The Project Gutenberg eBook of Kansan keskeltä, by Maila Talvio

Hevonen seisahtui talon eteen, herra hypähti rattailta, maksoi ja astui parilla askeleella ylös portaat.

Iida seisoi ikkunassa ja näki hänet aivan hyvin, mutta hän vetäytyi kiireesti pois, juoksi viereiseen huoneeseen, ja kun kello soi, oli hän työssä, ompeli niin ahkerasti, että näytti siltä kuin vasta vieraan askeleet olisivat hänet herättäneet.

— Maisteri Airanen, todellako! Tervetuloa. Olkaa niin hyvä ja istukaa.
Näettekö, tämä tulee teidän arpajaisiinne. Eikö se ole kaunis!

Eihän maisteri voinut sitä tarpeeksi ylistää. Se oli pöytäliina.
Verka oli pehmeän vihreää, ei heleää, mutta ei myöskään liian tummaa.
Tilattu Käsityönystäviltä, taiteilijan piirustuksen mukaan ja heidän
ompeluseuransa ompelema.

Nuori neiti, joka sitä piteli vieraan silmien edessä, oli hänkin sangen soma. Maisteri katseli tyttöä yhtä paljon kuin liinaa, ja tyttö sen kyllä tunsi. Hän olisi suonut voivansa pysyä punastumatta, mutta ei mahtanut sille mitään, että veri yhä polttavampana nousi kasvoille. Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin viskata koko arpajaisvoitto käsistään ja keksiä jotakin sanottavaa. Kahvia heillä oikeastaan jo oli juotu, mutta hän kysäisi, vierastaan silmiin katsomatta, saisiko tarjota kahvia.

Mielihyvällä katseli hän ympärilleen. Koti oli todella hauska. Kaikki tyylikästä ja siistiä. Perhe olikin varakas — ei suinkaan silti, että varakkaissa kodeissa aina oli aistikasta, jumala paratkoon! Rouva Strömmer oli muutamia vuosia sitten myynyt maatilansa ja muuttanut Helsinkiin. Olihan se luonnollista, sillä tyttäret olivat silloin kouluiässä. Tämä Iida neiti oli nyt parhaimmillaan. Iloinen, pirteä, osasi pukeutua, ei ollut liian arvokas eikä lyhytnokkainen. Joskus punastui ja arkaili ja kävi vieraampien seurassa hämilleen. Mutta se epäilemättä tapahtui tottumattomuudesta ja sitä paitsi puki häntä.

— No, neiti Strömmer, joko olette päättänyt, lähdettekö kesäksi ulkomaille?

Iida seisahtui sohvapöydän eteen ja alkoi tehdä siihen tilaa kahvitarjotinta varten. Hänellä oli heleä, puhdas iho, pehmeä, ruskea tukka, ruskeat silmät, jotka aina näyttivät vähän kosteilta, ja hiukan liian suuri suu. Kasvot olivat kapeat, säännölliset ja ilme niissä miellyttävä. Otsan ympärillä, joka oli paljas, liehui hentoja, kiharaisia hiussuortuvia, joista ei voinut tietää, olivatko ne tahallaan heitetyt liehumaan vai olivatko ne vahingossa irtaantuneet. Hän oli tummansinisessä, yksinkertaisessa puvussa. Kaulassa oli valkea, kovaksi tärkätty kaulus ja tulipunainen kravatti.

— Onhan inhoittavaa, kun ei tiedä mitä tehdä. Tekisi mieli laulujuhlaan ja luokkakokoukseen ja ulkomaille ja…

— Ja noitten eri mahdollisuuksien välillä te horjutte! Ja minä joka aina luulin, ettette ollut mikään tavallinen pyhäkoulunopettaja tai jatko-opistolainen…

— Kuinka niin? En iässäni ole opettanut pyhäkoulussa enkä ikinä aio jatko-opistoon…

Iida ei oikein tietänyt loukkaantuako vai ollako hyvillään. Hän rupesi nauramaan.

— Pelkäättekö, että pyhäkoulussa antaisin kovin huonoa esimerkkiä tai että jatko-opistossa olisin kuin nuori viini vanhoissa leileissä…

— En sitä. Mutta teidät voisivat siellä tehdä oikean kristillissiveellisen naisen perikuvaksi…

— Olisiko se sitten niin paha? kysyi Iida hymyillen sekä silmillään että suullaan ja hiljaa keikutellen päätään.

Airanen teki, vastauksen asemasta, liikkeen kädellään ja vastasi: S — Niitähän meillä on niin tarpeeksi. Niiden lukumäärää totisesti ei tarvitse lisätä. Mutta joka tähän Suomenmaahamme kasvattaa lisää yhden pirteän, niin sanoakseni monisärmäisen naisen, se tekee isänmaallisen työn.

Iida istuutui ja otti työnsä. Hänen kasvojensa ilme vaihteli joka hetki. Hän hymyili koko ajan.

— No, ja jos minä nyt sallin, niin mitä säätää teidän ensimmäinen käskynne?

— Että lähdette ulkomaille. Lupaan tehdä teille hyvän matkasuunnitelman, neuvoa hotellit ja pensionaatit, antaa suosituksia kaikenlaisten intresanttien ihmisten luo… saatte nähdä, että palaatte vallan uutena ihmisenä.

Maisteri alkoi kertoa ulkomaanmatkoistaan. Hän kuvasi Reinin seutuja, viinitarhoja, joita aurinko hautoo, ja viileitä iltoja balkongilla, kun hämärästä häämöttävät "pyhän virran rannat" ja iltakello soi jostakin etäisestä luostarista. Hänellä oli ollut hauskoja seikkailuja erään ruotsalaisen perheen kanssa, joka matkusti huvikseen. Tytär oli ollut aika näppärä. He olivat tutustuneet Hampurissa suuressa omnibussissa, joka kuljetti vieraita pitkin kaupunkia. Sittemmin sattuivat he samaan junaan, samaan hotelliin, sanoivat jo monta kertaa toisilleen juhlalliset jäähyväiset ja tapasivat toisensa taas äkkiarvaamatta jossakin taulugalleriassa täi vanhassa kirkossa. Thüringin metsissä olivat hän ja neiti eksyneet seurueesta ja harhailleet kahden koko päivän.

Iida kuunteli hehkuvin poskin, silmissä matkakuume. Kertojan innostus tarttuu häneen tarttumistaan ja hänen verensä alkaa kuumempana vuotaa suonissa. Hän joutuu kuin lumouksen valtaan, hän tuntee jo ympärillään noiden suurten metsäin varjot ja luulee näkevänsä Reinin kulkevan viinitarhojen välitse… Nähdä Dresdenin kuuluisa madonna, kävellä "unter den Lindenillä", etsiä edelweiss-kukkaa lumien keskeltä!

— Minä lähden, minä lähden! huudahtaa hän äkkiä ja karkaa ylös sohvasta. — Matkustaminen mahtaa olla ihanaa! Minä tunnen jo että mieleni on saanut ikäänkuin siivet!

— Arvasinhan minä sen, sanoo maisteri hyvillään. — Mutta te ette saa muuttaa mieltä nyt kun jäätte yksin.

— Olette oikeassa. Sinne on vielä niin pitkä matka, että ehdin tehdä vaikka miten monta päätöstä.

— Mutta mikä estää teitä lähtemästä nyt piakkoin? Mikä teitä pitelee täällä Helsingissä? Onko ehkä sittenkin se pyhäkoulu, vai ompeluseurako…

— Älkää nyt olko häijy. Enhän minä voi lähteä ennenkuin saan matkaseuraa.

— Ja mikä hätä teillä olisi yksin jossakin pensionaatissa. Nuorelle naiselle on hyvin kasvattavaa joskus olla oman onnensa varassa…

— Mutta minä huomaan, että teillä on uskomattoman suuret opettajanlahjat…

— Minä noudatan vain sopimustamme. Meidänhän yhdessä piti kasvattaa teistä pirteä…

Iida tulee hämilleen. Hänestä tuntuu siltä kuin tuo maisteri taas yrittäisi kohdella häntä koulutyttönä, jolle määrätään läksyt. Sitä hän ei suinkaan salli. Siitä suhteesta täytyy tulla loppu. Mutta samalla ei hän mitenkään tahdo kadottaa maisterin suosiota. Hän on kaikista hänen tuttavistaan hauskin, niin hieno ja varma käytöksessään…

Iida vaihtaa äkkiä puheenaihetta ja mainitsee arpajaisista, jotka ovat muutaman päivän perästä ja joissa he yhdessä tulevat myymään arpoja. Samassa tekee hänen ajatuksensa taas hyppäyksen ja hän kysäisee, mistä maisteri oikeastaan on kotoisin. Hän on sitä jo monesti tahtonut kysyä, mutta ei ole tietänyt, sopisiko ruveta tunkeutumaan vieraan ihmisen asioihin.

Maisteri on avomielinen — miksei olisi! Hän on talonpojan poika, kotoisin Airasen talosta Hämeessä. Entä neiti Strömmer? Olisi hauska kuulla jotakin hänestäkin.

Iida kertoo mielellään. Hänen isänsä oli maanviljelijä, mutta ei hän tätä paljon muista, sillä he olivat aivan lapsia, kun hän kuoli. Hän kävi ensin koulua pikkukaupungissa, muutaman peninkulman päässä kotoa. Kaikki ihmiset siellä tunsivat toisensa ja palovahti kulki kadunkulmasta toiseen ilmoittamassa, että "kello on kaksitoista lyönyt…" Pitäjä oli ikävä kaikin puolin. Sivistyneitä oli niin vähän, he asuivat hajallaan siellä täällä. Muuan serkku siellä oli joka ikäänkuin piti jonkinlaista hovielämää, ja kesällä ja jouluaikaan huviteltiin muutenkin. Mutta talvet, ne olivat aivan kuolettavat! Ja olisivatpa talonpojat olleet silloin, kuten kuuluvat olevan Hämeessä, sivistyneitä ja harrastavia, mutta nämä olivat niin raakoja, ettei seurustelua heidän kanssaan ollut ajatteleminenkaan. Kouluja pelkäsivät kuin ruttoa. Että joku pitäjän rikkaista talollisista olisi pannut poikansa lyseoon — ei! Ei edes kansakouluun. Torpparien kanssa oli kovin vaikea tulla aikaan. Äitiä eivät totelleet vaan pettivät minkä jaksoivat. Pehtoorin kanssa riitelivät yhtä mittaa. Äiti ei olisi tahtonut myydä tilaa, hän kun oli tottunut asumaan maalla. Vihdoin oikein harmistuttuaan suostui myymään, vaikkei tilasta tarjottu edes kohtuullista hintaa. Olihan elämä Helsingissä paljon huolettomampaa ja hauskempaa. Äitikin jo oli myöntänyt, että oli ollut hullua niin kauan kiusaantua siellä raakojen ihmisten keskellä… Olihan sitä Kalliolaa alussa ikävä, varsinkin kesällä. Eikä äiti voinut sitä koskaan unohtaa. Mutta mahdoton siellä sentään olisi ollut ajan pitkään tulla toimeen raa'an kansan tähden.

Se oli hänen lohdutuksensa aina kun hän syntymätalostaan puhui. Sillä vaikka siellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä, niin säilyi hänen mielessään muisto siitä surumielisen kauniina ja kun hän sitä ajatteli, niin pisti tunteitten alta esiin ikäänkuin oka, jotakin katkeraa, jonka syytä hän ei tietänyt. Ei, sen kansan kanssa oli mahdoton tulla toimeen.

— Miettikää nyt sitä matkaa. Ihmisen pitää nauttia niin kauan kuin hän on nuori.

— Niin nauttia! Ei ajatella surullisia asioita, jotka jo ovat ohi. Elämä on sentään kaunista ja rikasta ja nuoruus niin lyhyt! Kiitos käymästänne. Näkemiin asti.

Siitä oli kulunut vasta muutama päivä — tuntui siltä kuin olisi mennyt vuosia.

Menneisyyden ja nykyisyyden välille oli äkkiä laskeutunut seinä, muuri, jonka tuolla puolla vallitsee auringonpaiste ja tällä läpitunkematon sumu. Muutos oli tapahtunut äkkiä niinkuin etelässä auringon laskettua tulee yö. Ja ihmiset, tottumattomina pimeään, kulkivat hapuillen tietäen rajuilman häälyvän päittensä päällä, tietäen salamoiden ja rakeitten likenevän ja turhaan etsien keinoa millä torjua turmiota.

Iida oli aamulla soittanut tavanmukaiset sormiharjoituksensa ja koetti ryhtyä valmistamaan ranskantuntiaan. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, hän oli niin levoton, kaikki tuntui olevan sekaisin hänen päässään, ruumis oli raukea ja sydän löi jotta kuului. Äiti koetti häntä lohduttaa, selitti, että ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Mutta se ei häneen pystynyt. Hänen mielensä oli mustempi kuin koskaan ennen, hän pelkäsi tavalla, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Olihan hän pelännyt omaisen puolesta, jota kuolema oli kierrellyt, oli hän hengessä tuntenut senkin, millaista olisi, jos hänen rakkaimpansa häneltä riistettäisiin. Mutta se ei sittenkään ollut tuntunut näin synkältä, näin läpeensä surulliselta.

Sillä näinä päivinä oli tuntunut siltä kuin jokainen vastaantulija olisi astellut hautaussaatossa, ja se mitä he kaikki saattoivat hautaan, oli Suomi, syntymämaa.

Iidasta tuntui siltä, ettei hän enää voi hengittää. Huoneessa ei ole ilmaa! Hän nousi, puki ylleen päällysvaatteet ja riensi ulos.

Oli sumuinen, lämmin päivä, tuskin nimeksikään pakkasta. Ihmiset liikkuivat ikäänkuin varpaillaan, kuiskaellen keskenään, ja jos joku naurusuin tuli vastaan, niin vaikutti hänen naurunsa kuin nauru paarien ääressä. Ilma oli huhuja niin täynnä kuin on tulipalolla lentäviä kekäleitä. Ne tuntuivat mahdottomilta, niitä teki mieli epäillä, mutta olihan sekin ollut mahdollista!

Ylioppilastalolle näkyi kulkevan paljon kansaa. Niin todellakin, siellähän tänään ovat arpajaiset.

Hän yhtyi joukkoon ja astui ylös portaita. Kuinka siellä oli hiljaista sielläkin! Ihmiset näyttivät huolestuneilta ja puhuivat kuiskaten, ikäänkuin sairas olisi ollut talossa. Iida tuli ajatelleeksi entisiä aikoja, jolloin hän nuorena tyttönä täällä tanssissa liehui. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Ei siksi että hän olisi entisiä iloja kaivannut, vaan siksi että nyt näytti koittaneen aika, joka teki jokaisen ilon mahdottomaksi.

Hän sattui tuttavaryhmään, joka oli seisahtunut suuren, komean ryijyn eteen. Se riippui seinällä muitten voittojen joukossa ja ihmiset olivat nähtävästi kerääntyneet siihen sitä ihailemaan. Mutta eivät he siitä puhuneet, mielenkiihoituksissa näyttivät olevan.

— Meidän täytyy pukeutua surupukuun, virkkoi muuan naisista. — Miksemme koko maailmalle näyttäisi että suremme?

— Minä aivan vaistomaisesti eilen riistin yltäni kaikki mikä oli räikeää, vastasi hiljaa nuori tyttö.

— Nuo ovat ulkonaisia asioita, huomautti joku herroista. — Voihan ne olla hyvät nekin, mutta paljon tärkeämpien velvollisuuksien täyttämistä meiltä nyt vaaditaan.

Syntyi hetken äänettömyys, sitten puhui muuan naisista, joka tähän asti oli ollut ääneti:

— Eiköhän meidän itsekunkin ensi velvollisuus liene todenteolla alkaa kasvattaa itsestämme kelpo ihmisiä Suomen tähden. Meidän täytyy osata luopua omista eduistamme ja nautinnoistamme, katsoaksemme ainoastaan yhteistä hyvää.

— Tarkoitan jokapäiväisessä elämässämme, kaikenlaisissa pikkuasioissakin… Meidän pitää ruveta ajamaan raittiusasiaa, työväenasiaa… Ei juuri niin että kaikki lähtisimme esitelmämatkoille, mutta että omalla esimerkillämme tukisimme raittiusrientoja ja omasta kodistamme alkaisimme parantaa työväen tilaa, toimittamalla esim. palvelijoillemme tilaisuutta edistykseen ja…

Iida tuli muistaneeksi, että hänellä yhä oli yllään sininen puku. Sen punaisen ruusukkeen hän todella vaistomaisesti oli riisunut, mutta sininen puku alkoi häntä nyt hävettää ja hän päätti ensi tilassa lähteä kotiin. Maisteri Airanen seisoi hänen vieressään, suupielissä pilkallinen hymy.

— Niin, niin, te raittiusapostolit! virkkoi hän. — Saarnaisittepa kansalle sivistystä sensijaan että aina kuvailette sille viinaa ja alkoholia ja taas viinaa. Uskokaa minua: enemmän hyötyä olisi saarnoistanne ja kauniimpi olisi ammattinne.

Iida siirtyi pois tuttaviensa ryhmästä, oli vähän aikaa katselevinaan voittoja ja livahti sitten ulos ovesta. Tuntui paremmalta, kun hän sai ylleen mustan päällystakkinsa, joka oli niin pitkä, että se peitti puvun. Kadulle tultuaan hän unohti koko asian ja hänet valtasi taaskin sama levottomuus, joka viime päivinä oli lennättänyt häntä paikasta toiseen.

Hän alkoi harhailla katuja, tietämättä missä oli ja minne meni. Tuntui siltä kuin maa olisi huojunut askelten alla ja hänen olisi täytynyt etsiä jotakin kohtaa, joka on kiinteä ja horjumaton. Jostakin täältäpäin sen täytyy löytyä. Suoraan eteenpäin, kiireesti!

Tuli vastaan tuttu tori, kirkko, senaattirakennus, yliopisto ja keskellä toria muistopatsas. Hän pysähtyi hengästyneenä ja jäi katsomaan eteensä. Ne olivat siis kaikki paikoillaan ja maa niiden alla seisoi lujana kuin paasi, jonka perustus on syvällä, aina maan sydämessä asti.

Tuntui hyvältä. Hän seisoi siinä pitkän aikaa ja alkoi tyyntyneempänä astella kotiin.

Vastaantulijat olivat vakavan näköisiä. Heidän kasvoistaankin huomasi, että heidän mielissään liikkui se yksi ainoa asia… Mutta keitä olivat nuo oudot, kalpeat ihmiset, jotka ikäänkuin vaanien tähystelivät ympärilleen?… Kadunkulmasta tulla löyhytteli parvi nuoria miehiä ja naisia. Heidän poskensa hehkuivat, he nauroivat ja laskivat leikkiä. He eivät puhuneet vierasta kieltä kuten nuo toiset. Iida säpsähti. Hänen ensi ajatuksensa oli pysähdyttää heidät ja kysyä heiltä, eivätkö he tiedä mitä on tapahtunut. Mutta he sutkahtivat hänen ohitsensa, ennen kuin hän sai sanaakaan lausutuksi, ja hän kuuli ainoastaan heidän naurunsa, joka eteni torille päin, josta hän oli tavannut liikkumattoman pohjan jalkainsa alle.

Äkkiä muistui hänen mieleensä seuraava kuva: työmiehet jossakin Helsingin tehtaassa olivat tehneet lakon ja isännät tilasivat työmiehiä Venäjältä. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun pääkaupungin esplanaadeilla kukkaistutukset vielä olivat upeimmillaan, saapui tilattu joukko Helsinkiin: pitkä jono punapartaisia, kalpeita ihmisiä, ryysyisissä, liankarvaisissa puvuissa, selässä haisevat reput, kasvoissa tylsä ilme. Ja helsinkiläiset seisahduttivat kulkunsa aurinkoisella kadulla ja jäivät kiusallisen tunteen valtaamina heihin katsomaan. Tuntui siltä kuin likaisuuden, poljetun ihmisyyden armeija olisi heidän kanssaan marssinut kaupunkiin.

Miksi tuli kuva juuri nyt hänen mieleensä? Selvittämäänkö hänelle, että noiden uusien tapausten kanssa astuu pimeyden valta Suomeen?

Miksi se tulee ja eikö sitä mitenkään saa estetyksi? Onko sen tulo aivan välttämätön ja ovatko ehkä suomalaiset itse jollakin lailla kutsuneet sen, niinkuin kutsuivat harmaan joukon saapumaan sinä kirkkaana syyspäivänä? Onko sillä ehkä liittolaisia suomalaisten joukossa, ehkä noitten, jotka äsken nauraen tulivat vastaan? Miksi tämä kaikki tapahtuu? Onko Suomen kansa rikoksilla tämän kaiken ansainnut, vai onko se viaton?

Hän oli tullut Vanhankirkon kohdalle, kun hän huomasi, että eipä hän täällä asu. Ajatuksissaan oli hän vaeltanut, tietämättä minne. Kello mahtoi olla kolme, sillä koululaisia vilisi joka taholla. Pari hänen sisarensa tovereista karkasi itkettynein kasvoin kysymään: "Iida, tiedätkö sinä…?" Heidän huuliltaan tulvaili joukko kysymyksiä, mutta Iida ei voinut niihin vastata. Hän ainoastaan kehoitti heitä pysymään levollisina ja ahkerina. Siten he parhaiten täyttäisivät velvollisuutensa isänmaata kohtaan.

Väsyneenä, lamaantuneena tuli hän kotiin. Hänen huoneessaan tuntui kylmältä ja vieraalta, sillä hän ei moneen päivään ollut kajonnut pikkukoristuksiin, joitten järjestäminen kuului hänen viihtymisensä pääehtoihin.

Kyökissä tapasi hän äitinsä ja palvelijattaren valmistamassa päivällistä. Äiti loi häneen jo ovessa huolestuneen katseen ja kysyi, mitä uutta kuuluu. Mutta Iida ei ollut kertonut paljon, ennen kuin hän purskahti itkuun, ja nähdessään neidin itkevän ei palvelustyttökään voinut hillitä itseänsä.

— Älkää itkekö, lapset, puheli rouva, — kaikki näyttää ehkä pahemmalta kuin se onkaan…

Iida läksi huoneeseensa ja yritti ryhtyä työhön, mutta hän ei saanut ajatuksiaan pysymään koossa. Aina ne palasivat siihen epämääräiseen, kamalaan, joka ukkospilvenä häälyi taivaalla, uhaten, jollei pelastusta tulisi, hävittää kaikki mikä suomalaiselle on pyhää ja kallista…

Oli jo pimeä huoneessa. Hän heittäysi polvilleen permannolle ja kytki kätensä ristiin:

— Pelastusta! äänteli hän itsekseen. — Kuka meidät voi ja kuka meidät tahtoo pelastaa? Kuka meitä ajattelee, kuka meille myötätuntoisuutensa lahjoittaa, kuka siitä välittää, mitä kansallisuutta niemen asukkaat pohjan perillä ovat? Maailman mahtavat, joitten sana voisi merkitä, eivät tule sanaansa lausumaan. Heillä ei ole aikaa, heillä on itselläänkin yllin kyllin ajattelemista. Mitä tehdä, mihin ryhtyä?

— Jumala, lapsuuteni Jumala, sinä olet ennenkin minun kansaani ohjannut, ethän heitä nytkään!

— Meidän täytyy vain jokaisen tietää, millä kannalla asiat ovat ja mistä pelastuksemme on haettava. Meidän täytyy unohtaa oma itsemme, persoonalliset etumme ja halumme, antautua lahjomattomasti oikeutta palvelemaan ja kaikessa alistua Kaikkivaltiaan johtoon…

— Suomen kansa kantaa sittenkin omissa käsissään kohtalonsa. Sillä jos se on sisällisesti väkevä, niin eivät ulkonaiset kahleet sitä sorra. Ne voivat kehityksen joksikin ajaksi keskeyttää, mutta häviötä ne eivät saa aikaan.

— Mutta onko minun kansani sellainen? Tuleeko jokainen sen jäsenistä käsittämään meidän asemamme vakavuuden, tahtooko hän tuntea ja täyttää velvollisuutensa? Olenko minä itse valmis, jos vaaditaan, uhraamaan sen, mikä tähän asti on ollut minusta hauskaa?

— Olen, vastaa hän, — tahdon olla? Mutta sanoja lausuessa vapisee hänen rinnassaan ja hän koettaa rauhoittaa itseään sillä, että jos hän onkin heikko, niin muut ovat väkevät.

Tuntuu siltä kuin viha ja vaino todellakin olisivat lakanneet, kuin ihmiset halajaisivat pyytää anteeksi ja suoda anteeksi kaikki keskinäiset kaunat. Riidat, jotka vielä muutamia päiviä sitten olivat veljiä erottamassa, ovat lakanneet; niin turhilta, niin pieniltä tuntuvat huolet, jotka vielä hiljan painoivat mieltä, sen ainoan suuren rinnalla, jonka eteen suomalaiset nyt ovat katsotut mahdollisiksi toimimaan. Syntyperä, virka-arvo ja varallisuus ovat kadottaneet merkityksensä, jokainen on oikeutettu elämään ainoastaan siinä määrin kuin hän on altis rakastamaan isänmaataan.

Siltä näyttää ensi hetkessä. Mutta pian osoittautuu, ettei vaaran hetki olekaan kyennyt tekemään kaikkia suomalaisia sovinnollisiksi. Alaluokan vanha viha yläluokkaa vastaan leimahtaa ilmiliekkiin. Osa alaluokkaa kieltäytyy ottamasta osaa toimenpiteihin, joihin yläluokka kehoittaa sitä liittymään ja joiden tarkoitus on puhtaasti isänmaallinen. Se on sen kosto. Isänmaan asiaa ei sille ole olemassa, sillä on ainoastaan sotansa yläluokkaa vastaan.

Kun kaksi riitelee, niin on tavallisesti kummassakin syytä. Mutta kamala on sisällinen sota keskellä ulkonaista vaaraa… Miksei syyllinen riennä tunnustamaan syyllisyyttään ja se jota vastaan on rikottu antamaan anteeksi? Miksei kova aika vaikuta mielenmuutosta kaikissa? Nyt pitäisi omantunnon olla herkimmillään, nyt jos koskaan mielen alttiina vaikutuksille. Miksei taivaan merkeistä oteta vaaria?

III

Eräänä päivänä asteli Iida kadulla näitä kaikkia miettien, kun hänen vastaansa tuli nainen, jota ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Se oli hänen serkkunsa maalta, hänen kotipitäjästään.

Heidän iässään oli kymmenen vuoden ero eivätkä he olleet koskaan olleet ystävät, mutta tekemättä itselleen selkoa miksi, likeni Iida häntä nyt ystävällisemmin kuin koskaan ennen, painoi miltei lämpimästi hänen kättään ja alkoi kysellä kotipitäjänsä kuulumisia.

Paljon oli hän muuttunut, vanhentunut ja käynyt vaatimattoman näköiseksi, hän joka aikoinaan oli pitäjän nautinnonhimoisin nainen, nainen jota muut naiset vihasivat salatulla vihalla ja kadehtivat huonosti peitetyllä kateudella. Hän vastasi Iidan kysymyksiin arasti ja hiukan teeskennellysti. Hänen äänestään ja jokaisesta hänen liikkeestään ilmeni luonne, joka on tottunut käskemään ja hallitsemaan, mutta joka on vaikutusvaltansa kadottanut ja joka tietää entisten "ystäviensä" vahingonilolla seuraavan nöyryytystään.

Hän ei enää kantanut sitä aatelista kilpeä, josta hän aikoinaan oli koko lailla ylpeillyt. Hänen ensimmäinen miehensä oli kuollut, hän oli uusissa naimisissa ja hänen nimensä oli nyt Alma Hellman.

— No mitä siellä nyt sanotaan tästä kaikesta? kysyi Iida, serkkunsa hetkeksi vaietessa.

Pitäjässä oli liikkunut oudonnäköisiä miehiä, jotka huonolla suomenkielellä olivat kuvanneet tulevia kultaisia aikoja. Ja moni köyhä oli uskonut heidän sanoihinsa. Eikä kukaan pitäjäläinen saanut heidän uskoansa horjumaan.

— Jos joku täältä Helsingistä tulisi selittämään, niin ehkä he uskoisivat, mutta me emme voi mitään vaikuttaa, lisäsi hän lopuksi.

— Niin, sanoi Iida, — talonpojat siellä eivät aina ole tottuneet herrasväkiinsä luottamaan.

— Valitettavasti eivät. Mutta surullista on sentään, että heidän nyt pitää langeta pettäjien käsiin. Jos joku täältä ottaisi tullakseen selittämään asioita, esimerkiksi pitämällä esitelmiä tapahtumista… Mitä jos sinä tulisit?

Iida säpsähtää. Toiselta puolen tuntuu hänestä mahdottomalta, että hän menisi, toiselta puolen on se aivan päivänselvää. Sillä kuka vieras niin hyvin kuin hän tuntisi olot hänen kotipitäjässään, sen sekä valo- että varjopuolet. Hän on tässä kulkenut miettimässä, mitä voisi tehdä isänmaansa hyväksi: tuossa nyt avautuu eteen viittatie!

— Niin todellakin, jatkoi rouva Hellman, — minä luulen, että sinä olisit hyvin sopiva. Sinä olet pitäjäläinen, tunnet olot perin pohjin etkä kuitenkaan enää kuulu pitäjään, vaan tulet ulkopuolelta.

— Vai et. Olethan sinä ottanut tunteja lausunnassa ja kyllä esiintynyt lausujana…

Iida lämpeni hänen sanoistaan. Hänestä tuntui siltä, että miksei hän lähtisi! Hän näki jo hengessä nuo laajat talviset maisemat ja nuo ahavoituneet talonpoikaiset kasvot, joita ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Kotiseutu alkoi kutsua ja viitata. Rakas se sentään hänelle on, enemmän kuin hän tietääkään. Saada puhua sen kansalle!

— Kiitos, kiitos, sanoi hän hymyillen. — En minä nyt vielä. Ajattelen ensin asiaa ja onhan hyvin mahdollista, että tulen.

Mutta Iida sai nyt paljon ajattelemista. Hän epäili mitä tehdä. Ehkä sittenkin joku vieras ja esitelmänpitoon tottunut henkilö sopisi paremmin… Ja hän ryhtyi puhuttelemaan tuttaviaan ja kehoittamaan heitä lähtemään, mutta jokaisella oli oma kotipitäjänsä ja muut tehtävänsä.

Jota enemmän hän asiasta puhui ja sitä ajatteli, sitä enemmän eläytyi hän entisiin aikoihin, jotka olivat kuluneet maalla, syntykodissa. Hän oli siellä ollut yksin, tuntenut maaksi maatuvansa, hänen elämänsä oli ollut ilotonta ja hän oli tuhlannut koko voimansa siihen, että saisi äidin myymään Kalliolan ja muuttamaan Helsinkiin. Hän oli itkenyt, rukoillut, tuskastellut, soimannut… Nyt hänelle äkkiä selveni, että olisi voinut olla toisin: hän olisi voinut olla onnellinen ja tehdä muita onnelliseksi! Häneltä oli puuttunut seuraelämää ja vaikutusalaa, sillä naapureina oli ollut pelkkiä torppareja. Siinä oli onnettomuus, ettei hän ollut ymmärtänyt seurustella heidän kanssaan. Hän oli nähnyt nälkää täysien jyvälaarien ääressä!

Eikä sitä silloin ymmärtänyt kukaan muukaan pitäjässä. "Herrasväet" puuhasivat haarallaan, talonpojat omallaan. Herrasväen keskustelukielenä oli ruotsi — ei suinkaan aina siksi että he olisivat olleet niin ankaria ruotsinmielisiä. Päinvastoin saattoivat he tunnustautua suomalaiseen puolueeseen, mutta puhekielenä oli ruotsi. Se oli vanha tapa — eiväthän he palvelijainkaan silmissä olisi olleet "herrasväkeä", jos olisivat puhuneet samaa kieltä kuin rengit ja piiat. Usein eivät he osanneet suomea kuin senverran, että osasivat tehdä ymmärretyiksi käskyt ja määräykset. Ja olihan koko joukko perheitä, pitäjän varsinainen "hienosto", joka oli rutiruotsinmielistä ja piti kunnianaan olla sitä. Kansa oli ammoisista ajoista tottunut siihen. Se oli sen mielestä kuin olla piti.

Kesällä ja jouluna, kun oli koolla nuorisoa, pitivät herrasväet lystiä, panivat toimeen huviretkiä, iltamia, kansanjuhlia — ainahan tarvittiin varoja köyhille kansakoululapsille ja pakanalähetykselle. Tosin tulot useimmissa tapauksissa supistuivat sangen vähiin, mutta hauska oli harjoitella näytelmäkappaleita. Tavallisesti oli toinen kappale ruotsalainen — pääasia oli tietysti, että hienosto sai esiintyä — ja toinen suomalainen. Näytännön jälkeen tehtiin sitten huviretki johonkin talonpoikaistaloon, jossa oli suuri sali ja tanssittiin aamuun asti. Nimittäin nuoret tanssivat, tädit istuivat pitkin salin seiniä ja herrat viereisessä huoneessa totilasiensa ääressä. Rengit katselivat ikkunoista ja piiat ovista, minkä askareiltaan ehtivät.

Joskus panivat pitäjän kauppiaat, lukkari ja muut "puoliherrasväet" toimeen iltamia tanssineen, mutta niistä puhui hienosto suurella ylenkatseella ja jos joku heidän seurapiiristään läksi sinne tanssimaan, niin teki hän itsensä syypääksi tahdittomuuteen, joka vasta pitkien aikojen perästä annettiin anteeksi ja jota ei koskaan unohdettu.

Vapunpäivänä pappilassa ja ompeluseuroissa, jotka työskentelivät pakanalähetyksen hyväksi, oli läsnä talonpoikaisemäntiäkin. Pappilan rouva kyllä koetti välittää seurustelua kummassakin leirissä jutellen milloin suomea, milloin ruotsia, mutta kun muut herrasväet itsepintaisesti puhuivat ruotsia, jota eivät emännät ymmärtäneet, niin jäivät he pian johonkin nurkkaan ja kartanonrouvat unohtivat heidät kokonaan. Seuraavalla kerralla jäi joku emännistä pois, seuraavalla taas joku ja pian oli ompeluseurassa vain herrasnaisia, jotka eivät tarpeeksi osanneet moittia noita rikkaita emäntiä heidän välinpitämättömyydestään ja mahdottomuudestaan. "Me olemme ottaneet heidät mukaamme ja olleet heille kaikin puolin ystävällisiä. Mutta he ovat niin tyrtyneet, että on mahdotonta saada heitä innostumaan mihinkään. Mitä heille voi? Olkoot poissa."

Kuinka toisin olisi voinut olla! He eivät olisi jääneet pois, jos he olisivat tunteneet, että herrasnaiset heitä tahtoivat joukkoonsa, että he välittivät heidän asioistaan ja mielellään puhelivat heidän kanssaan. Mutta he tunsivat vaistomaisesti, että heidät armosta, näön vuoksi otettiin mukaan, ettei heitä täällä kaivattu… Olisipa ollut sivistyneitten elämässä sisältöä, olisipa heidän elämänsä ollut sellaista, että rahvaan olisi täytynyt sitä kunnioittaa, niin ehkä olisivat talonpojat panneet lapsensa kouluun ja ennen pitkää olisi pitäjä näyttänyt aivan toiselta. Mutta nyt suorastaan pelkäsivät talonpojat kouluja ja taistelivat kourin kynsin kaikkea vastaan, mikä heidän lapsistaan olisi tehnyt "herroja". Sillä herrasväet olivat kaikkina aikoina eläneet kielimuurinsa ja "hienoutensa" takana kuin linnoituksessa, ajatelleet vaatteitaan ja huvituksiaan ja antaneet kansalle useimmiten mitä pelottavimman kuvan sivistyksestä.

Sivistyksestä! Mitä yhteistä heillä itse asiassa oli sivistyksen kanssa? Ei muuta kuin kuori — herran vaatteet ja rikkaan nautinnonhimo. Sydämensivistyksestä ei puhettakaan, enempää kuin tiedoistakaan. Mitä olisivat he oikeastaan voineet kansalle antaa, jos olisivat tahtoneetkin? Herrasluokan varjopuolet eikä mitään, joka ruumiillisessa työssä uupuneen ihmisen elämään olisi tuottanut valoa ja tyydytystä.

Herrat tavallisesti saapuivat kotiin pidoista juovuksissa. Rengit saivat taluttaa heidät sisään. Metsästysretkillään yöpyivät haltijat syrjätorppiin ja joivat siellä yökaudet. Torpantytön tai piian vietteleminen ei ollut ensinkään tavatonta. Tuomarit ja heidän apulaisensa läksivät käräjätupaan suoraan pelipöydän ja lasin äärestä, vietettyään siinä yönsä. Miten monesti he tulivatkaan langettaneiksi tuomioita rikoksista, joihin he itse sekä salaa että maailman tieten olivat tehneet itsensä syypäiksi. Ja tällaisia haltijoita tuli kansan kunnioittaa ja totella ja tällaisten tuomarien huulilta oppia lain pyhyyttä!

Iida joutuu näitä ajatellessaan epätoivoon. Miksei hän ennen ole tullut mitään huomanneeksi, hän joka tämän kaiken on tietänyt vuosikausia, hän joka muinoin eli pitäjänsä herrasluokan elämää ottaen osaa kaikkiin sen turhuuksiin. Elämä siellä tuntui tyhjältä ja ikävältä, mutta että velvollisuuden laiminlyönti oli rikos muita kuin omaa itseä kohtaan, s.o. kansaa kohtaan, sitä ei hän koskaan ollut tullut ajatelleeksi!

Olihan siellä maaseudulla sentään paljon hyviäkin ihmisiä, säätyläistenkin joukossa! He soivat itse asiassa talonpojille ja alustalaisille kaikkea hyvää. Toivathan yläluokan naiset kyökkiinsä kerjäläislapsen ja kestitsivät sitä, olivathan herrasväet talkoojuhlissa tuvassa tanssimassa alustalaistensa kanssa ja antoihan kartanon herra kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja torpparilleen…

Mutta torppari, joka oli pukeutunut kirkkovaatteisiinsa lähteäkseen kartanoon, sai tavallisesti seisoa eteisen ovensuussa puhutellessaan patruunaa ja jos patruuna oli hyvällä tuulella, niin käski hän alustalaisensa "kyökin puolelle" saamaan kahvia. Piika sitä hänelle sitten kaatoi, kaatoi kuppeihin, jotka vielä olivat edellisen torpparin jäljeltä kahvinkarvaisina sekä alta että päältä. Se ei itse asiassa miestä häirinnyt, sillä tavallisesti ei hänen oma emäntänsäkään liiallisella pesemisellä tahtonut kahvikuppejaan kuluttaa. Hänestä se oli niinkuin olla piti.

Hän oli kyllä siihen tottunut, mutta kartanossa olisi sitä tottumusta pitänyt horjuttaa. Mies olisi kotona kertonut, kuinka kartanossa oli, ja vaimo olisi ehkä alkanut seurata esimerkkiä.

Toverillinen seurustelu, jolloin alustalainen olisi tuntenut tasa-arvonsa ihmisenä isäntäväkensä rinnalla, ei pitäjässä tullut kysymykseenkään. Se oli aina herrasväen puolelta alentumista.

Jos patruuna olisi vienyt sunnuntaivaatteisiin puetun torpparinsa työhuoneeseensa ja he siellä olisivat jutelleet kuten ainakin ihmiset, jotka ovat riippuvaiset toisistaan… He olisivat siellä juoneet kahvia yhdessä… Jos herrasnaiset olisivat seurustelleet talonpoikaisnaisten kanssa antaen heille sitä mikä heissä oli hyvää ja oppien heiltä heidän kokemuksiaan — kuinka toisin olisi nyt ollut Suomessa! Rikkaampia oltaisiin molemminpuolisesti, vähempi olisi se juopa, joka nyt keskellä ulkonaista vaaraa hajoittaa Suomen kansan!

Siksi että on nukuttu. Ei ole rikottu niin paljon pahuudesta kuin ajattelemattomuudesta ja saamattomuudesta. Tehdyt synnit ovat enimmäkseen laiminlyönnin syntejä.

Iida on seisahduttanut kulkunsa kadulla ja jäänyt tuijottamaan eteensä. Hän ei pääse siitä, että suomalaiset itse tavallaan ovat kutsuneet maahan pimeyden vallat, että hänkin osaltaan laiminlyönneillään on vaikuttanut siihen, että Suomea nyt näin koetellaan.

— Mutta nyt meidän täytyy nousta! ääntää hän itsekseen, kääntyy ympäri ja alkaa kiireesti astua kotiin päin, ikäänkuin päätöksen toimeenpano nyt juuri olisi kysymyksessä.

— Iida, lausuu hän hetkisen kuluttua hiljaa ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen olentonsa olisi jakautunut kahtia ja toinen antaisi käskyjä toiselle: — Iida, sinä lähdet nyt maalle ja tunnustat siellä kaikki. Se ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta jollei meillä ole rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tunnustaa rikoksiamme, niin emme ikinä saata parantua. Ja nyt, jos koskaan, on aika Suomen kansan vapautua paheista, puhdistua, pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja nousta eheänä kansana oikeutta palvelemaan!

Tämä kaikki selviää hänelle lahjomattomana totuutena, käskynä, jota täytyy totella. Hän lähtee, se on yhtä selvä asia kuin että hän menee soittotunnilleen. Ja koko sen illan suunnittelee hän jo, miten hän esitelmänsä järjestää.

Mutta aamulla näyttävät hänen puuhansa hänestä sulalta hullutukselta. Hän on liioitellut. Ei se elämä siellä kotipitäjässä nyt niin hirmuista ollut ja eihän sellainen ole maaseudulla yleistä. Suomessa ovat asiat paremmalla kannalla kuin monessa muussa maassa. Juopa säätyluokkien välillä on ollut maailman alusta ja tulee olemaan maailman loppuun asti. Ei sellaisiin käy kajoaminen. Hän on hullu, kun itseään näin kiduttaa — eihän hän kuitenkaan pysty maailmaa parantamaan.

Hän on aamulla niin järkevä, mutta illalla ja yöllä palaavat taas mielikuvat. Hengessä näkee hän kaukaiset seudut, joita ei hänen jalkansa ole vuosikausiin astellut, hän näkee ihmiset ja puhuu heille.

— Rakkaani, sanoo hän, — ei ole se kristitty, joka sunnuntaisin käy kirkossa, viikolla vihaten ja vastaan taistelematta eläen synnissä. Ei ole se sivistynyt, joka on pukenut ylleen sivistyksen ulkokuoren ja jättänyt sydämeensä raakuuden. Ei ole papille kyllä, että hän saarnaa, kastaa, vihkii avioliittoon ja hautaa, ei opettajalle kyllä, että hän opettaa viisi tuntia päivässä. Paljon enemmän heiltä vaaditaan. Olkoon tästälähin jokaisen suomalaisen elämä saarnaa, rehellistä taistelua pahaa vastaan. Isäntä olkoon alustalaisilleen, palveIijoilleen, perheelleen isä, jota kunnioitetaan ja rakastetaan, emäntä olkoon äiti, joka lempeällä vakavuudella ohjaa, sovittaa, neuvoo. Paljon olemme me herrasväet rikkoneet, huonosti olemme me sivistystä edustaneet, mutta vielä on aikaa nousta…

Hän herää omiin sanoihinsa. Otsa ja kädet ovat hiessä, sydän sykkii kiivaasti. Hän iloitsee siitä, että tämä olikin vain unta ja päättää, ettei siitä ikinä tule todellisuutta.

Mutta hän ei saa rauhaa. Käskijä hänen rinnassaan ei vaikene, ennen kuin kotipitäjän kirkkoon on lähetetty kuulutus ja määrätty päivä, jolloin hän lähtee matkaan.

On pimeä ilta, sataa ja tuulee. Juna on täpösen täynnä koululaisia, jotka lähtevät pääsiäislomalle. Alussa käy vaunussa kihinä ja hyörinä kuin muurahaispesässä, mutta vähitellen hiljenevät äänet, päät vaipuvat seiniä ja olkapäitä vasten ja ennen pitkää ei kuulu muuta kuin nukkuvien hengitys ja jyry ja veturin puhkina.

Iida istuu vaununnurkassa, silmät kiinni, pää nojautuneena ikkunan pieleen. Mutta ei hän nuku. Hän kyselee itseltään kymmenennettä kertaa, ovatko todella esitelmät, runot ja muut välttämättömät kapineet matkassa, sillä mikä hänen eteensä tulisikaan, jos olisivat unohtuneet… Onko Alma saanut hänen kirjeensä, onko kuulutus sunnuntaiksi ennättänyt kirkkoon?… Hetkeksi voittaa väsymys, hän on jo vaipumaisillaan horroksiin, mutta herää siitä, että on seisovinansa puhujalavalla ja lausumassa:

Puoliyön aikana tullaan lähtöasemalle. Rouva Hellman on pitänyt lupauksensa ja lähettänyt hevosen vastaan. Ajomies on tuttu ja saattaessaan neitiä kestikievariin yöksi kertoo hän viimeiset kuulumiset kotoa.

Taivas on pilvessä ja kun pari kilometriä on ajettu, alkaa tulla vedensekaista lunta suurina siekaleina. Tie upottaa, reki kulkee enimmäkseen toisella syrjällään, tuon tuostakin vajotakseen syviin raiteisiin ja sitten taas töyssähtäkseen niistä ylös. Metsässä on vielä korkeita kinoksia. Puitten oksat vaikenevat vaikenemistaan, sillä niille langettuaan ei lumi sula, vaikka se vetenä virtaa alas sekä Iidan kasvoja että rengin niskaa ja vaikka se reenpeitteelle tultuaan muuttuu vesihelmiksi. Pensastoihin muodostuu kokonaisia lumipesiä ja telegraafilangat ovat kuin pumpulihahtuvien peitossa.

Ensimmäisen peninkulman aikana juttelevat he ahkerasti, mutta sitten he vaikenevat. Iida nauttii hiljaisesta kulusta metsän läpi, josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Siitä on monta vuotta kun hän tätä tietä kulki, mutta merkillisimmät mäet, kartanot ja käänteet muistaa hän selvästi. Hän eläytyy eläytymistään menneisyyteen, kokemukset viime vuosikymmeneltä katoavat, hän astelee latua, jota asteli kymmenen vuotta sitten. Hän elää haikean tunteen vallassa, se viihdyttää, se tuottaa lepoa.

Mutta ei se ole viisasta kääntää päätään ja liikahtaa reessä, kun taivaan täydeltä sataa lumiräntää, sillä se tekee turkinkauluksen läpi väyliä niskaan ja ennen pitkää valuu kylmä virta alas selkää.

Suloista on päästä kestikievariin kuivaamaan vaatteitaan ja syömään. Pieni kaupunki näyttää aivan muuttumattomalta ja kestikievarissa on kaikki entisellään. Kadut ovat kellertävän lumisohjon peitossa ja pilvistä lankeaa yhä suuria siekaleita taukoamatta.

Aikansa kuluksi päättää Iida telefonoida Helsinkiin… Hän tapaa kestikievarisalissa joukon herrojen tapaan puettuja miehiä, jotka istuvat olutlasien ääressä, puhellen korkealla äänellä, nauraa räkättäen ja tuon tuostakin sylkäisten. Iida kuulee, puhellessaan sentraaliin, että he puhuttelevat häntä, ja kun hän astuu heidän ohitsensa, niin ojentaa muuan kättään hänen perässään.

Äskeinen tunne, jonka herätti yksinäinen metsä ja lumisade, on kuin pyyhkäisemällä poissa. Hänen tekee mielensä astua noiden miesten eteen ja koko nykyhetken tapahtumien nimessä kysyä heiltä, kuinka he saattavat istua tuossa. Eivätkö he tiedä mitään, vai…? Hänen mielensä joutuu kuohuksiin, taas tuntuu siltä, että suomalaiset itse kutsuvat maahan pimeyden vallat… Hän tahtoisi suoraa päätä lähteä pois täältä, eteenpäin, jottei tarvitsisi kuulla noiden miesten naurua. Mutta täytyyhän hevosen saada levätä.

Onkohan elämäkin tässä kaupungissa muuttumatonna? Vieläköhän täällä juodaan niinkuin ennen? Eiköhän herroilla vieläkään ole muita harrastuksia? Kun maalaiset tänne tulivat, niin joivat he täällä rahansa ja jos kelpo nuorukainen tänne muutti, niin tuli hänestä renttu… Jos täällä kaikki on ollut entisellään, niin eikö tämäkään aika mitään vaikuta?

Rekeen astuessaan kuulee Iida yhä salista raakoja ääniä ja naurua. Ne seuraavat häntä pitkän aikaa, vaikka kaupunki on jo jäänyt hänen taakseen ja hämärä ja metsä vain ovat hänen ympärillään. Päästäkseen ajatuksistaan alkaa hän jutella Antin kanssa. Se on hyväluontoinen, perin rehellinen mies, mutta hiukan typerä. Valtiolliset asiat näkyy hän ymmärtävän sekavanlaisesti, sen hän vain tietää että vaikka kirveeseen tarttuu ja vaikka sotaan lähtee, jos tästä ruvetaan ahdistelemaan… Hän kohtelee hevosta kuin vanhaa toveria, jonka kanssa on monet matkat yhdessä tehty ja monet kovat koettu. Hän ei sitä lyö eikä riuhdo ohjaksista, vaan kävelee rinnalla ylämaat, tarkastelee valjaita ja juottelee kaivoilla maantielaidassa, jotka hevonenkin näkyy tuntevan ennestään.

On jo ilta. Tie vie läpi seutujen, jotka ovat miltei asumattomia. Molemmin puolin kasvaa vankkaa tukkipuuta. Iida muistaa aikaisemmilta lapsuudenajoiltaan asti kuulleensa puhuttavan, että näillä kankailla tapahtui murhia ja liikkui rosvoja. Hän käsittää, että pahantekijän mahtaa olla hyvä paeta tänne jylhään luontoon, käsittää myös sen, että noiden mökkiläisten, jotka asuvat täällä peninkulmien päässä muiden ihmisten ilmoilta, täytyy elää sovussa rosvojen kanssa, jos mielivät henkensä säilyttää… Hän katselee metsään, valkeaan, syvään hongikkoon. Ei tuule, mutta latvoissa käy kohina, tyyni, intohimoton ääni, kuin laulu Tuonelan tuvilta… Tuolla liikkuu lumella varjo. Olisiko se murhamies, koditon ihminen ilman omantunnon rauhaa?

Vähitellen harvenee hongikko ja he ajavat asutummille aloille. Iida alkaa jo tuntea seudut, tasaiset pellot, kartanot… Tuolla edempänä on kirkko. Ja tuossa vilkkuu jo, valaistuna kuin ennen suuria pitoja varten, Alma Hellmanin koti… Siellä mahtaa olla vieraita, tulta tulvii pitkän rakennuksen joka ikkunasta.

Onko tämä totta vai onko se unta? Täälläkö hän todella on, täällä kaukaisessa kotipitäjässä?

— Syntymäseutu, ajattelee hän itsekseen, — mikä ihmeellinen tenho sinussa on! En ole tietänyt, mikä mahti sinä olet, en ole tietänyt, että näin sinua rakastan, kunhan voisin tehdä jotakin hyväksesi! Jumala joka minut tänne lähetit, ole mukanani ja sano minulle, mitä minun pitää tehdä, miten minun pitää puhua. Itse en tiedä, itse olen ollut paha ja elämäni on ollut erehdystä — sinä, Jumala, jolla on kaikki voima ja joka heikostakin voit tehdä aseesi, ole minun kanssani!

He ajavat sisään tutusta portista, jota varjostavat suuret puut. Portaiden edessä seisoo palvelustyttö lyhty kädessä, ja portailta huutaa talon rouva jo "tervetuloa" tulijaa vastaan… Hetkeksi tuntuu Iidasta taaskin siltä kuin ajat kymmenen vuotta sitten olisivat palanneet: hän on äitinsä kodista tullut serkkunsa komeaan kotiin tanssiaisiin… Mutta sydämellisemmin kuin ennen painaa talon rouva hänet syliinsä, eikä ole hänen pukunsa loistava kuten silloin. Nyt on hän vaatimattomissa, mustissa vaatteissa ja Iida tuntee, että hän tällaisena pitää hänestä enemmän. Mutta samassa muistuu hänen mieleensä valaistu huoneisto ja kuiskaten kysyy hän:

— Tietysti sinua varten, kultaseni! naurahtaa Alma ja vie vieraansa sisään. Sohvalta eteisessä nousee heitä vastaan sileäkarvainen jahtikoira ystävällisesti vingahdellen ja heiluttaen häntäänsä. Alman päästellessä vaatteita Iidan yltä astuu talon isäntävainajan huoneesta herra, jonka Alma esittelee miehenään, samalla kehoittaen serkkuaan ja miestään sinuttelemaan toisiaan.

Herra Hellman sopertaa jotakin, että on hauska tutustua, silittelee koiraansa, tekee pari kysymystä tiestä ja ilmasta ja lähtee sitten takaisin omalle puolelleen.

Alma ja Iida astuvat huoneesta huoneeseen, Iida tahtoo nähdä kaikki, uudistaa muistojaan menneiltä ajoilta. Kuinka ne suojat tuntuvat suurilta, miltei ruhtinaallisilta! Kaikki on melkein samassa järjestyksessä kuin ennen, vierashuoneen permannon peittää sama kallisarvoinen matto, huonekalut ovat samat pehmeät, punaiset ja seinillä riippuu samat taulut ja peilit.

— En käsitä, virkkaa Iida vihdoin, — kuinka kaikki on saattanut näin säilyä!

— Se näyttää siltä, vastaa Alma hiukan katkenneesti ja ikäänkuin mielenliikutustaan vastaan taistellen, — nyt illalla, tulen valossa, mutta päivällä kyllä näet, että kaikki on kulunutta.

— Niinkuin kotini! pääsee häneltä tukahdutetusti. Ja samassa alkaa hän aivan muuttuneella äänellä kertoa Iidalle, miten he kirkkoherran ja kansakoulunopettajien kanssa ovat järjestäneet kokoukset. Huomenna, pitkänä perjantaina iltapäivällä on kokous Mäkelän koululla, seuraavana päivänä Hirvijärvellä, sitten Tuuloisissa, sitten Ahokankaalla, sitten kirkonkylässä, sitten Hukkilassa ja vihdoin Hongiston koululla, jos sinne nyt pääsee kun jäällä on niin paljon vettä.

— En huolinut määrätä Kalliolaan mitään kokousta, sillä ajattelin, että sinusta ehkä olisi kiusallista tulla sinne. Siellä on kaikki niin muuttunut, rakennukset ränstyneet ja tuuli kaatanut puita… Mutta minä aivan unohdan antaa sinulle ruokaa, keskeyttää hän äkkiä ja rientää kyökkiin.

Illallispöydässä on herra Hellman läsnä. Hän on komea mies, siistissä, muodikkaassa puvussa. Kasvot ovat hienot ja sivistyneet, hän tekee läpeensä miellyttävän vaikutuksen — ensi hetkessä. Mutta jo seuraavassa ilmenee hänen käytöksessään, hänen tavassaan puhua, jotakin jota Iida ei ymmärrä. Hän ei katso silmiin, hän puhuu omituisella varovaisuudella, ikäänkuin ei hän tietäisi, kohdellako vierastaan ystävänä vaiko vihollisena. Hän syö paljon ja silminnähtävällä nautinnolla. Pari kertaa vastaa hän rouvansa huomautuksiin hermostuneesti, miltei ärtyisästi. Rouva taas puolestaan puhuu vältellen, lausuen asioista niin yleisiä arvosteluja kuin suinkin. Iida tahtoo likemmin kuulla, miltä kauppias nykyään näyttää ja vähän aikaa luistaa keskustelu erinomaisesti. Tietäähän sen, miten tavallinen, raaka talonpoika herrastaloa hoitaa. Paitsi että hän on antanut rakennusten rappeutua ja kaatanut puita puistosta, niin on hän myynyt kaiken metsän ja tahtoisi nyt päästä koko talosta. Kun tämä keskusteluaihe on käytetty loppuun, niin syntyy taas kiusallinen hiljaisuus. Iida tuntee, ettei Alman ja hänen miehensä väli ole hyvä. Hän on kuin kahden tulen välissä ja helpommin hengittää hän, kun ateria on loppunut, herra Hellman toivottaa hyvää yötä ja rouva saattaa hänet hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen.

Se on rakennuksen toisessa päässä, pieni, lämmin huone, jonka ikkunat antavat puutarhaan päin. Seinän takana ovat Alman miesvainajan huoneet, kolme suurta, kolkkoa huonetta, joissa Iida muistaa kansan kertoneen kummittelevan.

— Sinä olet kai hyvin väsyksissä? kysyy rouva Hellman. — Lähdenkö pois, vai saanko hetkisen jutella kanssasi?

Iida vakuuttaa, ettei hän vielä ole väsyksissä, hän ei kuitenkaan saisi unta. Hän on itse asiassa kiitollinen siitä, ettei hänen vielä tarvitse jäädä yksin, sillä hänet on vallannut omituisen kolkko tunne, häntä pelottaa jäädä tänne suuren rakennuksen päähän yöksi. Onhan se hullutusta, tietäähän hän, ettei hänelle mitään tapahdu…

Alma on istuutunut hänen vuoteensa laidalle, kädet ristissä sylissä. Hän näyttää odottaneen serkkunsa tuloa, saadakseen hänelle puhua, sillä hänen sydämensä on täynnä. Mutta hän epäilee, onko hänellä oikeutta paljastaa huolensa ja voiko tuohon tyttöön luottaa. Eikä hän oikeastaan mielellään nöyrry valittamaankaan…

Iida katselee häntä hänen siinä istuessaan ja hänet valtaa sääli. Kuinka hän on muuttunut, laihtunut, kuinka tukka on käynyt harvaksi ja kuinka otsaan on syntynyt uurteita? Hän ei ole ollut sairas, hänen on siis täytynyt henkisesti kärsiä…

— Kun tämä koetuksen aika nyt todellakin jotakin Vaikuttaisi, virkkaa hän vihdoin ja nostaa katseensa, joka pitkän aikaa on tähdännyt permantoon.

— Ole varma siitä, että se vaikuttaa, vastaa Iida lämpimästi. — Onhan se jo vaikuttanut. Kuka olisi uskonut, että kielipuolueemme lakkaisivat ja kuitenkaan eivät ne enää ole olemassa, vaan me seisomme yhtenä yksimielisenä kansana.

— Kunhan ei se olisi enemmän näennäistä, sanoo hän vihdoin. — Ehkei ajattelevissa piireissä, mutta suuri yleisö ei varmaankaan ole muuttanut mieltään. Ainakin täällä maaseudulla puhutaan "suomenmielisistä" ja "ruotsinmielisistä" aivan kuin ennen.

— Jos, jatkaa Alma, ikäänkuin ei hän olisi kuullut serkkunsa viime sanoja, — jos me saisimme takaisin kaikki mitä olemme kadottaneet, niin eiköhän tuli taas leimahtaisi ilmi liekkiin?

Iida ei vastaa mitään. Jonakin epäilyksen hetkenä on hän tehnyt itselleen saman kysymyksen, voimatta vastata siihen.

— Vieläkö täällä pitäjässä juodaan niinkuin ennen? kysäisee hän, vaihtaakseen puheen aihetta.

Iida hämmästyy hänen kiihkeyttään ja käsittää kajonneensa arkaan kohtaan. Juoppous se varmaankin on hänen ristinsä. Samassa muistuu hänen mieleensä, että herra Hellman illallispöydässä joi olutta. Eihän se itse asiassa mitään niin ihmeellistä ollut, mutta…

— Talon pehtoori juo, rengit juovat, torpparit samoin, kauppias tuolla maantienlaidassa on rapajuoppo. Pidoista palaavat herrat miltei aina humalassa. Eihän ole kaunista sitä kertoa, mutta sellainen on katsantokanta pitäjässämme, että yksin naistenkin mielestä mies on hauskempi, jos hän on hiukan juonut kuin jos hän on aivan selvä… Ja eihän täällä menesty muut kuin epäsäännölliset miehet ja puolisivistyneet naiset. Muita vihataan ja yleinen mielipide tuomitsee heidät…

Hän vaikenee hetkeksi, ikäänkuin omia sanojaan pelästyen ja jatkaa sitten tyynemmin.

— Onhan täällä sentään kelpo ihmisiäkin, säätyläistenkin joukossa, mutta he eivät koskaan puutu osoittamaan, etteivät he hyväksyisi sitä elämää, jota täällä suurin osa herrasväestä viettää. He ummistavat silmänsä ja vaikenevat, sillä he tahtovat elää sovussa ja rauhassa. Eivätkä yksin säätyläiset ole syypäitä, sillä kyllä meidän rikkaat talonpoikamme ovat tavattomasti takapajulla… Koulua pelkäävät kuin surmaa. Eihän täältäpäin ole tullut ainoatakaan talonpoikaisylioppilasta.

— Niin, "sivistyneiden" esimerkki ei juuri ole ollut omiaan houkuttelemaan talonpoikien lapsia antautumaan koulutielle. Mutta eiköhän tästä nyt tule suuri käänne.

Alma tuntuu rauhallisemmalta nyt kun on saanut hiukan puhua ja lausuttuaan hyvää yötä jättää hän huoneen. Iida jää yksin. Hänen ei ole uni eikä hän tunne väsymystä.

Pitäjässä on siis kaikki entisellään. Täällä ei vielä tajuta, mitä aika kansalaisilta vaatii. Täällä nukutaan vieläkin. Ja jollei edes tämä aika herätä…

— Hyvä Jumala, avaa meidän silmämme, auta meitä tulemaan kelpo suomalaisiksi, sillä muuten olemme hukassa!… Autathan, Jumala, annathan anteeksi etkä heitä meitä sortumaan!

Sammuttaessaan kynttilää kuulee Iida kellon seinän takana lyövän kaksitoista. Hän ei enää pelkää. Niin likellä Jumalaa kuin sinä yönä ei hän pitkiin aikoihin ole ollut.

Ikkunan alla seisoo pensas, jonka oksat ovat kokonaan lumihahtuvien peitossa. Sen syrjästä saattaa erottaa lumisen puutarhan.

Lumisade oli lakannut, räystäät tippuivat, varpuset raksuttivat pensastoissa pihamaalla. Iida kuuli huomenkelloja soitettavan ja näki kansan sekä jalkaisin että hevosella rientävän kirkkoon. Kun hän vihdoin itse astui tuttua tanhuaa kirkkoa kohti, oli jumalanpalvelus jo mahtanut alkaa, sillä kirkonmäellä ei näkynyt kuin hevosia. Ne olivat sidotut aitaan, toisten eteen oli pantu heiniä, toiset söivät kauroja pussista, joka oli kiinnitetty pään ympäri. Pari nuorta miestä seisoi kellotapulirakennuksen takana tupakoimassa.

Iida kulki kuin unissaan, sydän väristen, huulet sopertaen rukousta. Avatessaan kirkon ovea tuntui hänestä juhlalliselta kuin jos hän olisi astunut iäisyyden kynnykselle. Hiljaa, uskaltamatta katsoa ympärilleen, vaipui hän likeisimpään penkkiin ja kätki kasvot käsiinsä.

Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän ympärillään puhtaat, valkeat seinät, tutun alttaritaulun, joka kuvasi Kristuksen kirkastusta, hopeiset haarakynttiläjalat alttaripöydällä ja penkeissä tutunnäköisiä kasvoja. Urkuja soitettiin kauniisti, pappi nousi saarnastuoliin… Sakariston ovensuussa seinällä riippui kultakehyksissä kirjoituksia, joihin hän ennen tuskin oli huomiota kiinnittänyt — hallitsijavakuutukset.

Pappi luki saarnansa yksitoikkoisesti, sanoja venytellen. Iida ei voinut häntä seurata, mutta hän nautti hiljaisuudesta ja lapsuudenaikaisesta tunnelmasta, joka täällä häntä ympäröi, ja katseli kirjoituksiin sakariston ovensuussa. Ensimmäisen saarnan loputtua hän läksi pois kirkosta.

Kartanon pihassa oli häntä vastassa suuri koiralauma, ainakin kuusi koiraa, hyväluontoisia jäniskoiria, jotka paikalla tekeytyivät ystäviksi. Eteisen sohvalla vinkui kaunis lintukoira ja talon isäntä istui huoneessaan järjestelemässä ampumavehkeitään. Kaikesta päättäen oli hän innokas metsästäjä.

Päivällisille tuli muuan herra, joka vasta lyhyemmän ajan oli oleskellut pitäjässä. Herra Hellman tarjosi hänelle ruokaryyppyä, mutta hän ei ottanut.

— No mikä nyt on kun ei kelpaa! sanoi isäntä hiukan epävarmalla äänellä ja tyhjensi itse lasinsa.

Iidaa pelotti… Häntä hullua tyttöä, että hän oli lähtenyt tälle retkelle itseään kiduttamaan! Sillä varmaan ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä… Kokoustalon aitavierillä oli hevosia ja ikkunoista näkyi naisten päitä. Pihamaalla ja kuistilla seisoi kymmenkunta miestä… He odottavat kaikki häntä ja hänen puheitaan, hänen pitää osata kiinnittää puoleensa heidän huomionsa pariksi tunniksi…

Ystävällisenä astui talon isäntä Iidaa ja rouva Hellmania vastaan. Iida muisti hänet vallan hyvin isänsä ajoilta. Se oli viisas mies, varakas mies ja etevä maanviljelijä, mutta joi vahvasti ja hänen poikansa oli suuri juoppo.

Hetkisen perästä tuli opettajatarkin toivottamaan vieraita tervetulleiksi. Hän oli kalpea, hento nainen ja näytti vaivoin kantavan käsivarrellaan lastaan, joka tuon tuostakin kitisi. Sensijaan oli hänen miehensä punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen. Koulu sijaitsi isännän suuressa asuinrakennuksessa ja sali, jopa porstuakin oli jo kerääntynyt väkeä täyteen. Myöskin naapurikartanon herrasväet olivat saapuneet.

Iida oli ottanut mukaansa puolisataa laulukirjaa, jotka lainaksi jaettiin yleisölle, ja pian vyöryi juhlallinen virsi salissa.

Hän seisoo puhujalavalla veisaten noiden muiden mukana. Hänen edessään on nuoria ja vanhoja, puolisokeista ruotilaisukoista pieniin koulutyttöihin, jotka varmaan tulevat ymmärtämään sangen vähän hänen puheestaan. Siinä on köyhää kansaa ja varakkaammanlaista väkeä, kaikki näyttävät tutuilta, mutta ainoastaan harvoja hän tuntee.

He kuuntelevat puhetta tyyninä, liikkumattomin katsein, hiukan tottumattomina toimitukseen, mutta näyttäen käsittävän kaikki. He eivät puhele keskenään, vaan seuraavat tarkkaavaisesti ja käyvät tavattomalla innolla laulamaan, kun Iida esitelmän välissä ehdottaa laulua. He ovat siinä lyhyessä ajassa niin ehtineet ihastua laulukirjoihin, että he väkiselläkin tahtovat ne ostaa.

Myöskin nuorisoseurakysymys herää kokouksen lopulla vireille. Seuran perustamisesta on jo kauan ollut puhetta. Kyllä se nyt lopultakin on perustettava…

Alku on aina vaikein ja ensi päivä hirsipuussakin pahin. Seuraavana päivänä tuntui Iidasta lähtö kokouspaikkaan jo paljon keveämmältä.

Hän ei koskaan ollut käynyt Hirvijärven metsäkulmalla, mutta aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli hän kuullut mainittavan "Hirvijärven rikkaita". Kylään oli vasta viime vuosina tullut sekä maantie että koulu. Tilat olivat pieniä ja torppareja ainoastaan nimeksi. Joskus oli hänen isänsä puheilla käynyt Hirvijärveltä joku isäntä, sarkatakkiin puettu, jykevä, itsetietoinen mies, jota isä oli kohdellut erikoisella kunnioituksella.

Oli kirkas päivä, hanget siinsivät, koivumetsä punersi ja ilmassa oli keväinen tuoksu. Tie oli asumatonta, siellä täällä vain tuli vastaan köyhännäköinen tölli. Vihdoin erottiin valtatieltä ja kun kylätietä oli parin tunnin verran ajettu, niin alkoi sen päästä kuulua koiranhaukuntaa. Eteen aukeni loiva rinne harmaine mökkeineen ja punaisiksi maalattuine taloineen. Tie kiersi tuhannessa mutkassa ylös rinnettä, ohi kuistien, joiden edessä siat tonkivat, varpuset raksuttivat ja koirarakki haukkui, kohti uutta, vielä maalaamatonta rakennusta, joka oli suurin koko kylässä ja sijaitsi muita korkeammalla: koulua.

Täällä siis asuvat "Hirvijärven rikkaat", pitäjän vapaa talonpoikaisluokka.

Heidän kylänsä tekee iloisemman vaikutuksen kuin seudut, joiden läpi tähän asti on matkustettu. Hauskasti punoittavat talot hankien keskellä — vai lieneekö se auringon ansio, joka tänään antaa kultiensa niin runsaasti tulvia yli seudun?

Opettaja tulee vastaan jo portailla, lausuu reippaasti "tervetuloa" ja auttaa neidin reestä. He astuvat suureen, valoisaan koulusaliin, jossa urkuharmonien ympärillä seisoo muutamia nuoria miehiä laulamassa. Ikkunoista näkyy laaja savolainen maisema: harjanteiden selkiä, jotka aaltojen lailla ylenevät ja alenevat aina taivaanrantaan saakka, joka on läpikuultavan puhdas.

Laulu lakkaa ja laulajat tulevat tervehtimään tulijaa. He ovat siisteissä puvuissa, heidän tervehdyksensä on kohtelias ja heidän kasvoistaan näkee paikalla, että he ovat tottuneet ajattelemaan.

Kyllä. Tuo Heikkilä paraikaa käy ja Mustonen kävi viime vuonna. Muut eivät ole olleet tilaisuudessa, vaikka kyllä olisi ollut halua. Mutta lainakirjaston ovat he tutkineet kannesta kanteen ja sanomalehtiä he seuraavat tarkasti… Kunhan näillä seuduin vain olisi enemmän harrastusta. Mutta jos täällä jotakin uutta alkaa, niin jo nousevat miltei kaikki vastustamaan ja pilkkaamaan ja panettelemaan. Nuorisoseuraakin on aiottu perustaa jo pitkän aikaa, mutta eihän siitä mitään tule… Kansakoulussa on sentään viime vuosina ollut paljon oppilaita, mutta kansanopistoa katsotaan vielä kieroin silmin. Santalan isäntäkään, vaikka on niin kelpo mies ja vaikka varoja kyllä olisi, ei tahdo päästää opistoon tytärtään, joka on niin lukuhaluinen…

Hetkisen kuluttua ovat he laulukirjasta tavanneet laulun, jota kansanopistossa usein laulettiin ja heidän nuoret äänensä täyttävät kaikuvan salin. Iida seisoo heidän joukossaan, vuoroin silmäillen sydänmaista maisemaa, jota aurinko kultaa, vuoroin noita nuoria, jotka laulavat…

Heillä on täällä paljon vaikeuksia, heitä ei ymmärretä eikä heidän harrastuksiaan tunnusteta. Mutta heitä on jo kantajoukko. Kipuna on syttynyt sydänmaahan eikä se sieltä sammu, vaan hehkumistaan se hehkuu, kunnes leimahtaa liekiksi. Heidän joukkonsa tulee, jos he vain hyvällä esimerkillä ja kestävällä innolla jaksavat toimia, kasvamistaan kasvamaan. Ehkä jo parinkymmenen vuoden kuluttua jokainen lapsi täällä saa nauttia koulun siunausta, ehkä silloin valkea lakki koristaa monen neidon ja nuorukaisen päätä… Ehkä juuri täältä, pitäjän itsenäisten talonpoikien kulmalta nousee se hengen aateli, joka pitäjäläisille näyttää, ettei nimi eikä synnynnäinen sääty eikä raha ihmistä aateloi, ettei muodikas puku eikä ylellisyys tavoissa korota häntä sivistyneiden luokkaan, vaan että hengen aateliin ja tosisivistykseen kuuluu paljon, paljon enemmän…

Iida katselee noita nuoria, joiden rinnat innostuksesta kohoavat, ja hänet valtaa suuri onni. Hänen tekisi mieli jäädä tänne sydänmaalle heidän kanssaan, heidän ja heidän siskojensa rinnalle tekemään työtä, kunnes hänenkin kouransa kävisivät työnteosta koviksi kuten heidänkin ovat…

He kertovat, että ovat valmistaneet ohjelmaa hänelle avuksi. Heikkilällä on puhe ja runo ja pari noista muista miehistä on valmistanut vuorokeskustelun.

Mutta jo alkaakin saliin kerääntyä yleisöä — kuinka toisenlaista kuin eilinen yleisö! Eroa on vaatteissa ja ulkonaisessa käytöksessä, mutta vielä enemmän kasvoissa. Näille ihmisille on helppo puhua, heidän kasvojensa ilmeessä on jotakin, joka antaa sanoille siivet. He eivät ole vilkasta väkeä, joka ensi hetkessä viehättyisi, mutta he ovat jykevää kelpo väkeä, joka on tottunut ajattelemaan, arvostelemaan ja järkevästi käsittämään asiat. Heissä on riippumattomuuden leima, he tietävät arvonsa, tietävät tulevansa omillaan toimeen.

Aika rientää kuin siivillä. Iida ei huomaa sen kulkua. Niin paljon on hänellä puhumista noille isännille, emännille, heidän perheilleen ja palvelijoilleen. He käsittävät hänet, hän saattaa heille puhua suoraan. Hänen kirjavarojaan menee kaupaksi suuret määrät ja onnellisena, miltei kaipauksella jättää hän Hirvijärven.

Ilta on ihana. Auringon laskettua on pakastunut, taivaalla ei näy ainoatakaan pilveä, ainoastaan ruskoja, jotka hohtavat punaisissa, sinertävissä ja kullankarvaisissa väreissä, vähitellen himmetäkseen vastaanottamaan tähtiä. Ilma on läpikuultavaa; joka siemauksen mukana luulee hengittävänsä keuhkoihinsa nuoruutta ja terveyttä.

Tie Hirvijärveltä Tuuloisiin ei ole peninkulmankaan pituinen, mutta siihen kului monta tuntia. Peltojen poikki kulki pari jälkeä ja hevonen asteli siinä askel askeleelta, vaipuen kinoksiin vatsaa myöten. Yli aidan, josta ainoastaan seipäät näkyivät, laskeuduttiin niitylle, siitä taas mäelle, ajettiin useiden pihamaiden poikki, reki kallellaan, lakkaamatta ollen vaarassa kaatua. Äkkiä loppuivat jäljet ja hevonen tupsahti suinpäin hankeen. Ei ollut muuta neuvoa kuin riisua se, kääntää reki ja lähteä takaisin. Mutta pian löytyi metsästä hyvä tie ja se vei, kuperkeikkoja tuottamatta, perille asti.

Tuuloinen on kyllä talo, mutta se ei ole niitä suuria kartanoita, siihen ei kuulu kuin noin kaksikymmentä torppaa pitäjän äärimmäisessä päässä.

Torpparit ovat köyhää, nöyrää väkeä, joiden koko ajan anastaa taistelu jokapäiväisestä leivästä. He kuuntelevat kyllä hartaasti, mitä neiti heille tuossa puhuu, mutta tuntuu siltä kuin eivät he voisi arvostella, mitä heille sanotaan eivätkä pystyisi puhuttua käsittämään. He kuuntelevat häntä mielellään, sillä moni näillä seuduin muistaa hänet lapsuudenajoilta. Kalliolan kartano ei ole tästä hyvinkään kaukana. He ovat tulleet tänne uteliaisuudesta, näkemään miltä hän nyt näyttää.

Iida tuntee sen. Hän pukee sanansa niin yksinkertaiseen muotoon kuin suinkin, hän koettaa sanoa sanottavansa hauskasti ja voimakkaasti, mutta tuon tuostakin haukottelee joku tai alkaa kuiskaten jutella naapurinsa kanssa.

Noilla raukoilla on hyvä tahto, he ovat nöyrää väkeä, mutta he eivät jaksa kuunnella eivätkä pysty käsittämään. He tekevät parastaan, he uhraavat roponsa kirjoihin, tulevat ystävällisesti neitiä kiittämään ja vanhat tuttavat itkevät mielenliikutuksissaan.

Muiden joukossa on muuan Malakia Koivula, jonka Iida muistaa vallan hyvin. Äiti auttoi häntä joskus, vaikkei hän alustalaisiin kuulunutkaan, sillä hän oli aina niin köyhä ja surkea. Nyt on hän käynyt entistä kalpeammaksi ja laihemmaksi…

Hän muutti tänne toisesta päästä pitäjää. Hänellä ei ollut edes hevosta, vaan omien olkapäittensä päällä hän ja hänen vaimonsa kantoivat hirret uuteen kotiinsa. Metsä aukaistiin pelloksi ja pellon laitaan nousivat hökkelit, pirtti, jossa oli pari korttelin korkuista ikkunaa, aitta, sauna ja navetta. Torpan nimeksi pantiin Koivula.

Halla rupesi sitten jokavuotiseksi vieraaksi. Uutinen oli lopussa jo ennen kuin ensi lumi oli langennut. Puute toi mukanaan taudin ja lasten parvi yhä lisääntyi. Miehellä ei, kun hän meni taloon suorittamaan veropäiviään, koskaan ollut kontissaan muuta evästä kuin leipä, kuiva reikäleipä. Olihan Koivulassa lehmä, mutta lapset tarvitsivat maidon, eikä sitä niin paljon tullut, kun ei ollut, mitä syöttää lehmäraukalle.

Yhteen aikaan oli Koivulassa hevonenkin, Tähti niminen, koska sillä oli valkea pilkku otsassa. Malakia oli ostanut sen pienenä varsana eikä siitä koskaan tullut täysikasvanutta hevosta. Se surkastui ennenaikojaan, sillä siinä iässä, jolloin muut hevoset viettävät aikansa syömisellä ja huolettomalla kisalla, kynti Tähti jo kangasta ja kuljetti jyviä myllyyn. Koivula ei ollut paha mies ja häneen koski, kun hän näki Tähden kokonaan seisahtuvan kehityksessään ja vanhan takun aina rehoittavan sen selässä. Mutta mitä tehdä, köyhällä ei ole varaa pitää joutilasta karjaa!

— Heitä sinä koko Koivulasi, sanoi isäntä, — ja rupea muonamieheksi taloon. Saat asua lämpimässä pirtissä eikä ruo'asta tule koskaan puutetta. Paljon huolettomammille päiville pääset.

Koivula kyllä ymmärsi, että isäntä tarkoitti hyvää. Mutta mikä lienee vetänyt yhä vain kuokkimaan sitä sarkaa, jonka itse korvesta oli raivannut…

— No, vieläkö se Malakia yhä on Koivulassa? kysäisee neiti tervehdittyään.

— Siinähän minä vielä, vastaa mies, vieden työssä kangistuneen käden silmäkulmaansa kohti. — Eihän siitä tahdo hennota luopua niin kauan kuin isäntä vain pitää…

Mahtaa tuntua toivottomalta tehdä tällainen tunnustus kymmenen vuoden hien ja työn jälkeen. Mutta loistaahan tunnustus, sanoittakin, hänen kasvoistaan, jotka ovat harmaankarvaiset ja täynnä uurteita, hänen käsistään, jotka ovat kovat kuin kuivettunut nahka…

On se kummallinen luonnonlaki, joka kytkee ihmisen turpeeseen, josta hän on elatuksensa irti raastanut. Maa vetää häntä puoleensa niinkuin magneetti rautaa. Sekö salaisuus siinä on, että ihminen maasta on tullut ja maaksi jälleen on tuleva?

Siinä korven laidassa myyrii Malakia, kokee pettymyksen toisensa perästä, puute ei lopu häneltä koskaan, leipähuolet eivät koskaan heitä. Hän tekee työtä veriin asti, vuoroin talossa, vuoroin kotona. Lapset eivät saa jäädä jatkamaan siitä, missä isä väsyi, he hajoavat kuin akanat tuuleen ja isä ja äiti päättävät päivänsä vaivaistalossa tai toisen pirtinnurkassa. Tämän tietää Malakia, tietää, että isäntä voi ajaa hänet pois, koska vain tahtoo, ettei hänen poikansa saa periä Koivulaa, tietää, että siihen tulee vieras. Ja kuitenkin riippuu hän kiinni turpeessa, jolla hänen mökkinsä seisoo. Mutta hänen työnsä on ilotonta, häntä ei elähytä tulevaisuudentoivo eikä luottamus onnellisempiin aikoihin.

Kuinka toisin olisi, jos turve olisi hänen omansa! Olisipa joku rikas mies, joka toimittaisi hänelle mahdollisuuden päästä sen omistajaksi, miten toisenlaiseksi muuttuisi hänen elämänsä, miten paljon valoisammaksi! Olisi siinä huolia kuten ennenkin ja kysyisi se työtä, mutta olisihan luottamus tulevaisuuteen ja toivo parempien päivien koittamisesta, ei tosin itselle vaan pojalle. Ja tällaisia ihmisiä on niin paljon. Suuri osa Suomen kansaa, pohja, jolle koko kulttuuri on perustettu…

Tällaiset ajatukset hyörivät Iidan päässä, hänen ajaessaan Tuuloisista Ahokankaalle, jonne kokous on kuulutettu iltapäiväksi. Tässä kyllä on harkitsemista kaupunkilaisneitoselle, jonka piti lähteä ulkomaille. Hän tulee nyt keskelle suurten kartanoiden torpparialuetta.

Aikoja sitten pakeni päivä pilveen ja tuuli alkoi käydä. Se kiskoo lunta irti hangesta nostaen taivaan ja maan välin ainoaksi lumiryöpyksi. Tiet ovat tukossa, asuntojen nurkissa vinkuvat vihurit kierrellen solia, siirrellen kinoksia paikasta toiseen.

Kun Iida astuu Ahokankaan pirttiin, on avara huone väkeä täynnä. Se on varakkaamman näköistä kuin Tuuloisissa, mutta sille on tavattoman vaikea puhua. Iida tuntee, ettei yleisö hänen sanojaan usko, ettei se häneen luota. Ihmiset istuvat jäykkinä kuin patsaat, liikkumattomin kasvonpiirtein. Heissä on jotakin aivan tylsää ja välinpitämätöntä, epäluuloista…

Iida koettaa puhua heidän tunteilleen, hän käyttää sanoja, jotka muualla ovat saaneet mielenliikutuksen heräämään kyyneliin asti. Hän rupeaa ankaraksi, vakavaksi, heltyy siitä ystävälliseksi, laskee leikkiä — ei mikään vaikuta, ilmeet kuulijain kasvoissa pysyvät liikkumattomina. Joku lähtee pois kesken. Ja kokouksen lopussa ei kukaan osta kirjaa.

Iida on jo tottunut siihen, että esitelmien jälkeen syntyy jonkinlainen seurustelu. Hänen ympärilleen on tavallisesti kerääntynyt kansaa kiittämään tai kyselemään kirjoista. Se tapahtui sillä puolen pitäjää, jossa hän oli vähemmin tuttu. Täälläpäin, joka on likempänä hänen entistä kotiaan, eivät tule. Yleisö Ahokankaan suuresta tuvasta hajaantuu sanaa lausumatta, kirjaa ostamatta. Iida yrittää paria miestä pidättää tehden jonkun kysymyksen, mutta vastaukset ovat niin lyhyitä, ettei hän voi jatkaa.

He epäilevät häntä… Miksi? Eivätkö he tiedä, eivätkö he näe, että hän rakastaa heitä ja tahtoo heidän parastaan? He ovat nähtävästi tottuneet siihen, ettei "herroilta" ole odotettavissa mitään hyvää, heidän puheensa tarkoittaa vain heidän omia etujaan, ovat ehkä palkanneet tuon Kalliolan entisen neidin ja käyttävät nyt pitkin pitäjää…

Häntä hullua tyttöä, joka tänne läksi, noiden katkerien ihmisten joukkoon, pois lämpöisestä kodistaan, itseänsä kiduttamaan, saamatta aikaan mitään hyvää!

Hänestä tuntuu äkkiä pelottavan kolkolta. Hän on yksinään, vieraana, orpona keskellä omia kansalaisiaan, syntymäpitäjässään. Pirttiin on vielä jäänyt kymmenkunta henkeä, talonpoikaa, ja hän, herrasnainen. Nurkissa vinkuu ja rytisee, piipunreiässä humisee ja soi. Myrsky tärisyttää huonetta, röykyttää kattoa ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan ja sitten hajoittaakseen kaikkiin ilmansuuntiin ne, jotka huoneessa ovat… Heidän täytyy käydä käsi käteen ja lujasti pitää kiinni…

Hänessä herää mielikuva, että he kaikki ojentavat toisilleen kätensä ja liittyvät piiriin, ainoastaan hän, herrasnainen, jää ulkopuolelle…

— Mikset liittynyt meihin silloin kun päivä paistoi, kuulee hän äänen puhuvan, — miksi silloin pysyit erilläsi? Nyt on meidän vuoromme…

Hän on seisonut selin pirttiin, painuneena järjestämään kirjoja matkalaukkuunsa. Hän herää ajatuksistaan siitä, että joku tönäisee häntä olkapäähän.

— Kiitoksia, ryökinä, lausuu hän, ojentaen Iidalle kouransa, jää hetkeksi häneen katsomaan ja poistuu sitten hitaasti.

Mutta kyyneleet nousevat Iidan silmiin ja hänen tekisi mieli langeta polvilleen kiittämään tuota miestä hänen sanoistaan. Sillä ei hän vielä koskaan ole ollut niin ystävällisyyden tarpeessa kuin tänä hetkenä…

Ei ole tämä kansa niin kovaa ja luoksepääsemätöntä kuin miltä se näyttää. Siltä on riistetty luottamus parempiosaisiin… Ja voi heitä, jotka sen ovat riistäneet!

Matkalla kirkonkylään muistuvat Iidan mieleen taas entiset ajat… Tuleeko hänen huomisessa kokouksessa kirkonkylän kansakoululla paljastaa kaikki, sekä tahalliset että laiminlyömisen synnit? Tuntuu siltä että täytyy…

Hän on mieletön! Kuka hänelle olisi määrännyt sellaisia velvollisuuksia, hänellä ei edes ole oikeutta kajota yksityisten elämään! Onhan se kunkin oma asia, kuinka hän tulee toimeen alustalaistensa kanssa, hänen oma vahinkonsa, jollei häntä rakasteta eikä kunnioiteta… Ei ole hän, Iida, pitäjän sielunpaimen, hyvä kunhan hän pitää puhtaana omankin kynnyksensä.

Niin! Jospa seuraukset yksityisen elämästä kohtaisivatkin vain häntä itseään! Silloin olisi hänellä oikeus elää miten hyvänsä. Mutta hänen tekonsa tulevat koko hänen kansansa teoiksi, sille joko kunniaksi tai häpeäksi, siunaukseksi tai kiroukseksi. Suomen kohtaloa kantaa käsissään jokainen yksilö tässä maassa. Sentähden täytyy yksilöltä vaatia nuhteetonta elämää…

Tähän saakka on nukuttu. Vaaran hetki on useita herättänyt. Täytyyhän heidän huutaa niille, jotka vielä ovat ummessa silmin…

Ei! Hän ei sano heille mitään, hän ei saata sanoa. Heillä on silmät nähdä, korvat kuulla ja omatunto, kuten hänelläkin…

Hän arvostelee asioita liian yksipuolisesti. Hän syyttää yksin herrasluokkaa. Yhteiskunnallisia epäkohtiahan on kaikissa maissa, Suomi on sentään onnellisempi kuin monet muut siinä suhteessa…

Hän ei pääse selvyyteen, hän ei tiedä mitä tehdä. Hän vain tuntee avuttomuutensa, mitättömyytensä. Ei olisi pitänyt näin kykenemättömänä lähteä tällaiselle matkalle.

Yöllä ei hän saa unta ja seuraavana päivänä täytyy hänen panna parastaan pysyäkseen levollisena ja kootakseen ajatuksensa.

Päivä on kirkas ja kylmähkö, toinen pääsiäispäivä. Kirkkoväestä on suuri osa ajanut koululle, ollakseen läsnä kokouksessa. Tuuli nuolee peltoja, jotka siellä täällä ovat paljaina, ja kohisee hautausmaan puissa, vastapäätä kansakoulua. Kellastunut heinä kiviaidalla nuokkuu, hiljaa kahisten.

Koulusalissa on koolla paljon kansaa. Herrasväet istuvat ensimmäisissä penkeissä. Ystävällisesti tulevat he tervehtimään Iidaa ja kyselemään, miten äiti jaksaa ja mitä Helsinkiin kuuluu. Itse Kullan patroonakin on saapunut kunnioittamaan kokousta läsnäolollaan. He eivät näe, miten hänen sydämensä vapisee, mikä tuska täyttää hänen rintansa. Hänestä tuntuu siltä kuin hänet olisi raastettu oikeuden eteen tekemään tiliä omista ja kaikkien näiden ihmisten pahoista teoista.

Hän kuulee virttä veisattavan, kuulee kirkkoherran alkavan pitää hengellistä puhettaan. Hän tahtoisi seurata sitä, mutta hän ei saa selvää sisällöstä, sillä hän erottaa vain yksityisiä sanoja. Kirkkoherra lukee puheensa paperista, tuon tuostakin luoden kuulijoihinsa katseen. Hän puhuu selvällä, yksitoikkoisella äänellä ja lauseen lopussa on omituinen, unettava nuotti.

Hänen lopetettuaan astuu puhujalavalle Iida. Hän vapisee, jalat tuskin häntä kannattavat. Mutta ensi sanojen kanssa katoaa pelko, hän saa takaisin mielenmalttinsa ja ensimmäinen esitelmä menee vallan levollisesti.

Sittemmin kiihtyy hänessä tarve saada puhua ja tuntuu helpotukselta sanoa kaikki, mikä viime aikoina on kalvanut mieltä.

Hän puhuu entisistä ajoista, miten oli ja miten olisi voinut olla.
Ihminen huomaa usein vasta onnen menetettyään, että hän sen omisti.
Vasta sittenkö, kun suomalaisilta vapaus on viety, he käsittävät, että
heillä se oli, sittenkö vasta, kun on myöhäistä?

Ihmiset ovat käyneet vakaviksi, salissa ei kuulu hiiskahdustakaan. Puhuja on riistänyt kuulijat mukaansa ja tuntee, että he uskollisesti häntä seuraavat. Hetki tuo sanat hänen suuhunsa, hän innostuu, hän leimahtaa liekiksi, hän nöyrtyy, tunnustaa, paljastaa itsensä ja kaikki nuo muut. Hän manaa esiin vainajat, isät ja äidit, jotka nukkuvat ikiuntaan tuolla tien toisella puolella, hautausmaassa. He jättivät lapsilleen vapaan maan ja vapaana täytyy nykypolven tämä maa jättää lapsilleen. Missä tähän asti on nukuttu, siellä on nyt noustava, missä tähän asti on laiminlyöty, siellä on nyt kaksinkertaisin innoin käytävä työhön. Kouluja kyliin, valoa pimeimpäänkin pirttiin! Pois raja-aidat erottamasta veljiä — ovathan kaikki suomalaisia ja tarvitsevat toisiaan. Anteeksi mitä on rikottu — sillä paljon on rikottu ja paljon laiminlyöty molemmin puolin. Ja pyyhkiköön taivaan pyhä Herra pois Suomen kansan pahat teot niinkuin hän pyyhkii pilven pimittämästä taivaan lakea, siunatkoon hän Suomea ja varjelkoon sitä…

Puhuja on joutunut mielialan valtaan, jommoisessa ei hän ikinä ennen ole ollut. Hän ei ole maan päällä eikä ihmisenä, joka erehdyksissä vaeltaa elämän tietä. Hän on ulkopuolella itseään, toinen puhuu hänen suunsa kautta, toinen häntä aseenaan heiluttaa. Tuntuu siltä kuin häntä nostettaisiin pilven laidan päällä, kuin ei hänellä olisi ruumista. Sinä hetkenä on hänestä väistynyt paha, hänessä on päässyt vallalle hyvä, henki Jumalan hengestä. Se häntä johtaa, sitä hänen täytyy totella. Hänellä ei ole omaa tahtoa.

Mieliala katosi samassa hetkessä, jolloin hän astui alas puhujalavalta.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt toisesta maailmasta toiseen.

Hän tunsi itsekin, että hänen armoitettu hetkensä oli ollut, ettei se enää palaja.

Miten saattaa ihminen, intohimojen, mielitekojen ja muiden tuulten ajama lapsi sellaisen pyhyyden hetken saavuttaa? Miten saattaa hänen sydämessään asuva perkele niin kokonaan väistyä enkelin tieltä, vaikkapa vain hetkeksi? Hän mietti sitä monesti jälkeenpäinkin, voimatta sitä selittää.

Tunne hävisi häneltä äkkiä, niinkuin päivä peittyy pilveen. Mutta se oli kuulijoihin ehtinyt vaikuttaa. Ihmiset olivat vesissä silmin.

He, varsinkin herrasnaiset, tulivat painamaan hänen käsiään ja kiittämään häntä. Iidasta tuntui pahalta. He kiittävät häntä, he luulevat, että hän puhui, eihän hän sitä tehnyt. Toinen, toinen…

Kansakoulunopettajatar, joka oli syntyisin pitäjän hienoston tunnustamasta perheestä ja joka sentähden aina oli saanut vapaasti seurustella herrasväkien kanssa, oli pyytänyt muutamia tuttavia luokseen kahvia juomaan. Suuresta salista oli siirrytty hänen kamariinsa, istuttiin siellä höyryävien kuppien ääressä ja puheltiin päivän tapahtumista.

Rouva Hellman oli harvinaisen levottoman näköinen. Hänen poskensa paloivat ja liikkeet olivat hermostuneet. Vihdoin puhkesi hän selittämään syytä mielialaansa.

— Tiedättekö, kun Kullan patroona oikein suuttui. Hän tuli minun luokseni tulipunaisena kasvoiltaan, teki kumarruksen ja sanoi: "Minulla on kunnia kiittää puheesta. Mitään niin hävytöntä en iässäni ole kuullut." — "Pitäkää hyvänänne! Se koira vinkaisee johon kalikka sattuu!" vastasin minä. Ja puhkuen kuin vihainen kalkkuna läksi patroona luotani.

— Tietäähän sen, ettei se Kullan patroonasta hauskalta tuntunut, kun sanottiin, että hengen-aateliuteen kuuluu muutakin kuin peritty nimi!

— Ja että piikoja ja renkejä tai torppareita tulee kohdella vertaisinaan! Ja toimittaa kaikille kouluja.

— Mutta, lausui Iida vihdoin, — sellaistahan elämä täällä oli — ainakin muutamia vuosia sitten.

— Oli ja on vieläkin, virkkoi kansakoulunopettajatar. — Mutta sitä ei heidän mielestään saisi lausua julkisesti.

— Herrasväet eivät edes osanneet eivätkä tahtoneet oppia kansan kieltä, me emme tehneet mitään kansan hyväksi, jatkoi Iida. — Me näytimme sille vain huonoa esimerkkiä.

— Mutta nyt tehdään pyhä päätös, että tapain tulee muuttua. Päätetään ryhtyä oppimaan suomea ja seurustelemaan kansan kanssa. Aletaan käydä talonpoikaiskodeissa, pannaan toimeen iltakouluja…

Erittäin innokas oli pikku postineiti. Hän on haaveksiva tyttönen, ilman omaisia ja likempiä ystäviä. Häntä huolestuttaa pitäjän herrasväkien riitainen suhde. Kaikkihan täällä riitelevät ja rettelöivät, kaikki panettelevat toisiaan eikä harrastuksia löydy ensinkään. Hän tahtoisi niin sanomattoman mielellään tehdä jotakin synnyinmaansa ja kansansa hyväksi…

Iida sulkee hänet syliinsä, kuultuaan hänen sanansa, sillä hänen käy häntä niin sääli. Kuinka yksin hän on täällä, tyttö raukka! Hän on niin hentoinen ja niin avuton, vaikka kasvoista kyllä näkee, ettei hän enää ole lapsi, että hän likenee kolmattakymmentä ikävuottaan… Iidasta tulee hänelle äkkiä neuvonantajatar, ja vanhempi sisar, jolle hän kirjoittaa kirjeitä, täynnä ihailua ja myötätuntoisuutta.

Myöskin Kullan patroonan rouva ottaa lämpimästi osaa neuvotteluihin, miten kansansivistystyö olisi järjestettävä. Häneen ei siis ole vaikuttanut hänen miehensä loukkaantuminen, ehkä päinvastoin hän on sovinnollisesti vaikuttanut patroonaan.

Kirkonkylän opettajatar ottaa levittääkseen laulukirjaa, joka hänen mielestään on erittäin hyvä. Jokainen on innoissaan, kaikki myöntävät, että tähän asti on nukuttu, ja päättävät että nyt on herättävä.

Samaa mieltä Kullan patroonan kanssa on ainoastaan herra Hellman. Hän on viime kokouksesta asti ollut kuin ukkospilvi. Hän näyttäytyy ainoastaan ruoka-aikoina, tuijottaa silloin äreänä eteensä, vaikenee itsepintaisesti ja jos hän suunsa avaa, paitsi syödäkseen tai juodakseen, niin päästää hän ilmoille pistosanoja tai kiukkuisia vastauksia.

Iida tuntee, että syynä hänen suuttumukseensa oli se viime puhe siellä koululla. Hän soisi mielellään, että herra Hellman suoraan hänelle purkaisi ajatuksensa. Mutta sitä ei hän tee. Ehkä sensijaan rouva saa vastaanottaa koko tulvan…

Herra Hellman nukkuu kauan, syö paljon, juo vielä enemmän, lukee sanomalehdet, hoitaa ampumavehkeitään, silittelee koiriaan — siinä koko hänen työnsä. Iidan ei ole vaikea saada siitä selvää, sillä sen tietää koko pitäjä, vieläpä naapuripitäjätkin. Hänellä on komea ulkomuoto, sangen paljon älyä, hän saattaa olla käytöksessään miellyttävä ja kaikin puolin rakastettava. Hänellä on paljon velkoja, hän elää rouvansa kustannuksella, juo hänen varoillaan, kohtelee häntä häijysti eikä koskaan tee mitään, jota ihmiskielellä työksi kutsutaan.

Muhkeaan ulkomuotoon nuori leski tietysti rakastui. Mutta kuinka kamalaa elää terveen, rotevan miehen kanssa, joka ei tee muuta kuin syö, juo, nukkuu!

Kuinka hän on saattanut sellaiseksi tulla? Onko häneen vaikuttanut perinnöllisyys vaiko kasvatus kodissa, toveritko…? Ja eikö hän vielä voisi muuttua, mies parhaimmassa iässään? Varmaankin on hänen elämässään hetkiä, jolloin hän tuntee asemansa koko häpeällisyyden, jolloin hän kärsii, katuu, on epätoivoissaan. Maailma, joka tuomitsee ja pilkkaa, näkee hänet tyynenä ja näennäisesti elämään tyytyväisenä, se ei tiedä, ei aavista miten kamalat voivat olla hänen sieluntuskansa! Jos tuollaisena pimeänä hetkenä joku voisi puhaltaa häneen parannuksen toivon, jos vaimo, toverit, ystävät yhtyisivät liittoon häntä tukeakseen, niin eiköhän hän voisi nousta! Jollei hän juominkeihin saisi seuraa, jos yleinen mielipide tuomitsisi hänen työttömyytensä ja pakottaisi hänet työhön, jos kanssaihmiset hienotunteisesti auttaisivat häntä joka askeleella, niin täytyisihän hänen muuttua!

Mutta yleinen mielipide ei häntä tuomitse, kanssaihmiset eivät häntä auta, ystävät ja toverit pitävät hänestä juuri sellaisena kuin hän on. Selän takana nauretaan, ei kukaan lausu hänelle itselleen totuutta. Hän on juomingeissa hauska toveri ja jos häntä huvittaa elää työttömänä, niin eihän se keneenkään kuulu.

Siinä se on. Jos hän yrittäisi nousta, niin olisivat kaikki kädet pitelemässä häntä entisessä loassa. Hän ei yritäkään.

Jäljellä oli nyt kaksi kokousta vastaisessa päässä pitäjää. Toisessa — klo 11 aamupäivällä — astui kansakoulunopettaja Iidaa vastaan aivan humalassa, silmä korkealle turvonneena. Hänen vapisevat kätensä eivät kykene soittamaan virttä loppuun. Yleisön joukossa istuvat koululaiset, hänen omat oppilaansa.

Hän on lahjakas mies ja ensimmäisenä vuonna täällä asuessaan eli hän säännöllisesti, johti paikkakunnan henkisiä harrastuksia, jopa raittiusseuraakin. Mutta sittemmin on hän juonut ja kylä hänen kanssaan. Monta monituista kertaa on hän juopuneena astunut luokkansa eteen. Lieneehän hänelle siitä muistutettu, mutta seurauksitta.

Samana iltana on kirkonkylän herrasnaisia koolla Hellmanilla. Kuinka he ovat ystävälliset ja rakastettavat Iidan kohtaan.

— Minä niin sinua odotin päivälliselle, sanoo ruustinna, — lapset niin olisivat tahtoneet sinua nähdä.

— Te ette ollenkaan säästä itseänne, livertää postineiti, — mahdatte olla hyvin väsyksissä.

— Ikävä, ettei se kansakoulunopettaja nyt edes kokouksen ajaksi voinut pysyä selvänä, huomauttaa kirkonkylän opettajatar.

— Kyllä minä aioin sinulle jo edeltäkäsin sanoa, virkkaa taas ruustinna, — ettet pahasti pelästyisi, jos hän olisi vähän noin… Sillä hän on niin harvoin selvänä. Mieheni on kyllä häntä nuhdellut, mutta…

— Hän on niin osannut päästä piiritarkastajan suosioon, että tämä häntä suojelee, eikä hän pelkää mitään…

— Olisi se vain hyvä, jos sinä Helsingissä voisit käydä tarkastajalle siitä valittamassa…

Iida ottaa esiin paperin, jonka toinen sivu on täyteen kirjoitettu, ja merkitsee siihen: "mennä valittamaan juoposta opettajasta". Hän on siihen kirjoittanut kaikki mitä pitäjäläiset ovat uskoneet hänen tehtäväkseen, kun hän Helsinkiin tulee: hankkia pitäjän uusille yhdistyksille sääntöjä, sanomalehtiä lukutupiin, laulukirjoja, opetusryhmänpitäjiä ym.

— Ulkomaille! Älähän nyt. Onhan siihen aikaa tulevaisuudessakin. Asettukaa te koko perhe kesäksi tänne! Onko nyt aikaa ajatella ulkomaanmatkoja!

— Kyllähän se kovin hauskaa olisi. Joka tapauksessa koetan hankkia esitelmänpitäjät…

He ovat kaikki hänelle niin kiitolliset ja jäähyväiset heidän välillään ovat mitä sydämellisimmät.

Iidaa väsyttää. Hän on viikon aikana lakkaamatta antanut hengestään, pusertanut aivoistaan, langennut mielialasta toiseen, mielenliikutuksesta mielenliikutukseen. Tuntuu siltä kuin ajatuskyky olisi kulunut loppuun, kuin ei hänen henkensä enää pystyisi mihinkään. Päätä pistelee, aivoissa polttaa, jäsenissä kiertelee äkäinen särky, siirtyen milloin käsivarsista jalkoihin, milloin päinvastoin. Ääni on vallan lopussa, kurkku on kuin kiinni turvonnut.

Häntä alkaa pelottaa, ettei hän pääse kotiin, vaan että hän sairastuu matkalla. Hän pyörtyy ehkä eikä enää jaksa nousta, hän jää ehkä tänne vieraitten ihmisten joukkoon sairastamaan pitkäksi aikaa.

Hän jännittää tahtonsa äärimmilleen, hän keskittää kaikki halunsa siihen, että pysyisi pystyssä Helsinkiin asti.

Siellä on sillaikaa tapahtunut yhtä ja toista: sanomalehtilakkautuksia, kotitarkastuksia, vangitsemisia.

Vasta parin päivän perästä saattaa hän alkaa muistella, mitä hän matkallansa sai kokea, ja alkaa täyttää lupauksiaan. Hän joutuu nyt mitä vilkkaimpaan kirjeenvaihtoon pitäjäläisten kanssa, hän viettää tuntikausia telefonin ääressä, kulkee kirjakaupasta kirjakauppaan ja miettii yöt ja päivät, miten hän parhaiten saattaisi tulla sen luottamustoimen arvoiseksi, jonka kotiseutu hänelle on uskonut.

Sinne menee kirjoja suuret määrät, laulukirjojakin satoja kappaleita, ja aina vain tilataan lisää. Ruotsinkieliset lehdet tietävät kertoa, että Kullan herra on Ahokankaan uudelle koululle lahjoittanut 300 mk. On siis leppynyt hänkin!

— Miksi te nauratte? keskeyttää hän äkkiä puheensa ja veri nousee hänen kasvoilleen.

— Etteköhän te nyt liioittele…? Mahtaako se sivistyneen säädyn "juominen", kuten te suvaitsette sitä nimittää, ja sivistymättömyys nyt todellakin olla niin vaarallista?

— Mutta minähän olen viettänyt koko nuoruuteni ajan paikkakunnalla! kiihoittuu Iida puhumaan. — Luuletteko, että minä ilokseni puhun pahaa syntymäseutuni herrasväistä, joihin aikoinaan itse kuuluin…

— Te puhutte kuin vähintään olisitte seitsemänkymmenen vuoden vanha eukko…

— Te loukkaannutte, neiti. Älkää sitä tehkö, vaan puhukaa nyt kärsivällisesti eteenpäin. Näettehän tässäkin edessänne pakanan, jota ehkä sentään kannattaisi kääntää… Kuulkaa nyt, neiti, te raittiusväet, te ette käsitä, että juomatapa kyllä lakkaa itsestään, kunhan kansa enemmän sivistyy…

— Sivistyksen puutteestako useimmat niistä nuorista juristeista, jotka istuvat käräjiä siellä maaseudulla, viettävät yönsä pelipöydän ja lasin ääressä, sieltä suoraan astuakseen käräjätupaan? Sivistyksen puutteestako kaupungin piirilääkäri eräänä iltana saapui sinne maalle vieraisiin niin humalassa, että kaatui pitkäkseen keskelle salin lattiaa kaataen mennessään kukkaruukun? Sivistyksen puutteestako…?

— No niin, saarnatkaa te vain, koska te noin saatte koko pitäjiä nousemaan, sanoo maisteri vihdoin.

— No niin. Onhan siitä jonkinlainen tyydytys, jos sillä on saanut aikaan jotakin hyvää.

— Mutta minun tarkoituksenihan ei laisinkaan ollut keskustella tästä.
Tahdoin kysyä, lähdettekö ulkomaille?

— En kai lähde. Kotipitäjässäni on kesällä suuret kansanjuhlat ja minä luultavasti asetun sinne valmistamaan niitä.

He eroavat. Iida tuntee, että he ovat joutuneet kauaksi toisistaan. Hän tahtoisi huutaa, pidättääkseen häntä vielä menemästä… Samassa kääntyy maisteri, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten, ja katsoo taakseen. Iida näkee hänen hymyilevän tavalla, joka häneen koskee, avaa kiireesti oven, astuu sisään ja paiskaa sen kiinni jälkeensä.

Mitä hän siitä välittää, mitä tuo maisteri sanoo! Tietäähän hän itsekin, että se mihin hän näin vakavissaan yrittää, on peräti lapsellista. Mutta kun ei nyt vielä käsitä, mihin kelpaisi. Onhan hänellä sentään puhdas omatunto.

VII

Mutta kotipitäjässä on mieli äkkiä tehnyt kokokäännöksen. Kirkonkylän herrasväet ovat alkaneet tarkemmin miettiä asiaa ja huomanneet, että heidän arvolleen on alentavaa antaa tuollaisen tytönletukan tulla neuvomaan itseään. Ikäänkuin eivät he tietäisi oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan…

Varmaankin se on se rouva Hellman, joka on usuttanut tuon neidin tulemaan tänne Helsingistä asti. Häntä pitää pistellä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa…!

He päättävät lakata seurustelemasta Alman kanssa, he tervehtivät häntä kylmästi ja kankeasti, he ilmoittavat, etteivät he tahdo olla osallisina missään yrityksissä, joissa hän on mukana.

Alma taas puolestaan käy kovaksi ja katkeraksi. Olkoot vain poissa hänen yrityksistään, tulee hän toimeen ilman heitäkin. Hän liittyy kansakoulunopettajiin — niihin tietysti, jotka eivät kuulu hienoston seurustelupiiriin, kansanopistolaisiin, lukkariin ym. Heidän seuransa itse asiassa antaa paljon enemmän tyydytystä…

Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hänestä ole menemään kotiseudulle lähetyssaarnaajaksi. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Nuo herrasväet ovat nähneet hänen kasvavan joukossaan, hän ei missään suhteessa ole ollut heitä etevämpi ja äkkiä nousee hän mestaroimaan tekoja, joihin hän itse otti osaa!

Mutta mikseivät he heti, hänen siellä ollessaan, ilmoittaneet närkästystään? Miksi kohtelivat he häntä niin kaikin puolin ystävällisesti? He tapasivat toisensa useina päivinä, heillä olisi ollut aikaa punnita hänen puheitaan ja miettiä, ansaitsiko hän heidän ystävällisyyttään. Täytyihän heidän huomata, missä hengessä hän toimi. Ja jos heidän mielestään olisi ollut muistuttamisen varaa, niin mikseivät sanoneet suoraan, mikseivät oikaisseet? Hän olisi ollut heille niin kiitollinen…

He eivät vieläkään käsitä, ettei nyt ole aika veljesten riidellä, vaan että yksimielisyydessä on ainoa pelastus. Tuntuu siltä kuin tehdyt synnit sittenkin olisivat tahallisia…

Tai hänkö teki väärin, kun kotipitäjään läksi? Sinne olisi ehkä pitänyt lähettää toinen. Mutta kuka olisi lähtenyt? Ei ehkä olisi pitänyt kaivaa päivänvaloon vanhoja syntejä — mutta kun ne yhä kestävät. Ja kuinka taitaa joku tehdä parannusta, jollei hän ensin näe ja tunnusta rikkoneensa?

Ajatukset kalvavat Iidaa yöt ja päivät ja kirjeet, jotka kotipitäjästä tulevat, ikäänkuin valavat öljyä tuleen. Kuinka he mahtavat häntä panetella, nuo samat rouvat ja neidit, jotka vasta olivat hänelle niin rakastettavia? Ja joka heidän hampaisiinsa joutuu, kyllä se on kuin piikkitynnörissä!

Valoisampina hetkinä sanoo hän itselleen, että kaikki on mielikuvitusta ja että Alma Hellmankin liioittelee. Se nyt on ihmisten tapa, että heidän pitää saada haukahtaa, eivät he sillä pahaa tarkoita ja kyllä he pian leppyvät. Ihmiset tarvitsevat keskustelunaihetta — niinkuin ei sitä tähän aikaan olisi ollut! — Ei tuollaisista pikkuasioista pidä välittää, ei olla niitä huomaavinaankaan.

Hän päätti toimia ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kirjoittaa pikku postineidille, kertoo hankkineensa hyvät esitelmänpitäjät kesäiseen kansanjuhlaan, tekee kaikenlaisia ehdotuksia ohjelmaan ja kansansivistystyöhön nähden, hän valikoi parhaimmat seuranäytelmät, mitä käsiinsä saa, ja lähettää ne pitäjään. Mutta hänen kirjeisiinsä ei tule mitään vastausta. Postineiti, joka pari viikkoa sitten vielä kirjoitti mitä alttiimpia kirjeitä, ei nyt hiiskahda sanaakaan.

Iidan täytyy jo alkaa uskoa, ettei rouva Hellman ole liioitellut, vaan että kaikki on totta: herrasväet eivät tahdo olla missään tekemisissä aiotun kansanjuhlan kanssa, koska siellä tulee esiintymään sama "hävytön puhuja, joka pitäjässä hiljan kävi". Eivät muut puhujat myöskään ole heidän mieleensä, näytelmäkappaleen ovat he jo itse valinneet eivätkä kaipaa "helsinkiläisiä arvostelijoita". Ruustinna ehdottelee, että tästä lähin tarkastettaisiin kaikki puheet ja esitelmät, ennenkuin ne saadaan kansan kuullen esittää… Laulukirjat, joihin mitä tarkimmalla valinnalla on otettu ainoastaan virsiä, raittius- ja isänmaallisia lauluja, on äkkiä huomattu vahingolliseksi, sillä kansa käyttää niitä sellaisella innostuksella, että ne — voivat ruveta kilpailemaan virsikirjan kanssa!

Luulevatko he, että hän puuhaa tuota juhlaa vain saadakseen itse loistaa siellä ja niittääkseen kunnian sen onnistumisesta? Sehän on autettu sillä, että hän jää pois sieltä… Tosin hän on siitä juhlasta suuresti iloinnut, tosin hän tekee parastaan, jotta siitä tulisi isänmaallisen innostuksen juhlahetki, joka kauan aikaa säilyisi läsnäolijain muistossa… Onko se väärin? Eikö hän saisi sitä toivoa?

Pitäjäläiset ovat näytelmäkappaleeksi valinneet kohtauksen käräjätuvasta. Se on koko raakuudessaan esitettynä sattuva, samanlaisia tapauksia kokee kansa keskuudessaan usein. Mutta siinä ei ole mitään mieltä ylentävää eikä kaunista. Hän ehdottelee, että sijaan otettaisiin joku toinen kappale, mutta herrasväkien ylpeys ei salli, että niin tapahtuisi.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun Iida oli pitäjästä lähtenyt, oli Kullassa vietetty nimipäiviä. Lapset olivat alkaneet tanssia ja vanhemmat olivat yhtyneet tanssiin… Juominkeja oli jo ollut useita…

Isku, joka kohtasi isänmaata, ei siis ole noihin herrasväkiin vaikuttanut. Miten paljon vaaditaan, jotta he heräisivät? Siellä he nyt kuluttavat voimiaan keskinäisessä riidassa, sensijaan että kilvan kiirehtisivät sitä suurta suota viljelemään, joka aina on hallaöiden paras liittolainen. He lahjoittavat koululle satasen ja ovat silloin mielestään tehneet suuren uhrauksen kansan hyväksi. Se mitä kansa kipeinten kaipaisi — että sivistynyt, esimerkillään, persoonallisella seurustelullaan ja olojen parantamisella nostaisi sen täyteen ihmisarvoon — sitä ei herra sille anna. Hän ei ajattele eikä tunnusta, että hän on kansan jäsen ja kansasta riippuvainen. Hän heittää sille rahasumman kuten kerjäläiselle leipäpalasen — se on mukavinta — ja on mielestään tehnyt enemmän kuin velvollisuus olisi vaatinut.

Hän, Iida, on häijy! Minkä tähden hän aina edellyttää pahinta, minkä tähden ei samalla parasta? Minkä tähden ei esimerkiksi Kullan patroonan lahjoitus olisi voinut aiheutua vilpittömästä tarpeesta saada tehdä hyvää ja sovittaa?…

Sehän on mainio asia, että kouluille lahjoitetaan rahaa. Se on itse asiassa paljon hyödyllisempi tapa sovittaa kuin se tapa mitä hän, Iida, käyttää — sovittaessaan tuskillaan.

Sillä hänen kärsimyksistään ei hyödy kukaan ihminen, kun sensijaan Kullan herran rahoilla viedään uutta koulua eteenpäin aika lailla. Mitä jos tästä tekisikin kokokäännöksen — lahjoittaisi vähän rahoja kansansivistykselle ja lähtisi itse huilaamaan ulkomaille! Se ammatti, johon hän viime aikoina on ruvennut, on totisesti ikävä: keksiä kaikkialla puutteita ja vikoja, kärsiä jokaisesta epäkohdasta. Ei maailmaa paranneta paljastamalla pahaa. Pitää selittää asiat parhain päin. Ei pidä vetää esiin varjoja, vaan nostaa valon soihtua korkealle!

Ulkomaille! Heittää kaikki tyynni! Palkatkoot hänen rahoillaan väkeä, joka opettaa kansaa. Niin sanoo äitikin ja ystävät…

Mutta Iida ei sittenkään pysty tekemään varmaa päätöstä. Hän ei jaksa ajatella, hermot ovat kipeät.

Jo varhaisena aamuna alkaa liike kadulla: työmiehiä ja naisia, punaiset merkit rinnassa, ylioppilaita, valkeat lakit päässä, ruusu napinlävessä. Heitä katsellessa valtaa hänet halu lähteä mukaan, viettämään kevään päivää, olemaan nuori ja iloinen.

Pannako päähän kesähattu? Tekisi mieli. Mutta ei, mieluummin vaikka karvalakki! Hän panee huopahatun ja lähtee.

Kadulla tapaa hän kaksi tuttua naisylioppilasta. He ovat iloiset, naureskelevat ja kävelevät miltei puolijuoksua. He ovat menossa kukkia hankkimaan. Onhan tämä heidän vaikeitten lakkiensa ensi Vappu.

Siellä täällä näkyy vielä kappale koleata taivasta, mutta pilvien laumat lisääntyvät lisääntymistään.

— No Iida, sanoo toinen tytöistä, — sinähän olet liikkunut siellä maalla pitämässä vaarallisia puheita…

— Huhu kertoo… Ei, ei. Tätini, joka on "äitien yhdistyksen" puheenjohtaja, kuten tiedät, sai tässä jokin päivä sitten kirjeen eräältä rouvalta sieltä sinun kotipitäjästäsi… Mikä kumma hänen nimensä nyt oli? Joku von… von…

— No niin. Hän kirjoittaa siinä, että pitäjäläiset ovat esiintymiseesi hyvin tyytymättömät ja että sinä olet yllyttänyt kansaa herrasväkeä vastaan ja että yhdistys pitäisi siitä huolta, ettet enää tule pitäjään…

— Mutta, alkaa Iida, — kuinka he juuri sinun tädillesi tuon kirjoittavat. Mitä hänellä on asian kanssa tekemistä?

— He luulevat, että meidän yhdistyksemme oli sinut lähettänyt, sinä kun levittelit yhdistyksen toimittamia kirjasia…

— Mahtavat olla. Niin, ja sitten sinä olit suututtanut piiritarkastajan pahanpäiväisesti, kun menit kajoamaan hänen alaansa.

— Sinähän tapasit siellä jonkun kansakoulunopettajan humalassa ja menit siitä kantelemaan…

— Niin no, siitä ei piiritarkastaja pitänyt eivätkä pitäjäläisetkään.

Kadunkulmassa on pieni tyttö kukkakimppuja kauppaamassa. Parhaat on jo viety, jäljellä on vain surkastuneita. Tytöt tarkastavat niitä ja tinkivät hiukan, mutta eivät sitten huoli, vaan päättävät mennä kukkakauppaan.

— Tule nyt vain, kehoittavat tytöt. — Mitä sinä heistä välität.
Tietäähän sen, kummoisista maalaisherrasväet ovat. Pikkumaisia ja…

Kenenkään huomaamatta pääsee hän huoneeseensa ja viipyy siellä ääntä antamatta, voimatta selvästi ajatella mitään.

— Mitä sinulle on tapahtunut, lapsi? utelee äiti huolestuneena ja jatkaa, kun ei Iida vastaa: — sinä olet niin muuttunut sen matkasi jälkeen, ettei sinua ensinkään tunne. Puhuisit kerran äidillesi suoraan…

— Olethan sinä taitanut olla vähän varomaton, lapseni, sillä eivät ihmiset syyttä suutu. Ne ovat arkoja asioita, ei niihin pidä koskea. Mutta älä nyt itke, kyllä he siitä unohtavat ja leppyvät.

Iida irroittautuu äidin sylistä, painaa otsansa pöytää vasten ja itkee yhä katkerammin. Häntä ei ymmärrä äitikään. Hän luulee hänen itkevän siksi, että on kadottanut kotipitäjänsä herrasväkien suosion.

— Sinä olet kipeä, Iida lapseni, puhelee äiti hyväillen. — Sinun pitää lähteä ulkomaille. Siellä haihtuu mielestäsi koko tämän talven ikävät… Onhan nuorella tytöllä nyt muutakin tekemistä kuin istua suremassa ja itkemässä. Nyt minä telefonoin!

Hän telefonoi eräälle tuttavalle neidille, joka myöskin lähtee ulkomaille ja joka on tahtonut Iidaa matkakumppaniksi. He kuuluvat sopivan, että neiti illalla tulee heille.

Iida ei pane vastaan. Ehkä sillä lailla on parasta. Illansuussa, ennen vieraan tuloa, lähtee hän hiukkasen kävelemään, selvittääkseen särkevää päätään.

Ulkona yhä sataa lumensekaista vettä, mutta siitä huolimatta on liikkeellä paljon ihmisiä. Toiset yrittävät pysytellä sateenvarjojensa alla, toiset ottavat, leikkiä lyöden, vastaan taivaan kuurat suoraan kasvoihinsa. Esplanaadi vilisee sunnuntaipukuista nuorta väkeä, joka nauraa hihittää. Toiset ovat juovuksissa, toiset selvinä. Suomalaisten joukossa luikkii kalpeita sotamiehiä ja santarmeja, silmät auki, korvat pystyssä.

Iidaa hävettää, että he näkevät suomalaisia humalassa. Hän ei soisi heille sitä aihetta vahingoniloon. Hän kuvittelee, että he siinä astuvat näennäisesti välinpitämättöminä, mutta mielissään mutisten: juokaas, pojat, juokaa! Sitä parempi meille, sitä helpommin me teidät nutistamme — ja sitä helpompi teille itsellenne alistua!

Yleisö ei ole arkatuntoista, ei väistetä syrjään, kun toinen tulee vastaan, vaan kyynärpäillä tuuppien tunkeudutaan vastaantulijain ohi.

Iida rientää, minkä pääsee, pois heidän joukostaan. Hänet on vallannut inhon tunne, josta hän turhaan koettaa päästä. Hän suuntaa askeleensa yli Rautatientorin Kaisaniemen porttia kohti.

Villensaunan hotellin edustalla kävelee kolme herraa, valkeat lakit päässä, kaulatusten. He hoipertelevat, laulavat ja näyttävät olevan valmiina sulkemaan syliinsä koko maailman. Iida tekee kaaren ja pääsee heidän huomaamattaan sivuitse.

Puistosta kuuluu laulua. Hän miettii jo, kääntyäkö takaisin, mutta eihän vielä ole myöhäistä ja Kaivopuistossahan tänään vietettiin Vappu.

Alastomina ovat puut, ruohotonna maa, sohjona asettuu lumiräntä lammen pinnalle, jaksamatta sulaa. Ylempää tietä astelee joukko valkolakkisia. Iida pelkää katsahtaa heihin, sillä jos… Mutta miksi aina edellyttää pahinta? Ehkä he vain muuten ovat noin iloissaan. Onhan tänään kevään päivä.

Suurelle kentälle on penkin ympärille kerääntynyt lauma poikia. Heidän keskellään on jotakin, joka näyttää olevan heidän ilveilynsä aiheena, ja heidän rähinänsä kajahtelee pitkin puistoa.

— Mikäs herran nimi on? kuulee hän heidän kysyvän ruotsalaisella helsinkiläismurteella.

Penkillä istuu mies, valkea lakki päässä. Pojat nyppivät häntä käsivarsista, tanssivat hänen edessään, näyttävät hänelle pitkää nenää. Hän yrittää tuon tuostakin häätää heitä luotaan, mutta ei saa käsivarsiaan taipumaan kuin kömpelöön liikkeeseen, joka panee pojat täyttä kurkkua nauramaan.

Pojat riitaantuvat lakista, se kulkee päästä päähän ja singahtaa vihdoin lyyrineen päivineen penkin alle.

Iida kääntyy ja alkaa juoksujalkaa paeta. Pois täältä, niin kauas kuin suinkin!

Hän purskahtaa kipeään nauruun ja nauraa hyvän aikaa seisten keskellä
Rautatientoria.

Sillä tämä tuntuu niin mukavalta. Hän katselee nyt maailmaa vallan toisin silmin kuin äsken: kaikki tuntuu luonnolliselta, on kuten olla pitää! Iloitkoot ihmiset kevään päivänä. Ylioppilaat ennen kaikkea! Palatkoot entiset ajat. Sillä ennen oli ylioppilaselämä rikasta ja se kasvatti suuria miehiä. Ja silloinkin juotiin. Nyt kun ylioppilaat ovat siivompia ja raittiimpia, niin ovat he käyneet tyhjiksi ja köyhiksi.

Juokaa, pojat, juokaa! Sitä helpompi on teitä nutistaa ja sitä helpompi teidän — alistua! Ehkä te sitä paitsi tulette intelligentimmiksi. Niinhän väitetään…

— Muista, ettet saa peräytyä, huomauttaa Iidan tuleva matkatoveri, kotiin lähtiessään.

VIII

Suomessa oli vielä kylmä, turhaan yritti lehti puihin puhjeta. Mutta Itämeren takana jo kukkivat sireenit ja etelämpänä ovat lehmukset, ruusut ja jasmiinit täydessä kukassa.

Mikä hyörinä kaduilla ja toreilla ja kaupoissa, mikä loisto, alkaen kirkoista ja palatseista puoteihin ja ulkoravintoloihin! Täällä eivät paina päivän huolet, täällä ei eletä kitumalla, täällä nautitaan täysin siemauksin. Täällä ehkä todellakin unohtuvat talviset tunteet.

Iida tahtoo ne unohtaa, hän tahtoo heittää kaikki huolet, hän tahtoo kerrankin elää!

He ovat joutuneet hauskaan pensionaattiin, he saavat joukoittain tuttavia, he käyvät oopperoissa, teattereissa, huviretkillä kaupungin ympäristöissä. Illoin on puistoissa musiikkia ja ilotulitus muuttaa seudut satumaailmoiksi.

Suloiselta tuntuu tuon tuostakin paeta koko tästä elämästä, astua viileään kirkkoon, painua penkin pohjaan, sulkea silmät, kuunnella soittoa ja laulua ja tuntea tuoksua pyhästä savusta. Soittajia ei näy eikä tiedä mistä päin laulu kuuluu, mutta sävelet soivat miltei yliluonnollisina ja kun joskus silmiä raottaa, niin näkee leijailevan savun takaa pappien ja kuoripoikien liikkuvan ja korkeitten vahakynttiläin palavan alttarilla, joka hohtaa kullalta ja hopealta. Siinä rauhoittuu, siinä unohtaa…

Mutta eräänä päivänä tulevat sanomalehdet Suomesta, paksu tukku lehtiä, parin viikon numerot. Siellä kotona on yhä kylmää, jäitä järvissä ja tulvat nousevat nousemistaan.

Vähän ennen juhannusta saa hän kirjeen, joka on osoitettu Helsinkiin ja sieltä lähetetty tänne. Se on hänen kotipitäjästään. Tuuloisten nuori seura panee toimeen juhlat ja pyytää häntä hartain sanoin juhlapuhujaksi.

He siis vielä välittävät hänestä, kaikesta huolimatta! He eivät tuomitse eivätkä hylkää… Kuinka hän on heille kiitollinen.

Hänen silmäinsä eteen nousee kaukainen kylä ja ihmiset, joiden käsi on kovettunut auran kurjessa. Onpa heillä nyt puuhaa, kun heidän tulee valmistaa kokonaiseen iltamaan ohjelma! Pitkät ovat matkat, mutta kokoon tullaan ja yhdessä tuumitaan. Siinä on huolestuneita, kesää odottelevia miehiä ja tirskuvia, tanakoita tyttöjä… Päätetään ottaa näytelmäkappale. Sehän täälläpäin on vallan uutta… Ja Iidan he ottaisivat mukaansa, nuo hyvät ihmiset!

Kuinka mielellään hän menisikin, jollei matka olisi näin pitkä. Mutta näin ollen täytyy heille kirjoittaa, ettei hän voi tulla.

— Niin, mutta tuottaahan sekin hyötyä isänmaalle, jos minun henkeni täällä rikastuu. Olisihan hullutusta lähteä, kun on pitkän, kalliin matkan päässä.

— Sinun isänmaanrakkautesi on savua, suitsutusta, tyhjää sanahelinää. Sinä palvelet isänmaatasi silloin, kun se sinulle on mukavaa, kun se kunnianhimollesi voi tuottaa jonkun voiton. Uhrata et voi, luopua nautinnosta et tahdo. Ja sinä puhut isänmaanrakkaudesta!

Niin, se on aivan totta: täällä on huoletonta ja hauskaa ja siksi hän ei tahdo lähteä… Hän tuomitsee kotipitäjän herrasväkeä siitä, etteivät he tahdo luopua tanssiaisista ja juomingeista, edes tällaisina aikoina. Onko hän nyt itse parempi — huvittelee niinkuin hekin!

Ei! Pois täältä, kotiin! Älköön olko isänmaanrakkaus sanahelinää, vaan työssä ja toimessa se on toteutettava.

Taas pakenee uni hänen vuoteensa äärestä… Suomessa on niin kylmä. On ehkä tulossa nälkävuosia ja kovia aikoja.

He eivät häntä odota. Sitä suuremmaksi tulee heidän ilonsa, kun hän ilmestyy heidän joukkoonsa.

Hän ilmoittaa jo tuttavilleen, että hän lähtee. He eivät ota sitä uskoakseen ja pitävät hänen sanojaan leikkinä. Matkatoveri nostaa pienen toran, mutta lopettaa pitämällä hänen puhettaan pilantekona. Hän ei huoli kiistellä heidän kanssaan, luulkoot mitä tahansa. Hänen päätöksensä on valmis.

Puhe syntyy aivan kuin itsestään. Yön hetkinä ja yksinäisyydessä puistossa liittyvät lauseet toisiinsa.

Mutta äkkiä katkeaa ajatus, silmissä hiukaisee omituisesti ja tuntuu siltä kuin maa katoaisi jalkojen alta. Hän kaatuisi, jollei saisi kiinni toverinsa käsivarresta.

Vähitellen hän siitä tointuu, mutta kohtaukset alkavat uudistumistaan uudistua. Hän kadottaa kaikki säikeet puheestaan, hän ei kykene pitämään koossa mitään. Ainoastaan lähtö hänellä on selvillä: hänen täytyy lähteä. Se on välttämättömyys, se on hänen kohtalonsa, josta ei hän pääse mihinkään. Eihän häntä kukaan odota ja osaahan puheen pitää kuka tahansa. Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hänen pitää lähteä. Tuntuu vain siltä, että täytyy.

Mutta jos häntä, hänen yksin ollessaan matkalla, alkaa tuolla lailla pyörryttää? Jos hän horjahtaa ja putoaa junan alle?

Vaistomaisesti valtaa hänet jo sitä ajatellessa kamala tunne: olla astumassa toisesta vaunusta toiseen, pyörtyä, retkahtaa vaunujen väliin, hetkeksi jäädä riippumaan kiinni vaatteista, mennä murskaksi, kädet ja jalat irti ruumiista, hengen sentään lähtemättä…

Mielikuvitus luo vähän väliä hänen eteensä tämän kuvan ja hän tulee lopulta vakuutetuksi sen toteutumisesta. Valoisina hetkinä sanoo hän itselleen, että nuo tuollaiset hullutukset ovat heitettävät ja voitettavat, mutta toisena hetkenä riistävät ne hänet mukaansa eikä hän pääse niistä.

Tuttavat vakuuttavat kaiken aikaa tietäneensä, että hän laski leikkiä… Mutta hänpä näyttää heille, että se oli täyttä totta. Hän lähtee kotipitäjään, koska siellä vielä on niitä, jotka tahtovat häntä nähdä. Ja ehkä herrasväetkin jo ovat leppyneet. Hän lähtee niihin suuriin juhliin. Heinäkuuksi täytyy hänen tulla terveeksi.

Miten ne herrasväet hänet ottavat vastaan, kun hän tulee? Kohtelevatko ehkä ystävällisesti ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin eivät he ikinä olisi hänestä pahaa sanaa langettaneet. Ja hän, mitä hän vastaa heille? Sanooko, että he häneltä ovat hävittäneet kuukausien rauhan sensijaan, että he kaikki yhdessä olisivat työskennelleet saman asian eteen? Ei, hän ei sano mitään. Heidän ei tarvitse sitä tietää. Ja unohtaa sen tahtoo hänkin, kunhan he vain ovat muuttaneet mieltä.

Tuttavat alkavat suosittaa hänelle vuoristoa, joka ei ole kuin muutaman tunnin rautatiematkan päässä. Siellä iäisten lumien varsilla on moni ennenkin saanut takaisin terveytensä.

Kiipeillä kukkuloita, kädessä koukkusauva ja jalassa piikkipohjakengät! Samota laaksonpohjia, pitkin vuoristopurojen laitoja! Pysähtyä kylään lepäämään ja juomaan viiniä viinitarhan äärestä, sitten taas alkaakseen retkeä ylöspäin, kohti edelweisskukkaa ja alppiruusua. Siellä hengittää läpikuultavaa, keveää ilmaa, joka on puhdasta kuin terveys. Ympärillä huippu huipun vieressä, metsää, kivilouhikkoa, äkkijyrkkiä seinämiä ja niiden välillä laaksoja kukoistavine kylineen…

Tätä ajatellessa alkavat veret hänen suonissaan nopeammin kiertää, hermot takovat ja hänet valtaa suuri kaiho päästä sinne ylös, pois ihmisten ilmoilta luonnon vapauteen…

Nähdä auringon nousevan alpeilla, nähdä iltaruskojen sytyttelevän lumia, nähdä päivän vaihtuvan yöksi ja sieltä korkealta, pienen alppimajan kynnykseltä katsella tähtitaivasta!

Eräänä päivänä istuu hän tavallisella paikallaan puistossa, kädessä kirja. On tavattoman kuuma. Ihmiset liikkuvat väsyneesti, herrat pitäen hattua kädessään ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Miekkonen, joka täältä kuumasta pääsee vuoristoon!… Hän hankkii sellaisen mukavan vuoristopuvun ja pienen hatun, jonka reunojen alta aurinko mielin määrin pääsee paahtamaan…

Hänen silmänsä ovat sattuneet puuhun, joka seisoo toisella puolen tietä ja joka kai aina on seisonut siinä, vaikkei hän ole tullut sitä huomanneeksi. Se on valkorunkoinen puu, oksat riipuksissa. Koivuhan se on! Mutta toisenlainen kuin koivut Suomessa. Eiköhän täältä mistään tapaisi samanlaista? Hän nousee ja alkaa etsiä, mutta ei löydä. Ja siinä, puolihorroksissa kuumasta, kiertäessään puistoa, luo hän eteensä suomalaisen maiseman järvineen, valkorunkoisine koivuineen.

Laskeutua nurmelle koivun alle, avopäin, avojaloin, yllä kevyt puku! Tuntea heinähelpeitten karistelevan pölyään kasvoihin, katsella lehvien läpi pohjoista taivasta… Saada riisuutua ja paiskautua veteen, jonka alla on hiekkapohja!

Hänen sydämeensä koskee. Taas on hän tienhaarassa eikä tiedä kunne kulkea.

Kunhan sieltä kotoa tulisi kirje, joka kehoittaisi joko lähtemään taikka jäämään! Mutta kirjettä ei tule.

Kunhan hän vain tietäisi tekevänsä jotakin hyötyä. Mutta jos herrasväet ja talonpojat nyt ovat sopineet keskenään ja yhdessä puuhaavat ja hän tulollaan taas heidät erottaa… Mutta jos taas ne, jotka ovat hänen ystäviään ja tarvitsisivat hänen apuaan, luulevat että hän vain huvinhalusta viipyy siellä ulkomailla.

He eivät saa sitä luulla. Hän ei siedä, että he sitä luulevat. Hänen täytyy lähteä. Tällä kertaa ei hän kallista korvaansa millekään ehdotuksille, sillä jos hänen päätöksensä alkaa horjua, niin sitä taas seuraa uudet epäilykset ja niitä pelkää hän enemmän kuin mitään muuta.

Sattumalta saa hän matkaseuraa Ruotsiin asti ja miltei sairaana lähtee hän matkaan. Mutta vähitellen tyyntyy hän. Hän ei ajattele mitään, ei taistele vastaan, hän kulkee kohtaloansa kohti, olkoon se mikä tahansa.

Suomessa on sillaikaa ehtinyt tapahtua paljon. Siellä on käynyt lähetystö Euroopan oppineita. He ovat Suomelle lausuneet sivistyneen maailman myötätuntoisuuden tunteet, he ovat innostuttaneet rohkeuteen ja kestävyyteen. Lukiessaan lehdistä kertomuksen lähetystön kulusta läpi Suomen saa Iida kuin uutta elämää ja hänen rintansa laajenee onnesta ja kiitollisuudesta.

Yleisenä keskusteluaiheena rautatievaunussa on Euroopan lähetystön matka. Mistä muusta sitten voitaisiin puhua! Onhan se suloinen lohdutus suruisille mielille, paras tunnustus työntekijöille — mutta tunnustus joka velvoittaa.

Suomessa on kesä nuorena, lehti puussa vielä kehittymättömänä, yö valoisa. Tuntuu oudolta tietää, ettei Helsingin asemalla ole ketään omaista vastassa.

— Hyvää iltaa! Pitääkö minun uskoa silmiäni, onko se todella neiti Iida
Strömmer ilmi elävänä?

Maisteri on polkupyöräpuvussa, lippalakki päässä. Hän hoitaa täällä
Helsingissä viransijaisuutta ja on vain ollut käymässä maalla, pari
peninkulmaa viime asemalta. Ei hän ole odottanut tapaavansa neiti
Strömmeriä täällä. Kuinka tämä oikeastaan on selitettävä?

— Olette siis, alkaa hän vihdoin, — tullut sieltä Alppien rajoilta asti — pitääksenne puheen kotipitäjänne kansanjuhlassa?

— Menkää te nyt mieluummin johonkin kylpylaitokseen hermojanne parantamaan, sillä tämä ei enää ole terveen ihmisen teko… Tulla tänne sieltä… ja sellaisen asian takia!

— Olisinpa tietänyt sen, niin en olisi kehoittanut teitä lähtemään ulkomaille!

— En minä lähtenyt siksi, että te kehoititte. Olisin minä muutenkin mennyt. Ja onhan se retki nyt hyvä tehtynä. Tiedän ainakin, etten ensi hetkessä tee sitä uudelleen.

— Te naiset, te naiset, olette te omituista väkeä. Itsekidutus se on teidän nautintonne. Se on se sunnuntaikoulutunnelma tai miksi sitä nimittäisin, sittenkin pohjasävelenä teissä kaikissa!

— Muistatteko vielä, teidänhän piti kasvattaa minusta pirteä ja monisärmäinen nainen…

— Niinhän piti! Teihin tuntuu nyt tulleen muutama särmä lisää. Se on erittäin hyvä, jollei se ole tapahtunut entisten särmäin kustannuksella. Tunnenhan minä oikeastaan tuon innostuksen. Jos tässä rupean avomieliseksi, niin jo tässä muutamana päivänä olin lupautumaisillani pitämään esitelmää eräässä raittiusiltamassa… Ja kyllä ne meidän nuoremme läksivät täältä kesälaitumelle niin ladattuina että… Kuinka kauan se sitten kestänee! Isänmaallinen innostus kuuluu aikaan — teillä myöskin!

Iida säpsähtää. Olisiko tuo oikeassa? Totuttaisiinko tähänkin, väsyttäisiinkö suremaan ja — innostumaan?

Hän huomaa maisterin olevan sanomaisillaan jotakin myrkyllistä. Hänen ajatuksensa juoksu katkeaa ja hän huudahtaa, torjuakseen sitä, mitä hän mahdollisesti sanoisi, rukoilevalla, puoleksi surumielisellä äänellä:

— Olkaa hyvä, vaikkapa vain hetkisen ajaksi ja sanokaa minulle, ovatko ajatukseni todella olleet teidän mielestänne niin… niin mielettömät?

— Tjaa… olkoon se minusta kaukana, että rupeaisin tuomitsemaan viattomia pieniä privaattihuvejanne…

Iida puraisee kokoon huulensa ja tuntee ikäänkuin jäykistyvänsä. Senjälkeen ei keskustelu heidän välillään enää tahdo luistaa ja molemmat tuntuvat toivovan, että matka loppuisi.

Iida tapaa kodin kesäkunnossa: ikkunat ja huonekalut ovat peitossa, naftaliininhajua kaikkialla.

Varhain seuraavana aamuna telefonoi hän äidilleen maalle. Äiti pelästyi pahanpäiväisesti eikä käsitä, mitä tämä nyt taas tietää. Tulla kesken pois!

— Et saa mitenkään lähteä sinne, hätääntyy äiti. — Muista se! Äiti on pyhästi luvannut, ettet sinä sinne tule, että olet ulkomailla…

— Kuinka äiti on voinut mennä sellaista lupaamaan! Kun minä sieltä asti olen tullut varta vasten, äiti rakas…

— Sieltä on kirjoitettu minulle… on kerrottu mitä sinä puhuit… kaikki ovat sinulle vihoissaan… ja minulle myös, joka olen sinun äitisi ja aivan viaton…

— Mutta äiti, ei äiti toki noin… Koska se kirje tuli? Johan he toki ovat leppyneet.

— Ei siitä ole kuin pari päivää. Minun syykseni panivat kaikki. Kuinka sinä, rakas Iida, menet sellaisia asioita puhumaan! Kansan kuullen, renkien ja piikojen kuullen sanot, että herrasväet ovat juoneet eivätkä ole osanneet suomea! Siitäkös se alhainen kansa oikein pöyhistyy! Jo nyt ovat niin ylpeitä, etteivät tiedä mitä tahtovat! Kyllä sinä tällaiset paljastuksesi saat tuntea läpi elämäsi.

— Mutta sinulla ei ole oikeutta mennä tuomitsemaan muita. Vastatkoon kukin teoistansa. Kansa on niin sivistymätöntä, että tuollainen puhe vaikuttaa suorastaan yllytyksenä…

— Sinä lupaat siis, lapseni, ettet lähde! Toki äidillesi sen teet mieliksi…

Hän ei enää saa mitään sanotuksi, vaan hoippuu huoneeseensa, koettaa niellä nyyhkytystään ja vaipuu vihdoin permannolle. Tuntuu siltä kuin jokin hänen sisässään olisi särkynyt.

Hän tuntee olevansa niin yksin — ei ketään ystävää. Hän on alakuloisena, lamassa, häntä pelottaa.

Kunhan hän edes voisi katua sitä mikä on hänet tähän yksinäisyyteen syössyt! Kuinka suloista olisi lähteä sinne maalle tunnustamaan rikkoneensa, peruuttamaan sanansa ja saamaan anteeksi! Äidinkin tähden. Mutta mitä on hän tehnyt, mitä rikkonut, miksi ovat he häneen suuttuneet?

Alastomana tosiasiana pysyy, ettei vaaran hetki ole liittänyt yhteen, vaan että vielä löytyy sijaa veljesvihalle. Koska avautuu joka silmä, koska herää joka mieli? Eikö tämä isku riitä, tarvitaanko vielä enemmän?

Olisipa nyt kotitalo heidän hallussaan! Kyllä hän tietäisi, miten elämänsä asettaisi. Ei pitäisi häneltä seuraa puuttuman eikä työtä!

Mutta entä jos äiti, se hyvä äiti, suostuisi ottamaan Kalliolan takaisin. Se on myytävänä ja äitihän aina on ikävöinyt sitä… Ei, ei, ei! Se on ränstynyt ja rappeutunut eikä äiti jaksaisi kestää nähdä sitä sellaisena. Naisten hoidettavaksi on se liian suuri. Eikä sitä tarvitse lähteä sinne asti kansaa etsimään. On sitä Helsingissäkin!

Siinä kotiseudussa on sentään omituinen tenho, sinne hän ikävöi… Kuinka siellä nyt on puuhaa! Seppeleitä sidotaan, lipputankoja nostetaan. Ympärillä aaltoavat järvet, viljavainiot, metsät… Miksei hän saanut olla siellä mukana!

Kuinka hänen tekisi mieli lakata ajattelemasta ja muistamasta, paeta luontoon, kuten ihminen, joka on kaikki koettanut ja kaikkeen kyllästynyt! Mutta ei tässä nyt auta. Selvyyteen tässä on päästävä, valittava tie, jonka päässä viittaa omantunnonrauha. Ei kelpaa syytää syytä toisen niskoille. Omasta itsestä on alettava.

Elinehto Suomelle on sisällinen sopu. Sitä täällä ei ole. Täällä raivoavat yhä kieliriidat, täällä taistelee kourallinen ihmisiä heikkojen ja kovempiosaisten oikeuksien puolesta — parempiosaiset, "yläluokka", pitelee kourin kynsin kiinni entisistä eduistaan. Se tekee sen osaksi ymmärtämättömyydestä tai ajattelemattomuudesta, mutta pääasiallisesti itsekkyydestä. Ja se osa alaluokkaa, joka on herännyt ymmärtämään, että sille tehdään vääryyttä, käy kovaksi ja katkeraksi eikä tahdo tunnustaa muuta vihollista kuin — yläluokan.

Siinä se on arka paikka, siinä sopiva haavan kohta. Eikä täällä sopua synny ennen kuin kaikki ovat saaneet oikeutensa. Ja vasta sitten Suomi on väkevä ja voittamaton.

Iidasta tuntuu siltä kuin hänen edessään olisi suuri vuori… Naisen voimilla käydä sitä vastaan! Se on mielettömyyttä…

— Niin Jumala, minä uskon, ettet hylkää Suomea, että autat meitä siirtämään vuoriakin…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSAN KESKELTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kansan keskeltä

KANSAN KESKELTÄ

MAILA TALVIO

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE