väli oli sen jälkeen kasvanut niin täyteen kamishia, että kylä oli täytynyt hylätä eikä veneellä voitu kulkea muualle kuin mihin oli kamishiin avattu kanavia, »tjappganeja». Tarim itse oli täällä kohottanut uomansa ympäristöään korkeammalle, muodostellen sinne tänne viereensä lammikolta, missä vesi tokeitaan rikkoen virtasi aroille. Asukkaat itsekin puhkoivat joen rantavalleja muodostellakseen lampareita, joista he veden haihduttua pyydystivät kalat.

Lop-norin sokkeloissa.

22:sena huhtik. Hedin teki Abdallista kahdella haapiolla venematkan niin kauas itää kohti kuin oli mahdollinen tunkeutua. Joki haarautui Kum-tjappgan nimisen kylän takana, kadoten sitten läpitunkemattomiin ruovostoihin, joihin »loplikit», s.o. Lopin asukkaat, olivat aukoneet kapeita »tjappganeja». Estääkseen näitä umpeen kasvamasta nyhtivät asukkaat joka kevät juurineen pois nuoret pohjasta kohoavat kamishiversot. Moinen kanava on korkeintaan metrin levyinen ja kahden puolen kohoavat viittä metriä korkeat sankat seinät. Usein on kamishi kuitenkin sidottu kimppuihin tai kahden puolen lamottu, ettei se pääse kanavaan kaatumaan. Näiden tjappganien tarkoitus on vielä enemmän kalanpyynti kuin venekulku. Niihin lasketaan verkkoja ja matkallaan Hedin kulki satain verkkojen ohi, joista kalat kirkkaassa vedessä näkyivät kuin akvaariosta. Jokaisella perheellä oli omat tjappganinsa, joissa ei muilla ollut oikeutta kalastaa. Niitä risteili joka suuntaan ja oudon olisi ollut mahdoton osata mihinkään tässä sokkelossa. Toisissa paikoin oli pyöreitä aukioita, joihin joka suunnalta juoksi säteettäin kanavia. »Kun oli tultu tämmöiselle laguunille, jonka vastakkaisella puolella ruovosto seisoi kuin läpitunkematon muuri, ottivat melojat kovan vauhdin, haapio kiiti vedenpinnan poikki, niin että vesi keulassa kohisi ja teki mieli luulla, että se seuraavassa silmänräpäyksessä puskisi keulansa rikki puuseinään. Mutta sähisten seinä aukenikin, kamishiruovot taipuivat kuin uutimet syrjään ja haapio liukui seuraavaan tjappganiin». Siellä täällä näkyi selvään riutuvan Tarimin virtaus. Toisin paikoin oli melko suuria järviä, joitten syvin mitattu syvyys oli vähän päälle 4 metriä. Puolentoista päivää kestäneen venematkan jälkeen päättyivät reitit ja vastassa oli jopa 8 metriä korkea kamishiseinä, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua kanootilla; ei edes talvella, jäätä pitkin, niiden läpi pääse. Eräältä kunnaalta nähtiin kamishin jatkuvan itää kohti silmän siintämättömiin, mutta avovettä ei loistanut mistään.

Tästä Hedin palasi takaisin Abdalliin. Huhtik. 25:ntenä hän lähti sieltä suorinta tietä Khotaniin, varustuksiensa ja rahojensa luo. Tjarklilikista kiinalainen mandariini kuitenkin aikoi lähettää hänet takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, koska hänen suuri passinsa oli jäänyt Khotaniin, mutta sotaväen päällikkö, joka itsekin oli maantieteilijä ja sangen taitava kartoittaja, pelasti hänet tästä retkestä, joka olisi ollut sitä ikävämpi, kun kesän kuumin aika oli tulossa ja Hedin sitä paitsi oli myynyt kameelinsa, jotka kesällä saavat käydä vapaina. Paluumatka kävi pitkin Tjertjen-darjan laaksoa ja sitten Kuenlunin pohjoisrinteitä, teitä, jotka olivat monen entisen matkustajan matkoista hyvin tunnetut. Khotanissa häntä odotti tieto, että hänen Takla-Makanin erämaahan jääneet varustuksensa oli kiinalaisten salapoliisien toimesta osaksi saatu takaisin, ja olivat varkaat olleet samat metsämiehet, jotka silloin olivat auttaneet häntä kameelien etsinnässä ja myöhemmin olleet hänen kerallaan Kerija-darjan uomaa tutkimassa.

Vietettyään kuukauden päivät Khotanissa Sven Hedin kesäkuun viimeisinä päivinä uudelleen suoriutui taipaleelle kulkeakseen Pohjois-Tibetin kautta Pekingiin ja sieltä edelleen kotimaahansa.

Keidastie.

Parikymmentä hevosta, 30 aasia ja koko joukko palvelijoita kerallaan hän kulki Jurun-kashin (Khotan-darjan) rannalle. Joki oli nyt tulvillaan ja vyörytti uomassaan suuria vesipaljouksia, joiden rajuudesta maa vapisi jalkain alla. Parikymmentä jokimiestä tarvittiin retkikuntaa toiselle rannalle viemään. Tie kulki lukemattomien kastelukanavain poikki, jotka olivat reunojaan myöden täynnään joen vettä, ja kasvullisuus oli uhkeimmillaan. Samalla kun viimeinen kastelukanava jäi taakse, lakkasi kaikki kasvullisuuskin, kuin olisi se kiehuvan kuumalla vedellä poiskaltattu. Edessä oli kova kellervä, verkalleen kohoava ja aivan hedelmätön »saji», joka on hietaerämaan ja vuoriston välimuodostuma. Saji oikeastaan on vuoriston rapautumistuote. Sen ja hietaerämaan välillä on tuo kapea keidasvyöhyke, jonka kautta karavaanitie kulkee. Sajilla on pieniä kyliä siinä, missä joet tulevat vuoristosta; niissä viljellään hieman viljaa, pidetään lampaita ja karjaa. Kerija-darjan uomassa oli niin paljon vettä, että Hedinin täytyi poiketa Kerijaan saakka sen yli päästäkseen. Noustuaan taas lähemmä vuoristoa hän osti kameeleja. Seudussa asuvain turkkilaissukuisten taglikkien opastamana retkikunta nousi ensimmäisen, lähes 5,000 metriä korkean solan yli vuoristoon. Samalla oli tultu asumattomaan, karuun Pohjois-Tibetiin, jossa vasta kahden kuukauden kuluttua uudelleen päästiin tuntumukseen ihmisten kanssa.

Pohjois-Tibet.

Maa oli aivan metsätöntä ja laitumiakin oli vain harvoissa paikoin, jonka vuoksi retkikunnan täytyi tehdä pitkiä ja rasittavia päivämatkoja. Matkaa tehtiin Mont Blancin korkeudessa, eikä kauan kulunut, ennenkuin toinen toisensa jälkeen sairastui vuoritautiin, Islam Baj, karavaanin johtaja, niin pahasti, että hän jo pyysi saada palata takaisin. Kiinalainen tulkki sai luvan palata kotia. Taglikeista osa karkasi, ottaen mukaansa hevosia ja tavaraa, mutta saatiin kiinni ja pakotettiin jälleen yhtymään retkikuntaan. Joka iltapäivä raivosi säännöllisesti ankara myrsky, joka tuiskutti lunta ja rakeita. Kaikki nämä alueet olivat laskuväylättömiä ja järvien vesi sen vuoksi suolaista, jokien vuorilta tuoma vesi kun katoaa ilmaan haihtumisen kautta, siinä liuenneina olleet suolat sitä vastoin jäävät järveen, tehden veden yhä suolaisemmaksi. Juomavedestä ei siltä yleensä ollut puutetta, jokia ja lähteitä kun oli pitkin matkaa. Vuoret kohosivat vielä parituhatta metriä näitä ylänkölaaksoja korkeammalle, ollen suureksi osaksi ikuisen lumen peitossa. Niiden muodot eivät ole yhtä särmikkäät kuin Alppien, vaan tylpähköt ja pyöreähkötkin, koska rapautuminen on niiden suuren iän vuoksi joutunut pidemmälle ja rapautumistuotteet juoksevan veden niukkuuden vuoksi ovat suureksi osaksi jääneet paikoilleen.

Kuljettuaan jonkun aikaa Altyn-tag ja Arka-tag jonojen välistä laaksoa Hedin meni Arka-tagin yli solaa pitkin, jonka Littledale maan poikki matkustaessaan oli löytänyt. Arka-tagin eteläpuolella hän jälleen muutti suuntansa itäiseksi, kulkien noin 600 kilometriä Arka-tagin ja Kokoshili-jonon välisessä laaksossa, jonka pohja keskimäärin oli 4,900 metriä merenpintaa korkeammalla, melkoisia suolajärviä täynnään. Useatkin matkustajat olivat kulkeneet tämän laakson poikki pohjois-eteläsuuntaan eri paikoista, mutta Hedin oli ensimmäinen, joka samosi sen kautta pitkin maisin. Kokoshili-jonon eteläpuolella olevassa rinnakkaislaaksossa ovat Jangtsen lähteet, jotka kapteeni Wellby samana vuonna löysi.

Seutu oli khulaanin eli villiaasin ja kesyttömän jakin koti. Huolimatta laitumien tavattomasta karuudesta tavattiin kumpiakin tuon tuostakin, isompia ja pienempiä laumoja ja sitä enemmän, kuta enemmän itää kohti kuljettiin. Khulaaneja ei ollut kovin vaikea päästä ampumamatkan päähän, mutta antiloopit, jotka samoilivat pienissä parvissa, olivat sitä arempia. Ainoa polttoaine, mitä näissä korkeuksissa sai, oli lanta, mutta enimmäkseen sitä tavattiin siksi paljon, että voitiin keittää ruoka ja ylläpitää tulta yölläkin. Öillä oli pureva pakkanen, vaikkapa kesä olikin parhaillaan ja leveysaste sama kuin' Algerian. Jakkia oli vaarallista ampua sen tavattoman sitkeähenkisyyden vuoksi. Haavoitettuna se paikalla kääntyi päin hurjassa raivossa, ja töin tuskin Islam Baj uupuneella hevosellaan sen kerran vältti. Toistakymmentä luotia ruumiissaan se raivoisasti kävi hänen kimppuunsa, kunnes aivan vierestä läpi sydämen ammuttu laukaus päätti sen päivät. Maanasukkaat eivät lähdekään jakin ajoon koskaan muuta kuin joukolla. Jakin nahka on tavattoman sitkeytensä vuoksi suuressa arvossa ja lihat ovat näissä leivättömissä korkeuksissa tärkeä ravintoaine. Kaikkien matkustajain ihastusta on tämä eläin herättänyt, »ei ainoastaan mahtavan kokonsa kautta — sen pituus on 3 1/4 metriä häntää lukuunottamatta — vaan senkin vuoksi, että se on ainoa kuolevainen, joka ei pelkää korkeimpiakaan vuoristoita, alhaisimpiakaan lämpötiloja, tylyintä ilmastoa, rajuimpiakaan lumi- ja raemyrskyjä. Villijakki ei välitä tuosta kaikesta mitään, se päinvastoin näyttää kerrassaan nauttivan, kun rakeet selkää suomivat. Se käy rauhallisena laitumella, ikäänkuin olisi kaikki niinkuin pitääkin, lumimyrskyn kietoessa sen valkoisiin poimuihinsa. Ainoa, mikä ei oikein miellytä sitä, on kesäinen auringonpaiste. Jos päivä alkaa tuntua liian lämpimältä, lähtee se lähimpään puroon viruttelemaan itseään, taikka nousee ylös jäävirtain partaan alle tai ikuisen lumen raikkaille aukeille. Siellä se erikoisella nautinnolla rypee ja lepäilee hienorakeisessa kuivassa firn-lumessa.»

Syyskuun jälkipuoliskolla retkikunnan voimat alkoivat arveluttavassa määrässä uupua ja juhtia nääntyi taipaleelle harva se päivä. Vihdoin alkoi kuitenkin näkyä ihmismerkkejäkin, ensimmäiseksi pyhiinvaeltajain pystyttämä »obo», isoista syrjilleen asetetuista liuskelaa'oista tehty katos, jonka joka laaka oli täynnään tibetiläistä kirjoitusta. Ihastuneena löydöstä, jolla hän arveli ehkä olevan suuren historiallisen merkityksen, Hedin pystytti leirinsä uhratakseen pari päivää kirjoituksen kopioimiseen. Jonkun aikaa kopioituaan hän kuitenkin ihmeekseen näki samain merkkien säännöllisesti toistuvan ja kirjoituksia vähän enemmän vertailtuaan tuli vakuutetuksi siitä, että ne kaikki olivat vain budhalaisten isämeitää »On mane padme hum», s.o. »Oi lootuskukan jalokivi» (tarkoittaa Budhaa, joka kuvataan lootus-ulpukan limpussa istuvaksi). Budhalaisten hartauskäsityksen mukaista nimittäin on, että rukous on sitä otollisempi Budhalle, kuta useampaan kertaan se toistetaan.

Riistaa alkoi olla yhä enemmän, khulaaneja sadoittain laumassa. Eräässä paikassa Islam Baj lokak. 1 p. näki jakkilauman, lähestyi sitä hiipien ja ampui erästä, kuitenkaan osaamatta; mutta samalla juoksi esiin vanha eukko huutaen ja viuhtoen käsillään, josta voitiin huomata, että jakit olivat aljoja. Suuri oli retkikunnan ilo, kun se täten huomasi 55 päivää kestäneen erämaanvaelluksen jälkeen vihdoinkin tulleensa ihmisten ilmoille.

Ensimmäiset mongolit.

Eukko oli yksinäisen mongoliperheen jäsen, joka perhe oleskeli täällä ylämaassa jakkeja pyydystämässä. Teltta, jossa se asui, oli huopaa ja kupumainen, kuten kirgiisienkin. Vastapäätä oviaukkoa oli pieni kuutiomainen puulaatikko, budhalaisen temppelin jäljennös. Sisällä siinä säilytettiin tibetiläisiä kirjoja, jotka oli kirjoitettu pitkille kapeille irtaimille lehdille. Kannella oli joitakuita pyhiä astioita. Muita talousesineitä teltassa oli kiinalainen posliinimalja, nahkainen sanko ja kannu, rautapata, kuparikastrulli, messinkinen teekannu, pussi, jossa oli kuivattuja hyvänhajuisia kasveja, puukko, palkeet, tulukset, satula varustuksineen, repaleisia vaatteita, jakin rasvalla täytetty lampaanmaha sekä pussillinen tsambaa. Suurimman tilan kuitenkin ottivat suuret jakinlihan kappaleet, joita oli sekä sisällä että ulkona kuivamassa. Kuivuttuaan se on mustaa ja kovaa kuin puu. Siitä leikataan puukolla viipaleita, jotka tulella paahdetaan ja sitten syödään. Teltan keskellä oli pata kolmen kiven kannattamana, ympärillään valli jakin lantaa. Tulen tehdessään eukko löi teräksellä kuiviin kasvikuituihin kipenen ja kasvikuiduilla sytytti kuivan hevosenlannan. Kun tämä paloi, kasattiin päälle jakin lantaa. Puita ei tietysti täällä kasvanut; telttakepitkin oli tuotu Tsaidamin soilta; ne olivat tamariskia. Lampun virkaa toimitti kuopallinen kivi, jota kannatti matala puinen kolmijalka ja jossa poltettiin jakin rasvaa. Tamman maidosta valmistivat mongolit samanlaista juomaa kuin kirgiisitkin.

Sekä miehillä että naisilla oli pukunaan lammasnahkaturkki ilman minkäänlaisia alusvaatteita, vyöltä vyötetty, miehillä lisäksi nahkahousut, jaloissa saappaat ja päässä huovasta patalakki. Asumuksen isännän nimi oli Dortje. Hän oli ulkomuodoltaan aito mongoli, pieni ja ahavoitunut, naama ryppyinen, silmät pienet, poskipäät ulkonevat, parta ja viikset ohuet, pörröiset.

Dortje lähti Hedinille pariksi viikoksi oppaaksi. Matkan pääsuunta muutettiin nyt koilliseksi ja moniaan vuorisolan poikki kuljettuaan retkikunta tuli Tsaidamin syvänteeseen. Matkalla sinne tuli vastaan ratsastava mongoliparvi, viisi miestä ja yksi nainen; he olivat matkalla vuoristoon hankkimaan talveksi jakin lihaa. Kolmisen viikkoa piti retken kestää, mutta eväitä oli vain yhdeksi; loput oli saatava metsästämällä. Paras metsästysaika oli juuri käsillä, jakit kun paraillaan laskeutuivat paremmille syyslaitumilleen. Samoin kuin taglikit, mongolitkin aina miehissä metsästivät jakkeja, heillä kun oli vain suusta ladattavat piilukkoiset kiväärit. Metsästysaikaa kestää kuukauden päivät ja kullakin joukolla on omat sovitut metsästysmaansa, joilla he viettävät nämä viikot ilman telttaa ja muita varustuksia kuin pitovaatteensa, satulansa, pyssynsä ja ruokatavaransa, joita he pitävät nahkapusseissa.

»He leiriytyivät pensaihin telttani viereen, tekivät kolmen kiven väliin tulen, nostivat padan tulelle ja tervehtivät minua ystävällisesti, kun lähdin joukkoon. Heti kun vesi kiehui, otti eräs vanhemmista miehistä pussista kuusi matalaa puukuppia, jotka jaettiin, ja pani muutaman kourallisen jauhoja kuhunkin kuppiin. Sitten hän leikkasi ohuita viipaleita lampaanrasvalla täytetystä suolesta ja nämä viipaleet sekoitettiin jauhoihin. Vaimoihminen, joka istui ja piti vireillä tulta, otti sitten padasta vettä rautakauhalla ja täytti sillä kupit, ja niin oli »tsamba», mongolien pääruoka, valmis. Kun kuppien sisällys oli nautittu ilmeisellä halulla, oli sen pohjalla vielä sen verran rasvaa ja jauhoja, että sitä vielä riitti höysteeksi kauhalliseen vettä tai pariin. Tämä oli heidän aine a ruokalajinsa, mutta päivällisen jälkeen otettiin vasemmalta puolelta vyöstä esiin piiput ja huono kiinalainen tupakka, ja nyt vallitsi mitä kodikkain mieliala. Kaikki näyttivät olevan hartaita tupakkamiehiä. ‘Pakkaselle he näyttivät olevan aivan tunnottomia, sillä oikea käsivarsi ja sama puoli yläruumista olivat aivan paljaat. Yöksi he kietoivat turkit paremmin ympärilleen ja koukistuvat tulen ympärille maata. Lumimyrskyn puhjetessa raivoamaan he pyssyistä, satuloistaan ja huovistaan kyhäävät hätäteltan. Kaikilla oli hiukset palmikoituina. Istuessaan he hypistelivät helminauhaa laskien sillä, montako kertaa olivat toistaneet rukouksensa: »On mane padme hum».

Tsaidamin räme.

Tsaidamin syvänne muistuttaa monessa suhteessa Tarimin syvännettä. Vuoriston juurella on ensin samanlainen erämaavyöhyke, ennenkuin päästään keitaihin, samat hiekkaan ehtyvät joet, vaikka hiekka täällä esiintyykin vain kapeana ohuena vyöhykkeenä, ja syvänteen keskusta on laajana suolarämeenä. Retkikunnan mukana olleet taglikit saivat vihdoin täältä palata parempia teitä takaisin. Niistä 56 juhdasta, jotka Hedinillä oli ylämaan vaelluksensa alkaessaan, ei ollut jäljellä muuta kuin 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi; kaikki muut olivat uupumuksesta tielle sortuneet. Tsaidamin mongoleilta hän osti parikymmentä verestä hevosta ja muita varustuksia, niin että hänellä, tuota pikaa oli uusi karavaani. Mongolit olivat muutoinkin ystävällisiä ja avuliaita, eivätkä vähääkään vierastelleet. Naisilla oli paljon suurempi vapaus kuin muhamettilaisten luona ja yksiavioisuus oli vallitseva.

Jo ensi päivänä saapui Jike-tsohangolin päällikkö vieraihin, tuoden lahjaksi maitoa, käynyttä tammanmaitoa ja moisesta maidosta valmistettua viinaa, joka oli pahanmakuista, mutta vaikutuksista päättäen sangen väkevää. Päällikkö oli puettu tulipunaiseen viittaan ja päässään hänellä oli kiinalainen nuppilakki nauhoineen.

»Seuraavana päivänä lähdin vastavierailulle. Aivan avaran teltan oviaukkoa vastapäätä oli pieni kotitemppeli, muutamasta päällekkäin ladotusta laatikosta muodostettu, tasainen laudanpätkä kantena. Laudalla oli rivissä messinkimaljoja ja kuppeja, joissa oli vettä, jauhoja, sambaa ja muita uhrilahjoja budhankuville. Sitä paitsi siinä oli pyhiä kirjoituksia, rukousmyllyjä ja buddhankuvia, joita oli tuotu Lhasasta ja Tashilumposta. Kun näitä pitää kädessään tai niitä katselee, ei niiden päälle saa puhaltaa tupakansavua eikä hengittää. Kun tietämättäni rikoin tätä sääntöä vastaan, puhdistettiin burkhaani paikalla siten, että sitä pidettiin hiilivadin päällä, jossa poltettiin hyvänhajuisia mausteita. Yhtä tarkkaan on varottava, etteivät kuvat joudu maan tomun yhteyteen.

»Keskellä telttaa paloi tamariskin oksista ja juurista tehty tuli 'tolgassa', rautakopassa, jonka kolmen pystyn käsivarren nenässä pata oli. Vieraitten eteen asetettiin ruokaa tarjottaessa pienet jakkarat. Teltassa oli siis enemmän huonekaluja kuin kirgiiseillä. Teltan eteen oli pystytetty keihäs päällikön asunnon merkiksi. Ympärillä kasvoi tamariskeja, jotka olivat kerrassaan suuria puita. Niistä saadaan kalupuuta kuppeihin, punkkiin, satulantelineihin, telttakeppejä y.m., ja mongolit valmistavat itse kaikki nämä esineet. Taloustarpeensa ja jauhot he suureksi osaksi tuovat Siningfusta.»

Nämä mongolit olivat täydellisiä paimentolaisia. Laitumen jollain seudulla loppuessa he muuttivat telttoineen karjoineen toiseen paikkaan. Suurimman huolen he omistivat hevoshoidolle. Kaikkialla ympäristössä hirnui hevosia ja iltasin naiset lypsivät tammat. Kumissi, käynyt tammanmaito, olikin paras juotava. Lampaita, kameeleja ja sarvikarjaa oli runsaasti. Maanviljelystä ei harjoitettu ensinkään. Paikkakunnan korkeus merenpinnasta oli enää vain 2,815 metriä ja matkustajat nauttivat sanomattomasti sekä ihmisten seurasta että vahvemmasta ilmasta. Vaikka Hedinin muhamettilaiset karavaanimiehet halveksivatkin mongoleja, pitäen heitä raakalaisina ja pakanoina, oli sopu kuitenkin mitä paras.

Tanguutit.

Kuljettuaan Tsaidam-rämeen poikki kapeimmalta kohdalta Hedin tutki muutamia sen pohjoispuolella olevia järviä, jonka jälkeen retkikunta aavaa Kuku-noria lähestyessään tuli varkaiksi ja rosvoiksi tunnettujen tanguuttien maahan, jossa jo usea matkustaja oli surmansa saanut. Hediniä varoitettiin sekä näistä vaarallisista rosvoista, jotka olivat ainaisena rasituksena naapureilleen mongoleille, että myös karhuista, joita seudussa oli tavattoman paljon. Paljon jälkiä näkyi ja oppaat vakuuttivat karhujen pensaiden takana väijyvän hevosia, iskeäkseen niihin niiden ohi kulkiessa. Karhut eivät kuitenkaan tehneet hyökkäystä, vaikka niiden jälkiä näkyi kaikkialla, mutta kauan ei kulunut, ennenkuin tultiin tanguuttien kanssa tekemisiin. Ensimmäisessä parvessa oli kaksitoista miestä ja Hedinillä oli heitä vastaan vain kolme pyssyä ja viisi revolveria. Päättävällä esiintymisellä hyökkäys kuitenkin torjuttiin, ennenkuin syntyi verenvuodatusta, mutta yöt päivät rosvot seurasivat kintereillä, väijyen tilaisuutta ellei muuhun niin ainakin hevosten ryöstämiseen. Yöllä he ulvoivat kuin sudet tai nälkäiset hyeenat saadakseen siten selville, oliko heidän aiotuilla uhreillaan koiria. Hedinin leirissä valvottiin yöt umpeensa.

Hedinin onnistui kuitenkin tehdä muutamien tanguuttiperheitten tuttavuutta ja käydä heidän telteissään. Tanguutit ovat oikeita tibetiläisiä ja heidän kielensä poikkeaa kokonaan mongolien puheenparresta. Puvut ovat samanlaiset, mutta teltat ovat tanguuteilla erilaiset, typistettyä pyramidia muistuttavat. Elämänlaatu muutoin oli jotenkin samanlainen. Lopulta tanguutit tulivat karavaanin leirissäkin käymään; punaisine ja sinisine vaatteineen, pipolakkineen ja suorine miekkoineen he tekivät hyvinkin sotaisen vaikutuksen. Toisin paikoin näkyi kymmeniä telttoja ja leiritulia, tuli vastaan melkoisia karavaanejakin, mutta retkikunta sai kulkea rauhassa. Mongolit, joiden pyhiinvaellusretkillään Lhasaan täytyy kulkea tanguuttien maan läpi, matkustavat silloin hyvin suurissa ja hyvin varustetuissa karavaaneissa voidakseen torjua rosvojen hyökkäykset.

Marrask. 9:ntenä tuli Kuku-norin rannaton ulappa näkyviin. Se lainehti vielä sulana: vesi ei ollut likimainkaan niin suolaista kuin useimpain muitten suolajärvien. Suolaista se kuitenkin on, järveltä kun puuttuu laskuväylä. Järven synnystä kertoi seudun mongolilainen opas seuraavan tarun: Ennen vanhaan oli suuri laama sille kohdalle kaivanut maahan suuren kuopan. Sitten hän oli ottanut jostain kasvista valkoisen ja mustan juuren, pitänyt niitä kuopan päällä ja leikannut mustan kahtia. Puoliskoista oli silloin virrannut niin paljon vettä, että kuoppa oli täyttynyt. Jos hän sitä vastoin olisi leikannut halki valkoisen juuren, olisi kuoppa juossut maitoa täyteen. Sitä, että se täyttyi vedestä, pidettiin sanomattomana onnena, sillä muutoinhan seudun väestö olisi menettänyt rakkaimman toimensa, karjainsa hoidon. Sitten laama oli noussut läheiselle korkealle vuorelle, ottanut siitä valtavan paaden ja nakannut sen järven keskelle saareksi.

Kuku-norin rannalla oli paljon tanguuttien telttoja ja niiden asukkaat tulivat käymään retkikunnan leirissä, paljastetut miekat kupeillaan. Retkikunnan mongolilaiselta oppaalta, joka samalla oli tulkki, heidän oli tapana kysyä, oliko tavara-arkuissa sotamiehiä, ja tulkki vakavasti sanoi, että isommissa arkuissa oli kaksi, pienemmissä yksi sotamies ja sitä paitsi kiväärejä. Kamiinaa kummallisine savutorvineen he luulivat kanuunaksi. Heidän kysymykseensä, miksi siihen iltasin tehtiin valkea, tulkki vastasi, että se siten tehtiin valmiiksi tappeluun. Paikalla vaaran uhatessa paiskattiin torveen ruutia ja luoteja, jonka jälkeen siitä lähti murhaava tuli.

Tanguutit möivät retkikunnalle maitoa ja jonkun hevosen ja lampaankin. Kuku-norin he sanoivat olevan jäässä kolme kuukautta, mutta jääpeite oli vahvuudestaan huolimatta niin petollista, että se tuulilla aukesi täyteen railoja. Railojen vuoksi eivät pyhiinvaeltajat saarella olevassa temppelissä käydessään voineet ratsastaa sen poikki, vaan heidän täytyi kulkea jalan, vetäen kelkalla kolmen päivän eväät. Kelkat tehdään niistä molemmista sälöistä, jotka muodostavat kuormasatulan rungon. Veden korkeus vaihteli suuresti eri vuosina. Kun vesi oli korkealla, merkitsi se hyvää vuotta, kun matalalla, huonoa.

Kuku-norin tuolla puolen retkikunta lähestyi Tenkaria, ensimmäistä varsinaista kaupunkia, ja yhä suurempia karavaaneja tuli Vastaan, jopa muuan, jossa oli 300 ratsastajaa, kaikki miekoilla ja pyssyillä asestettuja. Kuormaa, jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita, saappaita y.m. kantoi ainakin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Juhdat kulkivat taajoissa joukoissa ja kohottivat ilmaan sankkoja pölypilviä. Se oli mitä vilkkain ja värikkäin näky. Karavaani tekee hyvin lyhyitä päivämatkoja ja matka edistyy hitaasti. Moinen armeija tietysti syö puhtaaksi kaikki laitumet matkansa varrella. Ratsumiehet eivät kulje nopeampaan kuin kameelitkaan. Aseelliset ovat jaetut tasan pitkän karavaanin eri ryhmäin sivustoille. Kymmenkertaisissa riveissä joukko matkasi eteenpäin, ettei hyökkäyksen sattuessa olisi kovin hajallaan. Maa tärisi niin monen juhdan polkiessa sitä kavioillaan. Mongolit sälyttävät hevostensa selkään hyvin pienet kuormat, ehkä kolmannen osan siitä, mitä tutkimusmatkustajamme. Mutta senpä vuoksi heidän hevosensa eivät rasitu vähääkään, vaikka matkan teko tapahtuukin niin korkealla merenpinnasta.

Tenkarissa, johon Hedin saapui marrask. 15:ntenä, hän tapasi hollantilaisen lähetyssaarnaajan amerikkalaisen vaimon, joka toimi siellä lääkärinä: mies sattui olemaan Pekingissä, jonne hän oli lähtenyt kuukausi takaperin eteläisempää reittiä Tibetin läpi matkustaneen kapteeni Wellbyn kanssa. Muutaman päivän kuluttua Hedin matkaa jatkaessaan poikkesi Lusarin kylään, joka on kuulu Kum-bumin eli »kymmenentuhannen kuvan»temppelistä. Siningfussa, jossa englantilaiset lähetyssaarnaajat tarjosivat väsyneelle matkustajalle viihdykkään kodin, Hedin muodosti itselleen uuden, Kiinassa matkustukseen soveliaan karavaanin, lähettäen sieltä kaikki palvelijansa, Islam Bajta lukuunottamatta, karavaanitietä takaisin Itä-Turkestaniin. Itse hän matkusti alussa rattailla, sitten kameeleilla Alashan- ja Ordos-erämaiden poikki, joissa talvisydämen pakkaset ja rajut lumimyrskyt olivat tuhota matkustajan ja hänen saattajansa, sekä lopulta taas rattailla, kunnes saapui Pekingiin.

Kiinan pääkaupungista Hedin Gobin erämaan poikki matkusti Siperiaan ja sieltä vihdoin kotimaahansa.

Tärkeimmät matkan saavutuksista olivat epäilemättä Tarimin erämaan tutkimukset ja rauniokaupunkien löytö ynnä lisävalaistus Lop-norin asiaan. Paitsi tarkkaa ja laajaa retkikarttaa ja korkeushavainnoita, Hedin omisti huomionsa etenkin vesistöseikoille, kooten kaikkialla havainneita jokien vesimääristä ja syvyyssuhteista samoin kuin järvienkin syvyydestä, missä se oli mahdollista. Matka päättyi toukokuussa 1897.

Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899-1902.

Jo kesällä 1899 Sven Hedin lähti uudelle retkelle samoihin seutuihin, joita hän edellisellä oli tutkinut. Tällä kertaa hänen tarkoituksensa oli etenkin tutkia Tarim ja Lop-nor sekä tunkeutua kauemmaksi Tibetiin.

Lauttamatka Tarimilla.

Elokuun puolivälissä tapaamme hänet Kashgarissa, jossa hän varusti karavaanin ja lähetti sen maitse Lop-norille. Itse hän Lajlikissa, Jarkent-darjan rannalla, osti lautan, laskeakseen sillä Tarimin ja kartoittaakseen sen Lop-noriin saakka. Lautalleen hän pystytti telttansa ja »mustan kammion» valokuvain valmistamista varten, ja itse piirustuslautoineen, kompasseineen ja koneineen katoksen alla istuen ja virtaa kartoittaen, sitä myöten kuin lautta lipui eteenpäin, antoi Lajlikissa palkattujen jokimiesten hoitaa purjehdusta. Pienempi lautta seurasi mukana ja sillä kuljetettiin ruokavaroja ja ylläpidettiin yhteyttä rantain kanssa. Sitä paitsi oli mukana Englannista tuotu purjeellinen kangasvene.

Dastarkhaneja Tarimilla.

Matka oli erinomaisen hupaisa ja mukava, vaikka hidas joen ainaisen mutkailun vuoksi. Vain parissa paikassa oli vähän kosken tapaista. Rannat olivat missä poppelimetsiköitä, osaksi oikeita aarniometsiä, missä aroa; jossain paikassa lähestyivät vuoretkin joen rantoja. Asukkaat olivat yksinomaan paimenia, mutta jonkun matkan päässä oli vasemmalla rannalla kyliäkin. Kiinalaisten viranomaisten ja Venäjän ylikonsulin vielä mahtavamman suosituksen johdosta oli vastaanotto väestön puolelta mitä parasta; sitä paitsi oli Hedin jo laajalti tunnettukin. Kun läheisten kyläin päälliköt saivat kuulla lautan kulkevan sivu, varustivat he johonkin niemen nokkaan pidot, »dastarkhanin», jota oli poikettava syömässä. Vasta siitä kohdasta, missä vetevä Aksu-darja laskee jokeen, sanotaan sitä Tarimiksi: siihen saakka sitä mainitaan Jarkent-darjan nimellä.

»Emme olleet pitkällekään ennättäneet» (yhtymäkohdasta), kirjoittaa Hedin, »ennenkuin rannalle ilmestyi ratsumies. Paikalla meidät huomattuaan hän kuitenkin katosi pensaihin ja älysimme silloin, että se oli tiedustelija. Ja vähän ajan kuluttua tosiaan karautti rannalle iso parvi ratsumiehiä; he laskeutuivat alas hevosen selästä, levittivät maahan mattoja ja tarjosivat dastarkhaniksi rypäleitä, meluuneja ja leipää. Se oli Jangi-Avvatin »joll-beki» eli tiepäällikkö, joka oli lähetetty tänne tervehtimään meitä. Vähän aikaa viivähdettyämme jatkoimme matkaa, päällikkö vieraana lautallamme, joukon seuratessa ratsastaen rantaa pitkin. Vähän ajan kuluttua ilmestyi vielä toinenkin ratsumiesjoukko, kaikki värikkäihin halaatteihin puettuina ja joukossa pari erikoisen hienon näköistä miestä. Nytkin meidän täytyi pysähtyä ja vastaanottaa uusi dastarkhan. Tämä oli andistanilaisten kauppiaitten etevin »baji» Avvatista; hänetkin otettiin lautalle ja hänen ratsumiehensä ratsastivat oikeata rantaa pitkin. Meillä oli siis nyt saattojoukko kummallakin rannalla, ja lautalla Islam Baj sai hoitaa isännyyttä ja tarjota teetä peräkannen hiillostulen ympärillä. Vielä kappaleen matkaa alempana meitä odotti niemen nenässä kolmisenkymmentä ratsumiestä ja niemi oli aivan täynnään hedelmiä, leipää, munia ja kokonaisia teurastettuja lampaita. Tässä Avvatin beki itse korkeassa persoonassaan tahtoi esittää tervehdyksensä. Hänkin liittyi muihin peräkannen vieraihin ja lautallamme oli nyt väkeä enemmän kuni koskaan ennen. Rannoilla kulki kerallamme parvittain ratsumiehiä. Juhlallisempaa ja komeampaa saattoa eivät Jarkent-darjan sekaiset aallot olleet vielä milloinkaan nähneet. Mukana oli kahdeksan ratsastavaa haukkametsästäjää, kahdella heistä oli kotkat, muilla jalohaukat, hurjat silmät hilkkain peitossa. Ne kuuluvat paraatitilaisuuksissa yleiseen komeuteen. Myöhemmin petolinnut päivän kuluessa hoitajiensa johdolla näyttivät taitoaan, jonka saaliiksi tuli neljä jänistä ja yksi kauris; nämä kaikki annettiin minulle.»

Enimmäkseen kulki matka kuitenkin läpi autioiden maisemien. Lokakuun viimeisenä päivänä lautta saapui Aksu-darjan suulle ja vesimäärä lisääntyi tässä monenkertaiseksi, joki ei enää mutkaillut niin paljon kuin ylempänä, matka luisti nopeammin. Vilu alkoi kuitenkin jo vaivata; sitä miehet torjuivat kisoilla, milloin oli joutoa. »Illan leiripaikassa Leshlikissä lauttamiehet esittivät muitten ratoksi hullunkurisen näytelmän. Kaksi miestä ottaa kumpikin toverin selkäänsä ja tämän kädet ja jalat sidotaan. Kantajilla on keppi kädessä ja sillä he lyövät voimansa takaa. Iskut sattuivat viattomiin mallassäkkeihin, jotka joutuivat vihan vimmoihin ja syytivät toisiaan vastaan sadatuksia. Kun toinen kantaja on saanut lyödyksi vastustajan mallassäkkiä, koettaa vastustaja kostaa siten, että lyö kantajan mallassäkkiä, niin että keppi vinkuu. Uhri yllyttää silloin kantajaansa kostamaan ja tämä sivaltaa — ei lyöjää, vaan hänen kiinni sidottua ratsastajaansa. Tässä hoitivat Palta ja Nasim keppejä, Kasim ja Alim saivat selkäänsä. Palta ja Nasim nauroivat niin että kyyneleet tippuivat, Kasim ja Alim taas kiukusta kiljuivat ja katsojat olivat läkähtyä nauruun. Saadakseen kostaa ehdottivat Kasim ja Alim, että he saisivat vähän aikaa olla kantajina, mutta siihen eivät nuo molemmat toiset ensinkään suostuneet; he olivat lyöneet siksi nasevasti ja nyt heillä oli huono omatunto.»

Tarimin kartoitus.

Pitkin matkaa Hedin palkkasi rannoilta maanasukkaita nimittelemään hänen karttaansa kaikki paikat, niin pitkältä kuin heidän tietonsa ulottui. Virtaus kävi keskijuoksulla paljon nopeammaksi, samalla kuin väyläkin oikeni. Tarimkin pyrkii ilmeisesti siirtämään uomaansa oikealle, kappale kappaleelta. Nämä uudet uomat huomaa paikalla siitä, ettei niiden varrella vielä ole poppelimetsiä — vanhan uoman varteen jääneet poppelimetsät taas vähitellen kuivuvat. Varsinkin siellä, missä erämaa lähestyy jokea, sortuvat äyräät siihen helposti. Hietaerämaan läpi kulkiessaan Tarim sai nimekseen Jumalak-darja. Erämaamatkalla ne paimenet, joita silloin tällöin nähtiin, paikalla juoksivat pakoon lautat nähdessään, mutta silloin tällöin saatiin joku kiinni.

Tarimin tiikeri.

Tiikeri oli näillä seuduin sangen yleinen, kertoivat paikkakuntalaiset. »Ostin aika suuren ja kauniin nahan, jonka pitäjä pari viikkoa takaperin oli ammuttu. Edellisinäkin vuosina oli Dung-Kotanin luona ammuttu tiikereitä. Tekee mieli ihmetellä, kuinka nämä yksinkertaiset erämaan ihmiset alkuperäisillä, suusta ladattavilla kivääreillään todella kykenevät tekemään lopun tiikerin kaltaisesta eläimestä. Ilman viekkautta se ei onnistuisikaan. Ilman sitä tiikeri veisi heistä voiton. Tiikeri ryöstää hevosen, lehmän, tai lampaan ja raahaa saaliinsa ruovostoon. Siellä se syö minkä jaksaa ja loput jättää toiseksi kerraksi; poistuessaan se kulkee jotain paimenpolkua. Siitä syystä sitä sanotaan »Jollbarsiksi», s.o. polkutiikeriksi. Jäljistä nähdään, mihin suuntaan se on mennyt ja miltä suunnalta sitä voidaan odottaa, ja haaskan jätteistä voidaan arvata sen tulevan takaisin, kun alkaa nälkiintyä. Polulle asetetaan silloin raudat, jotka peitetään tarkkaan oksilla, risuilla ja lehdillä, ja alle kaivetaan puolta metriä syvä kuoppa. Tiikeri tarttuu rautoihin, jos sillä on huono onni, ja jää kiinni. Raudat ovat niin raskaat, että otus töin tuskin voi poistuessaan niitä mukanaan raahata. Mutta irroittaa se ei voi niitä millään, sangat ovat siksi jämeät ja niissä on terävät hampaat. Jäljet ovat hyvin selvät ja helpot seurata, mutta metsästäjät antavat pedon kulkea ainakin viikon, ennenkuin uskaltavat lähestyä. Tiikeri kun ei nyt voi vapaasti liikkua, ei se voi hankkia ravintoa, vaan nälkiintyy ja uupuu. Lopulta miehet uskaltavat lähestyä, ladatuin pyssyin ja hevosella ratsastaen, ja tavallisesti ampuvat satulasta ollakseen paremmassa turvassa, jos tiikeri viimeiset voimansa ponnistaen uskaltaisi heidän kimppuunsa hyökätä. Se tiikeri, jonka nahan ostin, oli ollut aivan viimeisillään, kun miehet lähestyivät sitä 40 metrin päähän, ja heti ensi luodin jälkeen, joka oli sattunut vasempaan silmään, se oli kääntynyt kyljelleen. Mutta siihen määrään he sitä pelkäsivät, etteivät nytkään lähteneet hevosenselästä, vaan vielä ampuivat siihen viisi luotia, ennenkuin uskalsivat lähestyä. Helppo on arvata heidän mielihyvänsä, kun näin saivat kaadetuksi karjainsa pahimman vihollisen.» Hedin miehineen ei tosin nähnyt tiikeriä — eikä edes etsinyt sitä, hän kun ei vähääkään ollut metsästäjä, — mutta jälkiä kyllä nähtiin. Kauempana Lopin puolessa tiikeri on yhä yleisempi.

Marraskuun lopulla alkoi Tarimissa muodostua yhä enemmän jäätä ja kävi ilmeiseksi, ettei retkikunta ennen talven tuloa ennättäisi Lop-noriin saakka. Viimeiseen saakka se kuitenkin jatkoi matkaansa, Takkus-kumin kohdalla joen rannalla oli 60 metriin korkuisia dyynejä, erämaa kun sillä kohdalla ulottui jokeen saakka. Kauempana, Dashi-köllin kohdalla, nähtiin rannalla kaksi ratsumiestä, jotka Hassan, Teis-köllin beki, oli lähettänyt retkikunnasta selvää ottamaan. Hyvän joukon alempana odotti bekin poika kymmenen miehen keralla. Oli sovittu, että molemmat tiedustelijat sytyttäisivät merkkitulet, heti kun tapaisivat retkikunnan, ja pian nähtiinkin savupilven toisensa jälkeen kohoavan taivaalle, ja kun retkikunta saapui bekin pojan kohdalle, oli siellä leirituli jo sytytetty ja dastarkhan valmiiksi katettu. Täällä Hedin sai senkin tärkeän tiedon, että maakaravaani oli läheisyydessä, ja saattoi määrätä sille uuden pysähdyspaikan entistä lähempänä, joen jäätyminen kun jo muutaman päivän kuluttua pakottaisi asettumaan talvikortteeriin.

»Joen ominaisuuksista näissä seuduin minulle kerrottiin, että se on jäässä joulukuun alusta maaliskuun alkuun, mutta vielä sen jälkeenkin siinä on pari viikkoa jääsohjoa. Vasta elokuussa tulva ennättää näihin lähteistä etäisiin seutuihin ja syyskuun lopussa tai lokakuun alussa se on korkeimmillaan. Sitten vesi taas päivästä päivään alenee, mutta pysyy jonkun aikaa ennen jäätymistä alallaan. Joen jäädyttyä vesi nousee ja samalla kohottaa jääpeitettään, jonka sanottiin johtuvan siitä, että ajojäät alempana muodostavat patoja ja saavat aikaan tulvan. Padon puhjettua vesi taas alenee. Kesäkuussa vesi on alimmillaan, ja monesta kohdasta voi silloin ratsastaen kahlata joen poikki.

»Itsestään selvää onkin, että korkean veden ja matalan veden erotuksen Tarimin alajuoksulla täytyy olla paljon pienemmän kuin esim. Jarkent-darjan Jarkentin kohdalla ja Aksu-darjan Aksun luona. Kuta kauemmaksi alaspäin käymme, sitä enemmän nämä erotukset vähenevät. Melkoisessa määrässä vedenkorkeutta tasaavat ne lukemattomat laguunit ja rantajärvetkin, jotka loisina paartavat Tarimia kahden puolen, imien siitä elämän nestettä. Kevättulva, joka on niin suunnattoman raju Jarkent-darjassa ja Aksu-darjassa, Khotan-darjassa ja Kisil-sussa, menettää siitä syystä matkalla vähitellen tulvavoimastaan. Ensinnä ovat nimittäin kesällä kuivuneet laguunit jälleen täytettävät ja siihen tarvitaan suunnattomia vesimääriä. Vasta kun ne ovat osansa saaneet, alkaa tulva tuntua alijuoksulla, ja veden yläjuoksulla taas ehtyessä nämä säiliöt vaikuttavat tasaavasti.» Nyt, joulukuun alussa, oli jo kulunut pari kuukautta siitä kun tulvavesi oli ennättänyt Tarimin alapäähän.

Karaulin kohdalla Tarim, jyrkkään poikkeaa kaakkoista kohti, virratakseen sitä suuntaa Lop-noriin. Pitkälle ei lautta enää saanut uutta suuntaa jatkaa, ennenkuin sen täytyi asettua talvikortteeriin. Lähellä oli melkoinen kylä, Jangi-köll, ja paljon väkeä kokoontui katselemaan lauttaa, joka oli tullut kuuluksi. Jangi-köllin beki rakensi tälle matkustajalle, joka kulki niin mahtavien virallisten suositusten suojassa, talvikortteeriksi hirsistä ja kamishista huoneen, samanlaisen kuin maaseudulla Lopin maassa yleensä käytettiin. Maaretkikunnan hevosille rakennettiin tilava talli. Lehmiä ja lampaitakin Hedin osti, saadakseen väelleen ja itselleen maitoa. Majain, lauttain ja tavarapinojen välille jäi avoin piha, jolla yöt päivät paloi tuli. Tulen ympärillä oli mattoja ja siinä otettiin vieraat vastaan. Vasta toukokuussa seuraavana vuonna tämä tuli sai sammua; sitä ylläpitivät yövartijat pysyäkseen talvipakkasilla lämpiminä. Ranskalainen matkustaja Bonin, joka matkusti Aasian poikki Kiinasta länteen, poikkesi Hediniä tässä leirissä tapaamassa.

Takla-inakanin poikki.

Hedin ei kuitenkaan malttanut olla toimetonna jäiden lähtöä odotellessaan; hän päätti matkustaa kameeleilla aivan tuntemattoman Tjertjen erämaan kautta Tjertjen-darjalle, joka Kuenlunista alkaen laskee erämaan kautta koilliseen suuntaan Uuteen Lop-noriin. Rahvaan tarinat tiesivät tälläkin välillä muka olevan aarteita ja hylättyjä kaupungeita. Erämaamatka oli kahta vertaa pidempi kuin ensimmäinen, joka alkoi Jarkent-därjan rannoilta ja päättyi niin huonosti, mutta vuodenaika oli paljon suotuisampi, ihmiset ja eläimet kun tulivat toimeen paljon vähemmällä vedellä. Sen sijaan oli tosin kuljetettava polttopuita ruoan keittämistä ja lämmitystä varten, sillä yöt erämaassa olivat tavattoman kylmät, jopa kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Vesi kuljetettiin mukana jääharkkoina.

Bajirit.

Tätä matkaa suosivat odottamattomat maantieteelliset olotkin, joista Hedinillä ei matkaan lähtiessään ollut aavistustakaan. Dyynit tosin ovat tässäkin erämaassa hirmuisen korkeat, jopa sataan metriin, mutta niiden välissä oli omituisia, pohjoisesta etelään kulkevia savipohjaisia laaksoja, »bajireja», joita oli koko joukon helpompi kulkea kuin hietavuorien poikki, vaikka niidenkin suolainen pohja toisin paikoin oli hyvin vetelää. Kaksi kolmannesta koko matkasta oli näitä suojaisa uomia, joiden synty on vielä selittämätön — otaksutaan niitä tuulen muodostamiksi — ja matkan jälkipuoliskolla niissä vielä keskellä erämaata tavattiin kamishhkin, jota kameelit mielihalulla söivät, ja kaivamalla saatiin juomiseen kelvollista vettä. Lopulta peittivät lumisateet koko hieta-aavikon paksuun lumeen, joten ei vettä edes tarvinnut säästää. Tamariskeja ja kuivuneita poppelipökköjä alkoi vähitellen ilmestyä, etäisyydessä alkoi kohota näköpiirin yläpuolelle Kuenlunin siintävä selkä ja tammikuun 8:ntena 1900 retkikunta leiriytyi jäätyneen Tjertjen-darjan rannalle, kulkien sitten jokivartta Tjertjenin kaupunkiin. Erämaamatka oli kestänyt 20 päivää. Yksi kameeleista oli matkalla sortunut.

Rauniokaupunki.

Huhu erämaahan haudatusta kaupungista sai Hedinin sitten tekemään lounatta kohden pikamatkan Andereen, löytämättä kuitenkaan muuta kuin vanhoja torneja, jotka lienevät merkinneet entistä tietä. Aurel Stein kävi vuotta myöhemmin kauempana ja löysi vanhan hylätyn kylänkin, josta hän kaivoi esiin tärkeitä käsikirjoituksia. Hedin palasi Anderesta Tjertjeniin, kulkeakseen Lopin kautta takaisin talvikortteeriinsa.

Tjertjen-darja muuttelee uomaansa, kuten Tarimin syvänteen muutkin joet, ja osittain näitä vanhoja uomia, osittain joen vartta Hedin matkasi. Tjertjen-darja laskee Kara-Buruniin, samoin kuin Tarimkin, muodostaen hyvin laajan suistamon, joessa kun talven aikana on paljon vettä ja seutu on aivan lakeata. Pohjoista kohti tästä kulkee Eltek-Tarim, pääjoen vanha uoma, joka kolmisenkymmentä vuotta on ollut kuivilla, vaikka siinä ennen on virrannut yhtä paljon vettä kuin nykyisessäkin pääuomassa. Tätä kuivaa uomaa vastavirtaan matkustaen Hedin saapui ensin itse Tarimille ja sitten talvikortteeriinsa.

Sinne oli tullut kaksi burjaattilaista, buddhanuskoista Siperian kasakkaa, jotka Venäjän keisari oli antanut Hedinille saattajiksi; Kashgarista saakka hänellä jo oli ollut kaksi venäläistä kasakkaa, jotka muun muassa hoitivat talvikortteerissa ilmatieteelliset havainnot Hedinin retkeillessä.

Tarimin vanha uoma.

Maaliskuun ensi viikolla Hedin pienen kameelikaravaanin keralla lähti matkaan uudelle suunnalle. Tarimin vasemmalla puolella virtaavasta rinnakkaisjoesta, Kontje-darjasta, poikkeaa Jangi-köllin alapuolella suoraan itää kohti kuiva uoma, jonka eräs venäläinen matkustaja oli löytänyt, ja rahvaan käsitysten mukaan se oli itse Tarimin vanhin uoma. Hedin piti tätä hyvin luultavana ja lähti katsomaan, eikö Lop-nörin vanha syvänne löytyisikin sieltä, kuten se vanhoissa kiinalaisissa kartoissa oli merkitty. Että tuo kuivanut uoma, Kurruk-darja, todella oli vanha jokiuoma, sitä kaikki muodostukset todistivat, samoin kuin kuivuneet, lahonneet metsätkin, joita oli joka puolella. Toisin paikoin uomassa vielä kasvoi tamariskeja ja kamishiakin. Joen varressa olleita entisiä laguuneja muistuttivat suolattoman veden näkinkengät, joita oli maassa. Tämä autio erämaa, jossa kuitenkin oli siellä täällä joku lähde ja kamishilaikkoja, oli villin kameelin luvattu maa. Monta laumaa nähtiin matkalla ja joitakuita retkikunnan metsästäjät saivat ammutuksikin. Lopulta Kurruk-darjan uoma kerrassaan päättyi ja retkikunta oli tullut ilmeiselle vanhalle järvenpohjalle, jolle ei vielä ollut ennättänyt tulla lentohiekkaa eikä muodostua dyynejä. Kovin monia satoja vuosia ei se niin ollen liene ollut kuivilla.

Lop-norin vanha uoma.

Marco Polon aikana eteläistä Lop-järveä ilmeisesti ei vielä ollut olemassakaan ja siitä saa selityksensä, miksi erämaata hänelle mainittiin niin yhtämittaiseksi ja suunnattoman suureksi. Monesta kohdasta löydettiin astiankappaleita, jotka todistivat ihmisten ennen liikkuneen näillä seuduin. Siellä täällä oli suolamuodostuksia, jotka osoittivat järven vähitellen kuivuessaan käyneen yhä suolaisemmaksi. Suunnattoman ankarat myrskyt lakaisivat tähän aikaan vuodesta näitä saviaavikoita. Järven uomassa oli kuitenkin eräässä kohden hyvä keidas lähteineen ja ruohokenttineen. Kauempaa löytyi selviä rantamuodostuksia, kuten kuivunutta poppelimetsää, ja vihdoin parin melkoisen rakennuksen ja savitornin rauniot. Hedin päätteli, että siinä oli muinoisen Lop-norin pohjoisranta ja että vanha Pekingin tie oli siitä kulkenut. Taidokkaista puunveistoksista päättäen rakennukset olivat olleet tavallista tärkeämpiä, toinen ehkä temppeli.

Juomaveden vähyys esti jatkamasta näitä tutkimuksia; Hedin sen vuoksi kääntyi lounatta kohti, kulkeakseen Lop-norin vanhan uoman poikki ja päästäkseen Kara-koshunille, ennenkuin vesi kokonaan loppui. Matka piti niiden omituisien pengermien ja kourujen suuntaan, joita tuuli oli aikain kuluessa muodostanut pohjaan.

Ördek.

»Parikymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vähäpätöiseen notkelmaan, jossa vielä kasvoi pari elävää tamariskia ja josta sen vuoksi toivoimme löytyvän pohjavettä. Mutta kun kaivoa piti kaivertaman, huomattiinkin lapion unohtuneen raunioille, ja Ördek, joka oli laiminlyöntiin syypää, ehdotti paikalla, että hän lähtisi sitä noutamaan. Minua arvelutti lähettää häntä yksinään niin vaaralliselle kävelyretkelle vuodenaikaan, jolloin saattaa syntyä hiekkamyrskyjä millä hetkellä hyvänsä, mutta kun vesivarastomme oli pieni ja lapio meille saattoi käydä arvaamattoman tärkeäksi, käskin häntä lähtemään ja seuraamaan jälkiämme. Sitä ennen hänen kuitenkin piti vahvistaa itseään parin tunnin unella ja kehoitin häntä, että hän, ellei meitä enää tapaisi, kulkisi suoraan etelään, kunnes lopulta tulisi Kara-koshunin rannalle (jonne Hedin itse oli arvellut olevan viikon matkan). Itse emme voineet häntä odottaa, mutta helpottaakseni hänen tehtäväänsä annoin hänen ottaa hevosen. Syötyään perusteellisen illallisen, riissiä ja leipää, hän puolenyön aikaan palasi erämaan halki pohjoista kohti.

»Jo kahden aikaan aamulla tapahtui se mitä pelkäsin: minut herätti puolittainen koillismyrsky, jota sitten jatkui kaiken päivää, tuiskuttaen hietaa ja pölyä. Kauas ei ollut mahdollista nähdä, eivätkä jäljet voineet säilyä kauan. Toivoin kuitenkin Ördekillä olleen sen verran älyä, että hän jätti lapion oman onnensa nojaan ja paikalla kääntyi takaisin. Meille, jotka jatkoimme lounatta kohti, myrsky sitä vastoin oli tervetullut; se työnsi meitä eteenpäin, helpotti kulkua ja lievensi päiväsydämen painostavaa hellettä. Erämaa muuttui nyt yhä autiommaksi, kuollut metsäkin loppui melkein kokonaan, hiekka kävi yhtenäiseksi, vain siellä täällä siinä oli joku »bajiri», mutta dyynit olivat vain viittä metriä korkeat. Niistä näkee; että hiekka käy yhä korkeammaksi länttä ja lounatta kohti, jonne tuuli ainiaan sitä kantaa. Kuihtunut kamishi, jonka ohi silloin tällöin kuljimme, oli niinikään tuulen lamaama lounatta kohti, ikäänkuin olisi se jättiläisharjalla sitä kohti harjattu.

Ördekin löytö.

»Leirin n:o XVIII teimme muutamaan paikkaan, josta löysimme pari puun pökköä. Meidän vielä siinä hommatessamme ilmestyi oiva Ördek, mukanaan lapio ja taluttaen hevosta, joka oli samoin kuin hänkin lopen uupunut kuljettuaan kuusi penikulmaa vaikeata maata. Mutta merkillisin oli se tärkeä uutinen, joka Ördekillä oli kerrottavana, kun hän oli vähän aikaa levännyt. Hän oli myrskyssä ratsastanut harhaan, eksynyt jäljiltämme ja tavannut 'tuuran', jonka läheisyydessä oli ollut monen, runsaasti vuolluilla lankuilla koristetun talon rauniot. Sielläkin oli ollut savikuppeja, vartaita, kirveitä, metallikappaleita, rahoja y.m., joita hän oli ottanut mukaansa ja nyt näytti. Hän oli niinikään ottanut mukaansa kaksi vuoltua lankkua, parhaat mitä oli, ja sitten lähtenyt hakemaan ensimmäistä rauniopaikkaa, jonka hän lopulta löysikin. Suotta hän oli koettanut sälyttää laudat hevosen selkään, tämä oli pelännyt, niin että hänen täytyi itse ne kantaa. Olkapäät olivat nuorista verissään. Kameelien jäljet olivat näkyneet savimaassa selvään, mutta hiekassa ne olivat tuiskunneet umpeen. Kun hän oli ennättänyt leiriimme n:o XVII, oli hän taas koettanut sälyttää kuormansa hevosen selkään, mutta tämä oli ryöstänyt ja karannut länttä kohti. Monen vaivan jälkeen hän vihdoin oli saanut harmaansa kiinni, mutta oli nyt niin väsynyt, että jätti laudat siihen ja saavutti meidät ratsastaen.

»Minulle paikalla selvisi, että tämä tieto muuttaisi koko seuraavan vuoden ohjelman. Aluksi käskin Ördek-parkaa seuraavana aamuna palaamaan matkalle jättämäinsä löytöesineitten luo, jonka hän tekikin, ennenkuin lähdimme matkaan. Lankut olivat erinomaisen hyvin säilyneet ja vuolluilla kukilla ja köynnöksillä koristellut. Minulla oli suuri halu palata takaisin, joka kuitenkin olisi ollut mieletön teko, meillä kun ei enää ollut vettä kuin kahdeksi päiväksi ja lämmin vuodenaika lähestyi nopein askelin.» Hedin päätti palata raunioille talvella, Tibetin matkan ensin tehtyään.

Uusi järvi.

Erämaa kävi yhä autiommaksi, vanhan Lop-norin kasvullisuusvyöhyke kun jäi kokonaan jäljellepäin. Kameelit alkoivat uupua, ne kun eivät olleet saaneet viiteen päivään vettä. Huhtik. 1:sen aamuna ne saivat kukin yhden hinkillisen — kameelille vain yksi siemaus — jonka jälkeen vettä ei ollut kuin yhdeksi päiväksi. Kara-koshun järvelle ei kuitenkaan enää ollut kuin 6 tai 7 penikulmaa. Äkkiä dyyneiltä kuitenkin näkyi lounaassa melkoisia vedenpintoja, joista ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Hedin melkein epäili näkyä kangastukseksi, mutta ei, se tosiaan oli järvi, täynnään mitä ihmeellisimpiä lahtia, mutkia, saaria, salmia, mitä sotkuisimpia vedenpintoja, joita voi syntyä vain tasaisella maalla, dyynien ja tuulen muodostamain pengermäin kesken. Mutta kasvullisuutta ei täällä ollut nimeksikään, joten seutu vasta hiljakkoin näytti veden valtaan joutuneen. Vesi oli hiukan suolaista, mutta kaikki eläimet joivat sitä suurella halulla. Rannat olivat kosteat ja maa hyllyi kameelien astuessa; järven pohja oli niin vetelää, ettei ollut koettamistakaan yli. Vihdoin löytyi kuitenkin kaalamo, jossa oli hiekkapohja ja vain metrin verran vettä. Etelärannalla alkoi jälleen hiekkaerämaa, mutta sitä ei enää kauan kestänyt; eräältä kummulta näkyi lounaassa, etelässä, kaakossa ja idässä suuria ja pieniä pintoja puhdasta sinistä vettä, jota keltaiset kamishiruovostot jakoilivat.. Sorsia, hanhia ja joutsenia uiskenteli ja sukelteli järvellä. »Erämaan kulkija ei voi haaveksia kauniimpaa näköalaa. Telttakangas lepatti järveltä tulevassa tuulessa. Mikä erotus erämaan tuuleen ja sen pölyyn verraten!»

Ruoka alkoi kuitenkin loppua, ja kun seutu oli asumatonta ja Kumtjappganiin vaikea pääsö, alkoi tila huolestuttaa. Veneen puutteessa ei vesilintujakaan voitu ampua. Kaukana järven keskellä näkyi kuitenkin eräänä iltana suuri savu ja Hedin arvasi sen johtuvan kalastajain sytyttämästä ruovonpalosta heidän raivatessaan tietä kalastuspaikoilleen. Ördek, joka oli »loplikki», lähetettiin savua kohti, ja kaalaten ja uiden hän lopulta tapasikin kalastajia, jotka illalla tulivat leiriin, tuoden suuret säkit hanhia, munia, kaloja, jauhoja, riissiä ja leipää. Kalastajat opastivat retkikunnan Kumtjappganiin, joka oli Hedinille jo edelliseltä matkalta tuttu. Hän teki sieltä pari retkeä Kara-koshun järvelle, niin pitkälle kuin oli mahdollista päästä. Sitten edellisen retken olivat kaikki maisemat peräti muuttuneet. »Oli mahdotonta tuntea näitä veden, ruovoston ja hiekan maisemia; siihen määrään oli kaikki neljän vuoden kuluessa muuttunut. Järvet, jotka silloin olivat aukeina ja puhtaina, olivat nyt kasvaneet kamishia aivan tukkoon, toisia taas oli muodostunut viereen ja näillä oli uudet nimet. Kum-köll, s.o. hietajärvi ja Jangi-köll, uusi järvi, semmoiset nimet puhuvat itse puolestaan. Kaikki on näissä laa'oissa lieteseuduissa mahdollista.» Järvillä näkyi paljon kuolleita kaloja; rahvaan luulon mukaan edellisen talven ankaruus oli syynä kalain kuolemiseen. Joutsenia, hanhia ja sorsia oli järvillä suunnattomat määrät. Tutkittuaan sitten uuden suuhaaran, joka Shirge-tjappganin kohdalla oli eronnut Tarimista vasemmalle kädelle, mutta jonka virrat ja järvet jo olivat ennättäneet kasvaa täyteen mitä sankimpia kamishitiheikköjä, palasi Hedin talvikortteeriinsa samoja väyliä, joita hän neljä vuotta takaperin oli laskenut alas, ja nämäkin maisemat olivat siihen määrään muuttuneet, ettei niitä olisi samoiksi tuntenut.

»Askel askeleelta huomaamme, kuinka koko vesistö vaeltaa pohjoista ja itää kohti, palatakseen jälleen vanhan Lop-norin järvisyvänteeseen.»

Musta myrsky.

Lähettäen maakaravaanin Kuenlunin vuoristoon, jonne hän aikoi kesäksi lähteä, Hedin itse laski Tarimia edelleen lautallaan, tutkien haapioilla semmoisia paikkoja, joihin lautoilla oli mahdoton päästä. Toisinaan oli näillä retkillä hätä käsissä. Seutuja ja oloja kuvaavana mainittakoon »mustan myrskyn» yllätys Beglik-köll järvellä.

»Beglik-köll lepäsi rauhallisena ja tyynenä, niin että tuskin saattoi aavistaa taivaan mahtien voivan kohottaa kuohuviksi aalloiksi tätä peiliä, jonka haapiomme rikkoivat. Melkein säälitti rikkoa kuvastuksia, jotka olivat vedenpinnassa tarkkoina kuin valokuvat. Aurinko paahtoi nyt pahemmin kuin koskaan ja se tuntui sitä pahemmin, kun matkasimme kolmisen tuntia melkein suoraan etelää kohti. Minun täytyi yhtä mittaa pirskoittaa vettä valkoisille vaatteilleni pysyäkseni edes johonkin määrään viileänä. Koko päivä kului tällä järvellä ja pari lahtea jäi kuitenkin mittaamatta. Toinen niistä piirrettiin karttaan dyynin harjanteelta, jolle se näkyi lintuperspektiivissä. Hieta oli tulikuumaa, se paahtoi anturain läpi, ja hauskaa sen vuoksi oli saada istua ja molskia vettä jaloillaan kanootin reunalta ja polttaa piippu Virginiaa.

»Emme olleet kauankaan istuneet, ennenkuin vanha ystäväni Kirguj Pavan, toisella nimellä Kurgan, osoitti vastapäätä olevan itärannan korkeita jyrkkiä dyynejä ja sanoi kysyvällä äänellä: »Kara-buran». Siellä näkyi musta patsas, joka kohosi taivaanrannasta kallelleen ja jolla oli vaaleampia pilviä kapiteelina. Samanlaisia patsaita kohosi toinen toisensa jälkeen ensimmäisen kahden puolen pitkiin riveihin kuten kädet ja sormet; vähitellen ne vetäytyivät kokoon yhtenäiseksi muuriksi, jolla oli pykälikäs reuna, muuri kohosi yhä korkeammaksi, eikä meidän enää tarvinnut olla epätietoisia siitä, mistä oli kysymys.

»Hetkisen punnitsimme tilannetta. Lopin miehet ehdottivat, että jäätäisiin siihen, missä oltiin, mutta siihen en mitenkään voinut suostua, koska kronometrit olivat vedettävät tavalliseen aikaan… Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea lahden suun poikki ja sitten seurata järven pohjoista rantaa, jossa saaret ja särkät suojelivat. Miehet meloivat niin tuimasti, että odotin saavani kuulla melain katkeavan; ne taipuivat kuin jousen kaari meidän pyyhältäessä tyynen veden poikki ja haapioitten keuloista vaahto pärskyi luutina. Miehet olivat kovin peloissaan ja yhtä mittaa huusivat kumeasti ja kamalasti 'Ja Allah'. Vielä ilmakehä oli alallaan, mutta tuntui, että oli tulossa hirmuinen luonnonmullistus, ja näkyi, kuinka myrsky valtasi alaa.

»'Nyt se on päässyt etäisimmille dyyneille', sanoi Kirguj Pavan, samalla kuin näiden piirteet hämmentyivät ja katosivat kuin rihvelitaululta pois pyyhkäisten, ja samassa katosi koko dyyniseinä, koko ranta paksuun harmaankeltaiseen usvaan. 'Melokaa, melokaa, lapset, Jumala on', hän lisäsi rohkaisevasti. 'Khodarin var' (Jumala on) oli aina vaaran hetkellä hänen tavallinen rauhoittava sananpartensa.

»Nyt tulivat koillisesta ensimmäiset vihurit, sitten kuului pauhua mustan pilven veden pintaan iskiessä, vesi kiehui ja pyrysi ja oli parin minuutin kuluttua täydessä riehunnassa, kohoten synkiksi vyöryviksi aalloiksi. Kuta lähemmä se tuli, sitä vimmatummin he meloivat ja vauhti oli nyt varmaankin penikulma tunnissa. Mutta nyt ei pohjoiselle rannalle ollut jäljellä kuin pari kilometriä. 'Emme ennätä', he huusivat, 'Ja Allah'.

»Pistin taskuihini ne muutamat koneet, mitä minulla oli matkassani, riisuin kengät ja sukat ollakseni valmis, tuli mitä tahansa. 'Nyt se on täällä', huusivat melojat ja pinnistivät yhäkin kovemmin, kaikki polvillaan, ja melan pistokset seurasivat niin nopeaa toisiaan, ikäänkuin olisivat melojain kädet käyneet höyryllä.

»Heti kun myrsky meidät saavutti ja olisi kevyen veneen kaatanut, ellemme olisi ajoissa nojanneet tuuleen päin, verhosi meidät vaippaansa tiheä paksu usva, joka oli paljasta hienoa pölyä. Nyt peittyi läntinen ja pohjoinenkin ranta ja meidät valtasi sangen vakava mieliala, kun emme nähneet muuta kuin raivoisia aaltoja, joiden keskelle kanootit katosivat kuin oljenkorret.»

Paarmat ja sääsket.

Haapiot kuitenkin pääsivät rannan suojaan, ennenkuin täyttyivät, ja kulkivat sitten suojaisia väyliä yön pimeydessä lautalle. Koko yön ja seuraavan päivänkin myrsky myllersi, peittäen kaikki viileään hämäryyteen. Sääsket ja paarmat se vähäksi ajaksi puhalsi pois, mutta ilman asetuttua ne piankin palasivat takaisin kahta suuremmalla voimalla, paarmat päivällä, sääsket illalla ja yöllä. Kuta alemmaksi kuljettiin, sitä kamalammaksi tämä maanvaiva kävi. Paarmat eivät säästä eläimiä eivätkä ihmisiä ja Tarimin alijuoksun varrella on karjaa niiden vuoksi melkein mahdoton pitää kesällä. Päivän eläimet täytyi pitää navetoissaan, ja Hedinin täytyi sittenkin pitää pari miestä varta vasten paarmoja tappamassa saadakseen kameelit alallaan pysymään. Ei edes kauriita eikä metsäkarjuja näkynyt, vaikka niitä ylempänä on runsaasti. Paarmavitsaus oli niin ankara, että päivällä oli mahdoton matkustaa.

Tibetiin.

Kara-koshunin rannoilta venäläiset kasakat, pikakäskyt saatuaan, palasivat Kashgariin ja Hedin kesäkuun lopulla lähti Tibetiin, jossa pääosa karavaania jo häntä odotti Vasta hyvässä matkassa Saiji-erämaassa paarmat luopuivat takaa-ajosta.

Kuljettuaan Altyn-tagin poikki Hedin ylämaassa tapasi karavaaninsa, johon Islam Baj muun muassa oli palkannut Aidat nimisen nuoren metsästäjän, sukuperältään afghaanin. Tämän miehen elämänlaatu on siksi kuvaavaa, että kerromme siitä Hedinin sanoilla:

Aidat.

»Aidat oli afghaanilaista rotua, mutta asui Tjertjenissä. Hän oli oleskellut talven vuoristossa jakkeja ampumassa, joiden nahkat, hän sitten möi Kerijan kauppiaille. Hän oli nuori, kaunis, kelpo mies, joka vuosittain Nimrodina harhaili näissä synkissä vuorissa. Syksyisin hän tulee tänne, ottaen mukaansa suuren varaston ampumatarpeita. Pyssy ja turkki ovat ainoat, mitä hänellä on kannettavaa, ja sitten hän harhailee ympäri kaiken talvea, ilman telttaa ja ruokatarpeita, kuten puolivilli vuorelainen, ja elää ampumainsa jakkien liirasta, juo lähteistä, jotka ikuisesta lumesta saavat alkunsa. Kesällä tulevat hänen veljensä aasien keralla, kokoavat nahat hänen eri varastopaikoistaan, leikkaavat pois kelvolliset kappaleet ja vievät ne Tjertjeniin… Aidat oli myötätuntoinen ja harvinainen ihminen, hänellä oli kotkan nenä ja täysi parta, pääkallolla oli aarialaisen rodun sopusuhtaiset muodot, sillä ei tippaakaan mongolilaista verta ollut sitä turmellut. Se yksinäinen, synkkä ja puutteesta rikas, vaikka samalla viehättäväkin elämänlaatu, jota hän oli tottunut viettämään Kuenlunin vuoristoissa ja ahtaissa laaksoissa, kuvastui hänen surumielisyyttä huokuvasta katseestaan, joka näytti kysyvältä ja ihmettelevältä… Hänen käyntinsä oli kuninkaallinen, hän näytti liitävän maan yli, hän ei koskaan väsynyt eikä huomannut ilman ohuuden raukaisevaa vaikutusta… Elämä, jota hän vietti, tuntui minusta selittämättömältä ja samalla lumoavaltakin. Kysyin häneltä, mitä hän teki, jos metsästys epäonnistui eikä hän saanut siitä ruokaa. Silloin näen nälkää, hän sanoi, kunnes tapaan jakin. Entä missä hän makasi? Kallionkoloissa ja kuruissa, joskus rotkoissakin. Eikö hän pelännyt susia? Ei, hänellä oli tulukset ja niillä hän joka ilta teki tulen jakin lihaa paistaakseen, muutoin hän luotti pyssyynsä. Eikö hän eksynyt? Ei, se oli mahdotonta, joka solan hän tunsi ja oli lukemattomia kertoja samoillut kaikki laaksot. Eikä ainainen yksinäisyys häntä vähääkään vaivannut; ei ketään muuta hänellä ollut, ketä kaivata, kuin vanha isänsä ja veljensä. — Levottomasti harhaileva sielu ihmishaahmossa! Tuskin voin kuvitella maata, jossa olisi synkempi olla yksinään kuin Pohjois-Tibetissä; hieta-aavikko ei olisi kamalampi. Päivät vielä menevät mukiin, mutta yöt, jolloin pakkanen puree ja synkät vuorijonot kuutamossa kohoavat kammottavina ja uhkaavina! Aldat-parka, kuinka monena iltana hän uupuneena ja masentuneena pettynein toivein on saapunut yksinäiselle lähteelle, jolle vain antiloopit juomaan poikkeavat ja jonka partaalle hän kääriytyi turkkiinsa odottamaan yön hetkien hidasta kulumista. Ja kun aurinko, hänen ainoa ystävänsä erämaassa, vihdoin nousi, ei sillä ollut hänelle muuta sanomista kuin kehoittaa häntä uupumatta kuin vainukoira jatkamaan villijakkien ajoa. Hänen elämänsä todella oli vaarallista, puutteenalaista ja suurta, ja vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen oli minulle arvoitus, kuinka hän oli kestänyt. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin, palvelijat, kasakka-henkivartio, yövartijat ja koirat, mutta siitä huolimatta tuntui minusta usein sangen ikävältä lumimyrskyn jurtan ympärillä vinkuessa ja valittaessa ja susien vuorilla ulvoessa.»

Uusi pääkortteeri oli Altyn-tagin takana Temirlikissä. Siellä Hedin varusti itselleen pienemmän karavaanin, lähteäkseen sillä Tibetin sisäosiin. Edellisellä matkallaan hän oli kulkenut pitkin maisin, s.o. vuorijonojen välisiä laaksoja itää kohti, nyt hän sitä vastoin aikoi kulkea poikkimaisin vuorijonojen poikki, kuten useat muut matkustajat ennen häntä. Hänen menoreittinsä kulki jonkun verran idemmätse kuin Orleansin herttuan ja Bonvalot'n. Niiden seutujen yleinen luonne, joiden läpi hän kulki, oli jo kaikkine hirmuineen yllin kyllin tunnettu, mutta melkoisen määrän Hedin saattoi täydentää Tibetin karttaa, koska hän kauttaaltaan kulki uutta reittiä.

Matkan vaikeudet.

Laajat osat pohjois-Tibetiä ovat aivan asumattomat, jopa toiset alueet siihen määrään, ettei niissä edes kulaanit eivätkä jakit tule toimeen. Syynä on seutujen korkeus ja siitä johtuva kaiken kasvullisuuden puute. Nämä alueet tietysti tuottivat karavaanille vaikeuksia, koska juhdat laitumen puutteen ja ilman ylenmääräisen ohuuden vuoksi olivat niillä heikoimmat ja samalla voitettavat esteet olivat suurimmat, kaikki solat kun kuuluivat näihin vyöhykkeisiin. Solia oli voitettava poikkimaisin matkattaessa tuon tuostakin; ne eivät tosin olleet kovin jyrkkiä, mutta keli oli niissä usein hyvin huono. Vielä huonompi se kuitenkin oli useissa laaksoissa, missä maan vetelyyden, missä terävien kivien, missä liejun ja rämeiden vuoksi. Sisempänä Tibetissä maa oli ylätasankoluontoista ja niin korkeata, etteivät vuorijonot enää kohonneet kovin paljoa sen yli.

Ilmasto muistuttaa Andien paramoilmastoa, ollen kuitenkin vielä paljon epävakaampaa ja kolkompaa. Lunta satoi heinäkuussakin ja äärettömän ankarat myrskyt raesateineen, ukkosineen, olivat milt'ei jokapäiväisiä ilmiöitä. Välillä oli taas helteisiäkin päiviä ja ilmakehän ohuuden johdosta aurinko paistoi polttavasti. Ylätasankojen korkeus meren pinnasta oli suureksi osaksi yli 5,000. metriä. »Mutta minkälaiseksi kävi lepomme tässä leirissä!» kirjoittaa Hedin erään päivän myrskyistä. »Aamu tosin näytti lupaavalta, mutta kun minun tuli mitata auringon korkeus, peittyi taivas pilviin. Sitten oli vuoteeni, vilttini ja mattoni kuivattava, ne kun olivat vielä edellisiltä päiviltä märät, mutta tuskin ne oli ripustettu nuorille, ennenkuin lännen taivas kävi aivan sinimustaksi. Tuskin ennätimme taas saada vaatekappaleet katosalle, ennenkuin raemyrsky tuli suurella pauhulla. Tämän rajuilman tauottua sain tilaisuuden tehdä aurinkohavainnon, jonka kuitenkin tuskin sain päätettyä, ennenkuin tuli uusi myrsky, yhtä musta kuin edellinenkin, mutta vielä seitsemän kertaa hirveämpi. Edellä kulki muutamia tummia vihureita, sitten tulivat raesade ja märkä lumi. Harvoin olen nähnyt Tiketissäkään pahempaa rajuilmaa. Salamoi ja jyrisi monta kertaa minuutissa ja rajuilma meni aivan ylitsemme ja aivan lähellä maanpintaa. Jyrähti, ikäänkuin olisivat vuoret haljenneet ja lohkareet jyristen ja ryskien alas vyöryneet. Vaistomaisesti täytyi sulkea silmänsä salamain häikäisevän kirkkauden vuoksi ja maa tärisi ukkosen jyristessä… Koirat ulvoivat surkeasti. Tuuli repi ylös miesten teltan, ja vasta suuren vaivan nähtyään he jälleen saivat sen kuntoon. Maisema taas peittyi rakeihin ja lumeen, joiden alta nälkiintyneet hevoset etsivät niukkaa ravintoaan.»

Eläimistö.

Mutta missä vain oli laidunta, siellä oli eläimiäkin odottamattoman runsaasti. Tosin näissä ylämaissa käydään metsästämässä, etenkin jakkia, jonka nahka on niin arvokasta, mutta läänit ovat avarat ja metsästäjiä vähän, heillä huonot aseet. Jakkeja ja kulaaneja oli yleisimmin ja ne esiintyivät aina suurissa laumoissa. Orongo-antilooppeja nähtiin niinikään tuon tuostakin, laumoittain niitäkin, mutta yleensä ne olivat paljon arempia. Arkharis-oinas ei näytä olevan yhtä yleinen kuin Pamirissa ja Tianshanissa. Missä oli hyvin runsaasti murmeleita, joiden kuopat olivat ratsumiehille ainaisena kiusana ja vaarana, siellä oli paljon karhujakin, joiden vakinaiseen ruokajärjestykseen murmelit kuuluvat. Sudet olivat niin rohkeita, että ne koirista ja vahdeista huolimatta ryöstivät leiristä lampaita. Jänikset, sorsat ja hanhet olivat jotenkin yleisiä, toisin paikoin oli sääskiäkin vaivaksi, asti mutta hyönteisistä olivat enimmän huomiota herättävät suuret kimalaiset, jotka olivat karvaisia, kuin olisivat olleet turkkeihin puetut, ja lentäessään synnyttivät urkupiipun ääntä muistuttavan surinan.

Erinomaisia maantieteellisiä löytöjä Hedin ei tällä matkalla tehnyt. Vuorenselänteet, joiden poikki hän kulki, olivat jo sieltä täältä ennen tunnetut: hän vain lisäsi tunnettuihin osiin pari uutta kappaletta. Mutta useita uusia järviä hän löysi, niistä toisia melko suuria. Suurin osa oli suolajärviä. Hän kartoitti ne ja pienen kaksiosaisen kangasjollansa vesille laskien mittasi niiden syvyydetkin. Joskus hän näillä veneretkillään joutui suureen vaaraan.

Kuljettuaan pääkortteeristaan puolitiehen Lhasaan yhä aivan asumattomien maitten kautta Hedin kääntyi paluumatkalle lännempää reittiä. Hevosia oli jo useita taipaleille sortunut ja jäljelle jääneet olivat pahoin uupuneet, kameelit raskaine kuormineen olivat niinikään pahoin ränstyneet. Retkikunnan jäseniltä alkoivat ruokavarat loppua, ja kun Aidat, joka oli metsästämällä pitänyt retkikuntia tuoreessa lihassa, kuoli johonkin hermotautiin, oli riistaakin entistä vähemmän saatavana. Niinkauan kuin oli ruokaa, tulivat juhdat heikkoudestaan huolimatta jotakuinkin, toimeen, mutta kun tultiin ylimmille laitumettomille seuduille, alkoi toinen toisensa jälkeen sortua. Myrskyn voima oli toisinaan niin ankara, että koko karavaani kulki kallellaan, makasi tuulen päällä pystyssä pysyäkseen. Sekä eläimet että miehet olivat nääntymässä uupumuksesta ja väsymyksestä retkikunnan saapuessa jälleen Arka-tagille, jonka poikki oli kuljettava. Annamme sananvuoron Hedinille.

Tibetin solissa.

»Päivän levättyämme pukeuduimme syyskuun viimeisenä päivänä perusteellisesti turkkeihimme, valloittaaksemme Arka-tagin vilut varustukset… Pian tapasimme pääselänteeltä tulevan erosio-uoman, jota pitkin oli hyvä nousta korkeuksiin. Rinne käy ylemmä kohottaessa jyrkemmäksi, kuten tavallista, laakson pohja on sorainen, mutta kova, molemmilta puolilta siihen päättyy sivulaaksoja. Ratsastin edellä Mollah Shahin ja Tjerdonin kanssa solaa kohti. Jo k:lo 3:n aikaan taivas meni pilveen ja kaikki hämärtyi. Eteläpuolella, josta nousimme, sola oli helppo ja saavutimme pian sen kynnyksen. Mutta pohjoispuolella, jossa kerrospäät ovat, oli lasku jyrkkä.

»Juuri tällä harjanteella, joka kohoaa maankuoren melkein kaikkia muita kohtia korkeammalle ja trampoliinin tavoin osoittaa maailmanavaruuteen, riehui lumimyrsky semmoisella raivolla, että täytyi pitää Itseään tuhon omana. Minulla tuskin oli voimia tehdä tarpeelliset havainnot. Kädet kangistuivat ja kävivät aivan tunnottomiksi. Korkeus oli 5,203 metriä. Karavaanin viipyessä molemmat miehet taas palasivat alas. Minä istuin selkä myrskyä vastaan ja kyyristyin kokoon niin paljon kuin taisin. Luutina lumi tuiskui kyljistäni. Pohjoisessa ei syvyyksistä erottanut mitään muuta kuin pyryäviä lumipilviä, kiehuvan lumikattilan; joka puolella kiljuu ja vinkuu, ja tuuli viheltää vyöryessään terävän solakynnyksen poikki.

»Sitten kuuluivat kameelien kellot aivan vierestäni. Kuin aaveet eläimet kulkivat ohitseni askelten kuulumatta. Turdu Baj kävi etukumarassa ja toinen käsivarsi suojakseen kohotettuna, ikäänkuin hän olisi tunkeutunut sankan viidakon läpi. Ja nyt oli laskeuduttava alas solan pohjoista puolta: piti kuin umpimähkään syöksyä tuntemattomaan kuiluun, jonka pohjaa ei näkynyt. Kaikki kulkivat jalan valmiina auttamaan ja tukemaan kameeleja. Kutjuk on ensimmäisenä ja tunnustelee eteensä. Hän kulkee jyrkänteen lukemattomissa koukuissa. Meidän täytyy pysähtyä joka kymmenes askel, voidaksemme suojella kasvomme paleltumiselta. Liu'uimme ja ryömimme alas kautta lumen. Muuan kameeleista luiskahtaa ja kaatuu, mukeltaa kerran nurin, mutta jää makaamaan niin edulliseen asemaan, että se pääsi kuormaa purkamatta nousemaan ylös. Taakkaa vain oli korjattava. Lumi tuiskuu ympärillämme, hengityksen vaivalloisuus voi aivan pakahduttaa ihmisen, ja maailma alkaa pyöriä silmissä.

»Päivä oli nyt kuhmut loppuun, tuli pimeä, mutta kuljimme edelleen, kunnes jyrkänne kävi loivemmaksi. Pilkkopimeässä leiriydyimme mäen rinteeseen, jossa ei ollut ensimmäistäkään heinänkortta, ja polttopuita meillä ei ollut, ei muuta kuin lunta ja jäätä, näitä tosin liiemmäksikin; lunta syyti taivaasta, se peitti maan ja kaikki oli valkoisenaan.

»Auringon lokak. 1:nä noustessa näimme, minkälainen se maisema oli, johon olimme pimeässä pysähtyneet. Joka puolella oli ympärillämme täydellinen talvi ja lunta satoi yhä. Juhtain jalat olivat kankeat, ne olivat nälissään, kun kuljimme tämän kylmän laakson läpi, ja siitä syystä pysähdyimme jo muutaman kilometrin päästä mäkeen, jossa oli välttävä laidun (4,899 metr.). Kirvelevällä sydämellä käskin teurastaa viimeisen lampaan; se oli aivan kuin olisi murhan tehnyt.

»Lokak. 2:sena kuljimme 30 kilometriä pohjoista kohti. Tie vietti alaspäin ja laakson pohja oli sorainen ja kova. Ympäristöstä ei paljoa nähnyt, koko maa kun katosi lumisateeseen. Vielä yhden päivämatkan auttoi tämä ystävällinen, verkalleen viettävä laakso meitä eteenpäin. Ilma oli selinnyt ja näimme Tjimenin vuoret hyvinkin kymmenen penikulman päästä. Mutta ennenkuin vielä ennätimme liikkeellekään lähteä, oli länsimyrsky jo kimpussamme uhaten kohmetuttaa meidät istuessamme huonojen hevosluuskiemme selässä. Jo pitkän matkan päähän näkyvät myrskyvihurien nopeimmat radat, avopaikoilla, kallionpolvekkeissa ja laaksojen suissa. Tomua ja pölyä kohoaa siellä kuin harsoa.

»Laakso laajenee — näemme pohjoisessa järven, Atjik-köllin nimeltään. Meidän olisi pitänyt pysähtyä siihen, mihin tähän saakka seuraamamme puro päättyi, mutta toivoimme ajoissa pääsevämme järven rannalle ja löytävämme sieltä tähteitä. Eläin-parat olivat uupumuksesta viimeisillään. Se hevonen, jolla olin Andereen ratsastanut, jäi jäljelle Niaksen kanssa, ja valkoinen hevonen jätettiin taipaleelle, Kutjukin hoitoon. Niiden piti verkalleen seurata meidän jälkiämme. Ratsastimme edelleen pohjoista kohti, hämärsi ja tuli pimeä, mutta kuu kalpealla valollaan valaisi vilua erämaata. Vettä ei näkynyt ja järvi jätettiin koko kauas suuntamme itäpuolelle. Turdu Baj kulki läpikohmettuneena edellä jalan. Tulimme perin iloisiksi, kun hän vihdoinkin pysähtyi ja huusi, että olimme saavuttaneet järveen laskevan joen. 37 1/2 kilometriä päivässä oli melkein enintä mitä eläimet tähän aikaan jaksoivat. Sairaat hevoset todella jaksoivat tulla tähän leiriin saakka (4,252 m), mutta vasta myöhään keskipäivällä ja oltuaan yötä jonkun matkan leiristä. Niitä sitten hoidettiin mitä parhaiten ja ruokittiin riissillä.

Atyk-köllin syvänne on laaja, etenkin itää ja läntti kohti. Tältä taholta siihen laskee melkoinen joki, joka oli ajojäitä täynnään meidän 5 p. lokakuuta kulkiessa sen poikki. Etelässä sitä rajoittaa Arka-tag, pohjoisessa pienempi jono, joka ei näyttänyt järin vaikealta.

»Omituinen kylmä kostea sumu verhosi 6 p. järvisyvännettä, ja tämän harson läpi kuvautui pohjoinen vuorijono heikosti ja hämärästi. mutta kuitenkin maalauksellisena. Se näytti olevan kevyin värein taivaan kannelle maalattu ja ylimpänä hohtaa lumi puoliselkeänä läpi. Masentuneiden vivahduksien vuoksi jono näytti olevan ainakin yhden päivämatkan päässä.

»Karavaani on kuolemaisillaan ja hautajaiskulkua nousemme verkalleen kohoavaan mäkeen. Kulaaneja ja varsinkin orongo-antilooppeja on sadoittain. Jolldash saavutti yhden viimemainituista, purren sen kuonoon kiinni ja vahtien sitä, kunnes Tjerdon ennätti paikalle ja pisti sen; siten saimme eväihimme sangen tarpeelliseen lisäyksen.

»Ylämäki käy jyrkemmäksi,‘kuljemme lukemattomien kurujen ja solien poikki; usein täytyy meidän joksikin aikaa pysähtyä, että eläimet saavat hengähtää. Pian ilmoitetaan, ettei muuan hevosista enää jaksa kulkea kauemmaksi. Tuskin se on teurastettu, ennenkuin toinen laskeutuu maata, eikä enää nouse. Ennenkuin pääsimme tähän ilkeään solaan, joka levänneelle karavaanille olisi ollut joutavanpäiväinen, menetimme vielä kaksi hevosta, toinen niistä uskollinen erämaaharmaani, joka oli minut kantanut Tjertjeniin ja Altimish-bulakiin. Solastakaan ei näköala ollut ilahuttava. Molemmin puolin oli pieniä jäävirtakielekkeitä ja pohjoisessa oikea sekasotku vuoria. Kumma kyllä saimme kaikki kameelimme onnellisesti yli, jonka jälkeen leiriydyimme rotkoon, jossa ei tosin ollut nimeksikään laidunta eikä polttoaineita.

»Niin paljon riissiä kuin meiltä suinkin liikeni, jaettiin viimeisille hevosille, jotka seisoivat sidottuina ja vilteillä peitettyinä. Aamulla makasi yksi niistä rivissä kuolleena, kaula pitkällä, tuijottavin silmin ja jo kankeaksi jäätyneenä. Ei kukaan ollut huomannut, kuinka ja koska sen kärsimykset päättyivät, eivätkä jäljellä olevat hevoset omistaneet sille vähintäkään huomiota. Ne olivat liian uupuneet ja kiusaantuneet osoittaakseen minkäänlaista myötätuntoa; ne näyttivät vain haluavan lepoa ja kuolivat ilman huokausta, ilman valituksen ääntä, jota vastoin minusta tuntui sanomattoman haikealta, että niiden tuho oli minun omallatunnollani.

»Ihmeteltävän alistuvaisina kameelit kuten tavallisesti makasivat liikkumattomina samassa asennossa, johon ne oli edellisenä iltana jätetty. Ne olivat härmästä valkoisina ja katselivat halukkaasti laaksoon, jota sitten kuljimme koilliseen. Lämpötila oli -3,8 ja tuuli oli vilu… Seutu oli karu, eikä riistaa näkynyt ensimmäistäkään. Kovin kauaksi emme tällä tavalla jaksaisi. Päivämatkat yhä lyhenivät ja eläinten voimat olivat viimeisillään.

»Yö lokak. 8:tta vastaan oli tyyni, kylmä ja selkeä ja minimi-lämpömittari osoitti -18,3°. Jääkylmää ilmaa virtasi alas laakson läpi; se oli tavallinen yötuuli, joka juoksee kuin vesi uomassaan. Jo k:lo 8 se oli tauonnut, ja ellei puhkea myrskyä, kääntyy se päivemmällä takaisin… Reipas karavaani olisi kulkenut tästä Temirlikiin neljässä päivässä, mutta meiltä matka kului hitaammin. Vain kuusi pientä leipäpalaa oli jäljellä ja riissiä meillä oli kolmeksi tai neljäksi päiväksi. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän lopputaipaleilla nähdä nälkää. Suloista olisi ollut saada polttoaineitakin, mutta jakit eivät käyneet tässä seudussa.

»Vinkuvassa lumituiskussa marssimme alas tämän laakson kautta, joka pian ahdistuu rotkotieksi, pohja täpötäynnään alas sortuneita, osaksi pyöreiksi kuluneita paasia. Se on sangen tarmokkaasti graniittiin sahautunut murtolaakso ja maisemalla oli graniitin tavallinen villi, kallioinen, maalauksellinen ja oikullinen luonne. Istuin kerrassaan kiinnijäätyneenä kompastelevalla hevosellani, mutta miehistä useimpien täytyi kulkea jalan, heidän ratsunsa kun olivat tuhoutuneet. Joki oli enimmäkseen jäässä; vain koskissa vesi kohisi kristallikirkkaitten lasikupujen alla. Tuon tuostakin kuljemme sen poikki, pysyäksemme niin paljon kuin suinkin tasaisemmilla penkereillä. Usein jää kestää kameelienkin painon ja on silloin hiekoitettava, mutta missä se ei kestä, siinä se on ensin kivillä ja seipäillä rikottava. Toisinaan jää pettää ja eläimet kaatuvat. Vanhat kameelit suoriutuivat hyvin tällä vaikealla matkalla, vaikkapa niiden tehtävä nyt oli entistä raskaampi, niiden kun täytyi kantaa kuolleiden hevostenkin taakat.»

Kullanhuuhtomoita.

Tämä laakso on hyvin tunnettu Tjertjenin ja Kerijan kullanetsijöille. Retkikunta kulki heidän huuhtomakenttänsä ohi. Jo kuukausi takaperin olivat viimeisetkin huuhtojat lähteneet tiehensä. Heidän pienet autiot majansa olivat kivilohkareista ladotut. Läheisyydessä oli kaivajain kuoppia, syvimmät noin 2 1/2 metriä syvät. Toisissa kaivoksissa oli joku merkki, kuten antiloopin kallo tai kulaanin nahka tangon päähän nostettuna ilmaisemassa omistajaansa.

Vielä etäämmä kuljettuaan retkikunta monesta ajasta tapasi ensimmäiset ihmiset, jakkimetsästäjiä, ja Hedin sai heidät palkatuksi viemään sanaa pääkortteeriinsa Temirlikiin, pyytäen lähettämään sieltä apua. Apu saapui, ennenkuin retkikunnan ihmiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin hevoset, ja lokakuun viimeisellä viikolla Hedin vihdoinkin saapui pääkortteeriinsa Temirlikiin. 12 hevosesta oli jäljellä vain 2, 7 kamelista 4, jota paitsi yksi ihmishenkikin oli menetetty.

Pyhiinvaeltajat.

Vähän ajan päämajassaan levättyään Hedin retkeili ympäristössä karttaansa täydentämässä, vaikka talvimatkat näissä ylämaissa olivat kesämatkoja vielä paljon kolkommat. Siitä huolimatta matkustavat buddhanuskoiset pyhiinvaeltajat, jotka pohjoisesta päin, Venäjän ja Kiinan alueilta käyvät Lhasassa, tämän kolkon maan läpi syysmyöhällä tai talvella. Lämpöisenä vuodenaikana paarmat turmelisivat heidän kameelinsa Tarimin syvänteessä. Paluumatkalla, joka tapahtuu vasta seuraavana talvena, heidän täytyy enimmäkseen kulkea jalan, koska suurin osa juhdista matkalla kuolee. Abdallissa, Tarimin suupuolessa, he koettavat vaihtaa uupuneet kameelinsa hevosiin päästäkseen pikemmin kotia. Menomatkallaan he jättävät kameelinsa Tsaidam-mongolien maahan ja matkustavat sieltä vuokrahevosilla. Sieltä he niinikään ottavat oppaat, jotka tuntevat kaikki soveliaat leiripaikat. Neljä kuukautta kuluu matkaan ylämaan poikki. Pyhiinvaeltajat vievät mukanaan dalailaamalle melkoisen rahalahjan, samoin kuin katolilaiset paaville Pietarin penningin.

Takaisin Lop-maahan.

Lähetettyään Temirlikistä osan karavaaniaan Tjarkhlikin keitaaseen, joka on lähellä Lop-maata, Hedin toisen puolen keralla lähti suurelle kevätretkelleen, jonka päätarkoitus oli edellisenä syksynä löydettyjen raunioitten ynnä vanhan Lop-norin syvänteen tarkempi tutkiminen. Matka tapahtui kuitenkin kiertäen kaukaa idän kautta, Gobin erämaan poikki, Hedin kun toivoi niistä tuiki tuntemattomista seuduista ehkä löytävänsä muitakin vanhoja asutuksia. Ensin hän tutki Altyn-tagin itäistä jatkoa Anambarum-ulaa ja poikkesi Särtäng-mongolien luona, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan, vaikk'eivät voineetkaan myydä hänelle kameeleja. Matkallaan Gobin erämaan poikki hän löysi useita idästä länteen kulkevia matalia rinnakkaisharjanteita, mutta muutoin erämaa oli sangen autiota. Lopulta alkoi retkikuntaa ahdistaa niin kova vedenpuute — kameelien täytyi olla 12 päivää vedettä — että asema alkoi näyttää epätoivoiselta. Altimish-bulakin lähteitten itäpuolella oli kuitenkin Kumik-tagin eteläpuolella muutamia pienempiä lähteitä ja ne pelastivat retkikunnan. AItimish-bulakissa Hedin oli jo edellisenä vuonna käynyt, kuten kerroimme; pari päivämatkaa siitä etelään tavattiin vanhan Lop-norin rantaviiva ja pian rauniotkin, jotka Ördek oli löytänyt, ja useitten muittenkin kylien raunioita. Suurimmassa oli ollut 16 taloa. Kaikissa oli korkeat täysinäiset savitornit, jotka aikoinaan lienevät olleet tienviittoina sekä myös tulimajakoina, joiden huipussa poltettiin tulta vihollisen maahan hyökätessä.

Lou-lan.

Taloista alettiin nyt etsiä kaikenlaisia muinaisesineitä, varsinkin kirjoituksia, mutta verraten vähän oli säilynyt, sillä nämä rauniot eivät olleet hiekan peittämät, kuten Takla-makanin. Päinvastoin oli tuuli vuosisatain kuluessa kaivanut maata pois, niin että talot nyt olivat jonkun metrin korkuisella kummulla, vaikka sisusta tosin olikin pölyn peitossa. Ne esineet, rahat, talouskalut ja aterianjäännökset y.m., mitä löydettiin, osoittivat seudulla ennen olleen maanviljelystä, karjanhoitoa, liikettä ja kalastustakin, toisin sanoen, että se oli ollut melkoisen järven rannalla ja jostain joesta saanut vettä kastelukanaviinsa. Lopulta löydettiin kirjoituksiakin eräästä rakennuksesta, joka aikanaan näyttää olleen jonkun virkamiehen toimisto. Näiden kiinankielisten kirjoitusten johdolla saattoivat etevät sinologit sitten määrätä rauniopaikan nimen, iän ja historiallisen merkityksen. Maakunnan vanha kiinankielinen nimitys oli Lou-lan ja aika, johon löydöt johtavat, ajanlaskumme ensimmäiset vuosisadat. Löydetyt kirjoitukset, joista osa oli paperille, osa puupaalikoille kirjoitettu, ovat paikkakunnallisia virallisia muistiinpanoja, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä Lou-lanin asukkaiden elämänlaatuun nähden, mutta nimi itse avaa koko joukon vanhoja kiinalaisia lähteitä seudun historian tutkimiseksi.

Ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Lou-lan ja sen takana olevat maat vielä olivat Kiinan ylivallasta vapaat, mutta Kiina lähetti Lou-lanin kautta lähettiläitä sen takaisiin maihin. Lou-lanin asukkaat kuitenkin kerran ryöstivät keisari Wu-tin lähettilään ja auttoivat Heun-nuja (hunneja) monessa tilaisuudessa ryöstämään kiinalaisia matkustajia. Kiinalaiset lähettivät sotaväkeä, joka valloitti Lou-lanin ja muut sen ympäristössä olevat maat, ja Lou-lanin täytyi ruveta Kiinalle veroa maksamaan. Lepyttääkseen sekä kiinalaisia että toisella puolen hunnejakin Lou-lanin kuningas lähetti yhden pojistaan Kiinan hoviin panttivangiksi, toisen hunneille, jotka olivat suuttuneet siitä, että Lou-lan oli Kiinan vallan alle alistunut. Siitä huolimatta kesti rettelöitä yhä, Lou-lan kun oli salaisessa liitossa hunnien kanssa näiden käydessä sotaa Kiinaa vastaan. Molemmat nämä veljet nousivat sitten vuoron takaa Lou-lanin valtaistuimelle, jälkimmäinen hunnien, edellinen kiinalaisten toimesta. Kun Kiinan hovissa kasvatettu prinssi, veljensä vallasta syöstyään, sai Lou-lanissa hallitusohjakset käsiinsä, pyysi hän saada sinne kiinalaisen varusväenkin, väestö kun vihasi häntä, ja samalla maan nimeksi pantiin Shen-Shen. Maassa oli tähän aikaan 14,100 asukasta ja 2,912 miestä harjoitettua sotaväkeä. Se siis oli pieni maa, mutta suurta liiketietä hallitsevana paikkakuntana kuitenkin Kiinalle tärkeä.

Hedinin löytämäin kirjoitusten aika on voitu tarkkaan määrätä. Viimeinen on vuodelta 310 j.Kr. Näyttää siis siltä, kuin olisi erämaanmyrsky tai tulva neljännellä vuosisadalla hävittänyt Lou-lanin. Läheisyyteen näytään rakennetun toinen kaupunki, n.s. Louhikäärmekaupunki, jonka vuorostaan myrskytulva hävitti ajalla 1303—11.

Perusteellisia Hedinin kaivaukset eivät tietenkään voineet olla, siihen hänen varustuksensa olivat riittämättömät, vedensaanti hankala, eväitä niukalti, mutta hänen tehtävänsä olikin etupäässä maantieteellinen. Pengottuaan jonkun päivän raunioita ja ne kartoitettuaan hän toimitti tarkkavaakituksen Lopin erämaan poikki pohjoisesta etelään, todistaakseen täten entisen järvisyvänteen olemassaolon. Se hänelle onnistui, mutta saaduista arvoista näkyy, että järvi on ollut hyvin matala, keskelläkin vain muutamaa metriä syvä. Ilman tarkkavaakitusta sen olemassaoloa ei olisi huomannut muusta kuin simpukankuorista, pohjalietteistä ja entisen rantakasvullisuuden tähteistä.

Suoritettuaan tämän vaakituksen Hedin jälleen tuli Kara-koshun rämeiden rannalle, tapaamatta kuitenkaan siellä odotettua apuretkikuntaa. Tällä kertaa nälänhätä oli tuottaa retkikunnalle tuhon. Hedin lähetti yhden miehistään, ilman ruokaa, aseita ja ampumaneuvoja, apuretkikuntaa etsimään. Kun miestä ei kuulunut takaisin, täytyi hänen itsensä muiden retkikunnan jäsenten keralla lähteä perässä kulkemaan, ja syy kaikkien ennakkosuunnittelujen myttyynmenemiseen selvisi hänelle nyt. Seutu oli edellisestä vuodesta perin pohjin muuttunut, järviä ja rämeitä ulottui kauas pohjoiseen semmoisille paikoille, jotka edellisenä vuonna olivat olleet maata. Tähän lienee ensi sijassa ollut syynä Tarimin tavallista suurempi tulva, joka näillä lakeilla dyyni- ja saviriuttaseuduilla voi käden käänteessä luoda uusia suuria vesistöltä sinne, missä ennen oli vedetön erämaa. Nämä järvet ja rämeet tosin olivat aivan matalia,, mutta niin täynnään salahautoja ja pehmeitä liejupohjia, ettei niiden poikki voitu kaalata kuin muutamassa kohdassa. Apuretkikunta kuitenkin lopulta tavattiin ja se oli sen tyhjin käsin lähetetyn loplikin ansio. Hän oli kulkenut ruoatta viisi päivää, kierrellen rantoja tai uiden järvien poikki, kunnes tapasi apuretkikunnan. Hedinin nyt nähdessään hän vaipui maahan itkemään, niin katkerilta hänestä vielä tuntuivat tuolla retkellä kestetyt kärsimykset. Apuretkikunnan mukana tuli toinen niistä venäläisistä kasakoista, jotka olivat saaneet käskyn palata; Venäjän keisari oli Hedinin kirjeen saatuaan paikalla peruuttanut poiskutsumis-käskyn ja kasakat olivat oikopäätä palanneet Kashgarista retkikuntaa etsimään. Hedinillä oli siis nyt saattajina neljä kasakkaa: kaksi venäläistä, Sirkin ja Tjernoff, ja kaksi burjaattia, Shagdur ja Tjerdon.

Kiertäessään tämän Kara-koshun järven pohjoisen kasvannaisen ympäri Hedin saattoi todeta, että se leviämistään leveni pohjoista kohti. Erämaahan virtasi monella haaralla paljon vettä, ja järvi olisi levinnyt Lop-norin vanhaa syvännettä kohti paljon nopeamminkin, ellei läpikuiva maa olisi imenyt itseensä niin suunnattomia määriä. Hedin kuitenkin oli vakuutettu siitä, että Lop-norin vanha syvänne taas täyttyy ja koko järvi muuttaa sinne, kalastajat kylineen sen mukana, ja että Kara-koshun järvi jää tyhjäksi. Syynä tähän on se, että aavikoiden äärettömän ankarat myrskyt kovertavat kuivia uomia, veden täyttämiä sitä vastoin liettävät umpeen. Lop-norin vanha syvänne siten syvenemistään syvenee, Kara-koshun taas täyttyy. Lopulta veden täytyy juosta vanhaan syvänteeseen ja Kara-köshun jää aivan kuivaksi. Tämän tapahduttua rupeaa vuorostaan vanha Lop-nor uudelleen täyttymään tuulen kuljettamasta tomusta ja hiekasta ja Kara-koshunin syvänne uurtautumaan, kunnes vesi taas vaihtaa paikkaa.

Hedin tuli siis tällä retkellä siihen päätökseen, että Lop-järvi säännöllisesti heilahtelee näiden molempain syvänteiden välillä. Aika, jonka se tähän tarvitsisi, tuntuu kuitenkin hyvin pitkältä, jos otaksumme Lou-lanin tuhon ja nykyisyyden käsittävän yhden tämmöisen heilahduksen. Przewalskijn aikana Kara-koshun vielä oli aava ja suuri järvi ja muutoksen loppuvaihe näyttää sen vuoksi kehittyneen sangen nopeasti.

Lhasaa kohti.

Kesän lähestyessä ja kuumuuden lisääntyessä Hedin jälleen käänsi kulkunsa Tibetin viileihin ylämaihin varustaen sitä varten retkikunnan Tjarkhlikissa, pienessä keidaskaupungissa Tjertjenin itäpuolella. Täällä hänen täytyi luopua uskotusta »karavan-bashistaan», s.o. karavaanin johtajastaan, Islam Bajsta, jonka jo kautta kuukausien harjoittamat petokset nyt tulivat ilmi, ja uskoa varustushommat uusiin käsiin. Toukokuun 17:ntenä hän jälleen oli matkavalmis ja lähti Tjarkhlik-jokea nousemaan Kuenluniin. Suuri ja hyvin varustettu oli hänen karavaaninsa, vuodenaika mitä paras, lukuunottamatta sitä, ettei ruoho vielä ollut päässyt alkuun, mutta kauan ei sen tarvinnut matkata Pohjois-Tibetin korkeiden solien yli, sen korkeilla ylätasangoilla, ennenkuin ravinnon niukkuus, vilu ja ennen kaikkea ilman ohuus riudutti sen voimat. Toisin paikoin oli lisäksi itse maaperä sateista niin vetelää, että matkan tekeminen siitäkin syystä oli ylen rasittavaa. Varsinkin korkea Arka-tag vaati jälleen uhrinsa, ja sitten juhtia edelleen nääntyi taipaleelle, hevosia, aaseja ja kameeleja harva se päivä.

Hedinin tarkoitus oli nyt pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena burjaattilaisen kasakan ja erään mongolilaisen laaman keralla, jonka hän sai yritykseen pienen petoksen kautta houkutelluksi, tunkeutua Lhasaan, jonne pääsy oli jo vuosikymmeniä ollut kaikilta eurooppalaisilta kielletty. Tultuaan Tibetin pääkaupungista neljänsadan kilometrin päähän hän jätti karavaanin ja lähti seikkailuretkelleen.

Matka oli sekä jännittävä että rasittava, tibetiläiset kun jo alun pitäen epäilivät joukkoa, jota paitsi Hedinin nyt täytyi tulla toimeen ilman palvelijoitaan ja lisäksi tehdä kaikki havaintonsa ja muistiinpanonsa paljon vaikeammissa oloissa kuin tavallisesti. Suoranaista vaaraa ei kuitenkaan ollut, ei mitään sen tapaista kuin Wallinilla ja muilla valepukuisilla kristityillä Arabiassa tai Saharassa, sillä tibetiläisissä ei ilmaantunut sanottavaa uskonkiihkoa. Pääsy maahan oli eurooppalaisilta kielletty valtiollisista syistä ja rahvas heitä epäili ja vakoili etupäässä siitä syystä, että viranomaiset sakottivat ja rankaisivat jokaista, joka heille möi juhtia ja ruokatavaroita tai opasti heitä. Itsesäilytyksen vaisto ensi sijassa pakotti olemaan varuillaan. Moni kuitenkin kiiltävän rahan nähdessään möi Hedinille ruokavaroja, niin ettei hän nälkää nähnyt.

Lhasan tiellä.

Maassa oli sadeaika, joet tulvillaan, kaalamot syvät, ja monet kovat täytyi pyhiinvaeltajain sen vuoksi taipaleella kokea. Joka yö täytyi vuoron takaa valvoa rosvojen pelosta — ne jo olivat vieneet muutamia hevosia, ennenkuin tiedettiin olla varuilla. Matka piti nyt pitkin Lhasan suurta valtatietä, jolla tavattiin suuria karavaaneja. Eräässä tanguuttien kuljettamassa teekaravaanissa oli kolmisensataa kuormajäkkiä, joita 25 miestä hoiti. »Se tosiaan oli sangen omituinen ja maalauksellinen näky. Sotilaallisessa järjestyksessä se kulki ohi ja melkoinen aika kului, ennenkuin viimeiset olivat jättäneet telttamme taakseen. Ne matkasivat osastoittain, 30 tai 40 jakkia osastossa, ja kutakin osastoa hoiti pari miestä. Jakit kulkivat hitaasti, lyhyin sipsuttavin askelin, mutta erinomaisessa järjestyksessä, tuottamatta sanottavaa vaivaa miehille, jotka hoputtivat niitä lyhyin vihellyksin ja lyhyin, katkonaisin, kimakoin huudoin. Jos joku jakki erosi joukosta, ei jonkun ajomiehistä tarvinnut muuta kuin huitaista samaan suuntaan käsivarrellaan ja kimakasti viheltää, paikalla se palasi riviin paikalleen.» Eläinten voimiin verraten olivat kuormat pienet. Varmaankin tämä johtui kokemuksesta; eivät edes jakit kykene Tibetin ohuessa ilmassa suuria kuormia kuljettamaan, mitä sitten lakeuksilla kasvaneet hevoset ja kameelit.

Vaikka suuri karavaani olikin jäänyt kauemmaksi asumattomaan sisämaahan odottamaan pyhiinvaellusseikkailun päättymistä, olivat tibetiläiset viranomaiset kuitenkin saaneet siitä tietoja, heti kun se oli Kuenlunille lähtenyt — tiedon olivat tuoneet mongolilaiset pyhiinvaeltajat — eivätkä seikkailijamme olleet kulkeneet puoltakaan matkaa, ennenkuin heidän kintereillään kulki ilmettyjä vakoojia. Jakkikaravaanistakin oli muuan vanha mies osoittanut Hediniä sormellaan ja sanonut: »Peling». Nyt tuli vastaan vakoojia, jotka osasivat vielä tarkempaan, lisäten sanan »swed», joten siitä tuli »shwedpeling», s.o. ruotsalais-curooppalainen.

Tie pystyyn.

Vakoilijat alkoivat nyt käydä pienen pyhiinvaeltajajoukon teltissä saakka, toiset tutkivat »pelingin» silmät ja ihmettelivät, kun ne eivät olleetkaan siniset, vaan yhtä pikimustat kuin heidänkin, toiset heidän pyssynsä, jotka pika-ampumakojeineen heitä ihmetyttivät ja peloittivat. »Nyt luulimme saavamme olla loput päivästä rauhassa, mutta jo parin minuutin kuluttua tapahtui jotain, joka meissä synnytti jonkun verran levottomuutta. Joka puolelta keräytyi pienelle telttaleirille, joka oli meidän leiristämme kilometrin päässä, pieniä ratsumies-osastoita, joilla oli asetta jos jonkinlaista, keihäitä, peitsiä, miekkoja ja pitkiä mustia haarukkapyssyjä. Toisilla oli korkeat valkoiset huopahatut, toisilla mustat kääreet ja kaikilla oli avara kauhtana, ruskea, punainen, musta tai harmaa. Ne näyttivät ryöväreiltä ja rosvoilta, mutta ilmeisestikin ne olivat sotamiehiä, jotka oli nostatettu Etelä-Tibetiä puolustamaan uhkaavaa vihollista vastaan… Niitä näytti nousevan maasta kuin sieniä, teittäin ympärystä aivan mustui ja pian siellä oli 53 ratsumiestä… Laamani oli sangen alakuloinen ja luuli heidän aikovan tappaa meidät… Ikäänkuin vastaukseksi arveluihimme ne nyt tekivät liikkeen, joka ei ollut omiaan meitä rauhoittamaan. Kun seitsemän ratsumiestä oli tuimaa ravia poistunut⁻ itää kohti, arvatenkin Nakktjuun, ja pari Lhasaa kohti, karauttivat muut sankassa joukossa kattilalaakson pohjan poikki suoraan telttaamme vastaan. Hetkisen tosiaan luulin, että asemamme oli toivoton. Meillä sen vuoksi oli aseet valmiina ja istuimme tai seisoimme telttamme ovella. Tibetiläiset heiluittivat keihäitään ja miekkojaan ilmassa ja päästelivät mitä hurjimpia huutoja; tulivat täyttä laukkaa kuin ratsuväen hyökkäyksessä, kaviot iskivät läpimärkään maahan ja kura lensi heidän hurjasti lähestyessä. Jotkut miehistä heiluttelivat miekkojaan ja näyttivät huutavan komentosanoja. Joukko ei ollut teltastamme kaukana, kun ratsumiehet äkkiä käänsivät hevosensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan, palatakseen kahdessa osastossa takaisin lähtökohtaan. Pari kertaa uudistettiin sama temppu ja pari pientä joukkoa ratsasti leiripaikkamme ympäri. Aikomus ilmeisestikin oli meissä synnyttää terveellistä kunnioitusta ja tämä kävi vielä ilmeisemmäksi, kun he hevosen selästä alas tultuaan alkoivat ampua pilkkaan pitkillä mustilla haarukkapyssyillään.»

Näiden näytteiden jälkeen tuotiin lahjaksi rasvaa ja piimää, josta ei otettu mitään maksua, vaikka sitten kuitenkin pieni vastalahja kelpasi, kun päällikkö oli antanut luvan sen vastaanottamiseen. Telttaan saapui sitten hyvin tungettelevia vakoojia, jotka ilmoittivat seikkailijain menettävän päänsä, jos yrittäisivät jatkaa tätä tietä Lhasaan. Muutoin he käyttäytyivät kylläkin ystävällisesti. Yöksi oli teltan ympärille asetettu 37 vahtimiestä. Aamulla, elok. 7:ntenä, alkoi tibetiläisiä jälleen lappaa teltalle jo päivän koitossa ja toiset pysyivät siellä niin itsepintaisesti, ettei ollut vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö he olleet vakoojia. Ulkopuolelle kokoontuneet ryhmät keskustelivat hyvin avomielisesti seikkailijoista, ilmaisten varsinkin mielipiteitään Hedinistä. Siitä, että niin paljon väkeä oli liikkeelle asetettu, saattoi päättää, että tibetiläiset pelkäsivät jäljelle jäänyttä karavaania, jonka miesluvusta, laadusta ja aseista heillä ei näytä olleen tarkkoja tietoja. Hedin saattoi heidän keskustelustaan päättää, ettei hänen persoonallisesti tarvinnut mitään pelätä, mutta toisin oli laaman laita, joka hänellä oli oppaana matkassaan. Laamoja Tibetin hengellisten viranomaisten oli tapana rangaista sangen ankarasti. Muuankin oli jonkun rikkomuksen sovittamiseksi tuomittu kulkemaan Urgasta, Mongolian pohjoisrajalta, rukousasennossa, s.o. polvillaan, Lhasaan asti. Hän heittäytyi maahan suulleen, kädet maata vasten, veti sitten polvet käsien luo, heittäytyi taas suulleen ja niin edespäin koko pitkän tien, kulkien täten kuusi vuotta, ennenkuin perille pääsi. Kun hän sitten oli päässyt viimeisen päivämatkan päähän Lhasasta, ei dalailaama lopultakaan päästänyt häntä pyhään kaupunkiin, vaan hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Vielä kahdesti oli mies kulkenut matkan polvillaan, kunnes polvet olivat käyneet koviksi kuin kameelin pakkulat, mutta dalailaama oli pysynyt järkähtymättömänä. Nuori mongolialainen laamamme saattoi sen vuoksi aavistaa, ettei hän enää koskaan pääsisi Lhasaan, jossa hän oli opiskellut ja jossa kaikki hänen harrastuksensa olivat.

Elok. 9:ntenä saapui vihdoin Nakktjun maaherra, Kamba Bombo, suuren seurueen keralla paikalle, kutsuen Hedinin telttaansa, johon hän oli valmistanut pidot. Erääseen hänen teltoistaan oli jo kannettu kokonaisena paistettu lammas, jonka ympärillä oli tee- ja tsambamaljoja, ja vieraitten piti kunkin saada »haddikinsa», s.o. ohut vaalea side, jonka mongolit ja tibetiläiset tavallisesti antavat eteville vieraille kunnioituksen merkiksi. Hedin kuitenkin vaati, että Kamba Bombon yleisen kohteliaan tavan mukaan piti ensiksi tulla vieraihin, soimaten häntä samalla tulkille parhaan taitonsa mukaan. Hän ei vielä ollut varma siitä, mikä kohtalo hänen osakseen tulisi, ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pysyä aseittensa luona, saadakseen edes ampua viisikymmentä patruunaansa loppuun, jos tibetiläisten oli aikomus murhata heidät. Kun Kamba Bombon teltassa oli muutama tunti neuvoteltu ja pyhiinvaeltajamme tämän ajan viettäneet mitä suurimmassa levottomuudessa, alkoivat tibetiläisen päällikön teltan ympärillä rivit jälleen taajeta, siellä juostiin ja kiirehdittiin, aseita tarkastettiin ja noustiin hevosen selkään. Kokonainen metsä ratsumiehiä ajoi täyttä laukkaa pitkänä mustana linjana suoraan odottavain telttoja kohti. »Ei satanut sillä haavaa, saatoimme häiritsemättä nauttia tästä todella uhkeasta näystä. Kuului epäselvää tohinaa, mutta pian erotimme hevosten nopean kavionkapsecn maata vastaan. Tuntui siltä, kuin vyöryisi päällemme laviini, seuraavassa silmänräpäyksessä meidät alleen haudatakseen. Kiväärit ja revolveri olivat käsillä aivan lähellä, mutta seisoimme teltan ulkopuolella, eikä kukaan voinut aavistaa sitä levottomuutta, joka meidät todenteolla oli vallannut. Tibetiläiset hyökkäsivät yhdessä rivissä. Keskellä ratsasti päällikkö isolla kauniilla muulilla, kaikki muut ratsastivat hevosilla. Hänellä oli mukanaan esikuntansa, sotilas-, siviili- ja pappisvirkamiehensä, kaikki upeihin juhlapukuihin puettuina. Sivustoilla oli sotamiehiä, jotka olivat kiväärein, miekoin ja keihäin varustetut, ikäänkuin olisivat olleet sotaretkellä vihamielistä heimoa vastaan. Saatoimme laskea, että heitä kaikkiaan oli 67 miestä.

»Joukosta erosi nyt muutamia ratsastajia, jotka vauhtia lisäten tulivat pari minuuttia ennen muita, laskeutuivat hevosen selästä ja tervehtivät. Eräs näistä oli tulkki-ystävämme, joka vain ilmoitti Kamba Bombon itsensä kunnioittavan meitä käynnillään. Tämä pysähtyi aivan lähelle telttaa, jonka jälkeen muutamat hänen seuralaisistaan hyppäsivät hevosen selästä ja levittivät maahan maton, jolle päällikkö astui. Varalla oli myös patjoja ja pieluksia ja näille hän istui ja hänen viereensä Mansolaama, etevä nakktjulainen pappi.» Hedinin kutsusta hän kuitenkin tuli telttaan. Hän oli puettu sangen aistikkaaseen ja hienoon pukuun. Suuren punaisen viitan ja punaisen paslikan riisuttuaan ja palvelijalle annettuaan hän esiintyi keltaisessa, isohihaisessa silkkipuvussa, päässään pieni sininen kiinalainen kalotti, jaloissa viheriät mongolilaiset samettisaappaat. Hänelle kannettiin sitten mustetolppo, kynä ja paperia, jonka jälkeen hän alkoi kuulustelun, tiedustellen varsinkin pääkaravaanin paikkaa ja mieslukua. Hedinistä itsestään hän ei paljon kysellyt, hänellä näytti olevan riittävät tiedot. Kasakka piti lujasti puoliaan ja arveli, että venäläiset viranomaiset loukkaantuisivat, jos heidän laamanuskoisia alamaisiaan estettäisiin käymästä pyhiinvaelluksella Lhasassa, mutta Kamba Bombo nauroi hänelle ja kätensä reunan kurkulleen nostaen osoitti, mikä kohtalo heidän osakseen tulisi, jos he tästä astuisivat askelenkaan Lhasaa kohti. Shereb-laamaa kiellettiin koskaan enää Lhasaan tulemasta. Pyhiinvaeltajat velvoitettiin oikopäätä palaamaan takaisin pääkaravaanin luo, maakuntansa rajalle saakka. Kamba Bombo antoi aseellisen saattojoukon, korvasi varastetut hevoset ja hankki kaikki ruokavarat. Kaiken kaikkiaan Hediniä siis kohdeltiin sangen suopeasti. Epäilemättä siihen oli syynä Lhasan viranomaisten halu välttää rettelöitä ulkovaltain kanssa — tieto siitä, kuinka Kiinaa oli boksarikapinan aikana tapahtuneesta eurooppalaisvainosta kuritettu, oli epäilemättä suurena syynä tähän, jota paitsi ehkä tiedettiin sekin, että »shwedpelingillä» oli henkivartionaan neljä venäläistä kasakkaa. Hedinille tämä tapaus selvitti asemaa melko lailla. Hän tosin tiesi, ettei häntä Lhasaan päästettäisi millään ehdolla, mutta toiselta puolen hän saattoi arvata voivansa petellä tibetiläisiä viranomaisia niin paljon kuin suinkin taisi, tarvitsematta pelätä muuta kuin että häneltä pääsy johonkin haluttuun suuntaan estettäisiin, jos se ilmi saataisiin. Tälle tiedolle hän perusti vastaisen Tibetin tutkimuksensa, joka sitten oli yhtämittaista viranomaisten nenästä vetämistä. Monelle hyväntahtoiselle virkamiehelle, joka tahtoi kuululle muukalaiselle olla niin mieliksi kuin Lhasan viranomaisten ankarat ohjeet suinkin sallivat, koitui siitä paljon harmia ja vahinkoa, esimiehet kun käyttivät tilaisuutta kiskoakseen heiltä hyvät sakot.

Hedin kävi seuraavana päivänä Kamba Bomboa tapaamassa, mutta turhat olivat kaikki hänen yrityksensä saada jatkaa matkaa Lhasaan. Parinkymmenen ratsumiehen saattelemana Hedin siis lähti paluumatkalle pohjoista kohti. Saattojoukko oli iloista ja ystävällistä väkeä, vaikka ulkomuodoltaan enemmän muistuttikin rosvo- kuin sotilasjoukkoa. Alueensa rajalta se palasi takaisin, jonka jälkeeni Hedinin taas täytyi kahden seuralaisensa kanssa matkustaa yksin ja yöllä vuoronsa takaa vartioida tavaraa ja hevosia, seuduissa kun sanottiin olevan paljon rosvoja. Elokuun 20:ntenä epäonnistuneet pyhiinvaeltajat vihdoin tapasivat pääkaravaanin, joka kaikkien asuttujen alueitten ulkopuolella oli sen aikaa odotellut ja koonnut voimia uusiin ponnistuksiin. Suuri oli karavaanissa ilo, jopa ilokyyneliin saakka, kun johtaja täten terveenä palasi takaisin seikkailuretkeltään.

Kun karavaani oli pysähtynyt kauas asumattomalle alueelle, eivätkä vakoojat olleet seuranneet sinne asti, päätti Hedin koko matkueen kanssa lähteä etelää kohti niin kauas kuin suinkin pääsisi ja sitten suunnata kulkunsa länteen päin Ladakhiin, joka on Indus-joen laaksossa Himalajan pohjoispuolella ja jo on Kashmirin aluetta, vaikka asukkaat ovatkin tibetiläisiä. Karavaanin juhdat olivat jonkun verran toipuneet, mutta olivat kuitenkin yhä edelleenkin niin heikkoja, että niitä ilman näkyvää syytäkin kuoli. Elokuun viimeinen viikko oli alkanut ja syksy teki tuloaan. Matkan pituuteen nähden saattoi pitää varmana, että karavaanin lopulta täytyisi antautua tibetiläisten armoille. Maa oli pitkällisistä sateista kovin märkää ja matkan teko senvuoksi paikoitellen suunnattoman vaikeata. Riistaa oli niukalti, mutta susia samoili joukoittain retkikunnan ympärillä ja korpit saattelivat sitä odottaen saalistaan. Jo syyskuun 1:senä tavattiin ensimmäiset tibetiläiset. Nämä yrittivät paeta, mutta kasakat saivat heidät kiinni ja ruoskivat heitä, kun he eivät muutoin suostuneet myymään ruokatavaroita, heitä kun oli kovasti kielletty.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta saapui suurelle Selling-tso järvelle, joka tosin jo oli ennaltaan tunnettu, mutta jonka tuntemista Hedin kuitenkin koko lailla lisäsi. Täällä muuan alapäällikkö kielsi retkikuntaa jatkamasta matkaa etelää kohti, mutta Hedin ei luvannut hänen kiellostaan välittää, vaan uhkasi ampua, jos häntä asevoimalla estettäisiin, ja seuraus siitä oli, että Nakktjun maakunnan maaherra suuremman joukon keralla saapui paikalle. Verenvuodatus oli tibetiläisille kovin vastenmielistä ja Hedin käytti tätä tietoa peloitukseen. Hänen täytyi kuitenkin mukautua Lhasan pyhän neuvoston, »devashungin», määräykseen, ja kääntyä tästä länttä kohti Ladakhiin, vaikka hän halusta olisikin tarkemmin tutkinut etelämmässä olevan järviseudun, etenkin pyhän Dangra-jum-tson, josta edelliset matkustajat olivat laatineet vain puutteellisen kartan. Venematkaa Selling-tson eteläpuolella olevalle pienemmälle järvelle eivät viranomaiset kuitenkaan estäneet. Tie länteen päin oli retkikunnalle auki ja viranomaiset lupasivat pitää huolta siitä, että se saisi ruokaa ja jakkeja tavarainsa kuljetukseen. Vasta syyskuun jälkipuoliskolla se uudelleen lähti matkaa jatkamaan, melkoinen ratsumiesjoukko sekä suojanaan että estämässä kaikkia poikkeuksia säädetystä matkasuunnasta. Jos Hedin vähänkin yritti tunkeutua etelään, »pyhäin kirjain» maata kohti, paikalla saattajat hätääntyivät, uhkailivat ja rukoilivat ja olivat sanomattoman kiitollisia, kun hän lyhyen partioretken tehtyään palasi taas pääkaravaanin luo. Useita pieniä järviä Hedin kuitenkin saattoi tämän retken varrella tarkemmin tutkia; pääpiirtein olivat seudut edellisten matkustajani tutkimuksista tunnetut. Säät kävivät yhä kylmemmiksi, seudut autiommiksi ja joka taival vaati uhrinsa. Pari miestä kuoli tautiin, joka nähtävästi johtui liikarasituksesta liian ohuessa ilmassa. Karavaani alkoi lopulta olla viimeisillään ja kurikin höltyi, kun vastaan tuli Ladakhin kashmirilaisen maaherran lähettämä apuretkikunta, tuoden vereksiä juhtia ja runsaat varastot. Jouluk. 20:ntenä Hedin vihdoin saapui Ladakhin Lehiin, johon varsinainen tutkimusmatka päättyi. Käytyään Intiassa hän palasi takaisin Lehiin ja matkusti Karakorumin kautta Itä-Turkestaniin viedäkseen kaikki palvelijansa kotiseuduilleen.

Täten päättyneen matkan painopiste oli epäilemä itä vielä Tarimin syvänteessä ja Lop-norin alueella; Lou-lanin raunioitten ja Lop-norin vanhan syvänteen löytäminen olivat sen huomattavimmat tulokset. Seuraava matka sitä vastoin, jolle Hedin lähti alkupuolella vuotta 1906, oli kokonaan Tibetille omistettu. Se edisti tämän hyisen, salaperäisen kirkkovaltion maantieteen tuntemista erittäin ansiokkaalla tavalla.

Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.

Olot olivat niinä muutamina vuosina, jotka olivat edellisestä matkasta kuluneet, hyvin huomattavasti muuttuneet. Venäläisen vaikutuksen saadessa Lhasassa jalansijaa erään burjaattilaisen laaman toimesta alkoi dalailaama kohdella Intiaa niin ylimielisesti, että Intian hallitus v. 1904 lähetti hänen pyhään kaupunkiinsa hyvin varustetun sotaretkikunnan, jonka kuularuiskuja vastaan tibetiläisten vanhanaikuiset haarukkapyssyt eivät tietenkään tehonneet. Dalailaama pakeni maasta — sen kautta hänen vaikutusvaltansa kärsi pahan kolauksen — ja devashung solmi englantilaisten kanssa rauhan, jossa Tibet teki muutamia myönnytyksiä, mutta sai täydelleen pitää sisällisen itsenäisyytensä. Tibetiläisten mieliksi Intian raja lisäksi suljettiin muilta kuin pyhiinvaeltajilta ja kauppiailta, joille kolme Tsangpon (Brahmaputran) laakson kaupunkia jätettiin avoimiksi.

Lordi Curzon Intian varakuninkaana ollessaan oli luvannut mitä auliimmin edistää Hedinin matkaa, jos hän sen kautta uudelleen lähtisi Tibetiin, ja taivuttaa Tibetin hallituksen sitä kohtaan suosiolliseksi, mutta Hedinin Intiaan saapuessa Curzon olikin eronnut ja hänen jälkeläisensä, lordi Minton, täytyi ehdottomasti kieltää Hediniä kulkemasta Tibetiin Intian rajan poikki, hän kun oli siitä saanut Englannin hallitukselta nimenomaisen käskyn. Kielto koski yleensä kaikkia tieteellisiä retkikuntia. Harmistuneena yrityksensä myttyyn menemisestä Hedin silloin, suurta Tibetin tuntemustaan hyväkseen käyttäen, päätti tehdä matkansa tästä kiellosta huolimattakin, uhmaten sekä Tibetin hallitusta että Englantia ja vielä Venäjääkin, joka v. 1907 yhtyi Englannin tekemään päätökseen, että kaikki tieteelliset matkat Tibetiin estettäisiin.

Kun Intian raja oli suljettu, matkusti Hedin Lehiin, Kashmirin alueelle, ja varusti siellä karavaanin muka Itä-Turkestaniin matkustaakseen. Karakorum-vuoriston poikki koilliseen suuntaan kuljettuaan hän aikoi kääntyä Ak-sai-tshin nimiselle asumattomalle ja oikeastaan isännättömällekin alueelle, joka oli Kashmirin, Turkestanin ja Tibetin rajoilla, ja vasta sieltä samota Tibetiin, tunkeutuakseen sen asumattomien osain kautta niin kauas sisämaahan kuin suinkin ja koettaakseen sitten, kun hänet takaisin pyöräytettäisiin, asettaa paluumatkansa siten, että näkisi niin paljon kuin suinkin tuntemattomia seutuja. Erikoisesti hänen uteliaisuuttaan nyt kiinnitti se »valkoinen läntti», joka useimmillakin' kartoilla' oli Brahmaputran laakson ja Sisä-Tibetin, Tshang-tangin suolajärvialueen, välillä. Jotkut tutkijat olivat arvelleet, että tuolla alueella olisi Himalajan suuntainen vuorijono, mutta mitään varmaa siitä ei tiedetty, vain itä- ja länsipään vuoret oli nähty ja niiden ylikin kuljettu.

Vaikeita matkoja.

Vasta elokuun jälkipuoliskolla 1906 karavaani pääsi matkaan lähtemään. Jo Karakorumin sola maksoi niin paljon rasituksia ja juhtia, ettei ollut ihmettelemistä vaikka karavaani olikin tenän tehdä, kun sille vihdoin selvisi, minne sitä vietiin. Talvi teki tuloaan, 5,500 metrin korkuisten ja korkeampienkin solien poikki kulki tie, vuoriston sokkeloissa oli vaikea löytää suuntaa, ja vielä vaikeampi laidunta, pakkasta oi parikymmentä astetta ja enemmänkin ja lumimyrskyt rajut ja loppumattomat. Hevosia ja muuleja alkoi kuolla yhä taajempaan, sudet ja korpit seurasivat nääntyvää karavaania kintereillä ja saivat runsaan palkan vaivoistaan. Lokakuun 9:ntenä retkikunta oli Karakorumin solilta edennyt puolentuhatta kilometriä, menetettyään puolet hevosistaan ja muuleistakin osan. Dangra-jum-tso järvelle, joka oli Hedinin lähin päämäärä, oli vielä 660 km, mutta karavaani ei kyennyt samoamaan kuin 12 km päivässä ja juhtia kuoli kuolemistaan. Lokakuun 24:ntenä oli vain 38 juhtaa jäljellä ja suuri osa varustuksesta oli täytynyt jättää tielle. Hedin itse sairastui ankaraan kuumeeseen, joka riisti retkikunnalta aikaa, mutta parani kuitenkin. Vähän myöhemmin hän oli vähällä henkensä menettää haavoitetun jakin hyökkäyksessä. Maat kuitenkin jonkun verran paranivat, kun vuoristosta päästiin, mutta ne olivat tuiki asumattomat, niin ettei ollut mahdollista hankkia uusia kuormajuhtia, ja asema alkoi näyttää epätoivoiselta.

Marraskuun 10:ntenä kohdattiin kuitenkin vihdoinkin ihmisiä, aluksi vaimo, joka kolmen lapsensa keralla asusti täällä hirmuisessa autiossa erämaassa mustassa teltassaan; miehet olivat, hänelle villiaasin lihaa eväiksi jätettyään, palanneet Gertseen. Vaimolla oli muutamia kesyjä jakkeja ja pieni lauma lampaita, joita vanhin lapsista kaitsi ja lypsi.

Parin päivän kuluttua tavattiin kuitenkin enemmänkin tibetiläisiä, jotka suostuivat sekä opastamaan karavaania että myymään sille jakkeja kuormia kantamaan.

»Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat tykömme, villin komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka riippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan; pitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja veitset vyöllä, he ratsastivat pienillä sitkeillä, pitkäkarvaisilla hevosillaan. Vaikka villejä ja likaisia, olivat he kuitenkin ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ikivanhoissa täipyneissä turkeissaan ei heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni pyöreä nahkalakki, nuoremmalla turkishiippa, joka paitsi kasvoja peitti koko pään. He olivat ahtaneet eväänsä ja kaikenlaiset matkalla tarvittavat kapineensa turkinpoveen ja vyöstä riippui veitsi, naskali, tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka askeleella heiluivat ja kalahtelivat yhteen. Jaloissa heillä oli huopasaappaat, alkujaan valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut, housuja ei lainkaan — mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen pakkasessa housuttomana satulassa!»

Nämä miehet olivat Gertsestä, lounaismaasta, eivätkä sen vuoksi tunteneet sitä maata, jonka läpi Hedinin matka piti, kuin vähän matkan. Talven he viettävät Gomon alueella, eläen siellä metsästyksellä. Karjanhoitoa harjoitetaan vain kotitarpeiksi. Gertsen, Senkorin, Bogtsang-tsangpon ja Nakttsangin tibetiläiset sitä vastoin pitävät suuria karjoja eivätkä talveksi siirry pohjoiseen, sillä heille taas metsästys on sivuasia. Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja antilooppia. Jakin tavat he tuntevat vielä paremmin kuin jaki itse. Vaikka metsästäjä lähteekin metsälle paksuun turkkiinsa kääriytyneenä, hiipii hän kuitenkin niin äänettömästi ja notkeasti kuin pantteri maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan pyssynkantaman päähän. Sitten hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään, lyö teräksellä kipenen piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa sytytysnuoran päätä kytöön ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri oikeassa silmänräpäyksessä ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti, kylmäverisesti ja varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa otuksensa kaatuvan.»

Ensimmäiset rettelöt.

Edempänä tavattiin yhä suurempia telttoja ja karjoja ja Hedin saattoi ostaa jakkeja, hänen omista juhdistaan kun oli jäljellä vain 12 hevosta ja 8 muulia. Mutta sitten tultiin tekemisiin rahvaan kanssa, joka asettui jyrkästi kielteiselle kannalle: »Me tiedämme, että teillä on matkassanne eurooppalainen, jolle maa on suljettu. Estää emme nyt voi kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakkeja ja lampaita, emmekä voi teille tietojakaan antaa. Parasta olisi teidän kääntyä mitä joutuisimmin takaisin, muuten teidän käy huonosti.» Teltta, josta nämä kovat sanat sanottiin, kuului Lhasan dalailaaman hallitsemalle alueelle, jota vastoin niitä paimentolaisia, jotka olivat Hedinin ystävällisesti vastaanottaneet, hallittiin Tashi-lunposta, Tibetin hengellisen paavin eli tashilaaman pääkaupungista. Retkikunnan jäsenet koettivat tibetiläisille uskotella, että heidän päällikkönsä olikin ladakhilaincn kauppias, ja toiset sen uskoivat. Yhä edempänä tuli eräs gova eli piiripäällikkö ja vaati retkikuntaa joko palaamaan takaisin tai odottamaan, kunnes hän ennättäisi hankkia ohjeita Naktsangin maaherralta. Siihen ei Hedin kuitenkaan suostunut, vaan huomatessaan, ettei tämä pikkuvirkamies uskaltanut häntä väkivallalla estää, eteni hän Dangra-jum-tsota kohti, minkä hitaalla jakkikaravaanillaan suinkin pääsi. Juhdat olivat kuitenkin siihen määrään uupuneet, että Hedinin täytyi jäädä pariksi viikoksi Ngangtse-tson rannalle leiriin. Tämä järvi oli Dangrajum-tson itäpuolella; karavaani oli kulkenut pyhän järven sivuitse kaukana sen pohjoispuolitse.

Odotusajan Hedin käytti perusteellisesti tutkiakseen Ngangtse-tson, joka jo oli vahvassa jäässä, ja mitatakseen sen syvyydet. Se on enintäin 10 metriä syvä suolajärvi, kuten Tshang-tangin muutkin järvet. Hänen vielä järvellä retkeillessään saapui pohjoisrannalle Naktshangin maaherra, sama mies, joka edellisellä matkalla oli pakottanut hänet kääntymään takaisin Selling-tson luoteiskulmasta. Nyt hän vaati Hediniä palaamaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta kun matkustaja intti kiven kovaa vastaan, hänellä kun ei ollut moiseen matkaan tarvittavia varustuksia eikä juhtia enää, suostui maaherra siihen, että hän saisi matkustaa etelää kohti Shigatseen tashi-laaman luo, jonka Hedin oli sanonut itseään odottavan. Näistä paraillaan sinne tänne väiteltäessä saapui Shigatsesta Hedinin posti, jonka tashilaaman veli, herttua Kung Gushuk, oli perille toimittanut Englannin asiamiehen pyynnöstä. Tämä välitys, joka ei vielä itsessään suinkaan sisältänyt sitä, että Tibetin hengellinen paavi olisi Hediniä odottanut, ratkaisi asian kokonaan hänen edukseen; hän sai kulkea suoraan Shigatseen, joka matka vei tuntemattoman valkoisen läntin itäisimmän osan poikki.

Vedenjakajalla.

Tehden nyt matkaa kaakkoa kohti retkikunta ensin kulki vuorijonon poikki, joiden molemmilta rinteiltä vesi vielä juoksi laskuväylättömälle suolajärvialueelle, mutta tammik. 28 p. vihdoin voitiin nousta pää-vedenjakajalle, jonka etelärinteeltä vedet juoksivat Tsangpoon eli Brahmaputraan. Sola, jonka kautta Hedin nyt ensi kerran kulki Trans-Himalajan poikki, oli nimeltä Sela-la, sen korkeus 5,506 metriä.

»Alaspäin johtava laakso, Sela-nang, oli nyt iltapäivällä syvässä varjossa. Sen suu-aukeaman kautta näkyi oikea jättiläismeri jähmettyneitä vuori-aaltoja, jyrkkiä, syvien laaksojen erottamia kallioita, ei missään tasaista paikkaa eikä kasvullisuutta, vuoristosokkeloita… tämä kaikki paljon voimallisempana, ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin olin Tshang-tangissa missään nähnyt… Selvästi näin, että tämän solan täytyi sijaita sillä pääjonolla, jolla kauempana idässä kohoaa tunnettu huippu Nien-tschen-tang-la Nam-tson eli Tengri-norin etelärannalla, ja jonka yli jotkut harvat eurooppalaiset ja pundiitit ovat kulkeneet.»

Monen, vaikka matalamman vuorijonon poikki oli kiivettävä Sela-la solan eteläpuolellakin, ennenkuin Tsangpon laakso aukeni. Näiden harjanteitten välisistä laaksoista virtasi vesi jo Tsangpoon. Maisemien luonne muuttui vedenjakajan eteläpuolella suuresti, laaksot kävivät paljon syvemmiksi, vuoret rosoisemmiksi, koska jokien uurtava voima etelärinteillä on runsaampien sateitten vuoksi paljon suurempi. »Niinpä näimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja jokia, vaikka aivan hiljakkoin olimme olleet vallan pulassa vedettömyyden vuoksi.»

»Odotukseni ja jännitykseni kasvoivat hetkestä hetkeen; joka päivä aavistin suuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat, mani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit — kaikki ilmaisivat sitä. Ladakhilaiseni olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan kuin Islamin pyhiinvaeltajat lähestyessään Arafat-vuorta, jolta he ensi kerran näkevät pyhän Mekan.» Pitkin matkaa paimentolaiset nyt mitä auliimmin avustivat retkikunnan matkaa, tashilaaman lähetti kun oli antanut sen tulosta tiedon ja suosituksen. Mutta säät olivat vielä sangen kylmät, pakkasta yli 30°. Tuskallista oli olo varsinkin korkealla solissa, joissa ankarat lumimyrskyt raivosivat.

»Helmikuun 6. päivän taival kuuluu niihin, joita en koskaan unhota. Sillä nyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshang-tangin reunaa, alas siihen jatuhautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa… Kulku La-rokkin solaan on yhtä keveä kuin lyhyt; ennen kuin aavistaakaan, on ylhäällä pienten kivikasojen väliin pystytetyn korkean muistopatsaan luona, josta kohoaa 'tarpotshe' (rukoustanko), jo iästä harmaa, haljennut, tuulten ja säiden pahoin pitelemä. Monet kalliolohkareet, joita makaa joukottain maassa solan itäsivulla, olivat pystysuorilta kyljiltään valkeiksi sivutut. On kuitenkin kuljettava vielä kahden pienemmän solan yli, ennenkuin näköala tulee vallan vapaaksi ja avoimeksi. Huomasi aivan selvästi Himalajan pohjoiset huiput, mutta raskaat pilvet kattoivat sen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä Mount Everestiäkään, maapallon korkeinta vuorta. Tsangpo eli ylinen Brahmaputra kuvastui aivan hienona, valoisana nauhana, ollen meistä vielä melkoisen matkan päässä… Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten jättimäiset haarautumat ja kielekkeet, jotka idässä ja lännessä kuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä jyrkästi suistuvat Brahmaputran laaksoon.»

Viljavalta ja asutulta peltoineen, kaupunkeineen, valtavine luostareineen Tsangpon väljä laakso näytti, mutta ohra on päävilja, sillä tämä laakso on vielä 4,000 metriä korkealla merestä.

Loppumatkan Hedin kulki nahkaveneellä itse mahtavaa jokea, karavaanin jatkaessa maata pitkin matkaansa; hän toivoi siten huomaamatta pääsevänsä Shigatseen ja välttävänsä, ettei hänen matkaansa vielä viime hetkellä katkaistaisi. Iltahämärässä hän sitten saapui kaupunkiin, jossa karavaani jo oli majoittunut herttua Kung Gushukin puutarhaan. Yritys oli onnistunut ja karavaanin miehet, johtaja etupäässä, onnittelivat isäntäänsä. Kiinalainen, Itä-Turkestania varten asetettu passi hankki Hedinile SShigatsessa olevain kiinalaisten viranomaisten suojeluksen ja he toimittivat hänelle tilaisuuden olla läsnä suuressa uudenvuoden juhlassa Tashilunpossa.

Tashilaama, joka otti Hedinin puheilleen ja salli hänen ottaa itsestään valokuvankin, antoi hänelle myös luvan matkustella kaikkialla maassaan. Tämä suositus oli Hedinille sitten erinomaisen arvokas maaseuduilla, huolimatta Lhasan ja Kiinan viranomaisten vastatoimista. Tashilunpon luostari perustettiin v. 1445: siinä oli nyt 3,800 munkkia, suurin osa tibetiläisiä. Paitsi pyhiinvaeltajien lahjoista sillä oli tuloja maatiloistaan, karjoistaan, kaupasta ja kaikenlaisten talismanien, pyhäinjäännösten ja hartausesineitten myynnistä.

Hedinin oleskeltua Shigatsessa muutaman päivän saapui sinne kaksi lähetystöä, jotka oli Lhasasta lähetetty palauttamaan hänet takaisin kiiruimman kautta samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta jotka olivat saaneet kauan matkustella ristiin rastiin häntä löytämättä. Lähetystöiltä hän kuuli, että Hladshe Tsering, se tibetiläinen maaherra, joka oli laskenut hänet Shigatseen matkustamaan, siitä hyvästä oli menettänyt virkansa, arvonsa ja omaisuutensa.. Nämä lähetyskunnat juonivat nyt yhdessä Kiinan lähettilään kanssa Hediniä vastaan, niin että hänen oleskelunsa Shigatsessakin alkoi lopulta tuntua vankeudelta. Hänen kanssaan ei uskallettu seurustella, eikä häntä haluttu enää ottaa Tashilunpossakaan vastaan. Lopulta häntä käskettiin kiiruimman kautta poistumaan Tibetistä. Ensin häntä vaadittiin palaamaan tarkkaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, sitten Gyangtsen kautta Sikkimiin, mutta Hedin vaati lupaa matkustaa luodetta kohti, kulkeakseen uudelta kohdalta Transhimalajan poikki. Pitkäin väittelyitten jälkeen asia selvisi siten, että hän sai luvan kulkea Tsangpon ja sen syrjäjoen Raga-tsangpon laaksoa Ladakhiin Saka-dsongin, Tradumin, Tuksumin, Gartokin, Demtshokin kautta, ja tuli hänen kulkea pitkiä päivämatkoja eikä missään viivytellä. Mukaan lähti virkamiehiä pitämään huolta siitä, että hän myös noudattaisi näitä ohjeita. Maaliskuun 27 p. 1907 karavaani lähti matkaan, Hedinin saatua sitä ennen tashilaamalta ystävällisen tervehdyksen ja muutamia muistoesineitä. Puolueensa keralla tashilaama suri sitä, että Kiinan vaikutus jälleen, englantilaisten voitosta huolimatta, oli käynyt Tibetissä ylivoimaiseksi, mutta hän ei uskaltanut sitä julkisesti vastustaakaan.

Tsangpon laaksossa.

Matka kulki alussa Tsangpon eli Brahmaputran vartta; jokea tällä kohdalla sanottiin Tamtshok-kambaksi. Hedin poikkesi Tarting-gumpan luostarissa, joka korkealle kukkulalle rakennettuna oli aivan suurenmoinen. Sen jumalainsali oli avarampi ja salaperäisen valaistuksensa johdosta vaikuttavampi kuin Tashilunponkin sali.

Useita muitakin luostareita oli kuin kotkan pesiä laakson valtavilla seinillä, muun muassa sekija-munkkikunnan, jonka laamoilla on oikeus mennä yhden kerran naimisiin.

Huhtikuun 5:ntenä Hedin, vartijainsa kanssa vähän riideltyään, pääsi valtatieltä eli »tasamilta» poikkeamaan syrjään sen verran, että näki sen paikan, jossa Raga-tsangpo laskee Brahmaputraan. Maisema on suurenmoisen jylhä korkeine vuoririnteineen, jotka ahdistavat pääjoen vain viidenkymmenen metrin levyiseksi ja lähestyvät sitä niin lähelle, että Ladakhista Kiinaan kulkevan suuren valtatien täytyy Tradumista saakka kulkea Raga-tsangpon laaksoa. Jokien yhtymäkohdalla oli niiden pinnan korkeus merestä 4,013 metriä.

Raga-tsangpon eli Doktshun laakso oli hurmaavan kaunis. Monen vuoren kukkulalla näkyi muurien ja tornien raunioita. Ilmeisestikin oli laakso muinoin ollut taajemmin asuttu. Parissa suojaisessa paikassa näki kitukasvuisia katajapensaita. Muutamaan veden muinoin hiomaan kallioseinään oli hakattu suuria Buddhan kuvia ja kirjoituksia.

Raga-tsangpon laaksosta tie poikkesikin vasten Hedinin odotuksia pohjoiseen sen syrjäjoen Mytshun laaksoon, suoraan Transhimalajan sisäosiin. Se oli hänelle mieluisa yllätys.

»Kuta ylemmä nousemme, sitä useammin saamme huomata, että kuljemme pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja jolla kulkiessa tavallista useammin 'Om mane padme hum» kulkijan huulilta pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet punaisiksi sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu, väliin näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty hartauskirjoitelmilla, joiden hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuren liikkeen valtasuoni, liike on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla. Lakkaamatta kohtaamme jakki- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä ja oikealla päätänsä raapaisten, ja pistäen kielensä kauas ulos suusta huutavat minulle: 'Onnea matkalle, bombo'.

»Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä suurenmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi, voimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen liuskakivi…»

Huhtikuun 13:ntena Shigatsesta tulleet vartijat kääntyivät takaisin ja Hedin sai neljä uutta sijaan, jatkaen niiden keralla matkaa pitkin Mytshun laaksoa, joka täällä oli kuin rotkotie, kallioon louhittu. Tie kulki läntistä rantaa, jolla äkkijyrkät, valtavat kalliot kohosivat kuin vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat. Vasemmalla rannalla kulki vain taivaan ja maan välillä pitkin kallioseinää pujotteleva pyörryttävä jalkapolku. Sivulaaksojen taustalla näkyi lumipeitteisen pääharjanteen osia.

»Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala joki kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin, muistuttaen hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten tienrakennustaidolle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt. Siten on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei ole merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää kieli keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival, jonka nimi on Tigu-tang, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin, kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman, johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona…

»Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa, äkkijyrkän pengermän ylimmällä askelmalla, komeilee amfiteatterimainen Linga-gumpan luostari ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna. Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät vuorenhuipulla. Manirivi näyttää meille tietä sinne, missä hurskaat, nuhteettomat, asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.»

Täällä eli erakkona muuan laama, joka oli sitoutunut kuolemaansa saakka asumaan pienessä, vahvaseinäisessä kivirakennuksessa, jossa ei ollut akkunaa, jonka ovikin oli hänen kuolemaansa saakka kiinni salvattu, niin ettei hänelle päässyt valoa eikä raikasta ilmaa muuta kuin lakeisesta ja pienestä aukosta, josta ruoka työnnettiin sisään. Ei kukaan tiennyt hänen nimeään eikä sukuaan, hänen ei ollut lupa puhua kenenkään kanssa, jos hän sairastui, ei hän saanut apua. Vasta jos hän kuuteen päivään ei huolinut hänelle työnnetystä ravinnosta, avattiin ovi, sillä silloin tiedettiin, että hän oli muuttanut autuaitten majoille. Tämä oli ollut suljettuna vasta kolme vuotta, mutta muuan oli samoin eristettynä elänyt 40 vuotta ja toisia vieläkin kauemmin.

Lingan luostarilta tie kulki yhä lähemmä Transhimalajan pääharjannetta ja joet ehtyivät yhä pienemmiksi. Tie kohosi Tshang-la-Podlan solaan, jonka korkeus oli 5,573 metriä; samannimisiä solia on muutoin monta, sillä riimi yleensä ilmaisee solaa (la), joka kulkee asutusta etelästä (Pod) paimenten Tshangiin. Tähän solaan saakka ulottuu Nien-tshen-tanglan jono.

Solan tuolla puolella vaihtuivat jälleen vartijat, ja Hedin koetti houkutuksilla ja lahjoilla saada uudet vartijat kulkemaan hieman pohjoisempaa reittiä, kuin olisi ollut tarpeen, nähdäkseen lähempää valtavan Targo-Gangrin ja ehkä Dangra-jum-tsonkin, pyhän järven, jota Lhasan viranomaiset olivat häneltä niin visusti varjelleet.

»Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa suurenmoisimpia maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt: jättiläismäinen ketju yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja niiden välissä lyhyitä jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima miltei vetää vertoja Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun lumiharjojen väliset kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella piti olla tuntematon, Shuru-tso-niminen järvi. Ngangtse-tsolle lasketaan täältä Shangbuk-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien olevan ainoastaan kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella on kolme syvään uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää näkyviin Targo-tsangpon tasainen laakso»… Targo-tsangpo laskee Dangra-jum-tsohon.

Näin kauas Hedin pääsi, mutta ei kauemmaksi; Lhasan viranomaiset olivat ryhtyneet monenkertaisiin varokeinoihin turvatakseen itsensä »shwedpelingin» puolelta yllätyksiltä. Majesteetillisen Targo-gangrin juurella, Targo-tsangpon rannalla, odotti häntä 20 aseistettua ratsumiestä, joiden määrä oli estää häntä poikkeamasta pyhälle järvelle. Kolme päivää he jo olivat odottaneet. Kahden päivän matka olisi enää ollut Dangra-jum-tsolle.

»Taas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten vartijain kanssa. Ilmoitin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennenkuin olisin nähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät he tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin tulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren takaa (josta Lhasan alue alkoi) saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.

»Tuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset oppaamme tulivat valittamaan, että Naktsangin (Lhasan) ratsastajat olivat uhanneet heidät tappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet. Annoin noutaa naktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmoitin heille päättävästi, että heidän oli oitis lakattava torailemasta, koska minun täällä oloni oli yksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että he suureksi onneksensa olivat onnistuneet minut oikealla hetkellä kiinni saamaan, lupasivatkin he jättää pois kaiken vihamielisyyden kjangdamilaisia kohtaan. Nämä eivät tienneet, miten sovinnon tehneitä kylliksi kiittää, ja heidän riemunsa yhä kasvoi, kun lahjoitin koko joukolle rahaa, heidän niukan ruokavarastonsa lisäämistä varten. He osoittivat ihastustaan minun telttani edessä soitolla, tanssilla ja sylipainilla, ja vielä yömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja melunsa vuoren seinistä.

»Mutta sitten saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta tuoden uuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi matkustaa. Kaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me naureksimme, laskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli parhaat ystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut kärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä, sekamelskaa ja kiusallisia matkoja.

»Huhtikuun 28:ntena nousin ylös kello 8, merkitsin auringon korkeuden, valokuvasin vuoren ja mittasin korkeuskulman, jota tehtävää varten lähetin joitakuita ladakhilaisia edeltäpäin paikalle tarpeellisia kojeita ja polttoaineita viemään. Juuri kun olin hevosen selkään nousemaisillani, tuli Largäpin päällikkö ratsujoukon kanssa. Hänen leiripaikalla olevat alaisensa tervehtivät häntä huikealla eläköönhuudolla. Komentavalla äänellä käski hän heti kutsua mieheni takaisin, ja 60 largapilaista ja naktsangilaista tibetiläistä tunkeutui telttini ympärille, ilmoittautuen uuteen neuvotteluun.

»Mutta Largäpin päällikkö oli itsepäisempi kuin vanha ystävämme, Naktsangin herra. Hän ei sallinut minun nousta punaiselle vuorelle, vaan vaati seuraavana päivänä poistumaan seudulta ja suoraa päätä Raga-tasamiin matkustamaan. Minä kysyin, kuinka hän, pieni vuoristolaispäällikkö, uskalsi niin käskevällä sävyllä puhua. Yksinpä Lhasan kiinalaisetkin olivat minulle olleet ystävällisiä ja suoneet minulle suuria vapauksia! Uhkasin repiä rikki shigatselaisen passini, lähettää pikaviestin tang darinin ja lien darinin luo ja odottaa Targo-gangrin juurella heidän vastaustansa. Päällikkö joutui hämillensä, nousi äänettömänä ja lähti joukkoineen matkoihinsa. Ennen iltaa he kuitenkin palasivat takaisin ja ilmoittivat hyväntahtoisesti hymyillen, että saisin kernaasti nousta punaiselle vuorelle, kunhan vain lupasin, etten matkustaisi järven rantaan saakka.»

Mainitulle vuorelle näkyi selvään Dangra-jum-tson eteläpää, jolla jäät juuri tekivät lähtöä. Ratsumies ratsastaa järven ympäri seitsemässä lyhyessä päivämatkassa. Pitkin rantoja kulkee pyhiinvaellusteitä. Oikeauskoiset kiertävät sen myötäpäivään, lahkolaiset vastapäivään, järven vesi on suolaista, mutta pyhiinvaeltajat juovat sitä, koska se on pyhää.

Toukokuun. 1:senä Hedin saavutti Shuru-tso-nimisen järven, joka oli aivan tuntematon, keskellä Transhi malajaa; sen eteläpuolella kohoava Dotsängkan on vuoriston korkeimpia selänteitä. 3:ntena hän jälleen kulki Transhimalajalle, laskeutuen 11:ntenä 5,394 metrin korkuiselta Lungring-solalta Raga-tsangpon rannalle, jonka vartta hän kulki Raga-tasamiin, suuren valtatien yhdyttäen.

Viranomaiset olivat täällä kyllä kohteliaita, mutta kielsivät häntä jyrkästi kulkemasta muuta kuin valtatietä, ja sitäkin viivyttelemättä. Hedin luuli kuitenkin voivansa vielä taivuttaa Lhasan kiinalaiset mahtimiehet ja lähetti salaa kaksi miestään Shigatseen, pyytämään ambanilta, devashungin ohi, lupaa reitin kulkemiseen, joka olisi vähemmän tunnettu. Viranomaiset, jotka eivät tästä tempusta mitään tienneet, rukoilivat joka päivä häntä lähtemään ja alkoivat pidätellä ruokavaroja, kun hän ei ottanut lähteäkseen. Lopulta hän sai heidät suostumaan siihen, että hän itse kulkisi omaa valitsemaansa tietä — tällä kertaa Brahmaputran vartta — kunhan vain karavaani kulkisi valtatietä Sakadsongiin. Kun Hedin syrjäretkensä jälkeen itsekin saapui sinne, oli hänen luotettava karavaaninjohtajansa Muhamed Isa, viranomaisten kanssa riideltyään, aivohalvauksen kohtaamana kuolonsairaana.

Sakadsongissa Hediniä niinikään alettiin uhkailla nälällä, kun hän ei ollut halukas lähtemään pois, vaan odotteli lähettämiään sanansaattajia. Ja kun hän ei sittenkään pitänyt kiirettä, annettiin hänelle lupa matkustaa pohjoisempaa reittiä kiertäen Njukuun, ja Njukun »gova», salli »shwedpelingille» uuden kierroksen, kun hänellä näytti olevan niin voittamaton vastenmielisyys tasamia vastaan, vieläpä vei hänet erääseen solaankin, Kilung-laan, josta oli sangen selvittävä näköala.

»Edessämme oli synkkä Hlumpo-gangrin vuoristo syvine, jylhine rotkoinensa, jyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja ikuisine lumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkinlaiseksi Indus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren Kang-rinpotshen esipihaksi tai portiksi.»

Tällä matkalla Hedinin saavutti pikalähetti, joka toi Lhasan mandariinien vastauksen: se sisälsi kohteliaan, mutta jyrkän kiellon kulkea muuta kuin valtatietä. Hedinille annettu passikin otettiin takavarikkoon, sen piti kulkea hänen edelleen govalta govalle. Samana iltana palasivat hänen molemmat lähettinsä tomuisina ja risaisina. Heidät oli heti alkutaipaleella ryöstetty, mutta siitä huolimatta he olivat ajaneet asiansa. Tradumissa Hedin jälleen yhdytti 12 metrin levyisen tasamin. Täältä hän salavihkaa pistäytyi Nepalin puolella, arvatenkin katsellakseen Himalajalta, Korelan solasta, Transhimalajan harjanteita.

Kuta kauempana Lhasasta, sitä vähemmän vastustellen tibetiläiset viranomaiset, govat, soivat Hedinille sangen pitkiäkin poikkeuksia »tasamilta». Toiset ehkä eivät tienneet, että oli tulossa korkeita kiinalaisia herroja hoputtamaan epämieluisan vieraan poistumista — toiset eivät näyttäneet olevan heistä tietävinään. Täten Hedin saattoi tutkia koko sen seudun, josta Brahmaputra, Indus ja Sutlej alkavat, ja oikoa siihen saakka vallinneita vääriä käsityksiä.

Brahmaputran lähteet.

Brahmaputran latvaosan, Martsan-tsangpon, päälähteitten olivat edelliset matkustajat päätelleet olevan laakson pohjoispuolella Transhimalajan jäätiköissä, mutta eri lähdehaarain vesimäärää mittailtuaan Hedin huomasi, että Kubi-tsangpo, joka tuli Himalajan pohjoiselta harjanteelta, Kubi-gangrilta, oli kaikkia muita monta vertaa suurempi, ja sitä paikkakuntalaisetkin pitivät jokensa varsinaisena alkuna. Heinäkuun 12:ntena Hedin alkoi muutaman saattajan keralla nousta tämän joen vartta ylimmille lähteille saakka. Moreenien ja paasikoiden täyttämää laaksoa kulkien hän 4,864 metrin korkeudesta löysi sen paikan, missä Kubi-tsangpo lähtee pitkälle matkalleen valtavan glasieerin päästä.

Heinäkuun 19:ntenä Hedin, matkaa jatkaen, kulki sen 5,300 metriä korkean solan poikki, joka erottaa Brahmaputran vedet Induksen vesistä. Edessä oli nyt Manasarovarin, pyhän järven, syvänne, jonka takaa pyhä vuori Kangrinpotshe eli Kailas kohotti tutunomaista pyramidimaista lakeaan. »Sen nähdessään laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja painoivat otsansa maahan. Rabsang vain, piintynyt pakana, jäi hevosen selkään ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.»

Jaettuaan karavaaninsa ja lähetettyään suuremman osan edeltäpäin Ladakhiin, Hedin itse lähti Manasarovarille tutkiakseen sen perusteellisesti ja mitatakseen sen syvyyden.

Manasarovärin pyhä järvi.

»Oikealla kädellä leviää pyhän järven pinta turkoosisinisenä. Mikä ihana, mieltäkiinnittävä näky! Luulee hengittävänsä kevyemmin ja vapaammin, tulee taas elämänhaluiseksi ja toivoo pääsevänsä alas järven siniselle syvyydelle ja pyhille laineille. Sillä Manasarovar on pyhin ja kuuluisin järvi maailmassa. Se on toivioretkien päämäärä ja lukemattomien hindulaisten pyhiinvaeltajain unelma. Se on ikivanhain uskonnollisten hymnien ja laulujen järvi, jonka kirkkaissa aalloissa hindun tuhkalla on yhtä haluttu ja kunnioitettu hauta kuin Gangesinkin sameissa aalloissa. Intiassa ollessani olin saanut kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua tutkimaan tämän kunniakkaan järven ja pyhän Kailas-vuoren, jonka kukkula täällä ylhäällä pohjoisessa kannattaa iäistä lumikupua ja jonka huipulla Shiva, yksi Intian jumalien kolmiyhteydestä, oleksii paratiisissansa keskellä henkijoukkoansa… Lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen sitä Tso-mavangiksi eli Tso-rinpotsheksi, 'pyhäksi järveksi'. Mutta kuinka voisikaan kaksi niin erilaista uskontoa antaa Manasovarille ja Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla kauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta! Jo ensimmäinen, rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suurenmoiseen maisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut ilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä soikea, pohjoisesta hieman kapeampi järvi hehkuu turkoosinsineään kahden maailman ihanimman ja kuuluimman vuorijättiläisen, pohjoisen Kailasin ja eteläisen Gurla Mandattan muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä, joiden yli molemmat jättiläiset kohottavat häikäisevän valkeita iäisiä lumikukkuloitansa.»

Hedin lähti ensimmäiselle syvyydenmittausretkelleen tyynenä iltana, pilkkopimeässä. Etelässä leimahteli salamia, kuu oli nousemassa, vaikka olikin vielä kukkulain takana, luoden järvelle taikamaisen hohteen, ja etelässä kohosi järven takana Gurla Mandatta kuin kuutamo-, lumikenttä- ja jäätikkökääreihin kapaloitu kummitus. Soutajat pitivät pimeässä yössä syvällä vedellä kulkemista kamalana ja rajuilman uhka teki sen vielä monin verroin kamalammaksi. »Jonkun ajan kuluttua leimahti koko eteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen toisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan; ne näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä, jolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti pimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän runollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni kasvot. He olivat levottomat ja pelästyneet, eivätkä uskaltaneet enää soutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu vitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka maininkien välitse kuun tiet kirkkaina käärmeinä luikertavat…»

Hitaasti kuluvat aamuyön hetket; mutta vihdoin alkaa aamu sarastaa.

»Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä. Heikko kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoavat sen piirteet terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista leikatut. Pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina ja kopeina, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman, sitten yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien sen pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme uivien ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu. Päivä valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi päivä, heinäkuun 28:s aloittaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan loihtijan sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan, joka nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja ainoastaan Gurla Mandattan korkein huippu kohosi nousevan auringon ensi hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori, sen lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen värinsä, mutta nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun kärki hehkua purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus laskeutui vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden ympärillä leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen eräille jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka heilui vapaana kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon ikuisille lumikentille. Nuo pilvet myös kultautuivat, punoittaen purppuraloistossa moisessa, ettei kukaan kuolevainen kykenisi sitä kuvaamaan. Lumoavana leviää valo järvelle. Aurinko valaisee vuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä selvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet kepeitä ja haihtuvia kuin juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmiksi, keskittynyt valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden ääriviivojen ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu järvelle. Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena koetan saada selvää siitä, mikä on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt — hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen ruusuhohde ikuisilla lumilla.»

Vasta iltapäivällä seuraavana päivänä syvyydenmittaajat pääsivät järven lounaisrannalle 18 tuntia vesillä oltuaan. Manasarovarin pituus ei tosin ole kuin 25 kilometriä, mutta mittauksiin, etenkin lämpötilan mittauksiin, kului aikaa. Suurin mitattu syvyys oli 82 metriä. Pyhä järvi on Hedinin käsityksen mukaan entisten glasieerien kovertama, eikä moreenisärkkäin patoama.

Levättyään perusteellisesti taivasalla järven pengermällä Hedin sitten lähti toista linjaa mittaamaan, päämääränään pohjoisranta, jossa karavaani odotti erään luostarin luona. »Raikas etelätuuli puhalsi, nostimme purjeen ja pursi juosta huristeli hyvää kyytiä. Rannalla seisoi toivioretkeläisiä, jotka hämmästyen katselivat menoamme, ja Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätään ajattelemalla, minkä lopun moinen pyhyyden häväisy saisikaan.»

Tuskin olivat vesillä olijat taas maihin poikenneet kun järvelle alkoi syöksyä rajuja myrskyjä vuorotellen aivan vastakkaisista suunnista. Siitä huolimatta Hedin seuraavana päivänä taas lähti vesille, mitatakseen linjansa valmiiksi. Voimakas länsituuli kiidätti pientä kangaspurtta vinhaa vauhtia ulapalle. Matka kävi nytkin onnellisesti. Hän saattoi melkoisesti oikoa järven karttaakin. Tugu-gumpan luostarin munkit luulivat Hedinin olevan korkeampien voimien suojassa, kun hän näin saattoi rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä; mutta suottapa hän muka ei ollutkaan tashi-laaman ystävä ja siunaama.

Myrskyssä pyhällä järvellä.

Mutta koettelemuksenkin hetki oli vielä tuleva. »Elokuun 7:ntenä herätettiin minut hyvin varhain, auringon valaessa uutta kultaa siniselle järvelle ja erään laaman seistessä luostarin katolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat vaatteensa maalle ja kahlasivat veteen, liina vain lantioille käärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian ihmisistä lienee uinti tuntunut hieman karmivalta näin viileänä aamuna vedessä, jonka lämpötila oli vain jonkun asteen yli nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja tyven, mutta jo ensimmäistä luotausta suoritettaessa puistatti veden jumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan.

»Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta, valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle putoamaisillansa. Tuuli asettui taas ja alkoi harvakseen sataa rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden pintaa, verhosi meidät puolipimeään, roiskutteli järven kalvosta miljoonia pieniä suihkuja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin valaisivat väräjävät salamat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.

»Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara kuuro, etten sen vertaista olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti, että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä oli toki se etu, ettei se ylen runsas suihku, joka meitä vielä odotti, voinut minua pahemmaksi liottaa…

»Vihdoin harveni sade, mutta neljä minuuttia yli yhden kuulimme koillisesta huumaavaa pauhinaa, jyryä, jonka voi saada aikaan vain ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmatulla voimalla. Miksemme lähteneetkään tuntia ennen ja jättäneet hindujen hartausuintia katselematta! Ei, Tso-navangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumban munkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?

»Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme pingotettuun kangaskuoreen lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan pamahduksen, joka oli halkaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä vähäisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka sai hänet hetkiseksi aivan pökertymään. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli veneeseen, oli siinä vettä 10 senttimetriä paksulti, pikku »pähkinänkuoremme» vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja siihen päässyt vesi läiskyi, huljui ja pulisi edestakaisin veneen keinunnan tahdissa.

»Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Tuulen suunnassa oli Gossul-gumpa… luostarissa saisimme turvapaikan, jos sinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä… kumoon ajamatta Kaksi ensimmäistä yritystäni ei onnistunut, saimme vain vettä lisää veneeseen, mutta kolmas menestyi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli kallis, varoa, ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään.

»Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä vesimatkallani Tibetissä. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka möyriminä laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä… Tuulen raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä nosti, näytti olevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli kuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisen mustia pilviä — edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä vaahtopoimua, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni ajatellessa, että ne saattoivat täyttää silmänräpäyksessä veneen ja hukuttaa sen. Mutta aallonharja nosti taas kauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, tuulensuunnassa myös Gossul-gumpan penger. Pohjoisessa vain oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten hoippui aallonharjalla, saattoi luulla joutuneensa johonkin muita korkeampaan solaan Tshang-tangin vuoristossa, josta joka puolelle avautui vuorijonojen maailma…. aaltojen vaahto muistutti mieleen ikuisia lumikenttiä.

»Tämäkin aalto menee menojaan ja vene vajoaa laaksoon. Katoamme vesihautaan, lähimmät aallot sulkevat näköalan, takanamme ovat haudan seinät puhtainta malakiittia, edessämme smaragdia. Sivulle ne vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — 'lisää vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja upoksiin!' Hän ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta tämä ei olekaan tasaselkäinen, vaan muistuttaa Kubi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyvät Gurla Mandattan lumikentät kuin suurennuslasilla katsoen. Edessämme on vesiportti ja etelärannalla auringonpaisteen kajastus kultaa aallon reunat tummalla hehkulla.

»Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikeassa suunnassa. Ylitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, emmekä jouda vettä äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän — näinköhän päässemme rantaan, ennenkuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina. Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa, mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan…

». Ratkaisevana hetkenä, kun suhdaton vyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin Tundupille, käskien hänen jännittää kaikki voimansa — ja hän tekikin niin jäntevästi, että airo paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa: emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä kumoon vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur-Alin vasemmalla airolla huovatessa. Uuden ryöpyn saatuamme olimme taas oikealla suunnalla.

»Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä. Viisi neljännestuntia olemme taistelleet veden jumalan oikkuja vastaan ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maihin. Tämäntapaisissa seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuaan hypätä pois veneestä. Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi hukkaan.

»Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta samassapa jo vene rajusti viskautuu rantatyrskyihin. Vesi on ruskeankeltaista kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden sysäyksen ja on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallon vedon, ja ennenkuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin onnistuu meidän vetää se maalle, ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.

»Mutta nyt olemme saaneet kyliämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojen yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet.»

Langak-tso.

Kokonaisen kuukauden Hedin saattoi työskennellä pyhällä järvellä. Usein tosin saapui ratsastajia vaatimaan häntä matkaansa jatkamaan, mutta Hedin sattui niiden käydessä aina olemaan järvellä, eivätkä he odottaneet. Vihdoin hänen täytyi lähettää miehiään Parkaan, joka on pyhän järven rinnakkaisjärven pohjoispäässä, neuvottelemaan viranomaisten kanssa, mutta itse hän salavihkaa lähti juuri tälle rinnakkaisjärvelle, Langak-tsolle, viipyen sillä viikon päivät, vaikka viranomaiset olivat jyrkästi kieltäneet häneltä pääsyn sinne. Hän koetti saada selville näiden molempien järvien maanalaiset laskuväylät, sillä laskuväylät niillä on, koska niiden vesi on suolatonta, vieläpä erikoisen hyvänmakuistakin. Hedinin vakuutuksen mukaan ne molemmat ovat Sutlejn, Induksen suuren syrjäjoen, lähdejärviä. Langak-tsollakin hän sai kaiken aikaa tepastella myrskyjen kanssa.

Kun hän vihdoin elokuun 30 p. saapui Parkaan, pyysivät govat häntä jo seuraavana päivänä vihdoinkin lähtemään länteen päin ja Hedin suostui sillä ehdolla, että saisi viipyä kolme päivää Khalebissa, puolen päivämatkaa lännempänä, ilmoittamatta kuitenkaan aikomuksiaan. »Tahdoin nimittäin kiertää pyhän vuoren pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta älysin, etteivät viranomaiset siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan viekkaudella voi se onnistua.»

Parkan etevin gova tuli Khalebiin valvomaan luvattoman vieraansa toimia, ja kun tämä neljän miehensä keralla, vain yhden hevosen kantamin kepein varustuksin lähti jonnekin matkaan, tuli gova kysymään, mitä se merkitsi ja minne hän aikoi, johon Hedin vastasi »minä tulen heti takaisin» ja meni sen sileän tien. Hänen miehensä kulkivat jalan, kuten pyhiinvaeltajain täytyi, itse hän ratsasti, arvellen, ettei ollut mikään pyhyyden loukkaus, vaikka pakana kulkikin ratsain.

Pyhä Kailas-vuori.

Metsättömässä ylämaassa ei pyhiinvaellustie Kailasin ympäri tarjoa erikoista viehätystä, mutta suurenmoisen jylhää tuo luonto kuitenkin on. Maat ovat paljaat kuin luomisen jäljeltä, kivijäätiköiden kuljettamat sora- ja rapamuodostukset, lumikentät, jäävirrat ja vaahtoavat vuoripurot ovat vallitsevina. Niukasta ruohopeitteestä elävät kuitenkin paimentolaisten jakkikarjat. »Kailasin huippu nousee jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri kuusitahoinen vuorikristalli.»

Vanha pyhiinvaeltaja oli tarjoutunut oppaaksi ja hän kertoi tien merkillisyyksistä.

»Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja selittää paaden olevan 'dikpa-kamak' eli syntisten koetuskivi. Kiven alla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on edes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reiän läpi, mutta jos kuka tarttuu välillä kiinni, on hän hylkiö…

»Noin 200 askelta kauempana on eräs toisenlainen koetuskivi mahtavien graniittipaasien sokkelossa, jossa kulki kuin matalien huoneiden ja muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven muodosti kolme lohkaretta, jotka nojasivat toisiinsa niin, että niiden väliin jäi kaksi aukkoa. Oikeauskoiseen suuntaan oli vasemmasta aukosta kontattava sisään ja oikeasta ulos…

»Khamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta, tuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaolo oli minulle ainoastaan kuuleman mukaan himmeästi tunnettu, mustista teltoista, joita on siroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan, etäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakhista ja eteläisistä Himalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä kävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa tämän 'maan navan', autiuden vuoren ympäri.»

Kailas onkin sen vuoksi maailman kuuluin vuori, sillä kaikki hindut ja buddhalaiset sen tuntevat.

»Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä kierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää, ja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti hän 'kang-koraksi', gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia sitten suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on 'gjangtshap-tsallgen'; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden mittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros vastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun toivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut, arveli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, olisi minun se jalkaisin astuttava.»

Myöhemmin Hedin itse näki kaksi nuorta laamaa, jotka olivat lähteneet vuorta kiertämään siten, että mittasivat tien omalla ruumiillaan, kulkien aina pituutensa verran eteenpäin ja sitten laskeutuen suulleen pitkäkseen, uuden jalkain paikan katsoakseen. Toinen näistä nuorista miehistä aikoi vuoren ympäri ryömittyään lähteä erääseen luostariin ja muurauttaa itsensä loppuiäkseen erakoksi.

Erään kehämuurin sisällä oli kivi, jossa oli kolo. Pyhiinvaeltajat toisella kivellä jauhoivat tätä koloa ja jauhavat varmaan lopulta koko kiven puhki.

Jokaiselle sileälle kallionpinnalle, mitä eräällä selänteellä oli, oli pinottu pyramidiksi pieniä kiviä, ja toiset pyramidit olivat jo niin täpötäydet, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtunut. Näiden kivikekojen johdolla pyhiinvaeltajat sumulla ja pyryssäkin pysyivät tiellä.

5,669 metrin korkuisessa solassa oli valtava paasi, paaden päässä pienistä kivistä rakennettu keko pitämässä pystyssä riukua, jonka päästä lähtee nuoria, päättyen maahan lyötyjen paalujen päähän. Sola on kierroksen puolivälissä ja sille ovat uhreja sarvet ja luut, joita paaden ympärillä on. Paaden kylkeen pyhiinvaeltaja peukalollaan vetää kokkareen voita ja painaa voihin kiinni tukon omia hiuksiaan. Uhri sekin! Kiven pinta oli täynnään hiuksia kuin peruukki. Jokaiseen kivenkoloon taas oli pistetty uhriksi hampaita. Vaatteenrepaleita oli ympärillä kasoittain.

Tie kulkee monessa kohdassa huimaavain jyrkänteitten reunoja ja on huonopäisille vaarallinen. Monta luostaria on sen varressa. Niissä pyhiinvaeltajat saavat maksutta viettää yötä. Kallionkylkiin on hakattu valtavat määrät hartauskirjoituksia; manikekoja, viirejä, kiviläjiä on loppumattomiin. Herkeämättömänä huminana kaikuu pyhiinvaeltajain ainainen rukous: »Om mane padme hum», ja jokaisen kerran rukouksen rukoiltuaan pyhiinvaeltaja pudottaa yhden helmen rukousnauhassaan.

»Leijonan kita.»

Hediniä kovasti halutti käydä Induksenkin lähteellä, »Leijonan kidassa», jonne ei ollut pitkä matka. Gova aluksi vastusti jyrkästi, mutta arveli lopulta, että kunhan vain karavaani kulkisi suoraan Gartokiin, voisi Hedin itse omalla vastuullaan käydä »Leijonan kitaa» katsomassa, jonka hän suurella riemulla tekikin, ollen ensimmäinen eurooppalainen, joka näki mahtavan Induksen äärimmäisen latvaveden kumpuavan maasta pieninä lähteinä ja niistä lähtevän kainona purona mainehikkaalle vaellukselleen merta kohti. Monet hartauskirjoitukset ja kivikeot todistivat, että lähdettä pidettiin pyhänä ja pyhiinvaelluksen arvoisena.

«Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeimmat voimat olivat lahjoittaneet minulle riemun päästä sekä Induksen että myöskin Brahmaputran todellisille lähteille ja voida määrätä noiden molempain maailmanhistoriallisten jokien synty ja lähde.»

Induksen lähteiltä Sven Hedin vihdoin matkusti Länsi-Tibetin pääpaikkaan Gartokiin, jossa kaksi varakuningasta eli garpunia hoiti hallitusta. Matka piti osaksi tuntemattoman maan kautta ja välillä Hedin kulki viidennen kerran Transhimalajan poikki Dshuk-ti-lan solan kautta, jonka korkeus oli 5,825 metriä.

Gartokissa hän sai paljon kirjeitä ja garpunit, jotka ottivat hänet mitä ystävällisimmin vastaan, eivät edes viitsineet kysyä, missä kaikkialla hän oli ollut. Heiltä hän vihdoin sai Lhasan kiinalaisen ambanin, Lien darinin, vastauksen kirjeeseensä — ja se olikin odottamattoman suotuisa.

Mahdollista kuitenkin on, että kirjeen sisällys oli tunnettu niille viranomaisille, joiden kanssa Hedin oli tullut matkalla tekemisiin, jonka vuoksi häntä ei pahemmin ahdistettu, vaikka toiselta puolen oli tahdottu antaa hänen ponnistaa omaa tyhjentymätöntä neuvokkaisuuttaan päästäkseen viranomaisista huolimatta tarkoitustensa perille. Lhasan herrat olivat täydelleen selvillä siitä, ettei heidän olisi tarvinnut pelätä mitään valtiollisia selkkauksia siinäkään tapauksessa, että olisivat voimakeinoilla taluttaneet hänet maasta lähimmän rajan poikki.

Mutta Hedin katui nyt kovin, ettei ollut odottanut tätä kirjettä, ja koetti käyttää sitä hyväkseen päästäkseen takaisin täyttämään Transhimalajaan jääneet aukot — 500 kilometriä oli häneltä jäänyt siitä näkemättä.

Gartokissa sattui oleskelemaan Hedinin vanha lehiläinen ystävä, rikas kauppias Gulam Rasul, joka ennenkin oli hänet pulasta auttanut. Garpuni oli tälle kauppiaalle velkaa ja siihen nojaten Gulam Rasul koetti pakottaa hänet antamaan Hedinille matkaluvan. Garpuni vastasi, että hänelle päänsä oli liian kallis, ja kieltäytyi ehdottomasti. Hedin ja kauppias koettivat silloin lahjoa hänet — yhtä huonolla seurauksella. Lopulta Hedin päätti tunkeutua Tibetiin uudelleen pohjoisesta, kuten edelliselläkin kerralla, päästäkseen asumattoman maan kautta kauas sen sisäosiin, ennenkuin hänet huomattaisiin. Tuumansa hän uskoi Gulam Rasulille — antoiko tämä siitä sittemmin salavihkaa tiedon garpuneille, siitä ei ole tietoa, mutta tuskinpa omantunnon syyt olisivat häntä siitä pidättäneet — ja kauppias ryhtyi paikalla kaikella tarmollaan häntä auttamaan, varustamaan uutta karavaania. Sitä varten nyt molemmat muuttivat lähemmä Ladakhia. Karavaanin piti muka matkustaa Khotaniin, jonne siis kaikki miehet palkattiin, mutta matkalla Hedin aikoikin poiketa Tshang-tangiin. Itse hän päätti pukeutua ladakhilaiseksi kauppiaaksi, koska hän täällä sai tiedon Venäjän ja Englannin välisestä sopimuksesta, joka hänen mielestään oli juuri häntä vastaan tehty: »Venäjä ja Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa ilman edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan tieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat Kiinaa samoin menettelemään.»

Uudelle retkelle salapuvussa.

Gartokin garpunit saivat vihiä Hedinin uusista matkavalmistuksista ja tahtoivat tietää, mitä ne tarkoittivat. Heillekin hän vastasi lähtevänsä Khotaniin.

Hedinillä oli kauttaaltaan uudet miehet, kun hän joulukuun ensi päivinä v. 1907 lähti korkeaan Karakorumsolaan pyrkimään, kautta lumen, myrskyn ja pakkasten, jotka tuolla korkeudessa — solan kynnys on 5,580 metriä yli merenpinnan — nopeaan riuduttivat ihmisten ja juhtain voimat. Hänellä oli uljas karavaani, nelisenkymmentä reipasta hevosta ja muulia ja alun toistakymmentä miestä, luotettavaa, kunnon väkeä, kuten edellisetkin ladakhilaiset, mutta selvää on, ettei voimallisinkaan karavaani suoriudu moisista vaikeuksista niin ohuessa ilmassa sydäntalvella, lumen enimmäkseen peittäessä maan.

Tämä matka korkean, kylmän ja karun Tshang-tangin halki muodostuikin sen vuoksi vielä surullisemmaksi kuin edellisen vuoden, hevosia ja muuleja sortui pitkin matkaa, eikä montakaan minuuttia kulunut, ennenkuin ne olivat kivikoviksi jäätyneet. Lopulta asema oli niin epätoivoinen, että Hedin jo luuli sekä karavaanin että itsensäkin tuhon tulleen.

Helmikuun toisella viikolla alkoi näkyä merkkejä ihmisten läheisyydestä ja Hedinin täytyi nyt pukeutua ladakhilaiseksi, mustata naamansa, antaa partansa kasvaa ja tyytyä karavaanissaan toisarvoiseen sijaan. Karavaani oli muka Gulam Rasulin lähettämä ja oli sen määrä tiedustella, paljonko lampaanvilloja Tshang-tangin paimenet voisivat myydä seuraavana kesänä. Tuskin kukaan tibetiläinen kuitenkaan uskoi tätä valetta — ei ainoakaan ladakhilainen ollut vielä ollut niin mieletön, että olisi Tshang-tangin halki talvisydännä matkustanut — vaan heti alussa arvattiin, että Hedin sahib oli mukana — ellei ehkä jo ennakolta tiedettykin. Sana kulki karavaanin edellä paljon nopeammin kuin se matkasi ja korkeampia ja matalampia viranomaisia alkoi hyöriä joka puolella. Suotta Hedin näytteli lammaspaimenen halpaa osaa — 30 juhtaa menetettyään hänen täytyi lammasten selässä kuljettaa tavaroitaan — kun hän alkoi olla kyllin lähellä, paljastettiin hänet.

Sitä ennen oli hänellä kuitenkin ilo paljon selvitellä maantieteellisiä oloja, löytää suolajärviin laskeva melkoinen joki, Buptsang-tsangpo, ja ennen kaikkea huhtikuun puolivälissä kulkea Transhimalajan poikki uudesta kohdasta, 5,527 metrin korkuisen Samje-lan solan kautta, joka mitä tuntuvimmin valaisi vuoriston sisäistä rakennetta. Huhtikuun 24:ntenä Pemba Tsering, Sakadsongin käskynhaltijan apulainen, johon Hedin oli edellisellä matkallaan tutustunut, tuli ja paljasti hänet ja Hedin saattoi nyt pitkistä ajoista pestä itsensä, pukeutua omiin vaatteihinsa, muuttaa palvelijainsa telttaan laitetusta salasopesta omaan telttaansa ja — ruveta tibetiläisten viranomaisten kanssa juonimaan, saadakseen matkan jatkon muodostumaan niin suunnitelmiensa mukaiseksi kuin suinkin.

Pemba Tsering aikoi ensin viedä kutsumattoman vieraansa Sakadsongiin, mutta tämä vastusti sitä jyrkästi sillä verukkeella, että hänen entinen karavaanin johtajansa oli sinne haudattu, ja Pemba Tsering heti otti tämän syyn huomioon ja ehdotti Tsangpon rannalla, idemmässä, olevaa Semokua, johon Hedin suostui.

Semokussa maaherra kutsui Hedinin luokseen kivitaloon, jossa hän majaili, mutta Hedin vaati maaherraa tulemaan hänen luokseen telttaan, ja — tämä tuli. Hienolla ivalla Dortshe Tsuän ensiksi kysyi:

»Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja ett'ette ole liian paljon kylmästä kärsineet», vaikka hänelle epäilemättä oli tunnettua, että Hedin oli menettänyt melkein koko karavaaninsa. Sitten alkoi pitkällinen väittely paluumatkan suunnista. Maaherra oli jyrkkä, mutta Hedin osasi kuin osasikin pelata korttinsa sillä tavalla, että saattoi tutkia senkin osan Transhimalajasta, joka vielä oli näkemättä.

Hän sai kun saikin lopulta luvan kulkea haluamaansa tietä, kunhan pääosa karavaanista kulki Samje-lan solan kautta. Oppaaksi hän sai miehen, jota sanottiin rosvoksi, rosvopäällikön veljeksi, mutta matkalla tämä pyysikin häneltä hädän tullen apua muita rosvoja vastaan, jotka ehkä eivät hänen joukkoonsa kuuluisi. Toukokuun 11:ntenä Hedin täten saattoi kulkea seitsemännen kerran Transhimalajan pääharjanteen poikki Sangmo-bertik-lan solan kautta. Solan korkeus oli 5,820 metriä.

Hedin tuli sitten Teri-nam-tso järvelle, jota ei kukaan ennen ollut luotettavasti kartoittanut, ja aikoi taas ryöstäytyä pyhälle Dangra-jum-tsolle, mutta vartijat antoivat hänen aikomuksestaan salaa tiedon alueen maaherralle ja tämä tuli aseellisen joukon keralla mitä kohteliaimmin, vaikka mitä varmimmin tekemään hänen yrityksensä tyhjäksi. Teri-nam-tsolta Hedin lähti Mendong-Gumpan luostarille. Tämän luostarin erikoisuus oli, että sekä munkit että nunnat asuivat teltoissa.

Kulkien edelleen länteen päin hän ei tavannut karavaaniaan sovitulla yhtymäkohdalla eikä saanut siitä minkäänlaisia tietojakaan, ennenkuin Nganglaring-tso nimisellä järvellä, jonka hän ensimmäiseksi näki, vaikka eräs pundiitti olikin siitä kuullut. Hedinin rahat olivat aivan loppuneet, kun karavaani vihdoin yhdytti hänet. Nyt hän kääntyi lounatta kohti ja kulki 5,885 metrin korkuisen Dinglan solan poikki tasamin varrella olevaan Toktsheniin, jossa häntä odotti entistä sitkeämpi kinastelu viranomaisten kanssa.

Toktshenin govat eivät sallineet hänen lähteä Intiaan eikä Gartokin kautta Ladakhiinkaan, vaan aikoivat pakoittaa hänet kulkemaan vielä kerran »valkoisen täplän» poikki pohjoiseen ja sitten edelleen samoja teitä kuin hän oli Tibetiin tullutkin, mutta nyt Hedin oli niin lopen kyllästynyt sekä Tibetiin että »valkoiseen täplään», että hän, lähetettyään pääosan karavaanistaan Ladakhiin, muutaman seuralaisen keralla lähti lyhyintä tietä Simlaan, Intian englantilaisten viranomaisten kesäkaupunkiin Himalajan eteläliepeille. Kun viranomaiset eivät toimittaneet juhtia, lähti hän jalan, antaen retkikunnan jäljellejääneiden hevosten ja muulien kantaa kuormastoa.

Simlassa varakuningas, lordi Minto, ja Intian armeijan ylipäällikkö, lordi Kitchener, ottivat hänet mitä vieraanvaraisimmin vastaan, vaikkapa hän olikin uhmannut Englannin hallituksen kiellon Tibetiin matkustaessaan.

Transhimalaja.

Useat matkustajat olivat tosin ennen Hediniä nähneet ylisen Brahmaputran laakson takana valtavia lumivuoria ja jotkut olivat arvelleet sitäkin, että ne ehkä muodostivat yhden pitkän vuorijonon, mutta mitään varmaa ei tästä ennen Hedinin matkoja tiedetty. Vasta hänen tutkimuksensa paljastivat koko suurenmoisuudessaan tämän vuoriston, jonka korkeus ja laajuus täydelleen puolustavat Hedinin. antamaa Transhimalajan nimeä.

Se ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen selänne, kuten entiset matkustajat olivat arvelleet, vaan on päinvastoin jotenkin monipuolisesti jäsennetty. Itäpää, joka entisestään paraiten tunnettiin, on nimeltään Nien-tshen-tang-la. Kantshung-gangri on tämän läntinen jatko. Shuru-tson länsipuolella on Targo-gangri-Laptshung jono, sen länsipuolella Hiunpo-gangri ja Dingla-vuoristot.

Hedinin mielestä Transhimalaja on maailman korkein ja valtavin, jos merenpinnasta luetaan. Se on kapeampi kuin Himalaja ja sen huiput ovat matalammat kuin Himalajan, mutta Trarishimalajan solien korkeus on suurempi kuin Himalajan. Viiden Himalajan solan keskikorkeus on 5,101 metriä, viiden Hedinin mittaaman Transhimalajan solan 5,600 metriä. Himalajan korkein huippu, Mount Everest, on 8,840 metriä, Nien-tshen-tang-la, Transhimalajan, mikäli tiedetään, korkein huippu on 1,540 metriä sitä matalampi. Himalajan harjanteet ovat terävät ja suipot, laaksot syvään uurtuneet, Transhimalajan harjanteet ovat taaemmat, laaksot matalammat ja kapeammat. Tämä johtuu siitä, että Himalajalla sateentulo on niin paljon suurempi kuin Transhimalajalla, joka on edellisen sateensuojassa. Juoksevan veden uurtoteho on senvuoksi Himalajalla monta vertaa suurempi kuin pohjoisella rinnakkaisvuoristolla. Vedenjakajana sitä vastoin on Transhimalaja tärkeämpi kuin Himalaja.

Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.

Hedinin viimeisellä matkallaan vinkkuroidessa edestakaisin Transhimalajan yli oli Lhasa, johon niin moni matkustaja oli turhaan pyrkinyt, jo vihdoinkin menettänyt salaperäisyytensä. Englanti lais-intialainen sotajoukko oli ase kädessä tunkeutunut sinne ja tutkijat tietysti käyttivät tilaisuutta niittääkseen samalla tieteellekin niin runsaan saaliin kuin suinkin.

Jo vuoden 1880 vaiheilla oli Lhasaan saapunut Dordshiev-niminen burjaattilais-laama, joka oli Venäjän alamainen ja, Venäjällä välillä käytyään, pääsi siellä jonkinlaiseksi Venäjän asiamieheksi. Uskotellen dalailaamalle Englannin aikovan valloittaa Tibetin hän sai Lhasassa hyvin suuren vaikutusvallan, jota hän käytti Venäjän asiaa ajaakseen. Paremmin onnistuakseen hän uskotteli Tibetin mahtimiehille, että tsaari ja koko hänen kansansa ehkä saataisiin kääntymään buddhan uskoon. Dalailaama jo aikoi lähteä Pietarissa käymään, mutta tyytyi sitten, neuvostonsa vastarinnan vuoksi, lähettämään lähettilään, joka todella pääsi tsaarin puheille. Palatessaan hänellä oli liittoehdotus ja lupaus, että Lhasaan lähetettäisiin Venäjää edustamaan joku suuriruhtinaista, mutta tämä kuitenkin tibetiläisiä epäilytti, jota paitsi Lhasassa olevat Kiinan edustajat jyrkästi vastustivat sitä.

Varmana Venäjän kannatuksesta — Tibetiin oli tuotu venäläisiä aseitakin — dalailaama, Dordshievin neuvoja kuullen, alkoi tuottaa ikävyyksiä Englannille, sallien muun muassa hyökkäyksen Sikkimiin brittiläiselle alueelle. Lordi Curzon oli siihen aikaan Intian varakuningas, ja tämä tarmokas valtiomies ryhtyi viipymättä tehokkaisiin vastatoimiin. Kun tibetiläiset eivät suostuneet hyvällä hyvitystä antamaan, lähetettiin Tibetiin englantilais-intialainen sotajoukko kenraali Macdonaldin johdolla. Valtiollisena asiamiehenä seurasi eversti Younghusband mukana.

Sikkimin solat kapeine polkuineen ja pyörryttävine jyrkänteineen asettivat tykistön ja kuormaston kuljetukselle hyvin suuria vaikeuksia, mutta tavallisella neuvokkaisuudellaan ja vuorisodista saamansa kokemuksen avulla englantilaiset ne voittivat ja pääsivät Tibetin puolelle miekan iskutta. Joulukuun 12 p. v. 1903 retkikunta kulki rajan poikki ja huhtikuun 12 p. 1904 se saapui Gjangtseen, jonka luona tibetiläiset yrittivät tehdä vähän kovempaa vastarintaa. Uudenaikaista tykistöä ja kiväärejä vastaan he kuitenkin olivat aivan voimattomat. Gjangtsen ja Lhasan välillä vastarinta pitkin matkaa oli kovin heikkoa. Elokuun 3 p. Macdonaldin armeija saapui Lhasaan, josta dalailaama Dordshiewin kanssa oli paennut Mongoliaan. Sotaväki vain käymällä kävi itse kaupungissa, leiriytyen sitten sen ulkopuolelle, kunnes Lhasan vallanpitäjät olivat hyväksyneet englantilaisten ehdot. Tibetin tuli tunnustaa Sikkimin raja, avata Gjangtse, Gartok ja Jatung Intian kaupalle ja maksaa pieni määrä vahingonkorvausta, josta vielä annettiin kaksikolmannesta anteeksi. Tieteellisiä tutkimusretkiä koskevan kiellon olemme jo maininneet. Myöhemmin Kiina hyväksyi nämä ehdot ja Englanti sai Venäjänkin kanssa aikaan Tibetistä sopimuksen.

Englantilaiset upseerit käyttivät hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen Lhasan ja sen luostarit sangen perusteellisesti ja everstiluutnantti Austine Waddel, etevä buddhalaisuuden tuntija, kokosi aineksia kirjaan, jossa hän tekee niistä selkoa. Waddelin mukaan selostamme seuraavassa pyhän kaupungin ja sen luostarien ihmeet.

Lhasa on rakennettu jotenkin tasaiselle lakeudelle, jota joka puolella kukkulat piirittävät. Kaupungin eteläpuolella juoksee vähässä matkassa Kjitshu niminen melkoinen joki, joka vie vetensä Tsangpoon. Kukkulat ovat paljaat ja karut, mutta lakeus on hedelmällinen, vaikka toisin paikoin soistunut. Lakeudella on paljon puutarhoja ja niissä kauniita puita. Kaupungin länsipuolella on kapea ja korkea vuoriselänne, jonka pohjoispäässä kukkulallaan on Potala, dalailaaman majesteetillinen palatsiryhmä, eteläpäässä taas rohtoparannuksen temppeli. Vuoriselänteen ja kaupungin välillä on puolentoista kilometrin levyinen vyöhyke, jossa on lehtoja, puutarhoja ja niittyjä. Lännestä tuleva tie kulkee Kjitshusta haaraantuneen kuivuneen putaan poikki Jutok Sampa eli turkoositiili-siltaa myöten, joka on Lhasan nähtävyyksiä.

Kaupungin ympärillä on ennen ollut korkeat muurit, mutta kiinalaiset hävittivät ne parisataa vuotta takaperin.

Kadut ovat jotenkin suorat, mutta kapeanlaiset. Kun ne eivät ole kivetyt, on niillä usein paljon kuraa ja varsinkin köyhemmät kaupunginosat ovat sanomattoman törkyiset. Paremmat talot ovat kivestä ja poltetuista tiilistä, huonommat vain, savesta tai auringonpaisteessa kuivatuista tiilistä. Etukaupungeissa on taloja, jotka on kokonaan rakennettu lampaan- ja nautakarjansarvista, liittäen nämä yhteen saviruukilla. Tavallisesti talot ovat kahden- ja kolmenkertaiset. Rikkaitten talot ovat hyvin varustetut. Joka talossa on jonkinlainen pyhättö, jossa kuvia ja pyhiä kirjoja säilytetään.

Jokhang.

Kaupungin keskellä on aukio, joka on kaupungin tärkein kauppatori. Siellä on »Jo'n» eli »Herra Buddhan» suuri temppeli, Jokhang, jota pidetään koko Tibetin ja sen kaikkien teitten keskustana. Luulon mukaan sen perusti hallitsija Srong-tsan-gampo v. 652 buddhanuskoon kääntyessään. Siinä sai sijansa toinen kahdesta erittäin pyhästä Buddhan kuvasta. Temppelin katto on kullattu, mutta muutoin se ei ole erikoisen muhkea rakennus eikä paljoakaan ympärillä olevia rakennuksia korkeampi. Siinä on kolme kerrosta. Sisäänkäytävä on vuoltujen ja kullattujen puupylväitten kannattama portiko. Seiniin on kaiverrettu kiinalaisia, tibetiläisiä ja mongolilaisia kirjoituksia ja yhdellä seinällä on suuri rukouspyörä. Esihalliin astutaan jykevistä, rautakoristeilla kaunistetuista ovista ja siitä päästään toisen oven kautta pihattoon, jonka ympäri kulkee pylväitten kannattama veranta pyhättöineen ja seinille maalattuine freskoineen. Vasemmalla puolella on suurlaaman pehmustettu valtaistuin ynnä muitten kirkollisten ylimysten istuimet, toinen toistaan korkeammalla sen mukaan, mikä kunkin arvo on. Sisäovesta ja siitä jatkuvasta käytävästä kuljetaan neliön muotoiseen kappeliin, jolla ei ole muuta kattoa kuin taivas. Sen kummallakin puolella on kolme kappelia ja päässä suorakaiteen muotoinen »kaikkein pyhin» sälövarjostimineen ja kullattuina Buddhan kuvineen. Kaikkein pyhimmässä on Sakjan suuri kuva istuvassa asennossa, ympärillään pieniä kuvia, lamppuja ja monenlaisia uhrilahjoja. Kuvapatsas on runsaasti koristettu jalokivillä, mutta yleensä tekotapa on karkeaa. Temppelin toisessa ja kolmannessa kerroksessa on paljon muiden jumalain ja jumalattarien pyhättöjä ja kuvia. Temppelissä on vielä valtavan paljon muita kuvia, kulta- ja hopea-astioita, lamppuja, pyhäinjäännöksiä ja kaikenlaista arvokasta rihkamaa. Paljon hartaudenharjoittajia käy joka päivä jumalanpalveluksessa, ja tiellä, joka käy päärakennuksen ympäri, kulkee lakkaamaton virta pyhiinvaeltajia, eri suuntiin sen mukaan, mitä ansiota kukin hartaustyöllään pyytää. Temppeli oli englantilaisten käydessä ylen likainen ja täynnään voilamppujen katkua.

Jokhangin ympärillä on luostarihuoneita, säiliöitä ja rakennuksia, joissa siviilivirastoilla, kuten valtionrahastolla, tullilla, tuomioistuimilla y.m. on huoneensa. Pyhällä alueella on naisten kielletty olemasta yötä.

Jokhangin pääsisäänkäytävän luona on pyhän pajun varjossa Doringin paasi, kuulu muistomerkki, johon on hakattu tieto Tibetin kuninkaan ja Kiinan keisarin v. 822 (eli 738) j.Kr. tekemästä liitosta. Saman paaden edustalla erään kuninkaan veli, joka oli laamalaisuudesta luopunut, murhattiin.

Potala.

Kuulu Potala, jolla dalailaaman palatsit ovat, muodostaa majesteetillisen rakennusvuoren. Päältä nähden se kaltevine seinineen muistuttaa linnoitusta. Eteläpuolella on vuoren alla laaja suljettu piha, jolla vilisee laamoja ja kerjäläisiä. Sieltä johtavat jotenkin mukavat portaat ja rinteet vuoren kukkulalle, joka on kokonaan palatsin peittämä. Rakennukset ovat eri ajoilta. Keskimmäinen kohoaa muita paljon korkeammalle, päättyen kullattuihin katoksiin. Siellä on korkealla pengermällä dalailaaman kävelypiha, josta hän katselee alle kokoontuneita pyhiinvaeltajia. Tämä rakennus on tulipunainen, jonka vuoksi sitä sanotaan punaiseksi palatsiksi. Siinä ovat tärkeimmät salit ja kappelit ja entisten dalailaamain pyhätöt. Niissä on paljon maalauksia, jalokivikoristeita, veistokuvia ja muita koristeita, mutta yleensä ei Potalan sisusta ole likimainkaan niin suurenmoinen kuin ulkopuoli. Muista Potalan vuorella ja sen läheisyydessä olevista rakennuksista mainittakoon sen juurella, järven saarella, oleva temppeli, joka kiinalaisten mielestä on Lhasan kauneimpia. Temppeli, Lu-Kang, on pyöreä ja sen ulkoseinää pitkin kulkee ympäriinsä pylväsloggia eli portiko, joka on maalauksilla kaunistettu. Temppeliä saartavat puut ja pensaat. »Käärmeen huoneen» nimen tämä temppeli on saanut siitä, että perintätiedon mukaan paikalla piilee louhikäärme, jota on lepytettävä, ettei se hukuttaisi Lhasaa tulvalla.

Kaupungin pohjoisosissa on Ramotshe niminen suuri kuulu temppeli. Sekin on perintätiedon mukaan Srong-tsan-gampon rakentama ja siihen haudattiin hänen kiinalainen puolisonsa. Temppelissä on Buddhan kuva, jonka tämä puoliso toi mukanaan »Lumimaahan». Tämä temppeli on loitsutaidon tyyssija.

Kaupungin pohjois-osassa on Moru-niminen luostari, joka on huomattava ulkonaisesta järjestyksestään ja puhtaudestaan. Se on kuulu loihtimisopisto, jota paitsi sen puutarhassa on kirjapaino. Kaupungissa tai sen läheisyydessä on neljä muuta luostaria.

Lhasan ympäristössä on vielä kolme suurta luostaria, jotka Tsongkhapa, nykyisen laamalaiskirkon uskonpuhdistaja (1356—1418), perusti.

Suurin näistä, Debung, on 10 kilometriä kaupungista länteen lakeutta pohjoisessa paartavain vuorten juurella. Se on maailman suurimpia luostareita, munkkeja 8,000. Dalailaama käy siinä kerran vuodessa. Debungissa mongolilaiset laamaoppilaat asustavat tullessaan Lhasaan tutkinnoita suorittamaan. Lähellä sitä on Tibetin pääloitsijan omituinen rakennus. Viiden kilometrin päässä Lhasasta pohjoiseen on Sera niminen luostari Mongoliasta tulevain pyhiinvaeltajain tien varressa. Paitsi suurenmoisia, amfiteatterin muotoon rakennettuja luostarirakennuksia siihen kuuluu paljon erakkokoppeja, joita on hajallaan korkealla vuorella. Soran päätemppeli on kuulu siitä, että siinä säilytetään »vajraa» eli Ukon vasamaa, kaksipäistä pronssipunttia, jota pidetään lujuuden perikuvana. Rukoillessaan pappi tekee sillä kaikenlaisia temppuja. Uudenvuoden juhlissa se juhlasaatossa kannetaan Jokhangiin. Lähellä on vuori, jonka luullaan sisältävän paljon hopeaa, mutta sitä ei sallita kaivaa. Kultaakin on ja sitä kaivetaan, mutta aina suuren nokareen löytäessään munkit paikalla kätkevät sen maahan, jotta se siittäisi hienoa kultaa, jota vain on lupa kaivaa.

Lhasan itäpuolella on 40 kilometrin päässä Galdan, »keltaisen lahkon» vanhin luostari, johon Tsongkhapa on haudattu marmorihautaan, kultapyhättöön.

Kauempana etelässä, Tsangpon rannalla, on Tibetin vanhin luostari Samje, joka on perustettu v. 770. Sitä ympäröi 2 1/2 kilometrin mittainen korkea, kivestä rakennettu kehämuuri, jonka päällystä on täynnään tiilistä ladottuja uhrikekoja. Luostarin keskustemppeli on valtavan suuri, suuri osa jumalankuvista on puhdasta kultaa. Luostaria sanotaan muutenkin hyvin rikkaaksi. Temppelien sisäseinät ovat täynnään mitä kauneimpia valtavan suuria kirjaimia, joita kansa luulee itse Sakjan kirjoittamiksi. Tibetin hallituksen sanotaan tallettavan tässä luostarissa valtion varoja.

Juhlat.

Lhasan juhlavuoteen kuuluu joukko isompia ja pienempiä juhlia, joihin saapuu pyhiinvaeltajia kaukaa Gobin erämaidenkin takaa. Suurin juhlista on uudenvuodenjuhla, jota kestää pari viikkoa. Se on jonkinlainen laamalainen karnevaali, jossa naamareilla ja valepuvuilla on hyvin tärkeä osa. Naamiohuvit muutoinkin ovat Tibetissä erittäin suositut. Juhla alkaa puolenyön aikaan huudoilla ja kellojen soitolla, gongien, kalistimien, rumpujen ynnä muitten samanlaisten tibetiläisten soittokoneitten paukutuksella. Ystäväin kesken käydään vieraissa, tarjoillaan vaatimattomia makeisia ja voinsekaista teetä. Toisena päivänä dalailaama pitää suuret pidot, joissa sekä maan omat että kiinalaiset viranomaiset ovat saapuvilla. Toreilla ja suurien luostarien edustalla esitetään kaikenlaisia näytelmiä ja ilveilijät tekevät temppujaan. Seuraavana päivänä esitetään eräs näytelmä, joka on Tibetin erikoisuuksia. Potalan muureilta jännitetään jollain korkealta kohdalta pitkä, nahkasäikeistä punottu köysi, jonka alapää lujasti kiinnitetään alla olevalle lakeudelle kiinni. Tätä pyörryttävää hypotenuusaa pitkin luistaa kaksi miestä päästä päähän, joskus rinnallaan maaten, jonka suojana on vahvasta nahkasta tehty levy. Levittäen kätensä ikäänkuin uidakseen he nuolen nopeudella laskevat alas torille. Tätä temppua sanotaan »jumalten tanssiksi». Toisinaan mäenlaskijat saavat surmansa, mutta hengissä maahan tulleet saavat hovilta lahjoja. Dalailaama itse tulee aina tätä lystiä katsomaan. Muuallakin tätä mäenlaskua harjoitetaan. Vielä uudella ajallakin se oli Euroopassakin käytännössä.

Huomattavin uudenvuoden juhlista on »monlam», jonka Tsongkhapa itse v. 1408 sääti. Lhasaan virtailee silloin laamoja koko Tibetistä, varsinkin lähiseutujen suurista luostareista, ja joka tiellä vilisee silloin jalan ja ratsain matkaavia munkkijoukkoja, keittoastiat ja rukouskirjat kerallaan. Ne, jotka eivät saa kortteeria, majailevat kaduilla ja aukioilla tai pystyttävät lakeudelle pienet mustat telttansa. Juhlia kestää kuusi päivää ja koko tämän ajan kaupungissa vallitsevat jonkinlaiset saturnaliat, sanomaton sekamelska ja epäjärjestys. Laamoja kulkee joukoittain pitkin katuja huutaen, laulaen ja tapellen. Tämän kokouksen tarkoitus on kuitenkin olevinaan uskonnollinen. Suurenmoisia juhlakulkueita mystillisine uhrineen ja soittoineen vaeltaa Jokhangiin ja Moru-luostareihin. Dalailaama on itsekin läsnä juhlassa ja korkealla valtaistuimella Jokhangin vieressä istuen ottaa vastaan kansan uhrit ja antaa sille siunauksensa.

Ensimmäisen kuukauden 15:ntenä sytytetään suunnattomat määrät soihtuja, jotka valaisevat kaupungin, niin että kajastus näkyy pitkäin matkain päähän, ja Jokhang on kaiken yötä valaistu lukemattomilla lyhdyillä, jotka luovat valoaan voista muovailtuihin, eläimiä, lintuja ja kukkia esittäviin reliefeihin. Ne kuvaavat episodeja Buddhan elämästä ja muita uskonnollisia aiheita. Kuvat ovat hyvin suurikokoisia ja erinomaisen taidokkaasti tehtyjä. Näiden taideteosten valmistukseen kuluu muutamia kuukausia ja juhlayön jälkeisenä aamuna ne heitetään menemään. Toisina päivinä on kilparatsastuksia Serasta Potalaan ja kilpajuoksuja Potalasta kaupunkiin. Kuukauden 27:ntenä kannetaan Ukon pyhä vasama juhlallisessa saatossa Serasta Jokhangiin ja dalailaaman luo Potalaan.

Muista suurista vuotuisista juhlista on yksi, jota vietetään neljännessä kuukaudessa, omistettu Sakjan kiitokselle, mutta oikeastaan tämä juhla näyttää olevan samanlainen vanha kevään ja luonnon nuorentumisen juhla kuin Intian huli-juhla.

Toisen kuukauden 30:ntenä päivänä vietetään erästä omituista menoa, joka muistuttaa syntipukin karkoitusta. Sitä sanotaan pahanhengen ulos ajamiseksi. Palkataan mies esittämään paholaisen tai oikeammin uhrin osaa, sillä joskus hän leikissä heittää henkensä. Hänet puetaan kummituspukuun ja naama maalataan mustan ja valkoisen kirjavaksi, jonka jälkeen hänet tuodaan Jokhangiin väittelemään uskon asioista henkilön kanssa, joka esittää dalailaamaa. Väittely päättyy arpanappulain heittoon, ikäänkuin arvottaisiin Lhasasta. Arpanappulat ovat siten väärennetyt, ettei paholainen voi voittaa. Uhri viedään sitten kaupungin ulkopuolelle kansanjoukkojen ja sotaväen saattamana, häntä kiljuen uhkaillaan ja sadatellaan ja sotaväki ampuu yhteislaukauksia hänen jälkeensä. Kun paholainen on ajettu pois, palaa väestö takaisin ja uhri viedään Samjen luostariin. Jos hän pian sen jälkeen kuolee, pidetään sitä hyvänä enteenä, muutoin häntä pidetään luostarissa kaksitoista kuukautta.

Pundiitti Nain Singh mainitsee erään omituisen tavan, joka on verraten myöhään valtaan päässyt. Uuden vuoden kahdeksikymmeneksikolmeksi ensimmäiseksi päiväksi on tapana antaa siviilivalta huutokaupalla vuokralle enimmän tarjoavalle. Ostajaa, jonka tulee kuulua Debung-luostariin, sanotaan Jalnoksi. Hän on jonkinlainen huonon hallinnon perikuva, sillä mainitulla ajalla hän kaikilla mahdollisilla luvattomilla tavoilla koettaa rikastua, kiskoen mielivaltaisia veroja ja sakkoja kansalaisilta.

Lhasa ja sen kauppa.

Lhasan väkiluku lienee noin 30,000, kaupungissa ja lähiseuduilla olevat laamatkin mukaan lukien. Ennen on kaupungin väkiluku kuitenkin ollut suurempi. Tibetiläisiä maallikoita on vain 1,500 miestä ja 5,000 tibetiläistä naista. Ulkomaalaisia, kuten kiinalaisia, nepalilaisia, ladakhilaisia y.m. on paljon. Tärkein teollisuus on kankaiden kutominen Tibetin hienosta villasta. Suuri vaikutus kauppaan on tietysti pyhiinvaelluksella. Joulukuussa saapuvat Länsi-Kiinan kauppiaat tuoden silkkiä, mattoja, posliinia ja teetä. Itä-Tibetistä tuodaan myskiä, josta osa kulkee edelleen Nepalin kautta Eurooppaan, Intian puolelta viljaa ja tupakkaa ja teollisuustuotteita. Maaliskuussa kauppiaat jälleen lähtevät matkoihinsa, ennenkuin joet alkavat tulvia, niin ettei niiden yli voi kahlata.

Tee on tärkein tuontitavara, sillä teettä ei kukaan tibetiläinen tule toimeen. Teetiilet käyvät maassa jopa rahasta.

Tibetin entisyys.

Että Tibetin kaltainen muusta maailmasta erotettu vuorimaa on voinut saavuttaa vallitsevan merkityksen laajain alain uskonnollisissa käsitteissä, todistaa jo itsessään, ettei tämä maa ole voinut olla kokonaan historiaa vailla. Tiedot sen menneisyydestä ovat kuitenkin sangen vaillinaiset, tibetiläisten oma »kuningasten kirja», joka tekee selkoa maan vanhoista hallitsijoista, kun on suureksi osaksi taruperäinen. Kiinalaisista lähteistä on kuitenkin saatu moniaita tietoja, jotka ulottuvat sangen kauas entisyyteen.

Kiinan aikakirjat mainitsevat kiang (paimentolaiset) nimellä Kukunorin ja Koillis-Tibetin heimoja jo 11 vuosisadalla e.Kr., mutta aina kuudenteen vuosisataan j.Kr. kiinalaisten tieto Tibetistä ulottui vain itäisiin rajaseutuihin. V. 433 eräs Kiinan eteläisen Liang dynastian jäsen pakeni kiang-kansain luo ja perusti heidän keskuuteensa valtakunnan. Lempeällä ja oikeudenmukaisella hallinnollaan hän saavutti suosiota ja saattoi levittää valtaansa suunnattoman laajan alan yli. Tibetiläisten omien, myöhemmin muistoon kirjotettujen ja muodosteltujen perimätietojen mukaan oli Tibetin ensimmäinen kuningas kotoisin Intiasta, Kosalan valtakunnasta, jonka päämaa oli nykyinen Oudh, buddhalaisuuden varhainen koti, hän muka oli tämän maan kuninkaan poika. Hän pakeni Himalajan taa Bod maahan (Tibetiin), jossa Etelä- ja Keski-Tibetin päälliköt valitsivat hänet kuninkaakseen. Hänen jälkeläistensä aikana tunkeutui buddhalaisuus Tibetiin ja saatiin Kiinasta luvunlaskutaito ja lääketiede. Maa oli niin karjarikasta, että eräs kuninkaista muurasi palatsinsa muurilaastilla, johon veden sijasta käytettiin lehmän- ja jakinmaitoa. Muuan kuningas toi Intiasta kirjoitustaidon ja perusti Lhasan. Hän käännytti koko kansan buddhalaisuuteen, valloitti maita pohjoisessa, lännessä ja Himalajankin eteläpuolella. Intialaiset aikakirjat eivät mitään tiedä tästä tibetiläisvallan ajasta, mutta kiinalaisten muistiinpanojen mukaan se käsitti koko Bengalin ja ulottui etelään aina Bengalin lahteen saakka, jota silloin sanottiin »Tibetin mereksi». Kansalliset ja kielelliset seikat viittaavat siihen, että tämä tieto on tosi. Eräs kuningas hyökkäsi v. 663 Kiinan kimppuun, mutta kiinalaiset kostivat ja tunkeutuivat Lhasaan saakka, jonka kuninkaallisen linnan he polttivat. Tibetiläisten itsensä mielestä oli Khri-sronglde-tsan heidän maansa kuuluin hallitsija, sillä hallitusajallaan (743—789) hän kaikin tavoin edisti buddhan oppia. Hänen poikansa koetti poistaa kaiken erotuksen rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten välillä ja kolmeen kertaan jakoi kaiken omaisuuden tasan kaikkien alamaistensa kesken, mutta joka kerta olot palasivat entiselleen, rikkaat kävivät vielä rikkaammiksi ja köyhät vielä köyhemmiksi. Viisaat väittivät tämän johtuvan heidän hyvistä ja pahoista töistään entisessä elämässä. V:lta 821 on säilynyt kaksikielinen kirjoitus, jossa määritellään rauhanehdot Kiinan ja Tibetin välillä. Sitten Tibet jakautui kahteen valtakuntaan ja seurasi paljon sisällisiä sotia.

1020-luvulla saapui eräs kuulu Intian buddhalainen, Atisha nimeltään, kutsuttuna Tibetiin, toi mukanaan ajanlaskun, jonka mukaan aika jaettiin 60-vuotisiin jaksoihin, ja oli ensimmäinen ylimmäinen pappi, joka sai maassa suuremman vaikutusvallan. Hän perusti Tibetissä pappisvallan. Kublai kaanin valloitettua Itä-Tibetin (1253) tämä maa joutui Kiinan vallan alle ja sen hallitus uskottiin Sakja luostarin laamoille. Myöhemmin muut luostarit paisuivat sitä mahtavammiksi, kunnes jälleen nousi tibetiläinen maallikko, joka Kiinan hallituksen suostumuksella anasti vallan. Luostarien vaikutus oli kuitenkin Tibetissä jo niin suuri, että se pian jälleen voitti muut. 1400-luvulla eräs Tashilhunpo luostarin johtajista valittiin Lhasan etevimmän luostarin johtajaksi ja hänestä tuli Tibetin ensimmäinen dalailäama. Mutta koko maan hallitsijaksi dalailaama tuli vasta v. 1645 mongolilaisten avulla, jotka joksikin aikaa karkottivat kiinalaiset Tibetistä. Myöhemmin Kiinan hallituskin tunnusti dalailaaman yhdessä Tashilhunpon luostarin johtajan, pantshen laaman, keralla maan hengelliseksi ja maalliseksi esivallaksi, joka kuitenkin oli Kiinan ylivallan alainen.

Tibet sai uskontonsa ja sen keralla uskonnollisen kirjallisuutensa Intiasta, sillä maan vanhat kuninkaat antoivat tibetin kielelle kääntää kaikki buddhan opin pyhät kirjat. Jotkut niistä tunnetaankin vain tibetiläisistä käännöksistä. Kun buddhalaisuus Intiassa kukistettiin brahman opin jälleen elpyessä hindulaisuuden muodossa, peri Tibet Intialta buddhalaisuuden kantamaan kunnian ja siitä johtuu sen suuri arvovalta koko buddhalaisessa Aasiassa. Siitä tuli buddhalaisuuden pyhä maa, johon kaikista Aasian ääristä saavuttiin pyhiinvaelluksille, ja tämä seikka antoi niin suuren tuen sen luostareille, että niistä varttui Tibetin tärkein valtiomahti, jonka sortoa ja kiskomisia vastaan yhteinen kansa ei ole sen koommin voinut eikä tahtonutkaan kapinoida. Tuhansia ja kymmeniätuhansia munkkeja on Tibetin suurissa luostareissa, ja napisematta kansa heille maksaa raskaita veroja hyvässä luottamuksessa, että se siten parhaiten täyttää uskonnollisen velvollisuutensa.. Buddhalaisuus on kieltämättä painanut leppeän leimansa tähän luonnostaan ja luonnon olojen edellytysten johdosta raakaan ylämaan kansaan. Mutta kuitenkaan ei Tibetin buddhalaisuus ole kuin turmeltunut kuori Gautaman jalosta opista. Siihen on sekaantunut kaikenlaisia shamanilaisia lisäpiirteitä maan vanhasta taikauskonnosta. Tibetin laamalaisuutta voidaan verrata Rooman kirkon anekaupan kehnoimpiin aikoihin.

Itä-Turkestanin muinaismuistot.

Sven Hedinin löydöillä Takla-makanin hiekoissa oli tärkeä muinaistieteellinen merkitys, sillä ne osoittivat, että Itä-Turkestan on ennen ollut laajemmalti asuttu ja sen ilmasto ollut nykyistään kosteampaa. Vielä suuremman sisällyksen nämä löydöt saavat, kun huomioon otamme, että tässä maassa muinoin on asunut indoeurooppalaisiakin kansoja. Vielä ajanlaskumme alussa siellä oli jäljellä aarialaisia kansoja sekaisin ural-altailaisten kanssa. Sven Hedinin jälkeen ovat sen vuoksi muut tutkijat jatkaneet etsimistä ja löytäneet muinaisraunioita ja suunnattoman rikkaita käsikirjoituskokoelmia, jotka epäilemättä luovat aivan uutta valoa näiden maiden myrskyiseen historiaan ja vaelteleviin kansoihin, jotka ovat osansa näytelleet kuin näyttämöllä näyttelijät ja jälleen kadonneet aikain hämäriin.

Ne muinaisesineet, jotka Sven Hedin v. 1896 löysi Khotanin läheisyydestä erämaasta, saviesineet, pronssiset Buddhan kuvat, kaiverretut jalokivet, rahat ja käsikirjoitukset, lienevät kolmannelta vuosisadalta j.Kr., koska kreikkalais-intialaiset vaikutukset ovat niissä ilmeiset. Aleksanteri Suuren jälkeläiset niihin aikoihin perustelivat valtakuntiaan Persiaan, Khivaan, Merwiin, Afghanistaniin ja Pohjois-Intiaan. Keskeltä erämaata, lähellä Khotan joen kanssa yhdensuuntaisesti Tarimiin pyrkivää Kerija-jokea, Hedin löysi toisen vanhan kaupungin, jonka erämaan hiekat olivat kokonaan peittäneet. Tässä kaupungissa oli seinäkuvia, jotka esittivät paikallisia järvi- ja jokimaisemia, sieltä löytyi puuveistoksia, saviastiain paloja, kipsisiä Buddhan kuvia ja vanhoja puutarhan pohjia.

M. Aurel Stein löysi toisista Itä-Turkestanin osista saviastioita, kuvia, kuvapatsaita, rahoja, leimasimia, freskoja, sanskrittilaisilla, brahmilaisilla ja kiinalaisilla kirjaimilla kyhättyjä käsikirjoituksia, puutauluja, joiden kirjoitukset olivat kharoshti-kirjoitusta, huonekaluja ja eri viljalajeja. Nämä esineet näyttävät olevan ajanlaskumme kahdeksalta ensimmäiseltä vuosisadalta, sen ensi vuosista alkaen.

Aivan Lopin erämaan sydämestä Sven Hedin v. 1901 löysi Loulanin eli Shanshanin kaupungin vanhat rauniot. Tämän kaupungin näyttää hietamyrsky tai tulva, taikka ehkä molemmat hävittäneen kolmannen vuosisadan lopulla j.Kr. Kaupungista löydettiin muun muassa asiakirjoja, joista näkyi sen nimi ja aikamääräyksiä.

Ljuktshunin syvänteestä erämaan pohjoisreunalta D.A. Klements v. 1898 löysi vanhojen luostarien raunioita, joista vanhimmat ovat ajanlaskumme ensi ajoilta, ja näistä luostareista löydettiin sangen mieltäkiinnittäviä käsikirjoituksia, joista toiset ovat uigurin kielisiä, toiset tuntemattomia kieliä. Le Coq löysi samoilta seuduilta v. 1904 erinomaisen arvokkaita käsikirjoituksia, joista toiset ovat kiinalaiselle paperille, toiset valkoiselle nahkalle, toiset puulle kirjoitettuja, edustaen kymmentä eri kirjaimistoa. Kielistä kaksi on aivan tuntematonta. Muistakin Tianshanin eteläpuolella olevista keitaista löydettiin samanlaisia kokoelmia.

Vuosina 1906—1908 Aurel Stein teki uuden matkan, jonka tulokset olivat vieläkin runsaammat. Khotanin koillispuolella hän tutki suurta buddhalaista temppeliä, josta jälleen löytyi paljon käsikirjoituksia. Erämaan kuivan ilmaston vuoksi ne olivat täälläkin säilyneet ihmeteltävän hyvin suuresta iästään huolimatta. Nijasta, Kerijan itäpuolelta, löydettiin paljon kharoshtikirjoituksella kirjoitettuja puukirjoja ja asiakirjoja, joista toisissa vielä oli kreikkalaismalliset savileimat ja puukannet, ynnä huonekaluja ja muita esineitä. Lop-norin länsipäästä, Miranista, löydettiin buddhalaisia pyhättöjä seinämaalauksineen. Lopista itsestään löydettiin kiinalaisia ja kharoshtikirjoituksia, puulle, paperille ja silkille kirjoitettuja, ynnä lisäksi piikiviaseita ja muita esihistoriallisia esineitä. Löydettiin myös melkoinen kappale kiinalaista muuria tornineen ja vartija-asemineen ja paljon muinaisesineitä. Intialaisia, kharoshtilaisin ja brahmilaisia kauppa-asiakirjoja löydettiin sekä erästä tuntematonta kieltä, joka näytti aramealaiselta. Mutta kaikkien runsaimman käsikirjoitussaaliin saivat Stein ja hänen jälkeensä kulkenut ranskalainen matkustaja pyhitetyistä luolista, »Tuhannen Buddhan saleista», jotka ovat Satshoun kaakkoispuolella. Nämä löydöt ovat niin suunnattoman runsaat, että vasta jonkun ajan kuluttua voidaan saada käsitystä niiden sisällyksestä. Buddhalaisien luostarien kokoelmissa on muun muassa säilynyt jäännöksiä manikealaisten pyhistä kirjoista, sillä tämäkin kristinuskon ja zoroasterin opin yhteensulatus esiintyi aikanaan Itä-Turkestanissa käännyttäjänä. Ollen etevä maantieteilijä t:ri Stein myös monella tavalla kartutti näiden seutujen maantieteen tuntemista.

AASIAN REUNAMAAT.

Taka-Intia.

Klassillisella maailmalla oli epäilemättä Taka-Intiastakin enemmän tietoja kuin sen kirjallisuudessa on meidän aikoihimme säilynyt. Ptolemaioksen tiedot »Kultaisesta Khersonnesosta» eivät olleet löyhiä huhuja, vaan perustuivat kokemukseen. Eräs vielä vanhempi kirjailija, juutalainen Josefos, joka kirjoitti ensimmäisen vuosisadan jälkipuoliskolla, lausuu juutalaisten muinaismuistoista kirjoittamassaan teoksessa, että Salomo käski Tyyron kuninkaan Hiramin antamain luotsien »mennä hänen miestensä kanssa siihen maahan, jota muinoin sanottiin Ofiriksi, nyt sitä vastoin Kultaiseksi Khersonnesoksi, ja joka kuuluu Intiaan, tuomaan sieltä kultaa».

Tyyron Marinus taas, jolta Ptolemaios sai tietonsa, on idän kultamaasta kuullut Aleksandros nimiseltä merimieheltä, joka kaikesta päättäen oli purjehtinut Malaiji-niemelle saakka ja sen ohikin. Paitsi kultaa, saatiin sieltä siihen aikaan jo mausteitakin, joiden kauppa silloin vielä oli hindujen käsissä, kunnes arabialaiset sen heiltä vahasivat.

Nykyaikoina on koetettu saada selville sekä Kultaisen Khersonneson että Ptolemaioksen mainitsemain muittenkin paikkain todellisuus, ja osaksi siinä on onnistuttukin. Malakan niemimaan sisäosista, Pahangista, on todella löydetty ikivanhoja, erinomaisen laajoja kultakaivoksia, jotka on kvartsisuoniin louhittu. Ne todistavat sangen kehittynyttä kulttuuria, mutta siitä, minkä kansan työtä nämä kaivokset ovat, tuskin on mahdollista enää saada tietoa. Kaivokset ovat pyöreitä tai suorakaiteenmuotoisia kaivoja ja ulottuvat toiset lähes 40 metriä maan sisään. Ne ovat vierekkäin, mutta alapäästä on louhittu pitkiä sivukäytäviäkin. Epäilemättä näistä kaivoksista on aikanaan saatu sangen paljon kultaa.

Ptolemaioksen jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Taka-Intiasta saatiin enemmän tietoja. Kosmas Indikopleustes, entinen kreikkalainen kauppias, sittemmin munkki, joka eli kuudennella vuosisadalla (I, s. 190), sai oikeita tietoja Kiinaan vievästä purjehdusreitistä, vaikk'eivät ne ulottuneetkaan tämän laivamatkan varrella oleviin maihin. Ptolemaios oli piirtänyt Intian meren sisämereksi, jota maa joka puolella ympäröi, mutta Kosmas oli kuullut, että laivain riittävän kauas itään purjehdittuaan tuli kääntyä pohjoiseen ja purjehtia pitkä matka siihen suuntaan Kiinaan päästäkseen.

Ensimmäiset seikkaperäiset kertomukset meritiestä Kiinaan tapaamme persialaisten ja arabialaisten maantieteilijäin teoksissa. Persiasta kehittyi sinne laivaliike Rooman kaupan rappeuduttua ja Persian jälkeen arabialaiset saivat tämän ja yleensä koko Intian meren kaupan käsiinsä, perustaen sekä mannerrannoille että saarille lukuisia kauppasiirtoloita. Ja vuodelta 851 on säilynyt muhamettilainen purjehdusopas, jossa selostetaan Kiinaan vievä väylä, vaikka nimiä onkin vaikea tuntea, arabialaiset kun yleensä vääntelivät oudot nimet aivan muodottomiin. Sekä arabialaisilla että persialaisilla oli melkoisia kauppasiirtokuntia Kiinassa saakka.

Marco Polo oli ensimmäinen eurooppalainen, jonka selostus Kiinaan johtavasta meritiestä on meille säilynyt. Itse hän ei tosin nähnyt malijien asumia maita paljonkaan, mutta hän kokosi niistä kuitenkin jonkun verran tietoja. Parhaiten hän tutustui Sumatraan, jossa hänen kiinalaisen laivaston keralla täytyi odottaa viisi kuukautta suotuisaa tuulta. Marco Polon käydessä arabialaiset jo olivat ruvenneet käännyttämään Sumatrankin asukkaita muhametin uskoon. Polon jälkeen matkustivat tätä meritietä Odoric, Marignelli ja Ibn Batuta, joista olemme kohdallaan kertoneet. Kaikki nämä matkustajat kertovat Champa- eli Zampa-nimisestä valtakunnasta, jonka kuninkaalla oli pari-, kolmesataa lasta; se käsitti nykyisen Kotshinkiinan ja Annamin eteläosan, mutta katosi jo viidennellätoista vuosisadalla valtakuntain luvusta.

Vasco da Gaman löydettyä meritie Intiaan ei kauaa kulunut, ennenkuin Taka-Intiankin valtakunnat ja kansat saivat eurooppalaisiin tutustua, ja vaikutukset, joita he silloin saivat, juurruttivat heihin lähtemättömän vastenmielisyyden valkoista rotua vastaan.

Kun Alfonso de Albuquerque oli Malakan valloittanut (II, s. 146) — oikeastaan jo ennenkin ratkaisevaa taistelua — lähetti hän kotiaan palaavain kiinalaisten djunkkien mukana Duarte Fernandezin lähettilääkseen Siamin hoviin. Tämä mies oli ensimmäinen, jonka tiedetään käyneen Siamin vanhassa pääkaupungissa Ajuthiassa, joka kaupunki oli nykyistä Bangkokia jonkun verran ylempänä Menamin varrella (II, s. 150).

Venezialainen Nicolo de Conti (II, s. 139) oli ensimmäinen valkoinen, jonka tiedämme Burmassa käyneen. Puolen vuosisataa myöhemmin (v. 1496) kävi genovalainen Hieronymus de Santa Stephan© Pegussa ja vähän myöhemmin Ludovico di Varthema. Malakan valloitettuaan Albuquerque lähetti Peguunkin lähetystön ja myöhemmin sinne näyttää asettuneen portugalilaisia kauppiaita ja seikkailijoita, jotka palvelivat maan kuninkaita palkkasotilaina. Kauan ei sitten kulunut, ennenkuin sinne löysi italialaisia ja englantilaistakin kauppiaita.

Kaikkien näiden matkustajain kertomuksista näkyy, että Pegun valtakunta, jonka päämaa oli Irawadin delta, kuudennellatoista vuosisadalla oli niin mahtava, rikas, loistava ja vaikutusvaltainen, ettei niissä maissa ainoakaan toinen valtakunta ole myöhemmin sen vertaiseksi kohonnut. Mutta siihenkin aikaan käytiin ainaisia sotia Pegun ja Siamin, Tungun, Avan ja Arakanin välillä ja moneen näistä sodista portugalilaiset seikkailijat ottivat osaa. V. 1548 taisteli Pegun puolella sodassa Siamia vastaan 180 portugalilaista de Melon johdolla ja Siamin puolella toinen portugalilainen osasto erään Pereyran johdolla. Kuudennentoista vuosisadan loppuvuosina hyökkäsivät kuitenkin Arakanin ja Tungun kuninkaat Pegun kimppuun ja perinpohjin kukistivat sen.

V. 1600 kävi siellä Boves niminen jesuiitta, joka seuraavasti kuvaa näkemänsä hävityksen kauhuja:

»Surkeata on nähdä, kuinka jokirannoilla, joille on istutettu määrättömän paljon hedelmäpuita, kullatut temppelit ja jalot rakennukset nyt kaikkialla ovat raunioina. Tiet ja vainiot ovat täynnään nälkään kuolleitten tai tapettujen onnettomain pegulaisten pääkalloja ja luita, ja jokiin heitä on heitetty niin kosolti, etteivät laivat pääse ruumiitten paljouden vuoksi kulkemaan. Puhumattakaan niistit poloisista ja murhista, joihin tämä julmin kaikista tyranneista (Arakanin kuningas) on tehnyt itsensä syypääksi.»

Arakanin kuninkaan puolella oli Filip de Briton johdolla taistellut joukko portugalilaisia palkkasotilaita ja palkaksi de Brito sai Sirianin sataman, johon hän perusti muutaman vuoden pystyssä pysyvän itsenäisen pikkuvaltakunnan, pitäen kuninkaan poikaa panttivankinaan ja naittaen oman poikansa Martabanin kuninkaan tyttären kanssa. V. 1613 Avan kuningas kuitenkin tuli Siriania piirittämään ja sai de Briton petoksella käsiinsä, surmaten hänet kamalasti kiduttaen. Siitä alkain alkoi Ava saada koko Burman valtansa alle.

Burmaan portugalilaiset eivät perustaneet pysyviä kauppa-asemia, mutta Siamin alueelle syntyi jo v. 1516, Malakan niemimaan itärannalle, melkoinen asema, johon asettui satoja portugalilaisia. Varsinaiseen Siamiinkin asettui paljon portugalilaisia kauppiaita ja laivat pyrkivät sinne suojaan niihin aikoihin vuodesta, jolloin koillismonsuuni riehui Kiinan merellä ja sillä oli vaarallinen purjehtia. Siamin kuningas v. 1620 tarjosi portugalilaisille vakinaisen satamankin rannoiltaan, mutta näillä oli siihen aikaan niin täysi työ entistenkin asemainsa puolustamisessa, etteivät he voineet ottaa tarjousta vastaan. Sitä paitsi olivat hollantilaiset seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella alkaneet tunkea portugalilaisia tieltään Siamistakin.

Laivain oli tapana purjehtia Malakan salmesta suoraan Etelä-Kiinaan, jonne oli rakennettu portugalilainen kauppakeskus, ja sen vuoksi Champan ja nykyisen Annamin rannat jäivät tuntemattomiksi. Fernão Mendes Pinto ja Don Antonio de Faria (III, s. 172) olivat ensimmäiset, jotka merirosvousristeilyillään näyttävät niihin tutustuneen, mutta useimpia Pinton mainitsemista nimistä on mahdoton tuntea. Hänkin kuuli kautta Taka-Intian yleisen tarun, että muka niemimaan kaikki joet alkavat samasta suuresta järvestä, kuten ne ovatkin piirretyt vielä Bläunkin karttaan v. 1663.

Portugalilaisia näyttää sittemmin asettuneen Kambodjaan omin päin samoin kuin Burmaankin, ilman hallituksensa suojelusta. Vuonna 1570 he löysivät Tonle Sap järven ja Angkorin rauniot. Louvet oli nimeltään ensimmäinen ranskalainen, joka (v. 1580) kävi Mekongin deltassa. Hollantilainen van Linschoten on ensimmäinen, joka v. 1596 julkaisemassaan teoksessa mainitsee suuren Mekongin nimeltään. Taka-Intian sisäosistakin hän kokosi tietoja. Seitsemännentoista vuosisadan vaiheessa portugalilaiset perustivat Kotshinkiinaan ja Kambodjaan säännöllisiä kauppa-asemia.

Suurempaa huomiota omistivat Taka-Intian maille hollantilaiset, englantilaiset ja ranskalaiset Portugalin vallan Intian vesillä murrettuaan. Seitsemännentoista vuosisadan alussa alkoivat englantilaiset tehdä kaupparetkiä sekä Siamiin että Burmaan. Itä-Intian komppania perusti kauppa-aseman Burman ylämaahankin aina lähelle Kiinan rajaa. Hollantilaisella komppanialla oli niinikään Burmassa kauppa-asemia. Seuraavina aikoina eurooppalaisten ja burmalaisten suhteet olivat monenlaisten Vaihteluiden alaisina, mutta saavutettu maantuntemus ainakaan ei mennyt hukkaan, vaikka kauppiaitten täytyikin monta kertaa peräytyä. V. 1795 luutnantti Woods ensimmäisenä kartoitti Irawadin kunnollisesti Rangoonista Avaan saakka.

Avan kuninkaat, jotka siihen aikaan vallitsivat koko Burmaa, olivat ylenmäärin ylimielisiä, kohtelivat loukkaavasti Itä-Intian komppanian lähettiläitä ja häiritsivät sen raja-alueita, niin että komppanian lopulta (v. 1825) täytyi ryhtyä sotaan tätä valtakuntaa vastaan. Seuraavana vuonna Avan kuningas suostui rauhaan ja luovutti Itä-Intian komppanialle Arakanin ja Tenasserimin, s.o. suurimman osan rantamaistaan, joista sitten brittiläinen Burma kehittyi.

Siamissa hollantilaiset olivat koko seitsemännentoista vuosisadan niin suosittuja, että heitä monta kertaa pyytämällä pyydettiin perustamaan sinne kauppa-asemia, ja Hollannin asiamies oli ensimmäinen ulkomaalainen, joka (v. 1685) pääsi Siamin kuninkaan puheille. Kahdeksannellatoista vuosisadalla välit kuitenkin häiriintyivät ja hollantilaisten kauppa Siamissa lakkasi kokonaan.

Konstantinos Phaulkon.

Omituinen ilmiö Siamin ja länsimaitten suhteiden välittäjänä oli Konstantinos Phaulkon, Joonian Kefalleniassa syntynyt kreikkalainen, joka v. 1640, vielä alaikäisenä lapsena, oli karannut Englantiin ja sieltä, mieheksi vartuttuaan, purjehtinut Itä-Intiaan. Siellä hän menestyi niin, että lopulta omisti oman laivan, kunnes kärsi Menamin suulla haaksirikon. Täten Siamiin jouduttuaan hän vietti siellä muutamia vuosia, oppien perusteellisesti maan kieltä. Lähdettyään Siamista uudelle meriretkelle hän Malabarin rannikolla taas kärsi haaksirikon. Hänen laivansa koko miehistö hukkui, hän yksin pelastui. Alastomana ja surkean puutteen alaisena — 1,000 kruunua hänellä oli rahaa, mutta kun paikka oli asumaton, ei niistä ollut apua — hän kuljeskeli rannalla ja sattui silloin tapaamaan toisenkin haaksirikkoisen, joka niinikään oli yksin pelastunut laivastaan ja oli vielä suuremmassa hädässä kuin hän. Kielestä Phaulkon paikalla tunsi hänet siamilaiseksi ja sai häneltä kuulla, että hän oli korkea virkamies, jonka Siamin kuningas oli lähettänyt Persiaan lähetyskunnan keralla. Phaulkon osti haaksirikostaan pelastamillaan rahoilla pienen laivan ja vei sillä uuden ystävänsä Siamiin ja uusi ystävä puolestaan hankki hänelle maassaan erinomaisen vaikutusvaltaisen aseman.

Phaulkon paikalla saavutti suuren maineen selvittelemällä eräitten muhamettilaisten laskut niin taitavasti, että hän saattoi osoittaa, ettei kuningas ollutkaan heille velkaa, vaan hänellä päin vastoin oli heiltä melkoinen summa saatavaa. Itämaisessa hovissa moinen äly paikalla saa tunnustuksen ja niinpä Konstantinoskin alkoi ylenemistään yletä, kunnes hänestä v. 1665 tuli Siamin pääministeri. Lopburissa Menamin laaksossa on vielä raunioita hänen teettämistään rakennuksista.

Phaulkon oli Englannissa hylännyt katolinuskon ja kääntynyt anglikaaniseen uskoon, mutta jesuiitat saivat tästä vihiä ja alkoivat häntä muokata, kunnes hän taas kääntyi katolinuskoon. Hän näyttää nyt toivoneen voivansa kääntää Siamin kuninkaan katolinuskoon ja suuressa määrin hänen toimestaan Ranskan kuningas Ludvig XIV vuosina 1685 ja 1687 lähetti Siamin hoviin de Chaumontin johtamat melkoiset lähetyskunnat, joihin enimmäkseen kuului jesuiittoja. Ranskan kuninkaan lähetyskunnat otettiin hyvin vastaan, mutta Siamin kuninkaalla ei ollut vähääkään halua luopua uskostaan, vaikka hän olikin sangen vapaamielinen ja edistynyt mies. Jesuiitat kuitenkin jäivät maahan ja olivat muun muassa avullisina muhamettilaisten tekemän kapinan kukistamisessa. Maan ylimykset ja rahvas alkoivat kuitenkin vihata heitä ja lopulta heidät viimeiseen mieheen murhattiin ja Phaulkon itse häpeällisesti mestattiin.

Kahdeksannellatoista vuosisadalla ei Siamissa sitten käynyt muita eurooppalaisia kuin moniaita kauppiaita ja lähetyssaarnaajia.

Indokiinaankin, johon kuuluvat Kotshinkiina, Kambodja, Annam, Tonkin ja Mekongin laakson Laos-maa, johon portugalilaiset kuudennellatoista vuosisadalla muodostivat joitakuita siirtokuntia, perustivat sekä englantilainen että hollantilainen Itä-Intian komppaniakin kauppa-asemiaan. Hollantilaisilla oli asema Kambodjan pääkaupungissa Pnom-Penhissäkin ja he olivat ensimmäiset nousemaan Mekongia ylämaahan. Sitten heidän asiamiehiään kuitenkin alettiin portugalilaisten yllytyksen johdosta vainota, jonka vuoksi he poistuivat maasta. Portugalilaisilla oli nyt jonkun aikaa melkoinen vaikutusvalta Kambodjan hovissa ja Mekongin suistamossa, mutta seitsemännentoista vuosisadan lopulla kotimaiset virkamiehet, luulon mukaan Kiinan yllytyksestä, murhauttivat kaikki valkoiset, eivätkä portugalilaiset enää saaneet takaisin, mitä silloin menettivät.

Seuraavina aikoina Indokiinassa ei käynyt sanottavasti muita kuin lähetyssaarnaajia, etenkin ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ranskalainen piispa de Behaine sai suuren vaikutusvallan Kotshinkiinan kuninkaaseen Gia Longiin, joka oli suosiollinen kristityille ja ranskalaisten seikkailijain avulla valloitti Annamin ja Tonkkiinkin. Gia Longin v. 1820 kuoltua ranskalaiset kuitenkin jälleen karkoitettiin maasta ja kristinuskoon kääntyneet alkuasukkaat murhattiin. Tosin ranskalaiset lähetyssaarnaajat myöhemmin palasivat takaisin ja alkoivat uudelleen käännytystyönsä, mutta v. 1851 puhkesi uusi kristittyjen vaino, jonka johdosta ranskalaiset yhdessä espanjalaisten kanssa valtasivat Kotshinkiinan, jota Ranska ei sen koommin laskenut käsistään.

Kambodja oli joutunut Siamin ja Annamin sorron alaiseksi, jonka vuoksi sen kuningas v. 1857 pyysi Ranskan apua, ja Ranska ottikin sen suojeluksensa alaiseksi. Osan alueestaan Kambodjan kuitenkin täytyi luovuttaa Siamille. Nykyjään Kambodja on kokonaan Ranskan alusmaa.

Tonkinissa oli hollantilaisilla kauppa-asema seitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla, mutta v. 1700 he taas hylkäsivät sen. V. 1802 Annam valloitti Tonkinin ja Annamin kanssa se sittemmin joutui Ranskalle.

Khmerien entinen kulttuuri.

Kambodjan sisässä säilyneet suurenmoiset rauniokaupungit ja temppelit ovat jäännöksiä entiseltä mahtavuuden ajalta, jolloin tässä maassa vallitsi loistava sivistys. Ei vieläkään ole voitu varmaan määrätä tämän sivistyksen aikaa, mutta kaikesta päättäen se käsitti ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen.

Jo v. 1570 ensimmäiset eurooppalaiset näyttävät käyneen Angkorissa, khmerien hylätyssä entisessä pääkaupungissa, ja tutustuneen sen ihmeihin ja nähneen sen kiveen hakatut kirjoitukset, joita ei silloin enää kukaan paikkakuntalainen kyennyt lukemaan. Seuraavain aikain kirjallisuudessa tapaa Angkorista niinikään montakin mainintaa, mutta vasta 1860-luvulla ranskalainen matkustaja A.H. Mouhot sen perusteellisesti tutki ja kuvasi. Vähän myöhemmin de Lagréen-Garnierin retkikunta täydensi hänen tutkimuksiaan.

Khmerien entisten rakennusten raunioita on kautta koko nykyisen ja muinaisen, suuren osan Siamiakin käsittävän, Kambodjan ynnä Mekongin ylämaassa Laos valtioissa, mutta valtavimmat ovat ne rakennukset, joita on entisen pääkaupungin tiloilla Tonle Sap järven pohjoispuolella.

Pnom Penhin kohdalla laskee Mekongiin syrjäjoki, jota, myöten laivalla pääsee nousemaan Tonle Sapiin. Järven pohjoisrannalla on muutaman kilometrin päässä rannasta lakeuden keskellä kukkula, jonka laella kasvavassa lehdossa ovat Krôm-vuoren temppelin rauniot niin sankan kasvullisuuden kätköissä, että niitä tuskin näkee. Hämmästyneenä matkustaja tiheikön sisästä löytää siroja torneja, tavattoman kuvanveistosten runsauden, korkokuvia ja jättiläismäisiä kivikuvia, joista osa on ehjänä säilynyt, osa taas surkeasti typistelty. »Tuntuu ihmeelliseltä», kirjoittaa Hugh Clifford, »kun viikkokausia metsäerämaan läpi matkustettuaan ja vain siellä täällä ryhmän ruokomajoja nähtyään äkkiä, ilman vähintäkään valmistusta, tapaa tämän kauniin taiderakennuksen, jonka sulavat viivat, solakat kuvut ja kaaret, hienodetaljiset veistokuvat kaikki todistavat suurten rakentajain korkeata kulttuuria ja sivistystä.»

Vähän kauempana on Krôm-vuoren ja Angkorin välillä Siamreapin asuttu kylä, joka viheliäisyydellään todistaa nykyisyyden vähäpätöisyyttä suuren entisyyden rinnalla. Kun matkustaja siitä jälleen tunkeutuu metsään, yllättää hänet taas ilman vähintäkään aavistusta Angkor Vatin suurenmoinen temppeli. »Aarniometsän ja ihmisen huolitteleman rakennuksen vastakohdan vaikutus on valtava ja dramaattinen.» Garnierin mielestä Angkor Vatin loppumattomat portaat ja käytävät, sisäpihat ja samanlaisilta näyttävät pylväistöt symmetriastaan huolimatta tai ehkä juuri symmetriansa vuoksi muodostivat aivan selittämättömän labyrintin. Rakennuksen eri osat ovat niin suunnattoman laajat, että kokonaisuudesta oli melkein mahdoton saada käsitystä. Rakennusryhmän ympärysmitta sitä piirittäväin ojain sisäpuolelta mitaten on viisi ja puoli kilometriä, eikä semmoisen talon jäsentelystä ollut helppo päästä aivan äkkiä selville.

Tämä suunnaton rakennus on rakennettu neljänkymmenen kilometrin päästä tuodusta hietakivestä. Jotkut paasista ovat hyvin suuret, painaen yli kahdeksan tonnia, ja ilman minkäänlaista muurilaastia ne on liitetty yhteen erinomaisen tiiviisti ja saumat ovat suorat kuin viivoittimella vedetyt. Arvoitukselliselta näyttää, kuinka niin suuret paadet voitiin kalliosta irroittaa, kuljettaa paikalle ja sijoittaa seinään; epäilemättä siihen tarvittiin sangen paljon väkeä ja työtä.

Vielä ihmeteltävämpi kuin näiden raunioitten suunnaton laajuus on niiden koristelun rikkaus. Melkein joka, kivi on muovailtu. Valtavia Buddhan, jättiläisten ja kuninkaitten kuvapatsaita on joka puolella ja näiden jatkoksi leijonia, louhikäärmeitä ja taruhirviöitä. Reliefiveistoksissa näemme sotilaita, jotka pitkissä jonoissa ratsastavat linnuilla, hevosilla, tiikereillä, elefanteilla ja satueläimillä, näemme apinain kuninkaan ja enkelien kuninkaan välisiä taisteluita, veneitä, joita pitkäpartaiset miehet soutavat, kukkotaisteluita, pienokaistensa kanssa leikkiviä vaimoja, jousilla, keihäillä, miekoilla ja pertuskoilla asestettuja sotamiehiä ja lukemattomia, muita kuvaesityksiä. Epäilemättä näiden taideteosten luojat olivat kehittyneempää ja älykkäämpää kansaa kuin Indokiinan niemimaalla nykyaikoina tapaa.

Neljän kilometrin päässä Angkor Vatista pohjoiseen on Bakheng-vuoren pagodi kukkulan laella samoin kuin Krôm-viwrenkin temppeli. Vuoren juurella on kaksi mahtavaa, jalustoineen; yhdestä, kivestä hakattua leijonaa. Kukkulalle portaat. Laelta on erinomaisen laaja ja kaunis näköala yli edellä mainittujen rakennusryhmien, Tonle Sap järven ja ja.vastakkaisella puolella yli niiden vuorien, joista kaikkiin näihin rakennuksiin kivet tuotiin. »Koko tämä seutu on nykyjään yhtä autio ja hylätty kuin se ennen on ollut täynnään eloa ja vilkkautta. Vain petojen kiljuna ja muutamain harvain lintujen rääkynä häiritsee yksinäisyyttä.»

Bakheng vuoren temppeli ilmeisestikin on Angkorin rauniorakennuksista vanhin, Angkor Vatin suuri temppelikartano taas nuorin, kuten kuvan veistostenkin kömpelömpi ja kehittyneempi luonne osoittaa.

Edellä mainitut rakennukset ovat kaikki olleet uskonnollisia tarkoituksia varten rakennetut, mutta kilometrin päässä tapaamme Bakhengin takana raunioita, joilla on ollut aivan toinen tarkoitus. Siellä on Angkor Thôm, s.o. »suuri Angkor», joka oli khmerien mahtavan valtakunnan pääkaupunki. Temppeleistä ei tosin ole sielläkään puutetta, mutta suurin osa taloista on kuitenkin ihmisasunnoiksi rakennettu. Ulkomuuri, joka on raudanpitoisesta kivestä tehty, on neliön muotoinen, joka sivu 3,2 kilometriä pitkä. Muurissa on viisi monumentaalista porttia, joiden kautta sisään kuljetaan. Sisällä on metsän verhossa palatsien ja temppelien raunioita. Kuninkaallinen palatsi oli erikoisen muurineliönsä keskellä, joka myös käsitti suuren pyramidin muotoisen uskonnollisen rakennuksen. Tämän kartanon itäpuolella on laaja terassi, joka on suurenmoisilla korkokuvilla koristettu. Ehkä merkillisin kaikista khmerien muinaisrakennuksista on Baijonin temppeli, joka niinikään on Angkor Thômissa, oman pylväsneliönsä piirittämänä. Sisimpänä on ristinmuotoinen rakennus, jonka keskeltä, pyöreältä pohjalta, kohoaa valtava torni. Pylväskäytäväin päällä on säännöllisin välimatkoin viisikymmentä tornia, jotka ovat Brahman nelinkertaisilla kasvoilla koristetut.

Sillä tuhannen hehtaarin alalla, jonka Ankor Thômin ympärysmuuri sisäänsä sulkee, rehoittaa nykyjään troopillinen metsä ja tiheikkö koko uhkeudessaan — se on mitä takkuisin sekasorto tummanharmaita runkoja ja laajoja oksikoita, korkeuteen ponnistavia versoja, tiheätä alusmetsää, luikertelevia köynnöskasveja ja riippuvia loiskasviuutimia, mitä vain näitten uhkuvain troopillisten maitten lämmin kostea maa voi kasvattaa. »Tämän uhkean lehväpeitteen lymyissä, Jumalan vihannan verhon kunnioittavasti kätkemänä, lepää kuolleitten kaupunki. Täällä ovat pagodit nykyjään metsän petojen pesinä, joissa menneiden sukupolvien eläjät rukoilivat ja valittivat, talot, joissa he syntyivät, suunnittelivat ja rakastivat, työskentelivät ja riitelivät, kärsivät ja kuolivat, suuret aarrekammiot, joissa säilytettiin kokonaisen valtakunnan rikkauksia, uljaat palatsit, joissa kuninkaat ja kuninkaitten isät asuivat.»

Se kansa ja valtakunta, joka on nämä suurenmoiset muinaisjäännökset luonut, on kauan pysynyt arvoituksellisena, eikä asiaa vieläkään ole täydelleen selvitetty.

Vanhin kirjoitettu tieto Angkorista on erään kiinalaisen diplomaatin kertomus matkastaan, jonka hän v. 1295 Kiinan keisarin käskystä teki Kambodjaan, jota kiinalaiset siihen aikaan sanoivat Tshin-laksi. Matka kävi merta pitkin, jota pidettiin turvallisempana kuin maamatkaa. Matkakertomuksessaan kiinalainen diplomaatti tekee selkoa Kambodjan neliönmuotoisesta pääkaupungista, joka kaikesta päättäen oli juuri Angkor, mainiten muunmuassa »jättiläisten tien» kuvanveistoksineen, joka on Angkorin huomattavimpia nähtävyyksiä. Kolmannentoista vuosisadan lopulla Angkor Thômissa siis vielä asuttiin ja hallittiin.

Jonkun verran valaistusta tarjoavat myös Angkorin rakennuksissa säilyneet piirtokirjoitukset. Niitä on kahdenlaisia, osa kirjoitettu samanlaisilla kirjaimilla, mitä Kambodjassa nykyisinkin käytetään, osa toisilla vanhemmilla. Edellisiä buddhalaiset munkit jotenkin helposti lukevat, jälkimmäiset ovat maan oppineimmillekin miehille ymmärtämättömät. Niitä ovat ranskalaiset oppineet viime aikoina tutkineet ja selvitelleet. Kambodjalaisilla kirjaimilla kirjoitetut lauseet enimmäkseen koskettelevat vain uskonnollisia asioita, eivätkä sanottavasti valaise rakennusten entisyyttä.

Khmerit näyttävät olleen sekarotua, syntynyttä alkuasukkaitten ja Sisä-Aasian ylängöltä tulleen valloittajakansan sekaannuksesta. Muutama vuosisata ennen kristityn ajanlaskun alkua alkoivat Etu-Intian itärannalta tulleet siirtolaiset saada Kambodjassa vaikutusvaltaa, tuoden sinne brahman uskon ja sanskritin kielen. Varsinkin kuudennella vuosisadalla j.Kr. hindulaisuus alkoi saada vaikutusvaltaa. Angkor Thômin rakensi kuningas Jasovarman v:n 900 vaiheilla j.Kr. Samaan aikaan buddhalaisuus alkoi tunkea tieltään brahmalaisuutta. Angkor Vat luultavasti rakennettiin kahdennellatoista vuosisadalla, jolloin viimeinen khmerien suurista kuninkaista valloitti Champan. Seuraavan vuosisadan lopulla khmerit karkoitettiin Menamin laaksosta ja Siam ja neljännellätoista vuosisadalla toiset viholliset moneen kertaan valloittivat ja ryöstivät Angkor Thômin. Viidennellätoista vuosisadalla khmerien kuninkaat hylkäävät vanhan pääkaupunkinsa ja valtakunta rappeutumistaan rappeutui.

Kambodjalaiset itse kutsuvat maataan Sroc Khmeriksi. Eurooppalaisten käyttämä nimi on muodostettu hindulaisesta sanasta Kambuja, joka taas oli johdettu Kambusta, khmerien rodun taruperäisestä perustajasta.

De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongilla.

Jo v. 1641 hollantilaiset lähettivät kaupparetkikunnan nousemaan Mekongia aina Vien-Tiane nimiseen Laos-valtioon saakka, jossa retkikunta otettiin jotenkin hyvin vastaan, vaikk'ei sitä tahdottu mielisuosiolla pois laskea; mutta sen jälkeen tapaamme siellä matkustajia vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Henri Mouhot, jonka työt Angkorin rauniokentillä jo mainitsimme, matkusteli sekä Siamin ylämaassa että kävi korkealla Mekongillakin, mutta ollen valokuvaaja ammatiltaan hän ei kyennyt tekemään kunnollisia paikanmääräyksiä ja lopulta kaukana Mekongin ylämaassa kuoli kuumeeseen.

Burmasta käsin kävi McLeod-niminen skotlantilainen Mekongin ylämaassa, poikkimaisin matkustaen, muutama vuosi ennen ranskalaista retkikuntaa, koettaen saada aikaan kauppayhteyden Mulmeinin ja Laos-valtioiden kanssa ja yhä edelleen Kiinan Jynnaniin, mutta Mekongin jokivartelaisia suunnitelma ei miellyttänyt ja Jynnaniin McLeodia ei laskettu.

Näiden retkien maantieteelliset työt olivat kuitenkin sangen puutteelliset, niin että ranskalaisella retkikunnalla, joka heinäkuun 7 p. v. 1866 lähti Pnom Penhistä Mekongia nousemaan, oli jotenkin alkamaton työmaa edessään.

Tämä retki oikeastaan oli François Garnierin suunnittelema, mutta kun hän vielä oli sangen nuori, uskottiin ylijohto Doudart de Lagréelle, joka siihen aikaan oli Ranskan valtiollisena asiamiehenä Kambodjan kuninkaan hovissa. Molemmat he olivat meriupseereja. Kymmenkunta muuta ranskalaista kuului retkikuntaan, näistä neljä tieteelliseen työskentelyyn perehtynyttä. Odotellessaan Pnom Penhissä Siamin hallituksen passia retkikunta oli käynyt Angkorin muinaisraunioilla täydentämässä niiden tutkimusta.

Garnier yhdisti Angkorin raunioista saamansa vaikutukset seuraavaan lauseeseen: »Tuskin missään muualla on näin valtavaa kivimäärää käsitelty näin taiteellisesti ja tieteellisesti. Pyramideja ihailemme ihmisvoiman ja sitkeyden jättiläismäisinä teoksina, mutta tässä on yhtä suureen voimaan ja sitkeyteen vielä lisättävä nero.»

Retkikunta nousi Mekongia kahdella matalakulkuisella tykkiveneellä, mutta toiveet, että näin mukavasti pitkälle päästäisiin, raukesivat sangen pian, sillä Somborin luona, suorin tein parinsadan kilometrin päässä Pnom Penhistä, tuli vastaan niin ankarat kosket, ettei ollut ajattelemistakaan nostaa laivoja niiden päälle.

Mekong oli rankkain sateitten johdosta alkanut tulvia ja oli nyt viittä metriä tavallista korkeammalla. Sankkain, sotkuisten aarniometsäseinäin välissä joki vyörytti ruskeata vettään vaahtoavaan koskeen, jonka monen monet saaret jakoivat pauhaaviin haaroihin.

Retkikunta osti nyt maan asukkailta jokiveneitä, joilla se sauvoen alkoi matkaa jatkaa, kulkien suureksi osaksi tulvan vallassa olevain metsäin läpi. Veneet oli polttamalla tehty pitkästä pölkystä, jonka kahden puolen sitten oli lisätty laudoista laitoja. Keskellä oli pieni ruokokattoinen maja, jota bambusta tehty kansi kannatti. Sauvoimet oli päästä raudoitettu.

Khonin koskien kohdalla Mekongin leveys oli 1,000 metriä ja vesi putosi pystysuorana könkäänä 15 metriä. Ylempänä joen leveys kuitenkin oli tulvan aikana viisi kilometriä. Kahden puolen maa oli taajaan asuttu ja hyvin viljelty.

Retkikunta ei tutkinut ja kartoittanut vain Mekongia, vaan kaikki siihen laskevat syrjäjoetkin melkoiseen matkaan. Pohjoisempana alkoi edessä päin olla korkeita vuoria.

Bassakissa, jossa retkikunta viipyi pitkän ajan, Garnier mittaili Mekongin vesimäärän, huomaten sen tavallisella vedellä olevan 9,000 kuutiometriä sekunnissa, tulvan aikana taas 50,000 ja vähimmillään 2,000—3,000 kuutiometriä. Pnom Penhissä tulvan vesimäärä on 60,000— 70,000 kuutiometriä. Ganges kuljettaa tulvillaan vielä kaksi vertaa sitäkin enemmän. Mekongin pinta on ylimmillään toistakymmentä metriä tavallistaan korkeammalla, jonka vuoksi se hedelmöittää laajat vainiot vedellään ja lietteellään ja tarjoaa hyvät edellytykset, riisinviljelykselle.

Garnierin piti nyt palata Pnom Penhiin postia, kiinalaista passia ja tärkeitä koneita noutamaan, muun retkikunnan poiketessa Siamiin tutkimaan Nam-Mun nimistä suurta syrjäjokea. Retkikunnan selän takana oli kuitenkin syntynyt suuri kapina, joka kokonaan katkaisi sen selkäpuolen yhteydet ja Garnierin täytyi sen vuoksi palata takaisin ja tehdä Siamin kautta pitkä kierros Angkoriin ja sieltä veneellä kulkea vihollisen vallassa olevan maan kautta Pnom Penhiin. Tällä vaikealla, tarmolla suoritetulla matkalla hän näki useita tuntemattomia khmeriläisraunioita, muun muassa suurenmoisen, kolmekymmentä metriä yli joen pinnan kohoavan sillan, josta kolme suurta kappaletta vielä oli jäljellä. Keskimmäisen siltakaaren pituus oli 148 metriä, leveys 15. Kaaria oli ollut kolmekymmentäneljä. Silta oli hiekkakivestä rakennettu ja veistoksilla runsaasti koristettu.

Saatuaan osan kaipaamistaan tavaroista ja ennen kaikkia kiinalaisen passin, joka oli välttämätön, jos mieli päästä Jynnaniin, Garnier samoja teitä palasi takaisin. Tällä kerralla hänen täytyi jollakin taipaleella kannattaa tavaroitaan tytöillä, kun ei muuta keinoa ollut. Tytöt kuitenkin ottivat työn aivan leikin kannalta, nauroivat vain veitikkamaisesti hänen kiirehtiessään ja uivat joka joessa, vähääkään välittämättä hänen pyynnöistään ja käskyistään. Muun retkikunnan tavatessaan Garnier oli kulkenut yli 1,600 kilometriä seutujen läpi, jotka suurimmaksi osaksi olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat.

Huhtikuun 2 p. 1867 ranskalainen retkikunta saapui Vien-Tiaheen, entisen laosvaltakunnan pääkaupunkiin, joka hollantilaisten siinä 1641 käydessä oli suuri kukoistava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja troopillinen tiheikkö oli kokonaan peittänyt sen rehevään vaippaansa. Tämäkin laosvalta oli kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla joutunut Siamin vaikutusvallan ja sorron alaiseksi, kunnes Vien-Tianen kuningas v. 1820 murhautti hovissaan olevan Siamin lähettilään, tämä kun niin armottomasti nylki hänen maataan. Siamista lähetettiin paikalla suuri armeija Vien-Tianea kurittamaan. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin ja sen asukkaat karkoitettiin. Valloittajat polttivat paljon ihmisiä huoneihin ja harjoittivat kaikenlaista julmuutta kostaakseen vainajan puolesta. Anu kuningas pakeni Annamiin. Sieltä hän kuitenkin annettiin pois ja vietiin Bangkokiin ja pantiin häkkiin, jossa hän kuoli surkean kuoleman. Hänen poikansa, jota säilytettiin eräässä pagodissa vankina, hyppäsi sen tornista ja sai siten surmansa. Vien-Tianen asukkaita ajettiin kuin karjalaumaa etäisiin seutuihin ja sadoittain heitä sortui matkalla nälkään. Toiset joutuivat voittajain orjiksi. Kun Vien-Tianesta oli kaikki vähänkin kelvollinen ryöstetty, jätettiin kaupunki metsittymään, eikä troopillinen tiheikkö pitkää aikaa tarvinnutkaan, ennenkuin se oli entisen vilkkaan elämän paikalla yksinvaltiaana.

Siamin ja Annamin ja muitten valtain keskinäisen kilpailun johdosta oli koko Laos-maan rahvas siihen määrään menettänyt tarmonsa, että näytti mahdottomalta, voisiko se koskaan enää miehistyä. Se oli siihen määrään sorron alainen, että karavaanien kantajat pitivät luonnollisena oikeutenaan ottaa väkisin, mitä tarvitsivat, heille kun ei yleensä maksettu palkkaa. Ranskalaiset sitä vastoin maksoivat palkat joka miehelle, mutta sen sijaan vaativat, ettei väestöltä saanut ottaa mitään ilmaiseksi, ja tämä tuntui kaikista niin luonnottomalta, että he sitä tuskin ymmärsivät. Päälliköt julkisesti valittivat, kun hyvää messinkilankaa tuhlattiin suotta halvoille talonpojille.

Huhtikuun lopulla retkikunta saapui Luang-Prabangiin, ylimpään laos-valtioon, joka Vien-Tianen kukistuttua oli suuresti paisunut. Valtion samanniminen pääkaupunki oli suurin kaupunki (8,000 a.), mitä retkikunta oli ylämaassa nähnyt. Luang-Prabang maksoi veroa Kiinalle, Annamille ja Siamille ja oli siitä hyvästä saanut elää rauhassa ja kehittyä Mekongin ylämaan tärkeimmäksi kauppakeskustaksi. Nyt kuitenkin oli Kiinalta kielletty veron suoritus sillä verukkeella, että tiet olivat Jynnanin muhamettilaisten tekemän kapinan vuoksi epävarmat, eikä aiottu päästää ranskalaista retkikuntaakaan matkaa jatkamaan, koska tämä olisi voinut osoittaa verukkeen aiheettomuuden. Lopulta Luang-Prabangin kuningas kuitenkin suostui ja erosi de Lagréesta hyvänä ystävänä.

Mekong kävi tästä ylöspäin niin koskiseksi, että retkikunnan täytyi jatkaa matkaa kokonaan maitse. Lokakuun 12 p. se kulki rajan poikki Kiinaan ja ihmetteli heti ensi kylissä sitä korkealle kehittynyttä ikivanhaa sivistystä, joka Kiinassa heti kohtasi, todistaen sen asukkaitten suurta tarmoa. Mutta muhamettilaiskapinan hävityksetkin olivat kaikkialla ilmeiset ja monen talon oli koleera jättänyt autioksi. Se-Mao oli Jynnanin ensimmäinen kaupunki, johon retkikunta tuli. Mandariinit ottivat sen mitä parhaiten vastaan, sillä vaikka tulijain vaatteet olivatkin pitkällä vaivalloisella matkalla ränstyneet ryysyiksi, oli heidän Pekingistä lähetetty passinsa sitä tehoisampi. Se-Maon kauppapuodeista he saivat koko joukon apua ruumiinsa verhoamiseksi.

Jynnanissa ranskalaiset ihailivat sen kauniita järviä, korkeita vuoria ja suurenmoisia siltoja. Jynnanin kaupungissa he tapasivat pari ranskalaista lähetyssaarnaajaa, jotka monella tavoin helpottivat heidän seurusteluaan kiinalaisten viranomaisten kanssa.

Ranskalaisen retkikunnan olisi ohjeittensa mukaan pitänyt löytää Mekongin lähteet ja se aikoi nyt pyrkiä niille Jangtsen vartta, jossa on kauas ylämaahan teitä ja siltoja. Edessä oleva maa oli kuitenkin kapinallisten muhamettilaisten käsissä, jonka vuoksi Lagrée pyysi Jynnanissa asuvalta muhamettilaiselta pyhimykseltä suositusta kapinallisten muhamettilaisten sulttaanille, jonka päämaja oli Ta-li-fussa örrhai järven rannalla, lähellä Jangtsen mutkaa ja Kiinan rajaseutujen halki juoksevaa Mekongia. Garnier laittoi kuntoon pyhimyksen hallussa olevan erinomaisen eurooppalaisen tähtikiikarin ja pyhimys hänelle kirjoitti palkaksi kaikki mahdolliset suositukset.

Matkalla Jangtsekiangille, jota tällä osalla sanottiin Kinshaksi, Lagrée kuitenkin sairastui niin vaaralliseen kuumeeseen, että hänen täytyi lääkärinsä keralla jäädä erääseen kaupunkiin ja Garnier sai retkikunnan johdon käsiinsä.

Yhdytettyään Jangtsekiangin kohdalla, jossa saakka ei ainoakaan eurooppalainen matkustaja ollut käynyt jälkeen Marco Polon aikain, retkikunta lähti sen kukkulaisia rantoja ylämaahan nousemaan, tavaten matkalla sekä ranskalaisia lähetyssaarnaajia että kiinalaisia kristittyjä, ja saapuikin lopulta Ta-li-fuhun, muhamettilaisten päämajaan, mitä surkeimmin hävitetyn maan kautta kuljettuaan.

Ta-li-fussa oli vastaanotto kuitenkin niin vihamielinen, ettei voinut olla puhettakaan matkan jatkamisesta Mekongille, vaan täytyi ranskalaisten suin päin lähteä paluumatkalle samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Paluumatkalla he saivat surusanoman de Lagréen kuolemasta ja kuljettivat hänet kotimaahan haudattavaksi. Paluumatka kävi jokiveneillä ja dshonkeilla Hankauhin ja sieltä höyrylaivalla.

Vaikk'ei de Lagréen-Garnierin retkikunta löytänytkään Mekongin lähteitä — ne ovat kaukana Tibetin ylänkömaan sisäosissa — oli se kuitenkin suorittanut perusteellisemman työn kuin ainoakaan entinen matkustaja niillä mailla, jonka vuoksi se saikin tieteelliseltä maailmalta ansaitun tunnustuksen.

Löytöretkiä Burmassa.

V:n 1826 sota osoitti englantilaisille, kuinka välttämätöntä oli vastaisten rettelöitten varalta hankkia tarkemmat tiedot Burman maantieteellisistä oloista. Milloin vain vähänkin tilaisuutta tarjoutui, ulottivat englantilaiset tietojensa piiriä kautta maan.

Majuri Burney, joka v. 1829 saapui Avaan Englantia edustamaan, käytti kaiken vaikutuksensa helpottaakseen retkeilyjä. Tosin Avan hovi aikoi ottaa hänet vastaan yhtä ylimielisesti kuin entisetkin lähettiläät, mutta Burney ei suostunut mihinkään nöyryytyksiin. Hän sai aikaan sen, ettei kuningas ottanut häntä vastaan kodan- eli »anteeksipyyntö»-päivänä, kuten aina ennen oli tapahtunut, eikä hän myöskään enää suostunut marssimaan palatsin ympäri ja nöyrästi kumartamaan sille, ennenkuin pääsi audienssisaliin, ja monta muutakin tahallista nöyryytystä hän vältti, mutta riisumaan tohvelinsa audienssisalin ovelle hänen täytyi suostua. Vähitellen hän saavutti hovissa melkoisen vaikutusvallan.

V. 1830 luutnantti Pemberton matkusti Assamin Manipurista Avaan, vakoillen melkoisen alan maata, joka kartoilla oli aivan valkoista.

Puolen vuosikymmentä myöhemmin kapteeni S.T. Hannay teki Avasta retken Irawadin latvaosalle, jolla ei jälkeen kuudennentoista vuosisadan kukaan ollut käynyt. Hän tutustui täten Irawadin soliin, joissa se kapeassa uomassa vuorirantain välissä katkaisee tiellä olevia mäkimaita. Kauppatavaroita kuljetettiin täällä, samoinkuin Mekongillakin, bambulautoilla. Myös Pagan-nimisen vanhan pääkaupungin laajat rauniot hän näki. Niillä seuduilla alkoi Irawadin rannoilla olla teak-puuta, josta myöhemmin tuli tärkeä vientitavara, tämä puu kun kestävyytensä vuoksi on varsinkin laivanrakennuksessa korvaamaton. Bhamon, Ylä-Burman suurimman kaupungin tuolla puolella, maa alkoi käydä yhä mäkisemmäksi. Ylämaassa Hannay näki kansan, jolla oli selvään kaukasialaiset piirteet. Noin 640 kilometriä Avasta ylöspäin Irawadia voitiin kulkea suurillakin veneillä, mutta sitä ylempänä kosket alkoivat haitata venekulkua. Hannay teki sitten syrjämatkan eräillä kuuluilla kaivoksilla käydäkseen, jonka jälkeen hän palasi Avaan.

Richardson teki Maulmainista monta matkaa Saluen joen ylämaahan ja myös Siamin puolelle, etsiäkseen soveliasta kauppatietä Kiinan Jynnaniin, ja eräällä näistä matkoista oli ennen mainitsemamme McLeod mukana.

V. 1837 Burmassa tapahtui vallankumous, jonka johdosta Englannin lähettiläs poistui, eikä diplomaattisia suhteita solmittu uudelleen ennenkuin v. 1855, jolloin uuden lähetystön mukana oli eversti H. Yule, sittemmin kuulu Marco Polon tutkija. Edellämainittujen ja muiden mainitsematta jääneiden matkailijain tulosten ja maan asukkailta saatujen tietojen johdolla hän v. 1856 laati Burmasta kartan, joka oli kaikkiin edellisiin nähden suurenmoinen edistys. Samalla ryhdyttiin kuitenkin uusilla retkillä tietoja kartuttamaan ja varsinkin uudelleen etsimään kauppareittiä Burmasta Kiinaan.

Intian ja Kiinan väliset maat ovat maailman vaikeimpia epätasaisuutensa ja muitten luonnonesteittensä vuoksi. Niissä kulkee nimittäin suuri määrä yhdensuuntaisia vuorijonoja pohjoisesta etelään ja näiden vuorijonojen välisissä rotkolaaksoissa virtaavat rinnan ja toisiaan lähellä Taka-Intian suuret joet, Mekong, Menam, Saluen ja Irawadi ynnä kauimpana idässä Jangtsekiangin latvaosa, Kinsha, ja joku sen suurista syrjajoistakin. Siinä suurin syy, miksi tämä reitti ei lopulta kelvannut kauppareitiksikään, vaikka Jynnanin muhamettilaiset olivatkin sen avaamiselle suosiolliset.

V. 1868 englantilainen kapteeni Sladen lähti Mandalaysta suurelle retkelle, jonka päämäärä oli Ta-li-fu, Jynnanin muhamettilaisten pääkaupunki. Burman kuningas oli kannattavinaan tuumaa, mutta salassa hän oli ryhtynyt toimiin retkikunnan tuhoamiseksi ylämaan Shan-valtioissa, ja ellei Sladenille olisi onnistunut lähettää Kiinan muhamettilaisille sanaa, olisi hän tavaroineen kaikkineen ollut perikadon oma. Tieto muhamettilaisen sulttaanin ystävyydestä riitti kuitenkin pitämään Shan-maan rosvoja aisoissa ja Sladen saattoi käydä Momeinissa saakka, vaikk'ei matkasta sitten ollutkaan sen suurempia tuloksia.

V. 1874 Kiinan hallitus vihdoin kukisti Jynnanin muhamettilaiset, heidän sulttaaninsa käännyttyä Englannin puoleen sen tunnustuksen saadakseen, mutta Englannin hallitus jatkoi siitä huolimatta kauppasuhteiden valmistelua, lähettäen A.R. Margaryn Kiinasta maan poikki Burman Bhamoon ja eversti Brownen Bhamosta Shanghaihin Margaryn avaamaa tietä. Paluumatkallaan Margary murhattiin ja Brownen oli kiiruimman kautta taistellen palattava takaisin Burmaan. Colborne Baber, joka lähetettiin Kiinan puolelta Margaryn murhaa tutkimaan, tuli matkallaan siihen päätökseen, että Jynnanin luonnolliset kauppareitit käyvät merelle, koska Saluenin ja Mekongin rotkolaaksot asettavat karavaanien kululle melkein voittamattomia esteitä, lukuisista muista vaikeuksista puhumattakaan.

Muita matkustajia mainittakoon kapteeni W.G. Gill, joka v. 1877 matkusti Jangtsekiangin laaksosta Batangiin Tibetin rajalle ja sieltä Burman Bhamoon, kartoittaen tarkkaan reittinsä.

Kreivi Szechenyin johtama unkarilainen retkikunta kävi vv. 1878—80
Batangissa, Ta-li-fussa ja Bhamossa ja valaisi paljon Itä-Tibetin ja
Indo-Kiinan geologisia oloja.

Archibald R. Colquhoun nousi v. 1881 Kantonista Sikiang-jokea, jonka harvinaisen ihanat maisemat häntä hurmasivat, ja kuljettuaan jokea.800 kilometriä lähti maisin Jynnanin tuntemattomien eteläosien kautta Burman rajalle, josta hän seurasi Papien-jokea pohjoiseen Ta-li-fuun saakka ja sieltä kulki Bhamon kautta Irawadille ja sitä pitkin Rangooniin.

Orleansin prinssi Henrik oli ensimmäinen eurooppalainen, joka (v. 1895) kulki suorimman tien Kiinasta Intiaan. Lähtien Jynnanin Ta-li-fusta hän kulki Mekongin poikki, mutta tapasi Saluenin laaksossa niin pahaa maata, että retkikunnan täytyi hylätä muulit ja kulkea jalan. Kuukauden kestäneen vaikean jalkaretken jälkeen retkikunta saapui Khanitin lakeudelle ja sieltä kolmessa viikossa tuntemattomia reittejä Assaniin ja Intiaan. Tämän retken tuloksena oli Irawadin ja Saluenin latvaosan selittely ja uuden tien löytäminen Kiinasta Intiaan. Tämä tie on kuitenkin liian vaikea, jotta se kauppareitiksi kelpaisi, sillä prinssi Henrikin täytyi kahden kuukauden aikana kulkea kolmentoista vuorijonon poikki ja maiden kautta, joissa asui sotaisia kansoja.

V. 1878 Burman valtaistuimelle nousi tyranni, joka niin kylmäverisesti murhasi omaisiaan, että Englannin lähettiläs poistui Mandalaysta, kun ei voinut näitä kauhuja estää. Englantilaisilla oli jo Irawadilla suuri kauppalaivasto, joka sillä hoiti kaiken kuljetuksen, ja kun kuningas aikoi anastaa tämän laivaston, syntyi siitä vihdoin v. 1885 uusi sota, joka nopeaan päättyi Burman täydelliseen anastukseen. Maaseuduilla kuitenkin jatkui sissisotaa, jonka johdosta englantilainen armeija jaettiin pieniin osastoihin, jotka aliupseeriensa johdolla palauttivat kaikkialla rauhan. Sotaa sanottiin tästä »aliupseerien sodaksi».

Englannin vallan alle jouduttuaan Burma on kauttaaltaan tutkittu ja kartoitettu, sen luonnonrikkauksia, muun muassa rubiinikaivoksia, alettu hyödyntää, rakennettu rautateitä ja hankittu maalle uudenaikaisia laitoksia.

Siam.

Siam tuli osapuilleen jotenkin kauttaaltaan tunnetuksi yhdeksännentoista vuosisadan edellisellä puoliskolla, mutta varsinainen kartoitus alkoi vasta kun Siamin hallitus oli palvelukseensa ottanut ulkomaalaisia ammattimiehiä, jotka sen puolesta ovat tämän työn toimittaneet.

Siam on jotenkin hyvällä menestyksellä ryhtynyt sisälliseen rakennustyöhön länsimaisten voimain avulla, päästyään rauhaan naapureistaan. Niinkauan kuin Burma, Kambodja ja Annam olivat itsenäiset, oli sen alati taisteltava näitä vastaan. Uudetkaan naapurit eivät kuitenkaan ole sitä kokonaan rauhaan jättäneet, vaan etenkin Ranska ainaisessa maannälässään on pala palalta pienentänyt Siamin aluetta. Ensin Siamin oli sille luovutettava kaikki maa Mekongin itäpuolelta, sitten koko Luang Prabang ja se maakunta, jossa Angkorin rauniot ovat, ja Englannin kanssa tekemässään sopimuksessa Ranska on itselleen pidättänyt »vaikutusvallan» koko Itä-Siamissa, joka kuitenkin edelleenkin on siamilaisten viranomaisten hallinnossa. Ainoastaan koko Menamin vesistöalueen itsenäisyyden molemmat naapurit ovat Siamille taanneet. Se tosin onkin Siamin hedelmällisin osa. Englanti on tyytynyt muutamiin Malakan niemimaan pikkuvaltioista.

Ranskan Indo-kiina.

Garnier oli kiihkeä chauvinisti, jonka unelma oli Ranskan siirtomaamahdin kohottaminen, niin että hänen isänmaansa pystyisi merellä kilpailemaan Englannin kanssa. V. 1873 hänet lähetettiin Tonkiniin pienen joukon keralla hankkimaan »oikeutta» eräälle ranskalaiselle kauppiaalle, joka oli riitaantunut Hanoin mandariinien kanssa, kauppias kun yritti ostaa sieltä suolaa ja kuljettaa sen Kiinaan, vaikka suolakauppa oli Tonkinin hallituksen monopoli.

Garnier muutaman päivän turhaan kiisteltyhän päätti ratkaista kaikki vaikeudet maansa eduksi yhdellä miekan iskulla, kuten Aleksanteri Suuri lyödessään halki Gordionin solmun. Hän pitemmittä puheitta julisti Hanoin ohi virtaavan suuren Song-koi-joen avoimeksi kaupalle ja vesitien Jynnaniin siten avoimeksi. Siitä seurasi paikalla sota ja Garnier pienellä joukollaan valloitti Hanoin linnan väkirynnäköllä. Muutaman viikon kuluttua koko Ala-Tonkin oli hänen käsissään. Annam, jonka vallanalainen Tonkin oli, kutsui silloin avukseen »mustat liput», rosvojoukot, jotka Jynnanin melskeitten yhteydessä olivat saaneet haltuunsa ylämaat, ja eräässä taistelussa heitä vastaan Garnier kaatui. Hänen seuraajansa teki häpeällisen rauhan, ranskalaiset poistuivat Tonkinista ja heidän sikäläiset kannattajansa joutuivat tuhon omiksi..

Garnierin seikkailu oli ensimmäinen kohtaus pitkällisestä ja sangen sitkeästä taistelusta, joka sittemmin seurasi Tonkinin omistamisesta. Eräs myöhempi upseeri teki saman erehdyksen kuin Garnierkin ja aivan samoilla seurauksilla, saaden itse sen johdosta surmansa, mutta Ranskan hallituksen johdossa oli toisella kerralla mies — Jules Ferry — jolla oli samanlaiset käsitykset maansa tulevaisuudesta siirtomaavaltana kuin Garnierillakin, ja hän ryhtyi suuremmilla voimilla taistelua jatkamaan Seurauksena siitä oli, että Ranska riitaantui Annamin kanssa, jonka alusmaa Tonkin oli, ja vielä Kiinankin kanssa, jolle Annam nyt muisti olevansa vasallivallan suhteessa. Sekä Annam että Kiina lähettivät Tonkiniin sotaväkeä, jota paitsi »mustatkin liput» edelleenkin taistelivat ranskalaisia vastaan, ja siitä syntyi niin itsepintainen vastarinta, että ranskalaiset lopulta olivat joutua epätoivoon ja Ferrystä tuli Ranskan vihatuin mies. Vielä suurempia uhreja kuin vihollinen vaati Tonkinin kuuma kuolettava ilmasto. Lopun lopuksi sekä Tonkin että Annamkin joutuivat Ranskan alusmaiksi, mutta ne eivät suinkaan ole toteuttaneet niitä kauniita toiveita, joilla siirtomaanintoilijat lähtivät taisteluun.

Ranskan vallanalaisuudessa nämä maat ovat tulleet perusteellisesti kartoitetuiksi ja tutkituiksi.

Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.

Indokiinan suuren niemimaan rannat ovat nyt mitä tarkimmin kartoitetut Gangeen suistamosta Kiinan rajaan saakka ja sama pitää paikkansa malaijisaaristostakin. Laivakulun tarpeiksi tämä on ollut mitä tähdellisintä.

Yhtä tarkkaan ei tunneta niemimaan suurenmoista jokiverkkoa, mutta suurin piirtein on sekin kartoitettu.

Tonkinin jo'ista toivottiin kulkureittiä Kiinan Jynnaniin, mutta tarkempi tiedustelu on osoittanut, että ne vuolautensa vuoksi ovat siihen sopimattomat, jonka vuoksi Ranska on rakentanut rautateitä Kiinan sisäosain kaupan anastaakseen.

Mekongilla höyryalukset nykyjään sekä väyläin perkauksen että alusten parantamisen vuoksi nousevat Luang Prabanginkin ohi, 2,500 kilometriä joen suusta. Voitettavat vaikeudet ovat kuitenkin niin suuret, ettei joen ylempien osien laivakululla ole mitään käytännöllistä merkitystä.

Mekongin lähteistä ei vielä ole täyttä tietoa. Latvaosaa tutkivat kuitenkin pitkän matkan Przevalskij, pundiitti Krishna, Dutreuil de Rhins, Orleansin prinssi Henrik ja luutnantti E. Roux. Molemmilla latvahaaroilla on monta nimeä, ennenkuin ne yhtyvät ja muodostavat erittäin voimallisen kosken.

Tibetin ylämaasta tultuaan Mekong juoksee yli 1,000 metriä syvässä rotkolaaksossa, johon maan asukkaatkaan eivät laskeudu paitsi niillä kohdilla, missä polut kulkevat silloille tai lauttapaikoille. Yhä alempana joen laakso leviää, kunnes se juoksee laajan lakeuden poikki, laskien sen tulvillaan ollessaan avaralta veden alle. Kaikkiaan Mekongin pituus on noin 5,000 kilometriä.

Menamin lähteet ovat Siamin pohjoisrajalla ja tämä joki syrjäjokineen tunnetaan kauttaaltaan, samoin kuin Malaijiniemenkin vetevät, juhlallisten aarniometsien läpi kiertelevät joet.

Saluen, joka laskee Martabanin lahteen, alkaa niinikään Tibetistä. Sen latvapuoli ei ole yhtä hyvin tunnettu kuin Mekongin, mutta sekä pundiitti Nain Singh että Przevalskij saivat jotenkin tarkat tiedot sen lähteistä. Saluen matkalla vaihtaa nimeään kymmenkunnan kertaa. Ainoastaan Burman alueella juokseva osa tunnetaan tyydyttävästi.

Tibetin Tsangpoa, joka juoksee Transhimalajan ja Himalajan välisessä laaksossa, luultiin kauan Irawadin latvaosaksi, mutta nykyjään tiedetään, että Tsangpo onkin Brahmaputran latvaosa ja että Irawadin lähteet ovat verraten lähellä, Himalajan itäisissä pääteharjanteissa.

Indokiinan niemimaan vuoristot ovat Himalajan jatkoa. Niiden korkeus on noin 1,000 metriä tasankopinnasta, mutta kukkuloita on, joiden korkeus on lähes 4,000 metriä. Niemimaan eteläosassa vuoret ovat juurelta harjanteille saakka sankan aarniometsän peittämät, mutta kauempana pohjoisessa kasvaa tammia ja havupuita ja sisämaassa monet kukkulat ovat aivan paljaat.

Kambodjan Tonle Sap luultavasti on se suuri järvi, joka vanhoissa kartoissa piirrettiin Taka-Intian kaikkien jokien yhteiseksi lähteeksi. Sen pituus on noin 160 km, leveys 30 km ja sadeajalla sen pinta kohoaa 7 metriä, peittäen kaikki ympärillä olevat seudut vedellään. Kuivalla ajalla sen syvyys ei ole kuin puolentoista tai pari metriä ja silloin sen rannoille kokoontuu paljon väkeä kalastamaan. Tonle Sap liettyy nopeaan yhä pienemmäksi.

Malaijisaaristo.

Portugalilaisilla ei entisestä mahdistaan ole Itä-Intian saaristoissa jäljellä muuta kuin itäinen osa Timorista, espanjalaisilla ei mitään. Hollannin lippu liehuu tässä rehevässä, luonnonrikkaassa saaristossa kaikkialla, lukuunottamatta Borneon pohjoisosaa, joka suureksi osaksi erään yksityisen henkilön, raja Brooken, toimesta joutui Englannille, ja Filippiinejä, joilla Amerikan Yhdysvallat nykyjään isännöivät, lopullisesti murrettuaan Espanjan siirtomaavallan.

Java on Sundasaarista taajimmin asuttu ja parhaiten tunnettu. Se on tarjonnut runsaan työmaan vulkaanisten ilmiöitten ja troopillisen kasviston tutkijoille, jälkimmäisille etenkin niiden suurenmoisten luonnonpuistojen ja koelaitosten johdosta, jotka hollantilaiset ovat Buitenzorgiin perustaneet ja jotka ovat kaikille tutkijoille avoinna. Hyvät kulkuneuvot ja yleinen turvallisuus edistävät tieteellistä työtä.

Vanhemmista tutkijoista on mainittava etenkin saksalainen F.M. Junghuhn, joka vv. 1835—49 kokosi aineksia suureen teokseensa Javasta, uudemmista hollantilainen R. Verbeck. Javan aarniometsissä on säilynyt suurenmoisia muistomerkkejä saaren hindulaisajalta, ennen kaikkia Boro-Budurin maailmankuulu temppeli.

Sumatra on vielä paljon alkuperäisemmäliä kannalla kuin Java, sen asukkaat osasta vielä luonnonkansain kannalla. Sotaretket näitä, etenkin Atjehia, vastaan ovat laajentaneet tietoja sisäosista, niin että Sumatrankin maantieteelliset olot jo jotakuinkin tunnetaan. Hollantilaisten käännettyä tähän suureen hedelmälliseen saareen ja sen luonnonedellytyksien tuntemiseen päähuomionsa edistyy sen tutkiminen entistä ripeämmin.

Borneo, Sundasaarista suurin, herätti viime vuosisadan alkupuoliskolla huomiota varsinkin suurisuuntaisella merirosvoudella, joka saattoi Malaijisaariston kaikki väylät turvattomiksi. Rantakyläin asukkaat lyöttäytyivät yhteen ja lähtivät suurilla laivastoilla, joissa saattoi olla pariin kolmeen tuhanteen mieheen, vuosikausia kestäville rosvoretkille, tehden sivistysmaidenkin kaupan toisin ajoin mahdottomaksi.

Sir James Brooke, Sarawakin raja, oli se mies, joka teki lopun Borneon merirosvoudesta. Hän oli omilla varoillaan varustanut laivan ja purjehtinut Bruneihin, saaren pohjoisrannalle, sekä tarjonnut siellä sulttaanille apuaan Sarawak-nimisessä vasallivaltiossa raivoavan kapinan kukistamiseksi. Suurella kyvyllään ja tarmollaan hän täydellisesti onnistui tässä yrityksessä ja hänet nimitettiin palkaksi Sarawakin rajaksi. Tässä asemassa hän sai Englannin sotalaivastolta apua merirosvouksen kukistamiseksi ja siitä syntyi tuima sota, jossa vuodatettiin sangen paljon verta, merirosvot kun sitkeästi puolustivat linnoitettuja kyliään. Lopulta Brooke kuitenkin sai täydellisen voiton ja kaupan elpyessä oli hänen entistä helpompi vahvistaa valtaansa Sarawakissa, jossa nyt hänen perillisensä hallitsee Englannin suojelusvallan alaisena.

Borneo on yhä edelleen hyvin vähän tunnettu, sen sisäosat kun vielä ovat luonnontilassa ja sikäläiset asukkaat, dajaakit, ovat kaulankatkomiskiihkostaan tunnetut. Useat hollantilaiset retkikunnat ovat kuitenkin matkustelleet Borneonkin sisäosissa, kartoittaen sen joet ja vuoristot, jota paitsi sekä luonnontutkijat että vuorimiehet ovat olleet siellä työssä. Norjalainen Lumholtz on erikoisesti mainittava uudemmista tutkijoista.

Borneossa on paljon kivennäisrikkauksia, timantteja kultaa ynnä useita muita metalleja, kivihiiliä ja öljyä, mutta niiden runsaudesta ei vielä, olla selvillä ja hyödyntäminen on vasta alkuasteillaan.

Kuulu englantilainen luonnontutkija A.R. Wallace, joka samanaikaisesti kuin muodosti oman kehitysoppinsa, oleskeli kahdeksan vuotta (1854—1862) Malaijisaaristossa, tutkien etenkin niiden eläinkunnan leviämistä. Hän osoitti halki Itä-Intian saariston, Balin ja Lombokin välisen kapean salmen kautta kulkevan rajan, jonka länsipuolella eläinkunta on intialainen, itäpuolella taas austraalialainen. Erittäin omituinen on Celebesin, Isoista Sundasaarista viimeisen, eläinkunta. Wallace oleskeli tälläkin saarella, mutta muutoin se aina vuoteen 1890 saakka oli sangen vähän huomattu. Sittemmin on kuitenkin tehty matkoja vaillinaisesti tunnettuihin sisäosiinkin.

Filippiineillä työskenteli jo Espanjan vallan aikana useita tutkijoita ja amerikkalaiset ovat tarmokkaasti jatkaneet työtä.

Kiina.

Kiinan tuntemus ei yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella suurestikaan edistynyt, koska hallitus piti maata visusti suljettuna ja sitä paitsi yleinen muukalaisviha teki sisämaanmatkat vaarallisiksi ja rasittaviksi. Useat lähetyssaarnaajat, sekä protestanttiset että katoliset, tekivät kuitenkin laajojakin matkoja, etenkin Huc ja Gabet, jotka jo mainitsimme Lhasassa kävijöinä.

Sotain johdosta, joita Kiina kävi Englantia ja Ranskaa vastaan, täytyi Kiinan kuitenkin raottaa porttejaan avaamalla merikaupunkejaan maailman kaupalle ja samalla kävi myös matkustelu sen sisäosissa mahdolliseksi. Ensimmäisiä, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen, olivat englantilaiset Blakiston ja Ney Elias.

Englantilaisen laivaston v. 1862 noustua Jangtsekiangia Hankowiin saakka lähti kapteeni Thomas W. Blakiston omin neuvoin tutkimaan jokea vielä edemmäksi, aikoen kulkea Tibetin kautta Intiaan. Itshangin luona, noin 1,600 kilometriä merestä, hän saapui Jangtsekiangin suurenmoisiin soliin ja koskimatkalle, jota kesti 160 kilometriä. »Kun tulimme erääseen solaan», kirjoittaa Blakiston, »kohosi kahden puolen valtavat kallioseinämät suunnattoman korkealle ja niiden välillä vallitsi kaamea hämäryys, ja kallioiden rintamasta pisti ulospäin suuria pöydän kaltaisia laakoja, joista riippui valtavia stalaktitteja. Ja muutamien päällä kasvoi puita, joiden juuret riippuivat reunoista kukkakiehkurain tavoin.» Pingshanista, 2,800 kilometriä joen suusta, Taiping-kapina pakotti retkikunnan takaisin kääntymään. Se oli kuitenkin tutkinut 1,400 kilometriä Jangtsekiangin yläosaa, jolla ei siihen saakka ollut muita käynyt kuin maanasukkaiksi pukeutuneita katolilaisia lähetyssaarnaajia.

Samana vuonna Ney Elias tutki Hoanghon eli Keltaisen joen uuden uoman, joka päättyy Petshilin lahteen, 400 kilometriä vanhan suun pohjoispuolella. Joen uomanmuutoksesta maanasukkaat kertoivat: Kesätulvan aikana v. 1851 tapahtui ensimmäinen äyrään murtuminen Lanjanhein läheisyydessä Honanissa ja osa vedestä tulvi aukon kautta lakeuksille. Seuraavan vuoden tulva suurensi aukkoa ja vanhan uoman alaosasta vesi uudelleen väheni. V. 1853 joen koko vesimäärä tulvasi aukon kautta lakeudelle ja levisi itää ja pohjoista kohti, kunnes tapasi Tatsing-joen ja sen uomaa lähti mereen juoksemaan. Vanha uoma jäi kokonaan kuiville.

Hoangho, samoin kuin kaikki runsaasti lietettä kuljettavat joet, nopeaan korottaa uomaansa, niin että se enimmäkseen virtaa rantojaan, toisin paikoin jopa 8 metriä, korkeammalla, ja sen vuoksi se tuon tuostakin murtautuu äyräittensä yli ja etsii lakeudelta uuden uoman. Tulvillaan se silloin saa aikaan suunnattomia hävityksiä, ja suurenmoisesta hedelmöivästä vaikutuksestaan huolimatta sitä sen vuoksi sanotaan »Kiinan suruksi».

Neljä vuotta myöhemmin Ney Elias kulki Mongolian poikki Kalganista Altai-vuoriston pohjoispuolitse Uljassutaihin ja Kobdoon tehden pitkin matkaa paikanmääräyksiä.

Hoanghon lähteet ovat kaukana Tibetissä, Kuenlunin vuoristossa, ja sen latvaosa on aivan lähellä Jangtsckiangin latvaosaa. Sen koko pituus on noin 3,900 kilometriä. Vesimäärä ei ole kovin suuri, mutta kun joki on hyvin vuolas ja virtaa Pohjois-Kiinan tuulimultaseutujen läpi, kuljettaa se mukanaan sangen paljon lietettä ja kohottaa nopeaan uomaansa. Viisitoista vuotta kului, ennenkuin v. 1851 tapahtuneen uomanmuutoksen aikaan saamat vahingot oli korjattu ja uusi uoma maavallien sisään suljettu, mutta jo v. 1882 ja varsinkin v. 1887 joki taas murtautui ulos siitäkin ja aikaansai suunnattomia hävityksiä. Se saatiin kuitenkin palaamaan takaisin uomaansa ja tokeet korjatuiksi. Kokonaisia kyliä joki kuitenkin oli vienyt mukanaan ja miljoona ihmistä sai surmansa. Pienempiä vahingoita sattuu joka vuosi, mutta siitä huolimatta Kiinan hallitus ei vielä ole turvautunut länsimaisten insinöörien apuun, vaikka nämä epäilemättä »ovat sulkeneet suurempiakin, jalompiakin jaksaneet.»

Laivakululle Hoangho on aivan sopimaton, jota vastoin Jangtsekiang syrjäjokineen muodostaa vesiliikeväylän, jonka vertoja ei ole missään muualla maailmassa. Puolet Kiinan koko ulkomaisesta kaupasta kulkee Jangtsekiangia ja siihen päättyviä vesiväyliä kuluttajille.

Ansiokkain viime vuosisadan Kiinan tutkijoista oli saksalainen vapaah. Ferdinand v. Richthofen (1833—1905), opinnoiltaan etusijassa geologi. Hän oli jo paljon tutkinut Etelä- ja Kaakkois-Aasian geologiaa, kun hän, Kiinan olojen rauhoituttua, v. 1868 alkoi tässä maassa työnsä. Vuoteen 1872 saakka v. Richthofen matkusteli ristiin rastiin kautta koko Kiinan, käyden joka maakunnassa, Kansua ja lounaismaakuntia lukuun ottamatta, ja kooten tällä matkalla niin suurenmoisen sekä geologisen että maantieteellisen ja taloudellisen aineiston, että Kiina hänen suuren teoksensa ilmestyessä v. 1885 tuli kauttaaltaan tunnetuksi.

v. Richthofen ensinnä keksi Shantungin kivihiilivarat ja Kiaotshoun oivallisen sataman, jonka saksalaiset sitten valtasivat. Vuoristotutkimuksiensa kautta hän laski perustuksen koko Itä-Aasian omituisen vuoristojärjestelmän käsittämiselle. Tutkimalla ja selittämällä Pohjois-Kiinan lössinaisemat hän rikastutti maantiedettä kokonaan uudella maisematyypillä.

Richthofenin huomio kiintyi hienon savimullan muodostamiin maakerroksiin, joita Pohjois-Kiinassa on laajalla alalla; hän tuli siihen päätökseen, että ne ovat muodostuneet hienosta pölystä, jota tuulet tuovat mukanaan manteren sisäosista. Kun Kiinan luoteismaakunnissa tuuli puhaltaa Sisä-Aasiasta myrskyn voimalla, tuo se paljaista kallioista ja kentistä mukanaan niin suunnattomat määrät hienoa pölymäistä multaa, että koko ilma on sitä sakeana ja pöly tuulen tyynnyttyä laskee maahan ja verhoaa kaikki hienolla keltaisella kerroksella. »Shensissä, jossa ilma harvoin on kirkasta ja läpinäkyvää, on koko maisema kellervä. Tiet, rakennukset, puut ja laihot, jopa matkustajatkin, joita tiellä vastaan tulee, ovat yksitoikkoisen keltaiset. Keltainen on kiinalaisten pyhä väri, maan symboli ja keisarillisen mahdin vallanmerkki, sillä se on lössin eli tuulimullan ja lössimaitten, kansan ensimmäisen kehityksen kehdon väri.

Lössimaa muodostaa toisin paikoin 600 metrin vahvuisia kerroksia, joiden keräytymiseen tietysti on kulunut suunnattoman pitkiä aikoja. Tiet syvenevät niihin syviksi uurteiksi ja joet niihin kaivavat omituisia rotkolaaksoja, joilla on pystysuorat seinät. Mullan sisään lahonneen ruohon johdosta tämä pölymaa on erinomaisen hedelmällistä. Ruotsalainen Andersson, joka Kiinan hallituksen toimesta on tutkinut maan geologiaa, on kuitenkin sitä mieltä, että tuulimulta ainakin osaksi on jokien kuljettamaa lietettä.

Myöhemmin ovat monet muut tutkijat Kiinassa työskennelleet ja sangen monipuolisesti ovat myös uusia rautatielinjoja käyvät eurooppalaiset insinöörit valaisseet eri osien luonnonsuhteita ja asutusoloja. Mutta siitä huolimatta on Kiina yhä vieläkin sangen vaillinaisesti tunnettu ja yksin sen karttakin kaipaa joka tavalla täydentämistä ja korjailua. Kiinalaiset itse ovat hyvin vähän tehneet maansa tieteellistä tutkimista varten.

Japanissa sitä vastoin länsimaisia tutkijoita tuskin enää tarvitaan, sen omat voimat kun täydelleen kykenevät maansa tieteelliseen tutkimiseen. Japanilaiset ovat tutkineet anastamansa Formosankin, jonka sisäosat asukkaiden villeyden vuoksi olivat viimeiseen saakka täydelleen hämärän verhoamat.

* * * * *

Kaikissa muissakin Aasian maissa maantuntemus on yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa edistynyt, vaikk'ei kaikissa niin paljon kuin niiden läheisyys olisi edellyttänyt. Etu-Aasiassa on vielä tänä päivänäkin paljon vaillinaisesti tunnettuja seutuja, Turkin kehnon hallinnon aiheuttama turvattomuus kun on tehnyt rauhallisen tutkimustyön mahdottomaksi.

Useissa näistä maista on muinaistutkimuksella suurenmoinen työmaa ja se onkin varsinkin Kaksoisvirtain maassa menestyksellä toimittanut kaivauksia ja paljastanut päivänvaloon niiden muinaisen sivistyksen. Vähässä Aasiassa on etenkin heettiläisvaltakunnan ajoilta säilynyt muinaismuistoja, jotka ovat synnyttäneet suurta mielenkiintoa ja joita jo on jonkun verran tutkittukin.

Senjälkeen kuin rautatierakennukset tulivat Etu-Aasiassakin päiväjärjestykseen, ovat ne melkoisesti edistäneet maan luonnonolojen ja asutuksen tuntemista. Persiassa kiinteitä muinaismuistoja on vähemmän, mutta siellä taas kansallisuusolot tarjoavat paljon mieltäkiinnittäviä kysymyksiä ratkaistaviksi. Persian erämaa-alueet ovat vielä suureksi osaksi aivan tuntemattomat. Maan pohjoisosissa ovat venäläiset, eteläosissa englantilaiset tutkijat liikkuneet ja sen mukaisiin »vaikutusalueihinkin» se on jaettu. Suurena yllykkeenä tutkijoille ovat maan kivennäisaarteet, etenkin öljy. Missä tiedemiesten työ tuottaa niin välitöntä hyötyä, siellä heiltä ei kielletä rahojakaan.

Siperiassa tutkijoilla edelleenkin on ollut helppo työskennellä Venäjän hallituksen suosiollisuuden vuoksi ja syntyisi pitkä luettelo, jos kaikki siellä matkustelleet tiedemiehet mainitsisimme.. Siellä ovat suomalaisetkin olleet uutterassa työssä Castrénista alkaen, valaisten sen kansatieteellisiä, kielitieteellisiä, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä oloja.

JAAN, VILUN JA MYRSKYN MAANOSA.

James Cookin ennustus, ettei ihmisellä olisi milloinkaan asiaa Antarktikan hyisille rannoille, ei toteutunut. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin amerikkalaiset hylkeenpyytäjät sinne löysivät ja pyyntinsä ohessa alkoivat näitä maita tutkia ja kartoittaa. Amerikkalaisten jälkeen sinne pian saapui muita, varsinkin englantilaisia pyytäjiä. Jo v. 1812 amerikkalaiset ilmestyivät Etelä-Shetlannin saarille, mutta he pitivät toimensa ja kokemuksensa tarkkaan salassa, etteivät niistä muut hyötyisi. Ja 1808 englantilaisten Enderby veljesten pyyntialukset kävivät Bouvet'n löytämällä saarella saakka, vaikkeivät voineet sille maihin nousta. Jälkeen v:n 1815, kun Euroopassa Napoleonin kukistuksen jälkeen oli koittanut rauhan aika, lisääntyi kaikkien kansain pyyntialusten luku Etelä-Jäämeren myrskyisillä vesillä suuresti.

On arveltu hollantilaisen purjehtijan Dirk Gerritsin v. 1598 löytäneen Etelä-Shctlannin saariston, mutta todistukset ovat niin heikot, että tämä löytö on epäiltävä. Saariston varsinaisena löytäjänä on pidettävä englantilaista kapteenia William Smithiä, joka v. 1819 näki monessakin kohdassa maata matkalla Valparaisoon, ja hänen antamansa on saariston nimi. [Saaristo on jotenkin samalla eteläisellä leveyspiirillä kuin Shetlandin saaret pohjoisella.] Pian sen jälkeen englantilaiset meriupseerit kartoittivat saariston. Sen rannoilla oli suunnattomat laumat turkishyljettä, joka oli niin kesy, että se tuota pikaa voitiin kokonaan sukupuuttoon tappaa. Ne amerikkalaiset ja englantilaiset pyytäjät, jotka ensiksi saapuivat saaristoon, saivat sen vuoksi suunnattoman saaliin. Mutta näiden rauhallisten ja vihollista tuntemattomien eläinten joukkomurha oli niin säälittävää, että sanotaan vanhain merikarhujenkin siinä työssä kyyneliä vuodattaneen.

V. 1821 englantilainen merikapteeni George Powell löysi Etelä-Orkney saariston, joka on yli 300 kilometriä kauempana idässä, ja sielläkin alkoi ahkeraan käydä pyyntilaivoja, kunnes turkishylje oli kaikista näistä kolkoista maista sukupuuttoon hävitetty.

Etelä-Shetlannin saariston kukkuloilta amerikkalainen merikapteeni Nathaniel B. Palmer ensi kerran näki Antarktikan manteren ja pienellä laivallaan teki sinne tutkimusretken, mutta löytö ei suurestikaan ihastuttanut, sillä tämän uuden maan kolkoilla lumisilla rannoilla ei ollut ensinkään turkishylkeitä. Paluumatkalla tältä rannalta hän sumussa odottamatta kohtasi Bellingshausin johtaman venäläisen retkikunnan, joka matkallaan maan ympäri oli siihen saakka päässyt ja Palmerin opastamana poikkesi Deception saaren oivalliseen satamaan vaurioitaan korjaamaan. Palmer antoi Bellingshausenille tiedon etelämpänä löytämästään suuresta maasta, jonka rannan Bellingshausen itse oli koko joukon lännempänä tavannut. Palmer vielä myöhemmin teki retken löytämälleen rannalle ja purjehti sitä pitkin ahtojään reunaa seuraillen itään päin, mutta ahtojää-vyöhyke oli niin tiivistä ja täynnään valtavia jäävuoria, ettei hän kartallaan kyennyt erottamaan jäätä maasta, vaan piirsi jäävuoria maaksi.

Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.

Keisari Aleksanteri I varusti v. 1819 meriministerinsä, paroni de Traverseyn kehoituksesta kaksi retkikuntaa, joista toisen piti purjehtia Luotcisväylä Beringinsalmesta itää kohti, toisen tutkia etelänavan ympäristöjä. Jälkimmäisen johtajaksi nimitettiin kapteeni Thaddäus von Bellingshausen, joka oli syntynyt Saarenmaalla v. 1778 ja tunnettu kokeneeksi purjehtijaksi. Hänen laivansa, korvetti »Vostok», oli 130 jalan pituinen uusi purjelaiva; toinen laiva, jota luutnantti Lazarev komensi, oli 530 tonnin »Ladoga», jolle annettiin uusi nimi, »Mirni». Retkikunta oli muutoin mitä parhaiten varustettu pitkälle matkalleen. Köpenhaminasta oli otettava mukaan kaksi saksalaista tiedemiestä, sillä retkikunnan tehtävä oli etupäässä tieteellinen, mutta nämä eivät lupauksestaan huolimatta tulleetkaan. Bellingshausen koetti sitten saada mukaansa englantilaisia oppineita, mutta näitäkään ei haluttanut lähteä matkaan. Retkikunnan upseerit koettivat sitten parhaan taitonsa mukaan täyttää aukon.

Retkikunta lähti Portsmouthista syyskuun 5:ntenä 1819, ohjaten ensinnä Canarian saarien kautta Rio Janeiroon ja sieltä suoraan etelää kohti, kunnes Etelä-Georgia joulukuun 27:ntenä tuli näkyviin. Cook oli kartoittanut tämän saaren pohjoisrannikon, Bellingshausen ohi purjehtiessaan määräsi etelärannan pääkohdat. 56:nnella leveyspiirillä nähtiin ensimmäinen jäävuori pingviineineen ja venäläiset merimiehet hämmästyksellä sitä katselivat. Valaita näkyi paljon ja albatrossit seurailivat liidellen laivoja niiden jatkaessa matkaa etelää kohti.

Uutta maata.

Tammikuun 3:ntena 1820 löydettiin ensimmäinen uusi maa, kolme pientä saarta Sandwichin saariston pohjoispuolelta. Ne saivat Venäjän meriministerin nimen. Eräs niistä oli toimiva tulivuori, jonka korkeasta huipusta nousi suuria höyrypilviä. Maa oli korkealle vuoren rinteille aivan lämmintä ja lumetonta ja tällä lumettomalla puolella oli suunnattomasti pingviinejä.

Retkikunta jatkoi matkaansa etelää kohti Sandwichin saariston itäpuolitse, tavaten tiellä yhä enemmän jäävuoria, sumuja ja myrskyjä, kunnes 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella tuli vastaan niin sankka ahtojäävyöhyke, että suuntaa oli muutettava. Mitä vaikeimmissa sääoloissa taistellen molemmat laivat palasivat Sandwichin saarille ja purjehtivat sitten itää kohti, kunnes alkoi tuntua etelän puolelta maininki, joka ilmaisi sillä taholla olevan avomerta. Silloin käännyttiin jälleen etelää kohti ja jouduttiin vesille, joilla ei siihen saakka ainoakaan purjehtija ollut käynyt.'

Tammikuun 26:ntena kuljettiin eteläisen napapiirin poikki ja helmik. 1 p. saavutettiin leveys 69°25', mutta sitten tuli vastaan niin vahvoja jäitä, että Bellingshausenin täytyi kääntyä takaisin, arvatenkin jotenkin lähellä napamannerta, melkein Greenwichin meridiaanin kohdalla. Lunta satoi vahvalta ja ilma oli jäähtynyt jonkun asteen jäätymäkohtaa kylmemmäksi.

Retkikunta palasi napapiirille ja alkoi jälleen purjehtia itää kohti niin eteläistä reittiä kuin suinkin, noin viisi astetta Cookin väylää etelämpänä. Helmikuun puolivälissä voitiin jälleen kulkea napapiirin poikki ja saavuttaa leveys 69°6'. Ilma oli kylmää, meri täynnään jäitä ja lumi ja sumu vuorottelivat ankarain myrskyjen keralla. Kun oli mahdoton tunkeutua kauemmaksi etelään, niin käännyttiin jälleen pohjoista kohti ja Hyväntoivon-niemen kohdalla uudelleen kuljettiin napapiirin kesäpuolelle.

Jonkun aikaa itää kohti purjehdittuaan Bellingshausen kulki kolmannen kerran napapiirin poikki samoilla seuduilla kuin Cook neljäkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin ja huomasi kompassin poikkeuman lisääntyneen lähes 11° länttä kohti. Lintujen esiintymisestä voitiin päättää, ettei maa ollut kaukana, ja jos retkikunta olisi voinut kulkea niin kaukana etelässä itää kohti, niin se luultavasti olisi löytänyt Enderbyn maan, mutta jääesteet olivat voittamattomat ja oli jälleen palattava pohjoista kohti. Helmikuun 26:ntena yllätti laivat rajuin myrsky, mitä ne vielä olivat kokeneet. Lumi ja jää peittivät kannen ja köysistön, valtavat laineet huuhtoivat laivain yli, niin että joka hetki pelättiin niiden menehtyvän. Lumituisku esti näkemästä jäävuoria, ennenkuin oltiin aivan lähellä niitä. Purjeita oli melkein mahdoton liikuttaa, kun kaikki köydet olivat jäässä ja purjeet kohmettuneet koviksi, ja purjehtijat itse pitivät ihmeenä, että he pääsivät onnellisesti takaisin selvemmille vesille.

Bellingshausen jatkoi sitten matkaa itää kohti jonkun verran pohjoisempana ja kulki taas aloja, joita ei ennen häntä ainoakaan purjehtija ollut kyntänyt, koska Cook oli jättänyt melkoisen kappaleen tutkimatta etsiessään pohjoisempaa erästä ennen nähtyä saarta. Mutta »Vostok» ja »Mirni» eivät muuta löytäneet kuin jäitä ja jäävuoria. Samalta kohdalta, jolta Cook mutkan tehtyään oli uudelleen purjehtinut etelää kohti, ne nyt palasivat pohjoiseen.

Laivaväki tosin oli kaikin puolin mitä parhaissa voimissa, mutta ruokavarastot alkoivat vähentyä ja sen vuoksi Bellingshausen päätti käydä Sydneyssä, jonne molemmat laivat eri teitä pyrkivät. Sydneyssä tavattiin se retkikunta, joka oli Beringin salmeen matkalla; se ei vielä ollut pidemmälle päässyt. Vastaanotto Australian pääkaupungissa oli mitä parhain.

Molemmat laivat korjattiin perinpohjaisesti ja toukokuun 19:ntenä Bellingshausen lähti uudelleen merelle. Hän ei kuitenkaan suunnannut oikopäätä etelää kohti, vaan purjehti Tyynelle merelle ja tutki Paumotu-saariston, joka silloin vielä oli aivan vaillinaisesti tunnettu. Seitsemäntoista uutta saarta löydettiin ja niille annettiin venäläisiä nimiä, jotka kuitenkin myöhemmin on enimmäkseen vaihdettu asukkaitten itsensä käyttämiin. Paumotusta lähdettyään Bellingshausen poikkesi Tahitiin, jossa ruhtinas Pomare ja englantilaiset lähetyssaarnaajat ottivat hänet mitä parhaiten vastaan. Syyskuun puolivälissä molemmat laivat palasivat takaisin Sydneyhin, jossa Venäjän konsuli antoi Bellingshausenille tiedon Etelä-Shettannin saarien löytämisestä v. 1819. Marraskuun 11:ntenä »Vostok» ja »Mirni» jälleen käänsivät keulansa etelää kohti, poiketen ensin Macquarie-saarille, jonka luona koettiin ankara vedenalainen maanjäristyssysäys.

Jouluk. 8:ntena tavattiin ensimmäiset jäät, eivätkä jäät sen koommin kadonneet näkyvistä, ennenkuin oli lopullisesti kotimatkalle käännytty. Ensin tuli vastaan yksityisiä jäävuoria, sitten ahtojääkenttiä, joiden keskelle oli jäävuoria jäätynyt. Näitä alussa luultiin saariksi. Bellingshausen purjehti nyt Rossin meren suitse, jonka alati sulkee ahtojäävyöhyke, mutta hän ei uskaltanut laivainsa heikon rakenteen vuoksi näihin ahtojäihin tunkeutua ja niiden takana oleva laaja, verraten jäätön meri jäi kuuluisaa englantilainen löytöretkeilijä odottamaan. Samaa seutua oli aikoinaan Cook karttanut. Edempänä jäät yhä sakenivat ja kerrankin oli samalla haavaa näkyvissä yli sata komeata jäävuorta. Kierrellen kaarrellen purjehdittiin pitkin ahtojäiden reunaa itää kohti, kunnes jouduttiin kamalaan myrskyyn. Suuret aallot huuhtoivat keikkuvien laivojen kannen yli ja köysistöistä tippui jäätä ja lunta, niin että kannella oli vaarallista liikkua.

Joulukuun lopulla kuljettiin neljäs kerta napapiirin poikki, mutta laajat ahtojäät ja suunnattomat jäävuoret pakottivat pian palaamaan takaisin selvemmille vesille. Samoilla seuduilla, joilla Cook oli samaan vuodenaikaan purjehtinut pitkät matkat napapiirin eteläpuolella, täytyi nyt tehdä laaja kierros pohjoista kohti. Mutta kun tultiin sille kohdalle, missä Cookin oli täytynyt uupuneen väkensä keralla suunnata pohjoista kohti lämpimämpiin vesiin, saattoi Bellingshausen vuorostaan ohjata uudelleen etelään. Joulupäivänä (vanhaa lukua) nähtiin 244 jäävuorta. Laivoilla kaikki olivat mitä parhaissa voimissa, paljon paremmissa kuin kuumassa vyöhykkeessä. Tammikuun 11:ntenä kuljettiin viides kerta napapiirin poikki. Pian tosin oli palattava takaisin, mutta vain vähäksi aikaa. 103:lla läntisellä pituusasteella Bellingshausen kuudennen kerran kulki napapiirin poikki ja valtavien jäävuorien keskellä purjehtien lopulta tammikuun 1:nä 1821 kohtasi kiinteän jääseinän. Hän oli näin saavuttanut retkensä eteläisimmän kohdan, leveyspiirin 69°52'.

Uusia maita.

Matkaa jatkettaessa takaisin pohjoisemmille vesille keksittiin idässä jään keskellä musta pilkku, joka huomattiin yksinäiseksi saareksi. Se oli ensimmäinen maa, mitä kohdattiin siitä, kuin oli Macquarien saarilta lähdetty, etelänapamaan etuvartija näillä kulmilla, toista tuhatta metriä korkea, äkkijyrkkä ja melkein kauttaaltaan lumen ja jään peittämä, jyrkimpiä kallioseiniä lukuunottamatta. Bellingshausen nimitti sen Pietari I:sen saareksi. Merivesi oli koko joukon sameampaa kuin ulompana, ja siitä voitiin päättää, ettei Antarktikan manner — jota ei kukaan ollut nähnyt muualla kuin Uuden Shetlannin saarien kohdalla — voinut olla kaukana. Eikä tarvinnutkaan aivan kauan kulkea, ennenkuin se nähtiin. Tammikuun 28:ntena kohosi näkyviin korkea, paljon laajempi maa, jonka lähelle ei tosin päästy, mutta jonka piirteet kuitenkin selvästi erotettiin, koska sattui olemaan kaunis päivä, kaunein koko sillä ajalla, minkä oli Jäämerta kynnetty. Tämä maa nimitettiin Aleksanteri I:n maaksi.

Bellingshausen ei kuitenkaan voinut seurata sen rantoja, jäät pakottivat häntä hakemaan avoimempia vesiä, ja muutaman päivän kuluttua molemmat laivat saapuivat Etelä-Shetlannin saarille tavaten siellä amerikkalaisia hylkeenpyytäjiä, niinkuin olemme jo ennen kertoneet. Bellingshausen tutki saariston eteläkulmia ja antoi toisille saarille venäläisiä, toisille ranskalaisia nimiä — sota Napoleonia vastaan oli vielä tuoreessa muistossa — kuten Jaroslav, Waterloo, Borodino, Smolensk ja Leipzig — mutta nämä nimet eivät tulleet käytäntöön, koska englantilaiset olivat jo vähän aikaisemmin kartoittaneet ja nimitelleet saariston.

Purjehdittuaan Etelä-Orkney saariston läpi »Vostok» ja »Mirni» tutkivat Etelä-Georgian pohjoisrannankin ja suuntasivat sitten Rio Janeiroon, jossa ne viipyivät maalisk. 9:nnestä toukokuun 4:nteen. Kronstadtin satamaan retkikunta saapui heinäkuun 5:ntenä 1821 oltuaan kaksi vuotta matkalla, matkalla, joka on Venäjän laivaston kunniakkaimpia ja joka löytöretkenä on kaikkien kansain kesken suuressa arvossa. Syy siihen, ettei se vastaisiin naparetkiin vaikuttanut niin paljon kuin olisi odottanut, on se että matkakertomuksen julkaisemista viivytettiin, jota paitsi se julkaistiin vain venäjäksi. Vasta v. 1902 siitä julkaistiin jotenkin täydellinen saksankielinen selonteko. Ainoastaan kolme miestä Bellingshausen menetti matkallaan. Hän ylennettiin v. 1831 amiraaliksi ja myöhemmin nimitettiin Kronstadtin satamakapteeniksi ja kuvernööriksi. Pronssinen kuvapatsas siellä jälkimaailmalle muistuttaa tämän venäläisen merisankarin mainetta.

Pyyntimiesten retkiä.

Weddellin retki.

Bellingshausenin retken jälkeen kului taas aikoja, ennenkuin varsinaista tutkimusretkeä tehtiin Antarktikan vesille. Niiden tuntemus kuitenkin melkoisesti laajeni pyyntiretkien kautta. Koska uusilla, kenenkään ennen käymättömillä rannoilla aina odotti ensiksi tulevaa runsain hyljesaalis, niin tekivät jotkut kapteenit sangen uskaliaita yrityksiä tuntemattomia rantoja löytääkseen, tunkeutuen siten sangen kauas etelää kohti ja tavaten Etelänapa-manterenkin tai löytäen sen reunoilta ennen tuntemattomia saaria. Kuuluin näistä pyydystäjistä on James Weddell, englantilainen meriupseeri, joka sodan päätyttyä oli ruvennut hylkeenpyytäjäksi, ja siinä toimessa teki kummallekin jäämerelle monta retkeä.

V. 1823 hän pienellä »Jane»-nimisellä prikillään, jonka seurana oli vielä pienempi yksimastoinen jahti, Etelä-Orkney-saarilta lähti tunkeutumaan etelää kohti uusia rantoja etsiäkseen, ja tällä retkellä hän löysi verraten jäättömän, kauas etelänapaa kohti pistävän merenpoukaman, johon hän purjehti aina leveyspiirille 74°15' saakka, kauemmaksi etelään siis kuin kukaan ennen häntä. Meri oli vielä siitä eteenkinpäin sulana niin pitkälti kuin silmä kantoi, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja molemmat laivat ja niiden miehistöt huonosti varustetut ja kun sitä paitsi retken tarkoitus oli yksinomaan hylkeenpyynti, kääntyi Weddell siitä takaisin, juhlallisin menoin nimitettyään tämän meren »Kuningas Yrjö IV:nnen mereksi». Nimi on kuitenkin myöhemmin muutettu löytäjän mukaan »Weddellin mereksi». Kertomusta tästä rohkeasta ja onnistuneesta retkestä kauan epäiltiin, mutta uusimmat tutkimusmatkat ovat epäämättömästi osoittaneet, että moinen jäistä verraten vapaa meri tosiaan on olemassa Atlantin meren eteläosissa.

Biscoe.

Eräs Lontoon laivanvarustajahuone, Enderby-veljekset, joka lähetti laivojaan Etelä-Jäämerelle hylkeitä pyytämään, harrasti erikoisesti löytöretkiäkin — eräs sen jäsenistä oli Englannin tiedeseuran jäsen — ja vaatimattomista varustuksistaan huolimatta Enderby-veljesten laivat sangen huomattavasti kartuttivat Antarktikan tuntemista. John Biscoen matka »Tula» nimisellä prikillä pienen »Lively» kutterin seuraamana vetää vertoja Cookin ja Bellingshausenin retkille.

Pyydystettyään huonolla menestyksellä hylkeitä Sandwichin saaristossa, Etelä-Jäämeren pohjoisreunalla, Biscoe päätti lähteä uusia rantoja etsimään ja purjehti jäiden ja myrskyjen keskellä itää kohti sekä Cookin että Bellingshausenin reittejä etelämpänä. Vihdoin hän Intian meren eteläpuolella, melkein suoraan etelään Crozetin saaristosta, näki jäiden keskellä selvän maan ja niemen, jonka hän nimitti Kap Annaksi — mainitsematta kenenkä Annan kunniaksi — mutta tätä maata hänen oli mahdoton saavuttaa, sillä vaikka sen luo johti avoin vesi, niin ajoi kuitenkin raju myrsky molemmat alukset jäiden keralla vastustamattomalla voimalla pohjoista kohti, ja vaikka Biscoe pari viikkoa myrskyn kanssa taisteltuaan uudelleen pääsi Kap Annan näkyviin, täytyi hänen kuitenkin vielä toisen kerran luopua yrityksestä ja kiiruimman kautta paeta Tasmaniaan alustensa vaurioita korjaamaan. Töin tuskin hän sinne pääsi, sillä ankarassa taistelussa tuulta, vilua ja jäitä vastaan oli monta miestä kuollut ja loput niin sairaina, että ainoastaan yksi merimies kykeni olemaan apuna laivan hoitamisessa. Kutteri »Livelyssä» oli vain kolme miestä elossa. Töin tuskin se vältti haaksirikon Austraalian rannikolla.

Laivansa vauriot korjattuaan ja uuden miehistön pestattuaan Biscoe kuitenkin lähti etsiskelyitään jatkamaan, purjehtien edelleen itää kohti Etelänapamaan ympäri. Hän pysytteli nyt selvemmillä vesillä säästääkseen aluksiaan ja miehiään, mutta lähestyi kuitenkin Tyynen meren kaakkoiskulmilla ikuisen jään alueitta ja löysi Länsi-Antarktikan rannoilta korkean saaren, jonka hän nimitti kuningattaren muistoksi Adelaiden maaksi. Vähän kauempaa hän löysi kokonaisen jonon matalia jään peittämiä saaria, jotka kartoilla ovat Biscoen saariston nimellä, ja näki niiden takana suuren vuorisen maan, joka myöhemmin nimitettiin Grahamin maaksi.

Pari kuukautta hylkeitä pyydettyään Etelä-Shetlannin saarilla ja monta vaaraa kestettyään — kutteri »Lively» tuhoutui Falklannin saarilla — Biscoe palasi kotimaahan, jossa hänen löytönsä herättivät niin suurta huomiota, että Englannin tiedeseura hänelle antoi kultamitalinsa. Pariisin tiedeseura myöhemmin seurasi esimerkkiä.

Biscoe teki vielä myöhemminkin retkiä löytöjään jatkaakseen, mutta hänellä ei enää ollut yhtä hyvää onnea. Ensimmäinen hänen löytämistään maista on kartoilla merkitty »Enderbyn maaksi». Tätä maata ei kukaan ole sen koommin nähnyt, mutta saksalainen meritutkimusretkikunta, joka v. 1898 »Valdivia» laivalla tutki Etelä-Jäämertakin, pääsi jotenkin lähelle niitä seutuja, missä maan pitäisi olla.

Kapteeni Horsburgh, brittiläisen Itä-Intian komppanian palveluksessa oleva meritutkija, oli jo v. 1830 Englannin tiedeseuran kokouksessa huomauttanut, kuinka kaukana pohjoisessa oli v. 1828 tavattu Etelä-Jäämerestä poistuvia jäävuoria, ja siitä hän päätti, että Greenwichin meridiaanin itäpuolella mahtoi Antarktikassa olla maata, jolla saattoi syntyä moisia valtavia jäävuoria. Jäävuorien lukuisuus mainittuna vuonna saattoi johtua siitä, että maanjäristys oli niitä lohkaissut tavallista suuremman määrän. Biscoe tosiaan löysikin moisen rannan, vaikka vielä koko joukon idempää, ja jotkut toiset purjehtijat tapasivat yhtä kaukana pohjoisessa maata toisilla leveysasteilla. V. 1833 eräs toinen Enderby-veljesten kapteeneista, Kemp, luuli näkevänsä maata Intian meren eteläreunalla Kerguelen saaren eteläpuolella. Tämä maa on kartoilla merkitty Kempin maaksi.

Balleny.

V. 1838 Enderbyt lähettivät John'Ballenyn pyyntiretkelle, kehoittaen häntä samalla uusia maita etsimään. Ballenylla oli »Eliza Scott» niminen 154 tonnin kuunari ja toisena aluksena 54 tonnin kutteri »Sabrina». Hän purjehti Uudesta Seelannista melkein suoraan etelää kohti ja löysi helmikuun 9:ntenä 1839 Antarktikan manteren ulkoreunalta saariston, joka on kartoille hänen nimellään nimitetty. Jotkut näistä saarista olivat sangen korkeat, mutta niin yltyleensä jäätiköiden peittämät, että niille oli mahdoton nousta maihin. Sumut tavan takaa peittivät helmaansa nämä juhlalliset maisemat, niin että niitä nähtiin vain vilaukselta. Ne saivat kukin nimensä niistä lontoolaisista laivanvarustajista, jotka olivat olleet avullisina retkikunnan varustamisessa. Yksi saarista oli toimiva tulivuori, josta parista kohden nousi ilmaan savupatsaita. »Sabrinan» kapteeni henkensä uhalla kävi eräällä saarella sen verran maalla, että sai kopatuksi kiven saaliikseen, ja tämä kivi oli tulivuoren purkama. Molemmat laivat jatkoivat matkaa länttä kohden ja näkivät eräässä kohdassa maan tapaista, nimittäen löytönsä »Sabrinan maaksi». Pian tämän jälkeen pieni »Sabrina» eräänä myrsky-yönä ahtojäissä näytti sinistä hätävalkeata, ja se oli viimeinen elonmerkki, mitä siitä tai sen miehistöstä nähtiin. Balleny laivoineen sitä vastoin pelastui.

Dumont D'Urvillen retki.

Tarve saada tietoja magneettisista voimista ja magneettisen navan asemasta eteläisellä pallonpuoliskolla oli päävaikutin siihen, että Antarktikaan viime vuosisadan kolmannella ja neljännellä vuosikymmenellä alettiin lähettää hyvin varustettuja tieteellisiä retkikuntia. Kuta enemmän laivaliike kehittyi, sitä tärkeämmäksi kävi saada tarkkoja tietoja kompassineulan poikkeumasta (deklinaatiosta) eteläiselläkin pallonpuoliskolla. Ajan etevimmät tiedemiehet, ennen muita A. v. Humboldt, jolle kaikissa maissa tunnustettiin ensimmäinen sija varsinkin maantiedettä koskevissa luonnontieteissä, kehoittivat hartaasti perustamaan eteläiselle pallonpuoliskolle magneettisia havaintoasemia ja samalla lähettämään retkikuntia tekemään havaintoja niin lähellä eteläistä magneettista napaa kuin suinkin. Kuulu saksalainen J.K.F. Gauss oli nerokkaiden laskujen kautta johtanut kaavat poikkeuman määräykselle kaikkialla maanpinnalla. Pohjoisella pallonpuoliskolla hänen kaavansa olivat loistavasti käyneet yhteen havaintojen kanssa, mutta eteläiseltä pallonpuoliskolta puuttui vertaukseen kelvollisia havaintoja. Suurin osa vanhemmista, laivoilla tehdyistä havainnoista, oli kelvottomia, koska laivan metalliosien vaikuttamaa häiriötä ei oltu osattu poistaa sijoittamalla vastavaikutusmetalleja soveliaihin paikkoihin. Eteläisen magneettisen navan asemaksi Gauss oli laskenut 66° etel. leveyttä, 146° itäistä pituutta Greenwichistä. Gauss oli sitä paitsi keksinyt entistä täydellisempiä koneita magneettisten voimain mittaamiseksi, ja näillä olivat uudet havainnot tehtävät.

Ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka saivat retkikuntansa valmiiksi, heidän jälkeensä amerikkalaiset ja viimeksi englantilaiset, joiden valmistukset suurisuuntaisuutensa vuoksi vaativat enimmän aikaa.

Dumont D'Urville.

Jules Dumont D'Urvilie eli merimiesuransa parhaat ajat Tyynellä merellä, jolla Ranskan lippu yhdeksännellätoista vuosisadalla liehui kaikkia muita ylinnä. Valaanöljy oli siihen aikaan hyvässä hinnassa ja Tyynen meren kaikissa osissa oli sen, vuoksi pyytäjiä. Ranskan satamista lähetettiin sinne paljon laivoja, jotka tavallisesti viipyivät kolmisen vuotta ja kauemminkin matkallaan, ennenkuin takaisin palasivat. Ranskan meriministeriö lähetti aina jonkun ajan kuluttua sotalaivan valaanpyytäjien luo eteläisen lauhkean vyöhykkeen yksinäisille merenkeskeisille saarille viemään kaikenlaisia tarpeita, antamaan lääkärin hoitoa, rankaisemaan rikoksentekijöitä, etsimään haaksirikkoisia merimiehiä, ja nämä retkikunnat samalla parhaan taitonsa mukaan edistivät maantuntemusta. D'Urville, Ranskan sotalaivaston upseereja [Dumont d'Urvilleä Ranskan on kiittäminen siitä, että se omistaa Meliläisen Venuksen, kreikkalaisen kuvanveistotaiteen jaloimman tuotteen, sillä hän Välimerellä risteillessään ensimmäisenä oivalsi äsken maasta kaivetun mestariteoksen arvon, ja hänen innokkaan suosituksensa johdosta Ranskan hallitus patsaan lunasti.], suoritti vv. 1822—25 ensi matkansa Tyynelle merelle ja sai pian sen jälkeen itse retkikunnan johdettavakseen. Tämä uusi retki kesti kolme vuotta (1826—1829) ja sen kuluessa hän tutki varsinkin Tyynen meren saaristojen kansallisia oloja, sillä kansatiede oli tämän purjehtijan varsinainen tutkimusala. Retkellä hän ohjeittensa mukaan etsi La Pérousen haaksirikkoutunutta laivaa ja löysikin sekä sen että paljon muitakin jäännöksiä kadonneesta retkikunnasta. Dumont d'Urville julkaisi retkestään 20 osaa käsittävän matkakertomuksen.

Oltuaan jonkun aikaa epäsuosiossa Dumont d'Urville sai kaksi laivaa viimeistä ja suurinta retkeään varten, jolla hän aikoi täydentää Tyynen meren tutkimuksiaan, mutta lisäksi hänet velvoitettiin ulottamaan maantuntemusta jäiden piirittämässä Antarktikassa niin kauas kuin suinkin ja toimittamaan tarkkoja fysikaalisia ja muita luonnontieteellisiä havainnoitu. Syyskuun 7:ntenä 1837 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät Toulonin satamasta pitkälle matkalleen, parannellen ensi työkseen Magalhãesin salmen karttaa ja kääntäen tammikuun alussa 1838 kokkansa etelää kohti, tunkeutuakseen vielä kauemmaksi etelään kuin Weddell. Weddellin ennätyksen voittamisen oli Ranskan kuningas nimenomaan hänen tunnolleen laskenut, se oli oleva hänen päätehtävänsä Antarktikassa.

Tammikuun 22:ntena 1838 tavattiin ahtojäävyöhyke, mutta se näytti kokemattomain ranskalaisten upseerien mielestä niin tiheältä, etteivät he uskaltaneet siihen soreine sotalaivoineen tunkeutua, ja Weddellin ennätys jäi siis voittamatta, ei sitä edes likimain saavutettukaan. D'Urviileä tämä harmitti niin suuresti, että hän sitten väitti Weddellin puhuneen matkastaan paljaita loruja. »Astrolabe» ja »Zélée» purjehtivat näillä seuduilla edestakaisin lähes pari kuukautta, koettaen yhä uudelleen tunkeutua jäiden sekaan ja kokien paljon vastuksia tämän meren ainaisten myrskyjen, lumipyryjen, sumujen ja suunnattomien aaltojen vuoksi. Retkikunnan mukana oli etevä taiteilija ja hänen kuvansa ovat jälkimaailmalle säilyttäneet erinomaisen esityksen molempien laivojen seikkailuista.

Helmikuun 27::ntenä 1838 molemmat laivat näkivät maata Etelä-Shetlannin saarien lounaispuolella ja d'Urville luuli olevansa sen ensimmäinen löytäjä, vaikka se oli samaa rannikkoa, jonka Palmer ja Biscoe jo paljon aikaisemmin olivat löytäneet. Hän nimitti maan Louis Philipin maaksi kuninkaansa mukaan, mutta ei viitsinyt sitä tarkemmin tutkia, vaikka jääsuhteet vielä näyttävät olleen suotuisat. Vuodenaika oli kuitenkin myöhäinen ja Dumont d'Urville halusi päästä pois Tyynen meren vienommille vesille, varsinaiselle tutkimusalalleen, ennenkuin talvi hänet yllättäisi. Siellä hän vietti pari vuotta ja käytti aikansa mitä parhaiten. Ennen kotiin lähtöään hän kuitenkin päätti vielä kerran tunkeutua Antarktikan jäihin, toivoen onnen ehkä olevan suotuisemman kuin ensi kerralla. Hän oli kuullut englantilaisen ja amerikkalaisen retkikunnan pyrkivän magneettiselle navalle ja tahtoi ennättää ennen niitä.

Uuden vuoden päivänä 1840 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät etelää kohti Tasmanian pääkaupungista, jossa taiteilija Goupil oli kuollut ja johon osa miehistöstä jäi sairastamaan. Tyhjille tiloille hän suurella vaivalla sai englantilaisia merimiehiä. Tammikuun puolivälissä tultiin jäihin ja yhä etelämpänä alkoi ilmestyä suunnattomia tasalakisia jäävuoria, jotka eivät varmaankaan olleet oileet kovin kauaa tuulien ja aaltojen ajettavina, koska niiden sivut vielä olivat niin ehjät. Pingviinejä, hylkeitä ja valaita nähtiin ja päätettiin, ettei maa voinut olla kaukana.

Ådélien maa.

Juuri kun toivottiin päästävän napapiirin eteläpuolelle — ensi kerran koko matkalla — nähtiin maata, joka 1,000—1,200 metrin korkuisena ulottui kahden puolen silmän siintämättömiin, mutta oli niin kauttaaltaan jään ja lumen peittämä, ettei siitä pistänyt esiin ainoatakaan kohtaa paljasta maata. Ranta oli äkkijyrkkä korkea jääseinä, josta meressä uiskentelevat jääsaaret ilmeisestikin olivat lohjenneet. Sää oli kuitenkin nyt niin tyyni, että d'Urvillen oli mahdoton päästä laivoillaan lähemmäksi tätä maata, ja sen edustalla vietettiin siis nyt suurella melulla merimiesjuhla, joka oli napapiirin ylimenoa varten valmistettu. Tammikuun 21:ntenä kuitenkin saatiin vähän tuulta ja molemmat laivat lähtivät purjehtimaan pitkin tätä löydettyä rantaa, kautta kujan, jonka muodostivat »kuin tarumaailman kristalli- ja timanttipalatsit». Sää oli edelleenkin kaunista ja d'Urville antoi loistavan kuvauksen häikäisevästä jäämäailmasta, joka hänelle oli täten porttinsa avannut. Laivat kulkivat vienon tuulen vetäminä rannikkoa seuraillen itää kohti ja merimiehet kilvan kirkuivat pingviinien kanssa, jotka outoutensa kautta suuresti huvittivat heitä. Kallisteneula osoitti 86° ja kompassit olivat niin pyörällä, ettei koko laivalla ollut kahta, jotka olisivat samalla tavalla osoittaneet. Näytti siltä, että magneettinen napa oli nähdyllä maalla jonkun matkan päässä rannasta. Uiskentelevat jääpalatsit toisinaan tulivat niin lähelle, että laivat näyttivät kulkevan jättiläiskaupungin kapeita katuja. Upseerin komentosanat kajahtelivat takaisin kohtisuorista jääseinämistä ja aallot hyökkäsivät pauhaten vesirajaan muodostuneihin jääluoliin, synnyttäen pyörteitä, jotka olisivat saattaneet laivat suureen vaaraan, jos tuuli olisi tyyntynyt. Auringonpaisteessa suli lumi jäävuorien laa'alla laella ja sieltä suistui mereen könkäitä. Yksi jäävuori oli tummanvärinen, ikäänkuin jään seassa olisi ollut multaa. Erään jäävuoren matalalla niemekkeellä tehtiin magneettisia havainnolta. Mutta sitten huomattiin rannalla selviä kallioita ja paikalla lähti kummastakin laivasta vene kilvalla soutamaan näille kallioille, joille trikoloori tuota pikaa pystytettiin liehumaan, vaikka maihin nousu olikin hyökylaineiden vuoksi vaarallista. Pullo bordeaux-viiniä tyhjennettiin ja kun oli otettu mukaan kivinäytteitä — mitään muuta ei näillä kallioilla ollutkaan — niin palattiin laivaan. Dumont d'Urville nimitti maan vaimonsa mukaan »Adélien maaksi».

Pari päivää laivat seurailivat tätä rannikkoa, jonka suurin korkeus nyt arvosteltiin 500 metriksi, mutta sitten täytyi jäiden vuoksi kääntyä pohjoiseen. Äkillinen myrsky erotti laivat toisistaan, »Astrolaben» isopurje repesi riekaleiksi ja pelättiin mastojen katkeavan, mutta ilman suurempaa tapaturmaa molemmat laivat kuitenkin suoriutuivat myrskystä, vaikka olivatkin kahdessatoista tunnissa kärsineet enemmän vaurioita kuin ennen kuudessa kuukaudessa. Eräänä iltapäivänä nähtiin amerikkalaiseen Wilkesin retkikuntaan kuuluva laiva, mutta molemmanpuolinen kateus ja epäluulo vaikuttivat, ettei aluksien välillä syntynyt mitään keskustelua. Virallisessa kertomuksessaan kummankin retkikunnan johtaja syytti toinen toistaan. Kauempana lännessä Dumont d'Urville tapasi uuden, 40 metriä korkean, rannan kaltaisen jääseinämän, jonka päällystä kuitenkin näytti olevan aivan tasainen. Vaikkei tämän seinämän takaa näkynytkään vuoria, päätti hän kuitenkin, ettei kiinteä maa voinut olla kaukana, ja »Zéléen» kapteenin rouvan kunniaksi ranta nimitettiin »Clarien rannikoksi». Sitten oli käännyttävä pohjoista kohti jäiden vuoksi ja d'Urville saattoi mielestään kokonaan kääntää selkänsä Antarktikalle ja palata Tyynelle merelle.

Marraskuussa 1840 retkikunta saapui takaisin Ranskaan, jossa d'Urville ylennettiin amiraaliksi ja seuraavana vuonna valittiin Ranskan maantieteellisen seuran neuvoston presidentiksi. Hän julkaisi matkastaan suuren teoksen, joka varsinkin oivallisten kuvainsa ja luonnonkuvauksiensa vuoksi saavutti paljon tunnustusta. Toukokuussa 1842 hän vaimonsa ja poikansa keralla sai surmansa rautatiematkalla Versaillesiin. Dumont d'Urville oli äreä ja riitainen ja joutui helposti huonoihin väleihin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, mutta Ranskan tutkimusmatkustajain loistavassa sarjassa hänellä kieltämättä on etevä sija.

Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.

Charles Wilkes.

Yhdysvalloissa oli tultu siihen päätökseen, että nuoren tasavallankin tuli ryhtyä muiden kansain keralla maapallon karttaa täydentämään ja sen luontoa retkien kautta valaisemaan, mutta valtiomahdit olivat tämmöisissä asioissa niin riitaiset, että se retkikunta, joka elokuussa v. 1838 lähti pitkälle tutkimusmatkalleen, oli kaikin puolin kunnottoman huonosti varustettu Antarktikan vaikeita sää- ja purjehdusoloja kestämään. Laivoja retkikuntaan kuului kuusi, mutta niistä yksi, varastolaiva, oli niin kömpelö purjehtimaan, että se täytyi kesken takaisin lähettää, yksi niin laho, että pelättiin sen joka myrskyssä pohjaan menevän, ja kaksi oli vain pientä luotsipurtta, joista toinen ei ollut edes sadan tonnin kantoinen. Miehistöllä ei ollut kunnollisia lämpimiä vaatteita, mutta siitä huolimatta oli tunkeuduttava etelänapaa kohti niin pitkälle kuin suinkin. Useita tiedemiehiä seurasi laivain mukana, mutta vapaassa Amerikassa oli tiede vielä niin ala-arvoisessa asemassa, etteivät nämä edes päässeet mukaan varsinaisille jäämerimatkoille, jota paitsi he muutoinkin olivat kaikessa meriupseerien määräysvallan alaisia.

Retkikunta purjehti ensin Tulimaan vesille toimittamaan siellä merimittauksia ja luonnontutkimuksia, ja neljä laivaa yritti sieltä kahdessa osastossa tunkeutua etelänapaa kohti. Mutta Wilkes ei itse päässyt likimainkaan niin kauas etelää kohti kuin Weddell hänen purjehtimallaan reitillä, eikä toinen osasto kauemmaksi Cookia niillä seuduin, missä tämä kuulu purjehtija oli tunkeutunut kauimmaksi eteläisen napapiirin taa.

Palattuaan Tulimaahan jäämeren retkeltään koko laivasto lähti Valparaisoon, Chileen. Kap Hoornin edustalla toinen luotsialuksista miehineen päivineen joutui aaltojen uhriksi. Valparaisosta kuljettiin Tyynen meren poikki semmoisia reittejä, joilla oli vähimmin purjehdittu, etsien saaria ja kareja, jotka vain arviokaupalla oli karttaan pantu. Marraskuussa 1839 neljä laivoista saapui Sydneyn satamaan — suurin oli hitautensa vuoksi lähetetty kotiin — ja sieltä lähdettiin uudelle retkelle Antarktikaan. Laivat varustettiin nyt vaarallista matkaansa varten niin hyvin kuin voitiin, mutta sittenkin ne olivat aivan epätyydyttävät taistelemaan Etelä-Jäämeren jäitä ja myrskyjä vastaan. Wilkestä retki kovin epäilytti, mutta maansa kunnian vuoksi hän sille kuitenkin lähti, vaikka raskaalla mielellä.

Tammikuun puolivälissä amerikkalaiset luulivat näkevänsä jään peittämää maata ja alkoivat seurata sen reunaa länttä kohti. On mahdollista, että Ballenyn saaret olivat ensiksi nähty maa, vaikka retkikunta kulki jotenkin etäältä niiden ohi. Mutta pian tuli näkyviin yhtäjaksoisempi ranta, jonka korkeimpain kohtain Wilkes arveli kohoavan 1,000 metriä merestä. Laivat seurailivat sitä länttä kohti pitkin jyrkän, korkean jäämuurin reunaa, valtavien tasalakisten jäävuorien keskellä, joista toiset kohosivat 60 metriä merestä. Joukossa oli kuitenkin monenlaisia murtomuotojakin, niin että Wilkes mielestään purjehti kuin raunioiksi sortuneen alabasterikaupungin vesikatuja.

»Peacockin» seikkailu.

Täällä laho »Peacock» törmäsi perä edellä jäävuoreen, särki peräsimensä ja oli jääankkureilla kiinnitettävä jäävuoreen. Mutta tuulen yltyessä jääankkurit irtautuivat ja laiva ajautui kylki edellä jäävuoreen, joka pahasti ruhjoi sitä. Viime hetkessä se kuitenkin saatiin purjeiden avulla ulospäin kääntymään. Tuskin se oli puolta laivanmittaa poistunut, ennenkuin jäävuoren räystäästä suurella pauhulla putosi laivan vanaveteen jääkallio, joka olisi koko laivan ruhjonut, jos se vielä olisi ollut paikallaan. Monta päivää »Peacock» oli mitä kamalimmassa vaarassa, kolhien kylkiään survoviin jäihin, mutta vihdoin peräsin saatiin auttavasti korjatuksi ja laiva pääsi poistumaan jäämuurin lahdelmasta, jossa se oli ollut vähällä tuhoutua. Paitsi muita vammoja se oli miltei koko keulansakin menettänyt. Ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea matka Sydneyhin, jonne se myrskyisen ja vaarallisen matkan jälkeen saapuikin. Se jäämuurin aukko, johon laiva oli tuulen pyöräyksen kautta sortunut, oli päivää aikaisemmin Wilkesin itsensä ohi purjehtiessa ollut ummessa ja luultavasti se taas pian sulkeutui »Peacockin» pois päästyä. Laiva tosiaan oli ollut samanlaisessa satimessa kuin Jasonin »Argo» Symplegadien, kahden yhteen lyövän kallion, välitse purjehtiessaan.

Wilkesin päälaivat, »Vincennes» ja »Porpoise», jatkoivat matkaansa länttä kohti pitkin jäämuuria. Wilkes haki aukkoa, josta pääsisi maihin nousemaan. Joinakin päivinä ilma oli kaunista, mutta toisina raivosivat kammottavat myrskyt, jotka tekivät purjehtimisen näissä jäävuorisokkeloissa vielä monin verroin vaarallisemmaksi. Lopulta Wilkesin täytyi pyrkiä väljemmälle vedelle, sillä tammikuun 28:ntena ilmapuntari uhkaavan nopeaan laski. Lumimyrsky esti näkemästä ja tyrsky hyytyi kannelle ja köysistöön jääksi. Purjeita pienennettiin, ei kuitenkaan niin vähäksi kuin tuulen voima olisi vaatinut, sillä laivalla täytyi ohjausta varten olla hyvä vauhti. Illalla jäävuoria alkoi olla hyvin tiheässä. Peräsintä täytyi tavan takaa kääntää puolelta toiselle niitä väistellessä ja laivaa purjein rasittaa, jotta voitiin pysyä tuulen puolella niistä.

»Purjehdimme aivan läheltä niiden tuulen päällisen kyljen ohi ja selvään kuulimme hyökylaineiden pauhun niitä vastaan. Silloin tällöin näimme hämäriä ulkopiirteitä, ne näyttivät silloin olevan aivan lähellä päällämme. Monesta vaarapaikasta päästyämme huomasin laivan lopulta niin jään peittämäksi ja vahtivuorossa olevat niin voimattomiksi sitä hoitamaan, että heti puolenyön jälkeen joka mies kutsuttiin kannelle.» Seitsemän tuntia olivat kaikki kannella ja laiva oli kaiken aikaa perikadon partaalla. Ankara kiihtymys valtasi mieliä. Tykkipäällysmies kaatui jäisellä kannella ja katkaisi kylkiluunsa, muuan merimiehistä joutui mastossa purjeen mutkaan sitä kääriessään ja saatiin hädin tuskin pelastetuksi ja köydellä kannelle lasketuksi, ennenkuin hän paleltui kuoliaaksi. Kerran laiva jo näytti syöksyvän aivan päin valtavaa jääsaarta, mutta viime hetkessä huomattiin kahden jäävuoren välillä kapea kuja. Tämän kujan petolliseen tyventöön »Vincennes» syöksyi, tuulen pyörre iski äkkiä aivan edestä purjeisiin, kaikki oli hiljaa ja hetkisen kaikki häälyi elämän ja kuoleman välillä. Ilokseen kapteeni kuitenkin pian taas kuuli myrskyn raivoisan ärjynnän ja tiesi laivoineen pelastuneensa kamalasta perikadosta. Iltapäivällä myrsky taukosi ja Wilkes kääntyi uudelleen etelää kohti nähdäkseen, eikö hän jollakin kohdalla pääsisi maihin. Tammikuun 30:ntenä aurinko kirkkaasti valaisi merta, joka oli täpötäynnään kaiken kokoisia jäävuoria, ja purjehtijat hämmästyksellä katselivat, minkälaisen' vuorisokkelon kautta laiva oli pimeässä syöksynyt perikatoon joutumatta. Täysin purjein »Vincennes» nyt nopeaan läheni jäämuuria ja löysi lahden, jonka toisella puolella oli jäämuuri, toisella puolella kallioita. Kallioiden ja jäämuurin takana näkyi selvään 1,000 metrin korkuinen maa, joka ulottui lännestä itään ainakin sata kilometriä. Meri oli kuitenkin yhä niin levoton, ettei venettä voitu laskea veteen. Wilkes nimitti maan »Antarktikan mantereksi». Se oli sama maa, jonka d'Urville jo oli löytänyt.

Uusi raivomyrsky iski laivan kimppuun, niin ettei se voinut pitää muuta kuin paria myrskypurjetta, ja vielä toinen kammon yö sen täytyi viettää jäävuorien keskellä, joka mies kannella, perikato joka hetki uhkaamassa. Tällä kertaa vaara oli vielä suurempi sen vuoksi, että tuuli puhalsi jäämuuria kohti, painaen laivaa yhä lähemmäksi sitä. Myrsky kuitenkin taukosi ja Wilkes läksi heti takaisin noustakseen maihin löytämässään lahdessa.

Laivan lääkärin suosituksella miehistö nyt vaati palaamaan takaisin, koska sen terveys oli kovin riutunut näinä myrskypäivinä, mutta maansa kunniaa muistuttaen Wilkes vaati kulkemaan eteenpäin ja häntä oli toteltava.

Helmikuun 2:na »Vincennes» taas purjehti jäämuurin reunaa länttä kohti ja ennen mainittu korkea maa oli näkyvissä. Nähtiin paljon pohjaan tarttuneita jäävuoria ja vesi oli sekaista, kuten rannan läheisyydessä ainakin. Tuli jälleen pahoja säitä ja yöt alkoivat pidetä, mutta helmikuun 7:s oli kirkas ja kaunis ja »Vincennes» seuraili 50 metrin korkuista äkkijyrkkää jäämuuria länttä kohti. Sen takana näkyi selvään korkean maan ulkopiirre; se oli Dumont d'Urvillen »Clarien rannikko». Seurasi sitten useitakin kauniita päiviä ja jäämuuri esiintyi koko mahtavuudessaan, mutta maamerkit kävivät epäselvemmiksi ja niitä nähtiin harvemmassa. Yöllä nähtiin pohjoisessa komeat revontulet. Helmikuun 12:ntena nähtiin taas selvään maata, mutta sitäkin oli mahdoton saavuttaa. Se oli korkea vuoristo monine selänteineen ja lovineen. Sen edessä oleva jäämuuri oli niin korkea, äkkijyrkkä ja yhtämittainen, että oli aivan mahdoton päästä maihin. Seuraavanakin päivänä nähtiin korkeata, lumista maata ja yhä sitäkin seuraavina, mutta kun sitä oli mahdoton saavuttaa, niin noustiin eräälle suurimmalle jääsaarelle ja koottiin siitä kivinäytteitä, basalttia ja punaista hiekkakiveä. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi halunnut ottaa mukaansa näytettä Antarktikan manteresta. Jääsaaren laella oli puolen hehtaarin laajuinen sileän jään peittämä allikko, ja sen pinnalla miehet liukuivat huvikseen. Jään alta saatiin suolatonta vettä ja voitiin täyttää kaikki vesiastiat.

Uusia maita.

Wilkes jatkoi yhä matkaa länttä kohti, toivoen saavuttavansa Enderbyn maan. Meressä kiehui valaita, hylkeitä ja pingviinejä. Monta soran sekaista jäävuorta nähtiin ja muutamilla niistä käytiin. Helmik. 16 p. jäämuuri mutkasi pohjoista kohti ja seuraavana päivänä oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi länttä kohti. Lounaassa nähtiin maan merkkejä ja siellä oleva maa sai nimeksi »Termination Land». Tosin ei »Challenger»-retkikunta myöhemmin tavannut Wilkesin osoittamalla paikalla maata, eikä enää jäämuuriakaan, mutta saksalaisen »Gauss»-retkikunnan löytämä Gaussin vuori ei ole paljoakaan kauempana samassa suunnassa, jossa Wilkes luuli viimeisen maan nähneensä. »Vincennes» oli lopulta joutunut suureen jäämuurin lahdelmaan, jossa oli runsaasti suunnattoman suuria valaita. Ne puskuttivat kuin veturit ja tulivat paljon lähemmäksi laivaa, kuin laivassa olijat oikeastaan olisivat suoneet. Yöllä nähtiin erinomaisen komeat revontulet ja ne miehistöstä, jotka eivät olleet työssä, makasivat selällään katselemassa monivärisiä säteitä, jotka loimusivat taivaan navasta taivaanrantaa kohti joka suuntaan. Jäämuurin suojassa oli tyyni kuin joella ja alettiin jo pelätä, että ehkä olikin jouduttu umpimutkaan, mutta 20:ntena tuntui maininkia, joka ilmaisi avomeren läheisyyttä, ja pian se sitten saavutettiinkin. »Olen harvoin nähnyt niin paljon iloisia kasvoja», kertoo Wilkes, »taikka semmoista riemua, kuin syntyi laivalla ilmoittaessani jättävämme nämä vedet». Miehistö riemuitsi, kun tämä vaarallinen risteily vihdoinkin oli päättynyt.

Maaliskuun 11 p. »Vincennes» saapui Austraaliaan Sydneyn satamaan. Siellä tavattiin »Peacock», mutta »Porpoise» ja »Flying Fish» vasta Uudessa Seelannissa. »Porpoise» oli se Wilkesin laivoista, joka johtajan laivasta erottuaan oli tavannut Dumont d'Urvillen retkikunnan. »Porpoisen» kapteeni, väärin käsittäen ranskalaisten liikkeet, oli luullut d'Urvillen tahtoneen häväistä Yhdysvaltain lippua ja sen vuoksi hän niin nopeaan käänsi ranskalaiselle selkänsä. Wilkes kuultuaan kertomuksen tapauksesta suuttui ankarasti, mutta luultavaa on, että suuttumuksen syy johtui väärinkäsityksestä. Retkikunnan pienin alus oli joutunut jäissä niin tukalaan tilaan, kun miehet sairastuivat, ettei lopulta edes voitu isoa purjetta reivata ja taistellessaan myrskyjä vastaan se oli vuotanut niin pahasti, että pumppujen täytyi alituiseen olla käynnissä. »Flying Fishin» oli sen vuoksi täytynyt kesken luopua löytöretkestä ja henkensä edestä paeta Uuteen Seelantiin, jonne se vaarallisen matkan jälkeen saapuikin.

Wilkesin maa.

Austraaliasta Wilkes lähetti löydöistään karttaotteen, James Rossille, joka juuri oli lähdössä suurelle tutkimusretkelleen, ja herätti sillä Rossin suuttumuksen, sillä juuri samoille seuduille Ross oli matkalla, saavuttaakseen magneettisen navan lyhyintä tietä. Nyt oli amerikkalainen joutunut ennen, tutkinut rannan ja osoittanut laivalla olevan mahdotonta magneettista napaa saavuttaa. Ross puolestaan kosti retkeltään palatessaan siten, että osoitti ainakin länsiosan Wilkesin piirtämästä maasta riittämättömällä syyllä maaksi piirretyksi, sillä hän oli purjehtinut Wilkesin maan poikki. Monta vuosikymmentä myöhemmin Scott »Discoveryllä» osoitti merta ulottuvan vielä paljon kauemmaksikin länttä kohti aloilla, jotka Wilkes oli piirtänyt Antarktikan mantereksi. Wilkes oli merkinnyt rannikoksi likimain suuren jäämuurin reunan, mutta myöhemmät purjehtijat ovat osoittaneet, että jäämuuri toisina vuosina voi ulottua kauas merelle, kunnes jääkenttä maanjäristyksien tai muitten syitten vuoksi lohkeaa jäävuoriksi ja sen reuna siirtyy kauas etelää köhii. Siitä huolimatta osoitti jäämuuri kuitenkin rantaa, vaikk'ei se ollutkaan niin lähellä kuin Wilkes oli luullut. Hyvällä syyllä koko tämä rannikko on nimitetty »Wilkesin maaksi» muistoksi amerikkalaisen purjehtijan uljaasta taistelusta sen jäiden saartamilla äärillä.

Antarktikasta lähdettyään Wilkes vielä ohjeittensa mukaan tutki Tyynen meren pohjoisosia. Amerikkaan palattuaan hän sai aluksi huonon palkan palveluksistaan, sillä hänet haastettiin sotaoikeuden eteen vastaamaan virkavaltansa väärinkäytöstä y.m. syytöksistä. Oikeus kuitenkin vapautti hänet ja Charles Wilkes kohosi korkeaan asemaan Yhdysvaltain laivastossa. Orjasodassa hän taisteli pohjoisvaltojen puolella.

James Ross löytää Antarktikan ihmeet.

James Ross.

Englannissa varustettiin samoihin aikoihin erittäin perusteellisesti retkeä eteläiselle magneettiselle navalle ja retkikunnan johto uskottiin James Clark Rossille, joka jo oli vienyt maansa lipun pohjoisellekin magneettiselle navalle. Ross oli perinpohjin tutustunut pohjoisnavan luontoon. Hän oli ollut mukana monella Parryn retkellä ja setänsä John Rossin retkellä Boothia Felix-niemimaalle, jonka niemimaan hän rekiretkillään tutki. Lisäksi hän oli kenraali Sabinen ja Lloydin keralla ollut osallisena Brittein saarien magneettisessa kartoituksessa ja oli perehtynyt tämän tieteen uusimpiin saavutuksiin. Hän siis tämänkin vuoksi oli oikea mies johtamaan retkeä, jonka päätehtävä juuri oli magneettisten voimien tutkiminen eteläisellä pallonpuoliskolla. Muut tieteet olivatkin retkellä huonommin edustettuina, niihin kuuluvat havainnot ja kokeilut kun oli uskottu laivain lääkärien huoleksi. Onneksi oli yksi näistä Joseph Dalton Hooker, kuulun kasvitieteilijän poika, joka tällä matkalla niin viehättyi kasvitieteeseen, että hänestä sitten tuli tämän tieteen etevin edustaja maassaan. Retkikunnan molemmat laivat, »Erubus» ja »Terror», olivat oikeastaan pommitusta varten rakennettuja jotenkin pieniä puisia sotalaivoja, mutta ne olivat erinomaisen lujatekoiset ja vahvistettiin erikoisesti tätä matkaa varten kaikkea sitä kokemusta hyväksi käyttäen, mitä oli valaanpyytäjäin jäämeriretkillä vuosisatojen kuluessa karttuuni. Kaikista tarpeista pidettiin mitä parhain huoli, niin että Rossin retkikunta epäilemättä oli parhaiten varustettu retkikunta, mitä oli kummallekaan jäämerelle milloinkaan lähetetty. Tulokset olivat sen mukaiset.

Oli syyskuun 25. 1839, kun »Erebus» ja »Terror» lähtivät pitkälle retkelleen. Heti merelle tultuaan Ross aloitti tieteelliset havainnot. Viheriän niemen saarilla, St. Paulin kalliolla ja Etelä-Trinidadissa tehtiin magneettisten voimien mittauksia, St. Helenan saarelle perustettiin vakinainen havaintoasema, Hyväntoivonniemelle samoin.

Kerguelenin saarella.

Intian meren eteläosassa poikettiin Kerguelenin saarella Joulusatamassa ja siellä suoritettiin toukok. 29 ja 30 p. havainnoita. Nämä olivat ennakolta sovitut määräpäivät, joina tehtiin kaikilla eurooppalaisilla ja brittiläisillä asemilla havainnolta, ja tulokset olivat sangen huomattavat. Noina päivinä sattui olemaan kovat magneettiset häiriöt eli »myrskyt», ja myöhemmin tuloksia verrattaessa huomattiin magneettineulan Kerguelenin saarella tehneen täsmälleen samat liikahdukset kuin maapallon vastakkaisella puolella Kanadan Torontossa. Päälle kaksi kuukautta laivat viipyivät tällä autiolla, puuttomalla, ainaisten myrskyjen lakaisemalla saarella. Neljäkymmentäviisi raivoisaa myskyä koettiin tällä ajalla ja vain kaksi päivää oli sateetonta. Mutta koko ajan toimitettiin magneettisia havainnoita yöt umpeensa, päivät pääksytysten.

Elokuun puolivälissä molemmat laivat saapuivat Tasmanian pääkaupunkiin Hobart Towniin, jossa John Franklin siihen aikaan oli kuvernöörinä. Hänen avullaan rakennettiin sinnekin vakinainen magneettinen havaintoasema, jossa toimitettiin havainnoita varsinkin kansainvälisinä määräpäivinä. Tasmaniassa Ross sai kuulla Dumont d'Urvillen ja Wilkesin matkoista, joiden kautta juuri ne seudut olivat tulleet tutkituiksi, joihin hänen oli määrä lähteä, ja uutinen harmitti häntä katkerasti. Hän päätti sen vuoksi koettaa onneaan toisella taholla ja tunkeutua etelää kohti paljon idempänä, 170 itäisen pituusasteen kohdalla, jossa Balleny pari vuotta aikaisemmin oli tavannut avointa vettä sangen kaukana etelässä.

Marraskuun 12:ntena »Erebus» ja »Terror» käänsivät keulansa kohti Etelä-Jäämerta. Matkalla poikettiin vielä muutamilla pienillä saarilla havainnoita tekemässä; pari päivää joulun jälkeen nähtiin ensimmäiset jäävuoret. Paljon valaita nähtiin, ja ne olivat niin kesyjä, että laivat saattoivat laskea aivan läheltä niiden sivuitse. Vuoden viimeisenä päivänä nähtiin taivaanrannalla pitkä valkoinen juova ja saavuttiin ahtojäiden reunaan.

Kaikki edelliset purjehtijat olivat visusti karttaneet ahtojäitä, peläten laivainsa niissä puhkeavan, mutta »Erebus» ja »Terror» laskivat pelkäämättä niiden joukkoon. Miehistö sai tapauksen kunniaksi ylimääräisen kestityksen ja lämpöisemmät vaatteet. Matka ahtojäätikön läpi edistyi pitkin railoja ja avopaikkoja odottamattoman hyvin. Pingviinejä nähtiin ja matkimalla niiden kiljunaa merimiehet houkuttelivat ne laivoja seuraamaan. Helposti ne saavuttivat täysin purjein kiitävät laivat, leikkien niiden sivuilla kuin delfiinit.

Rossin meri.

Ahtojäät tihenemistään tihenivät, mutta etelässä taivas tummeni, mikä osoitti siellä olevan avovettä, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen molemmat laivat tammikuun 9:ntenä saavuttivat aivan avoimen meren, jonka pinnalla ei seuraavana päivänä näkynyt jään hituistakaan. Se ahtojäätikkö, joka oli edelliset purjehtijat saanut takaisin kääntymään, oli tällä kohdalla vain verraten kapea vyöhyke, jonka takana oli etelää kohti avoin meri niin pitkälti kuin silmä kantoi. Suunta käännettiin suoraan magneettista napaa kohti, joka ei enää voinut olla kaukana.

Kap Adare.

Mutta juuri kun toiveet sen saavuttamisesta olivat ylimmillään, keksittiin keulan edessä maata, ja tässä erikoisessa tapauksessa uuden maan löytö oli ikävä yllätys. Tämä maa oli vielä noin 160 kilometrin päässä, kun se ensi kerran nähtiin, ja lähemmäksi purjehdittaessa nousi merestä korkeita kukkuloita. Ross ohjasi suoraan kohti korkeinta, jonka hän nimitti Mount Sabineksi retken ensimmäisen esittäjän, kenraali Sabinen kunniaksi. Tammikuun 11:nnen aamulla oltiin vain muutaman kilometrin päässä maasta, mutta rantaa vastaan oli ajautunut niin paljon jäitä, joiden keskellä aallokko hyökyi, ettei ollut mahdollista nousta maihin. Näkyvin niemen nokka nimitettiin Kap Adareksi erään henkilön kunniaksi, joka oli hartaasti toiminut retken hyväksi. Nähtiin selvään kaksi alppijonoa, joiden korkeimmat kukkulat kohosivat 3,000 metriä merestä.

Viktorian maa ja sen alpit.

Ne olivat lumen peittämät, siellä täällä vain pisti lumipeitteen alta näkyviin mustia kallionpolvia ja laaksoista laski kauas mereen jäävirtakielekkeitä, joiden päät päättyivät äkkijyrkkiin jääseinämiin. Vuoriston Ross nimitti »Amiraaliviraston vuoristoksi» ja kukkulat amiraaliviraston jäsenien mukaan; joitakuita heistä tuskin enää muun vuoksi muistellaankaan.

Laivoilla mieliala oli innostunut, sillä löydetty maa oli eteläisin, mitä vielä kukaan kuolevainen oli nähnyt. Magneettiset havainnot osoittivat, että magneettinen napa oli noin 800 kilom. päässä lounaassa. Tammikuun 12:ntena Ross ja »Terrorin» kapteeni Crozier kävivät maissa eräillä pienillä saarilla. Mannermaan rannalle oli aivan mahdoton nousta yhtämittaisen jäävyöhykkeen vuoksi. Suur-Britannian lippu, »Union Jack», kohotettiin saarelle pingviinien kilvan melutessa. Näitä lintuja, joita d'Urville vertasi »pieniin vanhoihin herroihin, joilla on hännystakki päällään», saari oli täpösen täynnään, niitä oli korkealla rantakallioiden pykälilläkin. Kasvullisuudesta saarella ei ollut merkkiäkään. Guanon löyhkä oli niin valtava, että miehet kiittivät onneaan, kun pääsivät takaisin laivaan.

Seuraavina päivinä raivosi tuima etelämyrsky, joka esti laivoja jatkamasta matkaansa etelää kohti, mutta 14:ntenä sää asettui ja selvisi ja Ross saattoi taas lähestyä löytämäänsä maata. Paljon valaita nähtiin. Vuoristoa jatkui Kap Adaresta etelää kohti ja se oli erinomaisen komeata alppimaisemaa, yli 4,000 metriä korkeine kukkuloineen, jotka olivat tahrattoman lumivaipan peitossa merestä huippuihin saakka. Ross antoi seuraaville kukkuloille maansa etevimpien tiedemiesten y.m. nimiä. Pingviinit kisailivat etelää kohti kiitävien laivain ympärillä kuin delfiinit. Mutta ei ainoatakaan satamaa voitu löytää, vaikka kuinka etsittiin, sillä joka lahti ja laakso oli täynnään jäätä ja jäävuoria. Meri ei ollut aivan syvä, jonka vuoksi sen pohjasta saatiin nuotalla sangen runsas saalis jäävuorien pudottelemia kiviä ja merieläimiä. Vuoristoa jatkui etelää kohti ja kun virisi hyvä myötätuuli, kiitivät molemmat laivat vinhasti napaa kohti. Upseerit ja miehistö olivat niin innostuneella mielellä, että he tuskin malttoivat nukkua, peläten muutoin menettävänsä jonkun uuden maan tai muun kumman näkemisen.

21:ntenä nähtiin vuori, joka oli kaikkia ennen nähtyjä korkeampi, ja se sai pääministeristä nimeksi Mt. Melbourne. Se oli erinomaisesti Etnan näköinen. Kauneina öinä aurinko näkyi koko yön neljä läpimittaansa korkealla taivaalla. Miehille annettiin ylimääräinen grogiannos, kun Weddellin eteläennätys sivuutettiin. Magneettisen navan arvosteltiin olevan 400 kilometrin päässä. 27:ntenä käytiin eräällä saarella maissa, mutta maihinnousu oli niin vaikeata, että kaikki olivat läpimärät, ennenkuin pääsivät takaisin laivoille. Tälläkään saarella ei ollut minkäänlaista kasvullisuutta.

Etelänavan portinvartijat.

Tammikuun 28:ntena kohosi merestä korkea kukkula, joka näytti olevan lumituiskuharson peittämä, mutta sitten huomattiinkin, että se oli tulivuori, josta tuprusi sankkoja savupilviä. Kun tultiin lähemmäksi, leiskui savussa joko liekkejä taikka näkyi kajastuksia kraaterin hehkuvasta sulasta laavasta. Jotkut luulivat näkevänsä punaisia laavavirtoja, joita valui lumelle. Vuori, jonka korkeus arvosteltiin 3,700 metriksi, sai nimeksi Erebus-vuori, ja toinen sen takana oleva vähän matalampi nimitettiin Terror-vuoreksi. Löytö herätti hämmästystä, sillä toimivaa tulivuorta ei kukaan ollut odottanut täällä ikuisen jään ja vilun kodissa, vaikkapa ilmiö tarkemmin ajatellen ei ollutkaan niin outo, sillä olihan Balleny löytämillään saarilla nähnyt toimivia tulivuoria, ja Länsi-Antarktikasta tunnettiin monta tuliperäistä saarta.

Barrier-jäätikkö.

Ross piti näitä maanalaisen tulen edustajia hyvänä enteenä ja toivoi pääsevänsä vielä pitkät matkat etelämmäksi, mutta pettymys oli lähellä. Kirkkaassa auringonpaisteessa nähtiin juova valkoisia kallioita, joita oli tulivuorista itää kohti silmän siintämättömiin, ja kun niitä lähestyttiin, huomattiinkin ne valtavaksi jäämuuriksi, jonka vertoja ei kukaan kuolevainen ollut vielä nähnyt (D'Urvillen ja Wilkesin matkain kokemukset olivat vielä julkaisematta). Tämän salvan puhki olisi ollut yhtä mahdoton purjehtia kuin Doverin rantakallioiden puhki, ne täytyi koettaa kiertää, jos mieli jatkaa yhä kauemmaksi etelään. Magneettineula osoitti, että retkikunta nyt oli magneettisen navan sekä itä- että eteläpuolella. Länttä kohti oli mahdoton purjehtia, sillä puolella oli kokonainen alppivuoristo vastassa, seurattiin sen vuoksi jäämuurin reunaa itää kohti siinä toivossa, että se lopulta kääntyisi etelään. Pysytellen siitä puolen penikulman päässä laivat alkoivat matkansa. Jäämuuri oli 60—90 metriä korkea, niin ettei sen päälle voinut nähdä edes mastonhuipuista, mutta kaikesta päättäen sen päällystä oli tasainen. Aallot hyökyivät sen jyrkkää seinämää vastaan ja olivat sen alaosaan syövyttäneet luolia. Ross nimitti jäämuurin Barrier-jäätiköksi.

Erebus-vuori puhkesi äkkiä rajuun purkaukseen puhaltaen ilmaan 500—650 metriä korkean savupatsaan.

Viisi päivää laivat seurailivat Bairier-jäätikön reunaa itää kohti. Meren syvyys oli 250—500 syltä. Toisin paikoin jäämuuri näytti olevan pohjassa kiinni, toisin paikoin uivan. Ne suunnattomat tasalakiset jäävuoret, joita meressä näkyi matkalla pohjoista kohti, epäilemättä olivat tästä jäätiköstä lohjenneet. Merimiehet sattuvasti huomauttivat, että koko Lontoo olisi mahtunut yhden semmoisen jäävuoren laelle.

Vaikka Ross oli kaikkiin pohjoisnapaseutujen suuriin ilmiöihin perehtynyt, täyttivät Barrier-jäätikön giganttiset suhteet hänet hämmästyksellä. Helmikuun 2:sena laivat olivat seuranneet jäämuuria 400 kilometriä itää kohti; se oli sillä kohdalla 50 metriä korkea ja kaiken kaikkiaan varmaan 300 metriä vahva. Joka päivä mereen heitettiin pulloja, joissa oli tieto laivan asemasta, mutta ei ainoakaan näistä pulloista saapunut minkään toisen laivan tielle. Kuta kauemmaksi itää kohti kuljettiin, sitä enemmän alkoi meressä olla jäitä, sitä kylmemmiksi käydä säät. Eräässä kohdassa oli jäämuurissa lahti ja sillä kohdalla seinämä oli vain 15 metrin korkuinen, joten sen päälle voitiin ensi kerta nähdä. »Erebus» laski niin lähelle muuria, että se joutui vähäksi ajaksi sen tyventöön. Helmikuun 5:ntenä saavutettiin itäisin kohta, sitä kauemmaksi oli mahdoton tunkeutua, vaikka yritettiin kokonainen viikko, ja Rossin täytyi palata takaisin, vaikka vastahakoisesti.

Hän lähti nyt etsimään magneettisen navan kohdalta satamaa, jossa voitaisiin viettää talvi, mutia pitkin alppimaan rantaa, jonka Ross nimitti Viktorianmaaksi, oli niin paljon ahtojäitä, ettei päästy 25 kilometriä lähemmäksi, ja sen vuoksi hän päätti kiiruumman kautta palata Tasmaniaan. Myöhemmät retkikunnat ovat viettäneet talvea McMurdo-salmessa, joka on Erebus-vuoren ja Viktorianmaan välissä, mutta Ross ei poikennut tätä kahdeksi luulemaansa salmea tutkimaan, vaikka hän sille nimen antoi. Hänellä oli seudun maantieteellisistä oloista sikäli väärä käsitys, että hän luuli Erebus- ja Terror-vuorien kuuluvan mantereeseen, vaikka ne ovatkin saarella sen edustalla. Barrier-jäätikkö ulottui siihen aikaan nykyistä paljon pohjoisemmaksi ja siitä lienee johtunut erehdys.

Meri alkoi jo kauttaaltaan jäätyä, kun »Erebus» ja »Terror» käänsivät kokkansa pohjoista kohti. Ulompana tavattiin kuitenkin jälleen avovettä ja muutaman päivän kuluttua oltiin jälleen Kap Adaren luona, johon Viktorianmaa pohjoisessa päättyy. Turhaan haettiin sieltäkin paikkaa, jossa olisi voitu viettää talvi, ei edes maallenousupaikkaa löydetty. Yöt alkoivat jo pidentyä ja revontulet leiskua taivaalla. Parin päivän kuluttua nähtiin Ballenyn saaristo ja samana päivänä kuljettiin napapiirin poikki, jonka eteläpuolella retkikunta oli⁻ viettänyt 63 päivää, kauemmin kuin kukaan sitä ennen.

Ross purjehti nyt meren poikki, jossa Wilkesin kartan mukaan olisi pitänyt olla maata, ja kulki sitten onnellisesti ahtojäävyöhykkeen poikki avoveteen. Käytyään vielä lännemmässä magneettisilla mittauksilla hän käänsi keulan Tasmaniaa kohti ja saapui sinne huhtikuun 6:ntena 1841, molemmat laivat yhtä hyvässä kunnossa kuin matkaan lähdettäessäkin ja koko miehistö terveenä. Harvoin on kukaan löytöretkeilijä niin suurilta löydöiltä palannut niin ehjin nahoin.

Tasmaniassa tuli palaavan retkikunnan osaksi innostunut vastaanotto ja kotimaassa Englannissa tietoa sen saavuttamista suurista tuloksista tervehdittiin tyydytyksellä ja ylpeydellä. Tasmaniasta laivat purjehtivat Sydneyhin, jossa tehtiin magneettisia havainneita, ja sieltä Uuden Seelannin rannikolle, jossa Ross erään ranskalaisen sotalaivan kapteenilta sai tiedon d'Urvillen löydöistä.

Uusi retki etelään.

Kun eteläisen pallonpuoliskon suvi lähestyi, valmistui Ross jälleen palaamaan Antarktikan vesille. Hän koetti nyt tunkeutua etelään koko joukon idempänä (146° Gr. länt.) tavatakseen Barrier-jäätikön itäpään samoilla seuduilla, mistä hänen oli täytynyt edellisenä vuonna kääntyä takaisin. Ahtojäihin ajettiin nyt rohkealla mielellä ja valaitten ja muitten Jäämeren eläinten keskellä tunkeuduttiin etelää kohti. Valaat olivat niin kesyjä, että tuskin viitsivät tieltä väistyä, ja niinpä »Erebus» laski erään yli saaden niin kovan täräyksen, että se tuntui kautta laivan. Joulupäivänä kuljettiin napapiirin poikki ja joulukuun 30:ntena molemmat laivat kävivät ankkuriin matalan jäävuoren kahden puolen, jotteivät ne sumussa yhteen ajaisi ja vahingoittuisi. Jään poikki molempien laivain miehistöt kävivät toistensa luona vieraissa ja jääkenttään hakattiin tanssisali, joka koristettiin jäisillä kuvapatsailla. T:ri Hooker erään toisen avulla kaavaili jäähän istuvan Venuksen, jota paljon ihailtiin. Uudenvuoden päivää tervehdittiin suurella melulla, kaikenlaisilla soittokoneilla, rämpytyksellä, jopa toiset kantoivat kainalossaan vielä elossa olevia porsaitakin ja puristelivat niitä, kunnes ne kiljuivat, ikäänkuin säkkipillit ainakin. Molemmat kapteenit olivat ilonpidossa ylinnä ja lopuksi leikki päätettiin yleisellä lumipallosodalla.

Mutta eteenpäin päästiin tänä vuonna vain huonosti, usein myrskyt ajoivat laivoja taapäin pitkät matkat. Meren aaltoilu tuntui jääkentän kautta ja mainingit survoivat jäitä laivoja vastaan, niin että näiden asema kävi sangen vaaralliseksi kovilla myrskyillä. Tammikuun 18 p. nousi myrsky, joka saattoi molemmat laivat mitä suurimpaan vaaraan. Kerrottakoon tämä tapaus Rossin omin sanoin:

Myrskyssä ahtojäissä.

»Kun kaikki köydet, joilla laivamme olivat jäihin kiinnitetyt, toinen toisensa jälkeen katkesivat, niin nostettiin purjeet ja pysyttelimme sakeassa sumussa yhdessä laukaisemalla tykkejä ja antamalla toisillemme muita tavanmukaisia merkkejä. Lymysimme kaiken päivää erään jäävuoren suojassa, jonka poikkimitta oli mailin verta, odottaen selvää säätä parhaat railot valitaksemme, joka pakotti meidät vähentämään purjeet vähimpään määrään. Meri nousi nopeaan kammottavan korkeiksi aalloiksi, jotka tyrskivät korkeimpienkin jäävuorien yli, emme enää voineet suunnassamme pysyä, vaan ajauduimme verkalleen tuulen alla olevaa vahvaa ahtojäätikköä kohti. Heti puolenyön jälkeen laivamme joutuivat aallokkoon, joka oli täynnään graniittikovia keikkuvia jääkallioita, ja näitä aallot paiskoivat laivoja vastaan semmoisella voimalla, että mastot tärisivät, ikäänkuin saisi joka isku ne murtumaan. Iskut olivat niin kamalan kovia, että näytti siltä, kuin tuottaisivat ne ehdottomasti laivoillemme tuhon. Purjeilla peräytyen ja edeten koetimme välttää suurimpia röykkiöitä, mutta se ei aina ollut mahdollista. Jo myrskyn alkupuolella »Erebuksen» peräsin sai vian, niin ettei siitä ollut mitään hyötyä, ja samaan aikaan sain merkeillä tiedon, että »Terrorin» peräsin oli kokonaan tuhoutunut ja miltei revennyt irti kiinnityksistään… Tunti kului toisensa jälkeen olojen vähääkään parantumatta. Iskut olivat niin taajoja ja kovia, että näytti mahdottomalta, että laivamme enää kauaakaan koossa pysyisivät. Laitain ja kansien kova rytinä laivan survaistessa tavallista suurempaa jääkappaletta, väkemme kaikista ponnistuksista huolimalta, täytti kauhulla vahvimmankin sydämen, ellei sitä kannattanut luottamus Häneen, joka kaikkia tapauksia johtaa… Klo 2 aikaan j.pp. myrsky oli yltynyt kovimmilleen, sitten ilmapuntari alkoi vähitellen kohota… Laivamme yhä keikkuivat ja natisivat murtuvain vuorien jykeväin raunioitten keskellä. Näiden yli meri vyörytti vuoren korkuisia laineitaan, heitellen valtavia jääkallioita toistensa päälle ja taas haudaten ne syvälle vaahtoavain vettensä alle, paiskoen ja hieroen niitä yhteen pelättävällä väkivoimalla. Tämmöisen näytelmän kammottavaa suuruutta on mahdoton kuvitella ja mahdoton kuvata, ja vielä paljon vaikeampi on ymmärtää niiden tunteita, jotka olivat sitä näkemässä. Kukin meistä piteli kiinni, mistä taisi, odottaen ratkaisua tyytyväisenä siihen, mitä päättäisi Hän, joka yksin saattoi meitä suojella ja saattaa meidät turvallisesti pois iästä äärimmäisestä vaarasta, katsellen tuskalla ja henkeään pidättäen jokaisen yhteentörmäyksen vaikutusta ja vapisevien mastojen notkahduksia, joka hetki odottaen niiden katkeavan, kun emme voineet mitään tehdä niiden, pelastamiseksi. Vaikka tuulen voima, oli iltapäivällä jonkun verran laimentunut, olivat vihurit kuitenkin yhtä rajuja kuin ennenkin ja ne käänsivät laivan sivuttain ja uhkasivat puhaltaa myrskypurjeet palasiksi; onneksi ne olivat aivan uudet, muutoin ne eivät olisi niin hirveitä puuskia kestäneet. »Terror» oli tähän aikaan niin lähellä meitä, että sen kohotessa aallon harjalle »Erebus». oli tuulen alla seuraavan aallon harjalla, ja niitä erotti vain syvä kuilu, joka oli täynnään myllertävää vedenpaljoutta. Ja kun laivat laskeutuivat aaltojen väliseen kuiluun, näkyi toisesta laivasta vain maston latvoja välillä olevan aallonharjan takaa. Tämä antaa vähän käsitystä sekä aaltojen korkeudesta että laivaimme vaarallisesta asemasta. Yö alkoi nyt lähestyä ja peittää tämän kammottavan näytelmän synkkään vaippaansa, saattaen tilamme jos suinkin vielä entistä toivottomammaksi ja avuttomammaksi. Mutta puolenyön aikaan lakkasi lumisade, jota oli kestänyt monta tuntia, tuuli äkkiä kääntyi länteen ja aaltoilu asettui, ja vaikka laivaimme kestettävät iskut vielä olivat semmoisia, että ne olisivat viidessä minuutissa tuhonneet vaikka minkä tavallisen laivan, olivat ne kuitenkin heikkoja niiden rinnalla, mitä meidän oli täytynyt kestää, ja aloimme olla levollisemmat pelastuksestamme.»

Yön kuluessa laivat olivat ajautuneet jäävuorijonon suojaan, niin että Ross saattoi soutaa »Terroriin» saamaan selvää sen vaurioista, ja ne olivat paljon suuremmat kuin »Erebuksen». Peräsin oli kerrassaan tuhoutunut, jopa kiinnityskin niin runneltunut, että varaperäsintä oli sangen vaikea paikoilleen saada. Muut vauriot eivät olleet aivan suuria, eivätkä laivat niin pitkällisistä ankarista kolauksista huolimatta vuotaneet juuri enempää kuin ennenkään. Niin perusteellisesti ne oli tätä matkaa varten vahvistettu. Heti kun sää parani, kiinnitettiin laivat taas vankkaan jääkappaleeseen ja ryhdyttiin peräsimiä vaihtamaan. 24 p. tammik. lähdettiin täysin purjein matkaa jatkamaan, mutta ahtojäät uiskentelivat niin nopeaan pohjoista kohti, että matka edistyi sangen verkalleen. Niin suurien ponnistusten jälkeen laivat taas olivat jotenkin samalla paikalla kuin kolme viikkoa takaperin. Samoilla seuduilla, joissa Ross nyt koki näin suuria vastuksia, oli Cook aikanaan tavannut melkein avointa vettä, niin erilaisia ovat jääsuhteet eri vuosina. Vihdoin päästiin kuitenkin, helmik. 1 p., eteläisen sulan reunalle, jolla aallokko hyökyi valtavin tyrskyin jääkallioiden keskellä. Siinä oli jälleen vaarapaikka, jopa kaikkia edellisiä vaarallisempi, mutta onneksi voitiin kulkea sen poikki nopeaan hyvällä tuulella.

Se meri, joka on löytäjästä nimensä saanut, levisi taas »Erebuksen» ja »Terrorin» viilletettävänä. Säät olivat kuitenkin siksi epäsuotuiset, ahtojäätiköitä kierrettävä, että retkikunta vasta 19 p. helmik. pääsi Barrier-jäätikön läheisyyteen. Jäätä alkoi jo muodostua, laivan köysistö ja kansi olivat enimmäkseen vahvassa jäässä ja nuorien ja väkipyörien puhdistaminen jäästä oli sangen väsyttävää ja vaikeata. Pakkanen oli niin kova, vesi niin kylmää, että »Terrorin» kylkeen jäätyi kiinni kala, jonka aalto oli sitä vastaan heittänyt, peittyen tuota pikaa paksun jääkerroksen alle. Lähempänä jäämuuria oli niin paljon jääröykkiöitä, jotka nuori jää jo oli yhteen kiinnittänyt, etteivät laivat päässeet sen luo. Niiden asema oli silloin 78°9"30' etel. leveyttä ja 161°27' Gr. länteen.

Kuningas Edward VII:nnen maa.

Jonkun verran idempänä jäämuurin korkeus oli vain 25 metriä, niin että sen päälle hyvin nähtiin. Se näytti vähitellen kohoavan etelää kohti, kunnes etäämpänä oli korkeita vuoristoita, mutta vaikka Ross ja hänen upseerinsa olivat melkein varmat siitä, että taustassa oli kauttaaltaan lumen peittämä vuorimaa, eivät he sitä nimenomaan väittäneet, koska näköhairahdukset Antarktikassa helposti pettävät. Rossin osoittamasta suunnasta on myöhemmin löydetty vuorimaa, joka on nimitetty kuningas Edward VII:nnen maaksi, mutta Parry-vuoristo, jonka hän luuli jatkuvan Erebus- ja Terror-tulivuorista etelää kohti, on myöhemmin huomattu olemattomaksi, vaikka Ross luuli olevansa siitä aivan varma.

Näin vähäiset olivat tämän toisen vaikean ja vaarallisen retken tulokset, ja lisäksi meri jäätyi, niin että molemmat laivat olivat vähällä salpautua Barrierin luo talvea viettämään. Onneksi kuitenkin virisi kova etelätuuli ja sen vetämänä »Erebus» ja »Terror» täysin purjein puhkaisivat jääkentän ja saavuttivat avomeren. Mutta monta kovaa oli koettava, ennenkuin oltiin Falklandin saarilla, joilla Ross aikoi etelän talven viettää. Maalisk. 9 p. oli jo saavutettu 60 leveysaste ja kun meri näytti olevan jäistä vapaa, ohjasi Ross suoraan itää kohti saapuakseen Falklandin saaristoon niin nopeaan kuin suinkin.

Kauhun yö.

12 p. tuuli kiihtyi ja lunta satoi vahvalti. Pieniä jääkappaleitakin alkoi näkyä ja Ross oli juuri puolenyön aikaan antanut käskyn, että oli käännyttävä tuuleen ja odotettava päivän valkenemista, kun laivat äkkiä joutuivat suurimpaan vaaraan, mitä ne olivat vielä milloinkaan kokeneet, ja retkikunnan perikato näytti tunnin ajan olevan kohtalon päättämä. Koska tämä tapaus niin voimakkaasti kuvaa Etelä-Jäämeren vaaroja, kerromme senkin Rossin sanoilla:

»Suuri jäävuori nähtiin edessäpäin ja aivan vieressämme. Laiva paikalla käännettiin tuuleen vasemmalle kyljelleen, luulimme pääsevämme tuulen puolitse siitä. Mutta juuri samalla hetkellä näimme 'Terrorin' latvapurjein ja etupurjein laskevan suoraan päällemme. Ja kun sen oli mahdotonta välttää sekä vuori että 'Erebus', oli yhteentörmäys välttämätön. Paikalla käänsimme vastatuuleen kaikki purjeemme lieventääksemme yhteentörmäyksen rajuutta, mutta se siitä huolimatta oli sysäys niin kova, että melkein joka mies lensi nurin. Keulamastomme, etumastomme latva ja paljon pienempiä puomeja menetettiin. Ja laivat toisiinsa kiinni takertuneina köysistöistään paiskoivat toisiaan vastaan kamalalla voimalla ja ajautuivat alas tuulen alla olevan korkean vuoren tuulenpäällistä kylkeä kohti, jota vastaan aallot murtuivat ja tyrskyivät, kohoten melkein sen äkkijyrkän seinän yläreunaan saakka. Toisin ajoin 'Terror' kohosi korkealle yläpuolellemme, niin että melkein emäpuu näkyi, syöstäkseen taas alaspäin, kun me vuorostamme kohosimme aallon harjalle uhaten haudata sen allemme, ja kansirakennusten ja veneitten räiske yhä lisäsi hetken kamaluutta. Kohtalon sallimuksesta molemmat laivat vähitellen hivuttelivat itsensä toistensa ohi ja erosivat, ennenkuin olimme ajautuneet vaahtoaviin hyökyaaltoihin, ja mielihyväksemme näimme kumppanimme sivuuttavan vuoren nokan ja pääsevän turvalliselle vedelle. Mutta meidät se jätti aivan avuttomiksi. Alempiin puomeihin oli takertunut niin paljon rauskoja, ettemme voineet aukaista purjeita saadaksemme laivalle vauhtia, eikä meillä ollut tilaa kääntyä ympäri, sillä olimme nyt niin lähellä vuorta, että aallot sitä vastaan syöksyessään heittivät laivaamme taapäin roiskuvia tyrskyjä. Ainoa keino selvitä tästä kamalasta ja hirvittävästä asemasta oli temppu, joka semmoisessa myrskyssä oli niin vaarallinen, ettei sen käyttämistä olisi voinut mitenkään puolustaa, ellei se olisi ollut ainoa pelastuksen mahdollisuus. Laivan ankaran kallistelun vuoksi ja kun mastot uhkasivat murtua joka kerta, kun alempien raakapuitten päät iskivät kalliota vastaan, oli isonpurjeen aukaiseminen sangen vaarallista, mutta tuskin oli käsky annettu, ennenkuin brittiläisen merimiehen rohkea mieli ilmaisi itsensä — miehet juoksivat mastoihin niin ketterästi, kuin ei olisi ollut hätää mitään. Ja vaikka heidän täytyi enemmän kuin yhden kerran paeta raakapuulta, saivat he kuitenkin tuota pikaa purjeen irroitetuksi. Myrskyn ja aaltojen pauhussa oli vaikea sekä kuulla käskyjä että niitä toimeenpanna, ja sen vuoksi kului kolme neljännestuntia, ennenkuin saimme raakapuut kiristetyiksi ja purjeen jyrkästi tuulta vastaan käännetyksi. Lieneekö milloinkaan tähän temppuun turvauduttu moisessa säässä, mutta sillä oli toivottu vaikutus, laiva lähti peräytymään, työntäen peränsä aaltoihin, jotka huuhtoivat kannelta isoja ja pieniä veneitä mukanaan, ja alempien raakapuiden raapiessa jäävuoren rosoista seinää saavutimme me muutaman minuutin kuluttua sen länsipään. Alusvirtausta, joka vuoren jyrkästä seinämästä palasi ulospäin, saimme yksinomaan kiittää siitä, ettei laivamme ruhjoutunut atomeiksi vuorta vastaan. Tuskin olimme siitä selvinneet, ennenkuin näimme suoraan perän edessä toisen, jota vastaan ajoimme. Tässä oli nyt saatava laivan kokka yht'äkkiä tuuleen, jotta saatoimme laskea vuorien välitse, kautta salmen, joka tuskin oli kolmea kertaa leveämpi laivaamme. Mutta tämä vaikea temppu meille onnistui ja muutaman minutin kuluttua tuulta saatuaan aluksemme syöksyi kapeaan kanavaan äkkijyrkkien jääseinämien väliin keskelle vaahtoavia tyrskyjä, jotka täyttivät solan, ja käden käänteessä olimme tuulen alla tyynessä vedessä.»

Eräs »Terrorilla» olleista henkilöistä kuvaa edellä kulkeneen laivan seikkailuja seuraavasti: »Kaiken tämän aikaa olimme ajautuneet jäävuorta vastaan, niin että kun vihdoin pääsimme 'Erebuksesta' erillemme, huomasimme suunnattoman jäävuoren aivan vieressämme tuulen alla. Hirveä haaksirikko ja kuolema näyttivät varmoilta. Ei ollut muuta neuvoa, kuin laskea siihen mustaan kohtaan, jonka olimme ennen nähneet ja joka saattoi olla aukko, muutoin aallot olisivat paiskanneet meidät suoraan jääseinää vastaan. Peräsin viipymättä käännettiin oikealle ja purjeiden avulla alus totteli sitä sangen hyvin. Syöksyimme paikalla suunnattoman vuoren ohi, ja laiva peittyi kokonaan vaahtoon vuorta vastaan murtuvista aalloista. Joka hetki odotimme, että laiva törmäisi edessä olevaan jäähän. 'Peräsin tiukkaan vasemmalle', huudettiin keulasta (nyt tosiaan toivo meissä sortui); 'tiukkaan vasemmalle, raakapuut toiselle kyljelle.' 'Löysätkää iso märssipurje', huusi kapteeni, ikäänkuin olisimme satamaan ohjanneet. Miehet lensivät köysiin kiinni, vaikka laivassa tuskin oli ainoatakaan, joka ei sillä hetkellä luullut kaikkea toivoa turhaksi. Laiva kääntyi ja kulki molempien vuorien välitse aukosta, joka tuskin oli sitä kahta vertaa leveämpi, ja koko ajan vaahto ja tyrsky läpi laskiessamme lensi ylitsemme kummaltakin puolelta. Monta muuta hälyytystä annettiin, sillä meressä oli jäävuorista irtautunutta jääruuhkaa, joka pimeässä näytti jäävuorilta, mutta me olimme pelastuneet, vaikk'emme tienneet. Seuraava huuto oli: 'Missä Erebus?' — oman vaaramme vuoksi olimme sen joksikin aikaa aivan unohtaneet. Kaikkien katseet paikalla alkoivat sitä pimeydestä etsiä. Me poltimme sinisen tulen ja pian meillä oli ilo nähdä senkin polttavan samoin ja me siihen paikalla vastasimme. Tiesimme nyt, että se oli pelastunut, vaikk'emme olleet pitäneet sitä edes mahdollisena, koska se oli saanut niin suuria vaurioita.»

Molempain laivain täytyi nyt laskea tuulen mukana lämpimämmille vesille vaurioitaan korjaamaan, mutta heti kun mastot, raa'at ja köydet olivat kunnossa, Ross jälleen palasi etelään päin suorittaakseen eräitä magneettisia mittauksia. Kap Hoornin edustalla nähtiin ensimmäinen laiva sen jälkeen kuin oli Uudesta Seelannista lähdetty, ja huhtik. 6 p. laivat kävivät Falklandin saarille ankkuriin. Vaikka tästä toisesta matkasta ei ollutkaan muita tuloksia kuin Barrier-jäätikön tutkiminen kappaleen matkaa kauemmaksi kuin edellisenä vuotena, oli se kuitenkin ollut ensimmäistä matkaa monta vertaa vaarallisempi. Koko joukon tieteellisiä havainnoita oli tehty, vaikka meren syvempien kerroksien lämpötilain mittaukset olivatkin arvottomia, koska siihen aikaan ei vielä osattu valmistaa lämpömittareita, jotka olisivat kestäneet syvempien vesikerrosten paineen. Epäluotettavat olivat niinikään syvyysmittaukset, sillä Ross käytti hamppunuoraa, jonka päähän oli kiinnitetty iso paino, ja tämä hamppunuora vastusti siksi paljon merivirtauksia, että ne saattoivat lappaa sitä laivasta suuret määrät mutkalle, niin ettei luodin pohjaan iskemistä ensinkään tuntunut. Niinpä Rossin retkellä saatiin syvyysarvoja, jotka myöhemmät mittaukset ovat osoittaneet olleen tuhansia metrejä liian suuria.

»Erebus» ja »Terror» kolmannella matkallaan.

Falklandin saarilla molempien laivain vauriot perusteellisesti korjattiin ja »Erebus» sai uuden kokkapuun. T:ri Hooker tutki saariston kasvistoa ja kiinnitti varsinkin huomiota niihin valtaviin merileviin, joita rehoittaa tämän saariston vedenalaisilla rantapengermillä. Ross itse suoritti magneettisia mittauksiaan. Falklandista hän purjehti Kap Hoornin vesille samaa tarkoitusta varten, palaten sieltä jälleen Falklandin saarille.

Joulukuun 17 p. 1842 »Erebus» ja »Terror» lähtivät kolmannelle retkelleen Antarktikaa kohti. Aikomus oli nyt tunkeutua 55:ttä länt. meridiaania pitkin etelää kohti, kunnes tavattaisiin Dumont d'Urvillen löytämän Louis Philippen maan jatko, jonka rantaa sitten aiottiin tutkia kauemmaksi etelää kohti. Jos sillä suunnalla jäät olisivat esteenä, niin aiottiin yrittää, eikö Weddellin v. 1823 purjehtimaa reittiä päästäisi sangen kauas etelää kohti. Jouluk. 28 p. nähtiin vuorinen Joinvillen saari, joka on Länsi-Antarktikan manteren nokassa, ja »Terrorin» upseerit näkivät erään vuorenhuipun suitsevan tulta. Saari oli enimmäkseen lumen ja jäävirtain peittämä ja mereen päättyi paljon glasieerikielekkeitä, joiden päästä lohkeili jäävuoria. Rannikkoa kulki etelää kohti merivirta, joka toisin paikoin oli niin kova, etteivät laivat tahtoneet totella peräsintä. Valaita oli paljon ja ne olivat yhtä kesyjä kuin Viktorianmaankin edustalla. Seuraavan vuoden alussa sää muuttui myrskyiseksi ja laivat luovivat edestakaisin ahtojäiden keskellä, mutta tammik. 6 p. löydettiin tuliperäinen saari, joka otettiin Englannin omaisuudeksi. T:ri Hooker löysi siitä yhdeksäntoista vähäistä sammalta ja jäkälää. Mutta sitten jäät tekivät niin paljon haittaa, etteivät molemmat laivat koko kuukautena päässeet kauemmaksi etelään. Vasta ankaran taistelun jälkeen ne pääsivät irti, huomattuaan, ettei tällä suunnalla ollut yrittämistä kauemmaksi napaa kohti. Suunta muutettiin nyt Weddellin merta kohti, mutta sillä kohdalla, missä Weddell oli etelää kohti purjehtinut, oli ahtojäätikkö nyt niin vankkaa, ettei ollut yrittämistäkään tunkeutua siihen. Vasta helmik. 26 p., laivain saavutettua 12 läntinen meridiaani, ahtojäiden reuna kääntyi etelää kohti. Maalisk. 1 p. 1843 kuljettiin napapiirin poikki ja 4 p. 70:nnnen leveyspiirin poikki, mutta siitä eivät laivat enää päässeet kuin puolentoista asteväliä kauemmaksi etelää kohti, ennenkuin jäitä oli niin vahvalti, että oli palattava takaisin. Viimeisiksi jäähyväisiksi etelän jäille kohotettiin liput liehumaan ja mereen heitettiin tynnöri, joka sisälsi tiedon saavutetusta asemasta ynnä päivämäärän. Maalisk. 11 p. 1843 kuljettiin uudelleen napapiirin poikki, kun oli onnellisesti kestetty vaarallinen myrsky, ja kokka käännettiin kotia kohti.

Varsin paljoa ei siis tälläkään kertaa aikaansaatu. Paitsi vaikeita jääoloja siihen oli syynä väsymys, joka alkoi vallata sekä päällystön että miehistön. Ross itse oli melko lailla ränstynyt, eikä enää ollut yhtä nopea ja toimitarmoinen kuin ensi matkallaan, vaikkapa hän ponnistikin kaikki voimansa. Paluumatkalla etsittiin Bouvetin saarta, jolla moniaat pyyntilaivat olivat käyneet, mutta ei sitäkään löydetty. Huhtik. 4 p. saavuttiin Kap-maahan. Paluumatka kävi edelleen St. Helenan, Ascensionin ja Rio de Janeiron kautta ja Englannin rannikko kohosi syyskuun 2 p. näköpiiriin. Ross sai mitä innostuneimman vastaanoton, hänet aateloitiin, ja monet seurat kiiruhtivat hänelle arvonmerkkejään jakelemaan. Hän meni heti palattuaan naimisiin ja antautui loppuiäkseen kirjallisiin töihin, käyden vain kerran, vv. 1848—-49 pohjoisissa napamaissa Franklinia etsimässä, kuten on ennen kerrottu. James Ross kuoli v. 1862.

Pian Rossin palattua Englannin hallitus lähetti luutnantti T.E.L. Mooren johdolla uuden retkikunnan Etelä-Jäämerelle täydentämään magneettisia havainnoita. Nämä työt se toimittikin, mutta ei muutoin saanut suuria aikaan. Pahat säät estivät sitä saavuttamasta Enderbyn maata, kuten aikomus oli ollut. Retkikunnan huonoon menestykseen oli syynä sekin seikka, että se koetti suorittaa matkansa lännestä itäänpäin, vaikka jo hyvin tiedettiin, että Etelä-Jäämerellä 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella kovat itätuulet ovat vallitsevina ympäri maan, samoin kuin pohjoisempana kuulut »urheat länsituulet».

Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.

Mooren retken jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Antarktika jälleen näki vesillään tutkimusta varten lähetettyjä laivoja. Franklinin onneton retki ja retkikunnan kauan kestänyt etsintä kiinnittivät kaiken huomion pohjoisiin napamaihin ja ne varat, joita kadonneen retkikunnan etsimiseksi uhrattiin, olivat niin suuret, että kului monta vuosikymmentä, ennenkuin etelänapamaihin mitään riitti. Yhdysvaltain meritutkimusten johtaja M.F. Maury, meren fysikaalisen maantieteen etevä kirjoittaja, oli se, joka ennen muita alkoi vaatia Antarktikan tutkimisen jatkamista, koska se oli sekä meritieteen että ilmatieteen edistymiselle välttämätöntä. Mutta turhaan hän sekä ulkomaiden että oman maansa hallituksille esitti retkikunnan lähettämistä, vaikea oli saada kiveä uudelleen vierimään. Toinen, joka z väsymättömällä innolla ajoi etelänapamaiden tutkimuksen jatkamista, oli saksalainen Yrjö v. Neumayer, joka alkoi ratansa merenkulkijana ja sitten toimi Melbournen magneettisen havaintoaseman johtajana ja vihdoin nimitettiin Hampuriin perustetun saksalaisen meritutkimuslaitoksen (Deutsche Seewarten) johtajaksi. Mutta ei Neumayerkaan saanut hartaasti puuhaamaansa retkikuntaa toimeen.

»Challenger».

Antarktikan tieteellisen tutkimuksen pani jälleen alkuun englantilainen »Challenger»-retkikunta, nykyaikaisen merentutkimuksen varsinainen uranaukaisija. »Challenger» oli ensimmäinen höyrylaiva, joka kulki etelänapapiirin poikki (helmikuussa 1874). Tämä tapahtui Intian meren eteläosissa Kerguelenin saaren kohdalla, jonka jälkeen se kulki ahtojäätikön reunaa Australiaa kohti, sivuten jotenkin läheltä Wilkesin »Termination»-maan näkemättä siitä merkkiäkään. Uusia löytöjä »Challenger»-retkikunta ei löytänyt, mutta tutkimalla meren eläimistöä ja niitä kivennäisiä, joita sen pohjasta kohotettiin, se mitä tehokkaimmin edisti Antarktikan yleistä luonnontuntemista. Etelä-Jäämeren eläinmaailma huomattiin niin odottamattoman rikkaaksi, ettei edes troopillinen meri sille vertoja vedä, ja pohjassa tavattavien kivennäisten laadusta saatettiin varmasti päättää, että etelänavan seudut muodostavat melkoisen manteren, kontinentin, koska samoja vuorilajeja ei ole tavattu valtameren saarilta. Oli tosin jo oltu selvillä siitä, että etelänavan aloja peittää suunnaton yhtenäinen jääkilpi, mutta olisihan ollut mahdollista, että kilven alla enimmäkseen olisi ollut merta ja että ne rannat, mitä varmasti oli nähty, vain olivat tämän jääkilven yhdistämiä saaria.

Kun ei varsinaisia tieteellisiä retkikuntia saatu liikkeelle, koettivat tutkijat jälleen hyötyä valaanpyytäjistä, mikäli se näiden pyyntitoimen ohessa oli mahdollista. Samaan aikaan kun »Challenger» pistäytyi Etelä-Jäämerelle, kävi kapteeni Dallmannin johtama saksalainen pyyntialus »Grönland» Tulimaan eteläpuolella olevassa Länsi-Antarktikassa ja luuli löytävänsä tämän maan poikki kulkevan salmen. Koko joukon kapteeni Dallmann korjaili näiden seutujen karttaa.

Kansainvälisen pohjoisnapatutkimuksen aikana, josta jo olemme kertoneet, oli ranskalaisilla havaintoasema Tulimaassa ja saksalaisilla Etelä-Georgiassa, jotta saataisiin pohjoisnapaseutujen havainnointiin verrattavia havainnoita etelänapamaistakin, mutta mitään varsinaisia tutkimusretkiä ei silloin pantu toimeen.

Pyyntiretkiä.

V. 1892 lähetettiin Skottlannin Dundeesta koko joukko pieniä höyryjä etsimään Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», joka Grönlannin vesistä alkoi olla loppuun pyydetty ja jonka hetulain arvo oli suunnattomasti kohonnut. Näiden laivain mukana t:ri W.S. Bruce lääkärinä teki ensimmäisen matkansa Etelä-Jäämerelle, vaikkapa pyynti jättikin hyvin vähän tilaisuutta varsinaiseen tieteelliseen työhön. Valaita ei kuitenkaan saatu, jonka vuoksi laivat käyttivät aikansa hylkeenpyyntiin Joinvillen saarella ja Louis Philippen maalla.

Suurempia sai aikaan norjalainen kapteeni Larsen, sama mies, joka oli aikanaan vienyt Nansenin Grönlannin itärannalle tämän lähtiessä hiihtoretkelleen maajäätikön poikki. Eteläisen pallonpuoliskon kesänä 1893—1894 Larsen »Jason» nimisellä laivallaan purjehti Grahamin maan itärantaa etelään päin, vaikka tosin monen kilometrin päässä rannasta, maata kun reunusti korkea jäämuuri. Jäämuurin takaisen maan hän nimitti »Foynin maaksi» tunnetun norjalaisen laivanvarustajan kunniaksi. Palatessaan pohjoista kohti hän löysi kaksi pientä saarta, Lindenbergin ja Christensenin, jotka olivat toimivia tulivuoria. Eräs toinen norjalainen laiva, kapteeni Evensenin johtama »Hertha», tunkeutui Länsi-Antarktikan manteren vastakkaista rantaa vielä kauemmaksi etelää kohti, saavuttaen Bellingshausenin nimittämän Aleksanterin maan ja kulkien paljon lähemmältä sen ohi kuin mainittu venäläinen purjehtija.

V. 1894 Svend Foyn lähetti Etelä-Jäämerelle »Antarktik» nimisen pyyntialuksen ja sen mukana kulki merimiehenä, kun matkustajaksi ei huolittu, Carstens Egeberg Borchgrevink, Australiaan asettunut norjalainen, jonka mieli hehkui päästä Antarktikan salaisuuksia maailmalle paljastamaan. Vuoden lopulla »Antarktik» saapui Ballenyn saarille ja tammikuun puolivälissä v. 1895 Viktorian maan rannikolle, ollen ensimmäinen laiva Rossin matkan jälkeen, joka niillä vesillä kävi. Eräältä saarelta, jolla Ross oli maalla käynyt, Borchgrevink löysi jäkäliä, ensimmäisen maakasvin, mitä eteläisen napapiirin takaa oli löydetty. Aina leveydelle 74° »Antarktik» kulki etelää kohti, mutta kun ei valaita ollut, palattiin takaisin ja kapteeni Christensen yhdessä Borchgrevinkin kanssa kävi Kap Adarella maissa, koska ranta oli jäistä vapaata ja siksi matalaa, että sille saattoi nousta. He olivat ensimmäiset ihmiset, jotka astuivat maihin Antarktikan manterelle. Sama jäkälä tavattiin sieltäkin ja suunnattomat määrät pingviinejä. »Antarktik» palasi tämän jälkeen kotia, ja kun ei sekään ollut löytänyt Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», josta valaanluu saatiin, vaikka Ross oli vakuuttanut niitä viljalta löytyvän, eivät valaanpyytäjät enää lähettäneet laivojaan Antarktikan vesille. Borchgrevink julkaisi matkastaan kertomuksen, ja sekin osaltaan melkoisesti vaikutti siihen, että etelänavan seudut sitten viipymättä tulivat suurenmoisen kansainvälisen tutkimuksen työmaiksi.

Tieteen keskustoissa Euroopassa tehtiin näihin aikoihin suuria ponnistuksia uuden antarktisen tutkimuskauden alkamiseksi. Saksassa Neumayer, Englannissa John Murray, »Challenger»-retken etevimpiä jäseniä, harjoitti asian hyväksi propagandaa, ja v. 1895 Englannin maantieteellisen seuran presidentti Clements Markham heihin yhtyi eikä herennyt, ennenkuin suuri brittiläinen etelänaparetki oli toimeen saatu.

Ensimmäinen etelänapayö.

Englantilaiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäiset, jotka matkaan joutuivat. Suurien tieteellisten tutkimusretkien sarjan alkoivat belgialaiset. Adrien de Gerlache, belgialainen meriupseeri, oli nuoresta pitäen haaveillut etelänapamatkoja ja lopulta hän sai yksityisiltä seuroilta ja hallitukselta kokoon sen verran varoja, että saattoi ostaa vankan norjalaisen hylkeenpyyntilaivan, jonka hän nimitti »Belgicaksi», ja ryhtyä retkikuntaa kokoamaan. Retkikunnan tieteellinen valiosto oli kansainvälinen, siihen kun kuului pari puolalaista ja yksi romanialainen, yksi amerikkalainen ja kolme belgialaista. Perämieheksi lähti Roald Amundsen, josta ei silloin vielä muuta tiedetty, kuin että hän oli etevä purjehtija. Varoja oli verraten vähän — 300,000 mk — ja varustukset sen mukaan niukat, mutta rohkeasti retkikunta elokuussa 1897 lähti Antwerpenistä matkalleen.

Siihen saakka olivat Antarktikan rannoille lähteneet tutkimusretkeilijät, samoin kuin pyytäjätkin, pitäneet varansa, että he pääsivät Etelä-Jäämereltä pois ennen talven tuloa, sillä kun siellä oli niin vaikea missään maihin nousta eikä satamia ollut juuri nimeksikään, niin pidettiin vaarallisena jäädä sinne talveksi, vaikka niin monen monet retkikunnat jo olivat kokeneet pohjoisen napayön kammot. »Jokainen löytöretkeilijä oli kuvannut kirkkaan etelänapapäivän ihmeteltävää kauneutta, suloista herkeämätöntä auringonpaistetta, kertonut, kuinka mustat kalliot lämpiävät yhtämittaisesta säteilystä ja luovat päältään valkoisen peitteensä, kuinka lakeuksilla lumi sulaa vedeksi, joka kokoontuu puroiksi ja melkeinpä joiksi, kuinka jokainen jäälohkare maalla ja merellä hiljalleen soittelee putoavin pisarin ja maalla ja merellä raikuvat lintujen käheät huudot — niiden joukossa ei tosin ole sulosävelisiä laulajia, mutta elämäniloaan kirkuu joka kaula.» Mutta etelän talvi oli aivan tuntematon, sen lämpötiloista ei ollut kuin yksi ainoa mittaus — Etelä-Shetlannin saarille jätetyn minimilämpömittarin osoitus -20°C. Belgialainen retkikunta oli ensimmäinen, joka koki etelänapatalven.

Viivyteltyään Tulimaan salmissa »Belgica» mittasi sen ja Antarktikan välisen meren syvyyden, tavaten odottamattoman suuria arvoja (suurin syvyys yli 4,000 m) ja saapui vasta tammikuun jälkipuoliskolla Etelä-Shetlannin saarille. Sieltä etelään päin lähtien Gerlache löysi Palmerin maan takaa leveän, pitkän salmen, joka erottaa Palmerin maan eli saariston mannermaasta, ja tutki tämän salmen, joka kartoilla on hänen nimellään mainittu. Parissakymmenessä paikassa käytiin maissa ja kerättiin suuret geologiset ja luonnontieteelliset kokoelmat. Nämä olivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka nousivat maihin Antarktikan mantereita, ja he osasivat täysin määrin käyttää hyväkseen tilaisuutta. Rannat kartoitettiin tarkemmin kuin ainoakaan etelämaan ranta sitä ennen. Rannikon mustat kalliot kohosivat yhtämittaisista lumikentistä, jotka lepäsivät pitkin rantaa kulkevalla jäämuurilla. Ainoastaan siellä täällä oli vähäinen kappale sorarannikkoa, jolle voitiin nousta maihin. Kirkkaina päivinä paistoi aurinko lumikentille niin kuumasti, että sitä oli melkein mahdoton kestää. Meren rannalta oli lumen alta paljastuneilla kallioilla verraten runsaasti jäkäliä ja sammalia, jopa tavattiin muutamia sangen alhaisia hyönteisiäkin.

Helmikuun 12 p. 1898 »Belgica» lähti salmesta ja vuodenajan myöhäisyydestä huolimatta tunkeutui napapiirin poikki etelää kohti ohi Aleksanteri I:n maan, jota ei voitu jäiden vuoksi lähestyä, mutta jonka korkeat vuoret ja jäävirrat selvään nähtiin. Lopulta oli vastassa yhtenäinen jääkenttä, mutta myrsky repi siihen leveitä railoja ja niitä pitkin »Belgica» tunkeutui yhä kauemmaksi etelää kohti, kunnes se leveyspiirillä 71°30' tarttui jäihin eikä päässytkään palaamaan, vaikka yritti. Kolmeksitoista kuukaudeksi se jäi siihen ajellen jääkenttien mukana edestakaisin sotkuista vyyhtä kykenemättä itse millään tavalla asemaansa muuttamaan. Onneksi jäät eivät kuitenkaan ahtautuneet päällekkäin ja sitä oli retkikunnan kiittäminen siitä, että laiva säilyi ehjänä. Varustukset talven viettoa varten olivat riittämättömät, mutta se kestettiin miten kestettiin. Jäähän hakattiin avannoita, joista luonnontutkijat pyydystelivät meren isompia ja pienempiä elimistöjä, ja ilmatieteellisiä ja magneettisia havainnoita tehtiin säännöllisesti. Ankarat myrskyt lakaisivat jääkenttiä, jotka paukkuivat ja jylisivät, toisinaan taas oli napayön kuutamo lumoavan ihana, tai loimusivat taivaalta etelänpalot kaamean juhlallisina, mutta enimmäkseen vallitsi synkkä pimeys, joka vaarallisesti riudutti retkikunnan ruumiin ja sielun voimia. Ravintoa tosin oli runsaasti, mutta se oli sopimatonta säilykeruokaa, joka ei täyttänyt kaikkia ruumiin vaatimuksia, ja tämä yhä rasitti mieliä ja alkoi saada aikaan vaarallisia tauteja, varsinkin sydäntauteja. Ihoväri muuttui kalman kalpeaksi, melkein vihertäväksi ja luutnantti Danco talvisydännä kuoli ja haudattiin mereen. Vastassa oleva ranta hänen kunniakseen nimitettiin Dancon maaksi. Melkein joka mies oli sekä ruumiin että sielun puolesta sairas, niin että he mielestään elivät kuin hulluinhuoneessa, ja t:ri Cook — sama mies, joka sitten koetti riistää Pearylta pohjoisnavan valloittamisen kunnian — sanoi elämän taivalta olleen »helvetillistä». Hän koetti virkistää miesten mieltä saattamalta heidän ihonsa niin kuuman säteilyn alaiseksi kuin suinkin saattoi sietää — siten auringonvaloa korvatakseen.

Bellingshausenin löytämä Pietari I:n maa oli kaukana meressä »Belgican» pohjoispuolella, eikä siis mannermaan reunassa, kuten Bellingshausen oli luullut. Mannermaa ei kuitenkaan saattanut olla kaukana, sillä jääkentän uiskennellessa etelää kohti meri mataloitui, niin että selvästi huomattiin oltavan tyypillisellä manner-rantamatalikolla, joka kulkee kaikkien maanosien ympäri. Heinäkuun puolivälissä valo palasi ja samalla laivalta parani mieliala ja ryhdyttiin jälleen säännöllisiin töihin. Mutta aurinko toi myös mukanaan ankarat myrskyt ja niin kovat pakkaset, että elohopea jäätyi. Säät lauhtuivat vasta joulun lähestyessä, jolloin aurinko pysyi taivaalla laskematta, mutta jääkentästään ei »Belgica» päässyt irti ennenkuin tammikuun puolivälissä ja silloinkin vain sahain ja räjähdysaineitten avulla. Ruokavarat alkoivat loppua ja retkeläisten jo täytyi syödä pingviinienkin lihaa, jota he siihen saakka olivat ylenkatsoneet. Maaliskuun lopulla saavuttiin Magalhãesin salmeen, jonka kolkot rannat näistä matkustajista vihantine tuoksuineen olivat oikea maallinen paratiisi.

Kotimaassa »Belgican» osaksi tuli mitä paras vastaanotto, ja vaikk'ei se löytänytkään niin paljon uusia maita, kuin oli toivottu, toi se sen sijaan mukanaan ensimmäiset täydelliset havaintosarjat ja runsaat kokoelmat perimmäisen etelän usvaisesta, viluisesta, lumen ja jään alleen hautaamasta maasta. Belgian hallitus julkaisi retkikunnan työn tulokset.

Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätiköllä.

V. 1898 norjalaiselle Borchgrevinkille monien ponnistuksien jälkeen onnistui saada kokoon päälle puolen miljoonaa markkaa varustaakseen retken etelänapamaahan. Rahat antoi muuan rikas englantilainen sanomalehden kustantaja. Englantilaisten ja norjalaisten tutkijatoveriensa keralla Borchgrevink astui maihin Kap Adaressa, joka pistää Viktorian maasta kauimmaksi koilliseen, lähetti laivan takaisin Australiaan ja sai sitten kokea etelänavan talven koko synkän ankaruuden. Paikka ei kuitenkaan ollut retkeilyyn otollinen, koska korkea vuorijono, joka erottaa matalan niemimaan sisämaasta, sillä kohdalla oli ylipääsemätön. Lisäksi Kap Adare on myrskyisimpiä koko myrskyisen Antarktikan tunnetuista seuduista. Vaikka retkikunta oli tuonut mukanaan kunnollisen majan, kävi talvi kylläkin miehiä koettelevaksi, ja lyhyillä, valiokoirilla tekemillään rekiretkillä retkikunnan jäsenet enemmän kuin yhden kerran olivat suurimmassa hengenvaarassa. Mukana oli kaksi lappalaistakin ja näistä varsinkin toinen enemmän kuin yhden kerran pelasti muitten hengen. Yksi retkikunnan jäsenistä, luonnontieteellisten esineitten täyttäjä Hanson, kuoli ja haudattiin Kap Adaren rannalle.

Uuden vuoden, Antarktikan kesän tullen laiva palasi ja retkikunta tunkeutui sillä etelää kohti pitkin Viktorian maan rannikkoa, joka nyt voitiin lähemmältä tutkia ja kartoittaa kuin Rossin matkoilla. Kuljettiin Erebuksen ohi, joka yhä suitsui, ja seurattiin itäänpäin Rossin löytämää jäämuuria, Barrier-jäätikköä, jonka huomattiin taantuneen koko joukon etelämmäksi Rossin ajoista. Onnistuipa Borchgrevinkille päästä sen päällekin eräästä matalasta kohdasta ja ensimmäisenä kulkea sitä pitkin koiravaljakolla kappaleen matkaa etelää kohti. Matkan kautta selvisi tämän jäämuurin oikea luonne entistä paremmin. Se oli suunnaton meren päällä lepäävä glasieeri, jonka pinta oli aivan tasainen. Borchgrevinkin havainnot ja kokemukset olivat kaiken kaikkiaan hyvänä valmistuksena niille suurille retkikunnille, joita sitten muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan monesta maasta.

Englantilainen »Discovery» retkikunta.

Kesällä 1899 ruvettiin Englannissa valmistelemaan suurta hallituksen kannattamaa retkikuntaa, jota varten rakennettiin vankka tamminen laiva, sekä purjeilla että höyryn voimalla kulkeva. Suuri osa tämän laivan rungosta oli aivan vapaa magneettisista metalleista, jotta hienompiakin magneettisia havainnoita saatettiin merellä toimittaa. Retkikunnan johtajaksi määrättiin kapteeni R.F. Scott, tieteihin hyvin perehtynyt meriupseeri, ja muut upseerit ja koko miehistö valittiin sotalaivastosta. Retkikunnan tieteellisistä apuvoimista osa oli siviilimiehiä, osan tieteellisistä töistä suorittivat meriupseerit.

Elokuussa 1901 »Discovery» lähti matkalleen, kulkien ensin Uuteen Seelantiin, josta matka vuoden lopulla suunnattiin Etelä-Jäämerelle. Viikossa se kulki ahtojäävyöhykkeen läpi, joka sulkee Ross-meren, ja poikkesi Kap Adaressa ja edelleen monessa muussakin kohdassa Viktorian maan rannikolla. Tammikuun lopulla osa retkikunnan jäsenistä vietiin maihin Terror-vuoren juurelle, laivan itse jatkaessa matkaa Barrier-jäätikön reunaa itää kohti aina sen maan luo, jonka Ross oli sen itäpäässä nähnyt ja jonka Scott nyt nimitti »Kuningas Edward VII:nnen maaksi». Paljaat kalliot, jotka kohosivat lumen alta näkyviin, selvästi osoittivat, että otaksuttu maa todella oli maata. Eräässä kohdassa, jossa jäämuuri oli aivan matala, vietiin asemailmapallo maihin ja siitä tähystettiin maan laatua etelää kohti ja samalla tehtiin valmisteleva rekiretki pitkin jäätikön aaltoilevaa pintaa. »Discovery» sitten palasi Erebus- ja Terror-vuorien luo ja laski niiden ja merenrrannan väliseen salmeen. Rossin nimittämään McMurdon lahteen, joka näytti suovan talveksi hyvän suojan. Rannalle pystytettiin majat ja monta pientä retkeä tehtiin ympäristöön, jotka Ross oli vain mereltä näkemänsä mukaan kartoittanut, suureksi osaksi väärin. Eräänä päivänä lumimyrsky yllätti osaston, joka kulki mereen jyrkästi päättyvän kaltevan lumikentän poikki, ja yksi merimiehistä putosi jyrkänteen reunalta mereen ja hukkui.

Huhtikuussa 1902 alkoivat ankarat pakkaset, vaikkei lämpömittari laskenutkaan alle -40°C, ja ankaria myrskyjä raivosi, mutta talven vietto oli niin hyvin järjestetty, että se kului hauskasti tasaisessa työssä. Keripukki tosin alkoi näyttää hampaitaan, mutta se voitettiin. Keväällä, s.o. syyskuun alussa, alkoivat rekiretket. Aluksi vietiin varastoita joka suunnalle.

Barrier-jäätikköä etelään.

Marraskuussa Scott Shackletonin ja erään kolmannen seurassa lähti tunkeutumaan Barrierin pintaa etelää kohti. Pitkin matkaa jätettiin ruokavarastoja, »depoteja», paluumatkan varalle, mutta matka edistyi hitaasti, kun se oli kuormain raskauden vuoksi kuljettava moneen kertaan. Oikealla kädellä näkyi toisin paikoin korkea vuorijono, joka oli Viktorianmaan alppien suoranaista jatkoa, mutta sitä oli mahdoton saavuttaa, sillä lähempänä vuoriston juurta jäätikön pinta oli täynnään vaarallisia halkeamia ja se oli muutenkin epätasaista. Nähtiin korkeita kukkuloita, joista korkeimman huippu kohosi noin 4,600 metriä merestä. Se sai nimeksi Mount Markham. 59 päivää retkellä oltuaan Scott tovereineen oli päässyt 608 kilometrin päähän navasta. Suurin osa koirista oli joko menetetty tai uupunut ja ravintoaineet oli kulutettu niin vähiin, että niillä hädin tuskin annoksia vähentäen päästiin takaisin leiriin, jos jokainen välille jätetty varasto löydettiin. Paluunmatkalla ei koirista ollut sanottavasti mitään apua ja sää oli sangen huonoa. Shackletonin voimat loppuivat, niin että hän tuskin saattoi tyhjänä kulkea, Scottin ja Wilsonin oli vedettävä reet. 34 päivässä kuljettiin sama matka takaisin sankarillisten ponnistusten jälkeen ja helmik. 3 p. 1903 uupunut joukko saapui takaisin McMurdon salmeen. Tällä retkellä saatiin hyvä yleiskäsitys Barrier-jäätikön luonteesta ja vuoristosta, joka sen länsireunaa kulkee etelää kohti.

Jääylänkö.

Kaksi miestä oli sillä aikaa erästä jäävirtaa pitkin noussut McMurdon salmesta länteen olevan vuoriston päälle ja siellä tavannut 2,700 metriä korkean jääylängön. Kuljettuaan yli 200 kilometriä laivalta he palasivat takaisin. Monta pienempääkin retkeä oli tehty ja koottu paljon arvokkaita geologisia ja luonnontieteellisiä esineitä ja kaiken aikaa toimitettu säännölliset ilmatieteelliset ja magneettiset asemahavainnot.

Tammikuun lopulla 1903 saapui McMurdon salmeen kotimaasta lähetetty muonalaiva, mutta kun jää ei ollutkaan sinä vuonna lähtenyt salmesta, niin täytyi sen purkaa kuormansa lähes kahden penikulman päähän jäälle, josta se reillä kuljetettiin retkikunnan asemalle. Muonalaiva tämän jälkeen palasi takaisin ja sen keralla luutnantti Shackleton, jonka sijalle astui uusi mies. »Discovery» jäi paikoilleen vielä toiseksi vuodeksi ja uutteraan käytti retkikunta hyväkseen täten saamaansa lisäaikaa. Ammuttiin hylkeitä ja merilintuja talveksi, niin että verestä lihaa riitti kevääseen saakka. Talvi kului vielä rattoisammin ja nopeammin kuin edellisellä kerralla, eikä ainoakaan mies ollut sairaana. Aikaisin keväällä alkoivat rekiretket ankarasta pakkasesta huolimatta — lämpömittari kerran osoitti -55°C.

Kapteeni Scott kulki nyt kahden toverin keralla vuoriston poikki länttä kohti ja saapui sen takana olevalle jääylängölle. Tämä ylänkö oli niin tasaista, että vain tarkin teodoliittipunnitus osoitti siinä olevan aaltoja. Tällä kertaa ei ollut koiria mukana ensinkään, vaan kaikki varastonsa täytyi retkeilijäin itse vetää. Marrask. 30 p. 1903 Scott oli edennyt 460 kilometrin päähän laivasta ja siitä hän kääntyi takaisin, saapuen jouluaattona leiriin. Vuoriston takana ei tavattu mitään, mitä olisi voitu karttaan piirtää, ei muuta kuin lunta ja taivas, ei elonmerkkiä, ei maallista väriä, ei muuta kuin tasainen yksitoikkoinen lakeus. Pinnan laadusta Scott päätti, että haihtuminen tällä ylängöllä on ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin lumentulo.

Ryhdyttiin nyt toimiin jään särkemiseksi, jotta laiva saataisiin avoveteen, mutta tänä kesänä sula näytti jäävän vielä kauemmaksi. Tammik. 5 p. 1904 apulaiva saapui jään ulkoreunaan tuoden käskyn, että retkikunnan oli ehdottomasti palattava, vaikkapa täytyisi »Discovery» hylätä, ja raskaalla mielellä Scott tovereineen valmistautui hylkäämään rakkaan laivansa siirtyäkseen kolmannelle laivalle, joka oli apulaivan mukana. Mutta kun kaikki koneet, kokoelmat ja varastot oli saatu laivoihin saatetuiksi, lähenikin sula siksi lähelle, että »Discovery» saatiin vapautetuksi, ja helmik. 18 p. kaikki kolme laivaa lähtivät pohjoista kohti. »Discovery» oli heti jäistä päästyään joutunut ankaran myrskyn käsiin, joka sorti sen karille, mutta pelastui kuitenkin suurta vahinkoa saamatta.

Paluumatkalla Scott kulki eri teitä ja ohjasi Ballenyn saarien eteläpuolitse, kulkien pitkät matkat semmoista merta, jonka Wilkes oli karttaansa merkinnyt korkeaksi vuorimaaksi. Kovin kaukana ei maa kuitenkaan voinut olla niillä seuduin. Hiilien vähyys esti häntä pidemmälti seuraamasta tätä suuntaa, vaikka avointa vettä olisi ollut. Oltuaan eteläisen napapiirin eteläpuolella yhteen mittaan kaksi vuotta ja kaksi kuukautta »Discovery» 5 p. maalisk. 1904 laski sen poikki ja saapui onnellisesti Uuteen Seelantiin ja sieltä Kap Hoornin kautta Englantiin syyskuussa 1904. Kotimaassa oli tyytymys saavutettuihin tuloksiin suuri ja Englannin maantieteellinen seura antoi Scottille kaksi kultamitalia.

Matkan tuloksista mainittakoon, että Scottin käsityksen mukaan Barrier-jäätikkö on suunnattoman jääkentän jäännös, joka jääkenttä muinoin on täyitänyt Etelä-Jäämeren, mutta sen jälkeen ohennut pinnan sulamisen kautta, että se nyt ui veden kannattamana. Viktorianmaan glasieeritkin, jotka laskevat vuoriston poikki Barrierille, ovat entisestään paljon vähentyneet. Etelänapamaailmassakin on siis jää varsinaisella jääkaudella ollut nykyistä paljon valtavampi.

Muiden kansain retkiä.

Saksalainen retkikunta.

Saksalainen retkikunta, jota johti tunnettu Grönlannin tutkija prof. E. v. Drygalski, matkusti v. 1901 »Gauss» nimisellä, »Framin» malliin rakennetulla laivalla ensinnä Kerguelen saarelle Intian meren eteläosiin, jonne perustettiin havaintoasema retken ajaksi, ja suuntasi sieltä matkansa Antarktikaa kohti.

Napapiirin kohdalla se tapasi matalan, kauttaaltaan maajäätikön peittämän mannerrannan, josta ainoastaan yksi kolmensadan metrin korkuinen keila »nunatakkina» kohosi ilmoille, paljastaen kappaleen Antarktikaa kiitollisten tutkijain käsiteltäväksi. Kukkula, joka⁻ huomattiin sammuneeksi tulivuoreksi, sai Gaussin vuoren nimen ja maa nimitettiin Keisari Wilhelmin maaksi.

Retkikunta asui talven laivassaan, joka oli kymmenisen penikulman päässä rannasta vankkain ahtojääkenttäin saartamana, tehden sieltä useita retkiä löytämälleen vuorelle. Kaikkien maamerkkien puute tällä jäätyneellä maalla ja kompassin epäluotettavuus vaikuttivat, ettei prof. Drygalski uskaltanut lähettää retkikuntia pidemmälle maamatkalle, vaikka laivan kapteeni itse tarjoutui lähtemään, jotteivät saksalaiset joutuisi aivan häpeään englantilaisten rinnalla. Retkikunnan johtaja pysyi jäykkänä, koska rajut kaakkois- ja itämyrskyt, jotka raivosivat koko talven, helposti olisivat voineet repiä laivan irti jääkenttineen ja rekiretkikunta palatessaan olisi jäänyt rannikolle, jolle ehkä olisi ollut mahdoton tuoda apua. Saksalainen retkikunta sen vuoksi tyytyi toimeenpanemaan erittäin huolellisia magneettisia, ilmastollisia ja biologisia havainnoita, joihin siten riittikin enemmän aikaa. Prof. Drygalski tutki eri oloissa muodostuneen jään sisällistä rakennetta ja sai selville määritelmiä, joitten nojalla jääpalasta mikroskoopin avulla voidaan sanoa, onko se maalla vaiko meressä muodostunut. Sekä talviasemalla että Gaussin vuorella lintumaailma tarjosi runsaasti tilaisuutta havainnoihin, mutta vielä rikkaampi elämä vallitsi matalan rantameren pohjassa, josta pienillä nuotilla kohotettiin ilmoille aavistamattoman runsaat saaliit alempia elämän muotoja. Antarktikan reunamerien runsas pohjaeläimistö ja leväkasvisto ovat sitä omituisemmat, kun niiden täytyy viettää suurin osa vuotta melkein täydellisessä pimeydessä vahvan jääpeitteen alla. Monta vuotta kesti kootun runsaan aineiston käsittelyä ja tulosten julkaisua.

Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.

Vaihtelevammat kohtalot oli sillä retkikunnalla, jonka Otto Nordenskiöld, A.E. Nordenskiöldin veljenpoika, varusti Ruotsissa yksityisien lahjoittamilla varoilla. Hän osti »Antarktikin», saman laivan, joka valaanpyyntiretkellään oli »Erebuksen» ja »Terrorin» jälkeen ensimmäisenä käynyt Viktorianmaan rannoilla ja tätä johtamaan hän sai saman kapteeni C.A. Larsenin, joka »Jasonilla» oli niin hyvällä menestyksellä tutkinut Länsi-Antarktikan itärantoja, ja monta ruotsalaista tiedemiestä seurasi matkalle.

»Antarktik» lähti Gööteporista lokakuussa 1901 ja ohjasi kulkunsa Etelä-Shetlannin saarille sekä sieltä ensin Louis Philippen maan länsirantaa etelää kohti, kunnes huomattiin, ettei tämän maan poikki ollutkaan salmea, kuten d'Urville oli otaksunut, jonka jälkeen palattiin sen itäpuolelle Weddellin mereen.

»Antarktik» pyrki nyt Kuningas Oskari II:n rantaa etelää kohti, mutta jääolot olivat niin epäsuotuisat, ettei edes napapiiriä saavutettu, eikä myöskään voitu laskea mannerrannalle eteläisimmällä kohdalla, koska rantueella oli paljon jäitä.

»Antarktik» sen vuoksi palasi pohjoista kohti ja Nordenskjöld itse ja osa hänen apulaisiaan ja laivamiehiä perusti talviaseman Snow Hill-saarelle, joka on Louis Philippen maan itärannikolla. Laiva palasi pohjoisemmaksi meritutkimuksia toimittamaan, mutta sen koommin ei Nordenskjöld saanut sitä nähdä. Talvi 1902 vietettiin tällä asemalla ja monta pitkää rekiretkeä tehtiin. Pisin retki kävi etelää kohti sen leveän laakean jääkentän poikki, joka on Kuningas Oskarin maan rannikon edustalla ja josta Hyijesaaret kohoavat nunatakkeina. Norddnskjöldin mielestä tämä jääkenttä on verrattava Barrieriin, joka Rossin laivat pysäytti, vaikka se tietenkin on paljon pienempi. Hän oli sitä mieltä, että se on paikallaan muodostunutta meriveden jäätymisen ja lumen sen päälle kerrostumisen kautta.

Talvella vallitsivat kamalat säät, ankarat pakkaset ja myrskytuulet, jotka pakottivat retkeläiset pysymään kuusi kuukautta kotonaan. Onneksi he olivat tuoneet Ruotsista mukavan hirsirakennuksen. Tuli kesä, mutta ei palannut laiva, ja oli vietettävä samoilla paikoilla vielä toinenkin talvi. Kun kevät lokak. 1903 taas teki tuloaan, lähti Nordenskjöld rekiretkikunnan keralla tutkimaan lännessä kohoavan Haddingtonin vuoren ympäristöä ja huomasi vuoren olevan saarella, jonka hän nimitti Rossin nimellä. Kulkiessaan edelleen salmen poikki, joka erottaa tämän saaren Louis Philippin maaalla, hän äkkiä huomasi kaksi olentoa, joita koirat kiljuen pakenivat ja joita hänen oli vaikea ihmisiksi tuntea. He olivat mustat kiireestä kantapäähän, olkapäälle valui pitkät mustat hiukset ja rinnalle musta pörhöinen parta. Siinä olivat t:ri J. Gunnar Andersson ja luutnantti Duse, jotka olivat lähteneet »Antarktik» laivasta edellisenä kesänä heti kun huomattiin, että oli mahdotonta saavuttaa laivalla talvileiriä, pyrkiäkseen siihen jalan. Talven he olivat viettäneet rakentamassaan majassa ja niukkojen eväittensä jatkoksi syöneet hylkeenrasvaa, jota myös olivat polttoaineeksi käyttäneet. Nordenskjöld paikalla palasi heidän kerallaan asemalle, jossa alettiin laivaa odottaessa uutterasti jatkaa geologisia ja luonnontieteellisiä tutkimuksia.

Marraskuun 8 p. nähtiin vieraita tulevan. Vieraat olivat argentiinalaisen sotalaivan »Uruguayn» kapteeni Irizar ja yksi hänen upseereistaan, jotka olivat tulleet retkikuntaa pois viemään, kun »Antarktikista» ei mitään kuulunut. Mutta ihmeellisen yhteensattuman kautta ilmestyi Larsen, »Antarktikin» kapteeni, vielä samana yönä leiriin viiden miehen keralla. He kertoivat laivan tammikuussa tarttuneen jäihin Erebuksen ja Terrorin lahdessa, ja kuukauden niissä taisteltuaan se oli siihen määrään vahingoittunut, ettei ollut muuta neuvoa kuin hylätä se. Ruotsin lippu mastossa liehuen tämä hyvä laiva, joka oli niin paljon uusia väyliä Antarktikassa vakoillut, pahasti runneltuna vaipui meren pohjaan. Miehistö oli viettänyt talvea Paulet saarella, joten retkikunnan jäsenet olivat olleet kolmella taholla hajallaan. »Uruguay» otti kaikki vieraanvaraisesti vastaan ja iloisena ja ylpeänä kapteeni Irizar saattoi kääntää laivansa keulan Tulimaata kohti. Harvoin on apuretkikunta niin oikealla ajalla perille saapunut ja pahemmasta pulasta naparetkikuntaa pelastanut. Ruotsista oli lähetetty apulaiva, mutta retkikunta oli jo ennen sen tuloa pelastettu.

Ruotsalainen retkikunta toi Antarktikasta ensimmäisen suuren kivettymäkokoelman, joka kauas taapäin aikaan valaisee tämän kylmän maailman menneisyyttä ja osoittaa, ettei se ole aina ollut yhtä kyimä ja jään peittämä kuin nykyisin. Antarktikassa on menneinä geologisina aikoina vallinnut lauhkea ilmasto, ja silloin siellä eli pingviinejä, jotka olivat nykyisiä vielä paljon suuremmat. Vielä tertiääriajalla etelänapamannerta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilen nykyistä araukariapuuta.

Charcot.

Ranskalainen lääkäri Jean B. Charcot oli niinikään varustanut apuretkikunnan lähteäkseen etsimään Nordenskjöldiä; saatuaan tiedon ruotsalaisen retkikunnan pelastuksesta hän päätti itse lähteä tutkimusretkelle. Retken hän oli omilla varoillaan varustanut. Palmer-saariston läpi kuljettuaan hän vietti talvea Gerlachen salmen eteläpäässä ja joulupäivänä v. 1904 lähti laivallaan jatkamaan matkaansa etelää kohti pitkin Grahamin maan rantaa, 67:llä leveyspiirillä hän löysi uuden rannan, voimatta kuitenkaan saada selville, oliko se yhteydessä Grahamin maan ja Aleksanteri I:n maan kanssa. Lähestyessään tätä maata »Français» törmäsi kallioon ja vahingoittui niin pahasti, että matkan jatkaminen oli mahdotonta. Uusi maa nimitettiin Loubetin maaksi.

V. 1908 Charcot jälleen omilla varoillaan, varusti toisen retkikunnan ja joulukuussa lähti »Pourquois Pas'illaan» Punta Arenaasta, Magelhãesin salmesta, ja v:n 1909 kuluessa tutki Loubetin maan tarkemmin, huomaten sen olevan yhteydessä pohjoisessa Grahamin maan ja etelässä Aleksanteri I:n maan kanssa. Biscoen löytämä Adelaiden saari tutkittiin ja koko Biscoen saaristo niinikään. Vietettyään talvea Petermannin saarella Charcot yritti tunkeutua Grahamin maan sisäosiin, mutta huonolla menestyksellä. Tammikuussa 1910 »Pourquois Pas» palasi Aleksanteri I:n maan luo ja löysi kauempaa lounaasta uuden rannan sekä jatkoi matkaa samaan suuntaan yhä kauemmaksi, kunnes hiilien puute pakotti lähtemään pois. Merta, jolla ei siihen saakka vielä kukaan ollut käynyt, hän tunkeutui jotenkin lähelle Kuningas Edward VII:nnen maata ja saattoi merkeistä päättää, että maata oli etelässä jotenkin lähellä sitä paikkaa, josta hänen täytyi takaisin palata.

Charcot on etevä tutkija ja hänen retkellään toimitetut havainnot ovat saaneet yleisen tunnustuksen osakseen.

Bruce Weddellin meressä.

Skotlantilaisetkin ottivat osaa tähän kansainväliseen tutkimustyöhön, johon heillä mielestään oli sitä parempi oikeus, kun Weddell, Ross ja monet muut Etelä-Jäämeren purjehtijat olivat olleet skotlantilaisia tai ainakin skotlantilaista sukujuurta. W.S. Bruce, joka ensimmäiseltä valaanpyytäjäin keralla tehdyltä Etelä-Jäämeren retkeltään palattuaan kävi Jacksonin keralla Frans Josefin maalla, sai Coats-suvulta varoja skotlantilaisen retkikunnan varustamiseen Weddellin merelle. Hän uudisti ja vahvisti pienen norjalaisen valaanpyyntilaivan ja siitä tuli siroin kaikista aluksista, mitä XX:nnen vuosisadan alussa purjehti Antarktikan vesillä. »Scotia» lähti matkalleen 2 p. marrask. 1902 ja Falklandin saarien kautta kulkien saapui helmikuun alussa Etelä-Orkney-saarille. Siellä alkoi taistelu ahtojäitä vastaan, mutta helmik. 18 p. »Scotia» kulki eteläisen napapiirin poikki ja tapasi sen takana aivan jäättömän meren, jolla se eteni etelää kohti aina leveyspiirille 70°25', mittaillen syvyyksiä. Mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, ettei ollut mahdollista kauemmaksi tunkeutua, jonka vuoksi se palasi Etelä-Orkney-saarille,ja vietti niillä talven.

Laurie-saarelle rakennettiin kivestä vankka huone ja asematyöt alkoivat siinä viipymättä. Marrask. 27 p. 1903 »Scotia» pääsi lähtemään merelle. Se jätti saarelle vakinaisen havaintoaseman, kävi Buenos Ayresissa ja toi sieltä argentiinalaisia ilmatieteilijöitä jatkamaan vielä toisenkin vuoden havainneita. Itse Bruce apulaisineen lähti laivallaan uudelle retkelle etelää kohti.

Ajojäistä ei ollut paljon mitään haittaa ja meren syvyyksiä mittaillen »Scotia» pääsi tunkeutumaan vielä kauemmaksi etelää kohti kuin edellisellä kerralla. Lopulta vesi alkoi madaltua ja kohosi näkyviin korkea, lumen ja jään peittämä maa, joka sai nimeksi Coatsin maa. Rantaa ei tosin voitu saavuttaa jäiden vuoksi, mutta etelää kohti tunkeuduttiin aina leveyspiirille 74°1', kauemmaksi kuin aikanaan Weddell huomioita herättäneellä ja mahdottomaksi luullulla retkellään. Vuodenajan myöhäisyyden vuoksi oli sitten palattava takaisin. Paluumatkalla jatkettiin merimittauksia ja uudelleen osoitettiin, että Rossin mittaamat suurimmat syvyydet olivat aivan väärät. Voimakas virtaus oli syvemmissä kerroksissa taivuttanut hänen mittaköyttänsä syrjään, niin ettei hän ensinkään tavannut pohjaa, vaikka lappoi mereen neljin tuhansin sylin nuoraa.

Brucen matka avasi Weddellin meren. Varain vähyys esti häntä itseään enää tälle työmaalleen palaamasta.

Shackletonin retki vuosina 1907—1909.

Scottin johtamalla »Discovery»-retkellä vv. 1902—1904 mukana ollut E. Shackleton, jonka sairauden vuoksi täytyi jo ensimmäisen talven jälkeen palata kotimaahan, halusi päästä takaisin ja koettaa omin päin jatkaa edellisen retkikunnan työtä. Kun varoja kuitenkin oli vaikea saada kokoon, niin hän muutamain ystäväinsä takauksella lainasi puolen miljoonaa markkaa, joka summa retken toteuttamiseksi oli välttämättä tarpeen, osti ja perinpohjin korjautti vankan norjalaisen valaanpyyntilaivan, »Nimrodin», kokosi joukon nuoria tiedemiehiä ja lähti kuin lähtikin matkaan, huolimatta vastuksista ja monessa suhteessa puutteellisista varustuksistaan. Australiasta hän sai 150,000 markkaa matkarahastonsa vahvistukseksi ja etevän tiedemiehen, prof. Davidin, seuralaiseksi, ynnä muutamia nuorempiakin voimia. Rahain vahvistuksen kautta hän saattoi vuokrata höyrylaivan hinaamaan »Nimrodia» lähemmäksi tutkimusaluetta, säästääkseen siten oman, apukoneella varustetun laivansa hiilivarastoa.

Matka ahtojäävyöhykkeeseen, joka sulkee Rossin meren, oli kylläkin seikallinen »kiljuvilla piireillä», »Nimrod» kun oli niin syvässä lastissa, mutta ilman suurempia vaurioita päästiin kuitenkin Rossin meren suulle, johon hinaaja jätti napamatkustajat. Toisilta kuluu tässä ahtojäävyöhykkeessä viikkoja, Shackletonin retkikunta sitä vastoin pääsi verraten helposti sen poikki. Mutta se ei kuitenkaan voinut tunkeutua Rossin meren itärannalla olevalle »Kuningas Edward VII:nnen maalle», jossa olisi ollut uusia aloja tutkittavana, eikä uskaltanut itse Barrierillekään nousta, koska huomattiin, että siitä oli Scottinkin retken jälkeen lohkeillut laajoja aloja ja koska sille tehty leiri sen vuoksi olisi voinut joutua jäävuorella mereen uiskentelemaan.

Shackletoninkin täytyi niin ollen laskea Erebus-vuoren juurelle ja rakentaa leirinsä vain parin penikulman päähän tulivuoresta, vielä koko joukon lähemmäksi sitä kuin Scottin retkikunta. Jo retkikunnan tavarain maihin vienti kohtasi melkein voittamattomia vaikeuksia, kun satamaa ei ollut, tavarat piti purkaa jääkentille, nämä lohkeilivat ja ajautuivat merelle, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla voitiin silloin kuormat ja ihmiset pelastaa. Milloin pakotti suunnattoman raju äkillinen myrsky — vaikka olikin kesäsydän — paikalla keskeyttämään työt ja laivan loittonemaan väljemmälle, milloin sen uhkasivat sulkea satimeen ajelevat jäälautat taikka merivirtain kuljettamat jäävuoret, jotka eivät tuulista mitään huolineet, vaan uiskentelivat omia menojaan ja musertivat kaikki, mitä eteen sattui. Tavarain, koirain ja Mandshuriasta ostettujen pienien hevosien maihin kuljetus saatiin kuitenkin lopulta suoritetuksi ja »Nimrod» saattoi palata talveksi Uuteen Seelantiin, ennenkuin jäät sulkivat tien. Retkikunta — toistakymmentä miestä — ryhtyi paikalla pystyttämään mukaan otettua huonetta, kiinnittäen sen jänteillä lujasti paikoilleen, sillä niin rajut olivat myrskyt, että ne muutoin ehdottomasti olisivat vieneet koko talon mukanaan. Vaikea ja usein vaaranalainen työ oli suoritettava, ennenkuin talvikortteeri oli kunnossa ja säännölliset asematyöt saattoivat alkaa.

Päästyään näin valmiiksi maaliskuun alussa, ennenkuin aurinko vielä oli taivaalta paennut ja napayö alkanut, retkikunta alkoi suunnitella ensimmäisiä matkojaan, käyttääkseen syksyn loppua hyväkseen — jos syksystä saattaa puhua maassa, jossa ei talven ja kesän välillä ole muuta suurta eroa kuin valo. Hyväksyttiin heti ensi työksi rohkea tuuma, päätettiin valloittaa Erebus-vuori, joka kohotti suitsuavaa lakeaan 4,000 metriä ilmaan aivan retkikunnan talon edessä. Yritys näytti kuitenkin siksi toivottomalta, ettei retkikunnan johtaja itse mukaan lähtenyt. Scottin retkikunta ei ollut yrittänytkään nousta Erebukselle, koska se piti sitä mahdottomana.

Käynti Erebus-vuorella.

Retkeilijäjoukko oli jakaantunut kahteen osaan, toinen oli varsinainen kiipijäosasto — sitä johti prof. David — toisen piti apuosastona seurata puolitiehen, mutta se ei malttanutkaan jäädä sinne, vaan tuli perille saakka.

Erebuksen korkuiselle vuorelle on kaikkiallakin maailmassa vaikea nousta, mutta varsinkin Etelänavan seuduilla, jossa kylmyys vuoren juurellakin on niin tuima. Meren rannasta noin 1,800 metrin korkeuteen tulivuoren kaltaat nousevat jotenkin loivasti, mutta siitä nousu muuttuu yhä jyrkemmäksi aina ensimmäisen kraatterin reunalle saakka. Rinteet ovat laajalti lumen ja jään peitossa merenrannasta alkain, ja jäätiköt päättyvät mereen joko äkkijyrkin seinämin taikka glasieerikielekkeinä, joista yksi kapean aallonmurtajan tavoin ulottui 8 kilometriä ulos mereen. Vuoren juurella on kuitenkin vanhoja moreeneja ja kalliota. Keskivyöhyke taas on melkein ympäriinsä jäätä ja lunta, ainoastaan siellä täällä paljastuu tummia laavakallioita, taikka pieniä »loiskeiloja», jotka ovat vähäisien sivupurkauksien kautta syntyneet ja erinomaisen selvään esiintyvät rinteen valkoista lumipeitettä vastaan. Noin 1,900 metriä korkealla on musta rosoinen kallionharjanne, jäännös kaikkein vanhimmasta kraatterista. Tästä kohoaa ulkokraatteri synkein seinämin; laavakalliot kannattavat sitä ikäänkuin pilarit, välillään jyrkkiä lumiluisuja. Tämän kraatterin reuna on 3,450 metriä korkealla, kita itse on sammunut. Vielä sitä korkeammalla on uusi toimiva kraatteri, joka Rossin ajalla purki laavaa. Siinä on yhä vieläkin sulaa laavaa pohjalla, josta melkein koko pitkän napayön näkyi taivaalla hehkua. Milloin ilmapaine oli tavallista alhaisempi, silloin hehku oli kirkkaimmillaan. Kraatterista kohosi ilmaan ainainen höyrypatsas, joka retkikunnalle oli hyvä ilmastollinen merkki, koska siitä aina saattoi nähdä tuulen suunnan korkeammissa ilmakerroksissa. »Se on tärkein ilmatieteellinen viisari, mitä on koko maapallolla». Mitenkä muutoin olisikaan voitu saada tietoja Etelämaan korkeammissa ilmakerroksissa vallitsevista, tuulista. Joskus tämä höyrypatsas kohosi kohtisuoraan 1,000—1,300 metriä, ennenkuin se levisi ilmavirran mukaan. Toisinaan näytti kraatteri olevan niin reunojaan myöden täynnään hehkuvaa laavaa, että retkikunta talvimajassaan huolestuneena pohteli, minkälaisia vaikutuksia laavavirta voisikaan aikaan saada, jos se äkkiä valuisi jäisille rinteille.

Maaliskuun 5 p. retkikunta lähti matkaan, vetäen perässään rekeä, jossa oli 226 kiloa eväitä ja muita varustuksia. Reen kuljettaminen tietysti oli vaikeata, etenkin kun toisin paikoin täytyi taivaltaa aivan paljaitten kivikoitten yli. Toisin paikoin taas täytyi vetää rekeä jyrkkiä jäärinteitä, joilla kiipijäin täytyi ryömiä nelin kontin, jos mieli päästä eteenpäin. Suurena vastuksena olivat nietokset, joita myrskyt olivat lietsoneet hangen pinnan täyteen. Nämä nietokset olivat kiusalliset varsinkin semmoisissa kohdissa, joissa ne juoksivat yhtä suuntaa kuin retkikunnan matka. Illalla tehtiin leiri, kun oli kuljettu 11 kilometriä ja noustu noin 840 metriä merenpintaa korkeammalle. Aamulla jatkettiin matkaa -23 1/2° pakkasessa. Nousu muuttui yhä jyrkemmäksi. Seuraava yö vietettiin jo 1,717 metrin korkeudessa, vaikka oli kuljettu vain 4 3/4 kilometriä eteenpäin. Sinä yönä lämpömittari osoitti yli -33° pakkasta. Matkalla tavattiin yhä enemmän kaikenlaista vulkaanista kuonaa, josta prof. David saattoi päättää, että Erebuksella oli aivan viime aikoina ollut purkaus.

Osa ruokavaroista jätettiin tähän toiseen leiriin, kun lähdettiin matkaa jatkamaan. Lumijyrkänteet kävivät yhä pystymmiksi. Muuan osanottajista, jonka jalka petti, luisti huimaa kyytiä alaspäin melko rinteen, mutta ei taittanut niskaansa eikä muitakaan jäseniään. Kolmantena iltana oltiin 2,670 metriä korkealla. Ilman lämpötila oli lähes -29° kylmää. Tämä lämpeneminen suuremmasta korkeudesta huolimatta ennusti lumimyrskyä. Se alkoikin yöllä ja kiihtyi seuraavana päivänä yhä, puhaltaen kauhealla raivolla rotkoon, johon retkikunta oli leirinsä pystyttänyt. Lunta tuiskui niin tiheään, tuuli rymysi niin julmasti, että vaikka molemmat teltat olivat vain 10 metrin päässä toisistaan, niin ei kumpikaan tiennyt toisestaan mitään, niinkauan kuin myrskyä kesti. Kiipeilijät makasivat kaiken päivää makuusäkeissään. Ulos ei ollut yrittämistäkään. Eräältä retkikunnan jäsenistä, joka pisti nenänsä ulos teltasta, myrsky riuhtasi rukkasen ja hänen lähtiessä sitä takaa ajamaan nakkesi miehen alas erääseen kuiluun ja vielä toisen miehen perässä, joka riensi edellistä auttamaan. Kolmannella teltan asukkaista oli sillä välin epätoivon työ pitää koossa telttaa ja tavaroita. Nelin kontin ryömien pääsivät molemmat myrskyn ryöstämät palaamaan, mutta toiselta olivat voimat siihen määrään uupunet, että hän oli vähällä jähmettyä, ennenkuin pääsi makuupussiin. Sanomattoman vaikea työ oli miesten vielä suoritettava, ennenkuin olivat saaneet yhteisen makuupussinsa tyhjennetyksi lumesta, jota oli siihen tuiskunnut. Koko päivän ja seuraavan yönkin täytyi retkeilijäin olla juomatta, kun ei voitu pitää edes sen -vertaa tulta, että olisi voitu lunta sulattaa. Vasta seuraavana aamuna oli myrsky asettunut, niin että voitiin lähteä matkaa jatkamaan.

Tie kohosi nyt niin jyrkäksi, että se oli kolmasosa suorasta kulmasta. Eräässä pystyssä jäätikkörinteessä valtasi ilman ohuuden vuoksi äkillinen väsymys erään kiipeilijöistä, niin että hän ilman joutuisaa apua olisi syössyt alas. Sinä päivänä saavuttiin vanhalle kraatterille, joka enimmäkseen oli täynnään lunta ja jäätä, toisin paikoin melkein reunainsa tasalle. Kraatterissa oli ihmeellisen muotoisia jäämöykkyjä, jotka huomattiin »fumaroleiksi», tulivuoren henkirei'iksi, joitten päälle halkeamista nousevat höyryt olivat tiivistyneet jääksi. Teltassa taas huomattiin, että eräs retkeilijöistä oli palelluttanut kaksi varvasta, joista myöhemmin, kun oli pääkortteeriin palattu, yksi oli leikattava. Yhteisin neuvoin saatiin mies kuitenkin kävelykuntoon. Missä kallio oli paljaana, löydettiin suuret määrät laavasta irti rapautuneita maasälpäkiteitä.

Nousu itse toimivan kraatterin reunalle, vuoren korkeimmalle kukkulalle, oli sangen vaivalloinen sekä pakkasen että ilman ohenemisen vuoksi. Erebuksen toimiva keila on pääasiallisesti muodostunut pienemmistä ja suuremmista hohkakivipaasista. Rikkihöyryjen vaikutuksesta niiden ulkopinnassa on harmaa tai keltainen silaus. Maaliskuun 10 p. aamupäivällä retkikunta vihdoin seisoi toimivan kraatterin partaalla, »ehkä merkillisimmällä kukkulalla, mitä on koko maapallollamme», sanoo prof. David.

Erebuksen kraatteri.

Seisoimme suunnattoman kuilun partaalla, emmekä alussa nähneet sen pohjaa, sen enempää kuin vastakkaista seinääkään, sillä kuilun täyttivät höyrypilvet, jotka kihisten nousivat 175—325 metriä korkealle ilmaan. Yhtämittaisen sihisevän pauhun jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, kuului vuoren sisustasta kumeata jyrinää ja tuossa tuokiossa ponnahti kuilusta ilmaan suuria pallomaisia höyrytukkoja, jotka paisuttivat kraatterin päällä alati häälyvää lumivalkoista pilveä. Tämä omituinen ilmiö uudistui monta kertaa meidän ollessamme vuorella. Koko ilma haisi palaneelle rikille. Äkkiä tuulenpuuska iloksemme hajoitti höyryn ja näimme edessämme suunnattoman kraatterin koko laajuudessaan ja syvyydessään. Mawson mittasi syvyyden ja huomasi sen olevan 275 metriä, leveys taas oli leveimmältä kohdalta 800 metriä.

Tämän suuren kattilan pohjalla oli ainakin kolme selvään huomattavaa aukkoa, joista vuoren sisässä tapahtuneitten räjähdysten pakotuksesta suihkusi ilmaan höyrypilviä. Kraatteriseinän lounaispuolella oli sata metriä syvä lovi. Kraatterin seinässä vaihtelivat tummat laavat ja puhdas hohkakivi lumilaikkojen kanssa, mutta mahdotonta oli saada selville, oliko lumi jäänyt kerroksiksi kalliokerrosten väliin; mahdotonta se ei ole. Erään vahvimman laava- tai hohkakivikerroksen yläpinnasta, siitä kohdasta, missä se lumeen liittyi, kohosi rivittäin pieniä höyrysuihkuja, ja tämä viittasi siihen, että lumikerros tosiaan lepäsi lämpöisten kivennäiskerrosten välissä.»

Vuoren korkeus määrättiin sekä ilmapuntarilla, että vettä kiehuttamalla, kiehumapisteen selville saamiseksi. Keskimäärätulos havainnoista oli, että Erebus kohoaa 4,077 metriä merenpinnasta. Tämä korkeus vaikuttaa sitä mahtavammin, kun rinteet kohoavat suoraan merestä. Näköala kukkulalta on äärettömän laaja ja suurenmoinen, ja syvän vaikutuksen jätti käynti mukana olleitten mieleen. »Ihana iltahämärä», kirjoittaa prof. David, »sitten allamme olevan pilvimeren yli nousevan auringon sanomaton tenho, Erebuksen mahtava varjo, joka aamuvalossa ulottui McMurdo-salmen poikki kauas sen takana oleville Alpeille, vanhan kraatterin kummat jäämöykyt valkoisine ja viheriäisine vivahduksineen, sen lukemattomat kristallit, jotka kimallelivat valkoisen lumen ja hohkakiven keskellä, toimivan kraatterin kihisevä pauhaava kattila korkeine höyrypatsaineen ja lumivalkeine pilvipatjoineen, nämä olivat näkyjä, jotka eivät milloinkaan haihdu muistostamme.»

Alas laskeminen tapahtui nopeammin, vaikka olikin lopen väsyneelle joukolle ylen vaivalloista. Melkoiset jyrkät lumirinteet laskettiin luikua. Loput matkasta kuljettiin lähestyvän lumimyrskyn pelossa rientomarssissa, jättäen reki tavaroineen jäljelle, ja onnellisesti, vaikka melkein näännyksissä väsymyksestä saavuttiin vihdoin talvimajaan. Jos lumimyrsky olisi joukon yllättänyt siinä kunnossa, ilman varustuksia, niin se helposti olisi voinut olla joka miehen loppu.

V. 1841 James Ross mitatessaan Erebuksen mereltä sai tulokseksi 3770 m, siis yli 300 metriä vähemmän kuin prof. Davidin johtama retkikunta. Mahdollista on, että molemmat tulokset ovat oikeat ja että kukkula sen jälkeen on kasvanut. Mieltäkiinnittäviä olivat vanhat moreenit, joita tulivuoren kupeilla tavattiin aina 300:kin metriä merenpintaa korkeammalla. Monesta seikasta saatettiin päättää, että ne olivat Barrier-jäätikön tuomia, eivätkä paikallisia muodostuksia. Niin korkealle on siis Barrier-jäätikkö ennen ulottunut, sulkien koko tulivuoren syleilyynsä. Jäätikön vahvuus oli silloin vähintäin 850 metriä, kun ympärillä olevan meren syvyys huomioon otetaan.

Pitkän napayön aikana retkikunnan jäsenet eivät voineet muuta tehdä kuin hoitaa säännöllisiä asemahavainnoita ja pitää huolta viihtymyksestään, miten parhaiten taisivat.

Kevään tullen ryhdyttiin valmistelemaan matkaa etelänavalle ja toista magneettiselle navalle.

Shackleton oli Scottin matkalla tehtyjen havaintojen nojalla tullut siihen johtopäätökseen, että etelänapa luultavasti on Barrier-jäätiköllä. Hän päätti, että navan saavuttaminen tasaista jääkenttää kulkien riippui vain siitä, saattoiko retkikunta kuljettaa mukanaan jääerämaahan riittävän paljon ruokatavaroita. Kylmyyttä vastaan oli jo opittu tarkoituksenmukaisilla varustuksilla, vaatteilla, makuupusseilla ja teltoilla taistelemaan. Koirilla, joita edelliset retkikunnat olivat käyttäneet, hän luuli retken onnistumista epäiltäväksi; hän oli sen vuoksi päättänyt käyttää vetojuhtina pieniä Mandshurian hevosia, koska ne ovat tottuneet erinomaisesti kestämään ankaria säitä ja jaksavat vetää paljon suuremman kuorman kuin koirat ja lopulta itse pätisivät retkikunnan ravinnoksi. Automobiili, joka oli samaa tarkoitusta varten kokeeksi mukaan otettu, huomattiin jo talvimajalla mahdottomaksi, koska se pieniäkin lumiesteitä kohdatessaan auttamattomasti takeltui. Poneista vain oli suuri osa merimatkalla menetetty, niin että ainoastaan neljä oli retkeä varten käytettävänä.

Etelänapa-retki.

Marraskuun ensi päivinä lähti etelänaparetkikunta neljän miehen matkaan, Shackleton, Adams, Marshall ja Wild, kukin poniaan ajaen. Alkumatkalle seurasi sitä paitsi talvikortteerista apuretkikunta. Matka piti pitkin Barrierin pintaa. Etelämyrskyt olivat puhaltaneet sen täyteen luminietoksia, jotka suuresti haittasivat kulkua. Ja kerrassaan vaarallisia olivat syvät halkeamat, joita jäätikössä oli varsinkin lähempänä maanrantaa, ne kun enimmäkseen olivat hangen peitossa, jonka läpi tuon tuostakin sorkahti miehen taikka juhdan jalka. Toiset halkeamat olivat niin leveitä, että mies kuormineen hevosineen millä hetkellä tahansa olisi saattanut pudota pohjattomaan syvyyteen, josta ei olisi ollut mitään pelastusta. Mutta onni oli suotuisa, ilman vahinkoa päästiin vuoriston juurelta keskemmälle, jossa näitä rakoja oli vähemmän. Shackleton arvelee halkeamain etupäässä syntyvän siitä, että valtava jäätikkö vuoren niemiä ja sivusta siihen laskevia vuoristoglasieereja kohdatessaan halkeilee. Sen vuoksi hän, toisin kuin Scott retkellään, kaiken aikaa kulki keskemmältä, noin 80—90 kilometrin päässä vuoristosta, joka mahtavana jonona seurasi jäätikön länsireunaa.

Monta päivää menetettiin lumimyrskyjen vuoksi. Milloin vain semmoinen sattui, oli pysyttävä kauniisti leirissä, kunnes myrsky oli tauonnut. Milloin taas sää oli muutoin synkkää, täytyi viivytellä siitä syystä, ettei huonolla valolla voitu erottaa jäätikön halkeamia. Semmoisina päivinä lumisokeus niinikään pahimmin vaivasi retkeilijöitä, jos nämä vähänkin yrittivät tulla värilaseitta toimeen. Lumisokeus vaivasi hevosiakin, joita matka muutoinkin suuresti rasitti. Pitkin matkaa jätettiin jäätikölle pieniä ruokavarastolta, joitten välimatkat sovitettiin siten, että toisesta aina nipin napin riitti toiseen muonaa neljälle miehelle. Varastojen viitoiksi rakennettiin pieniä lumikekoja, joille pystytettiin musta lippu, ja ne olivatkin retkikunnan palatessa suurena apuna, vanhat jäljet kun olivat enimmäkseen puhaltaneet umpeen. Lumikeko lippuineen ja pienine muonavaroineen näkyi hyvin kauas lakeassa lumierämaassa. Yhden ainoankin varaston sivuuttaminen paluumatkalla olisi voinut tuottaa retkikunnalle tuhon. Niin tarkkaan se oli jakanut ruokavaransa.

Ilman lämpötila oli matkalla 10—20° pakkasta. Pari- kolmekymmentä kilometriä kuljettiin päivässä. Marrask. 21 p. oli jo ensimmäinen hevonen ammuttava, se oli niin uupunut, ettei kauemmaksi jaksanut. Lihoista toinen puoli jätettiin varastoon, toinen otettiin matkaan, ja retkikunnan jäsenet pureksivat sitä raa'altaan, kun eivät öljyn menekin vuoksi raskinneet keittää ja tahtoivat häätää vihaista nälkää, jota niukat päiväannokset eivät tyydyttäneet.

Seuraavana päivänä kohosi kaukana etelässä taivaanrannalle uutta maata, jota ei kukaan kuolevainen ollut ennen nähnyt. Oikealla puolella näkyi koko mahtavuudessaan alppijono, jota Scott ja Shackleton eivät olleet edellisellä matkalla.nähneet koska- he silloin olivat kulkeneet niin lähellä rantaa, että matalammat esivuoret olivat peittäneet näköalan. Nyt nähtiin saman vuoriston jatkuvan yhä eteénkinpäin niin pitkältä kuin silmä kantoi. Marraskuun 26 p. oli saavutettu Scottin eteläisin leveysaste (82°17'). Matkaa jatkettaessa kohoili oikealla kädellä yhä uusia kukkuloita näkyviin, mutta samalla huomattiin vuorijonon verkalleen kääntyvän kaakkoa kohti retkikunnan tien poikki, joka piti suoraan etelään. »Etelärekordin» voittaessaan retkikunta nosti rekilippunsa liehumaan.

Barrierin pinta alkoi nyt verkallisissa aalloissa nousta. Hevoset väsymistään väsyivät, pian oli ammuttava toinen, sitten kolmas ja lihat kaivettiin lumeen varastoon. Toisin kuin pohjoisnavan maissa ei täällä ollut pelkoa siitä, että mikään eläin tai ihminen kävisi välillä varastoja huventamassa, ja luonto piti huolen siitäkin, että ne säilyivät pilaantumatta, sillä lihat paikalla jäätyivät. Koko maa oli yksi ainoa jääkellari. Ehdoton kuolema vallitsi kaikkialla ja kammon sekaisen lumouksen valtaamina retkeilijät katselivat jylhää vuoristoa, joka heidän sivullaan vähitellen väistyi taaksepäin, jatkuen kuitenkin yhä uusin kukkuloin eteenpäin, sitä myöden kuin toisia jäi jäljelle. Matkan ankarista vastuksista ja puutteesta huolimatta he syvällä tyytyväisyydellä mittailivat noita kukkuloita, joista toiset kohosivat arvion mukaan viisikin tuhatta metriä meren pinnasta, ja nauttivat siitä tiedosta, että heidän katseensa käsitti seutuja, joita ei ennen yhdenkään kuolevaisen silmä ollut nähnyt. Mutta samalla kävi yhä varmemmaksi, että tämä valtava muuri oli sulkeva tien, että oli kuljettava sen poikki, jos mieli päästä etelänavalle. Se kääntymistään kääntyi viistoon eteen, jatkaen matkaa suoraan Länsi-Antarktikaa kohti. Retkikunnan täytyi sen vuoksi lähestyä maata vakoillakseen, näkyisikö missään solaa vuoriston poikki. Solan ja solajäätikön olemassaoloa saattoi aavistaa siitä, että Barrierin pinta edessäpäin oli sivulta tulevan puserruksen johdosta halkeillut täyteen ammottavia kuiluja. Noustiin 1,000 metriä korkealle vuorelle tähystämään ja nähtiinkin valtava vuoristoglasieeri, joka viistoon, etelästä suoraan pohjoista kohti, kulki vuoriston poikki, päättyen kauimpana etelässä rannattomaan jääylänköön.

Beardmore-glasieeri.

Siinä oli navalle avoinna suora tie. Samalta vuorelta määriteltiin kaikkien kukkulain ja selänteitten asemat ja huomattiin vuoriston jatkuvan kaakkoa kohti ainakin 86 leveyspiirille saakka, jossa se näytti katkeavan, mutta vielä katkeaman takaakin näkyi etäisiä vuoria jatkona. Erinomaisen viehättävää olisi ollut ryhtyä tätä vuoristoa edelleen seuraamaan, mutta se oli sikseen heitettävä, matka piti navalle.

Taivallettiin Barrierilta maakannaksen poikki suuren glasieerin pinnalle. Se oli vuorelta katsoen näyttänyt jotenkin tasaiselta ja ehjältä, ja reippaalla mielellä, vaikka tyhjällä vatsalla, lähdettiin sitä nousemaan… Jo viikkoja oli kulunut siitä, kun retkikunnan jäsenet olivat viimeksi syöneet vatsansa täyteen. Eväittensä jatkoksi he paraillaan pureskelivat poneilta jäänyttä maissia, rouhentaen sitä kivien välissä.

Mutta tällä glasieerilla taistelu vasta alkoikin. Viimeiset voimansa saivat retkeilijät ponnistaa, ennenkuin olivat sen päälle nousseet, ja enemmän kuin yhden kerran oli siitä tulla heidän hautansa. Se oli täynnään jääröykkiöitä ja halkeamia.. Suunnattoman vaikeata oli keinotella raskaita rekiä jääröykkiöitten yli, varsinkin sitä rekeä, jota retkikunnan ainoa henkiin jäänyt poni veti. Toisin paikoin täytyi kulkea useampaan kertaan samoja matkoja. Alati oli joku retkeilijöistä lumisokeakin, niin että hänen oli vaikea eteensä nähdä. Joulukuun 5 p. oli glasieerille lähdetty; jo parin päivän kuluttua menetettiin viimeinenkin hevonen. Se putosi glasieerihalkeamaan, mutta onneksi jäi kuorma jäljelle, jota ilman matkaa olisi ollut mahdoton jatkaa. Shackleton kertoo tapauksesta:

»Olimme juuri ilmaisseet ilomme siitä, että sää taas oli käynyt valoisammaksi, kun kuulimme Wildin huutavan apua. Pysähdyimme paikalla ja riensimme hänen luokseen. Hevosen vetämä reki istui keula halkeamassa kiinni ja Wild koetti sitä kiskoa takaisin. Mutta hevosta ei näkynyt missään. Wildin olimme piankin saaneet pelastetuksi vaarallisesta asemastaan, mutta »Socks» parka oli kadonnut. Ihme oli, että Wild pelastui. Hän oli kuormineen seurannut meidän jälkiämme. Olimme kulkeneet saman, lumen peittämän halkeaman poikki, meidät se oli kestänyt, mutta hevosen raskaan kuorman alla pettänyt, ja sekunnissa oli kaikki tapahtunut. Wild kertoi, että hän äkkiä oli tuntenut ikäänkuin tuulen suhinaa korvissaan, ohjakset riuhtaantuivat hänen käsistään, hän itse paikalla levitti kätensä ja sai vielä kiinni kuilun toisesta reunasta. Onneksi sekä hänelle että meille oli hevosen paino reväissyt irti jalaksen haan, ja se pelasti reen. Laskeusimme vatsallemme ja katselimme alas kuiluun, mutta sen pohjattomasta pimeydestä ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Mikä olisi meidät perinyt, jos rekikin olisi mennyt mukana? Meille olisi jäänyt vain kaksi makuusäkkiä ja epäilen, tokko niin epätäydellisillä varustuksilla koskaan olisimme päässeet takaisin talvikortteeriimme… Ja aivan mahdotonta olisi ollut yrittääkään navalle. Mutta hevosenkin menettäminen oli suuri vahinko, koska sen kautta menetimme paljon lihaa. Oma kuormamme kasvoi tämän onnettomuuden kautta 450 kiloksi.»

Ei niin ollen ollut kumma, että matka oli rasittava, etenkin kun halkeamat ja jäämurrokot pikemmin lisääntyivät kuin vähentyivät ja matka kulki melkoista kaltevuutta ylöspäin. Toinen jos toinenkin retkeilijöistä katosi silloin tällöin pettävän hangen kautta ammottavaan pohjattomaan kuiluun, ja vaikka olikin varovaisuuden vuoksi vyöttäydytty yhteen, niin oli kuitenkin joskus tuhannet tuskat, ennenkuin kadonnut jälleen oli ilmoilla. Onneksi eivät reet pudonneet, vaikka semmoisia halkeamia oli viljalta, joihin ne olisivat mahtuneet — se olisi auttamattomasti ollut koko retkikunnan perikato. Ja ilmakin pysyi kaiken aikaa erinomaisen kauniina. Lähes parikymmentä kilometriä aherti retkikunta joka päivä päämääräänsä kohti. Matkan vaikeuksia korvasi mahtava luonto, glasieeri, jota Shackleton arveli suurimmaksi, mitä on koko maailmassa — hän nimitti sen Beardmore-glasieeriksi — ja jyhkeät lumen ja jään peittämät vuoristot kahden puolen. Tämäkin jättiläisglasieeri näytti ennen olleen vielä paljon suurempi, sillä vuorilla oli molemmin puolin reunamoreeneja aina parinsadan metrin korkeuteen. Kun jäävirta oli keskeltä kupera, syrjiltä kaltto, niin täytyi retkikunnan enimmäkseen taivaltaa keskeä, vaikka reunoilla olisi ollut parempi keli. Odottamattoman vaihtelevaksi ja mielenkiintoiseksi huomattiin kivennäinen, sekä se mitä moreeneissa tavattiin että itse vuorissa. Pieniä paloja vain saatettiin ottaa mukaan. Päivä päivältä edistyi matka, vaikka pinta toisin paikoin oli niin rosoista, ettei suurimmillakaan ponnistuksilla voitu päästä muuta kuin puolenkymmentä kilometriä eteenpäin. Retkikunta toivoi kuitenkin jäävirran pian päättyvän ja tien navalle sitten olevan auki.

Mutta Beardmore-glasieeria kesti loppumattomiin, ja yhä korkeammalle jouduttiin merenpinnasta. Joulukuun 14 p. oltiin jo 1,700 metriä korkealla, ja yhä ylemmäksi kohosi matka. Kummakseen näki retkikunta täällä yhden linnun lentävän, vaikk'ei voitu huomata sen lajia; mutta se olikin ainoa elämän merkki, mitä oli pitkiin aikoihin tavattu. Jäätikön pinta ylempänä parani, rosoisen sinijään sijasta oli lumikoita, maisema vihdoin avautui ja edessä kohosi glasieerista yksinäisiä vuoria kuin saaria, ja näitten välissä näkyi lakea lumiaukea, jonka retkeilijät päättivät vihdoinkin olevan kauan kaivatun jääylängön. Joulukuun 16 p. oltiin 84°50' eteläistä leveyttä. Siihen saakka oli kuljettu 160 kilometriä glasieerin rikkinäistä pintaa. Vielä kappaleen matkaa etelämmäksi sijoitettiin varasto, johon muun muassa jätettiin vahvemmat vaatteet, jotta paino saataisiin vähenemään niin pieneksi kuin suinkin. Näin tehtiin kaikki, mitä suinkin oli mahdollista, etelänavan saavuttamiseksi. Jäävirran yläpäästä löydettiin vuorista kivihiiltä, mutta aika ei suonut sen tarkemmin tutkia kerroksien laajuutta. Mutta rinteillä oli samanlaista kalliota laajat alat. Joulukuun 18 päivä oltiin vihdoinkin ylängöllä, noin 2,250 metriä merenpintaa korkeammalla. Arvion mukaan oli retkikunnalla silloin vielä viideksi viikoksi eväitä. Se päätti niiden kestävän navalle saakka, kun päiväannoksia vieläkin pienennettiin. Mutta vaikka varsinainen jäävirta näyttikin loppuneen, niin kohosi tie siitä huolimatta kohoamistaan. Jouluk. 19 p. oltiin 2,375 metriä korkealla merenpinnasta. Jäähalkeamiakin oli yhä, mutta kuitenkin oli päästy vuoriston poikki, lähestytty etelänapaa: 465 kilometrin päähän.

Etelänapaylängöllä.

Tasaisen lakeuden sijasta ylänkö olikin jähmettyneinä jääpengerminä, joista jokainen kohotti retkikunnan yhä korkeammalle merenpinnasta. Penkeret olivat täynnään kavalia halkeamia, joihin miehet olisivat jokainenkin kadonneet, elleivät sitoneet itseään samaan köyteen niinkuin alppivaelluksella. Vaikka oli kesäpäivän seisaus, niin oli parin- kolmenkymmenen asteen pakkanen. Jääpenkereet olivat niin jyrkät, että reet olivat yksitellen vedettävät niiden päälle, ja matka tämän kautta melkoisesti hidastui. Toisinaan lämpömittari laski elohopean jäätymäkohdan tasalle. Joulupäivänä oli vielä sitäkin kylmempi ja pureva etelämyrsky. »Jumalalle olkoon kiitos, että matkan määrä yhä lähestyy.» Joulupäivänä syötiin kunnollinen ateria, poltettiin vielä sikaritkin päälle ja nautittiin pari tippaa hyvää konjakkia ja tämä virkisti mieliä siihen määrään, että vatsan täyteydessä päätettiin vielä entistäkin enemmän — vähentää ruoka-annoksia.

Mutta nousua yhä kesti. Aina 12 kilometrin päässä lumikenttä kohosi jyrkäksi jääpenkereeksi ja muutaman päivän kuluttua oltiin jo enemmän kuin 3,000 metriä korkealla merenpinnasta. Korkeuden ja ilman ohenemisen vuoksi alkoi hengitys käydä yhä vaikeammaksi. »Mikä tunne olla enemmän kuin 3,000 metrin korkeudessa melkein maailman lopussa!» Retkeilijäin ruumiinlämpö oli enemmän kuin 1 aste normaalia alempi, mutta he siitä huolimatta voivat hyvin.

Vielä jouluk. 29 p. oli voitettava muuan penger niin ankaran työn kautta, »kuin ihmisen suinkin on mahdollista suorittaa.» Rekikin — toinen oli jätetty erääseen varastoon — alkoi käsissä hajota, anturat kulua pilalle rosoisella jäätiköllä. Asema alkoi käydä niin tukalaksi, että vihdoin täytyi ruveta ruoka-annoksia lisäämään, koska muutoin ei olisi päästy paikastakaan. Sen sijaan aiottiin viimeisestä varastosta melkein tyhjinä miehinä tehdä pikamarssien rynnäkkö navalle. Ja toivossa yhä jatkettiin, vaikka matka nousi ja kaikki viittasi siihen, että etelänapa on maapallon korkeimmalla ylängöllä.

Mutta retkikunnan ei ollut suotu saada voiton seppelettä, jonka se niin hyvin olisi ansainnut. Vihdoin uupuivat voimat. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa 4 p. tammik.:

»Loppu on näkyvissä: Emme voi enää kestää kuin korkeintain kolme päivää, voimamme alkavat nopeaan vähetä, yhä enemmän alkavat tuntua riittämättömän ravinnon, etelämyrskyjen ja lumituiskujen vaikutukset ja -42° pakkanen, ja tänään on meille selvinnyt, että raja on saavutettu. Olimme tänään päivällisaikaan siihen määrään uupuneet, että kolmen ruumiinlämpö oli alennut usean asteen normaalilämpöä alemmaksi (34,4°C)… 3,415 metrin korkeus ja pureva tuuli ovat lopen uuvuttaneet voimamme. Kasvomme ovat risoihin halkeilleet, vaivalla voimme estää käsiämme ja jalkojamme jähmettymästä. Sormemme tuon tuostakin kieltäytyvät kauempaa palvelemasta, saatamme töin tuskin estää niitä jäätymästä… Jalkineemme ovat kovin kuluneet ja tuon tuostakin meidän täytyy pysähtyä poistaaksemme lunta anturain välistä… yöt päivät täytyy olla samoissa vaatteissa. Ja nämäkin vaatteet ovat joka kulmalta paikatut. Kun aamulla aikaisin kömmimme ulos kosteista makuupusseistamme, niin jäätyy villapaita paikalla kankeaksi kuin peili… Yritämme päästä edes 150 kilometrin päähän navasta, sen enempää emme näissä oloissa voi toivoa. Olen melkein varma siitä, että napa on tällä ylängöllä, kaukana kaikkien vuorimaitten näkyvistä.» Korkeuden ja ilman ohuuden vuoksi retkikunnan jäseniä vielä vaivasi ankara päänsärkykin.

Tammikuun 7:ntenä ja 8:ntena raivosi ankara lumimyrsky, joka kiivaimmillaan puhalsi 145 kilometriä tunnissa. Retkikunnan täytyi maata jouten teltoissaan, kuinka katkeralta se tuntuikin. »Tuon tuostakin jähmettyy joku kahdeksasta säärestämme ja jähmettyneen jäsenen onnettoman omistajan täytyy koettaa saada se ulos pussista ja pistää se luultavasti yhtä kovaonnisen naapurinsa paljaalle vatsalle. Mutta pieni kappale täytyy meidän sittenkin vielä valloittaa eteläisimmästä etelästä, maksoi mitä maksoi, ja siitäkin huolimatta, että voimamme -58 1/2° pakkasessa nopeaan hupenevat… Telttaamme on kasaantunut niin paljon lunta, että tuskin voimme liikkua. Yhä taajemmin alkavat kouristukset miehiä ahdistaa.» Korkeus merenpinnasta oli 3,537 metriä.

Viimeinen hyökkäys.

Tammikuun 9:ntenä lähdettiin viimeiseen rynnäkköön. Leiriin jätettiin kaikki tavarat, mukaan otettiin vain kuningattaren lippu, asiakirjoja sisältävä messinkisilinteri, valokuvauskone, kiikari ja kompassi. Puoleksi juosten, puoleksi kävellen, viimeiset voimat ponnistaen, riennettiin näin eteenpäin ja saavutettiin leveys 88°23', siis 154 1/2 kilometrin etäisyys navasta. Tähän pystytettiin lippu, jätettiin asiakirjat ja koko ylänkö otettiin Englannin omaisuudeksi. Ryhmä lippuineen valokuvasi itsensä. Kiikarilla ei etelästä käsin, navalta päin, näkynyt mitään muuta kuin samaa kuolonkalpeata lumiaavikkoa. Siihen jätettiin messinkisilinteri, syötiin hät'hätää kehnot eväät ja lähdettiin kiiruumman kautta palaamaan teltalle ja suoriutumaan paluumatkalle.

Takaisin navan kynnykseltä.

Paluumatka kävi nopeammin, vaikka olivatkin voimat vähissä. Auttoi kuormain vähyys, myötäinen maa ja etelämyrskyt, joitten apua purjeella käytettiin. Onneksi eivät vanhat jäljet olleet menneet umpeen, muutoin olisi ollut vaikea löytää vähäpätöisiä, paluumatkaa varten jätettyjä varastolta. Jonain päivänä saatettiin, hyvän puhurin auttaessa, kulkea yli 42, jopa 46 1/2 kilometriä, siis kaksi sen vertaa kuin menomatkalla parhaimpinakaan päivinä. Purjeen avulla kiidettiin lennossa alas pengermät, yli jäätikön halkeamien.

20 p. tammik. saatettiin kamalalta jääylängöltä laskeutua Beardmore-glasieerille. Lämpötila nousi, vaikka oli vieläkin toistakymmentä astetta jäätymäkohdan alapuolella. Shackleton itse oli niin heikko, ettei hän toisina päivinä voinut vetää, mutta kykeni kuitenkin omin voimin kulkemaan. Taistelua elämästä oli koko paluumatka, usein olivat eväät kokonaan lopussa, ennenkuin oli seuraavaan varastoon saavuttu, jossa niitä oli vain semmoinen mitätön erä, että hädin tuskin auttoivat seuraavan taipaleen poikki. Retkeilijäin kaikki huomio kiintyi nyt vain siihen, miten lähin varasto saavutettaisiin; katselemiseen, tutkimiseen ei ollut aika eikä voimia. 27 p. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa: »Saatan huoletta sanoa, että ainoastaan jumalallinen kaitselmus meitä tänään ohjasi varastomme turviin.»

Beardmore glasieeri laskettiin onnellisesti ja 28 p. tammik. oltiin jälleen Barrier-jäätikön pinnalla. Täällä oli matka muutoin selvä, mutta nyt alkoi punatauti ahdistaa miehiä, arvattavasti siitä syystä, että teurastettujen hepojen liha niiden liikauupumuksesta oli myrkkyyntynyt. Ja siitä ja ravinnon vähyyden vuoksi kävi palaavien retkeilijäin matka pitkin Barrierin pintaa kuolemaan saakka uupuneitten ponnisteluksi henkensä edestä.

Taistelu elämästä ja kuolemasta.

Hitaasti kuin etanat he rämpivät eteenpäin lumierämaassa, varastosta varastoon, saaden kustakin juuri sen verran ravintoa, etteivät nälkään kuolleet, mutta ei likimainkaan niin paljoa, että olisivat voineet syödä yhdenkään kunnollisen aterian. Suuri ja odottamaton löytö oli jo se, kun joku sattui lumesta keksimään teurastetun hevosen möhkäleeksi jäätyneen veren. Keitettynä se maistui hyvältä ja virkisti melkoisesti uupuneita voimia. Lumimyrskyilläkin täytyi nyt kulkea. Vaikka ei nähtykään halkeamia, niin auttoivat myrskyt sen sijaan, aina etelästä tuullen, oivallisesti eteenpäin. Mutta purjeen pystyttäminen oli väsyneille usein melkein ylivoimainen urakka. Matkalla nyt tuskin mistään muusta puhuttiin kuin siitä, mitä kukin mieluimmin söisi, jos saisi vapaasti valita, ja mimmoista ruokaa hän voisi omasta päästään keksiä, ja näistä asioista väiteltiin joskus varsin tosissa ja ruoasta nähtiin kaikki unet.

21 p. helmikuuta — kolme viikkoa oli siis jo astuttu Barrierin pintaa — raivosi lumimyrsky ja oli -55° pakkanen, mutta siitä huolimatta täytyi pyrkiä eteenpäin, vaikka palettiinkin ankarasti. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta… Seuraavana päivänä tavattiin vereksiä jälkiä! Ne olivat apuretkikunnan, joka oli käynyt palaajoita varten ruokatavaroita tuomassa ja oli samalla matkannut vähän edemmäksikin tiedustelemaan, eikö heitä kuuluisi.

Apuretkikunnan lepopaikka etsittiin tarkimmin ja löydettiin kolme suklaanpalasta ja joku biskitti. Niistä vedettiin arpaa. Shackletonilla oli huono onni ja »oli melkein naurettavaa, kuinka se minua hetken aikaa harmitti».

23 p. löydettiin vihdoin apuretkikunnan tuoma varasto, ja siinä oli vihdoinkin kyllin syötävää ja herkkuja jos minkälaisia.

Mutta kauan ei ollut aikaa niitä nauttia. Kaksi miestä, toinen niistä retkikunnan johtaja, lähti kiiruumman kautta matkaan joutuakseen talvimajaan, ennen kuin Australiasta palannut »Nimrod» aikaisemmin annettujen määräysten mukaan ennättäisi jälleen tiehensä lähteä. Yksi mies oli niin heikko, että hän oli jätettävä jäljelle, ja toinen hänelle avuksi. Shackleton ennättikin talvikortteeriin ennen laivan lähtöä ja palasi sieltä apumiesten kera jäljelle jääneitä pelastamaan, ja maaliskuun 4 p. olivat vihdoinkin kaikki hyvässä turvassa.

29 p:stä lokakuuta 4 p:ään maaliskuuta oli eteläretkikunta ollut matkalla ja tällä ajalla kulkenut kaikkiaan 2,824 1/2 kilometriä, päästen 154 1/2 kilometrin päähän etelänavasta, 706 kilometriä lähemmäksi kuin Scott v. 1902. Vähältä piti, ettei Shackleton saavuttanut itse päämäärääkin, vaikka vastukset olivat paljon suuremmat, kuin hän oli osannut arvata. Joka tapauksessa hänen retkensä on niin tarmokas ja uljas, että tuskin napamaitten koko löytöhistoriassa on sen vertoja. Puutetta ja ankaria kärsimyksiä on tosin ennenkin kestetty, mutta ei ole monikaan näin tarkimmilleen ponnistanut ihmisen viimeisiäkin voimia suuren päämäärän saavuttamiseksi.

Retken maantieteelliset tulokset olivat erittäin suuriarvoiset, vaikk'ei itse napaa saavutettukaan. Sen kautta osoitettiin Etelä-Viktorianmaan suuren vuoriston kääntyvän Länsi-Antarktikaan päin ja siis kaikesta päättäen olevan koko etelänapamaan selkäranka. Se osoitti etelänavan olevan vuoriston takana korkealla ylängöllä niin ankaralla pakkasalueella, ettei moiselle ole muualla maapallollamme vertaa. Lähes -60° kesälämmöt ovat olleet tähän saakka tuntemattomat. Kaikesta päättäen on etelänapa myös maamme absoluuttinen pakkasnapa, jonka rinnalla Siperiankin pakkasalueet joutuvat häpeään. Siitä taas seuraa, että etelänavalla on pysyvä korkean ilmapaineen alue. Sillä ajalla, minkä retkikunta jääylängöllä viipyi, kaartoi sen päällä ainainen pilvetön taivas, niinkuin yleensä korkean ilmapaineen alueilla. Tämä pilvettömyys ylängön korkeuden ohella lienee syynä alhaisiin kesälämpöihin, koska säteily avaruuteen pilvettömän taivaan alla ja ohuessa ilmassa on kokonaan vapaa.

Eräs toinen retkikunta (Armytage, Priestley ja Brocklehurst) tutki joulukuussa ja tammikuussa tarkemmin läntisestä vuoristosta MacMurdo-salmeen laskevia jäävirtoja, joita jo Scottin retkikunta oli tutkinut. Sen tehtävänä oli etupäässä vuoriston geologisten olojen selville saaminen. Täällä tavattiin nykyisen merenrannan yläpuolella vanhoja rantaviivoja, jotka osoittavat maan jääkauden jälkeen kohonneen. Kasvikivettymiä ei sitä vastoin löydetty, vaikka kuinka etsittiin. Niinikään tutkittiin lumen ja jään sulamisilmiöitä etelänapamaan kesäsydännä. Aivan jähmettynyt ei luonto sielläkään ole. Kesällä lumi ja jää pinnalta sulavat auringonpaisteessa, varsinkin kiven tai kallion läheisyydessä. Niinpä oli Ferrar-glasieerille, joka soluu vuoriston poikki, muodostunut jonkinlainen tulvapuro, jonka kohina jähmettyneessä jääerämaassa oli ihanaa soittoa.

Palatessaan tammikuun lopulla rämäkin retkikunta oli vähällä joutua tuhon omaksi, kun merijää irtautui rannasta ja miehet sen mukana ajelehtivat ulapalle kappale kappaleelta lohkeilevalla jääkentällä, jonka ympärillä ahnaat petovalaat kiertelivät. Yksi jääkentän kulma sattui kuitenkin pikimältään koskettamaan maajäähän ja tällä kulmalla sattuivat retkeilijät juuri silloin olemaan ja pelastuivat kuin ihmeen kautta.

Magneettisen etelänavan löytö.

»Pohjoisretkikunta», johon kuuluivat professori David, Mawson ja Mackay, sai tehtäväkseen seurailla Etelä-Viktorianmaan länsirantaa pohjoiseen päin sekä sopivalta paikalta tunkeutua magneettista etelänapaa kohti. Jo lokakuun alussa retkikunta lähti liikkeelle, viipyi matkalla 122 päivää ja suoritti edestakaisin lukien 2,207 kilometriä pitkän matkan. Tämä tulos oli sitä huomattavampi, kun retkikunnalla ei ollut minkäänlaisia juhtia, vaan sen täytyi itse vetää kaikki eväänsä ja tarpeensa ja suuren osan tiestään kulkea edestakaisin kahteen kertaan.

Matka pitkin meren rantaa pohjoista kohti oli vaarallinen ja vaivalloinen. Etelänapamaan rannikolla on näet jää kesät ja talvet irrallaan maasta, koska vuorovesien säännöllinen vaihtelu ylläpitää avointa saumaa. Merenjäällä sen vuoksi oli ainiaan tarjona se vaara, että jää repeisi rannasta ja ajautuisi ulapalle. Maata pitkin olisi ollut sanomattoman vaikea matkata. Missä vuoret eivät ulottuneet mereen saakka, siinä pisti siihen kielensä mahtava vuoristosta tuleva glasieeri. Kieleke useinkin oli niin pitkä, että sen kiertäminen olisi kysynyt liian paljon aikaa, ja retkikunnan senvuoksi täytyi taivaltaa glasieerin rosoisen pinnan poikki lukemattomia salavaaroja vältellen.

Retkikunta keksi keinon ruokavarojensa lisäämiseksi, niin että ne kestivät magneettiselle navalle saakka. Se rupesi syömään hylkeitä, joita oli helppo pyydystää, ne kun tuskin ymmärsivät vähääkään pelätä, ja keitti petroolin säästämiseksi hylkeenrasvalla, niinkauan kuin merenrannalla viipyi.

Näin matkattiin verkalleen pohjoista kohti, kartoitettiin rantaa, jota sitä ennen oli vain laivoista tähtäilty, tutkittiin vuorien kokoomusta ja mieltäkiinnittäviä jääilmiöitä. Kuljettiin laajan Drygalski-glasieerin kielekkeen poikki, mutta glasieerin huomattiin olevan niin täynnään halkeamia ja jääröykkiöitä, että sitä pitkin oli mahdotonta yrittää vuoriston poikki magneettiselle navalle. Koko joukon pohjoisempaa löytyi toinen vuoristoglasieeri, jota myöten yritettiin paremmalla menestyksellä.

Napaylängöllä.

Samanlaisia vaaroja ja vastuksia kokien kuin eteläretkikuntakin nousi tämä retkikunta jäävirtaa pitkin yhä korkeammalle meren pinnasta, kunnes jäävirran niska-aukko leveni, vuoret kahden puolen taantuivat ja vähitellen painuivat taakse taivaanrannan alle. Niukalla ravinnolla, enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merenpinnasta, retkikunta sitten jatkoi matkaansa länttä kohti pitkin jääylängön pintaa.

Yhä pysyvämmin asettui magneettineula, joka ilmaisee magneettisen voiman kallistumaa (inklinatiota), vaakasuora neula taas, joka ilmoittaa poikkeamaa (deklinatiota) oli käynyt niin epävakaiseksi, ettei siitä ollut mitään apua. Nämä merkit selvään osoittivat, että alettiin lähestyä magneettista napaa. Mutta se oli kuitenkin koko joukon kauempana maajäätiköllä, kuin edellisten retkikuntain tarkat, mutta pidempien matkain päässä toimittamat mittaukset olivat osoittaneet. Mittauksista päättäen se niinikään on melkoisesti muuttanut paikkaansa siitä, kuin Ross havainnoittensa kautta sen paikan määräsi. Uusimmat havainnot ovat osoittaneet, että se yhä joka vuosi muuttaa paikkaansa, kiertäen piiriä, jonka läpimitta lienee muutamia kymmeniä kilometrejä.

Magneettisella navalla.

Tammikuun 15 p. oli saavuttu paikalle, jossa kallisteneula oli melkein pystyssä, osoittaen 89°48', poiketen siis ainoastaan 12' kohtisuorasta. Mawson laski, että itse napa ehkä piankin olisi aivan sillä kohdalla, jossa silloin oltiin, mutta sen liikunnon riittävän tarkka tutkiminen tällä paikalla olisi vaatinut ainakin kuukauden verran aikaa, jonka vuoksi retkeilijät sekä eväitten että ajan puutteessa päättivät siltä paikalta tehdä pikamarssien vielä 21 kilometrin rynnäkön, ollakseen tarkkaan sillä paikalla, jossa havaintojen ja laskujen mukaan magneettisen navan keskipisteen piti olla (72°25' eteläistä leveyttä ja 155°16' itäistä pituutta). Tällä paikalla retkikunta valokuvasi itsensä ja otti alueen Britannian valtakunnan omaisuudeksi.

Tämän tapahduttua riennettiin kiiruimman kautta viimeiseen yöpaikkaan jätetylle leirille ja lähdettiin samanlaista ruoan vähyyttä kärsien kuin eteläretkikuntakin pyrkimään takaisin meren-rannikolle. Lukemattomia vastuksia voittaen sinne saavuttiinkin, mutta sitten olivatkin retkeilijäin voimat niin lopussa, että he tuskin olisivat kyenneet rantoja pitkin palaamaan leirille, ellei »Nimrod», jonka palattuaan piti ohjeitten mukaisesti etsiä retkikuntaa rannikolta, vihdoin olisi sitä muutaman jäätikön nokasta huomannut. Tapaus on siksi omiaan kuvaamaan retkikunnan asemaa, että kerromme siitä vähän tarkemmin matkakertomuksen mukaan:

Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen oli »Nimrodin» kapteeni jo palannut pohjoisimmasta kohdastaan Erebukselle päin, kunnes äkkiä huomattiin Drygalskin jäätikön päässä kaksi lippua ja retkikunnan teltat. Ammuttiin kaksi jyrisevää paukkua ja paikalla nähtiin laivasta, kuinka retkeilijät hyökkäsivät ulos, juoksivat kiireessä kumoon toisensa ja kaiken muunkin, mitä eteen sattui, vieläpä kannullisen hylkeenrasvaakin ja verta, jota paraillaan joivat ja jonka prof. David sanoi maistuvan hyvältä, kun siihen tottui. Näin he karkasivat laivaa kohti. Ensimmäisenä juoksi Mawson, joka kuitenkin äkkiä katosi jäätikön sisään. Mackay saapui ensimmäisenä jäätikön reunalle, johon laivakin oli ennättänyt, ja huusi:

»Mawson putosi glasieerihalkeamaan ja me olemme käyneet magneettisella navalla.»

Mawsonin onnettomuus oli tapahtunut niin äkkiä, ettei laivaväki ensinnä käsittänyt, minne kolmas mies oli hävinnyt, mutta tämän kuultuaan kapteeni nopeimmiten lähetti apuväkeä maalle, ja nämä nostivat kadonneen Mawsonin halkeamasta, johon hän oli pudonnut kuutta metriä syvälle. Hän ei onneksi pudonnut varsin pohjaan saakka, joka oli paljasta kylmää merivettä, vaan oli pysähtynyt välille eräälle pykälälle. David ja Mackay eivät jaksaneet häntä ylös nostaa, mutta laivamiehet suorittivat työn nopeasti. Tapaus oli omiaan osoittamaan, kuinka ainaisessa vaarassa retkeilijät ovat näillä jäätiköillä, jotka Etelänavan maalla ovat ainoat kuljettavat tiet. Sattuvasti Wild lausui, että niillä liikkuu, ikäänkuin kulkisi pimeässä suuren rautatieaseman lasiholvin poikki. Mawsonin tapaturma sattui onneksi aivan glasieerin ulkopäässä, jossa jäätikkö jo on matala. Korkeammalla maan puolessa putous tuskin olisi niin lyhyeksi jäätynyt, koska enimmät halkeamat leviävät alaspäin.

Laiva palasi Erebuksen juurelle, jonne vihdoin, kun jo pahinta pelättiin, saapui Shackletonkin tovereineen, ja viipymättä lähdettiin sitten kotimatkalle Jäämeren ruvetessa uudelleen jäätymään ja saavuttiin onnellisesti Uuteen Seelantiin. Retkikunnan loistavat saavutukset ja tarmokas toiminta herättivät kaikkialla ihailua. Englannin parlamentti korvasi ne 500,000 mk, jotka Shackleton oli lainannut, ja kuningas antoi hänelle aateluuden.

Etelänavan valloitus.

Scottin retkikunnan tuho.

Shackletonin onnistuneen matkan jälkeen oli tie etelänavalle selvä, ja kapteeni R.F. Scott, joka oli tämän tien alkupään tutkinut, piti etelänavan lopullista Englannille valloitusta luonnollisena velvollisuutenaan ja oikeutenaan. Valtion ja yksityisten suosiollisella avulla hän saattoikin varustaa suuren retkikunnan, joka kesäkuussa 1910 lähti Lontoosta matkaan, lukuisampi tieteellinen tutkijakunta kerallaan kuin ainoallakaan edellisellä retkellä.

Vuoden lopulla retkikunta seikkailullisen matkan jälkeen saapui MacMurdon salmeen, mutta ei nyt jäitten vuoksi päässyt Rossin saaren eteläpäähän saakka, jossa »Discovery»-retkikunnan maja oli, vaan pystytti majansa 25 kilometriä pohjoisemmaksi Erebus-vuoren juurelle.

Laiva, »Terra Nova» nimeltään, vei sitten »länsiosaston» McMurdo-salmen länsirannalle, tutkimaan sikäläisiltä vuorilta laskevia suuria jäävirtoja, ja itäosaston Barrierin itäpäähän Kuningas Edward VII:n maalle, jossa se ei kuitenkaan päässyt maalle nousemaan, vaan Barrierin reunan muutokset mitattuaan palasi takaisin päämajaan. Samalla se toi sanoman, että se oli lähellä Kuningas Edwardin maata tavannut Amundsenin, jonka laiva, vanha »Fram», vielä oli jäätikön reunalla ainoassa paikassa, josta sille oli turvallinen nousta. Amundsenin leiri oli Barrier-jäätiköllä kuuden kilometrin päässä sen reunasta.

Itäretkikunta muuttui nyt pohjoisretkikunnaksi ja »Terra Nova» vei sen
Etelä- Viktorianmaan pohjoiskärkeen Kap Adareen.

Pääosasto ryhtyi talvimajassa viipymättä tieteellisiin havaintoihin. Vielä ennen talven tuloa oli sitä paitsi Barrier-jäätikölle vietävä varastoja seuraavan kesän suurta naparetkeä varten.

Talvimajasta täytyi kulkea melkoinen matka merijäätä pitkin, ennenkuin päästiin Barrier-jäätikölle, koska Erebus-vuoren rinteet olivat niin täynnään röykkiöisiä glasieereja, ettei maata pitkin ollut yrittämistäkään. Mutta merijää oli vahvuudestaan huolimatta petollista, hirmumyrskyt kun käden käänteessä saattoivat repiä sen auki ja viikkokausiksi katkaista talvimajan yhteyden Barrier-jäätikön ja manteren kanssa. Tämä mahdollisuus oli ainaisena vaarana kaikille rekiretkikunnille ja maaliskuussa 1911 eräs varastoretkikunta todella, myrskyn rikkoessa jääkentät, jäi ajelehtiville jääteleille, ahnaat miekkavalaat joka puolella ympärillään hyörimässä, ja voitiin vain suurella vaivalla pelastaa Barrier-jäätikölle. Yksi hevonen ja tavaroita menetettiin — Scott oli, samoinkuin Shackletonkin, ottanut vetojuhdiksi pieniä Mandshurian hevosia — mutta miehet kaikki pelastuivat, vietettyään kuitenkin kamalia ahdistuksen päiviä.

Suurta haittaa ja paljon kärsimyksiä tuottivat tälläkin retkellä pakkaset, mutta sittenkin ne olivat toisarvoinen vastus myrskyihin verraten. Myrskyt nousivat niin nopeaan ja olivat niin rajuja, että ne saattoivat tuottaa tuhon jokaiselle, joka sattui olemaan ilman varustuksia muutaman sadankaan metrin päässä talvimajasta niiden yllättäessä.

Marraskuun alussa 1911 Scott lähti etelänaparetkelleen. Alkumatkalle seurasi monta apuretkikuntaa ja kaksi moottorirekeä, jotka kuitenkin jo muutaman kilometrin matkan jälkeen menivät rikki ja olivat hylättävät. Ankarat pakkaset vaikuttivat, että moottorireistä silinterit särkyivät. Muutoin ne olisivat toimineet oivallisesti. Niissä oli samanlaiset maasta ponnistavat vetoketjut kuin tankkitraktoreissakin.

Scottin matka oli edellisen syksyn tapaturman vuoksi melkoisesti myöhästynyt, mutia sujui sitten Barrierin tasaista pintaa pitkin jotakuinkin, vaikka hevoset kärsivätkin suuresti kylmistä myrskyistä. Levähdyspaikoille rakennettiin tosin lumesta tuulensuojat, mutta siitä huolimatta hevosia sortui. Alkumatkalla oli mukana pari koiravaljakkoakin, jotka apuretkikunnan kanssa palasivat takaisin. Saavuttuaan joulukuun ensimmäisellä viikolla Beardmore-jäätikölle, jota Shackleton nousi napaylängölle, Scott teurasti viimeisetkin hevosensa, jättäen niiden lihat varastoon, ja lähti sitten jäävirralle, jonka hänen retkikuntansa nousi parissa viikossa, päästen jouluaatoksi napaylängölle. Beardmore-glasieerilta palasi yksi apuretkikunta takaisin ja viimeinen tammikuun 4 p. 1912 itse napaylängöltä, jolloin Scott neljän seuralaisensa kanssa oli vain 240 kilom. päässä navalta.

Huonon kelin, nietosten, pehmeän lumen ja myös jääaaltojen vuoksi oli keli napaylängöltä sangen huonoa. Retkikunnalla oli tosin sukset, mutta kuivassa hietamaisessa lumessa nekin luistivat sangen huonosti, eivätkä kaikki retkeläiset suosineet niitä ensinkään. Vaihteeksi pidätti lumimyrskykin retkikuntaa jonkun päivän alallaan.

Viimeiset päivämatkat olivat niin rasittavat, että retkikuntaa epäilytti, jaksaisiko se perille saakka, vaikk'ei navalle ollut kuin pari tavallista päivämatkaa. Tammik. 13 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Tänä iltana vain 90 kilometriä navalle.» Mutta perille he yrittivät, vaikka ruokavarat alkoivat olla hiton vähinä.

Tammikuun 15 p. Scott illalla kirjoitti päiväkirjaansa: »Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että nyt pääsemme navalle kahdella pitkänpuoleisella päivämatkalla. Ei muuta kuin 50 mitätöntä kilometriä! Meidän täytyy päästä sinne, maksoi mitä maksoi! Nyt minua ei peloita kuin ainoa kamala mahdollisuus, että Norjan lippu ehkä voi liehua siellä ennenkuin meidän!»

Scott navalla. Napa jo valloitettu.

»Tiistaina, tammikuun 16 p. 1912. Leiri 68. Korkeus 2,970 metriä. Se pelättävä asia on tapahtunut — kamalin, mikä meille saattoi tapahtua! —

»Aamupäivällä suoritimme kelpo marssin ja teimme taivalta 14 kilometriä. Puolenpäivän havainto osoitti meidän olevan eteläisellä leveydellä 89°42' ja iltapäivällä lähdimme liikkeelle sangen kohentuneella mielellä, sillä olimme varmat siinä ylevässä tiedossa, että huomenna saavuttaisimme matkamme määrän.

»Pari tuntia kuljettuamme Bowersin terävä silmä huomasi jotakin, joka hänestä näytti tienviitalta; se teki hänet levottomaksi, mutta lopulta hän arveli, että se mahtoi olla nietos. Sanattomassa jännityksessä riensimme edelleen — joka mieheen oli iskenyt sama ajatus, sama kamala epäluulo ja minun sydämeni sykki, niin että oli pakahtua. Kului taas puolen tuntia — Bowers näki edessäpäin mustan pilkun! Se ei ollut — ei voinut olla — luonnollinen lumenmuodostuma — sen huomasimme liiankin pian!

»Marssimme oikopäätä päin sitä ja mitä löysimme? Mustan, reentolppaan kiinnitetyn lipun! Lähellä oli hylätty leiripaikka — reenjälkiä ja suksenlatuja, joita meni ja tuli — ja selvään näkyviä koiran jälkiä — paljon koiran jälkiä — se ilmaisi kaikki! —

»Norjalaiset ovat ennättäneet ennen meitä — Amundsen on ensimmäisenä saavuttanut navan!

»Hirveä pettymys! Mutta ei mikään koske minuun niin kipeään kuin uskollisten toveri-parkain kasvojenilme! Kaikki ponnistukset, kaikki puute, kaikki tuskamme — mitä varten? Paljaitten unelmain vuoksi — unelmain, jotka nyt ovat — rauenneet. —

»Huomenna meidän täytyy päästä navalle — ja sitten niin nopeaan kuin suinkin voimme, voimiamme pinnistäen, päästä takaisin! Matka kulkee nyt alaspäin — varmaan ovat norjalaiset löytäneet helpon tien ylängölle!

»Lepoa ei tänä yönä ollut ajatteleminenkaan! Paljas mielenkiihko esti meitä nukkumasta, mielenkiihko, jonka tämä — löydetyn navan löytö tuotti! Kaikki ajatukset, jotka meissä virisivät, kaikki sanat, mitä lausuttiin — kaikki päättyi tuohon kamalaan: liian myöhään! Ja kun teltassa sitten kaikki vaikeni — silloin haudoimme varmaankin kaikki tuota yhtä samaa kolkkoa ajatusta:

»Minua peloittaa paluumatka!» —

Seuraavana päivänä retkikunta 30 asteen pakkasessa, unettoman yön vietettyään, saapui kuuden kilometrin päähän navasta; perille päästäkseen sen täytyi kulkea pari kilometriä suoraan eteenpäin ja 5 1/2 kilometriä oikealle. Melkein tarkkaan tästä suunnasta löytyi Amundsenin teltta, 2 1/2 kilometrin päässä navasta, jolle Scottin joukko jatkoi matkaansa pystyttäen sinne Englannin lipun. Amundsen oli saavuttanut navan jo joulukuun 15 p. 1911. Telttaansa hän oli »ensi tulijan perille toimitettavaksi» jättänyt kirjeen, joka oli osoitettu Norjan kuninkaalle. Scott otti tämän kirjeen perille toimittaakseen. Kun se vihdoin avattiin, sisälsi se tiedon, että Amundsen oli nimittänyt napaylängön »Kuningas Haakon VII:n ylängöksi», vaikka Shackleton, napaylängön varsinainen löytäjä, jo oli nimittänyt sen »Kuningas Edward VII:n ylängöksi.» Amundsen tahtoi täten itselleen ikuistaa löytäjäkunnian, johon hänellä on pienempi oikeus kuin niillä miehillä, joiden työtä hän käytti hyväkseen.

Etelänapa on, kuten jo Shackletonin matkan jälkeen saattoi arvata, hieman kaltevalla ylängöllä, jonka korkeimman kohdan poikki retkikunnat kulkivat, ennenkuin navan saavuttivat. Scottin ilmapuntarihavaintojen mukaan navan korkeus oli 2,900 metriä merestä, mutta 88:nnella leveyspiirillä ylängön korkeus oli 3,200 metriä. Samat arvot sai Amundsenkin.

Paluumatka.

Vielä tammikuun 18 päivänä englantilainen retkikunta kääntyi paluumatkalle. »Olemme nyt kääntäneet selkämme kunnianhimomme uskottomalle päämäärälle. Edessämme on 1,500 kilometrin vaivalloinen matkaa — 1,500 kilometriä toivotonta kiskomista — 1,500 puutteen, nälän ja vilun kilometriä. Matkaan siis! Elämäni unelma — jää hyvästi!»

Paluumatka muodostui siksi kuin Scott oli arvannutkin, vieläpä paljon huonommaksi. Ei ainoankaan ollut sallittu päästä matkansa määrään. Kuormat olivat nyt kevyet, mutta kelit osasta sangen huonot. Toisin ajoin oli paljon apua myötätuulesta, joka usein puhalsi hirmumyrskyn voimalla, palelluttaen miehiltä milloin nenän, milloin sormet heidän telttaansa pystyttäessään. Menomatkan jäljet kuitenkin enimmäkseen näkyivät ja siten löytyivät matkan varteen jätetyt pienet ruokavarastot.

Seuralaisina Scottilla tällä retkellä oli t:ri Wilson, joka oli ollut hänen mukanaan »Discovcry»-retkelläkin, meriluutnantti Bowers, rakuunaratsumestari Oates ynnä merialiupseeri Evans, jonka Scott oli valinnut etupäässä sen vuoksi, että hän oli erinomaisen voimakas ja karaistu kestämään moisen matkan suunnattomat rasitukset.

Paluumatkalla alkoi piankin näkyä, kuinka uhkarohkea tämmöinen retki todenteolla oli. Ruokavarat oli ripoteltu pieniin varastoihin pitkin matkan vartta ja jos yksikin varasto jäi löytämättä — hirmutuiskuissa tosiaan oli onnenkauppaa, tavattiinko niitä — niin uhkasi nälkäkuolema, eväät kun muutoinkin olivat niin niukat, että tuskin riittivät työkunnossa pitämään. Jos taas yksikin mies sairastui, saattoi se katkaista kaikkien paluumatkan, sillä reellä häntä muut eivät jaksaneet vetää ja vanha napamatkustajain sääntö kielsi ketään hengissä taipaleellekaan jättämästä… retkikunnan marssinopeus on sen heikoimman jäsenen marssinopeus, kirjoitti jo Greely.

Ensimmäinen Scottin miehistä, joka alkoi uupumuksen oireita näyttää, oli Evans, jota hän oli vahvimpana pitänyt. Scott hämmästyi tätä, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Evans myös käyttänyt voimiaan sen mukaan kuin niitä olikin, ehkä esimiestään palvellakseen vielä ylikin sen, mitä ne olisivat sietäneet, ja että hän luultavasti oli tottunut paljon runsaampaan ravintoon kuin upseerit ja lukumies. Nyt hänen täytyi tulla toimeen samoilla niukoilla annoksilla kuin muittenkin. Evans oli lisäksi palelluttanut kätensä ja nenänsä ja pakkaspukamat olivat alkaneet märkiä.

Helmikuun 6 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Elintarpeet ovat niukat ja sää epävakaista — yhä useammin alkavat kalvavan pelon hetket mieltäni ahdistaa! Emme tänään ole päässeet niin pitkälle, kuin olin luullut! Suurinta huolta tuottaa minulle Evans; hänen haavansa ovat märillä, nenänsä on sangen pahan näköinen ja monet merkit viittaavat siihen, että hänen voimansa ovat loppuneet! Mikä onni, että niin nopeaan pääsemme ylängöltä pois! Menomatkalla tarvitsimme 27 päivää navalle päästäksemme, nyt olemme paluumatkalla olleet 21 päivää — olemme siis viettäneet lähes 7 viikkoa alhaisessa lämpötilassa ja melkein yhtämittaisessa myrskyssä.»

Seuraavana päivänä hän kirjoittaa, retkikunnan saavutettua Beardmoren jäävirran yläpäähän jätetyn varaston: »Kamala päivä, mutta onnellinen loppu! Aamulla yleinen kauhistus huomatessamme, että oli kokonainen päiväannos liian vähän leipää! Kuinka se oli mahdollista, sitä emme voineet käsittää, vaikka olisimme kuinka päätämme vaivanneet, sillä siitä olimme varmat, ettemme olleet milloinkaan ylittäneet määrättyä annostamme. Bowers kiihtyi tästä kauheasti.» — Illalla retkeilijät kuitenkin onnellisesti saavuttivat varastonsa.

Beardmore-glasieerillä sää lämpeni koko joukon ja tuuli tyyntyi ja löytäessään vielä erinomaisen mielenkiintoisia kivettymiäkin kivihiilisuonista retkeilijät reipastuivat koko joukon. Uupumuksestaan huolimatta he ottivat näytekappaleita mukaansa. Mutta pian taas retken uhkarohkeus osoittautui kaikessa kamaluudessaan. Mukanaan vain sen verran eväitä, että ne juuri ja juuri riittivät seuraavaan varastoon, he eksyivät mitä hirmuisimpiin jääputouksiin halkeamineen ja röykkiöineen, joista eivät tahtoneet mitenkään pois päästä. Mutta ruokavarain niukkuus pakotti ponnistamaan ja uskaltamaan, vaikka miehiä tavan takaa putoili halkeamiin, saaden pahojakin kolahduksia.

Evansin jalkaan ilmaantui kamala paise, hän valitti nälkää, koetti kuitenkin vetää rekeä, kunnes kaatui, koetti sitten tyhjänä kompuroida perässä seuraavalle varastolle, joka kaikkien riemuksi löydettiin. Leirissä hänestä ei enää ollut mitään apua. Bowers ja Wilson tulivat pari kertaa lumisokeiksi. Helmikuun 16 p. Evansissa alkoi ilmaantua mielenhäiriön oireita. Seuraavana päivänä hän ei jaksanut kulkea perässä ja kun muut leirin tehtyään lähtivät katsomaan, mikä hänen oli tullut, tapasivat he hänet vaatteet aukaistuina lumessa polvillaan,. kädet paljaina ja paleltuneina, silmissä hurja katse! Hän sanoi saaneensa pyörtymiskohtauksen.

Hänet nostettiin pystyyn, mutta pari kolme askelta astuttuaan hän jälleen kaatui nurin. Tuotiin reki ja hänet vedettiin telttaan pyörtyneenä ja aamuyöstä hän kuoli. Wilson otaksui, että hän halkeamaan pudotessaan oli saanut vian aivoihinsa. »Kamalaa menettää siten toveri! Mutta tyynesti ajatellessamme täytyi meidän myöntää: oli sittenkin onni, että viime viikon kamalat mielenliikutukset päättyivät juuri täten. Meille kaikille olisi ollut toivotonta, auttamattomasti mahdotonta huonon sairaan kanssa tehdä niin pitkää matkaa!» Puolen tunnin kuluttua eloonjääneet lähtivät matkaa jatkamaan ja löysivät Beardmoren glasieerin alapäässä olevan varastonsa.

Saavuttuaan lihavarastoilleen ja saatuaan runsaammin ruokaa retkeilijät reipastuivat, mutta erikoisen huonot kelit nopeaan kuluttivat näitä verestyviä voimia. Säät pysyivät aluksi jotenkin kauniina, mutta olivat sangen kylmät. Maaliskuun 2 p, Oates huomasi, että hänen jalkansa olivat paleltuneet. Varastossa taas, johon samana päivänä saavuttiin, tavattiin kamalan vähän öljyä — apuretkikunnat olivat palatessaan ottaneet liikaa, tai oli se päässyt haihtumaan. Lisäksi oli 40 asteen pakkanen ja tuuli oli vastainen. Seuraavat otteet ovat Scottin päiväkirjasta, johon hän säännöllisesti kirjoitti muistettavansa viimeiseen saakka.

»Sunnuntaina maaliskuun 3 päivä 1912. Toinen aamiainen. Löysimme eilen uudelleen jälkemme, olimme poikenneet niistä itään, ja marssimme lähes 18 kilometriä. Mutta tänään ovat asiat kerrassaan toivottoman huonosti! Ensimmäisen tunnin jälkeen, jonka kuluessa myötäinen tuuli auttoi, meitä nopeaan eteenpäin, oli 'pinta kuvaamattoman kehnoa. Tuuli ja kaikki kääntyi vastaamme — 4 1/2 tunnin jälkeen meidän täytyi pysähtyä: vain 8 1/2 kilometriä eteenpäin. Syy ei ole meidän — aamupäivällä teimme, minkä voimme — pinta villamaisen tahmean lumensa keralla, jota ei ankarinkaan tuuli puhalla pois, pidätti meitä liian lujasti, ja usein myrsky oli niin ankara, ettemme saaneet rekeä paikaltaankaan. Jumala meitä auttakoon! Mutta näitä rasituksia emme enää pysty voittamaan! Emme enää kukaan voi sitä uskoa. Ei tosin kukaan sano sanaakaan ja toistemme kanssa olemme aina suunnattoman iloiset — mutta vaikeata ei ole arvata, mitä jokainen sydämessään tuntee. Yhä enemmän aikaa kuluu aamulla kenkäin jalkaan panemiseen — ja joka päivä käy vaara yhä suuremmaksi.

Taistelu ja kuolema.

»Maanantaina, maaliskuun 4 p:nä. Toinen aamiainen. Samoin kuin ainakin samoin eilen illallakin unhotimme surumme, ryömimme pusseihimme, nukuimme kunnon aterian jälkeen erinomaisesti, heräsimme, söimme taas jotakin hyvää ja lähdimme sitten matkaa jatkamaan. Koko aamuna emme 4 1/2 tunnissa ole päässeet kuin 6 1/2 kilometriä eteenpäin, vaikka olemme kaikki voimamme pinnistäneet! Ainoa toivomme on kova kuiva tuuli — mutta tähän aikaan vuodesta?! Heti pintakiteitten alla on kova nietospohja — viikko tai pari takaperin on reki varmaan luistanut täällä erinomaisesti. Seuraavalle varastolle on 78 kilometriä — meillä on viikoksi ruokavaroja, polttoainetta sitä vastoin vain kolmeksi tai neljäksi päiväksi! Mutta jos meidän täytyy olla ilman yhtä lämmintä ateriaa päivässä, on se kuolemamme! Mutta vielä ei kenenkään mieli ole masentunut, ainakin jokainen näyttää vallan tyytyväiseltä. Tällä haavaa pakkasta on noin 29 astetta ja meistä tuntuu hyvin hyvältä, mutta pian varmaankin taas tulee kylmempi ja minä pelkään, että Oatesin on sangen vaikea kestää ilman äkkijäähtymistä! Kunpa Kaitselmus lähettäisi meille avun! Ihmisten apua emme enää voi odottaa. Yksi pelastuksen mahdollisuus vielä on: seuraavaan varastoon ehkä olisi voinut jäädä vielä ylimääräistä muonaa! Mutta jos sielläkin on liian vähän polttoainetta? — Ja pääsemmekö edes sinne? Mikä naurettava etäisyys se meistä olisi ylängöllä ollut! Olisin jo aikoja sitten joutunut epätoivon valtaan, elleivät Wilson ja Bowers kaikessa olisi niin urheat ja rohkealla mielellä!

»Tiistaina, maaliskuun 5 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä hieman tuulta ja 5 tunnissa kurja aamumarssimme karttui jonkun verran enempään kuin 16 kilometriin. Menimme maata juotuamme kupin kaakaota ja syötyämme vähän pemmikaania vilunpuistatuksista päästäksemme. Oatesin jalat ovat surkeassa kunnossa, toinen oli eilen illalla kamalasti ajettunut ja tänään mies-parka ontuu pahasti. Aloimme marssimme teellä ja samanlaisella pemmikaanilla kuin eilen illalla — kuvittelemme, että pemmikaani täten maistuu parhaalta. Tänään aamulla marssimme 5 tuntia vähän parempaa pintaa jota peittivät korkeat kunnasmaiset kinokset. Reki kahdesti kaatui; kiskoimme sitä kävellen ja kuljimme noin 10 kilomeriä. Vielä kaksi hevostaivalta ja noin 7 kilometriä varastollemme! Polttoaineemme hupenee pelottavan vähiin ja sotamies-parkamme on melkein lopen uupunut. Surullista! Emmekä voi mitään tehdä häntä auttaaksemme! Meistä muista Wilson kärsii enimmän tästä odottamattoman kovasta pakkasesta. Pääasiallisesti luullakseni sen vuoksi, että hän niin uhrautuvalla huolella on hoitanut Oatesin sairaita jalkoja. Emme voi toisiamme auttaa — jokaisella on tarpeeksi huolta itsestään. 'Jumala meitä auttakoon!' voimme vain sanoa ja sitten palellen ja alakuloisina laahustaa eteenpäin uuvuttavaa tietämme siinä kamalassa tiedossa, että pääsemme eteenpäin aivan, aivan liian hitaasti. Mutta ollessamme teltassa yhdessä tunnumme vielä kaikki iloisilta ja reippailta ja juttelemme kaikista mahdollisista asioista, syömisestä kuitenkin nyt vähemmän päätettyämme uskaltaa syödä täydet annokset; emme suoraan sanoen voineet tässä tilassa enää juoksennella nälissämme. Se on vaarallista leikkiä, mutta rohkeasti aiomme jatkaa siten loppuun saakka.

»Keskiviikkona, maaliskuun 6 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä pääsimme tuulen avulla vähän paremmin eteenpäin, niin että siitä tämänpäiväisen kanssa karttui 17 1/2 kilometriä. 40 kilometriä vain enää varastoon saakka. Mutta tänä aamuna olot olivat kerrassaan sietämättömät! Yöllä lämpeni ja ensi kerran koko matkalla olen nukkunut tunnin liian kauan. Sitten lähdimme vetämään kaikki voimamme ponnistaen — henkemme edestä — emmekä kuitenkaan päässeet eteenpäin kuin nipin napin pari kilometriä tunnissa! Kolmasti meidän täytyi päästellä itsemme valjaista etsiäksemme vanhat jäljet. Oates parka istui reen päällä. Vetää hän ei enää voi. Varmaan hänen jalkojaan kauheasti pakottaa, mutta siitä huolimatta hän on ihmeteltävän urhoollinen. Hän ei valita milloinkaan; mutta vain taivalta tehdessä hänen rattoisa mielenlaatunsa enää esiintyy; teltassa hän käy yhä vaiteliaammaksi. Panemme tänään kuntoon väkiviinalampun voidaksemme koetteeksi käyttää sitä priimuskeittiön asemesta, kun paloöljy loppuu — se on sangen huono korvaus, eikä meillä ole väkiviinaakaan paljon! Kun olisimme joka päivä päässeet eteenpäin edes 16 1/2 kilometriä — ehkä olisimme sillein ennen polttoaineen loppumista päässeet seuraavan varaston läheisyyteen. Nyt ei meitä voi auttaa mikään muu kuin kova tuuli ja hyvä keli. Tänä aamuna kävi aika hyvä tuuli, mutta siitä huolimatta reki oli raskas kuin lyijy. Olisimme edes kaikki terveet, niin olisi vielä toivolle sijaa, mutta »sotamies»-parka on meille käynyt pelottavaksi vastukseksi.

»Torstaina, maaliskuun 7 p:nä. Oatesin tila on sangen huono. En voi kyllin ihailla hänen sankarimaisuuttaan. Juttelemme keskenämme vielä siitä, mitä kaikkea teemme, jahka taas päästään kotia. —

»Eilen vain 12 kilometriä — tänä aamuna 4 1/2 tunnissa vähän yli 7 1/2 kilometriä — vielä on varastoon 30 kilometriä matkaa. Jos siellä tapaamme oikean määrän ruokatavaroita ja keli pysyy tämmöisenä, niin voimme ponnistaa vielä sitä seuraavaan varastoon, mutta emme enää »Yhden tonnin leiriin»! Toivomme vastoin vakuutustamme, että koirat ovat käyneet Mount Hooperissa; se ehkä voisi meidät pelastaa. Oates-paran loppu on lähellä.

»Säteilevä auringonpaiste — jälkemme ja tienviittamme näkyvät kauas eteenpäin — joka vain voisi seurata niitä päähän saakka!

»Perjantaina, maaliskuun 8 p:nä. Minun täytyy nyt aamulla odottaa yösaappaat jalassa tuntikauden, ennenkuin voin ryhtyä jalkineita muuttamaan, ja tavallisesti olen kuitenkin ensimmäiseksi valmis. Wilsoninkin jalkoja alkaa pakottaa, se johtuu pääasiallisesti siitä, että hän yöllä on niin paljon liikkeellä muita auttaakseen. Teimme tänä aamuna taivalta 8 1/2 kilometriä ja olemme nyt 16 kilometrin päässä varastostamme — naurettavan lyhyt matka! Mutta tiedämme liiankin hyvin, että meidän tulee ponnistaa voimamme kahdenkertaisesti, jos mieli kulkea puoletkaan siitä mitä ennen.

»Nyt tahtoisimme ennen kaikkea tietää: mitä on varastossa? Jos koiraretkikunta on siellä ollut, voimme kulkea vielä jonkun verran edemmäksi mutta jos tässäkin on liian vähän polttoaineita, niin Jumala meitä armahtakoon.

»Sunnuntaina, maaliskuun 10 p:nä. Oates kysyi tänä aamuna Wilsonilta, vieläkö hän saattoi parantua; tietysti Billin täytyi vastata, että kyllä hänen luullakseen. Todenteolla hänellä ei enää ole parantumisen toivoa. Ja tokko me muut jaksamme perille. Parhaassa tapauksessa voimme vielä jonkun aikaa jatkaa kurjaa elämäämme, mutta emme muutakaan. Pukumme ovat niin jäätyneet, että tuskin kykenemme vaatteitamme riisumaan ja taas päällemme pukemaan ja Titus-parka aamusin viivyttää meitä niin paljon, että hyvän aamiaisen lämmittävä vaikutus jälleen haihtuu; ehdottomasti meidän täytyisi heti ylös noustuamme lähteä matkaan; ja toisen aamiaisen jälkeen sama juttu. Mies-parka! Hänen laitansa on surullinen; mutta siitä huolimatta täytyy häntä koettaa yhä uudelleen reipastuttaa.

»Eilen saavuimme Mount Hooperin varastolle. Kylmä lohdutus! Kaikkea liian vähän. En kuitenkaan voi väittää, että se olisi kenenkään syy. Koiraretkikunta olisi voinut olla pelastuksemme — sitä ilmeisestikään ei ole tullut. Meareksella näyttää olleen huono paluumatka. Kaikki surkeata sekasortoa! —

»Tänään emme voineet kulkea kuin puolen tuntia. Hirmumyrsky pakotti meidät taas nopeaan leiriytymään.

»Maanantaina, maaliskuun 11 p:nä. Oateksen loppu on lähellä. Jumala yksin tietää, mitä me teemme — ja mitä hän tekee. Keskustelimme tästä asiasta ensimmäisen aamiaisen jälkeen; hän on urhea, hyvä ihminen ja selvillä asemastaan, mutta hän todella kysyi neuvoamme. Mitä muuta saatoimme sanoa kuin hartaasti pyytää häntä kulkemaan kanssamme niin kauan kuin suinkin mahdollista. Mutta yksi hyvä seuraus tällä neuvottelulla kuitenkin oli: käskin pontevasti Wilsonia antamaan meille ‘keinot kärsimystemme lopettamiseksi, jotta jokainen tietäisi, mitä hänen viime tingassa oli tehtävä. Wilsonilla ei ollut valitsemisen varaa, koska muutoin olisimme ryöstäneet hänen rohtolaatikkonsa tyhjäksi. Meillä on nyt jokaisella 30 ooppiumitablettia ja itselleen hän on jättänyt putken morfiinia. Leikkimme saa traagillisen lopun.

»Kun tänä aamuna nousimme ylös, oli taivas kauttaaltaan pilvessä. Emme nähneet mitään, eksyimme laduilta ja kävelimme sitten epäilemättä paljon ristiin rastiin — 5 1/2 kilometriä aamupäivän työn tulokseksi — kamalan raskas keli — muuta en ollut odottanutkaan. 11 kilometriä on nyt enintä, mitä voimme taivalta tehdä. Meillä on muonaa 7 päiväksi ja tänä iltana varmaan olemme noin 102 kilometrin päässä yhden tonnin leiristä. 11 X 7 = 77 — jää siis vielä 25 kilometrin matka edellyttäen, etteivät asiat käy vielä huonommin.

»Tiistaina, maaliskuun 12 p:nä. Eilen kuljimme 11 kilometriä, tänä aamuna 4 tunnissa 10 minuutissa 7 1/2 kilometriä; iltapäivällä meidän täytyy koettaa päästä vielä 5 1/2 kilometriä eteenpäin — 13 x 6 = 68. Varastosta meidän pitäisi olla 78 kilometrin päässä, mutta epäilen, vieläkö sitä saavutamme. Lumen pinta on kauhean huonoa, pakkanen sanomattoman ankara ja terveytemme riutuu nopeaan. Jumala meitä auttakoon!

»Torstaina, maaliskuun 14 p:nä. Mutta kaikki käykin aivan nurinkurisesti! Eilen heräsimme kovaan pohjatuuleen ja 38 asteen pakkaseen. Kun emme voineet sitä vastaan marssia, jäimme k:lo 2:teen leiriin ja kuljimme sitten vielä 9 1/2 kilometriä. Olisimme mielellämme laahustaneet vielä jonkun matkaa, mutta kärsimme liiaksi pakkasesta, pohjatuuli kun ei kokonaan tyyntynyt. Ja kuinka kauan kestikään, ennenkuin pimeässä saimme iilallisemme valmiiksi!

»Tänä aamuna lähdimme matkaan etelätuulella purjeen auttamina ja hyvää kyytiä, kulkien jälleen tienviitan ohi. Mutia puolen rupeamaa marssittuamme muuttui viima tuikeaksi länsituuleksi, joka puhalsi tuulipukumme läpi kintaihin saakka. Wilson-parka oli niin kohmettunut, ettei hän hyvään aikaan saanut suksia jaloistaan riisutuksi. Bowers ja minä saamme kahden laittaa leirin kuntoon, ja kaikki värisimme vilusta vihdoinkin telttaan päästessämme. Puolenpäivän aikaan oli —42 astetta pakkasta! Siitä huolimatta meidän täytyy päästä eteenpäin, vaikka leirin teko käykin yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Loppu on lähellä — siitä tulee sangen armelias loppu. Oates-parka on jälleen palelluttanut jalkansa; minua kammottaa ajatellessani, miltä hän huomenna näyttää. Vain suurimmalla vaivalla voimme muut varjella jäsenemme paleltumiselta. Ei kukaan meistä osannut ajatellakaan, että täällä tähän aikaan vuodesta olisi tämmöiset pakkaset ja tuulet! Teltan ulkopuolella on aivan hirmuista. Mutta meidän täytyy taistella loppuun — niinkauan kuin on yksikin korppu jäljellä; mutta annoksia emme voi vähentää.

»Lauantaina 16 tai sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta. En ole aivan selvillä päivämäärästä, mutta luulen, että jälkimmäinen on oikea.

»Surunäytehnä on täydessä menossa. Toissapäivänä Titus (Oates)-parka selitti toista aamiaista syödessämme, ettei hän jaksanut kulkea kauemmaksi, ja hän senvuoksi ehdotti, että jättäisimme hänet jälkeemme makuusäkkiinsä. Siitä ei tietysti voinut olla puhettakaan ja saimme hänet lähtemään kerallamme vielä iltapäivänkin taipaleelle. Varmaan se hänelle oli sanomaton kärsimys! Siitä huolimatta hän hoiperteli mukana ja laahustelimme vielä moniaan kilometrin eteenpäin. Yöllä hänen tilansa kävi yhä huonommaksi ja näimme, että loppu oli lähellä.

»Jos tämä päiväkirjani löydetään, niin pyydän julkaisemaan seuraavat seikat: Oatesin viimeiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä; sitä ennen hän oli lausunut julki ilonsa siitä, että hänen rykmenttinsä olisi ilolla kuuleva, kuinka rohkeasti hän oli ottanut vastaan kuoleman. Me kolme voimme todistaa hänen urheutensa. Viikkokausia hän valittamatta kärsi sanomattomia tuskia ja oli toimelias ja avulias viime hetkeen saakka. Viimeiseen saakka hän toivoi — tahtoi toivoa. Hän oli urhea sielu ja tämä oli hänen loppunsa. Hän vaipui viimeistä edellisenä yönä uneen siinä toivossa, ettei hän enää heräisi; mutta aamulla — eilisaamuna — hän kuitenkin heräsi! Ulkona riehui hirmumyrsky. 'Käyn ulkona', hän lausui, 'ja ehkä viivyn vähän aikaa!'

»Sitten hän lähti ulos hirmumyrskyyn — emmekä sen koommin häntä nähneet.

»Tahdon tässä lausua, että viimeiseen saakka uskollisesti autoimme molempia sairaita tovereitamme. Kun Edgar Evans oli kuolemansairas eikä meillä ollut enää kerrassaan mitään syötävää ja hän jo makasi tainnoksissa, näytti muitten turvallisuus vaativan, että jättäisimme hänet; mutta armollinen Kaitselmus juuri tällä kovanonnen hetkellä riisti häneltä hengen. Hän kuoli luonnollisen kuoleman ja jätimme hänet vasta kaksi tuntia sen jälkeen kuin hän oli kuollut. Me tiesimme, että Oates-parka meni ulos kuolemaan ja me koetimme saada hänet aikeestaan luopumaan, mutta hän menetteli kuin sankari ja englantilainen gentlemanni. Me kolme eloon jäänyttä toivomme yhtä rohkeasti käyvämme kuolemaan, joka varmaankaan ei enää ole kaukana.

»Sunnuntaina, maaliskuun 17 p:nä. Kirjoittaa en enää voi muuta kuin toisen aamiaisen aikana enkä silloinkaan aina. Hirmuinen pakkanen, päivällisaikaan 40 astetta. Toverini ovat ylen iloisella päällä, mutta meitä uhkaa vakaasti vilukuolema, ja vaikka alati puhumme siitä, että tästä lopultakin perille pääsemme, ei sitä sydämessään enää usko kukaan, siitä olen vakuutettu.

»Meitä viluttaa nyt hirveästi kulkiessamme ja muutoinkin, paitsi ei syödessämme. Eilen täytyi meidän maata alallamme hirmumyrskyn vuoksi ja tänään on marssimme kauhistuttavan hidasta. Olemme nyt neljännessätoista hevosleirissä, vain kahden päivämatkan päässä yhden tonnin leiristä. Tähän jätimme teodoliittimme, yhden valokuvauskoneen ja Oatesin makuupussin. Päiväkirjat y.m. ynnä Wilsonin erikoisesta pyynnöstä mukaan otetut kivennäisnäytteet tavataan joko meidän luotamme tai reestämme.

»Maanantaina, maaliskuun 18 p:nä. Tänään toista aamiaista syödessämme olemme 39 kilometrin päässä varastosta. Onnettomuus edistyy yhä. Eilen meillä jälleen oli vastatuuli, joka puhalsi luoteesta voimalla 4 ja tuiski lunta kasvoihimme; meidän täytyi keskeyttää kulkumme; 37 asteen pakkanen. Ei ainoakaan ihminen kestäisi semmoista säätä ja meidän voimamme ovat melkein aivan lopussa.

»Oikea jalkani on paleltunut, melkein kaikki varpaat — vielä kaksi päivää takaperin olin parhaitten jalkain ylpeä omistaja. Täten vähitellen menehdymme. Minä aasi kun sulatettuun pemmikaaniini sekoitin pienen teelusikallisen curry-jauhoa — se tuotti minulle ankaria ruoansulatustuskia. Koko yön makasin kipujen vuoksi valveillani ja taipaleella tunsin itseni heikoksi. Palellutin jalkani enkä edes huomannut sitä. Hetkisenkin huolimattomuudesta on seurauksena jalka, jota ei ilkeä edes katsella. Bowers on terveyteen nähden numero yksi, mutta suurta eroa ei meidän välillämme perältäkään enää ole. Toiset vielä luulevat meidän tästä suoriutuvan — taikka ehkä ovat vain luulevinaan — en tiedä kumpaako! Olemme vielä kerran täyttäneet primuskeittiön puoleksi, viimeisen kerran, ja sitten meillä on vain vähän väkiviinaa — jonka jälkeen meidän täytyy nääntyä janoon. Tuuli on tällä haavaa suotuisa — ehkä on siitä apua. Matka varastolle olisi menomatkalla tuntunut meistä naurettavan pieneltä.

»Tiistaina, maaliskuun 19 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen illalla oli teltan pystyttäminen sangen tukala tehtävä ja olimme kohmettua, ennenkuin olimme illallisemme nauttineet; siihen kuului laivaleipää, kylmää pemmikaania ja puolen pientä kannullista kaakaota, jonka keitin väkiviinalla. Sitten vastoin luuioamme kerrassaan lämpenimme ja olemme kaikki maanneet hyvin. Tänään lähdimme tavalliseen laahustavan hitaaseen tapaamme liikkeelle. Reki tuntui kamalan raskaalta. Olemme 20 kilometrin päässä varastosta ja voisimme päästä sinne kolmessa päivässä. Se on kulkua! Ruokavaroja meillä on vielä kahdeksi päiväksi, mutta polttoaineita vain yhdeksi. Meidän kaikkien jalkamme alkavat olla huonossa kunnossa — Wilsonin sittenkin parhaassa, minun oikea jalkani kaikkein huonoin, vain vasen jalkani on aivan kunnossa. Mutta kuinka voisimmekaan säästää jalkojamme, ennenkuin olemme saavuttaneet varaston ja jälleen voimme vahvistaa itseämme lämpimällä ruoalla? Jalan poikkileikkaaminen on vähintä, jolla voin pahasta päästä, mutta eikö vamma mahda yhä pahentua? Siinä vakava kysymys. Sää ei tarjoa meille helpotusta — tuuli puhaltaa tänään pohjoisesta ja luoteesta ja lämpötila on -40 astetta.

»Torstaina, maaliskuun 21 p:nä. Maanantai-iltana olimme vielä 20 kilometrin päässä varastosta; eilen emme koko päivänä voineet liikkua paikastammekaan raivoisan hirmumyrskyn vuoksi. Tänään uudelleen menetetty toivo — Wilson ja Bowers aikovat lähteä varastolle noutamaan polttoainetta.

»Perjantaina ja lauantaina, maaliskuun 22 ja 23 p:nä. Hirmumyrsky raivoaa yhä edelleen — Wilson ja Bowers eivät uskaltaneet lähteä matkaan — huomenna on viimeinen mahdollisuus — meillä ei ole enää ensinkään polttoainetta eikä ravintoa kuin yhdeksi, korkeintain kahdeksi päiväksi — loppu on lähellä. Olemme päättäneet kuolla luonnollisen kuoleman — lähdemme tavaroinemme tai ilmankin niitä varastolle pyrkimään, vaikka jäljillemme sortuisimme.

»Perjantaina, maaliskuun 29 p:nä. Jälkeen 21 päivän on herkeämättä myrskynnyt länsilounaasta tai lounaasta käsin. 20 p:nä meillä vielä oli sen verran polttoainetta, että saatoimme 'kullekin valmistaa kaksi kuppia teetä, ynnä kuivaa ruokaa kahdeksi päiväksi. Joka päivä aioimme lähteä varastollemme, jolle ei ollut kuin 20 kilometriä matkaa, mutta teltan ulkopuolella koko maisema on vain riehuvaa lumituiskua. Minä en luule, että me nyt voimme enää toivoa mitään apua. Tahdomme kuitenkin kestää loppuun saakka; mutta yhä heikommiksi käymme, eikä kuolema voi enää olla kaukana.

»Surkeata, mutta en luule voivani enää kirjoittaa.

R. Scott.

»Viimeiset sanat

»Jumalan tähden — pitäkää huolta jälkeen jääneistä omaisistamme!»

Wilson ja Bowers tavattiin makuupusseissaan, jotka he olivat kiskoneet päänsä yli kuten ainakin nukkumaan ruvetessaan.

Scott kuoli myöhemmin. Hän oli kääntänyt auki makuupussinsa kannen ja avannut takkinsa. Pieni laukku, jossa hänen kolme päiväkirjaansa olivat, oli harteiden ja pään alla, toisen käsivartensa hän oli kietonut Wilsonin ympäri.

Näin heidät löydettiin kahdeksan kuukautta myöhemmin.

Palaamme nyt Scottin retkikunnan muihin osastoihin.

Retki pingviinien pesimäsijoille.

Ensinnä on mainittava retki, jonka tohtori Wilson ja Cherry-Garrard luutnantti Bowersin kanssa ensi talven pimeimpänä aikana tekivät Rossin saaren itäpäähän Kap Crozieriin tutustuakseen keisaripingviineihin niiden hautoma-aikana; tämä lintu nimittäin hautoo munansa sydäntalvella.

Matka oli erinomaisen rasittava ja vaarallinen ankarain pakkasten vuoksi — lämpömittari osoitti ajoittain jopa -60°C — halkeamain vuoksi, joita on saaren rantaan ulottuvan Barrier-jäätikön reunalla hyvin taajassa ja joita oli pimeässä hyvin vaikea välttää, ynnä vihdoin hirmumyrskyjen vuoksi, jotka Kap Crozierissa puhalsivat erikoisella voimalla ja monta vuorokautta yhteen mittaan. Retkeilijät rakensivat itselleen niemelle kivistä majan, kattaen sen vaatteella, jäällä ja lumella, sekä pystyttivät telttansa ulkopuolelle, kuivatakseen siinä vaatteensa ja makuupussinsa, jotka ruumiin haihtumisesta kastuivat ja jäätyivät. Eräs hirmumyrsky yhdellä repäisyllä vei katon heidän majansa päältä ja teltan teille tuntemattomille ja yht'äkkiä retkikunta täten oli joutunut mitä suurimpaan vaaraan, sillä ilman telttaa olisi paluumatka ollut melkein toivoton. Myrskyn tauottua 'teltta kuitenkin löytyi kilometrin päästä ja oli säilynyt ehjänä.

Sangen vaivalloisen ja vaarallisen marssin jälkeen retkeilijät sitten kulkivat keisaripingviinien hautomapaikalle ja kokosivat muutamia munia, pistäen ne kintaihinsa, joissa kuitenkin vain osa saapui perille ehjinä. Paluumatka päämajaan oli sekin kovin rasittava ja retkeilijät näyttivät viiden viikon poissaolon jälkeen niin huonoilta, ikäänkuin olisivat olleet viimeisillään.

Mac-Murdo-salmen lännenpuolisille maajäätiköille ja vuorille lähti Taylorin johtama geologinen retkikunta, joka teki sinne kaksikin matkaa, kartoittaen rannikon ja sille purkautuvat jäävirrat sekä tutkien vuoriston geologista rakennetta.

Pohjoisosasto.

Enimmän seikkailuja sai pohjoisosasto kokea, suoriutuen niistä kuitenkin onnellisesti.

Scottin ohjeiden mukaan se lähti Kap Adareen, kun ei päässyt Kuningas Edward VII:nnen maassa maihin. Sen piti tutkia Wilkesin maata länteen päin niin kauas kuin suinkin. Kap Adaren länsipuolella suistuivat vuoret kuitenkin niin jyrkästi mereen, ettei ollut mahdollista sille puolelle asemaa laittaa, ja kun ei »Terra Novalla» ollut riittävästi hiiliä viedäkseen retkikuntaa takaisin etelämmäksi Etelä-Viktorianmaan itärannallekaan, täytyi sen asettua Kap Adareen Borchgrevinekin vanhan majan viereen. Täältä piti rantaa länteen päin tutkittaman rekiretkillä, mutta sekin osoittautui liian vaaralliseksi, koska hirmumyrskyt yhä uudelleen lakaisivat meren jäistä puhtaaksi rantavuoria myöten, repien auki jo puolen metrin vahvuiset jääkentät ja glasieereista lohkeilevat jäävuoret. Keväämmällä retkikunta siitä huolimatta lähti rekiretkelle, mutta tapasi niin petollisia jääoloja, että sen piankin täytyi palata takaisin, ja sai se onneaan kiittää, etteivät myrskyt sitä vieneet valtamereen. Asemahavainnot ja vuorista otetut geologiset näytteet olivat sen vuoksi ainoat tulokset Kap Adaressa vietetystä talvesta.

Joulukuussa 1911 »Terra Nova» palasi takaisin ja vei retkikunnan etelämmäksi niille seuduille, josta Mawson ja David v. 1909 olivat nousseet sisämaan ylängölle tunkeutuessaan magneettiselle navalle. Sen piti pelastaa professori Davidin tänne jättämät kivennäisnäytteet. Tammikuun 8 p. 1912 retkikunta lähti laivasta maihin ja 18 p. helmikuuta »Terra Novan» MacMurdo-salmesta muun retkikunnan keralla palatessaan piti ottaa se jälleen mukaansa. Eväitä se sen mukaan otti maalle vain niukasti ja talvimajansa se oli jättänyt Kap Adareen.

Pohjoisosasto, jonka johtaja oli meriluutnantti Campbell, teki sitten pienen retken pohjoista kohti löytäen hietakivestä erittäin hyviä kasvifossiileja ja palasi sovittuun aikaan takaisin maallenousupaikalle laivaa odottamaan. Mutta »Terra Novaa» ei kuulunut ei näkynyt. Odotus ohuissa rikkinäisissä teltoissa, suojattomalla rannalla, hirmumyrskyille ja tuiskuille alttiina, alkoi käydä yhä kolkommaksi ja samalla alkoivat ruokavarat arveluttavassa määrässä huveta. Kun annoksia täytyi vähentämistään vähentää, olivat miehet lopulta niin huonossa kunnossa, että tuskin kykenivät paria kolmea kilometriä kulkemaan.

Kamala talven vietto.

Maaliskuun alussa täytyi retkikunnan sen vuoksi kovin karvain mielin ruveta varustautumaan talven viettoon tällä hirmurannalla ilman majaa, ilman eväitä — suurin osa siitä, mitä oli, täytyi jättää kevääksi, jolloin aiottiin rantaa pitkin pyrkiä MacMurdo-salmeen. Täytyi tulla toimeen »maan antimilla». Viipymättä ruvettiin hylkeitä ja pingviinejä varastoon tappamaan ja kun ei kuukauden puolivälissäkään laivaa kuulunut, täytyi ryhtyä vakinaista talvimajaa puuhaamaan. Se koverrettiin suureen tiiviiseen luminietokseen ja vaikk'ei se ollutkaan niin korkea, että siinä olisi voinut seisoa suorana, soi se kuitenkin riittävän suojan kaikkia tämän julman rannikon hirmusäitä vastaan. Hylkeistä ja pingviineistä saadulla rasvalla keitettiin ruoka ja lämmitettiin ja valaistiin maja. Leipää oli 80 kiloa kuudelle miehelle, kaakaota sen verran, että sitä riitti viiteen kuppiin viikossa miestä kohti, teetä yhteen kuppiin, mutta seitsemäntenä iltana täytyi uudelleen keittää samat teelehdet, jonka jälkeen ne poltettiin tupakkana. Sokeria sai jokainen sunnuntaina kahdeksan palaa, joka lauantaina suklaapalan ja juhlina ja jäsenien syntymäpäivinä jaettiin jokaista kohti viisikolmatta rusinaa. Geologi, joka varastoja hoiti, valitti vain, että miehet väittivät heillä olevan syntymäpäivän joka kuukausi. Muutoin täytyi tulla toimeen hylkeen ja pingviinin lihalla ja syödä rannalle ajautuneita merileviä höysteeksi, merivedestä saada suolaa.

Tässä kurjassa asumuksessa, tällä todellisella raakalaisruoalla retkikunta säilytti henkensä ja melkein kaikki terveytensäkin kevääseen saakka, jolloin se saattoi lähteä rantoja pitkin Mac Murdo-salmelle pyrkimään. Campbell kohteli veljinään ja vertaisinaan molempia aliupseereja ja matruusia, jotka retkikuntaan kuuluivat, ja kun kaksi heistä pahoin sairastui — toinen hylkeenlihan syönnistä — vedettiin heitä sitten rekiretkellä reellä, milloin eivät jaksaneet kunnolla kulkea, ja täten säilyi retkikunnan sopu mitä parhaana. Kun »Terra Nova» lopullisella kotomatkallaan taas poikkesi tälle rannalle ottaakseen mukaansa retkikunnan keräämät kivennäisnäytteet, kävi kapteeni Pennell muiden retkikuntalaisten keralla tätä talviasumusta katsomassa ja kuvaa hän vaikutuksiaan seuraavasti:

»Mistä ankaran puutteen ajasta tämä käynti meille puhuikaan! Kuinka paljon tämä kurja maja meille paljastikaan semmoista, mitä Campbell ei milloinkaan ollut meille myöntänyt! Koko tässä savun nokeamassa luolassa ei ollut kuin yksi kohta, jossa vähänläntä mies saattoi seisoa suorana, ja nurkissa lojuivat retkeilijäin keväällä hylkäämät, rasvaa tiukkuvat, pikimustat vaatekappaleet, jotka olivat suunnattoman painavat. Ei ainoankaan vangin ole koskaan tarvinnut näin katalan kurjasti asua ja mieleemme kohosi outo tunne katsellessamme tätä pöyristyttävää kuoppaa, joka oli kuudelle urheimmalle toverillemme tarjonnut ainoan suojan. Useimmat meistä ottivat mukaansa muiston tästä ainutlaatuisesta ihmisasunnosta.»

Liikkeelle lähdettyään Campbell tovereineen matkasi verraten ripeästi etelää kohti pitkin Etelä-Viktorianmaan rantoja. Lähempänä Mac Murdon salmea he löysivät edellisten retkikuntain jättämiä varastoja, jotka suurenmoisesti virkistivät heitä ja väleen saivat sairaat merimiehetkin paranemaan.

Saapuessaan vihdoin vanhalle »Discovery-asemalle» he saivat surusanoman eteläosaston tuhosta. Campbell olisi halunnut heti lähteä kadonneita etsimään, mutta etsimään lähtenyt retkikunta oli jo ennättänyt niin kauas, ettei se ollut mahdollista.

Scott oli navalle lähtiessään määrännyt, että molempain koiravaljakoiden tuli pääasemalta lähteä palaavaa napaosastoa vastaan niin pitkälle kuin mahdollista, mutta kun viimeinen palaavista apuretkikunnista oli jäänyt taipaleelle johtajansa, luutnantti Evansin keripukkiin sairastumisen vuoksi yksi jäsenistä toi siitä tiedon kulkien yhtä mittaa 60 kilometriä — ja tämä oli ensin autettava, niin viivästyi koiravaljakoiden ja lisäeväitten lähetys. Vasta 4:ntenä maaliskuuta Cherry-Garrard ja venäläinen Dimitri, jotka olivat retkikunnan heikompia, pääsivät »yhden tonnin varastolle», jolle »Discovery»majalta oli 200 kilometriä, mutta sieltä apuretkikunta ei enää ankaran hirmumyrskyn ja pakkasen vuoksi kyennyt edemmäksi tunkeutumaan, sekä miehet että koirat kun olivat menehtyä. Melkein puolikuolleina he taas saavuttivat »Discovery»-majan. Kun he maaliskuun 10 p:nä lähtivät paluumatkalle, oli Scott tovereineen Mount Hooper nimisellä varastolla, jonne »Yhden tonnin varastolta» oli enää 90 kilometriä. Voimallisempi apuretkikunta olisi epäilemättä voinut pelastaa heidät. Mutta pohjoisosaston pakoilisen talvenvieton johdosta oli pääasemallla liian vähän väkeä. Cherry-Garrardin palattua lähti t:ri Atkinson yhden miehen keralla apua viemään, mutta täytyi palata takaisin jo ensi asemalta. Pimeä, pakkanen ja riehuvat myrskyt estivät kauemmaksi kulkemasta. Asemalla sitä paitsi luultiin eteläosaston tuhoutuneen jo kaukana Beardmoren jäävirralla. Napayön pimeydessä, MacMurdo-salmen jäitten poikki, jotka hirmumyrsky milloin hyvänsä olisi saattanut repiä rikki ja ajaa miehineen päivineen valtamerelle, Atkinson sitten vei Etelä-Viktorianmaan itärannalle varaston pohjoisosastoa varten, jonka hän otaksui eväittensä loputtua väkisinkin yrittävän päästä sitä tietä asemalle.

Viimeinen palvelus.

Syksy 1912 oli siis englantilaisen retkikunnan pääasemalla sangen synkkä. Heti kevään tullen varustettiin rekiretkikunta kadonnutta eteläosasten etsimään, eikä sen tarvinnut kauaksi kulkea, ennenkuin tapasi tuhoutuneiden teltan tarkkaan tien suunnassa ja hautasi vainajat Barrieri-jäätikölle. Oatesiakin retkikunta etsi, mutta hänet oli lumi haudannut ikipäiviksi jäätikköön.

Helmikuun 10 p:nä 1913 »Terra Nova» retkikunnan keralla palasi Uuteen
Seelantiin, josta sähkölennätin levitti maailmalle tiedon kapteeni
Scottin ja hänen toveriensa onnettomasta kohtalosta. Se herätti
vilpitöntä surua vainajien kotimaassa ja laajalti sen ulkopuolella.

Antarktika oli siihen saakka päästänyt hengissä kotia ne uteliaat, jotka olivat tulleet sen hyisiä uutimia kohottamaan, mutta nyt se oli ensi kerran iskenyt kaikella ankaruudella tuhoisan iskun, eivätkä nämä edes olleet ainoat uhrit, mitä se samoihin aikoihin vaati.

Amundsenin retki etelänavalle.

Amundsen, luoteisväylän purjehtija, oli varustanut retkikunnan pohjoisnavan seuduille, ja sinne hän ilmoitti Beringin meren kautta pyrkivänsä vanhalla »Framilla» ja sinne hänen kaikki miehensä luulivat matkan pitävän, kun retkikunta toukokuun 3 p:nä 1910 lähti Kristianiasta liikkeelle. Mielessään hän kuitenkin oli jo vuosi takaperin päättänytkin suunnata etelänavalle, toivoen sen valloittamalla sitten saavansa paremmin varoja pohjoisnaparetken varustamiseen. Sitä paitsi Amundsen tietenkin halusi voittaa ainakin toisen navan seppeleen, Pearyn valloitettua pohjoisnavan. Hän tosin hyvin tiesi, että Scott myös pyrki etelänavalle, mutta sanoo luulleensa Scottilla olleen etupäässä tieteellisiä tarkoituksia, joten navan valloittaminen muka oli hänelle toisarvoinen asia. Canarian saarilla Amundsen miehistölleen ilmoitti huonosti harkitun päätöksensä ja miehet ilolla suostuivat matkasuunnitelman muutokseen.

Tammikuussa 1911 »Fram» saapui Rossin Barrier-jäätikölle Borchgrevinkin aikanaan löytämään Valaslahteen, josta jäätikölle on verraten helppo nousta. Viipymättä lähti retkikunta viemään ruokavaroja matkan varteen varastoon ja toiset sillä välin pystyttivät retkikunnan talvimajan jäätikölle, kuuden kilometrin päähän sen reunasta. Varastoretkikunta kävi 82:lla leveyspiirillä saakka, jättäen sinne kuormansa.

Talven huomattavin uutuus oli se, ettei hirmumyrskyjä koko talven kuluessa ollut kuin päivä kuukautta kohti, vaikka ne Barrier-jäätikön länsirannalla, jossa brittiläinen asema oli, ovat niin tavalliset ja rajut. Framheimissä tosin oli koko joukon kovempia pakkasia, mutta kun säät muutoin olivat tyynet, ei niistä ollut suurta haittaa. Englantilainen ilmatieteilijä Simpson, joka hoiti havaintoja brittiläisellä asemalla, arvelee hirmumyrskyjen paikallisuuden johtuvan siitä, että kylmä ilma Barrier-jäätiköltä lämpöistä Rossin merta kohti virratessaan maan pyörimisen johdosta, jolla näin lähellä napaa on erikoisen suuri vaikutus, pusertuu Etelä-Viktorianmaan alppimuuria vastaan ja näin patoutuneena kahta suuremmalla raivolla syöksyy pohjoiseen merta kohti. Amundsen ei sitten matkalla napaakaan kohti joutunut hirmumyrskyihin ja siinä suurin syy, miksi hänen matkansa menestyi niin hyvin.

Lokakuun 20 p:nä, eteläisen pallonpuoliskon kevätkuussa, Amundsen saattoi lähteä napaa kohti yrittämään. Hänellä oli valiokoirat ja kun retki muutoinkin oli kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, sujui matka hyvillä säiliä sangen hyvin.

Kuljettuaan Barrier-jäätikön päähän Amundsen tapasi Etelä-Viktorianmaasta jatkuvan alppijonon 300 kilometriä idempänä kuin englantilaiset retkikunnat ja löysi suuren neliosaisen jäävirran, jota pitkin hän pääsi nousemaan etelänapaylängölle. Lähellä tätä jäävirtaa alppijonosta haarautui vuorenselänne, joka näytti kulkevan Barrier-jäätikön itäreunaa, muodostaen sen itärannan ja ehkä myöhemmin kääntyen Kuningas Edward VII:n maata kohti. 15 p. marraskuuta retkikunta lähti nousemaan Axel Heibergin glasieeria ja sen jatkoa, Pirun glasieeria, ja saapui parin viikon kuluttua napaylängölle ja joulukuun 14 p. 1911 navalle, jossa se viipyi kolmisen päivää, määräten navan paikan sekstantilla ja kulkien piirin, jonka sisälle navan piti jäädä, ja pystyttäen sille vihdoin Norjan lipun. Paluumatkalla retkikunta alkoi koiriaan teurastaa ja syödä ja ruokkia niillä muita koiria. Tämä ruokavalio oli kylläkin omiaan kiiruhtamaan kulkua — Amundsen mainitsee erityisenä ystävyydenosoituksena, kun joku matkatovereista antoi hänelle säästämänsä kappaleen hylkeenlihaa. 26 p. tammikuuta 1912 retkikunta onnellisesti saapui takaisin Framheimiin. Memomatkalla se oli viipynyt 56, paluumatkalla 39 päivää. Amundsenin kulkema reitti oli toistasataa kilometriä lyhempi kuin Scottin. Hän oli navalla kuukautta aikaisemmin kuin Scott, jonka vuoksi hänen ei tarvinnut kokea niin kovia pakkasia kuin englantilaisen retkikunnan ja ennen kaikkea hän säästyi hirmumyrskyiltä.

Amundsen oli tosin ensimmäinen, joka saavutti etelänavan, mutta väärin olisi sanoa häntä etelänavan valloittajaksi; se kunnia kuuluu etupäässä Shackletonille ja Scottille. Nämä valaisivat navan kaikki maantieteelliset seikat ja heidän tulostensa nojalla Amundsen saattoi pikamatkansa järjestää. Ja molemmat englantilaiset tovereineen myös sankariuden ja urhotyön kannalta arvostellen ovat ehdottomasti ensi sijalle asetettavat.

Saksalaisten retki Weddellin merelle.

Samaan aikaan kuin »Terra Novan» ja »Framin» retkikunnat toimi
Antarktikassa useita muitakin retkikuntia.

Rossin maasta yritti luutnantti N. Shirasen johtama japanilainen retkikunta tunkeutua navalle, mutta kovin puutteellisesti varustettuna ja valmisteltuna se ei saanut mitään aikaan.

Australian neljänneksessä, s.o. siinä osassa Antarktikaa, joka on viidennen maanosan eteläpuolella, toimi australialainen retkikunta, jonka työhön saamme tuonnempana tutustua.

Weddellin mereen oli t:ri Wilhelm Filchnerin johtama saksalainen retkikunta lähtenyt, noustakseen Coatsin maahan ja tutkiakseen sieltä käsin Länsi-Antarktikan ja muun etelänapamaan yhteyttä. On otaksuttu, että salmi ehkä erottaa ne toisistaan.

Retkikunta lähti Etelä-Georgian saarelta joulukuussa v. 1911. Weddellin meren suulla se kohtasi paljon ahtojäitä, jotka kymmeneksi päiväksi kokonaan sulkivat laivan joukkoonsa. Tammikuun lopulla v. 1912 alkoi häämöittää maata ja meri nopeaan madaltui. 28 p. tammikuuta näkyi edessäpäin verkalleen parin kolmen sadan metrin korkeuteen kohoava maajäätikkö läntisellä pituudella 30°25'. Tammikuun 31 p. retkikunta läntiseltä pituudelta 34°39', eteläiseltä leveydeltä 77°48' löysi lahden, joka laivan kapteenista sai Vahselin lahden nimen, ja tästä lahdesta Filchner päätti yrittää sisämaahan.

Vahselin lahti oli omituinen muodostuma. Lahden itärannan muodosti maajäätikkö, josta kauempana sisämaassa pisti esiin paljaita nunatakkeja ja joka sille suunnalle kohosi 1,000 metrin korkeuteen, mutta länsirantana oli muutaman kymmenen metrin korkuinen epätasainen jääpengermä, jonka monimutkainen salmisokkelo erotti mantereita. Filchner päätti, että se oli samanlainen merenlahden täyttävä jääpöytämä kuin Rossin Barrier-jäätikkökin, ja todella sitä länttä ja lounatta kohti ulottui silmän siintämättömiin. Mereen se suistui 10—25 metriä korkeana seinämänä.

Kun sisämaan jäätikölle oli mahdoton purkaa laivasta tavaroita — se suistui mereen 20—30 metriä korkeana seinämänä — päätti Filchner nousta tavaroineen tälle merijäälle. Purkaminen aloitettiin viipymättä ja helmikuun 6 p:stä 14 p:ään rakennettiin majaa, jossa jo asui kuusi miestä, kun helmikuun 18 p:nä jäävuoriksi, jotka toinen toisensa jälkeen lähtivät pohjoista kohti liikkeelle. Sumussa, uiskentelevain jäävuorien keskellä täytyi ryhtyä pelastamaan miehiä ja koiria ja tavaroita, minkä niitä pelastaa voitiin. Helmikuun 24 p. Vahselin lahti oli levinnyt parinkymmenen kilometrin laajuiseksi eikä enää suonut minkäänlaista suojaa laivalle. Filchner yritti sitten saada tavaransa maajäätikölle; mutta kun sekin oli aivan mahdotonta, täytyi hänen tyhjin toimin lähteä paluumatkalle.

Maaliskuun 6 p. »Deutschland» kuitenkin takertui ahtojäihin ja jäi niihin kiinni marraskuun loppuun saakka, ajellen jäiden kanssa tänä aikana kymmenen astetta pohjoista kohti. Laivalla kuitenkin toimitettiin kaiken aikaa tieteelliset asemahavainnot ja saatiin muun muassa selville, että Weddellin meri muodostaa alhaisen ilmapaineen alueen, jossa keskimääräinen paine on vain 735 millimetriä.' Ilmavirrat, jotka siihen suuntautuvat, kuljettavat siinä vettä ja jäitä koillisesta lounatta kohti, sitten länttä ja vihdoin pohjoista kohti. Tästä päätettiin, että Coatsin maan ja Grahamin maan välillä on laaja merenlahti. Alhaiset ilmapaineet kokoavat jäitä tähän umpimutkaan, korkeat taas näyttävät hajoittelevan niitä. Kauempana etelässä taas on maatuulien vaikutuksesta usein sulaa vettä.

Talven kuluessa kapteeni Vahsel kuoli.

Löydetyn rannan eteläisimmän osan Filchner nimitti »Hallitsijaprinssi
Luitpoldin maaksi». Se on Coatsin maan jatkoa lounatta kohti.

Filchner aikoi laivansa Buenos Ayresissa korjautettuaan palata etelään uudelleen yrittämään, mutta kotimaastaan saamansa määräyksen mukaisesti hänen oli palattava takaisin.

Hirmutuiskun kodissa.

Australialaisten retki Adélie-maahan.

Australialainen t:ri Douglas Mawson, joka Shackletonin etelänaparetkellä vv. 1907—1909 yhdessä professori Davidin kanssa saavutti magneettisen navan, vannoi tosin, samoin kuin moni muukin napamatkustaja, kotia palattuaan pyhät valat ei enää lähtevänsä tuohon hirmumyrskyjen, pakkasten ja jäitten maanosaan, mutta samoin kuin niin moni muukin, joka jäitten ja lumiaavikoiden autiudessa on elämänsä suurimman ponnistuksen tehnyt, samoin hänkin jo muutaman vuoden kuluttua alkoi himoita sinne uudelleen, tällä kertaa oman australialaisen retkikunnan johtajana. Yritys sai commonwealthissa kannatusta ja innokas joukko vilvoittelun haluista australialaista yliopistonuorisoa keräytyi Mawsonin kohottaman retkeilijälipun ympärille. Retki voitiin runsailla varoilla, joita sekä Australian hallitukset että yksityiset antoivat, varustaa mitä parhaiten. Sillä olikin Australialle tavallista suurempi merkitys, koska se oli tutkimusalueekseen valinnut maanosan vastassa olevan osan Antarktikaa, jonka rannikon ilmastollisten olojen tunteminen on tärkeä Australian oman ilmaston tuntemiselle.

Mawson päätti ensinnäkin perustaa Macquarien saarelle, joka on moiempain maanosain välisessä etelämeressä, sen myrskyisimmässä leveysvyöhykkeessä, havaintoaseman ja langattoman sähkölennätysaseman, jonka välityksellä hän toivoi voivansa vuoden umpeensa ylläpitää kotimaansa kanssa sähkölennätinyhteyttä. Antarktikan manterelle hän aikoi perustaa kaksi asemaa, joista Shackletonin entisen toverin Wildin piti johtaa läntisempää, ja vihdoin piti retkikunnan ostaman laivan — se oli kuulunut Newfoundlandin hylkeenpyyntilaivastoon — muiden osastoiden retkeillessä suorittaa meritutkimuksia.

»Aurora» — se oli retkikunnan laivan nimi — tunkeutui, Macquarie-saaren aseman kuntoon saatuaan, etelämeren laineista ja myrskyistä kunnialla suoriuduttuaan, vielä monin verroin vaarallisemmalle rannikolle, jolla jäävuoret päivin lumituiskujen sakeuden, öisin pimeän vuoksi monta kertaa uhkasivat retkikunnan tien katkaista, ennenkuin se oli edes jalkaansa astunut »luvattuun maahansa»..

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin todettiin, että Wilkesin ja muiden vanhempain purjehtijain näkemät »maat» olivatkin olleet jäätikköä, koska retkikunta nyt purjehti niiden yli, mutta toiselta puolen osoittivat mereen kauas pistävät glasieerikielekkeet ja korkea pöytämäjäätikön reuna, ettei manner voinut olla kaukana. Adélie-maan kohdalla »Aurora» odottamatta pääsi tunkeutumaan aivan tämän maan rantaan, poukamaan,-joka sai nimekseen Commonwealth Bay. 19 p. tammikuuta 1912 Mawson alkoi siirtää retkikunnan varustuksia maihin. Äärettömän rajujen maatuulien vuoksi oli tämä työ ylen vaarallista, mutta se saatiin kuitenkin suoritetuksi ilman suuria vahingoita, ja »Aurora» saattoi lähteä viemään Wildin osastoa kauemmaksi länteen. Se ei siellä enää päässyt maalle saakka, vaan osaston varastot oli vivuttava suoraan monen kymmenen metrin korkuisen jääseinämän päälle. Työ oli erinomaisen / vaikeata, mutta saatiin kuitenkin muutamassa päivässä suoritetuksi.

Myrskyisellä rannalla.

Pääasema ankkuroi majansa lujaan kallioon ja ympäröi sen kivivalleilla, mutta siitä huolimatta, ja vaikkei majasta kohonnut ilmaan muuta kuin laaka katto, pelkäsivät asukkaat useinkin sen sortuvan. Myrskyn pauhu oli tällä rannalla niin ainaista, että se, sään joskus lyhyeksi aikaa tyyntyessä, edelleen kohisi kaikkien korvissa. Kun sen ulvona yöllä hiljeni, eivät majan asukkaat voineet enää maata, niin he olivat siihen tottuneet. Ulkona oli mahdoton liikkua ilman piikkianturoita. Myrskyt toivat mukanaan suuret määrät lunta, jonka alle maja joskus kokonaan hautaantui. Ilmatieteellisiä koneita, joita varten oli eri majat vähän matkan päässä päämajasta, oli usein hengenvaarallista käydä katsomassa.

Tuiskuava lumi muutamassa päivässä kulutti ulos jätetyt vaatekappaleet repaleiksi, söi puusta lustojen välistä pehmeän puuaineen pois, ruostuneet rautakappaleet kiilloitti, j.n.e. Maaliskuun 15 p. myrsky riehui yhtämittaa 24 tuntia 145 kilometrin tuntinopeudella.

»Kun hirmumyrskyn ei onnistunut tuhota meitä itsepintaisella hellittämättömyydellä, alkoi se maaliskuun 24 päivän iltana käyttää uutta taktiikkaa, hirmuisia, jaksollisia, jättiläismäisiä puuskia. Niiden nopeus nousi, kuten myöhemmin selvisi, varmaan 320 kilometriin tunnissa. Kello 11.30 illalla keskustelimme aivan rattoisasti tilastamme, vaikka yleinen hermostus olikin kohonnut korkeimmilleen, mutta sitten toisiaan seuraavat myrskypuuskat äkkiä saivat koko majan rytisemään ja vapisemaan. Epäilimme syystä kyllä, kestäisikö katto nämä vihurit, ja pohtelimme, emmekö voisi käyttää lihakellaria viimeisenä pakopaikkana. Aina kun myrskypuuska oli mennyt yli, laski ilmapuntari ja nousi jälleen… Suurin näistä äkillisistä heilahduksista oli 5 millimetriä.»

Toukokuussa ilma jäähtyi niin kylmäksi, että ulkona myrskyssä oli melkein mahdoton liikkua saamatta kylmän kyhmyjä kasvoihinsa. »Olimme tulleet kamalaan maahan. Asuntomme oli mittaamattoman mannermaan reunalla… jossa laajan, navalle ulottuvan erämaan hyytävä henkäys tunkeutuessaan ulos pohjoisille merille, paisui loppumattomien lumimyrskyjen raivoisaksi voimaksi. Ja nyt olimme moneksi pitkäksi kuukaudeksi joutuneet talven jäätävän synkän katseen alle.»

Suunnattomalla vaivalla, myrskyssä ja pakkasessa työskennellen, sai retkikunta langattoman lennättimensä maston pystyyn, mutta myrsky kaatoi sen, ennenkuin sillä saatiin ainoatakaan vastausta lähetettyihin sähkösanomiin.

Keväämmällä alettiin päämajasta tehdä lyhyitä rekiretkiä eri tahoille viemään ruokatavaroita varastoon niiden reittien varteen, joita pitkin aiottiin tehdä varsinaiset tutkimusretket. Näiden varastojen suuruudesta ja siitä, kuinka kauas ne voitiin päämajasta toimittaa, riippui ensi sijassa retkien onnistuminen. Ainoastaan yhden retkikunnan oli määrä kulkea sisämaahan, tavoitellakseen magneettista napaa — siellä ei olisi ollut mitään muuta haettavaa, se kun on vain tasaisesti nousevaa ääretöntä lakeutta — muiden retkikuntain piti tutkia rannikko kahden puolen.

Marraskuun alkupuoliskolla lähtivät retkikunnat matkaan. Toisilla oli oivat koiravaljakot, toiset kuljettivat eväänsä miesten vedettävillä reillä.

Mawsonin onneton retki.

Mawson itse, mukanaan englantilainen luutnantti Ninnis ja sveitsiläinen t:ri Mertz, lähti itää kohti, tutkimaan antarktisen manteren rannikkoa jos suinkin aina Kap Adareen saakka. Tällä retkellä voitettavat vaikeudet olivat erittäin suuret sen johdosta, että maajäätikkö manteren reunalta jotenkin jyrkkään laskee ja muodostaa jäävirtoja, jonka vuoksi tavan takaa oli kuljettava hyvin röykkiöisen jään ja kaikkialla väijyväin halkeamain poikki.

Retkikunnan tehtyä matkaa kuukauden verran ja nähtyä ja tutkittua muutamia »nunatakkeja», vuorenhuippuja, joita pisti esiin mannerjäätiköstä, oli se jouluk. 13 p. saapunut taas sangen vaikeaan seutuun. »Iltapäivällä oli taas jyrkkää nousua», kertoo Mawson matkakertomuksessaan. »Halkeamia oli niin paljon, että meidän täytyi ryhtyä erikoisiin toimiin ne kiertääksemme. Toiset olivat jopa 30 metriä leveät ja lunta täynnään. Toiset olivat kuin suuria pyöreitä reikiä tai jätinkattiloita. Illalla saavuimme lumikentälle, jossa niin monen vaarahetken jälkeen taas tunsimme olevamme paremmassa turvassa.

»Kulkiessamme lumisen alhon poikki kuulimme äänen, joka muistutti etäistä kumeata tykinjyrinää. Tämä ääni epäilemättä johtui pintakerroksien laskemisesta. Kaikesta päättäen oli lumen alla muodostunut suuria luolia, niin että lumikentät meidän ja rekiemme painosta laskeutuivat ja puhalsivat ulos allaan olevan ilman.

»Myöhään iltapäivällä alkoi aurinko paistaa ja kun oli melkein tyyni, olivat viimeiset marssihetket oikein miellyttävät. Sydänyön aikaan leiriydyimme 570 metrin korkeudessa.

»Kävi vieno itäkaakkoistuuli, kun reet joulukuun 14 p:n aamuna lähtivät liikkeelle. Sää oli päivänpaisteista, lämpötila 6 astetta pakkasta.

»Mertz ja minä iloksemme kuulimme, että Ninnis oli maannut hyvin ja jaksoi paljon paremmin.

»Puolenpäivän aikaan keskeytimme marssimme leveysmittausta varten, sitten Mertz, ylioppilaslauluja laulaen, jälleen suksillaan kiiti edellemme. Koirat pian yhtyivät vauhtiin ja vetivät innokkaasti ja hyvin. Kaikki kävi vihdoinkin taas aivan niin kuin saatoimme toivoa, ja alkoi lähestyä se aika, että jälleen saattaisimme kääntyä kotia päin.

»Mertz oli hyvän matkaa edellä, kun näin hänen kohottavan suksisauvaansa ja sitten taas jatkavan tietään. Tämä oli merkki, että asiat eivät olleet niinkuin piti, ja kun siis lähestyin tuota paikkaa, aloin tähyillä halkeamia ja etsiä selitystä hänen merkilleen. Suoraan sanoen emme nyt odottaneet jäähalkeamia, kun olimme sileällä lumikentällä ristiin rastiin halkeilleiden rannikkorinteitten eteläpuolella.

»Mertzin osoittamalla paikalla en huomannut mitään erinomaista. Istahdin reelle, otin tauluni esiin ja aloin laskea leveysmittausta, jonka varemmin olimme suorittaneet. Kun vähän myöhemmin vilkaisin maahan, huomasin hieman halkeaman merkkejä. Se oli yksi sadoista samanlaisista, joitten poikki olimme kulkeneet, eikä näyttänyt ensinkään erikoisen vaaralliselta. Siitä huolimatta käännyin sukkelaan ympäri, huusin Ninnis'ille varoitussanan enkä sen koommin ajatellut asiaa.

»Ninnis, joka kulki rekensä vieressä seuraten aivan lähellä minun rekeäni, kuuli huudon, sillä ympäri kääntyessäni näin, että hän paikalla pidätti etupäässä kulkevia koiriaan ja ohjasi ne siten, etteivät ne kulkisi halkeaman poikki viistoon, kuten minä olin tehnyt, vaan suoraan. Sitten jatkoin työtäni.

»Ei hiiskaustakaan kuulunut selkäni takaa, ei muuta kuin jonkun koiran hiljaista valittavaa vinkunaa, jota luulin vastaukseksi Ninisin piiskansivallukseen. Muistan kuitenkin, että huusin Yrjölle, laiskimmalle koiristani: 'Saat vielä tuota samaa sinäkin, ellet vedä paremmin.'

Jäätikön nielemä.

»Mertz oli seisahtunut ja kääntynyt ympäri ja hänen huolestunut katseensa sai minutkin uudelleen katsomaan taakseni. Takanani ei näkynyt mitään, ei mitään muuta kuin omat jalaksenjälkeni, jotka häipyivät etäisyyteen. Entä missä oli Ninnis ja hänen rekensä?

»Riensin nopeaan jälkiäni taapäin; ajattelin, että joku epätasaisuus ehkä esti näkemästä. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Pian seisoin ammottavan, noin 3 1/2 metriä leveän aukon partaalla. Erään halkeaman silta oli murtunut. Toisella puolella kulki sen reunalle saakka kahden reen jäljet, mutta vain yhdet reen jäljet jatkoivat matkaa toiselta reunalta.

»Melkein mielettömänä viitoin Mertzille, että hän toisi rekeni, jolla oli alppiköysi. Kumarruin eteenpäin ja huusin pimeään syvyyteen. Ei hiiskaustakaan noussut sieltä takaisin, ei muuta kuin koiran vikinää, joka oli jäänyt riippumaan 45 metriä syvällä näkyvälle pykälälle. Eläin-paralta näytti selkäranka katkenneen, sillä se koetti etujaloillaan nousta pystyyn, jotavastoin takaruumis oli kuin halvaantunut. Sen vieressä makasi toinen koira liikkumattomana. Aivan vieressä oli, sen mukaan mitä pimeys salli erottaa, teltan jäännöksiä ja liinasäkki, jossa oli kolmelle miehelle 14 päivän eväät. Mursimme lumisillan aivan auki, kumarruimme, nuoraan itsemme sidottuamme, sisään päin ja huusimme pimeyteen siinä toivossa, että toverimme vielä olisi hengissä. Kolme tuntia huusimme herkeämättä, mutta emme saaneet sanaakaan vastaukseksi. Koira oli lakannut vikisemästä eikä enää liikahtanutkaan. Jäätävä viima kohosi kuilusta. Kaikki toivomme katosi.

»Miksi oli ensimmäinen reki onnellisesti päässyt yli? Minulla varmaan oli erikoisen hyvä onni, minä kun olin kulkenut yli viistoon, jonka olisi pitänyt saada lumisilta vielä helpommin murtumaan. Molempain rekien paino oli aivan sama, korkeintaan saattoi olla 13 kilon ero. Asia näyttää saavan selityksensä siitä, että Ninnis astui rekensä vieressä, jotavastoin minä istuin rekeni päällä. Kulkevan jalkamiehen täysi paino on melkoinen kuormitus ja se epäilemättä riitti saamaan aikaan lumikannen luhistumisen.

»Mittasimme langalla matkan siihen näkyvään pykälään, jolla jäännökset makasivat. Sitä oli 45 metriä. Kahden puolen halkeama katosi pimeyteen. Se näytti meistä niin hirvittävän syvältä ja koirat niin pieniltä, että käytimme apuna kiikaria. Mutta silläkään ei enää mitään erottanut. Kaikki köydet, mitä meillä oli, eivät yhteen sidottuinakaan olisi ulottuneet pykälälle saakka ja meidän täytyi senvuoksi luopua kaikista enemmistä tutkimuksista ja ruokatavarain pelastamisyrityksistä.

»— — — Raskain sydämin ja murheesta turtuneina käänsimme ajatuksemme koneentapaisesti lähimpiin asioihin.»

Sillä yhdellä reellä, joka oli jäänyt jäljelle, oli kahdelle miehelle niukat eväät 1 1/2 viikoksi, koirille ei mitään. Kaikki esineet, joita ilman suinkin voitiin tulla toimeen, jätettiin tapaturmapaikalle reen keventämiseksi. »Keitimme laihan liemiruoan kaikista tyhjistä eväspusseista, mitä meillä oli. Koirille annoimme pilalle kuluneet nahkarannikkaat, poronnahkaiset pieksut ja muutamia raakavuodan kaistaleita, jonka kaiken ne ahnaasti nielivät:

»Yhä vielä huusimme säännöllisin väliajoin alas halkeamaan siltä varalta, ettei toverimme olisikaan paikalla kuollut, vaan vähitellen tointunut pyörtymyksestään. Mutta vastausta ei tullut.

»Kiinnitimme painon nuoraan ja laskimme sen alas sen koiran luo, joka oli osoittanut elonmerkkejä. Ei hiiskaustakaan. Kaikki olivat kuolleet, syvyyden yht'äkkiä nieleminä!

»— — — Kello 9 illalla seisoimme jäähalkeaman reunalla ja minä luin ruumiinsiunausrukouksen. Sitten Mertz pusersi kättäni lausuen lyhyen »sydämellinen kiitos», jonka jälkeen käännyimme koiria valjastamaan.»

Paluumatka kävi äärettömän vaikeaksi ja kohtalokkaaksi. Retkeläiset olivat aikoneet paluumatkalla kulkea korkeammalta sisämaan kautta, jossa maajäätikön pinta oli tasaisempi, eivätkä senvuoksi olleet jättäneet matkalle ruokatavaravarastoita. Samoilla vähillä eväillä oli jaksettava pääasemalle saakka. Koirista toinen toisensa jälkeen teurastettiin syötäväksi, mutta ne olivat ylenmäärin laihoja, jotapaitsi niiden liha liikarasituksen johdosta oli epäterveellistäkin. Joulupäivänä oli päämajalle vielä 258 kilometriä ja retkeläiset olivat 160 kilometrin päässä rannikolta Antarktikan lumisella ylängöllä. Lumisokeus vaivasi tuontuostakin Mawsonia. Päivin lumi suli ja keli oli huonoa, jonka vuoksi molemmat matkamiehet usein tekivät taivalta yöllä.

Tammikuun 1 p. Mertz alkoi sairastella, epäillen koiranlihaa sairautensa syyksi. Joku päivä, milloin sää oli huonoa, täytyi senvuoksi levätä. 160 kilometriä oli enää pääasemalle matkaa, mutta retkeilijät olivat niin heikontuneet, että tämä taival tuntui melkein mahdottomalta voittaa. »Iho alkoi kesiä ruumiistamme ja sen alle muodostunut uusi iho oli niin ohutta, että se halkeili ja rohtui. Muistan vielä tarkkaan, kuinka Mertz eräänä päivänä huudahti: 'Luvallasi', ojensi kätensä ja korvastani korvastani repäisi koko ihoverhon. Samoin saatoin minä tehdä hänelle. Kun emme enää koskaan riisuutuneet, joutuivat kesinyt ihomme ja lähtevät karvamme sukkiimme ja alusvaatteihimme.»

Uupumuksesta kuollut.

Tammikuun 7 p. Mertz oli niin heikkona, että Mawson aikoi nostaa hänet reelle ja koettaa vetää häntä purjeen avulla, mutta siihenkään ei sairaasta enää ollut miestä. Hän sai kohtauksia, alkoi hourata ja jonkun tunnin kuluttua kuoli.

Mawson itse oli mitä kurjimmassa tilassa. »Ruumiillinen tilani oli semmoinen, että luulin joka hetki sortuvani. Vatsan kalvava tunne oli jättänyt semmoisen heikkouden, että minun oli mahdoton joissakuissa asennoissa pysyä pystyssä. Toiset varpaistani mustenivat, alkoivat märkiä ja kynnet lähteä. Ulkopuolella riehui hurja lumituisku ja ihmettelin itsekseni, kykenisinkö enää yksin telttaa kokoon ottamaan ja taas pystyttämään. Vähän oli minulla enää toivoa jaksaa majalle saakka.» Hän toivoi kuitenkin jaksavansa niin pitkälle, että voisi rakentaa lumiukon, jonka joku apuretkikunta löytäisi, ja siihen kätkeä päiväkirjansa.

Sitten alkoi Mawsonin »kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa», jolla otsikolla hän matkakertomuksessaan kertoo tämän loppumatkan.

Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa.

Pienellä taskusahalla hän sahasi rekensä poikki, saaden toisesta jalaksen pätkästä maston, toisesta raakapuun. Kuormasta hän jätti jälkeensä kaikki esineet, joita ilman mitenkuten oli mahdollinen toimeen tulla. Vainajan päällystakista hän neuloi purjeen. 11 p. tammikuuta hän kauniilla säällä lähti matkaan, mutta jo 1 1/2 kilometrin vaelluksen jälkeen alkoi hänen jalkojansa siihen määrään pakottaa, että hänen täytyi pysähtyä ja tarkastaa ne. »Istahdin reelle auringonpaisteeseen. Jalkani kauhistuttivat minua, kun ne näin. Jalkapohjan kovettunut nahka oli kummastakin jalasta lähtenyt irti ja sukkani olivat vetisestä nesteestä märät. Alla oleva uusi nahka oli kovin kipeä ja halkeillut.» Mawson siveli uuden nahkan päälle vaseliinia ja sitoi vanhan nahkan haavasiteillä sen päälle, se kun tuntui haljenneilta paikoilta pehmeältä ja miellyttävältä. Tämän siteen päälle hän veti kuudet paksut villasukat, turkissaappaat ja pehmeät nahkaiset päällyskengät, jonka jälkeen hän riisuutui alasti ja otti ilmakylvyn ihanassa, kuumassa päiväliekkosessa. Pistelevä tunne kävi kautta koko ruumiin ja hän tunsi itsensä entistä terveemmäksi ja reippaammaksi.

Jo iltapäivällä hän kuitenkin, lyhyen päivämatkan tehtyään, tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän olisi jaksanut telttaa pystyttää, ellei ilta olisi ollut niin ihmeen ihana. Leirissä levätessään hän asetti siteitä kaikille sairaille ruumiinosilleen, sitoi märkivät sormensa ja tulehtuneet sieraimensa. Seuraavana päivänä tuuli ja tuiski ja kipeät jalat pakottivat yksinäisen vaeltajan viettämään sen teltassaan. Tammikuun 13 p. menestyi matka paremmin, mutta jalat olivat vielä entistäkin kipeämmät. 9 1/2 kilometriä lyheni taival. Paljon halkeamia oli matkalla yli kuljettava, mutta ne eivät vaatineet uhriaan. Illalla jäävirta paukkui kuin olisi tykeillä ammuttu.

Seuraavina päivinä Mawsonin täytyi kulkea suuren jäävirran poikki, jolla iltaisin aina uudistui sama paukkuna; nuoskat kelit ja pehmeä lumi kovin haittasivat kulkua. Aika-ajoin satoi sakeaan lunta. Tammik. 16 p. taivas seestyi, ja aurinko alkoi paistaa. »Verkalleen, lyhyin tempauksin, onnistui minun päästä tämän lumenpaisumuksen läpi. Lumi takeltui möhkäleinä anturain alle, joten minun yhä uudelleen täytyi ne puhdistaa. Kuljin hajonneitten harjanteiden ohi ja vaivuin monta kertaa reikiin. Ne veivät halkeamiin, joista kuitenkin vaivatta jälleen saatoin kömpiä ylös. Olin juuri raskaitten ponnistusten jälkeen päässyt pitkän rinteen päälle ja hengähdin helpotuksesta. Reki luisti kevyesti. Äkkiä huomasin, että lumen pinta aivan jalkaini juuresta jyrkkään suistui alaspäin. Silmänräpäyksessä älysin olevani kuilun partaalla, joka oli suuri kuin kivilouhos. Reki luisti itsestään ja sai tietysti äkkivauhdin jyrkällä rinteellä. Käänsin sen senvuoksi ja pinnistäen kaikki voimani sain vetonuorasta kiskoen sen pelastetuksi kuiluun menemästä. Luulen seisoneeni siinä kokonaisen minuutin liikkumattomana, saamatta sitä takaisin kulkemaan». Vasta sitten se alkoi hitaasti totella ja uhkaava vaara oli vältetty. 8 erinomaisen raskasta kilometriä sain tänä päivänä kuljetuksi.

Tammikuun 17 päivänä näytti kulku sujuvan paremmin, mutta vain 3 kilometriä lyheni sinä päivänä matka. Päivän seikkailuista retkeilijän päiväkirja kertoo:

»Hitaasti noustessani jyrkkää rinnettä paksussa pehmeässä lumessa putosin halkeamaa kattavan lumisillan puhki, jäin lanteistani läpeen kiinni, pääsin jälleen ylös, käännyin 45 metriä pohjoista kohti ja koetin sitten viistoon kulkea erään halkeaman yli huomaamatta, että jo olin sen päällä. Pari sekuntia myöhemmin kiikuin vetonuoran päässä 4 1/2 metriä syvällä jäätikön halkeamassa — reki luisti verkalleen aukkoa kohti — ennätin vain itsekseni sanoa: 'Jaha, tämä nyt siis on loppu!' ja odotin reen joka silmänräpäys pudota rusahtavan päähäni ja riuhtaisevan kaikki mukanaan pohjattomaan syvyyteen. Tällä hetkellä ajattelin niitä ruokatavaroita, joita reessä vielä oli syömättä. Kun kuitenkin reki luisti edelleen suistamatta minua syvyyteen, tunsin Kaitselmuksen vielä kerran pelastaneen minut.»

Mawson oli kuitenkin niin heikontunut, että hänellä oli kovin vähän toiveita päästä halkeamasta ylös. Halkeama oli parin metrin levyinen. Hän kiikkui ilmassa aivan vapaasti, kiertäen hitaasti ympäri.

»Suurella vaivalla sain käsiini köyden solmun. Vähän levähdettyäni sain kiskotuksi itseni sen verran ylemmäksi, että saatoin tarttua toiseen solmuun ja täten vähitellen ponnistellen vetää itseni päälläni olevan lumisillan luo, johon nuora oli uurtanut raon. Kun sitten varovasti kiipesin pinnalle, lohkesi sillasta uusi kappale ja suistuin uudelleen koko köyden mitan syvyyteen. Uupuneena ja kohmettuneena — käteni olivat paljaat ja silmäni olin saanut lunta täyteen — kiikuin sitten siinä vahvasti vakuutettuna siitä, että kaikki nyt oli lopussa. Allani ammotti musta syvyys. Sekunnin työ olisi ollut irtautua vetovaljaistani ja päästä kaikesta tuskastani ja kurjuudestani. Tilaisuus oli suotuisa, se houkutteli minua. Saatoin vaihtaa vähemmän suurempaan, planeetan pienistä tutkimushommista siirtyä yleviä, korkeampia maailmoja näkemään. Mutta jäihän minulle kuitenkin kaikitenkin siihen koko iäisyys, ja nykyisyys oli pahimmassakin tapauksessa vain rajoitettu. Tämä ajatus teki minulle hyvää.

»Voimani nopeaan vähenivät. Vielä muutama minuutti, niin olisi kaikki liian myöhää. Nyt oli tilaisuus tehdä vielä vihoviimeinen yritys. Uusi voima näytti tulleen minuun, kun täten yllytin itseäni vihoviimeiseen valtavaan ponnistukseen. Taistelu kesti melkoisen ajan, mutta kuin ihmeen kautta kohosin verkalleen pinnalle. Tällä kerralla tulin ulos jalat edellä, pitäen käsin nuorasta kiinni. Sitten työnsin itseni ulos ja kävin lumelle pitkäkseni, vahva jää allani. Nyt tuli jälkivaikutus — kokonaiseen tuntiin en kyennyt liikkumaan. Hitaasti pystytin, vähän väliä levähtäen, telttani ja nautin hieman ruokaa. Tämän jälkeen makuusäkissä mietin, mitä oli tapahtunut.

»Nyt oli päätettävä, oliko parempi syödä ja maata muutama päivä oikein kylläkseen, kunnes kaikki varastot loppuivat, vaiko kituutella eteenpäin alttiina sille vaaralle, että täytyisi äkkiä lähteä iäisyyteen saamatta maistaakaan kaikkia näitä herkkuja! Sitten mieleeni juolahti aate, joka melkoisesti paransi toiveitani. Päätin alppiköydestä tehdä nuoratikapuut, sitoa niiden toisen pään reen nenään, toisen pään ripustaa vasemmalle Olalleni ja löyhästi sitoa valjaisiin kiinni. Jos vielä kerran putoisin halkeamaan, olisi minun kaikesta heikkoudestani huolimatta helppo kiivetä ylös, ellen — niin, ellen vetäisi rekeä mukanani.»

19 p:nä Mawson siis jatkoi matkaa. Tuon tuostakin jalat vaipuivat lumen läpi halkeamiin ja kerran mies putosi sinne kokonaan, mutta reki jälleen jäi pinnalle. »Köysitikapuut osoittautuivat loistavaksi keksinnöksi. Parin silmänräpäyksen kuluttua sama juttu uudistui. Vapauduin kuitenkin ilman kovin suuria ponnistuksia, vaikka lumi oli vähällä tukahduttaa minut. Heikkouden kohtaus pakotti minut lyhyen matkan kuljettuani lepäämään.»

Tammikuun 19 p. retkeilijä vihdoin pääsi jäävirran poikki ja alkoi nousta laaksosta, jossa se oli, halkeamattomalle ylängölle. Säät olivat myrskyiset, tuiskuiset, mutta myötätuulesta oli usein apua, etenkin kun sen voima oli niin kova, että se usein työnsi rekeä ja sillä istuvaa matkamiestä purjeettakin eteenpäin lumen pehmeydestä huolimatta. Päivän taival ei kuitenkaan ollut kuin neljästä kymmeneen kilometriin ja parhaina päivinä 14. Kaukana pohjoisessa alkoi näkyä avoin meri. Kovalla myrskyllä kului parikin tuntia, ennenkuin illalla teltta oli pystyssä. Pahimpina myrskypäivinä täytyi matkamiehen jäädä telttaansa, jossa hän hoiteli kipeitä tulehtuneita ruumiinosiaan. Parta ja hiukset lähtivät tukottain, ja joka leirissä oli teltan lumilattia niistä kirjavanaan. Tammik. 28 p. oli vihdoin kaunis ilta, joka häntä suuresti ilahutti: talvimaja lähenemistään läheni. »Riemastukseni kiihtyi, kun Madigan-nunatakki hetken näkyi kirkkaassa iltavalossa. Kuljettu matka 13 kilometriä.»

Seuraavana päivänä oli taas voimakas tuuli ja kova tuisku. »8 kilometriä kuljettuani minulla oli ihmeteltävä onni. Laskeuduin sileätä rinnettä. Pohtelin juuri, kauanko kestäisivät ne 2 naulaa ruokatavaroita, mitä minulla vielä oli, kun aivan lähelläni oikealla puolella lumesta kohosi jotakin tummaa. Kaikki ajateltavat mahdollisuudet lensivät pääni läpi, kun ohjasin sinne rekeni. Oli tapahtunut, mitä tuskin olisin voinut odottaa — seisoin lumiukon edessä, jonka McLean, Hodgeman ja Hurley olivat rakentaneet käydessään meitä etsimässä. Ylinnä oli eväspussi, jonka he olivat meille jättäneet, ynnä tieto, että laiva oli saapunut talvimajamme luo, että Amundsen oli saavuttanut navan ja että Scott aikoi viipyä Antarktikassa vielä yhden vuoden.» Apuretkikunta oli tältä paikalta lähtenyt samana aamuna, jona Mawson lumiukon löysi! Edellisen yön auttajat ja autettava siis olivat nukkuneet vain 8 kilometrin päässä toisistaan.

Runsas ravinto paikalla virkisti matkamiehen voimia, jopa siihen määrään, että hän päivässä tai parissa luuli voivansa kulkea lopputaipaleen — matkaa oli enää vain 37 kilometriä. Mutta esiintyikin uusi vaikeus: Mawsonilla ei ohut mukanaan anturarautoja — ne hän oli jättänyt taipaleelle kuormaansa keventääkseen — mutta ilman niitä taas oli myrskyjen herkeämättä riehuessa mahdoton kulkea liukkaalla, viettävällä rannikkorinteellä. Hän istui senvuoksi reelle ja purjehti, mutta tuuli kantoi rekeä, niin että hän joutui pois oikeasta suunnasta. Hän teki nyt kahdesta laudanpalasesta, joihin hän väänsi ruuveja, piikkianturat, ja nämä jalassaan hän tuulen tauottua pääsi eteenpäin. Penikulman vaelluksen jälkeen laudat kuitenkin menivät rikki. Tammikuun 31 p. hän vietti päivän teltassaan, ankaran lumimyrskyn raivotessa, ja koetti turhaan saada piikkianturansa korjatuiksi. Seuraavana päivänä hänen kuitenkin onnistui päästä »Aladinin luolaan», jäähän louhittuun asumukseen, jonka retkikunnan jäsenet ennen rekiretkelle lähtöään olivat kaivaneet ensimmäiseksi levähdyspaikaksi — sinne oli päämajasta vain 8 kilometriä matkaa. Mutta lopputaival oli rinteen liukkauden, kaltevuuden ja rajujen myrskyjen vuoksi niin vaikea kulkea heikontuneen miehen, että Mawsonin täytyi tässä suojaisessa luolassa odottaa kokonainen viikko, ennenkuin saattoi lähteä matkaan. Aina helmikuun 8 päivään riehui ankara myrsky, kiihtyen toisin ajoin oikeaksi hirmumyrskyksi ja tuiskuttaen sakeaa lunta. Semmoinen myrsky olisi helposti vienyt vaeltajan maajäätikön korkealta reunalta sulaan mereen, etenkin kun hänen olisi ollut mahdoton pitää tarkkaa suuntaa, kompassi kun täällä magneettisen navan läheisyydessä on epäluotettava.

Lopulta Mawson kuitenkin päätti lumimyrskystä huolimatta lähteä matkaan, istua reelleen ja antaa tuulen viedä sitä mukanaan. Sitten tuuli kuitenkin äkkiä asettui. Parissa tunnissa hän kulki 2 1/2 kilometrin päähän majasta ja tähyili ahnain silmin, vieläkö laiva, jonka määräyksen mukaan piti tulla retkikuntaa pois noutamaan, olisi asemalla. Mutta se näytti lähteneen! Hänen viimeinen toivonsa raukesi! Mutta talvimajan luona näkyi vielä ihmisolentoja! Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta? »Mutta jo muutaman minuutin kuluttua huomasi eräs heistä minut ja viittoi minulle. Minä viitoin vastaan, syntyi yleinen liike, ja kaikki juoksivat majaan. Sitten jyrkkä rinne peitti heidät näkyvistä. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juosseet pois piiloutuakseen.» Pian he kuitenkin läähättäen ja juosten saapuivat, tervehtivät johtajaansa ja kuulivat surusanomat, mitä hänellä oli kerrottavana. Viisi miestä oli jäänyt, mutta laiva oli lähtenyt, sen kun piti ennen meren jäätymistä ennättää pelastamaan Wildin osasto. Langaton oli taas kunnossa ja Mawson senvuoksi koetti kutsua »Auroran» takaisin, se kun vielä oli aivan lähellä, mutta laiva ei hirmuisen myrskyn vuoksi voinut palata, ja Mawsonin täytyi viiden asemalle jääneen miehen keralla varustautua sillä toista talvea viettämään.

Marssi magneettiselle navalle.

Mainittakoon lyhyesti muutkin pääasemalta tehdyt retket. Kolme miestä
R. Bagen johdolla koetti tunkeutua magneettiselle ravalle saakka.
Alkutaipaleella heidän mukanaan kulki apuretkikunta, joka vei varastoon
ruokatavaroita paluumatkaa varten.

Tämän retkikunnan täytyi menomatkalla ponnistaa ainaisia vastamyrskyjä vastaan, säännöllinen tuulen suunta kun on napaylängöltä joka suuntaan alas merelle. Lumen pinta ja sen mukaan keli oli sangen vaihteleva, enimmäkseen oli lumi kuitenkin kokoontunut nietoksiksi, joiden suunta oli niin vakaa, että sitä voitiin pitää matkan ohjauksena. Hyvin taajaan tehtiin magneettisia havainnoitu, myrskypäivinä joskus vuorokausi yhteen mittaan. Niin kauas, että magneettineula olisi asettunut aivan pystyyn (90 asteen inklinaatio), ei retkikunta ajan niukkuuden vuoksi voinut tunkeutua. Jouluk. 21 p. se oli kaikkiaan kulkenut 484 kilometriä talviasemalta, kun päätti kääntyä kotomatkalle, ja inklinaatio oli silloin 89°43,5', korkeus merestä noin 1,800 metriä. Jos olisi tahdottu saavuttaa täydelleen 90 asteen inklinaatio, olisi täytynyt kulkea vielä satakunta kilometriä, johon olisi kulunut vähintään viikko. Jouluk. 21 p:nä, joka vastasi eteläisen pallonpuoliskon juhannusta, oli tällä päätekohdalla 32 asteen pakkanen. Helppo on arvata, kuinka kylmä siellä talvella on.

Paluumatkalla oli tuulesta paljon apua, jonka vuoksi retkeläiset saattoivat tehdä paljon nopeammin taivalta. He olivat menomatkalla rakentaneet suuria lumiukkoja leiripaikkoihin ja muihinkin sopiviin kohtiin osatakseen kulkea niiden mukaan takaisin, ja ne olivatkin hyvänä apuna, koska niiden johdolla löydettiin menomatkalla kätketyt eväsvarastot. Pitkällisillä tuiskuilla ei niistäkään kuitenkaan ollut apua ja viimeinen varasto jäi kuin jäikin löytämättä ja retkeilijäin täytyi loppumatka kulkea melkein tyhjin vatsoin, nälkäkuolema läheltä uhkaamassa. Sitä paremmin maistuivat Aladinin luolassa herkut, ja tammik. 11 p. retkeläiset söivät siinä juhla-aterian, joka kesti kello 5:een iltapäivällä.

Retki merenrantaa pitkin.

Kolmas retkikunta kulki yhdensuuntaisesti Mawsonin kanssa itää kohti meren jäätä pitkin, taistellen niinikään suuria vaikeuksia vastaan, mutta suoriutuen niistä miestä menettämättä. Samoin kuin muille, samoin tällekin retkikunnalle lumisokeus teki paljon haittaa. Tuulet eivät sitävastoin yleensä olleet yhtä rajut kuin mannerylängöllä ja talvimajan luona. Retkikunta kulki samain valtavain, 40 kilometrin levyisten jäävirtain kielekkeitten poikki — toinen on Ninnisin, toinen Mertzin glasieeri — jotka Mawsonin retkikunnalle tuottivat niin paljon vastusta. Kymmeniä kertoja putosivat tämänkin retkikunnan jäsenet pohjattomiin glasieerihalkeamiin — yksi heistä 7 metriä syvään yhdellä humauksella — mutta lujat valjaat ja nuorat pelastivat miehet. Toverit helposti vetivät pudonneen pinnalle. Kelit olivat merellä paremman ja kuljetut päivämatkat verraten pitkät.

Tällä retkikunnalla epäilemättä oli kiitollisin työmaa, se kun seurasi Antarktika-manteren rantaa, ja monessa kohden näki sen korkein kalliojyrkäntein suistuvan Jäämereen. Suurenmoinen oli varsinkin Hornbluff-nokka ja Urkupiippuseinämä, joka oli retken itäpäässä, ei aivan sillä kohdalla, mistä Mawson ja Mertz korkeampana maalla olivat paluumatkalle kääntyneet.

»Katselimme tätä maailman rannan suuruutta kammolla ja mykkinä. Kolkosta lakeudesta, jonka poikki olimme kulkeneet, kohotti tässä suunnaton, pystyyn nouseva kallioseinämä otsansa korkealle pilviin saakka. Kahdeksan kilometriä leveältä näytti koko vuorenseinämä olevan rivi komeita urkupiippuja. Jään loisteen vuoksi esiintyi sen luoma syvä varjo sitä selvemmin. Tämä toden totta oli oikea luonnon temppeli, jossa ihmisääni vallitsevan järkähtämättömän levon vuoksi kuului vain heikosti. Kuin valkoisia perhosia lepatteli lumimyrskylintuja korkealla kallioseinämän edessä…» Kallioseinämän juurella oli rapautumisen johdosta syntynyt 60 metrin korkuinen rauniolieve, sitten oli 40 metriä kerrostuneita kallioisia, hiekkakiviä, ja näiden päällä 200 m korkea, kuusitahoisiin patsaihin jakautunut pystysuora doleriittiseinämä, seinämän päällä 60 metriä vahvalti jäätä ja lunta. Retkikunta sai tästä arvokkaita kivennäisnäytteitä ja luonnontieteellisiäkin esineitä.

Lähempänä talviasemaa oli Pingviininokka, jota retkikunta paluumatkallaan tutki; sen jyhkeät seinämät olivat karkeata graniittia. Rantarailoissa, joita vuorovedet pitivät sulana, elosteli pingviinejä, kallioilla sadoittain myrskylintuja ja skualokkeja. Hylkeitä loikoili huoletonna railojen partailla.

Paluumatka sujui muutoin verraten nopeaan, mutta lopulla oli tällekin retkikunnalle tuho tulla, vaikka se oli laskenut eväiden hyvin riittävän viimeiselle varastolle, jonka he menomatkalla olivat ensimmäiseksi rakentaneet, ja vaikka tien piti olla aivan selvä. Niin ylivoimaiset ovat tuolla lumen ja myrskyn maanosassa luonnonvoimat. Varasto oli eräällä jäästä kohoavalla nunatakilla, jonne johti turvallinen notkelma. Tammik. 8 p. oli varastolle vielä 12 1/2 kilometriä matkaa, jonka miehet helposti luulivat kulkevansa yhdessä päivässä. Mutta tie kävikin lumisemmaksi, niin että jalat upposivat polvia myöten ja reki pohjaansa saakka. Nykäyksittäin vain se kulki eteenpäin, eikä se luistanut paljon paremmin, vaikka jätettiin jäljelle kaikki, mitä ilman suinkin voitiin toimeentulla. Jalat vaipuivat reisiä myöten lumeen, ja uutta lunta satoi niin sakeasti, ettei eteensä nähnyt. Kello 7 illalla syötiin viimeiset eväät, vain 700 grammaa pingviininlihaa ja vähän teetä oli jäljellä. Kello 10 1/2 kävi lumimyrsky niin sakeaksi, että miesten täytyi leiriytyä ja uupumuksesta nukkua vuorokausi umpeensa. Kahdeksassa tunnissa he olivat päässeet 7 kilometriä eteenpäin, ja matkan pahin osa oli vielä jäljellä. Yritettiin kulkea taas vähän eteenpäin, mutta vain 10 metriä päästiin, ennenkuin taas täytyi levätä. Lunta tuli kuin olisivat kaikki taivaan portit olleet selällään. Vaikka lumeen upposi metriä syvälle, ei kovaa hankea vieläkään tuntunut. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin jättää reki ja kaksi miestä telttaan, ja johtaja Madigan päätti lähteä yksin 5 kilometrin päässä olevalle varastolle pyrkimään. Viimeinen lihapala syötiin, jonka jälkeen hän, heikkoudestaan huolimatta, lähti vaikealle taipaleelleen, leväten aina 100 metriä kaaleltuaam Lopulta hän saavutti varaston, jonka 2 1/2 metriä korkean lumiukon tuisku oli melkein kokonaan peittänyt. Kahden metrin vahvuisen lumikerroksen alta löytyivät ruokatavarat ja 11 1/2 tuntia poissa oltuaan Madigan palasi toveriensa luo leirille.

Etelänavan maalla kelit yleensä ovat kovat ainaisten myrskyjen vuoksi, mutta tämä seikkailu osoittaa, että luonnonoikut tuottavat poikkeuksiakin. Loppumatkalla — talvimajaan oli varastolta 85 kilometriä — keli nopeaan parani, ja rekeä autteli eteenpäin vielä myötätuulikin.

Päämajasta länteenkin päin tehtiin rekiretki. Tämä osasto alkutaipaleella käytti entisestä lentokoneesta tehtyä moottorirekeä, mutta moottori ei toiminut kunnollisesti. Reki oli sitäpaitsi näissä myrskyissä yhtä voimaton kuin pieni vene Niagaran pyörteissä. Rekeä veti ilmapropelli.

Länsiosasta.

Länsiosaston oli laiva vienyt 2,400 kilometriä kauemmaksi länteen, jossa se oli, kun ei maanrantaan päästy, noussut maihin meren päällä lepäävälle pöytämäjäätikölle ja sen päälle, Vähän kauemmaksi reunasta, majansakin tehnyt. Mannerrantaan oli asemalta 27 kilometriä. Sinne Wild niin pian kuin, suinkin vei osan varastoistaan seuraavan kevään rekiretkeä varten.

Ensimmäinen matka tehtiin sinne maaliskuun puolivälissä, talven jo alkaessa näyttää mahtiaan. Mannerrannikko kohosi jotenkin jyrkkään, aaltomaisesti, ja oli kauttaaltaan jäätikön peittämä. Suurella vaivalla retkeläiset saivat tavaransa nostetuksi lähes 700 metrin korkeuteen, jonne ne jätettiin varastoon; 21 p. maalisk. alkoi lumimyrsky, jota kesti viikon — se alkoi samana päivänä, kuten myöhemmin huomattiin, jona Scott Etelänavalta palatessaan Etelä-Viktorianmaan pöytämäjäätiköllä kuoli nälkään ja viluun. Lumimyrskyn aikana oli melkein mahdoton lähteä teltasta ulos, ja lumi tunkeutui telttaankin, peittäen makuusäkeissään loikojat korkealla kinoksella. »Kaikkiaan oli päällämme satakunta kiloa lunta, joka kaikki oli telttaan tunkeutunut 7 1/2 senttimetrin suuruisesta venttiiliaukosta.» Toisessa teltassa oli lunta 1,20 metriä vahvalta. Keli kävi niin pehmeäksi, että lumimyrskyn tauottua vain suurimmilla ponnistuksilla päästiin vähääkään eteenpäin. Vaikka tie kulki alaspäin, ei paluumatkalla alussa päästy eteenpäin kuin pari kilometriä päivässä. Uudet lumimyrskyt yllättivät retkeläiset, haudaten kerran toisen teltan miehineen päivineen puoleksitoista vuorokaudeksi kinoksien alle. Wild kertoo siitä:

»Lumimyrsky (130 kilom. tuntinopeus) raivosi vähentymättömällä nopeudella k:lo 11:een seuraavana aamuna. Sitten se tunnissa laimeni tavalliseksi tuuleksi. Kömmimme ulos makuusäkeistämme ja söimme lämpöisen kunnon aterian. Sitten lähdimme katsomaan tovereitamme ja huomasimme kauhuksemme, että heidän telttansa oli luhistunut maahan. Paikalla livahdimme tuulipukuumme, lensimme ulos ja näimme sanomattomaksi kauhuksemme, että Harrison makasi makuusäkissään lumessa. Mutta hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään hätää. Kannoimme hänet makuusäkkineen päivineen telttaamme. Hän kömpi siitä esiin terveenä miehenä, mutta oli kovin nälissään. Jones ja Moyes olivat niinikään pelastettavat; he makasivat luhistuneen telttansa alla kovin epämukavassa asennossa. Tuuli näyttää sen kaataneen edellisenä aamuna k:lo 10 aikaan, joten he siis olivat olleet syömättä 36 tuntia. Kaivoimme heidät esiin kiiruimman kautta.»

Talvimaja oli vain puolen kilometrin päässä pöytämäjäätikön monenkymmenen metrin korkuisesta pystysuorasta, helposti lohkeilevasta reunasta, suurien halkeamien ympäröimänä, joten sitä lumituiskussa oli sekä vaarallinen hakea että vaikea löytää. Se oli lisäksi niin kokonaan lumen peittämä, ettei se näyttänyt kuin tavallista suuremmalta nietokselta.

Kamala leiripaikka.

Myöhemmin tehtiin talven kuluessa useita muitakin rekiretkiä, muun muassa mannerrannalle varastoa viemään, ja löydettiin tällä matkalla sekä kaksi paljasta nunatakkia että osaksi paljas 120 metrin korkuinen rantaseinämä, jonka päällä oli 60 metrin korkuinen jäävaippa. Tämän kallion alla leirissä ollessaan ankarain lumimyrskyjen pidättäminä olivat retkikunnan jäsenet vähällä joutua hirmuisten lumivyöryjen uhreiksi. Peloittavalla jyrinällä ne syöksyivät jäälle ja lohkareita lensi sadan metrin päähän teltoista. Myrsky puhalsi molemmat teltat kumoon, repien toisen harjasta maahan saakka.

»Moyes ja minä lensimme nurin. Päästyämme taas pystyyn riensimme auttamaan omita, joiden teltta oli kestänyt vihurin. Myrsky riehui vielä entistäkin rajumpana, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin ottaa tangot irti ja laskea teltta alas. Etsimme nyt tuulen suojaa. Tuulen puolella olisi 270 metrin päässä ollut halkeama, joka ehkä olisi tullut kysymykseen. Myrsky oli kuitenkin saanut semmoisen voiman, ettei ollut mitenkään mahdollista kuljettaa tavaroitamme tätäkään lyhyttä matkaa. Toinen toisensa jälkeen menetimme jalansijan, ja tuuli kuljetti meitä pari-, kolmekymmentä metriä mukanaan. Ei jaäkirveelläkään aina ollut mahdollista pysyä paikallaan. Ainoa pelastuksen keino oli kuopan kaivaminen. Loimme senvuoksi lapioilla ensinnäkin metriä syvän, puoltakolmatta pitkän ja kahta leveän kuopan. Lumi oli niin kovaa, että tähän kului kolme tuntia. Reet ja telttatangot pantiin kuopan poikki, ehyt teltta levitettiin näiden päälle ja painoksi pantiin lunta ja jäälohkareita. Tämä kuuluu hyvinkin yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa se oli sangen hidasta ja vaivalloista työtä. Monet näistä tuulenpuuskista varmaan puhalsivat 160 kilometrin tuntinopeudella, koska esim. yksi tempasi valtoihinsa vieressäni seisovan Harrisonin, kohotti hänet ilmaan aivan pääni yli ja nakkasi sitten 6 metrin päähän! Kuoppaan kasattiin kaikki — mikä ei ollut kiinni naulattua. Päivällistä syötyämme ryömimme makuusäkkeihimme. K:lo 3 aikaan vyöryi vuorelta suuri laviini, jonka kamala jyrinä voitti tuulenkin ulvonan. En tiedä kaameampaa tunnetta kuin näiden laviinien aikaansaama.»

Monta päivää myrskyä kesti ja kaiken aikaa miehet olivat kuoppaansa sullottuina, voimatta edes pystyssä istua. Vielä monta lumi- ja jäävyöryä suistui vuorelta ja ne tuntuivat kaikki olevan peloittavan lähellä. Iltaisin miehet lauloivat hengellisiä lauluja, saaden yhteisin ponnistuksin ainakin kahdentoista sanat kokoon. Viisi päivää he täten viettivät kuopassaan, syöden kylmää ruokaa, kun kuoppa sään lämmetessä, sitä myöten kuin myrskyä kesti, alkoi käydä kovin lämpimäksi ja sen mukaan märäksikin. Kun makuusäkitkin kastuivat ja niitä oli mahdoton matkalla kuivata, olivat ne sään taas kääntyessä purevaksi pakkaseksi niin kylmät, etteivät miehet yöllä uupumuksestaan huolimatta saaneet silmiinsä vähintäkään unta. Kotimatkalla he vielä pahoin eksyivätkin, mutta pääsivät kuitenkin lopulta kaikki elävinä majaan.

Eräällä keväämmällä tehdyllä retkellä, jonka tarkoitus oli kuljettaa ruokatavaroita kesäretkeä varteen, täytyi miesten yhteen mittaan viettää 17 vuorokautta teltassaan ja sen haljettua lumikuopassa, ennenkuin sää salli jatkaa matkaa.

Rannikkoretkikunta.

Marraskuun ensi päivinä Wildin johtama rekiretkikunta lähti itää kohti tutkiakseen Antarktikan rannikkoa sinne päin niin pitkältä kuin suinkin. Matka ei kuitenkaan muodostunut varsin pitkäksi, sillä jo 160 kilometrin päässä tuli vastaan valtava manterelta laskeva jäävirta, joka oli satoja metrejä vahvan pöytämäjäätikön kyntänyt auki niin hurjaksi jääröykkiöksi, ettei kukaan siivittä olisi päässyt siitä yli. Yli 20 kilometriä leveänä jääkoskena vyöryi tämä jäävirta, Denmanin glasieeri, 900 metriä korkealta mannerylängöltä, sulkien ehdottomasti tien.

Denmanin glasieeri.

Retkikunta koetti ensin kiertää glasieerin meren puolelta, jossa tasainen pöytämäjäätikkö ulottui satoja kilometrejä pohjoiseen. Jäätikön pinta oli kuitenkin täälläkin täynnään halkeamia ja kuiluja, joiden keskellä päivämatka supistui kuuteen kilometriin. »Monta kertaa kuulimme tässä sekavassa seudussa selviä ääniä, jotka merkitsivät liikuntoa. Sitäpaitsi kuului kuin metsästyspyssyjen pauketta tai etäistä tykin jyrinää. Siihen liittyi kaamea, ähkyvä ääni, ikäänkuin glasieerin kulkiessa kallioiden yli.» Kuljettuaan vielä 8 kilometriä eteenpäin päätti Wild koettaa, eikö jäävirran poikki voisi kulkea.

Siinä kohdassa, missä jäävirta kohtasi paljon hitaammin liikkuvan, ainakin ulkoreunoillaan meren päällä lepäävän pöytämäjäätikön, joka oikeastaan on maajäätikön jatkoa, oli valtava, yli 300 metriä pitkä, 100 tai 120 metriä leveä kuilu, jonka pohjalla ammottavat halkeamat näyttivät johtavan pohjattomaan syvyyteen. Sen seinämät olivat rosoiset ja halkeilleet ja kimaltelivat auringonpaisteessa kuin miljoonat valokipunat. Korkealla yläpuolella oli roukkioissa jättiläismäisiä jäälohkareita. Se oli hurjin, villein ja suurenmoisin näky mitä ajatella saattoi.

»Maanantaina, marraskuun 25 p. Ilman ja maiseman puolesta päivä oli suurenmoinen/ Mutta kaikki muu olikin vain vaivaa ja rasitusta. Koko päivän olimme jääroukkioissa. Tuskin olimme saaneet reem vedetyksi alppiköydellä jonkun kukkulan päälle, ennenkuin se taas täytyi laskea alas. Käännämme ja yritämme joka suuntaan, joka puolella jääaaltoja, jääkukkuloita, puserrusröykkiöitä, muistopatsaita, taikalinnoja, aivan matalista aina 100 metrin korkuisiin. On mahdoton nähdä eteensä tässä maisemassa kuin parisataa metriä. Siitä syystä etenemme aina kerrallaan vain lyhyen matkan, kiipeämme sitten kukkulalle tai lumivallille, valitsemme tien ja ponnistamme jälleen kappaleen matkaa eteenpäin…

»Kärsimme tänään kaikki auringon vaikutuksesta, Kennedy pahimmin. Hänen huulensa, poskensa, nenänsä ja otsansa ovat täynnään rakkoja. Hänellä on vaaleanpunertavat hiukset ja arka iho, joka siihen tavallisesti kuuluu.

»Tiistaina, marraskuun 26 p. Jälleen kulutettu päivä mitä ankarimpaan työhön. Kolme tuntia kului, ennenkuin pääsimme ensimmäiset 800 metriä eteenpäin. Monessa paikassa täytyi meidän kirveellä ja lapiolla raivata tie ja sitten rakentaa railon poikki silta. Klo 1 iltapäivällä olimme saaneet kulkeneeksi vain I 1/2 kilometriä. En ole milloinkaan nähnyt enkä kuvitellutkaan mitään niin ihanaa, kaunista, kuin ne muodostumat, joiden kautta tiemme tänä aamuna kulki. Lunchin jälkeen maisema muuttui aivan toisenlaiseksi. Sekavain, ahtaantuneiden jääröykkiöiden jälkeen tulimme lumirinteille, valtaviin, kilometrin ja puolentoistakin levyisiin aaltoihin, joissa halkeamia kulki ristiin rastiin…

»Ei ainoakaan meistä välttänyt sinä päivänä lähempää tuttavuutta glasieerihalkeaman kanssa. Harrison putosi 4 1/2 metriä syvälle. Minä sain aika häijyn ruhjevamman pudotessani rinnettä laskiessamme reikään. Reki kulki ylitseni, ennenkin painoi minut alas. Niin pitkälle kuin saatoimme nähdä, oli maisema samanlaista, ja meidän täytyi muistaa, että meidän paluumatkalla täytyi vielä kerran kulkea tämän noidankattilan kautta. Tänään pääsimme eteenpäin vain 955 metriä!»

Seuraavana päivänä oli mahdotonta millään keinoilla päästä kauemmaksi, joka puolella oli vain valtavia jääaaltoja, näissä joka suuntaan risteileviä halkeamia, joista useat olivat 60 metrin levyiset, päähalkeamat yleensä kulkien pohjoisesta etelään. Wildin täytyi senvuoksi kääntyä takaisin yrittääkseen, olisiko kauempana pohjoisessa mahdollista kulkea jäävirran yli. »Olisimme tosin täälläkin voineet tunkeutua vielä kauemmaksi itään, mutta meidän olisi yhä uudelleen täytynyt laskea matkavarustuksemme pienin erin 15—30 metrin syviin hautoihin ja jälleen samalla tavalla vetää ne ylös toisella puolella. Täten olisimme joka halkeamaan tarvinneet kaksi tuntia. Näin hitaaseen etenemiseen en pitänyt itseäni oikeutettuna, kun se olisi voinut maksaa osastoni hengen.»

Paluumatkalla satoi paljon lunta, kelit olivat huonot, halkeamat kahta petollisemmat, ja varsinkin joulukuun 4 p:nä kuljetut 4 kilometriä olivat peloittavan vaikeat. »Putosimme halkeamiin kaikki ja kiikuimme usein kuin hirsipuussa syvällä jäärotkoissa.» Sillä lyhyellä ajalla, joka oli meno- ja paluumatkan välillä kulunut, olivat jäät jo sen verran liikkuneet, ettei samaa tietä enää kaikin paikoin ollut mahdollinen palata.

Mannerrannalle päästyään retkikunta pyydysteli skualokkeja ja kokosi niiden munia saaden täten verestä lihaa, joka maistui paremmalta kuin koiranliha. Retkikunta matkasi nyt yöllä, koska keli silloin oli kovempi, valo ei häikäissyt silmiä eikä kasvoihin tullut pakkasen puremia. Toiselta puolen oli sillä haittansakin, jään pohja kun päivällä matkatessa kovin kastui ja sitten jäätyi kivikovaksi. Sama oli makuusäkkien laita. Ne eivät koskaan päässeet kuivamaan, vaan olivat aina jääkylmät ja kankeat.

Ylängölläkin keli oli kovin huono paljon pehmeän lumen vuoksi, ja vetäminen kovin raskasta. Jäävirrasta ei tullut minnekään päin loppua; se virtasi laaksossa useiden vuorenhuippujen välissä. Noustuaan eräälle vuorelle ja kartoitettuaan eteisiä ilmoja niin pitkälti kuin silmä kantoi, retkikunta päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla tutkittiin rantakallioita, jotka Antarktikan tällä osalla kaikkialla olivat gneissiä ja graniittia. Laviinikallion alla käydessään retkeläiset huomasivat, että useita vähintään 20 tonnin painoisia jäälohkareita oli vyörynyt vielä 200 metriä sen kuopan ohikin, jossa he varastomatkallaan olivat viettäneet viisi vuorokautta.

Wild oli alkujaan aikonut tehdä matkansa vain kahden muun seuralaisen keralla, mutta myrskyn vietyä mukanaan talvella varastoon jätetyn reen hänen täytyi ottaa mukaansa saattajaksi lähtenyt neljäskin mies, koska tämä ei olisi voinut reettä päästä asemalle ja retkikunta itse välttämättä tarvitsi toisenkin reen. Asemalle oli senvuoksi jäänyt vain Moyes, joka tietysti luuli hänelle toveriksi jätetyn Harrisonin paluumatkalla kuolleen… »Kun tulimme riittävän lähelle asemaa, viritimme laulun ja parin sekunnin kuluttua Moyes hyökkäsi ulos vastaamme. Kun hän näki meitä olevankin neljä, kävi hän hämmästyksestä päälleen seisomaan», ja oli tietysti sanomattoman iloinen. Kaikkiaan retkikunta oli matkallaan kulkenut 381 kilometriä.

Jonesin retki.

Vähän myöhemmin kuin Wildin lähti Jonesin johtama osasto, joka matkusti länteen päin, saavuttaen Gauss-vuoren, jonka Drygalskin johtama saksalainen retkikunta v. 1901 oli löytänyt ja tutkinut, voimatta kuitenkaan retkeillä sen kauemmaksi kummallekaan suunnalle. Tämä retkikunta löysi rannikolla muutamia, saaria, joilla oli erittäin rikas eläinkunta, varsinkin pesiviä lintuja. Muutoin retkikunta ei matkallaan kokenut muuta kuin Antarktikan tavanmukaisia vastuksia.

Wildin osaston kaikki retkikunnat saapuivat siksi ajoissa takaisin, että oltiin valmiina lähtemään, kun »Aurora» ilmestyi taivaanrannalle. Ei ole ihmettelemistä, että kaikki kaipauksetta lähtivät tästä maasta, jossa olivat saaneet niin paljon kovia kokea ja joka ainakin ilmastollisten olojen puolesta epäilemättä on maailman ynsein.

Pääasemalle jääneiden, retken johtajan t:ri Mawsonin viiden toverinsa keralla, täytyi viettää Adélie-maassa vielä toinenkin vuosi ja kokea uudelleen sen talven synkkä raivo. Paljon vaihtelua tuotti kuitenkin toisena talvena langaton sähkölennätin, joka vihdoinkin saatiin kuntoon, laivan tuotua sitä varten lisätarpeita. Tavalliset ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot toimitettiin, kivennäisnäytteitä koottiin maajään kasaamista röykkiöistä, merestä pyydettiin alempia eläimiä, maaeläinkokoelmia täydennettiin, mutta mainittavia rekiretkiä ei enää tehty. Retkikuntalaisten mielestä tämä toinen talvi tuntui todelliselta vankeudelta, jonka päättymistä he odottivat yhtä innokkaasti kuin koulupojat konsanaan lukukauden loppua. Enimmin rasitti heidän hermojaan ainainen myrsky.

Joulukuun 12 p. 1913 »Aurora» vihdoin saapui Commonwealth-lahteen ja viipymättä sille kuljetettiin kokoelmat ja se mitä varastoista mukaan otettiin — siinä oli viikon työ, jota tällä kertaa vaihteeksi suosi kaunis sää. Mutta tuskin oli viimeinen kuorma tuotu laivaan, ennenkuin hirmumyrsky hyökkäsi sen kimppuun ja jouluaatto ja -päivä muodostuivat epätoivoiseksi taisteluksi tuulta vastaan. Vaikka laivan koko konevoima, mitä pannusta suinkin ylipainetta lähti, oli käynnissä, oikeni ankkurin sakara ja hädin tuskin »Aurora» vältti haaksirikon.

Kotomatkalla laiva teki pitkän kierroksen länteen tutkiakseen tarkemmin sen puolen jääsuhteita ja muita maantieteellisiä seikkoja sekä jatkaakseen laivan merimittaustöitä ja tieteellisiä pyydystelyitä. Vasta helmikuun viimeisinä päivinä »Aurora» saapui Adelaiden satamaan.

Tulokset.

Australialaisen retkikunnan maantieteellisistä saavutuksista oli tärkein melkoisen rannikkomatkan kartoittaminen. Pääaseman kartoittama ranta sai nimeksi »Kuningas Yrjön maa», läntisen osaston kartoittama »Kuningatar Maryn maa». Tämä ranta on sen luontoista — maajäätikön peittämää mannerta — kuin jo edeltäpäin osattiin arvata, mutta nyt siitä saatiin varmuus. Jäätikkö suistuu hitaasti edeten mereen, paitsi missä kalliopohjan muoto saa sen puristumaan suurenmoisiksi jäävirroiksi, joiden nopeus on suhteellisesti hyvinkin suuri. Vallitsevista tuulijärjestelmistä näyttää johtuvan se, että merijäät toisin paikoin nopeaan ajautuvat pohjoista kohden lämpöisemmissä vesissä sulamaan, toisin paikoin taas muodostavat suunnattoman vahvoja tasaisia »barrier-jäätiköitä». Retkikunnan pääaseman ja läntisen aseman välillä oli »Shackletonin »barrier-jäätikkö», joka ulottuu laajana niemekkeenä kauas mereen, mutia pääaseman kahden puolen oli vain ajojäitä.

Useassa paikassa pistää manteren peruskallio rannoilla näkyviin, ja sorasta ja kiviraunioista, joita jään alta on toisin paikoin paljastunut, on saatu selville Amarktikan tämän osan reunain ja osaksi sisäosainkin rakenne.

Magneettiset havaintojaksot ovat tärkeät etenkin senvuoksi, että samaan aikaan myös toimitettiin havainnoita magneettisen navan toisella puolella, Scottin retkikunnan asemalla. Rekiretkellä tuli magneettisen navan paikka entistä tarkemmin määrätyksi.

Retkikunnan laiva suoritti suuriarvoisia syvän meren mittauksia seuduilla, joista ei ennen ollut juuri mitään tietoja, ja kartutti mitä tuntuvimmin kokoelmia.

Retkikunnan eläin- ja kasvitieteelliset kokoelmat napamanteren reunoilta, jonne lukemattomia lintuja lähtee kesällä pesimään, olivat osaksi ainutlaatuiset.

Antarktika.

Maapallon etelänavan niin ollen peittää paksu jäälakki, keskeltä tuhansia metrejä korkea, kilven muotoinen, äärettömän laaja jääkakko, joka lumesta vahvenemistaan vahvenee ja vahvuutensa painosta valuu ulospäin joka puolelle, mutta sitä myöten myös syrjiltä lohkeilee ja kylvää valtamerien piirin täyteen äärettömiä jäävuoria. Jäävuoria lohkeilee joka rannalla, suurimmat kuitenkin nykyisten tietojemme mukaan Rossin meren pohjukassa olevasta jääseinämästä, Barrier-jäätiköstä, ja muista samanlaisista pöytämäjäätiköistä. Lähimpänä emojäätikköään nämä jäävuoret ovat tahoiltuja, säännöllisen muotoisia, ikäänkuin pöytiä, mutta sitä myöten kun ne ajelevat meressä pohjoisemmaksi ja aallot saavat niitä jäytää, sitä myöten ne kuluvat. Aallokko uurtaa toiselle puolelle syvän pengermän, jonka kautta vuoren tasapaino vähitellen muuttuu, sen yläpinta vähitellen kääntyy kaltoksi. Vähitellen ne lohkeilevat pienemmiksi, vähenevät, murenevat, sulavat, kuta kauemmaksi etenevät pohjoista kohti lämpöisempiin vesiin. Muoto muuttuu yhä epäsäännöllisemmäksi, huippuiseksi, holviseksi ja onteloiseksi, ja lopulta ne hajoavat irtaimeksi jääsohjoksi ja vihdoin katoavat. Merenkulkija kammoo näitä jääpöytiä, joiden päälle hän ei näe mastonhuipustakaan. Mutta niiden suurenmoinen kauneus on kaikkiin tehnyt syvän vaikutuksen, varsinkin kun myrskyaallot hyökyvät äkkijyrkkiä seinämiä vastaan. Syvällä alusvedessä leväten ne eivät valtavimpainkaan laineitten hyökkäyksissä huoju sen enempää kuin kallio. Jäävuorien korkeus merestä on usein 50 metriä ja enemmänkin ja sen mukaan syvyys seitsemän kertaa suurempi, joten vuoren vahvuudeksi kaikkiaan saadaan 50 metriä veden päällä ja 350 metriä veden alla, yhteensä 400 metriä. Suurimmatkaan valtamerenaallot eivät vapaudessa kohoa 15 metriä korkeammaksi, mutta jääseinän kohdatessaan ne nousevat niin korkealle, että tyrskyt ryöppyvät sen päälle. Merimiehet nimittävätkin näitä jäävuoria jääsaariksi, koska ne aallokossa ovat niin tunnottomia. Mutta alallaan ne eivät silti ole, ne vaan eivät välitä tuulista, vaan liikkuvat merivirtain mukana, usein vastatuuleen ja vasten aallokkoa. Jäävuoret hyisessä majesteetillisuudessaan eivät suinkaan ole vailla asukkaita. Hylkeet niille kiipeilevät, missä vain huomaavat aaltojen sorvaamaa pykälää, ja napameren lukuisa siipikarja niillä lepäilee eräretkiensä välillä, vaikka lähteekin varsinaiselle mannermaalle taikka saarille pesimään ja sikiämään. Toisinaan jäävuoria ilmestyy mereen tavallista runsaammin, ne jäähdyttävät meriveden tavallista kylmemmäksi, ennättävät silloin pohjoiseen lauhkeille vesille, joilla muutoin harvoin nähdään luntakaan. Syytä tähän jaksollisuuteen ei varmaan tiedetä, arvellaan sen ehkä johtuvan maanjäristyksistä. Maanjäristyksiä on kyllä riittävästi syytä epäillä alueella, jossa on toimivia tulivuoria ja jonka ympärillä meressä on kokonainen kiehkura sammuneita tulivuorisaaria. Tämmöisiä jäävuosia oli menneellä vuosisadalla kymmenkunta, ja sekä Intianmeressä että Tyynessä meressä jäävuoret silloin kulkivat yli 40:nnen leveyspiirin, jopa etäisimmät näyttelivät' itseään Hyväntoivonniemenkin edustalla, s.o. Gibraltarin ja Maltan asteleveyksillä, jos pohjoisen pallonpuoliskon leveyksiin vertaamme. Vuosina 1892 ja 1893 oli niinikään tavallista enemmän Antarktikan jäävuoria matkalla lauhkeisiin vesiin. Atlantin meren eteläosa oli niin täynnään jäitä, että niistä oli paljon haittaa Kap Hornia kiertäville laivoille. Silloin uiskenteli meressä jääsaaria, jotka olivat hyvinkin yhtä laajoja kuin Bornholm tai Wightin saari, ja lähempänä napapiiriä ne olivat olleet vielä suurempia..

Etelänapaseutujen ilmastolliset seikat ovat viimeisten retkien kautta joutuneet aivan uuteen valoon.

»Urheitten länsituulien» rengas, joka 40:nnen ja 60:nnen leveyspiirin välillä vallitsee, on seurauksena erinomaisen alhaisesta ilmapaineesta. Maata kiertävään kaukalon tapaiseen minimiin virtaa ilmaa käännepiirien seuduilla olevasta korkean ilmapaineen alueesta, tuulet yleisen tuulilain mukaan matkalla muuttavat suuntaansa, kunnes muodostavat maata kiertävän länsituuleenkaan. Kaikilla niillä saarilla, jotka ovat tässä vyöhykkeessä, vallitsee niin kehittynyt meri-ilmasto, s.o. verraten kylmät kesät ja lauhkeat talvet, ettei muualla maapallolla ole sen vertoja. Tämän johdosta luultiin, että kauempana etelässäkin ilmaston laatu olisi jotenkin samanlainen. Mutta onkin tavattu aivan päinvastaiset olot: Etelänapamaalla vallitseekin kehittynyt mannerilmasto ja se synnyttää toisen omituisen tullijärjestelmän, joka on edellisen vastakohta. Napamanteren keskiosissa vallitsevan tavattoman kylmyyden vuoksi sen päällä syntyy korkean ilmapaineen alue, maksimi, josta ilma pitkin jääylängön kaltevaa pintaa valuu ulospäin joka taholle, muuttaen maan pyörimisen johdosta kaiken aikaa suuntaansa, niin että tuulet usein myrskyisinä kaakko- ja itätuulina saapuvat jäälakin reunoille. Siten syntyy Etelänavan ympärille kaksi rinnakkaista tuulijärjestelmää, joista toinen, pohjoisempi, on länsituulien, toinen eteläisempi, itätuulien vyöhyke. Näitten molempien vyöhykkeiden välillä on kapeahko tyvenempi alue, jossa vallitsevat vaihtelevaiset tuulet. Reunoille virratessaan ja samalla alemmaksi laskeutuessaan sisämaan tuulet, vaikka alussa ovat tavattoman kylmät, melkoisesti lämpiävät, niillä on toisin sanoen föhn-tuulien luonne.

Antarktikan lauhkeimpien osien lämpötiloista antavat seuraavat numerot käsitystä: Grahamia maalla on vuoden keskilämpö noin -12°C, Keisari Wilhelm II:sen maalla -11,5°, Etelä-Viktorianmaalla -17,8°. Eri vuosina keskilämmöt kuitenkin melkoisesti vaihtelevat, varsinkin manteren reunoilla, koska keskilämmöt pohjoista kohti meren päällä hyvin nopeaan lisääntyvät ja lämpöisen ja kylmän alueet aina jonkun verran siirtyvät puoleen ja toiseen. Korkein Etelä-Viktorianmaalla kesällä huomattu lämpö oli +3°C, mutta semmoisia päiviä ei ollut useita. Enimmäkseen on lämpömittari kesälläkin jäätymäkohdan alapuolella, ja kuvaavaa on, että retkeilijät yleensä jo valittavat hellettä, milloin on lämpöasteita. Jo muutamilla pakkasasteillakin saattaa auringon paahde käydä rasittavaksi. Varsinaisella etelanapaylängöllä vuoden keskilämpö luultavasti on alhaisempi kuin missään muualla maan pinnalla.

Lumen tulo ei varsinaisella etelämaalla ole suuri, ja senkin, minkä sataa, lakaisevat rajut myrskyt mennessään pois. Tämä onkin luonnollista, koska tuulet säteilevät mannermaan keskeltä ulospäin, tulevat siis kuivalta keskiylängöltä ja matkalla lämmetessään yhä kuivuvat. Pohjoisempana, meren päällä, sitä vastoin sataa lunta sitä runsaammin, ja sen vuoksi Eteläjäämeren kaikki saaret kantavatkin vahvoja lumi- ja jääpeitteitä, jotka enimmäkseen ulottuvat alas mereen saakka. Näiden maajäätiköiden muodostumiseen ei ole syynä alhainen keskilämpö, sillä Eteläjäämeren keskilämmöt ovat verraten korkeat, vaan ylen runsas sademäärä. Kapinaan eteläpuolella esim. on valtameressä pieni Bouvetin saari, jota sitä ympäröiväin ainaisten sumujen vuoksi harva merenkulkija näkee, ellei aivan lähelle satu. Vaikka tämä saari on Bornholman leveydellä ja siis jo kaukana varsinaisen Jäämeren ulkopuolella, on s kuitenkin runsaan lumentulon vuoksi melkein kauttaaltaan maajäätikön peitossa. Bouvetin saarikin on sammunut tulivuori.

Etelänapamaalla ei luonnollisesti voi olla sanottavaa kasvimaailmaa, koska lumetonta maatakaan ei ole juuri ensinkään, muuta kuin jyrkimmät vuoristorinteet. Etelänapamanterelta tunnetaan muutama kymmenkunta sammalta ja jäkälää, sekä joku vähäpätöinen ja ylen harvinainen putkilokasvikin Länsi-Antarktikasta, jossa olot ovat kasvistolle edullisimmat. Runsaampi on kasvullisuus niillä saarilla, jotka ympäröivät etelämaata, vaikkei niilläkään metsä menesty ankaran tuulen vuoksi. Meri sitä vastoin, sekä varsinainen Jäämeri aina napamaan rannoille saakka, että varsinkin viileä Etelämeri, on erinomaisen rikasta leväkasveista. Siellä tavataan suurimmat tunnetut ruskolevät.

Tavattoman paljon rikkaampi on etelänapamaailman eläinkunta. Se on omituisuutensa vuoksi erinomaisen mieltäkiinnittävä. Varsinaisia maaeläimiä ei tosin ole muuta kuin Etelämeren saarilla, esim. Kerguelenillä muutamia hyönteisiä, kotiloita ja matoja.

Mutta meressä on sitä runsaampi eläinmaailma, sekä pohjassa, vedessä, että pinnalla ja ilmassa. Muutamat alimmat elimistöt ovat siihen määrään sovelluttaneet itsensä kestämään alhaisimpiakin lämpömääriä, että niitä on mahdoton tappaa kylmyydellä. Valaita on runsaasti, vaikka ne viime vuosisadan keskivaiheilla jo yhteen aikaan hävitettiin hyvin vähiin. Erinomaisen runsaasti on hylkeitä, jotka kauttaaltaan ovat toisia lajeja kuin pohjoisnavan vesissä. Sumin hylje on merielefantti (Cystophora proboscidea). Tavallisempi on merileopardi (Stenorrhynchus leptonyx). Sitä paitsi on viljalti pienempiä hylkeitä. Yhteinen luonteenominaisuus Etelänapamaan eläimille on se, että ne hyvin vähän pelkäävät ihmistä. Niitä voi sen vuoksi tiloiltaan tappaa, ottaa melkein kuin varastohuoneesta. Tämä koskee varsinkin etelänapamaailman kaikkein mieltäkiinnittävimpiä eläimiä, pingviinejä, jotka ovat kaikista linnuista parhaat uijat. Maalla ne liikkuvat kömpelösti, kävellessään pitävät evämäisillä, lentoon kelvottomilla siivillään tasapainoa, levätessään taas istuvat hännällään, lyhyillä jaloillaan tukien ruumistaan. Mutta vedessä ne ovat sitä nokkelammat. Etelänapamatkustajat kertovat ihmeitä niiden uimataidosta. Helposti ne seuraavat täydessä vauhdissa kulkevaa laivaa pitkät matkat, jopa uivat sen sivukin mielin määrin. Niiden uimanopeus on niin suuri, että ne vedestä ylös sukeltaessaan voivat sillä vauhdilla hypätä muutamaa metriä korkealle jäänreunalle. Pingviinejä on montakin lajia, suurin on noin 1,3 metriä korkea. Nämä linnut elävät sulan veden reunassa, peräytyvät talveksi sen mukana pohjoista kohti ja kesällä vaeltavat Etelämaan reunoille munimaan ja poikasiaan hoitelemaan. Maalla ja jäällä matkatessaan ne varovasti astuvat hanhenmarssissa, siipityngillään tasapainoa pitäen, säännöllistä tuntumusta noudattaen, leiriytyvät tuhansittain samoille paikoille, eivätkä vähääkään pelkää ihmistä, vaan päinvastoin uteliaina lähenevät häntä, missä vain näkevät. Liha ei tosin ole aivan maukasta, mutta sillä on kuitenkin tuoreena ravintona suuri arvo.

Etelämeren huomattavimpia lintuja ovat monenlaiset myrskylinnut ja lokit, joita ilma joskus kiehuu täytenään. Nämäkin jotenkin vähän pelkäävät ihmistä, mutta ovat niin rosvoluontoisia, että esim. prof. Davidin johtamalta magneettisen navan retkikunnalta joskus ryöstivät paistin pannusta. Retkeilijät kertovat ilmiöitä niitten erinomaisesta vainusta ja petomaisuudesta. Myrskylinnut ovat valtameren väsymättömät lentäjät. Oli sää kuinka ankara tahansa, alati ne yhtä keveästi kiitävät aaltoilevan meren päällä, tähystellen saalista.

Matelijat ja sammakkoeläimet puuttuvat kokonaan etelänavan maista, kaloja sitä vastoin on runsaasti, vaikka niitä vielä on vähän tutkittu. Monet niistä ovat hyvinkin samanlaisia kuin pohjoisessa jäämeressä tavattavat, mutta ratkaisematon asia toistaiseksi on, ovatko ne alkujaan olleet samoja lajeja. Kivettymät epäämättömästi todistavat, että etelä-napamaalla on ollut lauhkean ilmaston kasveja ja eläimiä. Kaikesta päättäen ovat nykyiset pingviinitkin alkujaan olleet lauhkean ilmanalan eläimiä ja vasta mukautumisen kautta vähitellen muuttuneet napameren eläjiksi. Ruotsalainen retkikunta löysi Länsi-Antarktikasta nykyisiä lajeja vielä paljon suurempien pingviinien jäännöksiä niiltä ajoilta, jolloin Länsi-Antarktikassa varmaan vallitsi lauhkea ilmasto.

Jo ennenkuin Etelänapa-manteren olemassaolosta oli mitään varmaa tietoa, olivat geologit Etelä-Amerikan, Etelä-Afrikan ja Australian kivettymiä ja nykyisiä eläin- ja kasvimuotoja toisiinsa vertaamalla tulleet siihen johtopäätökseen, että näitten maanosain välillä, menneinä geologisina aikoina, tarkemmin määritellen jurakaudella, on ollut maayhteys, niin että kasvit ja eläimet ovat voineet vaeltaa maanosasta maanosaan. Etelämaan geologian tutkiminen viittaa siihen, että tämä mantere juuri on jäännös tuosta sillasta. Länsi-Antarktikan ja Patagonian maantieteelliset ja kasvitieteelliset muinaisolot selvään viittaavat siihen, että ne ovat ennen yhteen kuuluneet. Antarktikan muista osista on löydetty kivettymiä, joitten nojalla voidaan päättää sillan jatkuneen edelleen Australiaan. Näitä todistuskappaleita toi Wilson Beardmoren jäävirralta Shackletonin löytämistä kivihiilikerroksista. Kun todistuskappalten sarja saadaan täydelliseksi, on sen kautta eräs mieltäkiinnittävimpiä ja suurimpia geologisia kysymyksiä saanut ratkaisunsa. Sekä ruotsalaisen retkikunnan löytämät kivettymät, jotka ovat tulleet manteren sisäosista jäävirran pohjaravan kanssa, että Etelä-Viktorianmaalta tuodut epäämättömästi todistavat, että vielä tertiääriajalla etelänapamanteretta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilessä nykyjään tavattavia araukariapuita.

Shackletonin retki osoitti, että etelänapa on laajalla korkealla jääylängöllä. Scottin, Davidin y.m. retkien kautta tiedetään, että tämä ylänkö ulottuu kauas pohjoista kohti meren rantoihin saakka, vaikka se tosin reunoja kohti alenee. Näistä seikoista, ynnä Antarktikan sisäosissa vallitsevista ilmastollisista seikoista, sen korkean ilmapaineen alueesta, jonka keskusta näyttää olevan vielä navan takana, on eräs saksalainen maantieteilijä laskenut, että Etelänapamaa luultavasti on kaikista maanosista korkein.

Kuinka vahva Antarktikaa peittävä jää on navan seuduilla, se arvatenkin jää kaikiksi ajoiksi tietämättömäksi. Shackleton kuitenkin luuli jääylängön pengermistä ja halkeamista voivansa päättää, ettei jääkerros ole aivan vahva, ja samaan viittaa se seikka, että lumentulo siellä, korkean ilmapaineen alueella, välttämättä on hyvin pieni. Sen mukaan olisi Etelänapamaan kallioalustakin siis ylänkö, joka vetää Tibetille vertoja.

VIIME VUOSIEN RETKEILYJÄ.

Shackletonin toinen etelänaparetki.

Hyisellä etelällä on, samoin kuin hyisellä pohjolallakin, kaikista hirmuistaan huolimatta salainen viehätysvoimansa, joka on saanut monen retkeilijän sinne takaisin haluamaan, vaikka hän kuinka täperältä olisikin siellä kohtalon iskun välttänyt. Tuskin oli Shackletonkaan kotia päässyt, ennenkuin hän alkoi uutta retkeä miettiä. Hän aikoi kulkea Weddellin meren pohjukasta etelänavan poikki Rossin merelle, jonka perukasta, Erebus vuoren juurella, hän oli edelliselle retkelleen lähtenyt. Varat hän sai yksityisiltä lahjoittajilta.

Maailmansota puhkesi aivan samoina päivinä, joina Shackleton »Endurancella» lähti matkaan. Etelä-Georgian valaanpyyntiasemalle hän saapui samoihin aikoihin, jolloin saksalainen laivasto Falklandin saarilla tuhottiin. Sieltä etelää kohti jatkaessaan retkikunta Weddellin meren suulla tapasi paljon ajojäitä, sillä Etelä-Jäämerellä oli hyvin huono jäävuosi, mutta se pääsi kuitenkin tammikuun toisella viikolla 1915 ajojäävyöhykkeen läpi avoveteen — jossa sivuutettiin 500 jäävuorta päivässä — ja tätä kesti aina Coatsin maahan saakka.

Retkikunta sivuili etelämanteren rantaa eteläänpäin — ranta oli yhtämittaista jääseinää — tavaten leveydellä 75° S. suojaisen, glasieerikielekkeen muodostaman sataman, josta olisi päässyt manterelle ja maamatka olisi voitu alkaa, mutta Shackleton toivoi pääsevänsä vielä kauemmaksi saksalaisen Filchnerin retkikunnan löytämään poukamaan, josta navalle olisi ollut 300 km lyhempi matka. Kuljettuaan kappaleen tuntematonta rantaa, jonka hän nimitti Cairdin maaksi erään mesenaattinsa kunniaksi, hän pyrki Prinssi Luitpoldin maahan, mutta leveydellä 76°44' S. »Endurance» takertui jäihin kiinni, eikä sen koommin irti päässyt.

Se ajautui ensinnä etelää kohti ja Shackleton toivoi vielä irti pääsevänsä. Helmikuun lopulla se oli vain 100 km päässä Luitpoldin maasta, Vahselin poukamasta, mutta oli niin kovassa jäissä kiinni, ettei ollut yrittämistäkään pyrkiä rantaa kohden, eikä myöskään ollut mahdollista kuljettaa varastoja röykkiöisen merijään poikki maihin.

Shackleton toivoi seuraavana kesänä parempaa onnea, mutta jääkenttä alkoikin nyt liikkua pohjoista kohti. Elokuun lopussa se oli leveydellä 70° S. ja oli siten kulkenut lähes 400 km takaisin päin eteläisimmästä kohdastaan. Talvi kului jotenkin rattoisasti, mutta keväällä jäät alkoivat liikkua, sysäytyä vastakkain ja halkeilla ja laiva joutui kovain puristusten alaiseksi. Lokak. 18:ntena, jäät kohottivat »Endurancen» korkealle ilmaan, mutta jakaantuivat sitten, niin että se vaipui takaisin sulaan railoon, voimatta kuitenkaan kulkea sitä pitkin minnekään. 21:senä jäät uudelleen rutistivat laivan väliinsä painaen keulan alas ja laidat kuhmuihin, niin että se alkoi vuotaa pahoin. 27:ntenä lokak. täytyi kantaa varastot ja veneet jäälle ja leiriytyä siihen ja ajatella pelastusta. Paulet-saarelle, jossa O. Nordenskjöldin retkikunta oli talven viettänyt ja jonka majaan oli jätetty eväitä, olisi ollut vain 580 km, mutta jään poikki ei ollut sinne yrittämistä eikä mikään apuretkikunta olisi tiennyt haaksirikkoisia sieltä etsiä. Etelä-Georgiaan, joka oli lähin asuttu paikka, oli 1,600 km.

Retkikunnan leiri ajautui edelleen hiljalleen pohjoista kohti Länsi-Antarktikan itärannan kanssa yhdensuuntaisesti, seudun poikki, missä joku edellinen purjehtija oli luullut maata nähneensä, mutta jossa Shackletonin tiedemiehet tapasivat 2,400 m syvän meren. Marrask. 21:senä -»Endurance» keula edellä sukelsi syvyyteen.

Haaksirikkoiset yrittivät nyt kulkea jään poikki Pauletin saarelle, mutta matka varastojen ja veneitten keralla edistyi niin hitaasti, että yrityksestä täytyi luopua ja leiriytyä uudelleen. Tämä uusikin leiri ajautui edelleen pohjoista kohti ja sula meri alkoi tulla yhä lähemmäksi. Retkikunnan ainoa pelastuksen toivo oli nyt päästä jollekulle Etelä-Shetlandin saarista, sillä jääkentät alkoivat hajaantumistaan hajaantua. Maaliskuun viimeisinä päivinä 1916 satoi rankasti ja elämä jäällä kävi yhä vaikeammaksi. Jääkentät lohkeilivat ja ohenivat ja alkoivat valtameren suurissa mainingeissa kellua. Petovalaat kiertelivät jäätelejä ahnaina kuin haikalat, toivoen saavansa leirin asukkaat syödäkseen. Teltoissa tuskin uskallettiin enää nukahtaa, jää kun halkeili milloin mistäkin, joskus telttain altakin, niin että miehiä vierähti veteen. Huhtikuun 9:ntenä täytyi veneet työntää vesille ja soutaa jäätelien välitse pohjoista kohti.

Jäät alkoivat nyt tuulen mukana kulkea itää kohti, jossa ei olisi ollut pelastuksen rantaa ennenkuin Australiassa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä myrskyisen meren poikki Elefantin saarelle, joka on Grahamin maan edustalla ja jossa ei siihen saakka kukaan ollut maissa käynyt. Matkaa sinne oli 160 km aavan meren poikki. Oli niin kylmä, että miehet palelluttivat kätensä ja kasvonsa, aallot olivat niin suuret, että toinen puoli oli meritautisena ja kauhusta mielettömänä, vesi loppui, kun ei enää ollut jäätä saatavana. Ensimmäinen yö aavalla merellä oli suunnattoman vaikea. Veneitten täytyi olla alallaan vesiankkurissa, jotteivät kulkisi saaren ohi pimeässä. Hyrsky jäätyi ja silasi veneessä kaikki ja jää täytyi pimeässä hakata pois, koska se muutoin uhkasi upottaa veneet. Kylmää oli 18 pakkasastetta. Kaikki kuitenkin kestivät aamuun saakka, jolloin auringonpaiste lämmitti haaksirikkoisia. Seuraavana iltana oltiin muutaman kilometrin päässä Elefantin saaren kalliorannasta, joka jyrkkään kohoaa 300 metriä korkein seinämin hyrskyävistä aalloista, mutta seuraavakin yö täytyi vielä viettää veneissä ja vasta sitä seuraavana aamuna retkikunta pohjoisrannalta löysi laitea rantaa ja saattoi uupuneena, valvoneena ja viluisena laskea maihin. Tuskin oli kuitenkaan veneet saatu maalle, ennenkuin huomattiin rannan olevan niin matalan, että tulvavuokset peittäisivät sen, ja täytyi taas lähteä rantahyökyjen läpi merelle ja muuttaa kauemmaksi länteen, jossa oli korkeampi rantakaistale. Kaikkialla muualla aallot hyökyivät korkeita mustia kallioseiniä tai glasieerien jyrkkiä rintamia vastaan, joita purkautui mereen joka laaksosta ja rotkosta.

Sankarillinen veneretki.

Kun ei ollut toivoa siitä, että mikään apuretkikunta tänne löytäisi, päätti Shackleton lähteä suurimmalla veneellään Etelä-Georgiasta apua hakemaan. »James Caird» oli vain 6 1/2 metrin pituinen, runsaasti kahta metriä leveä avoin valaanpyyntivene, jonka parraspuita korotettiin ja keulapuoli ja perä kangaskannella peitettiin. Purje ei ohut suuri, mutta tuulta tiedettiin riittävän. Viiden miehen keralla, kuukauden eväin, hän sitten lähti tälle toivottoman vaaralliselle retkelle. Matkaa oli 1,300 km ja meri, Kap Hoornin meren jatkoa, on maailman myrskyisin ja pahamaineisin. Elefantin saarelle jäi 22 miestä Frank Wildin kokeneeseen johtoon.

Huhtikuun 24:ntenä »James Caird» lähti merelle. Jäät alkoivat jo piirittää Elefantin saarta ja pingviinit olivat muuttaneet lauhkeammille seuduille ja jäätelien välisiä railoja pieni vene pujotteli ulapalle. Rannalle jääneet taas kumosivat veneensä ja leiriytyivät niitten alle odottamaan.

Se oli epätoivon yritys. Retkeilijät olivat jo ennaltaan lopen uupuneet pitkän seikkailunsa vaaroista ja rasituksista, heidän vaatteensa olivat kuluneet ja repaleiset, iho joka jäsenestä rikki ilkeäin rakkojen johdosta, joita suolainen vesi, kylmä ja karkean vaatteen hankaus tapaavat merellä synnyttää. Vaikea heidän oli seistä muuta kuin hetkinen mastoon nojautuen, mahdoton istua muuta kuin peräpuolessa kansiaukossa, työläs maatakin vuotavan vaatekannen alla epätasaisella painolastilla ja laatikoilla. Vuoron takaa istuivat miehet kaksi tuntia peräsimessä, josta vapautuessaan he usein olivat niin turtuneet, että tuskin saattoivat kättään liikuttaa tai polveaan taivuttaa. Priimuksella keitettiin, milloin voitiin, mutta tuulen ja aallokon vuoksi se enimmäkseen oli mahdotonta. Auringon pilkistäessä kapteeni Wersley, joka hoiti suunnan määräyksen, nousi ja toisella kädellä mastoa seväten, toisessa kädessä sekstantti, katsoi auringon korkeuden veneen kohotessa aallon harjalle ja taivaanrannan hetkisen näkyessä. Pieni alus vaipui vuoron aaltojen laaksoon, joissa oli hetkisen pettävää tyyntä, vaikka hyrsky lensi korkealla pään päällitse, vuoron nousi aallon harjalle ja kiljuvan tuulen riuhtaisemana syöksyi aallonharjan hyrskyyn ja kuohuun, vaipuakseen siitä jälleen laaksoon ja uudelleen myrskyyn kohotakseen. Merilinnut saattelivat purtta matkalla, pieni Kapin kyyhky ja suuret albatrossit, jotka lensivät niin alahatse, että purjehtijat olivat näkevinään niiden silmäin elottoman uteliaisuuden. Jäätä muodostui herkeämättä ja sitä oli uupumatta hakattava pois, ja vähän lämpöisemmille vesille päästyä oli taas vettä herkeämättä viskattava.

Niin taitavasti Wersley johti purtta, että Etelä-Georgian vuoret toukokuun 8:ntena kohosivat näkyviin. Saari ei ole suuri, mutta 1,300 kilometrin päästä hän oli myrskyisen meren poikki ohjannut veneen suoraan siihen. Vielä viimeisen myrskyn kestettyään, jossa se oli mastonsa menettää, »James Caird» pääsi Haakon kuninkaan vuonoon, josta täytyi kulkea 2,500 m korkean, lumen ja jäätiköiden peittämän vuoriston yli pohjoisrannalla olevalle valaanpyyntiasemalle. Kolme miestä jätettiin »James Cairdin» alle- makailemaan, kaksi heistä kun oli niin lopen uupunut, etteivät he olisi kyenneet vuoriston yli kiipeämään, ja kahden miehen keralla Shackleton nousi lähimpään solaan. Matkaa oli 28 km. Toukok. 19:ntenä aamulla liikkeelle lähdettyään ja yötä päivää pimeässä ja sumussa kuljettuaan retkeilijät seuraavana päivänä aamupäivällä repaleisina, likaisina ja lopen uupuneina pääsivät hyvin varustetulle valaanpyyntiasemalle, jossa ystävällinen vastaanotto ja kaikenlaiset sivistyneen elämän mukavuudet heitä odottivat. »Koska sota päättyi?» oli Shackletonin ensimmäinen kysymys. »Ei se ole vielä päättynyt…» Pieni höyrylaiva nouti etelärannalle jääneet kolme miestä.

Shackletonin ensi huoli oli nyt pelastaa Elefantin saarelle jääneet miehet ja ensi yrityksen hän teki 80 tonnin valaanpyyntihöyryllä, joka oli Etelä-Georgiassa talviteloilla. Tämä ei kuitenkaan päässyt 115 km lähemmäksi Elefantin saarta, jonka ajojäät olivat piirittäneet, eikä Shackletonilla ollut muuta neuvoa kuin lähteä Falklandin saarille, jossa hän pääsi sähkölangan päähän ja saattoi ryhtyä suurempiin avustustoimiin. Uruguayn hallitus lupasi lähettää pienen höyryn ja sillä Shackleton 10:ntenä kesäkuuta uudelleen lähti Elefantin saarelle yrittämään myrskyssä ja pakkasessa. Yritys oli nytkin turha. Hän lähti silloin Punta Arenakseen, Magalhãesin salmeen, ja sai sieltä vuokratuksi »Emma» nimisen vanhan purjelaivan, johon hän pestasi kymmenen kahdeksaan eri kansallisuuteen kuuluvaa miestä — joukossa oli joku suomalainenkin. »Yelcho» niminen pieni chileläinen höyrylaiva lähti hinaamaan »Emmaa» Kap Hoornin meren poikki. Kaikki touvit kuitenkin katkesivat ja »•Emman» täytyi omin neuvoin purjehtia perille. Yhä kuitenkin jäät estivät lähestymästä Elefantin saaria ja töin tuskin »Emma» itse pelastui Falklandin saarille, myrskyisimmän matkan jälkeen, mitä vielä kukaan laivalla olleista oli kokenut. Falklandin saarilla Shackleton kuuli, että Englannin meriministeriö oli varustanut »Disccveryn» pelastamaan haaksirikkoiset Elefantin saarelta, mutta hän pelkäsi heidän kuolevan nälkään, ennenkuin apu saapuisi, ja jatkoi hellittämättä omia yrityksiään. Hän sai Chilen hallituksen lähettämään »Yelchon» hinaamaan »Emman» takaisin Magalhãesin salmeen ja yritys lopulta onnistuikin, vaikka tällä kertaa olikin tulla tuho luoteismyrskyn valtavan rajuuden vuoksi. Sitten hän sai Chilen hallituksen lainaamaan pienen »Yelchon» vielä viimeiseen yritykseen ja elokuun 25:ntenä hän uudelleen lähti matkaan. Ilma eli tällä kertaa jotenkin suotuisa ja 30 p. elokuuta »Yelcho» pääsi Elefantin saaren rantaan. Haaksirikkoiset alkoivat juuri syödä päivällistä, kun huomasivat laivan, ja se päivällinen kerrankin jäi syömättä. Vene souti maihin, keulassa Shackleton, joka jo matkan päästä nakkeli savukelaatikoita kurottaviin käsiin. Kaikki haaksirikkoiset olivat terveinä ja tervehtivät hurjalla riemulla tietoa johtajansa onnistuneesta purjehduksesta Etelä-Georgiaan. Syyskuun alussa »Yelcho» palasi Chileen, jossa tieto pelastuksesta herätti suurenmoisen innostuksen.

Valparaison kautta, jossa Chilen hallitus otti hänet mitä suosiollisimmin vastaan, Shackleton sitten matkusti San Franciscoon ja sieltä Tyynenmeren poikki Uuteen Seelantiin lähteäkseen pelastamaan sitä retkikuntansa osaa, joka oli Erebus vuoren luota vienyt varastoja Barrieri-jäätikön eteläpäähän hänen aiottua maaretkeään varten. »Auroralla», Davis kapteenina, hän joulukuun 20:ntenä lähti matkaan ja saapui jo tammikuun 10:ntenä Erebus vuoren juurelle, jossa tavattiin kuusi etelästä merijäätä pitkin matkaavaa miestä. Surulliset olivat heidän tuomansa uutiset.

Se osasto, joka oli vienyt eväitä Barrieri-jäätikölle, oli saavuttanut leveyden 80° S. ja hyvin ajanut asiansa, mutta paluumatka oli ollut tavattoman vaikea. Vähissä hengin he pääsivät Erebus-vuorelle, yhden miehen heitettyä uupumuksesta henkensä.

Tämän joukon retkellään ollessa oli hirmumyrsky reväissyt retkikunnan laivan kiinnityksistään irti, ennenkuin kaikkia varastoita vielä oli maihin tuotu, eikä laivalla ollut muuta neuvoa kuin palata Australiaan. Kun eväitä vienyt retkikunta palasi Erebus-saaren länsirannalla olevaan Discovery-majaan, ei laivaa siis näkynyt, ei kuulunut. Palanneet miehet tapasivat kuitenkin Scottin retkikunnan majassa runsaasti eväitä ja lepäsivät ja virkistyivät siellä kaikin puolin. Lepo olikin tarpeen, sillä 160 päivässä he olivat kulkeneet 2,400 km. Pari miestä halusi kuitenkin kulkea pohjoisemmaksi Kap Evansiin, jossa Scottin töinen talvimaja oli ja jossa otaksuttiin olevan toisia miehiä, mutta kun Erebus-saaren rantaa oli jyrkkyytensä ja jäävirtainsa vuoksi mahdoton kulkea, täytyi sinne pyrkiä meren kavalaa jäätä. Tuskin he olivat lähteneet matkaan, kun myrsky kuori salmesta nuoren jään ja vei miehet merelle hyiseen hautaan. Vasta kesäkuun puolivälissä vanhaan Discovery-majaan jääneet pääsivät lähtemään Kap Evansiin, jossa he tapasivat neljä miestä ja saivat tiedon laivan ennenaikaisesta pakollisesta poislähdöstä. Shackleton otti miehet »Auroraan» ja palasi Uuteen Seelantiin.

Shackletonin toisen retken tärkein tulos oli sen merivirran toteaminen, joka kiertää Weddellin merta, kulkien itäpuolta etelää kohden, länsipuolta, summattomia jääpaljouksia mukanaan kuljettaen, palaa pohjoiseen. Kotimaassa herätti varsinkin rohkea veneretki Elefantin saarelta Etelä-Georgiaan suurta innostusta ja sitä pidetään yhtenä brittiläisten merimiesten loistavimmista mainetöistä.

Kotiutuneet naparetkeilijät palvelivat sitten maataan sodassa, Shackleton muun muassa Muurmannin rannalle lähetetyn englantilaisen retkikunnan varusosastossa. Sorokan asemalta hän talvisydännä ajoi Arkangeliin ja takaisin, aikoen ruveta Pohjois-Venäjällä metsäkauppoja tekemään. Yrityksestä ei kuitenkaan tullut mitään.

Sodan päätyttyä hän sai varustetuksi vielä yhden retkikunnan Etelä-Jäämeren tutkimiseksi, mutta Etelä-Georgiaan saavuttuaan hän äkkiarvaamatta uupui, kuolema tapasi paljonkokeneen ja kestäneen miehen ja hän sai Etelä-Georgian rannalla hautansa.

Pohjoisnaparetkiä.

Peary luuli nähneensä Grantin maan luodepuolella maata, jonka hän nimitti »Crockerin maaksi», ja tätä maata etsimään lähti Yhdysvalloista v. 1913 retkikunta Mac Millanin johdolla. Jääesteiden vuoksi laiva ei päässyt Etahia kauemmaksi (Smithin salmen itärannalle), mutta Mac Millan teki seuraavana keväänä yhden toverin keralla Smithin salmen ja Ellesmeren maan poikki pitkän rekiretken Nansenin salmeen Grantin maalle ja edelleen luodetta kohti valtamerelle 240 km päähän, löytämättä maasta merkkiäkään. Useita muitakin pitkiä rekiretkiä tämä retkikunta teki, muun muassa Amund Ringnesin maalle, jonka Sverdrupin retkikunta oli löytänyt.

Beaufortin meressä, joka on Alaskasta pohjoiseen, Parryn saaristosta länteen, on otaksuttu ehkä vielä olevan maata ja sitä lähti v. 1913 V. Stefanssonin johtama retkikunta etsimään »Karluk»-nimisellä laivalla, jota Pearyn laivan kapteeni R.A. Bartlett johti.

»Karluk» takertui kuitenkin jäihin 30 km päässä Amerikan pohjoisrannasta ja ajeli jäiden keralla, kunnes tammikuun 11:ntenä ruhjoutui Herald saaren luoteispuolella. Retkikunta pelastui varastoineen jäälle, mutta kun napayö ei vielä ollut päättynyt, päätti Bartlett odottaa valoa, ennenkuin lähti joukkoineen maihin pyrkimään. Viisi miestä, jotka vasten hänen neuvoaan lähtivät yrittämään, katosivat tuntemattomiin kohtaloihin. Maaliskuun 12:ntena Bartlett johti eloon jääneet Wrangelin saarelle ja kulki sieltä muutaman miehen kanssa manterelle apua hakemaan. Retki onnistui, saarelle lähetettiin laiva, mutta kolme miestä ennätti kuolla Wrangelin saarella, ennenkuin apu tuli. Stefansson itse oli jäänyt Alaskaan, hän kun sattui olemaan maalla metsästysretkellä »Karlukin» ajautuessa myrskyn käsissä ulos merelle.

Stefansson kahden miehen keralla kulki merijäätä Banksin maahan, josta hän retkeili Prinssi Patrickin saarelle ja kartoitti sen, löytäen sitten v. 1916 Gustav Adolfin merestä uuden saaren, toisen pienemmän Ellef Ringnesin saaren pohjoispuolelta, ynnä vielä kolmannenkin. Ellef Ringnesin saaren hän huomasi kahdeksi saareksi ja Kristianin saaren olevan pienemmän kuin oli otaksuttu. Myöhemmin hänen toverinsa teki retken Beaufortin merelle ja tämä retki samoin kuin »Karlukinkin» ajelu, supisti hyvin vähäksi sen mahdollisuuden, että Beaufortin meressä olisi tuntematonta maata.

Useita vaillinaisesti varustettuja venäläisiä retkikuntia lähti v. 1912 pohjoisnapamaihin, saamatta kuitenkaan suuria aikaan.

G.L. Sedoff lähti Frans Josefin maahan, jonne hän, Novaja Zemljan pohjoispuolella eräässä saaressa talvea vietettyään pääsikin. Kahden toverin keralla hän lähti 24 koiralla napaa kohti pyrkimään, mutta kuoli matkalla, jonka vuoksi retkikunta palasi takaisin.

G.L. Brusilow koetti v. 1912 kulkea koillisväylän »Santa Annalla», mutta laiva takertui Kara-meressä jäihin ja ajeli puolentoista vuotta niiden keralla, saapuen lopulta Frans Josefin maan läheisyyteen. Huhtikuussa 1914 yksitoista miestä lähti laivasta ja kaksi näistä pääsi Frans Josefin maalle Kap Floraan Sedoffin laivaan, muut matkalle sortuivat. »Santa Annasta» ja siihen jääneistä miehistä ei sen koommin ole mitään kuultu.

V.A. Rusanowin johtama retkikunta näyttää Kara-meressä tuhoutuneen. Venäjän hallitus lähetti 1914 Otto Svedrupin Brusilowia ja Rusanowia pelastamaan ja hän etsi rannikon Taimyrin niemelle saakka, viettäen siellä talvea, mutta ei kadonneista löytänyt jälkeäkään.

Paremmalla menestyksellä ovat venäläiset jäänmurtajaretkikunnat tutkineet Pohjois-Aasian rantoja. Kesällä 1913 »Taimir» ja »Vaigatsh» B.A. Vilkitskin johdolla lähtivät Siperian rantavesiä mittaamaan. Tshaunin lahden kartoitettuaan laivat erosivat, »Vaigatsh» länttä kohden kulkeakseen, »Taimir» kääntyen pohjoista kohti Uuden Siperian saarille. Tämän saariston itäpuolelta löydettiin pieni saari, joka nimitettiin kenraali Vilkitskin saareksi. Bennettin saari huomattiin paljon pienemmäksi kuin oli otaksuttu ja Sannikowin saaresta, jonka useat retkeilijät olivat luulleet Kotelnoista nähneensä, ei matkalla Taimyrin niemelle tavattu merkkiäkään. Taimyrin niemen luona molemmat laivat kohtasivat toisensa ja jatkoivat rannikon kartoitusta. Kap Tsheljuskinin pohjoispuolelta löydettiin uusi maa, Nikolain maa, joka leveydeltä 77°50' N. ja pituudelta 99° E. ulottuu ainakin leveydelle 81° N. Itärannikko kartoitettiin ja leveydellä 80°04' N. käytiin maissa. Maan korkeus on 300 m ja se on suurien maajäätiköiden peitossa. Geologiselta rakenteeltaan se on samanlaista kuin manner. Nikolain maan ja manteren välistä löydettiin kaksi pientä saarta. Nikolain maan löytö selvittää ajojäiden patoutumisen Kara-mereen. Laivat palasivat sitten Uuden Siperian saarien pohjoispuolitse Vladivostokiin talvea viettämään. Seuraavanakin vuonna ne kävivät Nikolain saaren vesillä, mutta jäät estivät suuria aikaan saamasta. Talvea vietettyään Siperian rannalla ne v. 1915 saapuivat Arkangeliin.

Etelänaparetkeltä palattuaan Amundsen taas alkoi valmistella pohjoisnaparetkeään, johon hän sai niin riittävästi varoja, että hän, koska vanha »Fram» alkoi rappeutua, saattoi rakentaa aivan uuden laivan, »Maudin», ja hankkia mitä täydellisimmät tieteelliset varustukset. Alkuaan hänen aikomuksensa oli ollut lähteä matkalle Beringin salmen kautta, mutta aikaa voittaakseen hän sittemmin päättikin kulkea koillisväylää ja tunkeutua napajäihin Uuden Siperian saarien koillispuolelta, Jeaneten saaren seuduilta, 800 km idempää siis kuin Nansen. Täten hän otaksui laivansa kulkevan lähempää pohjoisnapaa kuin Nansenin »Fram».

Kesäkuun 25:ntenä 1918 »Maud» lähti Kristianiasta matkaan. Elokuun 31 p. retkikunta saapui Jenissein suulle, mutta lokakuussa »Maud» takertui jäihin Kap Tsheljuskinin luona eikä päässyt matkaa jatkamaan ennenkuin syyskuussa 1919. Jääolot olivat koko Siperian rannikolla hyvin epäedulliset eikä »Maud» päässyt tunkeutumaan Jeanette saarelle, vaan täytyi sen kulkea rannikkoa itään päin ja uudelleen talvehtiakin Tshaun lahden edustalla, jotenkin samoilla seuduin siis kuin »Vega» vv. 1878—79. Seuraavana kesänä »Maud» lähti Alaskan Nomeen, täydentääkseen siellä varastojaan, ja yritti tämän jälkeen uudelleen tunkeutua napamereen, mutta nytkin jäät sen estivät. Amundsenin täytyi palata Oregonin Seattleen parantelemaan laivaansa ja varustuksiaan. Monista vastoinkäymisistään ja viivästyksistään huolimatta ei hän kuitenkaan napamatkaansa sikseen heittänyt.

»Maud» lähti v. 1922 uudelleen napamerelle varastonsa täydennettyään, mutta matka ei nytkään ottanut luonnistuakseen. Se pääsi tosin tunkeutumaan Beringin salmen pohjoispuolella jäihin, mutta jäät eivät ottaneetkaan kuljettaakseen sitä napameren poikki kuten aikanaan »Jeannettea», vaan sai. »Maud» kiittää onneaan, että se mitä kovimpia jääpuristuksia kestettyään,, v. 1925 kesällä pääsi palaamaan takaisin. Retkikunnan tutkimukset epäilemättä ovat olleet Jäämeren tuntemiselle suuriarvoiset.

Amundsen itse ei ollut mukana »Maudin» viime retkellä, sillä lentokoneiden niin suuresti edistyttyä maailmansodan aikana hän päätti ruveta napamerta lentäen tutkimaan, käyttäen »Maudia» asemana, josta retkeilisi eri suunnille. Ensin hän yritti lähteä lentoon Alaskan pohjoisrannalta, mutta kun yritys heti alussa epäonnistui, muutti hän suunnitelmansa ja lähti Huippuvuorille, lentääkseen sieltä navalle. Keväällä 1925 — lentoretket ovat tehtävät varhain keväällä, koska napamerellä kesäaikaan on alati sumua — hän kahdella koneella lensi navalle, sitä kuitenkaan saavuttamatta. Toinen lentokoneista sai matkalla vaurioita ja oli jätettävä napamereen, mutta toisella Amundsen kaikkine tovereineen pääsi onnellisesti palaamaan Huippuvuorille. Amundsenin lentoyritykset ovat osoittaneet, että lentokoneet napameren tutkimiseen ovat epäkäytännölliset, koska niiden on jään rosoisuuden ja railojen harvinaisuuden vuoksi erittäin vaikeata tavata semmoista kohtaa, johon voisivat alas laskeutua ja josta voisivat jälleen matkaan lähteä. Mutta siitä huolimatta aikovat muut vielä yrittää.

Paremmin kuin lentokoneiden toivotaan ilmalaivain sopivan napameren tutkimiseen.

Keväällä 1926 Amundsen amerikkalaisen Ellsworthin keralla saattoikin tehdä ensimmäisen ilmalaivamatkan Jäämerelle ja lentää koko Jäämeren poikki Huippuvuorilta Alaskaan. »Norgen» matka sujui kaikin puolin hyvin. Onnellisesti lennettyään Roomasta Huippuvuorille se Kings Baysta 45 tunnissa 45 minuutissa lensi navan poikki Point Barrowiin Alaskan rannalle, navalta alkaen aloja, joita ei kenenkään kuolevaisen silmä ollut siihen saakka nähnyt. Sumu tosin haittasi havaintojen tekoa, mutta Amundsen luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, ettei koko välillä ole pienintäkään maata — yhtämittaista röykkiöistä jääkenttää vain, jonka poikki olisi ollut mahdoton kulkea muuta kuin ilmojen kautta.

Amundsen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka ilmateitä saavutti navan. Se kunnia kuuluu amerikkalaiselle Byrdille, joka pistäysi siellä lentokoneella Huippuvuorilta joku viikko ennenkuin »Norge» lähti retkelleen.

Luultavaa on, että Jäämeren tutkiminen tämän jälkeen suoritetaan pääasiallisesti »linnuntietä».

Edistyksiä Arabiassa.

Arabiassa on viime aikoina tehty matkoja, jotka ovat luoneet valoa sen kaikkein tuntemattomimpiin sisäosiin.

Englantilainen H.St.J.B. Philby kävi v. 1917 hallituksensa asioilla Nedjdin emiirin luona ja matkusti silloin niemimaan poikki merestä mereen. Kapteeni Sadlierin jälkeen (v. 1819) ei yksikään toinen ollut sitä matkaa tehnyt.

V. 1918 Philby tutki Nedjdin sisäosia matkustaen Riadista 500 km etelämmäksi Damiin kokonaan tuntemattomain keitaitten kautta. Aflajssa ja Kharjissa hän löysi melkoisia rauniokenttiä, jotka näyttivät olevan hyvin vanhoja kalmistoja. Ummel Djebelistä löytyi järvi, jonka pituus oli 1,200 m, leveys 400 ja joka luultavasti on Arabian suurin järvi. Tavattoman suuria vesisäiliöitäkin täällä oli ja katettuja maanalaisia maankastelukanavia. Makranin keitaassa oli vesilampareita, joiden ympärillä kasvoi metsiköitä. Damin keitaassa asui noin 9000 henkeä, jotka enimmäkseen olivat neekerien jälkeläisiä. Nedjdistä ei Asiriin eikä Jemeniin ole keidasjonoa, eikä Nedjdin eikä Omanin välillä ole hedelmällistä seutua eikä Nedjdin eikä Hadramautin välillä ainoatakaan asuttua paikkaa.

Pohjois-Arabiassa everstiluutnantti G.E. Leachman vv. 1910—1912 tutki karavaanireitin Palestiinasta Djofin kautta Mesopotamiaan ja oli ensimmäinen joka kävi näissä erämaissa olevassa Leinan keitaassa ja näki sen sadat lähteet.

Vuosina 1913—14 neiti Gertrude Lowthian Bell matkusti laajalti
Pohjois-Arabiassa. Damaskosta liikkeelle lähdettyään hän kävi Teimassa,
Shammarissa ja Hailissa ja kulki sitten samoja teitä kuin Wallin v.
1848 Mesopotamiaan.

V. 1914 kapteeni Shakespear, brittiläinen diplomaattinen asiamies, matkusti laajalti Pohjois-Arabiassa ja Nedjdissä, kunnes hän eräässä taistelussa sai surmansa.

Useita muitakin matkustajia on retkeillyt Pohjois-Arabiassa. Läntisten maakuntain ja Jemenin oloja englantilaiset saattoivat melko lailla selvitellä maailmansodan aikana, jolloin he joutuivat niiden ruhtinaitten kanssa tekemisiin, missä ystävinä, missä vihamiehinä. Arabiankin olot sota on saattanut uudelle kannalle, mutta vielä ei ole toiveita siitä, että niemimaa tulisi entistä paremmin avatuksi tieteelliselle tutkimukselle.

Afrikka.

Suurimmat alueet, mitä Afrikassa v. 1910 oli tuntemattomia, olivat Saharassa, jota vain keskiosa oli pääpiirtein tutkittu. Sen jälkeen ovat ranskalaiset upseerit kuitenkin herkeämättä retkeilleet etenkin erämaan länsiosissa, niin että nekin nykyään osapuilleen tunnetaan. Länsi-Saharassa on keskellä kilpimäinen ylänkö, jota melkein joka puolella suuret hietadyynialueet ympäröivät. Tämä keskiylänkö on asumaton, mutia siinä kuitenkin on asuttavia seutuja. Etelä-Marokosta säännöllisesti lähtee rosvojoukkoja, jotka sen poikki samoavat Mauretanian ja Keski-Nigerin heimoja ryöstämään. Lukuisat jäännökset osoittavat, että Länsi-Saharassa ennen on ollut asutusta. Ne ovat kaikki muhammedilaisuutta varhaisemmilta ajoilta.

Suurimmat aukot olivat kuitenkin Etelä- ja Itä-Saharan tuntemuksessa.
Paljon on sielläkin aikaan saatu.

Everstiluutnantti Jean Tilho selvitteli muitten ranskalaisten upseerien kanssa vuosina 1912—17 Tshad järven hydrografiaa. Vanhan traditsion mukaan pitäisi Nigerin ja Niilin välillä olla Tshadin kautta vesiyhteys mutta Tilho osoitti nyt että Tshad järven itäpuolella kulkee pohjoisesta etelään vuorijono, joka kokonaan erottaa sen Niilin vesistöstä. Tshadin koillispuolella on kuitenkin notko, jonka pohja on 150 m alempana Tshadin pintaa. Tämä kohta on hiljakkoin kuivuneen Kirrijärven pohjalla, noin 400 km päässä Tshadista. Nykyinen Tshad on siis vain jäännös paljon suuremmasta, Kaspian meren kokoisesta järvestä.

Tilhon retkikunta tutki myös Tibestin ja Ennedin vuoristot ja löysi niiden väliltä Erdin vuoriston. Sen saamain tietojen mukaan on Libyan erämaassa noin 240 km Kufrasta kaakkoon Djebel el Auniat niminen vuori, jonka korkeus luultavasti on yli 1,200 m. Tshadin ja Niilin välisissä vuoristoissa kohoavat korkeimmat kukkulat 3,300 m merestä. Eiffelin tornin langattomain merkkien avulla saatettiin tarkkaan määrätä monen paikan pituusaste. Suurinta mielenkiintoa herätti Tibesti, jossa ennen vain Nachtigal oli käynyt. Tibestistä oli toivottu löytyvän hedelmällisiä seutuja ja runsaasti vettä, ja siellä todella onkin laidunmaata, palmulehtoja ja jokia, mutta yleisluonne on kuitenkin karu ja kuiva. Se on suurenmoinen, syväin rotkojen halkoma vuoristo, joka itää kohti alenee valtavin portain, länttä kohti yhtyy rannattomaan tasankoon.

Ranskalaisten automobiilimatka Saharan poikki on avannut erämaan tutkimukselle uusia mahdollisuuksia.

Libyan erämaasta Harding King kokosi maanasukkailta paljon tietoja ja tutki itse sen luoteisreunan.

Tammikuussa 1921 rouva Rosita Forbes, nuori englantilainen nainen, matkusti Kyrenaikasta Kufraan ja seuraavassa kuussa Jarubabiin uutta reittiä. Sen jälkeen kuin Rohlfs v. 1879 kävi Kufrassa, oli siellä oleskellut vain yksi ranskalainen, jota v. 1916 pidettiin siellä sotavankina. Rouva Forbes huomasi keitaat suppeammiksi alaltaan, kuin oli luultu, ja niiden aseman väärin määrätyksi. Monet merkit viittasivat siihen, että seudun kuivuminen edistyy. Eräällä 560 km pituisella taipaleella ei ollut ainoatakaan kaivoa eikä muuta vesipaikkaa.

Niilin latvapuolella on tutkittu Sobatin, Vuoristo-Niilin ja Rudolfin järven välisiä seutuja. Niilin ja Rudolfin järven välinen vedenjakaja suistuu suurella jyrkänteellä viimeksimainittua järveä kohti, Niiliä kohti alenee verkalleen. Ylimpäin kohtain korkeus on noin 3,000 m. Toiset ovat tutkineet Kongon ja Niilin välistä maanselkää, jolla vedenjakaja toisin paikoin on vain muutaman metrin levyinen. Vedenjakaja on avointa tasaista pensasmaata, jolle helposti voitaisiin rakentaa rautatie.

Juban maassa ovat retkeilleet useatkin matkustajat.

Kivu-järven seuduilla eräs retkikunta v. 1912 näki uuden tulivuoren muodostuvan. Mfumbiron vuorimaasta löydettiin ennen tuntematon terveellinen ylämaa, joka soveltuu valkoisten asuttavaksi.

1911—14 kansainvälinen komissioni kartoitti Kongon ja Sambesin välisen vedenjakajan kokonaan. Luapulan, Kongon tärkeimmän lähdehaaran, huomattiin olevan Tshambesin suoranaista jatkoa, eikä alkavan Bangweulusta, kuten oli ennen luultu.

Maailmansodan aikana sotatoimet melkoisessa määrässä laajensivat maantuntemusta.

Chalmers Mitchell, joka lentokoneella lensi koko Niilin syvänteen yli pitkin pituutta, löysi Atbaran ja vanhan Meroen välistä tuntemattoman tertiääriaikuisen tulivuorimaiseman keiloineen ja kraatereineen.

Pastori J. Roscoe löysi v. 1920 Ugandan mäkimaasta seemiläisen heimon, joka on jäännös paljon ennen ajanlaskumme alkua Aasian puolelta tulleista seemiläisistä siirtolaisista.

Luettelemme edelleen muutamia tärkeimpiä tutkimustöitä.

V. 1913 Hamilton Rice ja Koch-Grünberg tutkivat Amazon joen syrjäjokia, kooten paljon arvokkaita havainnoita.

Afrikassa eräs saksalainen retkikunta mittasi Tanganjikan syvyyden, tavaten yli 1,250 m syvän kohdan. Järven pohja on siis 460 m merenpinnan alapuolella.

Aasiassa kapteeni F.M. Bailey v.' 1913 tutki Tsangpoa ja totesi sen
Brahmaputran yläjuoksuksi.

Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.

Bailey huomasi Tsangpon katkaisevan Himalajan syvässä rotkolaaksossa ja polveavan paljon kauemmaksi koillista kohti kuin oli luultu, mutta maasto oli niin mahdotonta, ettei hän voinut tutkia tätä mutkaa perille saakka — sen kapean niemen, jonka mutka ympäröi, täyttää vuorijono, jonka korkein kukkula, Namtshabarwa, kohoo 7,500 metriä merenpinnan yläpuolelle. Mutkan kautta Tsangpon vuorimatka piteni niin paljon, että Bailey arveli tämän joen ja Brahmaputran suuren korkeuseron käyvän ymmärrettäväksi ilmankin korkeita putouksia. Viiden- tai kuudenkymmenen kilometrin vaiheilla jäi rotkolaaksosta tutkimatta. Bailey arvosteli Tsangpon rotkolaakson olevan noin 160 km pitkän ja 3,000 metriä syvän.

Tällä kannalla tietomme pysyivät aina vuoteen 1925, jolloin lordi
Cawdor ja kapteeni Ward tutkivat senkin osan rotkolaaksosta, joka
Baileylta jäi näkemättä. Kapteeni Ward kirjoittaa tästä retkestä:

»Vietettyämme Tibetissä kahdeksan kuukautta päätimme jos suinkin talvella tunkeutua rotkoon ja sitä varten lähdimme marraskuussa (1924) matkaan 23:n tibetiläisen kantajan keralla.

»Tsangpon laakson yläosa Tibetin ylängöllä on siksi karua, että hämmästyimme tullessamme äkkiä sankkoihin metsiin, joissa kasvoi jättiläispuita. Nämä puut sitä paitsi vaihtuivat aina muutaman päivän kuluttua, sitä myöden kuin laskeuduimme yhä alempiin ja alempiin kasvillisuuskerroksiin. Ylinnä oli petäjämetsiä, sitten kuusi- ja bambumetsiä, tämän jälkeen itkumänniköitä, tammi- ja magnolia-metsiköitä, sitten tsuga-metsiä ja vihdoin subtroopillista djungelia. Ja mimmoisia puita! Paljon oli semmoisia, joiden pituus oli 60 metriä ja tyven läpimitta 2,4 metriä. Kaikkialla — kallioilla, puilla, vuorilla, jokirannasta lumirajaan saakka, kasvoi isoja ja pieniä alppiruusuja.

»Matkustimme sangen kepein varustuksin. Kahdestakymmenestäkolmesta kantajastamme kaikki, viittä lukuunottamatta, kantoivat retkikunnan ruokavaroja. Telttoja meillä ei ollut, emmekä olisi voineet niitä vuorenrinteille pystyttää, vaikka olisi ollutkin. Makasimme kivien ja puitten suojassa, miten sattui. Kaiken päivän marssimme auringonpaisteessa, lumessa tai sateessa ja yöksi kävimme nukkumaan, peitteisiimme kietoutuneina. Mutta eteenpäin pääsimme hitaasti. Meidän täytyi kirvein raivata tiemme metsän kautta, kaataa puita tikapuiksi, nuoralla laskeutua kallioilta, kulkea purojen poikki ja kaikkeen tähän kului aikaa, jonka vuoksi harvoin pääsimme eteenpäin muuta kuin neljä mailia päivässä. Mutta hyvin tulivat vaivamme palkituiksi. Ihmeellinen kasvisto, suurenmoiset maisemat, metsät ja jäävirrat ja jyrisevä joki ja ennen kaikkea löytämisen ilo olivat meille runsas korvaus. Olimme uranaukaisijoita vieraassa maassa, selvittämässä historiallisen salaisuuden viimeisiä ongelmoita.

»Verkalleen tunkeuduimme rotkolaaksoa eteenpäin, ohi Pemakochungin, jossa pundiitti Kinthup viisikymmentä vuotta takaperin lepäsi voimatta kulkea kauemmaksi ohi kallioseinämän, joka kolmetoista vuotta sitten katkaisi väsymättömän Baileynkin matkan, ja edelleen tuntemattomiin seutuihin, kunnes meidänkin oli mahdotonta päästä kauemmaksi. Kallioseinämät kohosivat siinä joesta äkkijyrkkinä tuhansien jalkain korkeuteen ja joki täytti rotkon seinästä seinään, kaatuen putouksena 12 metrin korkuiselta kynnykseltä. Putouksen nimitimme Sateenkaari-putoukseksi.

»Kiipesimme sen vuoksi rotkosta pois ja kuljimme lumisen selänteen poikki ja sen toisella puolella laskeuduimme alas metsiin, jotka nopeaan muuttuivat yhä troopillisemmiksi, kunnes lopulta tulimme erääseen kylään. Etelää kohti rotkolaakso alkoi allamme väljetä, näkyi kyliä ja viljeltyjä vainioita, valtavat kalliopolvet etenivät toisistaan ja lumiset harjanteet alenivat Assamin pyöristyneiksi kukkuloiksi. Olimme kulkeneet Himalajan poikki.

»Tehtävämme ei kuitenkaan ollut vielä loppuun suoritettu. Vielä oli jäänyt näkemättä parikymmentä mailia joen rotkolaaksoa. Joki nimittäin teki ison mutkan ja me olimme kulkeneet mutkan täyttävän vuoriharjanteen poikki. Ensin tunkeuduimme siihen salaperäiseen kohtaan, jossa Tsangpoon laskee pohjoisesta, tuntemattomista seuduista tuleva suuri Po-Tsangpo. Sitten me päivän toisensa jälkeen koetimme tunkeutua siihen rotkolaakson osaan, joka vielä oli näkemättä. Koetimme kulkea joen uomaa pitkin, mutta valtavat kallioseinämät lyhyeen katkaisivat matkamme. Ja kaikkialla alkuasukkaat vakuuttivat olevan mahdotonta päästä näkemään sitä, joka meiltä oli salattu. Vihdoin kuitenkin lumimyrskyssä löysimme tien vuoren selänteen yli ja laskeuduimme 1,200 metriä aivan maan uumeniin. Ja viisi viikkoa rotkolaaksossa oltuamme näimme nyt senkin osan virrasta, joka oli tähän saakka pysynyt kätkettynä. Siinä ei ollut putousta!

»Mutta Tsangpo oli luovuttanut viimeisenkin salaisuutensa. Rotkolaakso oli voitettu.»

V. 1914 herra ja rouva Workman tutkivat Himalajan Siachen glasieereja, jotka ovat Aasian suurimmat.

Amerikkalaiset virastoretkikunnat totesivat, että Cuban ja Bahamasaarien välillä on kaksi suurta merivirtausta päällekkäin, vastakkaisiin suuntiin virraten.

V. 1915 Yhdysvaltain maantieteellinen seura lähetti ensimmäisen retkikunnan Alaskaan tutkimaan Katmain v. 1912 tapahtuneen suunnattoman räjähdyksen vaikutusta kasvistoon. Retkikunta huomasi vulkaanisesta tuhkasta nousseen mitä rehevimmän kasvullisuuden.

Yhdysvaltain lounaisosista löydettiin auringon temppeli, suuri rakennus, jota on käytetty uskonnollisiin menoihin. Se on rakennettu noin 1300 e.Kr.

Aasiassa Aurel Stein »Tuhannen Buddhan temppelissä» käytyään löysi osan
Kiinan muuria, joka on rakennettu ainakin sata vuotta ennen Kr.

V. 1916 prof. R.F. Grigg, joka johti Amerikan maantieteellisen seuran toista retkikuntaa Alaskaan, kiipesi Katmain huipulle ja sitten löysi »Kymmenentuhannen savun laakson», joka on herättänyt suurta huomiota. Tämän laakson arvosteltiin purkavan maasta enemmän kaasuja kuin kaikki muut uuden maailman kraaterit ja fumarolit yhteensä.

Yalen yliopiston retkikunnat, jotka olivat monena vuotena tutkineet Perun vuorimaitten inkkasivistystä, tulivat löytöjensä ja havaintojensa johdosta siihen johtopäätökseen, että Perun ylämaissa oli kehittynyt vakaa maanviljelys jo niin varhaisina aikoina, että Euroopassa esi-isämme silloin vielä elivät metsästyksestä ja pukeutuivat nahkoihin.

V. 1917 eräs retkikunta Labradorista löysi uuden tuntemattoman vesistön.

V. 1918 amerikkalaiset yhä jatkoivat tutkimuksiaan »Kymmenentuhannen savun laaksossa» ja Yhdysvaltain hallitus julisti koko Katmain alueen kansallispuistoksi.

Afrikassa eräs tieteellinen amerikkalainen retkikunta löysi Kongomaasta kääpiöelefantin.

V. 1920 eräs amerikkalainen retkikunta Colorado valtiosta Chaco-kanjonista löysi suuren, valkoisten tuloa vanhemman kallioasumus-yhteiskunnan, joka ehkä on ollut Pohjois-Amerikan kaikkein väkirikkain. Eräässä ryhmässä tavattiin yli 1,000 huonetta. Tätä asutusta on sen jälkeen uupumatta tutkittu.

Uudessa Guineassa H. Detzner, eräs saksalainen upseeri, viiden vuoden lymyilyn ja löytöretkeilyn jälkeen maan tuntemattomissa sisäosissa antautui voitokkaille vihollisilleen.

V. 1921 eräs englantilainen retkikunta koetti nousta Mount Everestille, päästen noin 23,000 jalan korkeuteen. Seuraavana vuonna sama retkikunta pääsi 27,300 jalan korkeuteen, joka kohta oli vain 1,800 jalkaa alempana korkeinta kukkulaa.

Amerikkalaisia luonnontieteellisiä retkikuntia matkusteli sotavuosina ja niiden jälkeen kaikissa maanosissa. V. 1923 eräs retkikunta Mongoliasta löysi dinosaurus liskon munan.

Washingtonin Carnegien laitoksen lähettämät retkikunnat ovat hyvällä menestyksellä tutkineet Mexikon, Guatemalan ja Yucatanin muinaismuistoja ja oppineet lukemaan mayain kirjoitusta ja selittämään heidän kalenterinsa.