The Project Gutenberg eBook of Kuninkaan miekkamies, by Rafael Sabatini

Krouviritarilta — sillä nimellä hän kulki — pääsi ruma nauru, sellainen, jonka sielunvihollinen päästää ilmoille pilkallisina hetkinään.

Hän istui kahden tyhjiin pulloihin pistetyn talikynttilän kelmeässä valossa ja katseli halveksivasti mustiin puettua nuorta miestä, joka seisoi matalan huoneen nurkassa kalpeana ja huulet vapisten. Hän purskahti uudelleen nauruun ja alkoi sitten laulaa äänellä niin käheällä, että se elävästi toi mieleen tyhjissä pulloissa olleen nesteen.

Hän heittäytyi rennosti taaksepäin nojatuolissaan ja oikaisten laihat, pitkät säärensä löi kannuksillaan tahtia säveleen, jonka sanat kuuluivat seuraavasti:

Hän suukon vei huulilta tyttösen ja ratsulla matkaansa kiis. Oli aika nyt viinin ja keväimen, sulo aika tuo lempiväin sydänten. Malja pohjaan siis!

Maljan tyhjensi poika ja ratsullaan riensi maan yli nelistäin tytön hurmaava suudelma huulillaan. Mut pian se on ihana muisto vaan. Malja pohjaan näin!

»Lopettakaa toki», huudahti hän inhon sekaisella äänellä, »tai jos teidän välttämättömästi täytyy rääkyä, niin valitkaa edes hieman siivompi laulu.»

»Heh». — Öykkäri pyyhkäisi takkuista tukkaansa korkealta otsaltaan ja leimahteleva silmäpari sinkosi salamoita nuorukaiseen. Sitten silmät painuivat raolleen — ne olivat viekkaat kuin kissan — ja niiden omistaja nauroi taas.

»Jumaliste, master Stewart, teillä on rohkeutta niin kosolti, että sen pitäisi pelastaa teidät harmailta hiuksilta! Mitä se teitä liikuttaa, minkä laulun minä suvaitsen valita. Saakelin mies, kolmen kokonaisen kuukauden ajan olen hillinnyt sisuani ja laulanut kurkkuni kuivaksi Zebaotin kiitosta, kolmen kuukauden ajan olen esittänyt elävää hartauden ja jumalisuuden kuvaa kovenanttien joukossa ja nyt, kun vihdoin olen pudistanut kurjan Skotlantinne tomut jaloistani, alatte te, sietämättömin piimäsuu, mikä ikänä on äitinsä sylistä lähtenyt, alatte moittia minua siitä, että laulan estyäkseni tulemasta surumieliseksi katsellessani tyhjyyttä, joka noista pulloista paistaa.»

Nuorukaisen kasvoilla elehti sanomaton halveksunta hänen kääntyessään poispäin.

»Kun liityin Middletonin ratsuväkeen ja sotapalveluksessa jouduin teidän alaiseksenne, luulin, että te ainakin olitte gentlemanni», oli hänen rohkeanlainen vastauksensa.

Hetkeksi välähti äskeinen vaarallinen leimahdus hänen toverinsa silmissä. Sitten ne painuivat taas raolleen kuten äskenkin ja hän nauroi entiseen tapaan.

»Gentlemanni!» pilkkasi hän. »Sieluni kautta, se ei ole pahasti sanottu. Mitähän tekin tiedätte gentlemanneista, herra skotti? Luuletteko te, että gentlemanni on mikään presbyteeriläis-Taavetti tai joku kirkkoneuvostonne kuhnus, joka tepastelee kuin varis rapakossa. Saakeli, poika, kun minä olin teidän ikäisenne ja George Villiers vielä eli…»

»Oh, lopettakaa jo», keskeytti nuori mies hänet. »Sallikaa minun jättää teidät pullonne seuraan rääkymään ja muistojanne verestelemään, sir Crispin.»

»Ah, menkää menojanne, sir, kuolleellekin olisitte kurjaa seuraa, kurjin mitä eteeni ikinä on sattunut. Tuolla on ovi, ja jos satutte taittamaan pyhän niskanne rappusissa, niin se olisi suuri helpotus meille kummallekin.»

Lopetettuaan heittäytyi sir Crispin taas nojatuoliinsa ja ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä lauluaan:

Mut kuolemaa kaivaten tyttönen hän riutui ja lakastui niin. Tuli joulu, mut tyttö se itkien vain uotti ja …

Kova kolkutus, joka pahaenteisesti kajahti viheliäisessä huoneessa, kumahti ovella, ja hätäinen läähättävä ääni huusi:

Sir Crispinin balladi katkesi siihen paikkaan ja nuori mies pysähtyi aikeessaan lähteä huoneesta ja kääntyi ikään kuin neuvoa kysyen hänen puoleensa.

»Minun käskyäni! Tottavie, tuolla ulkopuolella on mies, jonka toiveet eivät siedä senkään vertaa viivytystä. Avatkaa, hölmö!»

Tuikeaa komennusta noudattaen avasi nuorukainen selkosen selälleen oven, joka johti suoraan kadulle. Huoneeseen kompuroi kookaskasvuinen, repaleisesti puettu mies. Hän hengitti raskaasti ja hänen ränsistyneillä kasvoillaan kuvastui pelko. Hetkeksi hän pysähtyi sulkeakseen oven jäljessään ja kääntyi sitten Galliardin puoleen, joka oli noussut seisomaan ja katseli tulokasta ihmettelevin silmin.

»Piilota minut johonkin, Cris», läähätti mies, jonka ääntäminen ilmaisi, että hän oli irlantilainen. »Hyvä Jumala, piilota minut, muuten olen kuoleman oma tänä iltana!»

»Hitto vieköön, Hogan! Mitä nyt on tekeillä? Onko Cromwell yllättänyt meidät?»

»Cromwell, joutavia! Kunpa taivas soisi, ettei se olisi sen pahempaa.
Olen tappanut miehen.»

Osasto Montgomeryn jalkaväkeä on kintereilläni. He ovat panneet liikkeelle koko Penrithin sen asian vuoksi ja jos he saavat minut käsiinsä, niin — sieluni kautta — kurkkuni ei enää kastiketta kaipaa. Kuningas on menettelevä minun suhteeni samalla tavalla kuin muutama päivä sitten Kendalin luona Wrycraft-paran suhteen. »Neitsyt Maria!» huudahti mies, kun hänen herkistyneisiin korviinsa kuului jalkojen kopse ja äänten sorina ulkopuolelta. »Onko sinulla mitään sellaista koloa, johon voin kätkeytyä?»

»Portaita ylös ja minun huoneeseeni, äkkiä!» sanoi Crispin lyhyesti.
»Koetan eksyttää heidät jäljiltäsi. Pian nyt, mies, he ovat jo täällä.»

Ketterästi noudatti Hogan käskyä ja katosi huoneesta. Sir Crispin kääntyi sitten nuorukaisen puoleen, joka oli seisonut äänettömänä tapauksen todistajana.

Nukkavierun asetakkinsa taskusta hän veti likaisen korttipakan ja sanoi lyhyesti:

Nuori mies, joka ymmärsi, mistä oli kysymys, vetäytyi taaksepäin aivan kuin olisi nähnyt jotakin saastaista.

»Pöydän ääreen, houkka!» jylisi Crispin sellaisella äänellä, että harva olisi pystynyt sitä vastustamaan. »Onko nyt aikaa presbyteerisiin omantunnon kysymyksiin? Pöydän ääreen heti ja auttakaa minua pelaamaan pelini loppuun, taikka minä jumaliste…»

Päättämättä uhkaustaan hän tuli niin lähelle nuorukaista, että tämä tunsi kasvoillaan hänen viininlöyhkäisen henkäyksensä. Hänen ääntään, asentoaan ja ennen kaikkea hänen silmäystään säikähtäen nuori mies veti tuolin pöydän ääreen mutisten selityksiä, jotka olivat tarkoitetut hänelle itselleen jonkinlaiseksi lohdutukseksi heikkoudessa — koska muka oli kysymys ihmishengestä.

Galliard istuutui häntä vastapäätä niin pilkallinen hymy huulillaan, että nuori mies hätkähti.

Otettuaan kortit esille hän heitti osan niistä nuorukaiselle ja omat korttinsa hän levitti viuhkan muotoon käteensä. Kenneth noudatti ääneti esimerkkiä.

Yhä lähempänä ja selvempinä kuuluivat saapuvien askelet, valo välähti ikkunan edessä ja molemmat miehet muka pelaten korttia istuivat ja odottivat.

»Pitäkää varanne, master Stewart!» murisi Crispin happamesti ja huomattuaan ikkunassa kasvot, jotka pitivät heitä silmällä, hän lisäsi kovaäänisesti: »Minä lyön patakuninkaan!»

Ovessa kuului isku ja sen säestyksenä: »Avatkaa kuninkaan nimessä!» Sir Crispin kirosi puoliääneen. Sitten hän nousi ja viitaten viimeisen varoituksen Kennethille meni avaamaan ovea. Samoin kuin hän oli tervehtinyt äsken Hogania, tervehti hän nytkin kynnyksen yli astuvia tulokkaita.

»Hyvät herrat, mistä tämä hoppu? Onko sulttaani Oliver hyökännyt kimppuunne?»

Toisessa kädessä hän piteli yhä korttejaan ja nojasi toista ovenpieleen. Nuori vänrikki astui joukosta esiin vastatakseen kysymykseen.

»Eräs Lordi Middletonin upseereista on puoli tuntia sitten ottanut hengiltä erään miehen. Hän on irlantilainen — kapteeni Hogan nimeltään.»

»Hogan — Hogan?» toisteli Crispin ikään kuin muistiaan virkistääkseen. »Ah, niin, irlantilainen, harmaapäinen ja tulinen. Ja hän on kuollut, sanoitte?»

»No sen minä paremmin saatan ymmärtää. Se ei ole ensimmäinen kerta, voisin sen vaikka vannoa.»

»Arvatenkin. Kuningas on ankara tällä puolen rajaa.» Sitten hän lisäsi reippain ottein: »Kiitän teitä ilmoituksesta ja valitan, ettei köyhä taloni voi tarjota teille mitään, millä voisitte juoda Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa terveydeksi, ennen kuin jatkatte etsiskelyänne.»

Ja vetäytyen askelen taaksepäin hän ilmaisi toiveensa saada vetää ovi kiinni ja päästä heistä eroon.

»Me ajattelimme», sammalsi nuori upseeri, »me arvelimme, että te ehkä suvaitsisitte avustaa meitä…»

»Avustaa teitä!» jyrisi Crispin ollen vihastuvinaan. »Avustaa teitä miehen kiinniotossa? Saakeli, sir, teidän täytynee tietää, että olen upseeri enkä mikään vankinihti!»

»Mahdollista kyllä, kun en itse ole saapuvilla», virnisteli Crispin. »Maailma on täynnä rumakielisiä korpinpäitä. Mutta, hyvät herrat, öinen ilma on kylmä ja te olette tulleet sopimattomaan aikaan, sillä kuten nähnette, pelaan parhaillaan korttia. Suvainnette, että suljen oven!»

»Hetkinen, sir Crispin. Meidän täytyy tutkia tämä talo. Hänen luullaan tulleen tänne.»

»Säästän teiltä sen vaivan. Uskonette minua kun sanon, että hän ei ole voinut tulla tänne minun tietämättäni. Olen ollut tässä huoneessa viimeiset kaksi tuntia.»

»Se ei riitä», vastasi upseeri itsepintaisesti. »Meidän täytyy saada varmuus asiasta.»

»Varmuus?» tiuskahti toinen syvästi ihmeissään. »Voitteko vaatia parempaa varmuutta kuin minun sanani. Jumaliste, herrat narrit», lisäsi hän sellaisella ukkosäänellä, että vänrikki lensi askelen taaksepäin ikään kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa, »täytyykö minun selittää asia niin, että koko juttu on keksitty päästäksenne loukkaamaan minua? Ensin tarjoatte minulle vankinihdin virkaa, sitten annatte minulle vihjauksia siitä, mitä ihmiset minusta sanovat, ja nyt päätätte asian epäilemällä sanaani! Vai täytyy teidän saada varmuus asiasta!» jylisi hän äänen kasvaessa joka sanalla. »Viipykää vielä hetkinen minun kynnykselläni, niin perhana vieköön, herrat, minä annan teille sellaisen varmuuden, joka maistuu. Mars matkaan!»

»Ilmoita vaikka pirulle! Jos olisitte tulleet tänne siivolla tavalla, niin olisitte tavanneet taloni oven ammollaan kohteliaisuudesta ja minä olisin lausunut teidät tervetulleiksi. Mutta nyt on minulla valituksen syytä ja sen tulen myös tekemään. Saammepa nähdä, salliiko kuningas, että kaikenlaiset hävyttömät, vasta munasta kuoritut kukonpoikaset tulevat ivaamaan vanhaa sotilasta, joka kahdeksantoista vuoden ajan on liittänyt kohtalonsa kuninkaan perheen kohtaloihin.»

Nuori upseeri oli ymmällä. Hiljaisia vastalauseita kuului joukosta. Sitten hän peräytyi pari askelta ja kääntyi neuvottelemaan erään vieressään seisovan vanhemman ratsumiehen kanssa. Tämä oli sitä mieltä, että pakenevan oli täytynyt mennä toista tietä. Sitä paitsi, hän arveli, ei Hogan sir Crispinin puheista päättäen ollut voinut tulla taloon. Näin ollen ja huomioon ottaen sen harmin ja ajan hukan, minkä sir Crispinin vastahakoisuus aiheuttaisi, jos he väkivalloin tunkeutuisivat taloon, ja kun sitä paitsi ei kukaan saattanut tietää, kuinka hyvissä väleissä tuo koppava öykkäri saattoi olla lordi Montgomeryn kanssa, vänrikki päätti peräytyä ja jatkaa etsiskelyä toisaalla.

Myrkyllisin katsein hän siis heitti hyvästit uhaten vielä lähtiessään saattaa asian kuninkaan tietoon. Vastaukseksi jymähytti Galliard oven kiinni jo ennen kuin mies oli viimeisen sanansa sanonut.

Veikeä hymy huulillaan asteli Crispin hitaasti pöydän luo ja istahti entiselle paikalleen.

»Master Stewart», kuiskasi hän levitellessään korttejaan uudelleen, »ilveily ei ole vielä loppuun näytelty. Tuolla näkyy ikkunassa naama parhaillaan ja minä olen varma siitä, että meitä pidetään silmällä ainakin pari tuntia vielä tänä iltana. Tuo sievä hempukka oli kuin luotu etsiväksi.»

Nuorukainen heitti toveriinsa paheksuvan silmäyksen. Hän ei ollut liikkunut paikaltaan Crispinin ollessa ovella.

»Hiljaa! Ei niin äänekkäästi, teidän suloutenne», tuli vastaukseksi, ja vaikka se lausuttiin kuiskaamalla, ei siitä silti puuttunut uhkaa. »Huomenna, jos suvaitsette, vastaan teille siitä, että olen teidän hienotunteisuutenne läsnäollessa rohjennut lievästi valehdella. Mutta tänä iltana on meillä ihmisen henki pelastettavana ja siinä on mielestäni kylliksi puuhaa. Kas niin, master Stewart, käydäänpä taas jatkamaan peliämme.»

Hänen katseensa oli niin käskevä, että nuorukaisen täytyi ryhtyä jatkamaan teeskenneltyä peliä huolimatta siitä, ettei hänellä ollut vähintäkään halua auttaa Hogania. Hän oli kasvanut ylhäisessä, uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa, ja Hogan oli hänen mielestään raakalainen, tappelupukari. Sellaista miestä hän kauhistui, ja mies oli hänen mielestään häpeäksi mille armeijalle hyvänsä, mutta varsinkin sille, joka Pyhän liigan ja kovenanttien merkeissä oli marssinut Englantiin. Hogan oli tehnyt raa'an teon, hän oli tappanut miehen, eikä Kenneth voinut pitää itseään paljonkaan parempana auttaessaan häntä pakenemaan, kun hän mielestään oikeastaan olisi ollut velvollinen ilmiantamaan hänet. Galliardin tuiman katseen edessä suli kuitenkin kaikki arvelu, ja hän istui nöyränä ja tottelevaisena, mutta itsekseen hän vannoi huomispäivänä ilmoittavansa asian lordi Middletonille toivoen siten sovittavansa syntisen vaiteliaisuutensa ja samalla pääsevänsä sir Crispinin saastaisesta seurasta, sillä hän oli varma siitä, että tämä saisi maksaa tekonsa hirsipuussa.

Näissä mietteissään istuen hän jätti vastaamatta niihin kompiin, joita hänen toverinsa silloin tällöin lasketteli. Kadulla liikuskeli miehiä, lyhtyjä vilahteli ehtimiseen ja aika ajoin painautui joku kypärän reunustama naama ikkunanruutua vasten.

Siten kului tunti ja parikin Hogan-paran istuessa ylhäällä yksinäisyydessään onnettomana ja levottomana.

Puolen yön aikaan heitti sir Crispin vihdoin korttinsa pöytään ja nousi. Hoganin tulosta oli kulunut täsmälleen kaksi tuntia. Kadulla olivat äänet ja askelet vähitellen häipyneet, ja rauha näytti taas palanneen Penrithiin. Siitä huolimatta oli sir Crispin varovainen — elämä oli opettanut hänet varovaisuuteen ja epäluuloisuuteen.

»Master Stewart», virkkoi hän, »on jo myöhä, luulenpa, että haluatte mennä makuulle. Toivon teille hyvää yötä.»

»Jättäkää huominen aamun koittoon, ystäväni. Hyvää yötä. Ottakaa toinen noista rätisevistä kynttilöistä ja menkää.»

Synkän äänettömänä otti nuori mies toisen pulloista kynttilöineen ja meni ullakolle johtavasta ovesta ulos.

Hetkeksi jäi Crispin seisomaan pöydän ääreen, ja silloin hänen kasvojenilmeensä sulivat hieman pehmeämmiksi. Hän katui käyttäytymistään nuorukaista kohtaan. Piimäsuu tämä oli mieheksi, mutta Crispin piti häntä sentään rehellisenä ja tunsi yhtäkaikki häntä kohtaan jonkinlaista hellyyttä. Hän meni lattian poikki ikkunan luo ja avattuaan sen selkoselleen kumartui siitä ulos ikään kuin hengittääkseen yön viileää ilmaa, ja hyräili mahdollisen ohikulkijan varalta huolettoman näköisenä äskeistä lauluaan.

Puolisen tuntia hän viipyi siinä ja antoi sillä aikaa ajatustensa lentää asiasta toiseen, mutta silmillään hän seurasi pienintäkin liikehtimistä kadulla. Tultuaan vihdoin vakuuttuneeksi siitä, ettei hänen asuntoaan enää pidetty silmällä, vetäytyi hän pois ikkunasta ja sulki sen.

»Sieluni kautta», huudahti Hogan murheellisena, »enpä liene koko elämässäni ollut näin peloissani.»

Crispin naurahti hiljaa vastaukseksi ja pyysi häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.

»Se on vallan yksinkertainen juttu», vastasi Hogan tyynesti. »Tuolla Enkelin ravintolanpitäjällä on tytär — ehkäpä hän nimittääkin kapakkaansa hänen mukaansa — jolla on viekoittelevin silmäpari, mitä miehinen mies konsanaan lienee turmiokseen katsellut. Hänellä on sitä paitsi taipumusta pieneen armasteluun, ja minun reipas ulkonäköni ja uljas asuni teki häneen saman vaikutuksen kuin hänen silmänsä minuun. Meistä oli juuri tulossa mitä sulimmat ystävät, kun hänen sulhasensa kuin ruumiillistunut paholainen, senkin hölmömäinen narri, yllätti meidät ja arvatenkin enemmän mustasukkaisuudesta kuin järkisyistä löi minua — löi minua, Harry Hogania! Perhana vie, Cris, ajattelehan!» Ja kertoja tuli punaiseksi suuttumuksesta muistellessaan sitä. »Otin häntä kurjan takkinsa kauluksesta ja paiskasin hänet katuojaan — sopivin paikka muuten, missä hän lienee ikänään maannut. Jos hän olisi pysynyt siellä, niin hänen olisi ollut hyvä olla, mutta tuo hupakko, arvatenkin pitäen itseään loukattuna, tuli vaatimaan hyvitystä. Minä annoin hänelle hyvitystä ja — piru vieköön — hän on kuollut.»

»Ruma, ehkäpä», vastasi Hogan levitellen käsiään, »mutta muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Se hölmö hyökkäsi kimppuuni miekka kädessä ja minun oli pakko puolustautua.»

»Se oli tapaturma. Hitto vie, sitä se oli! Koetin pistää häntä käsivarteen, mutta hämärässä miekka lävistikin hänen rintansa.»

Hetken seisoi Crispin synkkänä, sitten hänen otsansa kirkastui, aivan kuin hän ei olisi asiaa enää ajatellutkaan.

»Taivas antakoon rauhan hänen sielulleen», mutisi irlantilainen ristien itsensä hurskaasti. Sillä hän suoriutui suuresta pahanteosta, jonka oli hurjapäisyydellään aikaansaanut — menettämällä ihmishengen turhan vuoksi ja myrkyttämällä naisen elämän ehkäpä elinaikaisessa katumuksen tuskassa.

»Tarvitsemme kaiken kekseliäisyytemme saadaksemme sinut onnellisesti Penrithistä», sanoi Crispin. Kääntyessään sitten päin ja nähdessään irlantilaisen suuret, hyväntahtoiset kasvot hän lisäsi:

»Mutta minä en ole», vastasi Hogan olkapäitään kohauttaen. »Tällainen sodankäynti ei ole minun makuuni. Hyi! Kaarle Stuart tai Oliver Cromwell merkitsevät minulle juuri yhtä vähän. Mitä se minua liikuttaa, kumpi heistä on vallassa? Tuleeko Harry Hogan paremmaksi tai rikkaammaksi kummankaan hallitessa? Saakeli, Cris, minä olen kantanut keihästä ja heilutellut miekkaa miltei jokaisessa Euroopan armeijassa. Minä tiedän enemmän sodankäynnin jalosta taidosta kuin kaikki kuninkaan kenraalit yhteensä. Luuletko sinä niin ollen, että minä saatan tyytyä yhteen komppaniaan kurjaa ratsuväkeä, kun ryöstäminen on kielletty ja muutenkin mitätön palkka on vaarassa jäädä saamatta. Jos siis asiat alkaisivat käydä hullusti, joka on hyvinkin todennäköistä pappien johtamalle armeijalle, niin hyvitykseksemme jäisi nopea lähtö joko taistelussa tai hirressä tai ehkäpä kituva elämä rangaistussiirtoloissa, kuten kävi niille raukoille, jotka Noll toi Dunbarin taistelun jälkeen Englantiin. Tällaista en, tottavie, ollut odottanut, kun Perthissä astuin armeijaan. Minä odotin saalista, runsasta ja rikasta saalista, sellaista, joka sopii sotilaalle ja jota voi odottaa palkintonaan vaivalloisista marsseista ja vaaroista, jotka on läpäissyt. Sellaisena minä sotaa tunnen ja sen vuoksi olen sitä ammattia viimeiset kaksikymmentä vuotta harjoittanut. Sen sijaan meitä täällä marssitetaan tappeluun yhtä teeskentelevän kainoina ja juhlallisina kuin olisimme joukko kirkon palvelijoita Pyhän Kolminaisuuden kulkueessa. Skotlannissa ei vielä asia ollut niin hullusti — ehkäpä sen vuoksi, että siellä ei ollut mitään, jota olisi maksanut vaivaa ryöstää, mutta rajan tälle puolen päästyämme, jumaliste, sinut hirtetään, jos vain rohkenet ryöstää suutelonkin tytöltä ohimennessäsi.»

»Se on totta», nauroi Crispin. »Kaarle toisella on ylenpalttisen arka vatsa siinä suhteessa. Hän ei tahdo myöntää, että olemme vihollismaassa. Hän pitää itseään itsepäisesti Englannin kuninkaana unohtaen kokonaan sen seikan, että hänen täytyy ensin valloittaa maa ja…»

»Eikö se ollut hänen isänsäkin valtakunta?» keskeytti tulinen Hogan. »Mutta ajat ovat surullisesti muuttuneet sen jälkeen, kun me yhdistimme kohtalomme marttyyrin kanssa. Siihen aikaan saimme mielin määrin anastaa itsellemme syöttökukon, hevosen, tytön tai muuta sellaista vähäpätöistä tavaraa ilman että sitä kukaan kyseli tai esti. Niin, siitä ei ole kuin kaksi päivää, kun Hänen Majesteettinsa antoi hirttää erään miesrukan siitä, että tämä oli anastanut kananpoikasen. Rutto vieköön, Cris, oikein vatsaani vääntelee ajatellessani tällaista menoa! Kun näin poloisen riippuvan hamppuköydessä, päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jättää koko seuran, ja nyt tekee tämäniltainen juttu lähdön pakolliseksi.»

»Sota on ammattini eikä mikään ajanviete, kuten Wilmotille, Buckinghamille ja muille seuramme hienoille herroille. Ja kun kerran kuninkaan armeija ei näy tarjoavan minulle mitään tuloja, niin tottavie minä menen parlamentin puolelle. Jos pääsen hengissä Penrithistä, niin ajan partani ja leikkaan tukkani säädylliseen ja jumaliseen kuosiin, pukeudun tornin korkuiseen hattuun ja mustaan takkiin ja tarjoan jollakin raamatunlauseella miekkani Cromwellin käytettäväksi.»

Sir Crispin vaipui mietteisiin. Huomatessaan tämän ja arvaten oikean syyn siihen Hogan jatkoi:

»Kas niin, sittenhän meidän ei tarvitsekaan erota», huudahti Hogan. Hänen ääneensä tuli äkkiä innostus, joka pohjautui siihen suureen ihailuun, jota tuo raaka ammattisotilas tunsi samaa kovaa ammattia harjoittavaa toveriaan kohtaan.

»Hiljaa! Olen tarkoin punninnut asiaa. Minun kohtaloni on sidottu kuninkaaseen. Ainoastaan hänen voittonsa voi hyödyttää minua. Ei sotasaaliilla, Hogan, vaan niiden laajojen maa-alueitten takaisin saamisessa, jotka kohta kaksikymmentä vuotta ovat olleet väärissä käsissä. Se hyöty, jota minä odotan, on siinä, että pääsen takaisin isännäksi Marleigh-linnaan, ja se käy mahdolliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että Kaarle saa valtakuntansa takaisin. Ellei kuningas pääse valtaan, jonka taivas suokoon, silloin ei minulla enää ole muuta tehtävää kuin kuolla. Minulla ei ole siinä tapauksessa enää mitään odotettavaa elämältä. Näet siis, hyvä Hogan», lopetti hän pahoilla mielin, »että minun tulemisestani kanssasi ei saata uneksiakaan.»

Irlantilainen koetti kuitenkin yhä saada häntä muuttamaan mieltään, mutta huonolla tuloksella. Huomattuaan vihdoin yrityksensä turhuuden hän huokasi syvään ja liikahteli tuolillaan levottomasti surun ilme leveillä ahavoituneilla kasvoillaan. Crispin näki sen ja lähestyen häntä pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.

»Olin ajatellut, että sinä olisit ollut minulla apuna selvittäessäni Ashburnit Marleigh'n linnasta ja olisit avustanut minua vaikeassa tehtävässäni kun aika olisi täyttynyt. Mutta jos nyt menet…»

»Tottavie, ehkä voin auttaa sinua siitä huolimatta. Kukapa tietää?» Sitten tuon karaistuneen peitsenkantajan ääni sai syvästi huolestuneen sävyn, kun hän jatkoi: »Luuletko, että itsellesi koituu vaaraa jäädessäsi tänne?»

»Niin, siitä, että olet pitänyt minua täällä. Tuo nulikka Montgomeryn jalkaväestä epäilee sinua.»

»Epäilee! Olenko minä sellainen olkiukko, jonka epäluulon henkäyskin voi kaataa?»

»Joka on ollut mukana auttamassa sinua pakoon ja jonka ainoa keino oli pitää suunsa kiinni, ellei tahdo silmukkaa omaan kaulaansa! Tulehan, Harry», sanoi hän sitten rivakasti, »aika kuluu ja meidän täytyy saada sinut turvaan.»

»Anna minulle hevonen», sanoi hän, »ja jumaliste, huomispäivä on tapaava minut Cromwellin leirissä. Taivas auttakoon ja palkitkoon sinua, Cris.»

»Meidän täytyy saada sinulle sopivammat vaatteet kuin nuo, varsinkin puritaanien leiriin paremmin käypä takki, koska sinä aiot näytellä sellaista osaa.»

»Minun luutnantillani on sellainen. Hän on presbyteerisestä
Skotlannista kotoisin ja komeilee oikein pappismustassa.»

Ottaen kynttilän hän poistui huoneesta palatakseen hetkisen kuluttua takaisin Kennethin takki kädessään. Hän oli ottanut sen nukkuvan nuorukaisen huoneesta.

»Asetakki pois», komensi hän ja tyhjenteli puhuessaan Kennethin takin taskuja. Nenäliinan ja muutamia papereita hän niistä löysi ja heitti ne huolettomasti vuoteelle. Sitten hän auttoi irlantilaista pujottautumaan takkiin.

»Herra antakoon minun syntini anteeksi», vaikeroi mies tuntiessaan takin ahdistavan selkäänsä ja puristavan jäseniään. »Antakoon hän minulle anteeksi ja auttakoon minut onnellisesti Penrithistä ja Cromwellin leiriin, niin en koskaan enää kadu sitä, että pahoittelin erään narrin kohtaloa, jonka tyttöstä tulin lähennelleeksi liian rohkeasti.»

»Totta puhuu Raamattu mainitessaan, kuinka monenlaista osaa ihminen elämässään joutuu näyttelemään.»

»Ellet paranna tietojasi Raamatun tuntemisessa, niin et luultavasti kovinkaan kauan näyttele osaasi», sanoi Crispin katsahtaen häneen. »Kas niin, mies, sinä olet varsin hyvä nyt. Takki on tosin hieman kireä selästä ja helmastaan lyhyt, mutta ei kuitenkaan niin kireä eikä niin lyhyt, ettei se olisi käärinliinaa parempi. Ja se on kuitenkin toinen vaihtoehto, Hogan.»

Hogan vastasi kiroamalla sekä takkinsa lyhyyttä että huonoa onneaan. Sen tehtyään — eikä se suinkaan ollut mikään pieni annos — hän ilmoitti olevansa lähtövalmis, jonka jälkeen Crispin johdatti hänet ulos ja siellä erääseen vajaan, jota käytettiin tallina.

Käsilyhdyn valossa hän satuloi toisen pienistä ratsuhevosista ja vei sen pihalle. Hän avasi portin, joka vei edessä olevalle kedolle, ja käski Hogania astumaan satulaan. Hän piti hänelle jalustinta ja keskeyttäen Hoganin vuolaan kiitostulvan toivotti lähtijälle onnellista matkaa ja kehoitti tätä järjestämään mahdollisimman paljon maantietä itsensä ja Penrithin välille aamun koittoon mennessä.

Syvästi alakuloisena palasi Crispin kamariinsa ja istuutui väsyneenä makuutilalleen. Kyynärpäät polvia vasten ja kädet poskilla hän tuijotti suoraan eteensä. Hänen teräksenharmaat silmänsä, jotka tavallisesti loistivat kirkkaina, olivat epätoivon sumentamat ja hänen hienolla otsallaan näkyi syviä vakoja.

Huoahtaen hän vihdoin nousi ja hypisteli sattumoisin Kennethin taskusta ottamiaan papereita. Silloin sattui hänen katseensa erääseen niissä olevaan allekirjoitukseen. »Gregory Ashburn» oli siinä.

Tuhkanharmaaksi kävivät hänen kasvonsa, kun hän näki tuon nimen, ja hänen kätensä, joita ei mikään vaara vielä ollut saanut vapisemaan, värisivät kuin haavan lehdet. Kuumeentapaisesti hän levitti paperin, ja silmiin, jotka äsken olivat olleet sameat, tuli nyt julma ja raivoisa katse hänen lukiessaan paperin sisältöä.

Rakas Kenneth. — Kirjoitan sinulle taas siinä toivossa, että saisin sinut jättämään Skotlannin ja sellaisen kuninkaan palvelemisen, jonka aikeet eivät menesty eivätkä voi menestyä. Cynthialla on ikävä, ja jos sinä yhä pysyt poissa Marleigh'n linnasta, täytyy hänen väkisinkin pitää sinua nahjusmaisena sulhasena. Koska minulla ei ole muuta voimakasta keinoa, jonka avulla saisin sinut vedetyksi Perthistä Sheringhamiin, niin arvelin tämän auttavan siinä, missä muut keinot ovat pettäneet. Me odotamme siis sinua tulevaksi ja juomme terveydeksesi joka päivä. Cynthia pyytää sulkeutua muistoosi, kuten veljenikin, ja toivotamme sinut tervetulleeksi Marleigh'n linnaan, rakas Kenneth.

Kahdesti Crispin luki kirjeen. Sitten hän hammasta purren ja silmät tuimina vaipui ajatuksiinsa.

Merkillinen sattuma! Tämä poikanen, jonka hän oli tavannut Perthissä ja merkinnyt komppaniansa luetteloihin, oli Ashburnien ystävä — Cynthian sulhanen. Kuka mahtoi Cynthia olla?

Pitkään ja syvästi hän mietti kohtalon leikkiä, sillä hän uskoi, että kohtalo oli nyt käynyt työhön auttaakseen häntä ilmaisemalla itsensä tuon allekirjoituksen kautta juuri samalla hetkellä, kun hän oli menettämäisillään toivonsa. Mielessään hän kertasi tapaamisensa nuoren miehen kanssa Perthin linnanpihalla kaksi viikkoa sitten. Jokin hänen käytöksessään, olennossaan oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli ensin katsonut häntä yli olkain, mutta sitten oli hän lähestynyt häntä ja kysynyt tylysti hänen nimeään ja millä asioilla hän liikkui. Nuori mies oli vastannut hänelle varsin kohteliaasti sanoen olevansa Kenneth Stewart Bailienochystä ja että hän oli tullut tarjoamaan kuninkaalle palvelustaan. Nuorukainen oli kiinnittänyt Crispinin mieltä ja hän sai hankituksi hänelle luutnantin paikan omassa komppaniassaan. Häntä ällistytti sangen suuresti se seikka, että nuorukainen, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, veti häntä niin voimakkaasti puoleensa. Nyt näytti hänestä asia selvältä. Se oli kohtalon keinoja.

Tämä poika oli taivaan lähettämä, taivaan, joka vihdoinkin näytti säälivän häntä, veristä vääryyttä kärsinyttä. Taivas oli lähettänyt hänet avaimeksi, jolla hän tarpeen tullen saattoi avata portit Marleigh'n linnaan.

Pitkin askelin hän mitteli lattiaa ja punnitsi asioita puolin ja toisin. Hänhän saattoi käyttää poikaa hyväkseen, jos tarve vaati. Mitäpä omastatunnosta! Eihän hän nuoren miehen puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin halveksuntaa ja pilkkaa!

Päivä oli jo nousemassa, ennen kuin Crispin paneutui levolle, ja aurinko oli jo noussut ennen kuin hän vaipui levottomaan uneen vannoen muuttavansa rajut tapansa ja koettavansa pyrkiä nuorukaisen suosioon, jotta ajan täyttyessä saisi hänestä apua.

Kun hän myöhemmin palautti Kennethille paperit selittäen, mihin tarkoitukseen oli hänen takkiaan tarvinnut, hän pidättyi kyselemästä mitään Gregory Ashburnista.

Hänen sävyisyytensä siinä tilaisuudessa sai Kennethin hämmästymään, mutta nuorukainen selitti sen siten, että sir Crispin tahtoi suostutella häntä vaiteliaisuuteen Hoganin asiassa. Samassa yhteydessä osoitti Crispin tyynesti ja selvästi, että Kenneth ei voinut ilmoittaa asiasta mitään sekaantumatta siihen itse varsin vaarallisessa määrässä. Ja osaksi tästä pelosta, osaksi Crispinin suostuttelemisesta taipui nuori mies pitämään asian omina tietoinaan.

Perästäpäin hänellä ei ollutkaan siinä mitään katumista, sillä vaivalloisen marssin aikana kohteli hänen mellastava toverinsa häntä erityisen ystävällisesti ja miellyttävästi. Hän näytti vallan muuttuneelta mieheltä. Hänestä hävisi kaikki entinen pöyhkeily ja suurisanainen kerskuminen. Hän joi vähemmän, kiroili vähemmän ja kuohahteli vähemmän kuin ennen pysähtymistä Penrithin luona. Hän vain ratsasti hiljaisena, mietiskelevänä, itsensä hillitsevänä ja niin jumalisen näköisenä, että se olisi ilahduttanut äkäisimmänkin puritaanin sydäntä. Huima poikamaisuus oli kokonaan kadonnut, ja krouviritarin liikanimi oli menettämässä merkityksensä.

Kenneth tunsi oikein kiintyvänsä esimieheensä ja ajatteli, että hän
vihdoinkin oli tullut katumukseen huomattuaan erheellisen vaelluksensa.
Tällaisena jatkui asiantila aina miltei riemukulun tapaiseen
Worcesterin kaupunkiin tuloon saakka kolmantenakolmatta elokuuta.

Viikon ajan kuninkaan tulon jälkeen Worcesteriin parani Crispinin suhde Kennethiin yhtä mittaa. Mutta onnettomuudeksi juuri taistelupäivän aattona tapahtui jotakin, joka nostatti nuorukaisen jo miltei vaimenneen vihamielisyyden entistä voimakkaammaksi.

Tapauksen näyttämönä — ainakin sen, joka siihen johti — oli Mitre
Inn-ravintola Worcesterin pääkadun varrella.

Yhteisessä huoneessa istui sinä päivänä iloisin joukko juomaveikkoja, mikä ikinä on ilahduttanut poikamaista mieltä. Nuoria luutnantteja Lesleyn skotlantilaisesta ratsuväestä, jotka eivät vähintäkään välittäneet Pyhästä liigasta tai kovenanteista, kilisteli Lordi Talbotin komppanian nauhaniekkojen kavaljeerien kanssa. Iloiset nuoret talonpojat Pittscottien vuoristokylärykmentistä muistamatta vähääkään kirkon ankaria raittiusmääräyksiä istuivat kaulakkain Dalzellin prikaatin huimapäisten upseerien kanssa ja joivat kuninkaan maljoja lukemattomissa tuopeissa kanarianviiniä ja yhtä lukuisissa kannuissa Marchin väkevää olutta.

Joka taholla raikui riemu ja nauru kaikui katossa milloin jonkun naapurin kompasanan johdosta, milloin taas nautitun viinin omasta voimasta.

Eräässä pöydässä istui Faversham-niminen herrasmies, joka oli ollut mukana siinä onnettomassa yöllisessä hyökkäyksessä, joka olisi päättynyt Cromwellin vangitsemiseen Spetchleyssä, ellei yritys petoksen vuoksi — ja milloinpa joku Stuarteista olisi säästynyt petokselta tai lahjuksilta — olisi epäonnistunut. Hän kertoi paraikaa seuralleen tapauksen yksityiskohtia.

»Jumaliste, herrat», huudahti hän, »vakuutan teille, että ilman tuota karjuvaa otusta, sir Crispin Galliardia, olisi koko Middletonin rykmentti tullut hakatuksi palasiksi. Me seisoimme Red Hillin luona niinkuin kalat nuotan sisällä, ympärillämme koko Lilburnen miehistö kuin maan sisästä nousseena, valmiina tuhoamaan meidät. Se oli kuin elävä teräsvyö, ja joka puolelta kuului kehoitus antautumaan. Kauhu täytti sydämeni ja voinpa vannoa, että niin oli jokaisen muunkin miehen laita, ja olen varma siitä, ettei olisi tarvittu paljoakaan lisää, kun olisimme kaikki heittäneet aseemme ja antautuneet. Siinä määrin säikähdimme yllätystä. Silloin kaikui äkkiä yli aseidenmelskeen ja puritaanien huutojen kirkas ja voimakas: 'Eläköön kavaljeerit!'

Käännyin päin, ja sielläpä seisoikin hurjapää Galliard satulassaan heiluttaen miekkaansa ja pitäen komppaniaansa koossa tahtonsa voimalla, rohkeudellaan ja valtavalla äänellään. Hänen näkemisensä oli meille kuin viini verelle. 'Päälle vain, gentlemannit, seuratkaa minua', karjui hän. Ja sitten hän syöksyi komppanioineen kuin pyörremyrsky ja sadatellen kuin paholainen piikkimiesten kimppuun. Hyökkäys oli vastustamaton ja melskeen seasta kuului yhä: 'Eläköön kavaljeerit. Lyökää nuo heittiöt mäsäksi!' Keropäät väistyivät, ja niinkuin sulkunsa särkenyt joki virtasimme aukosta ulos, takaisin kohti Worcesteria.»

Kun Faversham oli lopettanut, kohosi ilmoille valtava eläköönhuuto, ja
»Krouviritari» jäi pitkäksi aikaa ainoaksi puheenaiheeksi pöydässä.

Sillä välin oli puolisen tusinaa ilonpitäjiä viereisessä pöydässä juonut itsensä aivan tolkuttomiksi ja kiusoitteli erästä kalpeakasvoista, mustapukuista nuorukaista, joka näytti sangen huonosti sopivan tähän villiin seuraan ja olisi varmaan tehnyt viisaammin, jos olisi pysynyt siitä poissa.

Asia oli saanut alkunsa siitä, että eräs vänrikki Tyler Masseyn rakuunoista oli leikkiä lyöden tehnyt erinäisiä vihjauksia naisen käsialalla kirjoitetun paperin johdosta, jonka Kenneth oli pudottanut ja jonka Tyler oli nostanut lattialta ja antanut hänelle takaisin. Kompa oli seurannut kompaa, kunnes leikki oli ylittänyt kaiken säädyllisyyden. Kalpeana vihasta ja voimatta kestää enempää oli Kenneth hypähtänyt pystyyn.

»Kirous!» leimahti hän ja löi nyrkkinsä pöytään. »Vielä yksikin ruma kompa, niin sen lausuja saa vastata siitä minulle.»

Hänen odottamaton tuimuutensa ja äänensä sävy, joka muuten sopi sangen huonosti hänen hentoon vartaloonsa ja kirkolliseen asuunsa, sai hänen seuransa hetkeksi ällistymään sanattomaksi. Sitten sai hän osakseen hillittömän naurunpuuskan, jonka seasta hänen puoltaan pitävän Tylerin kimeä ääni koetti päästä kuuluville ilonkyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan.

»Oh, hyi, hyi, master Stewart!» huohotti hän naurun lomassa. »Mitä arvelettekaan kunnianarvoisain vanhempainne sanovan, jos kuulisivat poikansa sotaiset eleet ja rumat sanat.»

»Ja mitä luulette, että kuningas sanoisi teidän humalaisesta raukkamaisuudestanne», kuului tulinen ja varomaton vastaus. »Raukkamaisuutta, sanon minä», kertasi hän ja sulki silmäykseensä koko seuran.

Nauru taukosi heti, kun Kennethin loukkaus oli selvinnyt heidän sameissa aivoissaan. Hetken vallitsi hiljaisuus, aivan kuin myrskyn edellä luonnossa. Sitten hyökkäsi kuin yhteisestä sopimuksesta koko tusina miehiä Kennethin kimppuun.

He tekivät ruman työn, mutta he olivat juoneet runsaasti, eikä Kennethillä ollut ainoatakaan ystävää heidän joukossaan. Silmänräpäyksessä olivat he vetäisseet hänet lattiaan ja purivat ja potkivat häntä. He repivät hänen asetakkinsa raa'asti auki ja Tyler otti hänen povitaskustaan saman kirjeen, joka oli aikaansaanut koko tämän häpeämättömän näytöksen.

Mutta ennen kuin hän ehti edes aukaista sitä, kaikui huoneessa käskevästi ja kovasti: »Seis!»

Temmellys taukosi, ja kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Pitkä, laiha, nahkatakkiin ja leveälieriseen, sulkatöyhtöiseen hattuun pukeutunut mies astui hitaasti esiin.

»Krouviritari», huudahti eräs, ja »eläköön Red Hillin sankari» kohosi ilmoille. Sillä huolimatta hänen karskista ulkomuodostaan ja vastenmielisistä tavoistaan ei armeijassa ollut ainoatakaan elostelijaa, jolle hän ei olisi ollut rakas. Kun hän nyt lähestyi heitä, sai hänen kylmä ja käskevä käytöksensä heidät heti vaikenemaan.

Hämmästyneenä epäröi Tyler hetken Crispinin odottaessa käsi ojolla. Turhaan katseli edellinen ympärilleen hakien apua tai neuvoa. Sitä ei kuulunut mistään, sillä jokainen hänen mellastustovereistaan oli vetäytynyt äänettömänä taaksepäin.

Nähdessään, ettei saanut apua mistään, ja koska hänellä ei ollut pienintäkään halua joutua riitaan Crispinin kanssa, hän antoi kirjeen pyytäjälle pahasti irvistäen. Kumartaen miellyttävästi ja kiittäen pilkallisin katsein kääntyi Crispin kantapäillään ja poistui kapakasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kapakasta kuulunut melu oli herättänyt hänen huomiotaan hänen ollessaan menossa piispan palatsiin, jossa osalla hänen komppaniaansa oli vahtivuoro. Sinne hän nyt jatkoi matkaansa vieden mukanaan niin sopivasti käsiinsä joutuneen kirjeen, josta toivoi saavansa lisävalaistusta Kennethin suhteeseen Ashburneihin.

Mutta saavuttuaan palatsin luo hän kuuli takanaan nopeita askeleita ja käsi painautui hänen käsivarrelleen. Hän kääntyi.

»Ah, tekö se olettekin, Kenneth», mutisi hän ja yritti jatkaa matkaansa, mutta nuorukainen tarttui hänen hihaansa.

»En ole tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kiitostanne. Hyvää yötä», ja hän liikahti taas lähteäkseen. Mutta Kenneth pidätti häntä yhä.

»Te unohditte kirjeen, sir Crispin», sanoi hän rohkeasti ja ojensi kätensä.

Galliard näki eleen ja hetkisen hän tunsi sisäistä moitetta alhaisesta aikeestaan. Hän epäröi vähän aikaa. Pitikö hänen antaa takaisin kirje lukematta sitä ja taistella edelleen asiansa puolesta ilman sitä apua, minkä kirje mahdollisesti hänelle tarjoaisi? Sitten hän ajatteli Ashburneja ja kärsimäänsä hirvittävää vääryyttä, ja se vei voiton hänen jalomielisestä puolestaan. Hän muuttui kylmäksi kuin jää vastatessaan nuorelle miehelle.

»Tästä kirjeestä on ollut liian paljon melua, jotta minä niin helposti siitä luopuisin. Ensin tahdon saada varmuuden siitä, etten tietämättäni auta valtiopetosta. Saatte kirjeenne takaisin huomisaamuna, Master Stewart.»

»Valtiopetosta!» huudahti Kenneth. Ja Crispinin kylmän syytöksen johdosta muuttui hänen sovinnollisuutensa taas vihamielisyydeksi, vihamielisyydeksi kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet kiitollisuuden velkaan tuolle miehelle.

»Vakuutan teille kunniani kautta», sanoi hän koettaen hillitä tunteitaan, »että se on vain kirje eräältä naiselta, jonka toivon kerran tulevan vaimokseni. Varmaankaan, sir, ette niin ollen tahdo lukea sitä.»

»Master Stewart, olen päättänyt tehdä sen ja vaikka te puhuisitte tuomiopäivään asti, niin ette saisi aiettani peruutetuksi. Hyvää yötä siis.»

»Sir Crispin», huudahti nuorukainen ääni vavisten raivosta, »niin kauan kuin elän, ette tule lukemaan tuota kirjettä.»

»Hölynpölyä; sir! Suuria sanoja vain! Suurenmoista urheutta — ja siten te luulette saavanne vakuutetuksi minut siitä, että kirje muka olisi viaton!»

»Yhtä viaton kuin sen kirjoittajan käsikin, ja kun siis koetan estää teitä lukemasta sitä, se on minun velvollisuuteni häntä kohtaan. Uskokaa minua, sir», lisäsi hän pyytävällä äänellä, »ettei se sisällä muuta kuin mitä nainen tavallisesti kirjoittaa sulhaselleen. Luulin, että käsititte asian oikean laidan vapauttaessanne minut noiden raakalaisten käsistä Mitre Innissä. Luulin tekoanne jalomieliseksi ja hienoksi teoksi. Sen sijaan…» Nuori mies vaikeni.

»Ei mitään 'sen sijaan', sir Crispin. Ettehän tahtone pilata hyvää työtänne. Annattehan kirjeeni takaisin.»

Vaikka olikin kova, alkoi Crispin taipua. Varhempien päivien kasvatus — valitettavasti niin kovin hukkaan mennyt! — nousi ankaraan vastarintaan sitä valhetta vastaan, että hän teeskenteli epäilevänsä tuota naisen kirjettä valtiopetokselliseksi. Jo ammoin vaimentunut jalomielisyys ja hienotunteisuus heräsi uudelleen eloon ja omatunto tehosti sitä. Hän oli voitettu.

»Kas tuossa kirjeesi, poika, äläkä kiusaa minua enää», murisi hän ja ojensi kirjeen Kennethille. Ja odottamatta vastausta tai kiitosta hän äkkiä kääntyi ja meni palatsiin. Mutta hän oli taipunut liian myöhään jättääkseen hyvän vaikutuksen, ja kun Kenneth kääntyi lähteäkseen, kirosi hän Galliardin ja joka askelella tuntui hänen vastenmielisyytensä tätä kohtaan kasvavan.

Syyskuun kolmannen päivän aamuna — tuon päivän, joka oli Cromwellille niin onnellinen ja Kaarlelle tuhoisa — oli Crispin komppaniansa keskellä Mitre Innissä. Tunnussanaksi hän antoi heille: »Kuolema keropäille.»

»Herrat», hän sanoi, »suokoon Jumala, että ilta on näkevä meidät yhtä iloisina kuin nytkin olemme.»

Hänellä ei kuitenkaan ollut onnea saada olla mukana päivän ensimmäisissä sotatoimissa. Iltapäivään saakka hänen täytyi värjötellä Worcesterin muurien sisällä mieli kuohuksissa siitä, ettei saanut olla mukana siellä, missä tulisimmat ottelut oteltiin — Montgomeryn kanssa Powich Bridgen luona tai Pittscottien kanssa Bunns Hillissä. Mutta hänen täytyi hillitä mieltään ja odottaa, kunnes Kaarle ja hänen neuvonantajansa suvaitsivat ryhtyä yleiseen hyökkäykseen.

Sekin hetki tuli vihdoin, mutta samalla tulivat surulliset tiedot Montgomeryn tuhoutumisesta, Pittscottien peräytymisestä, Dalzellin antautumisesta ja Keithin valtaamisesta. Silloin kuninkaan armeijan päävoimat järjestäytyivät uudelleen Sidburyn luona ja Crispin oli keskustassa, jota Kaarle itse komensi. Loistavassa hyökkäyksessä, joka sitten seurasi, kaikuikin Crispinin ääni uljaimpana kehoitellen ja rohkaisten miehiä. Ensi kerran väistyivät sinä päivänä Cromwellin rautakyljet kuninkaallisten rynnätessä ja vastustamattomasti pyyhkäistessä tieltään kaiken, kunnes pääsivät Perry Woodin pattereille ja olivat karkottaneet keropäät pakosalle.

Se oli kunniakas hetki, jolloin päivän työn tulos riippui hiuskarvan varassa.

Crispin oli ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät tykkien luo, ja huutaen »Eläköön kavaljeerit» hän oli lyönyt maahan kaksi tykkimiestä, jotka vielä olivat jääneet tykkiensä luo. Hänen huutoonsa vastasi huumaava »eläköön», kun kuninkaalliset havaitsivat olevansa tilanteen herroina. Kuningasta auttaakseen ahdistivat Hamiltonin herttua ja Derbyn kreivi vihollista kummallakin puolen kukkulaa. Puuttui vain Lesleyn skotlantilainen ratsuväki, jonka piti seurata perässä ja täydentää parlamenttilaisten tuho. Jos he olisivat lähteneet liikkeelle tärkeimmällä hetkellä, kukapa osaisikaan sanoa, mikä Worcesterin taistelun lopputuloksena olisi ollut. Mutta he eivät liikahtaneet askeltakaan, ja kuninkaalliset odottelivat Perry Woodin luona ja kirosivat Lesleytä, joka oli pettänyt kuninkaansa.

Katkerin mielin he huomasivat suurten ponnistustensa raukeavan tyhjiin, valtavan hyökkäyksensä turhaksi. Ilman tukea tuli heidän asemansa kestämättömäksi. Heti kun Cromwell oli koonnut uudelleen hajaantuneet rautakylkensä, ajoi hän tuon uljaasti taistelevan vastustajansa mäkeä alas ja aina Worcesterin linnan suojaan saakka. Keropäiden ahdistaessa heitä tulisesti he pääsivät aina Sidburyn portille asti, mutta huomasivatkin, että sen sulki valtava ammusvaunu. Hädissään ja yrittämättäkään siirtää vaunua tieltä katsoivat he parhaaksi jäädä siihen ja yrittää viimeistä vastarintaa.

Kaarle oli heittäytynyt satulasta ja kiipesi esteen yli muiden seuratessa perässä. Joukossa oli myös Crispin.

Pääkadulla tapasi Galliard taas kuninkaan toisen hevosen selästä puhuttelemassa erästä skotlantilaista jalkaväkirykmenttiä. Sotilaat olivat heittäneet maahan aseensa ja seisoivat synkkinä hänen edessään kieltäytyen noudattamasta hänen kehoitustaan ottaa ne uudelleen käteensä ja auttaa häntä edes viimeisellä hetkellä kääntämään taistelun tuloksen suotuisaksi. Crispin katseli näkyä pilkan ja inhon ilme kasvoillaan. Hänen raivonsa, jonka Lesleyn toimettomuus oli herättänyt, ei tarvinnut enää muuta noustakseen ilmi liekkiin. Ja se, mitä hän sanoi miehille itselleen heidän maastaan ja kirkkokomiteasta, joka oli tehnyt heistä määkiviä lampaita, oli niin katkeraa ja halveksivaa, etteivät muut kuin kurjimmat ja säälittävimmät raukat olisi sellaista suvainneet.

Hän haukuskeli heitä vielä silloinkin, kun eversti Pride ratsasti kaupunkiin parlamenttilaisjoukon etunenässä muserrettuaan viimeisenkin vastustuksen Sidbury Gatella. Kuultuaan tämän uutisen hän yritti viimeisen kerran kehoittaa jalkaväkeä.

»Aseisiin, senkin skotlantilaiset roistot!» jylisi hän. »Vai annatteko ennemmin hakata itsenne palasiksi siihen paikkaan? Ylös, senkin koirat, ja koska ette kerran osaa elää, niin näyttäkää edes, että osaatte kuolla!»

Mutta hän raivosi turhaan. Synkän rauhallisina pysyivät miehet paikoillaan aseet edessään maassa. Ja kun Crispin sitten kääntyi etsiäkseen omaa pelastustaan, ratsasti kuningas uudelleen esille ja koetti virvoittaa eloon skotlantilaisten rohkeutta, joka oli heidän sydämissään kuollut. Elleivät he tahtoneet liittyä häneen, huudahti hän vihdoin, niin tappakoot hänet siihen paikkaan, jottei hän joutuisi vangiksi kuollakseen sitten mestauslavalla.

Hänen koettaessaan heitä vielä kehoitella tarttui Crispin muitta mutkitta hänen hevosensa suupieliin.

»Aiotteko jäädä tähän, sire, kunnes he ottavat teidät vangiksi?» huusi hän. »Jättäkää heidät ja pitäkää huolta omasta turvallisuudestanne.»

Kaarle kääntyi hämmästyen katsomaan päättäväistä, taistelun tahrimaa miestä, joka häntä sillä tavalla puhutteli. Hän hymähti surunvoittoisesti.

»Olette oikeassa, sir», vastasi hän. »Seuratkaa minua!» ja kääntyen ympäri hän ratsasti eräälle sivukadulle Galliardin seuratessa hänen kintereillään.

Aikoen piilottaa aseensa ja muuttaa asuaan hän lähti ratsastamaan New Streetin varrella olevalle talolle, jossa hän oli asunut. Kun ne tulivat portaiden eteen, sattui Crispin katsahtamaan olkansa yli ja kirosi karkeasti.

»Joutukaa, sire», huudahti hän, »tuolla tulee osasto eversti Priden hevosväkeä.»

Kuningas katsoi taakseen ja nähdessään parlamenttilaiset mutisi toivottomana. »Se on loppu.»

»Satulasta, sire», karjui hän ja auttoi kuningasta niin väkivaltaisesti kuin suinkin, jotta näyttäisi siitä, kuin Crispin väkisin olisi vetänyt hänet alas.

»Mitä tietä?» kysyi Kaarle katsellen avuttomasti oikealle ja vasemmalle. »Mitä tietä?»

Mutta Crispinin sukkela järki oli jo tehnyt suunnitelman. Käyden kuninkaalliseen käsipuoleen — kukapa sellaisissa oloissa olisi muistanut hovimenoja — hän työnsi kuninkaan kynnyksen yli ja seuraten itse perässä sulki oven ja työnsi sen ainoan salvan eteen. Mutta huuto, jonka puritaanit nostivat, osoitti, että heidät oli huomattu.

Kuningas kääntyi Crispiniin päin ja kapean käytävän hämärässä sai
Crispinin synkkä katse kuninkaankin kulmat rypistymään.

»Nyt lähtekää, sire», vastasi ritari, »lähtekää ennen kuin he tulevat!»

»Lähtekää?» huudahti Kaarle ihmeissään. »Mutta minne, sir? Minne ja miten?»

Hänen viimeiset sanansa hukkuivat ulkopuolella olevaan meluun keropäitten saapuessa talon eteen.

»Takateitse, sire», kuului kärsimätön vastaus. »Oven tai ikkunan kautta, mistä vain parhaiten pääsette. Takaoven täytyy olla Vehnätoria vastaan, ja se on teidän tienne. Mutta kiiruhtakaa — Jumalan nimessä — kiiruhtakaa, ennen kuin he huomaavat sen ja sulkevat teiltä tien.»

Crispin polki jalkaansa ja kääntyi kasvot kalpeina kärsimättömyydestä kuninkaan puoleen. Sinä hetkenä unohtui kaikki säätyero.

»Minun täytyy jäädä», sanoi hän nopeasti. »Tuo kurja ovi ei kestä minuuttiakaan, jos kookas mies panee hartiansa sitä vasten. Oven tällä puolen he tapaavat minut ja teidän vuoksenne toivon, että minä näyttäytyisin lujemmaksi aineeksi. Hyvästi, sire», hän lisäsi lempeämmällä äänellä, »ja Jumala varjelkoon teidän majesteettianne ja antakoon teille onnellisempia päiviä kuin tämä.»

Sarja jymähdyksiä kaikui ovea vasten ja musketin tukki puhkaisi yhden sen laudoista. Kaarle näki sen ja mutisten jotakin, mitä Crispin ei kuullut, hän totteli ritaria ja pakeni.

Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun ovi antoi perään kokonaan ja kaatui rytisten maahan. Sen jäännösten yli juoksi nuori puritaani — tuskin enempää kuin poikanen — huutaen: »Sotajoukkojen Jumala!»

Mutta ennen kuin hän ennätti ottaa kolmea askelta, oli Crispinin miekan kärki pysäyttänyt hänen etenemisensä.

»Pois tieltä, Moabin poika!» vastasi keropää. »Jos estät minua, niin kuolet!»

Hänen takanaan ovensuussa tunkeili toisia, jotka kehoittivat häntä lyömään maahan amalekilaisen, joka asettui nuoren miehen ja Kaarle Stuartin väliin. Mutta Crispin nauroi kylmästi vastaukseksi ja piti upseeria kurissa miekkansa kärjellä.

»Pois tieltä tai lyön sinut maahan», uhkasi keropää. »Etsin pahantekijää, Kaarlea.»

»Jos noilla jumalattomilla sanoilla tarkoitat hänen pyhää majesteettiaan, niin tiedä, että hän on siellä, minne sinä et koskaan tule — Jumalan huomassa.»

Heidän miekkansa yhtyivät ja hetken he mittelivät miekkojaan, kunnes Crispinin miekka välähti kuin salama sivulle ja upposi vastustajan kaulaan.

»Sinä tahdoit niin, hupsu hätikkö», hän sanoi ikään kuin anteeksi pyytäen.

Poika lensi takana olevien syliin ja pudotti kaatuessaan miekkansa, joka vieri aivan Crispinin jalkoihin. Ritari kumartui, ja kun hän taas seisoi suorana vihollisiaan vastassa, oli hänellä miekka kummassakin kädessä.

Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitten näki Crispin kauhukseen, kuinka musketin piippu kohosi häntä kohti hänen lähimmän ahdistajansa olan yli. Hän puri hammasta ajatellessaan mitä oli tulossa ja rohkaisi itseään sillä ajatuksella, että kuningas ehkä oli jo päässyt onnellisesti pakoon. Loppu oli käsissä, hän arveli, ja sopiva loppu, sillä hänen viimeinenkin toivonsa hyvityksen saamisesta oli mennyt — kokonaan tuhoutunut tämän onnettoman päivän tappiossa.

Mutta äkkiarvaamatta kajahti ääni, jonka raivo ja suru teki pelottavaksi, ja samalla lensi musketin piippu syrjään.

»Ottakaa hänet elävänä!» kuului ääni. »Ottakaa hänet elävänä!» Se oli eversti Pride itse, joka raivattuaan tiensä sotilaiden välistä nyt piteli Crispinin tappaman pojan veristä ruumista sylissään. »Ottakaa hänet elävänä», karjui vanha mies. Sitten hänen äänensä muuttui tuskallisen helläksi. »Poikani, oma poikani», voihki hän.

Crispin tajusi heti tilanteen, mutta vanhan puritaanin suru ei häntä liikuttanut.

»Vai pitäisi teidän saada minut elävänä!» nauroi hän pilkallisesti.
»Jumaliste, se kunnia tulee teille kalliiksi. Kuka teistä on arvokkain
ensimmäisenä kuolemaan gentlemannin miekanpistosta?» ivaili hän.
»Tulkaa nyt, senkin koiranpenikat!»

Miehet ryntäsivät heti eteenpäin. Enemmän kuin kaksi ei voinut yhtä aikaa ahdistaa häntä kapeassa käytävässä. Taas kalahti teräs terästä vastaan. Crispin kyyristyi notkeana kuin pantteri ja tarjosi kummallekin miekkansa yhtä aikaa.

Hän väisti helposti syöksyn ja piston ja kääntäen rannettaan hän painoi hetken ajan toisen vastustajansa miekan lapetta. Ja ennen kuin mies ennätti vapauttaa miekkansa, oli Crispin sivuiskulla lyönyt häntäkin kaulaan. Samalla oli hänen toinen vastustajansa tehnyt syöksyn ja pistänyt. Crispinin täytyi turvautua rintapanssariinsa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta hänen toivonsa ei pettänyt häntä, ja hevosmiehen miekka solui vahinkoa tekemättä syrjään, samalla kun mies itse menettäen ankaran syöksynsä johdosta tasapainonsa horjahti avuttomasti eteenpäin. Ennen kuin hän taas pääsi varoasentoon, oli Crispin pistänyt miekkansa hänen rintansa läpi rinta- ja selkäpanssaria yhdistävien hihnojen välistä.

Molempien miesten kaatuessa pääsi heidän tovereiltaan raivon huuto ja he ryntäsivät joukolla esiin. Mutta krouviritari piti paikkansa, ja hänen miekkansa kärki tanssi vaarallista tanssiaan kahden lähimmän silmien edessä. Hätääntyneinä nämä huusivat takanaan oleville, että he antaisivat heille enemmän tilaa miekkojensa käyttämiseen, mutta liian myöhään. Crispin oli huomannut etunsa ja käyttänyt sitä hyväkseen. Kahdesti hän pisti ja taas vaipui kaksi miestä verisinä maahan.

Silloin syntyi hiljaisuus, ja jossakin ulkona pyydettiin eversti Pridelta, että he saisivat ampua tuon murhanhimoisen pahantekijän pistooleilla. Mutta surun murtama isä oli itsepintainen. Hän tahtoi amalekilaisen elävänä käsiinsä, jotta taisi tappaa hänet sata kertaa yhden sijasta.

Niin lähetettiin taas kaksi miestä mittelemään miekkoja järkkymättömänä seisovan Galliardin kanssa. He kävivät työhön varovaisemmin. Vasemmalla oleva väisti Crispinin lyönnin ja nostaen ritarin miekkaa teki syöksyn ja tarttui hänen ranteeseensa huutaen takanaan olevia tulemaan avuksi. Mutta juuri hänen sitä tehdessään lähetti Crispin toisen vastustajansa huutaen ja väännellen lävistetyin käsivarsin takaisin ja käänsi koko huomionsa häneen tarrautuneeseen mieheen. Häneltä ei mennyt sekuntiakaan hukkaan, ja se olisikin ollut hänen turmionsa. Vaistomaisesti hän tiesi, että vetäessään asettaan hiemankin taaksepäin hän saisi koko joukon kimppuunsa. Sen vuoksi hän väännettyään ranteensa irti iski miekan kahvalla miestä keskelle naamaa.

Taas syntyi hiljaisuus. Silloin koetti eräs keropää keihästää hänet sotakirveellään. Crispin hyppäsi ovelasti syrjään ja kuolettava isku meni sivuun. Väistäessään hän heitti toisen miekoistaan pois ja tarttui kirveeseen. Ponnistaen koko voimansa hän veti peistä pitävän miehen aivan lähelleen ja lävisti hänet miekallaan.

Yltä päältä veressä — toisten veressä — seisoi Crispin nyt heidän edessään. Hän hengitti raskaasti ja hiki virtasi joka huokosesta, mutta sittenkin hän seisoi siinä lujana ja uhmaavana. Hän huomasi, että voimat alkoivat nopeasti huveta. Mutta hän pudisti päätään ja kysyi piloillaan, eikö olisi parasta, että he ampuisivat hänet.

Keropäät pysäyttivät taas hyökkäyksensä. Taistelu oli kestänyt vain tuokion, mutta viisi heistä makasi jo kuolleina ja kuudes oli kykenemätön jatkamaan. Krouviritarin olennossa ja hänen hirvittävässä, veren tahrimassa ulkonäössään oli jotakin, mikä pelotti heitä. Ruudinsavun mustaaman otsan alta leimahtivat hänen silmänsä uhkaavasti, ja pirullisen pilkallinen hymy karehti hänen suupielissään. Mikä mies hän oli laatuaan, joka saattoi sellaisella hetkellä nauraa? kysyivät he itseltään. Taikausko lisäsi heidän levottomuuttaan heidän nähdessään hänen pelottomat kasvonsa ja he sanoivat itselleen, ettei se ollut mikään ihminen, jota vastaan he taistelivat, vaan itse pääpaholainen.

»No, herrat», pilkkasi hän heitä taas, »kuinka kauan minun täytyy odottaa teitä?»

He murahtivat vastaukseksi, mutta epäröivät, kunnes eversti Priden ääni pani heidät toimimaan. Yhtenä ryhmänä he nyt hyökkäsivät hänen kimppuunsa niin äkkiä ja tuimasti, että hänen täytyi väistyä. Taitavasti hän käytteli miekkaansa heitä vastaan, mutta tuloksetta. He noudattivat nyt uutta taistelutapaa ja painaen varovasti miekkansa hänen miekkaansa vasten toimivat puolustautuen, mutta edeten hitaasti ja pakottivat hänet vähitellen peräytymään.

Sir Crispin huomasi vihdoin heidän tarkoituksensa ja koetti turhaan säilyttää paikkansa. Hän hidastutti ehkä peräytymistään, mutta se oli kuitenkin peräytymistä, eikä heidän puolustautuva menettelynsä tarjonnut hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia toimintaan. Vaikka hän mestarillisesti hallitsikin miekkailun kaikki temput, koetti hän turhaan viekoitella kahta ensimmäistä ryhtymään hyökkäykseen. Lujasti he pysyivät aloittamassaan menettelytavassa ja koko ajan pakottivat häntä taaksepäin.

Vihdoin hän saapui portaiden luo ja huomasi, että olisi peruuttamattomasti hukassa, jos vielä peräytyisi. Aina kauemmaksi hänen täytyi peräytyä huolimatta lujasta vastarinnastaan, kunnes vihdoin hänen oikealla puolellaan tila laajeni niin suureksi, että mies saattoi siitä livahtaa ohi ja ahdistaa häntä sivulta. Kahdesti yrittivät hänen vastustajansa ohi ja kahdesti torjui Crispinin kuolettava miekankärki yrityksen. Mutta kolmannella kerralla mies pääsi läpi, toinen astui hänen tilalleen ja täten sai Crispin kahden lähimmän ahdistajan sijaan kolme.

Hän käsitti, että loppu oli lähellä, ja huitoi raivoisasti ympärilleen, mutta turhaan. Ja silloin se mies, jonka oli onnistunut livahtaa portaille, hyppäsi äkkiä hänen kimppuunsa sivulta ja tarttui hänen miekkaa käyttävään käteensä. Ennen kuin Crispin ennätti pudistaa miehen irti itsestään, oli kaksi hänen edessään olevaa tarttunut hänen toiseen käteensä. Hän taisteli vastaan kuin vimmattu — vain tappelun halusta — mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni.

Kolmesti he kaatoivat hänet taistelun tuoksinassa maahan ja kolmesti hän nousi taas pystyyn koettaen pudistaa heitä itsestään irti kuin koiraparven. Mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni ja saivat hänet taas maahan. Toisia juoksi apuun, ja sitten ei krouviritari enää päässyt nousemaan.

»Ottakaa siltä koiralta aseet pois», huusi eversti Pride. »Riisukaa häneltä aseet ja sitokaa hänet käsistä ja jaloista.»

»Herrat», vastasi Crispin huohottaen, »ei tarvitse. Minä antaudun.
Ottakaa miekkani. Olen vallassanne.»

Hän oli taistelunsa taistellut ja hävinnyt, mutta se oli ollut sankarillinen voimainmittely ja hän miltei iloitsi siitä, että esirippu oli laskemassa hänen elämälleen niin loistavan näytöksen jälkeen, sekä toivosta, että hän viivyttäessään vihollisiaan oli voinut auttaa kuninkaan pakoon.

Keropäät laahasivat sir Crispiniä Worcesterin katuja pitkin ja vaikka hän oli niin kova ja tunteeton kuin konsanaan haarniskaa kantava mies saattoi olla, niin kaduilla näkemänsä kauhunkuvat saivat hänet useammankin kerran värisemään.

Kaupungista oli tullut teurastamo, ja katuojatkin olivat verta tulvillaan. Kuninkaallisten häviö oli nyt lopullinen. Cromwellin hurmahenkiset teurastajat tunkeutuivat kaupunkiin ja suorastaan kilpailivat julmuudessa ja raivoisassa murhanhimossa. Talot murrettiin auki ja ryöstettiin ja asukkaat — aseistetut ja aseettomat, vastusta tekevät ja vastusta tekemättömät, miehet, naiset ja lapset — kaikki he joutuivat yhtä säälimättömästi miekan uhreiksi. Worcesterin ilma oli täynnä hirvittävää teurastuksen meteliä. Särkyvän puun rätinä, kun ovet lyötiin sisään, sekoittui miekkojen kalskahteluun, muskettien paukkeeseen, aseiden kalinaan ja ihmisten ja hevosten töminään tuona kauhun hetkenä.

Ja kaiken yllä kuuluivat murhaajien käheät sadattelut ja uhrien voivotukset, huokaukset, rukoukset ja kiroukset.

Nähdessään tämän kurjuuden unohti sir Crispin miltei kokonaan oman onnettoman tilansa eikä tuntenut edes sitä keihäänkärkeä, jolla hänen takanaan kulkeva puritaani häntä pakotti eteenpäin.

He pysähtyivät vihdoin kohtalaisen ison talon eteen Crispinille tuntemattomassa kaupunginosassa. Sen ovet olivat avoinna ja niistä tuli ja meni yhtenä virtana upseereja ja sotamiehiä.

Tuokioksi pysähtyivät Crispin ja hänen vartijansa suureen halliin. Sitten hänet kuljetettiin kovakouraisesti erääseen siihen rajoittuvaan huoneeseen. Hänet vietiin erään keskikokoisen, punakan ja suurinenäisen miehen eteen, joka seisoi keskellä huonetta täysissä varusteissa. Hän oli lakitta päin ja pöydällä hänen vieressään oli hänen kypäränsä. Hän kohotti silmänsä heidän tullessaan huoneeseen ja katsoi hetken ajan happamen näköisenä hoikkaa, rohkeakatseista vankia, joka kylmästi vastasi hänen katseeseensa.

»Kuka meillä tässä on?» kysyi hän vihdoin, kun ei hänen tutkiva katseensa pystynyt asiaa selvittämään.

»Eräs, jonka rikos on niin kauhea, ettei hän ansaitse sotilaan kuolemaa, mylord», vastasi Pride.

»Siinä sinä valehtelet, kirottu kapinoitsija», huudahti Crispin. »Jos kerran syytät, niin sano totuus. Kerro master Cromwellille — sillä hän oli arvannut kenen edessä seisoi — että minä ypö yksinäni pidin puoliani sinua ja tusinan vertaa samanlaisia koiria vastaan ja että vasta sitten jouduin vangiksi, kun olin lyönyt maahan seitsemän kappaletta teistä. Kerro hänelle se, master Virrenvinguttaja, ja anna hänen päättää, valehtelitko vai etkö. Kerro hänelle myös, että sinä, joka…»

»Riittää jo!» huusi Cromwell vihdoin polkien jalkaa. »Ole vaiti tai panetan sinulle suukapulan. No, eversti, mistä te syytätte häntä?»

Pitkään ja loppumattomiin sovelluttaen raamatunlauseita puheeseensa kertoi Pride, kuinka tämä jumalaton pahantekijä oli ollut nuoren miehen, Kaarle Stuartin välikappaleena, jonka avulla tämä oli päässyt pakoon ollessaan juuri joutumaisillaan vangiksi. Hän syytti häntä myös poikansa ja neljän muun uljaan, jumalaapelkäävän ratsumiehen murhaamisesta ja pyysi Cromwellilta lupaa saada menetellä pahantekijän suhteen hänen ansioittensa mukaan.

Pääkenraalin vastaus ei oikein sopinut puritaaniseen henkeen, mutta sitten hän hillitsi itsensä.

»Hän on jo toinen», sanoi hän, »joka on tuotu eteeni viimeisten kymmenen minuutin kuluessa syytettynä samasta rikoksesta. Toinen on se nuori hupakko, joka antoi hevosensa Kaarle Stuartille St. Martinin portilla. Hänen sijaansa otettiin tuo nuori mies vangiksi.»

»Kuningas on siis päässyt pakoon!» huudahti Crispin. »Jumala olkoon kiitetty!»

»Parasta kiittää Jumalaa omasta puolestanne, sir», sanoi hän happamesti. »Mitä herraanne, tuohon nuoreen Baalin mieheen tulee, niin älkää vielä iloitko hänen pelastumisestaan. Samasta armosta, josta Herra on sallinut meidän voittaa tänä päivänä, on hän antava tuon rikollisen nuoren miehenkin meidän käsiimme. Osanottonne hänen vangitsemisensa viivyttämiseen saatte te, sir, maksaa hengellänne. Päivän koittaessa teidät hirtetään yhdessä tuon toisen rikollisen kanssa, joka auttoi häntä St. Martinin portilla.»

»Minähän kiikun sitten hyvässä seurassa», sanoi Crispin iloisesti, »ja siitä pyydän kiittää teitä, sir.»

»Te vietätte yönne yhdessä tuon toisen pahantekijän kanssa», jatkoi Cromwell välittämättä hänen keskeytyksestään. »Ja minä pyydän, että vietätte sen lopullenne sopivissa mietteissä. Viekää hänet pois!»

Crispin ei kuullut hänen vastaustaan, mutta hänen puoliksi kuiskaamalla puhutut sanansa olivat vakavia ja rukoilevia. Cromwell pudisti päätään.

»En voi suostua siihen. Tyydyttäköön teitä tieto, että hän kuolee. Valitan tappiotanne, mutta sellaista on sota. Olkoon se seikka lohdutuksenanne, että poikanne kuoli Jumalan asian puolesta. Muistakaa, eversti Pride, että Aabraham ei epäillyt uhrata poikaansa Jumalalle. Jääkää siis hyvästi.»

Eversti Priden kasvot vääntyivät oudosti, ja hänen häijy, kostonhimoinen katseensa viivähti hetkisen krouviritarin jäykässä ja liikkumattomassa olennossa. Sitten hän lähti kohautellen hartioitaan, vastenmielisesti tyytyen kohtaloonsa, ja samassa vietiin Crispin pois.

Hallissa viivyttiin toistamiseen, kunnes sinne ilmestyi eräs upseeri, joka käskettyään Crispiniä seuraamaan vei hänet vartiohuoneeseen. Täällä häneltä riisuttiin rinta- ja selkäpanssari, ja kun se oli tehty, lähti upseeri taas edellä Crispinin seuratessa perässä kahden rakuunan välissä. He veivät hänet kolme kerrosta ylemmäksi ja hoputtivat häntä ahdasta käytävää pitkin eräälle ovelle, jolla seisoi sotilas vahdissa. Upseerin määräyksestä sotilas kääntyi, irrotti raskaan salvan ja avasi oven. Raa'asti käski upseeri Crispiniä astumaan huoneeseen ja astui itse syrjään, jotta toinen pääsisi ohi. Crispin noudatti käskyä ääneti ja astui kynnyksen yli matalaan, synkkään kammioon ja kuuli samassa raskaan oven sulkeutuvan ja salvan kolahtavan paikalleen. Hänen uljasta sydäntään ahdisti hieman hänen ajatellessaan, että suljettu ovi erotti hänet maailmasta ainaiseksi. Kerran hän vielä astuisi sen kynnyksen yli astuakseen vielä suuremman kynnyksen yli iankaikkisuuteen.

Silloin liikahti jokin huoneen pimeässä nurkassa, ja hän hätkähti huomatessaan, ettei ollutkaan yksin, mutta muisti samassa Cromwellin sanoneen, että hän saisi toverin viimeisiksi hetkikseen.

»Kuka te olette?» kuului synkkä ääni, joka kaunopuheisesti ilmaisi puhujan surkeuden.

»Master Stewart!» huudahti Crispin tuntiessaan toverinsa. »Se olitte siis te, joka annoitte hevosenne kuninkaalle St. Martinin portilla! Taivas palkitkoon teitä! Jumaliste», lisäsi hän, »enpä olisi luullut tapaavani teitä enää tällä puolen haudan!»

»Kunpa taivas olisi suonut, ettei näin olisi tapahtunut!» kuului surullinen vastaus. »Mikä teidät tänne toi?»

»Suosiollisella luvallanne ja avullanne lupaan olla niin iloinen toveri kuin konsanaan mies, jonka hiekka on juossut miltei loppuun. Pääkenraali — jonka piru aikanaan korventakoon — aikoo tehdä minusta heilurin aamunkoitteessa ja antaa minulle tämän yön valmistusaikaa.»

»Tokkopa me juuri olemme muuta olleet ennenkään? No, sir, reippaampi mieli! Koska tämä nyt oli oleva viimeinen iltamme tässä kurjassa maailmassa, niin viettäkäämme se niin hauskasti kuin suinkin.»

»Tietenkin se on vaikeata», vastasi Crispin nauraen. »Jos olisimme kristillisten ihmisten vankeina, niin he varmaankaan eivät kieltäisi meiltä viinimaljaa, jolla voisimme höystää viimeistä leikinlaskuamme ja lieventää hieman yökylmää, joka tässä pesässä varmaankin on sietämätön. Mutta nämä keropäät…» Hän pysähtyi kurkistaakseen pöydällä olevaan tuoppiin. »Vettä! Hyi! Rupista joukkoa nuo psalmien mongertajat!»

»Paljonkin, nuori mies, sangen paljon, ja minä tahtoisinkin valmistautua huomista tanssia varten paljon hauskemmalla ja perinpohjaisemmalla tavalla kuin vanha Noll näkyy antavan tilaisuutta — piru hänet periköön!»

Kenneth vetäytyi kauhistuneena kauemmaksi. Crispinin rivot puheet sellaisella hetkellä herättivät eloon hänen vanhan vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Ajatus viettää viimeinen yönsä hänen seurassaan voitti kaameudessa senkin kauhun tunteen, jonka vallassa hän oli ollut huomispäivänä tapahtuvan hirttämisensä vuoksi.

Huomatessaan liikkeen Crispin nauroi rumasti ja meni ikkunan luo. Se oli pieni aukko, jonka eteen asetettu rautaristikko esti täydelleen paon. Sitä paitsi Crispin huomasi katsoessaan ulos, että ikkunan korkeus maasta oli vieläkin varmempi paon este kuin ikkuna itse. Talo sijaitsi joen rannalla. Se oli rakennettu noin kolmenkymmenen jalan korkuiselle penkerelle ja sen ympärillä, noin neljäkymmentä jalkaa ikkunan alapuolella, kiersi kapea, rautakaiteella varustettu käytävä. Mutta käytävä oli niin kapea, että mies, joka hyppäsi ikkunasta, saattoi yhtä hyvin pudota seitsemänkymmentä jalkaa alempana olevaan jokeen. Crispin kääntyi huoahtaen. Hän oli mennyt ikkunaan toivon kipinä sydämessään ja lähti sieltä aivan toivottomana.

Kenneth oli mennyt entiselle paikalleen nurkassa ja istui vaippaansa kääriytyneenä syvissä mietteissä, kauniit, nuoret kasvot tuskan poimuissa.

Kun Crispin katsahti häneen, heltyi hänen sydämensä aivan samalla tavalla kuin hänelle oli käynyt heidän ensi kerran tavatessaan Perthin linnan pihalla.

Hän muistutteli mielessään kohtauksen yksityiskohtia. Hän muisti, kuinka voimakkaasti poika oli vetänyt häntä puoleensa ja kuinka Kennethkin alussa näytti vastaavan samalla tavalla hänen tunteisiinsa, kunnes hän oppi tuntemaan tämän siksi hurjastelevaksi ja jumalattomaksi öykkäriksi, mikä hän oli.

Poika oli oikeamielinen ja jumalaapelkäävä, totuutta rakastava ja raitis, täynnä vakavia aatteita, joiden mukaan hän koetti elämänsä järjestää. Hän oli arvostellut Crispiniä tämän hillittömyyden mukaan ja Crispin, halveksien häntä piimäsuuna, oli vastannut tähän vastenmielisyyteen pilkalla ja samalla tuntenut pirullista iloa onnistuessaan lisäämään tuota vastenmielisyyttä joka käänteessä.

Kun Crispin tänä iltana katseli nuorta miestä ja muisti, että heidän oli yhdessä kuoltava aamulla, tunsi hän kohdelleensa häntä väärin, tunsi, että hänen käytöksensä nuorukaista kohtaan oli vain sitä hurjaa mellastelijaa, joka hänestä oli tullut, eikä gentlemannia, jona hän kerran oli pitänyt itseään.

»Kenneth», sanoi hän vihdoin ja hänen äänessään oli niin tavattoman lempeä sointi, että nuorukainen katsahti häneen hämmästyneenä. »Olen kuullut sanottavan, ettei ole vallan tavaton ilmiö, että ihmiset, jotka seisovat aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, koettavat saada korjatuksi edes jotakin siitä pahasta, mitä he elämänsä aikana ovat tehneet.»

Kennethiä värisytti. Crispinin sanat muistuttivat hänelle taas lähestyvää loppua. Crispin oli vaiti hetken, ikään kuin odottaen vastausta tai rohkaisevaa sanaa. Kun ei mitään kuulunut, jatkoi hän sitten:

»En ole mikään katuva syntinen teidän makunne mukaan, Kenneth. Olen elänyt elämäni — Jumala, mitä elämää! — ja samoin kuin olen elänyt, aion kuoliakin, pelkäämättä, vaihtamatta karvaa. Rohkeneeko kukaan väittää, että muutama tunti vietettynä ruikuttavassa rukouksessa korvaisi koko elämän kestäneen häikäilemättömän hurjastelun? Se on raukkojen oppia, sellaisten, joilla ei ole ollut voimaa elää elämäänsä omantuntonsa käskyjen mukaan ja joilta kuolemassa puuttuu rohkeutta puolustaa tekojaan. Minä en toki kavalla itseäni. Jos elämäni on ollut huono, niin ovat kiusauksenikin olleet vaikeat ja muun jätän Jumalan haltuun. Mutta eläessäni olen rikkonut monta ihmistä vastaan, monen sorjan miehen olen kevytmielisesti surmannut, minkä turhan vuoksi, minkä taas vihapäissäni. He eivät nyt ole tässä, ja vaikka olisivatkin, en sittenkään nyt voisi korjata tekemääni vääryyttä. Mutta te olette täällä ja niin vähän kuin anteeksipyyntöni merkinneekin, teen sen kuitenkin. Kun ensi kerran näin teidät Perthissä, oli aikomukseni saada teistä ystävä — tunne, jota en kahteenkymmeneen vuoteen ole kokenut ketään ihmistä kohtaan. Erehdyin, ja kuinkapa muuten olisi voinut käydäkään? Kyyhkynen ei pesiydy haaskalinnun kanssa.»

»Älkää sanoko enempää, sir», huudahti Kenneth todellakin liikuttuneena ja vielä enemmän ihmeissään merkillisestä nöyryydestä ihmisessä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt muuta kuin ylvästelevänä ja pilkallisena. »Pyydän teitä, älkää sanoko enempää, sillä sen vähäpätöisen pahan, mitä minulle olette tehnyt, annan yhtä mielelläni anteeksi kuin jos minä olisin teidän sijassanne pyytämässä sitä. Eikö niin ole kirjoitettu sanassakin?» ja hän ojensi kätensä.

»Hieman lisää täytyy minun kuitenkin sanoa, Kenneth», vastasi toinen tarttumatta ojennettuun käteen. »Sama tunne, joka valtasi minut Perthissä, valtaa minut taas. Ehkäpä se pohjautuu tietoon siitä, kuinka erilaisia me olemme. Ehkäpä näen teissä heijastuksen siitä, millainen minäkin kerran olin — kunnioitettava ja tosi. Mutta antakaamme sen olla. Aurinko menee tuolla jo mailleen emmekä me sitä toistamiseen näe. Se on minulle pieni asia. Minä olen väsynyt. Toivo on kuollut ja kun se on kuollut, mitä merkitsee silloin ruumiin kuolema? Mutta näinä viimeisinä hetkinä, jotka yhdessä olemme joutuneet viettämään, tahtoisin kuitenkin nauttia teidän arvonantoanne. Tahtoisin, että unhottaisitte entisen tylyyteni ja sen vääryyden, minkä ehkä olen teille tehnyt aina tuohon surkeaan juttuun saakka morsiamenne kirjeasiassa. Tahtoisin, että tietäisitte, että jos olenkin paha, niin olen sitä siinä määrin kuin paha maailma on minut siksi tehnyt. Ja huomisaamuna, kun lähdemme yhdessä pois, tahtoisin, että näkisitte minussa miehen, jonka seurassa kuoleminen ei ole häpeä.»

»Kerronko teille elämäkertani, Kenneth? Minulla on voimakas halu kerrata mielessäni onneton elämäni, ja antaessani ajatusteni puhjeta sanoiksi luulen niiden saavan enemmän eloa. Sitä paitsi kuluttanee puheleminen hieman jäljellä olevaa aikaamme, ja kun olette kuullut loppuun kertomukseni, niin teidän täytyy sanoa arvostelunne minusta, Kenneth. Mitä sanotte siihen?»

Huolimatta surkeasta tilastaan, johon pelko huomisesta päivästä oli hänet saattanut, vaikutti Galliardin uusi puheensävy nuorukaiseen siinä määrin, että hän oli miltei innostunut pyytäessään Crispiniä kertomaan. Ja siihen krouviritari ryhtyi.

Sir Crispin astui ikkunan luota, missä oli seisonut tähän saakka, karkean vuoteen ääreen ja heittäytyi sille pitkin pituuttaan. Kenneth istui ainoalla tuolilla, joka tuossa synkässä huoneessa oli käytettävissä. Galliardilta pääsi ruumiillisen tyydytyksen huokaus.

»Pyhä Yrjö, enpä tiennyt, että olin näin väsynyt», mutisi hän. Ja sitten hän painui äänettömäksi, otsa rypyssä kuin sillä, joka kokoo ajatuksiaan. Vihdoin hän alkoi, puhui tyynesti ja äänellä, jossa ei tuntunut liikutusta mutta jossa ehkä oli sitä enemmän lämpöä.

»Kauan sitten — kaksikymmentä vuotta — olin, kuten olen maininnut, kunniallinen nuorukainen, jonka silmissä maailma näytti kauniilta yrttitarhalta, täynnä aukeavia ruusuja, täynnä ihania toiveita. Sellaisia olivat ihanteenikin, Kenneth. Ne kuuluvat nuorille, ne ovat nuoruus itse, sillä kun ihanteemme ovat kadonneet, on nuoruutemmekin mennyt, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Pitäkää kiinni ihanteistanne, Kenneth, pitäkää ne aarteenanne, säilyttäkää ne tarkkaan niin kauan kuin te…»

»Uskallan vannoa, sir», vastasi nuorukainen katkera iva äänessään, »että säilytän ne ihanteet, jotka minulla on, kautta elämäni. Te unohdatte, sir Crispin.

»Saakeli, minä unohdin todellakin. Olin ajatuksissani kaksikymmentä vuotta takanapäin, ja huomispäivä ei ollut ensinkään lähellä.» Hän nauroi hiljaa, aivan kuin muistierehdys olisi huvittanut häntä.

»Olin jaloimman gentlemannin, mitä konsanaan on elänyt, ainoa poika, vanhan kunnioitetun nimen, Englannin ylpeimmän linnan ja laajimpain alueiden perijä. Ne, jotka sanovat, että aamusta voi päättää päivän tavat, valehtelevat. En voi ajatella ihanampaa aamua kuin minun elämäni oli, en niin hukkaan mennyttä päivää enkä niin synkkää ehtoota. Mutta se sikseen.

Meidän maa-alueemme rajoittui pohjoispuolella toisen talon alueisiin, jonka kanssa olimme eläneet vihamielisissä väleissä ainakin parisataa vuotta. He olivat puritaaneja, ankaria ja ylpeitä jumalattomassa pyhyydessään. He pitivät meitä irstaina sen vuoksi, että nautimme siitä elämästä, jonka Jumala oli meille antanut, ja minulle kerrottiin, että viha oli saanut alkunsa juuri tästä. Kun olin teidän ikäisenne nuorukainen, Kenneth, eli kartanossa — meidän oli linna ja heidän oli kartano — kaksi nuorta vesaa, jotka eivät juuri paljoa ylläpitäneet kartanon vanhaa mainetta. He elivät siellä äitinsä kanssa — naisen, joka oli liian heikko pitääkseen heitä kurissa ja joka ei itsekään liene ollut mielipiteiltään äärimmäisen puritaaninen. He hylkäsivät esi-isiensä vuosisatoja käyttämät mustat puvut ja koreilivat kavaljeerien iloisissa pukimissa. He antoivat kiharainsa kasvaa, panivat sulkia majavannahkaisiin lakkeihinsa ja jalokiviä korviinsa. He joivat reippaasti ja räyhäsivät rohkeasti ja kaunistivat puhettaan voimakkailla kirouksilla, sillä kenenkään huulille eivät herjaukset tule niin helposti kuin sellaisten, joita nuoruudessa on liian paljon pakotettu hartaudenharjoituksiin. Minua he välttivät kuin ruttoa, ja kun me silloin tällöin tapasimme toisemme, oli tervehdyksemme yhtä vakava kuin kaksintaisteluun käyvien. Minä halveksin heitä raakoina ja heittiöinä luopioina enemmän kuin isäni koskaan oli halveksinut heidän isäänsä tekopyhänä, ja he taas puolestaan — tuntien vaistomaisesti mitä heistä ajattelin — vihasivat minua vielä hartaammin kuin heidän esi-isänsä olivat vihanneet minun esi-isiäni. Ja vielä loukkaavamman ja suututtavamman syyn vihaansa he luulivat löytävänsä siinä, että tiesivät maakunnan pitävän meitä parempina kuin heitä. Se oli heidän kunnialleen kova isku, mutta heidän kostonsa oli pian tuleva.

Sattui, että heillä oli serkku — tyttö, joka oli yhtä suloinen ja puhdas kuin he olivat vastenmielisiä ja rumia. Me tapasimme toisemme kedolla — tyttö ja minä. Silloin oli kevät — hyvä Jumala! Se on kuin eilispäivä! — emme muistaneet perintövihaa emmekä nimiä. Ensin tapasimme toisemme sattumalta, mutta sittemmin sopimuksesta, ei kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Jumala, kuinka suloinen hän olikaan! Kuinka ihana olikaan koko maailma! Miten suloista oli elää ja olla nuori!

Me rakastimme toisiamme. Miten olisi muuten voinut ollakaan? Mitä meille merkitsivät perimätiedot, mitä vuosisataiset sukuvihat? Meidän tehtävämme oli sovittaa kaikki.

Menin isäni puheille. Hän kirosi minut ensin luonnottomana poikana, joka ei kuullut verensä ääntä. Mutta pyydettyäni ja polvillani rukoiltuani häntä nuorukaisen kaunopuheisella innolla — nuorukaisen, joka rakasti — ei hän enää kironnut. Ehkäpä hän muisti omaa nuoruuttaan, sillä hän käski minun nousta ja mennä kosimaan ketä halusin. Ei, hän teki enemmän. Ensimmäisenä kymmenessä polvessa astui hän kartanon kynnyksen yli. Hän meni minun puolestani pyytämään heidän serkkunsa kättä.

Silloin oli heidän vuoronsa tullut. Heidän luokseen, jotka olivat saaneet sen nöyryyttävän opetuksen, että olivat meitä huonompia, tuli nyt meikäläinen kosimaan. Heillä, joiden maakunnan mielestä piti vaieta silloin, kun joku meikäläisistä puhui, oli nyt tilaisuus sanoa ei. Ja he sanoivat sen myös. Mitä isäni heille vastasi, sitä en tiedä, mutta hyvin kalpea hän oli, kun tapasin hänet linnan portailla hänen palatessaan asialtaan. Tulisin sanoin kertoi hän loukkauksesta, jonka alaiseksi oli joutunut, ja viittasi sitten äänettömänä toledolaiseen miekkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli tuonut Espanjasta ja antanut minulle. Mutta minä ymmärsin. Hiljaa vedin neitseellisen terän huotrastaan ja luin siinä olevan espanjankielisen kirjoituksen, joka raivon ja häpeän kyynelten vuoksi näytti aivan epäselvältä. Kirjoitus oli ylpeä, vaistomainen ilmaus uljainta espanjaa — 'Aiheetta älä paljasta minua; kunniatta älä pane minua huotraan.' Ajattelemisen aihetta siinä oli yllin kyllin. Vannoin, että kunniaa ei tulisi puuttumaan, ja tuo uljas miekka vyölläni lähdin ensimmäiseen taisteluun.»

»Sen miekkani menetin vuosia sitten», sanoi hän miettivänä. »Miekka ja minä olemme elämäni aikana olleet läheisiä ystäviä, mutta se on ollut karkeampitekoinen eikä siinä ole ollut mitään kirjoitusta, joka muistuttaisi miehen omaatuntoa ja estäisi häntä tulemasta epäkelvoksi.»

Hän nauroi taas ja unohtui miettimään, kunnes Kenneth jälleen herätti hänet siitä.

Hämärän varjot alkoivat jo laskeutua heidän komeroonsa, ja kun Crispin kääntyi nuorukaiseen päin, ei hän saattanut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen äänensä oli ollut innokas ja Crispin huomasi, että hän kurkotti päätään eteenpäin ja että hänen silmänsä loistivat kuumeentapaisesti.

»Juttu kiinnostaa mieltänne, vai kuinka? Ah niin, päätä pahkaa lähdin kartanoon ja tulisin sanoin vaadin noilta koirilta hyvitystä loukkauksesta, jonka he olivat aiheuttaneet meidän huonekunnallemme. Uskotteko, Kenneth, että he kieltäytyivät siitä? He pelastivat kurjan henkensä pakoilemalla pilkkasanojen taakse. He eivät tahtoneet taistella poikasen kanssa, sanoivat he ja käskivät minun kasvattaa partani kyllin pitkäksi, ennen kuin kallistaisivat korvansa vaatimuksilleni.

Sata kertaa katkerampi oli häpeäni ja raivoni palatessani sieltä kuin sinne mennessäni. Isäni kehoitti minua säilyttämään muiston siitä kypsyneempään ikään, jolloin voisin pakottaa heidät kuulemaan minua, ja minä vannoin tekeväni sen niin totta kuin taivas minua auttakoon. Hän kehoitti minua myös karkottamaan mielestäni ajatuksen ja toivon liiton rakentamisesta heidän serkkunsa kanssa, ja vaikka en silloin vastannutkaan mitään, lupasin kuitenkin sydämessäni noudattaa hänen neuvoaan. Mutta minä olin nuori — tuskin kahtakymmentä. Oltuani viikon näkemättä tyttöäni tulin miltei sairaaksi epätoivosta. Vihdoin tapasin hänet kalpeana ja itkusilmin eräänä iltana ja rohkeuden ja toivottomuuden puuskauksessa heittäydyin hänen jalkoihinsa ja rukoilin häntä pysymään minulle uskollisena ja odottamaan, ja hän, tyttöparka, vannoi sen omaksi turmiokseen. Te rakastatte itse, Kenneth, voitte siis käsittää sen kärsimättömyyden, joka minut silloin valtasi. Kuinka voisin odottaa? kysyin häneltä.

Noin viidenkymmenen mailin päässä linnasta oli aivan keskellä maitamme pieni maatila, jonka olin saanut äitini sisarelta. Sinne minä pyysin häntä tulemaan kanssani. Hankkisin papin, joka vihkisi meidät, ja siellä me sitten eläisimme jonkin aikaa onnellisina rakkaudessa kahden. Rakastavan kekseliäisyydellä kuvasin tulevan elämämme niin ihanaksi, että hän sen lumoamana meni ansaan. Me pakenimme kolme päivää myöhemmin.

Meidät vihittiin eräässä kylässä, joka kuului linnalle, ja sen jälkeen matkustimme nopeasti ja esteettä pieneen kotiimme. Siellä, yksinäisyydessä, ainoastaan kahden palvelijan seurassa, joihin saatoin luottaa, elimme ja rakastimme vuoden, lyhyen kuten onni ainakin, mutta autuaan. Hänen serkkunsa eivät tienneet mitään maatilan olemassaolosta, ja vaikka he etsivät maat ja mannut monen mailin laajuudelta, eivät he löytäneet mitään. Isäni tiesi asiasta — kuten myöhemmin totesin — mutta ajatellen, ettei tehtyä saa tekemättömäksi, hän rauhoittui. Seuraavana keväänä meille syntyi lapsi, ja onnemme teki kodistamme taivaan. Kuukauden kuluttua lapsen syntymästä tuli onnettomuus. Olin poissa kotoa, yksin nauttien metsästyksen huvista. Palvelijani oli matkalla lähimmässä kaupungissa, josta hänen piti palata vasta seuraavana päivänä. Olen usein kironnut ajattelemattomuuttani, joka sai minut ottamaan pyssyni ja menemään metsään jättämättä vaimolleni muuta suojelijaa kuin heikon naisen.

Palasin kotiin aikaisemmin kuin olin aikonut, ehkäpä jonkun enkelin toimesta, joka koetti saada minut ajoissa kotiin. Mutta tulin liian myöhään. Portilla näin kaksi hevosta, joilla juuri oli ratsastettu, synkät aavistukset rinnassani kiiruhdin avonaisesta ovesta sisään. Siellä — Jumala, miten tuskallista — näin rakastettuni makaavan pitkällään lattialla, ammottava miekanhaava rinnassaan ja veri lammikkona ympärillään. Hetken seisoin tyrmistyneenä, kauhun valtaamana, sitten seinän vierestä kuuluva liikehtiminen herätti minut ja näin hänen murhaajiensa kyyristelevän siinä paljastetut miekat kädessään.

Tuona hirveänä hetkenä, Kenneth, koko luonteeni muuttui. Oltuani aina ennen ystävällinen ja jalo minusta tuli nyt se hillitön, intohimoinen olio, jollaisena minut tunnette. Kun näin hänen serkkunsa, tunsin veren kiehuvan suonissani, purin hampaani yhteen, lihakseni puristuivat kokoon, käteni tarttui vaistomaisesti pyssyn piippuun raivoisasti kuin peto, joka aikoo hyökätä ahdistajansa kimppuun. Hetken seisoin heiluttaen pyssyäni, ja katsoen heihin tiukasti pidin noiden kurjimusten katseet lumottuina. Sitten hypähdin karjahtaen heidän kimppuunsa, pyssyn piippu korkealla pääni yläpuolella. Ja niin totta kuin Jumala elää, Kenneth, olisin lähettänyt heidät suoraa päätä helvettiin, ennen kuin he olisivat ennättäneet nostaa kättään tai huutaa estääkseen minua. Mutta hypätessäni lipesi jalkani rakastettuni vereen ja kaatuessani jouduin aivan hänen viereensä. Lintupyssyni oli pudonnut kädestäni ja lentänyt rämähtäen seinään. Tuskin tiesin mitä tein, mutta maatessani siinä hänen vieressään valtasi minut äkkiä ajatus, että en enää halunnut nousta siitä ja että olin jo elänyt liian kauan. Johtui mieleeni, että nuo raukat nähtyään minun kaatuvan ehkä tekisivät lopun minunkin elämästäni. Toivoin sitä hetken mielettömyydessä, sillä en yrittänytkään nousta enkä puolustautua. Sen sijaan puristin rakastettuni syliini ja hänen kylmää poskeaan vasten painoin kasvoni, jotka olivat miltei yhtä kylmät. Siten makasin, eikä minun tarvinnut odottaa heitä kauan. Miekka tunkeutui ruumiini läpi, selästä rintaan, ja se, joka sen työnsi, kirosi minua rumalla kirouksella. Huone kävi hämäräksi, pian se heilahteli ja seinät näyttivät kaatuvan, korvissani suhisi oudosti ja sitten kuulin lapsen itkua. Sen kuullessani tunsin epämääräistä toivoa saada voimia noustakseni pystyyn. Aivan kuin kaukaa kuulin toisen teurastajista huutavan. »Kiiruhda, katkaise tuolta kirkuvalta sekasikiöltä kaula!» ja silloin lienen mennyt tiedottomaksi.

»Hyvä Jumala, kuinka kauheaa!» huudahti hän. »Mutta tehän saitte kostaa, sir Crispin. Saittehan kostaa!» toisti hän innokkaasti.

»Kun tulin tajuihini», jatkoi Crispin aivan kuin ei olisi kuullut Kennethin huudahdusta, »oli talo tulessa, heidän sytyttämänään, jotta heidän ruma tekonsa olisi jäänyt todistamattomaksi. En tiedä varmaan mitä tein. Olen koettanut muististani urkkia sitä, mutta turhaan. Minkä ihmeen voimalla ryömin ulos, en voi sanoa, mutta aamulla löysi palvelijani minut pihamaalta pitkälläni muutaman jalan päässä talon mustuneista raunioista.

Jumala tahtoi, että jäisin eloon, mutta meni kokonainen vuosi, ennen kuin olin kutakuinkin ennallani, ja silloinkin olin niin muuttunut, että oli vaikea tuntea minua samaksi iloiseksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, joka vuosi sitten eräänä kauniina aamuna oli lähtenyt pyssy olalla metsästämään. Tukassani oli yhtä paljon harmaita hiuksia kuin siinä nytkin on, vaikka olin vain kahdenkymmenen ikäinen. Kasvoni olivat yhtä arpiset ja kuluneet kuin olisin elänyt kaksi sen vertaa. Palvelijani pelasti minut elämälle, mutta tänä iltana tekee mieleni kysyä, olenko oikeastaan hänelle paljonkaan kiitollisuuden velassa.

Heti kun olin saanut kylliksi voimia, menin salaa kotiin toivoen, että ihmiset yhä pitäisivät minua kuolleena. Isäni oli paljon vanhentunut surusta, mutta hän oli sanomattoman hellä ja ystävällinen minua kohtaan. Häneltä kuulin, että vihamiehemme olivat lähteneet Ranskaan. Näytti siltä kuin he olisivat pitäneet viisaimpana pysyä poissa vähän aikaa. Isäni oli saanut tietää, että he olivat Pariisissa; ja sinne päätin minä oikopäätä seurata heitä. Turhaan koetti isäni estellä minua, turhaan hän koetti kehoittaa minua ennemmin valittamaan kuninkaalle Whitehallissa ja pyytämään häneltä oikeutta. Olisin ollut viisas, jos olisin noudattanut hänen neuvoaan, mutta minä paloin halusta saada omin käsin kostaa heille ja sen vuoksi lähdin Ranskaan. Kaksi päivää tuloni jälkeen Pariisiin satuin onnettomuudekseni sekaantumaan erääseen katumellakkaan ja tulin vahingossa surmanneeksi miehen — hän oli ensimmäinen niistä monista, joiden seuraan itsekin huomenna lähden. Juttu oli vähällä maksaa henkeni, mutta toinen noista ihmeistä, jotka ovat pidentäneet elämääni, lähettikin minut kaleeriorjaksi Välimerelle. Se puuttui vielä kaiken sen jälkeen, mitä jo olin kärsinyt!

Kaksitoista pitkää vuotta uurastin airon tyvessä ja odotin. Jos saisin elää, oli aikomukseni palata Englantiin. Ja jos pääsisin sinne, niin voi niitä, jotka olivat tuhonneet elämäni — ruumiini ja sieluni. Minä elin ja tulin takaisin. Kansalaissota oli juuri syttynyt ja minä tarjosin miekkani kuninkaan käytettäväksi. Tulin myös kostaakseni, mutta se sai odottaa. Sillä välin oli kostettavani kasvanut. Menin kotiini, mutta havaitsinkin, että linna oli anastajien käsissä — vihamiesteni käsissä. Isäni oli kuollut; hän kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen kun olin lähtenyt Ranskaan. Murhaajat olivat esittäneet vaatimuksen, että koska olin nainut heidän serkkunsa, joka oli kuollut samoin kuin minäkin, he olivat lähimmät sukulaiset, siis ainoat lailliset perilliset. Parlamentti hyväksyi heidän vaatimuksensa ja he saivat omistusoikeuden linnaan. Mutta kun minä tulin kotiin, olivat he poissa tarjoamassa apuaan parlamentille, joka heille oli tehnyt niin suurenmoisen palveluksen. Sen vuoksi päätin antaa kostoni odottaa, kunnes sota olisi loppunut ja parlamentti hävinnyt. Sadoissa otteluissa kunnostauduin häikäilemättömyyteni avulla samoin kuin herätin muina aikoina huomiota elostelullani.

Ah, Kenneth, te olette ollut kova minulle vikojeni vuoksi, lasin väärinkäytön ja muun vuoksi. Mutta voitteko vielä olla kova minulle, kun tiedätte mitä olen kärsinyt ja minkä kuorman kurjuutta kannan hartioillani? Minä, jonka elämä tuhoutui niin perin pohjin, ettei pelastusta ollut ajateltavissakaan, joka elin vain saadakseni katkaista niiden kurkut, jotka niin korvaamattomasti olivat minua vastaan rikkoneet. Ajatteletteko vieläkin, että oli kovin kehnoa, niin anteeksiantamaton loukkaus, että etsin siunattua lievitystä viinilasista, taivaallista unhotusta, jota sen väärinkäyttö minulle tarjosi? Onko kumma, että sain kuninkaan ratsumiehistä villeimmän huimapään maineen? Mitäpä minulla muutakaan oli?»

»Kokemuksenne ovat todellakin surulliset», sanoi nuorukainen äänellä, joka tuntui osaaottavalta. Mutta siinä oli kuitenkin jotain pidätettyä, joka loukkasi krouviritaria. Hän kääntyi toveriinsa päin, mutta ei pimeyden vuoksi saattanut nähdä hänen kasvojaan.

»Kertomukseni on valmis, Kenneth. Lopun voitte arvata. Kuningas ei menestynyt ja minun oli pakko paeta Englannista muiden kanssa, jotka pelastuivat niiden teurastajien käsistä, jotka sitten tekivät Kaarlesta marttyyrin. Astuin suuren Condén alaisena Ranskan palvelukseen ja näin monta uljasta taistelua. Tuli sitten Bredan neuvottelu ja Kaarle Toiselle kutsu takaisin Skotlannin valtaistuimelle. Lähdin taas ottamaan osaa hänen kohtaloihinsa, samoin kuin olin tehnyt hänen isäänsä nähden, sillä arvelin siten parhaiten edistäväni omia tarkoituksiani. Jos Kaarlella olisi ollut menestystä, olisin saanut omaisuuteni takaisin ja koston hetki olisi ollut lähellä. Tämä päivä on tuhonnut viimeisenkin toivon kipinän. Huomenna tähän aikaan ei sillä enää ole mitään merkitystä. Sittenkin antaisin paljon, jos saisin mahdollisuuden kuristaa nuo kaksi koiraa ennen kuin pyöveli kuristaa minut.»

Syntyi äänettömyys, ja molemmat miehet istuivat raskaasti hengittäen hämärässä.

Siinä kaikki, mutta Galliard tunsi, että se oli vähän. Hän oli rääkännyt sieluaan vanhoilla muistoillaan saadakseen ystävällisemmän osanoton. Hän oli miltei odottanut, että nuorukainen pyytäisi anteeksi kovaa arvosteluaan hänestä. Omituista oli, kuinka voimakkaasti hän kaipasi nuoren miehen osanottoa. Hän, joka kaksikymmentä vuotta oli elänyt rakastamatta ja olematta rakastettu, koetti nyt viimeisellä hetkellään saada osakseen kanssaihmisensä ystävällisyyttä.

Ja niin hän istui hämärässä odottaen ystävällisempää sanaa nuoren miehen puolelta, ja niin suuri oli hänen kaipauksensa, että kun se jäi tulematta, alkoi hän sitä pyytämällä pyytää.

»Ettekö nyt, Kenneth, käsitä, miten jouduin luisumaan niin alas? Ettekö nyt ymmärrä elosteluani, joka sai ihmiset kutsumaan minua krouviritariksi sen jälkeen kun kuningas kunnioitti minua ritarin arvolla toimintani vuoksi Fireshiren luona? Teidän täytyy käsittää», hän pyysi miltei säälittävästi, »ja teidän täytyy arvostella minua lempeämmin kuin tähän saakka.»

»Minun asiani ei ole käydä tuomiolle kanssanne. Säälin teitä kaikesta sydämestäni, sir Crispin», vastasi nuorukainen tavalla, josta ei puuttunut ystävällisyyttä.

»Teidän täytyy arvostella, kuten kukin arvostelee kanssaihmistään. Te tarkoitatte, ettette tahdo langettaa tuomiotani. Mutta jos teidän täytyisi se tehdä, mitä silloin sanoisitte?»

Nuorukainen mietti hetken ennen kuin vastasi. Presbyteerinen, tekopyhä kasvatus oli häneen syvästi juurtunut, ja vaikka hän, kuten hän sanoi, sääli Galliardia, eivät hänen mielestään — hänhän oli täyteen ahdettu valmiita elämänohjeita, eikä hän vähääkään tuntenut niitä vaikeita koettelemuksia, joita elämä muutamille tarjoaa, eikä niitä viettelyksiä, joihin on miltei epäinhimillistä olla lankeamatta kun ne kohdalle sattuvat — onnettomuudet saattaneet lieventää syntiä. Säälistä hän sen vuoksi vaikeni ja olipa jo vähällä rohkaista vankitoveriaan valheellakin, mutta muistaessaan sitten, että hänen oli aamulla kuoltava ja ettei sellaisella hetkellä ollut hyvä panna valheen vuoksi alttiiksi autuuttaan, vaikka kuinka säälittävissä olosuhteissa, hän vastasi hitaasti:

»Jos minun täytyisi langettaa teistä tuomio, kuten pyydätte, niin kohtelisin teitä säälien onnettomuuksienne vuoksi. Mutta siitä huolimatta, sir Crispin, painaisi teidän irstailunne ja se paha, minkä elämässänne olette aikaansaanut, vaakalaudalla sangen paljon.»

Jos tuo tahraton tekopyhä, tuo piimäsuu mieheksi olisi ollut yhtä suora itselleen kuin hän oli Crispiniä kohtaan, olisi hänen täytynyt havaita, että ne olivat pääasiassa Crispinin loukkaukset häntä itseään kohtaan, jotka kaivelivat hänen mieltään paljon syvemmin kuin oikeastaan sopi niin ahkeralle »Isä meidän» viljelijälle.

»Teillä ei ollut oikeutta», lisäsi hän painavasti, »saastuttaa sieluanne ja panna sitä alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle sen pahan vuoksi, minkä toiset olivat teille tuottaneet elämänne aikana.»

Crispin veti syvään henkeä kuten kärsivä konsanaan, ja hetken vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten häneltä pääsi katkera nauru.

»Uljaasti vastattu, teidän pyhyytenne», huudahti hän purevan katkerasti. »Ihmettelen, että olette vaihtanut saarnastuolin miekkaan, että olette heittänyt papin kauhtanan ja pukeutunut sotisopaan. Tässä on teille tekstien teksti, uljas presbyteeriläis-Taavetti — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, olkaa sääliväisiä niinkuin tekin toivoisitte, että teitä kohtaan oltaisiin — märehtikää sitä, kunnes pyöveli saapuu huomisaamuna. Hyvää yötä.»

Ja heittäytyen pitkälleen vuoteelle koetti Crispin hakea lohtua unesta.
Hänen jäsenensä olivat väsyneet ja hänen sydämensä oli kipeä.

»Te käsitätte minut väärin, sir Crispin», huudahti nuorukainen miltei häveten Crispinin moitetta ja peläten myös hieman sitä, että hänen oma armahduksensa saattoi käydä kyseenalaiseksi puuttuvan säälin vuoksi kanssasyntistään kohtaan. »En puhunut omasta puolestani, vaan kuten kirkko opettaa.»

»Ellei kirkko opeta sen paremmin, olen iloinen, etten ole kuulunut sen miehiin», murahti Crispin.

»Omasta puolestani», jatkoi nuorukainen välittämättä epäkunnioittavasta keskeytyksestä, »kuten olen sanonut, säälin teitä kaikesta sydämestäni. Enemmänkin. Niin voimakkaan pahan mielen, niin suuren inhon tunnen rinnassani, että jos nyt pääsisimme vapauteen, niin mielelläni yhtyisin kanssanne kostamaan pahantekijöillenne.»

Hän arvosteli miestä äänensävyn eikä sanojen mukaan ja edellinen kuulosti ontolta.

»Minne on järkenne paennut, oi viisastelija?» huudahti Crispin pilkallisesti. »Missä on teidän kirkon oppinne? Kosto on minun, sanoo Herra! Häh!»

Viimeisen, halveksuntaa ja katkeruutta täynnä olevan huudahduksensa jälkeen hän paneutui nukkumaan.

Hän oli kirottu, vakuutti hän itselleen. Hänen täytyi kuolla yksinään, kuten oli elänytkin.

Luonto otti omansa ja huolimatta epätoivoisesta tilastaan Crispin vaipui uneen. Kenneth istui kyyryssä tuolillaan ja kuunteli pelonsekaisella ihmetyksellä toverinsa säännöllistä hengitystä. Hänellä ei ollut Galliardin hermoja eikä hänen välinpitämättömyyttään kuolemaan nähden, joten hän ei voinut seurata hänen esimerkkiään eikä edes saattanut käsittää, kuinka ihminen niin lähellä iankaikkisuuteen astumista ensinkään saattoi nukkua.

Hetken ajan hänen ihmettelynsä läheni vaarallisesti ihailua. Sitten hänen uskonnollinen kasvatuksensa vei voiton ja hänen vanhurskautensa tunsi miltei halveksumista miestä kohtaan, joka saattoi olla niin välinpitämätön sielustaan. Hän tunsi samaa kuin fariseus publikaania kohtaan.

Pian tuli säännöllinen hengitys hänelle kiusalliseksi. Se oli liian selvä todistus heidän sieluntilojensa vastakkaisuudesta. Kun Crispin oli kertonut elämäntarinansa, oli herännyt mielenkiinto ollut omiaan karkottamaan pelon kummituksen, jonka huominen päivä oli loihtinut esille. Nyt, kun Crispin oli hiljaa ja nukkui, palasi tuo peikko, ja nuorukainen tunsi itsensä synkäksi ja kauhistuneeksi.

Ajatus seurasi ajatusta hänen istuessaan tuolillaan pää rintaa vasten painuneena ja kädet yhteen puristettuina polvien välissä, ja ne koskivat suurimmalta osalta Skotlannin tapahtumista köyhiä aikoja ja Cynthiaa, hänen rakastettuaan. Saisiko Cynthia kuulla hänen lopustaan? Itkisikö tämä häntä? — ikään kuin se mitään merkitsisi! Jokainen ajatus, joka hänen mieleensä juolahti, johti aina huomiseen aamuun! Kauhistuen hän puristi käsiään tiukemmin ja hänen paljaalle otsalleen kihosivat hikikarpalot.

Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, ei niinkään paljoa rukoillakseen kuin lausuakseen ilmi hentomielisen surunsa Luojalleen. Hän tunsi olevansa raukka — kaksin verroin raukka kuullessaan halveksimansa syntisen tasaisen hengityksen — ja hän koetti puhua itselleen, ettei gentlemannin sopinut arkaillen mennä kuolemaan.

»Huomenna olen rohkea. Olen oleva rohkea», mutisi hän itsekseen ja oli täysin tietämätön siitä, että turhamaisuus sellaisia saneli ja turhamaisuus häntä huomenna tukisi, koska paikalla tulisi olemaan muitakin, vaikka hänen mielensä nyt olikin masentunut. Sillä aikaa Crispin nukkui. Kun hän heräsi, pisti lyhdyn valo hänen silmiinsä ja hänen vieressään seisoi sitä pitelevä mustakaapuinen mies, jonka leveälierinen hattu esti kasvoja näkymästä.

Hän lopetti äkkiä, vihdoinkin täysin hereillä ja muistaen missä oli, ja luuli, että häntä oli tultu noutamaan.

Hän vetäisi syvään henkeään ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin:

»Yli puolen yön, kurja raukka», kuului syvä, hymisevä vastaus. »Viimeinen päiväsi, jonka aurinkoa et ole näkevä, on tullut. Viisi tuntia on sinulla enää jäljellä.»

»Ja sitäkö kertoaksesi olet herättänyt minut?» kysyi Galliard sellaisella äänellä, että mustakaapu astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi pelännyt, että ääntä seuraisi lyönti. »Oletpa kaikkia tapoja vailla oleva rakki, kun häiritset gentlemannin lepoa.»

»Tulen», vastasi toinen hymisevällä äänellään, »ottamaan vastaan katumuksesi.»

»Muutaman tunnin kuluttua saat nukkua tarpeeksesi. Ajattele tilaasi, kurja syntinen.»

»Sir», huudahti krouviritari, »minä olen niitä miehiä, joilla on ihmeellisen vähän kärsivällisyyttä. Ja pankaa mieleenne, että teidän tienne taivaaseen ei ole sama, jota minä aion vaeltaa. Ja jos taivas on täynnä sellaisia raakkujia kuin te, niin olen hyvilläni, jos en pääsekään sinne. Siis menkää, ystäväni, ennen kuin tulen epäkohteliaaksi.»

Pappi seisoi hetken ääneti. Asetettuaan sitten lyhtynsä pöydälle hän kohotti kätensä ja silmänsä huoneen matalaa kattoa kohti.

»Suvaitse, oi Herra, vielä liikuttaa tämän kovan, paatuneen syntisen tunteetonta sydäntä, tämän häijyn valapaton, jumalanpilkkaajan…»

Crispin ryntäsi jaloilleen, karkeat kasvot aivan papin kasvoissa kiinni ja silmät tulta iskien.

»Ulos», jylisi hän osoittaen ovea. »Ulos, heti, sillä minä en tahdo saada viimeisellä hetkelläni tuollaisen kolttuniekan elämää omalletunnolleni. Mutta mene, niin kauan kuin vielä jaksan sitä ajatella! Mene ja vie rukouksesi mennessäsi helvettiin.»

Pappi vetäytyi niin intohimoisen purkauksen edessä taaksepäin. Hetken hän näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten Kennethiin päin, joka seisoi heidän takanaan äänettömänä. Mutta nuorukaisen presbyteerinen kasvatus oli opettanut häntä vihaamaan lahkolaisuutta yhtä voimakkaasti kuin paavinuskolaista tai itse paholaista eikä hänkään tehnyt muuta kuin uudisti Crispinin sanat, joskin ystävällisemmässä äänilajissa.

»Minä pyydän, menkää», hän sanoi. »Mutta jos tahdotte tehdä armeliaan työn, niin jättäkää meille lyhtynne. Tästä lähin tulee muutenkin olemaan kyllin pimeää.»

Pappi katsoi tutkivasti nuorukaista ja hänen nöyryytensä voittamana asetti lyhdyn pöydän päähän. Mennessään sitten ovea kohti hän pysähtyi ja kääntyi Crispinin puoleen.

»Minä menen, koska väkivalloin estätte minua tehtävääni toimittamasta. Mutta minä rukoilen puolestanne ja tulen vielä takaisin, kun kuoleman läheisyys ehkä saa sydämenne sulamaan.»

»Sir», sanoi Crispin kyllästyneenä, »te väsyttäisitte naisväenkin lörpötyksillänne.»

»Kas niin, kas niin», sanoi pappi kiiruhtaen ovea kohti. Kynnyksellä hän vielä pysähtyi.

»Jätän teille lyhdyn», sanoi hän. »Toivon, että se valollaan saisi mielenne hurskaammaksi.» Sen sanottuaan pappi poistui.

Crispin haukotteli äänekkäästi hänen mentyään ja ojenteli itseään.
Viitaten sitten makuusijaansa hän sanoi:

»Kuten tahdotte.» Ja olkapäitään kohautellen istuutui Crispin vuoteen reunalle.

»Kolkkoja lohduttajia nuo keropäiset suunsoittajat», mutisi hän. »Heitä on opetettu pitämään huolta vain sielusta, ihmisen ruumiin tarpeista he eivät välitä mitään. Täällä olen jo istunut kymmenkunta tuntia saamatta ruokaa tai juomaa. Ei sen vuoksi, että ruoasta niin paljoa välittäisinkään, mutta jumaliste, kurkkuni on yhtä kuiva kuin tuon keropään saarna, ja antaisin ilomielin neljä tuntia jäljellä olevista viidestä, jos saisin maljan poltettua viiniä. Kurjaa joukkoa he ovat, Kenneth, ajatellessaan, ettei mies, jonka täytyy aamulla kuolla, tarvitse ryyppyä illalla. Hohoi! Joku suuri valehtelija on sanonut, että joka nukkuu, hän syö. Jospa minä koettaisin nukkumalla unhottaa janoni.»

Crispin aukaisi silmänsä ja näki, että nuorukainen vapisi kauhusta. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.

»No, mikä nyt hätänä? Saakeli soikoon, mikä teitä vaivaa?» huudahti hän.

»Eikö ole mitään keinoa, sir Crispin? Ettekö voi tehdä mitään?» valitti nuori mies.

»Se on kurja kuolema, myönnän sen. Katsokaahan, Kenneth, minulla on miekka saappaanvarressani. Jos teitä miellyttää kylmä teräs enemmän, niin asia on selvä. Se on viimeinen palvelus, jonka teille voin tehdä ja olen niin helläkätinen kuin nainen. Juuri tähän, sydämen kohdalle, ja te ette tiedä mistään mitään ennen kuin olette paratiisissa.»

Kääntäen saappaansa vartta alaspäin hän työnsi kätensä oikeata säärtään pitkin siihen. Mutta Kenneth ponnahti taaksepäin huudahtaen:

»Ei, ei», ja peitti kasvonsa käsillään. »Ei sitä, te ette ymmärrä. Se
on itse kuolema, jota en halua. Samapa se millä tavalla se tapahtuu!
Eikö ole mitään keinoa päästä siitä? Eikö mitään mahdollisuutta, sir
Crispin?» pyysi hän kädet ristissä.

»Kuoleman lähestyminen tekee teistä raukan, sir», puhui toinen, johon nuoren miehen surkea käytös teki syvästi vastenmielisen vaikutuksen. »Eikö ole mitään keinoa, kysytte te. Tuossahan on ikkuna, mutta se on seitsemänkymmentä jalkaa maasta, ja tuossa on ovi, mutta se on lukossa ja vartija sen toisella puolella.»

»Minun olisi pitänyt tietää se. Minun olisi pitänyt tietää, että teette minusta pilkkaa. Mitäpä on kuolema teille, jolle elämällä ei ole mitään tarjottavana. Teille sen ajatus ei tuota mitään kauhua. Mutta minulle — ajatelkaa sir, minä olen tuskin kahdeksantoistavuotias», hän lisäsi nyyhkyttäen, »ja elämä on täynnä kauniita lupauksia. Oi Jumala, sääli minua!»

»Totta, totta, poikani», vastasi Crispin hellemmällä äänellä. »Unohdin, että kuolema ei tule teille samanlaisena siunattuna vapauttajana kuin minulle, ja kuitenkin, kuitenkin», mutisi hän hiljaa »kuolenhan minäkin täyttämättä tehtävääni — toimittamatta kostoani. Ja sieluni kautta, en tiedä mitään, joka sen voimakkaammin kannustaisi ihmistä pitämään kiinni elämästä kuin kosto. Ah», huokasi hän hartaasti, »jospa todella keksisin jonkin keinon!»

»Mitäpä se hyödyttää. Tuossa on ikkuna. Mutta vaikka saisinkin kiskotuksi ristikon irti, mikä mielestäni näyttää mahdottomalta, on seitsemänkymmenen jalan hyppäys vielä jäljellä. Mittasin sen silmilläni heti kun tulin tänne. Mutta ei ole mitään köyttä. Teidän päällystakkinne kahtia reväistynä ja palat yhteensidottuina ei riittäisi kuin kymmenen jalan matkan. Haluaisitteko hypätä jäljellä olevat kuusikymmentä jalkaa?»

Sitä ajatellessaankin nuorukainen vapisi, ja sen huomatessaan Crispin nauroi hiljaa.

»Siinäpä se. Ja kuitenkin, poikaseni, tarjoutuisi siinä hypyn onnistuessa elämän jatkuminen ja päinvastaisessa tapauksessa paljon vapaampi lähtö kuin se minkä hirttonuora konsanaan voi antaa. Jumaliste», huudahti hän hypähtäen jaloilleen ja tarttuen lyhtyyn, »katsokaamme tuota ristikkoa.»

Hän astui huoneen poikki ikkunan luo ja asetti lyhdyn siten, että sen valo kohdistui parhaiten ristikon pystysuoran tangon alapäähän.

»Se on hyvin ruosteen syömä, Kenneth», mutisi hän. »Tämän ainoan rautatangon irrottaminen», ja hän kosketti ristikon alaosaa, »antaisi meille pääsyn vapauteen. Hm! Kukapa tietää!»

Hän meni takaisin pöydän luo ja asetti lyhdyn entiselle paikalleen. Vavisten seurasi Kenneth hänen jokaista liikettään, mutta ei sanonut mitään.

»Joka heittää noppaa», sanoi Galliard, »sen täytyy asettaa panoksensa esille. Minä panen elämäni — joka jo oikeastaan on menetetty — ja heitän arpaa vapaudesta. Jos voitan, niin voitan kaikki, jos taas häviän, niin en häviä mitään. Jumaliste, monesti olen lyönyt arpaa kohtalostani, mutta koskaan eivät mahdollisuudet vielä ole olleet näin suurenmoiset. Kas niin, Kenneth, tässä on ainoa keino, ja me yritämme sitä, jos vain saamme rautatangon irti.»

»Pitempi kyllä, sen tunnustan, kuin se, jonka he tunnin perästä teille valmistavat, jos jäätte tänne. Mutta se viekin aivan toisaalle.»

Nuorukaisen suu oli kuiva. Hänen silmänsä hehkuivat ja jäsenensä värisivät kylmästä, mutta ei syyskuun kylmästä.

»Minä koetan sitä», mutisi hän hampaat kalisten. Sitten hän ikkunaan viitaten tarttui lujasti Galliardin käsivarteen.

»Päivä, sir Crispin. Aurinko nousee.» Crispin katsoi. Taivaan tummuuteen oli ilmestynyt valoisa juova.

»Nopeasti, sir Crispin, nyt ei ole hukattava aikaa vähääkään. Pappihan sanoi tulevansa päivännousun aikaan uudelleen.»

Hän tarttui alempaan poikkirautaan laihoilla, mutta jäntevillä käsillään ja asettaen polvensa muuria vasten pani kaikki mahtavat voimansa käytäntöön — sen pelottavan voiman, jonka hän kaleeriorjana ollessaan oli hankkinut ja jota ei edes hänen hurjasteleva elämänsäkään ollut voinut vähentää. Hän tunsi, että hänen lihaksensa olivat jännityksestä katketa, hiki nousi hänen otsalleen ja hänen hengityksensä kävi korahtelevaksi.

»Se liikkuu», ähki hän vihdoin. »Se liikkuu.» Hän keskeytti ponnistuksensa ja irrotti kätensä.

»Minun täytyy henkäistä hieman. Toinen samanlainen rynnistys, niin asia on selvä. Pyhä Yrjö, ensi kerran elämässäni on vesi ystäväni, sillä sade oli pahoin ruostuttanut raudat.»

Ulkopuolella käveli heidän vartijansa. Hänen askelensa tulivat lähemmäksi, menivät ohi ja poistuivat, kääntyivät, tulivat takaisin ja poistuivat uudelleen. Kun ne taas häipyivät kuulumattomiin, kävi Crispin jälleen käsiksi rautatankoon ja uudisti yrityksensä.

Sillä kertaa olikin jo helpompaa. Vähitellen tanko antoi perään
Galliardin voiman edessä.

Lähenivät taas vartijan askelet, mutta innokkaassa puuhassa ollen ei Galliard niitä kuullut, eikä myöskään hänen toverinsa, joka sykkivin sydämin seurasi hänen ponnistustaan. Rautakanki irtautui — irtautui vähitellen, kunnes se äkkiä rytinällä katkesi.

Kuin pistoolin laukaus jymähti se irtautuessaan. Molemmat miehet pidättivät henkeään ja seisoivat hetken kyyristyneinä ja kuunnellen. Vartija oli pysähtynyt heidän ovelleen.

Galliard oli ripeä mies, nopea ajattelemaan ja nopea panemaan tuumansa täytäntöön. Häneltä meni vain pari silmänräpäystä työntäessään Kennethin erääseen nurkkaan, sammuttaessaan lyhdyn ja heittäytyessään itse vuoteelleen.

Avain narahti lukossa ja Crispin vastasi siihen kaikuvalla kuorsauksella. Ovi avautui ja kynnykselle ilmaantui keropää ratsumies pitäen lyhtyään päänsä yläpuolella, joten valo heijastui välkkyen hänen kirkkaasta kypärästään. Hän katseli vuoteellaan makaavaa Crispiniä, jolla oli silmät kiinni ja suu ammollaan ja joka kuorsasi valtavasti. Hän näki Kennethin istuvan rauhallisena lattialla, selkä seinää vasten ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.

»Kuulin kyllä, se kuulosti pyssyn laukaukselta, tuolta päin», vastasi
Kenneth.

Vaistomaisesti oli hän viitannut peukalollaan akkunaan päin ja veti siten sotilaan huomion siihen suuntaan. Miehen katse osui katkaistuun ristikkorautaan ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus.

Ellei hän olisi ollut hölmö, olisi hän heti arvannut, miten se oli tapahtunut, ja havaittuaan sen olisi hänen pitänyt ajatella kahdesti, ennen kuin uskaltautui sellaisen miehen ulottuville, joka sillä tavalla pystyi käsittelemään rautakankia. Mutta hän oli hidastuumainen tyhmyri ja sen vuoksi ei hän hämmästykseltään päässyt ajattelun alkuun. Hän astui huoneeseen ja sitten ikkunan luo tutkiakseen tarkemmin katkennutta tankoa.

Kenneth seurasi häntä kauhun ja epätoivon katsein. Heiltä oli nyt viimeinenkin toivo mennyt. Sitten hän yhtäkkiä oli näkevinään, että Crispin voimakkaalla loikkauksella oli makuultaan hypännyt sotilaan kimppuun.

Lyhty kirposi miehen kädestä ja vieri Kennethin jalkoihin. Sotilas oli alkanut huutaa, mutta se muuttui äkkiä korahteluksi, kun Galliardin sormet puristuivat hänen henkitorvensa ympäri. Mies oli suurikokoinen ja raivoisasti vastustaessaan hän vei Galliardia sinne tänne huoneessa. Yhdessä he törmäsivät pöytään, joka olisi rämähtäen mennyt nurin, ellei Kenneth olisi saanut siitä kiinni ja hiljaa työntänyt sitä seinän viereen.

Molemmat miehet olivat nyt vuoteella. Crispin oli arvannut, että sotilaan tarkoituksena oli heittäytymällä kovalle lattialle aikaansaada aseistuksellaan niin kova kolina, että se olisi herättänyt alla olevien huomion ja siten ehkä tuonut apua. Estääkseen tämän oli Galliard kääntänyt hänet vuoteeseen päin ja paiskannut hänet sille. Siinä hän painoi polvellaan miehen rintaa vasten ja puristaen keropäätä kurkusta painoi peukaloaan hänen henkitorveaan vasten.

»Ovi, Kenneth!» käski hän kuiskaten. »Ovi kiinni!» Turha oli ratsumiehen yritys vapautua tukehduttavasta otteesta. Hänen ponnistuksensa kävivät jo heikommiksi. Hänen kasvonsa punoittivat ja verisuonet pullistuivat kuin köysi hänen ohimoillaan ja näyttivät olevan ratkeamaisillaan, hänen silmänsä olivat putkahtaa päästä ulos kuin hummerilla ja hänen suunsa oli kauhun irveessä. Sittenkin takoivat hänen kantapäänsä makuusijaa ja sittenkin hän yhä yritti. Sormillaan hän repi kurkkuaan puristavia käsiä ja raapi niitä kynsillään, kunnes niistä tihkui veri. Mutta Galliard piteli häntä lujasti ja hymysuin — pirulliselta hymyltä se näytti puoleksi tukehtuneesta miesparasta — hän katseli uhriaan.

»Joku tulee!» läähätti Kenneth äkkiä. »Joku tulee, sir Crispin!» kertasi hän väännellen käsiään mielettömästi.

Galliard kuunteli. Askeleita kuului lähestyvän. Sotilas kuuli ne myös ja ryhtyi uudelleen ponnistamaan.

»Miksi seisotte siinä kuin hölmö?» murahti hän. »Sammuttakaa valo — ei, ehkäpä tarvitsemme sitä. Heittäkää päällystakkinne sen päälle! Pian, pian, mies!»

Askelet tulivat lähemmäksi. Nuorukainen oli noudattanut hänen käskyään ja he olivat nyt pimeässä.

»Asettukaa oven luo», kuiskasi Crispin. »Hyökätkää hänen päälleen heti kun hän tulee, ja pitäkää huoli siitä, ettei hän päästä mitään ääntä. Ottakaa häntä kurkusta, ja jos teille on elämänne kallis, niin älkää antako hänen päästä livistämään.»

Askelet pysähtyivät. Kenneth hiipi hiljaa paikalleen. Sotilaan vastus loppui äkkiä, ja Crispin päästi otteensa hänen kurkustaan. Vetäen sitten tyynesti sotilaan miekan tupesta hän tunnusteli miehen haarniskan hihnoja ja alkoi leikellä niitä poikki. Hänen sitä tehdessään ovi avautui. Käytävässä palavan lampun valoa vasten he näkivät kynnyksellä mustan olennon, jolla oli korkea hattu päässä. Sitten tervehti pappi heitä laulavalla äänellään.

»Onko jo aika?» kysyi Galliard vuoteeltaan ja kysyessään hän siirsi varovasti sotilaan rintavarustuksen syrjään ja asetti kätensä hänen sydämelleen. Se löi vielä hiljaa.

»Tunnin kuluttua teitä tullaan hakemaan», vastasi pappi, ja Crispin ihmetteli kärsimättömänä, mitä Kenneth teki.

Hän keskeytti äkkiä ja heräsi uskonnollisesta hartaudestaan outoon huomioon, että oli pimeä ja että vartija oli poissa.

»Mitä on…», aloitti hän. Sitten Galliard kuuli lyhyen hengenvedon ja sitä seuraavan mätkähdyksen, kun kaksi miestä kaatui kieritellen huoneen lattialle.

»Hyvin tehty, poika!» huudahti Crispin miltei iloisesti. »Pidä lujasti kiinni, Kenneth! Vielä pari sekuntia!»

Hän hypähti vuoteelta ja käytävästä tulevan heikon valon opastamana juoksi ovelle ja sulki sen hiljaa. Sitten hän kulki seinää pitkin paikalle, missä oli nähnyt Kennethin peittävän lyhdyn viitallaan. Hänen kulkiessaan törmäsivät molemmat ottelevat miehet häntä vastaan.

»Pidä lujasti kiinni, poikani!» kehoitteli hän Kennethiä »Pidä vielä hetkinen, niin tulen avuksi.»

Hän pääsi vihdoin lyhdyn luo ja vetäen viitan sen päältä asetti sen pöydälle.

Lyhdyn keltaisessa valossa Crispin näki molemmat miehet — vääntelevän ja kiskovan mytyn vartaloita ja nousevia ja laskevia sääriä. Kenneth, joka oli päälläpäin, piteli tarkoituksellisesti pappia kurkusta. Molempien kasvot olivat yhtä vääntyneet, mutta nuorukaisen hengittäessä läähättämällä ei toisen hengitystä kuulunut ensinkään.

Crispin meni huoneen poikki makuusijalle ja veti tiedottoman miehen pistomiekan tupesta. Hän jäi hetkeksi tutkimaan miehen kasvoja. Sotilas hengitti heikosti ja Crispin tiesi, että hän ennen pitkää tulisi tajuihinsa. Crispin hymyili julmasti nähdessään, kuinka taitavasti oli toimittanut työnsä kuristamatta sotilasta kuoliaaksi asti.

Miekka kädessä palasi hän Kennethin ja papin luo. Puritaanin sätkyttely oli enää vain suonenvedon tapaista nytkähtelyä. Hänen kasvonsa olivat yhtä aavemaiset kuin sotilaan äsken.

»Laskekaa hänet irti, sanon minä», huudahti Crispin ja otti kumartuen
Kennethin käsivarresta kiinni ja pakotti hänet päästämään otteensa.

»Tuskinpa vain», nauroi Crispin. »Ei ainakaan vähään aikaan. Pitäkää huolta sotilaasta.»

Suu ammollaan makasi pappi lattialla haukkoen ilmaa kuin vasta vedestä nostettu kala. Vaikka hänen kaulansa oli aivan vapaa, sai hän otella vielä hetkisen, ennen kuin sai hengityskykynsä takaisin. Sitten hän nieli ilmaa läähättäen, kunnes näytti tukehtuvan sen ylenpalttisuuteen.

»Pyhän Yrjön nimessä», virkkoi Crispin, »tulinpa parhaaseen aikaan. Vielä sekunti, niin hänkin olisi ollut tiedottomana. Kas niin, nyt hän jo virkoo.»

Veri väheni taas papin pään pullistuneista laskimoista ja hänen kasvonsa alkoivat saada tavallisen kalpean värinsä. Äkkiä ne kalpenivat tavallisuuttaan kalpeammiksi, kun Crispin ojensi miekkansa hänen kaulaansa kohti.

»Jos liikut tai äännät, niin seivästän sinut lattiaan kuin kovakuoriaisen. Jos tottelet, niin sinulle ei tapahdu mitään pahaa», sanoi Crispin kylmästi.

»Tottelen teitä», vastasi pappi käheästi kuiskaten. »Vannon tottelevani. Mutta, hyvä herra, ottakaa armollisesti miekka kaulaltani. Se saattaa livahtaa sormienne läpi, sir», vaikeroi hän kauhun ilme silmissään. Missä olikaan nyt hänen jymisevä bassonsa ja entinen hyminänsä? Missä olikaan hänen naurettava majesteettisuutensa ja mahtipontiset eleensä, joilla hän edellisellä kerralla oli julistustaan säestänyt?

»Se voi, ja jumaliste, se tekeekin sen, jos vielä kuulen äänenne. Mutta jos olette viisas ja tottelette, niin ei teidän tarvitse kättäni pelätä…» Sitten hän kääntyi Kennethin puoleen yhä pitäen pappia silmällä. »Hoitakaa tuota miekkosta tuolla makuutilalla, Kenneth. Hän tointuu kohta. Tukkikaa hänen suunsa vuodevaatteilla ja sitokaa suukapula hänen kaulahuivillaan. Katsokaa tarkkaan ja tehkää se hyvin, mutta jättäkää nenä vapaaksi, jotta hän voi hengittää.»

Kenneth suoritti Galliardin käskyn nopeasti ja tarkasti ja Galliard jäi siksi aikaa seisomaan lattialla makaavan papin luo. Vihdoin, kun Kenneth ilmoitti suorittaneensa tehtävän, hän käski puritaania nousemaan.

»Mutta olkaa varovainen», varoitti hän, »muuten saatte maistaa sen paratiisin iloja, josta saarnaatte. Kas niin, herra pastori, nyt ylös!»

Pelon valtaamana, joka vaati ehdottomasti tottelemaan, pappi nousi vikkelästi pystyyn.

»Seisokaa siinä, sir, kas niin!» komensi Crispin pitäen miekkaansa tuuman päässä papin kauluksesta.

Sen tapahduttua Crispin käski nuorukaisen aukaista papin vyön ja ottaa sen pois. Sitten hän käski saarnamiehen istuutua heidän ainoalle tuolilleen ja samaisella vyöllä hän käski sitoa hänet tuoliin. Kun puritaani sitten oli varmasti sidottu, laski Crispin miekkansa ja istuutui pöydän laidalle hänen viereensä.

»Nyt, herra pastori, juttelemme hieman. Jos yritättekään huutaa, niin lähetän teidät kiireesti siihen maailmaan, johon te virkanne puolesta johdatte toisten sieluja. Ehkäpä te mieluummin saarnaatte siitä kuin asutte siellä, joten siis oman parhaanne vuoksi tottelette minua. Teidän kunniantuntoonne, teidän viisauteenne ja papin luontaiseen valheenkammoon nähden voinen odottaa, että vastaatte totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, joita aion teille tehdä. Jos mahdollisesti havaitsen, että petätte minua, sir, niin olen pitävä huolen siitä, että myös vastaatte valheestanne.» Ja kohottaen miekkansa kärkeä hän näytti kaunopuheisesti ja tarkkaan tapaa, jota aikoi käyttää. »Kas niin, sir, kuulkaa nyt mitä sanon. Kuinka pian arvelette ystäviemme huomaavan kommelluksemme täällä ylhäällä?»

»Tunnin kuluttua, tai niillä vaiheilla», vastasi puritaani katsoen ikkunaan puhuessaan. Galliard seurasi hänen katsettaan ja huomasi, että päivänvalo oli huomattavasti lisääntynyt.

»Niin», huomautti hän, »tunnin kuluttua on kyllä tarpeeksi valoa, jotta he näkisivät hirttää meidät. Eikö ole mahdollista, että joku tulee tänne aikaisemmin?»

»Ei, mikäli voin arvata. Ainoat talossa asuvat ovat ne puolitusinaa ratsumiestä, jotka ovat vahtihuoneessa alhaalla.»

»Entä vartija, joka oli ovemme edustalla — eikö vaihdosta tapahdu tämän ja meidän hirttoaikamme välillä?»

»En voi sanoa varmasti, mutta en luule, sillä vaihto tapahtui juuri minun tänne tullessani.»

»Entä miehet vartiohuoneessa — vastatkaa minulle totuudenmukaisesti, oi
Elia — miten he pitävät vahtia?»

»Valitettavasti, sir, he ovat juopotelleet kylliksi saattaakseen urhoollisen kavaljeerin häpeään. Kävin äsken nuhtelemassa heitä.»

Kennethin irrottaessa puritaanin vyötä sieltä oli pudonnut pienikokoinen Raamattu, jollaista hänen ammattikuntansa tavallisesti käytti. Kenneth oli asettanut sen pöydälle. Galliard otti sen nyt käteensä ja pitäen sitä papin edessä katsoi häntä suoraan silmiin.

»Vannotteko tämän kirjan kautta, että ette ole puhunut minulle muuta kuin totta?»

Hetkeäkään arvelematta pappi vannoi parhaan tietonsa mukaan puhuneensa niinkuin asia oli.

»Hyvä on, sir. Ja nyt, vaikka minua surettaakin suuresti, että minun täytyy aiheuttaa teille pienintäkään epämukavuutta, on minun saatava teidät varmasti vaikenemaan.»

Laskettuaan miekkansa pöydälle hän meni papin taakse ja otti miehen oman kaulahuivin sitoen sen tukevasti hänen suunsa eteen.

»Nyt, Kenneth», sanoi hän kääntyen nuorukaiseen. Sitten hän keskeytti äkkiä, aivan kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus. »Äsken», jatkoi hän sitten, »muistan teidän sanoneen, että jos saisitte vapautenne jälleen, niin olisitte valmis yhtymään minuun kostaakseni niille pahantekijöille, jotka ovat turmelleet elämäni.»

Hetken aikaa oli ritari vaiti. Hän oli tekemäisillään ruman teon, puhui hän itselleen, ja kun hän huomasi, kuinka ruma se oli, ei hän aikonut jatkaa, vaan hylkäsi äkkiä tekemänsä suunnitelman aikoen turvautua omiin käsiinsä ja järkeensä. Mutta kun hän taas ajatteli, kuinka suuri hyöty hänelle nuorukaisesta saattoi olla — tämähän oli kihloissa Cynthia Ashburnin kanssa — hän päätti, ettei asia ollut niinkään helposti ratkaistavissa eikä hylättävissä. Huolellisesti hän punnitsi asiaa puolin ja toisin. Toisella puolen oli varma tieto siitä, että jos heidän pakonsa onnistuisi, niin Kenneth painuisi tietenkin ystäviensä Ashburnien — Marleigh'n linnan anastajien — suojaan. Mikä olisikaan luonnollisempaa kuin että hän silloin ottaisi mukaansa pelastajansa! Kuinka helposti kävisikään hänen kostonsa, kun hän niin erinomaisen syyn varjolla pääsisi Marleigh'n linnaan. Hän saattaisi ensin päästä heidän suosioonsa ja sitten…

Hän näki sielunsa silmillä suuren koston, joka oli hänen arvoisensa ja sopusoinnussa sen ruman rikoksen kanssa, joka sitä vaati.

Toiselta puolen painoi vaa'assa raskaasti se petollinen sävy, joka hänen suunnitelmassaan oli. Hän aikoi sitoa nuorukaisen lupaukseen, jonka laadun hän aikoi salata — lupaukseen, jonka nuorukainen mielellään antaisi, mutta ehkäpä kuolisi ennemmin kuin täyttäisi sen, jos vain aavistaisi, mitä sen täyttäminen tiesi. Hänhän aikoi viekoitella nuorukaisen pettämään ystävänsä, tulevan vaimonsa omaiset. Crispinille saattoi tulos olla epävarma, mutta luultavaa oli, että Kennethin aikomus naida Cynthia menisi myttyyn sen teon vuoksi, johon Galliard hänet kietoisi hänen tietämättään.

Vaaka painui vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle Galliardin miettiessä asiaa. Mutta hänen epäilyjään vastaan nousi muisto siitä, millä tavalla nuorukainen viime yönä oli häntä kohdellut, hänen arvostelunsa kovuus ja se peruuttamaton halveksunta, jota tuo heikko piimäsuu oli häntä kohtaan niin selvästi osoittanut. Kaikki tämä nostatti nyt hänen vihansa ja kovetti hänen sydämensä kunnian käskyjä vastaan. Mitä merkitsi tuo poika hänelle? kysyi hän itseltään. Estikö hän häntä täyttämästä tehtäväänsä? Oliko tuo poika millään tavalla ansainnut mitään hänen puoleltaan. Oliko hän hänelle mitään velkaa? Ei mitään. Sittenkään hän ei tahtonut päättää harkitsematta.

Oli luonteenomaista miehelle, jolta Kennethin mielestä puuttuivat kaikki kunnioitusta ansaitsevat ominaisuudet, että hän keskellä vaaroja, kun jokainen ohikiitävä sekunti vähensi heidän pelastumisensa mahdollisuutta, saattoi tyynesti ja maltillisesti punnita käyttäytymistään. Intohimossaan oli Crispin hillitön ja vihassaan kiivas, mutta kaikessa muussa hän oli harkitseva.

Siitä oli Kennethillä nyt näyte, joka pani hänet vapisemaan kärsimättömästä pelosta. Hätäisenä, kädet nyrkissä ja kasvot kalpeina hän katseli toveriaan, joka kulmiaan rypistäen ja harmaat silmät lattiaan luotuina seisoi mietteissään. Vihdoin hän ei enää voinut kestää tätä käsittämätöntä, mieletöntä viivytystä.

Ritari loi häneen miltei vihaisen katseen. Sitten liekki hänen silmistään sammui; hän huokasi ja puhui. Hän oli nähnyt pojan kasvot. Pelko ja kärsimättömyys, joka niissä kuvastui, vaikutti häneen vastenmielisesti ja sai aikaan, että vaakalauta äkkiä ja lopullisesti kallistui nuorukaista vastaan.

»Jos viivyttelette valintaanne vähän kauemmin, niin ei jää kumpaakaan jäljelle», huusi Kenneth kärsimättömästi.

Huomatessaan nuorukaisen kasvavan pelon ja tehtyään päätöksensä ryhtyi Crispin sen mukaan toimimaan niin, että nuori mies muuttuisi vahaksi hänen käsissään.

»Niin puhuu kokemattomuus», sanoi hän säälivä hymy huulillaan. »Kun olette elänyt niin kauan kuin minä ja kärsinyt yhtä paljon ja kun teidät on pakotettu käyttämään järkeänne henkenne pelastamiseksi yhtä usein kuin minut, niin opitte huomaamaan, että hätäileminen on kaikissa uhkayrityksissä vaarallisinta. Epäonnistuminen merkitsee aina jonkin menettämistä, tänään se tietäisi henkemme menettämistä, ja olisi vahinko, jos kaksi noin hyvää tulosta», siinä hän viittasi molempiin vankeihinsa, »menisi hukkaan.»

»Sir», huudahti Kenneth miltei suunniltaan, »ellette tule kanssani, niin lähden yksin.»

»Voikaa hyvin, sir. En tahdo viivyttää teitä. Tienne on selvä ja omaksi asiaksenne jää päättää, menettekö ovesta vai ikkunasta.»

Sen sanottuaan Galliard käänsi selkänsä hänelle ja meni lattian poikki vuoteen luo, jolla ratsumies makasi mykkänä raivosta. Hän kumartui ja avasi sotilaan vyön, johon hänen tuppensa oli kiinnitetty, ja pani sen vyölleen. Nostamatta silmiään ja seisoen yhä selin Kennethiin, joka oli hänen ja oven välillä, hän meni pöydän luo ja otti sille jättämänsä miekan sekä painoi sen tuppeen. Kun kahva kalahti tupen helaan, sanoi Kenneth:

»Ennen kuin menemme, master Kenneth, tahdon uudelleen muistuttaa teille vakuutuksestanne, että jos pääsemme vapaiksi, niin autatte minua kostotyössä, joka minulla on edessäni.»

»Ei niin kiirettä, Kenneth. Lupausta, jota pyydän teiltä, ei anneta kevytmielisesti. Jos pääsemme vapauteen, niin voinen kai sanoa pelastaneeni teidän henkenne sekä siihen nähden, mitä jo olen tehnyt, että siihen nähden, mitä vasta teen?»

»Siis, sir, palkakseni pyydän teidän apuanne siinä työssä, joka minun täytyy suorittaa, tehtävässä, jonka täyttämisen toivo on ainoa vapautumisyritykseni kannustin?»

»Älkää antako lupaustanne kepeästi, Kenneth», sanoi Crispin vakavasti. »Se saattaa aiheuttaa teille paljon tuskaa, ja saattaapa elämännekin olla vaarassa.»

Galliard nyökkäsi. Kääntyen sitten pöytään päin hän otti siltä Raamatun.

»Vannokaa käsi tällä kirjalla kunnianne, uskonne ja autuuden toivonne kautta, että jos minä vien teidät elävänä tästä talosta, niin palvelette minua ja minun asiaani, kunnes se on suoritettu tai minä kuolen. Vannokaa, että jätätte kaikki henkilökohtaiset pyyteet ja halut auttaaksenne minua silloin, kun minä teitä kutsun. Vannokaa se, ja vastapalvelukseksi panen minä, jos tarve vaatii, henkeni alttiiksi tänä päivänä pelastaakseni teidät, jossa tapauksessa te vapaudutte valastanne ilman muuta.»

Crispin oli niin juhlallinen, vala niin vakava, että hän alkoi epäröidä. Hänen varovainen, arka luontonsa alkoi kuiskailla hänelle, että hänen ehkä olisi hyvä tietää hieman enemmän tästä asiasta, ennen kuin hän peruuttamattomasti sitoutuisi siihen. Mutta Crispin, joka huomasi nuoren miehen epäröimisen, tukahutti sen heti käyttämällä hyväkseen hänen pelkuruuttaan.

»Päättäkää», huudahti hän äkkiä, »valkenee jo, ja nyt on aika kiirehtiä.»

»Minä vannon!» vastasi Kenneth pelon valtaamana. »Vannon kunniani, uskoni ja autuuden toivoni kautta auttavani teitä milloin ja miten vaatinettekin sitä, kunnes kostonne on suoritettu.»

Crispin otti Raamatun Kennethin kädestä ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen ja hän vältti nuorukaisen katsetta.

»Omalta osaltani en ole kaupassamme laiminlyövä mitään, sen olette näkevä», mutisi hän ottaessaan sotilaan viitan ja lakin. »Tulkaa, ja ottakaa papin korkea hattu ja hänen viittansa.»

Hän meni ovelle ja avattuaan sen kurkisti käytävään. Hetken hän kuunteli. Kaikki oli hiljaista. Sitten hän kääntyi taas. Huoneeseen tulvehtiva aamun sarastus teki lyhdyn entistä kellertävämmäksi.

»Voikaa hyvin, herra pastori», hän sanoi. »Älkää panko pahaksenne sitä pientä epämukavuutta, johon minun on ollut pakko alistaa teidät, ja rukoilkaa pakomme onnistumisen puolesta. Pyydän lausua terveiseni punanokkaiselle Oliverille. Voikaa hyvin. Tulkaa, Kenneth!»

Hän piti ovea auki, jotta nuorukainen menisi siitä ensin. Kun he seisoivat hamarassa käytävässä, sulki hän oven hiljaa ja väänsi sen lukkoon.

Hiljaa ja kuulo jännittyneenä miehet laskeutuivat alakertaan. He eivät mennessään kuulleet mitään levottomuutta herättävää ja vasta sitten kun he pysähtyivät ensimmäiselle portaalle uudelleen kuunnellakseen, he erottivat heikkoa puheensorinaa vahtihuoneesta. Niin hiljaiselta kuului puhe, että Crispin heti oivalsi, miten asiat olivat, ennen kuin hän edes oli kaiteen yli kurkottaen katsonut alapuolella olevaan halliin. Harmahtava aamuvalaistus oli ainoa valo, joka pääsi tunkeutumaan sinne.

»Kohtalo on meille suopea, Kenneth», kuiskasi Crispin. »Nuo hullut istuvat suljettujen ovien takana. Tulkaa.» Mutta Kenneth pani kätensä Galliardin käsivarrelle.

»Siinä tapauksessa joku kuolee», mutisi Crispin. »Mutta rukoilkaa
Jumalaa, ettei se tapahtuisi. Meidän täytyy koettaa.»

»Miksikä ei, voimmehan me viipyä täällä niin kauan, että he vangitsevat meidät uudelleen, vastasi Crispin pilkallisesti. »Mutta, jumaliste, se ei ole minun tarkoitukseni. Tulkaa.»

Hänen jalkansa oli ylimmällä portaalla, kun talon hiljaisuus äkkiä häiriytyi ja joku koputti kovasti katuovelle. Silmänräpäyksessä, aivan kuin he olisivat odottaneet sitä, kuului jalan liikettä ja kumoon potkaistun tuolin ryskettä alhaalta. Sitten välähti pitkä keltainen valojuova poikki hallin, kun vartiohuoneen ovi avautui.

Kurkistaessaan kaiteen yli he näkivät kahden ratsumiehen tulevan vartiohuoneesta ja menevän hallin poikki ulko-ovelle. Salpa nousi ja ketju ratisi, sitten seurasi saranoiden narina, ja kivisellä lattialla kilisivät kannukset ja kolisivat askelet tulijain astuessa eteiseen.

Hallissa saattoi Crispin sitten erottaa eversti Priden hahmon sekä kolme muuta miestä, jotka olivat tulleet hänen kanssaan. Mutta hänellä ei ollut paljoakaan aikaa katsella heitä, sillä everstillä oli kiire.

»Menkäämme, hyvät herrat», kuuli Crispin hänen sanovan, »viekää minut heidän koppiinsa. Tahtoisin nähdä heidät, ainakin toisen heistä, ennen kuin hän kuolee. Heidät hirtetään siinä, missä moabiitit hirttivät Givesin toissa päivänä. Jos minulla olisi valta — mutta — valaise tietä, mies!»

»Hyvä Jumala», äännähti Kenneth, kun sotilas astui ensimmäiselle portaalle. Sisimmässään lausui Crispin pelottavan kirouksen. Ensi silmäyksellä näytti hänestä siltä kuin ei olisi ollut enää muuta keinoa jäljellä kuin antaa vangita itsensä uudelleen. Hänen mielessään välähti, että noita toisia oli viisi ja että hän oli yksin, sillä hänen toverinsa oli aseeton. Ajatuksen nopeudella hän punnitsi pakomahdollisuudet. Hän huomasi, että jos hän jäisi paikalleen, olivat ne sangen pienet, ja ajatellessaan hän katseli koko ajan ympärilleen. Valaistus oli heikko, mutta hänellä oli tarkka näkö, ja vaaran läheisyys terästi sitä yhä. Osaksi hänen silmänsä ja osaksi hänen vaistonsa sanoivat hänelle, että tuskin kuuden jalan päässä täytyi olla oven, ja jos taivas sen sallisi, niin se oli auki ja sen takaa heidän täytyi hakea suojaa. Sekin mahdollisuus iski hänen suunnitelmien myllertämiin aivoihinsa, että huoneessa saattoi olla asukkaita. Mutta sekään ei saanut häntä pelottaa. Siinä oli kuitenkin pienempi vaara, ja muuta valinnan varaa hänelle ei jäänyt. Hän oli päättänyt kaiken jo ennen kuin sotilas oli jalallaan astunut kolmannelle askelmalle ja ennen kuin eversti oli alkanut nousunsa. Kenneth seisoi pelon järkyttämänä, katsellen kuin noiduttu vaaran lähestymistä.

Kolmella pitkällä loikkauksella ja hiljaa kuin kissa oli Crispin oven luona, jonka olemassaolon hän oli pikemminkin arvannut kuin nähnyt. Hän kuljetti kättään ovea myöten kunnes tapasi säpin. Hiljaa hän koetteli sitä, se antoi perään ja ovi avautui. Kenneth oli hänen vieressään. Hän pysähtyi katsomaan taakseen. Vastakkaiselle seinälle valoi ratsumiehen lyhty kirkasta valoa. Vielä sekunti, niin hän olisi tullut portaitten mutkaan ja hänen kääntyessään olisi hänen valonsa paljastanut heidät. Mutta juuri ennen sitä hetkeä oli Crispin vetänyt toverinsa huoneeseen ja sulkenut oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin. Huone oli asumaton ja melkein kokonaan huonekaluja vailla, ja sen huomatessaan Crispin huokasi helpotuksesta.

He pysähtyivät ja kuulivat kuinka miehet nousivat portaita ja kuinka miekat kalahtelivat kaidetta vasten. Heitä suojelevan oven alta pilkisti keltainen valojuova, se kasvoi ja hiipi kauemmaksi huoneessa, kunnes pysähtyi ja alkoi taas vähetä lyhdyn kantajan kääntyessä ja alkaessa astua toista osaa portaista. Hetki vielä, niin se katosi kokonaan niiden miesten taakse, jotka seurasivat lyhdyn kantajan vanavedessä.

»Ei», vastasi Crispin tyynesti. »Hyppäys on korkea ja me joutuisimme siten vain kadulle eikä se auttaisi meitä vähääkään. Malttakaa.»

Hän kuunteli. Askelet olivat kääntyneet ja kuuluivat jo toisesta kerroksesta. Crispin raotti ovea, ensin vähän ja sitten kokonaan. Hetken hän kuunteli tarkkaavasti. Askelet kuuluivat selvästi, pian miehet astuivat viimeiselle astimelle ja sitten he huomasivat heti asianlaidan.

»Nyt», sanoi Crispin ainoastaan ja vetäen miekkansa astui nopeasti mutta varovasti vielä kerran portaille. Mennessään hän vilkaisi kaiteen yli. Vartiohuoneen ovi oli raollaan ja hän kuuli sieltä tulevan hiljaisen puheensorinan. Mutta hän ei pysähtynyt. Vaikka ovi olisi ollut selällään, ei hän sittenkään olisi pysähtynyt. Sekuntiakaan ei ollut varaa hukata, odotus olisi merkinnyt vain uhkaamassa olevan vaaran suurentamista. Varovasti ja nojaten vankkaan kaiteeseen hän alkoi laskeutua portaita. Kenneth seurasi häntä koneellisesti kasvot kuolemankalpeina ja tuntien olevansa tukehtumaisillaan.

He pääsivät kulmaukseen ja siitä alkoi heidän matkansa vaarallisin osa. Viisi, kuusi askelta sitä vain oli, mutta sitten tuli vartiohuone ja sen oviaukosta sattui valo juuri viimeiselle portaalle. Kerran porras narahti pahasti ja heidän korvissaan se kajahti kuin pistoolin laukaus. Yhtä äänekkäältä tuntui Crispinistä Kennethin vetäisemä henkäys, joka sitä seurasi. Hän oli miltei pysähtyä kirotakseen nuorukaista, mutta ajatellessaan, kuinka tärkeä joka hetki oli, hän jatkoi matkaansa. Heillä oli jäljellä vain kolme askelta ja he saattoivat melkein kuulla, mitä huoneessa puhuttiin, kun Crispin pysähtyi ja vetääkseen Kennethin huomion puoleensa kääntyi päin ja viittasi hallin toisella puolella häämöttävää ovea. Se vei siihen huoneeseen, johon hänet oli tuotu Cromwellin kuulusteltavaksi. Sen asema oli pälkähtänyt hänen päähänsä muutama hetki sitten ja hän oli silloin päättänyt käyttää sitä tietä.

Nuorukainen seurasi viittausta ja nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt. Galliard astui askelen alemmaksi. Silloin kuului vartiohuoneesta äänekäs haukotus, joka lähetti nuorukaisen kauhistuneena kaidetta vasten. Haukotusta seurasi sitten liike, joka muistutti tuolilta nousua, tuolin jalat rasahtivat lattiaan ja yleistä liikehtimistä kuului huoneesta. Jos Kenneth olisi ollut yksin, olisi pelko jähmettänyt hänet siihen paikkaan.

Mutta tyyni, järkähtämätön Crispin jatkoi matkaansa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän laski, että vaikka joku olisi noussutkin lähestyäkseen ovea, ei pysähtyminen kuitenkaan olisi hyödyttänyt mitään. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli mennä ohi ennen kuin ovi ehkä avautui kokonaan.

Rohkean miehen kanssa kulkeminen vaaranalaisissa paikoissa ei voi olla aiheuttamatta luottamusta hänen tyyneyteensä ja sen kautta hänen menestykseensä. Niin oli Kennethinkin laita nyt. Pitkän solakan miehen järkähtämätön eteneminen veti nuorukaisen vastustamattomasti perässään huolimatta pelosta, jota hän tunsi. Ja onnellista oli Kennethille, että niin oli. He pääsivät vihdoin portaita alas, olivat vartiohuoneen oven luona ja menivät onnellisesti sen ohi. Sitten he hiipivät hitaasti, kiusallisen hitaasti — välttääkseen askeltensa kaiun kivisellä lattialla — hallin poikki ovelle, joka tiesi heille vapautta. Hitaasti, askel askelelta he kulkivat, ja joka askelella Crispin katsahti taakseen valmiina hyökkäämään heti kun heidät olisi keksitty. Mutta se oli turhaa. Ääneti ja turvallisesti he pääsivät ovelle. Crispinin iloksi se oli lukitsematon. Rauhallisesti hän avasi sen ja tyynen ritarillisesti kehoitti hän kohteliaalla viittauksella toveriaan astumaan sisään ensin pitäessään ovea auki ja samalla sekä silmin että korvin huolehtiessaan turvallisuudesta.

Tuskin oli Kenneth astunut huoneeseen, kun ylhäältä kuului äänekästä ja kiihkeätä puhetta, joka selvästi ilmaisi, että heidän pakonsa oli huomattu. Sitä seurasi jalkojen kolina alhaalta vartiohuoneesta, ja Crispin ehti tuskin loikata huoneeseen toverinsa perässä ja sulkea oven, kun ratsumiehet syöksyivät halliin ja siitä ylös portaita huutaen ja meluten.

Huoneessa, jossa he nyt olivat turvassa, Crispin nauroi hiljaa itsekseen ja vieden kättään pitkin oven sivua löysi salvan ja telkesi sillä oven.

»Saakeli», mutisi hän, »sepä oli tiukka paikka! Huutakaa vain, senkin keropäät», jatkoi hän sitten, »huutakaa itsenne käheiksi, senkin varikset! Vai piti teidän hirttää meidät samaan paikkaan, johon Giveskin vedettiin!»

He menivät huoneen poikki ja hetkistä myöhemmin olivat laskeutuneet kapealle, käsipuulla varustetulle polulle, joka kulki joen rantaa pitkin ja jonka Crispin oli edellisenä iltana huomannut vankilansa ikkunasta. Hän oli myös huomannut, että saman polun vieressä, noin sadan askelen päässä oli ollut vene, joka oli kiinnitetty rantaan vieviin portaisiin, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti Kennethin seuratessa kintereillä. Polku kulki sinnepäin alamäkeä, joten heidän saapuessaan polun päähän ei vesi ollut kuuttakaan jalkaa alempana. Muutamalla askelella he olivat veneen kiinnityspaikalla, jossa vene onneksi yhä oli.

»Nyt veneeseen, Kenneth», komensi Crispin. »Kas niin, minä otan airot ja pysyttelen rantapenkeren suojassa siltä varalta, että nuo hölmöt sattuisivat katsomaan vankilan ikkunasta joelle päin. Jumaliste, Kenneth, olen nälkäinen kuin susi ja niin kuiva — oh, yhtä kuiva kuin Gives oli pyytäessään viimeistä ryyppyään. Kunpa taivas sallisi, että sattuisimme johonkin taloon, jossa kristillinen ihminen saisi aterian ja tuopin olutta. Ihme, että minulla oli voimia tulla portaita alas. Saakeli, kuinka huono toveri tyhjä vatsa on uhkarohkeassa yrityksessä. Hei! Poika, ole varuillasi! No tottavie, nyt on piru, eikös tuo piimäsuu olekin pyörtynyt!»

Gregory Ashburn työnsi tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta pöydästä, jonka ääressä hän veljineen oli juuri syönyt päivällistä.

Hän oli pitkä, raskasrakenteinen mies, jolla oli punakat, raa'at kasvot ja suorana valuva punainen tukka. Tukan väri oli ainoa, josta saattoi päättää, että miehet olivat veljeksiä. Josef oli muuten hintelä ja veljeään huomattavasti lyhempi. Hän oli kalpeakasvoinen, ohuthuulinen ja hänellä oli ovela ilme, joka saattoi muuttua sangen häijyksi, kun hän omalla tavallaan välähdytti värittömiä silmiään.

Aikaisemmassa elämässään ei Gregory Ashburn ollut suinkaan ollut ruma, mutta juopottelu ja laiskuus olivat turvottaneet ja raaistaneet hänen olemuksensa. Josefia sitä vastoin ei koskaan voinut sanoa onnen suosimaksi siinä suhteessa.

»Worcesterin taistelusta on jo kulunut viikko», mutisi Gregory heittäen puhuessaan laiskan sivusilmäyksen korkeisiin ikkunanpuitteisiin, »eikä sanaakaan kuulu pojasta.»

Josef kohautti olkapäitään ja puhui pilkallisesti. Hänen tapoihinsa kuuluivat pilkalliset eleet ja hän höysti niitä asiaan kuuluvilla sanoilla.

»Huolestuttaako sinua uutisten puute?» kysyi hän katsahtaen pöydän yli veljeensä.

»Ja kuitenkin», virkkoi Josef, »se on luonnollisin asia maailmassa. Ei ole vallan tavatonta, että taistelussa kuolee miehiä.»

Gregory meni hitaasti ikkunan luo ja katseli puiston puita, joita syksy alkoi ripeästi riipiä.

»Jos hän olisi kaatuneitten joukossa — jos hän olisi kuollut — silloin olisi asia ratkaistu.»

»Unohdan! En ollenkaan, hyvä mies. Kuulehan.» Hän viittasi peukalollaan väliseinään.

Marleigh'n linnan upeaan huoneeseen kuului — välimatkan vaimentamana — tytön iloinen laulu. Josef nauroi halveksivasti.

»Tuntuuko tuo sellaisen tytön laululta, jonka sulhasta ei kuulu sodasta palaavaksi?» hän kysyi.

»Mutta ajattele toki, Josef, lapsukainen ei arvaa kuvitellakaan, että poika olisi saattanut kaatua.»

»Jumaliste, sir, jos sinun tyttäresi ajattelee poikaa vähääkään, niin hänen täytyy olla levoton. Kokonainen viikko jo tappelusta eikä sanaakaan pojasta. Uskallanpa vannoa, Gregory, ettei siinä ole paljoakaan laulamisen aihetta.»

»Cynthia on niin nuori — oikeastaan lapsi vielä. Hän ei ajattele niinkuin sinä ja minä eikä hae syitä pojan poissaoloon.»

»Olkoon miten hyvänsä», virkkoi Gregory kärsimättömästi. »Minä tahtoisin kuitenkin tietää.»

»Vaikka emme aina tiedäkään, saatamme kuitenkin arvata joskus. Minä arvaan, että hän on kuollut, ja sillä hyvä.»

»Ei ole sinun tapaistasi tehdä ajattelemattomia johtopäätöksiä. Entä jos hän on vankina?»

»No, silloin suorittaisivat vankisiirtolat sen, minkä taistelukenttä on jättänyt tekemättä. Niin että kuolleena tai vankina, samantekevää.»

Hän nosti lasiaan valoa kohti ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen paremmin viinin ihanan värin. Ei sen vuoksi, että Josef vähääkään välitti väristä, mutta hän oli ilveilijä luonteeltaan eikä keksinyt sillä kerralla mitään parempaa keinoa, jolla olisi osoittanut äärimmäisen välinpitämättömyytensä keskustelun kohteesta.

»Josef, sinä olet väärässä», sanoi Gregory kääntäen selkänsä ikkunaan ja katsoen veljeensä. »Siinä ei ole vielä kaikki. Entäpä jos hän jonakin päivänä palaa?»

»Oh, entäpä jos, entäpä jos —!» huusi Josef kiusoitellen. »Gregory, mikä mainio filosofi sinusta olisi tullutkaan, ellei luonto olisi tehnyt sinusta roistoa. Olet niin täynnä entäpä josia kuin muna ravintoa. No, entäpä jos hän jonakin päivänä palaisi? Minä paiskaan kysymyksen takaisin sinun vastattavaksesi. Entäpä jos?»

»Jätä se sitten Herralle», kuului sukkela vastaus, ja Josef tyhjensi lasinsa.

»Ei, veljeni, se olisi liian uskallettua. Minun täytyy ja minä tahdon tietää, elääkö Kenneth vielä vai ei. Jos hän on vankina, täytyy meidän ponnistaa kaikkemme saadaksemme hänet vapaaksi.»

»Hiisi siitä välittäköön», ärähti Josef. »Miksi niin paljon puuhaa tyhjästä. Miksi sinä ensinkään toit koko penikkaa Skotlannin kankailta tänne.»

»Minulla on useampiakin syitä», hän vastasi hitaasti. »Jos minun täytyy ne sinulle selittää uudelleen, niin säälin sinun järkeäsi. Katsohan, Josef, sinä osaat paremmin vaikuttaa Cromwelliin kuin minä — paljon, paljon paremmin, ja jos tahdot, niin voit tässä auttaa minua menestyksellisesti.»

»Luuletko, ettei minulla ole omaatuntoa ensinkään, Josef?» huudahti toinen odottamattomalla voimalla. »Pyh. Sinä olet akkamainen.»

»Ei, Josef, minä olen vanha. Elämäni syyspuoli on käsissä ja minä tahtoisin nähdä nämä molemmat vihittyinä ennen kuin kuolen.»

»Ja sinusta on tullut määkivä, hellämielinen raukka», lisäsi Josef.
»Ah, teet minut aivan sairaaksi.»

Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana veljekset silmäilivät toisiaan. Gregoryn katseessa oli sellaista lujuutta, että Josefin pilkallisen katseen täytyi lopulta väistyä.

»No niin», sanoi Josef heikosti, »sanokaamme, että lähden. Mutta jos
Kenneth on vankina, mitä sitten?»

»Sinun täytyy pyytää Cromwellilta hänen vapauttamistaan. Hän ei kiellä sitä sinulta.»

»Mutta sinähän voit yrittää ja ainakin saamme varmuuden siitä, miten pojan on käynyt.»

»Se varmuus ei minusta näytä ensinkään tarpeelliselta. Sitä paitsi, Gregory, ajattelin, ilma on muuttunut ja tuuli puhaltaa niin vihaisesti, että se kutsuu esille jok'ikisen reumatismi-paholaisen riehumaan luissani. Minä en ole mikään poikanen, Gregory, eikä matkustaminen ole leikin asia tähän vuodenaikaan viisikymmenvuotiaalle.»

Josef kävi miettiväiseksi. Hän tunsi Gregoryn mieheksi, jolla oli omat tuumansa, hän tiesi, että jos hän nyt kieltäytyisi, niin hän saisi joka hetki kiusaantua kuuntelemalla Gregoryn mietteitä pojan kohtalosta ja huomautuksia omasta itsekkyydestään. Toiselta puolen häntä pelotti matkaanlähtö. Hän ei juuri ollut niitä miehiä, jotka uhrasivat mukavuuttaan toisten hyväksi, ja ajatellessaan, että se tapahtuisi ainoastaan toisen oikun vuoksi, hän tunsi suurta halua kieltäytyä.

»Koska asia kerran on niin lähellä sydäntäsi», sanoi hän vihdoin, »niin eikö mieleesi ole pälkähtänyt, että sinä voisit paljon palavammin anoa pojan puolesta ja että sinulla sen vuoksi myös olisi suurempi mahdollisuus menestymiseen?»

»Sinä tiedät, että Cromwell mieluummin kuuntelee sinua kuin minua — ehkäpä sen vuoksi, että sinä niin taitavasti osaat sovitella raamatunlausevarastoasi puheesi lomaan», hän lisäsi pilkallisesti. »Lähdetkö siis, Josef?»

»Ajattele toki, että emme tiedä, missä hän oleksii. Ehkäpä saisin matkustaa viikkokaupalla Englantia ristiin rastiin.»

»Oh, piru vie», tiuskaisi Josef nousten äkkiä. »Minä lähden, koska mikään muu ei näy sinua rauhoittavan. Lähden huomisaamuna.»

»Josef, olen hyvin kiitollinen. Olisin kuitenkin vielä kiitollisempi, jos lähtisit tänä iltana.»

Josef puheli taas ilmoista. Taivas, sanoi hän, oli synkkä ja sadetta lupaavan näköinen. »Mitä merkitsee yksi päivä asiassa?» ruikutti hän.

Mutta Gregory piti päänsä, kunnes Josef miltei itsesuojeluksesta suostui lähtemään niin pian kuin vain joutuisi matkakuntoon.

Asian päätyttyä Josef jätti veljensä ja kiroten master Stewartin hänen aikaansaamastaan rasituksesta, jota hänen nyt oli kestettävä, lähti varustautumaan matkalle.

Gregory viipyi vielä huoneessa, jossa he olivat syöneet, ja istui tuijottaen synkkänä eteensä. Vihdoin, naurahtaen puoliääneen halveksivasti, hän kaasi lasinsa täyteen muskottiviiniä ja joi sen pohjaan. Hänen pannessaan lasin takaisin pöydälle ovi avautui ja kynnyksellä seisoi kaunis tyttö, joka ei saattanut olla kahtakymmentä vuotta vanhempi. Gregory katseli hänen raikkaita, kapeita kasvojaan ja hänen matalan otsansa yllä lainehtivaa ruskeaa tukkaa ja sanoi itselleen, että hänellä oli täysi syy olla ylpeä tyttärestään. Hän katsoi uudelleen ja sanoi taas itselleen, että hänen veljensä oli oikeassa. Tyttö ei näyttänyt siltä, joka kaipasi sodasta palaavaa sulhoaan. Tytön huulet hymyilivät ja silmät — pitkäripsiset ja taivaansiniset — aivan säteilivät ilosta.

»Miksi istut täällä noin synkkänä?» hän huudahti, »sillä aikaa kun setä, kuten minulle kerrottiin, aikoo lähteä matkalle?»

Ilo katosi tytön silmistä ja ne saivat vakavan ilmeen, joka vain korosti niiden kauneutta. Gregory oli odottanut, että niissä olisi kuvastunut pelkoa, ainakin huolta, mutta siinä hän pettyi.

»Ei mitään, siinä juuri asian ydin. On jo aika saada hänestä tietoja, ja kun ei mitään ole kuulunut, lähtee setäsi tiedustelulle.»

Gregory vaikeni hetken punniten vastaustaan. »Toivon, ettei olisi, kultaseni», sanoi hän. »Mahdollisesti hän on vankina. Viimeksi saimme tietoja häneltä Worcesterista, ja siitä on jo viikko ja toistakin, kun taistelu suoritettiin siellä. Jos hän on vankina, on sedälläsi tarpeeksi vaikutusvaltaa saadakseen hänet jälleen vapaaksi.»

Cynthia huokasi ja siirtyi ikkunan luo. »Kenneth-parka», puhui hän osaaottavasti. »Ehkäpä hän on haavoittunut.»

Hänen pettymyksensä kasvoi. Siinä, missä hän oli odottanut surua, ei hän tavannut muuta kuin säälivää huolenpitoa. Eikä hänen pettymyksensä suinkaan vähentynyt, kun tyttö pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua linnan edessä olevan puutarhan puiden tilasta.

Gregorylla oli aikomus moittia tytärtään hänen puuttuvasta mielenkiinnostaan tulevaisuuttaan kohtaan, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Joka tapauksessa, jos Kenneth eli, oli heidän mentävä naimisiin. Tähän saakka oli tyttö ollut tottelevainen ja mielellään antautunut isänsä johdettavaksi. Olipa hän osoittanut ystävällisyyttäkin Kennethiä kohtaan. Epäilemättä hän oli osoittava sitä jälleen, kun Josef palaisi hänen kanssaan — ellei hän ollut Worcesterin luona kaatuneiden joukossa, jossa tapauksessa ehkä oli näyttäytyvä onnellisemmaksi, ettei nuorukaisen kohtalo sen enempää aiheuttaisi tytölle surua.

»Taivas on pilvinen, isä», sanoi Cynthia ikkunasta. »Setäparka. Hänellä on paha ilma matkalla.»

»Onpa hauska, että edes joku säälii setäparkaa», murisi Josef, joka oli palannut sisään, »setää, jonka sinun isäsi ajaa tällaiseen koiranilmaan hakemaan tyttärensä velvollisuutensa laiminlyövää sulhasta.»

»Kas niin, kas niin!» mutisi Josef. »Olen tekevä parhaani löytääkseni sen kuhnurin, jotta eivät kauniit silmäsi itkisi koreuttaan piloille.»

Gregory moitti silmäyksellään Josefin pilkkaa ja vetäytyi lähemmäksi veljeään.

»Sydän murtunut, eikö niin!» mutisi hän, mutta Gregory ei vastannut sanaakaan.

Tuntia myöhemmin, kiivettyään satulaan, Josef kääntyi taas veljensä puoleen katsahtaen samalla tyttöön, joka hyväili hänen ratsunsa kiiltävää kaulaa.

»Ja sittenkin», vastasi Gregory totisena, »toivon, että palaat poika mukanasi. Niin on parempi.»

Josef kohautti olkapäitään halveksivasti. Otettuaan sitten jäähyväiset veljeltään ja veljentyttäreltään hän ratsasti pois kahden palvelijan seuraamana. Hän lähti eteläistä tietä.

Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä, kun Gregory Ashburn nauttiessaan raittiista ilmasta Marleigh'n linnan upealla pengermällä kuuli nopeasti lähestyvää kavioiden kapsetta puistotieltä. Hän pysähtyi ja koetti kääntyen sinnepäin saada selvää, keitä tulijat olivat. Ensin hän ajatteli veljeään, sitten Kennethiä. Puoleksi lehdettömien puiden välistä erottui kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat vierekkäin. Siitä seikasta, että heitä oli kaksi, hän päätti, ettei se voinut olla Josef.

Hänen odottaessaan tuli Cynthia hänen luokseen, jäi hänen viereensä ja teki hänelle saman kysymyksen, joka hänen omassakin mielessään liikkui. Mutta hänen isänsä ei voinut vastata muuta kuin että hän toivoi toisen ratsastajista olevan Kenneth.

Ratsastajat tulivat puiden suojasta pengermän edessä olevalle aukeamalle ja Ashburnin ja hänen tyttärensä odottavien silmien eteen ilmestyi merkillinen, likainen ja huonosti yhteen sopiva pari. Toinen, joka ratsasti hieman edellä, näytti talonpoikaiselta puritaanilta korkeassa kolhiintuneessa hatussaan ja mustassa viitassaan. Toinen oli pukeutunut tiukkaan punaiseen viittaan, jonka takaa pisti esiin suunnattoman pitkä miekka, ja paitsi että hänen hatussaan ei ollut ainoatakaan koristesulkaa, se oli pantu niin elostelevan hurjaan ja huimapäiseen asentoon, ettei hän mitenkään sopinut hurskaspukuisen nuorukaisen toveriksi.

Mutta urhean viitan alla, kuten kohta näkyi hänen hypättyään satulasta, oli surkean näköinen gentlemanni. Hänellä oli nahkatakki, joka oli niin revitty ja tahriintunut, että mikä renki hyvänsä olisi sitä halveksinut. Hänen vihreät housunsa olivat äärimmilleen kuluneet ja hänen parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaansa olivat huonoa valmistetta ja niitä koristivat ruostuneet kannukset.

Gregory pysähtyi pengermälle kutsuakseen palvelijansa auttamaan vastatulleita, sitten hän astui portaita alas tervehtiäkseen Kennethiä meluisin ilonvuodatuksin. Hänen takanaan tuli Cynthia hitaasti ja arvokkaasti kuin olisi ollut kaksi kertaa ikäisensä. Tyynesti hän tervehti sulhastaan, lausui kohteliaasti ilonsa siitä, että näki hänet terveenä, ja salli hänen suudella sormiaan.

Taempana seisoi sir Crispin, tumma pää paljastettuna naisen kunniaksi, väsyneenä, kasvot kalpeina, suu hieman auki ja harmaat silmät palavina, kun hän taas vuosien kuluttua katseli kotitalonsa kiviseiniä — linnaa, jonne hän oli tullut lakki kädessä suojaa pyytämään.

»Olemme olleet hyvin huolissamme sinusta, poikani», hän sanoi. »Pelkäsimme miltei pahinta, ja eilen lähti Josef hakemaan tietoja sinusta suoraan Cromwellilta. Missä olet viipynyt?»

»Se on totta. Sinä olet väsynyt ja tahdot ehkä ensin levätä. Cynthia pitää huolen siitä. Mutta mikä variksenpelätin sinulla on kanssasi? Mikä rääsyniekka tuo on?» hän sanoi viitaten Galliardiin. Hän oli luullut tätä palvelijaksi, mutta tumma puna, joka levisi sir Crispinin kasvoille, osoitti, että hän oli erehtynyt.

»Toivoisin, että te tietäisitte sen, sir», aloitti Crispin hieman tulisesti, mutta Kenneth keskeytti hänet.

»Täällä oloni, sir, on kokonaan tämän gentlemannin ansiota. Hän oli minun vankilatoverini ja ilman hänen sukkelaa järkeään ja voimakasta käsivarttaan olisin minä nyt jäykkänä. Kohta, sir, saatte kuulla koko jutun, ja uskallan vannoa, että se huvittaa teitä. Tämä herra on sir Crispin Galliard, entinen ratsuväen kapteeni, jonka kanssa palvelin Middletonin prikaatissa.»

Crispin kumarsi syvään tietoisena ankaran tutkivasta katseesta, jonka Gregory häneen loi. Sisimmässään hän pelkäsi, ettei hän sittenkään, vuosien takaa, ollut tarpeeksi muuttunut.

»Sir Crispin Galliard», sanoi Ashburn ikään kuin muistutellen mielessään jotakin. »Galliard — Galliard — ei suinkaan sama, jota kutsuttiin 'Hurjapää-Galliardiksi' ja joka aiheutti meille niin paljon huolta entisen kuninkaan aikana?»

Crispin hengähti helpotuksesta. Ashburnin tutkivan katseen syy selveni hänelle.

»Sama mies», vastasi hän hymyillen ja kumartaen uudelleen.
»Palvelijanne, sir, ja teidän, madam.»

Cynthia katseli solakkaa, sotilaallista miestä mielenkiinnolla.
Hänkin oli kuullut — ja kukapa ei olisi — tämän miehen hurjista
edesottamisista. Mutta mikään hänen kuulemistaan jutuista ei ollut
Worcesterista paon arvoinen.

Ja kun Kenneth sitten samana iltana kertoi sen heidän illallista syödessään, suurenivat hänen pitkäripsiset silmänsä hänen katsoessaan Crispiniin, ja mielenkiinnon sijaan oli tullut ihailua.

Hänen sydäntään vallitsi romantiikka, kuten on useimpien naisten laita.
Hän rakasti runoilijoita ja heidän laulujaan suurista sankariteoista.
Tässä oli yksi, joka siinä valossa, missä hänelle oli miehestä
kerrottu, oli kuin jonkin kertojan ruumiillistunut sankari itse.

Kennethiä hän ei koskaan ollut arvostanut liian korkealle. Mutta äkkiä, tämän karkeakasvoisen sotapukarin, tämän tuimasilmäisen mellastajan läsnäollessa nuorukainen painui, huolimatta kasvojensa ja muotonsa somuudesta, aivan mitättömän merkityksettömäksi. Ja kun Kenneth sitten typerästi kertoi, kuinka hän veneessä oli pyörtynyt, nauroi neitonen suorastaan pilkallisesti.

Niin halveksivan mielenilmaisun kuullessaan katsahti isä tyttäreensä nopeasti ja levottomasti. Kenneth pysähtyi ja lopetti kertomuksensa siihen. Hän katsahti tyttöön moittivasti, tuli ensin punaiseksi, sitten kalpeaksi, aivan sen mukaan tunsiko harmia vai vihaa. Galliard seurasi näytelmää tyynellä tavallaan ja hyvillään. Tytön naurussa oli ilmennyt sama tunne, jonka hän jo kauan oli tuntenut sydämessään. Hän tyhjensi maljansa hitaasti eikä yrittänytkään lieventää outoa äänettömyyttä, joka seurassa nyt vallitsi.

Totta puhuen hänen mielessään liikkui tarpeeksi tunteita, jotka saivat hänet — joka aina oli tottunut olemaan sieluna joka pöydässä, jossa hän istui — vaiteliaaksi, vieläpä synkäksikin.

Täällä, vanhassa kodissaan, hän oli taas kahdeksantoista pitkän vuoden kuluttua. Mutta miten hän oli palannut? Väärällä nimellä esiintyen pyytämään ryöstäjiltä suojaa oman kattonsa alla. Kerjäläisenä pyytämään toisilta sitä, mikä oikeastaan oli hänen omaansa ja minkä olisi pitänyt olla hänen vallassaan joko antaa tai kieltää — muilta. Kostajana oli hän tullut. Oikeutta hän tuli etsimään, kosto aseenaan. Sanomaton vihanlieska paloi hänen sydämessään, se vaati elämää — ei vähempää — niiltä, jotka olivat hävittäneet hänen elämänsä. Kuitenkin oli hänen pakko istua kuin kerjäläismunkki pöydän ääressä, jonka kunniapaikka täysin oikeuksin kuului hänelle, istua ja hillitä mielensä, antamatta vähintäkään vihiä siitä tulivuoresta, joka kiehui ja raivosi hänen sielussaan, kun hänen katseensa osui Gregory Ashburnin sileään, hymyilevään naamaan ja hänen kookkaaseen, hyvin ravittuun ruhoonsa. Sillä aika ei ollut vielä koittanut. Hänen täytyi odottaa. Odottaa siksi kunnes Josef palaisi, jotta hän voisi kostaa molemmille yhtä aikaa.

Kärsivällisenä hän oli elänyt kahdeksantoista vuotta luottaen siihen, että oikeudenmukainen ja armollinen Jumala antaisi hänelle sen, minkä vuoksi hän oli elänyt ja odottanut. Ja kuitenkin, nyt kun tuo hetki oli käsissä, tuo kauan kärsivällisesti odotettu, nyt hänet valtasi mieletön kärsimättömyys.

Hän joi vahvasti sinä iltana ja mitä enemmän hän joi, sitä sulavammaksi tuli hänen käytöksensä — sillä humalassa hän ei haastanut riitaa ystävän eikä vihamiehen kanssa. Pian Cynthia poistui. Sitten lähti Kenneth etsimään häntä. Mutta Crispin istui yhä juoden ulkonaisesti isäntänsä terveydeksi, mutta sydämessään hänen tuhokseen. Gregory, joka ei vielä ollut tavannut voittajaansa pullon ääressä, alkoi käydä tahmeaksi ja uniseksi ja istui tuijottaen kynttilöihin.

Puoliyöhön saakka he istuivat pöydässä puhuen kaikenlaista, mutta käsittäen sangen vähän siitä, mitä toinen sanoi. Kun hallista kuului vuorokauden viimeisen tunnin kumahdus, puhui Gregory levolle menosta.

»Ei, sir, minä panen vastalauseeni», huudahti Crispin nousten pystyyn ja heilahdellen hieman seisoessaan. »Tahdon nukkua kuninkaan huoneessa enkä missään muualla.»

»Kuninkaan huoneessa?» huudahti Gregory ja hänen kasvoiltaan kuvastui hänen aivojensa ankara työskentely. »Mitä te tiedätte kuninkaan huoneesta?»

»Että se on itään päin ja järvelle ja että pidän siitä huoneesta eniten.»

»Mitä te siitä voitte tietää, koska, kuten arvaan, ette koskaan ole nähnyt sitä?»

»Enkö ole?» alkoi Crispin äänellä, joka oli kaamea tyynessä uhassaan. Mutta malttaen sitten mielensä ja pudistaen itsestään humalan vähemmäksi hän mutisi:

»Vanhoina aikoina, kun Marleighit olivat täällä isäntinä, oleskelin usein näiden seinien sisäpuolella. Roland Marleigh oli ystäväni. Kuninkaan huone oli aina minun käytettävänäni ja siellä tahdon tänäkin yönä, vanhojen muistojen vuoksi, lepuuttaa vanhoja raajojani.»

»Olitteko Roland Marleigh'n ystävä?» änkytti Gregory. Hän oli aivan harmaa kasvoiltaan ja hiki valui hänen otsaltaan. Tuon nimen mainitseminen oli tehnyt hänestä miltei selvän. Oli aivan kuin Roland Marleigh'n haamu olisi seissyt hänen edessään. Hänen polvensa notkahtelivat ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta juuri oli noussut.

»Niin, olin hänen ystävänsä», myönsi Crispin. »Roland-parka! Hänhän nai teidän sisarenne, eikö niin, ja koska hänellä ei ollut perillistä, joten suku sammui häneen, Marleigh'n linna siirtyi teidän haltuunne.»

»Hän nai meidän serkkumme», korjasi Gregory. »Se oli huono-onninen perhe.»

»Huono-onninen todellakin, ja kertomus siitä on tosi», vastasi Crispin surkealla äänellä. »Roland-parka! Niin, vanhojen muistojen vuoksi tahdon nukkua kuninkaan kamarissa, master Ashburn.»

»Aiotteko kunnioittaa meitä täällä olollanne kauankin, sir Crispin?» kysyi Gregory ennen kuin he erosivat.

»En sir, luultavasti lähden huomenna», vastasi Crispin välittämättä mitä vastasi.

»En usko sitä», sanoi Gregory helpotuksella, joka selvästi kuulsi läpi. »Roland Marleigh'n ystävä on aina tervetullut taloon, joka kerran on ollut Roland Marleigh'n oma.»

»Talo, joka kerran oli Roland Marleigh'n», mutisi Crispin. »Niin, niin, elämä on yhtä epävarmaa kuin nopan heitto, parhaimmillaankin kovin lyhytaikainen juttu. Tänä iltana voit sanoa, että talo oli Roland Marleigh'n, pian saattavat ihmiset sanoa, että se oli se talo, jossa Ashburnit elivät ja — kuolivat. Hyvää yötä, master Ashburn.»

Hän horjui pois ja kompuroi ylös leveää porraskäytävää, jonka päässä palvelija odotti kynttilä kädessä viedäkseen hänet siihen huoneeseen, johon hän halusi.

Gregory seurasi häntä katseellaan, jossa kuvastui hämärä pelko. Galliardin katkonaiset, epäselvästi lausutut sanat soivat hänen korvissaan kuin ennustus.

Seuraavan päivän tultua ei sir Crispin näyttänyt merkkiäkään siitä, että olisi aikonut toteuttaa yöllisen päätöksensä lähteä talosta. Hän ei edes viitannut asiaan, vaan käyttäytyi kuin hänen oleskelunsa kestäisi loppumattomiin.

Gregory ei saattanut panna vastaan. Sen vuoksi, että Galliard oli pelastanut Kennethin, olivat he hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, ja koska hän sen lisäksi oli pakolainen, jota parlamenttilaiset vainosivat, olisi huonosti sopinut Gregorylle, jos hän olisi kiirehtinyt toisen lähtöä. Sitä paitsi Gregory muisti sangen vähän tai ei mitään siitä keskustelusta, joka heidän välillään oli ollut juomapöydässä. Ainoa, mitä hän hämärästi muisti, oli se, että Crispin oli sanonut kerran tunteneensa Roland Marleigh'n.

Kenneth oli hyvillään siitä, että Galliard oli toimetonna eikä vaatinut häntä lähtemään auttajaksi siihen työhön, johon hän oli tarvittaessa lupautunut. Hän ihmetteli, miksi Galliard näytti unohtaneen koko tehtävänsä eikä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Se huolestutti häntä yhtäkaikki sangen vähän, sillä Cynthian päivittäin lisääntyvä kylmäkiskoisuus häntä kohtaan antoi hänelle kylliksi huolta. Niin hienosti kuin hän koettikin puhua tytölle, hän näytti puhuvan kuuroille korville, ja milloin tyttö ensinkään vastasi, tämä teki sen vain keskeyttääkseen hänet nenäkkäästi tai sanoakseen hänelle, että hänen puheensa olivat suurenmoiset, mutta tekonsa mitättömän pienet. Kaikki mitä Kenneth oli tehnyt, oli tytöstä huonosti toimitettu, ja hän sanoikin sen hänelle vasten kasvoja. Hänen tumma, jumalinen pukunsa tarjosi tytölle parhaan aseen haavoittaa häntä pilkallaan. Hän sanoi nuorukaista varikseksi, sievisteleväksi, virsiä vinguttavaksi tekopyhäksi ja nimitti häntä kaikilla häpäisevillä nimityksillä, mitä vain saattoi keksiä. Kenneth kuunteli hämmästyen.

»Sopiiko sinun, Cynthia», huudahti hän kummissaan, »jumalaapelkääväisen talon tyttären, pilkata minun uskoni ulkonaisia merkkejä.»

»Uskon, joka ei ole mitään muuta kuin ulkonaisia merkkejä», nauroi tyttö. »Pelkkää raamatunlauseiden vatvomista, itkua ja nenän niistoa!»

»Mene matkoihisi, sir», vastasi Cynthia puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaan. »Mitä ulkonaisia merkkejä tarvitsee tosi usko? Se on Jumalan ja sinun välisesi asia, ja Hän tahtoo nähdä sydämesi eikä takkiasi. Miksi siis, tulematta paremmaksi Hänen silmissään, teet itsesi iljettäväksi ihmisten silmissä?»

Kennethin kasvot punoittivat vihasta. Pengermältä, jolla he kävelivät, hän loi katseensa puistokäytävälle, joka jakoi puiston kahtia. Sitä myöten tuli samalla hetkellä, vähääkään komeilematta, Galliard verkalleen heitä kohti. Hän oli pukeutunut punertavaan, hopeareunaiseen asetakkiin ja harmaaseen hattuun, jossa kaareili pitkä, punainen höyhen — vaatetus, jonka kuten muunkin, mitä hänellä oli yllään, hän oli ottanut Gregory Ashburnin vaatevarastosta. Hänen tulonsa tarjosi Kennethille vastauksen, jota tämä tarvitsi. Viitaten Crispiniin hän huudahti tulisesti:

»Jos, madam, mielestäsi irstailija, juopottelija ja jumalanpilkkaaja on miehen oikea kuva, niin en todellakaan halua, että pidät minua miehenä.»

»Minä luulen», sanoi tyttö rauhallisesti, »että sinä olet yhtä vähän vaarassa tulla kummaksikaan. Gentlemanni ei puhu pahaa toisen selän takana, varsinkaan jos hän saa kiittää toista elämästään. Kenneth, minä häpeän puolestasi.»

»Minä en puhu pahaa», väitti nuori mies tulisesti. »Sinä tiedät itse, millaisella juopottelulla hän vietti toissailtana tuloaan Marleigh'n linnaan. En myöskään unohda, mitä olen hänelle velkaa, ja tulen sen maksamaan tavalla, jota et aavistakaan. Jos sanoin hänestä sen mitä sanoin, se oli vain vastaus sinun pilkantekoosi. Luuletko, että minä voisin kärsiä vertailua tuohon mieheen? Tiedätkö, minkä nimen rojalistit ovat hänelle antaneet? He kutsuvat häntä krouviritariksi.»

»Ja miksi he, sir, kutsuvat sinua? Saarnaritariksiko? Vaiko valkoisen höyhenen ritariksi? Herra Stewart, sinä ikävystytät minua. Minä haluaisin miehen, jolla miehen vikojen ohella olisi miehekästä, sovittavaa kunniallisuutta, ritarillisuutta ja rohkeutta ja sitä paitsi sarja uljaita tekoja, mieluummin kuin sellaisen, jolla ei ole muuta miehekästä kuin takki — tuo ulkonainen merkki, johon sinä panet niin suuren painon.»

»Koska asia on niin, madam», sopersi hän miltei tukehtumaisillaan, »niin jätän sinut kopeilevan ja elostelevan ritarisi huomaan.»

Ja edes kumartamatta hän kääntyi kantapäillään ja meni pois. Nyt oli tytön vuoro suuttua, ja hyvä olikin, ettei nuori mies viivytellyt. Tyttö mietti halveksien nuorukaisen lähtiessään lausumaa pilkkaa ja myönsi itselleen, että hän todella oli liioitellut Galliardin ansioita. Hänen tunteensa tuota jumalatonta miestä kohtaan olivat yksinomaan, säälin eikä minkään muun sanelemia. Hän tiesi, että hän oli uljas ja sukkelajärkinen mies — sekä siitä päättäen, miten hän Worcesterista paetessaan oli toiminut, että siitä tunnusta, joka hänen olemuksessaan oli huolimatta hänen pöyhkeilystään, ja hän valitti sitä, että niin jaloilla ominaisuuksilla varustettu mies kuin Crispin oli langennut niin syvälle paheen tiellä. Ehkäpä Cynthia jonakin päivänä, kun olisi paremmin tutustunut häneen, koettaisi johtaa häntä parantamaan elämäntapojaan.

Näitä ajatuksia, joita hän mielessään hautoi, hän koetti — odottamatta heidän tuttavuutensa kypsymistä — miltei heti jouduttaa keskustelun alaisiksi. Mutta Crispin käänsi keskustelun aina yhtä väsymättömästi jokapäiväisempiin asioihin. Joka kerta kun tyttö aloitti siihen suuntaan, sulkeutui Crispin kylmän välinpitämättömyyden varustuksen taakse eikä antautunut. Hänen omatuntonsa oli kovalla koetuksella. Cynthia oli pahana esteenä hänen suorittaessaan kostosuunnitelmaansa, jota varten oli tänne tullut. Hän näki hänet niin puhtaana, suloisena ja raikkaana, että hänen oli vaikea uskoa häntä Gregory Ashburnin tyttäreksi. Hänen omaatuntoaan vaivasi ajatus, että tyttö viattomana joutuisi kärsimään rikollisten kanssa ja että hänen täytyisi aiheuttaa tälle niin paljon tuskaa ja surua. Siitä johtui se omituinen jännitys, jossa hän tunsi olevansa tytön seurassa, eikä hän sen vuoksi uskaltanut esiintyä muuta kuin jäykkänä ja kylmänä, jotta hänen ei sitten tarvitsisi pitää itseään Juudas Iskariotina.

Ensimmäisinä päivinä Marleigh'ssa olonsa aikana hän oli kärsimättömästi odottanut Josef Ashburnin kotiinpaluuta. Nyt hän huomasi joka päivä toivovansa, ettei tämä saapuisi vielä sinä päivänä. Windsorista tullut lähetti toi Gregorylle kirjeen, jossa hänen veljensä ilmoitti, että koska pääkenraali ei ollut linnassa, hän oli lähtenyt Lontooseen tätä tapaamaan. Ja koska Gregorylla ei ollut käytettävänään mitään keinoa, jolla olisi tiedoittanut kaivatun Kennethin paluusta, täytyi hänen kärsivällisesti odottaa, kunnes veli palaisi kotiin saatuaan Cromwellilta kuulla sen, mitä tämä asiasta tiesi.

Ja niin kuluivat päivät toisensa jälkeen, niin että viikko vierähti rauhan merkeissä Marleigh'n linnassa kenenkään aavistamatta, millaisen tulivuoren kupeella he olivat. Joka ilta istuivat Crispin ja Gregory Kennethin ja Cynthian poistuttua maljan ääressä, ja joivat kumpikin paljon, toinen juomisen vuoksi ja toinen kuten hän aina oli tehnyt, etsiäkseen unohdusta.

Hän tarvitsi sitä nyt enemmän kuin koskaan, sillä hän pelkäsi, että hän Cynthian vuoksi ei jaksaisi pysyä lujana. Jos Cynthia olisi kohdellut häntä halveksien tai välttänyt häntä — ja hän ihmetteli suuresti, ettei niin tapahtunut hänen elintapojensa vuoksi — ei hänen olisi tarvinnut siinä määrin ottaa häntä lukuun koston hetken lyödessä. Tyttö päinvastoin haki hänen seuraansa eikä näyttänyt välittävän siitäkään, että Crispin selvästi vältti häntä. Kaikin puolin osoitti tyttö hänelle ystävällisyyttä, niin että Crispin suorastaan oli epätoivoinen ja miltei vihasi tyttöä.

Kenneth, joka ei tiennyt mitään tytön naisellisista tarkoituksista eikä nähnyt muuta kuin niiden ulkonaiset merkit, selitti ne mustasukkaisuudessaan väärin ja suurenteli niitä sekä tuli äreäksi ja töykeäksi tyttöä ja Crispiniä, vieläpä Gregoryakin kohtaan.

Tuntikausia hän kuljeskeli tylsänä hautoen itsekseen mustasukkaisia ajatuksiaan, ikään kuin hän sellaisilla klovnin tempuilla olisi asiaa parantanut. Jos Cynthia puhutteli Crispiniä, rypisteli hän otsaansa, jos Crispin vastasi hänelle, puri hän hampaitaan sille salatulle merkitykselle, minkä hänen aivonsa luulivat keksineensä hänen äänenpainossaan. Jos sattui joskus, että he yhdessä naurahtivat — tapahtuma, joka onneksi oli harvinainen — vääntelehti hän raivosta. Hän oli kauttaaltaan muuttunut, ja murha väikkyi hänen mielessään. Jos hän olisi ollut keskinkertaista taitavampi miekan käsittelijä ja olisi uskaltanut mitellä voimiaan krouviritarin tapaisen miehen kanssa, olisi Marleigh'n linnan puistossa varmasti jommankumman veri vuotanut.

Vihdoin näytti siltä kuin hänen mieletön mustasukkaisuutensa olisi kohottanut pinnalle kaikki hänessä uinuneet huonot puolet voittaen hänen hyveensä, jos nyt hyveitä, joiden isänä on ollut tekopyhyys, voidaan sillä nimellä nimittää.

Hän heitti pois — ei äkkiä, vaan pala palalta — ulkonaiset merkkinsä, synkän vaatetuksensa. Ensin hän vaihtoi hattunsa vaaleampaan, sulkatöyhtöiseen majavannahkalakkiin. Sitten hävisi hänen pyhyyttä ja messua kärähtävä kaulanauhansa ja tilalle tuli hieno, koruompeleinen kaulus. Seuraava muutos tapahtui takissa. Se sai hopeisen reunuksen maallista mallia. Ja niin tapahtui askel askelelta niin täydellinen muodonvaihdos, että hän viikon lopulla esiintyi kuin loistava perhonen, hienona, häikäisevänä kavaljeerina. Ankarasta, vastenmielisestä kovenantista oli muutaman päivän kuluessa tullut mitä turhamaisin keikari. Hän kulki ainaisessa myskin hajussa ja hänen vaalea tukkansa, joka vastikään oli riippunut suorana ja yksinkertaisena, oli nyt mahdottomissa kiharoissa, joista osa oli vaaleansinisen nauhan avulla koottu oikealle korvalliselle suureksi tukoksi.

Galliard huomasi ihmeekseen muutoksen, mutta tietäen mihin hullutuksiin kosiskeleva nuori mies saattaa tehdä itsensä syypääksi, hän pani kaiken Cynthian laskuun ja nauroi vain pilkalliseen tapaansa, jolloin nuori mies sekä suuttui että punastui. Gregorykin katseli häntä nauraen, mutta pani samaten kaiken tyttärensä syyksi. Mutta kun Cynthiakin nauroi, pani se krouviritarin miettimään.

Hovimiehen puvun ohessa Kenneth alkoi viljellä myös hovitapoja. Hänen puheensa alkoi käydä teennäiseksi ja sievisteleväksi ja hän, joka ennen aina sovitteli raamatunlauseita puheensa lomaan, lasketteli nyt Galliardin karkeimpia kirouksia.

Koska kerran Cynthia halusi elostelevaa rakastajaa, niin Kenneth vannoi, että hän sen myös saisi. Hänellä ei ollut kyllin järkeä nähdäkseen, että hänen nauhansa, narrimaisuutensa ja keikistelemisensä olivat vain omiaan tekemään hänet naurettavaksi tytön silmissä. Sen hän kuitenkin huomasi, että huolimatta muutoksesta hänen menestyksensä ei vähääkään parantunut.

»Ovatko nuo rääsyt nyt paremmat kuin entiset siistit vaatteesi?» kysyi tyttö eräänä päivänä. »Vai ovatko nekin joitakin ulkonaisia merkkejä?»

»Pidä niitä minä tahdot, madam», vastasi Kenneth jörönä. »Sinähän et pitänyt minusta sellaisena kuin olin…»

»Taivas varjelkoon! Minä panen vain merkille muutoksen sinussa», vastasi tyttö ilakoivasti. »Sinun tuoksuvat vaatteesihan ovat vain ilveilyä, samoin kuin musta takkisi ja raamatunlauseesikin olivat. Silloin sinä teeskentelit jumalisuutta, nyt olet olevinasi taivas tiesi mitä. Mutta nyt, kuten silloinkin, se oli paljasta teeskentelyä, kuva siitä, mitä sinä et ole.»

Kenneth lähti suutuksissaan ja meni etsimään Gregorya, jolle valitti suruaan, johon Cynthian epäystävällisyys oli syynä. Siitä aiheutui myrskyisä kohtaus Cynthian ja hänen isänsä välillä, jonka kuluessa Cynthia vihdoin selitti, että hän ei tahtonut mennä vihille narrin kanssa.

Gregory kohautti olkapäitään ja nauroi kyynillisesti vastaten, että nuorten miesten tapana oli olla hupakoita ja että juuri sen kautta kulki tie viisauteen.

»Olkoon miten hyvänsä», vastasi tyttö tarmokkaasti, »mutta tämä höperyys menee jo yli kohtuuden rajojen. Master Stewart saa minun puolestani palata takaisin Skotlannin kankaille. Marleigh'n linnassa hänen aikansa kuluu turhaan.»

»Isä», pyysi tyttö, »älä ole vihainen. Sinä et tahdo, että menisin naimisiin vastoin sydämeni ääntä. Ethän tahdo naittaa minua miehelle, jota halveksin?»

»Naisen ainoalla oikeudella. Ajatusvapauteni oikeudella. Muutenhan nainen kuuluu vain irtaimistoon, jota mies käsittelee kuten härkiään tai aasejaan, joiden joukkoon Raamattukin hänet asettaa, annettavaksi tai otettavaksi, ostettavaksi ja myytäväksi, miten milloinkin muut määräävät.»

»Lapsi, lapsi, mitä sinä vielä tiedät niistä asioista?» huudahti Gregory. »Sinä olet vain ärtynyt liiaksi, kultaseni.» Ja luvaten odottaa, kunnes hänen mielensä tyyntyisi ja hän suopeammin kuuntelisi, mitä isällä vielä oli asiasta sanomista, hän jätti tytön yksin.

Cynthia lähti ulos etsimään yksinäisyyttä puiston alastomien puiden alta, mutta tapasikin siellä sir Crispinin istumassa kaatuneen puun rungolla syviin mietteisiin vaipuneena.

Tullessaan näki Cynthia hänet puiden välistä, kun taas Crispin huomasi hänet hameiden kahinasta. Crispin nousi tytön tullessa lähelle ja paljastaen päänsä yritti sivuuttaa hänet.

»Kauneus, madam, on pikemminkin omiaan synnyttämään rohkeutta kuin pelkoa», vastasi Crispin hymyillen.

»Miksi sitten olette vältellyt minua näinä päivinä, joina olette ollut täällä?»

Vasten tahtoaankin Crispin tunsi hengityksensä käyvän nopeammaksi — syitä hän ei koettanut tutkia — havaitessaan, että hänen poissaolonsa tytön lähettyviltä oli huomattu.

»Sen vuoksi, että vastakkaisessa tapauksessa ehkä te alkaisitte välttää minua. Minä olen ylpeä mies, mistress Cynthia.»

»Samoin saattaisi minunkin käydä», vastasi hän hanakasti, »koska se loitontaa minua teistä.»

»Ei, sir», nauroi tyttö, »tehän vetäydytte minusta kovinkin mielellänne.»

»En mielelläni, Cynthia. Oh, en mielelläni», alkoi hän. Sitten hän vaikeni ja kysyi itseltään, mitä hän oli aikeissa sanoa. Puoleksi nauraen ja hovimiehen kohteliaisuudella hän sitten jatkoi: »Kahdesta pahasta, madam, täytyy meidän valita vähemmän paha.»

»Madam!» kertasi tyttö jättäen ottamatta huomioon kaiken muun, mitä mies oli sanonut. »Se on ruma sana ja vasta äsken te kutsuitte minua Cynthiaksi.»

»Se oli vain vapaus, jonka luulin sopivan harmaille hiuksilleni ja josta teidän olisi pitänyt minua moittia.»

»Teillä ei ole siihen kylliksi harmaat hiukset, sir Crispin», vastasi tyttö taitavasti. »Mutta entäpä jos en minä katso sitä miksikään vapaudeksi?»

Cynthia nosti raskaita silmäluomiaan, ja kun niiden katse kohtasi Crispinin katseen, mies vapisi. Sitten hän kohteliaasti hymyillen kumarsi.

Hetkeksi jäi Cynthia katsomaan häntä hämmästyneenä ja astui sitten hänen ohitseen, ja seistessään siinä suorana ja solakkana ja katsoessaan tytön suloista olemusta luullen hänen menevän menojaan Crispin oli oikein iloinen siitä. Mutta tuskin tyttö oli ottanut viittä askelta, kun hän kääntyi ja puhutteli häntä uudelleen.

Tuskinpa miestä koskaan on pyydetty selvemmin sanoin seuraan. Mutta Crispin ei ollut ymmärtävinään sitä. Surullinen hymy karkeilla kasvoillaan hän vastasi:

»Mutta minä en halua häntä mukaani», vastusti hän. »Ennemmin menen yksin.»

Cynthia olisi mielellään sanonut häntä höperöksi, mutta hillitsi itsensä. Hän oli aikeissa lähteä ilman seuraa, mutta halusi Crispinin mukaansa ja oli tottumaton siihen, ettei hänen mielihalujaan noudatettu. Huomatessaan siis, ettei Crispin ymmärtänyt viittauksia, hän kysyi vihdoin suoraan:

Cynthian loukkaantuneesta äänestä hän huomasi olevansa epäkohtelias.
Katuvaisena hän oli silmänräpäyksessä Cynthian vieressä.

»Luvallanne, mistress, lähden kanssanne. Minä olen ikävystyttävä ihminen ja tänään en ymmärrä itseäni ensinkään. Olen niin alakuloinen, että pelkäsin olevani ikävystyttävä seuralainen. Mutta jos siedätte minua, teen parhaani ollakseni mielenkiintoinen.»

»Ei millään muotoa», vastasi Cynthia kylmästi, »Minä en välitä ikävästä seurasta.»

Sir Crispin jäi seisomaan paikalleen ja huokasi mitä epäritarillisimmin kiitollisuudesta. Sitten hän nauroi hiljaa itsekseen, naurua, joka oli katkeran surullinen.

Hän istahti uudelleen puunrungolle miettimään ja toteamaan, että hän, tunteeton sotapukari, joka oli tullut Marleigh'n linnaan sellaiselle asialle kuin oli tullut, oli ajatellessaan tehtäväänsä tulossa pehmeäksi kuin vaha vain tyttöletukan vuoksi, joka aikoi tehdä hänestä leikkikalun itselleen. Hänen mieleensä juolahti jo lähteä pakoon, unohtaa kärsimänsä vääryydet ja heittää vannomansa kosto suorittamatta. Kiroten hän keskeytti ajatuksensa.

»Jumaliste, olenko minä parraton nulikka», kysyi hän itseltään. »Olenko uudelleen tullut seitsentoistavuotiaaksi, jonka pari kauniita silmiä saa unohtamaan kaiken muun?» Sitten hän lausui hartaasti: »Kunpa taivas olisi sallinut minun jäädä jäykistyneenä Worcesterin taistelutanterelle.»

Hän nousi äkkiä ja lähti kulkemaan umpimähkään, kunnes hän samassa eräässä tien käänteessä osui suoraan Cynthian eteen. Tyttö nauroi.

»Herra kuhnustelija, minä tiesin, että te tahtoen tai tahtomattanne seuraisitte minua», hän sanoi. Eikä Crispin hämmästyksissään voinut muuta kuin hymyillä vastaukseksi ja tunnustaa, että tyttö oli laskenut oikein.

Rinnatusten kulki merkillinen pari eteenpäin — tyttö, jonka sielu oli puhdas ja raikas kuin tuuli, joka mereltä puhalsi heitä vastaan, ja mies, jonka elämää vuosikaudet oli painanut suru, jonka unohtamisen tarve oli johtanut hänet suunnattomaan synnin saastaan. Tyttö, kypsyyden kynnyksellä, koko elämä tahrattoman sielunsa silmissä iloisena ja työteliäänä edessään, mies onnettoman elämänsä keskijuoksussa, kaikki toiveet sammuneina, paitsi synkän koston, ainoan, joka sai hänet vielä viipymään elämässä — jonka hän oli havainnut arvottomaksi ja rumaksi ja jonka hän ilman tuota ainoata toivoa olisi jo aikoja sitten jättänyt.

»Sir Crispin», sanoi tyttö arasti heidän kävellessään, »te olette onneton, eikö niin?»

Hätkähtäen tytön sanoja ja hänen äänensävyään käänsi Galliard päätään nähdäkseen hänet.

»Minäkö onneton?» nauroi hän, ja hänen naurunsa ilmaisi pikemminkin, että kysymys oli oikeutettu kuin että hän olisi kieltänyt asian, kuten oli tarkoittanut. »Olenko minä sellainen narri, Cynthia, että myöntäisin olevani onneton tällaisena vuodenaikana ja kun te kunnioitatte minua seurallanne?»

»Mitä on onni?» kysyi Galliard samaan tapaan kuin Pilatus aikoinaan totuutta. Sitten hän kiiruhti lisäämään ennen kuin tyttö ennätti keskeyttää: »En ole moneen vuoteen ollut niin onnellinen kuin nyt.»

»En puhu nykyhetkestä», vastasi Cynthia moittien, sillä hän käsitti miehen sanat vain imarteluksi, »vaan koko elämästänne.»

»Mistress Cynthia», sanoi Galliard ikään kuin ei olisi kuullutkaan kysymystä, »tahtoisin puhua kanssanne muutaman sanan Kennethistä.»

»Mutta minä tahtoisin, että te puhuisitte itsestänne. Ei ole kaunista olla noudattamalta naisen tahtoa. Sitä paitsi on master Stewart minusta hyvin vähän mielenkiintoinen.»

»Liian vähäinen mielenkiinto tulevaa miestänne kohtaan ennustaa pahaa sille ajalle, jolloin hän on teidän miehenne.»

»Luulin, että ainakin te ymmärtäisitte minua. Kenneth ei koskaan tule olemaan minun mieheni, sir Crispin.»

»Oh, pitäisikö minun mennä naimisiin nuken kanssa?» kysyi tyttö. »Onko, onko hän sellainen mies, jota nainen saattaisi rakastaa, sir Crispin?»

»Tietysti. Jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä, mitä minä olen elämää nähnyt», sanoi hän ajattelemattomasti, »niin te hämmästyisitte, millaisia miehiä naiset saattavat rakastaa tai ainakin mennä naimisiin heidän kanssaan. Cynthia, mitä vikoja te hänessä näette?»

»Te itse, Cynthia. Te kohtelette häntä huonosti. Jos hänen käytöksessään on moittimista, niin moite lankeaa teihin. Te olette liian ankara ja hän — innokkaassa halussaan esiintyä teidän mieliksenne — on menettänyt arvostelukykynsä kokonaan.»

»Minulla ei ole kunniaa nauttia isänne luottamusta siinä määrin. Ei, ei, Cynthia. Minä puhun pojan puolesta sen vuoksi, että — en tiedä oikein minkä vuoksi.»

»On väärin puhua jonkun puolesta, kun ei tiedä minkä vuoksi se tapahtuu. Jättäkäämme urhea Kenneth. Minulle on kerrottu, sir Crispin» — ja tyttö loi loistavat silmänsä mieheen tavalla, joka olisi saanut kuvapatsaankin vastaamaan — »että te olitte kuninkaallisessa armeijassa tunnettu krouviritarin nimellä.»

»Minäkö — punastuisin?» Hän räpäytti silmiään ja ne olivat täynnä
huumoria, kun ne kohtasivat tytön vakavan, miltei surullisen katseen.
Sitten hän purskahti räjähtävään nauruun ja pelotti lentoon lokkiparven
Sheringhamin kalliolta heidän altaan.

»Oh, Cynthia! Te tapatte minut!» huohotti hän naurun lomassa. »Kuvitelkaahan mielessänne Crispin Galliard punastumassa ja tirskumassa kuin koulutyttö ensimmäisen rakastettunsa ahdistamana. Kuvitelkaa mielessänne sitä, sanon minä. Yhtä helposti voitte kuvitella vanhan Lusiferin visertämässä litaniaa jonkin keropään pastorin ylösrakennukseksi.»

»Tuollainen te olette aina. Te nauratte, laskette leikkiä ja pilkkaatte kaikkea. Uskon, että te alusta pitäen olette ollut sellainen ja sen vuoksi olette nyt siinä asemassa kuin olette.»

»Ei, suloinen neiti, olette väärässä, kokonaan väärässä. Oli kerran aika — ah, se on niin raukkamainen sana, tuo oli kerran aika! Jättäkää minulle menneisyys, Cynthia. Se on kuollut ja kuolleista ei saa puhua pahaa», hän laski leikkiä.

»Mitä teidän menneisyydessänne on», tiedusteli tyttö itsepintaisesti, »mikä siinä on, joka on vienyt siinä määrin vinoon luonteen, josta olen varma, että se oli kerran — ja vieläkin on ylevä ja jalo? Mikä teidät on saattanut sille tasolle, jolla nyt olette — teidät, joka olette syntynyt johtamaan, joka…»

»Ei, kertokaa minulle se. Istukaamme tähän.» Ja vetäen häntä hihasta tyttö istuutui kivelle ja tarjosi miehelle paikan vierellään nurmella. Puoleksi nauraen ja huoahtaen Crispin totteli häntä ja istahti hänen viereensä kalliolle syysauringon iltahohteeseen.

Hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään ja sitä korosti pikemmin kuin häiritsi verkkojaan paikkailevan kalastajan hiljainen laulu lahdenpoukamassa, laineitten säännöllinen loiskinta rannan kiviä vasten ja lokkien huuto heidän päänsä yllä. Crispinin ruumiillisten silmien edessä oli laaja erämaa vettä ja taivasta ja hänen sielunsa silmissä kuvastui kolmenkymmenenkahdeksan vuoden lohduton erämaa.

Hän oli suuressa kiusauksessa puhua. Tytön myötätunto viekoitteli häntä, sillä se oli hänelle kuin janoon kuolevalle vesi. Voimakas, epämääräinen kaipaus houkututti häntä kertomaan saman kertomuksen, jonka oli kertonut Kennethille, päästäkseen siten tytön silmissä parempaan valoon ja saadakseen hänet näkemään, että hän olikin vajonnut syvälle, ei se ollut niinkään paljon hänen omaa syytään kuin toisten. Kiusaus veti häntä järjettömään tekoon, mutta hän pidättyi siitä muistaessaan vihdoin, että ne, jotka olivat syypäät hänen alennustilaansa, olivat tytön omia sukulaisia. Mielihalu meni ohi. Hän nauroi hiljaa ja pudisti päätään.

»Siinä ei ole mitään, jota voisin kertoa teille, lapsi. »Puhukaamme mieluummin Kennethistä.»

»Niin, mutta teidän täytyy. Tahtomattannekin teidän täytyy. Luuletteko, että ainoastaan sodan raaistama, juopotteleva ja kerskuva elostelija saattaa tehdä syntiä. Ettekö ole ajatellut, että hento ja hellä nuori neitokin voi yhtä hyvin rikkoa?»

»Suuren vääryyden tätä nuorta miestä kohtaan. Ettekö huomaa, että hänen ainoa halunsa, nimittäin päästä suosioonne, on varsin kiitettävä?»

»Hän on vain erehtynyt keinojen valinnassa. Siinä kaikki. Sydämessään on hänen ainoa tarkoituksensa saavuttaa teidän kunnioituksenne, ja loppujen lopuksi on mielen laatu pääasia, eikä sen ilmenemismuoto. Miksi olette siis hänelle epäystävällinen?»

»Mutta minähän en ole hänelle epäystävällinen. Vai onko se epäystävällistä, jos annan hänen nähdä, etten pidä hänen keikistelystään? Eikö olisi paljon epäystävällisempää, jos olisin olevinani huomaamatta niitä ja kehoittaisin häntä jatkamaan samaan tapaan. Minä en kärsi häntä!»

»Mitä hänen narrintemppuihinsa tulee, niin koetan näyttää, että itse olette niihin syypää.»

»Niin», sanoi mies, »tulen ikävystyttäväksi, mutta vain sen vuoksi, että saarnaan teille velvollisuuksistanne. Naimisiinmeno on todellakin ikävä puheenaihe.»

»Mistä velvollisuuksista? Mistä te puhutte?» Ja nousevan harmin puna levisi tytön kauniille kasvoille.

»Tahdon puhua selvemmin», sanoi Crispin järkkymättä. »Nuorukainen oli kihloissa kanssanne. Hän on sydämeltään hyvä poika, kunniallinen ja kunnioitettava nuori mies — toisin ajoin ehkä hieman liian kunniallinen ja kunnioitettava — mutta olkoon. Tyydyttääksenne hetken mielijohdetta, oikkua, alatte te häntä pilkata, kuten teidän sukupuolenne tapa on, kun olette saaneet miehen suorastaan orjaksenne. Tästä tekee poikaparka, joka on kokonaan tietämätön naisten oikuista, sen päätelmän, ettei hän enää ole teidän suosiossanne, ja voittaakseen sen takaisin, ainoan mikä hänelle maailmassa on jonkin arvoinen, hän käyttäytyy hölmömäisesti. Te pilkkaatte häntä uudelleen — juuri tämän vuoksi. Hän on teistä mustasukkainen kuin kana poikasistaan.»

»Niin juuri, mustasukkainen, ja niin pitkälle hän menee siinä, että on mustasukkainen minullekin», huudahti Crispin äärimmäisen pilkallisella äänellä. »Ajatelkaa — hän on mustasukkainen minulle — miehelle, jota sanotaan krouviritariksi!»

Ja ajatellessaan hän kompastui löytöön, joka sai hänet pidättämään henkeään.

Kummallista, kuinka me usein kannamme sydämessämme tunnetta aavistamattakaan sen olemassaoloa, ennen kuin sattumalta lausuttu sana herättää sen niin eläväksi, että sen selvyydestä ei saata erehtyä. Cynthiassa tuo herääminen alkoi epämääräisellä ihmetyksellä sen ivan johdosta, jolla Crispin oli höystänyt sanojaan puhuessaan Kennethin mustasukkaisuudesta häntä kohtaan. Oliko se, kysyi hän itseltään, niin hirvittävän luonnotonta? Sitten tuli vastaus kuin salama. Ja se sisälsi sen, että asia ei ollut vähääkään pilkan arvoinen, sillä Kennethiltä ei suinkaan puuttunut aihetta mustasukkaisuuteensa.

Sillä hetkellä Cynthia tiesi, että Kenneth juuri Crispinin, tuon miehen vuoksi, joka puhui niin ivallisesti itsestään, oli tullut hänen silmissään niin mitättömäksi ja arvottomaksi. Cynthia oli tuskin koskaan rakastanut häntä, hän oli korkeintaan sietänyt häntä — ehkäpä Kennethin kosinta oli ollut mairittelevaakin hänelle. Verratessaan häntä nyt Crispiniin Cynthia oli ruvennut häntä halveksimaan. Hänen heikkoutensa, arkuutensa ja miehuuden puutteensa näkyivät niin selvästi Crispinin voimakasta, ylpeää olemusta vastaan.

Niin helposti saattavat mielipiteemme muuttua, että yksinpä kasvojen ja vartalon kauneus, joka Kennethissä oli aikaisemmin miellyttänyt häntä, näytti nyt naiselliselta — ja epävakaiselle ja päämäärää vailla olevalle mielelle kuuluvalta. Paljon enemmän kauneutta hän näki tuossa karkeakasvoisessa palkkasoturissa, joka oli yhtä tietoinen päämäärästään kuin hän oli suoraryhtinenkin, synkkä, ylpeä ja uhkarohkea, nuori vielä, vaikka olikin sivuuttanut parrattoman nuorukaisiän.

Aina hänen saapumispäivästään saakka Marleigh'iin oli Cynthia nähnyt hänessä sankarin, joka oli noussut niistä kertomuksista, joita hän salaa oli lukenut. Häntä ympäröivä salaperäisyys, viittaukset entisyydestä, joka ei ollut kaunis mutta jonka pahuuden mittoja hän puhtaassa viattomuudessaan ei osannut arvata, hänen surumielisyytensä, hänen onnettomuutensa ja ne teot, joita hänen kerrottiin suorittaneen, kaikki ne olivat olleet omiaan herättämään hänen mielikuvituksensa vilkkaaseen toimintaan — ja vielä enemmänkin, vaikka hän ei siitä ollut tiennyt mitään ennen kuin vasta nyt.

Alitajunnassa oli tämä kaikki jo kauan ollut hänen mielessään. Ja nyt oli Crispinin itseään ivaava puhe tehnyt hänet täysin tietoiseksi sen olemassaolosta ja merkityksestä.

Cynthia rakasti häntä. Se seikka, että ihmiset sanoivat, että hänen elämänsä ei ollut ollut puhdas, että hän oli palkkasoturi, siis hieman parempi kuin seikkailija, ja ettei hänellä ollut mitään huomattavaa asemaa maailmassa, ei merkinnyt mitään Cynthialle. Hän rakasti Crispiniä. Hän tiesi sen nyt, kun Crispin oli pilkallisesti käskenyt häntä ajattelemaan, oliko Kennethillä syytä mustasukkaisuuteen hänen vuokseen. Ja kun hän nyt ajatteli sitä, niin hän huomasi, että Kenneth tiesi, mitä hänen sydämessään liikkui ja että hänellä siis oli enemmänkin syytä siihen.

Cynthia rakasti Crispiniä sillä harvinaisella rakkaudella, joka pakottaa naisen mihin uhraukseen hyvänsä, jota mies häneltä pyytää. Se oli rakkautta, joka vain antaa ja aina vain antaa eikä pyydä mitään vastineeksi; joka panee naisen seuraamaan miestä, vaikka hänen tiensä maailmassa kulkisi ohdakkeisimpia polkuja, riippumaan hänessä kiinni, vaikka kaikki muut hänet hylkäisivät ja vaikka hänen osansa olisi kuinkakin vaikea, eikä se pyydä Jumalalta muuta kuin saada jakaa se hänen kanssaan.

Ja sellaiselle rakkaudelle oli Crispin sokea — sokea suorastaan sen olemassaololle, niin sokea, että nauroi ajatukselle, että tuollainen hento piimäsuu mieheksi saattoi olla hänelle mustasukkainen. Ja niinpä hän, jolle sellainen rikkaus oli tarjolla, jatkoi ikävää tehtäväänsä kosiessaan toisen puolesta tyttöä, sillä aikaa kun tämä istui havaintonsa herpaisemana, kasvot kalpeina ja hiljaa pelkästä tuon ajatuksen pelosta.

»Te olette huomannut — teidän on täytynyt huomata tuo mieletön mustasukkaisuus», jatkoi Crispin, »mutta kuinka olette koettanut lieventää sitä? Ette ensinkään. Päinvastoin olette sitä kiihottanut joka tavalla. Te kiihotatte sitä nytkin houkuttelemalla minut — uskallan vannoa, ettei teillä ollut muuta tarkoitusta — kävelemään, istumaan täällä kanssanne ja saarnaamaan teille velvollisuuksistanne. Ja kun hän mustasukkaisuudesta taas ryhtyy uusiin hullutuksiin, kadutteko silloin käytöstänne ja sen aikaansaannoksia? Säälittekö silloin poikaa ja koetatteko ystävällisesti saattaa häntä järkiinsä? Ette. Te pilkkaatte häntä ja ivallanne johdatte hänet yhä pahempiin kommelluksiin. Ja noiden kommellusten vuoksi, jotka itse olette aiheuttanut — vaikka ette ehkä ole tullut sitä ajatelleeksi — te päätätte, että hän ei ole sopiva puoliso teille, ja siitä on tuleva sydämen tuskaa ja vuosien kuluttua toinen krouviritari, jonka nimi ei ole Crispin Galliard.»

Tyttö oli kuunnellut pää rinnalle vaipuneena. Hän oli niin havaintonsa lumoissa, että oli kuullut vain puolet siitä mitä Crispin oli sanonut. Äkkiä hän katsahti ylös.

Crispin katsoi häneen ällistyneenä. Hän oli puhunut Kennethistä sellaisella innolla ja niin kaunopuheisesti — ja tyttö saattoi tyynesti sanoa hänelle, ettei ollut Kennethiä ajatellutkaan.

»Teidän täytyy ajatella häntä, Cynthia», sanoi hän. »Ja teidän täytyy ajatella sitä, mitä olen teille puhunut, ja olemalla häntä kohtaan ystävällinen ja suvaitsevaisempi teette hänestä miehen, josta vielä voitte olla ylpeä. Kohdelkaa häntä oikein, lapsi, ja jos vielä kerran huomaatte, että ette voi häntä rakastaa, niin sanokaa se hänelle ystävällisesti ja suoraan, älkääkä kohdelko häntä siten kuin tähän saakka olette tehnyt.»

»Tahtoisinpa, sir Crispin, että kuulisitte hänen puhuvan teistä», hän sanoi.

»Epäilemättä hän puhuu minusta pahaa ja siihen hänellä on kyllä syytä.»

Hän muistutteli mielessään Kennethin pelastumista ja sitä hintaa, jonka nuori mies saisi maksaa siitä, ja hän huomasi äkkiä, että oli hukkaan mennyttä vaivaa puhua Kennethin puolesta Cynthialle, koska hän vastaisilla toimenpiteillään jotenkin varmasti oli tuhoava nuoren miehen viimeisenkin toivon naida Cynthia. Ironia asiassa oli hämmästyttävä ja hän nousi äkkiä. Aurinko oli jo pyöreänä, punaisena pallona miltei taivaan rannassa.

»Tämän jälkeen hänellä on sangen vähän syytä kiitollisuuteen», mutisi hän. »Tulkaa, mistress Cynthia, alkaa jo tulla myöhä.»

Tyttö nousi koneellisesti totellen ja he palasivat yhdessä äänettöminä.
Silloin tällöin he vaihtoivat jonkin merkityksettömän sanan.

Mutta Galliard ei ollut turhaan puhunut Kennethin puolesta, vaikka ei ollutkaan välittänyt siitä, mikä hänen todellinen syynsä siihen oli ollut ja mitä vaikuttimia hän oli käyttänyt saattaakseen tytön tekemään sovinnon nuoren miehen kanssa. Cynthian valtasi nyt surumielinen haluttomuus kaikkeen. Crispin ei tiennyt eikä koskaan saisikaan tietää, mitä hänen sydämessään liikkui. Cynthia ei saisi elää elämää, jolla oli jotakin arvoa, ja sen vuoksi ei hänen mielestään ollut väliä sillä mitä tapahtui.

Niinpä, kun hänen isänsä seuraavana aamuna palasi asiaan, hän oli välinpitämättömän nöyrä ja alistuvainen ja Gregoryn mielestä hän näytti mielellään kuuntelevan, mitä tällä oli puhumista pojan eduksi. Samoin kohtasivat Kennethin nöyrät rukoukset ja hänen kasvojensa masentunut ja surullinen ilme samaa välinpitämätöntä alistuvaisuutta, ja Cynthia salli hänen myöhemmin suudella kättään ja uskotella itselleen, että oli uudelleen hänen suosiossaan.

Mutta mistress Cynthian poski kävi kalpeaksi ja sydän surulliseksi. Hän oli miettiväinen ja huokaili joka askelellaan, kunnes hänestä, kuten niin monesta nuoresta naisesta, näytti siltä kuin hänen täytyisi koko elämänsä turhaan huokailla miehen tähden, jolla ei ajatuksissaan ollut vähintäkään sijaa hänelle.

Omasta puolestaan koetti Kenneth seuraavina päivinä hartaasti korjata asiaansa Cynthian silmissä. Mutta koska hän lähti vääristä perusteista, olivat hänen yrityksensä niin mielettömiä, että hän heti ampui yli maalin lausuessaan alentavan sanan Crispinistä ja koettaessaan vierittää kaiken syyn muuttumisestaan hänen syykseen ja hänen vaikutuksensa aiheuttamaksi.

Cynthian katse muuttui kovaksi hänen puhuessaan, ja Kenneth olisi tehnyt viisaammin jos olisi puhunut jostakin muusta asiasta. Mutta rakkaus ja mustasukkaisuus olivat siinä määrin sotkeneet hänen heikot aivonsa, jotka Herra oli hänelle antanut, että hän ummessa silmin jatkoi samaan henkeen eikä huomannut varoittavaa merkkiä. Vihdoin Cynthia pani häpäisylle sulun.

»Enkö ole sinulle jo sanonut, Kenneth, että gentlemannin ei sovi häpäistä sitä, joka on pelastanut hänen henkensä? Kuinka voikaan gentlemanni tehdä pilkkaa sellaisesta teosta?»

Samoin kuin ennenkin Kenneth vastasi, että hän ei puhunut pahaa
Crispinistä. Ja nöyryytettynä ja raivoissaan siitä, millä tavalla
Cynthia häntä kohteli ja mistä hän katkerasti häntä nyt moitti, hän oli
itkemäisillään aivan kuin pieni koulupoika.

»Ja mitä velkaan tulee, madam», huusi hän lyöden nyrkillään tammiseen pöytään, »niin se on velka, joka maksetaan aikanaan, velka, josta se gentlemanni, jota sinä puolustat, ei sallinut tehdä sopimusta, ennen kuin minä olin luvannut korvauksen siitä. Niin, Pyhän Yrjön kautta ja koron kanssa, sillä siinä voin menettää henkenikin.»

»Minä en näe siinä mitään korkoja, koska sinä et pane alttiiksi enempää kuin itse olet velkaa hänelle», vastasi tyttö ylenkatseella, joka nosti kyynelet nuorukaisen silmiin. Mutta vaikka häneltä puuttuikin miehuutta pidättää niitä, oli hänellä kuitenkin sen verran häpyä, että kääntyi poispäin estääkseen niitä näkymästä. »Mutta kerro minulle, sir», lisäsi Cynthia uteliaisuuden ahdistamana, »minkä luonteinen tuo sopimus oli.»

Kenneth oli vaiti hetkisen ja astui pari kertaa edestakaisin hallissa koettaen saada puhekykynsä jälleen. Hänellä oli kädet selän takana ja silmät luotuina kiihkeästi lattiaan, johon ilta-aurinko maalattujen ikkunoiden läpi valoi punaisia läiskiä sinne tänne. Tyttö istui suuressa nahkatuolissa pöydän päässä ja odotti seuraten hänen liikkeitään.

Kenneth mietti sitä, oliko hän velvollinen pitämään asian salassa, mutta tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei niin ollut laita. Sitten hän pysähtyi Cynthian eteen ja kertoi lyhyesti Crispinin Worcesterissa kertoman tarinan, tarinan suuresta vääryydestä, jota ei kukaan muu kuin kurja raukka voisi jättää kostamatta. Hän ei lisännyt siihen mitään eikä ottanut pois mitään, vaan kertoi sen semmoisena kuin se hänelle kerrottiin tuona hirvittävänä yönä, jonka muisto sai hänet vieläkin värisemään.

Cynthia istui suu puoleksi avoinna ja silmät intoa loistaen kuunnellen liikuttavaa kertomusta kärsimyksistä, jotka tuntuivat pikemminkin jonkun romaanin tekijän tuotteelta kuin tositapaukselta, jonka ihmislapsi on saanut kestää. Milloin suru ja sääli, milloin taas viha ja inho sydämessään ja kasvoillaan hän kuunteli kunnes Kenneth lopetti, ja kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksen ja istahti lähimpään tuoliin, Cynthia istui vielä kauan äänettömänä.

Sitten hän äkkiä käänsi leimuavat silmänsä nuorukaiseen ja puhui äänellä, joka oli täynnä sanomatonta halveksuntaa.

»Kuinka sinä uskallat», huusi hän, »puhua tästä miehestä niinkuin olet puhunut, vaikka tiedät kaiken tämän? Vaikka tiedät, mitä hän on kärsinyt, rohkenet hänen poissaollessaan moittia häntä synneistä, joihin hänen onnettomuutensa on hänet johtanut! Miten luulet, että sinun olisi käynyt, jos olisit ollut tuon onnettoman miehen kengissä? Olisitko sinä langennut kurjille polvillesi ja kiittänyt Jumalaa siitä, että sait pitää mitättömän henkesi? Olisitko sinä alistunut kohtalon iskuun raamatunlause huulillasi? Kuka sinä olet», jatkoi hän nousten seisomaan ja hengittäen raskaasti vihassaan, joka sai nuorukaisen hätkähtämään, »kuka sinä olet ja mikä sinä olet, joka tuntien tämän miehen elämäntarinan rohkenet käydä arvostelemaan hänen tekojaan ja tuomitsemaan niitä? Vastaa minulle, mieletön!»

Mutta sanaakaan ei Kenneth keksinyt vastaukseksi sellaiseen ryöppyyn vihaisia, halveksivia kysymyksiä. Sitä vastausta, joka oli niin valmiina hänen huulillaan sinä yönä, jona kapakkaritari teki hänelle saman kysymyksen, hän ei nyt uskaltanut antaa. Vastausta, että sir Crispinillä ei niiden pahantekojen vuoksi, jotka olivat turmelleet hänen elämänsä, ollut kyllin syytä panna itseään alttiiksi ikuiselle tuomiolle, ei hän enää uskaltanut lausua.

Hyvinkin liukkaasti hän oli sanonut sen tuolle totiselle miehelle, mutta vielä totisemmalle kaunottarelle hän ei sitä rohjennut sanoa. Mahdollisesti oli pelko tehnyt hänet mykäksi, mutta ehkäpä hän vihdoinkin oivalsi, kuinka mitätön hän oli sen miehen rinnalla, jonka vikoja hän niin sydämensä pohjasta oli halveksinut.

Peräytyen Cynthian vihan edessä hän turhaan kiusasi tyhjiä aivojaan löytääkseen sopivan vastauksen. Mutta ennen kuin hän sen löysi, kuului halliin johtavasta käytävästä raskaita askeleita ja hetkistä myöhemmin astui Gregory Ashburn halliin. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat ja hänen otsallaan oli syvät ryypyt.

Cynthia loi isäänsä nopean silmäyksen, mutta ei huomannut hänen mielenliikutustaan. Kennethillä taas oli liian paljon tekemistä omien asioittensa kanssa.

Gregoryn sisääntulo sai heissä aikaan omituisen painostuksen tunteen, eikä Gregorykaan puhunut mitään tullessaan halliin.

Hän pysähtyi pitkän pöydän alapäähän ja nojaten kättään siihen näytti siltä kuin olisi aikonut sanoa jotakin, kun äkkiä ulkoapäin kuuluva ääni veti hänen huomionsa puoleensa. Se oli pyörien ratina ja piiskan sivallus.

»Se on Josef!» huudahti hän keventyneellä äänellä, joka oli niin ilmeinen, että Cynthiakin sen huomasi. Huudahtaen hän kiiruhti heidän ohitseen vastaanottamaan veljeään, joka oli palannut niin sopivaan aikaan.

Hän pääsi juuri pengermälle, kun ajopelit tulivat siihen ja Josef
Ashburnin hoikka olemus astui niistä alas.

»Kas, Gregory», mutisi hän tervehdykseksi. »Kyllä sinä lähetit minut yhtäkaikki hullulle asialle. Lähettisi, senkin veijari, tapasi minut vasta Lontoossa, kun olin jo saanut kestää Whitehallin vastaanoton. Mutta jumaliste, mies», huudahti hän huomatessaan veljensä kalpeuden, »mikä sinua vaivaa?»

»Koskeeko se Cynthiaa?» kysyi Josef. »Ei, sillä tuollahan hän seisoo — ja sievä sulhasensa rinnallaan. Perhana, millainen keikari pojasta on tullut!»

Niin sanoen hän kiiruhti suutelemaan veljensä tytärtä ja onnittelemaan Kennethiä sen johdosta, että hänen morsiamensa oli saanut hänet takaisin.

»Kuulin siitä Lontoossa, poika», puhui hän ivallinen ilme harmahtaneilla kasvoillaan. »Kuulin, että joku tappelupukari nimeltä Galliard auttoi sinua, pani suukapulan eräälle papille ja sotamiehelle ja vei sinut vankilasta juuri vähän ennen hirttämisaikaa.»

Kenneth punastui. Hän tunsi Josefin sanojen pilkan kuin lyönnin vasten kasvojaan. Hänen sanansa sisälsivät sen, että toinen oli hänen puolestaan tehnyt sen, jota hän ei itse olisi uskaltanut tehdä, ja Kenneth tunsi, että se oli sanottu pahassa tarkoituksessa juuri Cynthian läsnäollessa.

Hän oli oikeassa. Osaksi se johtui siitä, että Josefin tapana oli olla pilkallinen ja myrkyllinen missä suinkin tilaisuutta sattui, osaksi siitä, että hän oli erityisen huonolla tuulella vaivalloisen matkansa vuoksi, jonka aihe häntä ei vähääkään miellyttänyt, nimittäin liitto, jonka Gregory tahtoi solmittavaksi Cynthian ja Kennethin välillä.

Hänen ohuilla huulillaan oli häijy hymy ja hänen ovelat silmänsä tähyilivät kiusoittavasti Kennethiä. Hänen myrkyllisellä kielellään oli valmiina uusi letkaus, kun Gregory veti häntä hihasta ja vei hänet sivuun. He menivät samaan huoneeseen, missä olivat viimeksi keskustelleet ennen Josefin lähtöä Kennethiä tiedustelemaan. Salaperäisen näköisenä Gregory sulki oven ja kääntyi sitten veljensä puoleen. Hän esti toisen aikeet irrottaa miekka vyöltään.

»Odota, Josef!» huudahti hän kuin näyttämöllä. »Nyt ei ole aika riisua aseita. Pidä miekka vyölläsi, sillä nyt tarvitset sitä kipeämmin kuin koskaan ennen!»

Josef ei hätkähtänyt. Hän ei huudahtanut eikä edes muuttanut kasvojen ilmettään. Pieni vavahdus silmäluomissa oli ainoa ulkonainen merkki hämmästyksestä, jonka veljen ilmoitus aiheutti. Käsi, joka oli ollut miekan kantimella, laskeutui rauhallisesti hänen sivulleen ja hän astui levollisesti aivan Gregoryn luo, katse tutkivasti kohdistuneena hänen kalpeisiin, velttoihin kasvoihinsa. Äkillisen epäluulon valtaamana hän otti veljeään hartioista ja pudisti häntä lujasti.

»Niin olen, niin olen», vaikeroi Gregory, »ja hän oli minun pöytäkumppaninani ja minulle hyvänä esikuvana.»

»Riittää jo», vastasi Josef nauraen halveksivasti. »Gregory-parka, viini on vihdoinkin sekoittanut sinun heikot aivosi niin, että ne manaavat peikkoja oman pöytäsi ääreen. Kuule, mies, mitä akkaväen juttuja sinä oikein kerrot? Ole mies, hupsu.»

»Itse olet hullu», vastasi hän vihaisesti ja nousi jaloilleen uhkaavan näköisenä. »Se ei ollut mikään peikko, joka istui kanssani, vaan Roland Marleigh, omassa lihassaan ja suuresti muuttuneena. Niin muuttuneena, että en tuntenut häntä enkä tuntisi nytkään, ellen kymmenen minuuttia sitten olisi saanut kuulla sitä.»

Hänen vakavuutensa oli niin vakuuttava ja hänen täysjärkisyytensä niin ilmeinen, että Josefilta katosi kaikki epäilys.

Hän otti Gregorya ranteesta niin kovasti, että tämä kiemurteli tuskasta, ja pakotti hänet takaisin tuolilleen.

»Jumaliste, mies, mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän hammasta purren.
»Kerro!»

Ja Gregory kertoi, miten Kenneth oli tullut Sheringhamiin ja Marleigh'n linnaan erään Crispin Galliardin seurassa, saman, jota mielettömien tekojensa vuoksi viime sodassa oli sanottu Hurjapää-Galliardiksi ja nyt kuningasmielisten keskuudessa krouviritariksi elostelevan elämänsä vuoksi. Crispinin puhe Roland Marleigh'stä tulonsa iltana muistui nyt elävästi Gregoryn mieleen ja hän kertoi sen lopettaen kertomuksensa siihen, mitä juuri samana iltana oli kuullut Kennethin kertovan Cynthialle.

»Ja tämä Galliard on siis sama hävytön penikka, Roland Marleigh, josta on tullut tappelupukari?» kysyi Josef.

»Ja sinä näit hänet ilta illalta ja päivät päästään kirotun viinisi ääressä etkä tuntenut häntä. Saakelin mies, missä sinun silmäsi olivat?»

»Ehkäpä olin sokea. Mutta hän on suuresti muuttunut. Ja uskallanpa väittää, ettet sinäkään olisi tuntenut häntä.»

Josef teki pilkallisen eleen, ja hänen silmänsä välähdyksestä saattoi nähdä, kuinka halpana ja ala-arvoisena hän piti veljensä arvostelukykyä.

»Älä luule, Gregory. Minulla on kyllä aihetta muistaa hänet», sanoi Josef naurahtaen epämiellyttävästi. Mutta sitten hänen äänensä muuttui levottoman jännittyneeksi.

»Ei vähääkään. Siinä onkin miehen pirullinen viekkaus. Saatuaan tietää Kennethin suhteesta meihin hän käytti hyväkseen kohtalon suomaa tilaisuutta Worcesterissa ja sai pojan valan velvoituksella auttamaan itseään silloin kun hän sitä vaatisi, ilmaisematta niiden nimiä, joita vastaan hänen tuli toimia. Poika odottaa joka hetki määräystä lähteä hänen kanssaan kostoretkelle vähääkään aavistamatta, että tuo murhenäytelmä on suoritettava täällä.»

»Tämä johtuu sinun hienosta naimasuunnitelmastasi», mutisi Josef myrkyllisesti. Hän nauroi taas vastenmielistä nauruaan ja hetken vallitsi äänettömyys.

»Ajattelehan, Gregory», sanoi hän vihdoin, »että mies on ollut kaksi viikkoa tämän katon alla ja että sinä et koko tänä aikana ole keksinyt mitään keinoa toimittaa tehokkaammin sitä, mikä tehtiin niin huolimattomasti kahdeksantoista vuotta sitten.»

Hän puhui niin kylmästi kuin asia olisi koskenut jokapäiväisintä asiaa.
Gregorya puistatti ja hän katsoi veljeensä hätääntyneenä.

»Mitä nyt, hullu?» huusi Josef pilkallisesti. »Oletko sinä yhtä raukkamainen kuin sokeakin? Piru vie, onpa hyvä, että tulin kotiin. Minä en tahdo, että kukaan Marleigh vaivaa minua vanhoilla päivilläni.» Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten tyynemmin, mutta äänellä, joka oli sanomattoman uhkaava.

»Huomenna olen keksivä keinon, jolla lähetän tuon tappelupukarin varmempaan talteen. Minulla on hieman taitoa», hän jatkoi koskettaen kädellään päälakeaan, »sitä paitsi täytyy sinun auttaa.» Ja hän hymyili synkästi.

»Olisi ollut», vastasi Josef. »Parlamentissa. Whitehallissa tapasin erään miehen, erään eversti Priden, verenhimoisen vanhan puritaanin, joka antaisi oikean kätensä, jos saisi nähdä Galliardin hirtettynä. Galliard kuuluu tappaneen hänen poikansa Worcesterin taistelussa. Jos vain olisin tiennyt», lisäsi hän valittaen, »jos sinun järkesi olisi ollut terävämpi ja jos olisit tuntenut hänet ja lähettänyt minulle sanan — niin olisi minulla ollut keino auttaa eversti Pridea. Asian ollessa nykyisellään» — hän nosteli hartioitaan — »ei siihen enää ole aikaa.»

»Mutta ehkä…» alkoi Gregory, mutta pysähtyi äkkiä huudahtaen, niin että Josef kääntyi koroillaan ympäri. Ovi oli avautunut ja kynnyksellä seisoi sir Crispin Galliard kunnioittavasti hattu kädessään.

»Olen sir Crispin Galliard, palvelijanne», sanoi hän kumartaen. »Minulle kerrottiin, että Marleigh'n isäntä oli tullut kotiin ja että tapaisin hänet täällä, ja kiiruhdan, sir, kiittämään vieraanvaraisuudesta, jota olen nauttinut tämän katon alla viimeiset kaksi viikkoa.»

Puhuessaan hän katsoi Josefia, ja hänen katseensa oli yhtä vihamielinen kuin hänen sanansa olivat kohteliaat. Josef oli suunniltaan hämmästyksestä. Siitä Roland Marleigh'sta, jonka hän oli tuntenut, ei ollut paljoa jäljellä. Sitä paitsi oli hän odottanut näkevänsä vanhemman miehen unohtaen, että Rolandin ikä ei saattanut nousta yli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden. Lisäksi lievensi lisääntyvä hämärä hänen kasvojensa kuihtuneisuutta ja lisäsi hänen suoran vartalonsa soreutta tehden hänet siten paljon nuoremman näköiseksi kuin hän olisi ollut päivän valossa.

Josef toipui heti hämmästyksestään ja huolimatta pahoista aavistuksistaan — häntä kiusasi epätietoisuus siitä, tiesikö Crispin, että he olivat tunteneet hänet — hänen hymynsä oli kirkas ja äänensä tyyni ja ystävällinen, kun hän vastasi.

»Sir, olette hyvin tervetullut. Te olette urhealla teollanne antanut meille takaisin rakkaan olennon, ja meidän vaatimattoman talomme antimet ovat heikko vastalahja teille, niin kauan kuin teitä vain miellyttää kunnioittaa sitä täälläolollanne.»

Sir Crispin ei ollut kuullut mitään siitä, mitä veljekset olivat puhuneet suunnitellessaan toimenpiteitään, ja hän ei aavistanutkaan, että hänet oli tunnettu. Hän oli vain kiiruhtanut suorittamaan sen, mikä tavallisissa oloissa on varsin luonnollinen velvollisuus talon isäntää kohtaan. Häntä kannusti myös kärsimätön halu saada nähdä Josef Ashburn, mies, joka oli hänelle kahdeksantoista vuotta sitten antanut murhanhimoisen piston. Hän silmäili häntä tarkkaavasti ja arvellen tutkimuksensa tuloksena, että tässä oli vaarallinen, ovela mies, perin toisenlainen kuin hänen tylsäjärkinen veljensä, hän päätti toimia heti.

Kun hän sitten ilmestyi halliin illallisaikaan, tuli hän täysin aseistettuna ja saappaissa, varustettuna kuin matkalle lähtöön.

Josef seisoi yksin valtavan takan edessä, kasvot loimuaviin halkoihin päin ja nojaten toisella jalallaan takan ristikkoon. Gregory ja hänen tyttärensä keskustelivat erään ikkunan aukeamassa. Toisen ikkunan ääressä, hallin toisella puolella seisoi Kenneth, yksin ja lohduttomana katsellen tihkusateeseen, joka vastikään oli alkanut.

Galliardin astuessa sisään käänsi Josef päätään ja hänen kulmakarvansa kohosivat ja otsa rypistyi hänen nähdessään ritarin asun.

»Olen jo liiankin kauan nauttinut Marleigh'n linnan kestiystävyyttä», vastasi Crispin kohteliaasti astuessaan loimuavan takan luo. »Tänä iltana, herra Ashburn, lähden täältä.»

Utelias ilme välähti Josefin kasvoilla. Seuraavassa hetkessä, otsa vieläkin rypyssä koettaessaan selvittää syytä niin äkilliseen lähtöön, hän mutisi kohteliaisuuden vaatimia muodollisia valituksiaan. Mutta vaikka tuo omituinen ilme oli vain hetken viipynyt Josefin kasvoilla, oli Crispin kuitenkin huomannut sen ja hänen mieleensä juolahti ajatus, että Josef tunsi hänet. Ja astuessaan Cynthian ja hänen isänsä luo hän kiitti taivasta siitä, että oli ryhtynyt niihin toimenpiteisiin, jotka oli katsonut viisaiksi ja tarpeellisiksi viedäkseen päätöksensä perille.

Seuratessaan katseellaan Crispiniä Josef kysyi itseltään, oliko Crispin jo huomannut, että hänet tunnettiin, ja oliko hän sen vuoksi päättänyt lähteä siirtäen kostonsa sopivampaan aikaan. Vastaukseksi hän sanoi itselleen, että niin oli, sillä hän ei tuntenut sen miehen menettelytapoja, jonka kanssa oli tekemisissä. Tultuaan tähän johtopäätökseen hän päätti, ettei Crispin pääsisi lähtemään vapaasti palatakseen toisen kerran heitä vaivaamaan. Koska Galliard ei tahtonut saattaa asiaa päätökseen, tekisi hän sen itse tänä iltana ja ratkaisisi sen samalla ainaiseksi. Ennen istuutumistaan illallispöytään hän piti sen vuoksi huolta siitä, että hänen miekkansa oli hänen tuolinsa takana pöydän päässä.

Ateria kului rauhallisesti. Kenneth istui jörönä Cynthian puolelta saamansa huonon kohtelun vuoksi, Cynthia puolestaan oli totinen ja ääneti. Sir Crispinin kärsimystarina antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta, samoin kuin hänen lähtönsäkin, ja monta kertaa Galliard huomasi, että tytön silmät olivat kohdistuneet häneen puoleksi säälin ilmein ja puoleksi kätkien jotakin muuta, jota hän ei pystynyt selittämään.

Gregoryn ääntä ei paljon kuulunut. Synkkä katse hänen veljensä silmissä teki hänet pelokkaaksi ja levottomaksi. Hänenkin mielestään aika oli kuin synnytystuskissaan ja ilmeisesti oli tapahtumassa merkillisiä asioita, mutta ei puoleksikaan siinä määrin kuin Crispinistä ja Josefista, jotka kumpikin olivat päättäneet viedä asiat ratkaisuun ennen kuin olivat nousseet pöydästä. Ja kuitenkin olisi ateria kulunut ikävässä äänettömyydessä, ellei heitä olisi ollut. Josef teki parastaan karkottaakseen vieraastaan kaiken epäluulon ja siinä tarkoituksessa puheli iloisesti yhtä ja toista ja kertoi pikku juttuja äskeisen matkansa varrelta tai tapauksia, joiden näkijäksi oli Lontoossa joutunut, höystäen kaikki pikku asiatkin sellaisilla sukkeluuksilla, että niitä mielellään kuunteli.

Ja Galliard, saman kannustimen ajamana, muisteli muinaisia, ja joka kerta kun Josef vaikeni, huvitti hän läsnäolijoita lystikkäillä jutuilla.

Hän joi vankasti, ja sen huomasi Josef tyydytyksekseen. Mutta siinä hän taas laski väärin. Kennethillä, joka söi vähän, näytti myös olevan suunnaton jano, ja Crispin tuli vihdoin levottomaksi, kun pojan malja aina oli tyhjä. Hänhän tarvitsi nuorta miestä aivan lähihetkinä ja suorastaan pelkäsi, että jos tämä tällä tavalla jatkaisi, niin hänestä ei olisi mitään apua. Jos Kenneth olisi istunut pojan vieressä, hän olisi voinut kuiskata tälle varoittavan sanan, mutta nuorukainen istui toisella puolen pöytää. Kerran luuli Crispin huomanneensa, että Josef loi Gregoryyn merkitsevän katseen, ja kun Gregory heti sen jälkeen kaatoi sekä hänelle että Kennethille viiniä, hän huomasi epäluulonsa aiheelliseksi ja tuli valppaaksi ja varovaiseksi.

Pian nousi Cynthia pöydästä. Samalla nousi Galliard. Hän saattoi tytön porraskäytävän luo ja sanoi:

»Sallikaa, mistress Cynthia, minun sanoa teille jäähyväiset. Tunnin kuluttua tai niillä vaiheilla ratsastan Marleigh'n linnasta.»

Tyttö katsoi maahan, ja jos Crispin olisi tarkannut häntä paremmin, niin hän olisi nähnyt, että tyttö kalpeni hieman.

»Jääkää hyvästi, sir», sanoi hän matalalla äänellä. »Olkoon onni matkassanne.»

Hän kumarsi syvään. Tyttö niiasi hieman ja nousi portaita ylös. Tultuaan perille hän kääntyi vielä ympäri. Galliard oli palannut paikalleen pöydän ääreen ja täytti juuri maljaansa.

Palvelijat olivat poistuneet ja puoli tuntia istuivat pöytäkumppanit vielä juoden viiniä ja keskustellen. Crispin joi maljan toisensa perästä ja tuli joka hetki meluavammaksi, kunnes hänen puheensa menetti kaiken yhtenäisyyden. Hänen silmäluomensa kävivät raskaiksi ja leukansa valahti silloin tällöin rintaa vasten.

Kenneth, punaisena viinistä, mutta kuitenkin järjissään katsoi häntä halveksien. Tuollaista miestäkö Cynthia piti parempana kuin häntä! Halveksuntaa loistivat myös Josefin silmät, tyydytyksen ohella. Hän ei ollut osannut arvata, että hänen tehtävänsä olisi niin helppo. Vihdoin hän katsoi ajan tulleen.

»Kuulin veljeltäni, että te olitte kerran tuntenut Roland Marleigh'n», sanoi hän.

»Kyllä», vastasi Crispin sopertaen. »Minä tunsin sen koiran. Iloinen, häikäilemätön sielu, piru vieköön. Häikäilemättömyytensä vuoksi hän kuolikin, miesparka, ja teidän kätenne kautta, herra Ashburn, niin kerrotaan.»

»Mitäkö kerrotaan?» huusi Crispin. »Sitä, mitä kuulin. Sanotteko minua valehtelijaksi?» ja heiluen tuolillaan hän koetti olla vihaisen näköinen.

»No niin, en kiellä sitä. Se tapahtui rehellisessä kaksintaistelussa.
Sitä paitsi hän aiheutti itse kaksintaistelun.»

Crispin ei vastannut sanaakaan, vaan nousi horjuen, niin epävarmasti, että tuoli kaatui kolisten hänen takanaan. Hetken hän katsoi sitä humalaisen tavoin naurahtaen, sitten hän meni huojuen hallin poikki sille ovelle, joka johti palveluskunnan puolelle. Muut kolme miestä istuivat paikoillaan katsellen hänen hoippumistaan uteliain, halveksivin ja nauravin silmin. He näkivät hänen pääsevän raskaan tammioven luo ja sulkevan sen. He kuulivat salvan solahtavan reikäänsä ja näkivät Crispinin vetävän avaimen lukosta ja panevan sen taskuunsa.

Kylmä hymy karehti vielä Josefin huulilla, kun Crispin kääntyi heihin päin, mutta samainen hymy pakeni hänen huuliltaan hänen nähdessään Crispinin seisovan edessään suorana ja solakkana, humala kuin poispyyhittynä, silmät terävinä ja raivoisina ja ääni kirkkaana kuin metalli.

»Sinä valehtelet, Josef Ashburn. Se ei ollut rehellinen ottelu. Se ei ollut mikään kaksintaistelu. Se oli katala murhaisku, jolla sinä aioit teurastaa hänet, samoin kuin teurastit hänen vaimonsa ja poikansakin. Mutta on olemassa Jumala», jatkoi hän yhä yltyvällä äänellä, »ja minä jäin eloon. Kuten salamanteri pääsin liekkien läpi, joilla sinä koetit hävittää kurjan tekosi kaikki jäljet. Minä jäin elämään ja minä — Crispin Galliard, tuo juoppo krouviritari, joka kerran oli Roland Marleigh — olen täällä vaatimassa tiliä.»

Hän oli kuin itse ruumiillistunut kosto seisoessaan uhkaavana heidän edessään, kasvot kalmankalpeina raivosta, johon hän puhuessaan oli joutunut, leimuavat silmät katsellen heitä puoleksi suljettuina, jollainen hänen tapansa oli hänen ollessaan vaarallinen. Ja kuitenkin oli Kenneth ainoa, joka oli vaipua maahan kauhusta, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt totuus kauhistuttavassa alastomuudessaan.

Josef tointui pian hämmästyksestään Crispinin äkillisen selvenemisen johdosta. Hän ymmärsi ovelan kepposen, jolla Galliard oli sulkenut heiltä pakotien ainoalta suunnalta, jolta he saattoivat odottaa apua, ja hän kirosi ajattelemattomuuttaan. Mutta silti hän ei hätääntynyt. Hänen miekkansa oli käden ulottuvilla, ja Gregory oli aseistettu. Jos hätä tulisi, olisi heitä kaksi tyyntä ja taitavaa miestä puolihumalaista poikaa ja miestä vastaan, jonka raivo hänen arvelunsa mukaan alentaisi hänen vaarallisuutensa ainakin puoleen. Mahdollisesti myös nuorukainen asettuisi valastaan huolimatta heidän puolelleen. Sitä paitsi ei hänen tarvinnut muuta kuin korottaa äänensä, niin palvelijat rientäisivät apuun, sillä hän ei epäillytkään, ettei hänen äänensä kuuluisi paksun oven läpi, jonka Crispin oli sulkenut.

Pilkallinen huolettomuuden hymy palasi hänen huulilleen, ja hän vastasi kylmästi ja nasevasti.

»Tilin, jota olette tullut vaatimaan, olette varmasti saava, sir. Huimapää-Galliard on kyllä monen rohkean tarinan sankari, mutta ellei arvostelukykyni petä minua, niin on tämä oleva hänen viimeisensä. Jumaliste, sir, oletteko niin mieletön, että tulette yksin uhmaamaan leijonaa sen luolassa?»

»Pikemminkin roistoa kopissaan», ivasi Crispin. »Tulta ja tulikiveä, master Josef, luuletteko pelottavanne minua sanoilla?»

»Jos tarvitsen apua, niin ei minun tarvitse muuta kuin korottaa ääntäni. Mutta se on turhaa. Meitä on kolme yhtä vastaan.»

»Te laskette väärin. Master Stewart kuuluu tänä iltana minulle. — Valansa velvoituksella, jonka rikkominen saattaisi hänen sielunsa turmioon, on hänen autettava minua, missä ja milloin sitä vaadin. Ja minä vaadin sitä nyt, Kenneth. Miekka esille!»

»Jumala teidät kirotkoon», puhkesi hän sanomaan. »Te olette saattanut minut ansaan, olette pettänyt minua.»

»Muistakaa valanne», vastasi Crispin kylmästi. »Jos katsotte, että olen tehnyt teille vääryyttä, niin on teillä tämän jälkeen oikeus vaatia minulta mitä hyvitystä tahansa. Mutta tehkää ensin se, minkä olette vannonut tekevänne. Miekka ulos, mies!»

Yhä Kenneth epäröi. Ja ellei Gregory tällä kohtalokkaalla hetkellä olisi ratkaissut asiaa, on mahdollista, että hän olisi rikkonut valansa. Sillä Gregory pelkäsi, että nuorukaisen epäröinti olisi voinut päättyä toisin, ja sen vuoksi hän päätti heti tehdä sen mahdottomaksi. Vetäen miekkansa tupesta hän hyökkäsi rajusti nuorukaisen kimppuun koettaen pistää häntä rintaan. Kenneth väisti hyppäämällä syrjään, mutta Gregory juoksi heti hänen jälkeensä, ja ollessaan toisen ahdistamana Kennethin täytyi vetää miekkansa suojellakseen itseään.

He seisoivat pöydän ja hallin pengermän puoleisen osan välillä, ja vastapäätä heitä, sulkemansa oven luona, seisoi Crispin. Josef istui yhä pöydän päässä tyynenä, itseensä luottavana, vieläpä huvittuneenakin.

Hän oivalsi, että Gregory oli liian aikaisin ryhtynyt ahdistelemaan miestä, joka mahdollisesti olisi saatu taipumaan heidän puolelleen, mutta hän oli myös varma siitä, että muutama pisto tekisi lopun pojan vastustuskyvystä, ja sen vuoksi hän ei käynyt välittämään. Sitten hän näki Crispinin lähestyvän hitaasti miekka kädessä, joten hänen täytyi pitää huolta omasta turvallisuudestaan. Hän sieppasi takanaan olevan miekan ja hypähtäen jaloilleen astui eteenpäin kohdatakseen tuiman vastustajansa. Galliardin silmät välähtivät ilosta, hän kohotti aseensa ja heidän miekkansa kalahtivat vastakkain.

»Seis, sir», oli Kenneth huudahtanut, kun Gregory hyökkäsi hänen kimppuunsa. Mutta Gregoryn vastaus oli ollut pisto, jota pojan täytyi väistää. Ottaen tämän vastarinnaksi pisti Gregory uudelleen vielä rajummin. Kenneth väisti läheltä, miekan kärki aivan ahdistajaansa kohti. Hän huomasi tilaisuuden, ja sekä vaisto että halu vastata Gregoryn hyökkäykseen sai hänet koettamaan pistoa, joka pakotti Gregoryn taaksepäin, kunnes hänen hartiansa koskettivat seinälaudoitusta. Samalla nuorukaisen jalka sotkeutui siihen tuoliin, jonka Crispin oli kaatanut, ja hän kompastui. Hän tiesi tuskin itsekään, miten kaikki tapahtui, mutta hänen kaatuessaan liukui hänen miekkansa toisen miekkaa myöten ja meni Gregoryn oikean hartian läpi naulaten hänet seinään.

Josef kuuli putoavan miekan kilahduksen ja luuli, että se oli Kennethin. Hänellä oli myös sillä kertaa niin paljon tekemistä, ettei hän uskaltanut hetkeksikään kääntää katsettaan Crispinistä. Näihin saakka oli Josef Ashburn pitänyt itseään mestarillisena miekanmittelijänä sekä kelvollisena kenen kilpailijaksi hyvänsä muissa aselajeissa. Mutta Crispinissä hän tapasi sellaisen meikkailijan, ettei ollut koskaan moista nähnyt. Joka valehyökkäykseen ja lyöntiin, mitä hänen tiedossaan vain oli, oli Crispin vastannut silmänräpäyksessä ja aina samalla tuloksella. Hänen miekkansa kärki oli aina työntynyt syrjään ja syöksy väistetty.

Vimmatusti hän nyt otteli pistäen miekallaan puoleen ja toiseen, ylös ja alas, milloin vähäisinkin tilaisuus tarjoutui, mutta hän tapasi aina Crispinin miekan pehmeän väistön. Hän jatkoi taistelua ja ihmetteli minuuttien kuluessa hitaasti, miksi Gregory ei tullut hänen avukseen. Sitten kauhistuttava ajatus, että Gregory ehkä oli voitettu, välähti hänen mieleensä. Siinä tapauksessa hänen täytyi luottaa vain itseensä. Hän kirosi liiallista itseluottamustaan, joka oli johtanut hänet tähän vaaralliseen erehdykseen, nimittäin vastustajansa aliarviointiin. Hänen olisi pitänyt tietää se. Se, jolla oli sir Crispinin maine, ei ollut mikään tavallinen mies, vaan mies, joka oli tottunut vaaroihin ja niistä suoriutumaan. Hänpä huutaisi apua. Hän ihmetteli ajatellessaan, ettei aseiden kalina ollut herättänyt hänen palvelijainsa huomiota. Yhä taistellen hän korotti äänensä ja huusi…

»Säästäkää keuhkojanne», mutisi ritari. »Vannon, että niitä vielä tarvitsette. Huutakaa niin paljon kuin haluatte, mutta kukaan ei teitä kuule. Minä annoin teidän neljälle palvelijallenne ruukun viiniä, jotta he saisivat juoda lähtömaljani. He ovat tyhjentäneet sen jo, sitä tuskin epäilen, ja yksikin lasi sitä kellistäisi vankimmankin juopon nukkumaan kellon ympäri.»

Kirous oli Josefin ainoa vastaus — kirous, joka kohdistui hänen omaan tyhmyyteensä ja liikavarmuuteensa. Vähän aikaa sitten hän oli luullut vetäneensä tiukan verkon tuon roiston ympärille, ja tässä oli hän nyt omassa ansassaan, miltei lopen väsyneenä ja vastustajansa vallassa.

Hänen mieleensä juolahti, että Crispin pidätti kättään, että hän ainoastaan puolusti itseään, ja hän ihmetteli, mitä mies sillä tarkoitti. Hän tunsi olevansa huonompi miekkailija ja että Galliard milloin tahansa saattaisi pistää miekkansa hänen lävitseen. Hän oli päästä kantapäihin hiessä, joka johtui sekä ponnistuksesta että epätoivosta. Hänet valtasi mieletön kiihko. Ehkäpä hän vielä saattaisi kääntää hyväkseen Crispinin epätietoisuuden ja antaa lopullisen piston!

Hän kokosi voimansa viimeistä ponnistusta varten ja kääntäen rannetta valepistosta ensi asemassa hän vei miekkansa toisen alitse ja ojentaen käsivartensa hyökkäsi tulisesti päin. Ojentaessaan käsivartensa hän tunsi äkkiä tärähdyksen ranteessaan. Miekka oli lennähtänyt hänen kädestään ja hän seisoi aseettomana Crispinin armoilla.

Koriseva huudahdus pääsi häneltä vastoin tahtoaankin ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, kun hän näki ritarin tuhoa ennustavan katseen. Seinä ei ollut kuin kolmen askelen päässä hänestä ja siinä riippui monta voittoisaa asetta aivan käden ulottuvilla. Mutta pelko valtasi hänet siinä määrin, että se tylsytti hänen ajatusvoimansa ja lamaannutti hänen jäsenensä hänen ajatellessaan, että hänen pamppaileva sydämensä saattoi seuraavassa hetkessä lyödä viimeisen kerran. Tyyni, vääjäämätön rohkeus, joka oli ollut Josefin ainoa hyve, oli paennut, ja hänen rautainen tahtonsa, joka tähän saakka oli pitänyt hänen omantuntonsakin aisoissa, suli pehmeäksi kuin vesi hänen katsoessaan kuolemaa silmiin.

Aikakausia näytti hänen mielestään kuluneen siitä hetkestä, kun hänen miekkansa oli pudonnut hänen kädestään, ja sittenkään ei hänen odottamaansa iskua kuulunut. Crispin seisoi yhä uhkaavana ja äänettömänä hänen edessään katsellen magneettisella lumousvoimalla häntä — samoin kuin käärme lintua. Josef ei voinut kääntää katsettaan toisen silmistä, joiden edessä hän tunsi vapisevansa ja kutistuvansa olemattomiin.

Kynttilät paloivat jo matalina jaloissaan ja salaperäiset varjot täyttivät suuren, synkän hallin nurkan. Ne muodostivat sopivan kehyksen sille julmalle kuvalle, jota nuo kaksi miestä esittivät — toinen ankaran uhkaavana ja kostavana, toinen kyyristyneenä, pelon lamauttamana ja kuolonkalpeana.

Pöydän takana, haavoitettu Gregory tiedottomana ja verta vuotavana edessään seisoi Kenneth katsoen tapahtumain kulkua äänettömänä, ihmettelevänä ja kauhuissaan.

Hänestäkin siinä seistessään tuntuivat sekunnit minuuteilta siitä hetkestä, kun Josef oli joutunut aseettomaksi, siihen hetkeen, jolloin Crispin nauraen — lyhyesti ja äkkiä kuin laukaus — heitti miekkansa lattiaan ja tarttui uhrinsa kurkkuun.

Niin suunnaton kuin Crispinin viha olikin, oli hän sen tähän saakka pitänyt aisoissa. Mutta nyt se vihdoin puhkesi äkkiä raivoksi, joka valtasi hänet kokonaan sysäten syrjään järjen, ja hän leiskui hillitönnä pelkästä raivoamisen halusta. Aivan kuin hiilloksesta leimahtava lieska nousi hänen mieletön raivonsa muuttaen hänen kasvonsa ja koko hänen olemuksensa toiseksi. Uusi, lannistumaton voima valtasi hänet, hänen suonensa sykkivät nopeasti, mielettömästi hänen verensä tulisen kierron mukaan ja hänen sielunsa täyttyi julmalla hekumalla — hekumalla, jota peto tuntee alkaessaan repiä saalistaan.

Hänet valtasi halu musertaa hitaasti ja omin käsin häviölle joutunut vihollisensa. Miekan pisto tämän lävitse olisi ollut liian nopea teko. Mies olisi kuollut, eikä Crispin olisi tiennyt mitään hänen kärsimyksistään. Mutta ottaa häntä näin kurkusta, saada hitaasti puristaa hänestä viimeinen elonkipinä, tuntea hänen toivoton, kiemurteleva sätkytyksensä, tuntea joka tuskan värähdys hänen jäsenissään, katsella hänen yhä punehtuvia kasvojaan ja paisuvia verisuoniaan, katsella kuinka hänen pullistuvat silmänsä täyttyivät mykällä kuoleman kauhulla, pitää häntä sillä tavalla, käsissään, kunkin sekunnin muuttuessa selväksi, tuntuvaksi ajankohdaksi ja siten tekemällä tili menneistä, menetetyistä vuosista selväksi hänen kanssaan, sen Crispin tunsi olevan jotakin koston tapaista.

Sillä välin oli hämmästys niin odottamattomasta liikkeestä taas herättänyt Josefissa eloon miehen mielen. Hetkeksi kolkutti toivokin hänen sydämessään. Hän oli jäntevä ja sukkela, ehkäpä Galliard vielä saisi katua sitä, että heitti miekkansa. Hän luuli syyn siihen olevan niissä halveksivissa sanoissa, jotka Crispin silloin oli lausunut…

Ja Crispinin puhuessa tiukkeni hänen hoikkien, jäntevien sormiensa ote, niin että se pusersi Josefista sekä hengityskyvyn että vastanousseen toivon voittaa toinen uudessa kamppailussa. Josef ei ollut ottanut lukuun Crispinin kaleeriorjuudessa saavuttamaa voimaa, ja hänestä tuntui ilmiömäiseltä, kun hän huomasi miltei kohoavansa maasta ja heilahtelevansa puoleen ja toiseen kuin pieni lapsi aikamiehen käsissä. Turhaa oli hänen ponnistelunsa. Hänen voimansa vähenivät nopeasti. Veri, joka liian kauan oli viipynyt hänen päässään, alkoi jo himmentää hänen näköään, kunnes vihdoin luja ote heltisi ja hän hengitti taas vapaasti. Saatuaan näkönsä jälleen hän huomasi istuvansa tuolissaan pöydän päässä ja hänen vieressään seisoi sir Crispin nojaten vasenta kättään pöytään ja pitäen taas miekkaa kädessään sekä silmäillen pilkallisesti ja häijysti uhriaan.

Kenneth ei voinut pidättää vavistusta. Hän oli tuntenut Crispinin rajuksi mieheksi, joka helposti vihastui, ja hän oli usein nähnyt vihan tekevän hänen muotonsa pelottavaksi. Mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään tähän verrattavaa. Hänen tuhoa ennustava katseensa oli saatanallinen ja hänen hirvittävä hymynsä täynnä vihaa ja pilkkaa hänen seisoessaan siinä voimattoman saaliinsa edessä, jota oli kahdeksantoista vuotta odottanut saadakseen musertaa hänet maahan.

»Toivoisin», sanoi Crispin karkeasti ja tyynesti, »että teillä olisi kymmenen elämää, master Josef. Siitä huolimatta olen tehnyt parhaani. Kaksi kuolemantuskaa olette jo kokenut, ja minä tahdon olla armollinen. Loppunne on käsissä. Jos haluatte rukoilla, niin tehkää se, master Ashburn, vaikka luulenkin, että se on hukkaan mennyttä ilmaa — olette liiankin kypsä helvettiin.»

»Oletteko voinut epäillä sitä?» nauroi Crispin. »Ja kuitenkin olen jo kaksi kertaa antanut teidän tuntea kuoleman esimakua. Luulitteko minun vain laskevan leikkiä?»,

Josefin hampaat kalahtivat yhteen päättävästi. Crispinin pilkka vaikutti häneen kuin lyönti — mutta lyönti, joka nostatti kostonhalun eikä masentumista. Hän kokosi taas voimansa uuteen rynnistykseen, ei ruumiilliseen, jonka hän huomasi turhaksi, vaan henkiseen viisasteluun.

»Ei, minä teen oikeutta. Se on tosin kauan viipynyt matkallaan, mutta se on vihdoinkin tullut.»

»Älkää kutsuko minua sillä nimellä», huusi Crispin käheästi. »En ole käyttänyt sitä näinä kahdeksanatoista vuotena, ja koska te olette tehnyt minut siksi mikä nyt olen, ei sitä nimeä voi nytkään käyttää.»

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten puhui Josef taas hyvin tyynesti ja vakavasti.

»Ajatelkaa, sir Crispin, mitä olette tekemäisillänne. Se ei voi hyödyttää teitä millään tavalla.»

»Jumaliste, niinkö luulette? Ettekö luule, että merkitsee mitään se, kun saan nähdä teidän maksavan viimeisetkin velkanne rippeet?»

»Te voitte saada kalliisti maksaa siitä, mikä teille tuottaa vain hetkellisen tyydytyksen.»

»Se ei ole hetkellinen, Josef», nauroi Crispin. »Pelkkä muistokin siitä tarjoaa minulle iloa ne vuodet tai päivät, mitä minulla vielä on jäljellä. Se on tyydytys, jota olen odottanut kahdeksantoista vuotta, vaikka heti sen perästä makaisin kylmänä ja jäykkänä.»

»Sir Crispin, te olette parlamentin vihollinen, miltei henkipatto.
Minulla on jonkin verran vaikutusvaltaa, paljonkin. Käyttämällä sitä…»

»Vaiti, sir», huusi Crispin vihaisesti. »Te puhutte turhaan. Mitä merkitsee minulle elämä tai kaikki mitä elämä voi minulle antaa? Kun olen näin kauan kestänyt sen kuorman, niin se on tapahtunut vain sen vuoksi, että saisin nähdä tämän hetken. Luuletteko, että mitkään lahjukset, joita te voisitte minulle tarjota, saattaisivat järkyttää minua päätöksessäni?»

Gregoryn valitus hänen alkaessaan tulla tuntoihinsa veti Crispinin huomion puoleensa.

»Sitokaa hänet, Kenneth», käski hän viitaten pitkällään olevaan mieheen. »Mitä? Epäröittekö? Nyt, niin totta kuin Jumala elää, minä tahdon, että tottelette, tai muuten tulee vannomanne vala olemaan teille ikävänä muistona.»

Halveksiva ilme kasvoillaan laskeutui nuorukainen polvilleen. Sitten hän sanoi äkkiä: »Minulla ei ole mitään välineitä.»

»Pöllöpää, eikö hänellä ole miekan hihna ja kaulahuivi? Käyttäkää niitä.»

»Miksi pakotatte minut tekemään tämän?» vastusteli poika yhä kiihkeästi. »Te olette pettänyt minua ja sittenkin olen pitänyt valani ja antanut teille sen avun, jota tarvitsitte. He ovat nyt teidän vallassanne, ettekö itse voi suorittaa loppua?»

»Sieluni kautta, master Stewart, minä olen liian kärsivällinen teitä kohtaan. Täytyykö meidän väitellä joka askelesta, minkä otatte. Minä haluan teidän apuanne, kunnes tämä asia on suoritettu loppuun. Sitokaa heti tuo mies ja lopettakaa lörpöttely.»

Hänen tuimuutensa voitti pojan vastustuksen… Kennethillä oli tarpeeksi järkeä nähdäkseen, ettei Crispinin mielentila sietänyt enempää vastustamista, ja niin hän kiroten ja huokaillen kävi sitomaan Gregoryn käsiä.

»Punnitkaa tarkoin tekoanne, sir Crispin», hän sanoi. »Te olette vielä nuori, teillä on vielä pitkälti elonaikaa. Älkää turhan vuoksi hävittäkö sitä teolla, joka ei voi korjata mennyttä.»

»Mutta se voi kostaa sen, Josef. Mitä elämääni tulee, niin te turmelitte sen vuosia sitten. Tulevaisuudella ei ole minulle mitään tarjottavana. Nykyisyydellä on tämä.» Ja hän vetäisi takaisin miekkansa pistääkseen.

Pelko kuvastui taas Josefin silmissä Crispinin liikkeen johdosta, ja kolmannen kerran sinä iltana hän sai maistaa, miltä kuoleman tulo tuntui. Mutta vieläkin Galliard pidätti iskuaan. Hän piti miekan kärkeä Josefin rinnan kohdalla ja tarkkasi jokaista pelon aiheuttamaa värähdystä hänen kuolonkalpeilla kasvoillaan. Hän ei tahtonut iskeä, sillä se olisi lopettanut sen erinomaisen kidutuksen, jonka alaiseksi hän Josefin pakotti.

Josef oli ollut murtunut ja toivoton. Nyt hän äkkiä taas virkosi, mutta toisella tavalla. Hän heittäytyi polvilleen Crispinin eteen ja rukoili häntä säästämään hänen kurjan henkensä.

Crispin katseli häntä pilkan ja kylmän vihan sekaisin silmäyksin. Tällaisena oli hän tahtonut nähdä Josefin, murtuneena ja hätääntyneenä, kärsien edes jonkin osan siitä, mitä hän itse oli toivottomina vuosinaan kärsinyt. Tyydytyksellä hän näki uhrinsa tuskan. Hän katseli sitä myös ivan ja inhon katsein, sillä raukka oli hänen silmissään ruma nähtävyys, ja Josefista oli todella sinä hetkenä tullut niin inhottava raukka, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt. Hänen pergamentinkarvaiset kasvonsa olivat harmaat ja pilkalliset ja otsa hikihelmiä täynnä. Hänen huulensa olivat siniset ja vapisevat, hänen silmänsä veristivät, ja kyynelet olivat tulemaisillaan esille.

Crispin seisoi hiljaa kuin odottaen, kuunnellen tyynenä ja kovana, aivan kuin hän ei olisi tajunnut mitään, kunnes Josefin valittavat rukoukset päättyivät korvauksen tarjoamiseen.

»Mitä korvausta te voitte tarjota, murhaaja? Voitteko antaa minulle takaisin vaimoni ja lapseni, jotka teurastitte kahdeksantoista vuotta sitten?»

»Voin antaa teille ainakin lapsenne takaisin», vastasi toinen. »Minä voin ja tahdon palauttaa teille lapsenne, jos vain pidätätte kätenne. Sen ja paljon muuta tahdon tehdä korjatakseni menneet.»

Tietämättään laski Crispin kätensä ja kokonaisen minuutin hän tuijotti Josefiin. Hänen leukansa painui alas, tuimuus katosi hänen kasvoiltaan ja sen sijaan astui hämmästys, sitten se muuttui kysymykseksi ja epäuskoksi vaihdellen uudelleen ja uudelleen. Hänen kasvojensa kalpeus näytti lisääntyvän ja vihdoin hän purskahti kovaan nauruun.

»Se ei ole valhe», huudahti Josef niin vakavana, että osa Crispinin epäuskoa katosi hänen kasvoiltaan. »Se on totta, Jumalan totuus. Teidän poikanne elää.»

»Helvetin koira, se on valhe. Tuona julmana iltana, jolloin menin teidän iskustanne tainnoksiin, kuulin teidän huutavan veljellenne käskien häntä katkaisemaan vikisevän sekasikiön kaulan. Juuri ne olivat teidän sananne, master Josef.»

»Myönnän, että käskin häntä tekemään sen, mutta hän ei totellut. Hän vannoi antavansa pojan elää. Poika ei koskaan saisi tietää kenen hän oli, sanoi veljeni ja minä suostuin. Me veimme pojan mennessämme. Hän on elänyt ja vaurastunut.»

Ritari vaipui tuolille kuin voimansa menettäneenä. Hän koetti ajatella, mutta ei voinut tehdä sitä yhtenäisesti.

»Kuinka voin tietää, ettette valehtele? Mitä todistuksia voitte näyttää minulle?» hän kysyi vihdoin käheällä äänellä.

»Vannon puhuneeni totta. Vannon sen Vapahtajamme ristin kautta!» vakuutti Josef niin juhlallisesti, että se ei voinut olla vaikuttamatta Crispiniin. Sitten Galliard nauroi pilkallisesti.

Josef avasi jo suunsa vastatakseen, mutta sulki sen uudelleen. Innoissaan hän oli vähällä ilmaista tiedon, jolla aikoi ostaa elämänsä. Hän sai Crispinin äänensävystä ja kysymyksistä uudelleen rohkeutta ja niistä hän myös päätteli, että mies olisi taipuvainen uskomaankin, jos hänelle vain esitettäisiin pätevä todistus. Hän nousi seisomaan, ja kun hän taas alkoi puhua, hänen äänensä oli saanut takaisin paljon entistä harkitsevaa tyyneyttä.

»Sen», sanoi hän, »ilmoitan teille sitten, kun ensin olette luvannut lähteä täältä ja jättää Gregoryn ja minut koskematta. Varaan teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette ja annan teille kirjeen noille henkilöille vietäväksi, niin kokoon pantuna, että se, mitä he sen johdosta teille kertovat, on vahvistava minun puheeni todeksi.»

Kyynärpäihinsä nojaten ja käsi otsalla, niin että se varjosti hänen silmiään, Crispin istui pöydän ääressä ja mietti, vuoroin liikuttuneena epäillen, mielentilassa, jota hän ei kirjavassa elämässään vielä koskaan ollut kokenut. Valehteliko Josef hänelle? Siinä kysymys, joka alinomaa nousi hänen eteensä, ja omituista kyllä — vaikka hän niin vähän luotti Josefiin, hän oli kuitenkin taipuvainen uskomaan hänen äänensävynsä todeksi. Josef katseli häntä mielessään suuri levottomuus ja hieman toivoa.

Vihdoin otti Crispin kätensä silmiltään, jotka näyttivät raukeilta, ja nousi.

»Tahdon nähdä, millainen kirjeenne on. Tuossa on kynä, mustetta ja paperia. Kirjoittakaa.»

Vapisevalla kädellä Josef kirjoitti muutaman rivin. Sitten hän antoi sen Crispinille luettavaksi.

»Tämän tuoja on Sir Crispin Galliard ja hän on läheisissä suhteissa siihen asiaan, josta meidän kesken on sovittu. Minä pyydän, että vastaatte totuudenmukaisesti ja niinkuin asia on niihin kysymyksiin, joita hän asian yhteydessä teille tekee.»

»Ymmärrän», sanoi Crispin hitaasti. »Niin, se kelpaa. Nyt allekirjoitus.» Ja hän palautti Josefille paperin.

Ashburn oli taas oma itsensä. Hän tajusi olevansa voiton puolella eikä aikonut enää antautua.

»Panen nimikirjoitukseni siihen, jos vannotte lähtevänne uhkaamatta meitä enää.»

Crispin mietti hetken punniten tarkoin asemaansa. Jos Josef nyt valehteli hänelle, hän oli keksivä keinon palata uudelleen, tuumi hän ja vannoi valansa.

Josef kastoi kynänsä ja pysähtyi miettiväisenä katsomaan mustepisaraa, joka liian täydestä kynästä venyi pulloon. Se oli lyhyt hetki, mutta se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jolta se näytti.

Tähän saakka Josef oli ollut aikeissaan yhtä rehellinen kuin vakavakin ajatellen ainoastaan pelastustaan hinnalla millä hyvänsä ja unohtaen hetken pelossa sen vaaran, millä tulevaisuus saattaisi uhata häntä, jos Crispin Galliard saisi olla vapaalla jalalla. Mutta sinä hetkenä, jolloin hän kastoi sulkansa varmana siitä, että vaara oli tällä kertaa vältetty, piru kuiskasi hänen korvaansa viekkaan ja ruman ajatuksen. Katsoessaan kynästään valuvaa pisaraa hän muisti äkkiä, että Ankkurin majatalossa Lontoossa, Thames-kadun varrella, asui eräs eversti Pride, jonka pojan Galliard oli tappanut ja joka ei hevin laskisi häntä käsistään, jos vain saisi hänet kiinni. Sekunnissa oli ajatus noussut ja päätös tehty, ja sulkiessaan kirjeen ja kirjoittaessaan päällekirjoituksen Josef tunsi, että hän mielellään olisi huutanut ihastuksesta voittaessaan vihamiehensä niin ovelalla tavalla.

Se oli tehty nimi, jonka Josef hetken mielijohteesta oli kirjoittanut aikoen lähettää jonkun lähetin, joka joutuisi perille ennen Crispiniä ja ilmoittaisi eversti Pridelle hänen tulostaan.

»Hyvä on», oli Crispinin ainoa huomautus. Hänkin oli tyyntynyt ja hillitsi itsensä täydellisesti. Hän pani kirjeen huolellisesti takkinsa sisäpuolelle.

»Jos olette valehdellet minulle, jos tämä on vain keino pelastaa kurja elämänne, niin olkaa varma siitä, master Ashburn, että kosto ei siirry monta päivää tuonnemmaksi.»

Josef oli jo vastaamaisillaan, että ei meistä kukaan ole kuolematon, mutta hän ajatteli, ettei aika ollut oikein sopiva pilanteolle, ja kumarsi vain ääneti.

Galliard otti lakkinsa ja viittansa tuolilta, johon hän oli ne pannut halliin tullessaan. Sitten hän taas kääntyi Josefin puoleen.

»Puhuitte rahoista hetki sitten», sanoi hän äänellä, joka vaati omaansa, äänellä, jolla herrasmies puhuttelee palvelijaansa. »Otan kaksisataa karolusia. Enempää en mukavasti voi kantaa.»

Josef hätkähti summaa. Juolahtipa hänen mieleensä panna vastaankin niin suurta vaatimusta. Sitten hän muisti, että hänen lukuhuoneessaan oli pari pistoolia. Jos hän saisi ne käsiinsä, hän selvittäisi asian paikalla, ilman eversti Priden apua.

»Muistakaa, sir, että olette vielä minun palveluksessani. Pitäkää huolellisesti vahtia.»

Kenneth taivutti päätään vastaamatta. Mutta master Gregory ei tarvinnut paljoakaan vahtimista. Hän makasi avuttomana lattialla, joka oli tahraantunut hänen haavastaan vuotavalla verellä. Hän olisi ollut täysin vaaraton sitomattakin.

Sen lyhyen ajan kuluessa, minkä he olivat kahden, ei Kenneth edes yrittänytkään puhutella Gregorya. Hän istuutui lähimmälle tuolille ja käsi poskella ja kyynärpää polvea vasten mietti sitä surkeaa asemaa, johon Crispin oli hänet saattanut. Sinä hetkenä oli hänen vihamielisyytensä ritaria kohtaan entistä katkerampi. Se seikka, että Crispin oli saamaisillaan takaisin poikansa ja elävässä elämässä jatkoa Worcesterissa kertomaansa tarinaan, ei häntä liikuttanut vähääkään. Galliard oli särkenyt hänen välinsä Ashburnien kanssa. Hän ei enää koskaan voinut toivoa saavansa Cynthian kättä, jonka vuoksi oli ollut valmis näyttelemään sekä konnan että narrin osaa, niin, hän oli nyt kumpaakin. Hänellä ei ollut enää muuta jäljellä kuin palata isänsä köyhään majaan saadakseen siellä osakseen niiden ivan, jotka epäilemättä olivat kuulleet hänen lähteneen etelään naimaan rikasta englantilaista perijätärtä. Että hän sellaisella hetkellä saattoi ajatella tällaista, osoittaa vain hänen mielensä mataluutta. Hänen rakkautensa pohjautui yksinomaan ansaitsemiseen ja turhamaisuuteen, se ei todella ollut rakkautta ensinkään. Se, mitä hän luuli rakkaudeksi Cynthiaa kohtaan, ei ollut muuta kuin itserakkautta, jota hän Cynthian kautta koetti tyydyttää.

Hän kirosi huonoa onneaan, joka oli johtanut Crispinin hänen elämäänsä. Hän kirosi Crispinin sen pahan vuoksi, mitä oli hänen puoleltaan saanut kärsiä, unohtaen, että hän ilman Crispiniä olisi ollut ruumiina jo kuukausi sitten.

Katkerat olivat hänen mietteensä, kun ovi taas avautui ja Josef Crispinin seuraamana astui sisään. Ritari tuli hallin poikki ja kumartui katsomaan Gregorya.

»Voitte vapauttaa hänet siteistä, Kenneth, kun olen mennyt», hän sanoi. »Ja neljännestunnin kuluttua tästä olette vapaa valastanne. Jääkää hyvästi», lisäsi hän tavattoman ystävällisesti ja katsoi nuorukaiseen miltei pahoilla mielin.

»Ei ole luultavaa, että tapaamme jälleen, mutta jos niin kävisi, niin toivon, että se tapahtuisi onnellisemmissa olosuhteissa. Jos olen vahingoittanut teitä tässä asiassa, niin muistakaa, että minun täytyi se tehdä. Jääkää hyvästi.» Ja hän ojensi kätensä.

Heti kun Crispin oli lähtenyt ja kun hänen hevosensa kavion kapse vielä kuului ulkona raivoavan myrskyn ja sateen läpi, kiiruhti Josef hallin poikki palvelijain puolelle. Siellä hän tapasi neljä palvelijaansa syvässä unessa, kasvot kalpeina ja tahmeina ja jäsenet velttoina oudoissa asennoissa.

Turhaan satoi heidän päälleen potkuja ja kirouksia, heitä oli mahdoton saada hereille horrostilastaan.

Vihdoin hän otti lyhdyn ja meni talliin, mistä Crispin juuri oli ottanut hänen parhaan ratsuhevosensa, ja satuloi omin käsin toisen. Hänen huulensa olivat omituisessa hymyssä, kun hän palasi siihen huoneeseen, jossa hänen veljensä oli Kennethin kanssa.

Hänen poissaollessaan oli Kenneth sitonut Gregoryn haavan. Hän oli saanut haavoittuneen ottamaan hieman viiniä ja oli asettanut tämän tuoliin, jossa hän nyt istui puoleksi makaavassa asennossa, kalpeana ja uupuneena.

Kenneth ei näyttänyt kuulevan. Hän istui kuin unessa. Hänen silmänsä, jotka eivät nähneet mitään, olivat suunnatut Gregoryn kalpeisiin, velttoihin kasvoihin.

Kenneth nosti päätään, nousi ja huokasi vieden kättään väsyneesti otsansa yli.

»Ymmärrän, sir», vastasi hän hiljaisella äänellä. »Tarkoitatteko, että minun täytyy lähteä?»

»On jo yli puolenyön», sanoi hän hitaasti,» ja ulkona on paha ilma. Te voitte olla täällä huomiseen, jos tahdotte. Mutta sitten teidän on lähdettävä», hän lisäsi ankarasti, »minun tarvinnee tuskin sanoa, että mistress Cynthian kanssa ette enää saa puhua, ettekä enää Marleigh'n linnaan jalallanne astua.» —

»Olin valan sitoma, jonka olin tehnyt tietämättä, ketä vastaan olin käteni nostava. Oh, sir, täytyykö minun kärsiä koko elämäni erehdyksestä, joka ei ollut oma aiheuttamani? Te, master Gregory», huudahti hän kääntyen innokkaasti Cynthian isän puoleen, »te olette armollisempi. Te käsitätte asemani — minut pakotettiin siihen.»

»Piru teidät vieköön, master Stewart», ähki hän. »Minä käsitän, että te olette antanut minulle haavan, jonka parantamiseen menee ainakin kuukausi.»

»Vannominen sinne ja vannominen tänne näkyy olevankin teidän pääasiallisin tehtävänne elämässä», murahti Gregory vastaukseksi. »Parasta, kun lähdette. Me emme aio ruveta kuuntelemaan teidän selityksiänne.»

»Jos te todella voitte tarjota jotakin korvausta, niin me ehkä saatamme kuunnella teitä», sanoi Josef tyynesti.

»Onko olemassa mitään korvausta? Miten voin tehdä tekoni tekemättömäksi? Osoittakaa minulle keino, olen valmis vaikka mihin.»

Sellaista vastausta Josef odotti ja hän oli vähällä paljastaa tyytyväisyytensä. Hän oli vähän aikaa ääneti, miettivinään.

»Kenneth», sanoi hän vihdoin, »te voitte jossakin määrin korjata pahan tekonne, ja jos olette valmis kestämään hieman rasitusta, niin minä puolestani tahdon unohtaa tämän illan.»

»Sanokaa minulle millä tavalla, sir, ja maksoi mitä maksoi, minä teen sen.»

Hän ei tullut ajatelleeksikaan sitä tosiasiaa, että Crispinin nurjamielisyys Ashburneja kohtaan oli täysin oikeutettua, että he olivat hävittäneet Crispinin elämän sekä koettaneet tappaa hänet, samoin kuin he tappoivat hänen vaimonsakin kahdeksantoista vuotta sitten. Kenneth ajatteli ainoastaan Cynthiaa. Hänen ainoa toivonsa oli omistaa hänet. Hänen rinnallaan ei kunnia eikä oikeus merkinnyt mitään.

»Se on vallan helppo tehtävä», vastasi Josef. »Tehtävä, jonka voisin antaa jollekin palvelijoistanikin.»

Josef ei puhunut mitään siitä, että koska hänen kaikki palvelijansa makasivat unijuoman nukuttamina, asia oli niin tärkeä, että hänen sananviejänsä täytyi lähteä samana yönä matkaan.

»Toivoisin, sir», vastasi nuorukainen, »että tehtävä olisi suuri ja vaikea.»

»Aivan niin», vastasi Josef purevan ivallisesti, »mehän tunnemme sekä teidän urhoollisuutenne että neuvokkuutenne.» Hän istui vähän aikaa vaiti ja miettiväisenä ja sanoi sitten katsahtaen äkkiä nuorukaiseen kiinteästi:

»Saatte nyt koettaa sovittaa välinne kanssamme.» Sitten hän lisäsi: »Menkää panemaan itsenne kuntoon matkaa varten. Teidän täytyy tunnin kuluessa lähteä Lontooseen. Ottakaa mitä tarvitsette ja aseistakaa itsenne ja tulkaa sitten takaisin luokseni.»

Gregory aavisti tylsyydestään huolimatta ainakin puoleksi mitä oli tekeillä, ja hän aikoi sanoa jotakin. Mutta veljen silmäys sai hänet vaikenemaan.

»Menkää», sanoi Josef nuorukaiselle, ja sanaakaan sanomatta Kenneth nousi ja meni.

»Tehdä tuon roiston kaksin verroin vaarattomaksi», vastasi Josef kylmästi. »Eversti Pride saattaa olla poissa, kun hän saapuu perille, ja hän voi päästä selville siitä, että ei ketään Lane-nimistä asukaan Ankkurissa Thames-kadun varrella. Voisi olla kohtalokasta herättää hänessä epäluuloja ja saada hänet tänne takaisin.»

»He voisivatkin, elleivät olisi siinä määrin unijuoman uuvuttamia, etteivät voi nousta ylös. Saattaisin lähteä itsekin, mutta näin on paras.» Hän nauroi hiljaa. »Siinä on myös hieman komediaa. Kenneth ratsastaa verenhimoisen ritarimme ohi varoittamaan Pridea hänen tulostaan, ja kun Crispin saapuu, niin hän joutuu suoraan pyövelin käsiin. Siitä tulee hänelle pieni yllätys. Lupaukseni, joka koski hänen poikaansa, aion myös pitää. Hän saa kuulla hänestä Pridelta, mutta liian myöhään, että tieto olisi enää minkään arvoinen.»

»Jumaliste, Josef, se on ruma teko», huudahti hän. »Mieluummin en näkisi poikaa enää koskaan. Anna hänen mennä matkoihinsa kuten aioit.»

»Sellaista aikomusta minulla ei koskaan ole ollut. Voisinko saada luotettavampaa sanan viejää kuin hän, nyt kun olen hänen intoaan lisännyt pelolla. Voimme luottaa siihen, että hän Cynthian voittaakseen tekee sen, missä toinen ehkä ei onnistuisi.»

»Mene sänkyyn, senkin uikuttava tekopyhä. Haavasi tekee sinut heikkopäiseksi.»

Meni puoli tuntia ennen kuin Kenneth palasi saappaat jalassa, vaippa harteilla ja valmiina matkaan. Hän tapasi Josefin yksinään ahkerassa kirjoitustouhussa ja noudattaen viittausta istuutui odottamaan.

Muutama minuutti kului, kunnes Josef mutisten itsekseen ja vetäistyään viimeisen vetonsa laski kynän kädestään. Hiekkarasia koholla, ikään kuin noppaa heittääkseen, hän katsoi nuorukaiseen.

»Et saa säästää kannuksia etkä piiskaa, kunnes tulet Lontooseen, master Kenneth. Sinun täytyy ratsastaa yötä päivää, sillä asia on erittäin tärkeä.»

Kenneth nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi, ja Josef ripotteli hiekkaa paperille.

»En osaa sanoa, milloin joudut Lontooseen ennättääksesi ajoissa», jatkoi hän ja taivuttaen paperia kaatoi liian hiekan takaisin rasiaan, »mutta noin puolen yön aikaan huomenna pitäisi kirjeen olla perillä. Niin», hän jatkoi vastaukseksi pojan hämmästyneeseen ilmeeseen, »se on tiukka ratsastus, tiedän sen, mutta jos tahdot saada Cynthian, niin täytyy sinun siitä suoriutua. Älä säästä rahaa äläkä hevosta ja pysyttele satulassa, kunnes olet Thames-kadulla.» Hän sulki kirjeen, sinetöi sen ja kirjoitti osoitteen: »Eversti Pride, Ankkuri. Thames-katu.» Hän nousi ja antoi kirjeen Kennethille, jolle osoite ei merkinnyt mitään, koska hän ei ollut nähnyt sitä kirjettä, jonka Crispin oli saanut viedäkseen.

»Sinun täytyy antaa tämä avaamattomana ja omin käsin eversti Pridelle eikä kenellekään muulle. Jos hän sattuisi olemaan poissa tullessasi, niin etsi hänet käsiisi viipymättä, olipa hän missä tahansa. Muista, että sinun tulevaisuutesi riippuu siitä, miten uskollisesti noudatat näitä määräyksiä. Jos tulet ajoissa perille, kuten luulen ja uskon voivasi tehdä, niin voit pitää itseäsi Cynthian tulevana miehenä. Jos epäonnistut, niin — niin sinun ei tarvitse palata tänne.»

»En tule epäonnistumaan, sir», huudahti Kenneth.»Sen mitä ihminen saattaa tehdä suorittaakseen matkan neljässäkolmatta tunnissa, sen aion tehdä.»

Hän olisi tahtonut kiittää Josefia tästä erinomaisesta tilaisuudesta korjata rikkomuksensa, mutta Josef keskeytti hänet.

»Ota tämä kukkaro», huudahti hän kärsimättömästi. »Hevonen on valmiiksi satuloituna tallissa. Se vie sinut ainakin Nortoniin saakka. Siellä saat toisen hevosen ja kun se on lopussa, niin tulee kolmannen vuoro. Mene nyt.»

Kun krouviritari jätti Marleigh'n linnan portit taakseen lokakuisena myrsky-yönä, painoi hän kannuksensa syvälle hevosen kylkiin ja pakotti sen vaaralliseen neliin Norwichiin johtavaa tietä. Hän toimi pikemminkin vaistomaisesti kuin harkinnan mukaan. Myllertävissä aivoissaan oli hänellä ainoastaan yksi ajatus selvänä — tieto siitä, että hänen poikansa eli ja että hänen tuli mennä Lontooseen saadakseen hänestä tietoja. Hän ei edes ruvennut ajattelemaan, millainen mies hänen lapsestaan oli kasvanut eikä mihin elämäntehtävään hänet oli kasvatettu. Hän eli, hän oli jossakin tässä maailmassa ja se riitti hänelle sillä kertaa. Ashburnit eivät näköjään olleet hävittäneet aivan kaikkea, mikä saattoi tehdä elämän hänelle siedettäväksi, elämän, jonka hän niin usein oli turhan päiten pannut alttiiksi.

Hänen poikansa eli, ja Lontoossa hän saisi kuulla hänestä. Lontooseen täytyi hänen siis kiiruhtaa ja hän vannoi, ettei lepäisi ennen kuin olisi perillä. Ja siinä varmassa päätöksessä hän kannusti hevostaan ja kiiti läpi pimeän yön. Sade piiskasi hänen kasvojaan, mutta hän tuskin huomasi sitä painaessaan taaskin vaistomaisesti kasvonsa viitan poimuihin.

Myöhemmin sade taukosi ja taivas kaartui selvempänä tien yli, missä hänen hevosensa kiiti vinhaa vauhtia. Puolikuu pilkisti silloin tällöin myrskyn repimien pilvien lomitse.

Elostelijaparka oli painunut mietteisiinsä eikä huomannut, että hänen hevosensa miltei käveli. Hän heräsi äkkiä eräässä viiden mailin päässä Norwichistä olevassa alamäessä ja havaitessaan hevosensa haluttomuuden hän suuttui ja kannusti sitä voimalla. Teko oli kohtalokas. Mäki oli muuttunut pehmeäksi savivelliksi, eikä hän ollut huomannut sitä, että hänen hevosensa epäröi juosta niin pettävällä tiellä. Kannukset saivat eläimen hypähtämään eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Crispiniltä pääsi kauhea kirous, kun hevonen suistui polvilleen. Niinkuin kivi heittokoneesta lensi Crispin sen pään yli ja vieri loput mäkeä alas saviseen rapakkoon.

Samaa mäkeä alas tuli parikymmentä minuuttia myöhemmin Kenneth äärimmäisen varovaisesti. Hänellä oli kiire, paljon kiireempi kuin Crispinillä. Mutta hänen luonteessaan ei ollut mitään Galliardin häikäilemättömyydestä, eivätkä hänen aivojaan häirinneet sellaiset uutiset kuin Crispin oli sinä yönä kuullut. Hän tajusi, että jos tahtoi olla nopea, täytyi myös olla varovainen öiseen aikaan. Sen vuoksi hän ajoi varovasti, kädet lujasti ohjaksissa ja antaen hevosen itse löytää tiensä. Hän oli jo päässyt tasaiselle maalle ja oli aikeissa hoputtaa hevostaan juoksuun, kun hänelle äkkiä pensaikon pimeydestä huudettiin äänellä, joka sai hänet kauhistumaan.

»Sir, te tulette erinomaisen sopivaan aikaan, kuka lienettekin. Minulle on sattunut tapaturma tuossa kirotussa mäessä ja hevoseni on katkaissut jalkansa.»

Kenneth piti päällysviittaansa suunsa edessä toivoen, ettei hänen ääntään tunnettaisi.

»Kiire on minullakin. Minä tahdon teidän hevosenne, sir. Oh, minä en ole mikään ryöväri. Minä maksan siitä runsaasti. Mutta minun pitää saada se. Ei ole suurtakaan vaivaa teille, jos kävelette Norwichiin. Sen matkan teette yhdessä tunnissa.»

»Minun hevoseni, sir, ei ole myytävänä», vastasi Kenneth. »Hyvää yötä.»

»Seis mies! Veri ja helvetti, seis! Ellette myy hevostanne auttaaksenne kunniallista herrasmiestä, niin ammun sen altanne. Valitkaa siis!»

Kenneth huomasi pistoolin piipun, joka oli ojennettuna häntä kohti, ja vapisi. Mitä nyt tehdä? Joka hetki oli kallis. Äkkiä välähti hänen aivoissaan, että sir Crispin myös oli matkalla Lontooseen, mutta hänen itsensä täytyi olla siellä aikaisemmin. Nopeasti hän punnitsi asiaa ja päätti nelistää sir Crispinin ohi luottaen pimeyteen.

Mutta juuri kun hän oli tehnyt päätöksensä, pilkisti kuu pilvien välistä ja sen valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, jotka olivat Crispiniin päin. Hämmästyksen huudahdus pääsi sir Crispiniltä.

»Mitä se teihin kuuluu? Ettekö ole jo tehnyt tarpeeksi pahaa minulle. Enkö koskaan pääse teistä vapaaksi? Marleigh'n linnan ovet», lisäsi hän hyvin teeskennellen suuttumusta, »ovat minulta suljetut. Mitä teille saattaa merkitä, minne olen menossa? Antakaa minun edes jatkaa matkaani häiriintymättä.»

Kennethin intohimoiset moitteet sattuivat kipeästi Galliardiin. Hän piti itseään suorastaan roistona vetäessään nuorukaisen kostotoimiinsa ja siten turmellessaan hänen elämänsä. Hän haki sanoja selittääkseen nuorelle miehelle mitä tunsi, mutta tajusi sitten, kuinka kuluneilta ja turhilta sanojen täytyi tuntua, ja heilautti vain kättään tien suuntaan.

Ja Kenneth, odottamatta toista käskyä, lähti ja jätti Crispinin maantielle. Hän ratsasti kiitollisena Kaitselmusta kohtaan, joka oli auttanut häntä pääsemään niin helposti esteestä, jota oli ensin luullut ylipääsemättömäksi. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä vakaumus, että suorittaakseen Josefin antaman tehtävän hänen täytyi olla Lontoossa ennen sir Crispiniä. Tieto siitä, että oli hänestä edellä ja että hän Galliardin onnettomuuden johdosta sai suuren etumatkan, lämmitti häntä kuin viini.

Päästyään täten mielenahdistuksestaan hän välitti vähät väsymyksestä ja ratsasti niin erinomaisen taitavasti, että oli Newmarketissa tuntia ennen päivännousua.

Hän viipyi siellä tunnin ja söi aamiaista. Sitten hän lähti taas jatkamaan matkaansa toisella hevosella, joka oli voimakas ja virma eläin.

Puoli kolmen aikaan hän oli Newportissa, mutta niin kovasti hän oli ratsastanut, että sekä mies että hevonen valuivat hikeä. Hän oli itse väsynyt ja sairas ja hevonen oli niin loppuun ajettu, ettei siitä enää ollut matkan jatkajaksi. Puoli tuntia hän lepäsi siellä ja tilasi itselleen aterian, jonka pääaineksena oli paloviina! Sitten hän kolmannella hevosella lähti viimeiselle osalle taivaltaan.

Tuuli oli kostea ja läpitunkeva, tiet todellisia mutasoita ja yläpuolella liikuskeli hitaasti tummanharmaita pilviä, joiden läpi tunkeutuva valo antoi seudulle kalpean ja surumielisen leiman. Väsyneessä tilassaan Kenneth joutui pian sen vaikutukselle alttiiksi.

Hänen kymmenkunta tuntia sitten kokemansa mielihyvä oli mennyt menojaan, eikä nyt enää tieto siitäkään, että hän oli miltei tehtävänsä suorittanut, kyennyt häntä ilahduttamaan. Lisäksi alkoi noin neljän aikaan vihmoa vettä, joten kun hän pari tuntia myöhemmin ratsasti Walthamin suuntaan tehtyä metsäistä mäkeä kulkevaa tietä, hän oli muuttunut veltoksi ja miltei elottomaksi.

Hän ei huomannut eräitä ratsumiehiä, jotka varovasti ratsastivat tiheässä metsässä molemmin puolin tietä. Oli tulossa pimeä, joten esineitä ei erottanut selvästi. Ja niinpä tapahtui, että kun hän äkkiä heräsi surumielisistä mietteistään kavion kapseeseen ja nosti päätään, hän näki kahden ratsumiehen vain kymmenen askelen päässä sulkevan tien. Heidän aikomuksestaan ei saattanut jäädä epätietoiseksi, ja Kenneth-paran aivoissa välähti ajatus, että hän oli joutunut rosvojen käsiin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi heidän punaiset takkinsa ja teräksiset kypäränsä ja hän tunsi heidät Yhteishyvän sotilaiksi.

Kuullessaan kavion kapsetta takanaan hän kääntyi katsomaan sinnepäin ja näki neljän muun ratsumiehen sulkevan tien hänen takanaan. Hän oli ilmeisesti heidän huomionsa esineenä. Hän oli ollut hölmö, kun ei aikaisemmin ollut huomannut sitä, ja oli turhan päiten pelännyt, sillä hänellä ei asiaa ajatellessaan ollut mitään pelättävää, ja tässä oli varmaankin tapahtunut jokin erehdys.

Seis!» jylisi kersantin syvä ääni hänen edessään. Kenneth pysähtyi askelen päähän heistä huomatessaan, että miehen mustat silmät tarkkasivat häntä terävästi kypärän alta.

Voi ihmiskääpiönkin turhamaisuutta! Kenneth, joka ei vielä koskaan ollut saanut aikaan mitään sille asialle, jonka palveluksessa oli ollut, oli äkkiä jähmettyä ajatellessaan, että kersantti mahdollisesti muisti hänen nimensä jonkin kuninkaan hyväksi suoritetun teon yhteydessä.

Hän ei aavistanutkaan, että hänen turhamaisuutensa hedelmä oli tuleva hänen turmiokseen.

»Aivan totta?» kysyi kersantti pilkallisesti. »Näytti siltä, kuin olisitte unohtanut nimenne.» Ja tuosta ivasta Kenneth päätteli uudelleen pelästyen, että kersantti epäili häntä.

Taas oli Kenneth kahden vaiheilla. Muistaen sitten Ashburnien hyvät välit parlamentin kanssa ja ajatellen, että totuus tässä tapauksessa saattoi olla hänen asialleen vain eduksi, hän vastasi:

Vastaus, jonka Kenneth lausui rohkeammin kuin tähän asti, ei jäänyt vaikutusta vaille.

Jossakin määrin kävi kirje passista ja hänen oli myönnettävä itselleen, että mies todella oli sanansaattaja, kuten väitti. Hänen käytöksensä ja ulkonäkönsä ei myöskään vastannut sitä, jota he hakivat, ja kersantti arveli, ettei hänen etsimänsä olisi varustanut itseään typerällä kirjeellä sellaiselle matkalle lähtiessään. Kuitenkaan ei kersantti ollut oikein varma. Jos hän antoi miekkosen jatkaa matkaansa, saattoi tämä saada aikaan harmia myöhemmin. Toiselta puolen taas, jos hän pidätti tämän, niin hän tiesi, että eversti Pride ei ollut kaikkein kärsivällisimpiä miehiä. Hän oli yhä kahden vaiheilla ja kääntyi toverinsa puoleen.

»Mitä luulet, Peter?» kysyi hän, kun Kenneth hätäilemisellään hävitti pienen mahdollisuutensa päästä jatkamaan matkaansa.

»Pyydän, sir, kun nyt tiedätte asiani, niin laskekaa minut menemään», sanoi Kenneth.

Hänen äänensä vapisi innosta, ja kersantti käsitti sen peloksi. Hän huomasi sen ja muistaen, kuinka epäröivä Kenneth oli ollut vastauksissaan, teki päätöksensä.

»Emme viivytä teidän matkaanne, sir», sanoi hän katsoen Kennethiin tiukasti, »ja koska teidän matkanne käy Walthamin kautta, niin teidän täytyy alistua siihen, että ratsastamme kanssanne sinne, jotta siellä voitte vastata niihin kysymyksiin, joita kapteenimme teille asettaa, ennen kuin jatkatte matkaanne.»

»Ei sanaakaan, master sanansaattaja», murahti kersantti. Viitaten sitten erään ratsumiehen luokseen hän kuiskasi tälle jonkin käskyn.

Miehen lähdettyä he käänsivät hevosensa ja tiukan komennuksen kuultuaan
Kenneth lähti ratsastamaan kersantin ja ratsumiehen välissä.

Musta ja läpinäkymätön yö oli tullut, kun Kenneth ja hänen saattajansa kopisten ratsastivat Walthamin pääkadun likaisella kiveyksellä ja pysähtyivät majatalo Ristiretkeilijän eteen.

Ovi oli auki ja lämmin valovirta valui kadulle pannen märät kivet kiiltämään. Välttäen yleistä salia kersantti vei Kennethin pihan puolelta majatalon sisähuoneisiin. Hän kuljetti tätä hämärästi valaistua käytävää pitkin. Sen päässä olevaan oveen hän koputti ja nostaen salvan työnsi Kennethin suureen, tammella laudoitettuun huoneeseen.

Huoneen toisessa päässä paloi suuri roihu iloisesti takassa ja selkä siihen käännettynä ja sääret hajallaan seisoi sen edessä voimakas, keskimittainen mies, jonka nuorekkaat kasvot ja suora ryhti huonosti sopivat yhteen hänen harmaan tukkansa kanssa. Hän näytti olevan kokonaan puettu nahkaan, sillä siinä, missä hänen takkinsa loppui, alkoivat hänen saappaansa. Haarniska ja sulkatöyhtöinen lakki olivat nurkassa ja pöydällä Kenneth näki suuren miekan ja parin pistooleja.

Kun nuoren miehen katse taas suuntautui rehevään olentoon takan ääressä, hämmästyi hän miehen tuttua ulkonäköä.

Hän pinnisti muistiaan saadakseen selville, missä oli viimeksi miehen nähnyt, kun tämä, hämmästyneenä nostellen silmäkulmiaan ja hieman ulkonevissa silmissään jälleentuntemisen ilme, huudahti:

»Stewart!» huudahtivat sekä kersantti että ratsumies rynnäten eteenpäin katsoakseen vankinsa kasvoja.

»Ei hän ole nuori mies Charles Stuart», sanoi hän. »Ei teidän vankinne ole niin kallisarvoinen. Hän on vain master Kenneth Stewart Bailiennochysta.»

»Mutta eihän hän sanonut nimekseen Stewart», huudahti kersantti. »Hän sanoi nimensä olevan Jasper Blount. Näyttää siltä kuin sittenkin olisimme ottaneet kiinni pahantekijän ja että teimme viisaasti, kun toimme hänet tänne.»

Kapteeni teki ylenkatseellisen eleen. Silloin Kenneth tunsi hänet. Hän oli Harry Hogan, sama mies, jonka hengen Crispin pelasti Penrithissä.

»Enpä usko sitä», vastasi kersantti. »Hänellä on mukanaan papereita, joiden hän sanoo olevan Marleigh'n linnasta eversti Pridelle Lontooseen. Eversti Priden nimi on kyllä kuoressa, mutta eiköhän se vain ole ovela juoni. Miksi hän muutoin olisi sanonut nimekseen Blount?»

»Se on totta, Beddoes, voitte olla oikeassa. Ottakaa häneltä miekka ja tutkikaa hänet.»

Kenneth salli tyynesti heidän tehdä käskyn mukaan. Viivytys harmitti häntä äärettömästi ja hän kirosi tyhmyyttään sanottuaan tarpeettomasti itseään Blountiksi. Mutta sen vuoksi olisi Hoganin pitänyt laskea hänet heti menemään. Hän rohkaisi itseään ajatuksella, ettei häntä kauan pidätettäisi. Kun he olisivat tutkineet hänet eivätkä löytäisi muuta kuin tuon kirjeen Ashburnilta, niin he varmaankin vapauttaisivat hänet.

Mutta he tutkivat hänet perin pohjin. He vetivät saappaat hänen jaloistaan ja riisuivat hänet melkein alasti ja tutkivat joka kappaleen hänen puvustaan huolellisesti. Vihdoin se oli tehty, ja Hogan piteli Ashburnin kirjettä käännellen sitä miettiväisenä kädessään.

»Tietysti sallitte minun nyt lähteä, sir», sanoi Kenneth, »vakuutan teille, että asia on mitä tärkein, ja ellen ole Lontoossa ennen puoliyötä, tulen liian myöhään.»

»Oh.» Irlantilainen nauroi epämiellyttävästi. Eversti Pride ja hän eivät olleet parhaita ystäviä. Eversti tiesi, että hän oli jumalaton palkkasoturi, joka oli liittynyt parlamentin puolelle vain palkan vuoksi, ja ollen itse intoilija eversti Pride oli useita kertoja sangen epämiellyttävällä tavalla näyttänyt, mitä hän Hoganista ajatteli. Hogan ei pelännyt häntä, koska sellainen ei kuulunut hänen luonteeseensa. Mutta hän tajusi, että hänellä oli syytä siihen, ja nyt juolahti hänen päähänsä, että oli sopiva hetki saada pieni halkeama vanhan puritaanin varustukseen. Jos taas kirje oli viatonta laatua, niin hänellä oli virkansa nojalla oikeus aukaista se. Siten hän tuumi ja päätti murtaa sinetin ja saada tietoonsa kirjeen sisällön.

Hoganin epämiellyttävä nauru sai Kennethin vavahtamaan. Se tiesi, että hänen pidättämisensä ei ehkä vielä ollutkaan lopussa. Hän tunsi, että Hogan epäili häntä jostakin, mutta ei voinut ajatella mitä se oli.

»Voinko puhua hetken kanssanne yksityisesti, kapteeni Hogan?» kysyi hän niin tärkeästi, miltei käskevästi, että irlantilainen hämmästyi. Hän vainusi heti paljastusta.

»Tottakai, jos teillä on jotakin kerrottavaa minulle», ja hän viittasi
Beddoesta ja tämän toveria poistumaan.

»No, master Hogan», alkoi Kenneth päättävästi, niin pian kuin he olivat kahden. »Pyydän päästä lähtemään häiriintymättä. Teidän miestenne tyhmyys on jo liian kauan oikeudettomasti pidättänyt minua. Minulle on erittäin tärkeää päästä Lontooseen ennen puoliyötä, joten teidän täytyy laskea minut menemään.»

»Sieluni kautta, master Stewart, olettepa te sitten viime tapaamisemme saanut sisua.»

»Teidän sijassanne jättäisin mieluummin viime tapaamisemme mainitsematta, master tappelupukari.»

»Teillä saattaa olla syytä kammoon vielä suuremmassa määrässä, jos vain pidätätte minua kauemmin.» Kenneth oli oikein vihainen. »Mitä sanoisivatkaan teidän pyhät, keropäät ystävänne, jos tietäisivät menneisyydestänne yhtä paljon kuin minä.»

»Miten luulisitte heidän ottavan vastaan tiedon remuavasta elostelijasta ja juoposta, joka karkasi kuningas Kaarlen armeijasta sen vuoksi, että hänet olisi hirtetty murhasta?»

»Millaisen maineen luulette olevan sellaisella kapteenilla Yhteishyvän jumalisessa armeijassa?»

»Ja nyt, herra Hogan», jatkoi Kenneth kopeasti, »on parasta, että annatte minulle takaisin kirjeeni ja päästätte minut vapaaksi, ennen kuin aiheutan teille niin paljon vahinkoa, että riiputte hamppuköydessä.»

Hogan katsoi nuorukaisen punoittavia kasvoja veitikkamaisen hämmästyneenä, ja nyt seurasi kotvan äänettömyys. Sitten kapteeni yhä katsoen Kennethiin veti miekan hitaasti tupesta. Nuorukainen vetäytyi huudahtaen taaksepäin. Hogan päästi oikein hirnuvan naurun ja pujotti miekan kärjen kirjeen sinetin alle.

»Älkää pelätkö, suur'uhkailija», sanoi hän ystävällisesti. »Minulla ei ole vähääkään aikomusta käydä kimppuunne, ei ainakaan vielä.» Hän keskeytti sinetin rikkomisen. »Jotta ette hautoisi vahingollista itsepetosta, rakas master Stewart, niin sallikaa minun muistuttaa teille, että olen irlantilainen enkä mikään hölmö. Pidättekö mainettani niin vähäpätöisenä, että jättäessäni Kaarle-kuninkaan kerjäläisarmeijan liittyäkseni Yhteishyvän armeijaan en olisi oivaltanut joka hetki kohtaavani jonkun, joka oli kuullut minun urotöistäni ja saattaisi antaa minut ilmi? Te ette tapaa minua väärällä nimellä kulkevana. Olen täällä sir Harry Hoganina, entisenä irstailevana Egyptin faaraona, Kaarle Stuartin alamaisena, paatuneena, sokeana amalekilaisten armeijan soturina, erehtyvänä syntisenä, mutta Ylimmän armosta kääntyneenä, intomielisenä ja uskollisena Israelin sotilaana. Siinä oli pyhittelemistä ja kohentelemista ja piru tiesi mitä, ennen kuin tämä kadonnut lammas saatiin takaisin tarhaan.»

Hän lausui sanansa nenä-äänellä ja koirankurinen ilme silmissään katsoen Kennethiin.

»Niin, master Stewart, kertokaa heille mitä haluatte, niin he kertovat teille takaisin vielä enemmän osoittaakseen teille, kuinka ihmeellisesti armon aurinko on minulle paistanut.»

Hän nauroi taas ja mursi sinetin. Kenneth katsoi hänen toimiaan nolona ja masentuneena, yrittämättä enää puuttua puheeseen. Mitä hyötyä siitä olisi!

»Olisitte tehnyt viisaammin, nuori mies, jos olisitte ollut vähemmän hätäinen. Se on paha vika nuorisossa, eikä sitä voi korjata mikään muu kuin elämä — jos nimittäin elätte niin kauan. Teidän erinomainen huolenpitonne kirjeestä saa minut avaamaan sen.»

Kenneth nyrpisti nenäänsä miehen päätelmälle ja kohautellen hartioitaan kääntyi poispäin.

»Ehkäpä, master viisastelija, kun olette lukenut kirjeen, olette huomaava, miten itsekkyyskin saattaa viedä ihmisen kohtalokkaisiin erehdyksiin. Toivottavasti pystytte myös antamaan tyydyttävän selityksen sekaantumisestanne eversti Priden kirjeenvaihtoon.»

Mutta Hogan ei kuullut, mitä toinen sanoi. Hän oli avannut kirjeen ja heti ensimmäiset sanat luettuaan rypisti otsaansa. Hänen lukiessaan eteenpäin rypyt syvenivät ja hänen luettuaan kirjeen kokonaan pääsi kirous hänen huuliltaan.

»Jumaliste!» hän huudahti, oli vähän aikaa ääneti ja jäi sitten seisomaan pää alaspäin. Vihdoin hän nosti silmänsä ja katsoi kauan ja tutkivasti Kennethiin, joka nyt huomasi sen säikähtäen.

Mutta Hogan ei vastannut. Hän meni Kennethin ohitse ovelle ja aukaisi sen selkosen selälleen.

»Beddoes!» huusi hän. Askeleita kuului käytävästä, ja Beddoes astui sisään. »Onko teillä joku ratsumies siellä?»

»Anna hänen vartioida tätä miestä. Sano hänelle, että hän panee miehen telkien taakse, kunnes tarvitsen häntä, ja sano vielä, että hän saa vastata hengellään tästä herrasta.»

Kenneth astui levottomuudesta askelen taaksepäin. »Sir — kapteeni Hogan — selittäkää…»

»Varmasti ennen huomista päivää saatte selityksiä enemmän kuin tarpeeksenne, tai minä olen hölmö. Mutta älkää pelätkö, emme me aio tehdä teille pahaa», lisäsi hän ystävällisemmin. »Viekää hänet pois, Beddoes, ja tulkaa sitten minun luokseni tänne.»

Tultuaan takaisin Beddoes tapasi Hoganin istumasta nahkaisessa nojatuolissa, Ashburnin kirje levitettynä edessään pöydällä.

»Olinko oikeassa epäillessäni häntä, vai?» rohkeni Beddoes kysyä tyytyväisenä.

»Olitte enemmänkin kuin oikeassa, Beddoes, te olitte oikein taivaan neuvoma. Ne eivät ole mitään valtion asioita, vaan se koskee erästä miestä, jota kohtaan tunnen suurta mielenkiintoa.»

Kersantin silmät olivat kysymysmerkkeinä, mutta Hogan ei käynyt pitempiin selityksiin.

»Te ratsastatte heti takaisin vartiopaikallenne, Beddoes», komensi hän, »ja jos lordi Oriel joutuu käsiinne, kuten toivon, niin tuotte hänet minun luokseni. Mutta teidän täytyy jatkaa vartioimistanne tiellä ja vaatia passi jokaiselta. Haluaisin saada pidätetyksi erään Crispin Galliardin, jonka pitäisi kulkea siitä ennen pitkää, ja saada hänet tänne. Hän on pitkä, hoikka mies…»

»Tunnen hänet, sir», keskeytti Beddoes. »He kutsuvat häntä krouviritariksi kuninkaan armeijassa — hurjapää, elosteleva reuhaaja. Näin hänet Worcesterissa, kun hänet oli vangittu taistelun jälkeen.»

»Sama mies», vastasi hän rauhallisesti. »Menkää nyt ja pitäkää huolta siitä, ettei hän ratsasta ohi. Tarvitsen häntä välttämättömästi.»

»Hänellä on erikoisen tärkeitä tiedonantoja», selitti Hogan. »Ja nyt matkaan, mies.»

Jäätyään yksin käänsi Hogan tuolinsa sivuttain takkavalkeaan. Sitten hän täytti piippunsa — hän oli ulkomaisilla sotaretkillään oppinut käyttämään tupakkaa — oikaisi jäntevät säärensä toiselle tuolille ja asettui miettimään. Tunti kului. Isäntä käväisi katsomassa, tarvitsiko kapteeni jotakin. Toinen tunti kului ja kapteeni nukahti.

Hän heräsi hätkähtäen. Valkea oli palanut loppuun ja suuren seinäkellon osoittimet näyttivät puoliyötä. Käytävästä hän kuuli raskaita askeleita ja vihaista ääntä.

Ennen kuin Hogan ehti nousta, avautui ovi ja pitkä, hoikka mies tuli kahden sotamiehen työntämänä sisään. Hän oli lakittapäin ja tukka oli märkä ja epäjärjestyksessä. Hänen asetakkinsa oli revitty ja olkapää verissä ja hänen tyhjä miekantuppensa heilui hänen takanaan kuin liehuva häntä.

»Niin, senkin keropäät, virren vinguttajat, roistot, te olette tuoneet minut — piru teidät vieköön», karjui sir Crispin ja pyöritteli pelottavasti silmiään.

Kun hänen silmänsä kohtasivat Hoganin miellyttävät kasvot, hän pysähdytti äkkiä uuden herjaustulvan, joka jo oli hänen huulillaan.

Irlantilainen nousi ja katsoi hänen ohitseen ratsumiehiin. »Jättäkää meidät», hän komensi lyhyesti.

Hän jäi seisomaan takan ääreen, kunnes sotilaiden askeleita ei enää kuulunut. Sitten hän meni huoneen poikki Crispinin ohi sanaakaan sanomatta ja lukitsi rauhallisesti oven. Sen tehtyään hän kääntyi ystävällinen hymy ahavoituneilla kasvoillaan Crispiniin päin ja ojensi kätensä.

»Vihdoinkin, Cris, saan kiittää sinua ja palkita siitä palveluksesta, jonka teit minulle tuona yönä Penrithissä.

»Saakeli», karjui hän. »Jos sinun tapasi osoittaa kiitollisuutta on antaa noiden koiranpoikiesi, roistojoukkosi ottaa minut vangiksi, vetää minut satulasta ja haavoittaa minua, niin olisi ollut parempi antaa minun mennä kiittämättä.»

»Ja kuitenkin, Cris, uskallan vannoa, että kiität minua ennen kuin tuntikaan on kulunut. Oh, mies, miten kylmä sinä olet. Tuolla on pullo paloviinaa…»

Sitten Hogan sanomatta lausettaan loppuun haki pullon ja kaatoi sen sisällön lasiin tarjoten Crispinille.

Hogan veti vieraansa päältä revityn ja likaisen asetakin, työnsi tuolin pöydän luo ja pyysi häntä istuutumaan. Taas noudatti Crispin mielellään käskyä. Hän oli pitkästä ratsastuksesta jäykistynyt ja istahti tyydytyksestä huoahtaen ojentaen pitkät säärensä suoriksi.

Hän ei oikein tiennyt, miten alkaisi keskustelun, miten ilmoittaisi Crispinille hämmästyttävän uutisen, joka sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä.

»Jumaliste, Hogan», nauroi Crispin uneliaasti. »En osannut vähääkään arvata, että nuo keropäät toivat minua sinun luoksesi sellaisella vimmalla. En todella odottanut näkeväni sinua enää. Mutta sinä olet pulskistunut sitten Penrithin yön, sinä veitikka.»

»Niin, minä olen pulskistunut», myönsi Hogan. »Minun elämäni on verrattavissa syötettyyn poikaan ja tuhlaajavasikkaan. Minulle on kerrottu, että taivaassa on suurempi ilo katuvasta syntisestä kuin — kuin, piru vieköön! Miten se olikaan?»

»Vannon sinulle, etteivät tekstin sanat kuulu niin, mutta minun ratsumiehistäni osaa kuka tahansa sen sanoa. Jokainen heistä on lihaksi tullut taisteleva kirkko.» Hän pysähtyi ja Crispin nauroi hiljaa. Sitten hän sanoi äkkiä: »Ja sinä olit matkalla Lontooseen?»

»Tottavie, minä tiedän enemmänkin — paljon enemmän. Voin sinulle myös kertoa, mihin taloon sinä olit matkalla ja millä asialla. Sinä olit menossa Ankkuriin, Thames-kadun varrelle, kuulemaan uutisia pojastasi, jonka Josef Ashburn sanoo elävän.»

»Sinun asiasi laadusta on minulla paljon paremmat tiedot kuin itselläsi», jatkoi Hogan rauhallisesti. »Kerronko sinulle, kuka asuu Ankkurissa — ei se, jonka sinulle on sanottu asuvan siellä, vaan se, joka talossa todellisuudessa asustaa?» Hogan vaikeni hetken ikään kuin vastausta odottaen. Sitten hän hiljaa vastasi omaan kysymykseensä: »Eversti Pride» — ja istuutui odottamaan tulosta.

Sitä ei kuulunut. Sillä hetkellä ei nimi herättänyt mitään muistoja, ei merkinnyt mitään Crispinille.

»Kuka eversti Pride mahtaa olla?» kysyi hän kotvan kuluttua. Hogan oli ilmeisesti pettynyt odotuksissaan.

»Eräs mahtava ja kostonhimoinen häntäparlamentin jäsen, jonka pojan sinä tapoit Worcesterissa.»

Tällä kertaa osui laukaus maaliin. Galliard hypähti tuoliltaan, hänen otsansa synkistyi ja hänen poskensa tulivat tavallista kalpeammiksi.

»Perhana, Hogan, tarkoitatko, että Josef Ashburn petoksella johtaa minut tuon miehen käsiin?»

Crispin pysähtyi äkkiä. Kalpeus hänen kasvoillaan kasvoi, ne kävivät miltei tuhkanharmaiksi ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta. Hän vaipui takaisin tuoliinsa ja pannen molemmat kätensä pöydälle katsoi Hogania suoraan silmiin.

»Mutta poikani, Hogan, minun poikani?» vaikeroi hän niin murtuneella äänellä, ettei vielä kukaan ollut sitä sellaisena kuullut. »Oh, Jumala taivaassa!» huudahti hän äkkiä mielettömänä. »Mitä helvetillistä työtä tämä kaikki on?»

Sinertävien huulien takana hänen hampaansa kalisivat. Hänen kätensä vapisivat hänen pitäessään niitä nyrkissä edessään. Sitten hän sanoi synkällä äänellä:

»Hogan, minä tapan hänet tämän tähden. Hullu, mikä surkea hullu minä olenkaan!»

Sitten, kasvot intohimon vääristäminä, hän puhkesi latelemaan kirouksia, jotka Hogan keskeytti.

»Odota, Cris», sanoi hän pannen kätensä toisen käsivarrelle, »kaikki ei kuitenkaan ole valhetta. Josef Ashburn koetti, se on totta, saattaa sinut eversti Priden käsiin lähettämällä sinut Ankkuriin, vakuuttaen, että siellä saisit kuulla uutiset pojastasi. Se oli valhe, mutta ei kokonaan. Sinun poikasi elää ja on luultavaa, että Ankkurissa olisit voinut saada tietoja hänestä. Mutta nuo tiedot olisivat tulleet liian myöhään ollakseen sinulle minkään arvoisia.»

Crispin koetti puhua, mutta ei voinut. Koettaen sitten hillitä itseään sanoi hän oudon pelokkaalla äänellä:

»Minun mieheni», sanoi hän, »vartioivat tietä saadakseen käsiinsä erään pahantekijän, joka on joutunut parlamentin epäsuosioon. Me tiedämme, että hän on matkalla Harwichiin, jossa eräs alus odottaa häntä viedäkseen hänet Ranskaan, ja me arvelimme, että hän matkustaisi tätä tietä. Kolme tuntia sitten ratsasti eräs nuori mies, joka ei pystynyt tyydyttävästi tekemään selvää itsestään, meidän verkkoomme ja tuotiin tänne. Hänellä oli kirje Josef Ashburnilta eversti Pridelle. Hän oli ilmoittanut kersantilleni väärän nimen ja osoitti muutenkin niin suurta intoa päästä eteenpäin, että minä katsoin hänen olevan epäilyttävillä asioilla ja rikoin sinetin. Voit kiittää Jumalaa, Galliard, joka ilta elämässäsi siitä, että tein sen.»

»Kirottu poika», alkoi hän raivokkaasti. Sitten hän hillitsi itsensä, huokasi ja jatkoi pehmeämmällä äänensävyllä. »Ei, ei», sanoi hän. »Olen tehnyt hänelle paljon vääryyttä, olen turmellut hänen elämänsä — ainakin hän ajattelee nyt niin. Tuskinpa voin moittia häntä siitä, että hän koettaa maksaa samalla mitalla.»

»Poika mahtaa olla hyvin herkkäuskoinen. Hän ei voi tietää, millaisella asialla hän on. Minäpä luen kirjeen sinulle, se selvittää kaiken.»

Hogan veti kynttilän lähemmäksi ja levittäen paperin pöydälle silitteli sitä ja luki:

»Kunnioitettava sir. Tämän tuojan pitäisi, jos hän ratsastaa nopeasti, ajaa erään toisen sanantuojan edelle, jonka olen lähettänyt valeasialle osoitteella M. Lane, Ankkuri. Sen tuoja ei ole kukaan muu kuin kuuluisa pahantekijä sir Crispin Galliard, joka tappoi poikanne aivan silmienne edessä Worcesterissa ja jonka vangitsemista vastaan ette varmaankaan ole — sekä tiedätte epäilemättä miten menetellä hänen suhteensa. Meille hän on ollut suurena harmin lähteenä ja hänen vapaalla jalalla olonsa on todella meille hengenvaarallista. Tämä Galliard on kahdeksantoista vuoden ajan luullut poikaansa, jonka meidän serkkumme hänelle synnytti, kuolleeksi. Tiedot hänen pojastaan, jonka hänelle ilmoitin elävän, kuten hän todella tekeekin, ovat syöttinä, jolla olen saanut hänet tulemaan teidän luoksenne. Varoitettuna etukäteen toivon, että otatte hänet sopivalla tavalla vastaan. Mutta ennen kuin hän saa rangaistuksensa joko Tyburnissa tai Tower Hillillä, tahtoisin, että te antaisitte hänelle ne tiedot pojastaan, jotka lähetän tässä myötä. Ilmoittakaa hänelle, sir, että hänen poikansa Jocelyn Marleigh…»

Hogan pysähtyi ja katsahti Galliardiin. Ritari istui kumarassa silmät suurina, otsa märkänä hiestä ja hengitti raskaasti.

»Hänen poikansa, Jocelyn Marleigh», luki Hogan uudelleen, »on tämän kirjeen tuoja, sama mies, jolle hän on tehnyt suuren vääryyden ja joka inhoaa häntä sen vuoksi, nuorukainen, jonka kanssa hän omituisen sattuman kautta on joutunut hyvin läheisiin suhteisiin ja jonka hän on tuntenut Kenneth Stewartina.»

»Jumalani», huokasi Crispin. Sitten hän huusi äkkiä voimakkaasti: »Se on valhe, se on noiden valehtelevien aivojen uusi keksintö rääkätä minua.»

»Jos hän epäilee, niin käskekää häntä tarkkaavasti katsomaan pojan kasvoja ja kysymään häneltä, kenen kuvan muiston ne hänessä herättävät. Jos hän vieläkin epäilisi arvellen, että yhdennäköisyys, jota hän ei aikaisemmin ole huomannut, saattaa olla satunnainen, niin käskekää häntä riisumaan pojan oikea jalka. Siinä on merkki, jonka luulen saavan hänet vakuutetuksi. Muuten, kunnioitettava sir, pyydän, että ette ilmoita pojalle itselleen mitään hänen vanhemmistaan, sillä minulla on siihen omat painavat syyni. Parin päivän kuluttua tämän saatuanne on minulla kunnia odottaa teiltä tietoja. Siihen mennessä olen, kunnioitettava sir, nöyrin palvelijanne Josef Ashburn.

Kapean pöydän poikki yhtyivät molempien miesten katseet, Hoganin täynnä sääliä ja huolta, Crispinin hämmästystä ja kauhua. Kotvan he istuivat siten, sitten Crispin nousi hitaasti seisomaan ja hoippuvin askelin kuin juopunut hän astui ikkunan luo. Hän työnsi sen auki ja antoi jäähdyttävän ilman puhaltaa kasvoihinsa ja päähänsä. Meni pitkä aika, minkä kuluessa ritari eli levottoman elämänsä pari viimeistä kuukautta uudelleen, aina siitä saakka, kun ensi kerran kohtasi Kennethin Perthissä. Hän muistutteli mielessään, kuinka hän niin merkillisellä ja selittämättömällä tavalla tunsi voimakasta vetovoimaa nuoreen mieheen ensi kerran hänet nähdessään linnan pihalla ja kuinka hän, tuon tunteen johtamana, jota ei voinut selittää, koska nuorukaisen luonteessa ei tuntunut olevan mitään, mikä suosittelisi häntä Crispinin tapaiselle miehelle, oli toimittanut niin, että Kenneth sai palvella hänen komppaniassaan. Hän muisteli, kuinka hän alussa — niin, ja monta kertaa jälkeenpäinkin — oli koettanut voittaa pojan myötätunnon puolelleen huolimatta siitä, ettei pojassa ollut mitään, jota hän olisi voinut ihailla, vaan päinvastoin paljon, jota hän halveksi. Saattoiko olla mahdollista, että luonto hänen tietämättään saneli hänen tunteensa? Sen täytyi olla niin, ja Josef Ashburnin kirjoittamat sanat olivat siis tosia. Kenneth oli hänen poikansa, hän oli vakuuttunut siitä. Hän koetti uudelleen muistutella mielessään pojan ulkonäköä ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kun ei ollut huomannut hänessä Alicen näköä, Alicen, hänen tyttöpuolisoraukkansa, joka teurastettiin kahdeksantoista vuotta sitten. Kuinka tylsä hän oli ollutkaan, kun ei aikaisemmin ollut huomannut, että juuri yhdennäköisyys oli vetänyt häntä pojan puoleen.

Hän oli nyt tyyni ja koetti tyynesti selvitellä ajatuksiaan ja hän hämmästyi havaitessaan, etteivät ne olleet iloisia. Hän ikävöi, samoin kuin oli tehnyt Worcesterissakin, pojan myötätuntoa, mutta ikävöimisestään huolimatta hän havaitsi, että samalla kun oli varma siitä, että Kenneth oli hänen poikansa, hän tunsi myös synkkää pettymystä. Kenneth ei ollut sellainen poika, jota rajupääritari olisi toivonut itselleen. Hän hylkäsi nopeasti ajatuksen. Ne raukkamaiset kädet, jotka olivat kasvattaneet pojan, olivat turmelleet tämän luonteen. Hän tahtoi itse johtaa pojan kasvattamista tästedes. Hän tahtoi muovailla kaiken jalompaan asuun. Sitten hän hymähti katkerasti. Mikä mies hän oli kasvattamaan nuorta miestä ylvääksi ja jaloksi? — Hän, juoppo reuhaaja, jolla oli haukkumanimikin sen mukainen, nimi, jota hänen olisi pitänyt punastua, jos hänellä olisi ollut hitunenkaan häpyä! Taas hän muisti pojan mielialan häntä kohtaan. Mutta sen hän uskoi, toivoi, tiesi varmasti voittavansa.

Hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan toveriaan. Hän oli jälleen oma itsensä. Hän oli tyyni, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tavallista kalpeammat.

Irlantilainen meni lattian poikki ja avaten oven huusi käskyn vartiossa olevalle ratsumiehelle.

He odottivat muutaman minuutin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kuului askeleita käytävästä ja hetkistä myöhemmin Kenneth työnnettiin raa'asti huoneeseen. Hogan viittasi vartijalle, joka sulki oven ja poistui.

Kennethin tullessa sisään Crispin astui askelen häntä kohti. Hän pysähtyi ja hänen silmänsä sananmukaisesti ahmivat poikaa. Vastaukseksi hän sai silmäyksen, joka oli täynnä häijyyttä.

»Minun olisi pitänyt tietää, sir, että te ette saattanut olla kaukana», poika huudahti katkerasti, unohtaen, että edellisenä yönä oli jättänyt hänet taakseen maantielle. »Minun olisi pitänyt arvata, että pidätykseni oli teidän työtänne.»

»Kuinka niin?» kysyi Crispin tyynesti, silmät yhä kärsivän näköisinä poikaan luotuina.

»Koska on teidän tapaistanne, en tiedä miksi, kääntää turmioksi kaikki aikeeni. Te ette tyydy siihen, että saitte minut vedetyksi tuohon Marleigh'n linnan jupakkaan, teidän täytyy taas olla tielläni koettaessani korjata tekoni — ja hävittää viimeinenkin mahdollisuuteni. Jumalani, sir, enkö koskaan pääse teistä erilleni? Mitä pahaa olen teille tehnyt?»

»Jos vain ajattelet, Kenneth», sanoi hän puhuen hyvin rauhallisesti, »niin sinun täytyy nähdä, että olet väärässä. Mistä alkaen on Crispin Galliard astunut parlamentin palvelukseen, jotta hänen keropäät sotilaansa noudattaisivat hänen käskyjään, kuten viittasit! Ja mitä tulee tuohon jupakkaan Sheringhamissa, niin olet liian ankara minua kohtaan. Se oli sopimus, jonka olit tehnyt, ja ilman sitä olisit ollut ruumiina jo kolme viikkoa.»

»Kunpa taivas olisi sen suonut», huudahti poika, »ennemmin sen, kuin niin suuren hinnan elämästä!»

»Mitä minun täällä olooni tulee», jatkoi Crispin välittämättä nuorukaisen huudahduksesta, »niin sillä ei ole mitään tekemistä sinun pidättämisesi kanssa.»

Hogan veti kuuluvasti henkeään, ja nyt seurasi kuolonhiljaisuus. Se herätti Kennethissä pelkoa. Hän katsoi Crispiniä, jonka silmien ilmettä hän ei voinut selittää, ja hän olisi maksanut paljon voidakseen peruuttaa ne kaksi sanaa, jotka hän oli lausunut äsken vihan puuskauksessa. Hän muisti sen miehen häikäilemättömän, pelottavan luonteen, jolle hän oli nuo sanat lausunut ja raukkamaisessa mielessään hän näki jo rangaistuksen uhkaavan. Hän kuvitteli jo makaavansa kylmänä ja kankeana Walthamin kadulla, miekan haava rinnassaan. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen huulensa vapisivat.

Silloin Galliard vihdoin puhui, ja hänen äänensä lempeys aiheutti Kennethissä yhä suuremman pelon. Kokemuksensa mukaan hän piti Crispinin äänen lempeyttä kaikkein vaarallisimpana merkkinä.

»Sinä erehdyt», sanoi Crispin. »Minä puhuin totta. Se on tapani — ehkä ainoa gentlemannin tapa, mikä minulla vielä on jäljellä. Toistan vielä, että minulla ei ole ollut mitään tekemistä pidätyksesi kanssa. Saavuin tänne puoli tuntia sitten, kuten kapteeni voi sinulle vakuuttaa, ja minut tuotiin tänne väkisin, hänen miestensä vangitsemana, kuten sinutkin. Ei», lisäsi hän huoahtaen, »ei se ollut minun käteni, joka sinut pidätti, vaan kohtalon.» Sitten hänen äänensä muuttui tiukemmaksi. »Tiedätkö, millä asialla kuljit Lontooseen?» kysyi hän. »Saattaaksesi petoksella isäsi hänen vihamiestensä käsiin, antaaksesi hänet pyövelin armoille.»

Kennethin silmät lensivät suuriksi. Hänen suunsa oli auki ja hänen otsansa rypistyi. Tylsästi, käsittämättä mitään hän katsoi Crispiniin.

»Minun isäni», sanoi hän vihdoin. »Herran tähden, sir, mitä te tarkoitatte? Minun isäni on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Tuskin muistan häntä.»

Crispinin huulet liikahtivat, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Sitten hän kääntyi äkkiä epätoivoisin elein Hoganiin, joka seisoi taempana, äänettömänä todistajana.

»Te erehdytte, sir, mitä vanhempiinne tulee. Allan Stewart
Bailienochysta ei ollut isänne.»

»Sir», sanoi hän punastuen, »te laskette leikkiä.» Huomatessaan vihdoin heidän totisuutensa hän vaikeni. Crispin tuli aivan hänen eteensä ja pani kätensä hänen olkapäilleen. Nuorukainen tunsi ilmeistä inhoa kosketuksen johdosta, ja Crispinin kasvoilla kuvastui taas tuska.

»Muistatko, Kenneth», puhui hän hitaasti, miltei surunvoittoisesti, »tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissa istuessamme odottamassa päivännousua ja pyöveliä?»

»Muistatko yksityiskohtia siitä? Muistatko, että kerroin sinulle, että kun menin tajuttomaksi Josef Ashburnin miekan iskusta, viimeiset sanat, mitkä silloin kuulin, olivat ne, joilla hän käski veljeään katkaisemaan kätkyessä olevan pienokaisen kaulan. Sinä olit itse läsnä toissa yönä Marleigh'n linnassa, kun Josef Ashburn kertoi minulle, että Gregory oli ollut armelias, että minun lapseni ei ollut kuollut ja että jos säästäisin hänen elämänsä, niin hän antaisi poikani minulle jälleen. Muistatko?»

Taas Kenneth nyökkäsi. Epämääräinen, turruttava pelko hiipi hänen sydämeensä, hänen verensä tuntui jähmettyvän ja hänen sydämensä pysähtyvän. Lumottuna hän tarkkasi ritarin uupuneita ja surullisia kasvoja.

»Se oli ansa, jonka Josef Ashburn minulle asetti. Kuitenkaan hän ei kokonaan valehdellut. Gregory oli todella säästänyt lapsen, ja sen mukaan, mitä olen viimeisen puolituntisen aikana saanut tietää, hän näkyy uskoneen lapsen kasvatuksen Allan Stewartille Bailienochyssä koettaen sittemmin naittaa hänet tyttärensä kanssa, jotta, jos kuningas taas tulisi valtaan, heillä olisi Marleigh'ssa suoja, koska poika oli palvellut kuningasta.»

»Te tarkoitatte», kysyi nuorukainen miltei kuiskaten, ja hänen äänessään oli niin selvä kauhun tuntu, ettei sen suhteen saattanut erehtyä, »te tarkoitatte, että minä olen teidän — ah, hyvä Jumala, en voi uskoa sitä!» huudahti hän niin halveksien ja intohimoisesti, että Crispin astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi saanut lyönnin vasten kasvojaan. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen vaihtuakseen kalpeuteen, joka oli vielä entistäkin pelottavampi.

»En usko sitä, en usko sitä», kertasi nuorukainen, ikään kuin karkottaakseen sillä uskonsa asian totuuteen. »En tahdo uskoa sitä», huudahti hän vielä kerran ja hänen äänensä oli nyt menettänyt tulisuutensa ja sanat tulivat miltei huokauksena hänen huuliltaan.

»Vaikea oli minunkin uskoa», vastasi Crispin ja hänen äänessään oli katkera tuntu. »Mutta minulla on tässä todistus, joka näyttää vastaansanomattomalta, vaikka minulla ei olisi sinun kasvojasikaan todistuksena, jolle olen ollut sokea näinä kuukausina. Ainakin ruumiillisilla silmilläni. Sieluni silmät näkivät ja tunsivat sinut heti, kun ensi kerran näin sinut Perthissä. Veren ääni käski minua sinun rinnallesi, ja vaikka kuulin sen kutsuvan, en käsittänyt, mitä se tarkoitti. Lue tämä kirje, poikani — sama kirje, jota olit viemässä eversti Pridelle.»

Katsoen yhä hämmästyneenä Galliardiin Kenneth otti paperin. Sitten hän hitaasti, miltei vasten tahtoaan käänsi katseensa siihen ja luki. Hän luki kauan, aivan kuin sisällys olisi ollut hyvin vaikeatajuista, ja hänen molemmat toverinsa tarkkasivat häntä ja odottivat. Vihdoin hän käänsi paperia ja tutki osoitetta ja sinettiä ikään kuin epäillen, että se oli väärennetty.

Mutta jollakin eriskummallisella tavalla — ehkäpä se oli veren ääni, johon Crispin oli viitannut — hän tunsi alkavansa uskoa. Koneellisesti hän astui lattian poikki pöydän luo ja istuutui. Sanaakaan sanomatta ja yhä pitäen rutistunutta kirjettä nyrkkiin puristetussa kädessään hän asetti kyynärpäänsä pöydälle, painoi kätensä ohimokaan vasten ja istui mykkänä. Hänessä raivosi todellinen tulivuori ja sen liekkejä ruokki inho, inho miestä kohtaan, jota hän aina oli vihannut, mutta ei koskaan niin paljoa kuin nyt, tietäessään hänen olevan isänsä. Tuntui siltä, kuin Crispin ilmaisemalla isyytensä hänelle olisi lisännyt uuden ja pahimman kaikista niistä pahoista teoista, joita hän heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli tehnyt häntä kohtaan.

Kenneth istui ja mietti ja hänen sielunsa täyttyi inholla. Hän etsi jotakin poispääsyä, jotakin erehdystä, joka mahdollisesti oli sattunut. Ja kuitenkin, mitä enemmän hän mietti, mitä enemmän hän ajatteli nuoruuttaan Skotlannissa, sitä voimakkaammin hän tunsi, että Crispin oli puhunut totta. Vakuuttavin todistus oli hänestä se seikka, että Ashburnit tahtoivat, että hän naisi Cynthian. Hän oli usein ihmetellyt, että he, rikkaina ja vaikutusvaltaisina, itsekkäinä ja kunnianhimoisina, olivat valinneet hänet, köyhän ja tuntemattoman skotlantilaisen talonpojan, tyttärensä sulhaseksi. Nyt saamiensa tietojen valossa asia näytti hänestä selvältä, niin, muuta syytä, muuta selitystä ei saattanut keksiä. Hän oli Marleigh'n linnan perijä, ja sen anastajat koettivat varustautua sen päivän varalta, jolloin uusi vallankumous saattoi ajaa heidät talosta ja palauttaa sen oikealle omistajalleen.

Hänen pintapuolinen sielunsa tunsi pientä ylpeyttä asian johdosta, mutta se oli lyhytaikaista. Sen murskasi kokonaan ajatus, että tämä elostelija, tämä juoppo, kiroileva ja karjuva krouviritari oli hänen isänsä. Sen musersi tieto, että niin kauan kuin parlamentti oli vallassa, saattoivat Ashburnit kieltää hänet, vieläpä tuhota hänet kokonaan, jos saisivat tietää, mitä hän tiesi. Vielä lisäksi mursi sen se muisto, että Cynthia, jota hän omalla itsekkäällä tavallaan rakasti, oli ainaiseksi häneltä mennyttä.

Ja tässä, kulkien kuin ympyrän kehässä, hänen ajatuksensa palasivat kaiken tämän aiheuttajaan — Crispin Galliardiin, mieheen, joka oli petoksella saanut hänet eilisillan rumaan työhön ja tuhonnut häneltä kaikki onnen mahdollisuudet, mieheen, jota hän vihasi ja jonka hän, jos hänen rohkeutensa olisi ollut yhtä suuri kuin hänen halunsa, olisi tappanut, mieheen, joka nyt ilmoitti olevansa hänen isänsä.

Hän hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään ja kuullessaan Crispin Galliardin ilmeisesti puhuttelevan häntä, vaikkakin nimellä, joka hänelle oli outo.

»Jocelyn, poikani», värisi Crispinin ääni. »Olet ajatellut ja huomannut asian olevan toden, eikö niin? Minäkin olen miettinyt ja se varmisti minut siitä, että tämä paperi puhuu totta.»

Epämääräisesti poika muisti, että häntä oli kirjeessä sanottu Jocelyniksi. Hän nousi äkkiä ja pyyhkäisi hyväilevän käden olkapäältään. Hänen äänensä oli kova. Ehkäpä tiedot, jotka hän oli saanut, vakuuttivat hänelle, että hänellä ei ollut mitään pelättävää tämän miehen puolelta ja siinä tietoisuudessa hänen raukkamainen mielensä tuli rohkeaksi ja ylpeäksi.

»En ole todennut mitään muuta kuin sen, että en ole kiitollisuuden velassa teille mistään muusta kuin onnettomuudestani ja turmiostani. Viekkaudella, alhaisella petoksella, sidoitte minut palvelukseenne, joka on vienyt minut turmioon. Se, joka pettää kerran, pettää aina. Mitä luottamusta niin ollen voin tuntea tuon paperin sisältöä kohtaan?» huusi hän hillittömästi. »Minä en usko sitä, enkä tahdo uskoa sitä, sillä vaikka se olisi tottakin, niin mitä sitten? Mitä sitten?» toisti hän raivoisalla äänellä.

Suru ja hämmästys vuorottelivat Galliardin kasvoilla ja samalla siinä ehkä oli hieman moitettakin.

Hoganin, joka seisoi hajasäärin takan ääressä, valtasi voimakas halu potkaista Kenneth eli master Jocelyn kadulle. Hänen huulensa vääntyivät sanomattoman halveksivaan hymyyn, sillä hänen terävä silmänsä huomasi pojan alhaisen sielun ja näki siellä selvästi syyn pojan rohkeuteen loukata miestä, jonka hän varmasti tiesi isäkseen. Seisoessaan siinä hän vertasi molempia miehiä toisiinsa ja ihmetteli, että he saattoivat olla isä ja poika. Hän näki heissä nyt yhdennäköisyyden, joka oli vain omiaan korostamaan heidän erilaisuuttaan. Toinen karkea, päättäväinen ja miehekäs huolimatta häikäilemättömästä elämästään ja onnettomuuksistaan, toinen taas heikko, naisellinen, tekopyhä ja epävakaa. Hän ei nähnyt sitä yksinomaan heidän kasvoiltaan, vaan joka viivasta heidän olemuksessaan, ja sydämessään hän kirosi sitä, että oli joutunut olemaan välikappaleena heidän sukulaisuussuhteensa ilmitulemiseen.

Nuorukaisen häpeämätöntä kysymystä seurasi äänettömyys. Crispin ei voinut uskoa kuulleensa oikein. Vihdoin hän ojensi kätensä kuin rukoukseen — hän, joka ei kolmenkymmenenkahdeksan vuotensa aikana koskaan ollut, onnettomuuksistaan huolimatta, taipunut pyytämään keneltäkään mitään.

»Jocelyn», huudahti hän ja tuskan hänen äänessään olisi pitänyt sulattaa teräskin, »sinä olet kova. Oletko unohtanut surullisen elämäni tarinan, tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissä? Etkö voi käsittää, miten kärsimykset saattavat hävittää kaiken ylevän ihmisessä, kuinka unohdus viinilasin ääressä saattaa tulla hänen ainoaksi lohduttajakseen, koston toivo ainoaksi elämän ylläpitäjäksi, ainoaksi, joka estää häntä itsensä tuhoamisesta? Etkö voi kuvitella sellaista elämää, etkö voi sääliä ja antaa anteeksi paljon siitä pahasta, jonka paljon kärsinyt mies, joka kerran oli kunniallinen ja hyvä, on tehnyt?»

Pyytävänä hän katsoi pojan kasvoihin. Ne pysyivät kylminä ja tunteettomina.

»Minä käsitän», jatkoi hän murtuneena, »etten ole sellainen isä, jota nuori mies toivoisi isäkseen. Mutta sinä, joka tiedät, millaista elämäni on ollut, Jocelyn, sinä osaat varmasti sitä sääliä. Minulla ei ollut mitään, joka olisi ollut elämisen arvoista, Jocelyn, ei mitään, mikä olisi pitänyt aisoissa synkkiä mielialojani, jotka pakottivat minua etsimään unohdusta ja kostoa. Mutta tästä illasta lähtien, Jocelyn, on elämäni sinussa löytävä uuden kannustimen, uuden arvon. Sinun vuoksesi, Jocelyn, tahdon koettaa tulla uudelleen samaksi, mikä kerran olin, ja sinulla ei ole oleva syytä punastua isäsi takia.»

»Jocelyn! Jumalani, puhunko sinulle turhaan?» huusi onneton mies. »Eikö sinulla ole sydäntä, sääliä, poikani.»

Hän ei ollut liikuttunut. Tuon voimakkaan miehen tuska, hänen rukouksensa ja pyyntönsä eivät pystyneet liikuttamaan hänen alhaista, itsekästä mieltään, jossa aina vain pyöri ajatus hänen omasta onnettomuudestaan — satakertaiseksi paisutettuna — jonka tämä mies oli aiheuttanut.

»Minä rakennan sen uudelleen, Jocelyn», huudahti Galliard innokkaasti. »Minulla on ystäviä Ranskassa, vaikutusvaltaisia ystäviä, joilta ei puutu keinoja eikä halua auttaa minua. Sinähän olet sotilas, Jocelyn.»

»Yhdessä saamme varmasti paikan Ludvigin armeijassa», jatkoi Crispin. »Lupaan sen. Palvelusta, jossa sinulla on tilaisuus kohota kunniaan ja maineeseen. Siellä odotamme, kunnes Englanti pudistaa niskoiltaan kapinallisen painajaisensa. Sitten kun kuningas taas on vallassa, on Marleigh'n linna omamme uudelleen. Usko minua, Jocelyn.» Taas hän ojensi kätensä rukoilevasti: »Jocelyn — poikani.»

Mutta poika ei yrittänytkään tarttua ojennettuun käteen, ei merkkiäkään mielen pehmenemisestä.

Crispinin kädet putosivat hänen sivulleen. Ne puristuivat nyrkkiin ja hänen silmissään välähti.

»Anna anteeksi, Jocelyn. Minä unohdin! Ymmärrän sinut nyt. Niin, minä tein pahoin, ja sinulla on täysi syy vihaasi. Mitäpä minä sittenkään olen sinulle — mitäpä voin olla verrattuna häneen, jonka kuva täyttää sielusi! Mitä merkitseekään mikään maailmassa miehelle naisen rinnalla, johon hänen sydämensä on kiintynyt! Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole saanut kärsiä siitä kyllin?»

»Mutta huomaa, Jocelyn», ja hän oikaisi itsensä äkkiä — »senkin lupaan korjata, mitä tässä olen rikkonut. Jos olen rosvonnut sinulta morsiamen, niin tuon hänet myös takaisin sinulle. Vannon sen. Ja kun se on tehty, kun siten kaikki paha, minkä olen tehnyt, on korjattu, sitten Jocelyn, ehkä sinä sitten tunnet vähemmän vastenmielisyyttä isääsi kohtaan, tunnet vähemmän vihaa häntä kohtaan.»

»Te lupaatte paljon, sir», sanoi poika huonosti peitetty iva huulillaan. »Miten aiotte suoriutua?»

Hogan rykäisi äänekkäästi. Crispin oikaisihe komeaksi, ryhdikkääksi, mieheksi, johon epätoivoisinkin olisi luottanut. Hän asetti voimakkaan, jäntevän kätensä pojan olkapäälle ja hänen otteensa sai pojan vääntelemään tuskasta.

»Vaikka isäsi onkin syvälle langennut, ei hän vielä ole koskaan rikkonut lupaustaan», sanoi hän ankarasti. »Olen antanut sinulle sanani ja huomenna lähden toimittamaan sen, minkä olen luvannut. Tapaan kai sinut ennen kuin lähden. Sinähän nukut täällä, eikö niin?»

»Sinä et luota minuun vielä. Mutta minä aion ansaita luottamuksesi tai» — hänen äänensä laski äkkiä — »tai sitten vapauttaa sinut inhottavasta isästä. Hogan, voitko hankkia hänelle yösijan?»

Hogan vastasi, että poika saattoi nukkua samassa huoneessa, jossa oli ollut pidätettynä. Ja arvellen, ettei odotuksesta ollut mitään apua, hän vei pojan huoneesta käytävään. Portaiden yläpäässä Hogan pysähtyi ja nosti kynttilän niin korkealle, että se hyvin valaisi pojan kasvoja.

»Jos minä olisin sinun isäsi», sanoi hän vihaisesti, »niin potkaisisin sinut Walthamin toisesta päästä toiseen opettaakseni sinulle kunnioitusta vanhempiasi kohtaan! Ja jos sinä et olisi hänen poikansa, niin antaisin sinulle tänä iltana sellaisen opetuksen, että sinun ei koskaan tarvitsisi käyttää sitä hyväksesi. Minä panisin sinut nukkumaan Walthamin katuojaan unta, joka ei hevin loppuisi. Mutta koska sinä olet — niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin — hänen jälkeläisensä ja koska minä rakastan häntä enkä sen vuoksi tahdo tehdä sinulle pahaa, täytyy minun tyytyä siihen, että sanon sinua kurjimmaksi olennoksi, mikä maan päällä ilmaa hengittää. Sinä halveksit häntä sen vuoksi, että hän on elostelija ja että hänellä on huonoja tapoja. Minäpä, joka olen nähnyt toisenkinlaisia ihmisiä ja joka tänä iltana olen nähnyt sinun inhottavan sielusi pohjasakkoja myöten, minäpä sanon sinulle, että verrattuna sinuun hän on suorastaan jumala. Tule», lopetti hän äkkiä, »senkin valkomaksainen roisto, minä valaisen sinulle tietä huoneeseesi.»

Kun Hogan palasi Crispinin luo, tapasi hän krouviritarin — tuon rautaisen miehen, jossa ei vielä kukaan ollut nähnyt pelon tai heikkouden hiventäkään—istumasta kädet edessään pöydällä ja kasvot niihin painettuina nyyhkimässä kuin onneton, heikko nainen.

Pitkän lokakuisen yön he istuivat edelleen menemättä levolle. Crispinin vikkelät aivot — pääsyään surunpuuskauksensa ohi — olivat heti päättäneet tavan, jolla hän aikoi lupaamansa tehtävän suorittaa.

Yksi vaikeus hänellä oli edessään, ja ennen kuin hän oli maininnut sen Hoganille, se näytti ylipääsemättömältä — hän tarvitsi laivan. Tässä irlantilainen osasi auttaa häntä. Hän tiesi Greenwichissä erään aluksen, jonka omistaja oli hänelle velkaa, ja sen piti sopia tarkoitukseen. Mutta rahaa tarvittaisiin. Kun Crispin ilmoitti, että hänellä oli noin kaksisataa karolusia käytettävänään, ilmoitti Hogan kättään heilauttaen, että asia oli selvä. Vähemmällä kuin puolella hän saisi laivan vuokratuksi. Kun asia oli päätetty, ilmoitti Crispin Hoganille suunnitelmansa. Hogan nauroi sen yksinkertaisuutta, mutta kirosi sitä uhkapeliä, johon Crispin antautui niin arvottoman miehen vuoksi.

»Siinä tapauksessa on asia vaikea, miltei mahdoton suorittaa», ja irlantilainen tuli vakavaksi.

Mutta Crispin nauroi epämiellyttävästi, vuodet ja onnettomuudet olivat tehneet hänestä kyynikon.

»Mitäpä naisen rakkaudesta?» sanoi hän pilkallisesti. »Päähänpisto, oikku, jonka voi johtaa, jättää ja pakottaa, aina tilaisuuden mukaan. Tilaisuus on rakkauden isä, Hogan, ja kun sattuu, voi tyttö rakastaa ketä tahansa. Cynthia on rakastava minun poikaani.»

»Mitä sitten? Enkö minä ole väkevämpi? Sellaisessa tapaillessa jää minun osakseni pakottaa hänet siihen. Kun tapaan hänet, vien hänet mukanani. Se on kuitenkin oleva pieni kosto Ashburneille.» Hänen otsansa synkistyi. »Mutta ei sellainen, jota uneksin, jonka olisin suorittanut, ellei Josef olisi minua pettänyt. Koston unohtaminen nyt — niin monen vuoden odotuksen perästä — on toinen uhraus, jonka teen Jocelynin tähden. Jotta voisin auttaa häntä, täytyy minun olla varovainen. Potkikoon ja raivotkoon Cynthia miten paljon tahansa, mutta myöten tai vastoin tahtoaan tuon hänet mukanani. Kun hän kerran on Ranskassa, yksin ja ystävittä, en epäile ensinkään, ettei hän huomaisi edullisemmaksi rakastaa Jocelynia — ainakin mennä naimisiin hänen kanssaan — ja siten olen enemmänkin kuin korjannut sen vääryyden, jonka olen pojalle tehnyt.»

Irlantilaisen leveät kasvot olivat sangen vakavat. Hänen huolettomat, iloiset silmänsä tulivat miltei surullisiksi katsoessaan Crispiniä, ja tämä harmaatukkainen, syntinen palkkasoturi, joka ei koskaan ollut tiennyt mitään omastatunnosta, puhui hiljaa.

Vasten tahtoaan Crispin vavahti ja vältti Hoganin katsetta. Tuokiossa hän näki asian oikeassa valossa ja horjui päätöksessään. Sitten hän naurahti ja sanoi:

Sitten hän lisäsi vakavammin: »Kyseessä on poikani, ja se on ainoa tie hänen sydämeensä.»

»Onko hän sen tahran arvoinen, joka siitä koituu sinun kunniallesi,
Crispin?»

»Eikö ole hieman myöhäistä, Hogan, sinulle ja minulle lörpötellä kunniasta?» kysyi Crispin katkerasti yhä katsoen toisaalle. »Jumala tietää, että minun kunniani muistuttaa yhtä paljon tosi kunniaa kuin kerjäläisen rääsyt kärpännahkaista kauhtanaa. Mitä merkitsee tahra tai repeämä lisää sellaisessa, joka on niin tahrainen, ettei siinä alkuperäistä enää tunne ensinkään?»

»Kysyin sinulta», intti irlantilainen, »tokko sinun poikasi ansaitsee sellaista uhrausta, joka sisältyy suunnittelemaasi tekoon.»

Crispin vapautti kätensä toisen otteesta ja nousi äkkiä. Hän meni ikkunan luo ja veti uutimen syrjään.

»Päivä nousee», sanoi hän lyhyesti. Sitten hän kääntyi ja katsoi huoneen poikki Hoganiin. »Olen antanut sanani Jocelynille», hän sanoi. »Keino, jonka olen valinnut, on ainoa mahdollinen, ja minä aion koettaa sitä. Mutta jos sinun omatuntosi puhuu sinua vastaan, Hogan, niin en vaadi lupaamaasi avustusta, vaan toimin yksin. Niin olen tehnyt koko ikäni.»

»Jos kerran olet päätöksesi tehnyt, niin asia on selvä. Omatuntoni ei ole minua vaivaava siitä avusta, jonka olen luvannut, ja siitä, mitä lisäksi voin tehdä hyväksesi, voit olla huoletta. Juon yrityksesi onnistumisen maljan.»

Sitten he keskustelivat aluksesta, jota Crispin tarvitsi, ja sopivat keskenään, että Hogan lähettäisi sanan kipparille kutsuen hänet Harwichiin, jotta hän siellä odottaisi ja asettuisi sir Crispin Galliardin käytettäväksi. Hogan arveli, että hän viidestäkymmenestä punnasta sitoutuisi viemään Crispinin Ranskaan. Lähetin piti lähteä hetimmiten ja Lady Janen tuli olla Harwichissa kaksi päivää myöhemmin.

Heidän päättäessään näistä alkoivat talon asukkaat nousta, ja majatalon pihalta kuului jo askartelua ja valmisteluja uutta päivää varten.

Pian he lähtivät huoneesta, jossa he niin kauan olivat istuneet, ja pihakaivon ääressä toimitti krouviritari yksinkertaisen aamupukeutumisensa. Sitten he söivät vaatimattoman aamiaisen, johon kuului pääasiassa silliä ja ruskeata olutta. Ennen kuin he olivat sen päättäneet, tuli Kenneth kalpeana ja riutuneen näköisenä, mustat renkaat silmien ympärillä, yleiseen saliin ja istuutui synkkänä erilleen. Mutta kun Hogan sitten meni huolehtimaan lähetistä, nousi Crispin ja meni nuorukaisen luo.

Kenneth katsoi häntä salaa keskeyttämättä syöntiään. Hänellä oli ollut viheliäinen yö hänen miettiessään tulevaisuuttaan, joka näytti synkältä, ja tuumiessaan — unohtaen ja jättäen huomioon ottamatta sen, mitä oli tapahtunut — palatako kotinsa kainoon köyhyyteen Skotlantiin, vaiko ottaa vastaan sen miehen tarjoama palvelus, joka oli ilmoittanut olevansa ja jonka hän nyt uskoi olevankin hänen isänsä. Hän oli miettinyt, mutta oli vielä kaukana päätöksestään — Ranska, vaiko Skotlanti — kun Crispin nyt häntä tervehti jonkin verran jäykästi.

»Jocelyn», sanoi hän puhuen hitaasti ja miltei väsyneesti. »Tunnin päästä lähden Marleigh'ta kohden täyttämään viimeöisen lupaukseni sinulle. Kuinka siinä suoriudun, osaan tuskin sanoa, mutta sen täytyy onnistua. Olen järjestänyt niin, että laiva odottaa minua, ja kolmen tai korkeintaan neljän päivän kuluttua arvelen purjehtivani Ranskaan morsiamesi mukanani.»

Hän pysähtyi vastausta odottaen, mutta sitä ei tullut. Poika istui yhä ilmeettömänä, silmät pöytään luotuina, mutta mielessään vilkkaasti seuraten sitä, mitä hänen isänsä hänelle kertoi.

»Sinä et voi kieltäytyä tekemästä sitä, mitä minä nyt käsken, Jocelyn. Minä aion korjata täysin mitoin sen vahingon, jonka olen sinulle aiheuttanut, jos vain noudatat määräyksiäni. Sinun täytyy niin pian kuin mahdollista lähteä täältä ja jatkaa matkaasi Lontooseen. Siellä sinun täytyy hankkia laiva, joka vie sinut Ranskaan, ja sinä odotat minua Auberge du Solei'ssa Calais'ssa. Sovitaanko niin, Jocelyn?»

Syntyi lyhyt äänettömyys, ja Jocelyn teki päätöksensä, joskin synkin ilmein.

»Minulla on varsin vähän valinnan varaa, sir», vastasi hän, »ja sen vuoksi minun täytyy myöntyä. Jos teette sen, minkä olette luvannut, niin myönnän, että olette korjannut pahat tekonne ja olen pyytävä anteeksi teiltä eilisiltaista uskon puutettani. Odotan teitä Calais'ssa.»

Crispin huokasi ja hetkeksi hänen kasvonpiirteensä kovenivat. Vastaus ei ollut sellainen, jonka hän katsoi ansaitsevansa, ja tuittupäisen miehen suussa olivat jo valmiina sanat, joilla hän aikoi vetäytyä takaisin ja antaa pojan, jota hän nyt alkoi halveksia, kulkea omaa tietään, joka varmasti oli vievä hänet perikatoon. Mutta sekunnin ajatus riitti tukahuttamaan hänen halunsa.

»Minä en ole pettävä sinua», sanoi hän kylmästi. »Onko sinulla rahaa matkaa varten?»

Poika punastui muistaessaan, kuinka vähän hänellä enää oli jäljellä Josefin antamia rahoja. Crispin näki sen ja arvasi oikein sen merkityksen. Hän veti taskustaan kukkaron, jota oli kantanut, ja laski sen tyynesti pöydälle. »Siinä on viisikymmentä karolusia. Sen pitäisi riittää matkaasi varten Ranskaan. Jää hyvästi tapaamiseemme asti Calais'ssa.»

Ja antamatta tilaisuutta pojalle lausua vastenmielistä kiitosta, hän lähti nopeasti huoneesta.

Tunnin kuluttua hän oli satulassa ja hänen hevosensa pää oli käännettynä vielä kerran pohjoiseen.

Hän ratsasti Newportin läpi noin kolme tuntia myöhemmin, pysähtymättä. Korpin majatalon oven edessä seisoivat matkavaunut, joihin hän ei edes vilkaissut.

Aivan hiuskarvan varassa riippuu toisinaan ihmisen koko tuleva elämä. Yhtä paljon saattaa riippua katseestakin, sillä ellei Crispin sinä aamuna olisi tarkannut edessään olevaa harmaata maantietä, vaan olisi sattunut vilkaisemaan sivulleen ratsastaessaan Korpin ohi Newportissa ja nähnyt Ashburnien kilven ajopelien kyljessä, hän olisi varmasti pysähtynyt. Ja jos hän olisi sen tehnyt, olisi hänen kohtalonsa kulkenut aivan toisia latuja, kuin mihin hän sitä itse tietämättään parhaillaan oli ohjaamassa.

Josefin Lontoon-matkan aiheuttajana oli luonnollinen halu saada varmuus siitä, että Crispin oli joutunut sen verkon pauloihin, jonka hän niin ovelasti oli laskenut, ja ettei hän enää häiritsisi heitä Marleigh'n linnassa. Siinä tarkoituksessa hän lähti Sheringhamista Crispinin lähdön jälkeisenä päivänä.

Cynthia ei ollut niinkään vähän hämmästynyt siitä sekasorrosta, jossa hän seuraavana aamuna oli tavannut isänsä talon. Kenneth oli lähtenyt. Hän oli lähtenyt keskellä yötä ja ilmeisen kiireesti ja äkkiarvaamatta, sillä edellisenä päivänä ei ollut ollut mitään puhetta hänen lähdöstään. Hänen isänsä oli vuoteessa haavan vuoksi, joka aiheutti hänelle kuumeen. Heidän palvelijansa olivat kaikki sairaita ja kuljeskelivat tylsinä ja tolkuttomina talossa, kasvot kalpeina ja silmät sameina. Cynthian tullessa alas oli hallissa täydellinen sekamelska ja yhden seinälaudoista hän huomasi olevan vasta halkaistun.

Hitaasti kypsyi hänessä ajatus, että hallissa edellisenä iltana oli taisteltu, mutta syytä siihen hän ei saattanut keksiä. Hän tuli vihdoin siihen päätökseen, että miehet olivat juoneet vankasti ja humaltuessaan tulleet riitaisiksi ja että riidan ratkaisijana oli käytetty miekkaa.

Hän koetti sitten saada Josefilta selitystä asiaan ja Josef, sukkelapäinen roisto kun oli, valehteli hänelle vallan taitavasti. Hän keitti kokoon varsin uskottavan jutun, jonka hän perusti Cynthian tuntemaan sopimukseen Crispinin ja Kennethin välillä.

»Et ehkä tiedä», sanoi hän — hyvin tietäen, että tyttö tunsi asian — »että kun Galliard pelasti Kennethin hengen Worcesterissa, niin hän sai Kennethiltä lupauksen auttaa häntä jossakin kostoasiassa, joka hänellä oli suoritettavana.

Cynthia nyökkäsi päätään osoitukseksi siitä, että ymmärsi tai tiesi, ja
Josef jatkoi liukkaasti:

»Viime yönä, juuri lähdön hetkellä, muistutti Crispin, joka oli juonut ylenpalttisesti, kuten hänen tapansa on, Kennethille lupauksestaan ja vaati poikaa heti lähtemään kanssaan. Kenneth vastasi, että oli liian myöhäinen aika lähteä matkalle, ja pyysi Galliardia odottamaan tähän päivään, jolloin hän olisi valmis täyttämään lupauksensa. Mutta Crispin vastasi, että Kenneth oli valallaan sitoutunut lähtemään silloin, kun häntä vaadittiin, ja vaati taas poikaa lähtemään. Sana seurasi toistaan pojan itsepäisesti pyytäessä lykkäystä seuraavaan päivään ja Crispinin yhtä itsepäisesti vaatiessa, että hän hakisi saappaansa ja viittansa ja lähtisi tuossa paikassa mukaan. Yhä kuumemmaksi kävi kiista, kunnes Galliard aivan suunniltaan tempaisi miekkansa ja olisi varmasti keihästänyt pojan, ellei isäsi olisi käynyt väliin saaden siinä haavan olkapäähänsä. Sitten meni Crispin niin pitkälle humalaisessa raivossaan, että ylimielisesti halkaisi tuon laudan näyttäessään Kennethille, mikä häntä odotti, ellei hän totellut. Silloin menin minä väliin ja käyttäen vaikutusvaltaani kehoitin Kennethiä lähtemään hänen kanssaan, kuten hän vaati. Haluttomuudestaan huolimatta suostui Kenneth vihdoin lähtemään ja niin he nyt ovat menneet.»

Ylen liukkaasti ja yksityiskohtaisesti kerrottu juttu sai Cynthian uskomaan. Tosin hän kysyi syytä siihen hämmästyttävään tilaan, jossa kaikki palvelijat olivat, mutta siihen vastasi Josef puoleksi totuudenmukaisesti:

»Sir Crispin lähetti heille hieman viiniä ja he joivat hänen lähtömaljojaan niin perusteellisesti, etteivät vielä ole selvinneet siitä.»

Gregory ei ollut tullut sopineeksi Josefin kanssa siitä, mitä he Cynthialle kertoisivat, sillä hänen tylsiin aivoihinsa ei ollut johtunut ajatuskaan, että hallissa vallitseva epäjärjestys ja Kennethin poissaolo hämmästyttäisivät tyttöä. Ja kun Cynthia sitten kosketteli kysymystä hänen haavastaan, niin hänen, hölmö kun oli, täytyi keittää kokoon juttu, joka, joskaan ei vähemmän mielikuvituksellinen kuin Josefin, oli paljon kehnompi uskottavuudessa ja poikkesi sitä paitsi kokonaan aiheeltaan siitä.

»Helvetin piina sille koiralle, sinun sulhasellesi, Cynthia», murisi hän pielusvuoren sisästä. »Jos hän tulee kosimaan tytärtäni keihästettyään minut seinää vasten omassa hallissani, niin olkoon ikuinen kirous osani.»

»Niin, hän sen teki. Hän hyökkäsi päälleni ennen kuin ennätin vetää miekkani, senkin raukka, piru hänet periköön, ja pisti minua silmänräpäyksessä olkapäähän.»

Tässä oli jotakin käsittämätöntä, jotakin, jonka miehet salasivat häneltä! Cynthia päätti ottaa selvän asiasta ja teki isälleen toisen kysymyksen:

»Miten! Se — se koski sinua, lapsi», vastasi Gregory sattumalta, osaamatta keksiä parempaakaan syytä.

»Jätä minut, Cynthia», ähki isä epätoivoisena. »Mene, lapsi. Minä olen pahasti haavoittunut. Minussa on kuumetta, tyttöseni. Mene, anna minun nukkua.»

»Luonnoton lapsi», ruikutti Gregory heikkona, »aiotko kiusata sairasta miestä kysymyksillä? Tahdotko kieltää häneltä unen, joka tietää hänen parantumistaan.»

»Isä rakas», mutisi tyttö hiljaa. »Jos uskoisin mitä sanoit, niin jättäisin sinut heti. Mutta sinä tiedät, että koetat salata jotakin minulta, jotakin, joka minun pitäisi tietää, joka minun täytyy tietää. Ajattele, että sinä olet puhunut minun sulhasestani.»

Suunnattomalla ponnistuksella hahmotteli Gregory jutun, joka hänestä tuntui käyvältä.

»No niin, koska sinun täytyy saada tietää se», vastasi hän, »niin se tapahtui näin: olimme kaikki juoneet liian paljon — häpeäkseni tunnustan sen — ja tultuani hellämieliseksi sinua ajatellessani ja ajatellessani sinun vastenmielisyyttäsi Kennethiä kohtaan sanoin hänelle, että niihin tuloksiin nähden, jotka ilmeisesti ovat hänen saavutettavissaan Marleigh'n linnassa, olisi parasta, että hän tekisi Crispinille seuraa tämän lähtiessä sieltä. Hän tulistui tästä ja vaati selitystä. Tottavie, niinä annoin sen hänelle sanomalla hänelle, että meidän on pikemminkin odotettava lumisadetta juhannuksena kuin että hänestä tulisi sinun miehesi. Puheeni suututti häntä siinä määrin, viinin sokaisema kun oli ja miltei kypsä sänkyyn pantavaksi, että hän tuossa tuokiossa sieppasi miekkansa ja hyökkäsi päälleni. Toiset koettivat tulla väliin, mutta hän oli liian sukkela, ja ennen kuin ennätin nousta pystyynkään pöydän äärestä, oli hänen miekkansa tunkeutunut hartiani läpi ja vielä seinälaudoituksenkin. Sen jälkeen oli selvää, ettei hän voinut jäädä tänne enää, ja minä vaadin häntä lähtemään heti. Hänellä ei itselläänkään ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oivalsi mielettömyytensä ja pelkäsi Josefin silmien ilmettä — sehän saattaa toisinaan olla ihmeen häijy. Niin, ilman minun väliintuloani olisi Josef kyllä oikaissut hänet pitkäkseen.»

Cynthia ei epäillytkään, että sekä hänen setänsä että isänsä olivat valehdelleet hänelle, toinen ovelasti, toinen tyhmästi, ja hänet valtasi epämääräinen levottomuus, joka vaati totuuden selville saamista. Myöhemmin päivällä oli linnassa täysi touhu Josefin lähdön johdosta ja se oli taas asia, joka hämmästytti Cynthiaa.

»Minne olet lähdössä, setä?» kysyi hän, kun Josef oli menossa ulos astuakseen odottaviin ajoneuvoihin.

»Lontooseen, suloinen tyttöseni», vastasi Josef ripeästi. »Minusta näyttää tulevan oikea vaeltaja vanhoilla päivilläni. Onko sinulla mitään asiaa toimitettavana?»

Tyttö katseli sedän lähtöä levottomin silmin ja levottomuus sydämessään. Hänet valtasi pelko, että kaikessa, mitä oli tapahtunut ja mitä oli parhaillaan tapahtumassa, piili jotakin, joka tarkoitti Crispinin tuhoa. Ei hänellä ollut syitä eikä todistuksia päätelmälleen. Se ei ollut muuta kuin vaisto, jonka ääni joskus ilmoittaa vaaran uhasta ja joka usein pakottaa meidät jännittämään huomiotamme paljon suuremmassa määrässä kuin selvät todistukset konsanaan.

Cynthian pelko pakotti häntä hakemaan tietoja joka puolelta, mutta ilman tulosta. Ei keltään hän saanut pienintäkään apua. Mutta seuraavana aamuna hän sai tietoja yhtä runsaasti kuin odottamatta — ja taholta, jolta hän niitä vähimmin odotti — isältään.

Kyllästyneenä toimettomuuteen ja tuntiessaan tuskiensa asettuvan teki Gregory sen varomattomuuden, että nousi vuoteestaan ja tuli alas syömään illallista tyttärensä kanssa. Hän joi runsaasti, kuten hänen tapansa oli ollut vuosikausia. Hänen omatuntonsa alkoi puhua ja koettaessaan hiljentää sen äänekästä hälytystä hän joi yhä enemmän, niin että hänen palvelijansa Stephenin oli viimein kannettava hänet vuoteeseen.

Stephen oli harmaantunut Ashburnien palveluksessa, ja monen muun hyödyllisen tiedon ohella, jotka oli koonnut, hänellä oli taito hoitaa haavoja ja saada ne nopeasti paranemaan. Hän oivalsi, kuinka typerästi Gregory oli menetellyt juopotellessaan sellaisessa tilassa, ja hän pudisti surumielisesti päätään nähdessään isäntänsä perinpohjaisen humalan.

Stephen oli vakavasti huolissaan isännästään ja hänen aavistuksensa toteutui, kun Gregory seuraavana aamuna heräsi kovassa kuumeessa. He kutsuivat lääkärin paikalle Sheringhamista ja antaakseen enemmän pontta parannusmenetelmälle, jota aikoi Gregoryyn sovittaa ja joka ei todellisuudessa ollut ensinkään vaikea, tämä ovela vekkuli pudisti päätään pahaenteisen vakavana ja luvaten tehdä kaiken voitavansa puhui jotakin papista, joka olisi hyvä olemassa paikalla, jotta Gregory voisi tehdä sovinnon Jumalan kanssa. Sillä lääkäri ei osannut epäilläkään, että tuollainen sovinnonteko olisi ollut ylivoimainen työ koko pyhälle kolleegiolle.

Gregoryn valtasi kauhea pelko. Kuinka hän voisi kuolla sellainen taakka omallatunnollaan! Ja huomatessaan, miten hänen toimenpiteensä vaikuttivat potilaan mielentilaan, lääkäri koetti, vaikka liian myöhään, rauhoittaa häntä vakuuttamalla, ettei hän todellakaan ollut kuolemaisillaan ja että hän oli maininnut papin vain sen vuoksi, että Gregory kaiken varalta saisi tilaisuuden valmistautua.

Mutta myrskyn kerran puhjettua ei sitä niinkään helposti käynyt vaientaminen, ja Gregorylle jäi vakaumus, että hänen hietansa oli loppuun vuotamaisillaan ja että loppu saattoi tulla minä päivänä hyvänsä.

Tietäessään, kuinka runsaassa mitassa hän oli ansainnut iankaikkisen tuomion, hänet valtasi mieletön kauhu ja koko päivän hän väänteli ja käänteli itseään vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen ja itkien.

Hänen elämänsä oli todella ollut pitkä sarja pahoja tekoja, ja moni mies ja moni nainen oli joutunut kärsimään Gregoryn syntien vuoksi. Mutta samoin kuin tähdet vaalenevat ja katoavat auringon noustessa taivaalla,-niin kävi myös hänen pienempien rikostensa, jotka viitoittivat hänen maallista vaellustaan synnin tiellä, sen suuren rikoksen rinnalla, jonka hän oli tehnyt Roland Marleigh'ta vastaan, rikoksen, jonka teko ei vieläkään ollut päättynyt vaan jota Josef oli juuri lähtenyt suorittamaan loppuun. Jospa hän edes voisi pelastaa Crispinin nyt yhdennellätoista hetkellä! Kunpa hän jollakin tavalla voisi varoittaa häntä menemästä Ankkuriin Thames-kadun varrella! Hänen sekavassa päässään ei ollut sijaa selviölle, että Galliardin jo tähän aikaan täytyi olla Lontoossa.

Ja niin kävi sitten, että hän, tunnustamisen kaipuun valtaamana ja haluten vieläkin torjua viimeisen pahan, johon hänkin osaksi oli syypää hyväksyessään vaitiolollaan Josefin suunnitelman, kutsui tyttärensä luokseen.

»Cynthia», huudahti hän pelon ja surun sekaisella äänellä, »Cynthia, lapseni, olen kuolemaisillani.»

Tyttö tiesi sekä lääkärin että Stephenin puheista, että asianlaita ei ollut ensinkään sellainen. Siitä huolimatta oli hänen tyttärellinen huolenpitonsa sillä hetkellä liikuttava näky. Hän kohenteli isänsä pieluksia hellin käsin ja hänen pelkkä kosketuksensa oli hyväily, kuten hänen miellyttävä äänensäkin. Hän otti isänsä käden omaansa ja puhui hänelle hellästi koettaen lieventää hänen mielensä synkkyyttä ja vakuuttaen hänelle lääkärin kertoneen, että hän huolellisella hoidolla ja pysymällä rauhallisena pääsisi vuoteesta muutaman päivän kuluttua.

»Olen kuolinvuoteellani, Cynthia», väitti hän, »ja kun olen lähtenyt, en tiedä kuka sinua on lohduttava ja ilahduttava elämäsi polulla. Sinun sulhasesi on poissa Josefin asialla ja voi hyvinkin tapahtua, ettei hän enää koskaan astu Marleigh'n linnan kynnyksen yli. Vaikka saattaakin tuntua luonnottomalta, kultaseni, niin kuolinvuoteellanikin toivoisin, että niin kävisi.»

»Isä, jos siinä on kaikki, mikä sinua surettaa, niin voin tyynnyttää sinua. Minä en rakasta Kennethiä.»

»Sinä käsität minut väärin», vastasi isä kuivasti. »Muistatko sitä kertomusta sir Crispin Galliardin elämästä, jonka Kenneth kertoi sinulle samana iltana, jolloin Josef palasi kotiin?» Hänen äänensä vapisi.

»Muistan hyvinkin. En luule unohtavani sitä koskaan, ja joka ilta rukoilen», jatkoi tyttö varomattomasti paljastaen tunteensa Crispiniä kohtaan, »että Jumala rankaisisi niitä murhamiehiä, jotka hävittivät hänen elämänsä.»

»Hiljaa, tyttö», kuiskasi Gregory vapisevin äänin. »Tiedätkö mitä puhut?»

»Tietysti tiedän, ja niin totta kuin on olemassa oikeudenmukainen
Jumala, niin rukoukseni on täyttyvä.»

»Cynthia», vaikeroi isä. Hänen silmissään oli hurja ilme ja hänen kätensä vapisi rajusti Cynthian kädessä. »Tiedätkö, että sinä pyydät Jumalan kostoa isällesi ja isäsi veljelle?»

Cynthia oli ollut polvillaan isänsä vuoteen ääressä. Mutta Gregoryn lausuessa äskeiset sanansa hän nousi hitaasti jaloilleen ja seisoi hetken äänettömänä etsien kauhistunein silmin isänsä katsetta, jota tämä ei rohjennut nostaa.

»Totta?» toisti tyttö kuiskaten ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta. »Totta, että sinä ja minun setäni ovat ne teurastajat, jotka murhasivat serkkunsa ja koettivat murhata hänetkin — jättäen hänet siihen, luullen häntä kuolleeksi? Totta, että te olette ne varkaat, jotka tuon naimakaupan nojalla tekeydyitte sukulaisiksi ja olette pitäneet hallussanne hänen maatilansa ja tämän linnan kaikkina niinä vuosina, joina hän kuljeksi koditonna, henkipattona ja köyhänä? Senkö tahdot saada minut uskomaan?»

Cynthian kasvot olivat huulia myöten kalpeat ja hänen siniset silmänsä leimahtivat tummien silmäripsien takana. Hän pani kätensä sydämelleen, sitten otsalleen ja pyyhkäisi ruskeaa tukkaansa taaksepäin koneellisella liikkeellä, joka puhui selvää surullista kieltään. Hakien tukea hän nojasi seinään isänsä vuoteen päässä. Ääneti hän seisoi siinä pitkän aikaa. Sitten hän ilmaisi äkkiä sen voimakkaan vihan ja surun tunteen, joka hänen sielussaan raivosi.

»Miksikö?» Isän puhe oli epäselvää ja hänen silmänsä, jotka olivat tulleet synkiksi kuin käärmeen, katsoivat suoraan eteenpäin uskaltamatta kohdata tyttären katsetta. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies.» Ja hän toivoi, että sanat pehmittäisivät hänen tyttärensä sydämen ja että sääli ajaisi hänet uudelleen hänen tyttärekseen — sillä hän ymmärsi menettäneensä hänet.

»Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies», kertasi hän vielä. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että tällaisella hetkellä tahtoisin tehdä tunnustukseni, katua, jotta Jumala armahtaisi minun sieluani. Kerron sen myös sen vuoksi, ettei sitä murhenäytelmää, joka kahdeksantoista vuotta sitten alkoi, vielä ole näytelty loppuun ja että minun vielä olisi suotu muuttaa loppu, jonka me olimme sille suunnitelleet — minä ja Josef. Siten ehkä armollinen Jumala antaisi minun edes hieman korjata sitä pahaa, minkä olen tehnyt. Kuule, lapseni. Meitä vastaan, kuten ehkä olet arvannut, oli Galliard viekkaudella saanut Kennethin avustamaan itseään, ja samana iltana, jona Josef palasi, hän vaati poikaa täyttämään lupauksensa. Poika ei voinut muuta kuin totella, niin, minä pakotin hänet siihen hyökkäämällä hänen kimppuunsa ja pakottamalla hänet paljastamaan miekkansa, jolloin sain tämän haavan. Crispin olisi varmasti tappanut Josefin, ellei setäsi olisi huomannut kertoa hänelle, että hänen poikansa elää.»

»Setäni pelasti siis henkensä valehtelemalla! Se oli todella hänen arvoistaan», sanoi Cynthia ivallisesti.

»Ei, lapseni, hän puhui totta, ja tarjoutuessaan antamaan hänelle takaisin poikansa hänellä oli tosi mielessä. Mutta kirjoittaessaan osoitetta siihen kirjeeseen, joka Crispinin piti viedä kasvattajille, Josef keksi ruman juonen Crispinin lopulliseksi tuhoamiseksi. Ja niin hän on lähettänyt hänet Lontooseen, erääseen taloon Thames-kadun varrella, jossa asuu muuan eversti Pride, jolla on paljon kaunaa sir Crispiniä kohtaan ja jonka käsiin hän täten joutuu. Voimmeko, Cynthia, tehdä mitään estääksemme tämän, pelastaaksemme sir Crispinin Josefin ansasta?»

»Yhtä hyvin voinet yrittää saada kuolleen miehen hengittämään», vastasi
Cynthia, ja hänen äänensä oli niin oudon kylmä, että Gregorya puistatti.

»Älkää pettäkö itseänne», lisäsi tyttö. »Sir Crispin on ollut Lontoossa jo kauan ennen tätä, ja nyt on Josef matkalla pitämään huolta siitä, ettei mitään erehdyksiä tapahtuisi ja että sen miehen elämä, jonka te tärvelitte toivottomaksi vuosia sitten, lopullisestikin on häneltä viety. Armollinen Jumala! Olenko minä todella teidän tyttärenne?» huudahti hän. »Onko minun nimeni todella Ashburn ja olenko minä elänyt tilalla, joka on rikoksellisesti anastettu? Tila, jota pidätte yhä rikollisesti hallussanne, on hänen. Jokainen kivi, jokainen lastu, joka siihen kuuluu, on hänen, ja nyt hän on mennyt kuolemaan teidän toimestanne.»

Cynthialta pääsi tuskainen valitus ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hetken hän seisoi siinä horjuen, suloinen, notkea vesa, sanomattoman mielenliikutuksen runtelemana. Sitten näytti hänen henkensä poistuvan hänestä yhdessä ainoassa syvässä huokauksessa ja Gregory, joka ei tohtinut katsoa häneen, kuuli hänen vaatteittensa kahisevan ja sitten seurasi jysähdys, kun tyttö lysähti kokoon ja makasi pyörtyneenä lattialla.

Niin järkyttynyt oli Gregoryn mieli sillä hetkellä, että hän unohti haavansa, kuumeen ja kuoleman, jonka oli luullut olevan ovella, hypähti vuoteeltaan ja työntäen oven selälleen huusi kaikin voimin Stepheniä. Säikähtäneenä tuli hänen palvelijansa sellaisen huudon kuultuaan ja meni heti Gregoryn käskemänä takaisin hakemaan Catherinea, Cynthian palvelijaa. Yhdessä he kantoivat tiedottoman tytön tämän omaan huoneeseen ja jättivät Gregoryn kiroamaan typeryyttään annettuaan houkutella itsensä tekemään tunnustuksia, jotka hänestä nyt näyttivät varsin tarpeettomilta. Hän oli näet juuri kokemansa elinvoiman tunnossa havainnut, että kuolema ei ollut ensinkään niin lähellä kuin tuo roistomainen hölmö lääkäriksi oli saanut hänet uskomaan.

Cynthian tiedottomuus oli kuitenkin lyhytaikainen. Herätessään taas tietoisuuteen hän ensi työkseen lähetti palvelijansa pois. Hänen täytyi saada olla yksin — sama tarve, joka on eläimelläkin. Tultuaan haavoitetuksi se ryömii pesäänsä ja piiloutuu. Yksin Cynthia istui surunsa kanssa koko sen päivän.

Hän tiesi, että puhe hänen isänsä huonosta tilasta ei ollut totta, joten Cynthia ei tuntenut isään nähden edes sääliä, jota kyllä olisi tuntenut, jos isä, kuten oli koettanut uskotella, olisi ollut kuolemaisillaan.

Ajatellessaan kauhistuttavaa paljastusta, jonka hänen isänsä oli tehnyt, Cynthian sydän koveni ja kuten hän oli kysynyt, oliko hän todella hänen tyttärensä, hän vannoi nyt, ettei enää tahtonut olla sitä. Hän lähtisi pois Marleigh'n linnasta, jotta ei koskaan enää näkisi isäänsä, ja hän toivoi, että hän niinä parina, kolmena päivänä, jotka hänen vielä täytyi siellä viettää, säästyisi näkemästä isää, jota kohtaan kunnioitus oli kuollut ja jonka näkeminen aiheutti hänessä saman kauhuntunteen kuin minkä miehen tahansa, joka tunnusti olevansa murhamies ja varas.

Hän päätti lähteä Lontooseen äitinsä sisaren luo. Siellä hän kuolleen äitinsä vuoksi varmaan saisi rauhan sataman.

Illalla hän vihdoin tuli ulos huoneestaan. Hän tarvitsi raitista ilmaa, sitä luonnon antamaa lääkettä, jota se voi tarjota haavoitetulle ihmissielulle yksinäisyydessä.

Ilta oli lauha ja aurinkoinen muistuttaen pikemmin elokuuta kuin lokakuuta, ja mistress Cynthia kuljeskeli päämäärää vailla kallioita kohti, joilta näki Sheringhamin lahden. Siellä hän istui surullisen alakuloisena nurmikolle ja katseli mietteissään merelle ajatusten kulkiessa milloin siinä surullisessa asiassa, joka hänen mielensä oli kahlehtinut, milloin taas muistoissa, joita paikka herätti hänessä.

Tällä samalla paikalla istuessaan, aava kimalteleva meri silmiensä edessä ja lokkien leikitellessä hänen päänsä yläpuolella, hänessä oli herännyt tietoisuus siitä, että hän rakasti Crispiniä. Niinpä hänen ajatuksensa vaelsivat mieheen ja siihen kohtaloon, jonka hänen isänsä oli tälle valmistanut. Siitä ne taas johtuivat hänen isäänsä ja siihen pahaan, mitä tämä oli aikaansaanut. Voi olla kyseenalaista, olisiko Cynthian tuntema inho Gregorya kohtaan ollut yhtä suuri, jos joku toinen kuin Galliard olisi ollut hänen uhrinsa.

Cynthian elämä näytti loppuun eletyltä hänen istuessaan tuona lokakuun iltana kalliolla. Ei ainoakaan harrastus liittänyt häntä elämään. Hänellä ei — siltä ainakin näytti — ollut enää mitään toivoa ennen loppuaan, ja se viipyi varmaankin kauan, sillä odottavan aika on pitkä.

Surumielisenä hän istui ja mietti, ja jokaista ajatusta säesti syvä huokaus, kun hänen takanaan kuului äkkiä — tai ehkäpä hänen korvansa pettivät — metallinkirkas ääni:

Tyttö pidätti henkeään kääntyessään katsomaan taakseen. Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi. Sitten ne muuttuivat kalmankalpeiksi ja tuntui kuin aika, elämä ja koko maailma olisi pysähtynyt uupumattomassa kulussaan iankaikkisuutta kohti. Sillä siinä seisoi hänen ajatustensa ja huokaustensa esine, äkkiä ja arvaamatta tulleena, aivan kuin maa olisi syössyt hänet uumenistaan pinnalle.

Sir Crispinin huulet olivat avautuneet hymyyn, joka pehmensi ihmeellisesti hänen kasvojensa karkeutta, ja hänen silmänsä näyttivät Cynthiasta itse ystävällisyydeltä. Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana Cynthia koetti saada takaisin äänensä ja kun hän sen vihdoin sai, hän voi sanoa ainoastaan:

»Sir, kuinka te olette tullut tänne? Sanoivat teidän ratsastaneen
Lontooseen.»

»Niin teinkin. Mutta tiellä satuin pysähtymään ja pysähdyttyäni havaitsin, että minulla oli syytä palata takaisin.»

Hän oli havainnut syyn. Tyttö kysyi henkeään pidättäen itseltään, mikä tuo syy mahtoi olla, ja kun hän ei itse löytänyt siihen vastausta, hän jätti sen Crispinin vastattavaksi. Mies tuli lähemmäksi tyttöä, ennen kuin vastasi.

Tyttö väisti hieman antaakseen hänelle tilaa ikään kuin kallio olisi ollut kapea penger, ja huoahtaen kuin väsynyt ihminen löytäessään vihdoin lepopaikan Crispin istahti hänen viereensä.

Crispinin äänessä oli sellainen hellyys, että se pani tytön sydämen rajusti sykkimään. Oliko hän arvannut oikean syyn miehen matkan keskeytykseen ja tämän paluuseen? Siitä, että mies oli tehnyt sen, olkoonpa syy sitten mikä tahansa, hän kiitti Jumalaa sydämensä sisimmässä kuin ihmeestä, joka oli pelastanut tämän turmiosta, joka Lontoossa odotti.

»Olenko julkea, lapsi, jos otaksun, että mietteenne, joissa tapasin teidät niin syvään vaipuneena, koskivat erästä, tosin arvotonta, joka muutama päivä sitten lähti täältä?»

Kaksinainen kysymys lakaisi kaikki mietteet tytön mielestä täyttäen sen Crispinin läsnäolon aiheuttamalla äärimmäisellä hyväntunteella ja toivolla, että oli oikein arvannut syyn hänen palaamiseensa.

»Ehkäpä olette», kuiskasi tyttö vastaukseksi ja itsekin ihmetellen rohkeuttaan — punastui. Crispin katsoi häntä tarkkaan siristäen silmiään. Hän ei ollut odottanut sellaista vastausta.

Kuten isä hän otti tytön hennon käden omaansa, ja tyttö, lapsiparka, erehtyen teon vaikuttimen suhteen, antoi kätensä jäädä hänen lujaan otteeseensa. Kääntäen päänsä poispäin hän katseli alapuolellaan istuvaa miestä, kunnes kyynelsumu peitti häneltä näön. Tuuli tuntui henkivän säveliä ja iloa. Jumala oli hyvä lähettäessään hänelle, hädän hetkenä niin suuren lohdutuksen, lohdutuksen, jonka olisi pitänyt pyyhkiä pois kuinka suuri tuska hyvänsä.

»Nyt, suloinen lady, on tehtäväni, jonka luulin olevan vaikeuksia täynnä, tullut minulle helpoksi.»

Mies ei heti vastannut. Hänen oli vaikea muovailla vastaustaan. Ei ollut helppo sanoa tytölle suoraan, että hän oli tullut viemään tämän pois, myöten tai vasten tahtoaan, toisen puolesta. Se oli todella mahdotonta, ja hän oli iloinen siitä, että tytön myötämielisyys, josta hän ei ollut uneksinutkaan, teki sen tarpeettomaksi.

»Minun tehtäväni, mistress Cynthia, on viedä teidät täältä. Pyytää teitä jättämään tämä rauhallinen elämänne, tämä rauhan maja kaukana maailmasta ja lähtemään elämän kovuutta kokemaan miehen kanssa, jolla, niin suuret kuin hänen vikansa ovatkin, on se kaikki sovittava ominaisuus, että hän rakastaa teitä yli kaiken muun maailmassa.»

Hän katsoi kiinteästi tyttöön puhuessaan, ja tytön silmät välttivät hänen katsettaan. Hän huomasi lämpimän, punaisen veren nousevan tytön poskille, otsalle, vieläpä kaulallekin ja hän olisi voinut nauraa ääneen ilosta havaitessaan tehtävänsä, jota oli pelännyt, olevan niin helppo. Arvaamatta hiipi hänen sydämeensä säälin tunne, jonka isänä varmaankin oli hänen heikko luottamuksensa Jocelyniin. Jos tyttö nyt olisi vastustanut häntä, olisi Crispin tullut raa'aksi ja väkivaltaiseksi, mutta myöntymisellään tyttö otti häneltä aseet kädestä kokonaan, ja Crispin tapasi itsensä miltei varoittamasta häntä.

»Se on paljon pyydetty», hän sanoi. »Mutta rakkaus on itsekäs ja se vaatii paljon.»

»Ei, ei», vastusti tyttö hiljaa, »se ei ole paljoa pyydetty. Se on pikemminkin uhraus.»

»Ajatelkaa, mistress Cynthia, olen palannut Sheringhamiin pyytääkseni teitä tulemaan kanssani Ranskaan, missä poikani odottaa meitä.»

Hän unohti sillä hetkellä, että Cynthia ei tiennyt mitään hänen sukulaisuussuhteestaan siihen mieheen, jota hän piti Cynthian sulhasena, eikä tyttökään sillä hetkellä juuri huomannut pojan mainitsemista, jonka olemassaolosta hän oli kuullut isältään. Hetki oli liian täynnä muita asioita, jotka koskivat häntä lähemmin.

»Minä pyydän teitä jättämään Sheringhamin rauhan ja levollisuuden ja vaihtamaan sen sotilaan morsiamen elämään, joka saattaa muodostua kovaksi ja vaaranalaiseksi joksikin aikaa, mutta, totta puhuen, minulla on suhteita Luxemburgiin ja ystäviä, joiden apuun voin varmasti luottaa koettaessani hankkia miehellenne kunniallisen viran ja ohjatessani häntä tielle, joka vie pitkälle. Ja mitä hän voisikaan muuta noin suloisen pyhimyksen seurassa kuin kohota kunniaan ja maineeseen.»

Tyttö ei puhunut sanaakaan, mutta hänen Crispinin kädessä lepäävät sormensa puristivat tiukasti vastaukseksi.

»Uskallanko siis pyytää niin paljon?» huudahti Crispin. Ja ikään kuin kaksinaisuus hänen kysymyksissään ei vielä olisi riittänyt, hänen täytyi innoissaan kumartua niin paljon tytön puoleen, että ruskeat kiharat koskettivat hänen otsaansa. Oliko siis kumma, että Cynthia tulkitsi innon, jolla Crispin ajoi toisen asiaa, siten kuin hänen oma sydämensä toivoi.

Cynthia pani kätensä miehen olkapäille ja kohtasi Crispinin intomielisen katseen rohkeasti, kuten tyttö, joka luottaessaan mieheen ei pelkää antautumista. Hän sanoi hiljaa:

»Koko elämäni ajan olen kiittävä Jumalaa siitä, että rohkenitte tehdä tämän.»

Oudolta tuntui vastaus Crispinistä, mutta ajatellessaan asiaa hän otaksui Cynthian ajatuksen olleen sen, että koska Jocelvnilta puuttui rohkeutta kosia omakohtaisesti, hän oli iloinen siitä, että mies oli lähettänyt sellaisen asiamiehen, joka oli vähemmän arka.

Syntyi äänettömyys, jonka kuluessa Crispin mietti seuraavaa kysymystään. Cynthia taas oli onnellinen ja tyytyväinen saadessaan istua hänen luonaan.

Hän ihmetteli hieman Crispinin omituista kosimatapaa, joka oli aivan toisenlainen kuin hän romaaneistaan oli lukenut, mutta sitten hän ajatteli, kuinka erilainen hän oli muutenkin toisiin miehiin verraten, ja siinä hän tapasi selityksen asiaan.

»Toivoisin», sanoi Crispin, »että asiat olisivat toisin, jotta voisin ylpeästi pyytää kättänne isältänne, mutta se ei käy laatuun. Vaikkapa tapaukset eivät olisi kehittyneetkään siihen suuntaan kuin ne ovat tehneet, ei se sittenkään olisi ollut helppoa. Nyt se on mahdotonta.»

Taas oli hänen sanontansa epäselvä ja puhuessaan tytön käden pyytämisestä hänen isältään ei hänen mieleensäkään tullut lisätä, että hän pyytäisi sitä poikansa puolesta.

»Minulla ei ole isää», vastasi Cynthia. »Juuri tänä päivänä jäin ilman isää», ja huomatessaan Crispinin katsovan häneen kysyvänä hän jatkoi: »Pitäisikö minun tunnustaa isäkseni varas ja murhaaja?»

»Tiedän», vastasi tyttö surullisesti. »Tiedän kaiken, mitä siinä on tietämistä. Sain tietää sen tänä aamuna. Koko päivän olen ajatellut asiaa ja tullut siihen päätökseen, että minun on lähdettävä Sheringhamista. Olin aikonut lähteä Lontooseen äitini sisaren luo. Te tulitte sopivaan aikaan.» Hän hymyili kyyneltensä läpi. »Te tulitte juuri, kun olin epätoivoon sortumaisillani.»

Sir Crispin ei enää kummastellut hänen nopeaa myöntymistään. Tässä oli selitys siihen. Puhtaan sielunsa pakottamana valmiina hylkäämään isänsä, jonka hän nyt vasta oli oppinut tuntemaan, tyttö riemuiten hyväksyi Crispinin tarjoaman turvapaikan. Hän oli jo ennen Crispinin tuloa päättänyt lähteä Marleigh'n linnasta, joten miehen tarjoama keino päästä elämästä, joka oli käynyt mahdottomaksi, tuli erinomaisen sopivaan aikaan. Crispinin sydämen täytti syvä sääli. Cynthia myi itsensä, ajatteli hän, hyväksyessään hänen poikansa puolesta suorittamansa kosinnan, jonka hän toisissa oloissa olisi varmaan inholla hylännyt.

Hänen säälinsä kuvastui nyt hänen kasvoillaan, ja huomatessaan sen juhlallisuuden ja käsittäen sen väärin nauroi Cynthia oikein sydämensä pohjasta. Crispin ei kysynyt, miksi hän nauroi, eikä hän edes sitä huomannut. Hänen ajatuksensa olivat jo muualla.

Kun hän taas puhui, selitti hän sen paikan aseman maantiellä, jossa hän lähtönsä yönä Marleigh'n linnasta oli paiskautunut hevosen selästä. Cynthia tunsi paikan, kertoi hän, ja sinne hän tulisi seuraavana päivänä hämärissä. Cynthian palvelijan täytyi tulla mukaan ja huolimatta siitä, että Crispin pelkäsi sellaisen lisän matkueessa hidastuttavan heidän pakoaan hän ei voinut vastustaa Cynthian päätöstä. Crispin sai tietää Cynthialta, että tämän setä ei ollut kotona. Hän oli neljä päivää sitten lähtenyt Lontooseen. Isälleen hän jättäisi kirjeen, ja siinä asiassa Crispin kehoitti häntä olemaan varovainen ja jättämään mainitsematta, minnepäin he suuntaisivat matkansa.

Kaikessa, mitä hän puhui, nyt kun asiat olivat selvillä, Crispin oli tyyni, käytännöllinen ja kaikkea muuta kuin rakastajan tapainen, ja vaikka Cynthia olisi toivonut, että mies olisi ollut vähemmän hillitty, kasvoi hänessä luottamus hänen ajatellessaan, että kaikki johtui vain jännityksestä. Mutta kun heidän erotessaan Crispin ei tehnyt muuta kuin kohteliaasti kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, kuten mikä hymyilevä liehittelijä tahansa olisi tehnyt, oli tyttö miltei suuttua, ja jotta hän ei olisi joutunut tappiolle kylmyydessä, hän tuli jäykäksi. Se jäi kuitenkin Crispiniltä huomaamatta. Hänellä ei ollut rakastajan tarkkanäköisyyttä, jonka tutkiva silmä huomaa pienimmänkin ohimenevän muutoksen naisen kasvoilla.

He erosivat siten ja mistress Cynthian sydämeen hiipi sinä yönä epäilys, joka karkotti unen hänen silmistään. Oliko hän viisas heittäytyessään niin täydellisesti miehen armoille, josta hän tiesi niin vähän, ja kun sekin vähä, mitä hän oli kuullut, ei ollut hyvää! Mutta tuskinpa hänen epäilyksensä johtuivat siitä. Pikemminkin siihen oli syynä miehen tyyni harkinta, joka tytön mielestä ei todistanut sitä suurta rakkautta, jonka hän kuvitteli miehessä asuvan.

Lohdutuksekseen hän muistutteli erästä säettä, joka sanoi, että suuret liekit palavat nopeasti, ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että Crispinin rakkauden liekki, vaikkakaan se ei ollut kaikenkuluttavaa laatua, palaisi kirkkaana ja kestävänä elämän loppuun saakka. Ja niin hän vaipui uneen pelon ja toivon välimailla, mutta varmasti päättäneenä lähteä huomenna.

Aamulla hän uskoi aikeensa salaisuutena palvelijalleen ja pelotti hänestä sen vähäisen järjen, mikä hänellä muuten oli. Cynthia puhui hänelle kuitenkin sillä tuloksella, että illalla, kun Crispin odotti mäen alanteessa hankkimiensa ajoneuvojen vieressä, hän näki kookkaan, keski-ikäisen naisen lähestyvän matkalaukku kädessä. Se oli Cynthian palvelija, ja itse hän tuli pian perässä pitkään mustaan viittaan kietoutuneena.

Crispin tervehti tyttöä lämpimästi, miltei hellästi, mutta ei sellaisella ihastuksella kuin Cynthia katsoi ansaitsevansa pienenä palkkiona siitä, mitä oli jättänyt taakseen.

Kohteliaasti auttoi Crispin ajoneuvoihin hänet ja sitten hänen palvelijansa. Nähdessään, että Crispin aikoi sulkea oven, Cynthia huudahti:

Crispin osoitti tien vieruksella seisovaa satuloitua hevosta, jota
Cynthia ei ollut huomannut.

»Näin on parempi. Teillä on parempaa tilaa ajoneuvoissa, kun en minä ole niissä. Sitä paitsi ne kulkevat kepeämmin ja nopeammin ja nopeus on nyt paras ystävämme.»

Hän sulki oven ja astui taaksepäin käskien ajajaa lähtemään. Piiska vingahti ja Cynthia heittäytyi selkänojaa vasten miltei nyrpeissään. Millainen rakastaja tämä on, kysyi hän itseltään, ja millainen nainen hän, joka antoi sellaisen miehen viedä itsensä pois, joka ei ensinkään tuntenut rakastuneiden suloisia kujeita ja metkuja? Ei kukaan muu kuin mies, josta tällainen matka tuntui vastenmieliseltä, olisi ollut tulematta hänen viereensä. Cynthia ihmetteli sitä suuresti ja vielä enemmän hän ihmetteli itseään, ettei ollut jättänyt sikseen tätä mieletöntä askeltaan.

Läpi yön he ajaa kolistelivat vauhdilla, jonka kehnous sai Crispinin, joka ratsasti muutaman askelen vaunujen takana, hartaasti kiroilemaan hänen pitäessään silmällä, ettei kukaan mahdollisesti ajanut heitä takaa. Mutta ketään ei näkynyt, eikä hänen olisi tarvinnut sellaista pelätäkään, sillä heidän matkatessaan maantietä kylmässä yössä Gregory Ashburn nukkui niin rauhallisesti kuin ihminen suinkin kuumeessa ja pahan omantunnon vaivaamana saattoi ja otaksui kuuliaisen tyttärensä olevan turvallisesti sängyssään.

Ensimmäisten teräksenharmaiden päivänsäteiden mukana tuli hieno sade lisäämään Crispinin rasituksia, sillä viime aikoina hän oli istunut liian paljon satulassa, ja vaikka hän olikin voimakas, hän oli kuitenkin lihaa ja verta ja siis altis sateen seurauksille. Kymmenen maissa ajoivat he Denhamin läpi.

Sieltä selvittyä Cynthia pisti päänsä vaununikkunasta. Hän oli nukkunut hyvin ja hänen mielialansa oli kepeämpi ja onnellisempi. Ratsastaessaan parin kolmen askelen päässä takana Crispin näki tytön raikkaat, hymyilevät kasvot, ja se vaikutti häneen omituisesti.

Sama hellyys, joka oli hänet vallannut kaksi päivää sitten hänen puhellessaan Cvnthian kanssa kalliolla, hiipi hänen sydämeensä nytkin, ja ajatus, että Cynthia pian olisi sidottu häneen sukulaisuuden siteillä, oli hänelle erittäin mieluisa. Cynthia lausui hyvän huomenensa miellyttävästi, ja Crispin kannusti hevostaan ajopelien ovelle kuulustellakseen innokkaana hänen vointiaan. Ja ennen Staffordia hän ei enää jättäytynyt askeltakaan taaksepäin. Täällä he pysähtyivät ja söivät puolenpäivän aikaan aamiaiseksi parasta, mitä talo tarjosi.

Cynthia oli iloinen ja niin oli Crispinkin, mutta Cynthia huomasi yhä toisen kylmäkiskoisuuden, jota hän arveli itsehillinnäksi, ja hänen mielensä painui jälleen.

Crispinin harmiksi ei talosta enää ollut hevosia saatavissa. Joku oli juuri ennen heitä hyvin kiireesti ajanut samaa tietä ja ottanut mitä majatalossa oli jäljellä jättäen talliin neljä uupunutta konia. Näytti siltä kuin heidän olisi täytynyt jäädä siihen huomiseen, ja se koetteli kovasti Crispinin mielenmalttia.

»Miksi panna sitä niin pahakseen», huudahti Cynthia ilmeisesti moittien, »kun minä olen teidän kanssanne?»

»Tulta ja tulikiveä, madam», karjui Galliard. »Juuri sen vuoksihan tapaus koskee minuun. Mitäpä jos isänne saavuttaa meidät täällä?»

»Isäni on vuoteessa, sir, haavoitettuna ja kuumeessa», vastasi tyttö ja
Crispin muisti silloin, että Kenneth oli pistänyt Gregorya hartian läpi.

»Sittenkin», vastasi Crispin, »hän oli huomannut pakonne, ja uskallan vannoa, että hänen verikoiransa ovat meidän kantapäillämme. Jos he tapaavat meidät, niin he ovat tuskin ystävällisempiä meitä kohtaan kuin hän itsekään.»

Cynthia kalpeni, ja hetken vallitsi äänettömyys. Sitten hänen kätensä hiipi hiljaa Crispinin käsivarrelle ja hän katsoi mieheen uhmaavasti ja huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

Kuningas oli ylistänyt Crispinin rohkeutta ja lyönyt hänet ansioittensa vuoksi ritariksi taistelukentällä». Mutta se kunnianosoitus ei ollut nostattanut hänessä sellaista ylpeyttä kuin Cynthian sanat, jotka ilmaisivat ylintä luottamusta häneen ja hänen urhoollisuuteensa. Matkan viivytys ei häntä enää vaivannut.

»Madam», nauroi hän, »koska ajattelette niin, en huolehdi enää, tulkoon mitä tahansa. Itse Cromwell ei saisi teitä minulta ryöstetyksi.»

Ne olivat ainoat lähellä intohimoa olevat sanat, mitkä hän oli lausunut sitten Sheringhamista lähdön, ja ne miellyttivät Cynthiaa. Mutta lausuessaan ne oli Crispin seisonut ainakin kahden askelen päässä hänestä, eikä se miellyttänyt häntä ensinkään.

Pyytäen Cynthiaa lepäämään Crispin jätti hänet. Cynthia seurasi häntä silmillään ja katsellen hänen suoraa, hoikkaa vartaloaan, joka niin kaunopuheisesti ilmaisi voimaa, ja hänen kättään, joka niin tutusti lepäsi miekankahvalla, hän tunsi itsensä todella ylpeäksi siitä, että kuului hänelle ja oli turvassa hänen suojeluksessaan. Hän istuutui ikkunan ääreen Crispinin mentyä ja odotellessaan tämän paluuta hyräili hiljaa itsekseen iloista laulunpätkää. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat. Hän ei voinut tänä iltana nähdä mitään rumaa edes märällä, likaisella maantiellä. Mutta kun hän odotti ja minuutit muuttuivat tunneiksi, niin puna hävisi ja silmien loiste samentui. Laulu, jota hän oli hyräillyt, vaimeni ja hänen kaunismuotoinen suunsa sai nyrpeän ilmeen, joka yhä tiukkeni, mitä kauemmin hän odotti.

Mistress Cynthian otsa rypistyi, ja hänen ajatuksensa olivat jotenkin samansuuntaiset kuin iltaa aikaisemmin, ennen kuin hän oli lähtenyt Marleigh'n linnasta. Missä mies oli? Hän otti pöydällä olevan näytelmäkirjan ja koetti sitä lukemalla kuluttaa aikaansa. Iltapäivä tummeni hämäräksi, eikä Crispiniä vieläkään kuulunut. Cynthian palvelija ilmestyi ovelle kysymään, joko hän tahtoisi valoa, ja silloin oli Cynthia jo suuttua.

Ja naisen vapisevan vastauksen johdosta, ettei hän tiennyt, hän käski vihaisesti tätä tiedustelemaan asiaa.

Pahalla tuulella käveli Cynthia huoneessa sillä aikaa, kun Catherine oli hänen asiallaan. Pitikö mies häntä leikkikalunaan, jonka kanssa vietti aikaansa vain silloin, kun ei löytänyt hauskempaa huvitusta, jättääkseen hänet kuolemaan ikävästä, kun jotakin muuta oli tarjolla? Oliko hänen suostumuksensa lähteä vieraaseen maahan hänen kanssaan niin vähäpätöinen asia, ettei mies ymmärtänyt sitä kunniaa, jota hänelle siten osoitettiin.

Senkaltaisilla kysymyksillä hän kiusasi itseään ja kun hän ei löytänyt niihin vastausta tai kun niihin aina oli vastattava myöntävästi, hän oli jo päättänyt jättää koko majatalon ja lähteä Lontooseen etsimään tätiään, kun ovi avautui ja Catherine astui sisään.

»No?» huudahti Cynthia huomatessaan, että Catherine oli ainoa tulija.
»Missä on sir Crispin?»

Lokakuinen hämärä esti naista näkemästä sitä äkillistä kalpeutta, joka levisi hänen emäntänsä kasvoille, mutta hän kuuli hänen tuskanhuokauksensa, joka oli miltei kuin huuto. Nöyryytyksessään olisi Cynthia saattanut itkeä, jos olisi antanut tunteilleen vallan. Ja mies, joka oli kehoittanut häntä karkaamaan kanssaan, istui pelaamassa noppaa lontoolaisen herrasmiehen kanssa! Ah, se oli hirviömäistä! Ajatellessaan sitä hän puhkesi kovaan nauruun, joka sai hänen palvelijansa kauhistumaan. Voittaen sitten hermostuneisuutensa hän teki äkkinäisen päätöksen.

»Kutsu isäntä tänne», hän sanoi, ja pelästynyt Catherine totteli häntä juoksujalkaa.

Majatalonpitäjä tuli lyhty mukanaan taivutellen vanhaa selkäänsä nöyrästi.

»Onko teillä satulapatjaa?» kysyi Cynthia muitta mutkitta. »No, hölmö, mitä te tuijotatte? Onko teillä satulapatjaa?»

»Entä renkiä, joka voisi ratsastaa kanssani Denhamiin, ja paria muuta miestä seuralaisiksi?»

»Menkää sitten hankkimaan ne», keskeytti Cynthia polkien jalkaansa kärsimättömästi.

»Mutta, madam», vastusteli isäntä epätoivoisena ja puhuen nopeasti ennättääkseen sanoa sanottavansa, »minulla ei ole levänneitä hevosia kymmenen mailin matkalle.»

»Lähden vasta viideltä», vastasi Cynthia nopeasti ajatellen vain hevosten saantia, olkoot ne sitten millaisia hyvänsä. »Menkää nyt älkääkä tulko takaisin, ennen kuin kaikki on valmista. Käyttäkää lähettejä, minä maksan kyllä hyvin ja ennen kaikkea: ei sanaakaan sille herrasmiehelle, joka tuli kanssani tänne.»

Suunnattomasti hämmästynyt isäntä lähti toimittamaan käskyjä hyvän palkkion toivossa.

Cynthia istui puoli tuntia turhaan ylläpitäen toivoa, että Crispin muistaisi häntä ja tulisi ennen kuin isäntä palaisi ilmoittamaan valmistustensa tuloksia. Mutta Crispiniä ei näkynyt tulevaksi, ja yksinäisyydessään tyttöparka vuodatti muutamia kyyneleitä, joitten lähde oli pikemminkin viha kuin suru. Hän kutsui palvelijansa ja käski tätä tulemaan seuraavana päivänä postin mukana perässä. Isännän hän palkitsi sormuksella, joka oli ainakin kaksikymmentä kertaa arvokkaampi kuin hänen tekemänsä palvelus, ja meni hänen johdattamanaan sivuoven kautta majatalon pihalle.

Täällä hän sai kolme hevosta, joista yksi oli varustettu satulapatjalla, jolla hänen piti ratsastaa lihavan tallipojan takana. Molempien toisten selässä istui kaksi kookasta ja hyvin aseistettua miestä, joista toinen oli varustettu suurella musketilla, jota hän piteli pöyhkeilevän lupaavasti.

Viittaansa kääriytyneenä nousi Cynthia tallipojan taakse ja seurue lähti Denhamiin päin. Cynthian unelma oli lopussa.

Master Quinn, majatalonpitäjä, katsoi heidän lähtöään epäilevin ja huolestunein silmin.

Sulkiessaan tallipihan porttia Cynthian mentyä hän pudisti pahaenteisesti harmaahapsista päätään ja mutisi itsekseen nöyrää kievarifilosofiaansa miesten kummallisesta menettelystä naisten kanssa ja naisten vielä kummallisemmasta menettelystä miesten suhteen. Ottaen sitten lyhtynsä hän astuskeli hitaasti ruokasäiliön puolelle, missä hänen vaimonsa odotti häntä.

Hihat käärittyinä korkealle punoittavien ja syväkuoppaisten kyynärpäittensä yläpuolelle seisoi mistress Quinn muovailemassa piirakkaa miehensä astuessa sisään ja asettaessa huoahtaen lyhtynsä maahan.

»Tullakin sillä tavalla kiusatuksi», murisi majatalon isäntä. »Antaakin tuollaisen tytönletukan nolata itsensä perin pohjin — tyttö oli niinkuin ainakin hienon herran naikkonen, eleiltään ja hajultaan kuin ylhäinen lady konsanaan! Olenko minä sellainen hölmö, että sallin sen tapahtua?»

»Varmasti olet hölmö», vastasi hänen vaimonsa vaivaten ahkerasti taikinaa, »mitä sitten lienet sallinutkin.»

Isännän lihavat kasvot menivät tuhansiin ryppyihin. Hänen pienet silmänsä katsoivat hieman häijysti emäntää, kuten kauan kärsineen ainakin.

»Sinä olet vaimoni», sanoi ukko paljonpuhuvasti, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: siinä näette minun hölmöyteni! Mutta huomatessaan, että väite ei ollut tarkoitettu kiisteltäväksi, mistress Quinn vaikeni.

»Oh, se oli pahasti tehty!» puhkesi isäntä hetken perästä puhumaan.
»Häpeä minulle siitä tulee, se oli pahasti tehty.»

»Jos sinä olet tehnyt sen, niin se varmastikin on pahasti tehty ja häpeä jo hyvän sään aikana — mutta minkä vuoksi?» tokaisi hänen vaimonsa.

»Denhamiin, tuon letukan kanssa, joka tuli tänne aamulla sen tuiman herrasmiehen seurassa, joka oli niin pahalla tuulella, kun ei meillä ollut antaa hänelle hevosia.»

»Noppaa pelaamassa? Ja tyttö on lähtenyt, sanoit?» kysyi rouva Quinn keskeyttäen työnsä ja katsoen ukkoaan suoraan silmiin.

»Tyhmeliini!» sanoi hänen oppivainen puolisonsa suuttuneena hänen lyhyistä vastauksistaan. »Tarkoitatko, että tyttö on karannut?»

»Sen kai jokainen ymmärtäisi siitä, mitä olen sinulle puhunut», vastasi mies lauhkeasti.

»Ja sinä olet antanut hänelle hevosesi ja auttanut häntä matkaan ja jättänyt hänen miehensä pelaamaan noppaa tuolla sisällä?»

»Häh — mitä?» kysyi ukko hämmästyneenä, ja hänen punoittavat poskensa menettivät hieman väriään. Sillä siinä oli jotakin, jonka hän oli jättänyt pois laskelmistaan. Mutta mistress Quinn ei jäänyt vastaamaan. Hän oli jo menossa ovea kohti pyyhkien mennessään esiliinaansa taikinaisia käsiään. Epäluulo hänen aikeisiinsa nähden välähti hänen miehensä aivoissa.

»Ei, sitä sinä et tee», huudahti ukko asettuen päättävästi hänen tielleen. »Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?»

Emäntä katsahti häneen halveksivasti ja välttäen hänen otettaan pääsi ovelle ja siitä puoleenväliin käytävää, kun hänen miehensä tavoitti hänet ja otti häntä vyötäisistä kiinni.

»Oletko sinä järjiltäsi, nainen?» hän huusi. »Aiotko saattaa minut perikatoon?»

»Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?» sanoi emäntä koettaen irrottaa hänen käsiään. Mutta ukko puristi häntä epätoivon vimmalla.

»Sinähän et mene», vannoi hän. »Tule takaisin ja anna herrasmiehen itse huomata, mitä on tapahtunut. Uskallanpa vannoa, ettei se hänelle paljoakaan kipua tuota. Hän on laiminlyönyt tyttöä pahanpäiväisesti sen jälkeen kun he saapuivat tänne, ei ole epäilystäkään siitä, että hän on kyllästynyt tyttöön. Ainakaan hänen ei tarvitse tietää, että minä annoin hänelle hevoset. Anna hänen luulla, että tyttö pakeni jalkaisin, kun mies sen huomaa.»

»Minä menen», vastasi emäntä itsepintaisesti vetäen miestään pari kolme askelta lähemmäksi ovea. »Herraa täytyy varoittaa. Ei käy päinsä, että nainen karkaa miehensä luota minun talossani ilman että siitä miehelle ilmoitetaan.»

»Mitä minä sinun lupauksistasi!» sanoi eukko. »Minä kerron sen hänelle, jotta hän voi lähteä karkulaisen jälkeen ja tuoda hänet takaisin.»

»Mutta sinä et tee sitä», intti ukko ottaen eukkoa vielä lujemmin vyötäisistä. Mutta silloin he kuulivat herttaisen ivallisen äänen puhuttelevan heitä.

»Peijakas, olipa kerrassaan hauska kuunnella teitä», sanoi ääni. He katsahtivat taakseen ja näkivät yhden majataloon pysähtyneistä kaupungin keikareista seisomassa kädet lanteilla kapeassa käytävässä ilmeisesti odottamassa ohipääsyä. »Liikuttava näky, sir», sanoi hän purevasti isännälle. »Ihmeellisen liikuttava näky nähdä teidän ikäisenne miehen vielä kuhertelevan rakkaan eukkonsa kanssa kuin mikäkin linnunpoikanen. Mieleni on paha, kun minun näin epähienosti täytyy häiritä kuherteluanne, mutta jos annatte minun mennä tästä ohi, niin voitte jatkaa rauhassa siveätä syleilyänne, sillä lupaan, etten katso taakseni.»

Häpeissään erosivat aviopuolisot silmänräpäyksessä. Mutta ennen kuin herrasmies ennätti ohi, livahti mistress Quinn todellisena opportunistina käytävää pitkin yleiseen saliin, ennen kuin hänen miehensä ennätti pidättää häntä.

Crispin istui Suffolk Armsin yleisessä salissa vastakkain erään sievän miekkosen kanssa, joka oli yhtä haisevaa myskiä ja koreaa nauhaa, ja heitä ympäröi puoli tusinaa herrasmiestä, jotka matkalla Lontooseen olivat pysähtyneet Staffordiin lepäämään.

Sievä herrasmies kiroili leveästi ja tekeytyi hirvittävän elostelevaksi vakuuttuneena siitä, että kaikki ympärillä olevat uskoivat hänen olevan samanlainen raisupää kaupungissakin.

Pakollisen viipymisen aiheuttaman ikävän poistamiseksi he olivat alkaneet pelata kruunulla, mutta panokset olivat kasvaneet hirvittäviksi summiksi. Onni oli alussa suosinut nuorta miestä, mutta sitä mukaa kuin panokset suurenivat, huononi hänen onnensa, ja silloin kun Cynthia ratsasti ulos tallipihasta, heitti herra Harry Foster viimeisen kultakolikkonsa kiroten pöytään.

Hän hypisteli surumielisenä mustassa tukassaan heiluvaa nauhaa, ja nähdessään, ettei uutta panosta kuulunut, Crispin alkoi nousta. Mutta nuori keikari pidätti häntä.

»Odottakaa, sir», hän sanoi. »Ei minulta vielä kaikki ole mennyt.
Jumaliste, me teemmekin tästä vielä yön.

»Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja ylhäisen välinpitämättömin elein työnsi sen pöydän poikki.

»Paljonko panette?» ja sitten hän huusi yhteen hengenvetoon: »Poika, tuoppi olutta!»

»Perhana, sir, teidän nenänne ilmaisee, että olette juutalainen, enempään puuttumatta. Sanokaa kaksikymmentäviisi, niin minä heitän.»

Suvaitsevaisesti hymyillen ja hartioitaan kohauttaen kuin mies, jolle kaksikymmentäviisi tai sata on yhdentekevää, Crispin myöntyi. He heittivät. Crispin sai enemmän ja voitti.

»Paljonko panette?» kysyi herra Foster, ja toinen sormus seurasi ensimmäistä.

Ennen kuin Crispin ennätti vastata, lennähti majatalon sisäosiin johtava ovi auki ja rouva Quinn tuli juosten saliin ponnistuksesta ja kiihkosta läähättäen. Oven pielessä seisoi isäntä epäröiden ja pelon vallassa. Kumartuen Crispinin korvan juureen rouva Quinn ilmoitti tietonsa kuiskaamalla niin äänekkäästi, että useimmat ympärillä olevista sen kuulivat.

Vaimo osoitti sormellaan isäntää, ja käsittäen, että nainen kehoitti häntä kääntymään isännän puoleen, Crispin kutsui häntä luokseen.

»Mitä te tiedätte asiasta, isäntä?» hän huusi. »Tulkaa tänne ja kertokaa, minne hän lähti.»

»En tiedä», vastasi isäntä ja kuvasi sitten yksityiskohdittain Cynthian lähdön sekä ilmoitti, että lady näytti sangen vihaiselta.

»Satuloikaa minulle hevonen», sanoi Crispin isännälle, nousi seisomaan ja heitti herra Fosterin sormuksen pöydälle, niinkuin sillä ei olisi ollut mitään arvoa. »Sanoitte hänen lähteneen Denhamiin päin? Sukkelaan, mies!» Ja isännän poistuessa hän kokosi pöydältä rahat ja voittamansa sormuksen taskuihinsa ja yritti lähteä.

»Valitan, sir, että onnetar on ollut teille epäsuopea, mutta minun täytyy mennä. Asianhaarat vaativat, että…»

»Helvettiin asianhaarat!» karjui herra Foster nousten seisomaan. »Te ette jätä minua näin!»

»Sitten täytyy minun onnettomuudekseni mennä ilman sitä. Mutta minä palaan».

Crispin kääntyi epätoivoisena. Jos hän nyt joutuisi selkkauksiin, saattoi kaikki mennä piloille, ja ikään kuin ihmeen kautta hän hillitsi itsensä. Hänellä oli vielä hetkinen aikaa niin kauan kuin hänen hevostaan satuloitiin.

»Sir», hän sanoi, »jos teidän sievyydellänne on koristeita muassanne puolenkin arvosta siitä, mitä olen voittanut teiltä, niin panen kaiken sitä vastaan yhdellä heitolla ja sen jälkeen, olkoon tulos mikä hyvänsä, lähden. Suostutteko?» Ihastuksen hyminä kuului läsnäolevien taholta heidän kuullessaan niin häikäilemättömän ja jalomielisen ehdotuksen, ja herra Fosterin oli pakko suostua. Hän veti esiin kaksi koristetta, timantin kaulaansa koristavista röyhelöistä ja helmen korvastaan. Hän pani ne pöydälle, ja Crispin heitti voittavan heiton juuri kun isäntä astui sisään ilmoittamaan, että hevonen oli valmis.

Crispin otti koristeet ja kohteliaasti valittaen jätti herra Harry
Fosterin tuumimaan hevosensa panttaamista asuntonsa vuokrasta.

Ja niin kävi, että ennen kuin Cynthia oli ratsastanut kuuttakaan mailia Denhamiin johtavaa tietä, toinen hänen saattajistaan kuuli nopeaa kavionkapsetta takanaan ja huomautti siitä Cynthialle arvellen, että heitä ajettiin takaa. Cynthia kehoitti heitä rientämään, mutta joka askelella läheni takaa-ajaja. Uudelleen huomautti seuralainen vaaran uhasta ja ehdotti, että he pysähtyisivät ja ottaisivat takaa-ajajan vastaan asiaankuuluvalla tavalla. Musketti antoi hänelle luottamusta tulokseen. Mutta Cynthia kauhistui ajatusta ja luvaten runsaasti palkita heidät kehoitti heitä vain kiiruhtamaan. Vielä he ratsastivat mailin eteenpäin, mutta joka hetki toi takaa-ajajan kavionkapseen lähemmäksi, kunnes vihdoin kuului huuto heidän takanansa. He tiesivät silloin, että matkan jatkaminen oli turhaa.

Yö oli pimeä, mutta kyllin valoisa, että esineen saattoi erottaa taivaanrantaa vasten, ja äkkiä näkyi heidän takanaan noin sadan askelen päässä musta varjo. Huolimatta Cynthian kiellosta kohotti muskettimies aseensa pimeän turvin ja laukaisi lähestyvää varjoa kohti.

Cynthia huusi kauhusta, hevoset nousivat takajaloilleen ja sir Crispin nauroi ääneen nelistäessään heidän kimppuunsa. Musketin käyttäjä kuuli miekan suhisevan ilmassa ja näki sen terän välähtävän pimeässä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaan sysäyksen, kun Crispinin hevonen törmäsi hänen hevoseensa, ja otsassaan musertavan iskun, jonka Crispin antoi miekkansa hamaralla ja joka lennätti hänet pitkän matkaa satulasta. Hänen toverinsa painoi silloin kannukset hevosensa kylkiin ja painalsi kilpaa öisen tuulen kanssa Denhamia kohti.

Ennen kuin Cynthia arvasikaan, mitä oli tapahtunut, oli satula hänen edessään tyhjä ja hän itse ratsasti takaisin Staffordiin päin Crispinin vieressä tämän pitäessä hänen hevosensa suitsista kiinni.

»Pikku hupakko!» sanoi Crispin puoleksi vihaisena, puoleksi pilkaten, ja sitten he ratsastivat ääneti — Cynthia liian nöyryytettynä ja liian vihaisena rohjetakseen puhua mitään.

Matka takaisin Staffordiin kävi nopeasti, ja pian he olivat taas tallipihassa, josta olivat tunti sitten lähteneet. Välttäen yhteistä salia johdatti Crispin hänet sivuovesta sisään samaa tietä, jota Cynthia oli talosta lähtenytkin.

Isäntä tuli heitä vastaan käytävässä ja nähdessään Crispinin kalpeuden ja tuiman ilmeen vetäytyi takaisin sanaakaan sanomatta.

Yhdessä he sitten menivät samaan huoneeseen, jossa Cynthia oli viettänyt koko päivänsä yksinäisyydessä.

Cynthian tunteet olivat jotenkin samanlaiset kuin lapsen, joka on ollut tottelematon ja tavattu itse teossa, ja hän oli vihainen itselleen ja heikkoudelleen, että asian niin piti olla. Mutta huoneeseen tultuaan hän seisoi allapäin eikä katsonut toveriinsa, jonka silmissä oli harmin ja hämmästyksen ilme.

»Miksi te karkasitte?» kysyi Crispin vihdoin tyynellä, tasaisella äänellä.

Kysymys oli Cynthian vihastuneelle mielelle kuin tuulenpuuska hiipuvalle hiillokselle. Hän vetäisi päätään uhmaten taaksepäin ja katsoi Crispiniin tuimasti.

»Sanon teille», huudahti hän, mutta vaikeni sitten äkkiä. Tuli sammui hänen silmistään ja ne laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään suuren, punaisen läikän laajenevan Crispinin vasemman olkapään kohdalla. Hänen ihmetyksensä muuttui kauhuksi hänen huomatessaan, mitä laatua tahra oli, ja muistaessaan, että toinen hänen saattajistaan oli ampunut Crispiniä kohti.

Väsynyt hymy levisi Crispinin kasvoille ja se vain lisäsi hänen kalpeuttaan. Sitten, ikään kuin hän olisi hymyynsä ponnistanut viimeiset voimansa, hän horjahti äkkiä seistessään. Hän lähti astumaan tavoitellakseen tuolia, mutta kompastui jo toisella askelella ja kaatui ilman muuta pitkälleen, vasen käsi sydämellä ja oikea suorana eteenpäin. Veren menettäminen ja viime aikojen nukkumattomuuden aiheuttama väsymys oli tehnyt tehtävänsä, niin rautaisen luja kuin mies olikin.

Silmänräpäyksessä Cynthian viha katosi. Hirvittävä pelko, että Crispin oli kuollut, valtasi hänet, ja hänen kauhuaan lisäsi tieto, että hän itse oli aiheuttanut hänen kuolinhaavansa. Tuskan huokaus pääsi häneltä hänen laskeutuessaan polvilleen Crispinin viereen. Hän nosti Crispinin pään syliinsä ja puhutteli häntä nimeltä ikään kuin äänen olisi pitänyt riittää palauttamaan hänet taas elämään ja tietoisuuteen. Vaistomaisesti hän aukaisi miehen takinkauluksen ja koetti vetää takin hänen päältään nähdäkseen hänen haavansa laadun ja mahdollisesti tukkiakseen verenvuodon, mutta hänellä ei ollut voimaa siihen ja hän jätti yrityksensä voimatta tehdä muuta kuin kuiskata miehen nimeä.

Hän kumartui suutelemaan miehen valkeata, tahmeaa otsaa, sitten hänen huuliaan, ja silloin kulki värähdys Crispinin ruumiin läpi ja hän avasi silmänsä. Hetken ne näyttivät elottomilta ja tylsiltä, mutta muuttuivat sitten kysyviksi.

Hetki sitten olivat he molemmat katsoneet toisiinsa vihaisin ilmein, nyt oli Crispinin pää äkkiä Cynthian sylissä, hänen huulensa Cynthian huulilla. Miten hän tässä oli? Mitä tämä merkitsi?

Miehen ruumiillista havahtumista seurasi pian hänen sielunsa herääminen. Hän makasi siinä unohtaen haavansa, tehtävänsä, poikansa. Hänen ajatuksensa olivat vielä puoleksi nukuksissa ja hänen ymmärryksensä tylsä, mutta hänen sielunsa oli jo valveilla ja hän makasi äärimmäisen onnellisena, niin onnellisena, ettei hän koskaan ollut sellaista kokenut onnettoman elämänsä aikana.

»Minä ajattelin — ajattelin», sammalsi Cynthia. Rohkaisten sitten itsensä hän jatkoi: »Minä ajattelin, että ette minusta todella välittänyt, että piditte minua vain leikkikalunanne. Kun minulle kerrottiin, että te istuitte pelaamassa noppaa erään lontoolaisen herrasmiehen kanssa, suututti minua se, että siten laiminlöitte minut. Jos kerran rakastaisitte minua, ajattelin, niin ette kohtelisi minua sillä tavalla ja jättäisi minua yksin ikävään.»

Hetken antoi Crispin silmiensä ahmia Cynthian punastuneita kasvoja. Sitten hän sulki ne ja mietti, mitä Cynthia oli sanonut, ja silloin hänelle selvisi kaikki. Se välähti hänelle huikaisevana, mutta samalla kaikki selvittävänä. Sadat asiat, jotka häntä viimeisenä kahtena päivänä olivat oudoksuttaneet, kirkastuivat äkkiä ja täyttivät hänet sanomattomalla ilolla. Hän uskalsi tuskin uskoa olevansa valveilla ja että Cynthia oli hänen lähellään ja että hän oli kuullut oikein hänen sanansa. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kuinka tietämätön itsestään!

Ajatusten kulkiessa sitten väärinkäsityksen syihin hän muisti poikansa, ja oli kuin kylmä käsi olisi pantu hänen ohimoilleen, se jäähdytti hänet läpikotaisin. Maatessaan siinä silmät kiinni häneltä pääsi valittava huokaus. Onnellisuus oli vihdoinkin hänen ulottuvillaan. Hän saattoi taas saada rakkautta, jos vain pyysi sitä, ja lisäksi vielä tytön, joka oli suloisin ja puhtain, minkä Jumala konsanaan oli miehen elämän puhdistamiseksi lähettänyt. Hänet valtasi ääretön hellyys ja voimakas kiusaus unohtaa kokonaan vannotut valat, panna uskollisuus pilkanalaiseksi, nauraa kunnialle ja ottaa tämä nainen omakseen.

Cynthia rakasti häntä — hän tiesi sen nyt, ja se tieto oli hänelle äkkiä selvinnyt. Mitä saattoi siihen verrattuna hänen uskollisuutensa, kunniansa ja valansa hänelle antaa? Mitä merkitsi hänelle tuo kurja olio, hänen poikansa, joka oli ylenkatsonut häntä?

Hän taisteli siinä suurimman taistelunsa maaten pitkänään maassa, pää
Cynthian sylissä.

Jos hän olisi taistellut sen silmät kiinni, niin olisivat ehkä kunnia ja vannottu vala voittaneet sinä päivänä, mutta hän avasi silmänsä ja ne tapasivat Cynthian katseen.

Hetken he siten katsoivat toisiinsa, miehen nälkäinen katse tunkeutui Cynthian kirkkaansinisiin syvyyksiin. Noihin syvyyksiin hukkui hänen sielunsa ja tukehtui hänen kunniansa.

»Cynthia», huudahti hän. »Jumala minua armahtakoon, minä rakastan sinua!» Ja hän meni taas tajuttomaksi.

Huudahdus, jota Cynthia ei käsittänyt muuta kuin puoleksi, kaikui vielä hänen korvissaan, kun ovi lensi auki ja kynnyksen yli astui nopeasti keikarimaisesti puettu nuori herrasmies ja aivan hänen kintereillään estelevä isäntä.

»Minähän sanoin sinulle, senkin valehteleva koira», sanoi nuori mies, »että näin hänen ratsastavan tallipihaan, ja hänen täytyy antaa minulle tilaisuus paikata tappioni. Mene hiiteen, sinä pirun jälkeläinen.»

Cynthia katsahti ylös hätääntyneenä ja hänet huomatessaan iloinen keikari pysähtyi hämillään.

»Piru vieköön, madam, en tiennyt — en osannut arvata…» Hän vaikeni havaitessaan vihdoinkin sopimattoman puhetapansa ja kumarsi syvään.

Cynthia tuijotti mieheen silmät kysyvinä, mutta ei puhunut mitään, ja sillä aikaa sievä herrasmies korjaili ja kohenteli koreata pukuaan ja toivoi olevansa vaikka missä muualla.

»Niin, madam, ja myös isäntä», vastasi nuori mies vähääkään hämmästymättä. »Tule tänne, senkin syöttiläs, tämä herrasmies on haavoittunut.»

Kohteliaasti kutsuttuna laahusti isäntä eteenpäin ja herra Foster pyysi Cynthialta lupaa saada tämän kanssa hoitaa Crispinin haavaa. He asettivat Crispinin rahille ja kaupunkilaiskeikari kävi työhön sellaisella taidolla, jota ei hänen kaltaiseltaan kekkulilta olisi voinut odottaa. Hän sitoi olkapäässä olevan haavan, joka ei ollut vaarallista laatua itsessään, mutta runsas verenvuoto oli aiheuttanut tilan, joka oli vakavampi. He kohottivat Crispinin pään pielusten varaan ja heti hän huokasi syvään ja avaten silmänsä valitti janoa sekä oli äärimmäisen ihmeissään nähdessään keikarin seisovan vieressään.

»Tulin hakemaan teitä jatkamaan peliä», selitti herra Foster, »ja Pyhän Yrjön kautta, olen kovin pahoillani tavatessani teidät tällaisessa tilassa.»

»Oh, sir, minun tilani ei ole ensinkään huono — pieni naarmu vain — ja vaikka olisin saanut kuulan sydämeni läpi, niin ei se merkitsisi mitään siihen tietoon nähden, jonka juuri…» Hän pysähtyi äkkiä. »Mutta, sir», lisäsi hän sitten heti, »olen äärimmäisen kiitollinen teille siitä, että hoiditte minua, ja jos lisäätte velkataakkaani teille sallimalla minun vielä levätä vähän aikaa, niin olen antava sille suuren arvon.»

Hänen katseensa kohtasi Cynthian katseen ja hän hymyili. Isäntä yskäisi merkitsevästi ja tallusteli ovea kohti. Mutta master Foster ei näyttänyt mitään lähdön aikeita, vaan seisoi yhä Galliardin vieressä ilmeisesti kahden vaiheilla.

»Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, ennen kuin menen», sanoi hän vihdoin. Kääntyessään sitten ja nähdessään isännän seisovan ovella odottavan näköisenä, puhkesi hän tälle puhumaan.

»Menkää matkoihinne. Saakeli, eikö herrasmies saa enää puhua toisen kanssa olematta teidän uteliaiden korvienne ulottuvilla? Suokaa anteeksi tulisuuteni, madam, mutta, jumaliste, tuo likainen konna koettelee sisikuntaani liiaksi.»

»Nyt», jatkoi hän isännän lähdettyä, »minun asemani on seuraavanlainen: Olen hävinnyt teille tänään rahasumman, joka ehkä jonkun mielestä on huomattavan suuri mutta joka itse asiassa on varsin mitätön.

Mutta minä olen sangen pahoillani siitä, että hävitin muutamia kalleuksia, jotka minulle ovat erityisen arvokkaita ja jotka totta puhuen panin peliin epätoivon hetkellä. Toivoin, sir, tänä iltana saavani pelata ystävällisen pelin kanssanne voittaakseni takaisin osan, sillä minulla on vielä panna peliin vaunut ja neljä hevosta, hienoimmat mitä Englannista voi saada, piru vie. Teidän haavanne, sir, tekee mahdottomaksi vaatimukseni väsyttää itseänne noudattamalla pyyntöäni. Pyydän sen vuoksi, että luovuttaisitte minulle nuo koristeet velkakirjaa vastaan, joka vastaa sitä summaa, jonka silloin panin peliin. Olen hyvin tunnettu kaupungissa», kiiruhti hän sanomaan, »ja teidän ei tarvitse olla levoton…»

»En ole ensinkään levoton mistään tässä yhteydessä, sir, ja teen mielelläni pyyntönne mukaan.» Hän työnsi kätensä taskuunsa ja veti esille voittamansa sormukset, rintaneulat ja korvarenkaat. »Kas tässä, sir, ovat koristeenne.»

»Sir», sanoi herra Foster hämmentyneenä Galliardin arkailemattomasta jalomielisyydestä. »Olen äärettömän kiitollinen, piru vieköön, todellakin kiitollinen. Te saatte velkakirjan aivan heti. Kuinka suuri osapuilleen?»

»Odottakaahan, herra Foster», sanoi Crispin keksien äkkiä tuuman.
»Tehän mainitsitte hevosistanne. Ovatko ne hyvässä kunnossa?»

»No, sir, minulla on ehdotus, joka tekee velkakirjan tarpeettomaksi. Lainatkaa minulle hevosenne, sir, Harwichiin asti. Haluaisin lähteä heti.»

»Heikko! En ensinkään. Minä olen täysin tajuissani ja voimakas. Minun haavani ei ole mikään haava, sillä naarmulle ei voi sitä nimeä antaa. Kas niin, kultaseni.» Hän nauroi ja vetäen Cynthian päätä luokseen kuiskasi: »Sinun isäsi!» Kääntyen sitten taas herra Fosterin puoleen hän jatkoi: »No, sir, tallissa on minulla neljä varsin siedettävää postihevosta, joilla voitte seurata meitä huomenna Harwichiin, ja siellä vaihdatte ne omiinne, jotka odottavat teitä Garter-majatalon tallissa. Tästä palveluksesta, joka olisi minulle arvaamattoman arvokas, annan mielelläni hetaleenne teille takaisin.»

»Mutta piru vieköön, sir», sanoi Foster ymmällä, »se on liian jalomielistä, kunniani kautta, sitä se on. En voi suostua siihen. Ei, piru vie, en voi.»

»Sanoin teille jo, kuinka suuren hyväntyön te minulle sillä teette. Uskokaa minua, sir, minulle se oli kaksin-, kolminkertaisesti noiden koristusten veroinen.»

»Teidän velkakirjanne ei ole minulle niinkään arvoinen, sir. Aion lähteä Englannista huomenna enkä tiedä milloin palaan.»

Ja niin kaupasta vihdoin sovittiin. Cynthian palvelija herätettiin ja hänen käskettiin nousta. Hevoset valjastettiin Crispinin ajoneuvojen eteen ja Crispin, nojaten Harry Fosterin käsivarteen, laskeutui alakertaan ja sieltä ajoneuvoihin.

Lontoon keikarin jäätyä kiroilemaan, vannomaan, sadattelemaan ja noitumaan Crispinin suurenmoisuutta vierivät tämän vaunut yön pimeydessä Ipswichia kohti.

Kello kymmenen aikaan aamulla he pysähtyivät Garter-majatalon ovelle. Mutta ajopelien heittely oli vaivannut Crispiniä niin ankarasti, että hänet oli kannettava majataloon. Hän oli hyvin levoton Lady Janesta, koska ei päässyt satamaan sitä kuulostamaan, kun häntä äkkiä tuli tiedustelemaan rehevä, punanaamainen olio, joka kysyä tokaisi jotenkin suoraan, oliko hän sir Crispin Galliard. Ennen kuin tämä ennätti vastata, mies ilmoitti olevansa Thomas Jackson, Lady Janen kapteeni, ja Crispin olisi mielellään huutanut ilosta kuullessaan tämän uutisen.

Mutta hänen maatessaan vihdoin kuunarin hytissä hänen mietteensä muuttuivat pian miellyttävistä katkeriksi. Hän oli lähtenyt tuomaan Cynthiaa poikansa luo ja oli antanut kunniasanansa työn suorittamisesta. Miten hän nyt täytti lupauksensa? Niinä hetkinä, jolloin oli yksin, hän kiroili epätoivoissaan sitä Cynthian seuralaista, joka kömpelyydessään oli haavoittanut häntä eikä ollut tähdännyt hieman alemmaksi, jotta olisi siten ratkaissut hänen elämänsä onnettoman arvoituksen ainiaksi. Turhaan hän koetti lohduttaa itseään ja vähentää poikaansa kohtaan tekemäänsä vääryyttä sillä ajatuksella, että juuri hän oli se mies, jota Cynthia rakasti, eikä hänen poikansa, että hänen poikansa ei merkinnyt Cynthialle mitään ja että Cynthia ei koskaan olisi lähtenyt hänen kanssaan, jos oli tiennyt hänen kosineen toisen puolesta.

Ei. Teko oli ruma ja tuli vielä rumemmaksi siksi, että hän oli tehnyt sen toisia pahoja tekojaan sovittaessaan. Kotvan aikaan hän oli miltei raukkamainen. Hän oli pyytämäisillään kapteeni Jacksonia purjehtimaan Calais'n ohi johonkin muuhun satamaan Ranskan rannikolla. Mutta hän oli heti halveksien hylännyt raukkamaisen paon ajatuksen ja päätti, kävi miten tahansa, kohdata poikansa, esittää hänelle totuuden ja jättää hänen arvosteltavakseen, kuinka voimakas kohtalo oli ollut.

Maatessaan kuumeisena ja ärtyisenä laivan hytissä hän miltei joutui vihaamaan Kennethiä. Hän muisti hänet ainoastaan onnettomana alhaisena olentona, milloin tekopyhänä, milloin keikarina, toisinaan virrenvinguttajana ja toisinaan elostelijana, mutta aina teeskentelevänä, aina raukkamaisena eikä koskaan miehenä, jonka hän ylpein mielin voisi tunnustaa pojakseen.

Heillä oli myötäinen tuuli ja illan tullen tuli Cynthia, joka vähän aikaa oli ollut poissa hänen vuoteensa äärestä, ilmoittaen, että Ranskan rannikko oli jo näkyvissä.

Crispinin vastaus oli syvä huokaus, ja kun Cynthia kiusoitteli häntä sen vuoksi, koetti Crispin hymyillä, mutta hymy oli vieläkin surullisempi. Hetken hän jo aikoi uskoa tytölle kaiken, kertoa hänelle, millaisessa asemassa hän oli, ja siten jakaa taakan kahden kannettavaksi. Mutta hän ei tohtinut tehdä sitä. Cynthia ei saisi sitä koskaan tietää.

Erääseen Auberge du Solei'n majatalon ensimmäisen kerroksen huoneeseen tuli talon isäntä kysymään, oliko Crispin mylord Galliard. Kysymyksen kuullessaan vetäisi Crispin syvään henkeään epätietoisuuden vallassa ja tunsi kalpenevansa. Mitä se merkitsi? Hän mietti, ja toivo, jota hän saapumisestaan asti oli ylläpitänyt, alkoi kadota, sillä hän ei ollut tavannut poikaansa satamassa eikä majatalossa. Hän ei uskaltanut tehdä mitään kysymyksiä peläten, että vastaus saattoi hävittää hänen toivonsa, joka vasten hänen tahtoaankin yhä nosti päätään.

Hän huokasi ennen kuin vastasi ja pyyhkäistessään hermostuneella kädellään otsaansa huomasi sen märäksi.

»Eräs herrasmies — maalaisenne — on odottanut teitä täällä kolme päivää.»

Hetken istui Crispin aivan hiljaa viimeisenkin toivonkipinän menettäneenä. Äkkiä hän sitten karkaisi itsensä ja huolimatta heikkoudestaan nousi seisomaan. »Tuokaa hänet luokseni. Tahdon tavata hänet heti.»

»Tout à l'heure, monsieur», vastasi isäntä. Tällä hetkellä hän ei ole kotona. Hän meni ulos hengittämään raitista ilmaa pari tuntia sitten eikä ole vielä palannut.»

»Taivas suokoon, että hän olisi kävellyt mereen», tokaisi Crispin intohimoisesti. Sitten hän taas hillitsi itsensä. »Ei, ei, hyvä Jumala — eihän toki! Sitä en tarkoittanut.»

Isäntä meni palatakseen hetken perästä tuoden kaksi palavaa kynttilää, jotka hän asetti pöydälle.

Hänen mennessään kuului portaista raskaita askeleita ja miekan kolahtelua kaidetta vasten.

Crispin kohottautui suoraksi istuessaan ja tuijotti tulijaan kuin aaveeseen. Hogan lähestyi surullisesti hymyillen ja pani kätensä hellästi Crispinin olkapäille.

»Tervetuloa Ranskaan, Crispin», sanoi hän. »Vaikkei se, jota odotat, olekaan täällä, niin on sinulla kuitenkin uskollinen ystävä vastassasi.»

»Hogan!» huudahti ritari. »Mikä sinut tänne on tuonut? Mitä sinä täällä teet? Ja missä Jocelyn on?»

Irlantilainen katsoi häntä hetken vakavana, sitten hän huokasi ja vaipui tuolille.

»Mutta missä on Jocelyn?» tiedusti Crispin uudelleen ja hänen riutuneet kasvonsa näyttivät kovin kalpeilta hänen kääntäessään ne Hoganiin. »Miksi hän ei ole täällä?»

»Ikäviä uutisia?» mutisi Crispin, ikään kuin ei olisi käsittänyt sanojen merkitystä. »Ikäviä uutisia», toisteli hän yhä. Sitten hän kysyi äkkiä: — »Mitä ne ovat?»

»Ja sinä olet lisäksi tuonut ladyn tänne!» valitti Hogan. »Tottavie, minä toivoin, että ainakin siinä olisit epäonnistunut.»

»Kerron sinulle tarinan alusta alkaen. Noin neljä tuntia lähtösi jälkeen Walthamista toivat mieheni sen pahantekijän, jota olivat etsineet. Lähetin kersanttini ja sotamiehet heti Lontooseen vangin kanssa ja jäin sinne vain kahden ratsumiehen kera. Noin tunti sen jälkeen tulla rämistivät ajopelit pihaan ja niistä astui lyhyt, hoikka, mustiin puettu mies, jolla oli häijyn näköiset kasvot ja kierot silmät ja joka karjui olevansa Josef Ashburn Marleigh'n linnasta ja vaati pääkenraalin ystävänä itselleen heti hevosia jatkaakseen matkaansa Lontooseen. Satuin olemaan silloin pihassa ja kuullessani hänen komean ilmoituksensa arvasin heti, millä asioilla hän liikkui. Hän meni majataloon ja minä seurasin häntä sinne. Ensimmäinen ihminen, johon hänen katseensa osui, oli sinun poikasi. Hän hätkähti nähdessään pojan siellä ja toinnuttuaan hämmästyksestään lasketti huuliltaan hävyttömimmän kiroustulvan, minkä ikänäni olen puritaanin suusta kuullut. Kun se oli loppunut, huusi hän: 'Mitä sinä hullu täällä teet?' Nuorukainen sammalsi jotakin ja meni hämilleen. Vihdoin hän sai sanotuksi, että hänet oli pidätetty. 'Pidätetty', jylisi Ashburn, 'ja kenen toimesta?' 'Isäni, sinä murhanhimoinen roisto!' vastasi poika tulisesti.

Silloin master Ashburn kalpeni ja tuli hyvin häijyn näköiseksi. 'Vai niin', sanoi hän leikkisällä äänellä.' 'Vai olet sinä saanut tietää sen jo! Mutta jumaliste, siitä tiedosta ei tule sinulle enempää hyötyä kuin roistomaiselle isällesikään. Minun täytyy alkaa sinusta, senkin vietävä.'

Ja niin sanoen hän sieppasi suuren oluttuopin pöydältä ja kaatoi sen sisällön pojan kasvoille. Sieluni kautta! Poika osoitti silloin sellaista sisua, etten ikänäni olisi hänestä sitä odottanut. 'Ulos', huusi hän tarttuen toisella kädellään miekkaansa ja osoittaen toisella ovea. 'Ulos, sinä koira, jotta siellä voin tappaa sinut!' Ashburn nauroi ja kirosi häntä, ja yhdessä he painuivat ohitseni pihalle. Siellä ei sattumalta ollut näkijöitä, ja siinä, ennen kuin he edes olivat mitanneet välimatkan, oli teko tehty — Ashburn oli pistänyt miekallaan Jocelynin sydämen läpi.»

Hogan pysähtyi, ja Crispin istui kalpeana ja hiljaa, sielu tuskan täyttämänä.

»Entä Ashburn?» kysyi hän sitten äänellä, joka oli omituisen matala ja käheä. »Miten hänen kävi? Eikö häntä vangittu?»

»Ei», vastasi Hogan synkästi. »Häntä ei vangittu. Hänet haudattiin. Ennen kuin hän ennätti pistää miekkaansa tuppeen, astuin minä hänen eteensä ja syytin häntä siitä, että hän oli murhannut parrattoman pojan. Muistin, mitä hän oli velkaa sinulle, muistin, että hän oli lähettänyt sinut kuoleman kitaan, näin pojan ruumiin viruvan maassa vielä lämpimänä ja verta vuotavana ja löin miestä nyrkillä vasten suuta. Kurja raukka kun oli, hän koetti pistää minua heti, ennen kuin edes olin ehtinyt vetää miekkani tupesta. Vältin piston hädin tuskin, ja sitten kävimme työhön.

Ihmisiä syöksyi paikalle ja he koettivat estää meitä, mutta minä kirosin heille taistellessani ja vannoin tappavani jokaisen, joka yritti meidän välillemme, ja he pysyivät poissa ja odottivat. Kauan en antanut heidän odottaa. Minä en ollut mikään vastamunittu keltanokka Skotlannin vuorilta. Pistin miekkani kärjen Josef Ashburnin kaulaan pari minuuttia temmellettyämme.

Seisoessani teurastuspaikalla katsellen kätteni työtä muistui mieleeni se suosio, jota master Ashburn nautti parlamenttilaisten keskuudessa, ja minä aloin tulla levottomaksi seurauksien vuoksi. Välttääkseni niitä hyppäsin heti satulaan ja ratsastin suoraa päätä Greenwichiin toivoen tapaavani Lady Janen vielä siellä. Mutta lähettini oli jo lähettänyt sen Harwichiin sinua varten. Minulla oli hyvä etumatka takaa-ajon varalta, ja niin jatkoin matkaa Doveriin, tulin sieltä meren poikki ja saavuin tänne kolme päivää sitten.»

»Viimeksi kun tulit minun luokseni tapettuasi miehen, Hogan, saatoin olla sinulle vähäiseksi avuksi. Tällä kertaa toivon voivani olla sinulle ainakin yhtä suureksi hyödyksi. Sinähän lähdet Pariisiin minun kanssani?»

»Kuulen hänen askelensa portaissa. Jätä minut, Harry, mutta pyydä mennessäsi, että isäntä lähettäisi hakemaan tänne papin.»

Äärimmäisen hämmästyneenä Hogan tuijotti sir Crispiniin ja ensi kerran ei hänen liukas irlantilainen kielensä saanut ulos muuta kuin:

Hän puristi Crispinin kättä ja kiiruhti sanomattoman hämmästyneenä huoneesta toimittamaan Crispinin pyyntöä.

Crispin seisoi hetken aikaa ikkunassa ja katsoessaan ulos pimeyteen kiitti Jumalaa kaikesta sydämestään siitä ratkaisusta, jonka hänen elämänsä hirvittävä arvoitus oli saanut.

Vaatteiden kahina veti hänen huomionsa puoleensa, ja käännyttyään hän näki Cynthian hymyilevänä seisovan kynnyksellä.

Crispin meni häntä vastaan ja pannen kätensä hänen olkapäilleen piti tyttöä käsivarsiensa etäisyydellä ja katsoi häntä silmiin.

»Cynthia, oma Cynthiani!» hän sanoi. Ja murtaen Crispinin käsivarsien muodostaman esteen Cynthia painautui hänen rintaansa vasten huoahtaen suloisesti tyytyväisyytensä yltäkylläisyydessä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAAN MIEKKAMIES ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kuninkaan miekkamies

KUNINKAAN MIEKKAMIES

RAFAEL SABATINI

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE