SANOVAT MIEHEN SAMMUNEEN

Kirj.

Giovanni Papini

Italiankielisen alkutekstin ("Un Uomo Finito") yhdennestätoista painoksesta suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

      Et ole kuollut, olet himmentynyt,
      Oi sielu, vaivojasi vaikeroiva.

Dante.

SISÄLLYS:

Giovanni Papini

ANDANTE

    I. Puoli muotokuvaa
   II. Sata kirjaa
  III. Miljoona kirjaa
   IV. Kaikki ja ei mitään
    V. Riemukaari
   VI. Köyhyys
  VII. Minun seutuni

APPASSIONATO

 VIII. Pahan havaitseminen
   IX. Toiset
    X. Hän
   XI. Ykseyden keksiminen
  XII. Maailma olen minä
 XIII. Mikään ei ole totta — kaikki on sallittua
  XIV. Kuohuntaa

TEMPESTOSO

   XV. Yöllinen esitys
  XVI. Palazzo Davanzati
 XVII. Hyökkäys
XVIII. Pako todellisuudesta
  XIX. Kuolleet veljet
   XX. Elävät vähäpätöiset
  XXI. Minä ja rakkaus

SOLENNE

  XXII. Kutsumus
 XXIII. Täydellinen
  XXIV. Kyky
   XXV. Dies Irae
  XXVI. Toimisinko?
 XXVII. Kohti uutta maailmaa
XXVIII. Jumaluuden valloitus

LENTISSIMO

   XXIX. Paluu
    XXX. Minä syytän vain itseäni
   XXXI. Häpeällisiä päiviä
  XXXII. Mitä minusta tahdotte?
 XXXIII. Kunnia
  XXXIV. Ja vaikka…
   XXXV. Olenko tylsämielinen?
  XXXVI. … ja tietämätön?
 XXXVII. Minä en tunne ihmisiä.
XXXVIII. Haltioituminen
  XXXIX. Velkani
     XL. Ilveilijä
    XLI. Hieman varmuutta
   XLII. Toivon pahaa
  XLIII. Ruumiin loppu

ALLEGRETTO

  XLIV. Kuolema
   XLV. Nimenomaan siitä syystä
  XLVI. Minä palaan maahan
 XLVII. Kuka olen?
XLVIII. Tyyliä koskeva selitys
  XLIX. Minä en ole sammunut
     L. Uudelle sukupolvelle

GIOVANNI PAPINI.

Giovanni Papini on nuoremman italialaisen kirjailijapolven huomatuimpia ja samalla kiistanalaisimpia edustajia. Kiistanalaisuus johtuu suuressa määrin siitä, ettei Papini suinkaan ole tyytynyt kirjailijatoimessaan esiintymään pelkkänä taiteilijana, vaan on alun pitäen ollut myöskin taistelija ja, jos sana sallitaan, huimapäinen tappelijakin, joka on jaellut tuimia iskuja oikeaan ja vasempaan, erikoisen halukkaasti kohdistaen ne nykyisten ja menneiden aikojen kirjallisiin epäjumaliin. Tämän riehakkuuden ohella on varmaan vaikuttanut — ainakin kirjallisiin luokittelijoihin — epämieluisasti sekin, ettei kirjailija ole näyttänyt kotiutuvan mihinkään määrättyyn karsinaan, vaan on käärmeen tavoin jättänyt ketensä juuri sinä hetkenä, jona lajittelijat ja luokittelijat ovat luulleet hänet tavoittavansa. Tässä suhteessa on vähemmän merkitsevää se, että Papinin jo verrattain laaja tuotanto kuuluu erilaisten kirjallisten alueiden kehään sisältäen mm. lyyrillisiä ja poleemisia, draamallisia ja teoreettisia teoksia, sillä sellainen taipumus annetaan helposti anteeksi, voipa se koitua erikoiseksi ansioksikin saaden monipuolisuuden nimen. Arveluttavammaksi asia käy silloin, kun taiteilija itse, hänen olemuksensa ja suuntautumisensa, ilmaisee epävakaisuutta, äkkinäistä ja ainakin näennäisesti perustelematonta siirtymistä kannalta toiselle. Käsillä oleva teos, Un uomo finito, kuvailee niin elävästi Papinin henkisen kehityksen vaiheita hänen kolmen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana, ettei tässä suinkaan tarvitse niitä lähemmin selostaa. Mainittakoon vain kaksi suurinta huomiota herättänyttä käännettä: Papinin toiminta pragmatismin nimellä tunnetun filosofisen suunnan tulisena ja erikoislaatuisena esitaistelijana ja hänen yhtä kiihkeä futuristinen kautensa. Niiden lisäksi on vielä otettava huomioon neljänkymmenen vuoden iällä tapahtunut kokokäännös, entisen nimenomaisen ateistin ja uskonnonpilkkaajan muuttuminen uskovaiseksi kristityksi. Tätä viimeistä »pahennusta», joka ei ole ainakaan edellisiä vähäisempi, kuvaa ja edustaa hänen viimeksi ilmestynyt teoksensa Storia di Cristo, jossa proselyytti kokee esittää Kristuksen elämää ja oppia nykyaikaisessa muodossa, mutta evankeliumien kertomuksia noudatellen. Selvää on, että viimeinenkin käänne, jonka nojalla kaiken uskonnon kaatajasta sukeutui kristinuskon apologeetta, välttämättä on vaikuttanut mieliähämmentävästi ja vain lisännyt kirjailijan kiistanalaisuutta.

Mainitunlaista vakavuuden ja varman suuntautumisen vaatimusta ei kuitenkaan sovi pitää vain luokittelijani mukavuudenhalusta johtuvana. Siihen sisältyy se kieltämättä oikea käsitys, että todella arvokasta syntyy taiteessa samoinkuin muillakin henkisen toiminnan aloilla vasta silloin, kun ihminen kykenee ulkomaailman vaikutelmia ja virtauksia vastaan asettamaan kyllin voimakkaan sisäisen paatoksen, oman syvimmän henkisen suuntautumisensa, jonka hyöky kaikesta pintaristeilystä huolimatta aina kulkee kohti samoja tarkoitusperiä. Mutta vaikeutena on asiaa käsiteltäessä juuri näennäisen epävakaisuuden ja todellisen, syvällä piilevän vakavuuden — samoinkuin näennäisen vakavuuden ja kätketyn epävakaisuuden — toisistansa erottaminen ja väärän tuomitsemisen karttaminen. Sellaiset lauseparret kuin »alinomaa muuttuvainen ja kuitenkin aina sama» vain ilmaisevat mainittua vaikeutta sitä mitenkään selvittämättä. Hermann Bahrin itseensä kohdistama samaamerkitsevä lausuma »niemals derselbe und doch immer derselbe» voi saada vakuutetuksi ainoastaan sen, joka hyväntahtoisesti suostuu asian uskomaan tai tyytyy verrattain helppohintaiseen näennäisyyden ja oleellisuuden tulkintaan. Juuri hänenlaisensa kirjailijat osoittavat, kuinka huomattava nyt puheenaoleva vaikeus todellisuudessa on ja kuinka varuillaan täytyy olla, jos mieli tässä kohden välttää harhaan johtavaa päätelmää. Näennäisyydeksi leimatun, tuotannossa esiintyvän epävakaisuuden alla on taiteilijan psyykillisen tai psykofyysillisen rakenteen »vakavuus», jonka hän itse mielellään väittää todelliseksi, mutta joka ankarammin tarkasteltuna osoittautuu sekin vain näennäiseksi. Se seikka, että taiteilija, silmätessään taaksepäin menneisiin kehitysvaiheisiinsa, tuntee ja tunnustaa ne ja niiden tuotteet omiksensa ja että hän kohtaloittensa ja koko historiansa nojalla kykenee hyvin ymmärtämään, kuinka hän on noihin vaiheisiin joutunut, todistaa vain, ettei hänessä ole tapahtunut mitään tajunnanjakautumista tai muuta sellaista sairaalloista muutosta; mutta olemuksen ja suuntautumisen todellisesta vakavuudesta se ei anna mitään takeita. Samoin on tietenkin laita, kun joku toinen henkilö kokee taiteilijan teoksiin, hänen elämäänsä ja rakenteeseensa perehtyen kysymystä ratkaista. Voipa sanoa asian käyvän vain vaikeammaksikin, kun siirrytään teoksista taiteilijan sielullisen elämän piiriin, koska ei ole olemassa mitään pettävämpää, kaikkiin ja mitä erilaisimpiin tulkintoihin auliimmin tarjoutuvaa kuin juuri sielulliset tilat sinänsä ja aivan erikoisesti ne verraten pinnalliset älyn, tuntojen ja tunteiden leikit, joihin huomio helpoimmin ja lähinnä kiintyy. Se »paatos» ja »hyöky», josta ylempänä oli puhe, kumpuaa ilmi syvemmistä kerrostumista ja käyttelee ihmisen psykofyysillistä elimistöä pelkkänä aseenansa, ja niinmuodoin tulee kysymykseen, ilmeneekö taiteilijassa sellaista kaiken ulkokohtaisen ja myöskin kaiken sisäisen näennäisyyden valtiaana toimivaa syvää »vakavuutta» — nimestä ei kannata kiistellä, sen voi kukin valita mielensä mukaisen: voi puhua »aatteellisuudesta» tuokiotiloiksi hajoavan sielullisen laadun vastakohtana, »loogillisuudesta» pelkän psyykillisyyden ja psykologisoiden sijassa, »arvonäkökannoista» pelkän tosioloisuuden valitsijoina ja sääntelijöinä jne., mutta asian kokeminen on välitöntä, kaikesta nimenannosta ja tavallaan kaikesta älyllisestä erittelystäkin vapaata henkisen valtavoiman vaistoamista.

Jos kysyy Papinilta itseltään; uskooko hän omistavansa sellaisen syvän henkisen ykseyden, joka ehdottomasti kokoo kaikki ulkoiset ja sisäiset hajanaisuudet kehäänsä siten osoittaen ne vain näennäisiksi, niin hän vastaa ehdottomasti myöntäen ja viittaa ennen kaikkea nyt käsillä olevaan teokseen, jossa hän on mitä tehokkaimmin sitä korostanut. Ja varsinkin nyt, kun uusi kirkastuminen on saattanut menneisyyden näkymään hänelle selvempänä kuin ennen, hän olisi varmaan valmis sanomaan, että tuona yhtenäisenä valta-aatteena tai -arvona on hänen elämässään ollut äärettömän, absoluuttisen polttava kaipaus, uskonnollinen vietti, joka aluksi oli itsetiedotonta ja toimi sokeudessaan itseänsä vastaan, mutta ilmaisi todellisen olemuksensa silloin, kun ateisti yht'äkkiä havahtui Kristuksen sotamiehenä, kun Saulus havaitsi olevansa Paulus. On kuitenkin huomattava, että Papini jo Uomo finitossa tulkitsee kaikkia vaiheitansa ja käänteitänsä nimenomaan syvään ykseyteen pohjautuvina huomauttaen mm., ettei hänen »prammatismonsa» suinkaan ollut filosofisen ja tieto-opillisen metodiikan piiriin sulkeutuvaa askarrusta, vaan maagillista mystisismiä, jonka varassa hän toivoi voivansa toteuttaa kiihkeät, absoluuttisen tavoittelua koskevat toiveensa. Selvää on sekin, että Papinin »futurismi» itse asiassa tavoitteli paljoa enemmän kuin samanniminen taiteellinen suunta: hänelle se oli todellista futurismia, tulevaisuusoppia, hänen silmiinsä kangastelivat sen taustalta uudet taivaat ja uusi maa. Tältä kannalta katsoen epäilemättä täytyy myöntää, että teokset Un uomo finito ja Storia di Cristo hyvin sopivat saman hengen tuotteiksi, vieläpä että edellinen tavallaan edellyttää jälkimmäistä. Se filosofisuus, joka tuntuu leimaa-antavalta ensinmainitussa teoksessa, on sekin näennäinen ilmiö; mitään todellisen ajattelijan ominaisuuksia ei Papinissa ole. Hän on harhaillut filosofian mailla ristiin rastiin, koska filosofiassa ilmenevä totaalisuuspyrkimys näytti hänelle lupaavan omien toiveiden toteutumista, mutta tämän harhailun mitä ehdottomimmin kielteinen tulos todistaa riittävän selvästi, ettei hän siltä taholta löytänyt, mitä etsi. Filosofia pyrkii totaalisuuteen ottaen lähtökohdakseen olevaisuuden yksityisosan, muutamia tai lukemattoman paljon yksityiskohtia, ja totaalisuus voi sille merkitä vain kaukana häämöttelevää tutkimuksen päämäärää, joten ei liene ollutkaan aivan väärässä se, joka nimitti filosofeja hengen seikkailijoiksi. Mutta se totaalisuuspyrkimys, jonka näemme palavan Papinin mielessä, on toista lajia, se ei voi tyytyä loputtomaan haeskeluun, vaan tahtoo välttämättä löytää ja kokea etsintänsä esineen, päätyen johdonmukaisesti uskonnolliseen kokemukseen.

Nyt suomalaiselle lukijalle tarjoutuva Papinin teos on pelkästään taiteellisessakin katsannossa hänen parhaimpiin tuotteisiinsa kuuluvaksi tunnustettu. Tahtomatta ollenkaan ennustella, millainen sen menestys on meillä oleva, saanen omana otaksumanani lausua, että siinä ilmenevä omituisen karu ajatus- ja ilmaisutapa on pohjoismaiseen mielenlaatuun suuressa määrin soveltuva. On merkillistä, kuinka kotoisilta tuntuvat monet hänen luonnonkuvauksensa — hän kuvaileekin synnyinseutunsa tai oikeammin synnyinmaansa Toskanan luontoa vain oman mielensä synkkää apeutta heijastelevana, ja varhaiskevään tuulinen Toskana on silloin kuin kappale Pohjolaa etelään siirrettynä. Papinin taiteilijaluonteessa on silmiinpistävimpänä piirteenä eräs erinomaisen ilmeinen polariteetti: herkkä lyyrillisyys ja säälimättömästi leikkaava analyysi siinä kokevat pitää vaakaa tasapainossa. Sitäpaitsi on erikoisesti mainittava esityksen ja tyylin merkillinen abstraktisuus, ei suinkaan siinä merkityksessä, että ehdottomasti puuttuisi kuvallisuutta, vaan siinä mielessä, ettei kuvallisuus, aistittavuus juuri milloinkaan saa arvoa sinänsä; se palvelee aina abstraktista ajatusta, joka niiden avulla, mutta myöskin niistä huolimatta piirtelee omia arabeskejansa. Siinä suhteessa voi tuskin ajatella suurempia vastakohtia kuin Papini ja hänen maanmiehensä d’Annunzio. Viimeksimainitun kuvarikasta aistillisuutta vastaamassa on Papinin abstraktinen, tekisipä mieli sanoa geometrinen kuvaus- ja tyyliparsi. Havainnollisuus tai abstraktisuus ei tietenkään sinänsä ratkaise teoksen taiteellista arvoa, mutta varmaa on, että värittömämpi, loogillisia ajatusuria noudatteleva taiteellinen esitys helposti jää vaille ansaitsemaansa tunnustusta jo senvuoksi, että se asettaa lukijan ajatustoiminnalle suurempia vaatimuksia kuin kuvasta toiseen siirtyvä havainnollinen esitys.

Un uomo finito on häikäilemättömän avomielinen tunnustuskirja, useissa kohdin kerrassaan säälimättömän suorasukainen. Riippuu siitä katsantokannasta, minkä lukija häneen nähden omaksuu, vaikuttavatko tämän kirjan leikkaavat itse-erittelyt äärimmäisen eetillisen puhtaus- ja rehellisyysinnon ilmauksilta, vaiko kenties jonkinlaisen sielullisen ekshibitionismin oireilta. Jos omaksutaan ylempänä mainittu Papinin henkistä laatua koskeva käsitys, ei kumpikaan otaksuma voi olla pätevä; siinä tapauksessa on tällainen armoton analyysi samoinkuin ne tosiasiat, joihin se kohdistuu, katsottava vain johdonmukaiseksi seuraukseksi sokeasti ja vastoin omaa itseänsä toimivan valtavietin vaikutuksista: sama nurinkäännetty uskonnollinen pyrkimys, joka saa ihmisen eristäytymään kaikista lähimmäisistänsä, heitä tuomitsemaan ja kiroamaan, kääntää lopulta kärkensä kohti ihmisen omaa olemusta, joka ei kykenekään luomaan vaadittua jumaluuden vastiketta.

Papinin teoksen puhtaasti taiteellisiin ansioihin ei tässä ole syytä yksityiskohtaisemmin puuttua; tekijä sitäpaitsi huomauttaa nimenomaan, ettei kirjaa suinkaan ole arvosteltava ensi sijassa taideteoksena, vaan uudelle sukupolvelle kirjoitettuna varoituksena ja kehoituksena. Silmiinpistävänä seikkana voisi korkeintaan vielä mainita, että Papini näyttää kirjan eri osien otsakkeiden avulla tahtoneen tehostaa teoksensa musikaalisuutta — ei tietenkään missään välittömässä, vielä vähemmin tavanomaisessa ja sovinnaisessa merkityksessä. Papinin ajatusmusiikki muistuttaa kieltämättä sitä uutta atonaalista musiikkia, jossa sävel ja laulavuus saavat väistyä rytmiliikunnon, »viivojen» ja »kuvioiden» tieltä.

Hyvin luultavaa on, että tämä teos yleisesti tunnustetaan huomattavaksi inhimilliseksi todistuskappaleeksi, jolla persoonallisen totuusarvonsa ohella on suurempaakin kantavuutta erään taiteellisen ja aatteellisen suunnan ja sen vaiheiden kuvaajana. Mutta kirjalla on nähdäkseni vielä eräs toisenlainen merkitys, joka tekee sen kerrassaan ainoalaatuiseksi ja takaa sen säilyväisyyden ja klassillistumisen.

Se absoluuttinen kaipuu ja tavoittelu, josta edellä oli puhe, lienee pukeutunut aluksi vain »suuruuden» tavoittelun epämääräiseen muotoon. Toskanan menneisyys on rikas suurista nimistä, ja Papini mainitseekin teoksessaan nimenomaan Danten, Leonardon, Michelangelon ja muutamia muita esikuvinansa ja suurimpiin ponnistuksiin yllyttäjinä (Leonardo oli sen aikakauskirjan nimi, joka tämän sataluvun alkuvuosina perustettiin nuoren toskanalaisen taiteilijaryhmän ja ennen kaikkea Papinin pyrkimyksiä ilmaisemaan. — Hän olisi voinut mainita myöskin Savonarolan, jota hänen oma tulinen, hurmioon asti innostuva laatunsa kenties eniten muistuttaa.) Tämä grandezzan kaipuu, joka Uomo finiton sivuilla saa mitä vakuuttavimmin ilmauksensa — »Enkö ole sanonut etsineeni aina suuruutta?» — paljasti pian oikean luonteensa, sillä jo tässä kirjassa Papini toteaa: »Minun salaisin sieluni isosi ja janosi jumaluutta.» Myöhemmin asia luonnollisesti näkyi sitäkin selvempänä, Storia di Cristo teoksen alkulauseessa hän kirjoittaa: »Tämän kirjan tekijä sepitti vuosia sitten toisen kertoakseen erään miehen apean tarinan, miehen, joka tahtoi hetkessä muuttua Jumalaksi. Nyt, vuosien ja tajunnan kypsyydessä, olen yrittänyt kirjoittaa ihmiseksi tulleen Jumalan elämäkerran». Un uomo finito on ihminen, jolle ei ole olemassa Jumalaa, mutta joka intohimoisesti hakee Jumalaa tai paremminkin Jumalan vertaa, hänen vastikettansa. Sellaisen hakemisen johdonmukaisena päätöksenä on oman itseyden Jumalaksi julistaminen. Inhimillinen itseys, joka ei ole mikään absoluuttinen mahti, vaan suhde, relatio, voi pyrkiä tyydyttämään absoluuttisen kaipausta joko siten, että tunnustaa sen korkeamman vallan, josta on riippuvainen, tahi siten, että kokee tehdä relation, oman itseytensä, absoluuttiseksi. Jälkimmäisessä tapauksessa aiheutuu, jatkaaksemme jo aloitettua kierkegaardilaista ajatusjuoksua, se laji inhimillistä epätoivoa, jossa ihminen tahtoo epätoivoisesti olla oma itsensä ja jonka ilmauksena on kaikkeasärkevä demoninen uhma.

Juuri tuon »miehekkään» epätoivonlajin klassillisena kuvauksena Papinin teoksella on kaikkien muiden ansioiden ohella ja niistä riippumatta erikoinen, säilyvä arvo.

J.H.

ANDANTE

Yksin ja villinä eli ikänsä kaiken.

Ariosto.

I

PUOLI MUOTOKUVAA

Minä en ole milloinkaan ollut lapsi. Minulla ei ole ollut lapsuutta.

Poikaiän hurmion lämpimät ja kirkkaat päivät, viattomuuden pitkät tyvenet, alinomaisen maailmanlöytämisen aiheuttamat yllätykset: mitä niistä tiedänkään? Minä en niitä tunne; en ainakaan muista. Olen oppinut ne tuntemaan kirjoista myöhemmin ja aavistelen ne nyt, poikia nähdessäni; olen ne itse tuntenut ja kokenut vasta kolmannellakymmenellä ollessani, jonakin aselevon tai antaumuksen onnellisena tuokiona, lapsuus on rakkautta, iloa, huolettomuutta, mutta kuin minä silmään taakseni menneisyyteen, näen itseni aina yksinäisenä, mietteliäänä.

Lapsuusiältäni saakka olen tuntenut itseni kamalan orvoksi ja erilaiseksi — en tiedä, minkätähden, kenties senvuoksi, että omaiseni olivat köyhiä, tai siksi, etten Ollut syntynyt toisten laiseksi? En tiedä, tiedän vain, että kuuden tai seitsemän vuoden ikäisenä sain eräältä nuorelta tädiltäni lisänimen ukko, jonka kaikki sukulaiset havaitsivat hyväksi. Minä olin tosiaankin enimmälti vakava ja synkkä: puhuin niin vähän kuin suinkin, toisten poikienkin seurassa; kohteliaisuudet minua kiusasivat, eleet ja ilmeet suututtivat, ja kumppanieni nauttiessa meluisissa leikeissään elämän kauneinta kautta minä mieluummin vetäydyin pienen, köyhän ja pimeän asumuksemme etäisimpään sopukkaan. Sanalla sanoen: minä olin olento, jota hattupäiset naiset nimittivät »juroksi lapseksi» ja huiviniekat »pojan kuvatukseksi».

He olivat oikeassa. Minun täytyi olla ja minä olin kamalan vastenmielinen kaikille. Ja muistanpa erinomaisen herkästi vaistonneeni tuon itseäni ympäröivän vastenmielisyyden, joka sai minut sitäkin aremmaksi, alakuloisemmaksi ja äreämmäksi.

Jos satuin joutumaan toisten poikain seuraan, yhdyin tuskin milloinkaan heidän leikkeihinsä. Seisoin mieluummin syrjässä katsellen heitä tuomarin ja vihamiehen tavoin, vihrein ja vakavin silmin. Syynä ei ollut kateus; pikemmin ylenkatse, jota sellaisina hetkinä mielessäni tunsin, jo niinä aikoina alkoi minun ja ihmisten välinen sota. Minä välttelin heitä, ja he eivät minusta välittäneet; minä en heitä rakastanut, ja he vihasivat minua. Ulkosalla, puistoissa, oli aina joku minua ahdistelemassa ja selkäni takana minulle nauramassa; koulussa repivät tukkaani tai kantelivat opettajille; maalla, isoisän maatilalla, kylän pojat heittelivät minua kivillä, vaikka en ollut tehnyt heille mitään pahaa, ikäänkuin olisivat tunteneet minun olevan toista rotua. Sukulaiset kutsuivat minut luokseen ja taputtivat päätäni, kun ei käynyt päinsä olla niin menettelemättä, jotteivät toiset huomaisi liian sopimatonta puolueellisuutta, mutta minä havaitsin erinomaisen hyvin heidän teeskentelynsä, piileskelin ja vastasin jokaiseen sanaan karusti ja kirpeästi.

Eräs muistelo on kaikkia muita lähtemättömämpänä mielessäni: marras- tai joulukuiset sateiset sunnuntai-illat isoisän talossa, keskellä pöytää kulhossa hehkutettua viiniä suuren kuparinvärisen öljylampun valossa, sen vieressä tarjottimella käristettyjä kastanjoita ja pöydän ääressä koko perhe — sedät ja tädit ja monilukuiset serkut — punakkoine kasvoineen.

Lieden luona istui harmaahapsinen ja terävä-älyinen patriarkka, nauroi ja joi. Halot räiskyivät, puolittain peittyneinä hienoon tuhkaan, lasit kilahtelivat koskettaessaan lautasia, tekopyhät ja kaikkitietäväiset tädit vikisivät kuluneen viikon tapauksista ja hälinöistä, ja pojat nauroivat ja huusivat isäukon sikarien sinisen sauhun keskellä. Tämän säästeliään ja typerän juhlan melu sai sydämeni ja pääni kivistämään. Minä tunsin olevani siellä outo, äärettömän etäällä kaikista muista. Ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa pujahdin salaa ovesta ja kuljin varovin askelin kostean seinän viertä pitkän ja pimeän käytävän läpi, joka johti talon ulko-ovelle. Ja siinä minun pieni erakon-sydämeni sykki niin rajusti kuin olisin ollut aikeissa tehdä jotakin pahaa, suorittaa jonkin petostyön. Tuossa käytävässä oli lasiovi, joka johti pienelle suljetulle pihamaalle: minä raotin sitä ja aloin kuunnella, kuinka sade väsyneesti ja alakuloisesti kimmahteli tiilikiviseinistä ja lätäköiden pinnalta, sade, joka valui alas innottomasti, vailla kiihkoa, mutta säveän itsepintaisesti ja inhottavasti, ikäänkuin ei olisi aikonut milloinkaan loppua. Minä kuuntelin sitä siinä pimeässä, kasvot kylminä ja silmät kosteina, ja jos ovenraosta pirahtava pisara äkkiä iski kasvoihini, tunsin itseni onnelliseksi, ikäänkuin tuo pisara olisi tullut minua puhdistamaan, kutsumaan minua muille maille, kauas kaikista taioista ja sunnuntaista. Mutta samassa jo ääni kutsui minua takaisin valoon, kärsimykseen ja muistutuksia kuulemaan. »Sepä huonosti kasvatettu pojanvintiö!»

Niin, niin on laita: minä en ole ollut lapsi. Olen ollut »ukko» ja mietteliäs, kärtyinen »kuvatus». Niistä ajoista alkaen on paras osa elämääni sijainnut sisäisessä olemuksessani. Hellyyden ja ilon maailmasta pois suljettuna minä piilouduin jo silloin itseeni, elin ja levittäydyin oman itseni kehässä, ahnaissa unelmissa, haudoskellen mielessäni maailmaa sellaisena kuin itseyteni sen minulle osoitti. Toiset eivät minusta pitäneet, ja viha sulki minut yksinäisyyden piiriin. Yksinäisyys teki minut entistä surumielisemmäksi ja tympäisevämmäksi; alakuloisuus ahdisti sydäntä ja kiihdytti aivojeni toimintaa. Erilaisuus vieraannutti minut kaikkein lähimmistäkin henkilöistä, ja vieraantuminen teki minut yhä erilaisemmaksi. Aina näiltä elämäni alkuajoilta minä opin nauttimaan tuon äärettömän ja epämääräisen surumielisyyden miehekkäästä sulosta, tunnosta, joka ei pyri purkautumaan eikä hae lohdutusta, vaan riuduttaa itse itsensä, ilman päämäärää, ja totuttaa vähitellen elämään sisäistä erakkoelämää, joka loitontaa meidät iäksi ihmisistä.

Ei: minä en ole milloinkaan elänyt lapsuusikää. En ollenkaan muista olleeni lapsi. Minä näen itseni menneisyydessä aina villinä ja mietteliäänä, omalaatuisena ja vaiteliaana, vailla hymyä, vailla raikkaan riemun puuskaa. Näen itseni kalpeana ja hämmästyneenä kuten ensimmäisessä muotokuvassa.

Valokuva on repäisty rikki rinnan alapuolelta. Se on pieni, likainen ja haalistunut; kortin reunat ovat mustat kuin kuolemanilmoituksen kehykset. Kalpeat lapsenkasvot siinä tuijottelevat hajamielisinä vasemmalle, ja selvästi tuntee, että siellä vasemmalla, vastapäätä, ei ole ketään häntä katselemassa. Silmät ovat surulliset, hieman painuneet — eivätkö liene hyvin onnistuneet? — suu on tuimasti kiinni puserrettu ja huulet hieman eteenpäintyönnetyt, jotta hampaat eivät näkyisi. Ainoana kauneutena ovat pehmeät pitkät kiharat, jotka valuvat merimiespuseron kaulukselle.

Äiti sanoo kuvan esittävän minua seitsemän vuoden ikäisenä. Voipa niin ollakin. Tämä kuva on ainoa esine, joka todistaa lapsuudestani. Mutta lieneekö se sittenkään lapsen kuva? Tuo pieni, haalistunut haamu, joka ei katsele minua eikä halua katsella ketään?

Huomaa heti, ettei noihin silmiin voi luoda väriänsä taivaan sini: ne ovat harmaat, itseensä sumentuneet. Arvaa helposti, että nuo posket ovat valkoiset ja kalpeat ja että ne tulevat aina valkoisina ja kalpeina säilymään: niihin voi kohottaa punan ainoastaan väsymys tai häpeä. Ja nuo tiukasti suljetut, tahallaan suljetut huulet eivät ole luodut avautumaan nauruun, puheeseen, rukoukseen eikä huutoon. Nuo suljetut huulet ovat ihmisen, joka on kärsivä hakematta lievikettä heikoista ja tympäisevistä valituksista. Nuo huulet liittyvät suuteloon liian myöhään.

Tässä haalistuneen valokuvan puolikkaassa minä näen jälleen noiden päivien kuolleen sielun, »kuvatuksen» arat piirteet, »juron pojan» synkän ilmeen ja »ukon» tyynen mielihaikeuden. Ja sydäntäni kouristaa, kun muistelen kaikkia noita värittömiä päiviä ja loppumattomia vuosia, tuota kahlehdittua elämää ja murhemieltä, joka ei aihettansa tuntenut, tuota voittamatonta koti-ikävää, joka kutsui minua toisten taivaiden alle ja toisten toverien luo.

Ei, ei: tuo ei ole lapsen muotokuva. Vakuutan vieläkin, ettei minulla ole ollut lapsuutta.

II

SATA KIRJAA

Tuosta valottomasta yksinäisyydestä minut pelasti tiedonjano. Siitä saakka, kun olin rivi riviltä valloittanut aapisen salaisuudet — (tanakoita mustia kirjaimia, pieniä, mutta pyyleviä; kunnianarvoisia puupiirroksia; pitkiä ja viluisia talvi-iltoja öljylampun ääressä, jonka kupu oli maalattu täyteen pieniä keltaisia ja sinisiä kukkasia, nuoren ja yksinäisen äitini vieressä, joka istui ompeluksensa yli kumartuneena, valon langetessa hänen tummiin hiuspalmikkoihinsa) — oli lukeminen suurimpana nautintonani ja pettämättömimpänä lohdutuksenani. Kirkkaimmat ja tunnekylläisimmät muistelmani niiltä ajoilta eivät koske ensimmäistä taivaansinisestä sametista tehtyä merimieslakkia tai oransseja, joita imeskeltiin viheriän homeen peittämän vesialtaan kaiteella; ne eivät koske jäykkiä tinaratsuja, jotka turhaan yrittävät karata kapealta puulevyltänsä, enempää kuin ensimmäistä väristystä seisoessani lähellä tyttöstä, joka juoksuleikin jälkeen läähätteli puoliavoimin suin. Sensijaan muistelen vielä nytkin lapsellisin kiihkein kaipauksin ensimmäistä tai toista koulukirjaani — pientä, mitätöntä ja typerää, keltakantista lukukirjaa — jossa nähtiin katuvainen ja palleroinen mallipoika paitasillaan polvistuneena rautasängyssään ilmeisesti lausumassa juuri sitä runomittaista rukousta, jonka tavailin kuvan alta. Ja sitäkin suurempi kaipaus kohoaa mieleeni, kun muistan teoksen, joka oli eräänlainen luonnon »Tuhat yksi yötä», iso nidos, jonka viheriä niska oli nukkavieru ja jonka valtavat, leveät, rypistyneet ja kosteuden punertamat lehdet olivat monin paikoin rikkinäiset tai musteen tahrimat, mutta jonka aina avasin varmaan uskoen, että jälleen ilmestyisivät näkyviini jo tutut, mutta aina uudet ihmeet. Siinä sukelsi syvyydestä jättiläispolyyppejä julmine pyöreine silmineen, valmiina iskemään kiinni Tyynen valtameren suuriin purjelaivoihin; pitkäkasvuinen nuorukainen oli polvillaan vuoren huipulla ja loi hämyiselle saksalaiselle taivaalle valtavan varjonsa; kapean ja pimeän espanjalaisen vuorensolan pilviäpiirtelevien ja äkkijyrkkien seinämien välissä liikkui pienoinen caballero, jota tuskin valaisi korkean taivaan säde ja jonka sydäntä kouristi rotkon kaamea hiljaisuus; leppoinen kiinalainen demiurgi, ainoana verhonaan jokin riepu lanteilla, seisoi siinä, taltta toisessa, vasara toisessa kädessä viimeistellen maailmaa maankamarasta kohonneen jylhän ja sekasortoisen vuotokivimetsän keskellä; nahkoihin puettu uskalias löytöretkeilijä pystytti myrskyn pauhatessa valtavaa mustaa lippua vuoriniemekkeen äärimmäiseen kärkeen vastapäätä valkoista, autiota ja jylhää napamerta… Ja kun sitten selailin edelleen kirjan ruosteenpunaisia lehtiä, näin äkkiä edessäni Polyneesian alkuasukkaiden ällistyneitä naamoja, näin koralliriuttoja, jotka uivat valtameren pinnalla kuin kevyet tukkilautat, näin pahaenteisiä pyrstötähtiä, jotka loivat kelmeätä hohdettansa äärettömälle ja kauhistavalle pikimustalle taivaalle, näin jättiläisliskojen suunnattomia luurankoja…

Ensimmäisten käsiini joutuneiden kirjojen joukosta muistan vielä ruman ja runnellun laitoksen Garibaldin muistelmia, jotka luin kerran toisensa jälkeen, mitään käsittämättä, mutta vaistomaisesti haltioituneena nauttien ruudinhajusta, miekkojen väikkeestä, rosvojen ja voittajien upeista punaisista ratsujoukoista. Aivoissani ei ollut mitään selvää mielikuvaa, ja minä en tietänyt mitään Italiasta enempää kuin sodastakaan, mutta siitä huolimatta sallin tunteitteni purkautua jäljentämällä teoksen alkulehdelle kenraalin parrakkaat kasvot, ja minusta tuntui, että ne olivat hyvinkin elävät ja näköisensä.

Eräs elämäni jumalaisimpia oli kuitenkin se, jona sain talon kirjaston rajoittamattomasti käytettäväkseni. Isoisän kirjastona oli aivan tavallinen pärevasu, joka sisälsi suunnilleen sata nidosta. Vasu oli ullakolla sijaitsevassa pienessä piiloisassa kammiossa, josta avautui näköala lähiseudun katoille — siinä oli todellinen Alhambra mielikuvitukselleni — ja jossa oli vähän kaikkea: halkoja, hylkyvaatteita, rotanloukkuja, kansalliskaartin musketti, koinsyömä punainen garibaldilaisnuttu ja siinä vuoden 1860 mitali.

Suinkin voidessani minä sulkeuduin sinne joka päivä ja vedin esiin unohtuneet kirjat, toisen toisensa jälkeen, ihmeissäni ja varovasti. Ne olivat kaikki kansistaan irtautuneita, hajonneita, tahraisia kirjoja, kärpästen ja kyyhkysten likaamia, kaikki rikkinäisiä ja rypistyneitä, mutta minulle kaikesta huolimatta ylen täynnä yllätyksiä, ihmeitä ja lupauksia! Minä luin niitä sieltä täältä, yritin saada selkoa, en suinkaan aina yrityksessäni onnistunut, väsyin ja soimasin itseäni, kärsimättömän innostuksen kiihdyttämänä siitä hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran lähenin niitä seikkailun ja historian runollisia maailmoita, jotka silloin yksi ainoa lause tai kuva sai tuokiossa välkähtämään ilmi neitseellisissä aivoissani.

Minä en ainoastaan lukenut: haaveilin, harkitsin, suunnittelin ja yritin arvailla. Minulle kaikki nuo teokset olivat pyhiä kirjoja, ja minä pidin ehdottomimpana totena jokaisen niihin sisältyvän sanan. En erottanut historiaa tarusta, tosiasiaa kuvitelmasta: painetut kirjaimet olivat silmissäni totuuden pettämättömimpänä takeena.

Minulle todellisuus ei merkinnyt koulua, katua ja kotia, vaan kirjojen maailmaa, jossa tunsin eläväni täysintä elämää. Kesän helteisinä iltapäivinä näin toisinaan Garibaldin ajavan täyttä laukkaa, viitta viivana tuulessa, aron hevoslaumojen keskellä, pyssynlaukausten kajahdellessa; ikävät, sateiset aamupuhteet vietin kreivi Alfierin seurassa, joka kiroili hevosia ja säkeitä kaikilla Euroopan postiteillä, ja illalla minua vapisutti isänmaallinen viha tai puhujan kiihkeä kunnianinto, kun vietin aikojani niiden kuuluisien miesten seurassa, jotka minulle esitteli lukuisiin sinikantisiin nidoksiin pienin kirjaimin painettu Plutarkhos.

Nämä kirjat ne antoivat minulle ensimmäisen yllykkeen asioiden harkitsemiseen. Tuon ihmeellisen vasun pohjalla näet oli vielä viisi tai kuusi viheriää kirjamyhkyrää (jonkun ratsionalistisen poimiskelijan toimittama sekasortoinen kokoelma Voltairen henkeen sommiteltuja lausumia), joissa kumottiin itse isä Jumala ja pyhä teologia ja tehtiin ivan esineeksi Raamatun kertomukset ja katolisen kirkon prelaatit. Tämän lainahöyhenin lentävän keräelmän lukemattomien kappaleiden joukossa oli myöskin Carduccin Hymni Saatanalle, ja niistä ajoista alkaen minä olen aina suhtautunut hellemmin tuntein kapinoivaan enkeliin kuin taivaissa asustavaan majesteetilliseen Ukkoon. Myöhemmin kyllä oivalsin, kuinka karkea ja epävarma tuo epäuskonnollisuuden puolustus oli, mutta minun on sitäkin joko kiittäminen tai moittiminen siitä, että minusta on tullut ihminen, jolle Jumalaa ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ateisti-isän poikana, salaa kastettuna ja ilman saarnoja ja messuja kasvaneena, minä en ole milloinkaan kokenut niinsanottuja »sielullisia murroksia», »Jouffroy-öitä» tai »Jumalan kuolleeksi havaitsemista». Minulle Jumala ei ole milloinkaan kuollut, sillä hän ei ole milloinkaan elänyt minun sielussani.

Eräs toinenkin kirja vaikutti mieleeni voimallisesti silloin — ja niinmuodoin ainaisesti: Rotterdamin Erasmuksen Typeryyden ylistys. Meillä oli kotona Holbeinin kuivilla puupiirroksilla varustettu italiankielinen laitos, ja minä luin sen monet kerrat sanomattomasti siitä nauttien. Erasmus lieneekin minussa herättänyt kiihkeän kiintymyksen tavattomiin ajatuksiin ja sen syvän vakaumuksen, että ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita.

III

MILJOONA KIRJAA

Lueskeltuani muutamia vuosia kiihkeästi ja suunnitelmattomasti minä havaitsin, että ne harvat kirjat, joita oli kotonani, ja ne muutamat muut, jotka voin hankkia turvautumalla sukulaisteni ja tuttavieni laihoihin kirjastoihin tai ostamalla joitakin vanhoja kappaleita särvinrahoista säästetyillä tai äidiltä näpistetyillä rovoilla, eivät riittäneet. Eräältä minua hieman vanhemmalta pojalta sain kuulla, että kaupungissamme oli valtavan suuria, mitä rikassisältöisimpiä kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille ja joista voi määrättyinä aikoina saada luettavakseen minkä kirjan halusi ja, mikä tärkeintä, ihan rahatta ja hinnatta. Päätin lähteä sinne heti paikalla. Oli kumminkin olemassa eräs hankaluus: tuohon paratiisiin päästäkseen täytyi olla vähintään kuudentoista vuoden ikäinen. Minä olin vain kahden- tai kolmentoistavuotias, mutta olin ikäisekseni isokasvuinen. Eräänä heinäkuun aamuna kävin koettamaan onneani. Nousin vapisten portaita, jotka näyttivät mielestäni ylen leveiltä ja juhlallisilta.

Pari kolme minuuttia kestäneen epäröinnin ja sydämentykytyksen jälkeen astuin lainaussaliin, kirjoitin jotenkuten tilauslippuni ja esitin sen näyttäen hämmentyneeltä ja epäilyttävältä, kuten ainakin henkilö, joka tietää olevansa väärillä poluilla. Virkailija — muistan hänet vieläkin, sen kirotun! Hän oli pieni miespahanen, vatsanpyörylä oli huomattava, silmät taivaansiniset, kuolleen kalan näköaukkoja muistuttavat, ja kummassakin suupielessä oli ilkeä ryppy — katseli minua säälivästi ja kysyi iljettävin, laahaavin äänin:

— Anteeksi, kuinka vanha olette?

Minä punastuin, pikemmin vihasta kuin häpeästä, ja vastasin, lisäten kolme vuotta todelliseen ikääni:

— Viidentoista.

— Ei riitä. Valitettavasti. Lukekaa ohjesääntö. Tulkaa jälleen vuoden kuluttua.

Minä lähdin nöyryytettynä, harmistuneena ja masennettuna, koko olemus tulvillaan tuohon kauheaan mieheen kohdistuvaa lapsen kiihkeätä vihaa siitä, että hän oli jonkin kirjoitetun numeron vuoksi estänyt minut, köyhän ja tiedonjanoisen nuorukaisen, vapaasti käyttelemästä kokonaista kirjamiljoonaa, siten halpamaisesti riistäen minulta valon ja ilon vuoden. Kirjastoon tullessani olin nähnyt vilahdukselta pitkän ja avaran salin, jossa oli kunnianarvoisia korkeaselustaisia nojatuoleja vihreine verkapeitteineen ja yltympäri kirjoja, kirjoja ja yhä vain kirjoja, vanhoja, suuria ja raskaita nidoksia, joiden pergamentti- tai nahkaselät olivat varustetut kultaisella nimillä ja koristeilla — todellinen ihme! Ja jokaiseen noista kirjoista sisältyi sitä, mitä minä etsin, ne tarjosivat sitä ravintoa, joka oli minua varten: keisarien historioita ja sotaisia runoelmia, puolittain jumalallisten ihmisten elämäkertoja, kuolleiden kansakuntien pyhiä kirjoja, kaikkia maailman asioita käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia, kaikkien maailman runoilijoiden säkeitä ja kaikkien maailman ajattelijoiden järjestelmiä. Ja kaikki nuo kultakirjaimin kirjoitetut lupaukset olivat minua varten: minun olisi tarvinnut vain viitata, ja pölyn peitossa odottavat nidokset olisivat siirtyneet luokseni kaappien tiheän rautaverkon takaa, minä olisin ne avannut, selaillut ja ahminut niitä mielin määrin!

Minä yritin toistamiseen jo ennenkuin oli ehtinyt kulua vuosi. Tälläkin kertaa kävi huonosti. Minun täytyi odottaa vielä kesään asti, ennenkuin onnistuin. Olin silloin täyttänyt kolmetoista — tai kenties kolmetoista ja puoli vuotta.

Erään minua hieman vanhemman toverin keralla, joka oli joitakin aikoja liikkunut siellä esteettömästi, minä lopulta sinne pääsin. Välttääkseni huomiota ja sitä luuloa, että olin ajanvietettä etsivä lapsi, minä valitsin vakavan kirjan, tieteellisen teoksen — Canestrinin Darwin-tutkimuksen.

Tällä kertaa oli puu- ja lasiseinän takana eräs toinen virkailija — pitkä ja kuiva kuin kynitty lintu, kömpelökäänteinen ja alinomaa liikkuva. Hän otti tilauslippuni minuun vilkaisematta, piirsi siihen merkin sinikynällä ja ojensi sen vieressään seisovalle pojalle, sanaakaan virkkamatta.

Minä odotin puoli tuntia, mielessä jäytävä pelko, että kirjaa ei löydy tai ettei sitä minulle anneta. Sen vihdoin saavuttua minä pistin sen kainalooni ja lähdin suureen lukusaliin, ankaran ujouden vallassa ja varpaillani. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista syvän kunnioituksen tuntoa — en edes pienenä pahaisena kirkossa. Ikäänkuin säikähtyen omaa uskaliaisuuttani ja sitä, että vihdoinkin, monien vastusten jälkeen, olin päässyt sinne, jättiläismäiseen pyhäkköön, jossa piilivät monien vuosisatojen viisauden pyhät jäännökset, istuuduin ensimmäiseen vapaaseen nojatuoliin, joka tielleni sattui. Hämminki, riemu, ihmetys, ja se tunto, että olin yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja miestynyt, olivat niin voimalliset, että kului melkein kokonainen tunti, ennenkuin kykenin mitään käsittämään edessäni olevasta kirjasta.

Kaikki siellä sisällä tuntui minusta niin pyhältä ja majesteetilliselta kuin kansakunnan kokoussalissa. Tahraantuneet, haalistuneet nojatuolit, joiden vaalennut viheriä alkoi vivahtaa keltaiseen tai peittyi tummaan likaan, näyttivät minusta suunnattoman suurilta ja upeilta, kuin mitkäkin valtaistuimet, ja syvä hiljaisuus painosti mieltäni vieläkin vakavammin ja juhlallisemmin kuin äänetön katedraali.

Siitä lähtien palasin sinne joka päivä ja vietin siellä kaiken sen ajan, jonka kuolettavan ikävä koulu jätti vapaasti käytettäväkseni. Vähitellen totuin hiljaisuuteen, suureen suojaan, joka kaareutui korkeana huolimattoman nuorukaisen pörröisen pään yläpuolella, vanhojen ja uusien nidosten, sanakirjojen, aikakauskirjojen, vihkojen, karttateosten, kodeksien ja käsikirjoitusten loputtomaan runsauteen. Minä opin olemaan pian kuin kotonani, opin tuntemaan eri virkailijat, sain selville heidän merkintöjensä salaisuudet, tutustuin perinpohjaisesti luetteloihin ja tiesin, mitkä kasvot kuuluivat niille uskollisille ja kiihkeille kävijöille, jotka saapuivat joka päivä, kuten minäkin, täsmällisinä ja kärsimättöminä, ikäänkuin johonkin hekuman tyyssijaan.

Niin minä syöksyin suin päin lukemaan kaikkea, mitä mieleeni johdatti ehtymättä pulppuileva uteliaisuuteni ja lukemissani teoksissa mainitut kirjojen nimet, ja niin aloin silloin astua kaikentietäjän karua ja suurenmoista elämänpolkua, kokemattomana, vailla opastusta ja ilman minkäänlaista suunnitelmaa, mutta kiihkeän intohimon kannustamana.

IV

KAIKKI TAI EI MITÄÄN

Mitä tahdoin oppia? Mitä tahdoin tehdä? En tietänyt. Ei ollut mitään ohjelmaa eikä opastusta, ei mitään määrättyä käsitystä. Oli yhdentekevää, liikuinko tänne vai sinne, länteen vai itään, syvyyteen vai korkeuteen, kunhan vain sain tietää, tietää kaikki. (Siinäpä onkin onnettomuuteni sana: kaikki!) Aina siitä asti olen kuulunut niihin, jotka eivät ota lukuun vähää tai puolta määrää. Kaikki tai ei mitään! Minä olen aina tavoitellut kaikkea, olen aina yrittänyt pitää huolta siitä, ettei mikään pääse minulta pakenemaan tai jää saavuttamattomiin! Täydellisyyttä ja kokonaisuutta — ei mitään muuta toivottavaa, sitten, myöhemmin; ainoastaan loppu, liikkumattomuus, kuolema!

Siihen aikaan minä tahdoin tietää kaikki, ja kun en tietänyt, mistä kohdasta olisin alkanut, yritin kehitellä itsessäni tiedon lentimiä käsi-, sana- ja tietosanakirjojen avulla. Tietosanakirja oli korkein unelmani, rakkain ihanteeni — suurin ja täydellisin kirja. Se sisälsi kaikki — ainakin lupauksista ja ulkonäöstä päättäen. Jokainen henkilön, kaupungin, eläimen, kasvin, virran ja vuoren nimi oli siihen merkitty, sijoitettu paikallensa, selitetty ja kuvitettu.

Tietosanakirja vastasi heti jokaiseen kysymykseen kysyjän tarvitsematta nähdä vaivaa etsiessään. Minun monikäänteiselle mielikuvitukselleni kaikki muut kirjat ilmenivät virtoina, jotka laskivat tuohon rannattomaan mereen, ne olivat rypäleitä, joiden tuli mehullansa täyttää nuo suuret viinitynnyrit, jyväsiä, jotka jauhettuina ja taikinaksi vaivattuina koituvat leiväksi kaikkia suita varten ja kaikenlaisen nälän tyydykkeeksi.

Samoinkuin mystikko, ainoaan Jumalaan uppoutuessaan, pyrkii irtautumaan jokaisesta aistittavasta todellisuuden ilmiöstä, samoin minä sukelsin ja hukuin tuohon tiedon mereen, joka minua tyydyttäessään samalla herätti minussa uutta kaipausta ja uutta polttavaa janoa.

Sattuipa sitten, että tietosanakirjoja alinomaa käsitellessäni ja käytellessäni sain halun ryhtyä sellaista teosta sepittämään. Viidentoista vuoden iällä ja mielen ollessa kiihkomieltä tulvillansa sellainen tehtävä näytti minusta helpolta.

Mutta minäpä en aikonutkaan tehdä tietosanakirjaa toisten tietosanakirjojen laista. Tarkastelemalla niitä useita ja lukemalla toisia kirjoja olin havainnut, ettei täydellistä ja moitteetonta tietosanakirjaa ollut vielä olemassakaan. Toisessa oli useinkin sellaista, mikä toisesta puuttui, ja milloin oli tietoa liian niukasti, milloin taas ylen, runsaasti. Etsiessäni harvinaisia nimiä ja yksityiskohtaisia selityksiä olin monet kerrat suureksi mielipahakseni ja hämmästyksekseni huomannut ne kaikki mykiksi ja tietämättömiksi.

Päätin siis sommitella tietosanakirjan, joka sisältäisi kaikkien maiden ja kielten kaikkien tietosanakirjojen ainekset, vieläpä olisi kaikissa suhteissa niitä parempikin, jossa olisi järjestettynä kaikkien toisten hajallaan oleva sisällys ja vielä enemmänkin ja joka ei suinkaan olisi pelkkä vanhojen tietosanakirjojen jäljennös ja keräelmä, vaan ihkauusi, sana- ja käsikirjoihin, ja kaikkien tieteiden, historioiden ja kirjallisuuksien uusimpiin julkaisuihin ja erikoistutkimuksiin pohjautuva teos.

Asian päätettyäni en suinkaan alkanut istua kädet ristissä: elämäni oli nyt saanut varman suunnan; kirjastossa viettämäni pitkät hetket tulivat nyt käytetyiksi entistä vakavampaan ja nimenomaisempaan tarkoitukseen. Minä ryhdyin työhön palavin innoin ja kärsivällisesti. Siitä päivästä lähtien — oli heinäkuu, kesäloman aika — jokainen a-alkuinen sana veti minua puoleensa kuin ystävän kasvot. Kaikki jykeväniteiset tietosanakirjat, suuret sanakirjat, käytetyt ja kuluneet hakemistot ja erikoisalojen nimistöt vedettiin minua varten esiin kaappien hyllyistä, minua varten, joka jäljensin, tein yhteenvetoja, käänsin ja selailin yhä kiihkeämmin. Ah, kuinka paljon minulle tuottivatkaan vaivaa kaikki ne Saksan jokipahaset, joiden alkuäänteenä on Aa — kuinka monia kirjannimiä minun täytyikään merkitä muistiin selostaessani erästä hollantilaista oppineiden dynastiaa, von der Aan sukua — ja kuinka pitkä ja ikävä olikaan se luettelo, joka sisälsi kaikki a-alkuiset latinankieliset lyhennykset! Niinä päivinä minussa heräsi hellä tunne, jonka esineenä oli Abila, kaukainen, meren rannalla sijaitseva kaupunki, ja silloin minä ensimmäisen kerran selailin lakitieteellisiä teoksia voidakseni tuntijan ilmein selittää, mitä »abigeato» (karjanryöstö) käsite sisältää. Minä selailin koko Vanhan testamentin löytääkseni hurskaan Abigailin ja Absalomin, etsiskelin Danten selittäjöiden teoksista kaikki murhapolttajaa Bocca degli Abatia koskevat seikat, tutustuin kaikkiin abies- (kuusipuiden) suvun eri lajeihin, tutkin tarkoin Abbiategrasson historiaa ja Abessinian maantietoa.

Aluksi jäljensin sikin sokin vihkoihin ja irrallisiin erikokoisiin paperilappuihin — sitten kirjoitin kaikki puhtaaksi, hyvässä järjestyksessä, viivoitetulle, sileälle paperille. Päivällä, kirjastossa minä käytin rumaa, muodotonta, joutuisaa käsialaa, johon liittyi tahroja, mustetäpliä ja lyhennyksiä — illalla, kynttilän häilähtelevän liekin työtäni valaistessa, kirjoitin niin kauniisti kuin suinkin osasin, pyörein englantilaisin kirjaimin, mustaa ja punaista kirjoitusnestettä käyttäen ja imupaperi varalla vasemman käden alla… Olipa se hupaista askaretta! Kunhan sain istua siinä, kirjoittamassa tietosanakirjaani selkä kumarassa ja niukkaa valoa nauttien, luovuin mielelläni kaikista leikeistä ja kaikista teatterihuveista — ja lyönpä vetoa, että olisin luopunut villien eläinten kokoelmastakin, joka kumminkin houkutteli sydäntäni enemmän kuin mikään muu markkinoiden nähtävyys.

Mutta tämäkin yritys, joka ylensi minua, tietämätöntä poikaparkaa, omassa mielessäni, vieläpä kirjaston virkailijoidenkin silmissä, jotka katselivat minua ivan- ja kunnioituksensekaisin säälin tuntein, alkoi minua kyllästyttää, tai oikeammin sanoen: säikähdytti minut sillä täydellisyydellä, jota tavoittelin. Olin jo työskennellyt pari kuukautta, aamuisin ja iltapäivin suurten helteisten ikkunoiden ääressä lukusalissa ja illalla erään toisen kirjaston kaarilamppujen alla tai omassa kammiossani kynttilän valossa, mutta vaikka kirjoitin kirjoittamistani, en kumminkaan ollut onnistunut pääsemään ad-alkuisia sanoja kauemmaksi. Sanomattoman pitkä Akhilleun (Achille) raivoa käsittelevä tutkimus minut kerrassaan uuvutti. Minä jouduin hipomaan Homeros-ongelmaa ja saavuin klassillisen filologian rajoille; muutamat kreikkalaiset sanat (joita en ymmärtänyt) nöyryyttivät minut.

Järkeni riensi uupumukseni avuksi. Minä aloin jo silloin saada jotakin vihiä filosofiasta — ties millaisista jumalattomista kirjoista! — ja aloin miten aloinkin ajatella hieman hienosyisemmin kuin sinä ikäkautena oli soveliasta. Niin ollen oivalsin, ettei oikea tieto voinut merkitä sieltä ja täältä ja joka taholta poimittujen muistiinpanojen aakkosellista yhdistelmää, kerättyjen ja jäljennettyjen asioiden kasaantumista mekaaniseen järjestykseen, jossa ei tunnu vähintäkään raikasta henkäystä eikä elähdyttävää ajatusta.

Minä luovuin tietosanakirjastani silti tahtomatta langeta spesialismiin: aivojeni Don Juan-vaistot pidättivät minua joka kerta, kun olin antautumassa yhdelle ainoalle rakkaudelle. Minä tarvitsin rajattomuutta, suurenmoisuutta, kaikkien asioiden kokonaisuutta, aikakausien avaruutta — vuosisatojen ja nidosten juhlallista kulkuetta.

Minusta näytti siltä, että minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan historiaa.

Kuvittelemalla sen suurena, täydellisenä, kaiken olevaisen ja kaikkien toimintojen historiana, sain siihen sopimaan kaikki — lukuunottamatta tieteitä, joita voisin tutkia itse, yksityiskohtaisesti. Kysymyksessä ei tietenkään ollut minkään yksityisen kauden tai kansan lyhyt erikoishistoria, vaan kaikkien aikojen ja kaikkien rotujen yleishistoria. Unelmani siten halkesi melkein keskeltä, mutta jäljelle jäänyt osa riitti hyvinkin askarruttamaan viiden- tai kuudentoistavuotiaan kirjailijan ajatuksia.

Niin kävin jälleen etsimään, tutkimaan, jäljentämään ja keräilemään.

Tunsin jo ennestään Cantun yleishistorian, joka oli ollut apunani eräissä oppineisuuteni pulmakohdissa, mutta omasta historiateoksestani ajattelin tehdä paljoa laajemman, sisältörikkaamman ja luotettavamman. Cantu oli sitäpaitsi katolinen ja taantumuksellinen. Minun historiastani sitävastoin piti tulla ratsionalismin ja kumouksellisuuden historia, koska olin siihen aikaan ateisti ja tasavaltalainen kuten isänikin.

Suunnittelemani teos oli ilmeisesti keskiaikaisissa mielissä piintyneenä ilmennyt kaikkien olioiden kuvastinta koskeva kuvitelma, mutta järkisisältöisempi ja henkevöityneempi. Paljon, ylen paljon, äärettömän paljon tosiasioita — mutta niiden yhteisenä siteenä kasvava, kohoava ja kehittyvä elämä, tosiasioita, joiden järjestäjänä ja keskittäjänä oleva ajatus ylenee sokeasta elämäntahdosta aina sille sankarillisen hyödyttömyyden asteelle, missä ajatus elää ajatuksen itsensä vuoksi.

Minä aloitin syventymällä Egyptin ajanluvun aarniometsiin ja keittämällä kokoon yleissilmäyksen, joka käsitteli Egyptin historiaa aleksandriiniseen aikakauteen saakka. Olin juuri siirtymässä kiinalaisiin, kun samassa havaitsin, että historiastani puuttui alku. Jos tahtoi kirjoittaa todellakin universaalisen historiateoksen, täytyi aloittaa maailman luomisesta eikä ensimmäisistä kirjallisista muistiinpanoista. Omistamani vähäiset tähtitieteelliset ja geologiset tiedot olivat herättäneet minussa ihmeellisten menneiden aika-aavikoiden ja maailmoiden alinomaisen häviämisen ja syntymisen mielikuvia. En voinut ajatella Cantun tavoin toistavani heprealaisten luomiskertomusta ja maallisen paratiisin kuvausta. Oli kerrottava maailman syntymästä, mutta ei suinkaan Moosekseen, vaan tieteeseen nojautuen. Tiede henkilöityi minulle siihen aikaan Camille Flammarionin ja Charles Darwinin hahmoissa. Edellinen johti minut Laplacen, jälkimmäinen Lyellin luo. Niinpä paneuduin vikkelästi astronomiksi ja geologiksi ja antropologiksi voidakseni esittää uudenaikaiseen tapaan maan muotoutumista. Useanakin iltana kiusasin jo likinäköisiä silmäparkojani keksiäkseni taivaan syvyyksistä jonkin nebuloosan, tähtien ja planeettien valtavan äidinkohdun, josta uudenaikaiset kosmologit taruilivat valaisten esitystään numeroin ja kuvioin.

Mutta kun sitten olin hieman lyyrillisen vapaasti esittänyt aurinkosysteemin liekehtivän tarinan ja maan kuortumisen hitaan historian, huomasin, etten ollut vieläkään tehnyt kaikkea. Olin kuvaillut, kuinka maailma oli muodostunut, mutta en ollut vielä kertonut mitä kaikkea ihmiset olivat haaveilleet kaikkeuden synnystä.

Minun historiaani piti sisältyä kaikki, ja niinmuodoin siirryin tieteistä niihin oppeihin, jotka yrittävät selvittää maailmojen syntyä. Tämä historiallinen tunnontarkkuuteni (ettei historia koskenut ainoastaan tosiasioita, vaan myöskin tosiasioihin kohdistuvia uskomuksia) vaikutti voimallisesti opintoihini.

Uteliaisuuteni jakautui kaksihaaraiseksi: minä syöksyin toisaalta vertailevaan kirjallisuuden historiaan, toisaalta uskontojenhistoriaan. Ennen kaikkea uskontojenhistoriaan. Ei ollut olemassa sellaista teogoniaa tai kosmillista myyttiä, jota en olisi etsinyt ja joko selostanut tai jäljentänyt täyttääkseni sillä alkulukua.

Heprealaisten historia askarrutti minua kaikkein enimmin. Minulla oli kotona eräs niitä mustia raamatuita, joita englantilaiset protestantit kolmekymmentä vuotta sitten myyskentelivät Italiassa puolen liiran hinnasta (kenenkään niistä huolimatta). Siitä minä luin jälleen koko Genesis-kirjan. Mutta ei siinä kyllin. Minä etsin kirjastosta luomiskertomusta koskevat kaikkein kiitetyimmät selitysteokset, kaikkein arvovaltaisimman asiaan kohdistuvan sekamelskan, tutustuen katolisiin konkordisteihin ja kerettiläisiin, milloin mihinkin. Minä luin ja lehteilin kahdeksannentoista vuosisadan henkeviä pilkkakirjoituksia ja nykyaikaiseen asuun muokattuja apologioita, joiden tuli tyydyttää vähemmän tylsämielisiä seminaarilaisia, ranskalaisia esseitä, selviä ja vaahtoilevia kuin samppanja, saksalaiseen tyyliin leivottuja jykeviä filosofisia ja eksegeettisiä teoksia, sanakirja-artikkeleita ja monikielisten raamatuiden pitkiä selityksiä — luin ja lehteilin osaamatta erottaa varmaa tietoa sofismeista, tosiasioita otaksumista. Minä kaivelin jälleen vasukirjastostani löytämiäni viheriöitä nidoksia ja unohdin vähitellen tutkimusteni alkuperäisen aiheen eksyen raamatullisten ongelmien orjantappuraisille poluille.

Niinpä esimerkiksi viehätyin konkordaattisuunnitelmaan, tutkin kärsivällisesti erään Piancianin sepittämän laajan teoksen, sitten Stoppanin jättiläismäisen tutkimuksen ja vihdoin erinäisiä muita enemmän tai vähemmän darwinismiin taipuvien jesuiittojen biologisia ja skolastisia harjoituksia. Ja silloinpa johtui mieleeni ajatus: että kaikki tunnetut Raamatun selitysteokset olivat pappien, piispojen, teologien, uskovaisten — sanalla sanoen yltiöhartaiden henkilöiden teoksia, siinäkin tapauksessa, että he olivat luterilaisia, kveekareita, valdolaisia tai sosiniaaneja. Sitävastoin puuttui — toisin sanoen: minä luulin puuttuvan — sellaista Raamatun selitysteosta, jonka oli kirjoittanut ratsionalisti ja positivisti, epäuskoinen ja puolueeton henkilö, vapaa henki, joka rivi riviltä tutki kaikki Vanhan ja Uuden testamentin kirjat kaunistelematta tuoden kaikkien nähtäviin ne erehdykset, ristiriidat, valheet ja naurettavuudet, ne julmuuden, konnamaisuuden ja typeryyden todistukset, joita ovat tulvillaan nuo muka Jumalan innoituksen nojalla kirjoitetut sivut. Minä otaksuin sellaisen selitysteoksen voivan tuottaa uskolle melkoista enemmän vauriota kuin ne ateistiset raivonpurkaukset ja mitä ikävystyttävimmät kiistelyt, jota pitemmälle uudenaikainen antiteologia ei pääse.

»Sellaista selitysteosta ei ole olemassa; niinpä teen sen minä!»

Suuret yritykset eivät enää saaneet sydäntäni kovinkaan tuimasti tykyttämään, ja olihan tämä työ sitäpaitsi, suunnittelemaani suurimpaan tietosanakirjaan verrattuna, mitätön kääpiötyö, jonka otaksuin voivani suorittaa aivan helposti parin vuoden kuluessa.

Minä aloitin vakavasti: tartuin heprean kielioppiin ja osasin jo muutaman päivän kuluttua kirjoittaa suuria ja vääntyneitä semiittisiä kirjainmerkkejä ja jäljentää Mooseksen-kirjojen värssyjä suoraan alkutekstistä. Minä keräsin ainehiston, joka tuntui itsestäni suunnattoman suurelta ja kokosin jokaisena aamu- ja iltapuhteena uusia asioita, kunnes eräänä päivänä näytti siltä, kuin keräelmä olisi riittävä. Kasautunut oppineisuuden määrä herätti minussa kyltymyksen, melkeinpä inhonkin tunnetta: minä aavistin, että ellen nyt onnistuisi muovaamaan sitä johonkin muotoon, millaiseen tahansa, niin kaikki jäisi lepäämään sellaisenaan — vieläpä ikiajoiksi.

Minä jäljensin silloin luomisraamatun ensimmäisen lauseen »Alussa loi Jumala taivaan ja maan», ja ryhdyin sommittelemaan siihen selitystä. Olin yhtäkkiä joutunut mitä suurimpiin vaikeuksiin. Tuossa lauseessa on kaksi sanaa, jotka ovat tuottaneet eksegeeteille melkoista päänvaivaa ja jotka kristityt ovat selittäneet omalla tavallansa, kirkolliskokousten ja kirkkoisien määrittelemän jumaluusopin mukaisesti. Onko tekstissä Jumala vai jumalat, loi vai muovasi?

Toisin sanoen: olivatko juutalaiset alkujaan monoteismin vaiko polyteismin kannattajia, uskoivatko he tyhjän pohjalla tapahtuvaan luomistyöhön vai kuvittelivatko he Jumalan jonkinlaiseksi kuvanveistäjä-demiurgiksi, jonka muovaama aine ei ole hänen luomansa eikä hänestä riippuvainen? Siinä oli, kuten näkyy, loputtomia ongelmia: historiallisia, kielitieteellisiä ja filosofisia sekaisin. Mutta minä en tuosta säikähtänyt, vaan ryhdyin kirjoittamaan.

Minä kirjoitin kirjoittamistani onnistumatta pääsemään mihinkään tulokseen: perustelut, puolustelut, väitteet ja vastaväitteet kasautuivat, kolmella neljällä eri kielellä kirjoitetut lainalauseet ajoivat toisiansa takaa, filosofiset välilauselmat ja teologiset lisätutkielmat vaativat itselleen sijaa ja paisuivat ylen laajoiksi. Näiden kamalien olosuhteiden vallitessa vähäinen hepreantaitoni kerrassaan hämmentyi, minun täytyi luottaa toisiin tutkijoihin, ja ainoat luottamuksen arvoiset olivat mielestäni ne, joiden mukaan prelaatit olivat väärässä ja järki yksin oikeassa.

Minä taivuin niinmuodoin uskomaan, että oli käännettävä »jumalat muovasivat», mutta vaikeus oli siinä, kuinka saisin toiset vakuutetuiksi, vieläpä niin, ettei kukaan voisi kääntyä toiselle kannalle eikä mitenkään asiaa epäillä.

Niin minä kirjoitin kirjoittamistani kykenemättä kumminkaan suoriutumaan tuosta kirotusta lauseesta, joka varmaan säilyy muistissani ikäni kaiken. Ja mitä enemmän kirjoitin, sitä sekasortoisemmiksi muuttuivat ajatukseni, poleemiset hyökkäykset, etymologiset tutkimukset ja dialektiset päätelmät kietoutuivat toisiinsa ja ratsastelivat toisillaan oppineessa noidanjuhlakarkelossa, jonka rytmi ja johtosävelkin olivat jo aikoja sitten häipyneet minulta tietymättömiin. Vihdoin, hengen niin tahtoessa, saatoin asian päätökseen: olin silloin kirjoittanut enemmän kuin kaksitoista täyttä sivua. Sitten kävin käsiksi toiseen lauseeseen: »Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.» Tässä oli vähemmän petoksia ja teologisia väärennyksiä, mutta vaikeudet olivat sittenkin melkein yhtä suuret: minun oli selitettävä pimeys ja syvyys ja erotettava Jumalan hengen käsite Jumalan käsitteestä (siinä piili aleksandrialaisen kolminaisuusopin ensimmäinen siemen), ja vetten mainitseminen suuntasi katseeni kohti vanhaa Kreikkaa, ensimmäisten kreikkalaisten filosofien ajatuksiin: Hesiodokseen, jonka teogonian mukaan maailma syntyy valtameren helmassa, ja Miletoksen viisaaseen asujaimeen Thalesiin, joka näkee kosteudessa kaikkien olioiden alkuperän. Minä kahlasin kaulaa myöten oppineisuudessa, uskalsinpa kirjoittaa kreikankielisiäkin lainalauseita (millainen mielenliikutus minut valtasikaan, kun vapisevin käsin jäljensin Platoinin jumalaisia kirjaimia, toisen toisensa jälkeen!) ja kiertelin tässä reunamuistutusten, huomautusten ja tutkimusten tiheikössä niinkuin Aatami Edenin eläin- ja kasvitarhassa.

Hillitön kirjoitushimoni johti minut aina kolmanteen lauseeseen saakka: »Ja Jumala sanoi 'Tulkoon valkeus'; ja valkeus tuli.» Nuo sanat olivat vaikuttaneet yllättävästi itseensä reettori Longinukseenkin, pahaan pakanaan, mutta minussa, Baylen, Voltairen ja Puolittain vakavien filosofisten puhdejutelmien tekijän vereksessä opetuslapsessa ne eivät herättäneet minkäänlaista kunnioitusta. Pikemmin naurua: kuinka monet kerrat irvistelinkään tuolle Jumalalle, joka loi valon ennen aurinkoa!

Neljättä lausetta minä en saavuttanut — olin jo väsynyt ja kyllästynyt. Jos olin ensimmäisiin kolmeen lauseeseen tarvinnut kaikki nuo sivut, kaikki nuo muistutukset, koko tuon oppineen saivartelun, niin kuinka paljon olisinkaan tarvinnut, jos otin tarkasteltavakseni koko Raamatun ja tunnollisesti selitin sen monet tuhannet lauseet?

Oli parempi peräytyä vanhoihin järjestelmiin: tehdä yhteenveto ja ryhtyä hyökkäykseen. Minä suunnittein suuren uskontoa vastustavan teoksen ja kirjoitinkin eräitä katkelmia: kieliparressa oli muistaakseni toskanalaista sävyä, se oli laadultaan lähinnä ivaileva ja muistutti hieman Guerrazzin Aasia, jonka lukeminen tuotti minulle niinä aikoina sanomatonta nautintoa.

Mutta tämä ratsionalismin Summakaan ei saanut asiaa edistymään, varsinkaan, kun kietouduin eräisiin toisiin samoina aikoina aloittamiini tutkimuksiin, jotka, samoinkuin Raamatun-tutkimukseni, juontuivat monesti mainitusta kirjoittamatta jääneen yleishistoriani alkuluvusta. Pyhistä kirjoista ja kansantaruista löytämäni luomiskertomukset olivat herättäneet minussa halun siirtyä tutkimaan niiden runollista muotoutumista kulttuuriaikana, ja koska en tehnyt milloinkaan mitään puolinaista, olin kiihkeästi tietosanakirjoja ja historiallisia teoksia apunani käytellen tutkinut kaikkia maailman kirjallisuuksia etsiäkseni ja kootakseni niitä, runoelmia, jotka käsittelivät maailman luomista. Minä löysin niitä runsaat määrät, Luin ja jäljensin niitä, suunnittelin — kuten ainakin — teoksen kirjoittamista ja miellyin niin menetellen eräisiin runoilijoihin, luin heidän muutkin teoksensa, johduin heidän hengenheimolaisiinsa, silmäilin useimpia saman kirjallisuuden piiriin kuuluvia kirjailijoita ja muutuin vihdoin kiihkeäksi itä- ja länsimaisen kirjallisuuden ahmijaksi samoinkuin olin hieman aikaisemmin ahertanut universaalihistorian ja raamatunkritiikin alueilla.

Koko maailman ja kaikkien inhimillisten tapahtumien historia on — niin ajattelin — liiallinen tehtävä, varsinkin minunlaiselleni aloittelijalle, mutta yleisen kirjallisuudenhistorian minä varmaan saisin aikaan. Se ei kumminkaan tulisi olemaan aikaisempien teosten kaltainen: se ei olisi järjestetty kansakuntien ja vuosisatojen, vaan aiheiden mukaisesti.

Minä tahdoin kirjoittaa maailmankirjallisuuden vertailevan historian, joka ei olisi luonteeltaan yksinomaan bibliografinen, vaan aiheiden ja sisällön mukaan sommiteltu. Alkoi siis ankara kirjallisten aiheiden, luetteloiden ja nimien etsintä; syntyi legendoja ja runollisia motiiveja koskevia loputtomia muistiinpanoja, ja laatikot tulivat tulvilleen bibliografisia lappuja. Olin siis melkoisesti rajoittunut, mutta kiihkeä universaalisuuden-himoni sai yhä kyllin tyydykettä. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden rasittavien ja suunnitelmattomien ponnistusten jälkeen minun täytyi uskoa, että tämäkin tehtävä oli liian vaikea voidakseen tulla onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Kyetäkseni edes jossakin määrin kunniallisesti siitä suoriutumaan minun olisi täytynyt opiskella ties miten monia eri kieliä ja lukea vuosikymmenet hetkeksikään katsettani kohottamatta. Haaveksimani laista historiaa ei käynyt rakentaminen lukuisien nimien nojalla: täytyi tuntea kaikki merkittävä, sivu sivulta, ja lukea se useaan kertaan, jos mieli keksiä lähteet ja löytää kestävää pohjaa vertailuille.

Niinmuodoin havaitsin olevan pakko jälleen luopua aikeesta (tämä oli viides tai kuudes vararikkoni!) ja päätin nyt perehtyä ainoastaan lähimpiin kirjallisuuksiin, niin sanottuihin uuslatinalaisiin, mutta tutkia ne perinpohjin suunnitellen niiden rinnakkaishistoriaa ja aikoen myöhemmin jakaa niitä koskevaa opetusta. Niin minusta sukeutui tuota pikaa tuima romanisti: minä luin kielitieteellisiä aikakauskirjoja, otin selkoa ongelmallisista käsikirjoituksista, kuuntelin erikoisluentoja ja viljelin uutterasti käsikirjoja ja kirjallisuusluetteloita. Minä ryhdyin silloin sangen järjestelmällisesti tutkimaan ranskalaista ja italialaista kirjallisuutta, kumpaakin varhaisimmista tuotteista alkaen, mutta kaikkein eniten minua viehätti vähimmin tunnettu ja vähimmin arvostettu kirjallisuus: espanjalainen. Jo hieman aikaisemmin olin opiskellut kaunista kastiliankieltä eräästä kolmen soldon hintaisesta kieliopista ja olin kääntänyt eräitä kohtauksia Calderonin »Ihmeellisestä noidasta», mutta nyt otin oppaikseni Amador de los Rios’in ja Ticknorin teokset, urkin käsiini kaikkein ensimmäiset tuotteet, Avilon fuerosta myöhäisimpiin romansseihin saakka, vaivuin syviin mietteisiin lukiessani Kuninkaallisten maagien mysteeriä, rakastuin Poema del Cidiin, tulin veli Gonzalo de Berceon erikoistuntijaksi ja syvennyin Hitan arkkipiispan meheviin sukkeluuksiin. Enpä tyytynyt vielä siihenkään: selailin kaikki Rivadeneyra-kokoelman jykevät nidokset ja luin niistä osia, etsiskelin katalonialaisia, kastilialaisia ja portugalilaisia käsikirjoituksia, tutustuin sangen perinpohjaisesti vanhaan espanjankieleen, suunnittelin kriitillisiä laitoksia, jäljensin kokonaisia teoksia, kun en voinut niitä itselleni hankkia, ja vihdoin — se oli asiain alinomainen päätös ja uusi pettymys — päätin luopua romaanisten kirjallisuuksien vertailevan historian kirjoittamisesta ryhtyäkseni sepittämään moitteetonta espanjalaisen kirjallisuuden historian käsikirjaa.

Siihenkin minä kirjoitin ensimmäiset luvut: sitten siirryin ibereihin ja roomalaisiin saakka, seurailin goottien kohtaloita, arabialaisten maahanhyökkäystä, uuden kansankielen sukeutumista, ja pääsin siten käsiksi varhaisimpiin kirjallisiin todistuskappaleisiin. Mutta esitykseni katkesi kesken Poema del Cidin kriitillistä käsittelyä. Oli ilmestynyt toisia ajatuksia ja toisia opintoja, jotka eivät kovinkaan kiinteästi liittyneet oppineisuuteen. Espanjalainen kirjallisuus oli viimeinen seikkailuni oppineen keräilyn alueilla. Valitettava seikkailu — viimeinen luiskahdus kaltevalla pinnalla, jonka jyrkkää viettävyyttä en ollut silloin vielä havainnut.

Kaikentietäjästä erikoistuntijaksi: kaikkikäsittävästä tietämyksestä yleishistoriaan — yleishistoriasta uskonnonkritiikkiin — siitä yleiseen vertailevaan kirjallisuuden tutkimukseen — siitä vertailevaan romaanisen kirjallisuuden historiaan, vihdoin yhden ainoan maan kirjallisuuteen ja kaikkein viimeiseksi erään kirjallisuuden määrättyyn kauteen. Osittaisten epäonnistumisten, poistojen, rajoitusten ja keskitysten nojalla minä, joka tavoittelin kaikkea, tahdoin tietää kaikki ja opettaa kaikki toisille, olin päässyt niin pitkälle, että tyydyin toisintoihin ja erääseen vaon kulmaan singonneisiin filologisiin ja bibliografisiin jyväsiin — minä, jonka valtavalle työinnolle oli koko pelto näyttänyt liian ahtaalta liikkumisalalta! Ja samoin on ollut laita ikäni kaiken — kaiken, kaikkeuden alinomaista tavoittelua, joka on aina päättynyt siihen, että suistuin tyhjyyteen tai jonkin kaalimaan aidan viereen: alituista pilviäpiirtelevien toivelmien ja äkkinäisten luopumusten vuorottelua. Tämä lapsellisia yrittelyjäni koskeva lyhyt tarina on eräs elämäni salaisuuden mahdollisia tulkintoja.

V

RIEMUKAARI

Minulla on suuruudenkiihko verissäni. Varhaisin muisteloni on tämä: kahdeksan tai yhdeksän vuoden iällä olin aina yksinäni ja luin jotakin koulukirjaa, joka oli täynnä kömpelöitä kuvia ja sinipunervia mustetahroja; siitä löysin eräänä päivänä kertomuksen, jossa kuvailtiin Petrarcan kruunausta Kapitoliumilla. Minä luin sen kerran toisensa jälkeen. »Niin minäkin, niin minäkin…» sanoin itsekseni, kunnollisesti käsittämättä, miksi laakeriseppele laskettiin rehevän runoniekan päähän. Ja minusta tuntui kuin itkumielisen sonettisepon pyöreät kasvot, kirjan lehdelle kehnosti kuvattuina, huppukaulukseen upoten ja terävien lehtien reunustamina, sianmaksaa muistuttaen, olisivat rohkaisevasti minulle hymyilleet.

Minä tein kaikki voitavani saadakseni isän viemään minut mukanaan Vial de’ Collille. Sinne päästyäni tempasin jostakin pensasaidasta muutamia ainaviheriöivän kasvin lehviä. En varmaan tietänyt, olivatko ne kuuluisan laakerin lehtiä, mutta en siitä välittänyt. Kotiin palattuani sulkeuduin siihen pieneen ullakkokammioon, jossa aikaisemmin mainitsemani pärekorikirjasto sijaitsi. Siellä tein noista lehvistä eräänlaisen seppelen ja painoin sen päälaelleni; hartioilleni heitin jonkin ison punaisen vaaterievun, aloin sitten astella ympäri huonetta veisaten jotakin loppumatonta suruvirttä, joka omiin korviini kaikui sangen sankarilliselta ja valtavasti pauhaavalta, ja taoin samalla juhlallisesti puulaatikon laitaa veitsenkahvalla. Minusta tuntui kuin olisin ollut kulkemassa juhlallisessa saatossa Kapitoliumille, ja aiheuttamani melu oli välttämätön säestys, kenties ympäröivän kansanjoukon suosionosoitusten myrsky. Niin minä eräänä harmaana talvisena aamupäivänä vietin hullunkurisen vihkimyshetken, kumppaninani kunnia ja maine.

Ensimmäisen todellisen lupauksen minä kuitenkin annoin itselleni vasta myöhemmin, viiden- tai kuudentoista vuoden ikäisenä. Oli tukahduttava elokuun sunnuntai, kello oli suunnilleen neljä, ja minä kuljeskelin alakuloisena ja yksinäni, kuten ainakin, pitkin katua, joka kuului kotikaupunkini pisimpiin ja leveimpiin. Minulla oli kädessäni sanomalehti, jonka hankkiminen oli vaatinut minulta montakin nöyryytystä, ja minä vaelsin pää kumarassa, väsyneenä ja ikävystyneenä ja vihoissani sekä helteelle että ihmisille.

Oli se hetki, jolloin kaupungin asukkaat puolittain typertyneinä nousevat päivällislevoltansa ja urkenevat ulkosalle hautoen mielessään naurettavaa toivetta, että kohtaisivat siellä tuulenhenkäyksen tai illan viileyttä. Nyt lähtivät ulos nauhamyssyiset imettäjät kuljettaen mukanaan pitsien seasta punottelevia ja parkuvia pienokaisia, hiestyneet aviomiehet, käsi puolison kainalossa, veljet pikkusisariansa talutellen, nuorukaiset kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä, valkoiset savukkeet huulilla keikkumassa, tytöt värikkäine huiveineen ja halun hehkuttamine katseineen, pienet ukkelit päällysnuttuineen, sateenvarjo kainalossa, ja sotilasrukat, tummissa pukimissaan, valkoisine, hankaloine lapasineen. Joukko kasvoi yhä, täytti katukäytävät, siirtyi kadun toiselle puolelle, nauroi ja tervehteli. Suurten kukkakoristeisten hattujen alta säihkyivät kaikkialla naisten silmät kuin tummat timantit, ja toisinaan kohosi pari olkihattua käden varassa juhlivan lauman päitten yli.

Minä tunsin oloni tukalaksi. En tuntenut ketään ja vihasin kaikkia. Olin kehnoissa vaatteissa, ruma, kalpeakasvoinen, juronnäköinen, kuten ainakin tyytymätön ihminen: tunsin, ettei kukaan minusta pitänyt eikä voinut pitää. Jos joku ohikulkija minuun katsahti, niin koko hänen olemuksensa tuntui minua halveksivan, muutamat kääntyivät taakseen katsomaan näivettynyttä erakkoa ja nauroivat. Valko- ja punapukuiset kauniit tytöt tummine ihoineen ja välkkyvän valkoisine hampaineen olivat pahimpana kiusanani: minä kuulin tavan takaa heidän nauruntyrskeensä selkäni takaa. He eivät kenties nauraneetkaan minulle, mutta sinä hetkenä uskoin niin ja kärsin siitä. Kaikki elämän kauneus näytti olevan minulta evätty: minä olin yksin, olin vailla rakkautta, olin vailla onnea. Ja siinä astelivat ihmiset aivan tyynesti tietämättä mitään hylätyn nuorukaisraukan kärsimyksistä.

Silloin minä yhtäkkiä nousin kapinaan. Tuntui kuin ankara veren hyöky, joka kuohutti koko olemustani. »Ei, ei, ei!» kuului sisäinen huuto. »Niin ei saa käydä! Minäkin olen ihminen, minäkin tahdon tulla suureksi ja onnelliseksi. Mitä luulettekaan olevanne, te muut, te typerät miehet ja koreapukuiset naiset, jotka pöyhkeinä astelette ohitseni? Vielä saatte nähdä, mihin kykenen! Minä tahdon olla teitä kaikkia parempi, parempi kaikkia, kaikkia korkeampi. Minä olen pieni, köyhä ja ruma, mutta minussa on sielu minussakin, ja minun sieluni on huutava niin, että teidän kaikkien täytyy kääntyä ja kuunnella minua. Ja silloin minä olen jotakin, ja te olette mitättömät, kuten aina ennenkin. Minä teen luovaa työtä ja tulen suuria suuremmaksi, ja te aterioitte, nautitte päivällislepoanne ja käyskelette, aivan niinkuin nytkin. Ja kun minä sitten kuljen ohi, niin kaikkien katseet suuntautuvat minuun, kauniitten naisten silmät muistavat minuakin, nauravat tyttöset pyrkivät luokseni, puristavat vapisevin käsin minun käsiäni, ja vakavat henkilöt kohottavat hattuansa ja pitävät sitä korkeammalla päänsä päällä, kun kuljen ohitse minä, minä itse, suuri mies, nero, sankari.»

Sellaiset ajatukset saivat pääni kohoamaan ja poveni paisumaan, ja katseeni hipoi vihaisen ylpeästi kaikkien ohikulkevien kasvoja. Minä olin muuttunut toiseksi: tuona hetkenä näytin varmaan kauniimmalta.

Saavuin siitä isolle torille, suuren voittokaaren luo. Nelivaljakon virmat vetäjät syöksyivät kohti painuvan päivän hehkua, ja minä vannoin itselleni tulevani suureksi mieheksi ennen kuolemaani.

VI

KÖYHYYS

Siihen aikaan minä elin köyhyydessä, säädyllisessä, mutta kamalassa köyhyydessä. (Olen aina vihannut ja vihaan yhä vieläkin niitä, jotka ovat syntyneet pulleiden lompakkojen vaiheilla — niitä, jotka ovat voineet melkein välittömästi tyydyttää kaikki toivelmansa.) Minä elin porvarillisessa köyhyydessä, kärsimättä nälkää tai vilua, mutta sittenkin kärsien.

Minulle ei merkinnyt suuria se, että täytyi kulkea puettuna isän kuluneisiin vaatteisiin, nukkavieruihin ja tahrautuneisiin, että housuissani oli takana ja lahkeitten suissa taidokkaasti sijoitettuja paikkoja, että päässäni oli rypistynyt hattureuhka ja jaloissa moneen kertaan pohjatut ja paikatut, liian ahtaat kenkärajat. Elämäni ilot olivat harvat ja vaatimattomat. Herkutteluhimoni sai tyytyä soldolla ostettuihin kirsikkoihin tai viikunoihin kesän aikaan ja paistettuihin kastanjoihin tai kastanjakakkuihin talvella. Kerran vuodessa pääsin teatteriin (ilveily) ja kahvilaan (jäätelöä) — kaksi kertaa ainoastaan siinä tapauksessa, että joku sattui minut kutsumaan. Ja joka vuosi eräänä sunnuntaina retki maaseudulle, missä nautittiin ateria luonnon helmassa, aina samassa paikassa. (Vähävetinen, unelias jokipahanen, kiviä, kaislaa, paahteisia niittyjä, paistettua kalaa.)

Tämä köyhien pikkuporvarien surkea elämä tuotti minulle kärsimystä oikeastaan vain senvuoksi, että minulta puuttui käteistä, kilisevää rahaa, omia kolikoita, jotka olisin voinut kuluttaa mielin määrin.

Kukaan niistä, joilla on ollut varakas isä ja antelias äiti, pieni kukkaro, joka on aikanansa täytetty, ja vuoteen vieressä säästölaatikko, kukaan niistä monihaluisista poikaviikareista, jotka ovat tuhlanneet paljon hopealiiroja leluihin, kortteihin, leivoksiin, hedelmiin ja likaisiin huveihin, ei voi käsittää, mitä olen kärsinyt lapsena, poikana ja nuorukaisena, melkein kahdenkymmenen vuoden ikään asti. (Vasta yhdeksäntoista täytettyäni ansaitsin ensimmäiset kymmenen liiran setelit, omat setelini.)

Ja kuitenkin oli laita niin, että minä tarvitsin enemmän kuin toiset — mutta en samaa kuin he. Minä tarvitsin ennen kaikkea kirjoja — (kotona niitä oli vähän, ja kirjastoja sain käyttää vasta myöhemmin) — minä tarvitsin sanomalehtiä (niistä ajoista alkaen minua houkuttelivat nuo ajanvarastajat) — tarvitsin kirjoituspaperia, kyniä ja mustetta. Mitättömiä asioita, vähän vaativia, vain muutaman soldon pantteja. Mutta nuo muutamatkin soldot minulta puuttuivat. Isäni ei voinut minulle mitään antaa, ja hänellä oli pätevät syyt. Hän uurasti uupumukseen asti elättääkseen meitä kaikkia. Hän osti toisinaan kirjan kulkukauppiaalta, mutta ei milloinkaan enempää kuin pari kolme vuodessa. Myöhemmin hän myönsi minulle puolitoista liiraa kuukaudessa, soldon päivässä! — syntirahoja, kuten suvussamme oli tapana sanoa. Minun syntinäni oli paperi: valkoinen kirjoituspaperi ja painopaperi.

Mitä pitikään tehdä? Mistä saada ne kolikot, jotka tahdoin saada ja jotka välttämättä tarvitsin menoihini, ostaakseni itselleni henkistä ravintoa?

Minä käyttelin useitakin keinoja, ennen kaikkea säästäväisyyttä. Minulle annettiin kaksi soldoa päivässä aamuateriaa varten. Minä käyttelin seitsemän centesimoa. Joka viikko — viiden koulupäivän jälkeen — siitä kertyi kolme soldoa: nidos kansankirjastosta tai kolme kirjoitusvihkoa.

Sitten oli olemassa äiti, joka, kuten sopiikin, oli sääliväisempi kuin isä. Hän havaitsi kärsimykseni ja suhtautui minuun myötätuntoisesti. Hänellä itsellään, äiti raukalla, ei ollut paljoa enemmän kuin minulla — vain se niukka summa, jonka isä luovutti hänelle päivittäin talousmenoihin. Sanomattoman säästäväisyyden ja muiden keinojen nojalla hänen kumminkin onnistui antaa minulle viikon kuluessa pari kolme, toisinaan neljäkin soldoa, jotka nopeasti vaihtuivat kuvilla varustetuiksi kirjoiksi, ruudulliseksi kirjoituspaperiksi (siihen näet mahtui enemmän) tai kirjallisiksi sanomalehdiksi.

Eräs toinen keino oli varastaminen, ja minä en häpeä sitä tunnustaa. Minä harjoitin monet vuodet, varovasti, mutta alinomaisesti, pientä näpistelyä kotonani. Aikaisin aamulla, isän vielä maatessa vuoteessaan, minun onnistui toisinaan hämärissä siepata jokin soldo naulakossa riippuvan liivin taskusta — toisinaan taas pidätin ostokselta tultuani rahain jäännöksen, ellei isä vaatinut sitä takaisin — tai mainitsin hinnan, joka oli todellista korkeampi — tai kerroin hukanneeni joitakin kolikoita kadulle. Minua toruttiin, mutta suurena lohdutuksenani olivat salaamani rahakolikot!

Yrittelin liikemiehenäkin, mutta huonosti menestyen. Keräilin käärepaperia ja möin sitä — kokoilin persikankiviä ja ostin ja möin käytettyjä postimerkkejä, mutta ansaitseminen oli vaikeata ja viheliäistä.

Ja huolimatta säästäväisyydestäni, äidin myötätunnosta, näpistelystä ja kaupustelusta sattui kumminkin alinomaa, että olin aivan rahaton, niin tyhjä, ettei ollut edes soldoa sanomalehden ostamiseen. Sellaisina päivinä tapasin repiä valkoisia lehtiä kirjoista ja kouluvihkoista, jotta olisi, mihin kirjoittaa, sellaisina päivinä kaadoin hieman etikkaa pölyiseen mustepulloon voidakseni kastaa kynääni johonkin, sellaisina murheellisina päivinä viivyin tavallista kauemmin kadunkulmissa tai kirjakauppojen näyteikkunoiden luona saadakseni salaa lukea puolen sanomalehden palstaa tai jonkin sivun avattua kirjaa.

Kuinka kiihkeä olikaan silloin kaipaus! Harmaita päiviä, vilussa, yksinäisyydessä ja toivottomassa köyhyydessä vietettyjä! Millainen olikaan epätoivoni, kun kehno muste levisi imevään paperiin ilkeästi sekoittaen sanat ja ajatukset, kun tylsä kynäntynkä ei ottanut luistaakseen ja koko talossa ei ollut toista, kun kirjakauppias itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta kirjaa puolta liiraakaan huokeammalla, ja minulla ei ollut rahoja riittämään asti!

Juonia, pyytelyä ja petostakin käytellen minä pysyin yhä yhtä köyhänä, köyhänä ja vaiteliaana poikana, jota ei kukaan mielellään katsele. Kirjakauppiaat eivät minusta paljoa välittäneet, kun tiedustelin jonkin teoksen hintaa, koska tiesivät ennestään, että minulla oli käytettävänä ainoastaan centesimoja, eikä milloinkaan liiroja — kulkukauppiaat eivät pitäneet siitä, että seisoskelin selailemassa ja lueskelemassa heidän rattaittensa ääressä, koska useimmiten en ostanut mitään tai ostin vain kaikkein mitättömimpiä kirjapahasia, vieläpä vaillinaisiakin nidoksia — ja sanomalehtien kaupustelijat silmäilivät minua karsaasti, kun aina yritin lukea varkain.

Muistelen kuitenkin ylpeänä noiden vuosien nöyryytyksiä. Kuinka monet kerrat astelinkaan edestakaisin näyteikkunan edustalla luoden ihailevia katseita kauan kaivattuun teokseen, mutta rohkenematta astua sisään tiedustelemaan sen hintaa! Ja kuinka usein hypistelinkään taskussani harvoja kolikoitani, yhä uudelleen niitä laskien ja peläten, että niitä oli liian vähän tai että olin niistä osan kadottanut, kunnes vihdoin astuin myymälään, kasvot kalpeina, pelokkaana ja vaiteliaana, ja odotin hetkeä, jolloin jäisin kahden kesken liikkeen omistajan kanssa lausuakseni hänelle tekijän ja kirjan nimen… Kuinka he halveksivatkaan minua silloin, myyjät, kauppiaat, toverit, sukulaiset, kaikki! He näkivät laihan pojanhontelon, vaiteliaan ja huonosti puetun, likinäköisine, tuijottelevine silmineen, taskut täynnä papereita, sormet musteen tahrimat, äkeät ja murheelliset rypyt suupielissä — ja keskellä otsaa se pystysuora kurttu, joka alkoi jo silloin syvetä.

Mutta sittenkin: mitä oikeastaan kaipasin? Halusinko kenties käydä puettuna niinkuin opettavaisten kuvien pienet malliherrat kaikkine koruineen ja kauluksineen? Vai halusinko ehkä syödä lihaa ja makeisia, kunnes alkaisi kuvottaa ja ruoansulatus joutuisi epäkuntoon? Ikävöinkö kauniita taloja, matkoja, pyssyjä, puuhevosia tai nukketeattereja?

Minä olin ruma ja ylenkatsottava — tiedän sen ja tiesin jo silloin — mutta tuon rumuuden ja viheliäisyyden alla piili sielu, joka janosi tietoa, pyrki tuntemaan totuutta, ottamaan vastaan valoa, ja tahraisen hattureuhkan ja takkuisen tukan alla olivat aivot, jotka tahtoivat käsittää jokaisen ajatuksen, alinomaa miettiä ja haaveksia — siellä oli ihmismieli, joka oli jo varhain suunnannut katseensa siihen, mitä toiset eivät näe, ja joka haki ravintonsa sieltä, missä useimmat eivät löydä muuta kuin tyhjyyttä ja autiutta. Minkätähden ei kukaan tuota käsittänyt eikä antanut minulle sitä, mikä oikeudenmukaisesti minulle kuului?

Mutta sittenkään en valita tuota köyhyyttäni enkä häpeä kärsimiäni nöyryytyksiä. Elämän helppous olisi kenties tehnyt minut raukkamaisemmaksi, kiihkottomammaksi ja loppujen lopuksi köyhemmäksi. Mitään omistamattoman ihmisen alinomainen mielikarvaus on pitänyt minua loitolla toisista, on pakottanut henkeni kärsimyksen pikiteihin, joissa se on hehkuttunut puhtaammaksi, takoutunut terävämmäksi ja koitunut arvokkaammaksi.

VII

MINUN SEUTUNI

Kirjojen ja vainajien ohella ovat puut ja vuoret eniten auttaneet henkistä kehitystäni. Maaseutu kasvatti minua yhtä suuressa määrin kuin kirjasto. Eräs määrätty maaseutu: kaiken sen, mitä mielessäni on runollista, alakuloista, harmaata ja yksinäistä, olen saanut Toskanan maasta, Firenzen seuduista.

Isäni, vähäpuheinen mies, joka älyllisiltä harrastuksiltaan oli omaa säätyluokkaansa korkeammalla, vei minut jo lapsuudessani joka sunnuntai kaupunginporttien ulkopuolelle. Me lähdimme aterian jälkeen, yksin ja sanaakaan vaihtamatta. Isäni tiesi eräitä yksinäisiä, autioita ja syrjäisiä teitä, joita pitkin voi astella hiljakseen tuntikausia, ketään kohtaamatta. Ei kumminkaan aina: toisinaan kohtasimme papin, talonpojan tai vanhan eukon. Silloin tervehdittiin ja jatkettiin matkaa, kukin taholleen.

Isä oli melkein aina mietteisiinsä vaipuneena — minä haudoin varhaisia pettymyksiäni tai lapsellisia ajatusluonnoksiani. Samalla kuitenkin katselin ympärilleni. Tietä reunustavien muurien harjalta riippuivat haaleiden oliivien vääntyneet oksat tai seisoi rivissä hoidottomia ruusupensaita, kääpiöpensaita, joiden kuihtuneet ja kalvenneet ruusut karistivat lehden toisensa jälkeen ojaan mätänemään. Kuinka monia, lukemattomia peninkulmia olenkaan viettänyt noiden muurien vaiheilla! Näen ne vielä nytkin, matalat muurit, jotka tuskin ansaitsivat muurin nimeä ja tarjoutuivat istumapaikoiksi ohikulkijoille, kosteutta tihkuvat muurit, joiden päärmeenä oli harmaa jäkälä ja viheriä homesieni ja joiden raoissa oli kostea tumma väike, valtavan korkeat muurit, joiden yli kohosivat suurten puiden tuuheat latvukset ja jotka olivat kuin riippuvia puutarhoja varten sommitellut, uudet muurit kaupungin portin luona, äskettäin kalkitut ja käsityöläisten suorittamilla koruttomilla sgraffitomaalauksilla kaunistetut. Tavan takaa ilmaantui näkyviin huvilan ristikkoportti — suljettuja ja synkkiä ristikotta, joita vasten hyökkäsi sisäpuolelta rajusti haukkuva pihakoira, avoimia portteja, joiden pielessä seisoi sypressi kuin vartijana ja joilta kujanne lähti kohoamaan pitkin rinnettä myrtti- ja laakeripensaiden välitse. Toisinaan taas muuri avautui ja luovutti sijansa eläville, korkeille ja okaisille pensasaidoille, joita talvella peitti lumi ja huurre, keväällä kukkien valkoinen hohde ja kesän lopulla marjojen tumma runsaus. Vieläkin kauempana hävisivät sekä muurit että pensasaidat — yksinäinen, sorainen tie (kuin vuoriston luostaritie) kohosi sypressien tai kuusien keskitse, ja alapuolellani lepäsivät laaksot kuin jättiläismäiset vaot, siellä lepäsivät kosteat luhdat, sumuinen taivaanranta ja äärettömyyden harhakuva.

Minusta tuntui kuin olisin uudestasyntynyt. Ainoastaan siellä ylhäällä, tuulen puhaltaessa vasten kasvoja, astellessani paljain päin ja mitään erikoista miettimättä, tunsin eläväni niinkuin olisin tahtonut aina elää. Kun sitten lähdimme laskeutumaan palataksemme kaupunkiin, valtasi alakuloisuus jälleen sydämeni, ja illan haikea hämärä säesteli kaipaustani iltakellojen tuskin kuuluvin, häipyvin äänin. Jotten täysin menettäisi tuota vapaata ja raitista maailmaa, minä tavallisesti otin sieltä mukaani jotakin: mustan öljymarjan, ryppyisen ja kiiltävän, lehtikasasta löydetyn, tammenterhon karheine maljoineen, marmorikappaleen, jonka rosoinen reuna muistutti alppihuippujen jonoa, viheriän, kiinteän männynkävyn, sypressinmarjan, intialaisen kastanjan, kuusenhavun tai väriomenan… Minua miellytti kaikki se, mikä oli yksinkertaista ja karua — kaikki se, jossa oli vuoriston ja alkuperäisen luonnon tuntua — kaikki se, mikä vaikutti ankaralta, erämaiselta, ja kertoi elämästä, jota eivät päässeet tärvelemään puutarhurit.

Minä en ole luotu rikkaita, uhkuvia, kuumia etelän seutuja varten — en ole syntynyt heleitä ja huumaavia kukkia, mehuisia hedelmiä ja aurinkoa varten. Se seutu, jonka tunnen ja tunnustan, minun oma seutuni, on Toskanan maa, missä olen oppinut hengittämään ja ajattelemaan: karu maa, köyhä, harmaa, alakuloinen ja ahdas, vailla uhkeutta, vailla väriloistoa, vailla pakanallisen runsaita tuoksuja ja kukkasköynnöksiä, mutta sensijaan herkän läheinen, tuttavallinen, herkkiä vaistoja ja erakkojen sisäistä elämää vastaava. Tässä seudussa on hieman luostarin karun elämän ja fransiskaanisen kieltäymyksen leimaa, se on hieman tuima ja tumma, siinä aavistaa kivisen luurangon maan viheriän kamaran alla, ja suuret, ruskeat ja autiot vuoret kohoavat äkkiä kuin uhaten yli lempeiden ja hedelmällisten laaksojen. Lapsuuteni tunnekylläinen tienoo, nuoruuteni herättävä ja siveellisesti vaikuttava seutu, Toskanan laiha ja karu maa, jonka muodostavat tyynenä ja lujana lepäävä kivinen pohja, rehelliset vaatimattomat kukkaset, uljaat sypressit, jäyhät tammet ja orjantappurapensaat, kuinka verrattomasti kauniimpi oletkaan minulle ollut etelän mainehikkaita seutuja palmuineen, oranssilehtoineen, intialaisine viikunapuineen, valkoisina pölyineen ja kesän paahtavine aurinkoineen!

Me retkeilimme kaupungin ulkopuolelle kaikkina vuodenaikoina, mutta kun nyt palauttelen mieleen muistojani, näen vain talven tai syksyn tai sateisen kevään maisemia: taivas on pilvinen, yksitoikkoinen, harmaa ja matala, maankamaralla, jonka peitossa elämä taistelee ja kärsii, puhaltaa pureva viima tai lepää kylmä, tuima rauha. En näe vilahdukseltakaan aurinkoa, en tunne pienintäkään lämmön kosketusta, tai jos näen, niin vetinen aurinkoraiska pilkistää silloin tällöin vaeltavien pilvien lomasta saaden maan näyttämään sitäkin mustemmalta joka kerta, kun jälleen häipyy näkyvistä. Näen seudun kuin pohjoisen taivaan alla, päättyvän vuoden aution ja itseensäkerääntyneen tunnelman alaisena, viimeisen unohtuneen köynnöksen lakastuttua viinivesan kuivuneella varrella.

Muistan vielä selvästi eräitä lyhyitä ja tuulisia tammi- ja helmikuun päiviä, jolloin asteltiin nopeasti kohvettuneita, jäisiä teitä, jotka narskuivat askelten alla, asteltiin kalseiden muurien välitse, jotka kumeasti toistivat askelten äänet, asteltiin korkealla kiitelevien valkoisten pilvenhattaroiden alla. Astuttiin niin tuimasti, että kotiin palattuamme jalkojani poltti ja kasvojani kirveli, ja koko ruumis vapisi voimantuntoa kuin jonkin saavutetun voiton jälkeen. Pimeä, vaivainen asumuksemme ja kylmä, siistimätön kammioni, jota valaisi vaskinen öljylamppu luoden siihen heikkoa, kellervää, kalmankarvaista valoa, tuntui pakottavan minut jälleen peräytymään keskinkertaisuuteen, orjuuteen ja — kuolemaan. Silloin otin kirjan ja istuuduin lukemaan tuon hautalampun kaamean hämyiseen valoon, ruumiini jäähtyi vähitellen, jalat jähmettyivät jäisiksi, mielenapeus äityi, minä heittäydyin vuoteeseen haudatakseni uneen lausumattomat toivelmani ja epämääräiset haaveeni, joiden esineenä oleva elämä erosi sanomattomasti silloisesta elämästäni — ja elämästä yleensä.

APPASSIONATO

Jäi taakseni elämä tasankojen.

Ibsen.

VIII

PAHAN HAVAITSEMINEN

Hoidottomasta ja varhaiskypsään tapaan sisäänpäin suuntautuvasta lapsuudesta, arkuuden aiheuttamasta nöyryyttävästä erakkuudesta, erilaisuudesta ja köyhyydestä, liian kunnianhimoisen kaikentavoittelun toistuvista tappioista, eleegisestä lyyrillisyydestä, jota haudoskelin harmailla teillä, mustuneiden muurien välissä tuhkankarvaisen taivaan alla, sankarilliseen, ylevään, runolliseen elämään suuntautuvista epämääräisistä puuskista, jotka äkkiä kielsi ja tuhosi ahtaan, tukahduttavan ja kuolettavan provinssielämän kirottu jokapäiväisyys, — kaikesta tuosta koitui epätoivoinen pessimismi, itseensäsulkeutunut kuin ikkunaton varustus. Äly oli tuskin ehtinyt täysi-ikäiseksi — nuoruuden ajan päättyessä — kun se jo vaati elämän tilille tiedustellen sen tarkoitusta saamatta vastausta. Teoria muovasi apeamielisyyden määrättyyn muotoon. Talvisten, pyhäisten iltapuhteiden ruumiillista ja ehdotonta apeutta seurasi olemisten hyvän ja pahan tutkiminen, ja ajatus vastasi kieltävästi jokaiseen valheelliseen unelmaan, jokaiseen petolliseen nautintoon, ja sammutti viimeisenkin tenhon niinkuin keskiyön tuuli sammuttaa huonosti onnistuneen ilotulituksen harvat suitsevat liekit.

Riutuvia haavelmia unettomina öinä, jolloin tekee mieli valitella ja sääliä itseänsä, ilman mitään aihetta, valitella haikeammin kuin kukaan ihminen koskaan voi valittaa, seurasivat tutkimukset, joiden esineenä oli tuskan olemus, kaikkien riemujen lyhytaikaisuus ja maallisen onnen arvo; iltapuhteiden ja syyspäivien pateettisia sonetteja seurasi luja päätös esittää elämän eläimelliseen hyväksymiseen kohdistuva julkinen ja perusteellinen vastalause.

Siihen aikaan ilmaantui mieleeni alinomainen ja hyödytön kysymys siinä muodossa, jossa se on esiintynyt elämäänväsyneille kaikkina aikoina: Onko elämä elämisen arvoinen?

Mitäpä voinkaan siihen vastata? Elämä lupasi minulle vähän eikä antanut mitään. Minä en voinut toivoa saavuttavani rikkautta — en opillisia voittoja, koska olin puutteen pakottamana lähtenyt alun pitäen lyhyelle ja vaativalle opin uralle — en naisten rakkautta, koska olin ruma ja arka — en rajatonta tietoa, jonka ajattelemisenkin puolivalmiiksi jääneet työni tekivät epämieluisaksi. Harvat ihmiset minusta välittivät — hyvänsuopia olivat vain isä ja äiti, hekin liian etäällä sielusta, joka oli heistä kotoisin, mutta tuntui heistäkin oudolta ja muukalaiselta.

Ajattelu yksin oli minulla jäljellä: minä olin aina mielelläni yleistänyt, suhteistanut toisiinsa etäisiä tosiasioita, aavistellut lakeja, hajoittanut ja jälleen rakentanut teorioja. Hieman aikaisemmin, vasta tutustuttuani Uuteen tieteeseen, josta en paljoa ymmärtänyt, olin päättänyt sommitella kirjallisuudenhistoria-filosofian ja kuvitellut keksineeni taiteen nousu- ja laskuvedet, kirjallisuuden suuruuden ja rappeutumisen syyt. Niistä ajoista alkaen Taine valveutti aivojani ja sai minut kadehtimaan itseänsä kevyesti liittämällä kokoon selviä, havainnollisia ja tasasuhtaisia aatekaavoja, joiden viivojen välimaalle loi heikkoa väritystä kourallinen tosiasioita. Teorian riivaaja väijyskeli jo silloin runoilevaa nuorukaista asetellen huulilleni kaavoja, mietelmiä ja hienosti johdettuja rinnakkaisväittämiä.

Niin asestettuna ajatukseni kävi hyökkäämään viheliäistä maailman elämää vastaan, johon ei luonut hohdetta karnevaaliriemu eikä majakan opastava tuli, ja oivalsi kohta sen onttouden ja piilevän tuskan. Ja siinäkö kaikki? Jokaista toivelmaa odotti jyrkkä kielto, jokaista pyrkimystä pettymys, jokaista ponnistusta korvapuusti — koko sitä onnenjanoa, joka valtaa kuuden-kahdeksantoista vuoden ikäisen, odotti tyhjyyden lupaus. Tyhjyys sadoin eri tavoin naamioituna! Usko, maine, taide, toiminta, paratiisi, voitto: kaikki tuo oli pelkkää kasvojen peitettä, silmättömiä silmänonkaloita, kielettömiä suita, suuteloita, jotka jäävät vaille vastausta.

Ollakseen siedettävää elämän täytyy olla kiihkeästi elettyä. Aistien tiehyet täyttävät sen joka hetki, ja vaikka se onkin alinomaa muuttuvainen kuin virtaava vesi, se kumminkin kuljettaa meitä niinkuin kymi, joka voi näyttää aina samanlaiselta ja ikuiselta. Mutta jos elämää eritellään, jos se raastetaan alastomaksi ja nyljetään ajatuksen, järjen, logiikan ja filosofian asein, niin tyhjyys ilmenee pohjattomana, tunnustaa avoimesti olemattomuutensa, ja epätoivo laskeutuu ihmisen sieluun niinkuin enkeli Jumalan pojan tyhjän haudan paadelle.

Niin tapahtui, että kiinnyin nuoren elämän koko kiihkolla elämän kieltämiseen. Vastauksenani — ainoana silloin mahdollisena — kohtalon ilkeään väärämielisyyteen ja ihmisten vaiteliaaseen vihamielisyyteen oli se varma vakaumus, että kaikki on sanomattoman turhaa ja ihmissuku luonnostaan kehno ja auttamattoman onneton.

Vaikka väitin ja uskoinkin pessimismini mitä perinpohjaisimmaksi, se ei kumminkaan ollut johdonmukainen eikä vienyt niin pitkälle kuin olisi voinut ja oikeastaan ollut velvollinenkin. Se oli aluksi liikatunteellista, runollis-kirjallista pessimismiä. Tuima kaikentietäjä ja aloitteleva lyyrikko jakoivat minussa työn keskenänsä. Elämän viheliäisyyden havaitseminen oli sekin minulle uusien keräelmien aiheena. Minä kokosin lukiessani kaikki ne runoilijain kuohahdukset, dramaatikkojen hyökkäykset, puhujien lausumat, saarnamiesten varoitukset, filosofipahasten ja varsinaisten filosofien mietelmät, joissa peittäen tai peittelemättä todistettiin tai valitettiin olemassaolon hyödyttömyyttä, pahan ylivoimaisuutta, rauenneiden unelmien ja revittyjen harhakuvitelmien aiheuttamaa tuskaa, auttamattoman menneisyyden koko haikeutta, epätoivoa, joka taittaa ja murtaa sielua sen yritettyä joka suunnalta tavoittaa elämää — haurasta ja himmeästi valaistua saarta tyhjyyden äärettömässä syöverissä. Niin minulle kertyi murheellinen joukko sanaksi muuttunutta tuskaa, kokoelma, jossa kohtasivat toisensa parisäkeet, paradoksit, valitukset ja huokaukset yhtyen inhimillisen tyytymättömyyden tuskaiseksi kuoroksi, niiden alkuperäisten esittäjien ollessa avaruuden, ajan ja henkisen rakenteen kannalta katsoen ylen etäällä toisistaan.

Asian aiheena ei ollut pelkkä kirjallinen uteliaisuus: aikomukseni oli vilpitön. Minä sain lisää rohkeutta havaitessani toisissa samaa lohduttomuutta ja samaa kironalaisuutta. Minusta tuntui kuin en olisi enää ollut yksin, kuin olisin löytänyt jälleen veljeni, synnynnäiset kumppanini, lohduttavaiset vainajat. Minusta tuntui, ettei kielteisyyteni voinut olla erehdys, ettei se ollut pelkkää epämääräisten haaveiden tärvelemän poikasen vaivaista kiistelyä.

En kumminkaan rakentanut ainoastaan lainalauselmien keräelmää: tarkoitukseni oli itse kirjoittaa kirja, todellinen elämää käsittelevä teos, teos, jonka piti kerta kaikkiaan saada jokainen ihminen suhtautumaan itseensä, toisiinsa ja koko olemistoon niin ylenkatseellisesti kuin ne ansaitsivat. Siihen aikaan osui tielleni ensimmäisen kerran suuri filosofi. Minä lueskelin ja mietiskelin, tutkin Schopenhaueria, vähin erin, sieltä täältä ja useaan kertaan, kumminkin riittävästi havaitakseni, ettei maanmuodostusta ja kehitysoppia esittävien kirjasten keveä viisaus merkinnyt tutkivan älyn äärimmäistä saavutusta. Minä yritin luonnostella pessimismin historiaa ja kuljin pitkin päivämarssein halki filosofian historian, jossa kielteisten ja synkkäin aatteiden ohella toisenlaisetkin herättivät minussa mielenkiintoa ja uteliaisuutta.

Minussa ei elänyt enää yksin oppinut; teoreetikko kasvoi ja kukoisti. Suunnitellessani pessimististä järjestelmääni, jonka pohja-aatteena oli se laki, että kaikkein kaivatuimmat päämäärät ovat välttämättä saavuttamattomissa, sain samalla kokea älyllistä iloa, josta minulla tuskin oli ollut tietoa. Minä en suinkaan unohtanut aatteen äärimmäisiä sovellutuksia ja kokonaisvaatimuksia. Minua ei miellyttänyt Schopenhauerin vihamielinen suhtautuminen itsemurhaan. Minä puolestani suunnittelin suuren teokseni viimeistä osaa varten stoalaista yleisen itsemurhan ehdotelmaa. Se ei suinkaan tapahtunut vain hälinän vuoksi: minulla ei ollut muuta keinoa. Yksilöllinen itsemurha ei kelvannut, se oli naurettava ja joutava, piti tehdä joukkoitsemurha, tietoisesti ja yksimielisesti harkittu, itsemurha, jonka tapahduttua maa jäisi yksin ja autiona ajatuksettomasti taivaalle kiertelemään. Minä kuvittelin kykeneväni perustamaan seuran, jonka jäsenluku kasvaisi vähitellen yhä suuremmaksi kumoamattoman teokseni levitessä yhä laajempiin piireihin. Kun tämä epätoivoisten liitto vihdoin käsittäisi koko ihmiskunnan, olisi aika määrätä suuri päivä — yleisen kuoleman päivä! Olin ajatellut välineitäkin ja minusta näytti siltä, että myrkky oli ehdottomasti asetettava ensimmäiselle sijalle.

Tyhmyyksiä, lapsellisuuksia! Mutta tämä päähäniskeytymä, jonka mukaan minun piti toimia tuon viimeisen suuren elämäntuhon apostolina, oli muutamien aikojen kuluessa ainoa syy, joka kehoitti minua jäämään elävien joukkoon. Minä suostuin elämään ainoastaan siinä naurettavassa toivossa, että saisin kaikki ihmiset kuolemaan kerallani.

IX

TOISET

Mutta minä en ollut enää yksinäni. Jo kasvuvuosien lopulla olin astunut ulos siitä epäluuloisesta lapsuuden-yksinäisyydestä, jonka nojalla sieluni vältti sen ennenaikaisen pilaantumisen, jonka uhreiksi poikakumppanini olivat joutuneet. Minullakin oli sydän. Minä tunsin, että minulla oli jotakin sanottavaa, ja tahdoin puhua, tahdoin keventää mieltäni. Siihen saakka olin suunnannut tukahdutetun rakkauteni koko runsauden itseeni. Minua oli liikuttanut ainoastaan oma kohtaloni, ainoastaan oma tarkoitukseton ja toivoton elämäni. Olin kutsunut kuolemaa luokseni kehnoin ja mahtipontisin italian- ja ranskankielisin säkein ja olin itkenyt läheistä ja kunniatonta kuolemaani. Öisin, kun ajattelin viheliäistä kohtaloani, kun ajattelin olevani ihminen, jolta oli suljettu jokainen tie ja kielletty kaikki ilo, vuodatin kyyneliä. Päivisin oli väsyneissä silmissäni ja alinomaisessa mustassa vaatetuksessani omaan manallemenooni kohdistuvan surun ennakkotuntu.

Minä kaipasin rakkautta. Tahdoin tuntea käden kädessäni, tahdoin jonkun minua kuuntelevan ja tahdoin itse kuunnella, tahdoin löytää olennon, jolle voin ilmaista salaa, sellaisin unohtumattomin antaumuksen tuntein, jotka tuntee ainoastaan ensimmäisten ystävyysliittojen aika, kaikki ne tunteet, kaipaukset ja ajatukset, joita ei käy ilmaiseminen isälle eikä äidille. Tahdoin löytää jonkun vertaiseni, joka tekisi työtä kerallani, jonkun edemmäksi ehtineen, jolta voisin oppia ja joka minua opastaisi, jonkun jäljessäni kulkevan, jota saisin auttaa ja opettaa.

Minä tutkin kasvoja ja sydämiä ja löysin enimmälti ainoastaan surkuttelua tai ylenkatsetta tai — mikä pahempi! — sitä vastenmielistä ja liian helposti voitettavaa toverillisuutta, jonka tarjoajat, huonotapaiset nuorukaiset, heti tarttuvat käsipuoleesi ja alkavat jutella bordelleista ja polkupyöristä. Koulutovereistani en suoraan sanoen halunnut mitään tietää. Olipa se joukkoa! Huvinhaluisia poroporvareita lyhyissä housuissaan, kelmeitä ja salasyntisiä lukutoukkia, typeriä meluajia — ja lisäksi inhottava, tekopyhä ja siloinen »luokan priimus»! Ei, ei. Minä kaipasin tuntehikkaita sydämiä ja varsinkin herkkäliikkeisiä ja vastaanottavia aivoja. Itseni laista väkeä: niitä, jotka eivät koulussa pidä melua itsestään, mutta lukevat, ajattelevat ja miettivät, harrastavat harvinaisia asioita ja hautovat merkillisiä haaveita. Koulussa oli yksi ainoa sellainen henkilö, mutta ei oppilaiden joukossa; hän oli opettaja. Opettaja pakon vuoksi ja luonnostaan runoilija. Nuorena ja ylevämielisenä hän osasi sanoistani ja katseistani löytää sielun, joka oli mykkä kaikille muille. Hänen saapumisensa elämääni oli kuin ensimmäisen tähden tuikahdus hitaasti lankeavassa illan hämärässä. Hän rohkaisi minua runollisissa yrityksissäni, osasi antaa arvoa suunnitelmattomille kirjallisille tutkimuksilleni ja kohteli minua vertaisenaan, vaikka olikin paljon edemmäksi ehtinyt. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka osasi nähdä ihmisen tuossa hylätyssä pojassa.

Mutta vaikka hänen isällinen ystävyytensä olikin erittäin harras, se ei kumminkaan minulle riittänyt: minä etsin nuorukaisia, kaltaisiani, ja etsin niin innokkaasti, että muutaman vuoden kuluessa olin mukana useissa kerhoissa ja nurkkakunnissa, jotka ainakin alkuaikoina tuntuivat minusta älyn juhlilta ja tyyssijoilta.

Aluksi liityin kahteen ylioppilaaseen, jotka olivat minua vanhemmat ja oppineemmat (osasivat latinaa ja kreikkaa!) ja joiden keralla perustamani kirjallinen veljeskunta sai nimen Kolmiyhteys. Sommiteltiin oikea ohjesääntökin ja määriteltiin virat: kullakin meistä oli veljeskunnassa jokin erikoinen asema.

Sääntömme määräsivät, että kunkin meistä piti vuorollansa puolustaa jotakin väittämää ja kirjoittaa jonkinlainen esitys, joka molempain toisten oli otettava lukeakseen ja keskustelussa käsitelläkseen, vieläpä niin, että heidän piti välttämättä olla toista mieltä kuin teesin esittäjä. Kun minun vuoroni tuli, kirjoitin nopeasti vihkoon toista sataa sivua käsittävän hurjan saivartelevan kritiikin, jonka esineenä oli Kihlautuneet. Minä näet vihasin tuota teosta aina siitä asti, kun oli täytynyt koulussa kokonainen vuosi loogillisesti ja kieliopillisesti eritellä Renzo Tramaglinon ja Lucia Mondellan joutavanpäiväisiä onnettomuuksia. Tuo intohimoton maalaisnainen, tuo typerä ja viheliäinen pappi, tuo iuostariveli, jolla oli kauhtanansa alla aina valmiina saarna tai siunaus, tuo nimeltämainitsematon, joka ensin tekee itsensä tietäen tahtoen kamalasti syylliseksi, mutta antautuu sitten tekohurskaan plebeijinaisen nyyhkytysten käännytettäväksi ja pyhän miehen kavalan puheen nöyryytettäväksi — kaikki tuo minua joko ikävystytti tai raivostutti. Minä en tuntenut enkä tunnustanut kaikkea sitä puhdasta ja suurta taidetta, jota sisältyy tämän liian kuuluisan teoksen monille sivuille; siitä huokuva kristillisen hurskauden henki, orjamainen alistuminen Herran Jumalan tahtoon ja syntisten esimerkillinen rankaiseminen, jota säestelee yksinkertaisten ja vaivaisten salainen voitonriemu, sytytti minun saatanallisen ja carduccimaisen mieleni valtavaan kapinan lieskaan.

Minä luin kiistakirjoitukseni ulkona luonnon helmassa, kauniin kirkkaan helmikuisen taivaan alla, ja se vaikutti mitä epäedullisimmin molempiin kumppaneihini — joista myöhemmin sukeutui etevät ja kunnianarvoiset valtion palvelijat. Mitä ihmettä! Kolminaisuuden pienin ja nuorin jäsen rohkeni ivata, pilkata ja halventaa erästä italialaisen neron mestariteosta! Rohkeus, pelkäämättömyys ja ennakkoluulojen puute ovat kiitettävät, — mutta pitihän sentään pysyä jonkinlaisissa rajoissa! Väittely muodostui tavallista purevammaksi ja kiivaammaksi. Minä näin molemmat arvostelijani myöhemmin varsin usein ja juttelinkin heidän kanssaan, mutta kolminaisuudestamme ei enää hiiskahdettu, ei silloin eikä myöhemmin.

Onneksi kohtasin pian senjälkeen miehen, — hän oli melkoisesti minua vanhempi — joka oli äskenmainittujen nimenomainen vastakohta. Hän oli runoilija (kirjoitti säkeitä, runomittaisia ja suorasanaisia), musiikkimies (kaiutteli huilua), intomielinen, sydämellinen ja ylenpalttinen olento, juuri sellainen jota kaipasin ja etsin. Hän tunsi mielikirjailijani (Poen, Walt Whitmanin…), tutustutti minut Baudelaireen ja antoi luettavakseni ihmeellisiä uusia kirjoja: Flaubertin, Dostojevskin, Anatole Francen…

Hän eli kaksoiselämää: päivisin jonkinlaisena virkamiehenä ja iltaisin ja sunnuntaisin kiihkeänä ja hillittömänä haaveksijana. Hän kirjoitti suunnattoman paljon, ja oli saanut eräitä teoksiansa julkisuuteenkin sanomalehtien välityksellä. Hän tutustutti minut ystäviinsä, jotka olivat taiteilijoita tai taiteilijoiksi pyrkiviä. Heidän joukossaan oli herkän hentoinen runoilija, mieli täynnä kuvia ja näkemyksiä, kaiken maailman mielenapeuden ahdistama, Heinen ja samalla d’Annunzion ihailija, kaikkien kirjallisuuksien kiihkeä lukija ja pohjaltaan synnynnäinen kirjailija. Hän oli pitkä ja hoikka kuin liljanvarsi, kalpea kuin mystikkonoviisi, siveä ja hauras kuin nuori neito; mutta hänessä oli keuhkotauti ja hän kuoli pian.

Heidän seurassaan tutustuin vielä erääseen salamyhkäiseen ja synkeään maalaajaan, joka oli Boecklinin kiihkeä ihailija, erääseen puolihulluun viuluniekkaan, joka improvisoi (pianolla) rajuja riemumarsseja, ja erääseen aloittelevaan säveltäjään, joka etsi alinomaa librettoja, opetustunteja ja toisten vaimoja.

Myöhemmin tulin huomaamaan, etteivät nuo henkilöt voineet minulle paljon antaa ja ettei heiltä sopinut odottaa mitään suurtöitä. Heidän seuraansa tultuani pääsin kumminkin ensi kerran koskettamaan taiteen lämmintä ja elävää maailmaa elettyäni siihen saakka kirjojen jäisessä maailmassa. Tässä pikkukaupungin bohême-jäljennöksessä olivat edustettuina kaikki henkiset pyrinnöt. Minä näin heissä ihmisiä, jotka suorittivat luovaa työtä ja saattoivat jonakin kauniina päivänä kohota kunnian kukkuloille — sensijaan, että olin siihen saakka tuijotellut juhlallisten ja haudattujen suurten vainajien jäykkäpiirteisiä kuvia.

Näistä tuntemattomista, kiihkeästi eteenpäin pyrkivistä nuorukaisista tulisi koitumaan uusia neroja, ikuisuuden valloittajia, uusien kauneuksien onnellisia lahjoittajia. Ja minä tahdoin kuulua heidän joukkoonsa, tuntea olevani osanottaja ja veli näissä maanalaisissa kauneuden ja onnen etsinnöissä.

Me kohtasimme toisemme kaikkina pyhäisinä päivinä vanhimman kerhoveikon kotona: juotiin kahvia, tupakoitiin (ensimmäiset savukkeet!), keskusteltiin kiihkeän vilpittömästi jostakin uudesta kirjasta, ilmaantuneesta uudesta kirjailijasta, jostakin kirjoitelmasta tai muusta teoksesta; kiisteltiin, riideltiin, huudettiin. Runoilijat lukivat, yleisen innostuksen keskeytteleminä, viikon varrella syntyneitä säkeitänsä, sitten joku viritti huilullansa yksitoikkoisen herkän pastoralen, toinen soitti Bachia tai kappaleen omaa sävellystänsä.

Meissä kaikissa asui se varma toivo, että olimme valitut maineeseen ja suuruuteen. Jokainen ihaili toisia ja sai vuorostaan ihailua osakseen. Ei ollut olemassa mitään kademieltä eikä minkäänlaista kilpataistelua. Me halusimme elää harhaluuloissa ja unelmissa; eräs taajimmin toistuvia lausumiamme oli, että pitää »pitkin siemauksin tyhjentää khimairan malja». En ole koskaan saanut selville, mikä oikeastaan oli ja mitä merkitsi se kuuluisa khimaira, jota pyhäpäivinä niin määrättömästi viljelimme.

Tässä viiden veikon kerhossa oli minullakin paikkani. Minä edustin siinä kriitikkoa, tietoviisasta, filosofia. Minun puoleeni käännyttiin, kun olivat kysymyksessä historialliset tosiasiat, kirjojen nimet tai päivän huomion esineinä olevia teorioja koskevat täsmälliset selostukset. Minä olin heidän keskuudessaan rajattoman viisauden maineessa, jonka tunsin ansaitsevani ainoastaan osittain ja toisten tietämättömyyden nojalla. Mutta tuo maine ja vain osalta voittamani vaiteliaisuus tekivät minut enemmän kuin suotavassa määrin arvovaltaiseksi ja peloittavaksi. Ja minä, joka tavallani säikyin heidän minulle osoittamaansa suunnatonta kunnioitusta, en milloinkaan lukenut heille mitään niistä elämän ja kuoleman vaikeimpia ongelmia käsittelevistä tutkimuksista, joita juuri siihen aikaan kiihkein mielin kirjoitin.

Mutta miten hyvin lienenkin viihtynyt tuossa tilapäisessä runollisessa sekasorrossa, minä kuitenkin tunsin, ettei se minulle riittänyt, että henkeni, joka oli tottunut ja mieltynyt abstraktioihin ja käsitteellisiin rakennelmiin, pyrki saavuttamaan jotakin enempää. Tuossa piirissä minä nautin pintapuolisen ja hieman arkipäiväisen intomielen lämpöä, runous avarsi ja hienonsi aistielämääni, ja musiikki, jota sain silloin maistaa ensimmäisen kerran, säesteli kuvitteluni lentoa vakavammin rytmein.

Uusien ystävieni joukossa ei ollut ketään, joka olisi intohimoisesti rakastanut pelkkää ajatusta, olisi tottunut järkeilemään ja mieltynyt ja harjaantunut loogilliseen kahakointiin. Ja parin vuoden kuluttua tapahtui luopumukseni: — minä hylkäsin heidät vähitellen löytäessäni toisia tovereita ja toisia aivohekuman tilaisuuksia.

Uusia ystäviäni oli kaikkiaan kolme. Eräs lääketieteen ylioppilas, vaaleaverinen ja kaunismuotoinen, joka tutki mieluummin Shelleyn ja Musset'n teoksia kuin psykiatrian oppikirjoja ja viihtyi paremmin Ufizi-galleriassa kuin anatomiasalissa; eräs tuleva kirjallisuuden tohtori, kääpiömäinen ja kielevä, innokas kirjastojen tutkija ja salassarunoilija, toisinaan kerskailija ja suurisuu, mutta pohjaltaan kelpo poika; vihdoin eräs poikaviikari, meitä kaikkia nuorempi, kaikin puolin säännötön, koulupoika vailla koulua, uuttera tyhjäntoimittaja, kaiken kurin ja järjestyksen ehdoton vihamies, itseänsä epäilevä ja sanomattoman kopea, kyynillinen ja apeamielinen. Minä tunsin heti, että hänessä oli enemmän sielua ja sisältöä kuin molemmissa toisissa ja liityin alun pitäen erikoisesti häneen. Samana päivänä, jona toisiimme tutustuimme, jouduimme kiistaan keskenämme, mutta myöhemmin hän oli liittolaiseni molempia toisia vastaan, jotka lukuisissa jokapäiväisissä kohtauksissamme edustivat runoutta, kirjallisuutta, eleganssia, keikarimaisuutta — sanalla sanoen sitä d’annunziomaista hengensuuntaa, joka alkoi silloin paisuttaa ja ennen aikojaan tärvellä Italian nuorisoa. Me kaksi sitävastoin puolsimme tosiasioita ja varmaa tietoa, aatetta, yksinkertaista ja tasasuhtaista teoriaa, ankaraa filosofiaa.

Meidän onnistui pysytellä yhdessä useita kuukausia ja välttää väittelyissämme liiallista kärkevyyttä. Yhdyssiteenä olivat eräät yhteiset myötätunnot ja varsinkin eräät kaikissa voimallisina elävät vastatunnot. Mutta lopulta johduttiin kumminkin pistelyjen ja loukkausten asteelle; ivailusta siirryttiin pian pureviin pistosanoihin, solvauksiin ja hyökkäyksiin. Yhdistyksemme hajosi salaperäisesti: ilmassa oli jonkinlainen traagillinen tuntu. Vihdoin me sovimme täydellisesti ja ainaisesti eroamisesta: kaksi sinne, kaksi tänne. Muistan vielä selvästi kadunkulmauksen ja hetken, jona päätettiin ja muutamin sanoin määriteltiin auttamaton ero. Me erosimme hyvästi sanomatta ja kättä puristamatta. Ja minä jäin seisomaan illan tihenevään hämärään, yksi ainoa ystävä vieressäni, koko elämäni ainoa ystävä, ystävä, joka oli vain minua varten.

X

HÄN

Rakas Giuliano! On kulunut jo enemmän kuin kaksitoista vuotta siitä painostavasta ja sateisesta syksystä, jolloin harhailevat sydämemme kohtasivat ja löysivät toisensa. Me voimme puhua niistä ajoista tyynesti ja hillitysti, ikäänkuin ei olisikaan puhe meistä, joilla on vielä nyt samat ristimä- ja sukunimet ja paljon yhteisiä muisteloita. Me emme ole enää entisemme. Minä en ole enää minä — sinä et ole sinä. Eräässä kohdassa me lähdimme kulkemaan eri teitä. Sinä olet vakava, arvossapidetty, uuttera mies; sinulla on ihailijoita, seuraajia, ehkäpä oppilaitakin. Sinä olet suorittanut taistelusi, voit osoittaa haavojasi, olet osannut luoda tyhjästä sellaista, mikä säilyy, kestää ja kantaa hedelmää, olet tahtonut kätkeä monisyisen sielusi kipeät kokemukset käsityöläisen puseron ja kirjanpitäjän silmälasien taakse.

Minä puolestani olen jossakin määrin säilynyt samana oikukkaana ja tuuliajolla olevana kulkijana, joka niinäkin aikoina olin: — minulla ei ole yhtäkään pysyväistä sijaa, ei ole varmuuden kalliota, jonka varaan pääni kallistaisin, ei ole maailmassa sellaista paikkaa, jonka voisin aidata sanoen: tämä on minun! Mutta olenhan minäkin muuttunut — kuinka olenkaan muuttunut!

Me siis voimme puhua noista vuosista näennäisesti ihan tyynesti, ikäänkuin olisivat kysymyksessä historialliset tapahtumat ja toisten henkilöiden kokemukset. Mutta en voi olla niistä puhumatta; meidän ystävyytemme ei ollut tavallista laatua, se ei ollut kevytmielinen, hauras, liikatunteellinen. Sinä varmaan tunnustat, ettei se ollut toistenlainen.

En tiedä, oletko koskaan syvästi ja täydellisesti tuntenut, kuinka merkitsevä ja kaunis asia meidän pitkäaikainen veljeytemme oli. Minä puolestani en voi muistella niiden vuosien elämää näkemättä samalla uutteraa ja kiihkoisaa jakobiinihahmoasi. Näen itseni kulkemassa kerallasi vasten talven tuulta ja kesän tomupilviä, näen, kuinka rautakaiteeseen nojaten katselimme patoon murtuvien aaltojen turhaa raivoa, näen, kuinka lepäsimme pitkänämme nurmikolla eräällä Mugellon huipulla tai kumarruimme kaivelemaan vanhojen kirjojen kaupustelijan rattaiden sisällystä tai istuimme kahden katetun pöydän ääressä jossakin maaseudun osteriassa. Miten yrittänenkin, en näe itseäni milloinkaan yksin. Muistan yhteisen elämämme, päivän toisensa jälkeen, enkä mitään muuta sen ulkopuolelta.

Muistatko ensimmäisen asuntosi, hienon ja aution kadun varrella, jota reunustivat tarkoin suljetut palazzot ja puutarhat ja jolla illan tullen liikkui ainoastaan rakastavaisia ja ovenvartijoita? Talo oli iso ja kellahtava, kenties ei vielä viidenkymmenenkään vuoden ikäinen, mutta sittenkin omituista vanhuuden ja alakuloisuuden tuntua uhoava. Muistatko ison, pimeän huoneesi, joka oli täynnä kirjoja, hienoimmat italialaiset ja ranskalaiset teokset yhteen kerättyinä, muistatko tiedonjanoni runsauttaan uhkuvan luvatun maan? Muistatko pitkät keskustelumme huoneessasi, räiskyvien kuivien halkojen lämmössä, illan nopeasti pimetessä ja kirkonkellojen soidessa lakkaamatta jotakin unohdettua surua? ja muistatko sen aution puutarhapahasen, kosteiden seinämuurien ja aina suljettujen ikkunoiden välimaalla, missä ensimmäisen kerran liikutetuin mielin puhuimme Stirneristä ja minän jumalallisesta vapaudesta? Tai muistatko, kuinka vaelsimme kukkuloille odottamaan auringonlaskua, katselimme kaupunkia, joka lepäsi uneliaana hitaasti virtailevan joen rannalla ja kysyimme: Oletko kerran oleva meidän?

Toisinaan kuljimme kauemmaksikin, vuorille, mistä toivoimme löytävämme yksinäisyyttä, tuulia ja karua luontoa. Tie ei tuntunut meistä milloinkaan pitkältä. Me kuljimme eteenpäin kärsimättömien vaeltajien nopein askelin, ja laulujen asemesta ilahduttivat matkaamme ajatukset ja paradoksit. Nousut elähdyttivät meitä kuin voitettavat taistelut; alamäet nöyryyttivät ja mykistyttivät meitä. Kohta pääsimme pois kaupunginmuurien piiristä, rautalanka-aitojen ja peltojen luota, jotka viivasuorine vakoineen muistuttivat kouluvihkoa. Me etsimme korkeutta ja vapautta, teitä, joita eivät reunustaneet pensaiden säännölliset päärmeet, polkuja ja oikoteitä, kitukasvuisia metsikköjä ja kivisiä rinteitä, joita pitkin noustiin asumattomiin taloihin. Ja kun saavuimme huipulle, jonkin suljetun luostaripahasen seinämälle tai luhistuneen linnan raunioille, kajahdutimme marseljeesin helmikuun hyiseen hiljaisuuteen, vastassamme autiot ja lohduttomat laaksot ja kaukaiset vuorenharjanteet, joiden kupeet olivat köyhän tummat, mutta kohti taivaan pilvihattaroita kohoavat huiput valon ja lumen kirkastamat; ja poveamme avarsi keuhkojen syvä hengitys ja sydämen voimallinen syke. Kuinka kaukana olimmekaan ahtaasta ja meluisesta kaupungista ja kaikista jokapäiväisen nöyryytyksen pyhistä laeista! Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksin maailmassa, me maailman valtiaat, ainoat arvokkaat ja jalot olennot maailmassa. Tuuli puhalsi pirahduttaen kasvoihimme käpertyneisiin lehtiin jääneitä vesipisaroita, korkealla, värittömällä taivaalla ajelehtivat kalseat valkoiset pilvet, puut valittelivat pohjatuulen niitä säälimättömästi ravistellessa, ja hallanpurema kelmeä ruoho odotteli kärsivällisesti kevättä ja orvokkien tuoksuvia salaisuuksia.

Rakas Giuliano: me olemme nyt miehiä; poikaikä on jäänyt kauas taaksemme. Me olemme naimisissa, ja meillä on lapsia, on monia velvollisuuksia, on tavallaan sieluja paimennettavinamme. Mutta sittenkin uskon, että jos mielessämme on syntynyt jotakin, missä piilee hiemankin totuutta, jos meistä jää kuoltuamme jotakin toisten sieluihin, niin saamme nyt ja aina kiittää siitä noita talven kylmiä juhlahetkiä, noita kahdenretkiä karulle maankamaralle ja puhtaisiin korkeuksiin.

Muistelehan iltojamme, kun tulin luoksesi uuteen asuntoosi, jossa elelit yksin kirjoitellen ja odotit minua. Ikkunaisi edustalla kasvoi sypressi, ja sen vieritse johti polku rinnettä ylös. Me pidimme tuosta sypressistä, joka oli hieman takkuinen ja tomuinen, mutta seisoi yksinään ja tummana siinä vanhan puutarhan kulmassa. Usein sattui silmiimme kohoava polkukin. Meidän elämämme oli ja tahtoi olla sekin nousua. Me olimme haaveksineet kaikki haaveemme korkealla, jalkojemme alla maatuva ruoho ja ilmassa väriherneen tuoksu. Kaikki teostemme luonnokset, sanomalehtiemme ohjelmat ja toimintasuunnitelmamme olivat syntyneet ja kehittyneet korkealla, muutamia satoja metrejä meren pintaa ja ihmisiä ylempänä. Ja mitä ajattelinkin ja ehdottelinkin, sinä olit aina mukana; kaikista esittämistäsi piti minun saada osani, ja kaikkeus oli jaettu yksinkertaisesti näin: me kaksi toisella ja kaikki muu toisella puolella.

Siellä korkeudessa, lähellä sitä kohtaa, mistä lähtee San Leonardon tie, oli kaksi suurta ja juhlallista, melkein tasapitkää sypressiä. Ne seisoivat siinä vieri vieressä, vailla kumppaneita. Kerran johduimme vertaamaan itseämme noihin sypresseihin, sanoimme, että samoinkuin niiden juuret kiertyivät toisiinsa maankamaran alla ja oksat ilmoilla, samoin tahdoimme mekin elää yhdessä nyt ja aina. Ja sanoimmepa vielä, että sypressien kohtalo oli oleva meidänkin kohtalomme: jos jommankumman kaataisi kirves tai salama, niin toisen meistä kävisi samoin… Muistatko? Mutta molemmat sypressit seisovat paikallaan vielä nytkin; rajusää ei ole niitä vielä pirstonut eikä kirves kumonnut, ja yhä vielä lentävät sinne iltaisin varpuset tiukuttamaan rakkautensa iloa. Ja me olemme yhä olemassa ja elämässä mekin, yhä lähellä toisiamme, mutta mielessämme ei enää myllerrä hulluja suuruuden haaveita, ja jos nyt satun kohtaamaan kaksi mustapukuista veikkoa, taivutan päätäni ja tunnen — en tiedä miksi — sydäntäni kouristavan.

Etkö käsitä, kuinka tärkeä, kuinka kaunis asia silloinen ystävyytemme oli? En tiedä, olenko yhä vielä muistissasi niin eloisana ja läheisenä kuin sinä minun muistissani. En tiedä, missä määrin olet tietoinen siitä, että se, mikä on parasta elämässämme, sai alkunsa silloin, eikä varhemmin, että sielumme silloin muotoutui iäksensä ja mittasi siipivälinsä laajuuden.

Me olemme lähellä ja kuitenkin kaukana toisistamme, ystäväni, minä en tiedä mitään sinusta etkä sinä tiedä enää mitään minusta.

Mutta kun näen sinut jälleen istumassa kirjaston valtavan ja mustetahrain peittämän pulpetin ääressä, aamu- tai iltapäivällä, aina yhtä uutterassa työssä, pää kumartuneena avattujen kirjojen ja odottavien paperiarkkien yli, kun kuulen jälleen äänesi, joka kysyy minulta jotakin tai vastaa minulle (samalla kun varovasti silmäilemme ympärillemme, jottei salissa edestakaisin asteleva ankara herra havaitsisi kiellettyä jutteluamme), ymmärrän kaikki, ja sinä olet jälleen minun, yksin minun, niinkuin noina kärsimättömän odotuksemme kauas jääneinä päivinä.

Tai kun lähdimme kahvilaan, myöhään illalla, ja vetäydyimme suuren raudasta ja lasista rakennetun oluttuvan perimmäiseen nurkkaan pienimmän pöydän ääreen? Muistatko, kuinka kuljimme vaieten ja halveksien, jäykästi kietoutuneina mustiin viittoihimme, ohi kelpo perhekansan piirittämien pöytien, ohi yksinäisten poroporvarien, jotka olivat pakahtua ikäviinsä kiinteästi tuijotellessaan tyhjiin laseihinsa, ohi ivallisesti naureskelevien nuorukaisten, jotka olivat hienopukuisia ja mitättömiä kuin viinurit? Millaisin tyydytyksen tuntein sijoituimmekaan soppeemme ryypiskelemään kehnoa lämmintä kahvia, palauttelemaan mieliimme päivän saavutuksia ja keskustelemaan menneisyydestä ja tulevaisuudesta, lähimmän naapurimme sieluttomista piirteistä ja maailman kohtaloista, maan vaivoista ja vastuksista ja taivaaseen suuntautuvista toiveista! Kuinka monta kirjaa murskasikaan ankara arvostelumme, kuinka paljon aatteita keksimmekään, kuinka paljon kunnian loistoa himmensimmekään, kuinka monta järjestelmää rikoimmekaan, kuinka lukuisiin teoksiin kirjoitimmekaan sisällysluettelon ja alkulauseen, kuinka paljon paradokseja sinkosimmekaan ilmoille ja kuinka paljon nuolia teroitimmekaan! Se oli toista kuin absintti ja samppanja! Meidän humaltumisemme tapahtui ilman viiniä, se oli nuoruuden jumalaista hurmiota, hekumaa ilman naisia, juhlintaa ilman musiikkia ja tanssia. Se oli alinomaista riemuisaa itseytemme, sisimmän ja omimman itseytemme ilmituomista, se oli mietelyyrikkomielemme ja syvyyksiä luotaavan älymme keksimistä ja alinomaista uudestimuovaamista.

Me löysimme yhdessä toisemme ja löysimme yhdessä ajattelun. Minä ilmaisin sinulle oman sielusi, ja sinä avasit sieluni minulle. Yhdessä me uskoimme kaikki ja epäsimme kaikki: me rakensimme ja revimme. Vieretysten, käsi kädessä, me etsimme totuutta, ahmimme kirjojen viisautta ja tutkistelimme kaikkein riidattomimpia elämänarvoja. Samana tuokiona vapauduimme isiemme uskosta, heimon harhapalvonnasta ja pelokkuuden esteistä. Me nukuimme samassa vuoteessa, aterioimme samassa pöydässä ja piirtelimme merkkejä samoihin kirjoihin. Ja kumminkaan ei ystävyydessämme ollut mitään hempeätä, mitään naisellista, pateettista eikä — rehellisesti tunnustaen — mitään sydämellistä. Se oli kahden kärsivän älyn ystävyyttä eikä kahden läheisen sydämen hellien tunteiden sopusointua.

Me emme milloinkaan suudelleet toisiamme, emme itkeneet kertaakaan yhdessä eikä kumpikaan ilmaissut toiselle kiihkeiden tunteittensa kalleimpia salaisuuksia. Sinun rakastuttuasi kuulin asian toisilta, ja tiedon avioliitostasi toi minulle Corriere della Sera. Emmepä olleet suotta lukeneet niin kiihkein mielin Punaista ja mustaa ja Suden kuolemaa!

Niin, sinä sen varmaan tunnustat. Meidän ystävyytemme ei ollut tavallista lajia. Se oli pelkkää aivojen ystävyyttä, ihan älynomaista ja filosofista, mutta siihen sisältyi sentään sydänliittojen lämpöä ja myrskyjä. En tiedä aivan varmaan, eikö sydämellä kumminkin ollut siinä osaansa. Minä en ole pelkkä aivo-olento. Etkö tunne, millainen kaipaus piilee näissä tutkisteluissa, näissä palaamattoman onnen muisteloissa? Ja minkätähden tuo lukemisen, retkeilyn ja keskustelujen täyttämä menneisyys — tuo työn ja vaitiolon yksinkertainen ja tyyni menneisyys — liikuttaa minua enemmän kuin jonkin rakkauden muisto? Minkätähden tunnen vielä nytkin sinuun kohdistuvaa hellyyttä, joka ei ole milloinkaan ilmennyt, jota en ole kertaakaan osoittanut teoissani enkä maininnut kirjeissäni? Ei, minä en tosiaankaan tiedä varmaan, eikö sydämelläkin ole ollut siinä osaa.

Sinä yksin kenties voisit sen minulle sanoa, mutta minä en sitä milloinkaan sinulta kysy. En tahdo sitä sinulta kuulla: olkoon se uusi (ja viimeinen!) niistä salaisuuksista, jotka ovat säilyttäneet vieläkin puhtaampana meidän miehekästä ystävyyttämme.

XI

YKSEYDEN KEKSIMINEN

Tähän asti oli ajatus toiminut tyytymättömyyden, apeamielisyyden ja vilpittömän elämäänkyllästymisen todistajana. Se oli ollut pelkkä kainalosauva, rakennusteline, tukipylväs. Minä kutsuin korkein äänin filosofiaa ilmaisemaan ja puolustamaan erästä mielensuuntaani, kutsuin sitä liittolaiseksi, apulaiseksi ja orjaksi, jota kiitin niin kauan kuin se piti minun puoltani ja lainasi suojakseni oman kuvansa — kunnianarvoisan, kuten silloin uskoin — jotteivät viholliseni havaitsisi lapsellisten ja kuviteltujen murheitteni lyyrillistä alastomuutta. Mutta siihen seikkaan, että valitsin tumman ja rumentavan filosofinvaatetuksen ja hylkäsin shakespeareläisen koristellun runoilijaviitan, sisältyi ensinnäkin se vihjaus, että taivuin vaistomaisesti abstraktiseen ajatteluun, lisäksi se havainto — voin sen nyt sanoa — että tuolla vaatetuksella oli arvo sinänsä, vieläpä suurempikin kuin toisilla, ja vihdoin opastus oivaltamaan, että senkin peitossa voi piillä voimakas ja elävä olemus.

Minä vapauduin tosiaankin tuskastani ajatuksen avulla. Menetelmä sai minut unohtamaan tulokset, ja väline rikkoi tarkoitusperän. Piintyneenä ajatuksenani, kuten sanottu, oli mitä varmimmin, vastaansanomattomimmin, lopullisimmin todistaa, että elämä on paha — todistaa se niin, ettei kukaan kykenisi väittämään vastaan, niin, että kaikkien täytyisi sanoa: niin on asia eikä voi olla toisin!

Minusta näytti silloin, että sellaisen varmuuden voi antaa ainoastaan filosofia, ja niinmuodoin suuntauduin sellaiseen filosofiaan, joka juurtuu tieteisiin ja juontuu niistä. Tämä filosofia on kaikille tuttu: sitä nimitetään meidän aikanamme positivismiksi. Tarkoituksenani oli niinmuodoin positivistisesti todistaa pessimismi oikeaksi.

Minä syöksyin kahdeksantoistavuotiaan kiihkein innoin tutkimaan antropologisia, psykologisia, biologisia ja sosiologisia teoksia, jotka jo silloin rehoittivat pikaista alenemista ennustavassa puolenpäivän korkeudessa. Minä kasasin tosiasioita, jäljensin numeroita, sovelsin teorioja, yritin yleistyksiä, sommittelin kädenkäänteessä orjamaisesti jäljitteleviä hypoteesejä ja järjestelmiä. Vähitellen tuohon mielistyin, unohdin maailman traagillisuuden, leopardimaisen kaiken turhuuden, Schopenhauerin alistumisen, vieläpä oman rajattoman tyytymättömyytenikin. Minua ilahdutti tutkiminen tutkimisen itsensä vuoksi, aate, joka synnyttää itseänsä suuremman aatteen, abstraktion ihmeellisesti avartava voima. Menetelmät ja käsitteet voittivat minut: en enää nähnyt tuskaani maailman heijastelematta, vaan tunsin maailman ajattelevan itsessäni. Siitä saakka elämäni oli ajattelua ja vain ajattelua. Aate oli minusta ainoa todellisuus, filosofia ainoa täydellinen ilmaus.

Minä upposin tosiasioihin, mutta tosiasiat eivät minulle riittäneet. Kuinka paljon niitä tutkin ja yhdistelinkin, ne eivät kumminkaan tyhjentäneet äärettömyyttä. Tämä yksityiskohtaisen tiedon runsaus, joka oli ollut ainoana rikkautenani huikentelevan oppineisuuteni aikana, näytti minusta nyt epätoivoiselta köyhyydeltä. Mieleni, joka himoitsi avaruutta ja täydellisyyttä, etsiskeli universaalisia käsitteitä, joiden yksin otaksuin voivan lopullisesti tyydyttää henkisen nälkäni. Teoriat miellyttivät minua enemmän kuin todistukset, aatteet enemmän kuin kokemukset, ja kaksi tosiasiaa näytti minusta riittävän järjestelmän perustukseksi. Edetessäni syleilemään yhä avarampaa todellisuutta yhä harvemmin käsittein päädyin luonnollisesti ja välttämättömästi monismiin. En kumminkaan siihen idealistiseen monismiin, jonka opin myöhemmin tuntemaan, vaan monismiin sellaisena, jollaiseksi sen täytyi muodostua silloisena tutkimusesineenäni olevien karkean mekanististen oppien nojalla. Minä uskoin — uskoin — yhteen ainoaan substanssiin, joka oli kaikkeuden osien perustuksena ja joka rajattomuudestaan huolimatta muistutti vanhaa aine-käsitettä enemmän kuin mitään muuta.

Minulle tämä monismi, tämä kaikkeuden syvään ja oleelliseen ykseyteen kohdistuva usko ei ollut pelkkä sana, lauseparsi, kaava. Minä koin ja elin sen omassa itsessäni niinkuin koetaan intohimo ja rakkaus. Kaikki eri oliot olivat minulle tosiaankin yksi ainoa; kaiken vaihtuvaisuutta välttävä perussubstanssi ei ollut minun keksintöäni, vaan oli itse todellisuus. Ja minä elin alinomaisessa hekumassa: uskoin tietäväni, että kaikki ne oliot, jotka minua ympäröiville sokeille elukoille ilmenivät ihan erillisinä ja ylen erilaisina, olivat minulle yksi ainoa olio, yksi ainoa prinsiippi, yksi ainoa aines, joka oli aistiemme mukavuutta varten muovattu ja väritetty tuhansin eri tavoin.

Uskoni oli niin voimallinen, että minusta tuli apostoli. Minä aloin jo silloin jättää taakseni koulutoverien piirin ja liittyä johonkin vanhempaan, älyllisiä harrastuksia viljelevään henkilöön (joka oli tai tuntui olevan minua edemmäksi ehtinyt) sekä toisiin, jotka eivät olleet oppineisuudeltansa veroisiani, mutta kävivät uteliaasti käsiksi erilaisiin aatteisiin ja joiden avulla rohkenin hankkia ensimmäiset kokemukseni opettajana. Muistissani säilyy aina eräs soiva ja säteilevä kesäkuinen tuokio. Olin erään aloittelevan novellinkirjoittajan luona, joka tahtoi kääntää minut uskovaiseksi. Äkkiä alkoi kuulua kellojen keskipäiväsoitto, ja tuntui siltä, kuin ne olisivat luoneet aurinkoa tulvillaan olevaan ilmaan erikoista heläjävää lämpöä.

»Kuulehan», sanoin minä hänelle pidellen kädessäni kynää, »ajattele, että tämä kynä ja nuo sävelet ovat yhtä. Tämä on kiinteätä, joksikin aikaa puuhun ja teräkseen vangittua voimaa, ja tuo toinen on voimaa, joka parhaillaan vapautuu ja leviää avartuvina aaltoina taivaan sineen. Missä onkaan syvempi ja suurenmoisempi totuus kuin tämä?»

Sinä tuokiona minä kuulin, näin ja koko sielussani kosketin jumalaista ykseyttä ja havaitsin tosiaankin, kuinka erilaisuuden eripurainen sekasorto kääntyi kohti ainoata alkulähdettä, ainoata alkuhyökyä, virratakseen tulevaisuudessa takaisin panteistisen nirvanan kaikkinielevään kurimukseen.

XII

MAAILMA OLEN MINÄ

Mutta minä en pysähtynyt monismiinkaan. Olin silloin, samoinkuin olen nyt, vaeltaja ja epävakainen. Niinpä ei ajatukseni löydäkään lepoa. Viimeisen sivun valmistuminen on vain uuden osan alku, ja jokainen saavutettu huippu uusien kimmahduslauta.

Saavutettuani ykseydentunnon huomasin eteeni kohoavan alinomaisen kysymyksen: Mitä se on, tuo ykseys? Mikä nimi on annettava sille näkymättömälle ja kaikkialla läsnäolevalle substanssille, joka kaikki luo ja kaikeksi muuttuu? Onko se aine? Vai eetteri? Vai energia? Vai henki?

Minä elin mielessäni suurin piirtein filosofian draaman. Alkeellisia naturalistisia väittämiä kumoamaan kohosivat ratsionalistiset vastaväitteet. Veden tai tulen, pikkuosasten tai pyörreliikkeiden maailma muuttui vähitellen järjen maailmaksi, ideain monimuotoiseksi havainnollistumaksi, jumalallisen sanan kiteytymäksi, kuvien vaihtuvaksi virraksi, ilmestyneen hengen valtakunnaksi. Minut sai vakuutetuksi idealistinen ratkaisu. Esse est percipi. Aistimus on välitön todellisuus. Aistimus on meidän toimintaamme, se kuuluu sielullisten toimintojemme piiriin. Sen rajojen toiselta puolelta meille ei tule mitään tietoa. Todellisuuden ainoa tutkija ja todistaja on tajunnan tilojen ja tapahtumien alinomainen nousu ja lasku. Maailma on meidän mielikuvamme. Minun filosofini ei ollut enää Schopenhauer, vaan Berkeley.

Onko mielikuvan takana jotakin? Onko tajunta kirkas ikkuna, jonka läpi näemme todellisuuden sellaisenaan, vaiko kenties järjestelmä huuruisia ja maalattuja ruutuja, joiden läpi siivilöityy mieleemme vain totuuden vääristyneitä kuvia ja epämääräisiä varjoja? Ja onko tajunnan takana tosiaankin jotakin, vai onko siellä tyhjyys, niinkuin elämän tuolla puolen? Onko se kenties vain oman itsensä kuvastin, kuori vailla runkoa, tyhjyyden hauras verho?

Nuo kysymykset, joita terve ihminen ei milloinkaan esitä ja jotka ammattifilosofi vaientaa syvämietteisiltä tuntuvin sanarikkain kääntein, aiheuttivat minussa ankaraa levottomuutta, pakottivat minut lakkaamattomaan älylliseen leikkiin, epätoivoiseen todistelujen, sofismien ja pakoteiden haeskeluun ja saivat minut niin kiihkeän rauhattomaksi ja uupumattomaksi kuin olisi ollut henkeni kysymyksessä.

Nyt, vuosien kuluttua, ymmärrän hyvin, kuinka lapsellisesti probleemat asetin ja kuinka kömpelösti ne ratkaisin, mutta silloin olivat kysymyksessä vakavat asiat, sisäiset tapahtumat, jotka olivat paljoa merkittävämmät kuin ensimmäinen rakkaus tai odottamaton rahan ansaitseminen. Ajatus oli itse elämä, ja teorian valitseminen merkitsi ihmiselämän suuntautumista.

Joka ilta, neljästä seitsemään ja kahdeksasta kahteentoista, minä väittelin — väittelin ystävien ja vihollisten kanssa, äänekkäästi, vakavasti ja kiihkeästi. Me kävelimme kellervän joen rannalla tai korkeilla lehtokujilla, ihmisten joukossa, puiden varjossa, pehmeän ja hämyisen ihastuvan taivaan, sadetta tihkuvien pilvien tai tähtivälkettä väräjöivän korkean kumon alla, keskellä väentungosta, sumua ja rattaiden rämyä, kosteilla katukivillä tai hohtelevan valkoisella hiekalla, mitään näkemättä, mitään kuulematta, vähääkään välittämättä ulkomaailmasta, jonka olemassaolo kiellettiin ja puolen tunnin kuluttua jälleen vahvistettiin. Tietoteoria, aistimus ja mielikuva, objektiivinen ja subjektiivinen, idealismi ja realismi, Kant ja Stuart Mill, aistit ja järki, Platon ja Locke — koko gnoseologinen asevarasto heilui ja säihkyi käsissämme. Sitten palattiin kotiin käheinä ja hämmentyneinä, ilman mitään varmuutta, mitään varmaa tukikohtaa, ja mielessä kalvava epäilys, että koko tuo määritelmien, dilemmain ja päätelmäin sekasortoinen joukko oli vain naurettavan väärinkäsityksen, yksinkertaisen ja nöyryyttävän sanoja koskevan kiistan aikaansaama tulos.

Mutta idealismi piti puoliansa. Se näytti mielestäni ainoalta loogilliselta opilta — ja loogillisuutensa nojalla se ei sallinut minun pysähtyä yleensä otaksuttuun ulkoisen ja sisäisen väliseen tasapainosuhteeseen. Maailma on minun mielikuvani, epäilemättä, mutta minä en tunne kenenkään muun ihmisen mielikuvia. Toisten ihmisten mielikuvat ovat minulle yhtä oudot kuin elottomien olioiden sisin olemus. Toisten olentojen tajuinen elämä on olemassa ainoastaan oman tajuisuuteni nojalla muodostettuna otaksumana. Maailma on niinmuodoin minun mielikuvani — maailma on minun tajuntani — maailma olen minä!

Mikä ihmeellinen keksintö, millainen arvaamaton kirkastuminen! Mikään muu aate ei ole minua siinä määrin järkyttänyt ja muuntanut. En välittänyt sen eriskummallisesta epätodennäköisyydestä, en ajatellut, että se saattoi olla dialektista kaksimielisyyttä, pelkkä sanaleikki eikä mitään muuta. Sen mielettömyys vain kiihdytti uskoani. Eikö kukaan sitä usko eikä voi uskoa? Sitä parempi! Niinpä uskon minä. Syvin totuus keksitään aina myöhään, kaikkien muiden keksintöjen jälkeen.

Minä uskoin siihen aivojeni koko voimalla, käsitin sen vakavasti, kirjaimellisesti, kehitellen sen kaikkein etäisimpiin ja mielettömimpiin johtopäätelmiin. Minun elämäni sukeutui haaveelliseksi ja jumalalliseksi, vaikka mikään ympärilläni ei muuttunut.

Koko maailma oli ainoastaan osa minun itseyttäni: minusta, minun aisteistani, minun tajunnastani riippui sen olemassaolo. Minun liikkeistäni riippuen oliot syntyivät ja katosivat. Jos käännyin jälleen, ne syntyivät uudelleen, jos poistuin, niin ne raukesivat taasen olemattomiin. Kun suljin silmäni, niin kaikki värit katosivat, kun suljin korvani, niin mikään ääni, mikään häly tai sävel, ei häirinnyt avaruuden äänettömyyttä. Ja äärimmäisenä seuraamuksena oli tämä: minun kuollessani tuhoutuu koko maailma. Viimeisenä epäilyksenäni oli: kuolenko tosiaankin samoinkuin kaikki muut? Oliko ajateltavissa, että ajatukseni lakkaisi ajattelemasta?

Entä ihmiset! Ohiliukuvia varjoja aistieni pintakudelmassa, tahtoni ilmiloitsimia haamuja, sisäisen näyttämöni vaateliaita pelinukkia: siinäpä aimo huvi! Kuinka paljon mitättömämmiltä ja naurettavammilta ne näyttivätkään minusta nyt kuin ennen kaikessa puuhakkuudessaan! Minä kuljin heidän keskellänsä ja ajattelin: nuo luulevat elävänsä, luulevat olevansa omintakeisesti olemassa, uskovatsa kerrassaan — uskovaiset raukat — olevansa kuolemattomat! He siis eivät tiedä olevansa pelkkiä nopeastiliukuvia pikku kuvia minun silmäterässäni, minun tajuntani haihtuvia vaikutelmia tai aavistamia, hauraita pisarpahasia siinä kuvien virrassa, jonka lähde ja alkujuoksu sijaitsee yksin minussa. Minun tarvitsee vain astua askel, ja siinä ne jälleen lepäävät tyhjyyden helmaan heittyneinä, vaikka liikkuvatkin niin tyytyväisinä kuin heitä olisi odottamassa täyteläinen ja loppumaton elämä.

Heitä nyt katsellessani nauroin enkä enää heitä vihannut, hävisipä minusta tyyten heidän väärämielisen ylenkatseensa aiheuttama kaunakin. Minä en ollut enää uhri: tunsin olevani herra ja valtias — ainoa elävä olento varjojen maailmassa.

Minä uskon noina päivinä kokeneeni jotakin sellaista, mitä Jumala varmaan aina tuntisi, jos hän tosiaankin olisi olemassa. Minä toimin alinomaisena luojana ja tuhoojana, ja maailma oli minun käsissäni, ikäänkuin olisin voinut vaivatta muovata sen ihan toiseksi tai antaa sen palata itseeni. Tämä ajatus sai minut toisinaan sellaisen metafyysillisen humaltumisen valtaan, että olin tuntevinani, kuinka lakkasin olemasta se pienoinen minuus, jonka taakkaa kannoin, ja muutin muotoa kasvaen suunnattoman suureksi, niinkuin Jumala, joka yhtäkkiä urkenee ihmisen mitättömästä hahmosta.

XIII

MIKÄÄN EI OLE TOTTA — KAIKKI ON SALLITTUA

Täydellinen ja johdonmukainen solipsismi oli nuoruuteni ensimmäisten aikojen mielettömin, joskaan ei pitkäaikaisin henkinen humala. Se kesti vain vähän aikaa, niinkuin humala ainakin.

Herääminen oli murheellinen. Olin tottunut pitämään itseäni kaikkeuden akselina, ainoana ykseytenä, joka kykeni luomaan muotoa ja kestävyyttä siihen tyhjyyteen, joka himoitsi päästä olevaiseksi, ja nyt havaitsin yhtäkkiä joutuneeni sanaleikin, loogillisen satimen, metafyysillisen ivan esineeksi. Sellainen määrä innostusta, niin paljon hekumaa, niin paljon hurmiota, ja aiheena pelkkä kehätodisteluun nojautuva harhapäätelmä! Sanoessamme, että maailma on mielikuva, tahdomme yksinkertaisesti sanoa, että mielikuvat ovat maailma ja että maailma on olemassa — se usko, että toiset itseydet ovat olemassa, merkitsee ainoastaan sitä, että on olemassa aistimuskomplekseja, joita johtaa samanlainen tahto kuin meidän ja joita nimitetään ihmisiksi, ja kaikki tuo on pelkkää määrittelyä, joka ei millään tavoin mitään muuta. Sanasto jää entiselleen, ja ihmisiin meidän täytyy pakostakin suhtautua samoin kuin ennen. Olioiden tahtooni kohdistamaan vastustukseen liittyvät tahtoani vastustavat toisten henkilöiden tahdot, jotka eivät suinkaan minua tottele, ja tämä osoittaa, etten suinkaan ole Jumala, vaan houkkio.

Myöhemmin tuo vakaumus sai minut yrittämään saavuttaa toista tietä jumaluutta: lisäämällä tahtoni kantavuutta. Mutta aluksi minun ylen nöyryyttävä ja masentava heräämiseni vaikutti päinvastoin: heitti minut vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Minä lakkasin uskomasta mihinkään ajatukseen, järkeen tai filosofiaan. Ajatus muuttui minulle pelkäksi runolliseksi paradoksiksi, järki näytti minusta ulottuvaisuutta puuttuvien viivojen geometriseltä ja symmetriseltä sommitelmalta, ja filosofia ei ollut mitään muuta kuin erinäisten henkilöiden myötä- ja vastatuntojen ja älyllisten ja siveellisten tarpeiden — eikä suinkaan ruumiillistuneen maailmansielun — ilmausta. Logiikka, joka oli omavaltaisen vääjäämättömästi ja pysähtymättä johtanut minut aina tähän kohtaan asti, muuttui nyt minulle viisastelevaksi, ovelaksi ja hajoittavaksi sofistiikaksi, jota käyttelin voimallisesti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa, olivatpa kysymyksessä millaiset ajatukset tahansa. Minusta tuli eräänlainen kahvilan Gorgias, joka menettämäänsä varmuutta ja masennettua ylpeyttään kostaakseen huvikseen hajoitteli ja ehdytti toisten uskoa ja kumosi heidän yrityksensä rakentaa teorioja ja väittämiä käyttäen hyväkseen sekä heidän heikkouttaan ja tietämättömyyttään että myöskin omaa vilpillisyyttään ja pahantahtoisuuttaan. Minua huvitti ajaa epäilyksiä dogmaatikkojen päihin, saada intomieliset vaikenemaan, ivailla yltiöpäitä ja nöyryyttää jaarittelijoita. Se oli katkeraa, pahaa, hedelmätöntä huvia — mutta minä nautin siitä. Se oli minun ainoa kostoni. Nyt en lähtenyt tapaamaan toisia saadakseni heitä jostakin vakuutetuiksi, kuten ennen, vaan saadakseni heidät hylkäämään vakaumuksensa ja siis tehdäkseni heidät jälleen itsenilaisiksi.

Ylen harvat kykenivät minua vastustamaan. Kiihkeä puheeni, kekseliäisyyteni, dialektisen temppuiluni helppous, perehtyminen erilaisiin filosofisiin oppeihin, bibliografisen tietorikkauteni julkea käyttely auttoi minua useimmiten voitolle. Minä vallitsin menetelmää, osasin järjestää taktillisia väijytyksiä, pettämättömiä sudenkuoppia ja antaa ratkaisevia iskuja.

Kaikki on suhteellista. Erehdys samoinkuin totuuskin. Totuus toiselta, valhe toiselta taholta. Kaikissa periaatteissa piilee sisäinen ristiriita, jokainen metafysiikka on ainoastaan parin kolmen yleisen kaavan merkitsemistä eri kielillä, ja nuo kaavat johtavat aina johonkin mystilliseen ykseyteen — johonkin yhteen, jota ei käy käsittäminen, joka ei ole mitään eikä mitään merkitse. Filosofisia järjestelmiä rakennetaan ennakkoluulojemme, tunteittemme, elämäntarpeittemme, kaikkein alhaisimpienkin, oikeuttamista varten: jos käännämme filosofian elämän kielelle, näemme syntyvän sellaista, mikä muistuttaa Carlylen luonnostelemaa sikojen metafysiikkaa. Ainoa todellisuus on nykytuokio, aistimus: eläköön siis jokainen nykyistä hetkeänsä ja antakoon pirun viedä kaikki kaavat ja uskonkappaleet. On vihdoinkin vapauduttava tuosta vanhojen sairauksien rupeutumasta: vapauttakoon jokainen itsensä ja uskokoon omaan itseensä ja hetkeen, joka häipyy, mutta on kaunis juuri häipyväisyytensä vuoksi.

Ja koska ei ole ollut eläessäni tapanani jättää seikkailua puolieräiseksi, tein nytkin viipymättä tuosta kaiken periaatteen ja kaiken säännön kieltämisestä johtuvat päätelmät. Tutustuin siihen aikaan Max Stirnerin teokseen, ja minusta tuntui, että olin vihdoinkin löytänyt sen ainoan mestarin, jota kaipasin. Minä siirryin tietoteoreettisesta solipsismista moraaliseen. Ei ollut olemassa muuta jumalaa kuin oma itseni. Minä haaveksin eräänlaista egologiaa, hävitin itsestäni kaikki sukulaistunteet, kaikki isänmaanrakkauden siteet, tempauduin irti totunnaisen porvarillisen soveliaan käytöksen ohjaksista. Olin anarkisti ja nimitin itseäni anarkistiksi; ainoana arvoisenani elämäntehtävänä pidin itseni täydellistä vapauttamista — ja sitten toisten. Minun vapauteni näet edellytti toistenkin vapautta.

Minä perustin kolmen ystävän keralla individualistisen kerhon, kirjoitin Vapaiden henkien manifestin ja huumasin itseäni heidän seurassaan viinillä, hašišilla ja mitä hurjimmilla mielettömyyksillä.

Mikään ei ollut minulle enää pyhää: ne kumoukselliset pyrkimykset ja ihmisystävälliset uudistusohjelmat, jotka olivat aikaisemmin tuntuneet minusta hieman jyrkiltä, muuttuivat nyt silmissäni asiaanperehtymättömien ja kokemattomien uskovaisten typeriksi lapsellisuuksiksi. Minä pyrin saavuttamaan aivan toista. Minun päämääräni oli kaikkien ihmisten sisäinen, ideaalinen ja radikaalinen vapauttaminen. Asiain niin vaatiessa sopi tulevaisuuden tien raivaamiseksi räjähdyttää muutamia tynnöreitä oikeata dynamiittiäkin. Niiden harvojen keralla, joihin olin liittynyt, suunnittelin kaappausta, jonka avulla saisimme kaupungin valtoihimme, valmistauduin yleiseen kapinaan, himoitsin päästä kaikkiin maailman maihin ja saada kamppailla kaikkien kansojen seassa, hengitellä kuvotukseen saakka itämaiden haihtumia ja häipyä Pohjolan usviin.

Ja koska en kumminkaan kyennyt mitään tekemään, tyydyin napisten ja kiihtyneenä, ahnaana ja arkana purkamaan ylenkatseeni raivoisiin aforismeihin ja lyyrillisiin ja pureviin hyökkäyksiin, Nietzschen tyyliin, suunnittelin »Kaiken järjen kritiikkiä», jossa aioin ilmaista filosofiaan ja sen arvoisaan parittajaan Kantiin kohdistuvan vihani, lisäksi teosta, jonka nimeksi oli tuleva »Filosofian iltahämy», ja tunsin apostolista tarvetta vapauttaa toiset niinkuin otaksuin vapauttaneeni itseni: paljaan ja uskaliaan teorian nojalla.

Kuinka olin sen toteuttava? Perustamalla sanomalehden. Sanomalehden, jossa olisi tiedettä juuri senverran kuin tarvittiin vanhan kumoamiseksi ja mahdollisimman suuri määrä sitä karua, anti-idealistista ja muukalaista, joka oli minussa ja lähimmissä ystävissäni.

XV

KUOHUNTAA

Joka kerta, kun uusi sukupolvi astuu elämän näyttämölle, tuntuu siltä, kuin maailmansinfonian täytyisi alkaa soida uuteen tahtiin. Unelmia, toiveita, hyökkäyssuunnitelmia, keksijän hurmiota, valloituksia, taisteluhaasteita, ylimielisyyttä ja — uusi sanomalehti.

Jokainen kirjoitelma kajahtaa julistukselta, jokainen kiistakirjoituksen rivi on suunniteltu voittosanoman tapaan, jokainen otsake on ohjelma, jokainen kritiikki merkitsee Bastiljin valloittamista, jokainen kirja on evankeliumi, jokainen keskustelu saa catilinalaisten kokouksen tai sansculottien seuran luonteen, ja kirjeetkin ovat kiihkeitä ja vauhdikkaita kuin apostoliset muistutuskirjelmät.

Kaksikymmenvuotiaalle on jokainen vanhempi henkilö vihamielinen, jokainen aate on epäiltävä, jokaisen suurmiehen täytyy alistua uudelleen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mennyt historia näyttää pitkältä pimeältä yöltä, jota vain salamat silloin tällöin valaisevat, harmaalta ja kiduttavalta odotukselta, ikuisen pitkältä aamuhämärältä, jonka päivä vihdoin koittaa meidän kerallamme. Kahdenkymmenen ikäiselle hohtelee päivänlaskukin kauan odotetun sarastuksen vaalein ja vienoin vivahduksin, vainajia saattelevat tuohukset ovat tulevaisuuden juhlien iloisia tulia, ja tekopyhien kirkonkellojen haikeat äänet ovat hänelle raikuvia malminiskuja, jotka ilmoittavat sielujen syntymistä ja kastamista. Se on elämän ainoa kerskaileva kausi, jolloin ihmistä vaivaa miehekäs vika, halu tarttua jokaista härkää sarviin, ja jolloin hän astelee voimaurhon nopein ja täsmällisin askelin, lakki kallellaan ja kirsikkapuinen ryhmysauva jäntevässä kädessä.

Jokainen nauha on silloin sotalippu, jokainen kaukainenkin hyminä on kansannousun kumeaa pauhinaa, jokainen räjähdyslaukaus merkki taistelun alkamiseen ja jokainen rankkasade uuden tuhotulvan alku. Me kuuntelemme jännittyneinä tuulen huminaa luullen maailman tuossa paikassa murskautuvan, ajurin hevosen kavioiden kopse saa meidät syöksymään ikkunaan, ikäänkuin olisi saapumassa Antikristuksen musta ratsu, ja laskevan auringon punahohde saa meidät aavistelemaan, että siellä jossakin, kaukaisimpien vuorten takana, on tulen valtakunta, missä elämä kenties on jättien liikehtimistä ja taivaan värinä ei ole kristillinen sini, vaan tulipalon ja helvetin punahohde.

Syvimmän humaltumisen hetkinä täyttää ihmisen silloin se onnellinen varma usko, että hän kuuluu maan ensimmäisiin ihmisiin — ajallisesti ensimmäisiin — todellisiin Aatameihin, hän tietää kuuluvansa niihin, joiden asiana on antaa olioille nimet, rakentaa kaupunkeja, perustaa valtakuntia, julistaa uskonoppia ja valloittaa väkisin, mies miestä vasten, tämän maailman täydellinen herruus. Yksinäisinä, viattomina, koskemattomina ja puhtaina me silloin tunnemme itsemme oikeutetuiksi kumoamaan kaikki historialliset muistot ja kyllin voimakkaiksi kutomaan todellisuuden uudestaan uusin loimin ja uusin kudekuvioin.

Maailma näyttää huonosti kokoonpannulta ja elämä sopusointua ja suuruutta puuttuvalta, ajatus vaikuttaa valtavalta aikomukselta, joka on jäänyt keskeneräiseksi, käsivarrelta, joka on vasta iskuun kohoamassa, tummalta ja epäselvältä luonnokselta, jota kukaan ei ole kehitellyt valmiiksi freskoksi.

On ylen paljon tekemistä ja korjaamista! Me olemme valmiit — tässä me olemme! Pois nutut ja lakit! Hyvästi, te leveäreunaiset kirjat merkkeinenne, te, jotka herätitte meissä polttavan janon, mutta ette neuvoneet meille lähteitä!

Tässä me tulemme, me reippaat pojat, joilla on hyvä halu tehdä työtä. Paitahihaisilla, hiukset tuulen tuivertamina, kuokka kädessä ja karhiini olkahihnassa, muuraajia ja sotureita, niinkuin Esran heprealaiset. Millainen melu! Mikä pölyn paljous! Mikä valtava määrä kalkkisoraa kaikkialla! Muurit kukistuvat paukkuen kuin pommit, meitä ympäröivä pöly on sankka kuin muinaisissa taisteluissa, ja laulut, jotka kohoavat ilmoille ja vastaavat toisilleen hajoitusmelun keskeltä, ovat sotalauluja ja vallankumoushymnejä.

Tunnustaa täytyy, että meitä elähdyttävä henki on sotainen. Me emme tahdo missään nimessä pukea yllemme sotilastakkia, mutta sota on meitä elähdyttävä happi, jokainen rynnäkkö on juhla, ja me haluaisimme jokaisen sanan olevan läheltä ammutun luodin ja jokaisen aatteen linnoituksen pettämättömän pommin. Mutta säännöllinen sotaväki ei miellytä meitä. Me kannatamme vapaaehtoisia, asestettuja sissijoukkoja, maantierosvoja, torien vapaita partiolaisia, vaeltavia ritareita, jotka etsivät miekan seikkailuja yhtä innokkaasti kuin Casanova lemmenkohtauksia. Meidän suojeluspyhimyksemme on Don Quijote, ja vain häneen kohdistuvan kiintymyksemme nojalla me siedämme Sancho Panzaa, sensijaan leppymättömästi ahdistaen Sansone Carrascoa, kaikkien niiden piintyneiden poroporvarien isää ja perikuvaa, jotka ovat hulluuden ja kaiken sitä muistuttavan auttamattomia vihollisia.

Mekin olemme ritareita — viitan ja miekan jalosukuisia kantajia, nopsat iskemään säilämme ylhäisten isien surkastuneeseen sydämeen ja kiertämään viittamme vilusta värisevien ja säikähtyneiden Dulcineain suojaksi. Sulka hatussa ja käsi miekankahvassa — riidanhaastajien katse ja rosvoritarin eleet. Piruako te tässä teette, te muut! Astelkaa virkummin, ellette tahdo joutua jalkoihin tallatuiksi — surmatkaa itsenne, ellette halua joutua halkaistaviksi. Me kuljemme eteenpäin — meidän täytyy kulkea eteenpäin! Kaikki lepää meidän hartioillamme, kaikki riippuu meistä!

Ja matkalla on kaikki luvallista: korvapuusti, säilänpisto ja muu samanlainen — pelkkänä harjoituksena. Mekin uskomme, että tuulimyllyt ovat jättiläisiä, emmekä ollenkaan sitä uskoamme häpee. Ovatko ne kenties vähemmän vaaralliset? Koettakaahan hieman hyökätä niitä vastaan, te toiset, niin saatte nähdä, etteivät niiden puusiivet ole Briareoksen käsivarsia pehmeämmät.

Kaikki tyhjästä: joko kaikki tahi ei mitään! Onko vielä maailmoja löydettävinä, totuuksia paljastettavina, onko vielä olemassa torneja ja muureja meidän torviemme äänen kukistettavaksi?

Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista, itsensä Jumalan taivaan pilvistä ja maan valtiaat istuimiltansa, ja meiltä eivät ole turvassa hautausmaiden kukkasten ja hautalyhtyjen alla lepäävät vainajatkaan eivätkä kivijalustoillaan seisovat vaateliaat pronssikuuluisuudet.

Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista. Tahdomme tulla niin alastomiksi sielultamme kuin Aatami viattomuuden tilassa ruumiiltansa. Tahdomme heittää pois kaikki uskonnon kauhtanat, filosofian kaavut, ennakkoluulojen paidat, ihanteiden sidottavat kaulanauhat, logiikan jalkineet ja moraalin alushousut.

On hierottava iho puhtaaksi, pestävä sielu, desinfioitava aivot, heittäydyttävä virtaavaan veteen ja tultava jälleen lapseksi, sellaisiksi viattomiksi ja luonnollisiksi olennoiksi, jollaisina urkenimme äitimme kohdusta. Me emme enää siedä, että kuolleet käskevät eläviä, että kirjat ovat elämän innoittajina, että Järki ja Uskonto edelleenkin palvottuina vaativat meitä istumaan koulupenkissä, selkä suorana ja suu avoinna ottamaan pala palalta vastaan leipää, jota toiset suut ovat jo pureskelleet. Järjen tulee olla meidän järkemme, ja historia alkaa tästä päivästä. Tämä on meidän ajanlaskumme ensimmäinen vuosi. Incipit vita nova.

Uusi maa ja uudet taivaat. Näyttämölaitteet nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Palatseja, jotka on rakennettu yhden ainoan yön kuluessa. Pitkiä julkisivuja, valoa tulvillansa, tuhansin ikkunoin, ja jokaisessa ikkunassa lippu. Ja tiellä korkeat huudot: täytyy kohota ylemmäksi, asua vuorilla, nähdä kaupungit jalkojensa alla, jotta voi ylenkatsoa ihmisiä loitolta.

Ylenkatsoa ihmisiä, vieläpä vihata ja surmatakin heitä. Mutta pohjimmalta: rakastaa heitä! Kaikki, mitä teemme, tapahtuu heidän tähtensä. Sen, mitä puhumme, tulee heitä häikäistä ja säikyttää; mutta meidän tekomme ovat kaikkia varten, kaikkien vapahdukseksi ja riemuksi. Me taistelemme tehdäksemme heidät paremmiksi, me ulvomme, jotteivät he unohda itseänsä, pelottamme heitä, jotta he ajattelisivat omaa kohtaloansa. Meillä ei ole viime kädessä muuta kunnianhimoa kuin saada toimia heidän opettajinansa, oppainansa, profeettoinansa, ja me tyytyisimme kuolemaan kuin Mooses, näkyvissämme Luvatun maan viinirinteiden runsaus. Ja kaikista näistä myrskyistä, kapinoista ja ylimielisyyksistä koituu neljä, kahdeksan, kuusitoista sivua painettua paperia: — tavallinen sanomalehti!

TEMPESTOSO

Tulta minä olen tullut maailmaan tuomaan.

Luukas.

XV

YÖLLINEN ESITYS

Sanomalehti, sen henkilön ajatuksen korkein esine, joka tahtoo syöksyä valveuttamaan ja valistamaan tuhansia ja miljoonia ihmisiä, se kauan uneksittu ja lupaeltu sanomalehti, joka tahtoo valloittaa maailman rynnäköllä ja hyökätä ryövärien tavalla velton uneliaan nykyajan kimppuun, se lukemattomia kertoja ehdoteltu ja suunniteltu sanomalehti, jonka piti koota yhteen tuntemattomien kärsimättömyys, antaa ääni ja hahmo kouralliselle taka-alalla olevia henkilöitä, ilmaista päivän valtiaille, niille, jotka eivät olleet enää nuoria, kolmen- ja neljänkymmenen vuoden ikäisille henkilöille, että nuoriso, todellinen nuoriso, kahdenkymmenen vuoden ikäiset verekset voimat, olivat nyt nekin tulleet täysi-ikäisiksi ja että nyt oli vihdoin puheenvuoro uudella sukupolvella — tuo välttämättömän tarpeellinen sanomalehti, jonka piti olla kuin vasta vapaaksi päässeen vangin ensimmäinen jäsentensä ojentelu, ikäänkuin ensimmäinen laulu, kaikuva sellaisilta huulilta, jotka olivat siihen saakka saaneet vain hymistä, tuo sanomalehti, jonka piti, joka tahtoi ja voikin olla kaikkien apeamielisten ensimmäinen kostotyö, kaiken vihamme rukoeltu purkautuma, kaikkien äkkiyllätystemme ase, kaikkien taisteluhaasteillemme wagnerilainen pasuuna, unelmiemme päiväkirja, räjähdyspatruuna, jonka piti aloittaa jo liian kauan odotettu hävitystyö, kaikkein uhkarohkeimpien ajatusten suihkulähde, jonka vesi oli välkkyvä kaikin sateenkaaren värein — tuo kuuluisa sanomalehti syntyi vihdoin.

Siihen vaadittiin hieman uskallusta. Rahoja meillä ei ollut, ei myöskään täsmällistä käsitystä siitä, mitä tulisimme puolustamaan tai minkä kimppuun hyökkäämään; meitä oli vähän, ja me olimme kaikki luonnostamme ja pyrinnöiltämme kovin erilaiset; emme tietäneet, mistä kohdasta aloittaisimme. Mutta sanomalehti syntyi sittenkin.

Me emme voineet odottaa enempää! Meidän päivämme oli tullut. Olihan asiasta jo puhuttukin! Ensimmäisessä kerhossa oli kulutettu kokonaisia aamupuhteita kuvittelemalla sellaista kiihkeätä ja valkohehkuista sanomalehteä. Sille suunniteltiin nimeksi Lieska, ja sen oli määrä ottaa vastaan ainoastaan mestariteoksia. Kaikki keskinkertaiset käsikirjoitukset ja tylsäjärkiset kirjat piti joka viikko koottaman iloiseksi rovioksi jollekin kaupungin torille. Meidän piti sanoa suorat sanamme vasten kasvoja kaikille, kuuluisimmillekin — ja erikoisesti juuri kuuluisimmille — ja julkaisijaksi olimme valinneet erään karhean kantajan, vaiteliaan jättiläisen, jonka piti ristimä- ja sukunimensä asemesta painattaa sanomalehteen vakuudeksi oma muotokuvansa.

Myöhemmin, eräässä toisessa ystäväpiirissä, suunniteltiin korkeasti-filosofista aikakauskirjaa, jonka piti astua taistelemaan transcendentaalisten kamppailujen kentälle. Sukeutuminen piti olla sen nimenä, ja otsakkeen alle piti merkitä tämä Herakleitoksen jumalainen lausuma: »Kaikki virtaa.» Kun vapautta hillittömästi himoitsevat mielemme sitten joutuivat yhä valtavampaan kuohuntaan, aljettiin puhua eräästä toisesta julkaisusta, joka olisi ollut ennen kaikkea hyökkäysase ja taistelu elämästä ja kuolemasta myyttejä, teorioja, uskonkappaleita ja henkilöitä vastaan. Sen nimi oli oleva Kuvainsärkijä. Ja joka kerta me puhdistimme asevarastoamme, teroittelimme myrkytettyjä nuolia ja hioimme hammasta, mutta joka kerta havaitsimme sitten, syystä tai toisesta — ennen kaikkea aina rahan puutteen vuoksi — että täytyi vetäytyä takaisin varjoon, luoliimme, joissa vallitsi epätoivo.

Mutta tällä kertaa asia tosiaankin onnistui, ja mikään ei olisi voinut saada meitä peräytymään. Muutamia satoja liiroja kyllä saataisiin kokoon tavalla tai toisella, ja mitä aatteisiin tuli…

Aatteita oli liiaksikin. Tarvittiin vain joku, joka tarttuisi peräsimen varteen ja suuntaisi aluksemme järkähtämättä kohti päämäärää. Toiset, jotka aina antautuvat toimeliaan johdettaviksi, lähtisivät varmaan meitä seuraamaan pelottomasti niinkuin ainakin ne, jotka eivät tiedä, minne haluavat päästä. Niin kävikin. Ja minä olin se mies, joka mainitsi tunnussanan, aatteen, ohjelman tuon pienen joukon suuntaamiseksi.

Se tapahtui martaitten kuussa, mutta me tahdoimme aloittaa uudelta vuodelta. Meillä ei ollut alkuaikoina mitään kokoontumispaikkaa, ja kahvi oli meille liian kallista. Me kohtasimme toisemme kuitenkin joka ilta auringonlaskun jälkeen eräällä torilla, josta sitten lähdimme kaupungin melun ja valon keskitse valloitusretkellemme periaatteita ja ihmisiä vastaan.

Satoi melkein joka ilta; katukäytävät olivat märät, likaiset ja lätäkköiset, mutta kukaan ei siitä mitään huolinut. Me kuljimme tietämme väentungoksessa, rattaiden ja jalankävijöiden meitä toisistamme erottaessa, kerääntyen jälleen ja pysähtyen katulyhdyn punertavaan, värähtelevään valoon, kun väittely kävi äänekkäämmäksi tai jokin aate äkkiä sukelsi jonkun mieleen, emmekä välittäneet vedestä, jossa kahlasimme, loasta, joka pärskyi vaatteisiimme, ohikulkijoista, jotka kiiruhtaessaan meitä tyrkkivät, enempää kuin vihmasateestakaan, joka siivilöityi sumun seasta mustille hatuille ja kupeville sateenvarjoille, kiihdyimme ilman aikojamme, innostuimme jostakin otsakkeesta, lausumasta, vasta sommiteltavan artikkelin aiheesta, uhkaavalla tavalla ilmoitetusta murhaavasta kritiikistä, piirroksen tai tilaajanhankinnan epämääräisestä lupauksesta.

Me humalsimme itseämme joka ilta pari kolme tuntia tällä sanaa ja painopaperia koskevalla unelmalla. Koko ympäristössämme ei näyttänyt olevan mitään tärkeämpää, ja me tarkastelimme ja arvostelimme kaikkea suunnitellun sanomalehtemme näkökannalta. Meistä tuntui kuin koko kaupungin, koko kansakunnan, koko maailmankin elämä olisi kiertänyt meitä kuumeisen kiivaasti, oman odotuksemme mukaisesti, ja että meidän joukostamme, meidän äänekkäästä kerhostamme, tuntemattomien intomielten parvesta, oli yhtäkkiä leimahtava ilmi se valo ja liekki, joka valaisisi ja polttaisi kaikki. Kuinka voivatkaan ihmiset pysyä levollisina, kun valmisteltiin uusien aatteiden ja uusien sielujen ilmituloa ja vanhojen harhaluulojen ja vanhojen ihmisten tuhoamista?

Oli tosiaankin eräitä, jotka asettuivat rintamaamme, vaikka eivät meitä tunteneetkaan. Avointa salaliittoamme koskeva tieto levisi nuorison keskuuteen, ja monia saapui luoksemme, joko uteliaisuuden tai samanlaisen riehakkuuden ajamina kuin me. Me olimme alkaneet keskustella sanomalehdestämme kolmen tai neljän miehen seurassa, mutta jo muutaman päivän kuluttua oli meihin liittynyt uusia ystäviä. Melkein joka ilta ilmaantui uusia kasvoja, tyyppejä, joita ei ollut kukaan nähnyt eikä tuntenut, ja niin täytyi puristaa uusia käsiä ja vakuuttaa ja innostuttaa uusia proselyyttejä. Saapui rappeutuneita ylioppilaita mustiin puettuina, hekuman tai ylen ankarain opintojen luomat tummat renkaat silmien alla, rutiköyhiä ja suuriäänisiä taideniekkoja, arkoja nuorukaisia, joiden leuassa ei ollut haiventakaan ja jotka hämmästyneinä ja mietteliäinä kuuntelivat vanhempien suuria sanoja ja uskaliaita esityksiä; saapuipa vielä kypsempiäkin vaalea- ja ruskeapartaisia nuoria miehiä, jotka liian pitkän hedelmättömän odotusajan jälkeen tunsivat tämän kiihkeän nuoruuden puuskan vetävän itseään puoleensa. Jokaisen uuden tulokkaan kanssa täytyi jutella erikseen, puolittain salaa, tutkia, koetella ja ottaa heistä selkoa; sitten koitui erinäisten kanssa lähempi tuttavuus, ja yleinen tuttavallinen sinuttelu teki eilisestä tuntemattomasta tämänpäiväisen valitun ystävän.

Kaikki nämä voimat oli koottava, liitettävä ja sulatettava yhteen yhteistä voimanponnistusta varten kiidättääkseen heidät vihdoin yksimieliseen ja voittoisaan hyökkäykseen vihollista vastaan, joka oli vihollisemme tietämättään, tahtomattaan. Koko joukossa oli yksin minulla jonkinlainen valta-aate, perussuunnitelma ja lisäksi jonkinlaista teoreettista järjestelykykyä. Kaikki tunnustivat minut jo suunnitellun yrityksen välttämättömäksi johtajaksi. Kun oli siten kierrelty keskustellen ja kokousta pitäen enemmän kuin kuukauden aika noina loppuvan vuoden kuumeisina päivinä, ajattelin sepittää suuren puheen tai manifestin ja lukea sen kaikille, jotka olivat meihin liittyneet, jotta he selvästi sanoisivat, tahtoivatko seurata meitä loppuun asti vai ei. Kuten jo mainitsin, meillä ei ollut vielä omaa huoneistoa, joten täytyi turvautua ateljeeseen, jonka omistaja, meihin liittynyt, äskettäin Roomasta palannut maalaaja, kerrassaan säteili hiljaista intomieltä. Mutta ateljee ei oikeastaan kuulunutkaan hänelle: se oli erään maalaaja-akademian, joka oli sen hänelle »hyväntahtoisesti luovuttanut» varmaan ollenkaan aavistamatta, millainen ystävien paljous miehellä oli. »Sitä parempi!» arvelimme me. »Julistetaan sota kaikkia akademioita vastaan akademian seinien sisäpuolella!»

Oli kumminkin päästävä sinne salaa, harmaan palatsin vartijoiden mitään aavistamatta. Kokous oli muistaakseni määrätty alkavaksi kymmenen tai yhdentoista aikaan illalla. Täytyi kulkea eräästä sivuportista, joka sijaitsi syrjäisen kadun varrella. Portilla oli vartijana eräs meikäläinen. Saavuttuaan perille kostean pimeyden suojassa, päällystakkiin tai viittaan verhoutuneena, jokainen tulija johdettiin varpaisillaan kulkien kiertoportaita ja pitkiä, kierteleviä, seinälaudoituksella varustettuja käytäviä siihen suurenmoiseen ullakkosuojaan, jossa juhlallinen perustamistoimitus oli tapahtuva. Kolme tai neljä kynttilää, jotka oli pistetty seinästä ulkoneviin koukkuihin tai tyhjien vernissapullojen suihin, loivat salamyhkäistä valoa suureen huoneeseen, jonka jakoi valtava vuoliainen vinossa suunnassa häipyen sen nurkkaan. Aloitetut taulut, pitkät koristemaalaukset, joissa nähtiin punapukuisia naisia ja enkeleitä hopeatorvinensa, sankarityyliin sommiteltuja alastomia hahmoja ja hevosia esittävät piirustukset ja väsähtäneiden prerafaeliittisten kaunotarten muotokuvat ympäröivät meitä tuijotellen meihin lyijyvalkoisin katsein. Jokainen asettui niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi — nojatuoleihin, joiden täytteestä oli vain puolet jäljellä, tyhjille taululaatikoille, paperien peitossa oleville pöydille ja permannolle — ja neljännestunnin kuluttua huone oli täynnä tupakansavua ja hillittyä juttelua.

Mutta kun sitten vedin taskustani esitykseni käsikirjoituksen, vaikenivat kaikki ja minä aloin lukea. En mitenkään voisi nyt toistaa, mitä puhuin tuona kuvitellun salaliiton ja iloisen odotuksen yönä. Esitykseeni sisältyi varmaan melkoinen määrä kirjallista rihkamaa, paljon intomieltä, ehkäpä hieman mahtipontisuuttakin, rajattomia lupauksia, kamalia uhkauksia ja pyrkimys sitoa yhteen kimppuun kaikki aatteet, aikomukset, kunnianhimoiset suunnitelmat ja voimat, joita eli minua kuuntelevissa ja minuun ja itseensä luottavissa nuorukaisissa. Meidän piirissämme oli maalaajia, jotka seurustelivat runoilijain kanssa ja harrastivat runoutta, oli puhtaita kirjailijoita, jotka samalla olivat tulvillaan kritiikkiä ja historiallisia tietoja, oli kiihkeitä filosofeja, jotka himoitsivat väittelyä ja ylen mielellään kohosivat ajatusten korkeuksiin tai painuivat niiden syvyyksiin, oli pakanallisia koristemaalaajia ja kykenemättömiä mystikkoja, oli uteliaita tyhjäntoimittajia ja ohjaksettansa järjestelmän-rakentajia, ja näitä kaikkia varten oli keksittävä sana, vaalilause, päämäärä ja toivo, joka liittäisi heidät yhteen, järkyttäisi heitä ja vihdoin tempaisi heidät auttamattomasti toimimaan yhteisessä tehtävässä.

Oli löydettävä nimi, symboli, otsake, joka voisi kerätä yhteen heidät kaikki: runoilijat ja ajattelijat, maalaajat ja uneksijat. Meidän pyhien kotoisten, toskanalaisten ja italialaisten nimiemme joukosta ei löytynyt toista, joka olisi soveltunut tarkoitukseen paremmin kuin Leonardo.

Leonardo oli mies, joka oli paremmin kuin muut parhaimmat kuvannut arvoituksellisia sieluja ja kallioita ja kukkia ja taivaita, hän oli paremmin kuin mitkään viisaat kärsivällisesti etsiskellyt totuutta koneista ja kuolleiden ruumiista, hän oli kirjoittanut elämästä ja kauneudesta syvemmin sanoin ja mielevämmin kuvin kuin ammattikirjailijat, hän oli mahdottoman rakastajana uneksinut maan-ihmisen jumalallisista kyvyistä ja taivaiden valloittamisesta. Meidän kaikkien mielessä olivat elävänä hänen mietteliäät, laajat vanhuksenkasvonsa, joista näytti uhoavan ylen suuri tieto, joiden huulet olivat terävästi painetut yhteen runsaan, hienon ja kunnianarvoisan parran peittoon; hänen ajatuksensa (jotka oli juuri siihen aikaan toimitettu köyhimpienkin saataviin) askarruttivat usein mieltämme. Hänen nimensä siis pyhitti meidän poistumisemme hiljaisuuden alueilta. Lehden piti saada nimi Leonardo eikä mitään muuta.

Minussa syttyi uusi uskonlieska tänä taistelun aattona, tämän hillittömän nuorison keskuudessa, joka oli valmis lähtemään mihin seikkailuun tahansa. Tässä yöllisessä esityksessäni minä tehostin täyttä ja tietoista pakanuuttamme vuosisataisen laumahenkisen nazarealaisuuden, sen epämääräisyyden ja pelkurimaisuuden vastakohtana, tehostin hurjaa individualismiamme (tai, kuten sanoimme, personalismiamme) sitä solidaristista ja sosialistista mielettömyyttä vastaan, joka kalvoi silloisen nuorison mieliä herättäen sellaista kuvitelmaa, että ihminen oli kumouksellinen salliessaan typerän ja kelvottoman joukkion vetää värittömyytensä rämeeseen, kehnontuneen ja nöyryytetyn Italian viheliäiseen politiikkaan, oman erikoisen persoonansa kirkkaine väreineen, ja tehostin vielä sitä leppymätöntä, toissilmäistä idealismia, jonka nojalla meille filosofeille ei ollut olemassa ulkomaailmaa, todellisuus ilmeni pelkkänä unen varjona, kaikkeus oli tajuntamme luoma hajanainen katkelma, kaikki vanhat totuudet olivat laumaa varten keksittyjä valheita, ristiriita oli ainoa varma asia, alasrepiminen ainoa ilo ja mielettömyys ainoa valkeus, ja tämän toisiansa kolhivien pyrkimysten, vaistojen ja reaktioiden sekasorron yli minä asetin ylimmiksi kukkasiksi ja yhdistäväksi lipuksi ennakkoluulottomaan älyyn, runouden jumalalliseen voimaan ja taiteen ikuiseen ihmeeseen kohdistuvan uskon.

Silloin tällöin kohottaessani likinäköisiä silmiäni papereistani näin edessäni, tummien varjojen ja punervien valovälkkeiden vaiheilla kumppanieni tarkkaavaiset kasvot, sotajoukkoni järjestymättömät rivit, ja olin lukevinani eräiden silmistä kiihkeää ja vavahtelevaa myöntöä, kuulin sen kohisevan korviini kahden-, kolmenkymmenen sydämen kiihtyneestä sykkeestä, ja lämmin myötätunnon aalto läikähti minuun päin, tempasi minut kerrassaan mukaansa ja liikutti minua siinä määrin, että viimeiset lauseet, jotka olin kirjoittanut sointuvimpia ja hohtoisimpia sanojani käyttäen talvisen keskiyön koleassa yksinäisyydessä, urkenivat huuliltani ikäänkuin eriskummallisen, arvaamattoman heltymisen keskeyttäminä ja tukahduttamina. Tunsinko kenties, että todellinen elämäni — elämäni apostolina ja seikkailijana — alkoi siinä hiljaisessa huoneessa, noiden tulevaisuuden miesten edessä, tuona hetkenä, joka oli ylen juhlallinen meille kaikille?

En oikein tiedä, mitä kuulijani ajattelivat raikuvasta ja liikuttuneesta esityksestäni. Tosiasia on, että melkein kaikki kohta senjälkeen kirjoittivat nimensä suureen paperiarkkiin, jonka joku ennakolta varautunut sihteeri oli pöydälle asettanut. Nuorukaiset puristivat kättäni toinen toisensa jälkeen, ja lehti päätettiin lopullisesti perustaa. Jokaisen piti uhrata hieman rahoja ja paljon työtä.

XVI

PALAZZO DAVANZATI

Jokainen meistä joutui maksamaan sotaveroa: kymmenen liiraa kuukaudessa. Ja kaikki maksoivat. Yritettiinpä eräänlaista hierarkkista järjestystäkin: me näet valitsimme sihteerin, jonka tuli pitää huolta unelmamme muovaamisesta todellisuuden muotoihin. Me kävimme joukolla kirjapainoissa, joiden johtajat ja faktorit silmäilivät meitä epäluuloisesti, koska huomasivat kokemattomuutemme ja aavistivat köyhyytemme. Ja vihdoin meidän onnistui hankkia itsellemme ihan oma huone — oma toimitushuone!

Kuinka kaunis olikaan niinä aikoina Palazzo Davanzati jalosta kivestä veistettyine korkeine julkisivuineen vastapäätä rumaa kauppahallirauniota! Keskellä seinää ulkoni komeileva seitsemännentoista vuosisadan vaakunakilpi vailla kruunua ja ruskeat, kuperat pinnat tummenneina, ja ylinnä kiersi kaunis avoin loggia, ilmava, vapaa, firenzeläinen, meille kuuluva, joka lupasi sitä alhaalta silmäileville ohikulkijoille laajan näköalan yli marmoritornien, auringonpaisteisten kukkuloiden ja seesteisten taivaiden. Se oli tosiaankin rahakkaan ja sivilisoidun kauppaherran avara asumus, yhtä vankka kuin hänen Ranskan ja Levantin pankkeihin sijoittamansa omaisuus, yhtä synkkä kuin hänen toistaiseksi heltymätön sissisisunsa, luja ja laaja niinkuin hänen elämänsä hienostuneena humanistina ja uutterana porvarina. Syynä oli kenties pelkkä nimen varassa tapahtuva mielleyhtymä, mutta palatsi johdatti aina mieleeni Davanzatin Tacitus-käännöksen tyylin, sen kohtuullisen, kiinteän ja koruttoman, mutta silti mehukkaan, elävän ja ytimekkään sanonnan, joka kelpaa mainittavaksi Machiavellini kielen rinnalla.

Mutta jos olisitte nähneet palatsin sisäpuolen noina aikoina, olisitte nähneet kaikkialla likaa ja pimeyttä, puolittain luhistuneita portaita, rapistuneita seinämuureja, puolittain umpeen muurattuja parvekkeita ja suuren pihamaan täynnä vinoja kulmauksia, haiskahtavia nurkkia ja hylättyjä laatikoita. Nyt se on puhdistettu, pesty ja uudistettu, ja siitä on tehty museo luetteloineen ja kultanauhuksisilla lakeilla varustettuine vartijamiehineen, ja sen näkeminen maksaa liiran, sillä sen sisäpuolella on kaikki kaunista, sievää ja siistiä: huonekaluja, joita on hankittu antikvaarisista liikkeistä, suuria tammisia istuimia, hyvien maalaajien tauluja ja juutalaisilta takaisin ostettuja seinäverhoja. Kaikki on puhdasta, siroa ja viehättävää ja nimenomaan muukalaisia, keikareita ja oppineita herroja varten, jotka haluavat saada käsityksen kunnianhimoisen rihkamakauppiaan korjaamasta viidennentoista vuosisadan firenzeläisestä talosta. Mutta se ei ole enää meidän Palazzo Davanzatimme, minun likainen ja kehnontunut Palazzo Davanzatini, joka oli täynnä elävää elämää ja jossa asui ihmisiä eikä kudelmia, pieniä pystykuvia ja rahoja, kuten nyt. Ja varsinkaan se ei ole enää se Palazzo Davanzati, joka muistettavan ensimmäisen kerran soi suojaa meidän luomuksellemme, oli todistamassa myrskyisiä kiistojamme, kaksintaistelujemme asehelinää, ilolauluja ja mieletöntä naurua, kun ensimmäisen kerran kävimme ryntäämään maailman kimppuun.

Olimme vuokranneet siellä huoneen eräältä leppoisalta ja pyylevältä kunnon mieheltä, joka elatuksekseen valmisti sirkkojen häkkejä ja parturien uutimia. Huoneemme oli pienenlainen ja hyvin kalustettu? Me siirsimme sieltä heti pois sängyn, yöpöydän ja lipaston ja jätimme vain pari pöytää, rikkinäisen ja reikäisen sohvan ja muutamia rampoja tuoleja. Mutta me tarvitsimme vain muutamia päiviä järjestääksemme tämän aution porvarillisen asumuksen oman makumme mukaisesti. Isäntämme näytti häpeevän likaisia seiniä, sillä hän toi meille suuren kimpun laakerinoksia, jotka kiinnitettiin seiniin tai ripustettiin kattoon. Me toimme sinne veistoksia ja maalauksia esittäviä valokuvia ja piirroksia, ja pian havaittiin tummien lehtien lomitse Tizianin alastomia naisia, Leonardon arvokkaita vanhuksia ja ilkeäin faunien ja turhamaisten apollojen karkeloivia hahmoja. Seinällä riippui naulassa kaksi florettia, ja oven yläpuolelle — meillä näet oli oma, yksinomaan meidän käytettävänämme oleva ovi — oli kiinnitetty levy, johon oli suuren, punaisen, joka suuntaan käärmeinä kiemurtelevia säteitä heittävän auringon alle piirretty jumalaisen suojelijamme nimi korein mustin kirjaimin. Ja siellä, siinä kehnossa, melkein autiossa huoneessa oli juhla joka ilta. Kaikki tulivat sinne pariksi kolmeksi tunniksi tapaamaan toisiansa, kiistelemään, juttelemaan ja innostumaan. Kaikki kelpasi kokouksen tekosyyksi. Luoksemme saapui yhä uusia nuorukaisia, kiihkeitä ja arkoja. Ystäväni Giuliano ei ollut silloin Italiassa: minun tarvitsi vain kirjoittaa hänelle kertoen hehkuvin sanoin suuren suunnitelmamme aloittamisesta, toiveistani ja ensimmäisistä otteluista, ja hän syöksyi heti keskelle taistelun tuoksinaa joutuen kohta eräälle johtavalle paikalle.

Käsikirjoituksia alkoi saapua (olipa niissä korjaamista, pyyhkimistä ja hylkäämistä!), kärsivällisesti leikattiin ensimmäiset piirroslevyt (kellervään ja kovaan puksipuuhun, jossa kaiverrin, kiukkuisimminkin piirtäessään, tavan takaa luiskahti pois tummalta uraltansa), lähetettiin kaikkiin ilmansuuntiin painettuja, lehtemme ilmestymistä koskevia tiedonantoja (ensimmäinen sotasanoma, jossa jo kaikui iskujen ja sotatorvien pauhu!). Millainen juhlahetki olikaan se, jolloin ensimmäiset korjausarkit saapuivat painosta! Ne olivat kosteat ja kehnolle paperille vedetyt, painomuste oli vielä ihan märkä, ne olivat täynnä virheitä ja naurettavia väärinkäsityksiä, mutta meidän silmissämme ne sittenkin olivat kunnian ja maineen taivaallisia sanansaattajia: olivathan ne ensimmäiset askelemme sillä tiellä, jonka piti johtaa meidän mykkä joukkomme kohti ihmisiä ja kohti kuolemattomuutta.

Me tahdoimme luoda lehden, joka oli kerrassaan toisista eroava joka suhteessa, myöskin ulkoasultansa, ei missään tapauksessa nykyaikainen. Tavanomaisen valkoisen ja sileän paperin asemesta käytettiin karkeata, tummaa paperia; mekaanisesti valmistettujen sinkkilevyjen ja persoonattomien verkkoviivojen asemesta itse valmistamiamme puupiirroksia, nimikirjoitusten asemesta kuvioita ja symboleita; runollisia ja sointuvia nimiä tuntemattomien ja epäsointuisten sukunimiemme sijaan. Ja me työskentelimme kaikin yksimielisesti, jotta lehtemme ilmestyisi kauniina, rikkaana, omalaatuisena ja yllättävänä joka kohdaltaan. Ei ollut enää mitään työnjakoa: nähtiin runoilijoita kirjoittamassa filosofisia tutkimuksia, filosofeja, jotka alkoivat puuta kaivertaa, oppineita, jotka esittivät lyyrillisessä muodossa metafyysillisiä oppejansa, maalaajia, jotka yrittivät luoda kritiikkiä ja teoriaa.

Vallitsi iloinen hämminki ja häilyntä, hermostunut kiihko, ikäänkuin meidän kaikkien ja jokaisen yksityisen elämä olisi ollut alkamassa uudestaan, ikäänkuin ihmiskunta olisi parhaillaan herännyt vuosisataisesta unesta tai päässyt jumalallisesta kurituksesta ja ikäänkuin maailmankaikkeus olisi odottanut uudestimuovautumistansa. Sturm and Drang-tuntojen tuuli häilytti hiuksiamme, kun istuimme siinä korjausarkkien tai piirrosten yli kumartuneina tai seisoen, kasvot punaisina, kiivaasti väittelimme taiteen valtavuudesta, Michelangelon nerosta tai aineen olemassaolosta. Ja kun sitten astuimme ulos pimeälle pihalle, syntyi kahakoita ja pidettiin taisteluharjoituksia, jotka olivat välttämättömät purkaessamme sitä voiman yltäkylläisyyttä, jonka niiden aikojen kiihtynyt mieliala loi meihin kaikkiin. Kaikki aseet kelpasivat: floretit, kepit ja nyrkit. Suoritettiin kamalia hyökkäyksiä, jotka toisinaan päättyivät verenvuodatukseen, ja lähdettiin kotiin kädet piestyinä ja kasvot naarmuisina, onnellisina ja nautinnon värisyttäminä, ikäänkuin ruumiskin olisi saanut luvan päästä osalliseksi hengen juhliin.

Vihdoin odotuksemme loppui. Keskusteltuamme, huudettuamme ja uurastettuamme kokonaista kaksi kuukautta, ensimmäinen numero vihdoinkin meni painoon, ja myöhään eräänä iltana, hieman jälkeen kuuden, ensimmäiset Leonardon, numerokasat nousivat palatsin pimeitä portaita meidän luo, jotka odotimme rauhattomina ja vaieten tuota kunniakasta hetkeä. Se tapahtui tammikuun neljäntenä 1903.

XVII

HYÖKKÄYS

Lehtemme ilmestyi tosiaankin aikomassamme hahmossa: toisista kerrassaan eroavaisena. Ja sen elämä muodostui samanlaiseksi kuin sen toimittajien: epäsäännölliseksi ja harhailevaksi.

Aluksi siinä oli kahdeksan suurta sivua palttinapaperia ja puupiirroksiset vinjetit. Se ilmestyi joka kymmenes päivä ja käsitteli kaikkea (politiikkaakin), mutta enemmän taidetta kuin filosofiaa, ja sen filosofia oli laadultaan niin lyyrillistä, haaveellista ja eriskummallista, ettei se enää kunnolla muistuttanut omaa itseänsä. Muutamien kuukausien kuluttua taiteilijat ja kirjailijat lakkasivat sekä kannatusmaksujansa suorittamasta että töitään antamasta. Lehtemme kohtasi myötä- ja vastatuntoja (uteliaisuutta, innostusta, suvaitsevaisuutta) ja sitä luettiin paljon, varsinkin nuorten keskuudessa, mutta levittäjät puijasivat meitä ja tilaajia ei ollut sataakaan. Niinpä kävi, että kesän tullen olimme jäljellä vain me, kaksi filosofia: minä ja Giuliano. Ja me emme vääjänneet. Sanomalehti muuttui aikakauskirjaksi, sen koko supistui, aljettiin käyttää millaista kellervää paperia tahansa, numeroita ilmestyi harvoin, mutta sivuluvultaan suurempia, taide joutui taka-alalle, kirjallisuus ja politiikka karkotettiin tiehensä ja filosofia tuli vihdoin yksinvaltiattareksi.

Tietenkin meidän erikoinen filosofiamme, joka nousi kiihkeästi ja ivallisesti vastustamaan kaikkea perinnäistä filosofiaa, kaikkea käsikirjojen, professorien ja yliopistojen filosofiaa. Me tahdoimme kääntää nurin koko filosofian aatteen, luoda ajatukseen runouden kuvallisuutta ja lennokkuutta ja valaa runouteen ja kirjailijoihin (jotka olivat mielestämme vihattavia) hiivaa, käyteainetta, ajatuksen ydinmehua. Filosofian piti jälleen alkaa elää ihmisten keralla, ihan toisin kuin aikaisemmin. Se oli tähän saakka ollut ratsionalistinen, ja me vastustimme kaikin voimin intellektualismia; se oli ollut aina kontemplatiivinen, mutta nyt sen piti muuttua luovaksi ja ottaa osaa maailman uudestirakentamiseen.

Oli siis mitä pikimmin lakaistava pois se laiskureille, sokeille ja pelkureille soveltuva filosofia, joka oli siihen saakka rehoittanut. Niinä vuosina oli Italiassa vallitsevana filosofisena suuntana positivismi, ja me kävimme heti kiivaasti positivistien kimppuun. Menneiden vuosien barbaariset vapauttajavaistot alkoivat jälleen meissä elää ja voimistua: me aloimme raapia, repiä ja rikkoa oikealla ja vasemmalla, toisinaan pyhän ja ehdottoman oikeamielisyyden mukaisesti, toisinaan taas liian äkkinäisesti, mutta aina hyvässä uskossa ja suuren rakkauden yllyttäminä. Kahakat ja taistelut olivat parasta joka numerossa. Me järjestimme säännöllisiä sotaretkiä mitättömyyksiä ja kuuluisuuksia vastaan, suunnittelimme oikeita verilöylyjä ja skolastisten varustusten rynnäköllä valloittamista.

Tämän puhdistustyön ja poliisitoimen ohella meidän tuli ajatella jälleenrakentamisen periaatteita: metafyysillisiä kaavoja, esitettäviä ja selitettäviä teorioja, myytillisiä ja pindarisia maailmankäsityksiä ja ennen kaikkea ohjelmia, ohjelmia ja vieläkin ohjelmia. Ajatuksia ja pyrkimyksiä oli niin viljalti, ettei ollut aikaa kaikkea kehitellä, avartaa ja kypsyttää, ja meidän sielulliset suunnanvaihdoksemme olivat niin nopeat, että olimme tuskin ehtineet kirjoittaa jonkin järjestelmän tai tutkimuksen ensimmäiset rivit, kun mielessämme jo iti ja kuohuili runsas määrä uusia suunnitelmia.

Me emme kumminkaan yksinomaan repineet ja hajottaneet; emme suinkaan. Me yksin Italiassa puhuimme monista meikäläisistä ja vierasmaalaisista henkilöistä, unohdetuista tai vasta ilmaantuneista, joiden lausumia nyt kaikki toistelevat, mutta joiden nimeäkään ei kukaan silloin tuntenut, ja puhuimme heistä kunnioittaen, kiintymyksen ja innostuksen tuntein. Me olimme ensimmäisinä tai melkein ensimmäisinä levittäneet tietoa uusista aatteista, huonosti tunnetuista tai vasta muotoutumassa olevista, koulukunnista, joista kukaan meillä ei välittänyt ja joita kukaan ei ajatellut. Me valveutimme uudelleen vanhoihin mystikkoihin kohdistuvan hartaan kiintymyksen, herätimme monissa nuorissa henkilöissä aavistamatonta taipumusta matemaattisiin tieteisiin, me esitimme ja pohdimme ongelmia, jotka tuntuivat olevan ylen etäällä kansallisen kulttuurimme piiristä. Ja ikäänkuin tämän ennenkuulumattoman ihanteellisen kiihkon eriskummallisen uutuuden täydennykseksi taide toimi koko asian luonnollisena säestelijänä: kaiverretut alkukirjaimet, tekstiin kuulumattomat kuvat, värilliset vinjetit (siinä oli juoksevia hevosia, miekankahvoja, jyviä uhkuvia tähkäpäitä, jättiläisiä linkoineen ja ritareita, peitset laskettuina) olivat kuin kukkasade yli vakavan juhlan tai ilon toitotus vapaaehtoisten tuimasti marssiessa.

Alkuaikoina olimme yksin, ja meidän täytyi lahjoittaa pois melkein kaikki numeromme. Mutta vähitellen liittyi meihin yhä enemmän nuorisoa innostuen yritykseemme etäisilläkin paikkakunnilla. Tuli vanhempiakin, vakavia miehiä, jotka havaitsivat vilpittömän ja syvän pyrkimyksen bakkanaalisesti hekumoivan idealistisen lyriikkamme ja parrattomien conquistadorien hurjuuden takaa. Meille lahjoitettiin rahaa, kirjoja ja artikkeleita. Niinpä kävikin, että taiteellisesti koristelluilla avaroilla sivuillamme kohtasivat toisensa teräväjärkiset lombardialaiset matemaatikot ja napolilaiset runoniekat, mainehikkaat filosofit ja uutterat, erakkomieliset asianajajat, vanhat, ylen täsmälliset ja ankarat tiedemiehet ja aivan nuoret ylioppilaat, jotka näkivät nimensä ensimmäisen kerran painettuna. Tilaajia ja ystäviä kertyi yhä enemmän, kaukana asuvat ulkomaalaiset lukivat aikakauskirjaamme ja rohkaisivat meitä, italialaiset ja ulkomaalaiset aikakauslehdet kirjoittivat meistä, joko vastustaen tai ihaillen.

Tuo oli Leonardomme todellinen kulta-aika, jota kesti kaksi vuotta tai hieman kauemmin. Me olimme kasvaneet sellaiseksi mahdiksi, joka oli otettava lukuun, kaikkien huomio oli kiintynyt meihin, monet odottivat kärsimättöminä vihkojamme, jotka olivat tulvillaan aatteita ja kaikuvia korvapuusteja, muutamissa hämmästys muuttui innostukseksi ja ylenkatse avoimeksi vihaksi; naisetkin — enimmälti kiihkotunteiset nuoret tytöt — osoittivat meille, meitä henkilökohtaisesti tuntematta, niin lämmintä myötätuntoa, että sen voi sanoa muistuttavan rakkautta.

Aikakauskirjamme oli filosofisten virtausten keskuksena ja välineenä, se oli kaikenlaisten aloitteiden, kokoelmain ja jälkipainosten lähtökohtana ja esiintyi yksinkertaisimmillekin tavallisten sanomalehtien lukijoille elimellisenä ja tarkoin rajoitettuna kokonaisuutena. Me kaksi, jotka olimme sen perustaneet ja luoneet, emme olleet enää yksin ja tuntemattomia. Nyt alkoi ensimmäisten suurten ja pienten, taidetta ja filosofiaa käsittelevien kirjojemme julkaiseminen. Niiden tarkoituksena oli avartaa ja vakiinnuttaa toimintaamme; meitä kehotettiin kirjoittamaan toisiinkin aikakauskirjoihin ja kutsuttiin pitämään puheita ja esitelmiä eri paikkakunnille.

Meidän nimemme, jotka aina mainittiin yhdessä kuin veljesten, olivat jo hyvin tutut nuorison keskuudessa, ja monet vetosivat meihin pitäen meitä ylösnousseen hengen vapaan uskonnon henkisinä johtajina ja apostoleina. Me elimme alinomaisessa kiihtymyksen, keksimisen ja kaikenlaisen toimekkuuden tilassa: joka päivä oli löydettävä uusia sieluja, luettava uusia kirjoja, oli korjattava loppumattomia korjausarkkeja, pidettävä yllä polemiikkia, kirjoitettava vastauksia tuntemattomille liittolaisille ja lujitettava vereksiä ystävyysliittoja.

Nyt meidän elämämme oli todellista elämää, täynnä yllätyksiä ja väijytyksiä, luovaa, muovaavaa työtä, nousua ylöspäin. Mutta juuri tämä elämämme kiihkeys ja sen suoma onni se meidät mursi. Kahden vuoden kuluttua minusta luopui Giuliano, taistelutoverini ja ainoa todellinen ystäväni, joka siirtyi toisiin liittoihin ja toisiin seutuihin. Minä jatkoin kumminkin yksinäni, toisia henkilöitä tuli seuraani, ja aikakauskirjassamme alkoi liikkua toisia virtauksia.

Mutta uudet kumppanini, viimeiset, eivät olleet yhtä innokkaat ja epäitsekkäät kuin ensimmäiset. Minun omaa mieltäni ahdistivat toiset, vaarallisemmat haaveet häiriten harkintaani. Minä astelin magian sumuisen meren rantaa: uskoin löytäväni muinaisesta taikauskosta ja uudistetuista esoterismeistä jumaluuteen johtavien tikapuiden ensimmäiset askelpuut. Idealismi muuttui mystisismiksi, mystisismi okkultismiksi, ja okkultismi olisi voinut muuttua suorastaan teosofiaksi, ellen olisi ajoissa pysähtynyt.

Tarmo ehtyi vähitellen, hyöky laimeni, ja ulkoapäin tuleva myötätunto kävi yhä heikommaksi. Aikaisemmasta rikkaasta ja henkevästä vaihtelevaisuudesta me alenimme kohti pelkästään mielenkiintoisen sekamelskan tasoa. Ulkoasukin muuttui. Aikakauskirja pieneni ja muuttui yhä enemmän aikakauskirjaksi; taitehikkaat koristeet, karisivat pois, ja kirjallisuus ilmaantui jälleen. Henkeni, joka oli häipynyt rajattoman kunnianhimoisiin haaveisiin, joiden rinnalla muutamat painetut sivut näyttivät sanomattoman naurettavilta ja joutavilta, loittoni yhä enemmän työstäni. Sisäiset riitaisuudet ja ulkonaiset etääntymiset kiiruhtivat lopun lähenemistä. Viisi vuotta minä olin purkanut mieltäni, kironnut ja haaveksinut — toisten nähden, toisia varten. Tuo ei minua enää tyydyttänyt: vaiva oli ylen suuri, ja samalla alkoivat tavoiteltavat päämäärät näyttää minusta liian mitättömiltä. Sielukin kaipaa monien kukintojen ja satojen jälkeen tilaisuutta lepäämiseen ja toipumiseen. Minä tunsin uuden kerääntymisen ja uuden yksinäisyyden tarvetta.

Viisi vuotta kestäneiden ponnistusten, sotien, löytöretkien ja mielettömien yritysten jälkeen minä surmasin vapaaehtoisesti oman luomukseni, koko olemukseni rakkaimman lapsen. Oli täysi kesä, elokuu: viimeinen numero ilmestyi varustettuna julmalla nuolikimpulla ja tavallisessa veripunaisessa asussaan, mutta oli murheellinen, lohduton ja painava kuin murhatun rakastajan paarit.

XVIII

PAKO TODELLISUUDESTA

Liiankin paljon muistelmia, liiankin paljon kaipausta! Mitä merkitseekään tuo menneisyyden värikkyys ja lämpimyys, mitä merkitsevät nuo ulkonaiset tosiasiat ja tapahtumat? Ne ovat runoutta, kirjallisuutta, turhuutta. Tärkeä on tässä vain erään sielun historia, minun sieluni historia eikä jonkin palatsin tai sanomalehden tarina. Minun ei pitäisi langeta sellaisiin heikkouksiin, ja ellen häpee siinä määrin, että hävittäisin niiden viimeisenkin jäljen, niin se tapahtuu siitä syystä, että nekin ovat oireita, todistavat olemuksessani piilevää pateettisuutta ja sentimentaalisuutta, jota en kykene tukahduttamaan kaikkein dialektisimpienkaan kohtausteni kestäessä. Onko mahdollista, etten kykene milloinkaan näkemään ideaa ilman ruumista ja ilman varjoa enkä kykene käsittämään järjestelmää muuten kuin aistien, tunteen ja jokapäiväisen käytännöllisen elämän suoman kokemuksen muodoissa? Minä oivallan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, etteivät kuoret, kaarnat, vaatteet ja naamiot ole muuta kuin kuorta, kaarnaa, vaatteita ja naamioita. Ne eivät ole mitään enempää, mitään oleellisempaa, syvempää. Kuori putoo, vaatteet riisutaan, naamiot haalistuvat, ja jäljelle jää käsite, todellisuuden sisäinen ja häviämätön luuranko. Sen vaatetus on epäoleellista, muuttuvaista, lyhytaikaista. Toisten vuoksi käytellyt ilmaukset, noiden henkisten lähetystöjen kulkuneuvot — sanat, puhutut ja kirjoitetut sanat, lehdet paineltuine sanoineen, lehdet kuvineen, lehdet, jotka ilmestyvät määräajoin, lehdet, jotka sidotaan pieniksi kirjasiksi, kirjoiksi, laajoiksi teoksiksi — kaikki ne ovat pelkkiä yrityksiä, hapuiluja, vilahduksia, kuiskauksia: kieliä, jotka ovat muotoutumassa, alkuasteillaan, kieliä, joita harvat ymmärtävät ja joita ei kukaan tahdo tutkia. Jokainen meistä, joka elää todellakin omaa elämäänsä, — tarkoitan omaa persoonallista elämää, aistillista, älyllistä ja metafyysillistä — on Aatami, jonka tulee vielä kerran nimetä kaikki oliot, luoda itselleen sanavarasto ja perustaa kieli. Isien sanat saavat hänen huulillaan toisen tuoksun, toisen soinninsävyn ja sävelkorkeuden, toisen merkityksen. Hän puhuu valosta, ja hänen mieleensä nousee pimeyden kuva, ja joka kerta, kun hän lausuu jonkin yksinkertaisen ja tavallisen sanan, kaikkein yksinkertaisimman, tavallisimman ja jokapäiväisimmän, — esimerkiksi sanan ihminen — hänellä on mielessään oma ihmisensä, joka totisesti ei ole tuo kadunkulmauksessa seisova ihminen, ei myöskään Platonin eikä Jumalan ihminen, vaan hänen oma ihmisensä eikä mikään muu: hänen ihanteensa, hänen tyyppinsä, hänen unelmansa, ihmisen myytti ja perikuva!

Ja jokaisen täytyy käsittää oma itsensä jälkeenpäin, kun se jo kuuluu menneisyyteen ja iäksi kuolleisiin toisten kuolleiden joukossa, kaikkien niiden minuuksiemme keralla, joita joka päivä surmaamme unohduksen hitaasti tappavalla myrkyllä, ja kun sitten tahdomme jälleen puhua hänestä, jota ei ole enää olemassa, meidän tulee aloittaa omaksumalla hänen sanastonsa, kielioppinsa ja sielullinen syntaksinsa; ja silloin ei auta kaivella niitä riepuja, jotka ovat muinoin olleet hänen juhlapukunansa, tai tavailla niitä lausumia, jotka hän aikoinaan saneli merkitäkseen muistiin (toisin sanoen: tehdäkseen jähmeiksi, liikkumattomiksi: surmatakseen) intuitioitansa ja pakenevasta ikuisesta saavuttamiansa häipyviä voittoja. Ruumis, aine ei riitä: me etsimme henkeä, syvyyttä. Ja ellei siitä käy luominen maalausta, — tyydymme geometriaan. En tahdo sentimentaalisena solistina puhua omasta itsestäni. Haluatteko anatomista tutkimusta? Tehkää mitä tahdotte: nylkekää, leikelkää ja kiskokaa liha irti luusta. Se on minun ruumiini, minun lihani — mutta missä on elähdyttävä henki, muovaava aate? Näistä pölyisistä muistelmistako, tästä laatikkojen pohjalle jääneestä rihkamasta, näistä paperilehdistäkö, joita jo peittää kymmenvuotinen home? Älkää huoliko etsiä: minä en ole siellä. Minä yksin tiedän sanoa, mikä oli ajatusteni sisimpänä ytimenä tuona kirjoittelun, pannajulistusten, hyökkäysten, vastahyökkäysten ja meluisan apostolitoimen myrskyisenä aikana. Sturm und Drang on mennyt (se on pelkkää historiaa, tarinaa, maalausta), mutta tuon sekasorron ja myrskyn lähde on siinä itseydessäni, joka säilyy, katoamattomassa, absoluuttisessa itseydessä, joka koskettaa ikuisuutta ja jonka täytyy olla siinä osallisena.

Ajatukseni sisimpänä ytimenä oli tuona aikana pakeneminen todellisuudesta — kieltäytyminen todellisuuden hyväksymisestä, todellisuuden torjuminen. Radikaalinen pessimismi ei ollut enää maailmankatsomukseni äärimmäisenä ja ainoana loppupisteenä, ja minä olin jo aikoja sitten luopunut aikeestani ehdottaa kauhistuville ihmisille yleistä, vapaaehtoista myrkkykuolemaa. Kosmillinen tuskani oli kumminkin teoriana peräännyttyään muuttunut pysyväiseksi mielentilaksi, häviämättömäksi pohjasakaksi vereeni ja sieluuni. Minä en enää sitä itselleni määritellyt, mutta se väritti jokaisen käsitteeni. »Ei synny mielessäni ajatusta, johon ei kuoleman taltta ole iskenyt merkkiänsä», kirjoitti vanha Michelangelo, ja minussa ei syntynyt yhtäkään olioihin kohdistuvaa mielikuvaa, jossa ei ollut ylenkatseen katkeraa sivumakua. Sanotaan, että toivehikas seesteisyys kuuluu nuorisolle. Se ei ole totta — ei ainakaan kaikissa tapauksissa. Sillä jokaisella nuorukaisella, joka lähestyy elämää sen itselleen valloittaakseen ja joka ei ole sielultaan auttamattomasti eläimellinen, on mielessään suurenmoisia odotuksia ja suunnitelmia ja niin syvä pian koittavaan ihanuuteen ja jumalallisen voiman saavuttamiseen kohdistuva vakaumus, että todellisuus sellaisenaan, elämä tavallisessa muodossaan, välttämättä ilmenee hänelle alinomaisena pettymysten korvapuustisarjana. Hän on odottanut pääsevänsä paratiisiin ja havaitsee joutuneensa helvetin löyhkäisimpään kehään; hän on luullut tapaavansa veljiä, jotka ojentavat hänelle kätensä, ja löytääkin lauman ahnaita eläimiä, jotka hiovat hampaitansa ja hyökkäävät kimppuun; hän on kuvitellut elämän tarjoutuvan moitteettomana kivenä, hienojyväisenä marmorina, johon hän voi tahtonsa kovalla taltalla iskeä kuvansa, ja saa sensijaan käteensä liejuista ja lokaista taikinaa, jota ei käy muovaaminen ja joka ei säily missään muodossa.

Liiallista ihanteellisuutta, sanovat viisaat, jotka ovat totuttaneet nenänsä tunkioon. Epäilemättä: monien nuorten kuoleman aiheuttajana on tuo »liian paljon» eikä se pieni lyijymäärä, joka lävistää heidän rintansa. Mutta minä vakuutan, ettei tosiaankaan ole mitään varmempaa kitukasvuisen sielun merkkiä kuin se, että ihminen on tyytyväinen kaikkeen. Seesteisyys voidaan saavuttaa vasta nuoruuden mentyä, kun ihminen lakkaa kiertelemästä olioita ja pyrkimästä niiden ytimeen hakien lohtua rajattomaan turhuuteen maistamalla palaamattoman tuokion makeutta.

Minussa eli niinmuodoin tuona aikana todellisuuteen kohdistuva voimallinen vastenmielisyys. Minä en hyväksynyt olemistoa sellaisenaan. Suhtautumiseni oli ylenkatseellinen ja ylpeä kuin maalliseen helvettiin heitetyn titaanin. Minä pyrin kieltämään todellisuutta ja todellisuuden jäljennöksiä, ylenkatsomaan todellisuuselämän lakeja ja luomaan omin neuvoin, omalla tavallani, toisenlaisen ja täydellisemmän todellisuuden.

Mitäpä muuta olikaan tuo ihmisiin ja dogmeihin kohdistuva anarkistinen raivokkuuteni ja julkea töykeyteni kuin mennyttä, määrättyä, mainehikasta, kuriin totutettua ja säännönmukaista kohtaava vastavaikutus? Mitäpä muuta olikaan hulluus ja mielettömään suuntautuva kiihkeä taipumukseni kuin kaiken typerän, tavallisen, terveen ihmisymmärryksen aiheuttamaa inhontunnetta? Ja etiikan sääntöjen, hyvän kasvatuksen, suurten joukkojen epäjumalien, viisaanvarovien menetelmien ja porvarillisten hyveiden halveksiminen, mitäpä se olikaan muuta kuin muuttumattoman, kirotun tosiasian, kaikkien huomioonottojen, kaikkien siteiden ja kaikkien uskonoppien aiheuttamaa uupumusta?

Minä taistelin positivismia vastaan, koska positivistit esiintyvät vain todellisuuden kuuliaisina toteajina; — minua innostutti idealismi, ja minä kehittelin sen äärimmäisiin johtumiinsa, koska tuo hengen ehdoton tehostaminen ja mahdollisuus epäillä oman ruumiinsakin olemassaoloa houkutteli minua eriskummallisuudellaan. Nykyisyyttä vihaten minä sulkeuduin kammiooni muutamien harvojen nerokkaiden vainajien keralla; olevaista vihaten antauduin haaveisiin, ihmisiä vihaten etsin maaseudun yksinäisyyttä ja kasvien vaiteliasta seuraa. Mieluisin tunnussanani oli siihen aikaan vapautuminen. Vapautuminen läheisestä ja etäisestä, nykyisestä ja tulevaisesta, tästä samoinkuin tuostakin: vapautuminen kaikesta…

Minä tahdoin riisua itseni ja muut: palata täydelliseen alastomuuteen, radikaalisen ja universaalisen ateistin kaameaan vapauteen, ja kun minusta sitten näytti siltä, kuin olisin ihan alaston, kuin tämän maailman murheet ja mietteet eivät enää kuuluisi minulle, tahdoin käydä rakentamaan omaa maailmaani. Välineitä minulla oli kaksi: henkinen tarmo ja haaveellisen ilmiloitsiminen — tahto ja runous.

Kuuluisa pragmatismi, mikäli se oli tutkimusohje, etenemistä sääntelevä varovaisuustoimenpide ja menetelmän hienonnus, ei minua suuresti liikuttanut. Minä tähtäsin kauemmaksi. Minussa alkoi jo silloin itää se haave, että voisin tulla ihmeitten tekijäksi: tarve, halu puhdistaa ja terästää henki siinä määrin, että se kykenisi välineittä ja välittömästi vaikuttamaan olioihin ja siten kohoamaan ihmeen ja kaikkivoipaisuuden korkeuksiin. Viljelemällä »uskomisen tahtoa» minä pyrin »toiminnan tahtoon» — toiminnan mahdollisuuteen. Mitäpä, jos tahto kykenisi avartamaan valtakehänsä oman ruumiin rajoja kauemmaksi ympäröiviin olioihin — jos se voisi käytellä kaikkeutta ruumiinansa, jonka jokainen osa tottelisi sitä niinkuin nyt nämä muutamat lihaskimput! Minä olin ottavinani lähtökohdakseni jonkin loogillisen säännön (pragmatismin), mutta salaisin mieleni isosi ja janosi ainoastaan jumaluutta.

Samanlainen vaisto johti minut taiteeseen. Minä en voinut sietää kirjallisuutta: minua inhotti kaikki se valheellisuus, hienous, teeskentely, asettelu ja koristelu, mikä siihen käsitteeseen sisältyi. Ja vaikka olinkin hartaasti kiintynyt eräisiin jo manalle menneisiin runoilijoihin, tunsin kumminkin voittamatonta vastenmielisyyttä niitä henkilöitä kohtaan, jotka toisten huviksi ja omaksi hyödykseen parsivat kokoon runoja, kertomuksia ja romaaneja.

Filosofia näytti minusta paljoa jalommalta ja ylhäisemmältä kuin taide. Mutta juuri filosofia johti minut taiteeseen. Saadakseni ilmaistuksi eräitä ajatuksiani kiihkeämmin ja tehokkaammin aloin käytellä kohtuullisesti kuvia, yrittelin myytillistä esitysmuotoa, siirryin myytistä legendaan, aloin sommitella keskusteluja ja näkyjä ja sovittaa niihin runouden ja perintätiedon tarjoamia tyyppejä, jotka pian alkoivat elää omaa elämäänsä, puhua, mitä itse halusivat, ja kietoutua seikkailuihin omin päin. Minä johduin, itsekään oikein tietämättä miten, lyyrillisistä purkauksista todelliseen, varsinaiseen kertomukseen, ja aate, joka oli ollut kaikki kaikessa, muuttui erääksi mielikuvituksen käyttelemäksi ainekseksi. Kävi ilmi, että synkät mielihauteeni, pettymysteni aiheuttama katkeruus ja apostolimieleni hillittömyys tulivat paremmin ja voimallisemmin ilmaistuiksi näissä epämääräisissä runollisissa teoksissa. Niin syntyi vaiheilleni tahtomattani kokonainen haaveellinen maailma todellisen maailman vastapainoksi, tyyssija, jonne voin vetäytyä itkemään ja muistelemaan ja jossa olin kaikkien lakien siteistä vapaa herra ja kuningas. Sinä aikana opin tuntemaan meidän päiviemme kalpean Demonin, silloin kuuntelin sairaan aatelismiehen ja Thulen kuningattaren tunnustuksia, silloin kuulin kiusatun Hamletin huokaukset ja Giovanni Buttadeon ja Giovanni Tenorien luottavat lausunnot. Vaikka astuivatkin esiin epätodellisen varjosta, he näyttivät minusta elävämmiltä kuin ne elävät olennot, joiden askelet kaikuivat viereltäni, ja vain heidän seurassaan minun suotiin ymmärtää ja saada osakseni ymmärtämystä, rakastaa ja saada rakkautta. Se oli himmeä ja suljettu maailma, jossa varjo vallitsi valoa ja arkipäiväisyys uhosi traagillisuutta, maailma, jonka asujaimina oli kalpeita, harhakuvitelmista vapautuneita nuorukaisia, olentoja, joita riivasivat ja kiduttivat päähänpiintymät ja äkilliset, odottamattomat kauhun näyt, maailma, jossa teot olivat harvinaiset, mutta ajatukset kiersivät vihureina, ja jossa todennäköisen ja kuvitellun, elämän ja kuoleman raja häipyi epämääräiseksi. Se oli erikoinen maailma, minun maailmani, tosin himmeä ja kaamea, mutta ei kumminkaan tämä maailma, kaikkien ihmisten maailma.

Siten valmistautuessani muovaamaan ja muuttamaan todellisuutta jalostetun tahtoni suorittamien ihmeitten nojalla, minä loin itselleni vähitellen tyyssijan väliaikaiseen todellisuuteen, jonka asujaimina olivat unien kuuliaiset haamut. Runouden tikapuut johtavat jumaluuteen, ja taiteellinen työ merkitsee luovan työn alkua. Tänään runoilija ja profeetta — huomenna kenties Jumala!

XIX

KUOLLEET VELJET

Minä en hyväksynyt todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliséen maailmaan kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät ilmaise, eivät valaise kaikkea. Minä en tahtonut tätä todellisuutta, mutta syynä oli se, että vaadin itselleni toista (puhtaampaa, täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi ilmi niinkuin kuvapatsas, jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoresta lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta, koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni, kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta.

Tuon sanottuani en ole vieläkään sanonut kaikkea: mielessäni on kuin omantunnon syytös, jota en osaa vaimentaa. Minä kiellän menneisyyden — mutta eivätkö menneisyyteen kuulu ne suuret henget, ne haudatut, mutta silti elävät ja läsnäolevat veljeni, jotka ovat minua lohduttaneet yksinäisyyden ja maanpaon vuosina, jotka ovat opastaneet minut vapautumisen tielle ja ovat antaneet minulle ne ajatukset, kuvat ja sanat, jotka parhaiten edustavat todellista minuuttani, ne henkilöt, jotka ovat tehneet minut, olinpa pieni tai suuri, sellaiseksi kuin olin ja sellaiseksi kuin olen? Eivätkö he ole olleet seuranani unettomina öinä, eivätkö he ole lohduttaneet minua levon hetkinä, innostaneet minua taistelussa, eivätkö he ole olleet parempien päivieni rohkaisevia varjoja? Yksin heitä minun on kiittäminen siitä, että inhoan keskinkertaisuutta ja kiihkeästi kaipaan täydellisyyttä, sankarillisesta tyytymättömyydestä ja ensimmäisestä korkenemisvirikkeestä. He antoivat minulle tikapuut pakoa varten, keihäät kapinaa ja rautakanget hajoitustyötä varten, vieläpä sen ajatuksen, että on olemassa taivaallisempi olemista ja onni vailla rasitusta ja saastaa. Kuinka voisinkaan kieltää heidät kieltämättä itseäni ja elämäni parhainta osaa?

Minä hyväksyinkin heidät tosiaan, ja vielä enemmänkin: etsin heitä ja rakastin heitä syvemmin kuin poika voi rakastaa rakastavaa isäänsä ja olin kiintynyt heihin hellemmin sitein kuin veli voi kiintyä vanhempaan veljeen. Nämä kuolleet ja seutuni kukkulat, nämä kuolleet ja vainajani, nämä kuolleet ja minun etsivä henkeni — oliko siinä ristiriitaa? Eipä suinkaan. Juuri tämä menneisyyteni osa (nämä kuolleet ihmiset, minun mestarini ja liittolaiseni) opettivat minut ylenkatsomaan kaikkea ja soivat minulle voimaa ja oivallusta päästäkseni siitä pois. Minä hyväksyin nimenomaan sen osan, joka teki jäljelle jäävän minulle mahdottomaksi. Minä rakastin heitä, koska he yllyttivät minua vihaan; minä liityin heihin senvuoksi, että he auttoivat minua pakenemaan.

Mutta miksi tässä itseäni puolustelen? Kun asiaa oikein ajattelen, ovat kaikki puolustelut ainoastaan omaehtoisen myötätunnon ja alkuperäisen kiintymyksen jälkeenpäin tapahtuvaa ovelaa selittelyä. Minä viihdyin heidän ja vain heidän seurassaan, näin maailman heidän näkijä-silmin, ajattelin heidän ajatuksiensa vaikutuksen alaisena; he olivat minulle yhtä välttämättömät kuin leipä, ilma ja vesi, kuin kaikki nuo kauniit, puhtaat ja parhaat asiat, jotka eivät maksa mitään ja joita vailla emme voi elää. Minä rakastin heitä, sanalla sanoen, enemmän kuin voi rakastaa naista, sillä nainen suo meille ainoastaan kasvot ja sielun, mutta he soivat minulle kymmenen sielua, tuhat sielua: sielun iloa ja sielun murhetta varten, sielun voittamista ja sielun pyhitystä varten. Minä rakastin heitä sanomattomasti, mielettömästi, hillittömästi. Enkö ole jo sanonut, että olen aina tavoitellut suuruutta? Että olen aina tahtonut — miten pieni, vaivainen ja mieletön lienenkin ollut — olla suuri, tehdä itsestäni suuren? Ainoastaan heidän, ainoastaan nerojen seurassa voin löytää ja tuntea koko sen kaipauksen, joka kantoi minua kohti korkeuksia, tasankojen eläimellisen joukkion yläpuolelle. He antoivat minulle sen ravinnon, joka yksin minulle sopii, he oikeuttivat kaikki vaistoni, ajoivat minua eteenpäin, kun aloin uupua, he hymyilivät minulle muotokuvien kuollein silmin, kun puristin mustaa kynääni laihojen sormieni väliin yrittäen hajanaisin käsialoin selvitellä jotakin aatetta tai esittää jotakin unikuvaa.

Minä tunsin heidät niin läheisiksi, että pidin heitä kerrassaan ominani; he olivat niin elävinä mielessäni, etten ajatellut heitä vainajiksi, ja jos joskus muistinkin, että heidän ruumiinsa olivat jo maaksi maatuneet ja että heidän äänensä olivat ainiaaksi vaienneet, minut valtasi suru siitä, että olin menettänyt heidät ennen aikojansa, siitä, etten ollut tullut aikaisemmin maailmaan enkä oppinut tuntemaan heitä. Milloinkaan muulloin en ole niin kiihkeästi vihannut kuolemaa. En ole rakastanut ketään elävää, puhuvaa ihmistä niinkuin noita kuuluisia vainajia, jotka lepäävät marmorin ja vuosisatojen peitossa. Ja toisinaan minusta on tuntunut, että he olivat ihan lähelläni, huoneessani, tai että kohtasin heidät rakkaimmilla poluillani solisevien jokien tai rappeutuneiden muurien vaiheilla, ja silloin olen yrittänyt puhua heille ja tunnustaa koko sen tunteiden kiihkon, joka eli minussa, yksinäisessä rakastajassa. Mutta he silmäilivät minua vaieten ja häipyivät pois, jos aioin heitä lähestyä.

Ne kirjat, joista ensimmäisen kerran opin tuntemaan heidän rakkautensa, heidän ajatuksensa ja vihansa, ovat vieläkin eloisina muistissani väreineen ja muotoineen ja kirjaimineen, vieläpä tahroineen ja taitettuine kulmineenkin, niin eloisina, etten voi niitä milloinkaan unohtaa. Ja tämä ei suinkaan ole pelkkää hempeätunteista leikittelyä menneen rakkauden muistoilla! Ne ovat todellisia pyhäinjäännöksiä, muistoja elämäni kauneimmilta ajoilta: halpoja, paksuja nidoksia, huonosti painettuja ja täynnä virheitä, stereotyyppipainoksia, joiden hinta oli pari soldoa nidokselta, pieniä antikvaarisia kirjoja, joissa oli ylen runsaasti muste- ja lyijykynäviivoja, käpertyneitä ja kuluneita nidoksia ja tanakoita nahkaniteisiä teoksia, joita säilytettiin erikoisen huolellisesti pyhinä esineinä.

Muistanpa myös, missä ympäristössä ja minä hetkinä sammutin niistä janoani ja tunsin ne läheisimmiksi ja omimmiksi niiden ilmetessä minulle kirkkaimmassa ja räikeimmässä valossa. Dante liittyy muistissani kesäisiin aamuhetkiin, jotka vietin pienellä kivipenkillä korkeudessa kuunnellen sameavetisessä altaassa solisevaa uneliasta suihkulähdettä. Shakespeareä olen lukenut ensimmäisen kerran myöhäisinä talvi-iltoina, kylmässä ja koleassa huoneessa, kynttilän valossa; Baudelairen olen käsittänyt Cascinen syksyisimmillä ja autioimmilla lehtokujilla Arno-joen koristaessa aaltojensa hopeata purppuralla auringonlaskun juhlaa varten; Shelley palauttaa mieleeni pienen polun keväisessä akasia- ja saarnilehdossa, missä olen korkein äänin laulanut Prometeuksen rinnasta kirvonneet tuskallisimmat kiroukset; Taine vie minut takaisin kirjaston valtavaan saliin, jonka suurten pölyttyneiden ikkunoiden kylmässä valossa väikähti toisinaan valkoisten kyyhkysten lento; Stirnerin Ainoata olen mietiskellyt jossakin muurikomerossa, tiilikivipenkillä, jalkojeni alla pehmeä nurmimatto ja suitsutuksen tuoksu vaiheillani, jonkin kirkon vierellä, kukkulan laella, tuuhean lehmuksen ilmavassa varjossa, ja Zarathustran säkeitä olen lausuellut kiviseinän takana, jonka olin itse rakentanut suojakseni, lähelle paimenmajaa, tuulisen Pratomagnon nurmisille ja yksinäisille ylänteille.

Mutta eivät ainoastaan nuo olleet kumppaneittani kammiossa valvoessani, miettien käyskellessäni ja ihanasti levätessäni yrttien keskellä, taivaankannen alla. En unohda yhtäkään teistä, kahdeksantoista-, kahdenkymmenen- ja viidenkolmattavuotiaan sydämeni ystävistä, ja te kuljette ohitseni toinen toisensa jälkeen tuoden mieleeni jonkin päivänmäärän, jonkin maiseman, jonkin säkeen tai ajatuksen muiston. Kaikille teille minulla on velka maksettavana, velka, jota yritän nyt suorittaa pienin erin, kokien siirtää toisiin edes kipinän sitä henkeä, jonka olette herättäneet ja ylläpitäneet minussa.

Ennen kaikkea olen velassa teille, te runoilijat, jotka Saatanan tavoin veitte minut vuorten huipuille ja kuiskasitte korvaani: Katso, kaikki tuo rikkaus, raikkaus ja kauneus voi olla sinun, kunhan näet sen ja käsität! Sinua, taatto Dante, kiitän paratiisin kaipauksesta ja jalon vihan rajusta ja plebeijisestä riehunnasta, sinua, veli Leopardi, auttamattoman murheen hekumasta ja ihmisten naurettavan kehnouden kirkkaasta, armottomasta näkemisestä, sinua, Shelley, sydänten sydän, jonka minun mereni ahmaisi kuin jumalan, kiitän luonnon pateettisesta sieluttamisesta, kultahohteisen maailman hienosta runsaudesta ja kukistettuihin titaaneihin kohdistuvasta myötätunnosta, sinua, veljellinen Baudelaire, luonnottomasta ja unohtumattomasta taipumuksesta kirouksiin ja lihan elämän viheliäisiin kuiluihin, vailla ulospääsyä ja vailla taivasta, ja jokapäiväisen halpamaisuuden hurmioiseen kirkastamiseen, sinua, Heine, surun raikuvasta naurusta, surun, joka ei tahdo näyttää kasvojansa, ja erilaisten mytologisten pelinukkien hilpeästä puhkomisesta, sinua, varhaisen nuoruuteni Walt Whitman, meren suurten joukkojen ja ihmiselämän avarasta hengityksestä ja liikutetun ylevämielisestä kaikkien olentojen ja kaikkien kansojen syleilemisestä, sinua, Maremman Carducci, lepoon paneutumattoman jalopeuran voimallisista hyökkäyksistä ja pohjoisten rajutuulten, leppymättömän kumoushengen, sotahuutojen ja Italian suuruuden kaipuusta. Ja voinko sanoa, mitä kaikkea olenkaan velkaa Shakespearelle, mitä kaikkea Goethelle? Olivatko he pelkkiä runoilijoita, draamojen, murhenäytelmien ja mysteerien sepittäjiä? Eivätkö he opastaneet minua tuntemattomiin maailmoihin, rajattomille näkymöille, ruumiillistuneiden aatteiden, keskustelevien sankarien ja onnellisten saarten ihmeitten keskelle; enkö oppinut heiltä, että elämä on unennäköä ja unennäkö todellisuutta, ja etteivät vakavimmat, kaameimmat ja kirkastavimmat ajatukset ole filosofien teoksista löydettävissä? Enkö keskustellut useita kertoja kalpean Hamletin kanssa ja etsinyt todellista elämää tohtori Faustin keralla? Eivätkö he olleet, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, olemukseni eläviä ja läheisiä osia?

He kohtasivat silloin kenties Don Quijoten ja Idiootin ja toisinaan Julien Sorelin ja Peer Gyntin, mutta useammin tohtori Teufelsdroeckin Didimo Chiericon ja Filippo Ottonierin seurassa. He ovat minut luoneet, he minua tukevat, he innoittavat minua. Cervantesilta olen saanut mielettömän ihanteenkiihkon ja Sancho-heimon karkeaan terveyteen kohdistuvan ylenkatseen, Dostojevskiltä onnettomiin suuntautuvan pyhän ja mielettömän rakkauden ja kaamean viehtymyksen sisäisiin murhenäytelmiin, Stendhalilta stoalaisuuden, jonka kannattaja kirkkaasti havaitsee maailman oliot, ja taipumuksen siveään salaperäisyyteen, Ibseniltä oman itseyden kunnioittamisen, etsinnän ja tehostuksen, Carlyleltä hengen keksimisen vertauskuvasta ja eittämisessä piilevän myönnön havaitsemisen ja harjoittamisen, molemmilta italialaisilta veljiltä apeamielisen, kontemplatiivisen leikinlaskun, joka tuskin kykenee pidättämään nyyhkytystänsä.

Mutta miksi ei ole tässä mainitsemieni henkien sarjassa ennen kaikkea Poe, joka opasti minut kauhujen ongelmien luo, ja Novalis, jonka voimamystisismi minua viehätti? Entä filosofit? Platon: kauniita nuorukaisia, notkeamietteisiä vanhuksia, myyttejä ja sofismeja, pitoja ja pylväskäytäviä meren rannalla. Berkeley: Ila ja Filonoous, jotka tuhoavat yleismielteet ja aineen astellessaan englantilaisen puiston aamuisessa sumussa. Schopenhauer: ajatuksen ja tuskan, tahdon ja alistumisen keksiminen. Nietzsche: aurinko ja hävitys, ylhäisiä, valkeita vuoria ja vapautuneen neron hilpeä karkelo. Stirner: dialektinen anarkia, kaamea yksinäisyys, egoismin julistaminen ja aran ihmisen kaunopuheinen äärimmäinen kapina. Mutta ennen kaikkea olen ajattelijoiden joukossa rakastanut tavanomaisuuden tuhoajia, ennakkoluulottomia ihmistuntijoita, sankarillisia ja tyyniä harhakuvitelmista vapautuneita, niitä, jotka raaputtelevat idealismin freskoja paljastaen niissä piileviä kipsillä täytettyjä ontelolta ja kaapivat pois hopeapinnan, jotta lyijystä maksetaan lyijyn hinta. Minä rakastin ankaran järjen miehiä, ihanteettomia, ihmiskunnan älyllisiä tullimiehiä. Etenkin ranskalaisia: Montaigneen viisasta epäileväisyyttä, Diderot'n säihkyvää ja suitsuvaa laatua, Täinen läpikuultoista ja henkevää kaavamaisuutta, vieläpä Voltairen tulista skeptillisyyttä, Brewsterin moraalista polyteismiä ja Remy de Gourmontin naturalistista kyynillisyyttä.

Tämä oli minun maailmani, todellinen kotimaani ja veljieni seura. Tämän jumalaisen sisäisen kaupunkini taustana olivat Leonardon vuorijonot, muistomerkit olivat Michelangelon sankareita, voittajinakin murheellisia, ja tauluissa väräjöivät Rembrandtin valot ja varjot. Siellä kaikui tavan takaa Bachin sonaattien juhlallisia kadensseja, Beethovenin sinfoniain kiihkeimpiä tahteja ja Wagnerin kuorojen sankarimotiiveja. Ainoastaan näiden ajatusten, kuvien ja sävelten keskuudessa tunsin olevani maailmassa, joka oli arvoiseni.

XX

ELÄVÄT VÄHÄPÄTÖISET

Suuriin kohdistuvaa rakkauttani voimallisempi oli kumminkin elävien vähäpätöisyyksien halveksiminen. Minä halveksin niitä kaikkia: niitä, jotka tunsin, ja niitä, joita en ollut milloinkaan edes vilahdukselta nähnyt, niitä, jotka minua häväisivät ja niitä, jotka osoittivat minulle äänekästä suosiota, niitä, jotka tulivat minua vastaan ja niitä, jotka minua karttelivat.

Minä en pitänyt ketään vertaisenani — kolmea tai neljää viha- ja seikkailutoveria lukuunottamatta. Kukaan ei näyttänyt minusta kyllin arvokkaalta toimimaan tuomarinani tai edes seisomaan vieressäni. Uskoin tosiaankin olevani ainoa ennakkoluuloista ja silmänkaihtimista vapaa olento, ainoa olento, jonka päässä ei vallinnut erehdys, typeryys ja eläimellisyys, ainoa, joka kykeni paljastamaan petoksia ja kukistamaan vallananastajia, karkoittamaan vanhojen jumalien ja nykyaikaisten houkkioiden koko Walhallan, riisumaan jokaisesta asiasta, jokaisesta aatteesta tottumuksen ja sovinnaisuuden parittajaverhot, vapauttamaan ihmiskunnan sitä kahlehtivasta häpeällisestä hengenorjuudesta. Minä tahdoin vapauttaa (ja niinmuodoin mielestäni auttaa) juuri niitä, joita halveksin, ja halveksin heitä nimenomaan siitä syystä, etteivät he olleet vapaat, ja juuri sen vuoksi, että olivat halveksittavia, tahdoin heidät vapauttaa. Tahdoin kohottaa heidät omaan tasooni enkä suinkaan painua heidän olokannallensa. Saadakseni heidät ihmisiksi opetin heidät tietämään, että olivat eläimiä; rakkauttani osoittaakseni heitä rankaisin. Jos laskeuduin heidän luoksensa, tein niin vain heitä kurittaakseni, omaksi huvikseni. Tahdoin saada heidät itseni arvoisiksi, sen ihanteeni arvoiseksi, joka edusti ihan vapaata, ihan henkiseksi muuttunutta ja kaikkeen uskoon epäuskoisesti suhtautuvaa ihmiskuntaa. Karun kasvattajan tavoin menetellen en yrittänyt viehättää heitä soitannolla ja muulla sulolla, vaan koetin heitä herättää, ravistella, kiihdyttää. Näinä aikoina olisin voinut kirjoittaa elämäni otsalauselmaksi Petrarcan säkeen:

Olen tullut vain toisia herättämään.

Mutta minä en tahtonut herättää heitä hyvyydellä ja hyväilyillä: tahdoin heitä ravistaa, tarttua rinnuksiin ja työntää vasten seinää, jotta tämän kovakouraisen herättämisen aiheuttama viha ja häpeä saisi liikkeelle heidän tarmonsa, läikähdyttäisi heidän miehekästä ylenkatsettansa. Minä käsittelin ihmisiä niinkuin kesyttäjät puolittain typertyneitä, uneliaita sirkuseläimiä. Minä pistin niitä, poltin ja piiskasin: pistin niitä säälimättömimmillä ivalauseillani, poltin ankaroilla ja loukkaavilla sanoilla ja armahtamattoman avomielisillä syytöksillä, piiskasin heitä osoittamalla kuinka pelkurimaisia he olivat elämässään, kuinka viheliäisiä pyrkimyksissään, kuinka alkeellisia ajatuksiltaan, kuinka kaikin puolin tietämättömiä ja täysin kykenemättömiä käsittämään perusteellisesti ja harkitsemaan säännöllisesti.

Kukaan ei voinut välttää nopeita hyökkäyksiäni. Ellei ollut kiistaa olemassa, minä sen aiheutin saadakseni aikaan dilemmoja ja jakaakseni säälimättömiä iskuja; jos riita oli jo käynnissä, ohjailin ja vääntelin sitä, kunnes jäin yksin tanterelle sinkoamaan syllogismeja ja haukkumasanoja kaikkia muita vastaan; jos ilmaantui joku arka raukka, pakotin hänet puhumaan saadakseni hänet satimeen ja naurunalaiseksi; jos taas kohtasin jonkun julkean suupaltin, oli sanomaton iloni hillitä hänen häikäilemättömyytensä ja pakottaa hänet vaikenemaan.

Jos oli joku ilkeä totuus lausuttava vasten kasvoja, olin ensimmäinen ja ainoa sanomaan sen suoraan ja kaunistelematta; jos havaitsin jonkin vian, puutteen tai heikkouden, otin sen viipymättä syytöksen ja hyökkäyksen lähtökohdaksi; joka kerta, kun oli selviydyttävä jostakin ikävystyttävästä, ilkeästä, saivartelevasta tai typerästä olennosta, ystävät vetosivat minuun, ja harvoinpa sattui, ettei asianomainen mennyt menojaan ainiaaksi, hämillään ja häväistynä. Jos vain tiesin jossakin henkilössä tarkoin salatun tumman pilkun, suuntasin keskustelun juuri siihen syyttäen häntä arkailematta julkisesti, ja jos sain vähänkin vihiä jonkin mielen arimmasta ja kipeimmästä kohdasta, lausuin sen heti julki ja kosketin sitä viipymättä. Minä osasin mainiosti johdella kaikkein viattomimmasta, kevyimmin esitetystä lausumasta mitä arvaamattomimmat päätelmät, piilevät väitteet ja arvostukset, joihin sitten kävin kiinni ahdistaen onnetonta, kunnes hän rukoili armoa tai pakeni. En tarvinnut paljon tietoa ihmisestä voidakseni sommitella hänen psykologiansa, ja kun se oli valmiina, asetin sen hänen eteensä, jotta hän voisi nähdä itsensä siinä ikäänkuin kuvastimessa ja punastuisi häpeästä.

Minulle kelpasivat kaikki aseet tässä alinomaisessa sissisodassa kaikkia vastaan: oppineet lainalauseet ja uusi aate, tuntemattoman auktoriteetin nimi, argumenttiin ad hominen, dialektinen erittely ja sanallinen analyysi, lennosta tavoitettu ristiriita, pilapuhe, leikinlasku, henkevä iva, pilkka, säälivä silmänisku, irvihampaanhymy, irvistely, leveä nauru ja häväiseminen! Käyttelin niitä kaikkia saadakseni nuo kelvottomat houkkiot tuntemaan koko sielullisen ja opillisen etevämmyyteni, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi oli minulle jokainen keino ja yritys hyvä ja pyhä. Ja elleivät uhrini tulleet minun luokseni, lähdin ahdistamaan niitä ulos pesistään ja pyrin tuntemaan yhä enemmän ihmisiä, jotta minulla olisi mahdollisimman suuri valikoima vaivaisia sieluja.

Siten tulin lyhyessä ajassa pelottavan ja häikäilemättömän ihmisen maineeseen ja olin siitä mielissäni; minua pidettiin mielipuolena kouhona ja ujostelemattomuuden apostolina, väistettävänä konnana ja rehellisyytensä vuoksi kärsivänä marttyyrinä. Monet, kaikkein kehnoimmat, välttelivät minua kuin ruttotautista, toiset, arvokkaammat, etsivät minua, taistelivat minua vastaan ja valloittivat askel askelelta ystävyyteni. Menettelyni näet ei ollut ainoastaan sissi- ja sotilasvaistojeni välttämätöntä purkautumaa ja rajattoman ylimielisyyteni luonnollista ilmausta, vaan sitäpaitsi menetelmä, jonka nojalla koettelin ihmisiä, seula, jonka avulla valitsin voimakkaimmat ja parhaat. Se, joka pani sanani pahakseen, poistui luotani, ja sitä minä juuri halusinkin. Toiset alkoivat minua vihata, ja sekin oli mieleeni, koska olen aina tuntenut kaipaavani enemmän vihollisia kuin ystäviä. Muutamat kunnioittivat minua sitäkin enemmän; väkivaltaisuuteni vain veti heitä puoleensa, ja he sietivät mielellään moitteita ja loukkauksia, koska tunsivat, että olin useimmiten oikeassa ja että niin karkeassa muodossa lausuttu totuus voi auttaa paljoa enemmän toisia sieluja kuin omia tarkoituksiani. Muutamia ystäviä hankin itselleni nimenomaan heitä kurittamalla ja käyttämällä ankaroita sanoja. Heitä oli vähän, mutta he olivat terävänäköisemmät kuin toiset: he havaitsivat ylenkatseeni alla piilevän rakkauden ja oivalsivat, että hyökkääjän pelottavien varusteiden takana piili tuntehikas runoniekka, joka kykeni ystävyyteen melkoista paremmin kuin kaikkein moitteettomimmat kiltit nuorukaiset.

Sitäkin enemmän, kun suhtautumiseni kanssaihmisiini ei aina ollut murhaavaa ja myrkyllistä. Minulle tuotti, esimerkin mainitakseni, suurta huvia omientuntojen rauhattomaksi tekeminen esittämällä odottamatta vakavia, ratkaisevia elämänkysymyksiä — jonkin niistä kysymyksistä, joita kukaan ei milloinkaan esitä ja joita pidetään mielettöminä ja hyödyttöminäkin, mutta jotka siitä huolimatta tekevät kysymyksenalaisiksi kaikkein tavallisimmat periaatteet, kaikki arvot, vieläpä koko elämän. Minä tahdoin pakottaa toiset harkitsemaan, ajattelemaan, tutkimaan perinpohjin itseänsä, omaa sieluansa, tulevaisuuttansa ja ihanteitansa, tahdoin ajaa jokaisen takaisin omaan itseensä, niihin syvyyksiin, joihin ei kukaan vapaaehtoisesti laskeudu, tahdoin asettaa jokaisen oman itsensä eteen, katselemaan itseänsä kasvoista kasvoihin, jotta havaitsisi erehdyksensä, lähtisi kulkemaan toista tietä, kiiruhtaisi eikä unohtaisi — jos oli vielä aikaa. Monet ovat saaneet kiittää minua omantunnon herätyksestä, ratkaisevasta mielenmasennuksesta, joka on tehnyt heidät jälleen ihmisiksi ja saanut heidät kulkemaan tietänsä uusin voimin ja uskalluksin. Ikuisten ja laiskojen nukkujien joukossa, joita nimitetään ihmisiksi, tarvitaan tosiaankin joku, jolla on rohkeutta huutaa vahtisotilaan »Ken siellä?», toitahduttaa ensimmäinen aamusoitto ja pyyhkäistä rievulla punamaalin peittämiä naamoja, jotta jokainen saa nähdä oman rumuutensa ja raihnautensa. Se, jolla ei ole uskallusta katsoa itseään suoraan kasvoihin, voi jälleen teeskennellä, olla olevinaan moitteeton mies, vaikka onkin lurjus, ja näytellä neron osaa, vaikka onkin houkkio. Minua se ei liikuta: olen suorittanut velvollisuuteni!

Vihatkaa siis minua ja kirotkaa ja väistäkää minua. Ihmisiä ei muuteta toisiksi iholaastarien ja homeopatian avulla. Siihen tarvitaan perinpohjaisia ja ankaroita toimenpiteitä. On leikattava, missä leikattavaa on, on poltettava, missä on mätäpesäke, on kiidätettävä pois tottumuksen pehmoisesta pesästä jokainen, joka ei tunne myrskyn raikasta raivoa ja lumen terveellistä viileyttä muuten kuin kotonsa ikkunaruutujen läpi nähtyinä. Ja jos raikas ilma salpaa hengitystänne ja teidät tukehduttaa, sitä pahempi teille ja sitä parempi haudankaivajille.

Minä en kadu, että olen ollut liian suorasukainen ja liian hyökkäyshaluinen. En osaa auttaa muuten kuin kiusaamalla, en voi rakastaa halveksimatta.

XI

MINÄ JA RAKKAUS

Kahdenkymmenen vuoden ikä on saavutettu, nuoruus uhkuu jo täyttä voimaansa, todellisempi elämä, elämä elävien ihmisten seurassa, on alkanut, se ei enää tyydy omiin rajoihinsa, vaan näyttää tahtovan tulvia ja levitä toistenkin, kaikkien toisten alueille — ja rakkaudesta ei ole mainittu mitään. Kuinka se on mahdollista?

Juuri sinä ikäkautenahan romanttisten idyllien klassillinen kevät saa versomaan ja kukoistamaan vastahakoisimmatkin sydämet, silloin on kaikkien aistien pakanallinen kesä, hillittömän hekuman väkevä heinäkuu, jolloin jokainen katse on nautinnon kaipausta, kaikki kädet hapuilevat hyväiltäväkseen soreata vartaloa ja suudelmat ovat kuumeisen polttavat huulilla, jotka eivät osaa, eivät tahdo eivätkä voikaan irtautua toisistaan. Se on rakkauden valta-aika ihmisiän lyhyessä vuodessa. Se on se aika, jolloin nainen — pikku serkku pitkine palmikkoineen ja lyhyine hameineen tai puuteroidut — ah — jo viidenneijättä vuoden ikäiset kasvot — astuu miehen elämään ja jättää hänen lihaansa tai sydämeensä kaikkein lähtemättömimmät muistot. Siitä pitäen mies ei enää ole yksin eikä ihan omansa: nainen, neitsyt tai portto, ottaa hänet haltuunsa ja aloittaa muuntamistyön.

Nyt olisi siis vihdoin aika ryhtyä tunnustamaan arkoja kiintymyksiä, tunnekylläisiä sydämen kokemuksia ja rajuja intohimoja. Minkätähden siis ei ole puheena rakkaus?

Ei, signora — (otaksun, että sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan signorain aivoissa) — ei.

Jättäkää kaikki toivo. Rakkaudesta ei puhuta tässä eikä tuonnempanakaan. Jos olet alkanut lukea tätä miehen elämäkertaa epähienosti toivoellen kohtaavasi siinä jonkun naisen, voit yhtä hyvin heittää kirjan heti kädestäsi huolimatta sitä ollenkaan enää ajatella. Minä en kirjoita rakkaudesta enkä esittele naisia minkäänlaisia.

Jos tämä on romaani, niin se on romaani vailla rakkautta.

Jos tämä on romaani, niin se on kertomus vailla naisia. Olkoon ikävä, rampa, epätodennäköinen, miten hyvänsä tahtonette sitä nimittää, tuntehikas signora, mutta se on sellainen, sen tulee olla sellainen ja minä tahdon sen sellaiseksi minä, joka olen elämäni, sieluni ja tekojeni valtias.

Rakkaus ei ole suinkaan ollut elämääni vaikuttamatta, rakas signora: eipä suinkaan. Minä puhun rakkaudesta sanan kaikissa merkityksissä; platonisesta ja apinamaisesta, henkisestä ja ruumiillisesta, tunteenomaisesta ja aistillisesta.

Elämässäni on ollut naisia: ei tietenkään paljon, koska en ole ollut enkä ole voinut olla mikään Tenorio, mutta heitä on ollut ja he ovat olleet todellisia aito naisia, lihaa ja verta, sellaisia naisia, joita ihailemme suurissa romaaneissa ja kaipaamme elämässä.

On ollut nuoria naisia, intomielisiä ja ylen tulisia, on ollut terveitä, kirjallisuuden vähimmässäkään määrässä pilaamattomia tyttöjä, on ollut, ah onnetonta, älykkäitä neitejä, sivistyneitä, intohimoisia ja ennakkoluulottomia, on ollut — ja minä en häpeä tunnustaa — kyynillisiä ja apeamielisiä prostituoituja, jotka harjoittivat ammattiansa kunniallisemmin kuin monet muut… Ja muutamat heistä olivat kauniita, toiset vain siroja, miellyttäviä ja mielenkiintoisia. Ja minä olen rakastanut heitä kaikkia, toista toisensa jälkeen, sielullani ja ruumiillani tai vain sielullani tai vain ruumiillani, ja olen ollut heidän seurassaan viaton ja uskalias, hellä ja hyinen, ylevä ja halpamainen, niinkuin kaikki miehet kaikkien naisten seurassa. Minäkin olen esittänyt uskaliaita tunnustuksiani värisevin äänin, puristaen pieniä kätösiä ja yrittäen ennen aikojani suudella niitä huulia, joiden toivoin hiljaa lausuvan myöntösanan; minäkin olen viipynyt ikkunoiden alla auringon nuorena noustessa ja illan riutuvissa hämärissä, odottaen käden antamaa merkkiä, uutimen häilähdystä, valon tai liinan ilmaantumista; minäkin olen kirjoittanut satoja lyyrillisesti ja epätoivoisesti huudahtelevia ja jumaloivia kirjeitä, joiden sinettisanana on ollut rakastavien alinomainen ja turha vakuutus: iäti; minä olen painanut poven vasten poveani, olen suudellut useitakin suita ja saanut hyväilyilläni silmiä sulkeutumaan, ja jokainen syrjäinen katu tuo mieleeni nimen, kukan, sanan — nimen, jota en enää mainitse, kukan, joka lepää kuivana ja murenneena jossakin unohtuneessa kirjassa; sanan, jonka tahtoisin unohtaa…

Niin, rakas signora. Minä olen ollut rakastunut minäkin, ja muutamat naiset ovat — luullakseni — olleet minuun rakastuneet. Ja minä olen aiheuttanut heille iloa ja kärsimystä niinkuin toisetkin miehet, ja olen tuntenut kiihkeää, kuumeista kaipausta, tuskallista epätietoisuutta, kiduttavaa epäilystä, odotuksen apeutta, mustasukkaisuuden kidutuksia ja kiinteän syleilyn jumalaista tajuttomuutta, kun näyttää siltä, kuin molemmat sielut tahtoisivat tempautua irti toisiinsa puristuneista ruumiista muuttuakseen yhdeksi ainoaksi.

Etten tahdo puhua rakkaudesta, se ei tapahdu senvuoksi, etten ole oppinut tuntemaan kaikkia sen eri asteita ja lajeja. Minulla on sielu minullakin, rakastettava Signorina, minulla on verta pulppuava sydän, minä en ole aina ollut yhtä tylsätunteinen, en ole ollut syntymästäni kykenemätön enkä ole menettänyt koskaan miehuuttani.

Tuskin poikaikään ehdittyäni tunsin viattomien lemmentunteiden levottomuuden, myöhemmin menetin puhtauteni säännönmukaisesti samoinkuin kaikki muutkin, elin sitten vapaiden lemmenliittojen ja kiellettyjen nautintojen ja täysin luvallisten kihlausten vaiheet ja päädyin vihdoin (minäkin!) pyhän avioliiton laillistettujen riemujen helmaan. Ja te voisitte hyvinkin kysyä minulta: »Mitä sinulta vielä puuttuu?…»

Kunpa tietäisitte, signorani, mitä minulta on puuttunut! Minulta on puuttunut ainoastaan yhtä: ihannenaista, naista, joka tosiaankin valtaa sielun ja muuttaa sen toiseksi.

Sanalla sanoen: minulta on puuttunut nainen, joka voisi saada sijan erään hengen henkisessä historiassa, älynelämää käsittelevässä älyllisessä romaanissa. »Ikinaisellinen vetää meitä ylöspäin.» Voipa niin olla: minua ei nyt haluta käydä kiistelemään Wolfgang Goethen kanssa. Mutta minun täytyy puolestani tunnustaa, ettei ikinaisellinen ole kuljettanut minua ylös- eikä alaspäin, ei korkealle eikä matalalle — ei milloinkaan.

Nainen ei ole minulle ilmestynyt Beatricenä, joka tarttuu käteesi ja herättää sinut aineellisista unistasi johdattaakseen sinut taivaallisia ihmeitä näkemään, ei myöskään Kirkenä, joka muuttaa hyvyyden ja tiedon palvelukseen syntyneet miehet röhkiviksi sioiksi runsasta varjoa ja runsaasti tammenterhoja tarjoaviin rehoittaviin puutarhoihin.

Naiset eivät ole minua pilanneet, mutta eivät myöskään puhdistaneet. He ovat olleet syrjässä, ovat olleet tervetulleita tai rasittavia vieraita levon hetkinä, virkistysvälineitä ikävyyden aikoina, himoittuja nautinto- tai kidutuskeinoja, rakkaita ja rakastavia vaivaisen olemassaoloni seuralaisia, hekuman tai raivon välituokioita tyytymättömän työmiehen karussa elämässä, liioittelevia ja väärämielisiä työni arvostelijoita, mutta, jos minun tulee olla karkean rehellinen, eivät opastajiani, lahjoittajia tai innoittajia.

He ovat riistäneet, ovat vaatineet minulta — ja minä olen heille antanut hieman elämääni, nuoruuttani, aikaani, harhakuvitelmiani, ajatuksiani, — mutta en ole saanut heiltä milloinkaan mitään. Sieluni sisäistä historiaa ei heidän läsnäolonsa ole rikastuttanut eikä muuttanut.

Minä en valita, päinvastoin. Olen antanut, koska oli antamista, ja paljon — enin osa — on jäänyt itselleni. Heiltä en ole pyytänyt mitään henkeäni varten — eivätkä he ole voineet minulle mitään antaa. Minä tiedän erinomaisen hyvin, että nainen on olemukseltaan ja välttämättä loiseläjä, kiskuri, varas. Olen hyväksynyt hänet sellaisenaan, olen käsittänyt hänet hänen todellisen olemuksensa valossa, olen antautunut ryöstettäväksi ja maksanut säännöllisesti veroni.

Ilojemme ja kärsimystemme tili on tasainen: jos olen nauttinut, olen myöskin nautintoa tuottanut, jos olen aiheuttanut kärsimystä, olen saanut itsekin kärsiä. Enempää en pyydä, ja mikä on annettu, on annettu mielellään. Mutta mikäli tiedän, näen ja muistan, naiset eivät ole milloinkaan antaneet minulle mitään, ei hitustakaan, ei yhtäkään ajatusta, ei voiman hiukkaa, vielä vähemmän sysäystä kohti niitä jumalaisia korkeuksia, joihin rauhaton henkeni on aina pyrkinyt.

Kenties ei naisilta pidäkään mitään sellaista odottaa? Kenties ei: taivun itsekin siihen mielipiteeseen. Mutta niin ollen minulla on täysi oikeus jättää heidät mainitsematta tässä, kun kirjoitan ainoastaan ihmisen sielusta enkä koko ihmisestä.

Tai lieneekö virhe minun, joka en ole osannut löytää enkä ymmärtää Beatriceä, joka saattoi kohottaa minut taivaisiin? Se on mahdollista, erinomaisen mahdollista, ja jos on niin laita, niin asiaan kohdistuva katumukseni on kaikkien syntieni katumista syvempi, sillä täytyyhän hänen olla ihmeitten ihme, sen olennon, joka kirkastaa ja koroittaa jo sinänsä, alkujansa korkeata miestä.

Mutta olipa miten tahansa, joko niin, etten ole häntä kohdannut tahi niin, etten ole häntä ymmärtänyt, missään tapauksessa hän ei ole liidellyt luokseni, ja minä en voi hänestä puhua.

Nyt siis olen — rakas kärsimätön signora — muutamin sanoin selittänyt seikkaa koskevan vaiteliaisuuteni, joka teitä kovin rasittaa. Käsitän hyvin, että vaikenemiseni vaikuttimet ovat loukkaavammat kuin itse vaikeneminen; mutta miten voisinkaan asiaa auttaa?

Jos osaisin teeskennellä ja valhetella, olisin voinut väistää koko seikkaa tai olisin voinut sinut tyydyttää liittämällä tähän sisäisten tapahtumien koruttomaan kertomukseen sinne tänne lemmenmuisteloita. Mutta on ihan hyödytöntä yrittää: en kumminkaan onnistu. Minä en voi kirjontaa sellaista, mitä en tunne, enkä myöntää sijaa sellaiselle, mitä ei ole ollut milloinkaan olemassa.

En kumminkaan halua auttamattomasti riitaantua kanssasi — ja kaikkien niiden naisten kanssa, jotka kenties haluavat minua kuunnella. Senvuoksi tahdon antaa näytteen — pienen pienokaisen näytteen — siitä, millaisiksi voisivat muodostua tunteenomaiset muistelmani. Kysymyksessä on varsin etäinen muistelo: ensimmäinen lemmenmuisto, joka on jäänyt mieleeni elämäni varrelta.

Elokuun ilta, kauan, kauan sitten! Me astelimme yhdessä kukkulanrinnettä alaspäin erään sukumme keskuudessa tavallisen huviretken jälkeen. Minun oli onnistunut jäädä toisten jälkeen hänen kerallaan, joka oli tytöistä pienin, huomaamattomin, alakuloisin ja eniten minunlaiseni.

Kuun valkea valo lankesi tien valkoiseen tomuun, valkoisiin rakennuksiin, valkoisenharmaisiin öljypuihin äsken valkaistujen muurien takana ja loi siihen hetkeen hieman teatraalista, unenluontoista sävyä.

Minä yritin kulkea varjossa, ja joka kerta, kun täytyi astua jälleen valoon, kauan epäröivä käteni etsi hänen kättänsä ja päästi sen kohta irti, ja mieleen kohosi tunto, että olin tehnyt jotakin sanomattoman siveetöntä.

Sydämeni sykki ikäisekseen ylen kiivaasti, ja minä kuuntelin melkein liikutettuna vainioihin hukkuneiden sirkkojen itsepintaista ja pateettista siritystä. Olin näkevinäni pienet mustat päät ojennettuine tuntosarvineen maareikien suulla, yökasteen jo viilentämässä nurmessa, ja minusta tuntui kuin tuo sävel olisi ollut suotta toistuvaa rakkauden ja onnen anelua.

Minäkin kaipasin jo silloin hieman onnea. Ja sinä iltana uskalsin vihdoin sanoa hänelle, mitä olin mielessäni hautonut jo monet kuukaudet: levottomien öitteni salaisuus alkoi vähitellen pirahdella ilmi lyhyinä ja katkonaisina lauseina tuon unohtumattoman elokuunkuutamon hohteessa. Hän kuunteli minua, vaaleat ja tyynet kasvot olkihatun leveän reunan varjossa. Hän kuunteli minua kuin unissaan ja virkkoi tavan takaa myöntösanan, aina vain myöntösanan, siihen mitään lisäämättä.

Minä kuvaelin hänelle liikutetuin mielin poroporvarillisen unelmani yksityiskohtia: »Kunhan ehdimme suuriksi, menemme heti naimisiin. Asetumme asumaan pieneen tupaan, joka on meidän omamme, maaseudulle, lähelle kaupunkia. Meillä on keittiötarha, isonlainen puutarha, siinä paljon kukkia, keskellä allas, jossa ui kultakaloja, ristikon lomitse näkyy keltaisten ruusujen runsaus. Me järjestämme itsellemme kauniin salin, siihen seinäkellon somasti välkähtelevine messinkiheilureineen, pyöreän pöydän punaisine, kukkaisine liinoineen, ja isiemme ja äitiemme muotokuvat punaisine kultareunuksisine kehyksineen. Meillä on paljon kotieläimiä: korea valkoinen kissa sinisine kaularuusukkeineen, kyyhkysiä lakassaan, kolme neljä munivaa kanaa, häkissä kanarialintu ja peippo, joiden viserryksestä nautimme, iso pihakoira ja kenties vielä pieni marakatti, sellainen kuin lintukauppiaalla myymälän oven suussa… ja me olemme koko päivän toistemme seurassa, huvittelemme ja pidämme toisistamme…»

Hän myönteli yhä edelleen, myönteli myöntelemistään. Hänelle kaikki oli luonnollista, yksinkertaista ja helppoa. Hän ei ollenkaan kummastellut sitä, että me kaksi — nimenomaan me kaksi! — eläisimme yhdessä koko elämämme.

Minulle meidän tuleva elämämme ilmeni työläänä valloituksena, etäisenä ihanteena, pitkällisenä ponnistuksena, vakavana tehtävänä. Hänelle ei. Hänestä tuntui kuin olisi kysymyksessä ollut jokin huvilelu — uusi keksimäni leikki: avioliittoleikki, elämänleikki. Hän oli tosin hieman mietteliäs, mutta hänen kasvonsa, vähän hyväilyjä osakseen saaneen lapsen kalpeat kasvot, olivat tyynet ja rauhalliset. Hän ei ymmärtänyt minua. Me emme ymmärtäneet toisiamme. Hän myönteli minulle senvuoksi, ettei minua ymmärtänyt. Ja kumminkin oli unelmani sanomattoman mitätön, lapsellinen ja poroporvarillinen! Ja jostakin tuntemattomasta syystä hänen myöntelynsä sai minut apeammaksi kuin olisi saanut hänen kieltonsa. Niinpä en virkkanutkaan hänelle enää mitään.

Tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin kohtasin naisen sielun. Toiset kerrat olivat kovin erilaiset — mutta sittenkin…

Ja nyt en enää puhu rakkaudesta tässä kertomuksessa — en kertaakaan. Te voitte, rakas signora, sulkea kirjan ja singota sen pois. Ja halveksia minua syvästi — sydämen pohjasta.

SOLENNE

    Minä kysyn: kuka on se, joka kulki kauimmaksi?
    Sillä minä tahdon kulkea vieläkin kauemmaksi!

Walt Whitman.

XXII

KUTSUMUS

Saavutettuani kolme neljä vuotta kestäneellä oikukkaalla ja häikäilemättömällä toiminnalla sen, mikä jonkun (ja monien) mielestä voi näyttää saavutukselta ja voitolta — minulla oli nimi, kirjojani luettiin, minä olin kiistan esineenä, minulla oli seuralaisia, minua pelättiin — minussa eli entistä voimallisempana hävettävän tyhjyyden tunto.

Kuinka olikaan? Siinäkö kaikki? Tämäkö oli uutterain päivieni ja öitteni työn tuloksena, tämäkö päätöksenä haparoidessani kohti ylimaallista valkeutta, tämänkö vain lopulta saavutti se hehku ja innostus, joka oli keskittynyt ja tihennyt pitkien vuosien kuluessa ja yhtäkkiä leimahtanut lieskaan kuin kokkotuli vuoren huipulla? Tämäkö vain? Eikö mitään muuta? Nähdä nimensä painettuna, omia sanojansa toistettavan, omia kasvojansa kuvattavan, rakkaimpia ajatuksiansa kuljetettavan torille, heitettävän kenen tahansa ravinnoksi herkimmät tunnustukset ja arveluttavimmat intomielen ilmaukset. Entä sitten? Sinulla on ympärilläsi muutamia apinoita, jotka matkivat eleitäsi, ja joku papukaija, joka änkkäilee lausumiasi; sinä näet kirjoja, joiden kanteen on painettu nimesi, artikkeleita, joiden alla on nimimerkkisi; kuulet jonkun puhuvan itsestäsi sinua ymmärtämättä, sinua halveksien tai kadehtien, mutta osaamatta edes tuottaa pientä mielipahaa. Sinä tulet kirjailijaksi, tunnetuksi, ehkäpä arvossapidetyksikin kirjailijaksi, sinua mielistelevät sanomalehtien toimittajat ja toivoelevat itselleen kustantajat, sinua ahdistelevat kaunosielut ja ammattiarvostelijat, teoksiasi käännetään kaikkiin kieliin, sinä olet neljänkymmenen vuoden iän vankan kuuluisuuden kandidaatteja.

Entä sitten? Minä aloin saavuttaa kaikkea tuota ja tunsin nyt, ettei se riittänyt eikä tulisi milloinkaan riittämään. Mitäpä huolin siitä, että olin tai aloin olla »loistava» filosofi, »kirjallisessa maailmassa hyvin tunnettu» kirjailija, henkilö, joka valmisti ja möi ajatuksia saavuttaen toimissaan joltistakin menestystä. Mihin se kaikki saattoi johtaa? Sitä ei ollut vaikea tietää. Vaikka suuntasi katseensa niin mielettömän korkealle kuin keskinkertaisuus suinkin voi, ei tuloksena kumminkaan ollut muu kuin tämä: että Treves ottaisi teoksen painaakseen, että pääsisin opettajaksi yliopistoon, tulisin valituksi jonkin akademian jäseneksi ja saisin vihdoin (vanhana, voimattomana) Nobelin palkinnon…

Mutta eihän se minua houkutellut! Ei, minä tunsin syntyneeni aivan toista varten, toisenlaisia päämääriä tavoittelemaan. Minussa ei elänyt kunnianhimo, ei turhamaisuus, vaan ylpeys, hyvälaatuinen ylpeys, saatanallinen ja jumalallinen. Tahdoin päästä todellakin suureksi, eepilliseksi, rajattomaksi; tahdoin suorittaa jotakin jättiläismäistä ja ennenkuulumatonta, mikä muuttaisi maan kasvot ja ihmisten sydämet.

Ellei se käynyt päinsä, tahdoin mieluummin luopua kaikesta. Silloin oli parempi homehtua jonkin aliprefektinviraston tylsässä joutilaisuudessa tai eläimellistyä ruumiillisessa työssä tai — kaikkein mieluimmin — upottaa pettyneet unelmansa ja ruumiinsa taakan Arnon keltaisiin vesiin.

Vanha, ikuinen tarve tuntea itsensä päämieheksi, johtajaksi, keskukseksi, mutta erikoisen voimallinen tänä nousun ja kiihkeiden halujen aikana.

Minä tunnustan, ettei aihe minulle paljoakaan merkinnyt, kunhan sain kaikkien katseet — vaikkapa vain hetkiseksi — suuntautumaan itseeni ja kuulin kaikkien suiden toistelevan nimeäni!

Koulukunnan tai lahkon perustaja, uskonnon julistaja, ihmeellisten teoriain tai koneiden keksijä, uuden puolueen johtaja, sielujen pelastaja, satana painoksena leviävän kirjan tekijä, herra ja mestari; mikä tahansa, kunhan vain olin ensimmäinen, kuuluisin, suurin jossakin suhteessa.

Tulla erääksi niistä, jotka antavat nimen aatteelle, kokonaiselle ihmisjoukolle, saavat selville uuden, arvaamattoman, merkillisen totuuden, erääksi niistä, jotka kaikkien täytyy tuntea ja joita kaikkien täytyy arvostella, joille historian on omistettava ainakin yksi luku tai pykälä ja joilla on oma alueensa, oma kenttänsä, kaikkialla tunnettu ja tunnustettu sotalippunsa.

En välittänyt siitä, miten tuo kaikki tapahtuisi — mutta en missään tapauksessa halunnut jäädä syrjään, toiseen tai kolmanteen riviin, vain mielenkiintoisten, sivistyneiden ja älykkäiden henkilöiden joukkoon. Typeryys ja mielettömyyskin kävi päinsä — kunhan olin tuon typeryyden keksijä, tuon mielettömyyden sankari!

Aluksi suuntauduin siihen toimintaan, joka puusta katsoen näyttää vaikuttavimmalta: politiikkaan. Sosialismi tosin oli jo taantumassa, mutta oli kuitenkin sinä aikana merkittävin aatteellinen liike kotimaassani, ja koska olin kieltäymyksen ja vastavirran mies, asetuin vastustamaan sosialismia.

Minusta tuli sosialisti — nurinkäännetty sosialisti: minä tunnustin luokkataistelun välttämättömyyden. Mutta minä tahdoin sen olevan todellista taistelua, totista sotaa, eikä vain nälkäisen uhkamielen (kansan) kapinoimista vapisevaa ja myöntyväistä herraa vastaan. Ei, vaan luokkien taistelua; toisin sanoen: toimeliaan ja voitokkaan luokan puolustussotaa sitä luokkaa vastaan, joka tahtoo saada sen ennen aikojaan luopumaan vallasta. Porvarillista puolustautumista: mahdollisimman säälimätöntä, rautaista politiikkaa kaikkine siihen kuuluvine aatteilleen, ekspansionismit (ts. natsionalismia — sotajoukko ja laivasto!). Minusta tuli Italian ensimmäisen natsionalistisen sanomalehden päätoimittaja; minä pidin puheen, jossa esitin uuden kansallisen puolueen ohjelman. Jouduin joka viikko ottelemaan kansanpuoluelaisia vastaan, heittäydyin kiistoihin, iskin hampaani demagogisiin kuuluisuuksiin, viiltelin kumouksellisia ideologeja, lupasin uutta arvoa ja uskallusta jokaiselle, joka tunnusti joutuneensa häviölle. Me tahdoimme Italian kohoavan suureksi, vaikkapa valloitustenkin nojalla. Ajattelimme Afrikaa, vaadimme uusia panssarialuksia ja yritimme kohentaa sitä imperialistista henkeä, joka vielä saattoi olla jäljellä Abessiniassa kärsittyjen häviöiden jälkeen.

Minä puolestani siirryin varsin pian tästä siirtokunnallisesta ja sotilaallisesta imperialismista henkiseen natsionalismiin. Italia tuntui minusta maalta, josta puuttui elämää, ihanteellista ykseyttä, yhteisiä tarkoitusperiä. Kaikki oli lakastunutta ja uneliasta. Jokainen eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista. Kysyin itseltäni, mikä oli tänä hetkenä Italian elämäntehtävä ja kutsumus maailmassa, enkä löytänyt vastausta. Silloin aloitin mazzinimaisen ajattoman sotaretken pakollista herättämistä varten. Heikkoja huutoja (artikkeleita, lentokirjasia, kirjeitä), jotka hukkuivat huvinhaluisen maailman meluun. Minä tahdoin maani tekevän jonkin oman teon, esittävän omaa osaansa toisten kansojen joukossa. Toivonani oli, että italialaiset hylkäisivät edellisten renessanssiensa retoorisuuden ja kerääntyisivät suuren yhteisen päämäärän, todella kansallisen tehtävän ympärille. Vuoden 1860 jälkeen ei ollut olemassa yhtään ainoata italialaista tunnetta eikä ajatusta. Oli aika lähteä jälleen matkaan. Kansa, joka ei tunne messias-kutsumusta, on tuomittu häviämään.

Mutta mikä voi tuo kansallinen päämäärä olla? En tietänyt sitä oikein itsekään. Huutelin ja kutsuin ja kyselin vihdoin niiltä, jotka olivat saapuneet luokseni minun kutsuminani. Minä sanoin: tien valmistaminen henkisyydelle, joka ottaa vallittavikseen kaikki oliot. Italiassa henkisyys oli aina ollut erioikeutetussa asemassa: tässä maassa piti hengen lopullisen herruuden saada alkunsa.

Mutta voiko tuo olla yhdistävä kansallinen side? Huomasin varsin pian, ettei ollut niin laita. Tämä tahdon ehdottoman herruuden ongelma kohosi kaikkein haaveellisintakin isänmaallisuutta verrattomasti korkeammalle. Oli käännyttävä kaikkien ihmisten puoleen ja tehtävä työtä kaikkien hyväksi. Silloin eivät olleet enää kysymyksessä jonkin pienen maailmankolkan fyysilliset edut, vaan koko ihmiskunnan henkiset vaatimukset.

Minä uskoin koko sieluni voimalla, että minulla oli tehtävä maailmassa — oma suuri kutsumukseni. Joka päivä minusta tuntui kuin olisin kutsuttu tekemään sellaista, mitä toiset eivät tehneet, kuin olisin kutsuttu muovaamaan kerrassaan uudelleen ihmiset ja oliot, suuntaamaan uudelle taholle historian rauhallisen juoksun.

Kuka minua kutsui? En tietänyt enkä tiedä. Minä en uskonut Jumalaan, vaikka toisinaan tunsin olevani eräänlainen Kristus, jonka täytyi joka tapauksessa ryhtyä uuteen lunastustyöhön; en uskonut kaitselmukseen, vaikka näinkin itseni tulevaisuudessa maan kansojen messiaana ja vapahtajana. Minussa puhuivat äänet: maanalaiset äänet, jotka tuntuivat tulevan toiselta puolipallolta, jostakin toisesta maasta. Minusta näytti siltä, että elämä täällä maan päällä oli jo toista elämää ja että maa on jo taivas niille olennoille, jotka kituvat jossakin syvällä (kuolematta vielä sinne alas tai syntymättä vielä tänne ylös), ja minusta tuntui kuin he olisivat huutaneet minua pelastajakseen, kohottamaan heitä luokseni ja saattamaan heidät osallisiksi jumalaisimpiin riemuihimme ja varmimpiin totuuksiimme. Toisinaan minä mielentilaltani muistutin jumalaa, jolta lukemattomat murheenrasittamat olennot hartaasti rukoilevat onnea ja vapahdusta, kuolemaa ja lunastusta. Minä tunsin milloinkaan ennen kokematonta liikutusta tutkiessani Markuksen, Luukkaan, Matteuksen ja Johanneksen evankeliumeja, ja kerran itkin lukiessani korutonta ja karua Mazzinin elämäkertaa.

Jokin salaperäinen mahti ajoi minua tekemään jotakin ihmisten, kaikkien ihmisten hyväksi. Tuntui siltä, kuin olisin jo luvannut jotakin ja kuin siirtämätön täyttämishetki olisi nyt saapunut.

Minä olin tehnyt itseni: nyt minun oli tehtävä toiset kuvani kaltaisiksi. Olin hajoittanut: nyt piti rakentaa. Olin halveksinut todellisuutta: nyt oli se muunnettava ja kirkastettava. Olin vihannut ihmisiä: nyt minun piti heitä rakastaa, uhrautua heidän puolestansa, saattaa heidät Jumalan kaltaisiksi.

Ellen niin tehnyt, miksi olinkaan maan päälle syntynyt? Mitä merkitystä olikaan silloin tähänastisella säälimättömällä eittämisellä? Oli joko muovattava kaikki uudestaan, aloitettava uudelleen, kohotettava kaikki jättimäisin rakkauden- ja tahdonponnistuksin niin korkealle, että todellisuus muuttuu siedettäväksi hienoimmille ja suurimmillekin sieluille, tahi luovuttava kaikesta — alkaen joutilaan elämän vaistomaisista iloista aina eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen puolikuuluisuuteen saakka. Siinä oli jälleen, toiminnan alueella, lapsuuteni vaarallinen pulma: kaikki tahi ei mitään.

Minulle ei riittänyt enää tietäminen: minä tahdoin toimia. Kirjoittaminen ei enää tyydyttänyt: tahdoin piirtää tahtoni olioihin ja mieliin. Tahdoin luopua tuosta loputtomasta kontemplatiivisuudesta, tuosta kuolleitten sanojen ja käsitteiden kilisyttämisestä, noista häipyväin ideologisten periaatteiden ilotulitteluista, paradoksien raketeista ja haaveellisuuden tulipyöristä. Olin väsynyt seisomaan ja katselemaan, selittelemään ja arvostelemaan, mitä toiset tekivät,: olin väsynyt pelkkään arvostelemiseen ja erittelemiseen. Pelkkä aivo-, sana- ja paperimaailma, jossa olin riehunut, osoittautui hedelmättömäksi ja toivottomaksi. Oli poistuttava siitä etsimään jotakin avarampaa, hedelmällisempää, konkreettisempaa.

Ei suinkaan siinä mielessä, että syöksyisin ihmisten suuren lauman alkeelliseen ja eläimelliseen elämään, tavallisiin toimiin, jokapäiväisiin askareihin, toimintaan, joka on vain tappelua leivästä, vuoteesta, kolikoista, naisesta ja vallasta. Minä tahdoin toimia, mutta en niinkuin ihmiset yleensä — niinkuin toiset, niinkuin kaikki. Aivan toisenlaiset tehtävät odottivat miestänsä, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan. Elää, epäilemättä, mutta ei totunnaista ja ikuisesti samanlaista elämää; toimia, mutta ei vanhain tarkoitusperäin hyväksi. Minun vaellukseni maan päällä piti jättää syvempää jälkeä kuin vallankumous tai vedenpaisumus. Minä tahdoin, sanalla sanoen, että minusta, minun työstäni alkaisi uusi aikakausi ihmissuvun historiassa. Tahdoin aloittaa uuden aikojen vaiheen, ehdottomasti uuden kauden, kolmannen valtakunnan. Ihminen oli aikojen alussa ollut pelkkä eläin, vegetatiivista elämää elelevä peto. Sitten hän oli kohonnut ihmisyyden kannalle: oli keksinyt työkojeita ja taltuttanut totteleviksi palvelijoikseen eläinten, tuulen ja tulen voimat, oli vähitellen irrottanut ajatuksensa pelkän elämänylläpidon kahleista; oli valistunut ja kirkastunut taiteen valtapiirissä. Mutta eläimelliset surkastumat saastuttivat yhä hänen elämäänsä; raakuus piili yhä gentlemanin vaateparren ja mekaanisen hienostumisen peitossa; ihmisen ylimmät ja yleisimmät elämäntarkoitusperät olivat aivan samat kuin ryöväri-esivanhempien; syödä hyvin, nauttia kauneimmista naisista, käskeä heikompia ja riistää toisilta mahdollisimman paljon. Ylimmät ja todella ylieläimelliset ilot, ajattelu ajattelemisen itsensä vuoksi, puhdas ja epäitsekäs ajattelu, kontemplatio ja taiteellinen luova työ, olivat olemassa vain harvoja varten ja rajoittuivat heissäkin muutamiin tuokioihin. Ihmiskunta oli niinmuodoin petoeläimen ja sankarin, Calibanin ja Arielin, eläimellisyyden ja jumalallisuuden välimaalla sijaitsevassa tilassa. Se oli nyt temmattava tuosta kaksinaisuudesta, tuosta sekaannuksesta. Oli surmattava, leikattava pois, temmattava juurineen irti kaikki se, mitä ihmisessä oli ali-inhimillistä, jotta hän tulisi yli-inhimilliseksi — ihmiseksi, joka ei ole enää ihminen. Hänet oli likennettävä Jumalaan, istutettava häneen itse jumaluus, joka lukemattomin muodoin elää hengessä ja hengestä.

Mikä inhimillisen olemuksen osa on korkein, jaloin ja puhtain? Sielu. Jos tahtoo vaikuttaa ihmiseen kohottavasti, tulee vaikuttaa hänen sieluunsa. Ainoastaan henkisessä suunnassa voi toivoa täydellistä käännettä, kaikkien olentojen ja arvojen perinpohjaista muuttumista. Ihmisen korkein osa on hänen ainoa tienviittansa kohti korkeutta. Hengen nykyisessä elämässä piilee jo ihmisen tulevaisen jumaluuselämän siemen ja alku. Filosofin mietiskely, mystikon hurmio, taiteilijan luova työ — kaikki se, mikä loitontaa aineellisen toimeentulon nöyryyttävästä välttämättömyydestä, maisten harrastusten inhottavasta kurimuksesta — kuuluu hengen alueeseen. Ja henki on taipuisa, muovautuva, täydellistyvä. Siinä piilee loppumattomia lupauksia ja arvaamattomia yllätyksiä; siinä ilmenee ihan toisenlaisten kykyjen siemeniä ja ihmeellisiin kehitysvaiheisiin viittaava alkuhyöky. Jos ihmisen elämästä on koituva jotakin uutta ja suurta, niin se on versova ihmisen hengessä; jos tahdomme saada ihmisen täydellisemmäksi, niin meidän tulee tehdä täydelliseksi henki. Hengessä piilevät kaikki arvot, kaikki ulkonaisen elämän perusteet ja kaikki tekojen vaikuttimet. Jos se äkkiä muuttaisi hahmoansa, niin koko elämä siitä muuttuisi. Jos se asettaisi itselleen toiset tarkoitusperät, jos se tukahduttaisi eräitä taipumuksiaan ja hankkisi niiden sijaan toisia, niin ihmisen olemassaolo järkkyisi ja uudistuisi. Kaikki kysymykset — kansalliset, sosiaaliset ja moraaliset — ovat pohjaltaan vain sielullisia, henkisiä kysymyksiä. Muuttamalla sisäistä muutetaan ulkonaista; kun sielu uudistetaan, uudistetaan maailmakin.

Ja maailman tuli välttämättä uudistua. Ihmisten elämä — hidas, kömpelö, unelias, alhainen, lihallinen, helvetillinen — inhotti minua yhä enemmän. Minä tahdoin saada heidät itsekin sitä inhoamaan, jotta saisivat voimia vapautuakseen, rajoittaakseen ja kieltääkseen ruumiin elämää, perinnäistä, barbaarista ja raakaa elämää, jota rauta, kivihiili ja sähkö huonosti naamioivat (ja tekivät sitäkin julmemmaksi).

Viimeinen kohoaminen oli välttämätön. Universaalisen historian viimeisen osan täytyi vihdoinkin avautua. Ihminen oli aluksi ollut pelkkää lihaa — Sitten lihaa ja henkeä toisiinsa liittyneinä — ja nyt hänen piti olla pelkkää henkeä eikä mitään muuta. Eläimellisen kauden ja inhimillisen kauden jälkeen oli tuleva — sankarillinen, taivaallinen, jumalainen kausi. Voiman valtakauden jälkeen se kausi, jona henki palveli voimaa — ja vihdoin vapaan hengen, hallitsevan tahdon, kaikkea voimaa sääntelevän sielun valtakausi.

Ihmisten opastaminen kohti tuota valtakuntaa, uuden kauden lähestymisen ilmoittaminen ja sen todellistaminen — siinä se tehtävä, jonka otin vapaaehtoisesti suorittaakseni. Kutsumukseni oli kahtalainen: saada ihmiset inhoamaan nykyistä elämää ja siitä loittonemaan ja toisaalta valmistella ja tehdä näkyväksi sitä korkeampaa ja yli-inhimillistä elämää, jonka vaistosin ja näin kuumottavan niinkuin vaistoaa ja näkee ainoastaan valtavin, epätoivoisesti jännittynyt kaipaus.

Mutta miten tuo oli suoritettava? Ja olinko minä kyllin arvokas siihen tehtävään? Ja tulisinko onnistumaan? Olinko itse siinä määrin sielun läpäisemä ja vallitsema, että minulla oli oikeus herättää toisia sieluja ja pakottaa toiset sellaiseen olokantaan, joka oli vähemmässä määrin ruman ja pahan pauloissa?

Ja jos sieluni olikin puhdas, hyveellinen ja vapaa heikkouksista, oliko ymmärrykseni kyllin suuri ja voimakas kyetäkseen taiteen nojalla valamaan toisiin tahdon paeta tajuttomasta jokapäiväisyydestä ja voidakseen toteuttaa satojen kansojen kohoamisen kohti jumalallisuuden olokehää?

Voidakseni ryhtyä kutsumustani täyttämään minun täytyi ensin olla varma itsestäni, puhdistaa itseni ja suurentaa itseni — saavuttaa moraalinen täydellisyys ja älyllinen ylhäisyys: muuttua pyhimykseksi ja neroksi!

XXIII

TÄYDELLINEN

Kuinka onkaan laita? Eikö teidän joukossanne tosiaankaan ole ketään, joka rohkenee astua luokseni, asettua minua vastapäätä ja puhua minulle suoraa kieltä: säälimättä ja koristelematta sanoa minulle, kuka olen? Eikö ole ketään, joka armahtamatta, todellisena ystävänä, sanoo, mitä pahaa olen tehnyt, mitä olen jättänyt tekemättä sellaista, minkä olisin ollut velvollinen tekemään, ja ilmoittaa minulle virheeni, paheeni ja rikokseni? Oletteko kaikki tekopyhiä ja pelkureita niinkuin ylenkunnolliset viisikymmenvuotiaat naishenkilöt? Pelkäättekö, etten puhu totta? Pelkäättekö, että panen pahakseni teidän lausumanne, puhkaisen kallonne ja heitän ulos uksesta sen sijaan, että teitä syleilisin ja suutelisin?

Tulkaa vain, tuhat tulimmaista! Ettekö ole milloinkaan nähneet rehellisen miehen kasvoja, miehen, joka puhuu totta. Minä kutsun ja kehoitan teitä koko sieluni, koko onnettoman sieluni voimalla! Minun täytyy saada tietää kaikki se paha, mitä olen tehnyt, jotta voin katua ja korvata — minun täytyy oppia tuntemaan, joka tapauksessa oppia tuntemaan vikani, jotta voin temmata ne pois juurineen, polttaa ne ja vapautua niistä kerta kaikkiaan. Ettekö ole vielä käsittäneet, mikä minua kiihdyttää ja jäytää yöt päivät?

Minä tahdon voittaa itselleni sielunsuuruuden — tahdon tulla suureksi, puhtaaksi, jaloksi, täydelliseksi ihmiseksi. Minä tiedän, että minulla on vain tämä elämä elettävänä, ja tahdon elää sen hyvin. Se elämä, jota te kaikki elätte, minua inhottaa. Tahdon joko olla suuri tahi tuhoutua. Minunlaisellani ei ole muuta vaalia. Minun täytyy kohota teitä korkeammalle voidakseni kohottaa teidät vielä korkeammalle. Mutta suureksi tuleminen vaatii, että muovataan uudestaan, kidutetaan, puhdistetaan ja avarretaan tätä ainoata sielua, joka on meille annettu — kuka lienee antanut? — näitä lyhyitä matka- tai maanpakovuosia varten maan päällä. Jos tahtoo kohottaa sielun suuruuteen, täytyy tuntea sen koko mitättömyys — jos tahtoo sen puhdistaa, täytyy nähdä sen koko likaisuus — jos tahtoo saada sen rohkeaksi ja voimakkaaksi, täytyy tuntea sen pelontuska ja viheliäisyys.

Luuletteko minun vain vähän itseäni tarkanneen? Kuvitteletteko, etten ole väijyskellyt sieluni kaikkein salaisimpia liikuntoja, välkähdyksiä, erakkomajoja, piilopaikkoja, väristyksiä ja sykkeitä?

Ja sittenkään — ihmetelkää, miten paljon mielitte, ja pitäkää vain minua valehtelijana! — en ole löytänyt mitään, ymmärrättekö, en ole löytänyt mitään, mikä minua inhottaisi tai hävettäisi. En ole kyennyt näinä pitkinä vuosina havaitsemaan itsessäni mitään varsinaista virhettä, mitään nimenomaista pahetta — minun ei ole tarvinnut kertaakaan pysähdyttää itseäni jonkin teon kynnykselle ja sanoa: se on halpamaista! Ei ole sattunut kertaakaan, että olisi kuulunut mielessäni katumuksen ääni jonkin täyttämättä jääneen tehtävän, jonkin vääryyden tai jonkin inhimillistä tai jumalallista lakia loukkaavan teon vuoksi.

Mutta sanokaa minulle totuus edes kerran, äitienne nimessä sanokaa, onko ollenkaan mahdollista, että maan päältä löytyy niin puhdas ihminen! Olenko ehkä synnitön pyhimys, ainoa hyveellinen, tahraton sielu, täydellinen ihminen? Älkää ajatelko sitä hetkeäkään: se on mahdotonta, mahdottomin kaikista mahdottomista asioista. Minunkin täytyy aivan varmaan olla kehno, epäpuhdas, pelkurimainen, epärehellinen, heikko, teeskentelevä ja sydämetön! Minäkin epäilemättä teen syntiä seitsemänkymmentä ja seitsemän kertaa joka päivä, ja minunkin sieluni on musta ja löyhkäinen kuin lokaviemäri. Ellei olisi niin laita, en olisi enää ihminen. Ellei olisi niin laita, en varmaankaan tuntisi lakkaamatta koko olemuksessani tuota polttavaa halua päästä suureksi, en pyrkisi niin sanomattomin innoin saavuttamaan suurta ja kaunista sielua.

Ei, hyvät ystävät, turhaan te minulle kuiskitte lempeitä sanoja. Minä en niitä usko enkä tule milloinkaan uskomaan. On mahdollista, että olen puhdas ja täydellinen verrattuna teihin, lurjuksille ja pettureille, häpeänpainamille pelkureille ja valepukuisille sioille soveltuvan kierosilmäisen moraalin valossa. Mutta itselleni minä en milloinkaan ilmene suurena enkä puhtaana; en myöskään sinuun, elämäni kuvaamattomaan ihanteeseen, verrattuna ole sellainen kuin olla tahtoisin ja kuin minun tulisi olla voidakseni häpeämättä kulkea kohti kuolemaa.

Seikka on se, ettei kukaan kykene tuntemaan itseänsä — kukaan ei kykene ankaran kirkkaasti näkemään eikä vilpittömästi lausumaan kaikkea, mitä tuntee, ajattelee ja tekee. Ovela omahyväisyys, ylen kavala turhamaisuus, harkittu oman edun harrastus, arka häpeäntunne ja julkea ylimielisyys ovat aina saatavissa salaamaan, naamioimaan, peittelemään, keksimään puolusteluja ja oikeutuksia. Siinä varmaan syy, etten havaitse itsessäni piilevää mätää, vaan luulen olevani mahdottoman täydellisyyden joutsen.

Käsittänette nyt vihdoin, kuinka teitä tarvitsen ja minkätähden en tule toimeen ilman ankaraa arvosteluanne. Toiset ihmiset näkevät kaiken henkilössä asuvan pahan: luontainen inhimillinen ilkeys on teräväkatseinen ja herkkä havaitsemaan. Sen kirottua valppautta ei väistä mikään. Se vainuaa, mitä ei näe, aavistaa, mitä ei vainua. Ihmiset eivät ole vasta eilen oppineet kerkeästi huomaamaan valtavia malkoja lähimmäistensä silmissä.

Älkää paneutuko viattomiksi varpusiksi! Tässä eivät auta verukkeet enempää kuin kohteliaisuudetkaan. Te näette epäilemättä olemukseni syvyyksiin, teitä inhottaa, ehkäpä kauhistuttekin. Mutta minkätähden ei ole yhtään ainoata, joka puhuisi minulle; minkätähden ei yksikään tule sanomaan minulle kaikkea? Sanon vieläkin, etten ole toisten kaltainen. Kiitosta en kaipaa, vihaan imartelua enkä voi sietää kiertelevää kaartelevaa puhetta.

Pelkäättekö kenties? Minä vannon teille, että ensimmäinen, joka osoittaa minulle jonkin minussa piilevän virheen, on oleva vapahtajani, rakkain ystäväni, aito veljeni.

Sieluni on kenties ylen kaamea, ja teidän henkeänne ahdistaa, kun on selkeästi kuvailtava sen rumuutta ja raadollisuutta? Rohkaiskaa mielenne ja puhukaa. Minä palkitsen teidät parhaani mukaan. Lahjoitan teille kaikki, mitä omistan, lähden ryöstämään hankkiakseni teille lahjoja, saavun luoksenne teitä palvelemaan ja ihailemaan.

Ettekö kykene keksimään pahaa? Silloinpa olette sokkoja ja hölmöjä, sillä jos paha kerran on olemassa, niin teidän, ulkoapäin katseleväin, täytyy se heti havaita. Teroittakaa katsettanne, paneutukaa ilkeämmiksi, seurailkaa minua salaa ja kysykää minulta äkkiarvaamatta! Tehkää, mitä tahdotte, kunhan vain täytätte pyyntöni: ilmiannatte minut ja syytätte minua armahtamatta. Elämäni ja kuolemani, suuruuteni ja viheliäisyyteni — kaikki on teidän kädessänne.

Mitä siellä keskenänne supisette? Minä tiedän, tiedän hyvinkin, ettette osaa tehdä muuta kuin puhua pahaa ihmisistä kaikessa hiljaisuudessa, parjata heitä matalin äänin ja syyttää heitä, kun eivät ole läsnä. Mutta minua sellainen konnantyö älköön koskeko. Astukaa päivän valkeuteen ja puhukaa kaikuvin äänin! Minä en häpee, en pakene. Tahdon joutua syytetyksi ja häväistyksi, jotta pääsen kohoamaan, minne tahdon.

Mutta kenties… — anteeksi, jos teitä toukkaan — kenties tahdotte peitellä paheitani ja syntejäni siinä tarkoituksessa, etten voi puhdistaa henkeäni, etten saavuta kaipaamaani täydellisyyttä.

Minä pyydän ja rukoilen teitä, kaikkia ihmisiä, ystäviä ja vihollisia: armahtakaa raukkaa, joka isoo ja janoo suuruutta! Älkää kieltäkö häneltä syytöksen katkeruutta ja tuomion ankaruutta. Puhukaa arkailematta ja tuomitkaa minut säälimättömästi. Älkää epäröikö, jos näette minun itkevän, älkää heltykö, jos havaitsette minun kalpenevan. Minä surmaan itseni, ellette minulle sano, millainen syntinen ja rikoksellinen olen, ellette heti ilmaise minulle koko kehnouttani ja viheliäisyyttäni. Minä rukoilen polvillani kaikkia maailman ihmisiä. Olkaa säälistä kerran niin uskaliaat, että sanotte minulle totuuden vasten kasvoja!

XXIV

KYKY

Ihmiset ympärilläni sanovat, että minulla on kykyä, ja luulevat siten tuottavansa minulle suurta kunniaa ja erinomaista iloa, nuo kelpo sielut! Menevätpä muutamat heistä niinkin pitkälle, että sanovat minua erittäin kyvykkääksi, sanovat minulla olevan suuren aito kyvyn, ja ne jotka niin sanovat, luulevat minua eniten rakastavansa ja olevansa minua lähinnä.

Ihmiset rakkaat, minä kiitän kunniasta ja kumarran teitä ja toivon Jumalan teitä palkitsevan! Te teette varmaan mitä voitte sekä sanoin että teoin, ja teidän onnistuu kerrassaan voittaa oma itserakkautenne ja minun säädytön karkeuteni.

Mutta eikö teidän joukossanne ole ketään, joka ymmärtää, kuinka minua loukkaatte ja katkeroitatte puhumalla kyvystäni?

Piru sen periköön, teidän kykynne! Mitä joutavaa lorua? Luuletteko tosiaankin, että voisin tyytyä olemaan kyvykäs ihminen, lupaava nuori mies aina hautaani saakka, sukkela kelpo veikko, joka osaa herättää ihmisten mielenkiintoa? Tuhat tulimmaista, millaisena olentona oikeastaan minua pidätte? Ovatko kasvoni harmaat ja hymyilevät niinkuin henkilön, joka tyytyy siihen, mitä on joka miehellä, ja joka on iloinen, kun hänellä on kymmenen ajatusta kielellään ja sata frangia taskussaan? Ettekö ole huomanneet, te pahaenteiset harakat, että kyky on kaikkein tavallisin kaupankalu kaikilla maailman toreilla? Ja erittäinkin Italiassa! Sanokaa minulle, jos osaatte, kenellä ei ole kykyä tässä onnellisessa, jumalten siunaamassa maassa? Jos tuotte minulle yhden ainoankin, maksan teille hänen painonsa hopeaa. Kyky, kelpo houkkioni, juoksentelee pitkin katuja, täyttää talot, peittää tulvallaan kirjat, uhoo kaikista suista, vieläpä kellareistakin.

— Siinäpä kyvykäs poika! Vahinko, ettei hän viitsi mitään tehdä.

— Tuo mies on pahantekijä ja juonikko, mutta kykyä hänellä on!

— Hän puhuu kaikkein karkeimpia tyhmyyksiä, se myönnetään. Mutta kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs.

Tuollaisia lausumia kuullaan alinomaa Italiassa, kaikilla katukäytävillä, kaikissa kodeissa ja kaikissa ravintoloissa, missä niinsanottu älystö toisensa kohtaa.

Jokainen, joka osaa sommitella kokoon jonkin balladintapaisen tai jonkin miellyttävästi luistavan ja säällisesti sointuvan laulupahasen, on kyvykäs. Henkilöllä on kykyä, jos hän osaa maalata melkein todellisilta näyttäviä akvarellikukkasia — hänellä on kykyä, jos hän osaa viehättävästi vasaroida pianoa kipsisen Beethovenin kasvojen edessä — hänellä on kykyä, jos hän osaa tuntehikkaan hienosti kuvailla maanjäristyksen aiheuttamaa hävitystä — kykyä on silläkin, joka leikkelee kuvioita hevoskastanjasta, ja aikansa edelle rientelevillä harrastelijoilla, jotka nauttivat toisten älystä puhallellen suustaan aatteita ja havannasikarin sauhuja.

Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä? Niilläkin, jotka eivät tee mitään, on kykyä — politiikoillakin — sanomalehtimiehilläkin…

Olkoon siis sanottu kerta kaikkiaan: se, joka sanoo minulla olevan kykyä, loukkaa minua, joka sanoo minua kyvykkääksi mieheksi, saa minut apealle mielelle.

Minä hylkään teidän kykynne ja siirrän sen makkiin sanomalehtien keralla. Minä sanon teille suoraan: minulle kyky ei merkitse mitään muuta kuin kaikkein korkeinta keskinkertaisuuden astetta. Kyky on sellainen korkeampi älynmuoto, jota kaikki voivat ymmärtää, arvostaa ja rakastaa. Kyky on sujuvuuden, tutkivaisuuden, henkevyyden, uusiin koruihin puettujen latteuksien ja hieman humaltuneen poroporvarillisuuden makuisa seos, josta pitävät kaikki naiset, professorit, asianajajat, maailmanmiehet ja kuuluisat kultivoidut henkilöt, sanalla sanoen kaikki ne, jotka ovat siitä väliltä, häilyvät taivaan ja maan, paratiisin ja helvetin välillä yhtä etäällä syvästä eläimellisyydestä kuin suuresta nerosta.

(Kas, mitä johtuikaan mieleeni! Toskanankielinen kykyä merkitsevä sana ingegno ei merkitse ainoastaan onnellista ja yli keskinkertaisuuden kohoavaa älyä, vaan vielä niitä rautaan muovattuja hampaita ja vakoja, jotka havaitsemme avaimessa ja jotka lukon aukaisevat. Nuo kaksi merkitystä eivät ole lähellä toisiaan ainoastaan sanakirjassa. Kykykin on jotakin avaavaa. Kyvyn nojalla voi päästä kaikkialle, ymmärtää melkein kaikki ja miellyttää monia. Se on elämän matkapassi. Se on yleistiirikka kaikkiin kassakaappeihin ja kaikkiin paikkoihin, joissa ihminen voi hankkia itselleen aseman. Toisella on kykyä luoda kauniita asioita — toisella on kykyä uskotella toisille, että hänen luomuksensa ovat kauniit. Ne ovat erilaisia kykyjä, mutta molemmat osaavat hyvin menestyä.)

Jatkakoot vain samaan tapaan! Pitäkööt vain silmällä etujansa, nauttikoot, huvitelkoot ja huvittakoot koko tuota kykyjen suurta sukua. Minä en kuulu heihin enkä tahdo missään nimessä kuulua.

Ei auta: tekipä mitä tahansa, minua miellyttävät ainoastaan äärimmäisyydet. Elävien olentojen joukossa minua miellyttävät ainoastaan täydelliset eläimet ja kasvit, ne, jotka rehellisesti suorittavat tehtäviänsä mitään muuta ymmärtämättä, liehumatta sinne tänne suurta suukopua pitäen ja kunnianhimoisina — tai todellinen nero, suuri sielu, sankari, joka on jättimäinen ja yksinäinen kuin öinen vuori.

Talonpoika tai Dante — ja hitto vieköön kaikki siltä väliltä, pois jaloista kyvykkäät, henkevät, taitavat ja inhoittavat älyniekat ihmiset! Mitä olettekaan te kaikki verrattuina maankarvaiseen maamieheen, joka pui viljaa teitä elättääkseen, tai verrattuina runoilijaan, joka puristaa sielustansa sanoja, jotka saavat värisemään ja ajattelemaan tuhansia sukupolvia? Mitä tuotattekaan te? Sanoja, sanoja, petkutusta ja leluja!

Minä olen suorittanut valintani. En voisi, vaikka tahtoisinkin, muuttua puuksi tai kuokaksi, mutta tahdon, tahdon epätoivoisesti tulla todella suureksi mieheksi — lausuttakoon suoraan tuo pelottava sana: neroksi! Ja jos uuvun keskitiehen pääsemättä toiveitteni perille, otan napisematta kantaakseni kovan kohtaloni, itken itseäni enkä irstaile niiden keralla, joita olen ylenkatsonut, vaan kuolen yksinäni jossakin maan kolkassa, niinkuin pelkäämätön susi De Vigny.

Minä en ole mitään katuva: olen varma siitä, että epäonnistuessanikin saan kokea sellaista riemua tuntiessani sieluni puhdistuvan ja jännittyvän kohti jotakin mahdotonta ja majesteetillista, ettei jalkani havaitse tien kiviä eikä korvani kuule niiden naurunrähäkkää, jotka kultivoivat puutarhapahastansa luullen sitä maailmaksi.

Äläkä huoli hämmentyä, sinä pelkäämätön minuuteni, vaikka toisinaan näytätkin typerältä ja tietämättömältä. Nero ei näyttele henkevyyttä, ei muovaile makeaan muotoon sieviä mitättömiä ajatuksia eikä pyri tarkoin tutustumaan kaikkein viimeisimpiin aikakauslehtien numeroihin enempää kuin muotikirjoihinkaan. Ei, ei.

Nero on poika ja houkko ja on nero nimenomaan siitä syystä, että uskaltaa olla poikamainen ja houkkomainen, eikä voi olla toisinaan olematta tietämättömän ja typerän kaltainen, sen henkilön kaltainen, joka ihmettelee kaikkea ja juttelee sekavasti ja vastoin tervettä järkeä.

Mutta ah, minun minuuteni, yksin nero saa tuta noita ihmeellisiä hetkiä, joina itse Jumala tuntuu puhuvan suullasi, jolloin kaikki on kirkasta, kaikki avautuu, kaikki on läpikuultoista ja sopusointuista kuin kauniin virran vesi — niitä hetkiä, joina sielu liekehtii kuin tuli, leijuu kevyenä kuin ilma ja rakastaa kuin itse rakkaus — niitä hetkiä, joina salaperäinen mielettömyys tekee kaikki mahdolliseksi ja kaikki pyhäksi ja sinä et enää tiedä sanoa, mikä on maailmaa ja mikä sieluasi.

Ettekö oivalla, millainen haalea ja hervoton ajanviete koko teidän kykynne on sellaisten hetkien rinnalla? Yhdestä ainoasta sellaisesta tuokiosta, yhdestä ainoasta, antaisin koko kykyni, kaiken teidän kykynne, kaikkien maailman leikarien kyvyt, ja sittenkin minusta kukaties tuntuisi siltä, että olen sen varastanut.

XXV

DIES IRAE

Epätoivon huutoja tyhjyydessä. Toisia kohti suunnattuja, mutta itselle sanottuja. Ponnistuksia, itsekuria, omantunnontuskia. Yleviä pyrkimyksiä, jotka hukkuivat nelipalstaiseen kirjoitelmaan. Kiihkeätä puhtaudenkaipuuta, joka yhtäkkiä unohtui naisen valkoisten lanteiden vaiheilla. Syöksymistä kohti korkeuksia, taivaiden kadehtimista, vaarallisen seikkailun, suuren yrityksen rakkautta (ihmisen sinkoamista kohti toista, tuonpuolista elämää, Jupiterin suvun kukistaminen, käärmeen lupauksen lopullinen toteutuminen, todellinen lunastus ilman ristiä ja verta, joka tihkuu siunanneista käsistä); pyörryttävää, voittamatonta thaumaturgista unennäköä — ja pikkuinen ja pikkuhurskas jokapäiväinen elämä: pienoinen huone, pieni kahvila, pieni kaupunki ja siinä ylen pieniä pikkuihmisiä.

Minä taistelin sittenkin. Taistelin hurjasti ja voimakkaasti, sydän täynnä toivoa ja aivoissa ankara tahto. Tässä pelissä oli panoksena koko olemukseni. Tulla sellaiseksi, tehdä se — tai tuhoutua. Minä puolustin itseäni kiusauksilta, jotka houkuttelivat minua välttämättömään keskinkertaisuuteen, yritin luoda ympärilleni säälimättömän yksinäisyyden, ainakin henkisen, ellei aineellista; taistelin itseäni vastaan, kuritin itseäni, kasvatin itseäni tuskan avulla kestämään tulevia kauheita koettelemuksia. Tunsin välttämättömäksi täydellisen keräytymisen, keräytymisen oman olemukseni syvyyteen, hiljaisuuteen, joka pakottaisi minut kuuntelemaan ainoastaan itseäni — eikä mitään muuta. Minun piti olla uuden ihmiskunnan ensimmäinen ihminen — minun piti olla puhtaasti sisäisen, ruumiista, aineesta ja eläimellisyydestä kerrassaan riippumattoman elämän esimerkiksi kelpaava aloittaja. Huomasin olevani etäällä asettamastani päämäärästä, huomasin, etten ollut vielä se tahraton ja heikkoudesta vapaa henki, joka oli määrätty saattamaan ihmisiä heidän suurella retkellänsä nykyisen elämän tuolle puolen. Mutta se ei lannistanut rohkeuttani. Tehtävän mahdottomuuden synnyttämä intomieli, uskaliaisuus, joka sai kaikki korkeat inhimilliset tarkoitusperät näyttämään vaivaisilta, kaukaa viittovan voiton mieletön varmuus, suunnaton ylpeys siitä, että tunsin olevani sellaisen ennenkuulumattoman ja mielikuvitusta ihmeellisesti kiehtovan kutsumuksen täyttäjä, ehdoton tarve tempautua irti tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä inhimillisestä olemassaolosta, kaikki tuo sokaisi minua yhä enemmän kulkiessani kohti kamalinta heräämistä, mikä voi tulla ihmisen osaksi. Minusta tuntui kuin kulkisin yli maan kuin näkymätön jättiläinen, joka astuu vuoren huipulta toiselle, hyppää viheriöiden, autioiden merten yli ikäänkuin ne olisivat pelkkiä lätäköitä, kohottaen päänsä taivaan tähtien joukkoon, ja lämmittelee auringossa niinkuin köyhä mies risuvalkeansa ääressä.

Uskomattomia suunnitelmia ja ilmestyskirjamaisia näkyjä liikkui noina aikoina mielessäni, ja väkevämpi työnsi heikomman pesästään hillittömän mielipuolisuuden yhä kasvavalla kiivaudella.

Ajatukseni oli kuitenkin suunnattu yhteen ainoaan kohtaan: alinomaa vain siihen. Tehdä mahdolliseksi, toivottavaksi ja läheiseksi ihmissuvun uudestisyntyminen, ihmiseläimen muodonvaihdos, ihmisjumalan yleinen tuleminen. Mutta siinä tarkoituksessa oli ennen kaikkea välttämätöntä, että toisetkin alkaisivat tuntea, mitä minä tunsin, ja että kaksimieliseen ja amfibiseen elämäämme kohdistuva ylenkatse, inho, häpeä ja kauhu eläisivät kaikissa samoinkuin minussa. Ja silloin ajatukseni suuntautui taiteeseen.

Yksin taide kykeni sellaisen ihmeen tekemään. Ainoastaan runous voi tuimentaa olevaisen elämän aiheuttaman kauhuntunnon, jonka usein tukahdutti totunnainen tajuttomuus, se yksin kykeni luomaan kauhuihin uutta voimaa, puhaltamaan kaikki murheet uuteen paloon, herättämään häpeäntuntoa ja sytyttämään tuskaa siihen, missä totunnaisuuden lepo on suloisin. Teoriat ovat vailla vaikutusvoimaa. Teoriat saavat vakuutetuksi ainoastaan harvoja ja ikävystyttävät kaikkia muita, mutta elävä taide, väkevä ja kiehtova (toisin sanoen: runollinen runous, täysivärinen, sopusointuinen ja vastustamattoman välitön) saisi varmaan ihmiset taivutetuiksi kuvastelemaan itseänsä inhimillisen olemassaolon kuolleessa meressä ja peräytymään kauhistuneina — yhtäkkiä tahtoen paeta, olla toisin. Kuvastellessaan itseänsä päivänkakkarain reunustaman lammen kalvossa, Narkissos siten aiheutti itselleen kuoleman; ihmissuvulle piti siitä aiheutua uusi elämä.

Runollinen luova työ ei voinut olla — minussa, sinä aikana — yksityiskohdissa viipyvää, episodinluontoista, rajoitettua. Minä elin suuruuden ilmakehässä, ajatellen suuria asioita: runoudenkin (vaikka se olikin vain lunastustyön ensimmäinen väline eikä mitään muuta) tuli senvuoksi olla suuri, valtava. Valtavan suuri ainakin suunnitelmaltansa, — kuin maalattava pinta, taulu. Kosmillinen runoelma, maailman draama, rajaton näkymö. Silmätessäni taaksepäin havaitsin ainoastaan kaksi näkökannaltani huomionarvoista teosta: Divina Commedian ja Faustin. Ne olivat molemmat valtavia elämän ja historian tutkisteluja: tämän- ja tuonpuolinen edustettuina. Danten teoksessa maanalainen ja ylitaivainen maailma tuomitsemassa maallista, Goethen runoelmassa myytin ja metafysiikan maailma tuomitsemassa todellisuutta. Kärsimys ja rakkaus, ylä- ja alamaailma, pyhimykset ja äidit, ja pyörretuuli, joka seuraa lunastusta kaipaavaa synnintekijää hänen matkatessaan taivaan ja maan välillä.

Firenzeläisen priorin teos enempää kuin frankfurtilaisen neuvosmiehen runoelmakaan ei kumminkaan vastannut kuvitelmiani. Nuo kaksi legendaa — ikuisen elämän ja ikuisen nuoruuden — eivät riittäneet motiiveina sisällyttämään itseensä kaikkien ihmisten koko elämää kaikkine muotoineen ja vaiheineen. Vaadittiin enempää. Enempää, vieläkin enempää. Kristinoppiin sisältyi eräs myytti, joka sopi paremmin tarkoituksiin!: viimeisen tuomion myytti. Niinpä suunnittelinkin silloin mielessäni ja paperilla ainoan tragedian, joka tyydytti mielettömyyttäni. Se oli Dies irae, vihan, kauhun ja hammastenkiristyksen suuri päivä, joka kutsuu viimeiselle tuomiolle ihmissuvun ensimmäisen ja viimeisen jäsenen.

Kun aurinko oli kalpea kuin kuu taivaalla, joka näytti avartuvan ja pimenevän, ja maa kuivui ja käpertyi kuin unohdettu hedelmä, piiloutuivat ihmiset luoliin ja katakombeihin, olivat lähempänä kuolleitansa kuin ennen ja keräytyivät yhteen niinkuin karja talven tullen. Kevät saapui jälleen, mutta ei tuonut enää kukkia, viimeinen satakieli kuoli autioon pesäänsä, tuhatvuotisen raadannan väsyttämät juhdat olivat väin hylätyille vainioille lepoon laskeutuneita valjenneita luita, ja kiviset, marmoriset ja rautaiset kaupungit luhistuivat vähitellen hylättyinä äänettömässä hämärässä.

Yksi ainoa ihminen ei tahtonut luopua taivaasta. Kaikki hänen veljensä olivat aikoja sitten jättäneet palestinalaisen taikauskon, joka johti nimensä Kristuksesta; mutta hän yksin vielä uskoi. Viimeinen kristitty odotti korkealla paikalla niitä merkkejä, joiden piti pyhien kirjojen mukaan edeltää suurta loppua. Ja katso: hänen uskonsa oli voitollinen, ja Johanneksen ilmestys kehittyi hänen valvomisesta väsyneiden silmiensä näkyviin. Mustat hevoset tömistyttivät autioitunutta maata, meret kuohuttivat vesiänsä taivaalle ja nuoleksivat vuorten kupeita; vihdoin aukenivat taivaat, ja mustan holvin repeämistä satoi nopeita ja lukemattomia nuolia, ikäänkuin upottaakseen vielä jäljellejääneet maanosat tulitulvaan. Silloin, merkkien näyttäessä pettämättömiltä, viimeinen kristitty lähti maanalaisiin luoliin ilmoittamaan loppua veljillensä. »Pelätty päivä on tullut. Kirja ei valehdellut. David ja Sibylla ovat todistaneet oikein. Nyt on varustauduttava kuolemaan. Tuomio on lähellä: nyt on suuren vihan päivän aatto.»

Mutta ihmiset eivät tahtoneet kuolla; he eivät tahtoneet uskoa kuolemaan, loppuun, tuomioon. Kristitty huusi liian äänekkäästi. Kukaan ei tahtonut häntä kuunnella, mutta hänen sanansa saivat levottomaksi jokaisen sydämen. Ja silloin muutamat muistivat, että hänen Jumalansa oli kuollut ristiinnaulittuna, ja jotta hänen uskonsa saisi osakseen sille kuuluvan pilkan, hänetkin naulittiin puuristiin — siinäpähän vaikenisi. Raudan raadellessa hänen käsiänsä, veden tihkuessa suurin pisaroin ja paljaan rintakehän kohoillessa kuolontuskissa hän julisti vielä viimeisen kerran varmaa, lähestyvää loppua. Kuoleman suljettua hänen suunsa kaikki ihmiset tunsivat itsensä vapautuneiksi ja onnellisiksi, siellä maan uumenissa alkoi riehua hillitön hekuman juhla, ja viimeinen päivä oli kuin pahojen himojen helvetti. Mutta pian avasivat syvyydet kitansa heidän jalkojensa alla, vuoret järkkyivät ja kukistuivat tuhansien ukkosten pauhuin; maanalaiset holvit sortuivat, ja koko maa oli pelkkä luukammio vailla elämää ja ääretön hautausmaa, jossa ei ollut yhtäkään eloonjäänyttä.

Kaikki vaikeni.

Muutamia tunteja (tai vuosisatoja?) vallitsi hiljaisuus — niinkuin alussa. Hautapallo kiersi tyhjyydessä rauhallisine luukasoineen. Kaikki äänet olivat vaienneet, kaikki ongelmat olivat ratkenneet, ja kuolleet voivat vihdoinkin levätä, koska ketään ei ollut elämässä heidän vierellänsä; kukaan ei heitä muistanut, itkenyt eikä surrut.

Silloin kajahtavat äkkiä pasuunat — ylösnousemusta julistavat kauheat pasuunat, viiltävät, loihduiliset, haaveelliset: niiden ääni on niin voimallinen, niin läpitunkeva, niin syvä ja käskevä, että se herättää kuolleet — nekin, jotka nukkuvat tuhansien ja kymmenientuhansien vuosien unta. Nyt pauhaavat taivaan pasuunat tuntemattomien suiden puhaltamina, voimallisina kuin Kristuksen lempeimmät sanat, niin väkevästi, alinomaisesti ja kiihkeästi, että ihmisten luut alkavat vapista piilopaikoissaan maan alla ja meren syvyydessä, että liha palaa takaisin luurankoon, henki ja liikunto kuolleiden äärettömään sotajoukkoon.

Tuossa lepää Josafatin laakso, avarana kuin maailma, merestä toiseen ulottuvana; sen peittää, täyttää suunnattomana kiehuvana joukkona ylösnoussut ihmissuku, kaikkien maiden, kaikkien rotujen, kaikkien ikä- ja aikakausien miehet, naiset, vanhukset ja lapset, jotka ovat kaikki sisaruksia, samassa tähdessä syntyneitä, ja kohtaavat toisensa nyt ensimmäisen kerran — ja huutavat, pelkäävät ja odottavat.

Useimmat eivät tiedä, minkätähden ovat siinä, kysyvät eivätkä ymmärrä. Toiset itkevät syrjässä, toiset peittävät kasvonsa, jotteivät näkisi. Muutamat tapaavat ja tuntevat toisensa ja muistavat. Alkavat keskustelut — ihmisten ensimmäiset todelliset keskustelut.

Unien toivelmat toteutuvat. Caesar voi keskustella Aleksanterin kanssa, Dante tervehtii syleillen Vergiliusta, Kaarle V kysyy neuvoa Salomonilta. Sotilaat kohtaavat sotilaita, kuninkaat liittyvät kuninkaisiin, kauniit naiset löytävät kadottamansa rakastajat, vuorten yksinäisyydessä syntyneet ja kuolleet etsivät toisensa ja tekevät ristinmerkkejä.

Kaikki tiesivät vihdoin, minkätähden olivat herätetyt, ja tiesivät, mikä heitä odotti. Totiset kristityt riemuitsivat. He saisivat vihdoin nähdä Kristuksensa astuvan alas taivaan pilvistä tuomitsemaan ja palkitsemaan. Siellä täällä kuului jo puolusteluja ja rukouksia, toiset huusivat itselleen armoa, toiset anelivat epätoivoisina äärimmäistä anteeksiantamusta. Muutamilla oli vielä rohkeutta uhata poissaolevia jumalia. Toiset arvelivat, että tämä kuolemanjälkeinen markkinahuvi oli kohtalon viimeinen iva ennen todellista tuhoa. Joku ehdotti, että aljettaisiin rakentaa asumuksia ja nimittää hallitusmiehiä; nähtiin miesten ja naisten syleilevän toisiansa maassa unohtaakseen syntisen tungoksen kauhut.

Kukaan ei käsittänyt mitään; kukaan ei kyennyt enää ymmärtämään toista. Joka hetki kohosi ääni pyrkien kuuluville; tuhannet toiset äänet vastasivat, ja pauhu oli niin sietämätön, että se pakotti kaikki vaikenemaan. Profeetat yrittivät yhä vielä tehdä tehtäväänsä; eräs heistä oli kavunnut kummulle ja saarnasi vaahtoavin suin, lakkaamatta ja kenenkään kuuntelematta.

Vihdoin kaikki uupuivat. Tuomio ei alkanut. Niin he odottivat vaieten, pitkiä tunteja, pitkiä päiviä, — ehkäpä vuosiakin. Ja kukaan ei tullut. Silloin huusivat kaikki yhteisesti:

Kristus! KRISTUS! KRISTUS!

Koko ihmiskunta, kaikki ihmiset, jotka olivat eläneet maan päällä rakastaen, kärsien ja toivoen, koroittivat kohti taivasta äänensä — kuin haasteen. He tahtoivat päästä tuomiolle: odotuksen epävarmuus oli kauhistavampi ja tuskallisempi kuin helvetti.

Eräs köyhä kuvaili köyhien elämää ja pyysi saada kuolla vielä kerran, eräs kuningas kertoi kuninkaiden elämästä, runoilija runoilijoiden, työmies työmiesten, portto porttojen, merimies merimiesten elämästä. Egyptin orjat, Kiinan maatyöläiset, Amerikan sotilaat, Rooman legionäärit, Englannin kaivostyömiehet, kaikki kertoivat elämästänsä ja anoivat armoa; kaikki pyysivät saada kuolla vielä kerran.

Kuka heistä oli ollut onnellinen? Kuka heistä oli ollut syyllinen? Elämä ei ollut milloinkaan suonut kenellekään, mitä jokainen oli rukoillut — ja useimmat olivat viettäneet elämänsä ihan varjossa. Jumala oli puhunut ainoastaan valituillensa. Kuka oli tehnyt heidät sellaisiksi? Ja mitä merkitsi tämä ylösnousemuskomedia? Ellei ollut odottamassa kauniimpi elämä, niin kuolema oli parempi — verrattomasti parempi!

Kun nämä miljardit onnettomat olivat siten huutaneet hätäänsä, laskeutui jälleen hiljaisuus heidän ylitsensä. Kristitytkin joutuivat epäilyksen valtaan. Minkätähden Kristus ei ilmestynyt kunniassaan halkeavien taivaiden keskellä tulisella valtaistuimellansa, enkelien ja pyhien ympäröimänä niinkuin vanhojen luostariveljien maalauksissa?

Mutta vihdoin kuului mykän joukon yläpuolelta ääni, joka sanoi: Kristus ei ole taivaassa. Kristus on teidän seassanne nöyränä ja yksinäisenä. Hänkin oli ihminen, hänkin oli syyllinen, hänkin odottaa tuomiotansa. Tuomitkoon ihminen ihmisen ja saakoon jokainen, mitä odottaa. Ne, jotka ovat uskoneet paratiisiin, tulevat autuaiksi, ja ne, jotka ovat uskoneet ainoastaan kuolemaan, muuttuvat jälleen tomuksi ja tuhkaksi!

Ja ihmiset lepäsivät jälleen — ikuista lepoansa.

Kuinka moni seikka onkaan ehtinyt mielestäni häipyä! Kuinka naurettava onkaan nyt tuo katkelmainen ensimmäisen ehdottomasti traagillisen murhenäytelmän muistelma. Toista kuin Faust! Tuhansia dialogeja, satojatuhansia kohtauksia — ja koko elämä kaikkine noine tuhansine henkilöineen. Maailmanhistoria muutettuna näytelmäksi; helvetin tragedia ja jumalainen komedia kehiteltyinä täydellisyyteensä ja avarrettuina mahdottomuuteen asti.

Minä uneksin saavani sen esitetyksi aavikonkokoisessa teatterissa, näkymönä todelliset vuoret, sanoin, jotka kaikuisivat kauhistavina kuin Danten, hahmoin, jotka muistuttaisivat Michelangelon luomia, ja sävelin, jotka kaikuisivat jumalaisempina kuin Wagnerin. Olisin tahtonut saada siihen hengityksen voimakkaan kuin tuulen, orkesteriksi meren, kokonaisia kansakuntia kuoroiksi ja uuden kielen, peloittavan, täydellisen ja selvän, josta löytyisivät kaikki maiset äänet, imeväisen vaikerruksesta aina vesiputouksen valtavaan pauhinaan. Huokauksia, jotka saisivat taivaat heltymään, polvilleen langenneiden kansojen huutoja — ja hiljaisuutta, todellista, saavuttamatonta hiljaisuutta!

Kaikkien ihmisten olisi täytynyt vapista lukiessaan, nähdessään tai kuullessaan teostani, ja jokaisen olisi täytynyt tässä äärimmäisessä runoelmassa tuntea koko elämänsä, kaikki hyvä ja kaikki paha — kulku ilman ylösnousemusta kohti tuota viimeistä hetkeä (vihan päivää) jolloin kaikki tuomittaisiin — tuomitsijoina he itse, aution taivaan alla.

Ja tuon suunnattoman näytelmän aiheuttamasta pelosta oli sitten koituva uuden elämän — lupaamani elämän — välttämättömyys.

XXVI

TOIMISINKO?

Filosofia! Lepoa tuottavan varmuuden kaipuu ja toivo, vaikeiden totuuksien pyhä portti, askeettisen intomielen taikajuoma järjestelmien asumattomissa erämaissa, hukkaanmenneen elämän ylväs sulo, tavallisen kokemuksenomaisen elämän, fysiologisten ilojen, maksettujen huvien (lohdutusten?) dionyysinen sijake.

Filosofia! Lapsuuden viehätys, kasvuiän rakkaus, nuoruuden intohimo. Usko vailla pyhiä kirjoja, jumalanpalvelus, josta puuttuvat juhlamenot, palvonta ilman rukouksia — ja kumminkin sydämelleni rakkaampi ja läheisempi kuin kaikki uskonnot! Abstraktinen ajatus, paljas kuin ensimmäisten nerojen mestariteokset, kaikkea luotua sopusointuisempi ja täydellisempi aate, virheetön käsiteverkko kuin luova piirros olemiston koskemattoman kankaan pinnassa.

Filosofia! Aladinisia maailmoita, joiden haamut ovat elävämpiä kuin elävät olennot, varjoja, jotka houkuttelevat väkevämmin kuin ihmiset, sanoja, jotka ovat mehukkaampia kuin oliot itse, kaavoja, jotka vaikuttavat sytyttävämmin kuin runonsäkeistö!

Minä opin sinut tuntemaan, rakastin sinua, tein sinulle väkivaltaa. Sinä olit pidättyväisen elämäni lakkaamaton juhla, liiallisen terveyteni' kuume, karun sydämeni unohtumaton riemulaulu. Aivoja, aivoja, pelkkiä aivoja! Teorioja, periaatteita, dialektiikkaa, abstraktioita ja vain abstraktioita! Minä elin systeemeistä, elin systeemeissä, ravitsin itseäni metafysiikalla, uneksin metafysiikkaa.

Kaikkein okaisimpien ideologiain aarniometsät olivat minun paratiisini — paratiisi, jossa ei ollut ainoatakaan viheriää lehteä. Taivaallisen ykseyden häikäisevä aurinko loi säteitänsä päähäni, jota ilmankin kuumensivat veri ja mietteet; se haavoitti huienneet silmäni ja sulki ne liialla valollansa. Näissä okaiden ja pistävien piikkien erämaissa minä jouduin erakon tavoin tuntemaan aistillisen ja maallisen kauneuden lihalliset kiusaukset. Naiset katselivat minua tummin silmin, suurin, avoimin ja liikkumattomin, ja meren aurinkoisella rannalla keinuivat Goethen kultaoranssit suolan ja äärettömyyden kyllästämässä tuulessa. Ja minä pysyin pitkät vuodet (monet monituiset vuodet, kuukaudet ja päivät — ja monet monituiset yöt!) sinulle uskollisena niinkuin chanson de gesten ritari, ja minulla ei ollut ketään muuta Jumalaa sinun edessäsi. Minä etsin sinua kaikista kirjoista, palvoin sinua kaikissa muodoissa, vedin sinut ilmi jokaisesta sanasta, valloitin sinut suurista, puolustin sinua pienissä. Jokainen löytö merkitsi suurta hengen juhlaa, jokainen totuuden valtaaminen pitkää kamppailua rinta rintaa varten, jokainen kirkastuminen mietehoureissa vietettyjä pitkiä öitä!

Sinua, filosofiaa, minä kiitän kaikesta: puhtaampien maailmoiden kaipauksesta, hurmioisesta kohonnasta yliaistilliseen, hävitystaidon harjoittamisesta, siitä tunnosta, että olen kadun väkeä ylempänä. Minä olin kokonaan sinun, ja sinä olit kokonaan minun.

Mutta sittenkin tuli hetki, jona osoittauduit minulle todellisessa hahmossasi: tyhjyyttä kiertävänä masentavana lukutaikana, turhana ja särkyvänä järjestelmänä tuiman ja tulvivan erilaisuuden yllä, ironisena syöksymisenä kohti itsensätuhoamista.

Niin torjuin sinut luotani, halveksin sinua, ajoin sinut pois — petin sinut. Siinä tehtävässä, jota suunnittelin, olit vain esteeksi. Sinä et täyttänyt, mitä lupasit. Täyttämääsi en osannut käyttää hyväkseni. Minä etsin toimintaa, tekoa, muuttamismahdollisuutta, — nykyistä todellisuutta sen muuttuessa huomispäivän todellisuudeksi — ja sinä soit minulle ainoastaan hyödytöntä kontemplatioa, lepoa absoluuttisessa tai uuvuttavaa kuumetta kärsimättömästi rientäessäni kohti päämäärää, joka väistyi väistymistään.

Filosofia oli ollut tiedoitsemistoimintaa (kontemplatioa) ja universaalisen (ykseyden) etsintää.

Minä taas tahdoin toimintaa (muuttamista, luovaa työtä) ja niinmuodoin todellisuutta (välitöntä, konkreettista todellisuutta: erikoista, yksityistä). Minä kukistin filosofian tuhatvuotisen käsitteen, kukistin sen kaikkea vallitsevasta asemasta olemattomuuteen, katkaisin perintätiedon ja peräydyin filosofiaa edeltävälle ajatuksen asteelle. Niin menetellen otaksuin hyödyttäväni filosofien filosofiaa. Jokainen ongelma oli minulle välineitä, välineiden muuntamista koskeva ongelma. Jokainen filosofi oli vain kokenut keksiä uusia ratkaisuja vanhoihin probleemeihin, mutta kaikki ratkaisut, vanhat ja uudet, pohjautuivat samoihin edellytyksiin, tottelivat samoja lakeja ja lankesivat samoihin virhepäätelmiin — toisin sanoen: olivat erittäin suuressa määrässä samanlaisen henkisen rakenteen tuotteita. Oli turhaa yrittää kulkea kauemmaksi näitä ylen tallattuja teitä pitkin. Vuosisatojen varrella kertynyt kokemus osoitti — tulosten turhuuden ja tyhjyyden nojalla — ettei siinä suunnassa ollut enää mitään tehtävänä eikä mitään saavutettavana. Sanaston parantaminen, menetelmien hiominen, loogillisen koneiston osien korjaaminen, terminologian muuttaminen — kaikki tuo oli vain keskinkertainen keino niitä henkilöitä varten, jotka eivät uskalla poistua esi-isien valtateiltä. Jotta ajattelun tulokset muuttuisivat toisenlaisiksi, jotta olisi oikeus toivoa jotakin lopullista totuutta, joka tosiaankin perinpohjaisesti eroaisi tavanomaisista, oli välttämättä tehtävä vaikea — mutta ainoa mahdollinen — päätös aloittaa toiselta taholta. Filosofia on rakennelma, joka on valmistettu välineiden avulla, filosofian välineinä toimivat filosofien aivot, tuotteiden parantaminen edellyttää välineiden parantamista: filosofian parantamiseksi on niinmuodoin välttämätöntä parantaa ensin filosofien aivoja. On saatava sielut muuttumaan.

Oli siis tehtävä jotakin, toimittava, muunnettava, — ei ainoastaan tiedettävä, kuvailtava, perusteltava.

Filosofit (eivät suinkaan kaikki; vain ylen harvat) ovat ajatelleet yhden ainoan välineen muuntamista: kielen, mutta ovat unohtaneet kaikkein tärkeimmän: oman sielunsa.

Sama periaate oli sovellettavissa moraaliin. Mitä hyötyä oli normien, käskyjen ja imperatiivien lukuistamisesta, kun ihmiset kumminkaan eivät välittäneet mitään noista pitkistä eetillisistä saarnoista ja pysyivät entisenlaisina lurjuksina, kenties hieman kesyttyen, mutta epäilemättä muuttuen tekopyhemmiksi? Jos keksitte keinon muuttaa luontaisia taipumuksia, sisäisiä, sielullisia arvoja, niin hyveelliset teot kumpuavat esiin ihan itsestään, saarnoja, neuvoja ja sääntöjä ollenkaan kaipaamatta! Muuttakaa ihmisen persoonallisuus, välittömästi ja tehokkaasti, niin jokainen eetillinen järjestelmä, kaikkein ytimekkäinkin, muuttuu samassa tarpeettomaksi! Saakaa ihmiset muuttumaan omaehtoisesti hyveellisiksi sen sijaan, että ikävystytätte heitä tutkistelemalla hyveen käsitettä!

Tätäkin tietä kulkien minä niinmuodoin johduin henkistä kumousta koskevaan alinomaiseen unelmaani: on muutettava ihmiset, muutettava heidän sielunsa. Mutta minä en tahtonut muuttaa vain sieluja, vaan myöskin olioita. Oikeammin: muuttaa sielut, jotta ne voisivat yhä nopeammin muuttaa olioita. Mutta niiden muuttamiseen ei riitä, että niiden nimet on merkitty kirjoihin, ei riitä, että ne on luokiteltu ja että niiden sukutaulu on selvillä, ei riitä, että ne on muunnettu yleismielikuviksi ja yleismielikuvat yleiskäsitteiksi ja että on osoitettu eri yleiskäsiteryhmien väliset kausaaliset suhteet. Ei riitä, että ne on sijoitettu lasilaatikkoon ja jokaisen laatikon laitaan on kirjoitettu (loukkaamaton?) lakipykälä. Todellisuuden muuttamiseen ei riitä, että tunnemme sen ulkoapäin järkeispäätelmien nojassa toimivan älyn ja sanakirjan symbolien avulla.

On sujuttauduttava, sijoituttava siihen, muututtava sen osaksi, sen ainejoukon atomiksi, sen keston tuokioksi, sen liekin kipinäksi, sen virran pisaraksi.

On päästävä koskettamaan sen kaikkia ilmenemismuotoja (kaikkein salatuimpia, kaikkein häipyvimpiä, kaikkein näkymättömimpiäkin), sulauduttava sen kyllyyteen, antauduttava sen äärettömyyteen, muututtava eläväksi todellisuudeksi elävässä todellisuudessa. Ei pidä pysähtyä sen eteen aivomekanismina, verkkomykiönä, nimiluettelona tai mittaajana, vaan tulee heittäytyä siihen suin päin, antautua sen läpäistäväksi ja läpäistä sitä itse, tuntea itsessämme sen ikuinen, monivärinen, monisointuinen, monituoksuinen hyöky, soinnuttaa siihen oman veren souto, oman sydämen syke. Saada se muuttumaan omaksi verekseen ja lihakseen ja muuttua itse sen olennaiseksi osaksi.

Kukaan ei pyri eikä taivu tähän mystilliseen ykseytymiseen.

Eivät taiteilijatkaan: vaikka he ilmaisevätkin erikoista, he kumminkin valikoivat, karsivat ja köyhdyttävät todellisuutta hekin. Olioissa on tuokioita ja puolia, joita kukaan ei näe eikä kukaan etsi: toista kuin monististen oppien akrobaattimainen kiipeily kohti tyhjiä ykseyksiä! Sellainen kärsivällinen konkreettisten yksityisseikkojen etsiskely olisi filosofeille soveliaampi kuin a priori-määritelmien ja symmetristen rakennelmain lastentarha-leikit. Ne johtaisivat maailman vallitsemiseen.

Ellei ihminen eroaisi todellisesta pitäen itseään sen arvostelijana ja mittaajana, vaan sulautuisi todelliseen siinä määrin, että tuntisi jokaisen atomin veljeksensä ja jokaisen ilmiön sisareksensa, niin ihmisen rajoitettu ruumis häviäisi kaikkeuden mittaamattomaan ruumiiseen, mikrokosmos muuttuisi tosiaankin makrokosmokseksi, ja jokainen maailman osa olisi hänen olemuksensa osa — ja samoinkuin tahto liikuttaa mielin määrin jokaista yksilön jäsentä, samoin voisi hän silloin liikuttaa jokaista maailman osaa.

Tästä aatteellisesta käymistilasta sukeutui minussa se filosofinen suunta, jota mainittiin pragmatismin nimellä ja joka todellisuudessa oli alkuperältään ja luonteenlaadultaan varsinaisesta pragmatismista eroava. Siitä huolimatta liityin pragmatisteihin ja ryhdyin levittämään uuden opin totuuksia. Minussa se oli maagillista mystisismiä, toisissa varovaisuuden metodiikkaa. Kumpikin oli jotakin epämääräistä, mutta meidän onnistui kumminkin heittää hieman hiiva-ainetta vanhoillisten ja perinnäisten oppien rauhalliseen taikinakaukaloon.

Teorian miehenä minä en voinut unohtaa teoreetikkoja. Ajatukseni kääntyi ennen kaikkea heidän puoleensa; tarkoitukseni oli saada heidät kumppaneikseni suureen työhön. Taiteen avulla olisin säpsähdyttänyt hereille tunneihmiset; teorialla tahdoin valmistella ja temmata mukaani älyn ihmisiä. Sellainen päämäärä ei sallinut ketään jätettäväksi syrjään, ketään ei saanut ylenkatsoa. Minun täytyi saada palvelijoikseni myytti ja intuitio, kuva ja käsite. Kaikki hengen muodot hengen ylentämistä varten — ihmisen kaikki vaistot ja kyvyt uuden ihmisen luomiseksi!

XXVII

KOHTI UUTTA MAAILMAA

Filosofinen johtaja: erään filosofisen suunnan lainlaatija, apostoli ja ensimmäinen edustaja. Toiminnan filosofian, joka pyrki tekoon, uudistukseen, muuntamiseen ja luomiseen. Ei ollut enää hukattava aikaa ratkeamattomiin ongelmiin teillä, jotka eivät johda minnekään, eikä näkyjänäkevien dialektikkojen verkkoihin ja satimiin. Se, mikä on totta, on hyödyllistä. Tietäminen merkitsee tekemistä. Useiden epävarmojen totuuksien joukosta on valittava se, joka eniten voimistaa elämää ja lupaa meille säilyvimmät palkinnot. Ja sen, mikä ei vielä ole totta ja jonka toivoisimme totta olevan, me teemme todeksi: uskomme voimalla.

Siinä oli voiman ja uskalluksen evankeliumi, optimistinen, amerikkalainen evankeliumi. Pelko pois: nyt oli uskallettava kaikki, uskallettava hypätä. Ei enää epäilystäkään: jokainen suuri teoreettinen seteli tuli voida vaihtaa yksityisten tosiasiain ja haluttavien tulosten heliseviksi kolikoiksi. Pois metafysiikat ja tervetuloa, uskonnot! Edelliset antavat meille maailman kuivina käsitteellisinä ääriviivoina: jälkimmäiset tarjoavat meille elämää koskevia lämpimiä ja lohdullisia näköaloja, jotka eivät voi himmentyä, arvoja, joita ei käy kieltäminen.

Mitäpä hyötyä olisikaan sellaisesta tiedosta, joka ei opeta edes tietämään ja joka sitäpaitsi ei edes huomaamatta sujuttaudu elämäämme sitä hitustakaan muuttamaan? Me vaadimme teoriaa välineenä, aatetta vasarana, teollista filosofiaa, ihmishengen käytännöllistä viljelyä.

Siten käsitettynä, sävyltään hieman lyyrillisenä ja asianmukaisesti liioiteltuna, tuo koulukunta minua innostutti. Minä otin sen suojiini, kehitin sitä, levitin sen oppeja laajoihin piireihin, pakotin toisia sen kannattajiksi, kirjoitin kiivaasti sitä koskevia puolusteluja ja selostuksia.

Mutta minä en tyytynyt siihen: se ei ollut minulle vielä kyllin. Minun täytyi temmata se pois anglosaksisesta tyyssijastaan, poroporvarillisen sisälähetyksen pietistisestä ilmapiiristä — temmata se ymmärryksen ulkopuolella sijaitseviin ymmärkkeihin: tehdä siitä jotakin suurta tai hylätä se.

Kävin siis käsiksi opin suggestiivisimpaan osaan — siihen, joka opetti, kuinka kävi uskon nojalla luominen totuusarvoa sellaisiin vakaumuksiin, jotka eivät pohjautuneet todellisuuteen. Mutta miksi olisikaan toiminta rajoitettava sellaisiin uskomuksiin? Miksi olisikaan luotava totuutta vain määrättyihin uskoihin? Hengen tuli olla kaiken valtias; tahdon valtapiiri ei saanut olla rajoitettu. Samoinkuin tieteellinen tieto tavallaan loi tosiasiat ja tahtomisen usko loi totuuden, samoin tuli hengen vaikuttaa kaikkeen, luoda ja muuntaa mielin määrin, välittömästi. Toistaiseksi me tarvitsemme ulkonaisiin olioihin vaikuttaaksemme toisia ulko-olioita välineiksemme, ja mielemme täytyy käskeä lihaksiamme, joiden vuorostaan tulee saada liikkeeseen toisia aineellisen todellisuuden osia voidakseen liikuttaa ja muuttaa niitä todellisuuksia, jotka ovat silmämääränämme. Minä sitävastoin tahdoin hengen voivan tehdä kaikki itsestään, pelkällä käskyllään, ilman minkäänlaista välinettä. Minä ajattelin, että henkikin oli eräs luonnonvoima, vieläpä kaikkein ylevin, täydellisin ja hienostunein. Miksi siis ei kaikkein tehokkain? Tulee vain se oivaltaa ja osata sitä johtaa. Samoinkuin voimme jo vaikuttaa välittömästi eräihin todellisuuden osiin — niihin, jotka ovat oman olemuksemme osia tai suoranaisemmin meistä riippuvat — samoin täytyy meidän voida vaikuttaa koko todellisuuteen, sen koko alueeseen ilman minkäänlaista poikkeusta. Vaaditaan vain tutkimusta ja harjoitusta: tulee vain tahtoa, toivoa ja yrittää. Jos voitamme, niin koko maailma on meidän, se on tahtomme plastillinen ja taipuisa aines, ja ensimmäisen käärmeen sanat toteutuvat: Te tulette Jumalan kaltaisiksi!

Olla Jumala! Kaikki ihmiset jumalia. Siinä suuri unelma, uskomaton tehtävä, ylväs ja kaivattu päämäärä! Ja minä otin sen ohjelmaksi — itselleni ja toisille. Jumalan seuraaminen: kaikkitietäväisyys ja kaikkivalta. Ja päämäärään johtavana tienä oli täydellistetty, jättimäiseksi kehitelty, uusilla ominaisuuksilla ja kyvyillä varustettu henki.

Tuo unelma oli suuri, valtavan suuri, mutta ei suinkaan ehdottoman toivoton. Kuka ihminen onkaan harkiten päättänyt tulla Jumalaksi? Sarlataaneiksi, profeetoiksi ja ihmeittentekijöiksi tosin ovat pyrkineet — mutta eivät jumaliksi. Muutamien on kyllä uskottu olevan jumalia — mutta vasta jälkeenpäin, Ja uskojina ovat toimineet toiset. Jumaluus ei ollut heidän tarkoitusperänänsä, vaan sattumalta heitä ympäröivän uskon tuloksena. Rooman keisarit pitivät hiljaisessa mielettömyydessään itseänsä jumalina — mutta luulivat jo jumalia olevansa eivätkä asettaneet jumalaksipääsemistä tarkoitusperäkseen. Minun laitani oli toisin: minä pyrin olemaan Jumala, hyvin tietäen, että olin vielä kaukana päämäärästä.

On ollut ihmisiä, jotka pyrkivät uppoamaan Jumalaan — mystikkoja, askeetteja, pyhimyksiä — mutta heidän tarkoituksenaan oli palata Jumalaan osana, pisarana, atomina, siihen rajattomaan jumaluuteen, joka synnyttää ja jälleen kerää itseensä, kehittelee ja imee takaisin kaikki oliot hengityksensä rytmein.

Mutta minä en tahtonut olla osanen, vaan täysi itseni — en tahtonut olla osahiukkanen, vaan tahdoin saada kaiken oman itseni osaseksi, tehdä kaikki itselleni kuuliaisiksi, ikäänkuin vuoret ja tähdet ja maailmat olisivat minun ruumiini jäseniä ja tottelevaisia jäseniä. Minä en uskonut Jumalaan. Jumalaa ei ollut minulle olemassa, nyt enempää kuin ennenkään. Minä tahdoin sen tulevaisuudessa luoda, tahdoin tehdä itsestäni, heikosta ja viheliäisestä ihmisestä, ylimmän itsevaltiaan, kaikkein rikkaimman ja voimallisimman olennon.

Tämän odotukseni ja Ihmis-Jumalan kehittämisen pohjalle minä ajattelin perustaa uskonnon. Missä? En suinkaan vanhassa, köyhässä ja jähmettyneen kulttuurin säikyttämässä Euroopassa. Amerikassa, avarassa Pohjois-Amerikassa, rajattomien mahdollisuuksien maassa, missä kaikki hyvä otetaan vastaan, missä jokainen usko saa temppelinsä ja jokainen Mooses pääkaupunkinsa. Olin löytänyt kumppanin, joka oli yhtä mieletön kuin minä ja valmis seuraamaan minua jakaakseen kanssani häpeät ja voitot.

Olimme ajatelleet kaikkea: perusteellisia englanninkielen opintoja, Amerikan oloihin perehtymistä ja asian alkuunpanon vaatimia varoja. Olimme sopineet siitä, että viettäisimme muutamia vuosia yksinäisyydessä valmistautuaksemme tehtäväämme ja tutkiaksemme sielullisen voiman ongelmaa — kokeillen, voimistuttaen tahtoamme, ottaen selkoa suoranaisen henkisen vaikutuksen salaisuuksista, kyetäksemme esittämään merkkejä ja ihmeitä, jos noiden kaukaisten seutujen ihmiset, kovina kuin Pietari ja epäileväisinä kuin Tuomas, tulisivat niitä meiltä vaatimaan. Kaikki oli määrätty: uuden kirkkokuntamme nimi ja ihmeellisen, maagillisen oppimme jokainen yksityiskohta. Kaksi köyhää; italialaista filosofia oli valmiina lähtemään sinne, valtameren toiselle puolelle, tarjoamaan kaikille ihmisille kaikkivaltaa, rikkautta, mainetta, terveyttä ja ikuista elämää, kaikkea sitä, mitä koko ihmiskunta kiihkeimmin ja väsymättömimmin kaipaa ja tavoittelee. Me kaksi olimme lähtemässä meren yli muovaamaan uudestaan tuota maata, jonka oli aikoinaan löytänyt itsepäinen ja pelkäämätön italialainen. Ja sieltä meidän piti palata Eurooppaan, seuranamme tuhansia uskovaisiamme, kunnian sädekehä päätämme kiertämässä, varmasti tietäen, että voimme ainehitusemme pohjalta heittää haasteen kaikille muille maailmoille ja taivuttaa ne tahtoomme.

XXVIII

JUMALUUDEN VALLOITUS

Nyt eivät enää riittäneet kyky ja hyvyys — ei runous eivätkä filosofiset järjestelmät.

Ennenkuin voin lähteä valtameren toiselle puolelle uuden valtakunnan profeettana, minun täytyi olla — todellakin olla — se, joksi olin haaveillut itseni pitkän odotusajan kuluessa: minun täytyi olla pyhimys, opastaja, puolijumala.

Nyt oli mennyt (sen olisi pitänyt mennä jo kauan sitten!) suunnitelmien, haaveiden, lupausten ja toiveiden — sanalla sanoen ohjelmien aika.

Voiko ajatella pyhimystä ilman ihmeitä, uskonnonperustajaa ilman tenhovoimaa, Jumalaa vailla jumalallista valtaa? Jos elämäni ainoana tarkoituksena tosiaankin oli tämä, niin minun oli viipymättä käytävä sitä toteuttamaan. Taivaallisen perhosen piti murtaa harmaa kotero, hedelmän tuli kypsyä kevyen ja tuhlaavaisen kukinta-ajan ohi mentyä. Nyt ei ollut aikaa viivytellä, oli purettava sillat, käännyttävä uuteen elämään, hankittava itselleen uusi luonne ja mieli, oli painettava teon sinetti aikomusten monisanaisen rukouksen alle.

En kumminkaan voinut kuvitella tekeväni kaikki yksin, tyhjästä. Ylväästä menneisyyden halveksimisesta huolimatta minunkin täytyi suostua sujuttautumaan jonkin tradition uomaan, luottamaan toisten opetuksiin, käyttämään hyväkseni toisten kokemuksia. Mutta minne olikaan käännyttävä toivoessaan itselleen mahdollisimman suurta apua?

Välitön päämääräni oli vain tämä: tehostaa tahdonvoimaani äärettömiin, saavuttaa mahdollisuus käskeä ja saada tottelemaan ihmisiä ja olioita tarvitsematta käytellä apuna ulkoisia toimintoja. Sanalla sanoen: tehdä ihmeitä. Ei mikään muu.

Pyhimykset ja maagit (tai ne, joissa oli hieman kumpaakin: heprealaiset profeetat, intialaiset fakiirit) olivat omien väitteittensä mukaan suorittaneet ihmetekoja. Edelliset yrittämättään, melkeinpä tahtomattaan, jälkimmäiset antautumalla ankaran kurin alaisiksi ja nojautuen vieraisiin voimiin. Ihmeet olivat joka tapauksessa todistettavasti mahdolliset — ja oli jo olemassa ihmeentekotaiteen perusteita. Pelkkä alku, vihjaus, rudimentti; nyt oli luotava tuo taide, laskettava sille pettämätön perustus, löydettävä varmat säännöt ja aljettava sitä soveltaa. Kaikki se, mitä pyhimysten elämäkerroissa ja maagillisissa kirjoissa mainittiin ihmeitten nimellä, oli tuskin aito ihmettä sanan ankarassa ja filosofisessa merkityksessä, mutta se ei ollut minulle tärkeätä. Ne olivat kumminkin erinomaisia tapahtumia, harvinaisten voimien esimerkkejä, tavattoman tahtotarmon, jumalallisilla ominaisuuksilla varustettujen ihmisten ilmauksia, ja se riitti minulle.

Tutkimalla noita ihmisiä, sujuttautumalla heidän elämäänsä, ottamalla selkoa siitä, miten he olivat menetelleet voidakseen tehdä, mitä olivat tehneet, täytyi vihdoin voida selvittää heidän salaisuutensa — ihmeiden mekanismin sisin ja yleinen ponnin. Kaikki muu kysyi ainoastaan tahtoa ja hellittämättömyyttä. Kunhan tie oli selvä, ei vaellus voinut muodostua ylen vaikeaksi: missä toiset olivat päässeet kulkemaan, pääsisin varmaan minäkin.

Pyhimykset johtivat minua kohti uskontoja, maagit kohti salatieteitä. Nämä kaksi tietä johtivat vain näennäisesti eri tahoille: olivathan uskonto ja magia syntyneet yhtaikaa, aikojen alussa. Pyhimykset olivat olleet ihmeittentekijöitä (itse Kristuskin?), ja maagien (aito maagien) oli täytynyt olla puhtaita ja askeettisia henkilöitä. Minä tunsin ennestään molemmat tiet: taivaallisen, joka johti kohti pyhiä paratiiseja, ja maanalaisen, kohti kirottuja kadotuksen maita.

Valistusaikani kärsimän skeptillisen vararikon jälkeen olin eräänlaisin myötätunnoin kääntynyt kohti uskontoja — myöskin kohti kristinuskoa, katolisuutta. Olin lukenut uudelleen evankeliumeja ilman varhaisen ikäni julkeata, voltairemaista ennakkoluuloisuutta, olin alkanut jälleen käydä kirkoissa enkä suinkaan vain ihaillakseni arkkitehtuuria tai katsellakseni alttaritauluja ja kappelien freskomaalauksia. Olin lukenut uudelleen evankeliumit etsiäkseni niistä Kristusta; olin astunut jälleen kirkkoihin löytääkseni Jumalan.

Jumalanpalvelus veti minua puoleensa — ja syynä ei ollut ainoastaan juhlamenojen kauneus ja messujen laulu ja soitanto. Jokin epämääräinen tunto — tarve uskoa, muuttua jälleen lapseksi, tuntea kuuluvani kristikuntaan, josta olin eronnut — eli minussa hiljaisena tahtomatta muuttua ilmeiseksi ja varmaksi. Minä luin pyhän Augustinuksen teoksia, mietiskelin Pascalin lausumia, nautin Kukkasista. Johduinpa aina Hurskaan elämän valmistukseen ja Henkisiin harjoituksiin asti. Sielutieteellistä uteliaisuuttako? Vaiko tiedonjanoa?

Epäilemättä, suurelta osalta. Mutta samalla minussa epäilemättä iti uskomisen tahto, hiljainen kaipuu päästä osalliseksi siihen valtavaan uskonnolliseen kokemukseen, joka oli Jeesuksen ajoilta alkaen synnyttänyt ylen monia sielullisia ja taiteellisia mestariteoksia. Apologetiikka herätti minussa mielenkiintoa, mystisismi kiehtoi minua, myöskin ystävien esimerkin nojalla. Tutkimukseni esineiksi tulivat vanhat ja uudet mystikot: Plotinos ja Novalis ja mitä heidän välillään oli. Ennen kaikkea saksalaiset (Meister Eckehart, Suso, Böhme) ja espanjalaiset (Lullo, Santa Teresa, San Giovanni della Croce). Spekulatiiviset samoinkuin sensuaaliset — enkä unohtanut erakkojakaan, anakoreetteja, Jumalan epätoivoisia rakastajia, jotka ovat viettäneet elämänsä vuoristoissa, alinomaa rukoillen. Kaikissa havaitsin jotakin mikä soveltui omaan tapaukseeni: ylentymistä, olemistoon häipymistä, antaumusta, korkeampien kohtaloiden toivoa.

Muutamat harhaoppiset mystikot — esimerkiksi Novalis — antoivat minulle mitä nimenomaisimpia lupauksiakin, että olisin saavuttava, mitä etsin, mutta lupauksia ja odotuksia kauemmaksi ei kumminkaan päästy. Toiset taas veivät minut mukanaan abstraktisen rakkauden kaikkein ilmavimpiin piireihin, mutta vaativat minua luopumaan tiedoistani, tajunnastani, persoonastani. He kehoittivat minua sukeltamaan syvälle ja häipymään, mutta ei monimuotoisen todellisuuden liikkuvaan ja aaltoavaan valtamereen, vaan yhden ainoan ja jakamattoman Jumalan äärettömään epämääräisyyteen. Muutamat heistä tosin olivat tuohon määrittelemättömään ja sanoinkuvaamattomaan jumaluuteen häipyen onnistuneet tekemään juuri sitä, mitä minä tahdoin: ihmeitä. Luopumalla kaikesta, omasta yksilöllisyydestäänkin, he olivat saavuttaneet kaikki. Sille, joka antaa kaikki, annetaan kaikki. Siinä oli eräs jumalallisen voiman salaisuuksiin johtava tie — mutta se oli kapea ja epämääräinen.

Jo monimuotoisen todellisuuden teoriaa muovatessani olin oivaltanut, että oli antauduttava kaikkeuden läpäistäväksi, jos mieli kaiken käyvän itselleen tottelevaiseksi. Tuntiessamme itsemme erillisiksi emme voi oikeudenmukaisesti käskeä sitä, minkä tunnemme olevan meistä erotettua, ja jos käskemmekin, emme onnistu. Mystisismi on itse asiassa raja-aitojen poistamista, erillistymisen kieltämistä, ehdotonta ja ikuista erottamattomuutta kohti syöksymistä. Mystikko ei tunne olevansa erotettu maailmasta, olemistosta — Jumalasta. Ja kun hän on muuttunut maailman sisäisimmäksi ja oleellisimmaksi osaksi, niin koko hänen jäljelläoleva tahtonsa kuvastuu olemistossa: erikoistahdostaan luovuttuansa hän muuttuu eräänlaiseksi yleistahdoksi, ja fysiikan jäykimmätkin lait murtuvat ekstaattisen hengen rakastavan kaipauksen tieltä.

Mutta pyhimystenkin voima on rajoitettu ja katkonainen, ja jo sen saavuttamistavassa piilee sen mahdottomuuden syy. Täydellinen voima voitetaan ainoastaan täydellisesti luopumalla omasta itseydestään. Mutta jos tuo luopuminen kerran toteutuisi, niin silloin sammuisi jokainen ajatuksen muistelma, jokainen tahdon jälki ja jokainen vietinkiihoke kykenemättä enää sukeltamaan esiin. Niinmuodoin olisi jokainen käsky käsittämätön ja mahdoton. Se, joka saavuttaisi korkeimman voiman, olisi juuri senvuoksi kykenemätön sitä käyttelemään.

Mutta minä en voinut enkä tahtonut luopua itseydestäni. Mitä merkitsikään minulle kaikkivoipa kyky, joka hukkui tiedottomuuden uumeniin? Minä tahdoin vaikuttaa yksityisiin olioihin: tuntea, tietää, arvata ennakolta. En tahtonut kadottaa itseäni, en tuhota ajatusta. Ja silloin käännyin sitäkin kiihkeämmin toisaalle: kohti okkultismia.

Se ei ollut ensimmäinen yritykseni tunkeutua kirotun temppelin esikartanoihin. Ahnaan ensyklopedismini viime vuosista saakka olin kokenut koputtaa sitäkin porttia. Ihmeellinen oli minua aina houkutellut (oi Tuhat yötä ja yö, sinä kaiken runouden mestariteos!), ja minua ei vieläkään inhottanut sitä etsiä pyöreän pikku pöydän koputuksista tai puutteellisesti totutetun mediumin katkonaisista puheista. Spiritististen istuntojen tallatuilla kaikenmaailman teillä (naurettavia salonkeja, surupukuisia vanhoja hysteerikkoja, punaisia lamppuja, toisiinsa sattuvia polvia ja jalkoja, pidätettyä naurua, painostavaa hiljaisuutta kohtalokkaita koputuksia odotettaessa) minä olin osaltani hieman tutustunut tuonpuolista oloa vakoileviin henkilöihin. Muutamat — suurimmassa määrässä uudelleen lapseksi muuttuneet — hakivat vain varmuutta siitä, että viimeisen hengenvedon jälkeen vielä seuraa jotakin, mitä tahansa. Toiset, idealistisemmat, pyrkivät tämän maailman moraaliseen uudestiluomiseen toisen maailman lakien tuntemisen nojalla. Toiset, sankarillisemmat, tai sarlataanisemmat sielut, huomauttivat, että kaikki mediumismin pienet fyysilliset ihmeet ja teosofien sekasortoiset keitokset ja keräelmät olivat pelkkää joutavaa: korkeintaan jonkinlaista alkua. He vihjailivat korkeampiin oppeihin ja salaisiin perintätietoihin, näkymättömiin tai etäisiin oppi-isiin, korkeimman asteen esoterismeihin, jotka voi saavuttaa ainoastaan tuhansien kammottavien kokeiden kestäjä — ja lupailivat epämääräisesti samaa mahtia, jota minä etsin kaikkialta. Muutamien kanssa keskustelin kauan aikaa; tutkin heidän kokoonhaalitun viisautensa sameita lähteitä, kävin muutamissa diabolisilta tuoksahtavissa kokouksissa, tutustuin loitolta teosofiaan, koettelin erilaisten indoamerikkalaisten joga-menetelmien hengitysharjoituksia, tiedustelin kiihkeästi heidän salaisuuksiansa ja tarjouduin heidän opetuslapsekseen. Minä en suinkaan erinomaisesti uskonut tuohon teologiseen ja symbolistiseen sekamelskaan, josta sen kannattajien väitteen mukaan piti valon koittaa (valon, jonka tuli luoda meihin uusi elämä, voimien runsautta uhkuva), mutta ajattelin, että jotakin oikeata piili heidän tavallisuudesta poikkeavaan sielulliseen (ja ruumiilliseen) harjoitukseen perustuvassa opetus- ja kasvatusmenetelmässään. Sekasortoiset järjestelmät, apinamaisesti matkitut juhlamenot ja konemaisesti toistellut kaavat minua tietenkin vain naurattivat, mutta koko tuossa oppien ja kokemusten sankassa parvessa, jota itä- ja länsimaat olivat keskenään vaihtaneet ja koetelleet, täytyi kuitenkin olla jotakin paikkansapitävää. Ydin, siemen, ensimmäinen katkelma ihmeidenteon taidetta varten. Kiihkeästi kuten ennenkin syöksyin uusiin tutkimuksiin, lukuihin ja mietteisiin. Henkisten syiden aiheuttamia fyysillisiä vaikutuksia oli nähtävissä, ainakin siinä tapauksessa, etteivät kaikki nuo mediumit ja medianistit olleet pettureita. Telepatia, kaukovaikutus, oli jo jonkinlainen viittaus ihmisten tulevaisiin suhteisiin kaikkien jähmeiden ja painavien välineiden hävittyä — etäisten esineiden liikuttaminen, materialisation nimellä tunnetut ilmiöt (joita eivät kaikki väittäneet mahdottomiksi) olivat transcendenttien mahdollisuuksien, jäykkään aineelliseen maailmaan kohdistuvan suoranaisen sielullisen herrauden ensimmäisiä esimerkkejä. Noita ihmeitä olivat tehneet vain epänormaaliset ihmiset poikkeustapauksissa: oli tehtävä ne mahdollisiksi kaikille, kaikkein tavallisimmissakin tapauksissa. Ne olivat usein tahattomia: tuli muuttaa ne tahallisiksi. Ne olivat harvinaisia: niiden piti muuttua yleisiksi.

Näiden voittojen saavuttamiseksi ja vakaannuttamiseksi oli välttämätöntä menetellä järjestelmällisesti. Mitkä olivat noiden ihmeellisten ilmiöiden toteuttajat ja tekijät? Pyhimykset, maagit, mediumit: erilaisia nimiä noille yli-inhimillisesti mahdikkaille ihmisille, jotka olivat erilaisiin uskontoihin kuuluen suorittaneet ihan yhdenlaisia ihmetöitä. Salaisuus ei niinmuodoin piillyt uskonopeissa: katolisen teologian täyttämä pyhimys, kabbalistisen, aleksandriinisen, paracelsisen teologian vallassa oleva maagi, mediumi, joka oli imenyt itseensä spiritualistista teologiaa Allan Kardecin malliin, tekivät tai toivoivat ja lupasivat tehdä aivan samanlaisia asioita. Varsinainen syy piili niinmuodoin näiden erioikeutettujen henkilöiden sisimmässä olemuksessa, joka ainoastaan sattumalta tai jonkin teoreettisen kiihkon yllyttämänä ilmaisi silloin tällöin mahtiansa. Siinä oli varsinainen tehtävä: oli syvästi, yksityiskohtaisesti ja perinpohjaisesti tutkittava noiden henkilöiden elämää, heidän elämänjärjestystänsä, rakennettansa, taipumuksiansa ja säännöttömyyksiänsä. Oli sommiteltava sellaisen mahtajan fysiologia ja psykologia. Kun tuo työ olisi saatu suoritetuksi, olisi sen nojalla helppo johdella jonkinlainen metodiikka tahdon puhdistamista varten ja tulisi niinmuodoin mahdolliseksi kasvattaa ja kehittää ihmiset taidon varassa niin, että jokainen tulisi järjestelmällisesti saamaan hänelle kuuluvan osan jumalallisuutta. Minä pysyin uskollisena periaatteelleni: etsin työvälineitä enkä teoriaa; tahdoin muovata uudestaan työvälineen sen sijaan että olisin vain esittänyt uusia sanoja, vaihtanut sanastoa. Siten täsmällisesti määriteltyäni tehtäväni ja noudatettavan menetelmän kävin epätoivoisen kiihkeästi työhön käsiksi. Yleisiä psykologioita ja erikoistutkimuksia, normaalista ja patologista sielunelämää koskevia, pyhimyslegendoja ja näkijöiden itse sepittämiä elämäkertoja, mediumi-istuntojen selostuksia ja salaisuuksien tietäjien katekismuksia, maagillisia alkeisoppeja ja ihmeidentekijöiden historioita — kaikkea tuota minä ahmin ja nielin yhtä ahnaan kärsimättömästi kuin entisiä opittaviani.

Minulle kertyi lukemattomia merkintöjä, minä seurasin vääriä jälkiä, ryhdyin kokeisiin, luulin jo löytäneeni, epäonnistuin, luovuin koko yrityksestä, aloitin uudelleen… Aika riensi, nuoruusikä pakeni; velvoitus, koko elämän juhlallisin velvoitus oli solmittu. Oli ehdottoman välttämätöntä saada selko salaisuudesta, oli kaikin puolin saatava se haltuunsa — tai tuhouduttava. Minä elin alinomaisen kiihkon vallassa, hämmentyneenä, hupsuna, uneksivana. Minua kiihdytti alinomainen kuume; aivoni kieltäytyivät enempää toimimasta… Pääni oli lakkaamattoman jyskyttävän tuskan täyttämä, minä pyörryin usein, lakkasin tajuamasta suuntaa ja sanojen ja olioiden merkitystä. Ystävät kauhistuivat; minä torjuin heidät luotani ilkein sanoin. Minä näin kuoleman vaiheillani, etsin yksinäisyyttä; jokainen henkilö näytti vihamieheltäni. Päätin lähteä pois, mitään hiiskahtamatta yhdellekään elävälle sielulle. Ylhäällä vuoristossa, lähempänä taivasta, kaukana kaupungin jaarituksista ja levottomuudesta, minun olisi varmaan helpompi saada salat selville. Heikkouteni kävi yhä huolestuttavammaksi, kamalat painajaiset ahdistivat minua joka yö, mielipuolisuus väijyskeli valmiina käymään kimppuuni; kaikki kävi värittömäksi ympärilläni, minun vaivalloisesti hapuilevan mieleni vaiheilla, jota poltti kohti mahdotonta suuntautuva jännitys.

Minä lähdin yksinäni pois yrittääkseni viimeisen kerran — mieletön haave sydämessäni. Minä tulisin astumaan vuorelta alas voittoisana ja peloittavana kuin jumala — tai en tulisi palaamaan koskaan.

Mutta minä palasin…

LENTISSIMO

Katso: tuolla alhaalla syövät korppikotkat sydämiä, joita ei tuhoa mikään.

Matteo Palmieri.

XXIX

PALUU

Minä palasin… En voi ajatella sitä paluuta. En osaa sanoa, mitä se elämässäni merkitsi. Helvetillinen häpeän hehku polttaa kasvojani. Kylmä väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Silmäni ovat hämärtyneet, hampaat yhteen puristuneet, sydän tuntuu aikovan tauota sykkimästä, mutta alkaa sitten uudelleen, sitäkin voimallisemmin takoen, ikäänkuin tahtoisi tukahduttaa sisäistä tunnontuskan ääntä… Se ei ollut paluu, vaan pako, tappio — loppu. Minä tunsin eläneeni elämäni parhaan osan, tunsin, että minun maailmassa esitettäväni osa loppui siihen. Voisin kyllä tulevaisuudessakin syödä, nukkua, kirjoittaa, vieläpä tuottaa nautintoakin (herättää toisissa harrastusta, hankkia itselleni nimen jne.), mutta metafyysillinen kulkuni oli auttamattomasti lopussa. Tässä ei päättynyt kehityskausi, tässä päättyi henkilö. Ei tauonnut koe, vaan sammui sielu.

Toivo, ylpeys, täydellisyys, jumalallisuus! Voi teitä, te unet, todella uneksitut, voi teitä, te innon puuskat, jotka olen todella tuntenut, voi teitä, te kyltymättömät ja kärsimättömät rakkauteni, kuin keväät, joissa on jo elokuisen kuivuuden poltto! Se, joka ei ole kokenut mitään sellaista, se, joka ei ole pitkinä öinä pimeässä odotellut ovien aukenemista ja suuren valon tulvahdusta, se, joka ei ole pusertanut kuivia ja tulehtuneita huuliansa vasten lähteensuonta, josta oli kumpuava kirkas vesi, se, joka ei ole nähnyt itseänsä suurena, korkeimman vuoren huipulla, Jumalan kilpaveikkona, ihmissuvun valtiaana, maan herrana, pahan ja hyvän, hyödyllisen ja hyödyttömän ja ihmisten kaikkien pienten ja suurten, alhaisten ja kiitettävien tekojen tuollapuolen ja niitä korkeammalla, yksinäisenä, yksinään taivaassa — ei voi käsittää, mitä tunnen, kun ajattelen tuota paluuta.

Minä astelin alas. Tulin korkealta, vuorilta, kukkuloilta. Mutta minä en astunut alas niinkuin ylväs paimen palavasta pensaasta, totuuden lait kaiverrettuina sydämeen ja kivitauluihin. En astunut alas niinkuin hyvä paimen öisestä öljypuulehdosta, kohti ikuisista ajoista luvattua kärsimystä, kohti kuolemaa, joka oli elämän alku. Astuin alas yksin ja sokeana. En astunut, vaan syöksyin. Ei edes toivon hymy valaissut kasvojani. Kaikki oli lopussa. Nyt alkoi uudelleen kaikki keskinkertainen, alhainen ja kehno — ja alkoi ainiaaksi. Hyvästi, nuoruus! Hyvästi, jumalainen suuruus! Hyvästi, sinä oikea elämäni!

Minä olin lähtenyt vuorille typerästi uskoen, että tuhannen tai kahdentuhannen metrin korkeuteen ehdittyäni olisin lähempänä taivasta. Olin sulkeutunut yksinäisyyteeni kuvitellen, että oli olemassa toisenkinlaista yksinäisyyttä kuin se, jonka voi luoda omaan itseensä väkevä itseensäkeräytynyt henki.

Pää ylätasankojen nurmea vasten lepäämässä, käsivarret ojennettuina kuin ristiinnaulitun titaanin, nähden ainoastaan runouden ja uskon rajattoman taivaankannen, avoin taivas silmieni edessä, alkaen väristä, kun alkoivat värähdellä tähdet iltahämyn syvässä sinessä, olin odottanut hetkeä, tuokiota, iskua, räjähdystä — häikäisevää ilmestystä: ihmettä. Mutta kukaan ei ollut vastannut huutoihini; kukaan ei ollut tullut minua odottavaa vastaan. Oliot olivat jääneet kuuroiksi kehoituksilleni: kaikki oli jäänyt entiselleen. Ihmiset, vaikka olivatkin kaukana, tuntuivat minulle nauravan. Minä kuulin heidän äänekkään ivanaurunsa, joka soi melkein vahingoniloisesti.

— Tahtoi olla meitä melkoisempi. Astua pois ihmisten piiristä. Kauhistui meidän viheliäisyyttämme. Mutta nyt täytyy hänenkin, jos elää tahtoo…

(Vain eräs nainen itki, kaukana. Mutta itkikö hän tosiaankin?
Vilpittömästi? Vai oliko vain turhamaisuus tullut loukatuksi?)

Minä sairastuin. Menetin viimeisetkin voiman rippeet. Palasin asumuksiin, omaan asumukseeni — lähimpieni, kaukaisimpieni luo. Palasin niinkuin palaa vankien joukkoon se, joka hetken aikaa luuli itsensä armahdetuksi. En ollut entiseni, en myöskään se, miksi olin toivonut tulevani. Olin kummitus: onneton, jähmettynyt kummitus. Olin kalpea, uupunut, haluton, ja karttelin kaikkia. Mikään ei kutsunut minua enää tavanomaisten arvojen maailmaan. Minä hylkäsin ystävänikin. Sanoin, etten tahtonut nähdä ketään, että tahdoin toistaiseksi vetäytyä yksinäisyyteen, autioon yksinäisyyteen kuten nuoruusvuosinani. Sulkeuduin huoneisiini. Muutin toiseen kaupunkiin. En tehnyt enää mitään: en vastannut kirjeisiin, en puolustautunut, kun minua herjattiin, en osoittanut vastarakkautta.

Mikä voikaan vallata ja viehättää mieltäni sen jälkeen, mitä olin kokenut? Taideko? Maineko? Ajatteluko? Olinhan jättänyt taakseni juuri nuo ilonlähteet, luopunut juuri noista onnenlahjoista, olinhan rientänyt juuri noiden päämäärien ohi niitä saavuttamatta, koska ne tuntuivat minusta liian läheisiltä ja liian vähäisiltä!

Kuinka voisikaan tyytyä vähään se, joka on tahtonut kaikkea? Kuinka voisi viihtyä maassa se, joka on tavoitellut taivasta? Kuinka voisikaan tyytyä ihmisyyteen se, joka on lähtenyt kulkemaan jumaluuden tietä? Kaikki on lopussa, kaikki on suljettu, kaikki menetetty. Ei ole enää mitään tekemistä. Lohduttautua? Ei sitäkään. Itkeä? Itkeminen edellyttää jäljellejäänyttä tarmoa; se edellyttää hieman toivoa! Minulla ei ole enää mitään, minua ei sovi enää ottaa lukuun, minä en tahdo mitään: en liikahda paikaltani. Olen eloton olio enkä ihminen. Koskettakaahan, niin havaitsette, että olen kylmä kuin kivi, kylmä kuin haudan paasi. Tähän on haudattu mies, joka ei kyennyt tulemaan Jumalaksi.

XXX

MINÄ SYYTÄN VAIN ITSEÄNI

Minä en napise sinua vastaan, Kohtalo, sinä inhimillisen verettömyyden ja voimattomuuden ikuinen ja abstraktinen syntipukki, en myöskään syytä typeriksi ja pahansuoviksi ihmisiä, jotka ovat ehkäisseet henkeäni kukkimasta ja tekemästä hedelmää ja jotka eivät ole minulle suoneet kenties ansaitsemaani voitonriemua.

Tyytykäämme tuohon »kenties», ystäväiseni. Minä olen ollut heikko; yrittäkäämme siis välttää väärämielistä arvostelua. Suokoon Jumala, että minulla olisi äärimmäinen rohkeus: katsoa avoimin silmin omiin avoimiin silmiini, lukea pysähtelemättä, verukkeitta ja vaikenemisitta muistini kirjaa, kaivella haavojani pohjia myöten pelkäämättä tuskia enempää kuin mätääkään.

Minun ei ole onnistunut tehdä, mitä olin aikonut, en ole täyttänyt, mitä lupasin, en ole saavuttanut sitä sielun ylevyyttä, sitä kunnianloistoa ja sitä mahtia, joista uneksin, joita kaipasin ja joihin pyrin menneinä vuosina. Ketä syyttäisin? Olivatko kukaties aikeet, lupaukset ja toivelmat liian suuret? Eivät suinkaan. Ei ole olemassa liian korkeita korkeuksia, on ainoastaan liian voimattomia siipiä ja kykyjä. Minä pyrin saavuttamaan sellaista, mikä mainitaan mahdottomana ja mikä todellakaan ei ole ollut toistaiseksi mahdollista kenellekään; mutta eikö juuri siitä johtunutkin ylimielisyyteni ja huumaukseni? Enkö ollut vapaaehtoisesti ja pelkäämättä liittynyt mahdotonta ja täyttämätöntä tavoittelevien pieneen joukkoon?

Ei, ei: ei sovi esittää puolusteina sellaisia joutavia. Vetoaisinko sensijaan niihin voittamattomiin esteisiin, joita ihmiset ovat tielleni asettaneet, köyhyyteen, aikojen keskinkertaisuuteen, lähimpien kateuteen, etäisempien ylenkatseeseen, useimpien välinpitämättömyyteen? Sekin on pelkkää juttua. Ei ole olemassa voimaa, jota ei voita vieläkin suurempi voima, ei ole olemassa vihollista, jota ei voi kukistaa väkevämpi, ei ole köyhyyttä, joka kykenee estämään ihmeellisten rikkauksien hankkimista, ei ole olemassa jäätä, jota ei käy sulattaminen, kuumentaminen, kiehuttaminen. Aloittaessaan tehtävää ihminen on velvollinen ottamaan huomioon kaikki, mitä sen toteuttaminen häneltä vaatii. Ellei hänellä ole riittävästi voimia, hänen tulee ne itselleen hankkia, ennenkuin työhön ryhtyy, tai vetäytyä varjoon tekemään sitä, mitä kaikki ihmiset tekevät.

Ei, veikkoseni: tuokaan ei kelpaa puolustukseksi. Virhe on siinä — voin sen nyt sanoa — että kaikkein heikoimmat asettavat itselleen kaikkein vaikeimpia tehtäviä, kaikkein pelokkaimmat kaikkein eniten rohkeutta kysyviä ja ne, joilla on kapea rinta ja hentoiset sääret, kaikkein pisimpiä juoksumatkoja. Minkätähden? Syitä on useitakin: vastakohdan rakkaus, joka havaitaan kaikissa inhimillisissä asioissa, tarve saada hurmata ja huumata itseänsä voimanpuuskilla ja suuruudenhumalalla, se himmeä ennakkotunto, että voi epäonnistuessaan mukavasti syyttää kaikesta itse yrityksen jättiläismäisyyttä. Ollen siten tahtovinaan tehdä enemmän kuin muut, hän tekee vähemmän kuin muut ja järjestää itselleen sitäpaitsi kauniin ja kunniakkaan häviön: hän oli asettanut itselleen niin valtavat tehtävät, etteivät voimat riittäneet; kukapa tietää, mitä hän olisikaan saanut aikaan, jos olisi hieman hillinnyt kunnianhimoansa!

Minä tunnen kaikki nuo voitettujen keimailut ja puolustelut niin hyvin, etten tiedä, mitä niillä tekisin. Älköön sanottako minusta, että piilotan kehnouteni jonkin sofismin häikäisevään verhoon ja että yritän koristella sielullista köyhyyttäni hyppysellisellä pateettista ruusunpunaa.

Minä olen epäonnistunut senvuoksi, että minulta puuttui todellista tahtoa ja taitoa onnistua: siinä puhdas, alaston ja yksinkertainen totuus. Olen epäonnistunut senvuoksi, ettei minulla ollut riittäviä voimia, senvuoksi, ettei ollut edes voimia tahtoa löytää ja luoda niitä voimia, jotka minulta puuttuivat, ja senvuoksi, ettei se unelma, jota sanoin ylistin, ollut aina, jokaisena tuokiona, elämäni akselina, sieluni keskustulena.

Luuletteko, ettei minusta ole tuskallista tunnustaa näin karusti elämäni heikkous ja teennäisyys? Mutta minkätähden yhä pettelisin itseäni ja muita?

Kuinka monta kertaa onkaan sattunut, etten ole huolinut jäädä yksin kammiooni mietiskelemään, vaan olen sallinut hetkellisen ikävystymisen voittaa itseni ja olen karannut ulos, olen pysähtynyt katselemaan näyteikkunoita, olen silmäillyt pääni päälle syttyviä valoja, olen hypännyt kiliseviin ja kiitäviin raitiovaunuihin, olen istuutunut kahvilaan katselemaan kaikkein poroporvarillisimman viikkolehden kuvia; olen lähtenyt tapaamaan ystäviäni ja pitänyt heidän kerallaan yllä lukemattomia keskusteluja, typeriä, inhottavia tai henkeviä, olen käynyt vieraissa, juonut kahvia kullatuista kupposista ja jaaritellut ulkomaalaisten naisten ja vanhojen hyväsydämisten tätien kanssa.

Ja useinpa olen lakannut lukemasta jotakin sivua, kun sattui eteen jokin vaikeus, olen heittäytynyt sohvaan lukemaan jotakin kirjaa, joka salli minun luulotella ajattelevani omintakeisesti, ja meninpä niinkin pitkälle, että haeskelin sukkeluuksia sanomalehdistä. Laiskuus, suloinen ja myrkyllinen laiskuus, jolla on sadat kasvot ja sata kiehtovaa hymyä, on melkein alinomaa temmannut minut mukaansa, vietellyt ja pilannut minut. Se on kuljettanut minut pois työni äärestä, koska muka oli kylmä ja unetti tai puuttui paperia ja kyniä, se on vuodesta toiseen viivyttänyt perinpohjaisia sielunparannuksia, ratkaisevia päätöksiä. Vielä olen sallinut ruumiin, aistillisuuden voittaa itseni: olen noudattanut vatsan ja kalun vaatimuksia. Olen aterioinut niin hekumallisesti, etten ole senjälkeen kyennyt tuntikausiin tekemään työtä, olen humalluttanut itseni väkijuomilla siihen miellyttävään tilaan, jossa mikään ei enää näytä vakavalta, vaan kaikki kevyeltä, hupaiselta ja kaukaiselta, ja olen tuhlannut tunteja, iltoja ja öitä naisten vierellä, syleiltynä, hehkuvana, onnellisena.

Toisinaan taas on naurettavuuden pelko pysähdyttänyt minut keskitiehen, kun olin häpäisemässä itseni jämeän ja rahakkaan maailman silmissä — ja ihmisten ja mukavan porvarillisen kasuistiikan huomioonottaminen on tehnyt minut pelokkaaksi, epävarmaksi, lenseäksi ja unohtavaiseksi — ja aineelliset harrastukset, rahahuolet, ovat kääntäneet heikot voimani toisaalle, ovat hämmentäneet henkeni, pakottaneet minut valheisiin, kompromisseihin ja myönnytyksiin. Vähitellen ovat hurmion kauniit tuokiot lakanneet ilmestymästä, uudet huolet ovat kerrassaan vallanneet mieleni, joutilaisuus on pistänyt korviini vanutukot, jotten kuulisi omantunnon kehoituksia ja moitteita, yhä alhaisemmat nautinnot ja yhä mitättömämmät tarkoitusperät ovat pidättäneet minua siinä kaikkea toimintaa vihaavassa hervottoman ja levottoman haaveksimisen tilassa, jossa yhä lupailin sanoin, mutta jossa ei ollut jälkeäkään silloin tällöin aikaisemmin ilmenneestä valtavasta tahdosta, ja menneiden aikojen liekit olivat vain himmeätä hiillosta, josta toisinaan näkyi punainen kimmellys harmaan tuhkan läpi.

Niin olen vähitellen oppinut katselemaan omaa voimattomuuttani kasvoista kasvoihin, olen luopunut jumalallisista suunnitelmista ja sankarivaloista ja käynyt alakuloisen vakavana kuvailemaan erään sielun häviötä. Minä syytän vain itseäni ja toivon, että jokin menneisyyteni kehnous annetaan minulle anteeksi tämän vilpittömyyteni vuoksi.

XXXI

HÄPEÄLLISIÄ PÄIVIÄ

Luulenpa olevani useasti eräs Italian jesuiittamaisimpia tyhjäntoimittajia. Minä nukun kymmenen tuntia yhteen menoon, heräämättä ja uneksimatta. Herätessäni pää tuntuu painavalta ja suu tahmealta, minä lähden ulos viettelemään aikaani, tulen kotiin lepäilemään, syön ahnaasti niinkuin poika, joka harjoittaa salaista syntiä joka yö, ryypin tyhjäksi ison kahvikupin, poltan viisi tai kymmenen savuketta, vetelehdin nojatuolissa, jalat toisen tuolin varassa, luen sanomalehden alusta loppuun niinkuin kivulloinen eläkkeelläolija, lähden jälleen ulos tavatakseni jonkin skeptikko-tuttavani, jonka kanssa harjoitan hieman iroonista tuulenpieksemistä, typerää ja katkeraa, menen kahvilaan, kumoan itseeni kupin jauhoisaa suklaata, syön etovin mielin kolme neljä leivosta, joihin on sekoitettu tai pyyhitty likaisia hedelmäsäilykkeitä, selailen rypistyneitä ja resuisia sanomalehtiä ja melkein hymyilen katsellessani kömpelösti väritettyjä pilapiirroksia, astun jälleen kadulle kaarilamppujen teatraaliseen valaistukseen, seurailen valkoiseksi sivuttua ja punamaalilla kaunistettua ilotyttöä, ikäänkuin hän olisi ensimmäinen rakkauteni esine, poikkean kirjakauppaan tuhlaamaan muutamia soldoja aukileikkaamattomiin kirjoihin, joita en milloinkaan lue, pysähdyn herkkukauppojen edustalle ja silmäilen ahnaasti lihavia juustoja ja sardiinirasioita, lähden vierailemaan johonkin perheeseen, jossa juon tarjottua teetä kokonaista neljä kuppia toivoen siten kiihtäväni itseäni hieman kyvykkäämmäksi, tai pujahdan johonkin bordelliin, jos sattuu olemaan halua tai ilmankin vain — surmatakseni minuutteja ja tunteja, päästäkseni muistelemasta, mitä minun pitäisi tehdä ja mitä en tee, eläimellistyäkseni ja kehnontuakseni, viihdyttääkseni lepoon omantunnon soimaukset, sammuttaakseni tajuisuuteni… Silloin tällöin, kun en mitenkään voi sitä välttää, kirjoitan kirjeen tai kymmenen kirjettä, jotta vapaudun niitä enempää ajattelemasta, ja jonakin iltana, kun tunnen itseni tosiaankin ylentäydeksi ja lohduttoman apeamieliseksi, tartun isoon mustaan kynääni ja kirjoitan paperille kaikki mitä mielessäni liikkuu, täytän rajun nopeasti kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä valkoista arkkia vuodatuksillani, katumuksilla™ ja hienostuneilla ja henkevillä mahdottomuuksilla.

Mutta mitä tahdottekaan tulevan miehestä, joka viettää elämänsä unen ja kahvin, pöydän ja vuoteen vaiheilla, toimettomana ja uneliaana, kelvollisena vain lyömään aamurumpua, mutta valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun todellinen taistelu alkaa. Lämpöisistä lakanoista tai pehmeistä nojatuoleista minä kohotan kotkanhuutoja, koska muka henkeä häväistään, ja kuvailen kaltaisilleni yksinäistä, karua, ylenkatseellista, jaloa ja michelangelomaista erakkoelämää!

Eipä edes sovi sanoa, etten ole tietoinen tämän kaksoiselämäni häpeällisyydestä. Tunnen sen hyvinkin, ja mitä katkerammin sen tunnen, sitä enemmän sille antaudun ja siihen vajoan viihdyttääkseni häpeäntuntoani. Tunnustukseni minua hieman lohduttaa, mutta kun olen heijastellut inhottavia itsensäpettäjän kasvoja kiihkeiden sanojen kuvastimessa, jotta kaikki ne näkisivät ja niihin sylkisivät, luulen löytäneeni anteeksiannon ja pelastuksen ja nousen jälleen riemukkain ilmein, ikäänkuin tuo onneton näytös olisi minut puhdistanut ja uudistanut. Ja seuraavana päivänä asia on entisellään: minä menen aikaisin makuulle, nukun kymmenen tuntia uneksimatta ja kertaakaan heräämättä, nousen tyhjin päin ja suussa karvas maku ja elelen sitten koko pitkän päivän aina iltaan asti aivan samoin kuin olen häpeäntuntoa väristen edellisenä päivänä tunnustanut. Ja — voi onnettomuutta! — kun en enää kykene pidättymään, ryhdyn jälleen kouristuksentapaisesti piirtelemään paperille sanoja ja laulamaan runsastavuisin säkein kauheasta askeettisesta sankarista, joka katselee inhimillisiä asioita jumalallisin silmin, ja olen niin kehno, ettei kertaakaan johdu mieleeni pistää arsenikkia heikkoon ja ylen makeaan teeheni.

XXXII

MITÄ MINUSTA TAHDOTTE?

Sittenkin kaikki minua etsivät, kaikki tahtovat kanssani jutella, kyselevät minusta itseltäni ja toisilta. Eräs tiedustelee minulta, kuinka voin, olenko toipunut, onko ruokahaluni kohentunut entiselleen, kävelenkö ulkosalla — eräs toinen tahtoo saada tietää, teenkö työtä, olenko jo saanut valmiiksi kirjan ja aionko ryhtyä uutta kirjoittamaan. Tuo laihankalpea saksalaisapina tahtoo kääntää teokseni kielellensä, tuo hassahtava nuori venakko pyytää minua kirjoittamaan itseäni varten oman elämäkertani, amerikkalainen neiti tahtoo välttämättä saada minusta viimeiset tiedot, amerikkalainen herra lähettää vaunut ovelleni, jotta lähtisin hänen kerallansa aterioimaan ja esittämään hänelle tunnustuksiani, eräs koulutoverini ja kymmenen vuoden takainen jaaritteluveikkoni haluaa saada minut lukemaan itselleen mitä kirjoitan sitä mukaa kuin saan valmiiksi, maalaaja-ystäväni vaatii minua istumaan liikkumatta hänen edessään tuntikausia, jotta hän voi minut kuvata, sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun, mystikko-ystäväni, millaisessa tilassa on sieluni, käytännöllinen ystäväni, kuinka on lompakkoni laita, seuran presidentti määrää minut pitämään esitelmän, henkevä signora kehoittaa minua käymään useammin hänen luonansa teetä juomassa, jotta hän saa kuulla, mitä arvelen Jeesuksesta Kristuksesta ja äskettäin paikkakunnalle saapuneesta kädenkatsojasta…

Minne hiiteen olenkaan joutunut! Mitä oikeutta on teillä toisilla rasittaa minun oloani, varastaa aikaani, nuuskia sieluani, imeä minusta ajatuksia, tahtoa minua kumppaniksenne, uskotuksenne ja reportteriksenne? Kuka minä mielestänne olen? Olenko kenties palkattu näyttelijä, jonka tulee joka ilta esittää älyn komediaa teidän korvapuusteja kaipaavien naamojenne edessä? Olenko kenties ostettu ja maksettu orja, jonka tulee totella teidän joutilaiden oikkuja ja tarjota nöyrästi lahjaksi kaikki, mitä tiedän ja teen? Olenko kenties bordellin ilotyttö, jonka tulee nostaa hametta ja kohottaa paitaa kenen hyvänsä hyvinpuetun herrasmiehen viittauksesta?

Minä olen ihminen, joka tahtoi elää sankarillista elämää ja tehdä maailman itselleen siedettävämmäksi. Jos minä jonakin heikkouden, yksinäisyyden tai hädän hetkenä sinkoan maailmaan jonkin sanojen puolittain sammuttaman kiihkeän vihanilmauksen, jonkin kuvahelyihin puetun unelman, ottakaa se vastaan tai heittäkää pois — mutta älkää minua kiusatko.

Minä olen vapaa ihminen, — kaipaan vapautta, minun täytyy saada olla yksin, kahden kesken oman itseni kanssa haudoskella mielessäni kaikkia häpeitäni ja kaikkia surujani, minun täytyy saada nauttia auringosta ja tien kivistä ilman seuralaisia ja ilman keskusteluja, kasvoista kasvoihin itseni kanssa, oman sydämeni soitantoa kuunnellen. Mitä te minusta tahdotte? Minä painatan, mitä tahdon sanoa, annan, mitä tahdon antaa. Teidän uteliaisuutenne etoo mieltäni, teidän kohteliaisuutenne nöyryyttävät minua; teidän tarjoamanne tee myrkyttää minut. Minä en ole velassa kenellekään, ja tilinteolle minun olisi käytävä ainoastaan Jumalan kanssa, jos hän olisi olemassa.

XXXIII

KUNNIA

Ja vaikka onnistuisinkin, vaikka saisinkin heittää vasten kasvojanne, vasten teidän kaikkien kasvoja, jotka olette minua ylenkatsoneet, ahdistaneet, ivailleet, kiusanneet, vainonneet ja olleet minusta mitään lukua pitämättä, mestariteoksen, joka saisi kyynelet kihoamaan ahnaisiin, kuivuneisiin silmiinne, pakottaisi teidän häpeämättömästi naureskelevat suunne sulkeutumaan ja saisi sykkimään pienen sydänpahasenne, joka oli teiltä jo unohtunut liivinne peittoon, sanalla sanoen: jos minun onnistuisi hämmentää, säikähdyttää ja kerrassaan lyödä teidät neroni valtavalla ja salamaisella voimalla, niin mitä te minulle antaisitte, mitä voisitte minulle tarjota, miten yrittäisitte minua palkita?

Kaikki inhimillisen surun tarinat ovat täynnä teidän tunnustustanne.
Kaunis asia, totisesti, teidän suomanne kunnia!

Mitä! Minä olen antanut parhaan osan olemustani, kappaleen omaa lihaani, sydänvereni, elämäni kaikkein syvimmän salaisuuden — ja te ette keksi mitään muuta keinoa? Te ette osaa muuta kuin jaaritella minusta sanomalehdissä minua ymmärtämättä, kiusata minua vierailuilla ja kirjeillä, osoittaa minua sormella, kun lähden ulos hengittämään raitista ilmaa tai istun teatterissa tai kahvilassa, pakottaa minua kirjoittamaan silloinkin, kun minulla ei ole enää halua, silloinkin, kun kykenen vain toistamaan ennen kirjoittamaani, joka taholta kerjätä minulta kirjeitä, lausuntoja, autografeja ja artikkeleja, vakoilla minua ja kertoa, minne menen, kenen kanssa seurustelen, mitä puuhailen, jäljentää rumia kasvojani kaikkialle, kirjoihin ja sanomalehtiin, kadunkulmauksiin ja postikortteihin, ja vihdoin, minun kuoltuani, nuuskia papereitani, viedä torille elämäni salaisuudet, vetää esiin elämäni viimeisetkin rievut ja jäännökset ja vihdoin pystyttää marmoriin tai pronssiin muovatun ruumistani esittävän karkean kuvan keskelle jotakin toria.

Turhamaisuus on väkevä suurissakin — sen tiedän. Mutta eikö ole maailmassa hienotunteisiakin sieluja? Eikö ole olemassa sellaisia henkiä, jotka tuntevat itsensä yksinomaan ja puhtaasti vain hengiksi ja tuntevat tuollaisen tekopyhän palvonnan loukkaavaksi ja lokaavaksi? Jos minussa on jotakin arvokasta, niin varmaan sielu: minkätähden siis kuvaatte ja ikuistatte ruumistani? Jos minussa on suuruutta, niin yksinomaan senvuoksi, että minulla on ollut voimia pysytellä yksinäisenä: minkätähden siis keräännytte ympärilleni ja kiusaatte minua hengityksellänne ja uteliailla villieläinten-katseillanne? Jos olen ollut teille jonkinlaisena esikuvana, niin varmaankin sikäli, että olen teille opettanut ihmisen parhaan saavutuksen olevan siinä, että hän liittää luontoa luontoon, elämää elämään, sielua sieluun, eikä nakertele, pureskele ja märehdi toisten teoksia; minkätähden siis ponnistelette yrittäen selittää minun sanomaani sen sijaan että tuntisitte sielunne kuohahtavan minua voittamaan tai tuhoamaan minua toisilla luomuksilla?

Jos olen sanonut hyvin, mitä olen sanonut, minkätähden sanotte sen uudestaan huonommin? Elleivät toiset sanojani käsitä, kannattaako kenenkään yrittää saada heitä käsittämään? Ja voiko kukaan saada heitä käsittämään niitä sellaisina, jollaisiksi olen ne muovannut ja veistänyt hehkuvimpina iltahetkinäni?

Nämä valittelut ovat epäilemättä naurettavia, varsinkin minun esittäminäni. Miksi etsisitkään ulkoa sitä korvausta, joka asuu omassa povessasi? Ellei elämäsi työ, niiden henkilöiden elämä, jotka ovat lihaasi ja vertasi, sinun luomasi rikas kuvamaailma, kykene sinua tyydyttämään ja ilahduttamaan, niin mitä lähdetkään etsimään ihmisten joukosta? Voivatko he, kylmäveriset, keskinkertaiset kääpiöt, lahjoittaa sinulle, mitä oma nerosi ei ole kyennyt sinulle lahjoittamaan? Tee luovaa työtäsi heitä ollenkaan ajattelematta, heitä teoksesi ihmisten joukkoon heitä pelättääksesi tai lohduttaaksesi ja jatka työtäsi niin kauan kuin sinulla voimia riittää. Ethän ole muurari, joka odottaa viikkopalkkaansa joka lauantai-iltana, työnsä päätettyään? Sinun rakennuksesi eivät ole kivestä ja kalkista, vaan sanoista ja verestä sommitellut — ja niitä ei kykene maksamaan kunnia eikä raha.

Ei kunnia eikä raha: mutta suloinen kärsimys ja sanaton kunnia. Ah, jospa saisin joskus tosiaankin kohdata heidät — vaikka heitä ei olisikaan enempää kuin kolme tai seitsemän tai kymmenen — jotka lukevat koko sielullaan eivätkä vain silmillään, ne lukijat, jotka elävät kirjoittajan keralla ja ajattelevat häntä myötätuntoisesti kuin veljeänsä, vaikka eivät ole häntä milloinkaan nähneet, jotka uneksivat hänestä, puhuvat hänestä alakuloisilla sunnuntaikävelyillään, ravitsevat itseään hänen ajatuksillaan, humaltuvat hänen runoistaan, vapisevat hänen kohtaloansa ja odottavat hänen lausumaansa niinkuin profeetat odottavat jumalallista ilmestystä — silloin tuntisin itseni onnelliseksi, tuntisin menneen vaitiolon ja nykyisen loukkaavan jaarituksen tulleen runsaasti korvatuksi! Kunpa saisin painaa sinut poveani vasten, sinä nuorukainen, kalpea, surumielinen, lohduton ja lämminsydäminen lukijani, ainoa ja ensimmäinen, jolle olen yksin ja kaikkein ensimmäisenä ilmaissut suuruuden katkeran ja kaivatun huuman ja runouden kuumeisen hekuman! Sinun hymysi, sydämesi kiihtyvä syke, avoin ja onnellinen katseesi, rauhaton unelmasi olisivat minulle kalliimmat ja kestävämmät lahjat kuin kaikki papukaijamaiset jaaritukset ja kaikki seppeleet kullattuine lehtineen. Minä en tahdo kättentaputuksia, jalkojentöminää, avoimia suuaukkoja, väkinäisiä kiitossanoja ja kateellista imartelua. En, en: olkoon minusta kaukana se melu; uhratkaa se laulajattarillenne, tanssijattarillenne ja turpeille tenoreillenne! Heittäkää tammenterhonne sioille, ellei teillä ole jalokiviä sankareille.

XXXIV

JA VAIKKA…

Ja vaikka olisinkin saavuttanut tavoittelemani mahdin? Vaikka olisinkin muuttunut jonkinlaiseksi maiseksi puolijumalaksi, taivaan ja maan valtiaaksi, aineen ja kuoleman voittajaksi, ihmisten ja henkien herraksi? Mitä olisinkaan tehnyt mahdillani? Kuinka olisin käytellyt tätä universaalista valtiuttani?

Niin kauan kuin olin harjoittanut mystillisiä opintojani uneksittua käskijävaltaani varten, olin tuskin milloinkaan ajatellut, mitä sitten tulisi. Minä tavoittelin välinettä tietämättä mihin tarkoitukseen sitä käyttäisin. Tahdoin olla Jumala tietämättä mitään luomistyöstäni ja laistani. Maailma oli jo luotu, ja sen laki oli sellainen, että kaikki olisi hajonnut ja tuhoutunut, jos olisin siihen koskettanut. Entä sitten?

Olla kaikkivoipa, ehdottomasti kaikkivoipa. Mutta mitä tuli tehdä? Voidakseen toimia täytyy valita. Mutta kuinka olisinkaan voinut valita taipumusteni äärettömästä joukosta? Sen, joka valitsee, tulee asettaa jotakin etusijalle, rakastaa toista enemmän kuin toista, pitää mielessään jotakin tarkoitusperää, mitä tahansa, tuntea uskovassa sydämessään ihanteen polttoa. Silloin olisin voinut kumota, mitä halveksin, ja saattaa voitolle sen, mitä rakastin, olisin voinut suunnata olioiden virran kohti omaa päämäärääni, olisin voinut muovata konkreettisuuden tottelevaan saveen oman ihanteeni kuvan.

Mutta minulla ei ollut mitään tuosta kaikesta: ei kiintymyksiä, ei tarkoitusperiä eikä unelmia. Ainoana rakkautenani oli mahdin rakkaus; se oli ainoa tarkoitusperäni ja äärimmäinen unelmani. Mutta entä sitten, kun mahti olisi saavutettu? Minä olin tyhjä — tunsin itseni kauhistavan tyhjäksi niinkuin lätäkkö, joka näyttää syvyyden kuilulta vain senvuoksi, että siihen kuvastuu kaukainen, pohjaton taivas.

Mitä on tehtävä? Vastaus on vaikea jo hieman hieman keskinkertaista paremmalle ihmiselle, jota joka puolelta rajoittavat mahdottomuuden ja voimattomuuden aidat. Hän tietää, että täytyy luopua toista samoinkuin toistakin tietä kulkemasta: se ura, joka jää jäljelle, on lyhyempi, mutta turvallisempi. Mutta sille, joka ei millään taholla kohtaa muureja eikä esteitä, joka on teoreettisesti vapaa, teoreettisesti kaikkivoipa, on toimintaa koskeva kysymys tuhat kertaa arvoituksellisempi ja uhkaavampi.

Mitä on tehtävä? Voimieni harjoittamisen kannalta voi olla yhdentekevää, tekipä niin tai näin. Sen silmissä, joka liian korkealle kohonneena ei enää ole osallisena inhimillisissä harrastuksissa, kiintymyksissä ja totuuksissa, kaikki esiintyy samassa tasossa. Jonkin kansan hävittäminen tai uuden lajin luominen merkitsee yhtä paljon. Onnettomien onnellistaminen ja elämästä nauttivan syökseminen onnettomuuden kauhuihin näyttää niistä korkeuksista samalta asialta. Oikea ja väärä, ylhäällä ja alhaalla oleminen muuttuu merkityksettömäksi. Ne ovat tuskin ehtineet kasvaa inhimillistä määrää suuremmiksi, kun niiden eri arvot sulautuvat toisiinsa ja häipyvät olemattomiin. Kaikkien inhimillisten tunneliikuntojen vaikuttimena on voimattomuus — ja tuskin olet voittanut itsellesi täyden mahdin, kun jo menetät ihmisenkaltaisuutesi ja kasvat yli-ihmiseksi, samalla kumminkin muuttuen tunteettomaksi, kuolleeksi; sinussa ei ole enää ponninta, ei tahtoa eikä suuntaa. Kaikki on yhdenarvoista: linnunpesä ja kaupunki, hiekkajyvänen ja niemimaa, hölmö ja nero ovat yhtä huomattavia ja naurettavia ilmiöitä. Kuinkapa voisikaan jokin todellisuuden osa olla minulle toista merkittävämpi, kun kaikki on minun, on minun käytettävissäni, tottelee minua?

Suuri osa sitä nautintoa, jota ihminen tuntee onnistuessaan jotakin suorittamaan — muovaamaan, hankkimaan omakseen jotakin — johtuu siitä voimanponnistuksesta, jonka työ on vaatinut. »Olenpa aika mies! Onpa minussa voimaa! Joku toinen ei varmaankaan olisi saavuttanut sitä, mikä on minulle onnistunut!» Ja vaikka siten suurin vaivoin hankittu esine onkin aivan joutava lelu — nainen, talo, maineen riepu — se sittenkin tuntuu meistä joltakin erinomaisen arvokkaalta, se tuntuu meidän voittoisan hikoilemisemme suloiselta palkinnolta. Mutta jos vaikutusvoima on saavutettavissa ilman vaivaa, jos tarvitsee vain hieman tahtoansa jännittää, kuiskata käskyn, silmäripsiänsä liikahduttaa, jotta oliot välittömästi ja rajattomasti sinua tottelevat, niin kuinka käykään silloin nautintosi, missä onkaan silloin voiton suoma onni?

Ehkäpä — niin ajattelen — on ollut minulle suureksi onneksi, etten kyennyt jumalallistamaan itseäni käyttämällä suunnittelemaani aineellista ja sokeata menetelmää. Olisin vain tehnyt itseni entistä onnettomammaksi. Ja onhan mahdollista, että olisin tyytynyt siihen tietoon, että kykenisin tekemään, mitä tahdoin — ja olisin juuri senvuoksi ollut mitään tekemättä. Olisin jäänyt iankaikkisesti liikkumattomaksi — liiallisen kyvyllisyyden kyvyttömäksi saattamana. Ja olisin ajatellut epätoivoisin kaipauksin odotusaikani vaikeita päiviä, jolloin vielä jotakin tahdoin, valitsin ja tavoittelin.

Mutta ovatko kaikki nämä selittelyt mitään muuta kuin suuren epäonnistumisen jälkeen tapahtuvia lohdutteluja? Voi sinua, kelvotonta Aatamia, joka karkotettiin pois, ennenkuin ehdit astua sisään ristikkoportista: tahdotko riistää tuoksun ja maun niiltä hedelmiltäkin, joihin et saanut hampaitasi iskeä?

XXXV

OLENKO TYLSÄMIELINEN?

Koko elämäni perustuksena on tämä usko: että olen nerokas ihminen. Mutta entäpä, jos erehdyn, jos olenkin eräs niistä sokeista, jotka luulevat muistumia korkeiksi mieleenjohdatuksiksi ja toivelmia teoiksi, sanalla sanoen; jos olenkin tylsämielinen? Mitäpä siinä olisi ihmettelemistä. Onhan sattunut jo monet kerrat, että joku hölmö kuvittelee olevansa sankari, että joku kynäilijä luulee itseään runoilijaksi ja joku idiootti pukeutuu suurmiehen vaatteisiin. Eikö olekin mahdollista, tuhat kertaa mahdollista, että olen vain kylmäverinen kirjatoukka, joka silloin tällöin lämmittelee vieraiden liesien ääressä, lainaa henkevyyttä toisilta, henkeviltä, ja on luullut kunnianhimoisen sielun hyminöitä johtuviksi lähteensuonesta, joka on valmis solisten puhkeamaan ilmi virvoittamaan maata ja kuvastelemaan taivaankantta? Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä tavallisemmalta, todennäköisemmältä ja luonnollisemmalta se minusta tuntuu. Kuka minut oikeuttaa luottamaan itseeni ja nerokkuuteeni? Niinhän olen tehnyt? Mutta entäpä, jos ensimmäisenä itse sen kiellän ja sitä halveksin? Kaikkien maiden kirjallisia pesuvesiä, ystävättömän salasyntisen yöllisiä vuodatuksia, älyllisiä taidonnäytteitä… Ei enempää, ei parempaa!

Koko nerouttani koskeva usko nojautuu pitkään ja turhaan kumoavan ja voitokkaan inspirationpuuskan odottamiseen, alinomaiseen levottomuuteeni, jota ei mikään miellytä, vaan kaikki inhottaa, kaikki, lukuunottamatta erästä taivaallista ja platonista maailmaa, jonka luulen joskus vilahdukselta näkeväni todellisen maailman pilviverhojen takaa, se nojautuu niihin kirkastuneisiin tuokioihin, jotka kohta häipyvät pois, heikkoihin lyyrillisiin mielenliikkeisiin, niihin hyviksi lausumiksi muutettuihin kuvasarjoihin, jotka näen mielessäni, kun ajattelen ajatustani tarkkaamatta iltaisin, kulkiessani yli siltojeni, virran ja taivaan välillä, jotka ovat pelkkää valojen värinää.

Mutta mitä tämä todistaa? Tyytymättömyys on usein kaikkein kalvetustautisimman heikkouden veruke. Kunnianhimo on ylen tavallinen kaikkein köyhimmissäkin sieluissa! Ja kaikista noista pienistä haaveen puuskista ei kumminkaan koidu sitä hirmumyrskyn kaltaista vihuria, joka puhdistaa maailman ja kohottaa ihmiset kohti enkeleitä ja tähtiä; kaikki nuo hajanaiset vaikutelmat, kaikki nuo erilliset ja erilaatuiset pikku aatteet, kaikki nuo ohuet suihkut, jotka kohta valahtavat takaisin, kaikki nuo lyhytikäiset aloitteet, nuo pienet onnelliset ilmaukset, jotka eivät kykene milloinkaan järjestymään, elimöitymään, elämään yhdessä ja sulautumaan eläväksi mestariteokseksi, rikkaaksi ja täydelliseksi luomukseksi, kaikki tuo ei hyödyttänyt eikä merkinnyt mitään. Aivan toiset ovat vaatimukset, jos mieli sinutella valtavia luovia henkiä ja nousta torniin tai vuorelle sylkemään tai itkemään itserakkaiden ylvästelijöiden juhlakulkuetta. Pakenevat kipinät, virvatulet, petolliset hohtelut, himmeät kimaltelut, kaukaiset kajasteet, kipinät, jotka syttyvät ja sammuvat, eivät ole itse liekki — ne ovat vain lupauksia, houkutuksia, imartelevia toiveita, turhamaisuuden alinomaisia syöttejä, ne ovat kirotun hedelmättömän hivuttava lohdutus, keskenmenon tuskallista kiemurtelua. Toivot ovat turhia. Olisi parempi, jos ei mitään tuollaistakaan olisi olemassa. Nuo voimattoman nerokkuuden puuskat ovat keskinkertaisuuden häpeällisenä ja kiduttavana merkkinä — ne ilmaisevat keskinkertaista ihmistä, joka ei ole täydellinen elukka eikä ylevä nero, ei mykkänä elelevää kasvia eikä kiihkeästi luovaa sielua — ei jähmeätä ainemöhkälettä eikä kansan edellä kulkevaa tulipatsasta. Minä olen keskinkertainen, viheliäinen keskinkertainen, jota vihaan koko olemukseni voimalla; olen olento, joka ei ole enää mikään, kun verenkierto lakkaa ja keuhkot täyttyvät viimeisen kerran. Minä kenties olin jotakin, menneinä aikoina, jonakin hetkenä, minä kenties tuhlasin kaiken osakseni tulleen nerouden yhtenä ainoana yönä, yhden ainoan erän aikana pelissä, jota en vallitse. Ja nyt olen kuin heprealainen, joka on maistanut luvatun maan rypäleitä kiireellisenä korjuupäivänä ja jää sitten yksin ja polttavin suin keskelle hiekka-aavikkoa — olen kuin taivaan ja maan välillä riippuva, liian painava voidakseni kohota tähtiin saakka ja liian kevyt ryömiäkseni loassa. Kulttuurin jättämät kerrostumat, runouden muistumat, parveilevat ajatukset tekevät minusta ihmisen, joka ei sovellu käytännöllisen ja konemaisen ihmisen jähmeään elämään, mutta eivät riitä tekemään minua kyllin arvokkaaksi, jotta voisin esiintyä sielujen valtiaana. Kunpa en olisi milloinkaan, loitoltakaan, tuokionkaan aikaa, kokenut luovan työn kiduttavaa riemua! Tai kunpa olisin syntynyt itsetiedottomaksi leppoisaksi hölmöksi, vaatimattomaksi, tunnontuskista vapaaksi vähämieliseksi, kiltiksi, nöyräksi idiootiksi, ja olisin vakavasti sellaisena pysynyt! Mutta niin ei käynyt. Minä tiedän olevani tylsämielinen, tunnen olevani idiootti, ja se kohottaa minut täydellisiä ja tyytyväisiä idiootteja korkeammalle. Olen juuri sen verran korkeammalla, että käsitän olevani liian vähän korkeammalla, siinä kaikki. Tylsyyteni kenties syvenee vuosien varrella, ja minä pääsen rauhallisempaan, joskaan en onnellisempaan oloon. Ja toivoni on, että muutun puuksi tai kiveksi ja löydän vihdoin levon kaikkeuden autuaassa tajuttomuudessa.

XXXVI

… JA TIETÄMÄTÖN?

Ja sanottakoon vihdoin koko kirpeä totuus: minä olen tietämätön! Olen kuljeksinut kaikkialla kaivelemassa, olen sekoitellut yhteen vähän kaikkea, olen tunnustellut ja nuuskinut sitä, mikä on tiedettävissä, olen iskenyt pääni siihen, mikä jää tietämättä, mutta en ole oppinut mitään perinpohjaisesti. Ei ole olemassa mitään oppia, ei mitään taidetta, ei yhtäkään filosofiaa, jota voisin sanoa ehdottomasti vallitsevani. Minulla ei ole mitään erikoisalaa, ei pienoisintakaan peltoa, eipä edes vähäisintä kotoista puutarhatilkkua, jossa tuntisin olevani tosiaankin omalla pohjalla ja jossa voisin suhtautua ylpeästi kaikkeen, mitä eteeni sattuu.

On mahdollista, että toisista, monistakin, tuntuu siltä, kuin olisin eräs niitä amfibisiä eunukin ja kuohilaan kaltaisia olentoja, joita nimitetään »kultivoiduiksi ihmisiksi» siten solvaten emäelinkeinoa maanviljelystä eli agrikulttuuria. Minä olen lukenut erinäisiä kirjoja, olen lukenut paljonkin, kenties liiankin paljon, mutta en kumminkaan voi sanoa mitään lukeneeni. Minulla on mielessäni epälukuinen määrä henkilöiden ja kirjojen nimiä, mutta niitä teoksia, jotka todellakin perinpohjaisesti tunnen, joiden kirjaimeen ja henkeen olen perehtynyt niitä kerran toisensa jälkeen lukien ja lukemaani vakavasti harkiten, on erinomaisen vähän, niin vähän, että sitä häpeän, vaikka en olekaan yksinäni tässä viheliäisessä tilassa, kuluttamassa aikaani kirjoittaen hiekkaan sanoja, jotka tuuli heti häivyttää. Ihminen, joka tuntee yhden ainoan kirjan, on murheellinen ja synkkä, mutta henkilö, joka tuntee ylen paljon kirjoja, on kuin viemäri, johon jää kaikesta siihen viskatusta vain kaikkein huonoin ja kelvottomin. Minä kuulun viimeksimainittujen joukkoon. Oma syyni.

Minä olen synnynnäinen autodidakti, ja autodidakti on suuri ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen onnistuu kypsyä ja muotoutua. Minä olen ensyklopedisti, sana- ja käsikirjojen mies, ja ensyklopedikko on ihailtava, kun hän osaa valta-aatteiden rautarenkain liittää toisiinsa niitä kukkineiden ja kuihtuneiden tosiasioiden kimppuja, joita poimii sieltä täältä kirjastoista.

Minä kykenen hämmästyttämään useitakin bibliografisilla tiedoillani ja kykenen pitämään yllä siedettävää keskustelua erikoisalojen viljelijöidenkin kanssa. Mutta viiden minuutin tai viiden päivän kuluttua olen kuivilla: varastoni on tyhjä. Minulla on kotona paljon säkkejä, mutta yksikään niistä ei ole täysipainoinen. Aina puuttuu jokin kappa, ja se, mikä siellä on, ei ole ollut viskimessä.

Minne kääntynenkin, milloinkaan en ole pelkkä maallikko, mutta en myöskään asiantuntija. Minulla ei ole tunnustettua paikkaa oppineiden seuroissa eikä nimi- ja osoitelappua otsassa. Olen ylimääräinen yksilö, joka voi istuutua johonkin, kunnes hänet karkoitetaan.

Tiedon elämän vaeltavana juutalaisena en ole pysähtynyt mihinkään maahan, en ole valinnut itselleni mitään kaupunkia pysyväiseksi asuinsijakseni. Uteliaisuuden riivaajan yllyttämänä olen tutkinut virtoja ja metsiä, ilman suunnitelmaa, kärsimättömästi, kiireesti ja ohimennen. Minulla on paljon muistumia, mutta vähän perusteellista tietoa. Olen kuin kuningas, jolla on suuri, maantieteellisten karttojen muodostama valtakunta.

Olen aloittanut kaikkea, mutta en ole suorittanut mitään loppuun. Tuskin olen lähtenyt kulkemaan jotakin tietä, kun jo poikkean pois ensimmäisessä tienhaarassa, oikeaan tai vasempaan, johdun oikoteitä kulkien poluille ja poluilta toiselle valtatielle.

Kun joku ihmettelee tietojani, »oppineisuuttani», niin minun tekee mieli nauraa. Minä yksin tiedän, millaisia ammottavia tyhjyyksiä aivoihini sisältyy. Minä, joka olen tahtonut tietää kaikki, yksin tiedän, kuinka ahtaat tietämisen rajat todellisuudessa ovat. Muinaisajan tapahtumat, suurten kansakuntien kuolleet kielet, valoa, liikettä ja elämää koskevat tieteet ovat minulta melkein täydellisesti suljetut. Minä tunnen sanaston ja joitakin yksityisiä seikkoja, minulla on jonkinlainen kokonaiskäsitys, mutta minä en osaa astella omin neuvoin. Minä olen tietämätön — äärettömästi ja auttamattomasti tietämätön. Ja pahinta on, ettei tietämättömyyteni ole laadultaan sitä korutonta ja luonnollista tietämättömyyttä, jollaista tapaa vainioiden ja metsien asujaimissa, tietämättömyyttä, johon voi liittyä raikkautta, rauhallisuutta ja eräänlaista kekseliäisyyttäkin. Ei: minä olen kirjojen sekaan hukkunut tietämätön, kirjasto-aasi, olento, joka on oppinut riittävästi kadottaakseen alkuperäisyytensä kykenemättä kumminkaan hankkimaan todellista tietoa.

Kaikesta huolimatta olen rohjennut ajatella toisten ihmisten opettamista, ruveta mestariksi, rastia toisille teitä ja polkuja. Olen kirjoittanut teoksia, joihin olen liittänyt muistutuksia ja kirjallisuusluetteloita, olen arvostellut toisten kirjoittamia kirjoja, olen esiintynyt miehenä, joka vallitsee väittämiänsä ja tuntee asiansa. Minä nautin jollistakin mainetta tietorikkaana, uutterana, bibliografisesti sivistyneenä henkilönä. Kuinka valtava lieneekään toisten tietämättömyys, kun he voivat uskoa minusta sellaista! Minä yksin tiedän kertoa, kuinka helposti hankittu ja petollinen on se maine, jonka monet oppineet hankkivat itselleen huokeasta hinnasta, ihmisten sokeaa laiskuutta hyväkseen käytellen. Minä, joka tunnen tietojeni oikean ja nurjan puolen, minä, joka tiedän, kuinka kevyt ja hauras oppineisuuteni kudelma on, kuinka paljon valmistumattomuutta piilee varmuuteni takana ja kuinka paljon pelokkuutta piilee julkeuteni peitossa, häpeen omasta ja toisten puolesta, ja minun tekee mieleni ripittäytyä kuuluvin äänin, jotta jokainen haluava voi sen kuulla.

Kuinkapa voisikaan milloinkaan tulla mitään suurta miehestä, joka minun tavallani on tietämättömyyteen uponnut ja sen tahrima? Tietää ja voida: oliko ihmekään, että maagillinen mahtini — mikä kiduttava ja omaatuntoa järkyttävä muistelo! — jäi kuolleiden toivelmien rikkaläjään? Ja ketä minun tulee syyttää tästä auttamattomasta häviöstä?

Itseäni, aina vain itseäni, ei ketään muuta kuin itseäni. Jos olisin ollut heikompi (enkä olisi uneksinutkaan) tai voimakkaampi (ja olisin voittanut), en seisoisi nyt tässä nöyryyttäen itseäni niiden edessä, joita halveksin.

XXXVII

MINÄ EN TUNNE IHMISIÄ

Minun tietämättömyyteni ei koske ainoastaan olioita, vaan myöskin ihmisiä.

Mikä olikaan elämäni suuri tarkoitusperä? Vaikuttaa ihmissukuun ja muovata se perinpohjin toisenlaiseksi, kohottaa se petoeläimestä ihmiseksi ja ihmisestä Jumalaksi, aloittaa uusi kausi maailman historiassa, määrätä ihmiskunnan mystillinen hedžra. Mutta ihmisiin vaikuttaminen edellyttää heidän tuntemista, heidän sielunsa muuntaminen edellyttää, että osaa sujuttautua niihin, osaa sympatian ja rakkauden tunnoin niihin perehtyä. Ellei seurustele välittömästi ja alinomaa kaikkien kanssa, kaupunkilaisten ja maalaisten, koululasten ja tehdastyöläisten, toivovien naisten ja kärsivien naisten, maailman mahtavien ja paljasjalkaisten pyytelijäin kanssa, on mahdotonta saada aikaan minkäänlaista liikettä, joka tempaa heidät tavanomaisesta elämästä singoten heidät väkisinkin kohti jotakin korkeampaa. Jokaisen, joka tahtoo löytää tien heidän sydämeensä ja keksiä heidän tekojensa pontimen, täytyy ensin tutustua heidän salaisimpiin ajatuksiinsa, heidän tärkeimpiin tarpeisiinsa ja piilevimpiin vaikuttimiinsa. On olemassa filosofien ihminen, jota psykologia voi meille esitellä kolmellasadalla kirjansivulla tai kolmekymmentä sanaa sisältävän määritelmän nojalla, on olemassa ulkonainen ihminen, joka on pelkkää julkipuolta, joka itse koristelee itseänsä toisten nähden ollakseen kumppanien joukossa ensimmäisellä sijalla ja joka voidaan tutkia muutamassa tuokiossa ja kuvata muutamin piirtein. Mutta varsinainen ihminen, todellinen ja konkreettinen, ei ole filosofien symmetrinen nukkekuvatus enempää kuin tuttaviemme ulkonainen verhokaan. Apostolin, profeetan, messiaan tulee tuntea se ihminen, joka piilee sanojen ja naamion peitossa: hänen tulee tuntea ihmiset eikä vain ihmistä — hänen tulee tuntea tämä ihminen ja tuo, tuhansia ihmisiä, kukin erikseen, kaikkein omimpine tunteenomaisine ja älyllisine kasvonpiirteineen.

Minä en heitä tuntenut ja olin senvuoksi tuomittu epäonnistumaan. Henkilö, joka ei tahdo kuunnella toisia, ei saa heitä kuuntelemaan itseänsä. Minä olin heidän silmissään muukalainen, ja he eivät ymmärrä muukalaisen puhetta. He voivat rakastaa ainoastaan sitä, joka riutuu heitä rakastaen. Ihmiskunta on nainen, joka heltyy ainoastaan sille, joka sitä ihailee tai peloittaa.

Senvuoksi minäkin olen yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pakottanut itseäni heidän seuraansa, tarttumaan heidän käsivarteensa, kuuntelemaan heidän keskusteluansa ja ottamaan vastaan heidän tahattomia tunnustuksiansa.

Minä tahdoin kokea kaikki. Lähdin köyhien hökkeleihin kerätäkseni heidän syytöksiänsä, pysähdyin miehen viereen hänen kuokkiessaan, höylätessään tai puidessaan, saadakseni selkoa siitä, millaiseksi hän kuvitteli onnen, seurailin vilkasliikkeisillä kaduilla tuntemattomia olentoja vakoillakseni heidän elämäänsä, minä tahdoin tutustua hienoihin ja kohteliaisiin herrasmiehiin ja vapisin vilusta ja kiukusta heidän lämpimissä saleissaan, juttelin viinurien ja kantajien kanssa, houkuttelin lapsukaisia ja niiden äitejä keskustelemaan kanssani, kävin kirkoissa ja istuuduin hartaiden, mustapukuisten naisten viereen, jotka mutisivat lapsellisia rukouksiaan Madonnan kuvan edessä, kävin pappien luona pappiloissa ja luostariveljien luona luostareissa, vierailin suurten oppineiden kouluissa ja tuntemattomien maalaajien ateljeissa, kumarruin kauppiaiden pääkirjojen yli ja jouduin kauppa-apulaisten tuttavaksi, annoin ilotyttöjen kertoella elämästään ja hengittelin halpojen trattoriain ja toisen luokan kahviloiden sankkaa ja löyhkäävää ilmaa kuunnellakseni niiden olentojen keskusteluja, jotka tahdoin lunastaa.

Minä yritin henkilökohtaisesti sujuttautua toisten ihmisten elämään, kirjoitin koneella kirjeitä liikeapulaisten seurassa, merkitsin muistiin luentoja ylioppilaiden keralla, nyljin ruumiitten osia lääkeoppia opiskelevien kanssa, olin viljankorjuussa maaseudulla, kiskoin aaseja ohjaksista kuorma-ajurien joukossa, nautin päivällistä kohteliaasti jaaritellen markiisien ja herttuain kanssa, käyttelin vatupassia muurarien ja muurilastaa apulaisten keralla.

Sittenkin oli kaikki turhaa. Minä lähestyin teitä, ihmisiä, mutta minä en teitä rakasta. En voi teitä rakastaa. Te herätätte minussa kiukkua ja vastenmielisyyttä. Ja koska en teitä rakastanut, en myöskään oppinut teitä tuntemaan, ja koska en oppinut teitä tuntemaan, en voinut teitä pelastaa. Olin yksin ja vain oma itseni teidän keskellänne, ja te jätitte minut yksin. Sanani eivät saaneet teitä puhumaan, ja lupaukseni eivät teitä liikuttaneet. Te menettelitte aivan oikein.

Minussa piilee kamala ristiriita, samoinkuin kaikissa niissä, jotka yrittävät muuttaa kohtaloitanne. Minä lähestyn teitä oppiakseni teidät tuntemaan, ja tuskin olen alkanut oppia teitä tuntemaan, kun jo inho minut valtaa. Pelastuakseni tuosta inhosta minun täytyisi muuttaa teidät toisenlaisiksi, mutta siihen en kykene, koska en tunne teidän rakennettanne. Tässä on tuskallinen kehä, joka on tukehduttanut ja tuhonnut monia. Jokainen meistä rakastaa ihmiskuntaa sanomattomalla rakkaudella niin kauan kuin pysyttelee yksinäisessä kammiossaan. Mutta tuskin ehdittyään ulos ovesta ja jouduttuaan tekemisiin Pietarin ja Juudaan, puhuvien ja liikkuvien ihmisten kanssa, hän huomaa rakkautensa muuttuneen ylenkatseeksi ja vihaksi. Silloin me jälleen loittonemme heistä uhkuaksemme erämaassamme uudelleen rakkautta, joka kohdistuu kaikkiin, Pietariin ja Juudaaseenkin.

Niin on minun laitani. Minä rakastan teitä, ihmiset, rakastan syvemmin kuin useimmat muut. Tuo syvä rakkaus läpäisee koko sisäelämääni. Tahtoisin nähdä teidät suurempina, onnellisempina, puhtaampina, jalompina, mahtavampina. Ja rakkain unelmani on ollut päästä teidän todelliseksi ja suurimmaksi lunastajaksenne.

Mutta rakkauteni on mustasukkainen, piilevä ja eriskummallinen. Olen tuskin alkanut etsiä tunteelleni ilmausta, kun sanat jo hyytyvät huulilleni, olen tuskin avannut teille sylini, kun rakkauteni vaihtuu vastenmielisyydeksi, olen tuskin alkanut hengitellä teidän hengittelemäänne ilmaan, kun rakkauteni jo myrkyttyy ja piiloutuu. Se on ihan sisäistä, yksin minulle kuuluvaa rakkautta — arkaa, itsekästä ja hervotonta. Rakastetun näkeminen ei sitä kiihdä, vaan himmentää ja sammuttaa, se ei ilmene rakkaudellisina tekoina ja sydämellisinä sanoina, vaan pukeutuu moitteen hahmoon ja heiluttaa herjauksen piiskaa. Rakkauteni on pilkkaa ja iskuja. Te ette voi sitä ymmärtää ettekä kykene ottamaan sitä vastaan.

Minä en voi teitä moittia näinä armottoman vilpittömyyden hetkinä. Vika on itsessäni: olen liian lenseä voidakseni täysin sulautua teihin niinkuin rakastaja rakastettuun. Te havaitsette hymyssäni ivan, kädenpuristuksessani tuntuu vapiseva nyrkki. Ihmiskuntakin kuuluu väkivaltaisille, ja minä en ole osannut rakastaa enkä kurittaa teitä riittävästi.

Minussa on ainoastaan voimattomia aikeita, ja minun täytyy raadella itseäni voimatta oikeudenmukaisesti pyytää teiltä yhtäkään lohdutuksen sanaa. Olen kääpiömäinen Prometeus, jonka povea repii tunnontuskan korppikotka, koska hän ei ole osannut käyttää varastamaansa tulta muuhun kuin itsensä polttamiseen.

XXXVIII

HALTIOITUMINEN

Ah, jospa se yht'äkkiä kumpuaisi minussa ilmi, haltioitumisen valtava ja syvä virta, kuin kauan padottuna ja väkivalloin pidätettynä ollut suoni, jospa ajatukset syöksyisivät haaveellisina suihkuina taivaille ja kuvat, tunteet ja rakkaat, lopulliset sanat lankeisivat virkistävänä sateena sydämeeni, lohduttamaan, herättämään ja hellyttämään kaikkia ihmissydämiä! Ah, jospa sieluni yht'äkkiä syttyisi lieskaan, kuin sängen ja risukon peittämä pelto, kuin kuiva, tiheä metsä, ja jospa ajatukset valaisisivat taivasta kuin rikkoutuvat raketit, sanat hehkuisivat kuin todellinen tuli, aatteet sinkoaisivat kiitävän kynäni tiestä niinkuin kipinäsade värähtelevästä palavasta rungosta, ja minä saisin vihdoinkin valaista ja lämmittää kaikkia ihmissieluja! Miksi olisikaan kielletty minulta, juuri minulta, tuo ilo, onni ja armo, jota kiihkeästi odotan, toivon ja tahdon?

Ah, jospa kaikkien näiden kärsimättömän odotuksen ja hurjien avuksihuutamisten vuosien jälkeen nyt, näinä päivinä, vihdoinkin kumpuaisi esiin uusien sanojen lähde, tuntuisi uuden hyökyaallon huuhtelu, lakkaisin kirjoittamasta samoja vanhoja tarinoita, pujottelemasta nauhaan samoja vanhoja sanoja, vaeltelemasta vaivalloisesti väsyneiden ja paikattujen ajatusten uria, ja huulilleni kohoisi hyökynä odottamattomia totuuksia, ihmeellisiä kuvia, säveliä, sointuja ja kiihkeitä tunteita, joita ei kukaan ihminen ole milloinkaan keksinyt, löytänyt eikä kokenut! Monena, monena iltana olen kynttilän punertavassa ja häilyvässä valossa tai varjonsa peitossa valkoisena ja tasaisena palavan lampun hohteessa odotellut tuon taivaallisen hetken tuloa, niinkuin alinomaa pettyneet rakastajat keskiyön tullen odottelevat kaunoistansa, joka on vihdoin luvannut saapua. Silloin revin irti lehden toisensa jälkeen, ennenkuin suuret ja kiireesti piirretyt kirjaimeni olivat ehtineet ne kerrassaan täyttää, hieroin silmiäni käsilläni, kunnes aloin tuntea kipua, tuijottelin typerästi jotakin typerää esinettä, piirtelin puolinukuksissa hirviöiden ja partaisten ukkojen profiileja, revin uusia lehtiä ja kirosin itseäni, kunnes äkkiä hypähdin seisaalleni, heitin syrjään tuolin ja kynän ja viskauduin vuoteeseeni, jonne jäin makaamaan voimatta nukkua, voimatta nähdä unta, voimatta unohtaa.

Niin kävi satoja ja tuhansia kertoja: henki pysyi yhä jäykkänä ja jähmeänä, sielu aina kylmänä ja kuolleena, paperi aina valkoisena, kunnia ja maine aina etäisenä. Nero ei ilmaantunut, mikään kaiku ei vastannut, minkäänlaista haltioitumista ei syntynyt: pimeyttä, äänettömyyttä, kidutusta.

Mitä kaikkea olisinkaan uhrannut ja mitä uhraisinkaan vielä nyt, jos heräisin edes hetkiseksi ja järkkyisin perinpohjin, jos yht'äkkiä saisin ottaa vastaan jumalaisen ilmestyksen salaisen sanelun!

Yhdentekevää, haltioittiko minua Jumala vaiko pahahenki, kunhan vain joku minua suurempi, minua terveempi, minua näkevämpi ja mielettömämpi olento puhuu suullani, kirjoittaa kädelläni ja ajattelee ajatuksillani.

XXXIX

VELKANI

Mutta Jumala ei tahdo puhua minun suullani: minä en kirjoita mitään pyhää kirjaa. Ja paholainen, jota huvittaa kirjallisuus, tempaa minut kerallansa kauhujen kadotukseen.

Mutta minä pelkään kovin, että joku toinen puhuu minun suullani. En vielä tunne itseäni. Olen tutkistellut itseäni niin uutterasti, että sieluni nyt on jaettu ja paloiteltu, vailla elämää, kaikki säikeet paljastettuina ja sikin sokin, niinkuin anatomisessa taulusarjassa. En tunne itseäni. En tunne omaa ääntäni. Puhuessani en tiedä, johtuvatko sanat tosiaankin minusta itsestäni, vai onko selkäni takana kenties joku ilkeä suloinen kuiskaaja.

Minä tunnen olevani velallinen. Kaikki ihmiset ovat velallisia, mutta ylen harvat tunnustavat velkansa ja useimmat eivät ajattelekaan niitä maksaa. Inhimillisen hengen historia on täynnä protestoituja vekseleitä. Me syömme vanhuksemme, niinkuin Tyynen valtameren saarten villit asujaimet, emmekä aina kykene heitä sulattamaan. Omaksemme me kuitenkin aina tunnustamme sellaista ateriaa seuraavat oksennukset.

Minä tunnen olevani äärettömässä velassa. Voin sanoa Paavalin kanssa: »Minä olen velkaa kreikkalaisille ja roomalaisille, heprealaisille ja pakanoille.» Voisin lisätä luetteloon vielä puoli tusinaa kansakuntien nimiä saamatta sittenkään kaikkia mainituiksi. Olen kuin kulta-ajan ihmiset: en erota sinun omaasi omastani. En ole varastanut nimenomaan aikoen varastaa. Plagiaatit eivät minua miellytä: niitä voivat viljellä vain kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat. Mutta olen hengittänyt, olen imenyt itseeni, olen pureksinut ja sulattanut kaikki, mitä on käsiini sattunut, ja nyt en enää kykene omaisuuksia toisistaan erottamaan. Olen toisten teoriain läpäisemä, kirjojen täyttämä, artikkelien kyllästämä, sanojen ja kuvien paisuttama. Olen kulttuurin ja toisten ihmisten tuote, minä, joka tahdon olla nero ja oma itseni.

Tämä epämääräisyys minua kiduttaa: tahtoisin tietää, mikä oikeastaan olen, mikä on persoonallinen osuuteni suorittamassani työssä. Tahtoisin lahjoittaa jotakin toisille heiltä ryöstettyäni; tahtoisin lisätä jotakin siihen sivistykseen, joka on minua ruokkinut. Tahtoisin löytää itseni: laskea kassan ja poistua omine pikku osuuksineni, vaikka se ei olisi kuin unssin painoinen. Minä painatan nimeni kirjojen kansiin; mutta tahtoisin tietää, mikä tosiaankin on omani, ja minkä olen vain toisilta vuokrannut. Minusta tuntuu kuin olisin kietoutunut toisiin siinä määrin, etten enää saa selvää omista jäsenistäni. Minä laulan kuorossa, ja minun ei onnistu erottaa oman ääneni sointia.

Olen kyllästynyt. Tämä yhteisyys kiusaa minua; varkautta koskeva epäilys ei suo minulle lepoa eikä rauhaa. En tahtoisi olla velassa kenellekään; mielelläni vapautuisin velvollisuudestani osoittaa kiitollisuutta saamamiehilleni. Tahdon olla minä, vain oma itseni, erikoinen, riippumaton, kahleeton, oman itseni ja omaisuuteni ainoa laillinen omistaja. Olen Robinson vailla saarta.

Mutta kun ryhdyn lukemaan, mitä olen kirjoittanut, pelkään aina joutuvani vieraille veräjille. Tuon sanan olen voinut ottaa joltakin vanhan ajan kirjailijalta, tuo kuva voi olla erään toisen muistuma, tuo aate voi olla vieraan teorian muunnos tai kehitelmä, tuo tyyppi voi olla jäljennetty jostakin lukemastani romaanista tai elävästä elämästä, tuon lauseparren olen voinut omaksua erään ystäväni kanssa keskustellessani. Menneiden ja olevaisten varjot kertyvät vaiheilleni, ja minä tahtoisin heittää kullekin kuuluvan saatavan vasten kasvoja asiaankuuluvia korkojakaan unohtamatta. Toisia eivät nämä asiat arveluta; ja minä kadehdin heitä.

En tahtoisi lainata mitään todellisuudestakaan; tahtoisin olla kuin hämähäkki, joka kehrää kaikki teoksensa langat omasta ruumiistaan. Mehiläistä minä vihaan; sen hunaja maistuu minusta varastetulta. Tahtoisin olla velassa ainoastaan itselleni enkä kenellekään muulle. Ei edes taivaan ja ihmiskasvojen ja metsän kasvien ja kaupungin talojen tulisi antaa minulle mitään. En voi kumminkaan tulla toimeen ilman niitä, vaikka häpeenkin havatessani ne itsessäni, teoksissani. Minusta tuntuu kuin en olisi ilman tuota taivasta, noita kasveja, tuota puuta ja taloa kyennyt mitään virkkamaan, ja tämä seikka saa mieleni apeaksi. Tahtoisin luoda henkeni ympärille tyhjyyden nähdäkseni mihin se kykenee, kun se jätetään oman onnensa nojaan. Se on mieletön toive, naurettava halu, mahdoton aie: hyvinhän sen tiedän! Mutta minä en voi kumota tuota tuonettani: minä, jos kukaan, olen velallisuuden vastustaja, aina mielettömyyteen asti. Ja pahin on vielä jäljellä: toisinaan minua kiduttaa sekin pelko, että se, mitä nimitän kyvykseni, on jotakin minulle kerrassaan vierasta ja päälle päätteeksi fyysillistä. Jos ajatukseni käy terävämmäksi, kun olen juonut kaksi kuppia kahvia, jos mielikuvani liittyvät toisiinsa helpommin, kun olen tyhjentänyt teekannun, jos ilahdun ja alan syytää suustani paradokseja, kun olen nauttinut muutamia laseja samppanjaa, jos tunnen itseni jalommaksi seisoessani vuorenhuipulla tuhannen metrin korkeudessa, jos kahvilamusiikki, sotilasfanfaari tai sinfoniantahti saa minut runollisemmaksi ja herättää minussa ajatuksia, mielikuvia ja lauseita, joita en olisi saanut milloinkaan syntymään hiljaisuudessa, niin mieleni täyttää typerä häpeäntunne, ja minut valtaa se kamala epäilys, etten ole muuta kuin aivokone, joka tuottaa, mitä siihen pistetään, joka tarvitsee polttoainesta ja rasvoja pysyäkseen käynnissä, ja etten minä itse ajattele ja haaveksi, vaan että kahvi, tee, viini, happi ja sävelet ajattelevat ja haaveksivat minussa. Se on kenties typerä pelko: onhan henkilöitä, jotka juovat ja kuulevat, mitä minä juon ja kuulen, silti tekemättä mitä minä teen. Mutta se ei asiaa muuta. Tuo tumma tai vaalea, jonka ruumiini ottaa vastaan, vaikuttaa minuun: ellen sitä saisi, en kirjoittaisi, mitä kirjoitan, enkä ajattelisi, mitä ajattelen. Nuo fyysilliset ja vieraat ainekset ovat haltioitumiseni tekijöitä, luovat osaltaan teoksiani, ja tämä seikka saa minut katkeran kiukun valtaan. Shakespearen velkamiehenä oleminen on jo riittävän sietämätöntä, mutta jos joutuu kiitollisuudenvelkaan portoricon ja sandomingon sekoitukselle tai ceylonteelle, niin se on jo liian nöyryyttävää.

En tiedä, joutuvatko muutkin ihmiset kärsimään tätä itsensä etsimisen onnetonta kidutusta. Kreikkalaisten »gnothi seauton» ja Ibsenin »ole oma itsesi» ärsyttävät minua sanomattomasti. Miten minun on meneteltävä tunteakseni itseni, kun en kykene löytämään itseäni tästä ihmisten paljoudesta, joka ahdistaa ja läpäisee minua joka taholta? Ja kuinka voin milloinkaan päästä olemaan oma itseni, ellen kykene itseäni tunnistamaan, ellen tiedä, mikä on persoonallisuuteni sisimpänä, jakamattomana keskuksena, sen viimeisenä pohjasakkana?

Minä en etsi ihmistä, en etsi Ihmistä: tahdon vain itseäni enkä mitään muuta. Ja minä en tiedä, mikä se on, tuo itseyteni, missä se sijaitsee ja mitä oikeastaan ajattelee. Tämän minuuteni keralla, jota toiset ovat kapaloineet, vaatettaneet ja ruokkineet, minun täytyy elää — täytyy elää aina, ikäänkuin vieraana muukalaisena. Ja tämä on eräs — joskaan ei ainoa — vaikean elämäni kiusa ja kidutus.

XL

ILVEILIJÄ

Ennenkuin kuolen nälkään ja viluun kuin kulkukissa, koettelen kaikkia ammatteja. Lähden keräilemään riepuja kaduilta, säkki selässäni. Asetun kirkkojen ja kahviloiden oville anelemaan almua Jumalan nimessä, rupean julkisten makkilaitosten vartijaksi, tanssitan karhua maaseudun toreilla, ja ellei jää mitään muuta neuvoa, lähden asianajajan käskyläiseksi. Mutta on olemassa eräs ammatti, johon en milloinkaan suostu, en, vaikka minua siihen vaadittaisiin pistooli kurkkuani vasten ojennettuna.

Se on kirjallisen ilveilijän ammatti, kirjailijan, joka kirjoittaa ihmisten huviksi, ikävystyneiden ja maankiertäjien ajanvietteeksi, se inhottava ammatti, jonka harjoittaja vuodesta toiseen keksii juttuja, rakentelee juonia, etsii seikkailuja, virkistää muistoja, keittää kokoon romaaneja, sepittää kädenkäänteessä novelleja ja valmistaa komedioja saadakseen nauramaan tai kyyneltelemään ne, jotka maksavat ja taputtavat käsiänsä.

Turhaan nuo julkiset huvittajat puhuvat kauneudesta, silmäilevät halveksivasti alhaisoa ja ottavat illalla viitan ja pimeyden suojassa vastaan maksun kujeistansa. He ovat tahtoen tai tahtomattaan yksinvaltiaan suuren lauman lakeijoja, lauman, joka tahtoo unohtaa ruman arkielämän, he ovat kansan palkattuja narreja, porvarillisen väen nöyriä harpun helkyttäjiä, jotka haluavat lukea jotakin poltettuaan savukkeen ja ollen lähdössä kävelemään. Se, joka kaupitsee kuvitelmiansa, palvelee sitä, joka on äveriäs ja ikävystynyt — eräänlainen parittaja, joka tarjoaa kuviteltua vierasta elämää sille, jossa ei ole riittävää elämää itsessään. Mikä on, vaikutukseen nähden, sikarin ja kertomuksen, näytelmän ja viinipullon välinen ero? Tupakoiden ja lukien vietetään ikävää odotusaikaa — komediaa katsellen ja kelpo tavalla humaltuen päästään toiseen elämänpiiriin, uneksimaan ja näkemään sellaista, mitä ei ole olemassa.

Eräs ero on epäilemättä olemassa: taide. Ja minä myönnän, että sitenkin voidaan sanoa paljon kauniita asioita ja luoda teoksia, jotka säilyvät ihmisten sydämissä ties kuinka kauan. Mutta kaikkien sellaisten tuotteiden pohjalla on syvimmällä kuitenkin aina sama: se ajatus, että on ennen kaikkea huvitettava ihmisiä ja pidettävä heitä hyvällä tuulella ja että on hyvä kertoa heille tarinoita, jotteivät joudu horroksiin, vaan hengittelevät vilkkaammin, koska siten voidaan varmemmin koskettaa heidän sieluihinsa ja istuttaa niihin salavihkaa jokin suuri totuus.

Mutta mitä välitän minä ihmisten huvittamisesta? Minä en tahdo olla kenenkään narrina? Ja minä väitän, että romaanien, novellien, kertomusten, komediain ja draamain kirjoittajat ovat kaikki olleet ilveilijöitä, väkeä, joka kutkuttelee ihmisten mielikuvitusta niinkuin musikantit hyväilevät heidän korviansa ja naiset heidän ruumistaan.

Ihmiset ovat melkein poikkeuksetta poikasia, vielä kuudenkymmenen vuoden ikäisinä, ja he tarvitsevat sellaisia ikävänpelättimiä; he kaipaavat tarinoita ja seikkailuja, kuvanomaista ja mahtipontista. Kirjailijat, nekin, jotka eivät ole olleet itse nimenomaan poikasia, ovat heitä tyydytelleet, ovat paneutuneet nelinkontin permannolle, ja puhaltaneet torvea luudanvarrella ratsastaen. Mieltäni pahoittaa, kun näen, että heidän joukossaan on sellaisia miehiä kuin Homeros, Cervantes, Shakespeare ja Dostojevski, joihin suhtaudun sangen myötätuntoisesti. Hekin ovat ilveilijöitä samoinkuin muut: mitäpä minä sille mahdan? Lukiessani ja kuunnellessani heitä huvikseni minäkin olen typerä poika, jolle äidin pitää kertoa yhä uusia tarinoita.

Huomaan itsekin olevani tyydyttämätön, sietämätön ja puritaaninen. Onko kukaan koskaan johtunut ajattelemaan, että ne, joka ovat kirkastaneet nuoruusaikaamme ja seuranneet meitä, mukanansa kokonainen kumppaniparvi puhuvia luotujansa, kasvuikämme ja Huoruutemme alakuloisina ja hekumallisina iltahetkinä, olivat hekin ilveilijöitä? Kun en ole tämän synkän raivon vallassa, joka saa minut syytämään kirouksia ja solvauksia, minäkin epäilen sanojani ja alan pitää itseäni väärämielisenä, mielettömänä ja kehnona. Mutta sittenkin on niin laita. Ajatelkaahan vain, mitä tarkoitetaan puhuttaessa ilveilijästä. Henkilöä, joka huvittaa ihmisiä. Ja miten? Usein esittämällä naurettavana toisten onnettomuuksia tai ainakin menetellen siten, ettei käytä onnettomuuksia herättääkseen myötätuntoa ja kauhua, vaan tyydyttääkseen uteliaisuutta. Kahden rakastavaisen säälittävä kohtalo, kuolema ennen onnen saavuttamista, on vain väline, jonka nojalla vältetään kymmenen haukotusta tunnin kuluessa — äidin epätoivo, vaimon uskottomuus, kostonhimoisen julmuus, pettyneen suru, intomielisen jalo mielettömyys, viattoman kamala kohtalo: ei ole koko maailmassa asiaa, johon ei ammattikertoja kävisi käsiksi ja jota hän ei muovailisi tarjottavaksi nuorille herroille ja neideille, joilla ei ole riittävää purkautumistilaisuutta todellisessa elämässä, ja isille ja äideille, jotka mielellään nauravat Don Quijoten kustannuksella ja vuodattavat kyynelen kuningas Learin kohtaloiden vuoksi. Heidän koko taiteensa (joka on toisinaan valtavan suuri) yrittää vain herättää mielenkiintoa joutilaissa lukijoissa ja katselijoissa saadakseen heidät todella temmatuksi pois ahtaasta, synkästä, surkeasta ja nöyryyttävästä elämänpiiristänsä. Käsittäkää vain sana ilveilijä kaikkein jaloimmassa, korkeimmassa ja sankarillisimmassa merkityksessä, miten mielitte, mutta sallikaa minun mainita sillä nimellä kaikkia niitä, jotka jonkinlaista palkintoa toivoen — olipa halun esineenä laakeriseppele tai suuri jälkimaine, kättentaputukset tai kymmenentuhatta liiraa — kirjoittavat siinä tarkoituksessa, että ihmisille siitä koituisi mieluisaa huvia.

Ja oletteko tosiaankin sitä mieltä, että tuollainen toiminta sopii ihmisille, jotka ovat tietoiset asemastansa tässä salaperäisessä ja ihmeellisessä maailmassa? Oletteko sitä mieltä, että ne harvat, jotka näkevät vaaksanverran kauemmaksi kuin nuo lapselliset elukat, ja käsittävät, mikä kohtalo meitä odottaa, ellemme kykene rohkeasti voittamaan kohtaloamme luomalla puhtaampaa elämää tyhjyyden uhkasta huolimatta, oletteko sitä mieltä, kysyn minä, että heidän pitäisi kehoittaa ihmisiä tuohon lapselliseen leikkiin, yllyttää heitä pysähtymään kirjanlehtinäyttämöiden eteen, missä liikkuvat unien pelinuket, ja kuuntelemaan kuviteltujen haamujen kuviteltuja kohtaloita?

Minkätähden omistaisimmekaan niille suotta suurta myötätuntoa, minkätähden tuhlaisimme ylen paljon nerokkuutta tuuditellaksemme heidät uneen ja huvittaaksemme heitä, kun olisi paljon kauniimpaa ja vaarallisempaa herättää heidät hurjin huudoin, kääntää heidät silmäilemään pimeyttä, kiikutella heitä syvyyden kuilussa, pää alaspäin, ja siten pakottaa heidät nousemaan, paljastumaan ja muuttumaan murheellisemmiksi, mutta samalla ylevämmiksi sen kaikkeuden edessä, joka nyt tuskin heitä sietää.

Hiiteen kaikki tarinat, legendat ja tragediat! Jos joku ikävystyy, niin pelatkoon korttia tai heittäytyköön järveen. Ja älköön nero enää tuhlatko itseänsä tarjoelemalla hupaista lukemista tyhjäntoimittajille tai herättelemällä eloon niitä, jotka ovat joskus eläneet tai joita ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ryhtyköön hän sensijaan julistamaan uusia ja parempia elämänmuotoja, valmistelkoon maata, joka tuntee ainoastaan sielun kärsimyksiä ja jossa asuvaiset ihmiset eivät yritä unohtaa, vaan muistaa ja luvata.

XLI

HIEMAN VARMUUTTA

Minä en pyydä leipää, mainetta enkä myötätuntoa. En anele naisilta syleilyä, pankkiherroilta rahoja enkä neroniekoilta ylistyksiä. Tulen toimeen ilman sellaista tai ansaitsen tai riistän sen itselleni omin neuvoin. Mutta minä pyydän ja rukoilen, nöyrästi, polvillani, niin voimakkaasti ja kiihkeästi kuin sieluni suinkin voi: antakaa minulle hieman varmuutta, yksi ainoa, pienokainen, mutta järkkymätön usko, yksi ainoa totuuden atomi! Minä rukoilen ja vannotan teitä kaiken sen nimessä, mikä on teille rakkainta ja kalleinta, teidän oman elämänne nimessä, hänen nimessään, jota tänään rakastatte, kalliimman aatteenne nimessä: jos teidän joukossanne jollakin on se, mitä etsin, jos on olemassa joku, joka on varma, joka tietää, joka elää ja liikkuu todessa, niin sanokaa minulle. Ja jos sellainen on olemassa, ellei hän harhaudu tai petä itseänsä, jos hän on yhtä jalomielinen kuin onnellinen, niin sanokoon minulle, mitä tuntee ja mitä tietää, ilmaiskoon sen minulle valan vannoen ja vaatikoon minulta totuudestansa mitä tahtoo, miten tahtoo.

Minä tarvitsen hieman varmuutta — tarvitsen hieman totta. En voi tulla toimeen ilman sitä, en voi elää sitä vailla. En pyydä mitään muuta, en mitään enempää, mutta se, mitä pyydän, on paljon, se on tavatonta: sen tiedän. Mutta minä vaadin sitä joka tapauksessa, se on minulle annettava, maksoi mitä maksoi, jos vain on maailmassa joku, jolle elämäni jotakin merkitsee.

Sitä ainoata minä olen etsinyt. Lapsuudestani saakka olen elänyt ainoastaan sitä varten. Olen kolkutellut kaikkia portteja, olen kysellyt kaikilta katseilta, olen tiedustellut kaikilta huulilta ja olen suotta tutkistellut tuhansia ja kymmeniätuhansia sieluja. Ja turhaan olen syöksynyt elämään, kunnes olen tuntenut hengitykseni salpautuvan ja mieleni etovan, ja turhaan, aina turhaan, olen tärvellyt silmäni lukemalla vanhoja kirjoja ja viimeisiä uutuuksia täyttäen pääni riitelevien filosofien huudoilla, ja turhaan, iäti turhaan olen herätellyt sisäisiä ääniä ja nöyrästi valmistellut tietä ilmestykselle. Mitään ei ole ilmaantunut, ei mitään, ja kukaan ei ole vastannut.

Kukaan ei ole vastannut niin, että olisi hävinnyt kaikki halu ja tarve kysellä lisää, ei ole tullut ketään, joka olisi kyennyt tyynnyttämään sydämen liiallisen levottomuuden ja sammuttanut sieluni erämaisen janon. Kaikki pyrkimykset ja yritykset ja ponnistukset tosin eivät ole olleet suotta: monet seinät ovat kaatuneet, monet muurit on revitty maahan ja hajalle, — toiset niistä hajosivat hiljalleen, niinkuin luhistuva hiekkakasa, toiset valtavin pauhuin, ikäänkuin vanhan maan kohdusta urkenisi uusi. Mutta jokaisen seinän takana oli tyhjyys vastassani, jokaisen muurin toisella puolen oli pimeys, ja kaiku oli niin kummallinen, että jokaiseen toivon myöntösanaan vastasi väsynyt ja loppumaton ei.

Kukaan ei voi sanoa, että minulta puuttuu rohkeutta. Muistan vielä pitkät, tyynet yöt, jotka vietin valvoen ulkosalla, povessani äärettömyyden harhatunto, noiden taivaiden ja tähtien alla, jotka täyttävät ihmisen pyhyydellä ja puhdistavat ajatuksen päivän eläimellisistä väreistä… Olen kumartunut mikroskoopin mykiön yli: ja mitä siellä näin? Samaa kuin näen joka päivä paljain silmin: pienoismaailman ja siinä pienoisia olentoja, jotka tuhoavat toisiaan.

Luokseni ilmaantuivat myöskin uskon miehet ja ne, joiden tehtävänä on uskon säilyttäminen. Mutta heidän puheensa eivät kyenneet luomaan minuun sitä uskoa, jota heidän sanansa sisälsivät. Siinä, missä oli sanoja, ei ollut tosiasioita, ja missä oli sanoja, siinä minun onneton henkeni keksi petosta, kopeutta, harhaluuloja, tietämättömyyttä, kavaluutta, mukavuutta ja laskelmia, kaikkea sitä, minkä nojalla yritetään tehdä Jumalasta ihmisen orja.

Filosofitkaan eivät minua auttaneet. Parhaimmat olivat grammatikkoja, jotka hioivat viikatteitaan niin kauan, että vilja ehti karista maahan, ennenkuin se niitettiin, ja toiset olivat harhaantuneita runoniekkoja, ikävystyttäviä riivattuja, jotka piirustelivat yö- ja päiväkaudet pitkiä, korkeita ja runsaskoristeisia julkisivuja kuviteltujen kaupunkien rakennuksiin, joissa ei kukaan voinut asua.

Ei yhtään totuutta millään taholla. Minä tarkoitan sellaista totuutta, joka jumalaisen salaman tavoin iskee ihmisen maahan kasvoilleen ja kirkastaa sammumattomin valoin ulkoisen ja sisäisen: ihmisen ja hänen kuvansa. Ei yhtään totuutta millään taholla. Kaikissa asioissa havaitsin sen, mikä puhuu niiden puolesta, ja sen, mikä puhuu niitä vastaan, sen, mikä puhuu kielteisen kannan puolesta, ja sen, mikä puhuu myönteistä kantaa vastaan. Kaikki aatteet olivat timantteja ja särmiöitä, nelikasvoisia hermespatsaita ja sfinksejä, jotka tarjosivat tuhat vastausta kymmeneen kysymykseen. Kukaan ei voi sanoa mistään asiasta: se on niin eikä toisin. Mitään ongelmaa ei voida ratkaista yhdellä ainoalla tavalla ja ainoastaan sillä tavalla. Jokaisella puhuvalla henkilöllä on omat perusteensa, ja sillä, joka puhuu vastaan, on hänelläkin omat perusteensa, ja samoin on laita sen, joka vastustaa ensimmäistä ja toista ja kenties vielä jotakin neljättä. Kerta kerralta meidät pakotetaan myöntämään, että mielipuolellakin on omat perusteensa, joita tulee viisaasti kuunnella.

Olenko epäilijä? Valitettavasti en. En epäilijäkään. Epäilijä on onnellinen: hänellä on uskonsa; hän uskoo varmuuden mahdottomuuteen.

Hän voi olla aivan rauhallinen, voipa, jos haluaa, olla dogmaatikkokin. Minä en voi. En edes usko kaiken tutkimisen turhuuteen enkä ole varma siitä, ettei varmuutta ole olemassa. Mahdollisten asioiden joukossa on tämäkin: että totuus on olemassa ja että joku sen omistaa.

Mitä merkitseekään, etten ole sitä löytänyt ja etten sitä omista? En tahdo enää elää niinkuin tähän saakka, en tahdo enää häilyä epäilyksen ja kieltämyksen välillä, alinomaa uudestisyntyvän pyyteen hengästyttämänä ja alinomaa toistuvan häviön uuvuttamana. Tahdon jonkun itseäni auttavan ja toivon sen, joka on tyyni, lahjoittavan minulle hieman rauhaansa.

Mutta tyhjistä sanoista en huoli, en petoksista, verukkeista, lapsellisista hurskaista toiveista enkä naisten jaaritteluista.

Tahdon saada varman varmuuden — vaikkapa yhden ainoankin! — tahdon häviämättömän uskon — vaikkapa vain yhden ainoan! Mutta sellaisen totuuden, joka sallii minun koskettaa maailman sisintä ydintä, syvintä, järkkymättömintä perustusta, totuuden, joka itsestään sijoittuu päähäni eikä salli syntyvänkään sellaista ajatusta, joka pyrkisi sitä kumoamaan, sanalla sanoen totuuden, joka olisi totista tietoa, täydellistä, lopullista, luotettavaa ja kiistämätöntä aito oivallusta.

Ilman sellaista tietoa en jaksa enää elää, ja ellei kukaan minua armahda, ellei kukaan osaa vastata minulle, etsin kuolemasta rajattoman kirkkauden autuutta tai ikuisen tyhjyyden rauhaa.

XLII

TOIVON PAHAA!

Sattuu hetkiä, joina minusta tuntuu kuin voisin hyvin, joina tunnen itseni onnelliseksi, jolloin olen riittävässä määrin halpamaisen uskalias unohtaakseni elämäni koko viheliäisyyden ja tuskan ja aivan hiljaa, vähitellen, teeskennellen vajoan mukavuuteen, tottumuksiin, siihen hyvinvoipaan, turpeaan ja levolliseen elämään, jota elätte kaikki te, oi vihatut kumppanini. Se on häpeällistä, ja minua värisyttää sitä tunnustaessani.

Minä en ole luotu iloitsemaan, minun ei tule etsiä nautintoa — voi minua, jos vaivun onnen lämpöiseen ja nukuttavaan syliin! Jos tahdon olla uskollinen sieluni syvimmälle laille — sille valalle, jonka vannoin syntyessäni toisen kerran — sille sopimukselle, jonka tein elämän ja kuoleman kanssa, en saa suostua yleisen ja jokapäiväisen hyvinvoinnin höystetyn appeen veltostutettavaksi ja herpaistavaksi.

Elämässäni on jo liian paljon säännöllisyyttä, liian paljon rauhaa ja tyventä. Ihmisten pojilla ei ole, mihin päänsä kallistaa, mutta minulla on viisihuoneinen asumus vanhassa palatsissa, aivan lähellä ainaviheriöiviä puutarhoja, sinne paistaa aurinko ja siellä on mukavia sänkyjä maatakseni, leveitä nojatuoleja istuakseni, syviä lautasia syödäkseni. Minä olen köyhä, mutta minulta ei puutu mitään. Joka päivä höyryilee liemi pöydässäni, ja hyvin käristetty leipä narskuu hampaissani. Onhan maailmassa hieman hymyä senkin varalle, joka tahtoi lähteä pois niinkuin kirottu poika.

Elämäni on nyt kaikin puolin järjestetty ja säännöllinen. Minä menen aikaisin makuulle, nukun aamunkoittoon asti, vatsani sulattaa ruokaa, ystäväni suhtautuvat minuun suopeasti, naiset pyrkivät puheilleni, pienet ja suuret nostavat hattuansa, kun kuljen ohi. Kaikki käy hyvin — mitään ei puutu. Kaikki käy hyvin ja mitään ei puutu sen mielestä, joka näkee ainoastaan pinnan ja arvostelee toisia itsensä nojalla. Mutta enhän ole tullut maailmaan tätä varten, enhän ole tämän tähden suostunut elämään, enhän ole tämän vuoksi kiduttanut ja piiskannut sieluani kahdenkymmenen vuoden aikana niinkuin mielipuoli munkki hartioitansa ja rintaansa. Olen jäänyt maailmaan, koska se on kaameampi kuin tyhjyys, olen suostunut elämään, koska elämä on kuolemaa kiduttavampi, olen puhkonut, nylkenyt ja raadellut itseäni vain senvuoksi, että tuskasta koituu totuutta, vain senvuoksi, että sielun sikiöt ovat kärsimyksen lapsia; onhan kaikki musiikki vain mielen apeutta, ja yksin epätoivon pohjalla on se nautinto, joka ei milloinkaan inhota.

En tahdo olla tyytyväinen, tyyni, onnellinen enkä rikaskaan. Kutsun kannettavakseni kaikki onnettomuudet, rukoilen lukemattomia kovia kohtaloita elämäni tielle. Kalvakoon tauti minua, kunnes hampaani kalisevat, tyhjentäköön köyhyys kotini, pettäköön minut rakkaus, hylätkööt ystävät minut, maan matoset minua kuolatkoot, taistelkoot kuume ja hulluus aivoistani, vainotkoot minua viholliset iskien iskun toisensa jälkeen, kuolkoot ne ainoat, joita rakastan, viereeni yht'äkkiä, kertaakaan huokaisematta… Kohdatkoon minua maailman koko tuska: ainoastaan siten käy ilmi, olenko ihminen vai riepu, pitääkö minua yllä sielu vai pelkkä luuranko. Hiukset harmaantuvat, posket kurtistuvat, otsaan ilmestyy syviä vakoja, ja kyynelet vuotavat. Mutta mitäpä tuosta? Ainoastaan epätoivon yksinäisyydessä kasvavat ne kukat, joita minä etsin — kasvavat ne kukat, jotka eivät milloinkaan lakastu eivätkä milloinkaan nuokahda, vaan tuoksuvat ja elävät iät kaiket.

XLIII

RUUMIIN LOPPU

Ei ainoastaan sielu ole uupunut; ruumiskin on vahingoittunut ja kulkee kohti loppuansa. Minä olen liian kauan huudellut »henki, henki!» ollenkaan ajattelematta ruumista, jota olen pitänyt liikkeessä niinkuin vikuria hevosta kannukseniskuin ja ohjaksista nykimällä. Toivoin voivani sen kesyttää, uskoin voittavani, valloittavani sen sielun taholta, ottavani sen haltuuni huolimatta siihen vilkaistakaan, ja nyt se kostaa minulle: minä tunnen, että loppu lähestyy ja että tämä vähän lihan peittämä luuteline alkaa hajota — muuttua mullaksi mullan alle.

Ennen kaikkea silmät. Olen tärvellyt niitä poikaiältäni asti lukemalla yksinäisen kynttilän tai vakavammin, mutta sitäkin himmeämmin loistavan öljylampun valossa, joka melkein säännöllisesti ja verkalleen sammui keskiyön tullen jättäen minut pilkkopimeään ja hengittelemään kamalaa löyhkää lampunsydämen savutessa ja sen eräiden kuitujen yhä heikosti hehkuessa. Olen uhrannut ne talvisina päivinä, laiskoina hämyhetkinä (mikä kiusa lakata lukemasta sivua, joka pitää mielenkiintoasi vangittuna, ja nousta lämpimästä nojatuolista etsimään tulitikkuja!) vanhanaikaisten kirjastojen himmeissä saleissa — itsepintaisesti lukien, kunnes vain arvaamalla tunsin kirjaimet ja kirjoitin pikemmin tunnon kuin näön varassa viivattomalle paperille! Ja aamulla oli usein ensimmäinen sarastus tuskin ehtinyt ilmaantua ikkunaluukkuihin, kun jo jälleen tartuin kirjaan, josta oli täytynyt edellisenä iltana luopua, ja niin luin lukemistani, maaten yhä vuoteessani, kunnes lakanain animaalisen lämmön aiheuttama inhontunne ajoi minut ulos kolealle kadulle ja tavanomaisiin tehtäviin.

Yön niukassa punertavassa valossa ja aamun heikossa kelmeässä hämärteessä silmäni jännittyivät ylenmäärin: silmäterät laajenivat luonnottomasti, ja silmäluomet tulehtuivat. Niissä tuntui sitten kipu pitkin päivää, ja kyyneliä valui poskilleni. En tuosta huolinut, mutta nyt on jo monta vuotta kulunut siitä, kun vielä kykenin erottamaan vuorenharjan yläpuolella näkyviä muotoja, ja minä kuljen ystävän ja tuttavan ohi muutaman askelen etäisyydessä häntä tuntematta. En niitä näe: näen ainoastaan likeltä ja mykevien lasien avulla. Maailma on menettänyt silmissäni kirkkaimmat värinsä ja selvät, täsmälliset ääriviivansa. Minä näen nyt kaikki epämääräisesti, kuin kevyen, mutta kaikkialla ilmenevän ja alinomaisen sumun peitossa. Etäältä nähtyinä ja iltaisin kaikki hahmot hämmentyvät silmissäni: viittaansa verhoutunut mies voi näyttää minusta naiselta, pieni tyyni liekki pitkältä punaiselta valojuovalta, virtaa alaspäin liukuva venhe tummalta täplältä virran pinnassa. Kasvot ovat valkeita läikkiä, ikkunat tummia pilkkuja talojen seinissä, puut kohoavat mustina taajoina täplinä varjojen keskeltä, ja taivaan kannella tuikkii minulle vain kolme neljä ensimmäisen suuruusluokan tähteä.

Ja kunpa asia edes pysyisi sillänsä! Mutta minä pelkään tulevani sokeaksi. Pelkään näkeväni päivä päivältä yhä vähemmän — kunnes vihdoin en näe mitään! Kuvittelen kauhistuneena, millaiseksi elämäni silloin muuttuu. Minulla ei ole mitään muuta voimaa kuin älyni, ei muita ystäviä kuin vainajat, ei muuta nautintoa kuin kirjat. Silloin en voisi enää lukea! En voisi enää nähdä noita kauniita kirjakkeita, antikvaa, elzeviriä, kursiivia, jotka ovat tuottaneet minulle paljon iloa, jotka ovat minulle opettaneet kaikki, mitä tiedän, jotka ovat kertoneet toisille, mitä minussa on vähimmin kehnoa. Minun täytyisi turvautua toisten armoon, lukea vieraitten silmien avulla, tyytyä heidän ehdonvaltaansa, kärsivällisyyteensä ja sääliinsä. Ja ympärilläni olisi pimeys — kaikkialla! Mustaa ja pimeätä joka puolella — ikuisesti! Minä yksin ajatuksineni pimeässä, aina kuolemaan asti. En voi sitä varmasti uskoa, vaikka toisinaan ajattelenkin sitä niinkuin varmaa, jo päätettyä asiaa — ikäänkuin olisi vain kysymyksessä aika, päivät tai vuodet. Minä koetan elää ennakolta tuota aavistamaani onnettomuuden elämää: toisinaan, kun katu on tyhjä, suljen silmäni ja astelen eteenpäin — epäröin, en kulje suoraan; kupeeni tuntuu hipovan talon ulkonemaa tai laastitusta ja jalkani katukivitystä, joka kaikuu askelteni alla. Osaisinko kulkea kotiin? Yht'äkkiä kuulen hälyä: tulevat rattaat tai joku jalankulkija. Avaan silmäni: maailma ei ole vielä menetetty. Minä näen vielä hieman: olen pelastettu! Sitten suljen jälleen silmäni, kuljen pimeässä ja iloisena eteenpäin ja saavun perille.

Mutta ei auta: minä tulen varmaan sokeaksi, tunnen sen. Avaruus on jo rikkoutunut, auttamattomasti, eräissä kohdin. Pieniä tummia pilkkuja häilyy ja kiertelee silmissäni, eikä ole olemassa sellaisia silmälaseja, jotka saisivat ne häviämään. Kun ne kerran avartuvat ja sulautuvat toisiinsa, niin minulta häipyy auringon ja värien suurenmoinen maailma sokeuden mustan ja auttamattoman esiripun taakse — ja kaikki on lopussa.

Ellen kuole sokeana, kuolen halvaukseen: hermonikin ovat hunningolla, ja aivoni eivät ole terveet. Tunnen jo joitakin aikoja pahoja oireita: toista jalkaa särkee ja se on turta, sormet värähtelevät tahtomattani, päässä tuntuu kirpeitä pistoksia. Toisinaan on kuin jotakin sulaisi pääkuoren alla. Jos aion ajatella, niin kaikki sekaantuu ja hämärtyy, kaikki esineet näyttävät kiitävän pois pyörryttävän nopeasti, vaikka pysyvätkin paikoillaan edessäni, ajatukset häviävät yht'äkkiä minun onnistumatta niitä palauttaa, ja jokin typerä sana, jokin mitätön mielikuva nousee ja juurtuu tajuntaan kieltäytyen painumasta takaisin tajuttomuuden pimeyteen. Ilma painaa ja puristaa minua, ikäänkuin minun täytyisi kannattaa taivaankantta, ja mielessäni on tyhjyys ja tuska, ja minä en kykene ajattelemaan, en voi tehdä työtä, en tahdo enää mitään tietää. Suunnaton joutilaan uupumus, henkinen ruokahalun puute, niinkuin ainakin henkilössä, joka on juonut kaikki ja kaikki oksentanut, viha, joka kohdistuu kaikkiin mielikuviin ja kaikkiin kasvoihin ja tekee minut halveksittavaksi ja surkuteltavaksi omissa silmissäni.

Minä olen pyörtynyt useita kertoja — kotona ja muualla. Ja sitten pitkiä tylsän toipumisen, pakollisen levon, sanomattoman nöyryytyksen, voimattoman raivon ja hapuilevien ponnistusten päiviä. Mikään ei kykene minua galvanoimaan: ei kahvi, ei tee, ei viini, eivät ystävien miellyttävät puheet eivätkä naisen hyväilyt. Inho täyttää mieleni, ja tyhjyys tukehduttaa minut, ja ainoana toivonani on yö, vuode ja sikeä, pitkä, eläimellinen uni, jota kestää aina valoisaan päivään asti.

Tavan takaa sattuu täydellisen menehtymisen tuokioita, oikkuja, häiriöitä, päähänpiintymiä ja mikä kauheinta: sellaista hämmennystä, painostusta, ahdistusta, joka ei ole vain pään kipua, vaan myöskin sielun sairautta, henkistä verettömyyttä, vihatun ja välttämättömän levon aiheuttamaa mykkää häpeäntunnetta. Toisinaan minusta tuntuu, etten kykene vallitsemaan ajatustani enkä järjettömien mielteiden, mahdottomien kuvien, katkelmien ja lauseiden kiivasta karkeloa, joka tempaa minut mukaansa ja saa minut unohtamaan itseni omien luomuksieni sekamelskassa — syttyvien ja sammuvien valonvälkkeiden kiitäessä ohi pimeyden merellä — ja jälkeenpäin minut valtaa autio uupumus niinkuin ihmisen, jolla ei ole enää mitään tekemistä oudoksi muuttuneessa maailmassa ja joka tahtoo vain syödä pyrkien turvautumaan pelastavaan lihalliseen terveyteen. Eräänä kauniina päivänä käännekohdasta ei enää suoriuduta onnellisesti — jokin ruumiinosa jää iäksi jäykäksi, aivot eivät enää toimi, eivät enää ajattele, eivät näe, mitä ovat ennen nähneet, eivät muista, mitä näkevät, eivät kykene enää tunkeutumaan toisten ajatuksiin, keräämään ja ilmaisemaan omia ajatuksiansa. Silloin on mielessä ainoastaan muutamien joutavien, yhteydestään temmattujen kuvien hidas kulkue, jotakin valkoista, valkaistuja muuripintoja, hohtelevia esiliinoja, taivas vailla kaikkia salaisuuksia ja koko tyyni meno maksavien hoidokkaiden asuttamassa kunnollisessa hourujenhuoneessa. Tai hurjia huutoja ja suunnattomia kauhuja, öitä täynnä aaveita ja kiljahduksia sielun ja huoneen pimeydessä? Tai kenties hiljainen ja tiedoton sammuminen, jossa ei käsitä mitään, ei ymmärrä mitään, ei tiedä mitään, ei mitään — ei edes käsitä, ettei käsitä… Ja sitten loppu…

ALLEGRETTO

Pitäkäämme pää pystyssä ja älkäämme jättäkö jälkeläistemme tehtäväksi mitään, minkä voimme itse suorittaa.

Goethe.

XLIV

KUOLEMA

Mutta kuka on sanonut, että minun täytyy kuolla? Kuolla? Pitääkö siis minunkin yht'äkkiä lakata hengittämästä, näkemästä, liikkumasta ja kärsimästä? Pitääkö minun käydä samoinkuin kaikkien toisten? Samoinkuin kaikkien muiden? Kaikki ihmiset kuolevat. Parhaat kiitokseni: mutta onko tuo mielestänne tosiaankin pätevä syy? Kuolkoon vain, ken kuolla tahtoo: minä olen minä enkä kukaan muu.

Ei, pois se! Tässä täytyy olla jokin erehdys, jokin suunnaton väärinkäsitys. Mikä voisikaan olla syynä siihen, että minunkin täytyisi tuhoutua, typerästi, niinkuin kuka tahansa? Ettekö tiedä, että minussa on maailma kaikkinensa? Ettekö tiedä, että jos minä kuolen, ei ole enää olemassa sadetta, joka pirahdellen putoo lehvistöön, ei kaunista lämmintä aurinkoa, joka paahtaa ihoa, ei viheriän- ja valkoisenkirjavaa niittyä, jossa varjot aaltoilevat, kun tuuli kulkee sen yli, ei korkeata sinistä taivasta, ei levollista valkoista härkää, ei kultakehyksisiä jumalanäidin kuvia kirkkojen pimennoissa, ei hylkytyttöjen hurjia lauluja eikä niitä ihastuttavia koruja, jotka säihkyelevät näyteikkunassa illan kellervässä sähkövalossa?

Koko maailma kauneuksineen ja kauhuineen, aatteineen ja olioineen, koko maailma on tässä, on minussa, ja se tuhoutuisi, jos minä kuolisin.

Mitä? Pitäisikö minun samoinkuin toisten muuttua jäisen jähmeäksi ruumiiksi, löyhkääväksi raadoksi, matojen ruoaksi, kouralliseksi tomua, hyppyselliseksi liejua? Voisinko kuvitella itselleni sellaisen kohtalon? Onko mahdollista, että maailma kuolee kerallani? Onko oikein, että kaikki se, mitä on aivoissani ja sydämessäni, koko tuo ääretön ajatusten ja muistojen, kuvien ja surujen vilinä, tuomittaisiin seisahtumaan ja loppumaan iäksi? Kuinka voinkaan kuvitella, että maailma säilyisi ennallansa, kun en voi sitä ajatella muuten kuin omalla ajatuksellani?

Poistukaa siis, kaikki te kavalat ja ilkeät petturit, te kuolleita himoitsevat pedot! Minä en voi kuolla — en tahdo kuolla: minä en kuole milloinkaan.

Luuletteko kenties, että riipun kiinni elämässä senvuoksi, että olen varakas, onnellinen, tyytyväinen, että olen henkilö, jolta ei puutu elämänmukavuuksia eikä rahoja. En unessakaan! Minä olen maailman onnettomin ja viheliäisin olento: minulla ei ole rakkautta, ei rikkautta eikä ystäviä; en ole kaunis enkä voimakas. Minä olen maistanut vain vähän iloja maailmassa, harvoin olen nauttinut, olen usein itkenyt ja melkein alinomaa kärsinyt. Mutta sittenkään en tahdo kuolla. En missään tapauksessa: tahdon elää vielä, elää ikuisesti.

Suotta sinä, sielunpaimen, minulle lupailet uutta elämää toisissa maailmoissa: kauniimpaa, tyynempää, valoisampaa elämää. Minä en usko puheitasi. En tiedä mitään sinun maailmoistasi, en tahdo kuulla sinun autuudestasi. Minä tunnen tämän maailman, tämän maan, tämän ruman, rauhattoman ja pimeän elämän, ja juuri sitä minä toivoelen, kaipaan ja vaadin itselleni. Minä tahdon nimenomaan tätä elämääni sellaisenaan, onnettomana, tyytymättömänä, apeana, alakuloisena — nimenomaan tätä tuskallista elämääni.

Näkyköön minulle taivas vain ikkunanpuolikkaasta, kunhan saan kuulla linnun laulavan keväisenä aamuna, kunhan saan nähdä lapsen ja naisen hymyilevän, kunhan saan kirjoittaa pari sanaa niille, jotka ovat minulle hyvänsuovat, kunhan saan katsella puun väräjävää varjoa elokuisen kuutamon valaisemassa seinämuurissa.

XLV

NIMENOMAAN SIITÄ SYYSTÄ

Luulenpa olevan vaikeata löytää toista henkilöä, joka on kärsinyt elämässään ankaramman häviön kuin minä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Kaikki ne langat ja tuet, jotka pitävät yllä toisia, on tuhottu. Kaikki ne, jotka laskeutuvat taivaasta (uskot ja uskomukset) samoinkuin nekin, jotka naulitsevat maahan (dogmit ja periaatteet). Minä olen onnettomuuden kuilun pohjassa; olen kieltäytynyt, minun on ollut pakko kieltäytyä, olen hylännyt ja joutunut hylätyksi.

Tietäminen ei minulle riitä, miehet ovat minulle vastenmielisiä, naiset vielä enemmän, kirjallisuus inhottaa minua, haltioitumista ei tapahdu, maine etoo mieltäni, elämäni on kehnoa ja ikävystyttävää, ruumiini alkaa rappeutua, ja kaipaukseni, ainoa, ensimmäinen ja syvä kaipaukseni, maagillisen mahdin kaipuu, ei enää kaipauksen nimeä ansaitse. Kaikki arvojen taulut ovat särkyneet sisäisissä kouristuksissani, kaikki toivo on kalvennut kuluneiden vuosien pimeydessä, kaikki mahdolliset pelastuksen ankkurit ovat pelkkiä pikku koukkuja, joiden avulla voi tarrautua kiinni maahan ja elämään, jotka eivät enää lupaa eivätkä houkuttele. Näytäntö on lopussa, näyttämölaitteet on jälleen työnnetty seinälle, valot on sammutettu, laulajattaret ovat riisuneet yltänsä kuningattaren korut ja lähteneet ajamaan pois vaunuissaan, mustiin puettuina; soittimet lepäävät hylättyinä ja äänettöminä suljettujen partituurien vieressä, joita ei milloinkaan enää avata. Viimeinen juhla on ohi, ja viimeinen sävel heläjää vielä ilmoille ikäänkuin antaen äänen tälle liian tyhjälle äänettömyydelle. Vain kaksi mahdollisuutta on jäljellä: joko täydellinen tylsyminen tai itsensäsurmaaminen.

Siitä huolimatta minussa on valtava halu elää. Minä en tahdo kuolla. Tahdon uudistaa ja uudelleen aloittaa elämäni. Tahdon löytää uudet elämän perusteet. Tahdon elää, vaikkapa tyhjyyden kuilun yllä riippuen, ilman päälakeen kiinnitettyjä marionettilankoja, ilman selän tukea ja kainalosauvoja — mutta elää, taivaan nimessä, elää niin täyteläisesti kuin suinkin, silmineni, käsineni, aivoineni ja maksoineni, elää vielä kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jotta opin hankkimaan itselleni leivänkannikan maailman suuresta uunista ja änkyttämään omat sanani ihmisten epäsointuisessa kuorossa.

Minä en tahdo kuolla, en kokonaan enkä puolittain, en sielullisesti enkä ruumiillisesti. Minussa on jotakin kaikkia häviöitä voimakkaampaa; keskellä sieluani kohoo kallio, joka uhmaa kaikkia viime aikoina sielussani raivonneita myrskyjä. Minussa on eläin, joka tahtoo syödä, on kaksi jalkaa, jotka tahtovat kävellä, on pää, joka tahtoo ajatella, käsi, joka tahtoo kirjoittaa. Mutta mistä syystä? Minkä uskon nimessä? Mihin tarkoitusperään tähdäten? Eläin ei sitä tiedä, eläin ei ole älyllinen, eläin ei ole uskonnollinen olento — eläin ei käsitä mitään, mutta ei tahdo tunnustaa joutuneensa häviölle. Vaikka liput on vedetty alas, pysyvät muurit kuitenkin palkoillaan: jos sanat eivät enää vastaa tosiasioita, niin hiiteen sanat ja eläkööt tosiasiat! Tosiasia pitää puolensa ja säilyy, tosiasia on kiistämätön ja ylivoimainen, tosiasia ei tahdo kuolla.

Seisahtumista ei karttele yksin veri. Itse itseys, joka sulkee mahdollisuuden ikkunat toisen toisensa jälkeen ja jonka vihdoin täytyy luopua viimeisestäkin, mahdottomuuden tiestä, ei tahdo poistua. Se elää pimeydessä, se on voimaton ja haluton, mutta ei tahdo antautua tuhon omaksi. Se odottaa yhä. Se ei toivo, mutta odottaa. Jos asiat kääntyvät pahimmilleen, se taipuu, mutta ei tahdo syöksyä sinne, missä alkaa tyhjyys ja missä ei ole tuskankaan toivoa.

Syvin itseys on murskattu ja kidutettu, mutta se nauttii kidutuksestansakin, koska se merkitsee olemassaoloa, merkitsee jonkin vastustamista. Se seikka, että sallimus sitä niin vainoaa, suo sille varmuuden, että siinä piilee jotakin, mikä kelpaa tarkoitusperäksi, suo sille tietoisuuden omasta tärkeydestään kaikkeuden osana. Hän on ehtinyt kuilun syvimpään kohtaan. Hän ei kykene enää liikkumaan: joko on kaivettava hänelle sinne hauta, tahi hän on jälleen kohoava kohti valkeutta. Muuta mahdollisuutta ei ole. Ja silloin sammunut sielu nousee jälleen, ja alkaa uusi luku.

Mutta tämä uusi luku ei vähimmässäkään määrässä muistuta edellisiä. Ne asiat, jotka olen kieltänyt, pysyvät kiellettyinä, niitä unelmia, joista olen luopunut, en kutsu takaisin, halveksimani kunnianhimoiset pyrkimykset hylkään yhä vielä, ne ihmiset, jotka olivat minulle vastenmieliset, pidän vieläkin loitolla itsestäni, ne päämäärät, jotka aikoinaan häikäisivät silmiäni, ovat vieläkin etäiset. Mutta mitäpä siitä! Uusi tie alkaa, salaisuus on selvinnyt. Viimeinen suuruuden mahdollisuus ilmenee minulle, ja minä en työnnä sitä luotani. Vain sen voimasta puhkee hiekka-aavikko hiljaa kukkimaan, ja häpeilevät silmäterät alkavat jälleen säteillä tulehtuneiden luomien alla. Minä voin vielä olla sankari. Minun täytyy voida kunnioittaa itseäni, jottei kävisi välttämättömäksi tuhota itseäni — ja minut pelastaa se, minkä nimenä on ei mikään.

Minulle ei ole enää mitään olemassa. Minä olen täydellinen nihilisti. En usko enää mihinkään. Olen täydellinen epäilijä. En usko enää mihinkään: olen täydellinen, auttamaton ateisti, ateisti, joka ei taivu kumartamaan edes niitä maallikkomaisia, ratsionaalisia, filosofisia ja ihmisystävällisiä uskomuksia, jotka ovat astuneet vanhojen mytologisten uskontojen sijaan. Minä tiedän, etteivät ponnistuksemme johda mihinkään tulokseen, tiedän, että kaiken loppuna on tyhjyys, tiedän, että aikojen päättyessä on kaikkien tekojen palkintona oleva tyhjyys, pelkkä tyhjyys. Tiedän, että kaikki rakennelmamme tulevat hajoamaan, ettei tulipaloistamme jää tuhkaakaan jäljelle, että ihanteemme, nekin, jotka olemme saavuttaneet ja joita vallitsemme, syöksyvät unohduksen ja lopullisen olemattomuuden pimeyteen. Minulla ei ole sydämessäni yhtään toivoa, minä en voi luvata mitään, en mitään, itselleni enkä muille, en voi odottaa mitään korvausta teoistani, en mitään tulosta ajatuksistani. Tulevaisuus, tuo kaikkien ihmisten lumooja, tuo kaikkien vaikutusten alinomainen syy, ei ole minulle muuta kuin tuhoutumisen alaston perspektiivi.

Ja sittenkään ei tämä kamala näytelmä, tämä julma epätoivo, tämä syöksyminen kohti tyhjyyttä saa minua kääntämään päätäni eikä peräytymään. Minä suostun elämään yhä vielä. Kaikki se, mitä tulen tekemään, on oleva hyödytöntä, mutta nimenomaan sentähden minä tunnen halua toimintaan. Olemattomuus — oma olemattomuuteni, työni ja koko maailman olemattomuus — on jokaista ponnistustani odottava lopputulos, ja sittenkin, nimenomaan siitä syystä, minä olen ponnisteleva, kunnes maa kutsuu minut tummaan lepoonsa.

Minä tahdon kieltää koko utilistisen menneisyyteni. Kaikki ihmiset tavoittelevat korvausta, palkkaa, kaikesta tekemästään. Näennäisesti kaikkein henkisimmistäkin toiminnoista — luovasta työstä, uskon ja rakkauden teoista — odotetaan vastaavaa maksua, vaaditaan ennemmin tai myöhemmin palkkaa. Kukaan ei tee mitään ilmaiseksi. Uskonnossa, taiteessa ja filosofiassakin pohjautuu kaikki lopulta voitonhimoon. Ihmisten työt ovat — poikkeuksetta — vekseleitä, joita vaaditaan maksettaviksi. Eräytymisaika voi olla lyhyt tai pitkä — toiset ulottavat sen aina toiseen elämään, taivaaseen, iankaikkisuuteen — mutta lopulta tulee kumminkin aina maksupäivä. Jos ihmiset varmaan tietäisivät yhden ainoankin tekonsa jäävän vaille palkkaa, nyt ja tulevaisuudessa, niin kukaan ei liikuttaisi enää sormeaankaan. Jumalakin tahtoo saada palkkansa rukousten ja uhrien muodossa, ja helvetin ikuinen tyrmä on nimenomaan kehnoja maksajia varten.

Minä itse olin aikoinani kaikkein ahnain voitonetsijä. Tahdoin saada kaikki vähästä, tahdoin saada muutamia vuosia kestävän erakkoelämän, tutkimisen ja askeesin palkaksi ikuisen kaikkivallan. En etsinyt henkistä sen itsensä vuoksi, vaan käytelläkseni sitä aineellisen vipusimena, kaikkikäsittävän maallisen omistuksen välineenä.

Mutta nyt on kaikki luhistunut silmissäni, nyt on ainoa tuntemani äärettömyyden perinpohjainen maksukyvyttömyys ja kaiken vaivannäön turhuus, nyt minä hävitän itsestäni edunharrastajan, hyödynhakijan, ahnehtijan, ryöstäjän, juutalaisen ja nylkyrin ja suostun elämään nimenomaan siitä syystä, ettei elämässä ole mitään palkkaa, ja jatkan ajattelemista nimenomaan siitä syystä, ettei ajatus voi milloinkaan saavuttaa korvaustansa.

Epätoivoinen ihminen löytää epätoivonsa pohjalta uuden ponnahduslaudan, jonka varassa kohoo itkujen kuilun yläpuolelle, ateisti, joka ei enää usko mihinkään, löytää yksinäisen henkensä traagillisesta tyhjyydestä, ilman minkäänlaisia jumalia, voiman uskoa itseensä oman elämänsä tuokiona ja maailmassa, joka on hänen maailmansa. Tuskan hekuman jälkeen syntyy kärsimyksistä uusi ilon mahdollisuus: koska en odota mitään enempää, en enää kohtaa pettymyksiä tielläni eikä tosiasiain petollisuus kykene enää ryöstämään mieleni rauhaa.

Yksinäinen, täysin yksinäinen ihminen, täysin riisuttu, joka ei pyydä mitään, ei tahdo mitään, joka ei ole saavuttanut epäitsekkyyden korkeinta huippua sokean alistumisen, vaan erinomaisen selvänäköisyyden nojalla, kääntyy katsomaan maailmaa, joka ilmenee hänelle autiona kuin poltettu kaski, kuin hävitetty kaupunki, maailmaa, jossa ei enää ole kirkkoja, ei tienviittoja eikä tyyssijoja, ja sanoo sille: Kuinka ehdottomasti kieltäytynetkin antamasta minulle mitään, minä olen sittenkin yhä sinun, yhdyn yhä vielä sinun voimaasi, teen sinun työtäsi, seuraan sinua, heijastelen sinua tielläsi.

Odottaessaan vielä jotakin maailmalta ihminen on kauppias, joka yrittää hankkia itselleen voittoa, joka vaihtaa ja ostaa ja myy, on raivoissaan, jos sattuu epäonnistumaan, ja surmaa itsensä, ellei saa korvausta, ellei vekseliä makseta, jos kulungit ovat voittoa suuremmat. Mutta ihminen, joka on hylännyt kaiken korvauksen ja tekee työtä sen hyväksi, mikä on häviävä, tietäen, että se tulee häviämään, on ainoa arvokas, ainoa todella arvokas ihminen asumaan tyynin mielin kaikkeudessa. Hän yksin on jalosukuinen kaikkien kaupustelijoiden keskellä, miten puhtailta, ihanteellisilta ja metafyysillisiltä kajahtanevatkin ne nimet, jotka komeilevat toisten myymäläkilvissä.

Hän toimii vaatimatta kumminkaan ketään toimimaan hyväksensä, hän lahjoittaa tietäen, ettei saa milloinkaan takaisin, hän pyrkii korkeimmille huipuille tietoisena siitä, ettei niille milloinkaan saavu, hän tarjoo koko olemuksensa ja tietää, ettei kukaan maksa siitä sen oikeata hintaa. Mutta juuri siinä onkin hänen traagillinen suuruutensa, juuri siinä hänen ei-inhimillisyytensä, joka pidättää häntä vielä toistaiseksi ihmisten joukossa. Toiset ilot ovat häneltä evätyt: hänellä ei ole, niinkuin elämään, ihmisyyteen ja totuuteen uskovilla, lohdutusperusteita, lupauksia ja kangastuksia, jotka pitäisivät häntä pystyssä ja tekisivät tien hänelle keveämmäksi käydä. Hän ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaansa, ja se tietoisuus, että hän voimakkaana voi tulla toimeen ilman kaikkia muita, täyttää hänet tuimalla, mutta terveellisellä nautinnontunnolla. Mitäpä rohkeutta vaaditaankaan sellaiselta eläjältä, joka varmaan uskoo ihanteittemme toteutuvan ja jonkin paratiisin, maallisen tai taivaallisen, olevan meitä odottamassa ja tarjoamassa meille virkistystä vaivojemme jälkeen? Ihmisen todellinen aateluus, hänen valtavin sankaruutensa on siinä, että hän voi elää vielä sittenkin, kun kaikki elämisen syyt ovat hänestä tuhoutuneet, kun kapalorihmat ja kainalosauvat, kaikkien ihmisten elinehdot, on kaikki heitetty syrjään.

Tämän sielunaateluuden, tämän suuruuden, tämän äärimmäisen ja epätoivoisen sankaruuden nojalla minä pakenen samalla kertaa kuolemaa ja keskinkertaisuutta.

XLVI

MINÄ PALAAN MAAHAN

Minä siis elän jälleen. Mutta yksin, kaamean yksinäisenä. Ainoastaan minä — ei enää Jumala, mutta epäitsekäs, kuten hän, joskaan en ole kyennyt kohoamaan hänenlaisekseen valtiaaksi. Minun täytyy sommitella elämäni uudelleen uusien luonnosten mukaan — elämän, joka on täysin omani, todellakin uusi elämä. Minulla ei ole ketään muuta kumppania kuin oma itseni. Ei ole kättä, joka ojentuisi minua auttamaan, jos ojennan oman käteni hapuilussani tukikohtaa jyrkässä nousussa. Maailma on täynnä äänten pauhinaa, mutta kysymyksessä ovat vain »hyvät uutiset», joita minulle tarjoiltiin aikaisemmin aamiaiseksi ja päivälliseksi, mutta jotka eivät enää sano minulle mitään. Ne ovat toisia, vapautumattomia varten.

Mutta elämäni uusi muotoutuminen, ryhdistäytyminen, uuden matkan aloittaminen vaativat jonkinlaista tukikohtaa, jotakin kohtaa, johon voin juurtua. Minulla on vain oma itseni, mutta tämä itseyteni on kiinteämmin liitetty erääseen kaikkeuden osaan. Minä en ole mikään metafyysillinen ja absoluuttinen ihminen, joka leijuu käsitteiden ilmakehässä. Olen syntynyt määrätyssä paikassa, kuulun määrättyyn rotuun, minulla on takanani historia, traditio. Itseeni keräytyminen ja keskittyminen merkitsee ainoastaan sitä, että tulen jälleen kosketukseen synnyinmaani, kansani ja sen kulttuurin kanssa, josta olen lähtöisin, tahdoinpa tai en.

Minun siis täytyy aloittaa uudestaan, syntyä uudelleen — toisin sanoen palata äidinkohtuun, ei äitini ruumiiseen, vaan siihen todellisempaan ja suurempaan, jonka nimenä on synnyinmaa. Niin kauan kuin olin vain aivokiihkoinen olento, oli maailma kotimaani ja kirjasto kansani, josta löysin ainoat kunnioittamani lait. Mutta nyt, kun tahdon luoda luihini uuden ytimen ja saada veren jälleen liikkeeseen, minun täytyy kääntyä konkreettisen olemukseni syvimpiin juuriin.

Siinä tarkoituksessa olen tahtonut uudelleen perehtyä maahani, ja sen jälleenlöytäminen on paljastanut minulle paremmin omaa sieluanikin. Lääkärit määräävät eräissä taudeissa kotimaan ilmaa. Onnellinen kohtalo on johtanut minut, toipilaan, takaisin kotiin: olen jälleen täyttänyt keuhkoni kotimaan ilmalla ja tuntenut voivani siitä hyvin. Niin kauan kuin olin uponnut universaaliseen ja teoreettiseen kulttuuriin, pysyin huone- ja kaupunki-ihmisenä. Hylkäsin maan, tai jos lähdinkin sitä tapaamaan, en sitä nähnyt, en sitä syleillyt, en sitä rakastanut. Mutta Emon kasvot voi nähdä ainoastaan korkeudesta, etäällä kaupunkien valkoisesta ihomaalista. Minä olen löytänyt ne nyt jälleen, ylhäällä vuoristossa, olen nähnyt ne auringonlaskun kullassa, kuun kalvaassa valossa, valkoisen lumiharson peittäminä, kukkasten kaunistamina, tuulen värähdytteleminä — en milloinkaan vanhoina, aina nuorina, aina samoina, vilpittömästi hymyilevinä äidinkasvoina.

Suotta minä vääntelisin tätä jäykkää itseyttäni tehdäkseni siitä ateenalaisen jumalan tai skandinaavisen kolossin. Niin kauan kuin olen pelkkä aivo-olento, keskustelen kiinalaisen ja sufin, saksalaisen professorin ja englantilaisen esseistin, ranskalaisen jakobiinin ja kreikkalaisen sofistin kanssa. Minä kuulun kaikkiin vuosisatoihin ja kansanheimoihin: minä ymmärrän ja minua ymmärretään. Minun sanani ovat kansainvälisiä pelimarkkoja, jotka voin kuluttaa millä maailman turulla tahansa.

Mutta kun kuuristun kerrassaan itseeni, sieluin ja ruumiin, aivoin ja sydämin, ja tahdon liittyä johonkin rotuun ja sujuttautua johonkin vuosisataan, tunnen kuuluvani tänne, ainoastaan tänne ja tähän aikakauteen. Tahdoinpa tai en, minä olen syntynyt Toskanassa, toskanalaisten ihmisten, toskanalaisten maisemien ja aarteiden keskellä, olen Toskanassa vuonna 1881 syntynyt mies, joka täytti kaksikymmentä vuotta kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisenä vuotena ja joka kirjoittaa tätä vuonna yhdeksäntoistasataakaksitoista. Minä olen toskanalainen — enkä vain italialainen. Ihmisen todellinen isänmaa ei varmaankaan ole se kuningaskunta tai tasavalta, jonka alamainen hän on. Italia on liian suuri jokaiselle italialaiselle: varsinaisen isänmaan täytyy aina olla pieni. Ranskassakin, joka on keskitetty maa, jos mikään, Bretagnen mies pitää Provencen asujainta muukalaisena, ja normandilainen ja lothringilainen pysyvät normandilaisena ja lothringilaisena Parisin sydämessäkin.

Minä tunnen itseni syvästi toskanalaiseksi. Venezialaiset ja napolilaiset ovat minulle vieraita: minä tunnen heidät eräitä vierasmaalaisia etäisemmiksi. En viihdy heidän seurassaan, tunnen, ettemme ole veljiä. Ihmiset eivät voi sanoa kuuluvansa samaan isänmaahan vain sen nojalla, että kirjoittavat samaa kieltä ja noudattavat samaa lakia.

Toskanalaistenkin joukossa minä tunnen itseni usein vieraaksi ja muukalaiseksi. Puhuessani Toskanasta tarkoitankin ennen kaikkea Toskanan maata, vuoria, kukkuloita ja jokia — sen maan näkörantoja, joka leviää apuanien ruusunhohtoisista torneista aina laajaan ja autioon maremmaan saakka, maata Apenniinien huikeiden huippujen ja viheriänä hengittelevän Tyrrhenian meren välillä. Tarkoitan tätä taivasta, joka on kaunis rumallakin säällä, tarkoitan haaleanhimmeitä öljypuulehtoja ja sypressien tummia peitsiä, rinteiden vehmaita viiniköynnöksiä ja autioita kivisiä laaksoja, joissa kukkii ainoastaan tummansininen ohdake ja keltainen väriherne.

Sitten tarkoitan sitä Toskanaa, jonka muodostavat suuret toskanalaiset ja heidän neronsa. Aina etruskilaisista esi-isistä, jotka lepäävät vartiossa haudoissaan ja jotka olivat tyyniä ja teräväkatseisia kuin näkijät, etruskilaisista, jotka toivat mukanaan itämailta tulevaisuudenrakkauden ja varman taidevaiston, etruskilaisista, jotka sivistivät roomalaisia ja joiden asuma-alueen rajoihin sisältyi se maa, jonka oli määrä kerran tuottaa useimmat Italian suuret henget — aina Danten voimaan, Macchiavellin kuivaan jäntevyyteen, Michelangelon pelottavaan nerokkuuteen, Leonardon tiedonjanoon ja Galilein terävä-älyisyyteen saakka. Heissä kaikissa tuntuu erikoinen tarmo, erikoinen karu jämeän realismin, kohtuullisuuden ja selvyyden vaisto, suuruus ilman paisuttelua ja turhaa mahtipontisuutta ja karuus vailla tekopyhyyttä ja jäykkää vaateliaisuutta. On olemassa erikoinen toskanalainen henki, joka liittyy kiinteästi maahan; jolla on omat luonnepiirteensä, kaikesta muusta italialaisesta samoinkuin ulkomaalaisestakin eroava, ja jonka kanssa tunnen olevani täydessä sopusoinnussa.

Oman itseni löytäminen merkitsee niinmuodoin Toskanan, sen maan ja tradition löytämistä. Nyt eivät ole enää kysymyksessä maantiet Firenzen tienoilla, tiet, jotka ahdistuvat harmaiden muurien ja herrastalojen aitaristikkojen väliin, vaan paimenten polut Apenniinien selänteillä, missä ihminen on kahden kesken taivaan ja jalkojen alla leviävien metsien kanssa. Eivät enää kaupungin kunnaat Vial dei Collin tai Incontron luona, vaan Pratomagnon kyttyrät ja Kuualppien huiput. Olen löytänyt piilevän ja tuntemattoman kukkulan, joka on samalla kertaa Toskanani sydämessä ja sen äärillä. Se sijaitsee lähellä Tiberin lähteitä, lähellä sitä metsää, jossa pyhä Fransiskus kärsi, sitä linnaa, jossa Michelangelo syntyi ja sitä kauppalaa, jossa syntyi Pier della Francesca. Muutaman askelen päässä asumuksestani oleskeli nuoruudessaan tasavaltalainen Carducci. Ja jos nousen ylemmäksi, erotan etäältä Romagnan meren ja Umbrian ylänteet.

Tällä kivisellä kukkulalla, missä tuuli ei milloinkaan viihdy lepoon, henkeni on jälleen tyyntynyt ja löytänyt itsensä. Näiden tummien ja teräväharjaisten vuorten piirissä, tällä niittymaalla, jossa on niukasti kukkia ja ruohoja, mutta runsaasti kiviä, näiden jykevien ja hoidottomien tammien varjossa, sen kapean, mutta kirkkaana solisevan joen rannalla, joka saapuu Roomaan likaisena ja leveänä, tämän tosiaankin taivaallisen taivaan alla, joka on läpikuultoinen ja lauha silloinkin, kun pilvihattarat harhailevat sen pinnalla, olen jälleen tuntenut maan todellisen tuoksun, ilman raikkauden, leivän maukkauden ja kanto- ja risuvalkean rehdin lämpimän. Elämä on valloittanut minut takaisin vähitellen koruttomalla kauneudellansa. Olen muuttunut jälleen lapseksi ja alkukantaiseksi ihmiseksi, villiksi ja karuksi. Olen liittynyt jälleen maalaisiin esi-isiini ja yksinkertaisiin kelpo maamiehiin, jotka paimentavat karjojansa ja korjaavat viljaansa näillä tienoilla. Olen tehnyt sulan sovinnon vanhan sukuni kanssa. Tälle tuhlaajapojalle, joka on aterioinut kyllikseen kaikissa Euroopan älyllisissä pidoissa ja paimentanut ja kurittanut vieraita sikoja, vanha koti on valmistanut olosijan lähelle savuttanutta liettä, honkaisen pöydän päähän, joka tuntee keltaisen maissipuuron, suolaisen liikkiön ja lämpimät leipäkyrsät.

Alkuaikoina jälleenkohtaamisen tuottama nautinto oli niin suuri, että tunsin tarvetta kantaa kotiin kappaleen tuota veljellistä ja isällistä luontoa, jonka keksin uudelleen ja johon rakastuin joka päivä: kiven, joka oli sakarainen kuin vuorenhuippu, ja tammenlehdestä irroittamani kasvannaisen, kiiltävän ja kaunismuotoisen tammenterhon, vihkon niityn kukkasia, sypressinmarjan tai maissintähkän. Kaikki nämä yksinkertaiset, karkeat, hyödyttömät ja arvottomat oliot tuottivat minulle erinomaista nautintoa: minä tunsin ne ystävikseni, sisarikseni, oman itseni osiksi, oman maani ja sen traditioiden vertauskuviksi.

Samalla käännyin jälleen tutkimaan mestarieni ja maanmiesteni luomaa kirjallisuutta. Ensimmäisten ahnaiden ja kaikkeatavoittelevien lukuvuosieni jälkeen olin tuskin milloinkaan niihin palannut. Olin imenyt itseeni ainoastaan vierasta kulttuuria, tuskin olin lukenut ainoatakaan italialaista kirjaa ja jos olin lukenut, niin teoreettisia mieluummin kuin lyyrillisiä, oppineita halukkaammin kuin kuvitteellisia. Mutta siellä ylhäällä, missä kohtasin jälleen kotimaani nykyisenänsä, tunsin voittamatonta tarvetta palata kotimaani menneisyyteen. Ja niin luin jälleen vähitellen, pyökkien ja tammien varjossa, mintun ja Vernian tuulen tuoksujen häälyessä vaiheillani, kaikki ne kirjat, jotka olivat omiani syntymän ja uudestisyntymisen oikeudella: Danten ja Compagnin, Boccaccion ja Sacchettin, Macchiavellin ja Redin, Gino Capponin ja Giosué Carduccin. Nämä kirjat, joita olin aikaisemmin lukenut velvollisuudentunnon ja uteliaisuuden yllyttämänä, jotka olivat kuolettavasti minua ikävystyttäneet kouluaikanani ja jättäneet minut aivan kylmäkiskoiseksi, teokset, joita olin siitä saakka pitänyt kirjallisen kaunopuheisuuden tuotteina tai historiallisina todistuskappaleina, avautuivat minulle nyt ystävinä ja veljinä, saivat uuden värin, uuden mehun, heräsivät eloon täydessä alkuperäisessä voimassansa. Nämä vanhat tuotteet nuorensivat mieleni. Nämä jykevät ja ennakkoluulottomat vanhat henkilöhahmot näyttivät minusta tavallaan uudenaikaisemmilta kuin minä itse. Minä tunsin kuuluvani samaan kotiin, olevani samaa sukua kuin he, puhuvani heidän kieltänsä tai voivani muisteloitteni nojalla käsittää senkin, mikä saattoi näyttää eriskummalliselta ja alhaiselta vieraiden silmiin.

Minä olin kuin maanpakolainen kotiinsa palanneena. Kaikki kohosi näkyviini samoinkuin ensimmäisen kerran kohdattaessa ja täytti mieleni asioilla, jotka tuntuivat uusilta, mutta joille oli jo varattu paikka ja sopivat kehykset. Helvetin kuilut, taivaan valovirrat, Firenze täynnä torneja ja huippuja, hekumoivat viettelijä- ja sarvisepponuorukaiset, ilvehtivät ja konnamaiset ukot, viekkaat ja miehekkäät ruhtinaat, ihmisten luontainen kehnous, tähtien liikkeet äärettömyydessä ja viinimehun käyminen tynnyreissä, Valdarno ja Maremma, Casentino ja Mugello — koko Toskanan kaunis maa ihmisineen ja puistoineen, taivaineen ja lähteineen, kommuunien rauhattomuuksista aina vuoden 1859 kuohuntaan saakka, palasivat povelleni niinkuin äiti syleillessään odotettua, vihdoin kotiin saapunutta poikaansa.

Minua ei lumonnut ainoastaan noiden kirjojen mehukas sisältö, vaan ennen kaikkea niiden oiva taiteellinen tekotapa, se ihmeellinen kieli, jota niiden tekijät olivat käytelleet. Siinä ei ollut mitään turhaa korua, ei mitään tyhjää mahtipontisuutta, ei mitään joutavaa pitsireunusta, ei milloinkaan huonoa makua eikä hervakkuutta — kaikki oli lujaa tekoa, vähin keinoin tuotettua, varmapiirteistä ja täyteläistä, pronssia ja kiveä eikä kermaa ja hunajaa. Piirtimen jälki syvä, jopa karheakin, mutta varma, selvä ja vailla yhtäkään turhaa viivaa. Kieli rikasta, aina uutta, ilmehikkäiden lyhennysten ja käänteiden elähdyttämää, vailla täytesanoja ja korulauseita — luontevaa ja kansanomaista, mutta silti ylevää ja majesteetillista. Siinäkin, samoinkuin maiseman vuoristoissa, näennäistä köyhyyttä, karua yksinkertaisuutta, juroa iloa — suuruutta ja vapautta.

Siten uudestaan rakentunut Toskana on minun Toskanani, mutta samalla kaikkein oleellisin ja kuuluisin Toskana — ei rappeutuneiden firenzeläisten, ei hovinherrojen eikä siloisten, äiteläin kirjailijakuohilaiden, jotka ovat seitsemännestätoista vuosisadasta saakka saastuttaneet ja pettäneet isänmaatansa. Minä puolestani tahdon pysyä uskollisena tälle jälleen löytämälleni suuremmalle Toskanalle, koska minun täytyi itseäni uudistaessani aloittaa siitä hetkestä ja paikasta, jossa olen syntynyt.

Aluksi minussa oli koko maailma. Sitten havaitsin olevani yksin ja melkein vailla elämää. Voidakseni toipua minun täytyi jälleen turvautua siihen maailman kolkkaan, joka oli minulle läheisin ja tutuin. Nyt, kun olen jälleen imenyt ensimmäisen emoni nisiä ja jälleen kuullut hänen puhuvan — nyt, kun tunnen veren jälleen kiertävän ruumiissani ja kielen päässeen siteistänsä, voin lähteä taas kulkemaan kohti varsinaista kohtaloani.

XLVII

KUKA OLEN?

Mutta mikä on kohtaloni? Mikä oikeastaan olen?

Nyt, kun minulla on vain omat uudistuneet ja uudestaan hankitut voimani ja epätoivoinen hurmioni, en enää voi innostua vieraista ajatuksista enkä nojautua ulkoisiin haavekuviin. Kaikki jumalat, pyhät ja pakanalliset, aasialaiset ja eurooppalaiset, ovat minulta piiloutuneet. Edessäni ei ole enää yhtäkään jumalaa. Olen säälimättömän Ainoan tavoin asettanut asiani tyhjän pohjalle. Kaikkeus jakaantuu kahtia: minä — ja kaikki muu.

Nyt on sisimmän ytimeni luotava elämää kaikkeen, sen on elähdytettävä ja muunnettava kaikki ympärilläni, autettava minua sitä sietämään. Tässä viimeisessä ja ratkaisevassa taistelussa minulla ei voi olla liittolaisia. Jos kuolema astuu väliin eikä minua säästä, niin se merkitsee, että olen pelkkä riepu, hyödyttömyyden rajattomaan rikkaläjään heitettävä.

Me olemme niinmuodoin vastatusten, me kaksi, minä ja vihamieheni, kaikkeus. Minä olen vaivoin noussut jälleen jaloilleni, tuntien vielä kaikkialla kaatumisesta aiheutuvaa kipua, mutta olen yhtä suoraryhtinen kuin ennenkin, valmis heittämään haasteen ja sylkemään tuohon helvetin kehään, jossa lempeät Abelit armotta surmaavat jokaisen Kainin, joka ei suostu tottelemaan suvun kirjoittamattomia lakeja. Egoistin elämä on ankara, siinä ei ole ystävällisten seinien suojaa, ei suojaisten poukamien rauhaa, ei lämpimästi ojennettuja käsiä eikä sydämellisyyttä.

Mutta minä en etsi itselleni sauvoja tueksi, vaan lyömäaseeksi, ja kun tunnen itseni liian heikoksi, sulkeudun itseeni, en vuodata helliä kyyneliä niiden nähden, joita halveksin ja jotka halveksivat minua, vaan nautin mieluummin siitä, että saan omassa persoonassani häväistä koko ihmissukua. Heikontava rakkaudellisuus menköön hiiteen sekin!

Kuka siis olenkaan? Mikä on omin pääomani, jota en ole keneltäkään perinyt enkä ryöstänyt, vaan jonka olen kolikko kolikolta itselleni ansainnut kokemuksen työpajoissa, se, joka on nyt minun ainoa aarteeni, vähäinen mahtini — sanalla sanoen minun todellinen minäni?

Monet ovat yrittäneet minua määritellä, kuvailla, rajoittaa — ystävät ja viholliset. Minä olen kuunnellut, vaiennut, hymyillyt. Saavuttuani keskelle minulle suotua elämäntaivalta ja kestettyäni muutamia koettelemuksia ja yksinäisyyden pitkän karanteenin uskon tuntevani itseni paremmin kuin muut.

Minä en ole toiminnan mies enkä filosofi. Historia huvittaa minua, mutta minusta ei tule milloinkaan ministeriä; teoriat houkuttelevat minua, mutta minä en rakenna itselleni milloinkaan järjestelmää. En ole kauppias enkä pyhimys. Haluan saada rahoja ollakseni vapaa, mutta minulla ei ole uskallusta luopua kaikesta muusta ryhtyäkseni vain ansaitsemaan rahaa, maksoi mitä maksoi; kadehdin suuria maailmasta-luopujia, mutta en usko jumaliin enkä paratiiseihin. Minussa on ainoastaan kaksi asennetta, jotka saattavat herättää toisten mielenkiintoa — kaiken terveyden ja sairauden, poroporvarillisuuden ja pahuuden sekavassa vyyhdissä, joka herättää vain omaa mielenkiintoani.

Minä olen — sanoakseni asian kahdella sanalla — runoilija ja hävittäjä, haaveilija ja epäilijä, lyyrikko ja kyynikko. Kävisi liian pitkäksi kuvaella, kuinka nuo kaksi erilaista luontumaa voivat viihtyä rinnatusten. Mutta sellainen on sieluni tosiaankin pohjaltansa.

Minä olen toisin hetkin liikatunteellinen raukka, joka joutuu liikutuksen valtaan kuullessaan öisellä kävelyretkellä suljettujen kaihtimien takaa kidutetusta pianosta kaikuvan wieninvalssin yksinkertaisen rytmin, olen lapsi, jonka sydämen täyttää hellyys, kun nähtävissä on hämyinen, yksitoikkoinen taivas, sumuisen harmaa, vailla yhtäkään lohduttavaa pilveä, mustaa tai valkoista, olen apeamielinen olento, jonka täyttää rakkaudentuntein joku tuntematon ukko, joku ystävä-vainaja, jokin taitettu kukka tai suljettu talo.

Toisinaan taas muutun Hobbesin sudeksi, jonka hampaiden täytyy saada purra ja repiä. Mikään ei ole minulle pyhää: ei edesmenneiden suuruus, eivät vuosisatojen vahvistamat maineet, eivät totuudet, joita tuhatvuotinen kokemus on lujittanut, ei lakien pyhyys, ei kodeksien pelottavuus, eivät moraaliset selviöt eivätkä syvimpien kiintymysten siteet. Minä tahdon kumota kaikki, kääntää ylösalaisin uskomukset, näyttää jokaisen upean julkisivun takana piilevän rumuuden, jokaisen tähden tummat pilkut, jokaisen suuruuden mitättömät perusteet, jokaisen palvotun laitoksen halpamaiset vaikuttimet, viisaiden sokeuden, moralistien kataluuden, kehnojen olemisenoikeuden, pahan suloisuuden, tyhjyyden valtavuuden. Tunnen nautintoa saadessani särkeä, kalvaa, haavoittaa, kohottaa huntuja, ryöstää ruumiita ja poistaa naamioita. Silloin en tunne pelkoa enkä häpeää, en kunnioita ketään, viihdyn sekamelskassa, nautin siitä, että saan hämmentää ja säikyttää, olla kehno ja näyttää kehnolta.

Mutta sellaisen ahnaan raivon jälkeen ilmaantuu jälleen haavemieli, joka rakentelee mahdottomia tarinoita, vääristelee todellisuutta, heijastelee mielikuvituksen mukavassa kuvastimessa kaikkein kehnoimpia vaistojansa ja kaikkein mielettömimpiä himojansa, muovaten luonnottoman suuriksi ne henkilöt, joita vihaa tai rakastaa, valiten itselleen lähtökohdan todellisuudesta, mutta kehitellen ja paisutellen sitä unessa.

Minua käyvät ahdistamaan muodottomat tarinat, eriskummalliset suunnitelmat, uskomattomat seikkailut, mielipuolet ja rikolliset, jotka eivät ole milloinkaan eläneet, mutta tahtoisivat elää minussa, teennäiset ja mahdottomat lemmenvaiheet ja oudot, uskomattomat kuolemankohtaukset. Minun on pakko rakentaa kerrassaan uusi maailma, joka herättää itsessäni hämmennystä ja levottomuutta niinä pitkinä väliaikoina, joina olen porvari ja realisti, kuten kaikki muutkin, maailma, johon sisältyy syvän totuuden katkelmia ja säteitä, mutta joka ei ole se elävä ja todellinen maailma, jonka me kaikki luulemme tuntevamme. Siinä maailmassa minä liikun ihan esteettömästi, annan luomuksilleni sellaiset kasvot kuin haluan, annan heidän puhua omalla tavallani, asetan heidän elämälleen tarkoitusperiä, joita kukaan ei itselleen aseta, ja sallin heidän kuolla äkkiä, vapaaehtoisesti, sellaisista syistä, jotka näyttäisivät todellisista ihmisistä naurettavilta.

Sanalla sanoen: minä olen yhä vieläkin ihminen, joka ei hyväksy maailmaa, ja tämä itsepintainen suhtautumiseni muodostaa ristiriitaisten sielujeni yhdyssiteen. Minä en tahdo hyväksyä maailmaa sellaisenaan, ja senvuoksi yritän joko muovata sitä uudelleen kuvittelun avulla tai muuttaa sitä toiseksi hävityksen tietä. Minä muovaan sen uudestaan taiteen avulla tai yritän kääntää sitä ylösalaisin teorian nojalla. Siinä on kaksi erilaista voimaa, mutta ne ovat yksimieliset ja suuntautuvat kohti samaa päämäärää.

Sellaisena kuin olen ja tulen vastaisuudessakin olemaan tunnen olevani minäkin luova ja hajottava voima, tunnen olevani määrätty arvo, tunnen omaavani oikeutuksen osan, tehtävän ihmisten maailmassa. Ainoastaan typerään elämäänsä tuomitut houkot voivat selittää olevansa tyytyväiset maailmaan. Se, joka koettaa sitä liikahduttaa, elähdyttää, sytyttää sitä lieskaan, uudistaa ja avartaa sitä, on oikeutettu vaatimaan — ei tunnustusta, josta minä vähät välitän nyt ja aina, vaan puhumisen ja olemisen vapautta. Jokainen ihminen kaipaa elääksensä sitä uskoa, ettei hän ole aivan hyödytön. Minä en pyydä enkä tahdo muuta tukea — mutta tuo vaivainen varmuus on minulle välttämätön, yhtä välttämätön kuin heikoillekin. Minä elän ja toimin tietoisena siitä, että koko elämäni ja työni on hukkuva tyhjyyteen, mutta tahdon toisten tietävän, että minulla on oikeus olla heidän joukossaan ja loukata heitä, koska teen sellaista, mikä voi olla heille hyödyksi.

Maailmassa, jossa kaikki ajattelevat ainoastaan syömistä ja rahan keräämistä, huvittelua ja vallan hankkimista, on välttämätöntä, että tavan takaa ilmaantuu joku, joka saa oliot näkymään kirkkaammassa valaistuksessa, opettaa ihmisiä näkemään erinomaisia asioita kaikkein tavallisimmissa, salaperäisyyttä jokapäiväisessä, kauneutta rikkatunkiossa. Siinä valtavan suuressa ja mahtavassa joukkiossa, jonka muodostavat mielipiteiden ja perintätapojen orjat, loismaiset ja rikkiviisaat saivartelijat, vanhoja tarinoita märehtivät saamamiehet, moralismin ja mystisismin vankiloiden vartijat, itsepintaiset papukaijat, jotka alinomaa kukertelevat vanhoja yhteiskunnallisia sääntöjä ja tavallisia latteuksia, tarvitaan yöllistä herättäjää, puhtaan älyn valvojaa, lujalihaksista kuokkijaa, halukasta polttajaa, joka hävittää vanhoja rakennelmia luodakseen sijaa valoisille toreille, jälleen voitetun vapauden puille ja tulevaisuuden rakennuksille.

Minä olen eräs niistä henkilöistä, jotka ottavat suorittaakseen kiittämättömimmän tehtävän ja vaarallisimman osan. Ja palkaksi siitä hyvästä tai pahasta, mitä tahdon ja teen, minulla on oikeus hengitellä, lämmitellä, kulkea tietäni pää pystyssä ja sylkeä kasvoihin — sanalla sanoen: elää oman lakini mukaisesti.

XLVIII

TYYLIÄ KOSKEVA SELITYS

Minä en kirjoita ansaitakseni rahaa, en kirjoita itseäni koristellakseni, en kirjoita toimiakseni jonkinlaisena parittajana siveäin neitosten ja pyylevien keski-ikäisten herrojen välillä, en myöskään voidakseni kiinnittää mustaan hattuuni kaupunkilaismaineen karnevaalilaakereita. Kirjoitan ainoastaan purkautuakseni — purkautuakseni kaikkein viemärimäisimmässä merkityksessä, minkä kykenette ajattelemaan, te herrat herkkämielet. Huomatkaa, etten sano »vapautuvani», kuten sankarinne ja puolijumalanne, kuten ylhäinen poroporvari Wolfgang Goethe, Weimarin herttuan ja entisiin oikeuksiinsa asetettujen prometeus-sielujen lähin neuvonantaja.

Hän vapautui Wertherin traagillisten mitättömyyksien nojalla vapaaehtoisen etääntymisensä aiheuttamista vähäisistä epätoivon puuskista, ja tuon vapautumisen tuote pääsi kukoistusikänsä ohi ehtineiden sentimentaalisten kaunotarten yöpöydille ja itsemurhakandidaattien pieluksille kuolettavana leluna, mutta kaikilla hyväntapaisen kirjallisuuden kontrapunkteilla kaunistettuna.

Minä sitävastoin purkaudun ja ajattelen tuota sanaa käyttäessäni sen kaikkein alhaisimpia ja mauttomimpia synonyymejä: ajattelen sylkeä, joka sinkoaa tulehtuneesta kurkustani ja kuin taian tiestä lankee loppumattomana vihmasateena kaikkiin niihin kasvoihin, joille olisin arvokas antamaan korvapuustin — ajattelen oksentamaani sappea, jonka elämämme katseleminen on erittänyt verestäni — ajattelen mätää, joka vuotaa kaikkein tungoksisimpien sairaaloiden tartunnalle alttiin epämoraalisen persoonallisuuteni kaikista paiseista, haavoista ja kasvannaisista — ajattelen äkkinäistä ja kaikuvaa röyhtäystä, joka nousee syvyyksistä kuin ylenkatse. Ei, hyvä herrasväki! Painakaa mieleenne, ettei paperia pitkin kiitävästä kynästäni ole lähtevä mitään herkän herkullista.

Mieluisempaa olisi minulle, jos teräskynän kärki tummansinisen musteen asemesta juoksuttaisi tummaa ja höyryävää verta, sellaista kuin sankarin poven hurme öisessä kahakassa — mieluisempaa olisi minulle, jos teräs tulisen hehkuvana polttaisi ja hävittäisi paperin tieltänsä — ja jos hehkuvista vaoista nousisi suoraan lukijan sieraimiin tuima ja terveellinen katku.

Minä en kuulu niihin, kunnioitettava yleisö, jotka kirjoittavat nöyrin ja mairittelevin ilmein kuin olisivat palvelijoita ja odottelisivat herrasväkeä, viittaa tai turkkia tarjoten. On olemassa niitä, jotka esittäytyvät kuvitellulle lukijalleen niinkuin kavala napolilainen, joka nojaa muuriin, kitara poikkipuolin rinnalla ja suu haikeasti levitettynä anteliaiden talvivieraiden asuttamien vieraskotien ikkunain edustalla; on toisia, jotka heittäytyvät hänen jalkoihinsa kuin mitkäkin pitkätukkaiset Magdalenat noutaen astioistansa palssameja ja voiteita kaikkia sielun hankautumia ja liikavarpaita varten; toiset vihdoin muistuttavat mielestäni pieniä kuoripoikia, jotka sunnuntaisin valkoisiin paitoihinsa puettuina heiluttelevat messinkisiä suitsutusastioita messun epäsointujen pauhatessa.

Minä olen toista rotua. Minä en ole syntynyt minkään härän tai aasin rauhalliseen hengittelyyn, ja mitkään lempeät paimenet eivät tulleet minulle kumartelemaan elämäni ensimmäisenä päivänä. Minä olen synnynnäinen kumouksellinen, ja enpä varmaan tiedä, enkö jo verisestä elämän uksesta ilmaantuessani virittänyt tavanomaisten huutojen asemesta jonkin epämieluisan marseljeesin säveltä. Hallittiinpa maailmaa miten tahansa, minä tulen aina kuulumaan vastustuspuolueeseen. Vastalause on minun sielunelämäni luonnollinen ilmaus; ruumiini luontaisin asenne on kuin pistinhyökkäykseen käyvän; mieluimmin käyttelemäni esitysmuoto on hyökkäys ja herjaus. Jokainen lemmenlaulu muuttuu minun huulillani kumoukselliseksi kertosäveleksi, herkimmät tunnustukseni keskeyttää äkkiä naurunhohotus, ivallinen hymy tai äreä hartiain kohotus. Kunpa jokainen sanani olisi vapaassa ilmassa viuhuva karbiininkuula, jokainen lause tulinen suihku, jokainen luku tarmokkaasti puolustettu katusulku, jokainen kirja jykevä ja painava kivenmyhkyrä, jolla kävisi kopahduttaminen kokonaisen kansan karvaisia pääkalloja!

On olemassa valkoisia sanoja, hauraita ja tuoksuvia kuin jasmiinit, on toisia, jotka ovat imeliä ja tahmeita kuin köyhäin lasten makeisten punainen sokeri, on toisia, hempeitä, lämpöisiä ja himokkaita kuin neljänkymmenen vuoden ikäisten rakastajien ruumiit, on olemassa niin taivaallisen ilmavia ja autereisia, että ainoastaan vanhojen paastoavien pyhimysten hanhensulat kykenevät kiinnittämään niitä paperille niinkuin tomussa leikkivien valoheijastumien väräjöiviä perhoja, on vihdoin niin julkisia ja mehuttomia, että niistä rakennettu proosa hajoaa sormiin kuin kuivan kannikan murenet.

Ne sanat, joita minä mieluimmin käyttelen, eivät ole sellaisia: minun sanojeni tulee olla kovia kuin kiinteä kivi, niiden tulee olla karheita, teräviä ja raapaisevia kuin säröt, joita syöksyy alas vieremästä tai heittyy ylös kaivosten suulle: niiden tulee olla pakanallisen, omaehtoisen ja häpeämättömän alastomia, sellaisia kuin ne olivat kaikuessaan ilmoille hiovan kansankielen viininkostuttamilta huulilta. Näistä karuista kotiseudun sanoista minä tahdon luoda itselleni jykevän, kiinteän, vankan, terveen ja vaarumattoman proosan, joka pakottaa häpeästä punastumaan kaikki maailman kirjallisimpien kirjallisuuksien hajuvesikauppiaat ja orjasielut. Ja kun sitten olen tyhjentänyt kaiken sylkeni, mätäni, sappeni ja pahentuneen vereni, kun vihdoin olen purkanut itsestäni kaikki, mitä minulla on kullekin sanottavaa, niin minäkin muutun lempeäksi kuin laakson lilja, kuuntelen aamun sarastaessa hartain mielin varpusten tiukuttelua katon irrallisilla tiilillä, ja liikutus valtaa mieleni, kun kellot alkavat soida hoidottomien maalaiskirkkojen mataloissa ja rappeutuneissa kellotapuleissa, ja minä käyskelen puistokäytävillä kaupunginporttien ulkopuolella, katse maahan luotuna, jotten epähuomiossa tallaisi kuoliaaksi suurta säästäväistä muurahaista. Silloin saatte kuulla vapautuneesta povestani kohoavan laulun, niin autuutta ikävöivän, niin hellyyttä uhkuvan, niin kyyneleistä rakkautta herkän, ettei kukaan teistä voi sitä kuunnellessaan olla muistelematta nuoruutensa aurinkoisimpia ja tunnekylläisimpiä tuokioita ylen kaihoisan ja autuaan tunnon rintaa riipoessa.

XLIX

MINÄ EN OLE SAMMUNUT

Italiaa siis kiertelee huhu, että minä olen tyhjentynyt, loppunut, sammunut mies? Sanotaan siis tosiaankin, että olin vain syksyinen sänkivalkea ja että kevättuuli on puhaltanut pois viimeisen tuhkapeitteenkin?

Hiljemmin, veikkoset! Odottakaa hieman, minä pyydän. Sanotteko minun palaneen loppuun! Mutta entäpä, jos en ole vielä syttynytkään! Teidän tulee ajatella, että kaikki, mitä olen tehnyt — kaikki! — on ollut pelkkää alkulausetta, johdantoa, ennakolta sommiteltua sisällysluetteloa, ennustusta, julistusta, tai, jos niin haluatte, yli laitojen kuohuvaa mehua ja vaahtoa, jonka poistuttua kypsyminen voi paremmin tapahtua. Paras on tulossa: minä synnyn vasta tänään.

Sänkivalkea oli pelkkä ilon kokko, tulittelu, poikaiän aurinkopyörä, naurun ja ilon aihe, mutta nyt minä tunnen sytyttäväni tulen, jota ei käy enää sammuttaminen.

En tiedä, mihin tarkoitukseen tahtonette käyttää kuopan, jonka olette minua varten kaivaneet (ehkäpä haudannette siihen joskus kirjalliset keskosenne), mutta minä neuvon teitä tosiaankin heittämään nekrologinne paperikoriin. Ei ole sellaista marmorilevyä, joka saisi minut taivuttamaan pääni: teidän kuolemantuomionne herättävät minussa vain hilpeyttä, halua hymyillä ja liikkua ja toimia, halua, jonka vertaista en ole tuntenut pitkiin aikoihin.

Ei, painakaa mieleenne seuraavan kerran varalle: ei kelpaa luulla hiljaisuutta kuolemaksi, keräytymistä loppumiseksi eikä valmistumista itsemurhaksi. Minä olen kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta hiukseni ovat vielä vaaleat ja kiharaiset, minulla on vielä jäljellä muutamia hampaita; käteni ovat jäntevät ja jalkani nopsat. Minä tunnen usein veren jyskyttävän valtimoissani ja ohimoissani, ajatukseni ei vielä minua petä, pikemmin se on käynyt kirkkaammaksi ja uskaliaammaksi. Minulla on vielä jotakin sanottavaa ja aikaa käytettävänäni: kotonani on aina valkoista paperia yltäkyllin, sileätä, valkoista, leikattua paperia, jolla kynä liikkuu kevyesti ja nopeasti — on teräskyniä ja täysiä mustepulloja, avaamattomia. Minulta ei puutu mitään; hetkeni vain ei ole tullut, se ei ollut oikea, mutta se voi lyödä tuossa tuokiossa. Minä en antaudu enkä peräydy. Minä seison paikallani, minä itse, valmiina vastaamaan kaikille ja kaikkiin kysymyksiin.

Minulla on vielä paljon sanottavaa! Te ette aavistakaan, kuinka lukemattomia vaikutelmia ja keksintöjä minun on kerrottava, ennenkuin kuolen. En voi tuomita kuolemaan enkä tukahduttaa koko sitä olemukseni osaa, joka on parhain ja joka yksin kykenee oikeuttamaan kaikki muut. Minulla on velvollisuuksia itseäni, ihmisiä ja henkeä kohtaan. Minä tunnen edustavani omassa maassani ja maailmassa erästä aatesuuntaa, joka ei ole hyvin havaittu, ei laajalle levinnyt eikä ymmärretty; tunnen ruumiillistavani vihamielisyyttä niitä ajattelemis- ja kirjoittamistapoja vastaan, jotka ovat häpeällisiä, turmiollisia ja typeriä. Ja minunko pitäisi hiljaa vetäytyä kammiooni vaieten mietiskelemään tai lämpöiseen huoneeseen, jonka omistaja, yhteiskunnallisen asemansa löytänyt mies, antaa maailman mennä menojansa, kunhan ei itse jää vaille päivällisateriaansa?

Mieluummin kuolema kuin sellainen loppu! Minun täytyy saada sanoa, mitä mielessäni on; minun velvollisuuteni on menetellä niin, että lähimmäiseni eivät enää sano eräitä asioita eivätkä ajattele ja kirjoita niitä niinkuin tähän saakka. Minulle on yhdentekevää, vaikka tuo kaikki olisikin hyödytöntä — ihan yhdentekevää. Vilpittömästi puhuen: minä en siitä vähääkään välitä. Se ei koske minua enää sekään. Se on suuri ja arvokas uhraus, koska se on järjetön, ja se on uhraus juuri siitä syystä, että se on järjetön. Mitään järjenomaista tekoa ei ole milloinkaan nimitetty uhriksi. Minä tunnen itseni riittävän voimakkaaksi tuhlatakseni voimani Tantaluksena ja riittävän rikkaaksi viskatakseni parhaani ulos ikkunasta. Minä en ole suinkaan sammunut, päinvastoin: olen sammumaton. Lieskani on kuin se tuli, joka nuoleksii ylimielisiä katolisessa helvetissä: se ei sammu milloinkaan. Ja minusta tuntuu siltä, että nuoruuteni täytyy olla ikuinen — niinkuin Hellaan jumalien.

Minusta tuntuu, sanon: mutta en sitä usko. Minullekin on tuleva se päivä, jona olioiden kultasuomukset karisevat kuin maalatut kapalorihmat tomuksi muuttuneiden muumioiden ympäriltä, on tuleva se päivä, jolloin aurinko näyttää silmiini vain eräältä tukehduttavan taivaan valolta lukemattomien toisten joukossa, kevään palaaminen merkitsee vain uutta almanakan sivua, kukat imevät suotta maasta kaikkein suloisimpia värejä yrittäen saavuttaa taivasta, lämpöisten iltojen satakielet ovat vain yön häiritseviä ääniä — ja kun aurinko painuu virran puoleen, en enää nouse kukkulan porrastietä ylöspäin vaieten hyvästellen katseellani painuvaa päivää. Vaaleaveriset, hempeät, armaasti katsahtavaiset ja kaunismuotoiset naiset astelevat ohitseni himon liikahtamatta lihassani: he eivät ole enää minua varten, minä en ajattele enää voittaa osakseni lempeä. Ja koko elämäni ikäänkuin liukenee välinpitämättömyyden ikävään, tummuneiden ja melkein toistensa kaltaisten muisteloiden usvaan, jota ei halkaise himon välkähdys eikä teon salama. Niin käy minun — kuten kaikkienkin.

Mutta ennen sellaiseen päämäärään ehtimistä tahdon puhaltaa ilmaa kaikkiin kaikkeuden pasuunoihin, toimittaa kaikki tehtäväni, suorittaa kaikki verikostoni ja jättää kirjoitetuiksi ja kiveen piirretyiksi sanani ja tahtoni. Olen tuskin ehtinyt aloittaa. Lapsi syntyy yhdeksän kuukauden kuluttua, mutta miehen elämä alkaa hänen täytettyään kolmekymmentä. Kukka on kukkinut, mutta hedelmän tulee kypsyä ennen mätänemisen aikaa.

L

UUDELLE SUKUPOLVELLE

Kolmekymmentä vuotta täytettyämme näemme selvästi, mihin kelpaamme, sillä silloin astuvat esiin meitä nuoremmat. Kolmenkymmenen vuoden ikään saakka me taistelemme vanhempia vastaan, ja se tehtävä on helpompi. Olemme tuomareita ja pyöveleitä tulvahtavan epäkypsän voimamme varassa, joka sekin tahtoo hieman aurinkoa voidakseen puhjeta kukkaan. Viholliset ovat saavuttaneet, mitä ovat tavoitelleet, he ovat kuuluisia ja väsyneitä ja kätkevät kyllyytensä halvan tyytyväisyyden, katkeran vaitiolon ja happamen hymyn varjoon. He ovat sijoittuneet istumaan eivätkä tahdo nousta. He odottelevat ja sietelevät meitä ja jos ovat kovin peloissaan, niin luovat meihin rakkaita silmäyksiä ja yrittävät saada meidät sydämellisyyden loukkuun.

Mutta kun sitten saapuvat toiset, uudet, verekset, ensimmäiset jälkeläisemme, pojat, jotka olivat kymmenen vuoden ikäiset ja kävivät koulua, kun me olimme ehtineet kahteenkymmeneen ja otimme osaa ensimmäisiin kahakkoihin, niin meille koittaa koettelemuksen ja punnitsemisen päivä. Nämä nuorukaiset ovat saaneet ravintonsa meiltä, ovat kulkeneet kintereillämme ja ovat seuranneet meitä hyvän matkaa, mutta nyt on tullut sulkasadon ja täysi-ikäisyyden hetki. He tuntevat tarvetta kapinoida lähimpiänsä vastaan ja valmistautuvat käymään kimppuumme samoinkuin me aikoinamme hyökkäsimme niiden kimppuun, jotka olivat meitä vanhemmat. Vaikka he eivät ahdistelisikaan meitä julkisesti, he kumminkin tuomitsevat meidät keskenänsä — me olemme heille jo historian ja arvioinnin ainesta. He tuntevat itsensä jo meitä melkoisemmiksi, uskovat varmaan voittaneensa tai voivansa voittaa meidät ensimmäisessä hyökkäyksessä. Meidän välillämme ei enää vallitse se hellä luottamus, joka liittää meitä ikäisiimme, rohkaisee meitä kilpaillessammekin ja saa meidät vastavuoroin oivaltamaan työmme heikkoudet ja puutteellisuudet. Uudet tulokkaat eivät tahdo meitä kuunnella: he kuuluvat toiseen aikaan, ovat kasvaneet toisessa ilmapiirissä, heillä on toiset salaiset rakkaudet, toiset siteet ja toiset vastatunnot. He astuvat esiin aivan kylmäverisesti mukaviin ja käypiin kaavoihin muokattujen päivän dogmien nimessä ja ovat säälimättömiä kuin lapset ja julkeita kuin ryövärit. He ovat toista rotua ja puhuvat toista kieltä. Me voimme olla toistemme seurassa, työskennellä yhdessä, jutella ja naureskella toistemme kanssa — mutta me emme ymmärrä toisiamme. Minussa on selvä tunto siitä, ettei välillämme vallitse hyvä sopu. Minä tunnen pääni päällä riippuvan heidän halveksivan arvostelunsa ja kopean tuomionsa.

Mutta kas miten käy: minä en tahdokaan paneutua niin kuolleeksi ja ylvääksi kuin useat meitä vanhemmat. En tahdo käyttäytyä ikäänkuin en heitä huomaisi, en tahdo piilottaa päätäni kirjakasoihin tai kietoutua tyytyväisen uhrin caesarintoogaan. Enpä suinkaan. Minä olen minä, ja he ovat heitä. Käydäänpä tilille. Minä en ole pelännyt vanhoja enkä aio pelätä nuoria. Olen valmis näyttämään kaikki korttini ja puolustautumaan kynsin hampain, sanoin ja aattein, niinkuin villi-ihminen ja niinkuin sivistynyt. Minä en väisty. En tunnusta joutuneeni häviölle. Sanoinhan jo, etten ole sammunut. Kirjani nimenä on väärä huhu, mutta mitäpä tuosta. Nimen takana on mies, joka on päättänyt myydä nahkansa mahdollisimman kalliista hinnasta ja tahtoo sammua niin myöhään kuin suinkin.

Minä en halveksi nuoria enkä heitä vihaa. Eräiden hyväksi olen tehnyt, mitä olen voinut. En ole torjunut heitä luotani. Olen pidellyt heitä pahoin, kun olen otaksunut heidät kyllin arvokkaiksi kuuntelemaan miehen heille lausumaa totuutta. Olen odotellut heitä, kaivannut heitä, olen katsellut, kuinka he astuivat kahdenkymmenen ja viidenkolmatta vuoden kynnysten yli, nähdäkseni mihin he pystyivät, mitä heissä piili. Olisin mielelläni nähnyt heidät väkivaltaisempina ja persoonallisempina, vähemmän vakavina ja fonografisina. Mutta eipä väliä: minä pidän arvossa ja kunnioitan heitä sellaisinaan. Jos he jättävät keskinkertaista jälkeä tai kirjoittavat typeryyksiä, en heitä tuomitse: on välttämätöntä tehdä useita huonoja töitä kyetäkseen suorittamaan jonkin kelvollisen. Kahdenkymmenen vuoden ikään ehtivän pöytälaatikosta ei vielä löydy mestariteosta. Minä toivon heidän sen kerran kirjoittavan ja kulkevan ohitseni ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja.

En kumminkaan aio nöyryyttää itseäni heidän edessään. En tahdo väistyä tekemättä vastarintaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos on joukossanne sellainen, joka luulee voivansa lyödä minua korvalle ja tallata minut jalkoihinsa ennen aikojani, ilman oikeutta, niin hän ei ole havaitseva edessään hervotonta vainajaa, vaan elävän asekelpoisen. Hävittäjän tulee myöskin luoda, ja voittajan tulee vuodattaa verta vihollisen iskujen tiestä.

Käykää päin, pojat! Minä olisin kenties voinut käyttää paremmin nämä kolmekymmentä elämäni vuotta, nämä kaksikymmentä älyllisen elämän, nämä kymmenen kirjallisen elämän vuotta. Mutta jotakin olen sentään tehnytkin. Olen ollut mukana henkisissä liikkeissä ja olen niitä aloittanut, olen perustanut aikakauskirjoja, julkaissut puoli tusinaa kirjoja, olen levittänyt aatteita, mielettömiä, typeriä tai syvämietteisiä, mitä lienevät olleet — oikeaan ja vasempaan. Minä olen joku, merkitsen jotakin, minulla on menneisyys — ja minä tahdon voittaa itselleni tulevaisuuden, maksoipa mitä tahansa.

Entä te? Mitä olette tehneet, mitä teette? Katsotaanpa: kirjoitelmia, kirja-esittelyjä, arvosteluja, — arvosteluja, kirjoitelmia ja kirja-esittelyjä. Teillä on epäilemättä kykyä ja kulttuuria, mutta, ellen erehdy, te pysyttelette vielä vieraissa suojissa, elätte niiden kustannuksella, jotka jotakin tuottavat, teette itsenne suuriksi pinoamalla kantapäittenne alle toisten kirjoittamia teoksia. Teidän joukossanne on eräitä, jotka ovat luoneet taidetta tai tulevat sitä luomaan. Oivallista. Arvosteleminen on vaikeata, mutta tuottaminen on vieläkin vaikeampaa. Saammehan nähdä.

Mutta toistaiseksi te ette suoriudu minusta noin vain, käden käänteessä. Minä en suostu tallattavaksi vastustelematta. Ja teitä, nimenomaan teitä varten olen kirjoittanut tämän dramaattisen tarinan, jonka aiheena on aivojeni historia.

Tässä minä olen. Olen viiltänyt itseni auki ja leikellyt osat erilleen; olen paljastanut sisukseni ja hermoni niinkuin ne nähdään anatomisissa tauluissa paljastettuina. Jos haluatte, voitte tutustua sisimpään olemukseeni ja siten välttää hätäistä arvostelua. Tämä ei ole elämäkertani, vaan esittää täsmällisesti sisäisiä tapahtumiani. Kaikki muut teokseni saavat tästä selityksensä ja avaimensa.

Tämä kirja ei ole mikään taideteos; se on tunnustus itseäni ja muita varten. Tästä opitte tuntemaan hempeätunteisen ihmisvihaajan ja kaunaajan, joka on, Jumala paratkoon, sangen monille erinomaisen vastenmielinen. Minä jätän henkeni teidän käsiinne, esitän teille asiakirjat ja puolustukseni. Tämän ja vain tämän nojalla tahdon saada tuomioni. Minä toimin edelleenkin, teen työtä kerallanne, vieressänne, mutta eräs elämäni kausi on nyt päättynyt, ja minä pyydän kiinnittämään huomiota tähän hajanaiseen, viisikymmentä lukua käsittävään purkaukseen.

Minä astun teidän kylmien katseittenne eteen kaikkine kärsimyksineni, toiveineni ja heikkouksineni. En pyydä osakseni sääliä enkä armottelua, en ylistystä enkä lohdutusta, en pyydä muuta kuin kolme tai neljä elämänne tuntia. Ja jos minua kuunneltuanne aikomusteni uhallakin pysytte entisessä luulossanne pitäen minua tosiaankin sammuneena miehenä, niin tunnustanette ainakin, että olen sammunut, koska sytyin liian moneen liekkiin, ja etten ole enää mitään, koska tahdoin olla kaikkeus.

1912.